*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64377 ***

TARZANIN POIKA

Kirj.

Edgar Rice Burroughs


14:sta englantilaisesta painoksesta ("The Son of Tarzan") suomentanut

Valfrid Hedman



Kariston nuorisonkirjoja 37






Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1923.




SISÄLLYS:

    I. Etsivä katse
   II. Opettaja oppilaan käsissä
  III. Ystävykset
   IV. Salaperäinen tapaus
    V. Pikku Miriam
   VI. Viidakon opetuksia
  VII. Omaa heimoa
 VIII. Apinaleirillä
   IX. Kolmisin
    X. Vaarallisia vieraita
   XI. Neidonryöstö
  XII. Neekerikylässä
 XIII. Miriam myydään
  XIV. Ihmisten ilmoille
   XV. Taistelu mustien kanssa
  XVI. Eurooppalaisia vieraita
 XVII. Viettelijä
XVIII. Yöllinen ratsastus
  XIX. Korak muistelee
   XX. Karkaaminen
  XXI. Vihaa ja rakkautta
 XXII. Pako leiristä
XXIII. Neidon tähden
  XIV. Tantorin kosto
  XXV. Sheikin kylässä
 XXVI. Polttoroviolta
XXVII. Kaikki löytävät toisensa




ENSIMMÄINEN LUKU

Etsivä katse


_Marjorie W:n_ iso vene lipui leveätä Ugambi-jokea alaspäin luoteen ja
virran kuljettamana. Sen miehistö nautti joutilaana tästä lepohetkestä,
ankaralla työllä vastavirtaan soudettuansa. Vajaan viiden kilometrin
päässä oli itse _Marjorie W_. aivan valmiina lähtemään, heti kun he
olivat kiivenneet laivaan ja kiskoneet ison veneen taaveteillensa. Nyt
havahtuivat unelmiinsa vaipuneet, rupattelu taukosi, ja jokaisen huomio
kääntyi joen pohjoisrantaan. Siellä seisoi särkyneellä piipitysäänellä
kirkuva omituinen miehen kuvatus ojennellen luisevia käsivarsiaan heitä
kohti.

"Mitä hittoa?" huudahti eräs matruusi.

"Valkoihoinen!" jupisi perämies ja virkkoi sitten: "Airoihin, pojat!
Soudammepa katsomaan, mikä hänellä on hätänä."

Rantaan tullessaan he näkivät laihan olennon, jonka harvat valkoiset
hapset riippuivat vanukkeisina. Kuihtuneen, kumaran ruumiin verhona oli
ainoastaan nivusvaate lanteiden ympärillä. Kyyneleitä valui
kuopikkailta, rokonarpisilta poskilta. Mies sopersi heille oudolla
kielellä.

"Ryssä", koetti perämies arvata. "Snajuatteko englantia?" kysyi hän
muukalaiselta.

Tämä ymmärsi ja puhuen murtamalla ja epävarmasti ikäänkuin olisi
kulunut monta vuotta siitä, kun oli sitä kieltä käyttänyt, pyysi hän
heitä viemään hänet pois tästä kauheasta maasta. Päästyään sitte
_Marjorie W:n_ kannelle kertoi mies pelastajilleen surkean tarinan
puutteista, kärsimyksistä ja kidutuksista, joita oli kokenut
toistakymmentä vuotta. Kuinka hän oli tullut Afrikkaan, sitä hän ei
heille kertonut, vaan antoi heidän otaksua, että oli unohtanut ne
elämänsä tapahtumat, jotka olivat sattuneet ennen noita hänen sieluansa
ja ruumistaan riuduttaneita koettelemuksia. Hän ei sanonut heille
oikeaa nimeänsäkään, joten he saivat tutustua häneen vain Mikael
Sabroffina. Myöskään ei ollut mitään yhtäläisyyttä tämän surkean
ihmisjäännöksen ja entisen miehekkään, vaikka periaatteettoman Aleksis
Paulvitshin välillä.

Oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun venäläinen oli välttänyt
ystävänsä, suurroiston, Rokoffin saaman lopun, eikä vain kerran, vaan
monta kertaa oli hän kironnut kohtaloa, joka oli suonut Rokoffille
kuoleman ja säästänyt hänet kärsimyksistä, mutta määrännyt hänen,
Paulvitshin, osaksi sellaisen elämisen kauhut, jotka olivat
äärettömästi pahempia kuin häntä itsepintaisesti kartteleva kuolema.

Paulvitsh oli pötkinyt metsään nähdessään Tarzanin eläinten ja niiden
villin isännän parveilevan _Kincaidin_ kannelle, ja peläten Tarzanin
ajavan häntä takaa ja tavoittavan hänet oli hän juosta hölköttänyt,
kunnes oli painunut syvälle viidakkoon, vain joutuakseen vihdoin erään
villin ihmissyöjäheimon käsiin, joka oli saanut kokea Rokoffin
pahansisuisuutta ja julmaa raakuutta. Heimopäällikön kummallinen oikku
pelasti Paulvitshin kuolemasta vain syöstäkseen hänet kurjuuteen ja
kidutukseen. Kymmenen vuotta hän oli ollut kyläläisten maalitauluna,
naiset ja lapset olivat häntä piesseet ja kivittäneet, soturit
silponeet, suomineet ja raadelleet; hän oli usein ollut mitä
pahanlaatuisimpain kuumeiden uhrina. Mutta hän ei kuollut. Rokko kävi
iljettävillä kourillaan häneen kiinni, merkiten hänet kamalilla
arvillaan. Taudin runtomana ja heimon vihamielisen huomion alaisena oli
Aleksis Paulvitsh niin muuttunut ja hänen kasvonsa niin kuihtuneet,
ettei edes hänen oma äitinsä olisi niiden surkeassa naamiossa keksinyt
ainoatakaan tuttua piirrettä. Muutamia kellervän valkoisia
hiussuortuvia törrötti jälellä tuuheasta mustasta tukasta, joka ennen
oli peittänyt hänen päätänsä. Hänen jäsenensä olivat vääntyneet ja
solmuiset, hän käveli laahustavasti ja hoippuen, ruumis etukumarassa.
Hänellä ei ollut hampaita, -- hänen julmat isäntänsä olivat iskeneet ne
hänen suustansa. Hänen hengenlahjansakin olivat vain surkea irvikuva
entisistä.

Hänet otettiin _Marjorie W:n_ kannelle, missä häntä ruokittiin
ja vaalittiin. Hän voimistui hiukan, mutta hänen ulkomuotonsa
ei parantunut -- hän pysyi samana kolhittuna ja haaksirikkoutuneena
ihmisjäännöksenä, jollaisena he olivat hänet löytäneet;
haaksirikkoiseksi ja kolhituksi hylkykaluksi hän oli jäävä siihen asti,
kun kuolema hänet korjaisi. Vaikka vasta neljännelläkymmenellä, olisi
Aleksis Paulvitshia helposti voinut luulla kahdeksankymmenvuotiaaksi.
Tutkimaton luonto oli tuominnut kätyrin suurempaan rangaistukseen kuin
hänen päämiehensä oli kärsinyt.

Aleksis Paulvitshin aivoissa ei enää ollut mitään kostonajatuksia --
ainoastaan tympeää vihaa miestä kohtaan, jota hän ja Rokoff olivat
turhaan koettaneet nujertaa. Hän vihasi myöskin Rokoffin muistoa, sillä
Rokoff oli saattanut hänet näihin kärsimiinsä kauhuihin. Hän vihasi
parinkymmenen suurkaupungin poliiseja, joiden käsistä hänen oli
täytynyt paeta. Hän vihasi lakia, vihasi järjestystä, vihasi kaikkea.
Tämän miehen jokaisen valveellisen hetken täytti sairaloinen
vihantunne. Hän oli tullut sielullisesti, kuten ulkonäöltäänkin oli,
vihan tuhoa vain vavahtelujen henkilöitymäksi. Hänellä ei ollut juuri
mitään tekemistä miesten kanssa, jotka olivat hänet pelastaneet. Hän
oli liian heikko työhön ja liian ärtyisä toveriksi, ja niinpä he pian
jättivätkin hänet omiin hoteisiinsa.

_Marjorie W:n_ oli vuokrannut varakas tehtailijain rengas. Varustettuna
laboratoriolla ja tarpeellisella määrällä tiedemiehiä se oli lähtenyt
etsimään jotakin luonnontuotetta. Tehtailijat, jotka yhteisesti
suorittivat retken kulut, olivat aikaisemmin tuottaneet sitä
äärettömillä kustannuksilla Etelä-Amerikasta. Mitä tuo tavara oli, sitä
ei _Marjone W:llä_ tiennyt kukaan muu kuin nuo oppineet, eikä sillä ole
meille mitään muuta merkitystä, kuin että laiva senvuoksi joutui
eräällä Afrikan rantavesillä sijaitsevalle saarelle senjälkeen kun
Aleksis Paulvitsh oli siihen otettu.

Laiva oli ankkurissa rannikon lähellä useita viikkoja, ja tämä
yksitoikkoinen elämä kävi miehistölle väsyttäväksi He menivät usein
maihin, ja vihdoin Paulvitsh pyysi päästä mukaan -- häntäkin
tuskastutti laivaelämän riuduttava yksitoikkoisuus.

Saari oli kovin metsäinen. Tiheä viidakko ulottui melkein rantaan asti.
Tiedemiehet tunkeutuivat syvälle saaren sisäosaan tuota arvoisaa
kauppatavaraa etsiäkseen, jota mannermaan alkuasukkailta kuulluista
huhuista päättäen saattoi otaksua sieltä löytyvän tuottavia määriä.
Laivan miehistö kalasti, metsästi ja tutki seutua. Paulvitsh laahusti
edestakaisin rannikolla tai Ioikoi sitä reunustavien isojen puiden
siimeksessä. Eräänä päivänä, kun miehet olivat keräytyneet lyhyen
matkan päähän hänestä tarkastamaan saaren sisäosissa metsästelleen
merimiehen luodin kaatamaa pantteria, nukkui Paulvitsh puunsa alla.
Hänet herätti kädenkosketus olkapäähän. Hän nousi säpsähtäen istualleen
ja näki ison ihmisenmuotoisen apinan kyyröttävän vieressään ja
tarkkaavan häntä kiinteästi. Venäläinen säikähtyi suunniltaan. Hän
vilkaisi merimiehiä kohti, -- ne olivat parinsadan metrin päässä.
Jälleen nykäisi apina häntä olkapäästä, mölisten valittelevasti.
Paulvitsh ei nähnyt mitään uhkaa eläimen asennossa tai kysyvässä
katseessa. Hän nousi verkalleen pystyyn. Apina hänen vieressään nousi
samoin.

Puolikumarassa laahusti Paulvitsh varovasti merimiehiä kohti. Apina
asteli hänen rinnallaan pidellen häntä käsivarresta. He olivat jo
melkein saapuneet pienen miesryhmän luo, ennenkuin heidät huomattiin,
ja nyt oli Paulvitsh tullut varmaksi siitä, että eläin ei aikonut tehdä
hänelle mitään pahaa. Se oli nähtävästi tottunut ihmisseuraan.
Venäläisen mieleen juolahti, että apina edusti melkoista raha-arvoa, ja
ennenkuin he ehtivät merimiesten luo, oli hän päättänyt, että hän yksin
hyötyisi siitä. Nähdessään tämän omituisen parin tallustavan heitä
kohti kummastuivat miehet ja alkoivat juosta tulijoita vastaan. Apina
ei osoittanut mitään pelonmerkkiä. Päinvastoin se kouraisi jokaista
merimiestä olkapäähän ja tuijotti kauan ja vakavasti hänen kasvoihinsa.
Tarkattuaan heitä kaikkia se palasi Paulvitshin luo haikean pettymyksen
ilme kasvoilla ja pettymystä osoittavin elein.

Elukka huvitti miehiä. He kokoontuivat sen ympärille, tehden
Paulvitshille monta kysymystä ja tarkaten hänen toveriansa. Venäläinen
sanoi heille, että apina oli hänen. Mitään enempää hän ei halunnut
kertoa, märehtihän vain yhä samaa lausetta: "Apina on minun. Apina on
minun." Väsyneenä Paulvitshiin yritti eräs miehistä pientä pilaa.
Kiepahtaen apinan taakse hän pisti ihmisenmuotoista neulalla selkään.
Kuin salama kääntyi apina kiusaajaansa kohti ja samassa tuokiossa oli
rauhallinen ystävällinen eläin muuttunut vimmatuksi raivohengeksi.
Leveä irvistys, joka oli ollut merimiehen kasvoilla hänen kepposta
tehdessään, hyytyi kauhun ilmeeksi. Hän yritti väistää kohti ojentuvia
pitkiä käsivarsia, mutta, kun ei siinä onnistunut, veti hän tupesta
vyössään riippuvan pitkän puukon. Yhdellä nykäisyllä riisti apina aseen
miehen kädestä, nakkasi sen syrjään ja upotti sitten keltaiset
torahampaansa hänen olkapäähänsä.

Kepit ja puukot kädessä karkasivat miehen toverit elukan kimppuun,
Paulvitshin tanssiessa kiroilevan ja sähisevän joukon ympärillä ja
ulistessa pyyntöjä ja uhkauksia. Hän näki unelmansa varallisuudesta
nopeasti haihtuvan miesten aseiden edessä.

Mutta apina ei ollutkaan mikään helppo uhri ylivoimalle, jonka kohtalo
oli määrännyt sen nujertajaksi. Päästäen kynsistään taistelun
alkuunpanijan se ravisti jättiläishartioitaan, irroittautuen kahdesta
sen selkään tarrautuneesta miehestä, ja kaatoi mahtavien kämmeniensä
iskuilla toisen toisensa perään hyökkääjistä, hypiskellen sinne tänne
ketterästi kuin pieni marakatti. Ottelun olivat huomanneet kapteeni ja
perämies, jotka juuri saapuivat rantaan _Marjorie W:stä_. Paulvitsh
näki heidän molempain juoksevan paikalle revolverit vireessä,
kintereillään kaksi merimiestä, jotka olivat soutaneet maihin. Apina
seisoi katsellen ympärilleen ja tarkastellen tekemäänsä tuhoa, mutta
odottiko se hyökkäyksen uudistumista vai miettikö, kenen vihollisistaan
ensimmäiseksi lopettaisi, sitä ei Paulvitsh voinut arvata. Sensijaan
hän käsitti, että niin pian kun tulijat saapuisivat ampumamatkan päähän
pedosta, he tekisivät siitä pikaisen lopun, jollei sen ehkäisemiseksi
yritettäisi mitään ja hyvin pian. Apina ei ollut tehnyt mitään liikettä
venäläistä hätyyttääkseen, mutta sittenkään ei tämä ollut varma, mitä
saattoi tapahtua, jos menisi hillitsemään villiä eläintä, joka nyt oli
ärtynyt petomaiseen raivoon ja jonka sieraimia kutkutti vastavuodatetun
veren haju. Hetkisen hän epäröi, ja sitten välähtivät hänen
mielikuvituksessaan jälleen kiiltävät kolikot, joiksi tämän ison
ihmisapinan epäilemättä voisi muuttaa, jos hän sen kerran saisi
turvallisesti kuletetuksi Lontooseen tai johonkin muuhun suureen
pääkaupunkiin.

Kapteeni huusi hänelle käskien häntä väistymään, jotta voisi ampua
eläintä; mutta sensijaan laahusti Paulvitsh apinan viereen, ja vaikka
hänen haivenensa nousivat pelosta pystyyn, rohkaisihe hän kuitenkin
laskemaan kätensä apinan käsivarrelle.

"Tule!" käski hän ja yritti kiskoa eläintä pois merimiesten keskeltä,
joista monet istuivat nyt tanterella kauhusta muljottavin silmin tai
ryömivät kontillaan pois voittajansa ulottuvilta.

Verkalleen salli apina laahata itsensä sivulle eikä osoittanut
pienintäkään halua tehdä venäläiselle pahaa. Kapteeni pysähtyi muutaman
askeleen päähän omituisesta parista.

"Pois tieltä, Sabroff", komensi hän. "Minä lähetän sen otuksen sinne,
missä se ei enää pureskele kelpo merimiehiä."

"Se ei ollut apinan syy, kapteeni", puolusti Paulvitsh. "Älkäähän toki
ampuko sitä. Miehet itse aloittivat kahakan -- hyökkäsivät ensinnä sen
kimppuun. Näettehän, että se on aivan lauhkea, ja -- se on minun -- se
on minun -- se on minun! Minä en salli teidän tappaa sitä", lopetti
hän, puoliksi tärveltyneiden aivojen jälleen kuvaillessa hänelle
nautintoja, joita Lontoossa voisi ostaa rahalla -- rahalla, jota hän ei
voinut toivoa saavansa muutoin kuin jonkun tällaisen onnenpotkaisun
avulla.

Kapteeni laski aseensa alas. "Miehetkö kahakan aloittivat?" tutkaisi
hän. "Kuinka sen asian laita on?" Ja sitten hän kääntyi merimiesten
puoleen, jotka olivat jo nousseet tanterelta. Kukaan heistä ei ollut
seikkailussa saanut pahempia vaurioita, paitsi rähinän alkuunpanija,
jonka kaiketikin täytyisi viikon päivät voidella kivistelevää
olkapäätä.

"Simpson sen teki", selitti yksi miehistä. "Hän pisti apinaa neulalla
takaapäin ja eläin karkasi hänen kimppuunsa -- mikä oli hänelle hiton
oikein -- ja se peittosi meidät toisetkin, mistä en voi sitä moittia,
koska kaikki heti hyökkäsimme sen niskaan."

Kapteeni vilkaisi Simpsoniin, joka nolostuneena myönsi syytöksen
todeksi. Sitten kapteeni astui apinan luo, ikäänkuin itse ottaakseen
selvän, millainen se luonteeltaan oli, mutta hänen nähtiin samalla
pitävän revolveriansa vireessä ja ojennettuna. Hän puhutteli kuitenkin
lepytellen eläintä, joka istua kökötti venäläisen vieressä katsellen
merimiehiä vuoroonsa kutakin. Kapteenin lähestyessä nousi apina
puolittain ja hoippui häntä vastaan. Sen kasvoilla oli sama omituinen
etsivä ilme, jolla se oli tutkinut jokaista merimiestä heidät ensin
tavatessaan. Se tuli jälleen aivan viereen ja laski käpälänsä miehen
toiselle olalle tarkaten kiinteästi hänen kasvojansa pitkän tuokion.
Sitten tuli elukan kasvoille äskeisen pettymyksen ilme ja sen
rinnasta kohosi melkein inhimillinen huokaus, kun se kääntyi pois,
tuijottaakseen yhtä uteliaasti perämieheen ja päällystön mukana oleviin
kahteen matruusiin. Kussakin tapauksessa se huokasi ja siirtyi
edelleen, palaten vihdoin Paulvitshin viereen ja istahtaen taas
takajaloilleen. Senjälkeen se osoitti vähän tai ei mitään mielenkiintoa
muita miehiä kohtaan ja oli kaikesta päättäen unohtanut äskeisen
ottelunsa niiden kanssa.

Kun seurue palasi _Marjone W:n_ kannelle, oli Paulvitshilla mukanaan
apina, joka näkyi olevan kovin halukas häntä seuraamaan. Kapteeni ei
tätä järjestelyä vastustanut, ja niinpä vaitiollen hyväksyttiin
ihmisapina laivakunnan jäseneksi. Laivaan tultuaan se tarkasti
huolellisesti kaikkia uusia kasvoja, joka kerralla ilmaisten samaa
pettymystä kuin edellisiäkin tutkittuaan. Päällystö ja tiedemiehet
haastelivat usein laivalla tästä eläimestä, mutta eivät kyenneet
keksimään tyydyttävää selitysti omituiselle menettelylle, jolla se aina
tervehti uusia kasvoja. Jos se olisi tavattu mantereella tai jossakin
muussa paikassa, eikä melkein tuntemattomalla saarella, joka oli ollut
sen kotina, olisivat he päättäneet, että se oli aikaisemmin ollut
ihmisellä kesynä; mutta saaren autiuden vuoksi ei sellainen selitys
ollut mahdollinen. Se näkyi alati etsivän jotakuta, ja paluumatkan
ensimmäisinä päivinä saarelta lähtemisen jälkeen tavattiin se usein
nuuskimassa eri paikoissa laivaa; mutta sitte kun se oli nähnyt ja
tarkastanut jokaisen laivakuntaan kuuluvan kasvot ja tutkinut aluksen
kaikki loukot, ratkesi se aivan välinpitämättömäksi ympäristöstään.
Venäläistäkin kohtaan se osoitti vain satunnaista mielenkiintoa, kun
tämä toi sille ruokaa. Muulloin näkyi apina ainoastaan sietävän häntä.
Se ei milloinkaan ilmaissut kiintymystä häneen eikä kehenkään
muuhunkaan _Marjorie W:n_ matkustajista tai miehistöstä eikä enää
osoittanut merkkiäkään rajusta luonteesta, jolla oli ilmoittanut
suuttumuksensa merimiesten hyökkäyksestä silloin kun oli heidän
keskuuteensa saapunut.

Suurimman osan aikaansa se vietti vitjareikien kohdalla tähystäen
edessä olevaa taivaanrantaa, ikäänkuin sillä olisi ollut kyllin järkeä
tietääkseen, että laiva oli matkalla johonkin satamaan, missä olisi
muita ihmisolentoja sen tutkivan katseen tarkattaviksi. Sanalla sanoen
pidettiin Ajaxia, joksi hänet oli ristitty, merkillisimpänä ja
älykkäimpänä apinana, mitä _Marjorie W:n_ miehistö ja matkustajat
koskaan olivat nähneet. Eikä sen äly ollut sen merkillisin ominaisuus.
Sen koko ja ruumiinrakenne, ollakseen apinan, herättivät pelonsekaista
ihmettelyä. Että se oli vanha, oli aivan ilmeistä, mutta ei ollut
havaittavissa, että sen ikä oli vähimmässäkään määrin heikontanut sen
ruumiin- tai sielunvoimia.

Viimein saapui sitten _Marjorie W._ Englantiin, ja siellä päällystö ja
tiedemiehet, jotka säälivät viidakoista pelastamaansa surkeaa
ihmisjäännöstä, antoivat Paulvitshille rahaa ja sanoivat hänelle ja
hänen Ajaxilleen hyvästi.

Satamassa ja kaiken matkaa Lontooseen oli venäläisellä täysi työ
Ajaxistansa. Jokaiset uudet kasvot niistä tuhansista, jotka joutuivat
ihmisenmuotoisen näkyville, oli huolellisesti tutkittava, mikä sen
monissa uhreissa herätti kauhua. Mutta vihdoin iso apina, jolla
kaiketikaan ei ollut etsinnässään ollut menestystä, vaipui sairaloiseen
välinpitämättömyyteen, josta jotkut ohimenevät kasvot sen vain silloin
tällöin havahduttivat.

Lontoossa meni Paulvitsh saaliineen suoraa päätä kuuluisan
eläintenkesyttäjän luo. Ajax herätti hänessä suurta mielenkiintoa ja
niinpä hän suostuikin opettamaan sitä ehdolla, että sai suuremman osan
näyttelyn tuloista; ja hän otti sillävälin huolehtiakseen sekä apinan
että sen omistajan elatuksesta.

Ja niin joutui Ajax Lontooseen, ja siellä taottiin uusi rengas monien
henkilöiden elämään vaikuttavien merkillisten tapausten ketjuun.




TOINEN LUKU

Opettaja oppilaan käsissä


Herra Harold Moore oli kellerväkasvoinen, uuttera nuori mies. Hän otti
hyvin vakavasti elämän ja tehtävänsä, jona oli brittiläisen
aatelismiehen nuoren pojan opettaminen. Hänestä ei hänen huostaansa
uskottu nuorukainen edistynyt siinä määrin kuin vanhemmilla oli syytä
toivoa, ja nyt hän koetti tunnollisesti selittää asiaa pojan äidille.

"Eipä niin, että nuorukainen ei olisi älykäs", sanoi hän; "jos
asianlaita olisikin siten, olisi minulla menestyksen toiveita, kun
ponnistaisin kaiken tarmoni voittaakseni hänen typeryytensä. Vaikeus on
vain siinä, että hän on ylen älykäs ja oppii niin nopeasti, etten voi
keksiä mitään vikaa hänen läksyjensä valmistuksessa. Mutta minua
huolestuttaa se, että hänellä kaikesta päättäen ei ole laisinkaan
mielenkiintoa mihinkään niistä aineista, joita opiskelemme. Hän vain
suorittaa jokaisen tehtävän välttämättömänä pahana, josta on päästävä
eroon mahdollisimman pian, ja olen varma, että mitkään läksyt eivät
sitten enää muistu hänen mieleensä ennenkuin oppi- ja lukutunnit
jälleen palaavat. Hänen ainoana harrastuksenaan näkyy olevan
ruumiilliset urotyöt, ja hän lueskelee kaikkea käsiinsä saamaansa,
missä vain kerrotaan villeistä pedoista ja sivistymättömäin kansain
elämästä ja tavoista; mutta erikoisesti näkyvät eläintarinat häntä
tenhoavan. Hän saattaa istua tuntikausia jonkun Afrikantutkijan teoksen
ääressä, ja kaksi kertaa olen yllättänyt hänet iltamyöhällä vuoteessaan
lukemassa Carl Hagenbeckin kirjaa ihmisistä ja eläimistä."

Pojan äiti kopautteli hermostuneesti jalallaan uuninmattoa.

"Tietenkin koetatte te saada poikaa sellaisesta luopumaan?" rohkaistui
hän kysymään. Herra Moore liikahti hämillään.

"Minä... hm... yritin ottaa häneltä kirjan", vastasi hän huoahtaen ja
heikon punan noustessa kelmeille poskille; "mutta... hm... poikanne on
aika jäntevä niin nuoreksi."

"Hän ei tahtonut antaa sitä?" kysyi äiti.

"Ei", tunnusti opettaja. "Hän käyttäytyi siinä aivan hyväntuulisen
hilpeästi; mutta hän väitti itsepintaisesti olevansa gorilla ja minun
olevan simpanssin, joka tahtoi varastaa siltä ruokaa. Hän hyökkäsi
kimppuuni ulvoen niin hurjasti, etten ole moista ennen kuullut, nosti
minut ihan päänsä päälle, paiskasi vuoteelleen, ja suoritettuaan
kuoliaaksi tukehduttamista kuvailevan pantomiimin hän nousi siinä
venyessäni seisomaan ruumiilleni ja karjaisi mitä kauheimmin,
selittäen, että se oli urosapinan voittohuuto. Sitten hän kantoi minut
ovelle, tuuppasi eteiseen ja lukitsi oven jälkeeni."

Muutamaan minuuttiin ei kumpikaan virkkanut mitään. Vihdoin keskeytti
pojan äiti äänettömyyden.

"On hyvin tarpeellista, herra Moore", sanoi hän, "että teette kaiken
voitavanne vaimentaaksenne moisia taipumuksia Jackissa; hän..." mutta
rouva ei ehtinyt pitemmälle. Äänekäs "huup!" ikkunasta päin sai heidät
molemmat nousemaan seisaalleen. Huone sijaitsi rakennuksen toisessa
kerroksessa, ja vastapäätä ikkunaa, johon heidän huomionsa kääntyi,
kasvoi iso puu, jonka oksa ulottui muutaman jalan päähän
ikkunalaudasta. Tuolta oksalta he nyt molemmat keksivät äskeisen
keskustelunsa aiheuttajan, kookkaan, rakenteeltaan sopusuhtaisen pojan
huolettomasti keinumassa taipuvalla orrellaan ja iloisesti hoilaamassa,
kun näki kuulijansa säikähtyneet kasvonilmeet.

Sekä äiti että opettaja ryntäsivät ikkunaa kohti, mutta ennenkuin
olivat päässeet huoneen puoliväliin, hyppäsi poika ketterästi
ikkunalaudalle ja tuli sisälle heidän luokseen.

"'Borneon villi on juuri tullut kaupunkiin'" lauloi hän tanssien
jonkinlaista sotatanssia säikähtyneen äidin ja nolostuneen opettajan
ympärillä ja kietoi lopuksi käsivartensa edellisen kaulaan, suudellen
häntä kummallekin poskelle.

"Oi äiti", huusi hän, "eräässä konserttisalissa näytellään ihmeellistä
opetettua apinaa. Willie Grimsby näki sen eilen illalla. Sanoo sen
osaavan tehdä kaikkea muuta, paitsi ei puhua. Se ajaa polkupyörällä,
syö veitsellä ja kahvelilla, laskee kymmeneen ja tekee jos joitakin
ihmeellisiä temppuja; ja saanko minä mennä sitä katsomaan? Oi, äiti --
salli minun mennä!"

Taputtaen poikaa hellästi poskelle pudisti äiti päätänsä. "Ei, Jack",
sanoi hän; "tiedäthän, että minä en pidä sellaisista näytöksistä."

"En käsitä, mikset pidä, äiti", vastasi miehenalku. "Kaikki muut pojat
menevät, ja käyvät eläintarhassakin, etkä sinä koskaan päästä minua
sinnekään. Jokainen luulisi minua tytöksi tai... tai... sylivauvaksi.
Oi, isä", huudahti hän, kun ovi aukeni ja sisään astui kookas,
harmaasilmäinen mies. "Oi, isä, enkö minä saa mennä?"

"Minne sitten, poikaseni?" kysyi vastatullut.

"Jack tahtoisi mennä johonkin konserttisaliin katsomaan kesytettyä
apinaa", selitti äiti katsahtaen varoittavasti puolisoonsa.

"Sitä Ajaxiako?" kysyi herrasmies.

Poika nyökkäsi.

"Ka, en siinä näe mitään moitittavaakaan, poikani", virkkoi isä;
"tekisi minunkin mieleni nähdä se. Sanovat, että se on kovin
ihmeellinen, ja ihmisenmuotoiseksi kuuluu olevan tavattoman kookas.
Menkäämme kaikin, Jane -- mitä sanot?" Ja hän kääntyi vaimoonsa päin,
mutta rouva vain pudisti mitä itsepintaisimmin päätänsä ja kysyi
kääntyen herra Mooren puoleen, eikö ollut aika, että tämä ja Jack
ryhtyisivät aamulukuihinsa. Kun nuo kaksi olivat lähteneet huoneesta,
kääntyi hän puolisoaan kohti.

"John", virkkoi hän, "jotakin on tehtävä lannistaaksemme Jackin
taipumusta kaikkeen, mikä voi kiihoittaa villin elämän kaipuuta, jonka
pelkään hänen sinulta perineen. Tiedät omasta kokemuksestasi, kuinka
voimakas erämaan kutsu toisinaan on. Tiedät, että sinun itsesi on
monesti täytynyt lujasti ponnistella vastustaaksesi sinut joskus
valtaavaa melkein mielipuolista halua jälleen antautua viidakkoelämään,
jota olit niin monet vuodet viettänyt, ja samalla tiedät paremmin kuin
kukaan muu, kuinka kauhea Jackin kohtalo olisi, jos tie villiin
viidakkoon tehtäisiin hänelle joko vietteleväksi tai helpoksi."

"En oikein usko olevan vaaraa, että hän perii viidakon vietin minulta",
vastasi puoliso, "sillä en voi käsittää, että sellainen vaisto
periytyisi isältä pojalle. Ja välistä tuntuu minusta siltä, Jane, että
huolenpidossasi hänen tulevaisuudestansa menet ehkäisevissä
toimenpiteissäsi hieman liian pitkälle. Hänen rakkautensa eläimiin --
esimerkiksi hänen halunsa nähdä tuo opetettu apina -- on varsin
luonnollista hänen ikäisessään terveessä, säännöllisesti kehittyneessä
pojassa. Se, että hän haluaa nähdä Ajaxin, ei todista, että hän
haluaisi naida apinan, ja jos hän tahtoisikin, niin eihän toki sinulla,
Jane, ole oikeutta huutaa 'mikä häpeä!'" Ja John Clayton, loordi
Greystoke, kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisille, nauraen hilpeästi
hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa, ja kumartui häntä
suutelemaan. Sitten jatkoi hän vakavammin: "Et ole koskaan kertonut
Jackille mitään entisestä elämästäni etkä sallinut minunkaan kertoa, ja
siinä olet luullakseni tehnyt erehdyksen. Jos olisin saanut jutella
hänelle Apinain Tarzanin kokemuksista, olisin varmaan voinut riistää
viidakkoelämältä paljon sitä runohohdetta, joka siihen luonnollisesti
liittyy sitä tuntemattomien mielessä. Silloin hän olisi voinut käyttää
kokemustani hyväksensä, mutta jos viidakon vietti hänet joskus valtaa,
ei hänellä ole nyt muuta opastajaa kuin omat vaikutelmansa, ja minä
tiedän, kuinka raisuina ne joskus voivat vetää meitä väärään suuntaan."

Mutta lady Greystoke pudisti vain päätänsä, niinkuin oli tehnyt sata
kertaa ennen, milloin tämä kysymys oli kiinnittänyt heidän huomiotansa.

"Ei, John", väitti hän, "minä en koskaan anna suostumustani siihen,
että Jackin mieleen istutetaan mitään villielämän haaveita, me kun
molemmat haluamme häntä varjella sellaisesta."

Oli ilta, ennenkuin jälleen puhuttiin asiasta, ja silloin sen toi
esille Jack itse. Hän oli istuskellut lukemassa isoon nojatuoliin
painuneena, kun hän äkkiä katsahti ylös ja alkoi puhutella isäänsä.

"Miksi", kysyi hän käyden suoraan asiaan, "en saa mennä Ajaxia
katsomaan?"

"Äitisi ei sitä hyväksy", vastasi isä.

"Entä sinä?"

"Siitä ei ole kysymys", vältteli loordi Greystoke. "Riittää, että
äitisi on sitä vastaan."

"Minä menen sitä katsomaan", julisti poika parin minuutin mietiskelevän
äänettömyyden jälkeen. "En ole toisenlainen kuin Willie Grimsby tai
joku muu niistä pojista, jotka ovat käyneet sitä katsomassa. Ei siitä
ollut niille vahinkoa eikä ole minullekaan. Voisin mennä sinulle
ilmoittamatta; mutta en tahdo sitä tehdä. Niinpä sanoinkin nyt
etukäteen, että menen Ajaxia katsomaan."

Pojan äänessä tai sävyssä ei ollut mitään kunnioitukseni puutetta tai
uhmaa. Hän vain esitti kiihkottomasti asianlaidan, Hänen isänsä saattoi
tuskin hillitä hymyä tai olla ilmaisematta ihailuaan poikansa
miehekkäästä menettelystä.

"Ihailen sinun vilpittömyyttäsi, Jack", sanoi hän. "Salli minunkin olla
vilpitön. Jos menet luvattani katsomaan Ajaxia, niin minä rankaisen
sinua. En ole koskaan antanut sinulle ruumiillista kuritusta, mutta
minä varoitan sinua: jos olet tottelematon äitisi tahdolle, niin tällä
kertaa sitä saat."

"Hyvä on, isä", vastasi poika. "Minä ilmoitan sinulle, kun olen käynyt
Ajaxia katsomassa", lisäsi hän sitten.

Herra Mooren huone oli seinätysten hänen nuoren holhottinsa huoneen
kanssa, ja opettajan tapana oli kurkistaa pojan suojaan joka ilta, kun
tämä oli menossa nukkumaan. Ja tänään hän täytti sen velvollisuutensa
erikoisen huolellisesti, sillä hän oli juuri saapunut neuvottelusta
pojan isän ja äidin luota, ja siellä oli hänen mieleensä painettu, että
hänen täytyi kaikin mokomin estää Jack käymästä konserttisalissa, jossa
Ajaxia näyteltiin. Kun hän siis avasi pojan huoneen oven puoli kymmenen
tienoissa, näki hän suureksi kiihtymyksekseen, joskaan ei siitä aivan
kummastunut, vastaisen loordi Greystoken täysissä pukimissa kadulle
mennäkseen ja ryömimässä ulos makuukammionsa avonaisesta ikkunasta.
Herra Moore harppasi nopeasti lattian yli, mutta se ponnistus oli
tarpeeton, sillä kuullessaan hänen olevan huoneessa ja huomatessaan
joutuneensa ilmi kääntyi poika takaisin ikäänkuin luopuen
suunnittelemastaan seikkailusta.

"Mihin olit menossa?" läähätti kiihtynyt herra Moore.

"Menen Ajaxia katsomaan", vastasi poika tyynesti.

"Minua kummastuttaa..." huudahti herra Moore. Mutta hetkistä myöhemmin
hän kummastui monin verroin enemmän, sillä astuen hänen lähelleen
tarttui poika häneen äkkiä vyötäisiltä, nosti ylös ja paiskasi
kasvoilleen vuoteelle, työntäen pään syvälle pehmeään pielukseen.

"Olkaa hiljaa", kehoitti voittaja, "tai minä tukehdutan teidät."

Herra Moore ponnisteli, mutta turhaan. Mitä muuta Apinain Tarzan lienee
pojalleen perinnöksi antanutkin, oli tämä ainakin saanut melkein yhtä
ihmeelliset ruumiinvoimat kuin hänellä itsellään oli sillä iällä ollut.
Opettaja oli kuin tahdasta pojan käsissä. Polvistuen hänen ruumiilleen
Jack repi suikaleita raidista ja sitoi opettajan kädet selän taakse.
Sitten hän käänsi hänet ja sulloi samasta aineesta tehdyn suuntukkeen
hänen hampaittensa väliin, lujittaen sen uhrinsa pään taitse
kierretyllä suikaleella. Kaiken aikaa hän jutteli matalalla
rupatteluäänellä.

"Minä olen Wadsha -- wadshien päällikkö", selitti hän, "ja te olette
Mohammed Dubn, arabialaissheikki, joka tahtoisi murhata minun kansani
ja ryöstää norsunluuni", ja hän kytki herra Mooren kahlehditut nilkat
takaapäin ylös, kunnes ne kohtasivat hänen kahlehditut ranteensa.

"Haa, konna! Nyt olet vihdoinkin käsissäni. Minä menen, mutta minä
palajan!" Ja Tarzanin poika hyppäsi huoneen lattian yli ja pujahti
vapauteen, laskeutuen räystäskourun laskutorvea pitkin alas.

Herra Moore kiemurteli ja ponnisteli vuoteessa. Hän oli varma
tukehtumisestaan, jollei apua pian tulisi. Vauhkossa kauhussaan hänen
onnistui vierittää itsensä alas vuoteelta. Putoamisen tuottama tuska ja
järkytys palautti hänet jokseenkin terveesti miettimään tilaansa.
Sensijaan, ettei aikaisemmin ollut hysteerisen pelkonsa vallassa
kyennyt järkevästi ajattelemaan, makasi hän nyt aivan tyynenä ja koetti
keksiä jotakin keinoa päästäkseen pulasta. Vihdoin hänen mieleensä
juolahti, että huone, jossa loordi ja lady Greystoke olivat istuneet,
kun hän heidät jätti, oli suoraan sen alapuolella, jonka lattialla hän
virui. Hän tiesi, että oli kulunut melko tovi siitä, kun hän oli tullut
yläkertaan, ja että he olivat saattaneet lähteä, sillä hänestä tuntui,
että hän oli ponnistellut vuoteella iäisyyden yrittäessään vapautua.
Mutta paras, mitä hän saattoi tehdä, oli yrittää herättää alhaalla
olevien huomiota, ja niinpä hän monien turhien yritysten jälkeen
onnistui kohoamaan asentoon, jossa saattoi naputtaa saappaansa kärjellä
lattiaan. Tätä hän toisteli lyhyin väliajoin, kunnes hänen vaivansa --
hänen mielestään kovin pitkän ajan päästä -- palkittiin ja hän kuuli
astuntaa portaita ylöspäin ja senjälkeen kolkutuksen ovelta. Herra
Moore naputti tarmokkaasti jalkaterällään -- hän ei voinut vastata
muulla tavoin. Kolkutus uudistui hetkisen äänettömyyden perästä.
Jälleen naputti herra Moore. Eivätkö ne koskaan avaisi ovea!
Vaivaloisesti kieritti hän itsensä apua kohti. Jos hän saisi selkänsä
työnnetyksi ovea vasten, voisi hän silloin naputtaa sen alaosaan,
jolloin hänet varmaan kuultaisiin. Kolkutus uudistui vähän
äänekkäämpänä ja vihdoin kuului ääni huutavan: "Nuori herra Jack!"

Siellä oli yksi talon palvelijoista -- herra Moore tunsi miehen äänen.
Hän oli vähällä revähdyttää verisuonen, yrittäessään suuntukkeensa
lävitse huutaa: "Tulkaa sisälle!" Hetkisen perästä kolkutti mies
jälleen oikein äänekkäästi ja kutsui taaskin poikaa nimeltä. Kun ei
saanut mitään vastausta, käänsi hän ovenrivan nuppia, ja samassa
valtasi opettajan uusi jähmetyttävä kauhu, -- hän oli huoneeseen
astuessaan itse lukinnut oven jälkeensä.

Hän kuuli palvelijan useaan kertaa yrittävän avata ovea ja lähtevän
sitten pois. Siihen herra Moore pyörtyi.

Sillävälin nautti Jack täysin siemauksin varkain hankittuja riemujaan
konserttisalissa. Hän oli päässyt tuohon ilontemppeliin juuri kun
Ajaxin esitys alkoi ja ostettuaan aitiopaikan nojasi nyt kaidepuun yli,
henkeään pidätellen ja tarkaten, silmät suurina ihmettelystä, ison
apinan jokaista liikettä. Kesyttäjä äkkäsi pian pojan kauniit,
innostuneet kasvot, ja koska yhtenä Ajaxin loistonumeroista oli
pistäytyä esityksensä aikana yhteen tai useampaan aitioon muka kauan
kadoksissa ollutta sukulaistaan etsimään, kuten kesyttäjä selitti,
arveli mies olevan tehokasta lähettää apina kauniin pojan luo, joka
varmaan kovin säikähtyisi pörröturkkisen, voimakkaan eläimen
läheisyydestä.

Kun siis tuli aika apinan palata sivuseinämän takaa vastaukseksi
yleisön takaisinkutsuun, kohdisti kesyttäjä sen huomion poikaan, joka
sattui istumaan yksinänsä aitiossaan. Loikaten hyppäsi iso ihmisapina
näyttämöltä pojan lähelle; mutta jos kesyttäjä oli odottanut
naurettavaa pelästyskohtausta, niin hän pettyi. Leveä hymy valaisi
pojan kasvot, kun hän laski kätensä vieraansa karvaiselle käsivarrelle.
Apina tarttui poikaan kummastakin olkapäästä ja tuijotti kauan ja
totisena hänen kasvoihinsa, jälkimäisen silitellessä sen päätä ja sitä
hiljaa puhutellessa.

Koskaan ei Ajax ollut uhrannut niin pitkää aikaa minkään muun henkilön
tarkastamiseen. Se näytti hämmentyneeltä ja melkoisesti kiihtyneeltä,
äänteli ja mölisi pojalle ja hyväili häntä niinkuin kesyttäjä ei
koskaan ennen ollut nähnyt sen ihmisolentoa hyväilevän. Sitten se
kiipesi aitioon ja kyyristyi maahan ihan pojan viereen. Yleisö oli
riemuissaan ja riemastui vielä enemmän, kun kesyttäjä näytäntöajan
loputtua yritti viekoitella Ajaxia lähtemään aitiosta. Apina ei
tahtonut hievahtaa. Johtaja, joka tuskastui viivytyksestä, koetti
kiirehtiä kesyttäjää; mutta kun tämä astui aitioon laahatakseen
vastahakoisen Ajaxin pois, kohtasivat häntä paljastetut torahampaat ja
uhkaava murina.

Yleisö oli riemusta revetä. Hurrattiin apinalle, hurrattiin pojalle,
huudettiin ja ilkuttiin kesyttäjälle ja johtajalle, joka onneton oli
varomattomasti saapunut paikalle ja yritti auttaa kesyttäjää.

Vihdoin oli kesyttäjä epätoivoissaan, ja käsittäen, että tämä
kapinallisuuden näyte kallisarvoisen elätin taholta voisi
vastaisuudessa tehdä eläimen näyttelytarkoituksiin kelpaamattomaksi,
jollei sitä heti taltutettaisi, oli hän rientänyt noutamaan
pukuhuoneestaan paksun ruoskan. Sillä varustettuna hän palasi nyt
aitioon; mutta vain kerran uhattuaan sillä Ajaxia näki hän yhden
asemesta edessään kaksi raivostumitta vihollista, sillä poika oli
hypännyt pystyyn ja siepattuaan tuolin seisoi apinan vieressä valmiina
puolustamaan uutta ystäväänsä. Hänen kauniit kasvonsa eivät enää
hymyilleet. Harmaissa silmissä oli välke, joka sai kesyttäjän
pysähtymään, ja pojan vieressä seisoi iso ihmisapina muristen ja
taisteluvalmiina.

Mitä olisi voinut tapahtua, jollei olisi ajoissa sattunut keskeytystä,
sitä saattaa vain aavistella. Mutta että kesyttäjä olisi saanut ankaran
kurituksen, ellei pahempaa, ilmeni selvästi molempain häntä katselevien
vastustajain asennosta.

Säikähdyksestä kalpein kasvoin riensi palvelija Greystoken
kirjastohuoneeseen ilmoittamaan, että oli tavannut Jackin oven
lukittuna eikä ollut kyennyt saamaan moniin kolkutuksiinsa ja
kysymyksiinsä muuta vastausta kuin kummallisen naputtavan äänen ja
laahausta, ikäänkuin olisi ruumis liikkunut lattialla.

Harpaten neljä askelmaa kerrallaan nousi John Clayton yläkertaan vieviä
portaita. Hänen vaimonsa ja palvelija riensivät hänen perässään. Kerran
hän huusi kovalla äänellä poikansa nimeä; mutta kun ei saanut mitään
vastausta, paiskasi hän painavan ruhonsa jättiläislihastensa kaikella
heikkenemättömällä voimalla raskasta ovea vasten. Rautasaranain
paukahdellessa poikki ja puun pirstoutuessa sortui este sisälle päin.

Kynnyksen vieressä virui tunnotonna herra Moore, jonka päälle ovi oli
pudota mäjähtänyt. Aukosta hyppäsi Tarzan sisälle, ja hetkistä
myöhemmin hohti huoneessa puolentusinan sähköpäärynän valo. Kesti pari
minuuttia ennenkuin opettaja huomattiin, niin täydellisesti olivat
ovenpirstaleet hänet peittäneet. Mutta vihdoin hänet kiskottiin esille,
suukapula poistettiin, siteet katkottiin, ja runsas valelu kylmällä
vedellä edisti hänen tajuntansa palaamista.

"Missä on Jack?" oli John Claytonin ensimmäinen kysymys. "Kuka tämän on
tehnyt?" tiedusti hän sitten muistaen Rokoffin ja peläten uutta
lapsenryöstöä.

Verkalleen kompuroi herra Moore pystyyn. Hänen katseensa harhaili
huoneessa. Vähitellen hän sai kerätyksi hämärtyneet ajatuksensa. Hän
muisti äskeisen tuskallisen kokemuksensa yksityiskohdat.

"Minä pyydän eroa toimestani, sir, ja haluan jättää sen heti kohta",
olivat hänen ensimmäiset sanansa. "Ette tarvitse pojallenne opettajaa,
-- hän tarvitsee villieläinten kesyttäjän."

"Mutta missä hän on?" huudahti lady Greystoke.

"Meni Ajaxia katsomaan."

Vaivoin sai Tarzan hillityksi hymyn, ja tyydytyksekseen havaittuaan,
että opettaja oli pikemmin säikähtynyt kuin loukkaantunut, hän käski
noutaa katetun autonsa ja ajoi erästä hyvin tunnettua konserttisalia
kohti.




KOLMAS LUKU

Ystävykset


Kesyttäjän epäröidessä hetkisen ruoska ojossa aition ovella, missä
poika ja apina olivat häntä vastassa, tunkeutui hänen ohitseen kookas,
leveäharteinen mies ja astui sisälle. Kun pojan silmät osuivat
tulijaan, kohosi hänen poskilleen lievä puna. "Isä!" äännähti hän.

Apina vilkaisi englantilaiseen loordiin ja hyppäsi sitten häntä kohti
riemusta mölisten. Silmät suurina kummastuksesta pysähtyi vastatullut
kuin kivettynyt. "Akut!" huudahti hän.

Poika katsoi ihmeissään ja hämillään apinasta isäänsä ja isästänsä
apinaan. Kesyttäjän naama venähti hänen kuunnellessaan, mitä seurasi,
sillä englantilaisen huulilta tippui apinainkielen kurkkuäänteitä,
joihin häneen kiinni tarrautunut iso ihmisenmuotoinen vastasi samalla
tavalla.

Kulissien takaa katseli tätä aitiokohtausta kamalasti käyristynyt ja
ruma vanhus, jonka rokonarpiset kasvot vavahtelivat värveentapaisesti
niillä vaihtelevista ilmeistä, osoittaen melkein kaikkia tunnelmia
mielihyvän ja kauhun välisestä asteikosta.

"Kauan olen sinua etsinyt, Tarzan", puhui Akut. "Nyt kun olen sinut
löytänyt, tulen viidakkoosi elääkseni siellä alati."

Mies siveli elukan päätä. Hänen aivoissaan liikkui nopea sarja
muistelmia, jotka siirsivät hänet loitolle Afrikan aarniometsäin
syvyyksiin, missä tämä iso ihmistä muistuttava eläin oli menneinä
vuosina taistellut hänen rinnallaan olka olassa. Hän näki mustan
Mugambin heiluttamassa murhaavaa ryhmysauvaansa ja heidän vieressään
kauhean Sheetan, iskuhampaat paljaina ja turpajouhet törröllään; ja
aivan lähellä pantterin takana parveilivat Akutin kamalat apinat. Mies
huoahti. Hänessä kuohahti voimakkaana viidakkovaisto, jonka jo oli
luullut kuolleeksi. Ah, kunpa hän voisi palata sinne edes yhdeksi
ainoaksi kuukaudeksi, tuntea jälleen lehväisten oksien hipaisevan
alastonta ihoaan, vetää sieraimiinsa kuolleen, mädäntyvän
kasvullisuuden ummehtunutta hajua -- joka on suitsutusta ja myrrhaa
viidakossa syntyneelle, -- havaita suurten petoeläinten äänettömän
hiivinnän jälessään, metsästää ja olla metsästettynä, tappaa! Kuva oli
kiehtova. Ja sitten esiintyi toinen kuva -- suloiset naisen kasvot,
vielä kauniit ja nuoret, ystäviä, koti, poika. Hän kohautti
jättiläisolkapäitänsä.

"Se ei käy päinsä, Akut", sanoi hän; "mutta jos sinä tahdot palata,
niin minä järjestän sen asian. Sinä et voisi elää onnellisena täällä --
minun ei sovi siellä."

Kesyttäjä astui esille. Apina paljasti hampaansa muristen.

"Mene hänen kanssaan", kehoitti Apinain Tarzan. "Minä tulen huomenna
sinua katsomaan."

Eläin siirtyi nyrpeillään kesyttäjän viereen. John Claytonin pyynnöstä
ilmoitti tämä missä he olisivat tavattavissa. Tarzan kääntyi poikaansa
päin.

"Tule!" sanoi hän, ja he lähtivät teatterista. Kumpikaan ei puhunut
useaan minuuttiin, sittenkun olivat nousseet autoon. Poika keskeytti
ensimmäisenä äänettömyyden.

"Apina tunsi sinut", sanoi hän, "ja te haastoitte yhdessä apinain
kieltä. Kuinka se apina sinut tunsi, ja mistä olit oppinut hänen
kieltänsä?"

Ja silloin Tarzan ensi kertaa selosti lyhyesti pojalleen aikaisemman
elämänsä -- syntymisensä viidakossa, vanhempainsa kuoleman ja kuinka
Kaala, iso naarasapina, oli imettänyt häntä ja kasvattanut hänet
lapsuudesta melkein miehuudenikään asti. Hän kertoi myöskin viidakon
vaaroista ja kauhuista, suurista pedoista, jotka öin päivin vaanivat
saalista, poutakausista ja rajuista syöksysateista, nälästä, kylmästä,
tavattomasta kuumuudesta, alastomuudesta, pelosta ja kärsimyksistä. Hän
kertoi kaikista niistä asioista, jotka sivistyneestä ihmisestä tuntuvat
hirvittävimmiltä, toivoen sellaisen tiedon karkoittavan pojan mielestä
kaiken ehkä synnynnäisen kaipuun viidakkoon. Mutta juuri ne tekivätkin
viidakon muiston Tarzanille siksi, mitä se hänelle oli, juuri niissä
sykki koko hänen rakastamansa viidakkoelämä. Ja kertoessaan hän unohti
yhden asian -- pääasian, -- nimittäin sen, että innokkaasti kuunteleva
nuorukainen hänen vieressään oli Apinain Tarzanin poika.

Sittenkun poika oli toimitettu vuoteeseen -- saamatta rangaistusta,
jolla häntä oli uhattu, -- kertoi John Clayton vaimolleen illan
tapahtumasta ja mainitsi tutustuttaneensa pojan oman viidakkoelämänsä
vaiheisiin. Äiti, joka oli kauan aavistanut, että hänen poikansa täytyi
kerran saada kuulla niistä hirveistä vuosista, jotka isä oli
alastomana, villinä petoeläimenä samoillut viidakkoa, pudisti vain
päätänsä toivoen toivottomuudessakin, että kiehtova vaisto, jonka hän
tiesi elävän vielä voimakkaana isän rinnassa, ei ollut pojalle
periytynyt.

Tarzan kävi seuraavana päivänä katsomassa Akutia, mutta vaikka Jack
anoi päästä mukaan, ei sitä sallittu. Tällä kertaa näki Tarzan apinan
vanhan rokonarpisen omistajan, jota hän ei tuntenut entisten aikojen
ovelaksi Paulvitshiksi. Akutin pyyntöjen vaikutuksesta Tarzan kyseli
ostaakseen apinaa; mutta Paulvitsh ei maininnut mitään hintaa, vaan
lupasi miettiä asiaa.

Kun Tarzan palasi kotiin, oli Jack ylen innokas kuulemaan hänen
vierailunsa vaiheista ja ehdotti lopuksi, että isä ostaisi apinan ja
toisi sen kotiin. Lady Greystoke kauhistui sellaisesta tuumasta. Poika
ei hellittänyt. Tarzan selitti halunneensa ostaa Akutin lähettääksensä
sen takaisin viidakkokotiinsa, ja siihen äiti suostui. Jack pyysi lupaa
käydä apinaa katsomassa, mutta taaskin sai hän ehdottomasti kieltävän
vastauksen. Hän tiesi kuitenkin osoitteen, jonka kesyttäjä oli antanut
isälle, ja kahta päivää myöhemmin hän sai vältetyksi uuden opettajansa
valvonnan -- opettajan, joka oli tullut säikytetyn herra Mooren tilalle
-- ja melkoisen etsinnän jälkeen sellaisessa Lontoon osassa, jossa ei
ollut koskaan ennen käynyt, löysi hän rokonarpisen vanhuksen pienen
löyhkäävän asunnon. Ukko itse vastasi koputukseen ja pojan selitettyä
tulleensa Ajaxia katsomaan avasi oven ja päästi hänet pieneen
huoneeseen, jos hän itse ja iso apina asuivat. Ennen muinoin oli
Paulvitsh ollut keikarimainen lurjus; mutta kymmenen kamalaa vuotta
Afrikan ihmissyöjäin keskuudessa oli lopen hävittänyt kaiken
hienostelun hänen tavoistansa. Hänen pukunsa oli rutistunut ja
tahrainen. Kädet olivat pesemättä, harvat tukanhaivenet kampaamatta.
Suojassa oli pelkkää likaista epäjärjestystä. Kun poika astui sisään,
näki hän ison apinan istua kököttävän vuoteella, jolla oli sotkuinen ja
lemuava vanuke likaisia ryijyjä ja sisustettuja peitteitä. Nuorukaisen
nähdessään hyppäsi apina lattialle ja tallusti eteenpäin. Mies, joka ei
edellisestä näkemästä tuntenut vierastansa ja pelkäsi apinalla olevan
pahaa mielessä, astui heidän väliinsä käskien aljun pedon mennä
takaisin vuoteelle.

"Se ei tee minulle pahaa", huudahti poika, "me olemme ystäviä; ja ennen
se oli isäni ystävä. He tunsivat toisensa viidakossa. Isä on loordi
Greystoke. Hän ei tiedä, että minä olen tullut tänne. Äiti kielsi minua
tulemasta; mutta minä tahdoin nähdä Ajaxin, ja minä maksan teille, jos
sallitte minun usein tulla tänne sitä katsomaan."

Hänen kuullessaan, kuka poika oli, siristyivät Paulvitshin silmät.
Siitä asti, kun hän ensi kerran oli jälleen nähnyt Tarzanin teatterin
kulissien takaa, oli hänen tylsistyneissä aivoisaan alkanut herätä
kostonhalua. Heikoille ja rikollisille luonteenomaista on syyttää muita
niistä vastoinkäymisistä, jotka ovat heidän oman häijyytensä tuloksia,
ja niinpä nyt Aleksis Paulvitsh johdatteli verkalleen mieleensä menneen
elämänsä tapauksia ja luki sen miehen syyksi, jonka tuhoa ja murhaa hän
ja Rokoff niin hartaasti olivat yrittäneet, kaikki onnettomuudet, jotka
olivat häntä kohdanneet heidän monissa tyhjiin rauenneissa juonissaan.

Hän ei ensin keksinyt mitään keinoa, kuinka voisi oman turvallisuutensa
säilyttäen kostaa Tarzanille Tarzanin pojan, välityksellä; mutta että
poika toisi hänelle suuria kostonmahdollisuuksia, sen hän tajusi ja
siksipä hän päätti kehittää ystävyyttä nuorukaisen kanssa, toivoen että
kohtalo tuonnempana osoittaisi hänelle jonkun hyvän tuuman. Hän kertoi
pojalle kaikki, mitä tiesi hänen isänsä entisestä viidakkoelämästä;
ja kuultuaan, että nuorukaista oli pidetty niin monet vuodet
tietämättömyydessä kaikista näistä asioista, jopa kielletty käymästä
eläintieteellisessä puutarhassa, ja että tämän oli täytynyt sitoa ja
suukapulalla mykistää opettajansa saadakseen tilaisuuden tulla
konserttisaliin Ajaxia katsomaan, arvasi hän heti, kuinka suuresti
pojan vanhemmat sydämessään pelkäsivät, että poika kaipaisi viidakkoon,
kuten hänen isänsä oli sinne kaivannut.

Niinpä Paulvitsh rohkaisi poikaa tulemaan usein häntä katsomaan ja
käytti aina hyväkseen nuorukaisen halua kuulla tarinoita siitä villistä
maailmasta, jonka Paulvitsh liiankin hyvin tunsi. Hän jätti hänet usein
Akutin kanssa kahdenkesken, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän
kummastuksekseen huomasi pojan voivan tehdä ajatuksensa tuolle isolle
eläimelle ymmärrettäviksi -- huomasi, että poika todella oli oppinut
monta sanaa ihmisapinain alkuperäisestä kielestä.

Tällä ajalla kävi Tarzan useita kertoja Paulvitshin luona. Hän näytti
kovin halukkaalta ostamaan Ajaxin ja vihdoin hän sanoi miehelle
suoraan, että häntä ei siihen kannustanut yksinomaan hänen oma halunsa
palauttaa eläin sen kotiviidakon vapauteen, vaan myöskin hänen vaimonsa
pelko, että heidän poikansa jollakin tavoin saisi tietoonsa apinan
olinpaikan ja hänen kiintymyksensä eläimeen synnyttäisi hänessä
seikkailuvaistoa, joka, kuten Tarzan Paulvitshille selitti, oli perin
suuresti vaikuttanut hänen omaan elämäänsä.

Venäläinen saattoi tuskin pidättää hymyä kuunnellessaan loordi
Greystoken sanoja, koska tuleva loordi Greystoke oli tuskin puoli
tuntia sitten istunut huonosti hoidetulla vuoteella rupatellen Ajaxille
yhtä sujuvasti kuin apinana syntynyt.

Tämän haastelun aikana juolahti Paulvitshin mieleen tuuma, ja sen
tuloksena hän suostui ottamaan vastaan satumaisen ison summan apinasta
ja rahat saatuaan luovuttamaan eläimen laivaan, joka kahta päivää
myöhemmin lähti Doverista eteläänpäin, matkalle Afrikkaan. Hänellä oli
kaksinainen tarkoitus suostuessaan Claytonin tarjoukseen. Ensiksikin
painoi rahasumma paljon hänen vaa'assaan, koska apina ei enää ollut
hänelle tulolähteenä, eläin kun johdonmukaisen itsepintaisesti
kieltäytyi esittämästä temppuja näyttämöllä senjälkeen kun oli Tarzanin
keksinyt. Tuntui siltä kuin se olisi sallinut tuoda itsensä
viidakkokodistaan ja alistunut tuhansille uteliaille katselijoille
näyteltäväksi vain siksi, että saisi tilaisuuden etsiä ammoin
menettämäänsä ystävää ja isäntää, jonka löydettyään se nyt piti enempää
kanssakäymistä kaiken maailman ihmisten kanssa tarpeettomana. Mutta
olkoon sen asian laita kuinka hyvänsä, totta oli, että apinaa ei
millään viekoittelulla voitu taivuttaa edes astumaan näyttämölle, ja
sinä ainoana kertana, jolloin kesyttäjä koetti sitä pakottaa, oli
seuraus sellainen, että mies-parka kiitti onneansa, kun suoriutui
jupakasta hengissä. Hänet pelasti vain Jack Claytonin satunnainen
läsnäolo, tämän kun oli sallittu tulla eläimen luo sille varattuun
teatterin pukuhuoneeseen, jossa oli heti rientänyt väliin, huomatessaan
että hurja eläin aikoi tosissaan tehdä tihutöitä.

Ja rahallisen edun lisäksi tunsi venäläinen sydämessään voimakasta
kostonhimoa, joka oli kasvanut hänen alituisesti mietiskellessään
elämänsä pettymyksiä ja kärsimyksiä, jotka hän luki Tarzanin syyksi.
Viimeinen eikä suinkaan pienin näistä vastoinkäymisistä oli Ajaxin
kieltäytyminen ansaitsemasta hänelle rahaa. Apinan itsepäisyyden hän
katsoi suorastaan Tarzanin syyksi ja tuli lopulta varmaksi siitä, että
apinamies oli neuvonut isoa ihmisapinaa olemaan menemättä näyttämölle.

Paulvitshin muutoinkin ilkeän luonteen teki entistä pahemmaksi se
sielullisten ja ruumiillisten kykyjen heikkeneminen ja riutuminen, joka
oli kidutuksen ja puutteen aikaansaama. Kylmästä, harkitsevasta, perin
nerokkaasta häijyydestä oli se rappeutunut hengenlahjoiltaan
puutteellisen miehen sokeaksi, vaaralliseksi uhaksi. Kuitenkin oli
hänen suunnitelmansa kyllin ovela tehdäkseen hieman epäluulonalaiseksi
väitteen, että hänen sielunkykynsä vähenivät. Se takasi hänelle
ensiksikin loordi Greystoken lupaaman korvauksen apinan poisviemisestä
ja sitten koston sen hyväntekijälle tämän jumaloitseman pojan kautta.
Se osa hänen suunnitelmastaan oli karkea ja raaka -- siitä puuttui
hienosti harkittu kidutus, mikä oli ollut ominaista entisen Paulvitshin
mestariotteille hänen työskennellessään rikostaiteilija Nikolas
Rokoffin kanssa; mutta se turvasi Paulvitshin ainakin vastuulta,
sälyttäen sen apinan niskoille, joka siten myöskin saisi rangaistuksen
siitä, että oli kieltäytynyt kauemmin ylläpitämästä venäläistä.

Kaikki kortit kääntyivät Paulvitshille kuin paholaisen järjestäminä.
Sattumalta kuuli Tarzanin poika isänsä kertovan äidilleen, mihin
toimenpiteisiin oli ryhtynyt palauttaakseen Akutin turvallisesti sen
viidakkokotiin, ja sen kuultuaan pyysi poika, että apina tuotaisiin
heille, hänelle leikkitoveriksi. Tarzanilla ei olisi ollut mitään sitä
suunnitelmaa vastaan; mutta lady Greystokea kauhistutti jo pelkkä
ajatuskin. Jack rukoili äitiänsä, mutta kaikki turhaan. Rouva oli
heltymätön, ja vihdoin näkyi poika tyytyvän äitinsä päätökseen, että
apina palautettaisiin Afrikkaan ja hänet itse kouluun, josta oli ollut
poissa lomalla.

Hän ei yrittänyt enää sinä päivänä käydä Paulvitshin luona, vaan
puuhaili muuta. Hänellä oli aina ollut runsaasti käyttövaroja, joten
hän tarpeen tullen saattoi helposti kerätä muutaman satapuntasen. Osan
näistä rahoista hän pani erilaisiin ostoksiin, jotka hän kenenkään
tietämättä kuljetti salaa taloon, palatessaan kotiin myöhään
iltapäivällä.

Seuraavana aamuna hän, annettuaan isälleen aikaa ennättää hänen
edelleen ja päättää kaupan Paulvitshin kanssa, riensi venäläisen
asuntoon. Tietämättä mitään miehen todellisesta luonteesta ei poika
tohtinut täydellisesti luottaa häneen pelosta, että ukko ei ainoastaan
kieltäytyisi häntä auttamasta, vaan ilmoittaisi koko asian isälle.
Sensijaan hän pyysi lupaa saattaa Ajaxia Doveriin. Hän selitti, että
vanhus siten säästyisi vaivaloisesta matkasta, samalla kun saisi pistää
usean punnan kukkaroonsa, sillä poika lupasi maksaa venäläiselle hyvin.

"Siinä ei edes ole mitään pelkoa ilmitulosta", jatkoi hän, "koska minun
otaksutaan matkustavan iltapäiväjunassa kouluun. Sensijaan pujahdankin
tänne, sittenkun ne ovat jättäneet minut junaan. Niin voin saattaa
Ajaxia Doveriin, nähkääs, ja myöhästyn koulusta vain päivän. Kukaan ei
saa siitä mitään vihiä, mitään haittaa ei siitä ole, ja minä saan
viettää vielä yhden päivän Ajaxin kanssa ennenkuin sen ainiaaksi
menetän."

Suunnitelma soveltui mainiosti Paulvitshin omaan. Jos hän olisi
tiennyt, mitä muita tuumia pojalla oli, olisi hän epäilemättä luopunut
omasta kostohankkeestaan ja kaikesta sydämestään auttanut poikaa hänen
suunnitelmansa toimeenpanemisessa, mikä olisikin ollut Paulvitshille
parempi, jos hän olisi kyennyt lukemaan tulevaisuutta vain muutaman
lyhyen tunnin eteenpäin.

Sinä iltapäivänä sanoivat loordi ja lady Greystoke pojalleen hyvästi ja
saattoivat hänet turvallisesti junaan ensiluokan vaunuosastoon, jossa
hän muutamassa tunnissa matkustaisi kouluun. Mutta tuskin he olivat
lähteneet hänen luotaan, kun hän keräsi matkalaukkunsa, astui junasta
ja meni ajurien odottelupaikalle aseman ulkopuolelle. Täältä hän otti
ajurin kyyditsemään hänet venäläisen asunnolle. Sinne hän saapui
hämärissä. Paulvitsh jo odotteli häntä. Mies käveli hermostuneesti
lattialla. Apina oli vahvalla köydellä kytketty sänkyyn. Ensi kertaa
näki Jack Ajaxin siten kytkettynä. Hän vilkaisi kysyvästi Paulvitshiin.
Mies mutisi vastaukseksi, että apina kaiketikin oli arvannut joutuvansa
poislähetetyksi ja että hän pelkäsi sen yrittävän karata.

Paulvitshilla oli kädessään toinen köydenpätkä. Sen päässä oli
silmukka, jota hän alati hypisteli. Hän käveli kävelemistään
edestakaisin huoneessa. Hänen rokonarpiset piirteensä värähtelivät
hirveästi hänen mumistessaan itsekseen. Poika ei ollut koskaan nähnyt
häntä tuollaisena, ja hän kävi levottomaksi. Vihdoin Paulvitsh pysähtyi
huoneen vastakkaiselle sivulle kauaksi apinasta.

"Tulehan", sanoi hän pojalle, "niin näytän sinulle, kuinka sinun on
köytettävä apina, jos se matkalla osoittaisi kapinan merkkejä."

Poika nauroi.

"Se ei ole tarpeellista", vastasi hän. "Ajax tekee mitä hyvänsä käsken
sen tehdä."

Vanhus polki vihaisesti jalkaansa. "Tule tänne, sanon minä", toisti
hän. "Jollet tee niinkuin sinua neuvon, niin et saata apinaa Doveriin
-- minä en ota itselleni vastuuta sen karkaamisesta."

Yhä hymyillen astui poika lattian yli ja seisahtui venäläisen eteen.

"Käänny selin minuun", käski viimemainittu, "jotta voin näyttää sinulle
kuinka voit sen nopeasti sitoa."

Poika teki työtä käskettyä ja pani kätensä selkänsä taakse, kun
Paulvitsh niin määräsi. Heti livahdutti vanha mies juoksevan silmukan
pojan toiseen ranteeseen, kietaisi köyden pariin kertaan hänen toisen
ranteensa ympäri ja veti solmuun.

Heti kun poika oli köytetty, muuttui miehen sävy. Vihaisesti kiroten
pyöritti hän vankiaan ympärinsä, kamppasi hänet ja paiskasi hurjasti
lattiaan, hypäten hänen rintansa päälle, kun hän oli kaatunut.
Vuoteelta mörisi apina ja tempoi kahleitansa. Poika ei huutanut -- se
piirre oli peritty villiltä isältä, jolle monivuotinen kokemus
viidakossa kasvatusemonsa Kaalan, ison apinan, kuoleman jälkeen oli
opettanut, että kukaan ei tullut sortunutta auttamaan.

Paulvitshin sormet etsivät pojan kurkkua. Hän irvisti kamalasti vasten
uhrinsa kasvoja.

"Isäsi saattoi minut turmioon", mutisi hän. "Tästä hän saa palkan. Hän
luulee apinan tehneen sen. Minä sanon hänelle, että apina sen teki.
Sanon jättäneeni sen yksikseen muutamiksi minuuteiksi, jolloin sinä
hiivit sisälle ja apina tappoi sinut. Minä heitän ruumiisi vuoteelle,
sitte kun olen kuristanut sinut hengiltä, ja kun tuon isäsi tänne,
näkee hän apinan istumassa päälläsi", ja tämä kiero paholainen
purskahti kaakattavaan verenhimoiseen nauruun. Hänen sormiensa puristus
pojan kaulassa tiukkeni.

Heidän takanaan murisevan raivostuneen eläimen ääni kajahteli pienen
huoneen seiniä vasten. Poika kalpeni, mutta mitään muuta pelonmerkkiä
tai kauhunilmettä ei näkynyt hänen kasvoillaan. Hän oli Tarzanin poika.
Sormien puristus kaulassa kävi tiukemmaksi. Hän hengitti vaivaloisesti,
huohottaen. Apina riuhtoi vapautuakseen pidättävästä vahvasta köydestä.
Kääntyen kietoi se köyden käsiinsä, niinkuin mies olisi tehnyt, ja
paiskautui raskaasti taaksepäin. Vahvat lihakset pinnistyivät näkyviin
pörröisen turkin alta. Kuului pirstautuvan puun rätinää, -- köysi piti,
mutta osa sängyn jalkalaudasta lohkesi.

Ryskeen kuullessaan Paulvitsh vilkaisi ylös. Hänen kamalat kasvonsa
kalpenivat kauhusta. Apina oli irrallaan.

Yhdellä ainoalla loikkauksella oli eläin hänen niskassaan. Mies
kirkaisi. Apina riuhtaisi hänet irti pojasta. Isot sormet upposivat
miehen lihaan. Vahvat keltaiset hampaat ammottivat lähellä hänen
kurkkuansa -- mies rynnisteli turhaan -- ja kun pedon leuat painuivat
yhteen, liiteli Aleksis Paulvitshin sielu niiden paholaisten haltuun,
jotka jo kauan olivat sitä odotelleet.

Poika ponnisteli Akutin avustamana jaloilleen. Kaksi tuntia puuhaili
apina pojan ohjeiden mukaan solmujen päästämisessä, joilla sen ystävän
ranteet olivat sidotut. Vihdoin laukesi niiden salaisuus ja nuorukainen
oli vapaa. Hän leikkasi poikki köyden, joka vielä riippui apinan
ruumiista. Sitten hän avasi yhden laukuistaan ja otti esille muutamia
vaatekappaleita. Hän oli laatinut suunnitelmansa hyvin. Hän ei
neuvotellut elukan kanssa, joka teki kaikki, mitä hän määräsi. Yhdessä
he hiipivät talosta, mutta kukaan ohikulkija ei olisi voinut havaita,
että toinen heistä oli apina.




NELJÄS LUKU

Salaperäinen tapaus


Muutaman päivän kertoivat sanomalehdet turvattoman venäläisen, Mikael
Sabroffin, kuolemasta hänen oman suuren aljuapinansa surmaamana. Loordi
Greystoke luki siitä, ja vaikka hän erikoisen huolellisesti koetti
välttää nimensä joutumista asian yhteyteen, tarkkaili hän
poliisitutkinnon tuloksia ja apinan etsimistä.

Samoin kuin oli suuren yleisönkin laita, keskittyi hänen
mielenkiintonsa etupäässä salaperäisen murhaajan katoamiseen. Tai
ainakin siihen asti, kunnes hän muutamia päiviä murhenäytelmän jälkeen
kuuli, että Jack ei ollut ilmoittautunut oppikouluun, jolle matkalle he
olivat hänet turvallisesti toimittaneet rautatievaunuun. Vielä
silloinkaan ei isä yhdistänyt poikansa katoamista apinan olopaikkaa
verhoavaan salaisuuteen. Vasta kuukautta myöhemmin, kun huolellinen
tutkimus oli ilmaissut sen seikan, että poika oli poistunut junasta,
ennenkuin se lähti Lontoon asemalta, ja kun oli löydetty ajuri, joka
oli kyydinnyt hänet vanhan venäläisen asunnolle, käsitti Apinain
Tarzan, että Akutilla oli jotakin osaa hänen poikansa katoamisessa.

Siitä hetkestä aikain, jolloin ajuri oli jättänyt pojan katukäytävän
viereen talon edustalle, missä venäläisellä oli majapaikkansa, ei ollut
enää mitään johtolankaa. Siitä saakka ei kukaan ollut nähnyt poikaa
eikä apinaa -- ei ainakaan kukaan, joka vielä oli elossa. Talon
omistaja tunsi valokuvasta pojan samaksi, joka oli usein käynyt
vanhuksen huoneessa. Mitään muuta hän ei tiennyt. Ja siellä, vanhan
likaisen rakennuksen ovella Lontoon slummissa, joutuivat etsijät
ymmälle kaikkien jälkien hävitessä.

Aleksis Paulvitshin kuoleman jälkeisenä päivänä astui Doverissa laivaan
sairasta isoäitiänsä saattava nuorukainen. Vanhalla rouvalla oli paksu
huntu kasvoilla, ja hän oli niin iän ja kivun murtama, että hänet
täytyi kärrätä laivaan pyörätuolissa.

Poika ei sallinut kenenkään muun sysätä sairastuolia ja omin käsin
auttoi hän mummon sisälle heidän loistohyttiinsä, -- eivätkä laivassa
olijat sen koommin nähneet vanhaa rouvaa ennenkuin pari nousi maihin.
Poika tahtoi hoitaa hytinsiivoojattarenkin toimen, selittäen että
isoäidin ankara hermotauti teki jokaisen vieraan henkilön läsnäolon
hänelle kovin vastenmieliseksi.

Hyttinsä ulkopuolella -- eikä kukaan laivassa tiennyt, mitä hän sen
sisällä puuhaili -- oli poika aivan kuin kuka muu terve englantilainen
poika tahansa. Hän seurusteli matkatoveriensa parissa, tuli päällystön
erikoiseksi suosikiksi ja joutui ystävällisiin suhteisiin monen
tavallisen merimiehen kanssa. Hän oli aulis ja koruton, mutta esiintyi
silti arvokkaasti ja osoitti sellaista luonteenlujuutta, että se hänen
monissa uusissa ystävissään herätti sekä ihailua että kiintymystä.
Matkustajain joukossa oli amerikkalainen nimeltä Condon, tunnettu
ammattipelaaja ja veijari, jota "kaivattiin" puolessatusinassa
suurkaupungissa Yhdysvalloissa. Hän oli kiinnittänyt vähän huomiota
poikaan, kunnes kerran sattumalta näki hänen ottavan esille
setelitukun. Siitä alkain lyöttäytyi hän nuoren brittiläisen ystäväksi.
Hän sai helposti tietää, että poika matkusti yksinään sairaan
isoäitinsä kanssa, ja että heidän matkansa määränä oli pieni
satamakaupunki Afrikan länsirannikolla hiukan päiväntasaajan
alapuolella, että heidän nimensä oli Billings ja ettei heillä ollut
mitään ystäviä vähäisessä siirtolassa, jonne olivat matkalla. Matkan
tarkoituksesta huomasi Condon pojan puhuvan pidättyvästi, eikä hän siis
sitä udellutkaan -- hän oli jo saanut tietää kaikki, mitä halusi.

Useita kertoja yritti Condon viekoitella poikaa korttipeliin; mutta
hänen uhrinsa ei osoittanut siihen halua ja eräiden muiden
miesmatkustajain synkät katseet havaitessaan päätti amerikkalainen
keksiä muita keinoja siirtääkseen pojan setelitukon omaan taskuunsa.

Vihdoin tuli päivä, jolloin höyrylaiva ankkuroitsi metsäisen niemekkeen
suojaan, missä pari-, kolmekymmentä rautalevyistä kyhättyä rakennusta
luonnonkauniilla povella vähäpätöisenä täplänä osoitti kulttuurin
koronjälkeä. Hajallaan ulkosyrjillä oli alkuasukkaiden olkikattoiset
majat, somina alkuperäisessä viileydessään, sulaen sopusuhtaisesti
troopillisen viidakon puitteisiin ja tehden valkoisen uranuurtajan
kamalan ruman rakennustyylin sitä silmäänpistävämmäksi.

Laivan kaidepuun yli kumartuneena tähysti poika ihmiskätten rakentaman
kaupungin yli kauas Jumalan kasvattamaan viidakkoon. Heikko enteellinen
väristys vapisutti hänen selkäpiitänsä, ja sitten hän aivan
tahtomattansa huomasi katselevansa äitinsä herttaisiin silmiin ja isän
voimakkaihin kasvoihin, jotka miehekkyydessäänkin kuvastivat yhtä
hellää rakkautta kuin äidin silmissä päilyi. Hän tunsi päätöksensä
horjuvan. Siinä lähellä huuteli eräs laivan perämiehistä käskyjä
alkuasukasten venekunnalle, joka lähestyi keventämään laivaa tähän
pieneen satamaan aiotusta lastimäärästä.

"Milloin poikkeaa tänne ensimmäinen Englantiin menevä höyrylaiva?"
kysyi poika.

"_Emanuelin_ pitäisi olla näihin aikoihin täällä", vastasi mies.
"Ajattelin tapaavamme sen", ja hän jatkoi ohjeittensa kirkumista
tummalle laumalle, joka läheni laivan kylkeä.

Pojan isoäidin laskeminen laivanpartaan yli alhaalla odottavaan
kanoottiin oli jokseenkin vaikeata. Poika tahtoi aina olla hänen
vieressään, ja kun mummo vihdoin oli turvallisesti saatu sijoitetuksi
veneen pohjalle, joka kuljettaisi heidät rantaan, hyppäsi pojanpoika
kissamaisesti hänen jälkeensä. Niin kovin huolehti hän vanhan rouva
mukavasta sijoituksesta, ettei huomannut pientä kääröä, joka oli
solunut esiin hänen taskustaan hänen auttaessaan vanhaa naista
kannattavan köydenmutkan suoltamisessa höyrylaivan kannelta, eikä
myöskään, kun se kokonaan luiskahti ulos ja putosi mereen.

Tuskin oli vene, jossa poika ja vanha nainen olivat, lähtenyt rantaan,
kun Condon kutsui kanootin laivan toiselta puolelta ja tingittyään sen
omistajan kanssa vihdoin astui siihen matkatavaroineen. Maihin
päästyään hän pysytteli poissa kaksikerroksisen kauhistuksen näkyvistä,
joka "hotellin" nimellä kerskaillen viekoitteli pahaa-aavistamattomia
matkustajia nauttimaan sen monenlaisista epämukavuuksista. Oli aivan
pimeä, ennen kuin hän tohti astua sisään ja tilata yösijan ja
illallisen.

Eräässä toisen kerroksen takahuoneista selitti poika juuri silloin
melkoisen vaivaloisesti isoäidilleen, että oli päättänyt palata
Englantiin ensimmäisellä höyrylaivalla. Hän koetti saada vanhan naisen
käsittämään, että tämä voi jäädä Afrikkaan, jos halusi, mutta että
häntä itseään pakotti omatunto palaamaan isänsä ja äitinsä luo, jotka
epäilemättä silläkin hetkellä kärsivät sanomatonta surua hänen
poissaolostaan. Siitä kaikesta saattoi päättää, että hän ei ollut
kertonut vanhemmilleen suunnitelmista, joita hän ja vanha rouvashenkilö
olivat tehneet Afrikan erämaissa seikkaillakseen.

Ratkaisuun päästyään tunsi poika huojennusta tuskasta, joka monina
unettomina öinä oli häntä ahdistanut. Kun hän sulki silmänsä ja nukkui,
näki hän unta onnellisesta yhtymisestä kotiväkensä kanssa. Ja hänen
uinaillessaan hiipi julma ja armoton kohtalo hänen luokseen pimeän
käytävän kautta siinä rakennuksessa, jossa hän nukkui, -- kohtalo
amerikkalaisen veijarin, Condonin, hahmossa.

Varovasti lähestyi mies vanhan naisen huonetta. Hän kyyristyi oven
taakse kuuntelemaan, kunnes hän sisällä olevain säännöllisestä
hengityksestä huomasi, että molemmat nukkuivat. Hiljaa pisti hän ohuen
tiirikan lukkoon. Näppärin sormin ja pitkäaikaisen ammattikokemuksensa
avulla toisten omaisuutta suojelevain salpojen ja telkien äänettömässä
käsittelemisessä käänsi Condon tiirikkaa ja ovenripaa samaan aikaan.
Hiljainen työkkäys oveen painoi sen hiljalleen saranoillaan liikkuvana
sisäänpäin. Mies astui huoneeseen sulkien oven jälkeensä. Sillä
hetkellä peittivät paksut pilvet kuun. Huoneen sisusta oli tummassa
verhossa. Condon hapuili vuodetta. Suojan etäisimmässä nurkassa liikkui
jotakin -- liikkui niin hiipivän hiljaa, että se vei harjaantuneen
murtovarkaankin hiivinnästä voiton. Condon ei kuullut mitään. Hänen
huomionsa oli kokonaan keskittynyt vuoteeseen, josta luuli tapaavansa
nuorukaisen ja hänen avuttoman, sairaan isoäitinsä.

Amerikkalainen etsi vain setelitukkua. Jos hän saisi sen haltuunsa
ilmitulematta, niin hyvä oli; mutta jos kohtaisi vastustusta, oli hän
valmistunut senkin varalta. Pojan vaatteet olivat tuolin selkänojalla
vuoteen vieressä. Amerikkalaisen sormet tunnustelivat ne nopeasti --
taskuissa ei ollut mitään tukkua uusia kahisevia seteleitä. Epäilemättä
olivat ne vuoteessa pielusten alla. Hän astahti lähemmäksi nukkujaa;
hänen kätensä oli jo puolitiessä pieluksen alle tunkeutumassa, kun
kuuta peittänyt paksu pilvi vyörähti syrjään ja huoneeseen valui kirkas
valo. Samalla avasi poika silmänsä ja katsoi suoraan Condonin silmiin.
Miehelle selvisi äkkiä, että poika oli yksinään vuoteessa. Silloin kävi
hän kiinni uhrinsa kurkusta. Kun poika nousi häntä vastustamaan, kuuli
Condon matalaa murinaa takaansa, ja sitten hän tunsi pojan tarttuvan
ranteisiinsa ja huomasi noiden hoikkien valkoisten sormien kätkevän
teräksiset lihakset.

Hän tunsi toiset kädet kurkussaan -- karkeat, karvaiset kädet, jotka
takaa ojentuivat hänen olkapäittensä yli. Hän loi säikähtyneen katseen
taaksensa, ja hiukset hänen päässänsä kangistuivat näystä, jonka
hänen silmänsä kohtasivat, sillä häneen takaapäin tarttunut oli
ihmisenmuotoinen apina. Sen paljastetut raateluhampaat olivat lähellä
hänen kurkkuaan. Poika piti hänen ranteensa kahlittuina. Kumpikaan ei
äännähtänyt. Missä oli isoäiti? Condonin silmät etsivät pitkin huonetta
yhdellä ainoalla, kaikki tavoittelevalla katseella. Hänen silmänsä
pullistuivat kauhusta hänen käsittäessään totuuden, jonka tuo katse
paljasti. Minkä kamalan salaperäisen otuksen kynsiin hän oli
antautunutkaan! Raivoisasti taisteli hän irroittuakseen pojasta, jotta
voisi kääntyä selkänsä takana uhkaavaa peikkoa vastaan. Riuhtaisten
toisen kätensä vapaaksi hän antoi pojalle hurjan iskun kasvoihin. Tämä
teko näkyi päästävän valloilleen tuhannen paholaista hänen kurkkuaan
rutistelevassa olennossa. Condon kuuli matalan, villin murinan. Se oli
viimeinen ääni, jonka amerikkalainen tässä elämässä kuuli. Sitten hänet
riuhtaistiin takaperin lattialle, raskas ruho lankesi hänen
ruumiilleen, voimakkaat hampaat iskeytyivät hänen kaulasuoniinsa, hänen
päätänsä huumasi iäisyyttä reunustava äkillinen pimeys. Hetkistä
myöhemmin nousi apina hänen pitkäkseen paiskatulta ruumiiltansa; mutta
Condon ei sitä tiennyt, -- hän oli kuollut.

Kauhistuneena hyppäsi poika vuoteesta kumartuakseen miehen ruumiin yli.
Hän tiesi, että Akut oli tappanut itsepuolustuksessa, niinkuin se oli
tappanut Mikael Sabroffin; mutta mitä tehtäisiin täällä villissä
Afrikassa, jossa hän oli kaukana kodista ja ystävistä, hänelle ja hänen
uskolliselle apinalleen? Poika tiesi, että murhasta rangaistiin
kuolemalla; hän tiesi myöskin, että apulainen saattoi joutua kärsimään
kuolemanrangaistuksen yhdessä päärikollisen kanssa. Ken heitä täällä
puolustaisi? Kaikki olisivat heitä vastaan. Tämä oli tuskin muuta kuin
puolisivistynyt yhteiskunta, ja mahdollista oli, että aamulla
laahattaisiin Akut ja hänet pois ja hirtettäisiin lähimpään puuhun, --
hän oli lukenut sellaista tapahtuneen Amerikassa, ja Afrikka oli vielä
kamalampi ja villimpi kuin hänen äitinsä synnyinmaa, suuri länsi. Niin,
aamulla heidät molemmat hirtettäisiin!

Eikö ollut mitään pelastusmahdollisuutta? Hän mietti ääneti muutamia
minuutteja, ja sitten hän riemusta huudahtaen löi kämmeniänsä yhteen ja
kääntyi tuolille asetettuja vaatteitansa kohti. Rahalla voi tehdä mitä
hyvänsä! Raha pelastaisi hänet ja Akutin! Hän tunnusteli setelitukkua
taskusta, jossa hänen tapansa oli ollut sitä pitää. Se ei ollut siellä!
Ensin verkalleen ja sitten raivokkaalla kiireellä etsi hän
vaatteittensa muut taskut. Sitten hän vaipui kontilleen ja tarkasti
lattiaa. Sytyttäen lampun hän siirsi sängyn syrjään ja tunnusteli tuuma
tuumalta koko lattian. Condonin ruumiin ääressä hän epäröitsi, mutta
rohkaistui viimein siihen koskemaan. Vierittäen sen sivummalle haki hän
rahojaan sen alta. Ne eivät olleet sielläkään. Hän arvasi, että Condon
oli tullut heidän huoneeseensa ryöstöaikeissa; mutta hän ei uskonut,
että varas vielä oli ehtinyt anastaa rahoja. Kun ei niitä kuitenkaan
muuallakaan ollut, täytyi niiden olla kuolleella miehellä. Jack penkoi
amerikkalaisen vaatteet, mutta turhaan. Yhä uudelleen ja uudelleen
penkoi hän huoneen, vain palatakseen joka kerta ruumiin luo, mutta
mistään hän ei voinut löytää rahojansa.

Hän oli puolittain suunniltaan epätoivosta. Mitä heidän oli tehtävä?
Aamulla heidät saataisiin ilmi ja vangittaisiin. Kaikesta perimästään
ko'osta ja voimasta huolimatta oli hän sittenkin vain pieni poika --
säikähtynyt, koti-ikävää poteva poika -- joka teki lapsuuden vähäisessä
kokemuksessa virheellisiä johtopäätöksiä. Hän ei voinut ajatella muuta
kuin yhtä ainoaa räikeää tosiasiaa: he olivat tappaneet ihmisen ja
olivat hurjien muukalaisten keskuudessa, jotka janosivat ensimmäisen,
kohtalon heidän käsiinsä heittämän uhrin verta. Niin paljon hän oli
oppinut huokeahintaisista rikosromaani-vihkosista.

Heillä täytyi olla rahaa! Jälleen hän lähestyi ruumista, tällä kertaa
päättäväisenä. Apina kökötti nurkassa tarkaten nuoren toverinsa toimia.
Nuorukainen alkoi kappale kappaleelta riisua amerikkalaiselta
vaatteita, jotka hän kaikki huolellisesti tutki. Kenkiin asti tarkasti
hän vaivojaan säästämättä, ja kun viimeinen vaatekappale oli poistettu
ja tarkastettu, vaipui hän takaisin vuoteelle, silmät suurina. Ne eivät
nykyisyydestä nähneet mitään, vaan ainoastaan synkän kuvan
tulevaisuudesta, nimittäin kaksi ruumista ääneti riippumassa ison puun
oksalta.

Kuinka kauan hän täten istui, sitä hän ei tiennyt; mutta vihdoin hänet
herätti mietteistänsä alikerrasta kuuluva melu. Hypäten nopeasti
pystyyn hän sammutti lampun ja mennen ovelle lukitsi sen hiljaa. Sitten
hän kääntyi päättäväisenä apinaan päin. Edellisenä iltana hänellä oli
ollut varma aikomus lähteä ensi tilassa kotimatkalle, pyytääkseen
vanhemmiltaan anteeksi tätä hupsua seikkailua. Nyt hän tiesi, ettei
voisi heidän luokseen enää koskaan palata. Hänen kätensä olivat
tahratut lähimmäisen vereen. Sairaloisissa mietteissään hän oli jo
kauan sitten lakannut pitämästä apinaa Condonin surmaajana. Hysteerinen
kauhu oli hänen mielikuvituksessaan liittänyt syyllisyyden häneen
itseensä. Rahoilla hän olisi voinut ostaa oikeutta; mutta pennitönnä --
ah, mitäpä toivoa saattoi täällä olla rahattomilla muukalaisilla!

Mutta mihin ne rahat sitten olivat joutuneet? Hän koetti muistella,
milloin oli ne viimeksi nähnyt. Hän ei voinut, ja jos olisikin, ei hän
silti olisi voinut selittää niiden katoamista, sillä hän ei laisinkaan
ollut huomannut käärön luisumista taskustaan ja sen putoamista mereen
hänen kiivetessään laivanpartaan yli vieressä odottavaan veneeseen,
joka oli viemässä hänet maihin.

Nyt hän kääntyi Akutin puoleen. "Tule!" äänsi hän isojen apinain
kielellä. Unohtaen, että hänellä oli yllään vain ohuet alusvaatteet,
talutti hän apinan avoimen ikkunan luo. Työntäen päänsä ulos hän
kuunteli tarkkaavasti. Yksinäinen puu kasvoi muutaman jalan päässä
ikkunasta. Ketterästi loikkasi hän sen rungolle ja riippui siinä kissan
tavoin kiinni hetkisen, ennenkuin kapusi äänettömästi maahan. Lähellä
hänen takanaan tuli hänen iso apinansa. Kahdensadan metrin päässä
ulkoni viidakon kieleke hajalleen rakennettua kaupunkia kohti. Sen
kärkeen suuntasi poika askeleensa. Kukaan ei nähnyt heitä; hetkistä
myöhemmin oli viidakko niellyt heidät, ja Jack Clayton, tuleva loordi
Greystoke, oli hävinnyt ihmisten ilmoilta.

Oli jo myöhä seuraavana aamuna, kun alkuasukaspalvelija kolkutti rouva
Billingsille ja hänen pojanpojalleen varatun huoneen oveen. Kun ei
saanut mitään vastausta, pisti hän pääavaimensa lukkoon, mutta huomasi,
että toinen avain oli jo pistetty sinne sisäpuolelta. Hän ilmoitti
asiasta vieraskodin omistajalle _herr_ Skopfille, joka heti riensi
toiseen kerrokseen ja kolkutti hänkin tarmokkaasti ovelle. Kun ei
hänkään saanut vastausta, kumartui hän ja yritti vilkaista
avaimenreiästä sisälle huoneeseen. Niin tehdessään hänen, koska oli
kookas mies ja menetti tasapainonsa, täytyi itseään tukeakseen
koskettaa kämmenellänsä lattiaan kynnyksen edessä. Silloin hän tunsi
sormissaan jotakin pehmeää ja tahmeaa. Hän kohotti kämmenensä silmäinsä
eteen käytävän hämärässä valossa ja katsoi siihen. Sitten hän hiukan
vavahti, sillä puolipimeässäkin hän eroitti tummanpunaisen tahran
kädellään. Karahtaen pystyyn survaisi saksalainen ovea olkapäällänsä.
Herr Skopf on raskas mies -- ainakin oli siihen aikaan, sillä minä en
ole nähnyt häntä vuosikausiin. Heikko ovi sortui hänen painostaan, ja
herr Skopf tuupertui päistikkaa sen takana olevaan huoneeseen.

Hän näki edessään elämänsä salaperäisimmän ongelman. Hänen jalkojensa
juuressa lattialla virui oudon miehen ruumis. Niska oli taitettu ja
niskasuoni katkaistu ikäänkuin ison pedon torahampailla. Ruumis oli
aivan alasti, vaatteet heitellyt hajalleen ympärinsä. Vanha rouva
pojanpoikineen oli poissa. Ikkuna oli auki. Heidän oli täytynyt poistua
ikkunasta, sillä ovi oli sisäpuolelta lukittu.

Mutta kuinka oli poika saanut laahatuksi isoäitinsä toisen kerroksen
ikkunasta maahan? Se oli nurinkurista ajatella. Jälleen tutki herr
Skopf kamarin. Hän huomasi, että sänky oli vedetty melkoisen kauas
seinästä, -- miksi? Hän vilkaisi sen alle vielä kolmannen tai neljännen
kerran. Molemmat olivat poissa, ja kuitenkin sanoi hänelle hänen
järkensä, että vanha rouvashenkilö ei ollut saattanut lähteä ilman
kantajia, jotka olisivat kuljettaneet hänet alas, kuten edellisenä
päivänä olivat tuoneet hänet sinnekin.

Enempi etsintä osoitti asian yhä salaperäisemmäksi. Molempain vaatteet
olivat vielä huoneessa. Jos he olivat lähteneet, niin heidän oli
täytynyt lähteä alastomina tai yöpukimissaan. Herr Skopf pudisti
päätänsä ja raapaisi sitten korvallistansa. Hän oli aivan ymmällä. Jos
hän olisi joskus kuullut Sherlock Holmesista, olisi hän viipymättä
pyytänyt tuon kuuluisan etsiskelijän apua, sillä tässä oli jotakin
todella salaperäistä: Vanha rouvasihminen -- potilas, joka oli täytynyt
kantamalla tuoda laivasta hotelliin huoneeseensa -- ja kaunis
nuorukainen, hänen pojanpoikansa, olivat edellisenä päivänä tulleet
herr Skopfin vieraskodin toiseen kerrokseen. Sitten he olivat tilanneet
illallisen huoneeseensa, eikä heitä sen koommin oltu nähty. Kello
yhdeksältä seuraavana aamuna oli oudon miehen ruumis ollut suojan
ainoana asukkaana. Mikään laiva ei ollut sillävälin lähtenyt satamasta,
ei ollut rautatietä satojen kilometrien päässä, ei mitään muuta
valkoisten siirtolaa, jonne nuo kaksi olisivat voineet saapua useankaan
päivän uutteran taivalluksen jälkeen ja hyvin varustetun _safarin_
saattamina. He olivat haihtuneet ihan kuin ilmaan, sillä alkuasukas,
jonka isäntä oli lähettänyt tutkimaan tannerta avoimen ikkunan edessä,
oli juuri palannut ilmoittamaan, että siellä ei näkynyt mitään jälkiä.
Mitä ihmeen otuksia ne saattoivat ollakaan, jotka olivat niin korkealta
hypänneet pehmeälle nurmelle mitään jälkeä jättämättä? Herr Skopfia
puistatti. Niin, se oli suuri salaisuus -- koko jutussa oli jotakin
kaameata. Sen ajatteleminen värisytti häntä, ja hän pelkäsi tulevaa
yötä. Se oli herr Skopfille suuri salaisuus -- ja epäilemättä on
vieläkin.




VIIDES LUKU

Pikku Miriam


Muukalaislegionassa palveleva kapteeni Armand Jacot istui levitetyllä
satulavaipalla kitukasvuisen palmupuun juurella. Hänen leveät hartiansa
ja lyhyttukkaiseksi keritty päänsä nojasivat nautinnollisen mukavasti
palmun rosoista runkoa vasten. Pitkät sääret olivat ojennetut suoraan
eteenpäin, ulottuen vähäisen vaipan ylitse, ja kannukset olivat
hautautuneet pienen erämaankeitaan hiekkaperäiseen maahan. Kapteeni
lepäsi pitkän päivän ratsasteltuansa erämaan väikkyvän hietikon yli.

Laiskasti veteli hän haikuja savukkeestaan ja katseli
palvelussotilastansa, joka valmisteli hänelle illallista. Kapteeni
Armand Jacot oli hyvin tyytyväinen itseensä ja maailmaan. Lyhyen matkan
päässä oikealla kuhisi hänen päivänpaahtamain veteraaniensa joukko,
jotka vähäksi aikaa vapautettuina sotilaskurin ärsyttävistä kahleista
lepuuttivat väsyneitä lihaksiaan, nauroivat, laskivat leikkiä ja
polttelivat, odotellessaan hekin illallistaan kaksitoistatuntisen
paaston jälkeen. Heidän keskellään istua kyyrötti hiljaa ja vaiteliaina
viisi valkoviittaista arabialaista vankasti sidottuina ja ankarasti
vartioituina.

Juuri näiden näkeminen täytti kapteeni Armand Jacotin mielen hyvin
suoritetun velvollisuuden hauskalla tunteella. Pitkän, kuuman,
näännyttävän kuukauden ajan oli hän osastonsa kanssa samoillut ristiin
rastiin erämaan autioita seutuja etsimässä rosvojoukkoa, jonka
syntiluettelossa oli lukemattomia syytöksiä kameelien, hevosten ja
vuohien varastamisesta sekä kyllin monta murhaa, jotta koko inha lauma
olisi moneen kertaan ansainnut giljotiinin.

Viikko sitten hän oli heidät tavoittanut. Syntyneessä kahakassa hän
oli menettänyt kaksi omaa miestänsä, mutta rosvojen rankaisu oli ollut
niin ankara, että heidät surmattiin melkein viimeiseen mieheen.
Puolisentusinaa vain oli päässyt pakoon; kaikki muut olivat, näitä
viittä vankia lukuunottamatta, rikostensa sovitukseksi kaatuneet
legionalaisten pyssyistä ammuttujen nikkelikotaisten luotien
lävistäminä. Ja parasta kaikesta: joukon johtaja Ahmet ben Hudin oli
vangittujen joukossa.

Vangeista salli kapteeni Jacot ajatustensa liidellä jälelläolevan
hiekka-aavikon penikulmain yli pienelle sotilasasemalle, jossa häntä
huomenna innokkaasti tervehtisi hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä.
Hänen silmiinsä tuli pehmeä kiilto, kuten aina heitä muistellessa.
Tälläkin hetkellä hän saattoi nähdä äidin kauneuden kuvastuvan pikku
Jeannen lapsellisissa piirteissä, ja nuo molemmat kasvot hymyilisivät
hänelle, kun hän myöhään seuraavana iltapäivänä hyppäisi maahan
matkasta uupuneelta ratsultaan. Jo nyt saattoi hän tuntea pehmeän
posken koskettavan omaansa -- sametin painuvan parkittua nahkaa vasten.

Hänen unelmansa keskeytyivät eräälle aliupseerille huutavan vartijan
äänestä. Kapteeni Jacot kohotti silmänsä. Aurinko ei ollut vielä
laskenut; mutta kosteikon vesireiän ympärille ryhmittyneiden muutamien
puiden ja hänen miestensä ja niiden hevosten varjot ulottuivat kauas
itään hietikolla, joka nyt kimalteli kuin kulta. Vartija osoitti
sinnepäin ja siristäen silmiänsä tähysti korpraali etäisyyteen.
Kapteeni Jacot nousi seisaalleen. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka
tyytyivät muiden silmillä katselemaan. Hän tahtoi itse nähdä.
Tavallisesti hän erotti esineet paljoa aikaisemmin kuin muut ja
senvuoksi hänelle olikin annettu liikanimeksi Haukka. Hän näki tusinan
verran pilkkuja nousevan ja laskevan hietikolla juuri noiden pitkien
varjojen takana. Ne hävisivät ja tulivat jälleen esille, mutta aina
kävivät ne kookkaammiksi. -- Jacot tunsi heidät heti. He olivat
ratsumiehiä -- erämaan ratsumiehiä. Eräs kersantti juoksi jo häntä
kohti. Koko leirikunta ponnisti silmiään nähdäksensä etäisyyteen. Jacot
antoi kersantille muutamia lyhyitä ja täsmällisiä määräyksiä. Kersantti
teki kunniaa, kääntyi koroillaan ja palasi sotilaittensa luo. Sieltä
hän keräsi kaksitoista miestä, jotka satuloitsivat hevosensa ja
ratsastivat muukalaisia vastaan. Jälelle jääneet sotamiehet
laittautuivat täysin taisteluvalmiiksi. Ei ollut ihan mahdotonta, että
ratsastajat, jotka näin nopeasti kiitivät leiriä kohti, olivat
vangittujen ystäviä ja aikoivat nopealla hyökkäyksellä vapauttaa
sukulaisensa. Jacot sitä kuitenkin epäili, koska muukalaiset kaikesta
päättäen eivät yrittäneetkään salata saapumistansa, vaan karauttivat
täyttä laukkaa leiriä kohti ihan näkyvissä. Tuon avonaisen esiintymisen
takana saattoi väijyä vilppi, mutta ken tunsi Haukan, ei ollut niin
hupsu, että luuli hänet voitavan siten viekoitella ansaan.

Kersantti osastoineen kohtasi arabialaiset kahdensadan metrin päässä
leiristä. Jacot saattoi nähdä hänen juttelevan kookkaan,
valkoviittaisen olennon, arvatenkin joukon johtajan kanssa. Nyt
ratsastivat kersantti ja arabialainen vierekkäin leiriä kohti. Jacot
odotti heitä. He pysähdyttivät ratsunsa ja astuivat maahan hänen
eteensä.

"Sheikki Amor ben Khadur", ilmoitti kersantti esittelyksi.

Kapteeni Jacot silmäili vastatullutta. Hän tunsi melkein jokaisen
vaikutusvaltaisen arabialaisen useiden satojen kilometrien päässä joka
suunnalla. Tätä miestä hän ei ollut nähnyt. Hän oli pitkä,
ahavoittunut, jörön näköinen, kuusikymmenvuotias tai vanhempi. Silmät
olivat kapeat ja häijyt. Kapteeni Jacot ei pitänyt hänen
ulkomuodostansa.

"Mitä haluatte?" kysyi hän tutkivasti.

Arabialainen kävi suoraan asiaan. "Ahmet ben Hudin on sisarenpoikani",
sanoi hän. "Jos annatte hänet minun haltuuni, niin pidän huolta, ettei
hän enää riko ranskalaisten lakeja vastaan."

Jacot pudisti päätänsä. "Se ei ole mahdollista", vastasi hän. "Minun
täytyy ottaa hänet mukaani. Hänet tutkitaan asianmukaisesti ja
puolueettomasti siviilioikeudessa. Jos hän on viaton, päästetään hänet
vapaaksi."

"Ja ellei hän ole viaton?" kysyi arabialainen.

"Häntä syytetään monista murhista. Jokaisesta odottaa häntä
kuolemantuomio, jos hänet todistetaan syylliseksi."

Arabialaisen vasen käsi oli ollut kätkettynä burnuusin alle. Nyt hän
veti sen esille ja näytti ison, raskaan vuohennahkaisen pussin, joka
oli pullollaan kultarahoista. Hän avasi sen suun ja juoksutti
kourallisen sen sisällöstä oikealle kämmenelleen -- kaikki oli hyvää
ranskalaista kultaa. Pussin koosta ja pulleudesta päätteli kapteeni
Jacot sen sisältävän pikku omaisuuden. Sheikki Amor ben Khadur
pudotteli kämmenelleen kaatamansa kullan kolikko kolikolta takaisin
kukkaroon. Sitten hän veti sen nauhat tiukkaan. Kaiken aikaa hän oli
ääneti. Jacot silmäili häntä tarkkaavaisesti. He olivat kahdenkesken.
Esiteltyään vieraan oli kersantti poistunut lyhyen matkan päähän ja
seisoi nyt selin heihin. Pantuaan takaisin kaikki kultakolikot piti
sheikki pulleaa kukkaroa avoimella kämmenellään kapteeni Jacotia kohden
ojennettuna.

"Sisarenpoikani Ahmet ben Hudin _voisi_ karata tänä yönä", sanoi hän.
"Häh?"

Kapteeni Armand Jacot punehtui lyhyen tukkansa hiusmartoa myöten.
Sitten hän kalpeni ja astahti arabialaista kohti. Hänen kätensä olivat
nyrkkiin puristettuina, mutta äkkiä hän hillitsi aikomuksensa, mikä se
sitten lienee ollutkin.

"Kersantti!" huusi hän. Aliupseeri riensi hänen luokseen ja teki
kunniaa, seisahtuen päällikkönsä eteen ja lyöden kantapäänsä yhteen.

"Vie tämä musta hurtta takaisin väkensä luo", käski hän; "pidä huolta,
että he heti lähtevät. Ammuttakoon jokainen, joka tänä yönä saapuu
leirin piiriin."

Sheikki Amor ben Khadur suoristausi täyteen mittaansa. Hänen häijyt
silmänsä kapenivat. Hän kohotti kultapussin ranskalaisen upseerin
silmien kohdalle.

"Maksatte enemmänkin Ahmet ben Hudinin, sisarenpoikani, hengestä",
virkkoi hän, "ja saman verran herjausnimestä, jonka minulle heititte,
ja kaupanpäällisiksi saatte surua sadoin kerroin."

"Pois täältä, ennenkuin potkaisen teidät ulos!" ärjäisi kapteeni Armand
Jacot.

Kaikki tämä tapahtui noin kolme vuotta ennen kertomuksemme alkamista.
Ahmet ben Hudinin ja hänen toveriensa tutkinto ja tuomio on
historiallinen tosiasia -- voitte sen todeta, jos haluatte. Hän
kohtasi ansaitsemansa kuoleman ja hän kohtasi sen arabialaisen
kylmäverisyydellä. --

Kuukautta myöhemmin katosi pieni Jeanne Jacot, kapteeni Armand Jacotin
seitsenvuotias tytär, perin salaperäisellä tavalla. Ei hänen
vanhempainsa varallisuus eivätkä kaikki suuren tasavallan mahtavat
apuneuvot riittäneet riistämään hänen olinpaikkansa salaisuutta
tutkimattomalta erämaalta, joka oli hänet ja hänen ryöstäjänsä niellyt.

Niin suunnaton palkkio luvattiin, että se viekoitteli monta
seikkailijaa etsintään. Tämä ei ollut mikään nykyaikainen sivistyneen
yhteiskunnan salapoliisijuttu, mutta monet sen etsivistä ryhtyivät
koettamaan onneansa -- ja usean sellaisen luut valkenevat jo Afrikan
auringon alla Saharan hiljaisilla hietikoilla.

Kaksi ruotsalaista, Karl Jönsson ja Sven Malbin, olivat kolme vuotta
turhaan harhailtuaan vihdoin luopuneet lapsen etsinnästä etäällä
Saharan eteläpuolella, kääntääkseen huomionsa norsunluun varastamisen
tuottavampaan ammattiin. Laajalla alueella tunnettiin heidät
armottomasta julmuudestaan ja ahneudestaan. Alkuasukkaat pelkäsivät ja
vihasivat heitä. Eurooppalaiset hallitukset, joiden alueilla he
toimivat, olivat kauan heitä etsittäneet; mutta pujahdellen verkalleen
pohjoisesta etelää kohti olivat he oppineet kaikenlaista isännättömällä
alueella, Saharan eteläpuolella, missä heidän senvuoksi oli mahdollista
välttää kiinnijoutumista puikkimalla mukavia pakopolkuja pitkin, joita
heidän takaa-ajajansa eivät tunteneet. Heidän ryöstöretkensä olivat
äkillisiä ja nopeita. He anastivat norsunluuta ja kerääntyivät
pohjoisen seudun tiettömiin erämaihin, ennenkuin heidän ryöstämänsä
tienoon vartijoille ehdittiin saattaa sana heidän läsnäolostaan.
Säälittä teurastivat he elefantteja itsekin, samoin kuin riistivät
norsunluuta alkuasukkailta. Heidän seurueenansa oli runsas sataluku
arabialaisluopioita ja neekeriorjia -- hurja, hillitön, verta ja murhaa
kammoamaton joukko. Painakaa muistiinne nämä miehet -- nämä
kellerväpartaiset ruotsalaiset jättiläiset nimeltä Karl Jönsson ja Sven
Malbin, -- sillä te tapaatte heidät myöhemmin.

Viidakon sydämessä, kätkettynä Atlanttiin laskevan ison joen pienen
tutkimattoman lisähaaran varrelle, ei kaukanakaan päiväntasaajasta, oli
vähäinen, vahvalla paaluaidalla varustettu kylä. Noin kaksikymmentä
palmunlehdillä katettua mehiläiskeon muotoista hökkeliä tarjosi suojaa
sen mustalle väestölle, kun taas puolisentusinaa aukeaman keskelle
pystytettyä vuohennahkaista telttaa oli asuntona ja turvapaikkana
parillekymmenelle arabialaiselle sillä välin kun he ostamalla ja
ryöstämällä keräsivät varastoja, kuormittaakseen ne "erämaanlaivojensa"
selkään kahdesti vuodessa Timbuktun markkinoille vietäviksi.

Yhden tuollaisen arabialaisteltan edustalla leikitteli pieni
kymmenvuotias tyttö -- mustakutrinen ja mustasilmäinen lapsi, joka
pähkinänruskeana iholtaan ja siroryhtisenä näytti ilmetyltä erämaan
tyttäreltä. Hänen pienet sormensa hypistelivät uutterasti ruohohameen
kutomista repaleiselle nukelle, jonka ystävällinen orjatar oli hänelle
tehnyt, vuosi pari sitten. Nuken pää oli kömpelösti veistetty
norsunluusta ja runkona taas oli ruohoilla täytetty rotannahka.
Käsivarsina ja säärinä oli toisesta päästään lävistettyjä ja
rotanvartaloon kiinni ommeltuja puupuikkoja. Nukke oli kamalan
näköinen, perin huonossa kunnossa ja likainen, mutta Miriamista se oli
maailman kaunein ja ihastuttavin olento, mikä ei olekaan niin
kummallista, kun ajattelemme, että se tässä maailmassa olikin ainoa,
jolle hän saattoi suoda luottamuksensa ja rakkautensa.

Kaikki muut, joiden kanssa Miriam joutui kosketuksiin, olivat melkein
poikkeuksetta välinpitämättömiä tai julmia, niinpä se vanha
neekeriakkakin, hampaaton, likainen ja pahansisuinen Mabunu, joka oli
hänen kaitsijanaan. Hän ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta yrmiäkseen
tyttöstä tai hiukan kiduttaakseen häntä nipistelyillä, nyrkiniskuilla
ja muulla sellaisella; olipa kahdesti kärventänyt hentoa ihoa kuumilla
hiililläkin. Ja sitten oli sheikki, tytön isä. Häntä pelkäsi Miriam
enemmän kuin Mabunua. Hän torui tyttöä usein aivan aiheettomasti,
miltei säännöllisesti lopettaen nuhdesaarnansa julmasti pieksemällä
lasta, kunnes hänen pieni ruumiinsa oli mustelmilla ja sinelmillä.

Mutta kun hän oli yksinään, oli hän onnellinen leikkiessään Gikan
kanssa, koristellessaan tukkaansa kedon kukkasilla tai punoessaan
ruohoköysiä. Hän oli alati touhussa ja laulaa liverteli aina -- milloin
hänet jätettiin yksikseen. Mikään ilkeyden määrä ei näkynyt riittävän
rusentamaan synnynnäistä onnea ja lempeyttä hänen pulppuilevasta pikku
sydämestään. Vain sheikin läsnäollessa hän oli hiljainen ja raukea.
Tyttö pelkäsi häntä niin, että se toisinaan läheni hysteeristä kauhua.
Hän pelkäsi myöskin synkkää viidakkoa -- pienen kylän ympärillä olevaa
julmaa viidakkoa, josta päivisin kuului mölyäväin apinain ja kirkuvain
lintujen ääniä, öisin taas petoeläinten karjuntaa, yskivää haukuntaa ja
murinaa. Niin, hän pelkäsi viidakkoa; mutta siksi paljoa enemmän hän
pelkäsi sheikkiä, että hänen lapselliseen päähänsä monesti pälkähti
ajatus karata iäksi sen hirveään helmaan mieluummin kuin kauemmin jäädä
alati pelottavan isän pateille.

Jälleenkin, istuessaan siinä sheikin vuohennahkaisen teltan edustalla
Gikalle ruohohametta laittamassa, huomasi hän äkkiä sheikin lähestyvän.
Heti häipyi onnellisuuden ilme lapsen kasvoilta. Hän kavahti sivulle
koettaen siirtyä pois nahkakasvoisen vanhan arabialaisen tieltä. Mutta
hän ei ollut kyllin nopsa. Raa'alla potkaisulla paiskasi mies hänet
kasvoilleen maahan, missä hän virui hiljaa, itkemättä mutta vavisten.
Sitten mies astui telttaan murahdettuaan hänelle kirouksen. Vanha
neekeriakka tutisi hyväksyvästä naurusta ja paljasti yksinään
törröttävän keltaisen torahampaan.

Kun pieni tyttö oli varma siitä, että sheikki oli lähtenyt, hiipi hän
teltan varjoiselle sivulle, missä makasi aivan hiljaa puristaen Gikaa
rintaansa vasten, samalla kun tukehduttavat nyyhkytykset pitkin
väliajoin vapisuttivat hänen pientä ruumistaan. Hän ei tohtinut itkeä
ääneen, koska sheikki silloin taas olisi hyökännyt hänen kimppuunsa.
Hänen pienen sydämensä tuska ei ollut ainoastaan ruumiillisen kivun
tuottamaa, vaan rakkautta kaipaavan ja sitä turhaan ikävöivän
lapsensydämen monin verroin haikeampaa tuskaa.

Pieni Miriam saattoi tuskin muistaa muuta kuin sheikin ja Mabunun
julmuutta. Hänen lapsellisen muistinsa pohjukassa tosin häämötti
hämäränä sekava kuva lempeästä äidistä; mutta Miriam pelkäsi senkin
olevan vain hänen omien unelmiensa luomaa, johtuneen hyväilyjen
kaipuusta, joita hän ei koskaan saanut, mutta joita hän itse tuhlasi
hellästi rakastetulle Gikalleen. Koskaan ei ole ollut niin hemmoteltua
lasta kuin Gika. Kaukana siitä, että sen pieni äiti olisi käytöksessään
matkinut isänsä ja hoitajattarensa esimerkkiä, meni tämä sukoilevassa
hellyydessään aivan äärimmäisyyksiin. Gika sai tuhat suudelmaa
päivässä. Oli leikki, jossa Gika esiintyi häijynä; mutta sen pieni äiti
ei sitä koskaan rangaissut. Sensijaan hän silitteli ja hyväili
vauvaansa; hänen käyttäytymisensä määräsi yksinomaan hänen oma harras
rakkaudenkaipuunsa.

Kun hän nyt puristi Gikaa rintaansa vasten, lakkasivat hänen
nyyhkytyksensä vähitellen; ja vihdoin hän kykeni hallitsemaan äänensä
ja haastelemaan kovan kohtalonsa ainoan uskottunsa norsunluiseen
korvaan.

"Gika rakastaa Miriamia", kuiskasi hän. "Miksei isäkin, sheikki,
rakasta Miriamia? Olenko minä niin paha? Minä koetan olla kiltti; mutta
minä en koskaan tiedä, miksi hän minua lyö, enkä siis ymmärrä, millä
olen häntä pahoittanut. Äskenkin hän potkaisi minua, ja se teki niin
kipeää, Gika, mutta minähän vain istuin teltan edessä laittamassa
sinulle hametta. Se oli kai pahasti, eihän hän minua muutoin olisi
senvuoksi potkaissut. Mutta miksi se on pahasti, Gika? Voi, voi! Minä
en tiedä, en tiedä. Soisin olevani kuollut, Gika. Eilen toivat
metsästäjät tänne _el adrean_ ruumiin. _El adrea_ oli aivan kuollut. Ei
se enää salavihkaa hiivi aavistamattoman saaliinsa niskaan. Ei sen iso
pää ja hartioilla riippuva harja enää säikähdytä ruohonsyöjiä, jotka
yöllä saapuvat juomapaikalle. Ei sen jylisevä karjunta enää vapisuta
maata. _El adrea_ on kuollut. Ne pieksivät sen ruumista hirveästi, kun
se tuotiin kylään, mutta _el adrea_ ei välittänyt. Se ei tuntenut
iskuja, kun se oli kuollut. Jahka minä kuolen, Gika, niin en minäkään
tunne Mabunun lyöntejä, enkä isäni, sheikin, potkuja. Sitten minä olen
onnellinen. Oi, Gika, kuinka toivoisin olevani kuollut!"

Jos Gika mietti vastalausetta, keskeytti sen riidanrähinä kylän
portilta. Miriam kuunteli. Lapsen uteliaisuuden kiihoittamana hän olisi
halunnut juosta sinne kuullakseen, miksi miehet niin kovaäänisesti
puhuivat. Muita kyläläisiä parveili jo melua kohti. Mutta Miriam ei
tohtinut. Varmaankin olisi sheikki siellä, ja jos hän näkisi Miriamin,
saisi hän siitä vain uuden tilaisuuden olla Miriamille paha; sentähden
Miriam vain kuunteli hiljaa.

Pian kuuli hän joukon liikkuvan kylänraittia ylöspäin sheikin telttaa
kohti. Varovasti pisti hän pienen päänsä esille teltan kulman takaa.
Hän ei voinut vastustaa kiusausta, sillä kylän elämän samanlaisuus kävi
yksitoikkoiseksi ja hän kaipasi vaihtelua. Hän näki kaksi muukalaista
-- valkoisia miehiä. He olivat yksinään, mutta kun he lähestyivät,
kuuli hän heitä ympäröiväin alkuasukasten puheesta, että heillä oli
melkoinen seurue leiriytyneenä kylän ulkopuolella. He olivat tulossa
neuvottelemaan sheikin kanssa.

Vanha arabialainen tuli telttansa ovelle heitä vastaan. Hänen silmänsä
siristyivät häijysti, kun ne olivat tarkastaneet tulijoita. Nämä
pysähtyivät hänen eteensä vaihtaen tervehdyksiä. Sanoivat tulleensa
norsunluuta ostamaan. Sheikki murahteli. Hänellä muka ei ollut
norsunluuta. Miriamin suu lensi auki. Tyttö tiesi, että läheisessä
majassa oli mahtavia hampaita pinottuna melkein kattoon asti. Hän
työnsi pienen päänsä eteenpäin, paremmin nähdäkseen muukalaiset. Kuinka
valkoinen oli heidän ihonsa! Kuinka kellervät heidän pitkät partansa!

Äkkiä vilkaisi toinen heistä tyttöön päin. Tämä koetti peräytyä
näkyvistä, sillä hän pelkäsi kaikkia miehiä; mutta muukalainen huomasi
hänet. Miriam havaitsi melkein säikähtyneen ihmettelyn ilmeen, joka
häilähti hänen kasvoilleen. Sheikki näki sen myös ja arvasi syyn
siihen.

"Minulla ei ole norsunluuta", toisti hän. "En halua tehdä kauppaa.
Lähtekää täältä. Lähtekää nyt."

Hän astui teltastaan ja melkein työnsi muukalaisia porttia kohti. Nämä
viivyttelivät, ja silloin sheikki uhkasi. Uppiniskaisuus olisi ollut
itsemurhaa, joten molemmat miehet kääntyivät pois ja lähtivät kylästä,
palaten heti omaan leiriinsä.

Sheikki palasi teltalleen, muttei astunut sisälle. Sensijaan meni hän
sille sivulle, missä pieni Miriam kovin säikähtyneenä kyykötti
vuohennahkaista seinää vasten. Sheikki kumartui ja tarttui häneen
käsikynkästä. Häijysti tempaisi hän tytön pystyyn, raahasi hänet teltan
suulle ja työkkäsi tylysti sisälle. Tullen hänen perässään tarttui hän
jälleen poloiseen ja pieksi häntä armottomasti.

"Pysy sisällä!" murahti hän. "Älä näytä kasvojasi muukalaisille. Jos
vielä kerran näyttäydyt muukalaisille, niin tapan sinut!"

Lopuksi survaisi hän lapsen nyrkillään teltan etäiseen nurkkaan, jossa
tyttönen virui nyyhkytyksiänsä hilliten, sheikin kävellessä
edestakaisin ja jupistessa itsekseen. Ovella istui Mabunu höpisten ja
nauraa hytkähdellen. Muukalaisten leirissä haastoi toinen mies nopeasti
toiselle.

"Siitä ei ole epäilystäkään, Malbin", sanoi hän. "Ei pienintäkään
epäilystä; minua vain ihmetyttää, että se vanha lurjus ei ole jo kauan
sitten vaatinut luvattua palkintoa."

"On asioita, Jönsson, jotka ovat arabialaiselle rahaa rakkaampia",
vastasi hänelle kumppani. "Kosto on yksi niistä."

"Kuitenkaan ei haittaa, että koetamme kullan voimaa", jatkoi Jönsson.

Malbin kohautti olkapäitänsä.

"Ei kannata tarjota rahaa sheikille", sanoi hän. "Jotakuta hänen
väestään voisimme yrittää ostaa, mutta sheikki ei myy kostoansa
kultaan. Sellainen ehdotus vain varmentaisi epäluuloja, joita hänessä
varmaan herätimme puhutellessamme häntä teltan edustalla. Ja silloin
saisimme kiittää onneamme, jos säilyttäisimme henkemme."

"No, koeta sitten lahjomista", myöntyi Jönsson.

Mutta lahjomisesta oli kamalat seuraukset. Kätyri, jonka he valitsivat
muutaman päivän viivyttyään leirissään kylän ulkopuolella, oli kookas
vanha päällysmies sheikin alkuasukasjoukosta. Hän lankesi kiiltävän
metallin viettelykseen, sillä hän oli oleskellut rannikolla ja tiesi
kullan voiman. Hän lupasi myöhään illalla tuoda heille, mitä toivoivat.

Heti pimeän tullen alkoivat molemmat valkoihoiset tehdä valmistuksia
purkaakseen leirin. Puoliyön aikaan oli kaikki kunnossa. Kantajat
loikoivat kuormansa vieressä valmiina nostamaan ne hartioilleen millä
hetkellä tahansa. Asestetut _askarit_ kuljeskelivat _safarin_ ja
arabialaiskylän välillä valmiina asettumaan jälkijoukoksi
paluumatkalla, johon ryhdyttäisiin heti, kun päällysmies oli tuonut,
mitä valkoiset isännät odottivat.

Jo kuuluikin askeleita kylään vievältä polulta. Askarit ja valkoihoiset
heristivät korviansa. Useampikin mies oli tulossa leiriä kohti. Jönsson
astui eteenpäin ja puhutteli tulijoita matalalla kuiskausäänellä.

"Kuka siellä?" kysyi hän.

"Mbida", kuului vastaus.

Mbida oli petollisen päällysmiehen nimi. Jönsson rauhoittui, vaikkakin
ihmetteli, että Mbida oli ottanut muita mukaansa. Mutta pian hän
käsitti. Heidän tuomisensa lepäsi kahden miehen kantamilla paareilla.
Jönsson noitui partaansa. Toisiko se hölmö heille ruumiin? Elävästä
saaliistahan he olivat maksaneet!

Kantajat pysähtyivät valkoisten miesten eteen.

"Tämän olette kullallanne ostaneet", sanoi toinen heistä. Ja
laskettuaan paarit maahan he kääntyivät kadoten pimentoon kylää kohti.
Malbin katsahti Jönssoniin huulet vääntyneinä irvistykseen. Paareilla
makaava oli peitetty vaatekappaleella.

"No?" kysyi viimemainittu. "Kohotahan peitettä nähdäksemme, mitä olet
ostanut. Paljonpa rahaa saamme ruumiista -- varsinkin kun olemme
kuljetuttaneet sitä polttavan auringon alla ne kuusi kuukautta, jotka
kuluvat ennenkuin olemme sen saaneet määräpaikkaansa!"

"Olisihan sen hölmön luullut tajuavan, että halusimme tytön elävänä",
mörisi Malbin tarttuen vaatteenkulmaan ja temmaten pois peitteen
paareilta.

Nähdessään, mitä sen alla oli, astahtivat molemmat miehet taaksepäin,
kirousten kohotessa väkisinkin heidän huulilleen, sillä heidän edessään
virui -- Mbidan, petollisen päällysmiehen, ruumis.

Viittä minuuttia myöhemmin riensi Jönssonin ja Malbinin safari länttä
kohti, hermostuneiden askarien jälkijoukkona varjellessa sitä
hyökkäykseltä, jota joka hetki odottivat.




KUUDES LUKU

Viidakon opetuksia


Tarzanin pojan ensimmäinen yö viidakossa oli se, joka kauimmin säilyi
hänen muistissaan. Mitkään villit petoeläimet eivät häntä uhanneet. Ei
ollut merkkiäkään kauheista raakalaisista. Tai jos oli, ei poika
järkkyneessä mielentilassaan sitä huomannut. Hänen omaatuntoansa
piinasi ajatus äidin kärsimyksistä. Itsesyytökset tekivät hänen tilansa
kurjaa kurjemmaksi. Amerikkalaisen tappaminen ei hänelle juuri
tunnonvaivoja tuottanut. Mies oli ansainnut kohtalonsa. Jack suri
etupäässä vain sitä, että Condonin kuolema oli särkenyt hänen omat
suunnitelmansa. Nyt hän ei voinut palata suoraan vanhempainsa luo,
kuten oli aikonut. Hän ei tohtinut tällä kohdalla palata
rannikollekaan. Sillä hän ei niin suuresti kavahtanut oman
turvallisuutensa vuoksi kuin säästääkseen isänsä ja äitinsä enemmästä
murheesta ja siitä häpeästä, että heidän kunniallinen nimensä joutuisi
ruman murhajutun yhteydessä mainittuna lokaan vedetyksi.

Aamun valjetessa rohkaistui pojan mieli. Auringon noustessa heräsi
uutta toivoa hänen rinnassaan. Hän palaisi sivistyneeseen maailmaan
toista tietä. Kukaan ei aavistaisi, että hän oli ollut osallisena
muukalaisen murhassa syrjäisellä kaukaisen rannikon kauppa-asemalla.

Isoa apinaa vasten painuneena oli poika värissyt ison puun haarukassa
melkein unettoman yön läpi. Hänen keveät alusvaatteensa olivat vain
vähän suojanneet viidakon kylmältä kosteudelta, ja vain sillä
kyljellään, jonka hän oli painanut toverinsa turkkipeittoista ruumista
vasten, oli hän tuntenut tilansa mukavanlaiseksi. Niinpä hän ilahtuen
tervehtikin nousevaa aurinkoa, joka lupasi lämpöä ja valoa -- siunattua
aurinkoa, ruumiillisen ja sielullisen tuskan karkoittajaa. Hän ravisti
Akutin hereille.

"Tule", sanoi hän. "Minun on vilu ja nälkä. Etsikäämme ravintoa tuolta
päivänpaisteesta", ja hän osoitti avonaista kenttää, jolla oli siellä
täällä kitukasvuisia puita ja jota teräväsärmäiset kivimöhkäleet
peittivät.

Poika livahti puhuessaan maahan, mutta apina vilkaisi huolellisesti
ympärilleen, haistellen aamuilmaa. Sitten se todettuaan, että vaaraa ei
ollut väijymässä, laskeutui verkalleen maahan pojan viereen.

"Numa ja sen naaras, Sabor, syövät niitä, jotka laskeutuvat ensin
maahan ja sitten vasta katsovat; mutta ne, jotka ensin katsovat ja
sitten astuvat maahan, elävät ja saavat itse herkutella." Täten opetti
vanha apina Tarzanin pojalle hänen ensimmäisen läksynsä viidakon
viisaudessa. Vieretysten he lähtivät astumaan rosoista kenttää kohti,
sillä poika halusi ensin saada lämpöä. Apina näytti hänelle paraat
paikat, mistä kaivaa esiin nakertajia ja matoja; mutta jo ajatuskin
sellaisten ilettäväin otuksien hotkimisesta kuvotutti poikaa. He
löysivät muutamia munia, ja niiden sisällön hän imi raakana ja söi
myöskin Akutin maasta penkomia juuria ja mukuloita. Kentän takaa he
löysivät matalan kalliotörmän edestä vettä -- suolansekaista, pahalta
haisevaa nestettä matalasta kuopasta, jonka äyräitä ja pohjaa olivat
monien elukkain jalat tallanneet. Heidän lähestyessään kaikkosi
seebralauma laukaten paikalta.

Poika oli liian janoissaan hylkiäkseen mitään, joka vähänkin muistutti
vettä, ja niin hän joi kyllikseen Akutin seisoessa pää pystyssä ja
korvat hörössä vaaran varalta. Ennen kuin itse ryhtyi juomaan, kehoitti
apina poikaa olemaan valppaana, mutta juodessaankin kohotti hän
tuontuostakin päänsä luodakseen nopean silmäyksen parinsadan metrin
päässä vesikuopan toisella puolella kasvavaan pensasryhmään.
Siemailtuaan kyllikseen hän nousi ja puhui pojalle kielellä, joka oli
heidän yhteinen perintönsä, -- isojen apinain kielellä.

"Eikö ole vaaraa lähellä?" kysyi hän.

"Ei ole", vastasi poika. "En nähnyt mitään liikkuvan sinun juodessasi."

"Silmistäsi on sinulla vähän apua viidakossa", virkkoi apina. "Täällä
eläessä on luotettava korviin ja nenään, mutta ennen kaikkea nenään.
Kun tulimme alas juomaan ja näin seebrat niiden vainutessa meidät,
tiesin, ettei mikään vaara väijynyt vesikuopan tällä puolen, sillä
muutoin olisivat seebrat sen haistaneet ja paenneet ennen meidän
tuloamme; mutta toisella puolella, tuolla tuulen alla, saattoi vaara
piillä. Me emme voineet vainuta sitä, sillä tuuli puhaltaa hajun
toisaalle, ja siksipä minä heristin korviani ja jännitin silmäni
tarkatakseni tuulen suuntaan, jonne nenäni ei ulotu."

"Etkä keksinyt -- mitään?" kysäisi poika nauraen.

"Minä keksin Numan tuolta korkearuohoisesta pensaikosta", ja Akut
osoitti kädellään.

"Leijonanko?" huudahti poika. "Mistä sen tiedät? Minä en näe mitään."

"Numa on siellä sittenkin", vastasi iso apina. "Ensiksikin kuulin sen
huokauksen. Sinusta ei Numan huokaus kuulune erilaisilta kuin muut
äänet, joita tuulen suhina synnyttää ruohossa ja puissa; mutta
myöhemmin sinun täytyy oppia tuntemaan Numan huokaus. Sitten minä
tähystin ja vihdoin näin korkean ruohon liikkuvan yhdeltä kohtaa jonkun
muun voiman kuin tuulenviiman röyheltämänä. Katso, ruohon korret
hajaantuvat molemmin puolin Numan mahtavaa ruhoa, ja kun se hengittää
-- näetkö? Näetkö pientä huojuntaa molemmin puolin, joka ei ole tuulen
huojutusta -- huojuntaa, jollaista ei ole muualla ruohikossa?"

Poika jännitti silmiänsä -- ne olivat terävämmät silmät kuin mitä pojat
vanhemmiltaan ylimalkaan perivät -- ja viimein hän päästi havainnostaan
innostuneena pienen huudahduksen.

"Niin", sanoi hän, "minä näen. Tuolla se on", ja hän osoitti
sormellaan. "Sen pää on käännettynä meitä kohti. Vaaniiko se meitä?"

"Numa vaanii meitä", vastasi Akut, "mutta meillä ei ole suurta vaaraa,
ellemme mene liian lähelle, sillä se lepää kaatamansa saaliin päällä.
Sen maha on melkein täysi, koskapa emme kuule sen rusentelevan luita.
Se katselee meitä ääneti, vain pelkästä uteliaisuudesta. Kohta se
jatkaa ateriaansa tai nousee ja tulee alas rapakolle juomaan. Kun se ei
meitä pelkää eikä himoitsekaan, ei se viitsi salata meiltä
läsnäoloansa. Mutta nyt on oivallinen hetki tutustua Numaan, sillä
sinun täytyy oppia tuntemaan se hyvin, jos mielit kauan elää
viidakossa. Missä isoja apinoita on paljon, jättää Numa meidät rauhaan.
Torahampaamme ovat pitkät ja vahvat, ja me osaamme taistella. Mutta kun
olemme yksinämme ja se on nälissään, emme voi pitää puoliamme. Tule,
kiertäkäämme sen taakse, jotta saamme sieraimiimme sen hajun. Mitä
pikemmin nenäsi tottuu sen erottamaan, sitä parempi; mutta
kiertäessämme tulee sinun pysytellä puiden lähettyvillä, sillä usein
tekee Numa, mitä siltä vähimmin odottaa. Ja pidä korvasi, silmäsi ja
nenäsi avoinna. Muista aina, että joka pensaan, joka puun takana ja
jokaisessa viidakkoruohon tiheikössä voi väijyä vihollinen. Numaa
välttäessämme on sinun varottava joutumasta Saborin, Numan naaraan,
kitaan. Seuraa minua!" Ja Akut läksi laajassa kaaressa kiertämään
vesikuoppaa ja lyyhistynyttä leijonaa.

Poika astui aivan sen kintereillä, joka vaisto valppaana, hermot
jännittyneinä äärimmäiseen kiihtymykseen. Tämä vasta oli elämää.
Hetkiseksi hän unohti muutama minuutti sitten tekemänsä päätöksen
rientää jollekulle toiselle kohdalle rannikkoa, jonkun matkan päähän
maihinnousupaikastaan, ja sieltä heti lähteä paluumatkalle Lontooseen.
Mutta nyt hän ajatteli vain elämisen villiä iloa ja riemuitsi
saadessaan terästää aistejaan ja koettaa uljuuttansa villin viidakon
sikiöiden viekkautta ja voimaa vastaan ison kesyttämättömän mantereen
laajoilla lakeuksilla ja synkillä metsäpoluilla, joilla ne alati
väijyivät. Hän ei tuntenut pelkoa. Hänen isällään ei ollut sellaista
ollut pojan perittäväksi; mutta kunniantunto ja omatunto hänellä oli,
ja niistä usein koitui hänelle kiusaa, kun ne hänen synnynnäisen
vapaudenrakkautensa kanssa taistelivat hänen sielunsa omistamisesta.

He olivat ehtineet vain lyhyen matkaa Numan selkäpuolelle, kun poika
erotti petoeläimen vastenmielisen hajun. Hymy kirkasti hänen kasvonsa.
Joku vaisto sanoi hänelle, että hän olisi tuntenut tuon lemun monien
tuhansien muiden joukosta, vaikkei Akut olisikaan ilmoittanut hänelle
leijonan läsnäolosta. Siinä oli omituista tutunomaisuutta -- kaameaa
tutunomaisuutta, joka sai hänen lyhyen niskatukkansa nousemaan ja toi
ehdottoman irvistyksen hänen huulilleen, paljastaen hampaat. Hänestä
tuntui kuin olisi nahka hänen korviensa ympärillä pingoittunut, aivan
kuin nuo jäsenet olisivat litistyneet pääkalloa vasten kuolettavan
kamppailun aavistuksesta. Hänen ihoansa kutkutti. Hän hehkui
mieluisasta aistimuksesta, jota ei ollut koskaan ennen tuntenut, Hän
oli silmänräpäyksessä muuttunut toiseksi olennoksi -- varovaiseksi,
valppaaksi, valmiiksi. Näin muutti Numan, leijonan, haju pojan
metsäeläimeksi.

Hän ei ollut koskaan nähnyt leijonaa -- hänen äitinsä oli
ponnistelullaan suurin vaivoin ehkäissyt hänet siitä. Mutta hän oli
ahmimalla katsellut lukemattomia leijonankuvia ja nyt hän tunsi
kiihkeää intohimoa saada omin silmin tarkata ilmielävää eläinten
kuningasta. Akutia seuratessaan hän vilkui alati toisella silmällään
olkansa yli taakseen toivoen Numan nousevan haaskaltaan ja
näyttäytyvän. Niinpä hän jättäytyi Akutista hiukan jälkeen, eikä
aikaakaan, niin apinan kimakka varoitushuuto herätti hänet äkkiä
miettimään muita asioita kuin kätkettyä Numaa. Kääntäen silmänsä
nopeasti toveriin päin näki poika suoraan edessään polulla seisomassa
jotakin, mikä sai kiihtymyksen sävähtämään hänen ruumiinsa jokaisessa
hermossa. Ruho puolittain ulkona pensaikosta, jossa se varmaan oli
piillyt, seisoi sileä ja kaunis naarasleijona. Sen kellervänvihreät
silmät olivat pyöreät ja tuijottivat suoraan pojan silmiin, ikäänkuin
tunkeutuen niihin. Heidän väliään ei ollut kymmentäkään askelta.
Kahdenkymmenen askeleen päässä leijonasta seisoi iso apina mylvien
ohjeita pojalle ja sinkautellen ärsytyksiä valtavalle pedolle,
ilmeisesti koettaen kääntää sen huomion pojasta, samalla kun hän itse
otti turvansa läheiseen puuhun.

Mutta Sabor ei ollut houkuteltavissa. Se tuijotti yhä poikaan. Tämä
seisoi naaraksen ja uroksen välillä, leijonaemon ja haaskan välillä.
Tuo tuntui epäilyttävältä. Kaiketikin oli pojalla jotakin suunnitelmia
sen herraa ja puolisoa vastaan tai se tahtoi riistää heidän
metsästyksensä hedelmät. Naarasleijona on äkkipikainen. Akutin mylvintä
ärsytti sitä. Se murahti kumeasti ja astahti poikaa kohti.

"Puuhun!" huusi Akut.

Poika kääntyi pakenemaan, ja samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi
leijona. Puu oli vain muutaman askeleen päässä. Oksa riippui kymmenen
jalan päähän maasta, ja pojan hypätessä sitä tavoittamaan hyppäsi
leijona häntä tavoittamaan. Apinan tavoin veti hän itsensä ylös
ja siirtyi toiselle sivulle. Valtava etukäpälä hipaisi hänen
lanteitaan -- juuri ja juuri. Käyrä varvas tarttui kuin koukku hänen
pyjama-housujensa vyötäröön, reväisten ne riekaleina hänen yltään
hyökkäävän leijonan saaliiksi. Puolialastomana vetäytyi poika turvaan
pedon kääntyessä ja hypätessä uudestaan häntä kohti.

Läheisessä puussa mölysi ja torui Akut haukkuen naarasleijonaa kaikilla
mahdollisilla herjausnimillä. Matkien opettajansa käytöstä tyhjensi
poikakin herjaussanojensa varaston viholliselleen, kunnes hän
huomattuaan sanojen tehottomuuden alkoi etsiä jotakin raskaampaa
heittoasetta. Ei ollut käsillä muuta kuin kuivuneita oksia ja
karahkoja, mutta niitä hän paiskeli Saborin ylöspäin käännettyyn
mölisevään kuonoon, aivan kuin hänen isänsä ennen häntä oli tehnyt
kaksikymmentä vuotta sitten, kun hänkin poikana oli härnäillyt ja
kiusoitellut viidakon isoja kissoja.

Naarasleijona kiersi vähän aikaa hermostuneena puun runkoa; mutta
sitten se joko todeten valppautensa hyödyttömyyden tai nälän nipistelyn
pakottamana harppoi majesteettisesti pois ja hävisi tiheikköön herransa
luo, joka ei ollut rähinän aikana kertaakaan näyttäytynyt. Kun Akut ja
poika uskalsivat jättää pakopaikkansa, laskeutuivat he maahan
jatkaakseen keskeytynyttä matkaansa. Vanha apina nuhteli poikaa tämän
huolimattomuudesta.

"Jollet olisi ollut niin innostunut takanasi olevaan urosleijonaan,
olisit huomannut naaraksen paljoa aikaisemmin kuin nyt", sanoi hän.

"Mutta sinähän menit ihan sen ohitse sitä huomaamatta", vastasi poika.

Akut näytti nolostuneelta.

"Niin se on", sanoi hän, "sillä lailla viidakon väki kohtaa kuolemansa.
Käymme varovaisesti kautta elinkautemme ja sitten me lyhyeksi hetkeksi
unohdamme ja sitten..." Apina matki hampaillaan isojen leukojen
jyrsintää lihassa. "Tämä on läksy", jatkoi hän. "Olet oppinut, ettet
saa liian kauan tähystää silmilläsi yhtäälle, kallistaa korviasi ja
ojentaa nenääsi yhteen ja samaan suuntaan."

Sinä yönä paleli Tarzanin poikaa enemmän kuin häntä ikänä oli palellut.
Pyjama-housut eivät tosin olleet paksut, mutta ne olivat toki tyhjää
paksummat. Ja seuraavana päivänä kärvensi häntä polttava aurinko, sillä
jälleen kävi heidän matkansa suurelta osaltaan eräiden laajojen ja
puuttomien kenttien yli. Pojan mielessä oli yhä tuuma vaeltaa etelää
kohti ja kiertää takaisin rannikolle etsimään toista sivistyksen
ulkoasemaa. Hän ei ollut siitä suunnitelmasta virkkanut mitään
Akutille, sillä hän tiesi, että apinasta tuntuisi vastenmieliseltä
jokainen eroon vivahtava ehdotus.

Kuukauden päivät samoilivat toverukset eteenpäin, ja poika oppi
nopeasti viidakon lait; hänen lihaksensa sopeutuivat uuteen
elämäntapaan, johon olivat joutuneet. Isän jänteet olivat periytyneet
pojalle -- niitä tarvitsi vain karaista ja kehittää. Poika havaitsi,
että hänelle oli aivan luonnollinen asia heilautella itseään puiden
välitse. Hyvin korkeallakaan hän ei milloinkaan tuntenut pienintäkään
huimausta, ja kun hän oli oppinut heittäytymisen ja irroittautumisen
taidon, ponnahdutti hän itsensä ilman läpi oksalta oksalle vielä
ketterämmin kuin Akut, joka oli raskaampi.

Ja säiden vaikutuksesta sitkistyi ja koveni hänen pehmeä, valkoinen
ihonsa, muuttuen nyt ruskeaksi päiväpaisteessa ja tuulessa. Hän oli
eräänä päivänä riisunut pyjama-röijynsä uidakseen pienessä joessa, joka
oli liian kapea krokotiilien tyyssijaksi, ja sillä välin kun hän Akutin
kera kisaili vilpoisessa vedessä, oli marakatti pudottautunut
yläpuolella riippuvalta oksalta, siepannut pojan ainoan sivistyneestä
maailmasta perityn vaatekappaleen ja kiitänyt pois sen kanssa.

Ensimmältä Jack oli vihoissaan; mutta oltuaan vähän aikaa röijyttä hän
alkoi käsittää, että puolipukeissa käyminen on paljoa epämukavampaa
kuin alastomana oleskelu. Pian hän ei vaatteitaan enää laisinkaan
kaivannut. Ja nyt hän alkoi täysin siemauksin nauttia rajattomasta
vapaudestansa. Joskus värähti hymy hänen kasvoillaan, kun hän yritti
kuvitella koulutoveriensa hämmästystä, jos ne vain olisivat voineet
nähdä hänet nyt. Ne olisivat kadehtineet häntä. Niin, ne olisivat häntä
kovin kadehtineet. Sellaisina hetkinä hän sääli heitä; mutta kun hän
sitten ajatteli heitä englantilaisten kotiensa ylellisyyden ja
mukavuuden keskellä onnellisina vanhempainsa parissa, nousi kiusallinen
pala hänen kurkkuunsa ja hän oli näkevinään äitinsä kasvot sekavan
sumun läpi, joka ehdottomasti kohosi hänen silmiinsä. Ja silloin hän
hoputti Akutia eteenpäin; he samosivat nyt läntiseen suuntaan,
rannikkoa kohti. Apina luuli heidän etsivän hänen omaan lajiinsa
kuuluvaa parvea, eikä poika huolinut sitä uskoa häneltä riistää.
Ehtisihän Akutille ilmoittaa todelliset suunnitelmat vielä sittenkin,
kun olisivat saapuneet sivistyksen ulottuville.

Eräänä päivänä he verkalleen vaeltaessaan joen vartta pitkin tapasivat
odottamattaan alkuasukaskylän. Muutamia lapsia leikki veden partaalla.
Pojan sydän hytkähti rinnassa hänen nähdessään heidät, sillä hän ei
ollut kuukauteen tavannut ihmisolentoa. Mitäpä siitä, vaikka ne
olivatkin alastomia villejä? Mitäpä siitä, vaikka niiden iho oli musta?
Eikö Luoja ollut heitä muotissaan muovannut, kuten hänet itsensäkin?
Olivathan he hänen veljiään ja sisariaan! Hän juoksi lapsia kohti.
Lausuen matalan varoituksen tarttui Akut häntä käsivarresta,
pidättääkseen häntä. Poika ravistautui irti ja riensi tervehdyshuudoin
mustia leikkijöitä kohti. Hänen äänensä sai jokaisen pään kohoamaan.
Silmät muljollaan tuijottivat lapset hetkisen häneen ja kääntyivät
sitten säikähdyksestä kirkuen pakenemaan kylään. Heidän kintereillään
juoksivat heidän äitinsä ja vastauksena hälytykseen tuli kyläportista
parikynmentä soturia, nopeasti sieppaamansa keihäät ja kilvet käsissä.

Aiheuttamansa hämmingin nähdessään poika pysähtyi. Iloinen hymy haihtui
hänen kasvoiltaan, kun soturit juoksivat häntä vastaan hurjin huudoin
ja uhkaavin elein. Akut huuteli hänelle takaapäin kehoittaen häntä
kääntymään ja pakenemaan, koska neekerit tappaisivat hänet. Hetkisen
katseli poika heidän tuloaan ja kohotti sitten kämmenensä heitä kohti
merkiksi, että pysähtyisivät, samalla huutaen, että hän tuli ystävänä
-- että oli vain halunnut leikkiä lasten kanssa. Tietenkään eivät ne
ymmärtäneet sanaakaan hänen puhuttelustansa, ja vastauksena oli --
kuten mikä alaston olento tahansa, joka äkkiä olisi viidakosta
hyökännyt heidän naistensa ja lastensa kimppuun, saattoi odottaa, --
ropsahdus suhisevia keihäitä. Heittoaseet viuhahtelivat kaikkialle
pojan ympärille, mutta ainoakaan ei osunut häneen. Jälleen tunsi hän
jotakin kutittavaa selkäpiissään, lyhyt tukka nousi niskassa ja
päälaella. Hänen silmänsä siristyivät. Niistä leimahti äkillistä vihaa,
joka karkoitti niitä äsken valaisseen ystävällisen hilpeyden. Kumeasti
murahtaen, aivan kuin hätyytetty eläin, kääntyi hän ja juoksi
viidakkoon. Siellä odotti Akut häntä puussa. Apina kehoitti häntä
rientämään pakoon, sillä vanha viisas ihmisenmuotoinen tiesi, että he
kaksin, alastomina ja aseettomina, eivät voisi pitää puoliaan jänteviä
mustia sotureita vastaan, jotka varmaan panisivat toimeen jonkinlaisen
etsinnän metsässä.

Mutta uusi voima liikkui Tarzanin jälkeläisessä. Hän oli poikamaisen
iloisesti ja avomielisesti tarjonnut ystävyyttä näille henkilöille,
jotka olivat ihmisolentoja kuten hänkin. Hänet oli otettu vastaan
epäluulolla ja keihäillä. Häntä ei oltu edes kuunneltu. Raivo ja viha
valtasi hänet. Akutin kehoittaessa pakenemaan hän pani vastaan. Hän
halusi taistella, mutta hänen järkensä sanoi liiankin selvästi, että
hän mielettömästi uhraisi henkensä näin paljain käsin ja hampain
kohdatessaan näitä asestettuja miehiä, -- poika ajatteli jo hampaitaan,
taisteluhampaitaan, milloin ottelun mahdollisuus häämöitti lähellä.

Liikkuen verkalleen puiden lomitse hän katseli olkansa yli taakseen,
vaikkei enää laiminlyönytkään muiden, kummallakin puolella tai edessä
väijyvien vaarojen mahdollisuutta, -- hänen kokemuksensa naarasleijonan
kanssa ei kaivannut toistamista, vaan läksy oli iäksi painunut hänen
mieleensä muutoinkin. Takaansa hän kuuli villien lähestyvän huutaen ja
kirkuen. Hän jättäysi jälemmäksi, kunnes takaa-ajajat olivat hänen
näkyvissään. He eivät huomanneet häntä, koska eivät etsineet
inhimillistä saalista puista. Poika pysyttäysi ihan heidän edellään.
Likimain kaksi kilometriä jatkoivat mustat takaa-ajoa ja kääntyivät
sitten palatakseen kylään. Nyt oli pojan vuoro, hänen odottamansa
tilaisuus, sillä kuuma kostonhimoinen veri kuohui hänen suonissaan,
kunnes hän näki takaa-ajajansa punaisen sumun läpi.

Villien kääntyessä kääntyi poika heidän peräänsä. Akutia ei enää ollut
näkyvissä. Luullen pojan seuraavan oli tämä vaeltanut yhä kauemmaksi,
haluttomana kiusaamaan kohtaloa noiden kuolettavain keihäiden
ulottuvilla. Hiipien hiljaa puusta puuhun vaani poika palaavien
soturien askeleita. Vihdoin yksi miehistä jäi tovereistansa jälkeen
heidän seuratessaan pientä kylään vievää polkua. Julma hymy valaisi
nuorukaisen kasvot. Nopeasti riensi hän eteenpäin, kunnes liikkui
melkein neekerin pään päällä, tämän mitään aavistamatta. Hän hiipi
vaanien saaliinsa perässä kuin Sheeta, pantteri, -- olihan hän monet
kerrat nähnyt Sheetan hiivintää.

Äkkiä ja äänettömästi hyppäsi hän etuvinoon alaspäin uhrinsa leveille
hartioille. Heti kun hän kosketti miestä, hapuilivat hänen sormensa
hänen kurkkuaan. Pojan ruumiinpaino paiskasi neekerin raskaasti maahan
ja samalla sai hän niin ankaran tölmäyksen takaapäin tämän polvista,
että hengitys rintakehän tärskähtäessä salpautui. Sitten iskeytyivät
vahvat valkoiset hampaat hänen niskaansa ja jäntevät sormet puristivat
yhä tiukemmin hänen henkitorveansa. Jonkun aikaa ponnisteli soturi
raivoisasti, paiskautuen sinne tänne, koettaessaan ravistaa
hätyyttäjäänsä erilleen; mutta alati hän kävi yhä heikommaksi ja alati
riippui hänessä tuo hirveä ja äänetön olento, jota hän ei voinut nähdä,
ja laahasi hänet verkalleen pensaikkoon tien viereen.




SEITSEMÄS LUKU

Omaa heimoa


Kun Akut huomasi, että poikaa ei ollutkaan takana, kääntyi hän tätä
etsimään. Hän oli ehtinyt palata vain vähän matkaa, kun äkkiä ja
hämmästyneenä pysähtyi nähdessään kummallisen olennon lähestyvän puiden
välitse. Se oli poika, mutta oliko se mahdollista? Hänen kädessään oli
keihäs ja selässä riippui soikea kilpi, jollaisia heidän kimppuunsa
hyökänneillä mustilla sotureilla oli ollut; nilkoissa ja käsivarsissa
oli rauta- ja vaskirenkaita, ja nivusvaate oli kiedottuna hänen
vyötäisilleen. Sen laskoksiin oli pistetty veitsi. Nähdessään apinan
riensi poika näyttämään hänelle voitonmerkkejänsä. Ylpeänä osoitti hän
jokaista vastikään hankkimaansa esinettä ja kertoi kerskuen urotyönsä
yksityiskohdista. "Paljain käsin ja hampaillani minä hänet surmasin",
sanoi hän. "Olisin halunnut päästä, heidän ystäväkseen, mutta he
tahtoivat mieluummin olla vihollisiani. Ja nyt kun minulla on keihäs,
näytän Nunnallekin, mikä minä vihollisena olen! Ainoastaan valkoihoiset
ihmiset ja isot apinat, Akut, ovat ystäviämme. Niitä me etsimme;
kaikkia muita on meidän vältettävä tai tapettava ne. Sen olen
viidakossa oppinut."

He kiersivät vihamielisen kylän sivuitse ja palasivat tolalleen rantaa
kohti. Poika oli hyvin ylpeä uusista aseistaan ja koristuksistaan. Hän
harjoitteli alituisesti keihäällänsä, heitellen sitä tuntikausia
kaikenlaisiin eteensä sattuviin esineihin heidän kiirettä pitämättä
samoillessaan, kunnes saavutti sellaisen taidon, mikä vain nuorille
lihaksille on niin lyhyen harjoituksen jälkeen mahdollinen. Kaiken
aikaa oli Akut kasvatuksessa hänen ohjaajanansa. Ei enää ollut
ainoatakaan jälkeä viidakossa, joka ei olisi pojan tarkoille silmille
ollut avoin kirja, ja nekin epämääräiset jäljet, joita sivistynyt
ihminen ei aisteillaan laisinkaan huomaa ja jotka hänen villille
serkulleen ovat vain osittain havaittavissa, tulivat innokkaalle
pojalle perin tutunomaisiksi. Hän kykeni hajusta erottamaan
lukemattomat kasvinsyöjäin lajit ja myös pelkästään sen ihosta
erittyvän huurun lisääntymisestä tai vähenemisestä ilmassa tuntemaan,
oliko elukka lähenemässä vai kulkiko se poispäin. Eikä hän kaivannut
silmiensä todistusta tietääkseen, oliko tuulen päällä kaksi tai neljä
leijonaa -- sadanko metrin vai kilometrin päässä.

Paljon tästä oli Akut hänelle opettanut, mutta paljoa enemmän siinä oli
vaistomaista tietoa -- isältä perittyä omituista aavistusta. Hän oli
alkanut rakastaa viidakkoelämää. Alituinen älyn ja vaistojen kamppailu
varovaisten ja varomattomien polulla öin päivin vaanivia tuhoavia
vihollisia vastaan vetosi siihen seikkailuhenkeen, joka sykkii
alkuperäisen Aatamin jokaisen täysiverisen pojan sydämessä. Mutta
vaikka hän tätä elämää rakasti, ei hän ollut sallinut itsekkäiden
toivomustensa hälventää velvollisuudentunnetta, joka oli saanut hänet
käsittämään, kuinka siveellisesti rikollinen hänen seikkaileva
karkaamisensa Afrikkaan pohjaltaan oli. Isän ja äidin rakkaus eli
voimakkaana hänen sydämessään -- liian voimakkaana salliakseen hänen
täysin siemauksin nauttia onnesta, joka epäilemättä tuotti näille monta
surunpäivää. Ja siksipä hän pysyi hellittämättä päätöksessään etsiä
rannikolta satama, lähettääkseen itsestään tietoja kotiin ja saadakseen
rahoja Lontooseen palatakseen. Samalla hän tunsi itsensä varmaksi, että
nyt voisi taivuttaa vanhempansa sallimaan hänen viettää ainakin osan
ajastaan niillä afrikkalaisilla tiluksilla, jotka hän kodissaan
kuulemistansa huolimattomista, tilapäisesti virketyistä sanoista
päätellen tiesi isänsä omistavan. Se olisi jotakin -- ainakin parempaa
kuin kuluttaa elinaikansa kaavoihin puristuneen sivistyksen
kyllästyttävien nautintojen ja rajoitusten puitteissa.

Ja niin hän oli pikemminkin tyytyväinen heidän rannikkoa kohti
samoillessaan, sillä samalla kun hän nautti saloseudun vapautta ja sen
villejä riemuja, tunsi hän omantuntonsa keveäksi, koska tiesi tekevänsä
kaiken voitavansa palatakseen vanhempainsa luo. Hän toivoikin
tapaavansa jälleen valkoihoisia -- omia heimolaisiaan, -- sillä monessa
tilaisuudessa hän oli ikävöinyt muuta seuraa kuin ison apinan.
Seikkailu mustien kanssa ärsytti yhä hänen mieltänsä. Hän oli
lähestynyt heitä niin viattoman toverillisesti ja niin lapsellisen
varmana vieraanvaraisesta vastaanotosta, että hänen kokemansa kohtelu
oli pahoin kolhinut nuoren sydämen ihanteita. Hän ei enää pitänyt
mustaa miestä veljenään, vaan pikemminkin yhtenä verenhimoisen viidakon
lukemattomista vihollisista -- petoeläimenä, joka neljän jalan asemesta
käveli kahdella.

Ja niin kuluivat päivät, ja metsästyksestä ja kiipeilystä kehittyivät
pojan lihakset ja hänen ketteryytensä lisääntyi, niin että Akutkin,
joka olikin laiskanläntä, ihmetteli oppilaansa urheutta. Ja todetessaan
riemukseen suuren voimansa kävi poika varomattomaksi. Hän samoili
viidakkoa pää pystyssä, vaaraa uhmaten. Akutin paetessa puihin heti kun
tunsi Numan hajun, poika vain nauroi eläinten kuninkaalle vasten naamaa
ja asteli uljaasti sen ohitse. Hyvä onni suosi häntä pitkän aikaa.
Hänen tapaamansa leijonat olivat kai ruuasta kylläisiä tai ehkä ne niin
hämmästyivät alueelleen tunkeutuneen oudon olennon rohkeudestakin, että
hyökkäystuumat kaikkosivat niiden mielestä, kun ne silmät muljollaan
katselivat hänen lähestymistään ja poistumistaan. Mikä lienee syy
ollutkin, totta on, että poika monissa tilaisuuksissa sivuutti jonkun
ison leijonan muutaman askeleen päästä, sen vain hiukan murahtaessa
varoitukseksi.

Mutta kaksi leijonaa ei silti ehdottomasti ole aivan samanlaisia
luonteeltaan ja sävyltään. Ne eroavat toisistaan yhtä paljon kuin
ihmissukuun kuuluvat olennot. Siitä, että kymmenen leijonaa menettelee
samoin samankaltaisissa olosuhteissa, ei voi päättää, että
yhdestoistakin niin tekee, -- hyvin mahdollisesti se käyttäytyy toisin.
Leijona on hermoiltaan korkealle kehittynyt eläin. Se ajattelee ja
tekee siis johtopäätöksiä. Kun sillä on hermosto ja aivot, on sillä
myöskin luonnonlaatu, johon ulkonaiset syyt vaikuttavat eri tavoin.
Eräänä päivänä poika tapasi yhdennentoista leijonansa. Se käveli pienen
tasangon yli, jolla kasvoi vähäisiä pensasryhmiä. Akut oli muutaman
askeleen päässä vasemmalla pojasta, joka ensimmäiseksi huomasi Numan
läsnäolon.

"Juokse, Akut!" huusi poika nauraen. "Numa on kätkeytyneenä pensaisiin
oikeallani. Riennä, vilistä nyt pikaisesti puihin, Akut! Minä, Tarzanin
poika, suojelen sinua", ja poika pysyi nauraen suunnallaan, joka vei
hänet aivan läheltä pensaikkoa, jossa Numa oli piilossa.

Apina huusi hänelle kehoittaen tulemaan pois, mutta poika vain heilutti
keihästään ja suoritti tilapäisen sotatanssin osoittaakseen
halveksumistaan eläinten kuningasta kohtaan. Hän tuli yhä lähemmäksi
pelottavaa surmaajaa, kunnes leijona äkkiä vihaisesti murahtaen kohosi
makuusijaltaan vähemmän kuin kymmenen askeleen päässä nuorukaisesta.
Isokokoinen eläin oli tämän viidakon ja erämaan valtias. Pitkä
pörröinen harja peitti sen hartioita. Leuoissa oli julmat
raateluhampaat. Sen keltaisenvihreistä silmistä leimusi vihaa ja uhmaa.

Surkean tehoton keihäs kädessään käsitti poika pian, että tämä leijona
oli toisenlainen kuin hänen ennen kohtaamansa, mutta hän oli jo mennyt
liian pitkälle peräytyäkseen. Lähin puu oli usean metrin päässä
vasemmalla, -- leijona saattoi olla jo hänen kimpussaan ennenkuin hän
oli ehtinyt matkan puoliväliin, eikä kukaan, joka tuota eläintä nyt
katseli, voinut epäillä sen hyökkäysaikeita. Leijonan takana oli
oaspuu, vain muutaman jalan päässä siitä. Se oli läheisin turvapaikka
mutta Numa oli sen ja saaliinsa välillä.

Pojan tuntiessa pitkän keihäänvarren kädessään ja nähdessä puun
leijonan takana, juolahti hänen mieleensä ajatus -- takaperoinen,
naurettava, epätoivon synnyttämä ajatus. Mutta nyt ei ollut aikaa
punnita mahdollisuuksia, -- oli vain yksi ainoa pelastuksen
mahdollisuus, ja sen vähäisen tilaisuuden tarjosi oaspuu. Jos leijona
hyökkäisi, olisi myöhäistä, -- pojan oli hyökättävä ensin, ja Akutin
eikä vähemmin Numan kummastukseksi loikkasi hän nopeasti petoa kohti.
Vain sekunnin ajan oli leijona hämmästyksestä hievahtamatta, ja siinä
sekunnissa pani Jack Clayton koulussa oppimansa tempun kovan koetuksen
alaiseksi.

Hän juoksi suoraan villipetoa kohti pitäen keihästä varsipää edellä
ruumiinsa edessä. Akut kirkui kauhusta ja hämmästyksestä. Leijona
seisoi silmät muljottaen pyöreinä päässä ja odotti hyökkäystä, valmiina
nousemaan takajaloilleen ja vastaanottamaan tuon yltiöpään olennon
iskuilla, jotka olisivat voineet murskata puhvelin kallon.

Ihan leijonan eteen työnsi poika keihäänsä varren maahan, suoritti
mahtavan hyppäyksen, ja ennenkuin hämmästynyt eläin saattoi arvata,
mikä kepponen sille oli tehty, suhahti hän leijonan pään yli oaspuun
raatelevaan syleilyyn; -- hän oli turvassa, mutta haavoitettuna.

Akut ei ollut koskaan nähnyt seiväshyppyä. Nyt hän tanssi oman puunsa
turvassa kirkuen ärsytyksiä ja kerskumisia nolatulle Numalle, sillä
välin kun poika, raadeltuna ja verta vuotaen, koetti piikkisessä
turvapaikassaan sijoittua niin, että tuntisi mahdollisimman vähän
kipua. Hän oli pelastanut henkensä, mutta melkoisen kärsimyksen
hinnalla. Hänestä tuntui siltä, kuin ei leijona koskaan mielisi lähteä,
ja vasta ummelleen tunnin varrottuaan luopui vihainen peto väijymästä
ja asteli majesteettisesti pois kentän yli. Kun se oli turvallisen
välimatkan päässä, irroitteli poika itsensä oaspuusta, saaden kuitenkin
vielä uusia naarmuja jo muutoinkin kidutettuun lihaansa.

Kului monta päivää, ennenkuin hänen saamansa läksyn ulkonaiset merkit
hävisivät; mutta vaikutus, jonka se hänen mieleensä jätti, oli sinne
iäksi painunut. Sen erän perästä hän ei aiheettomasti kiusannut
kohtaloa. Hän antautui myöhemmässä elämässään monesti suureenkin
uhkaan, mutta ainoastaan milloin hän siten voi edistää jonkun hartaasti
toivomansa päämäärän saavuttamista, -- ja hän harjoitteli sitten
seiväshyppyjä.

Useita vuorokausia pysyivät apina ja poika paikoillaan puussa,
jälkimäisen toipuessa terävien okaiden tuskallisista haavoista. Iso
nelikätinen nuoli inhimillisen toverinsa haavoja, eikä niitä millään
muulla tavoin hoideltukaan; mutta pian ne paranivat, sillä
turmeltumaton iho paikkautuu helposti. Kun poika taas tunsi itsensä
reippaaksi, jatkoivat toverukset matkaansa rannikolle päin, ja
mieluisat aavistukset täyttivät jälleen nuorukaisen mielen.

Ja vihdoin saapui kauan odotettu hetki. He samosivat sotkuisen metsän
läpi, kun pojan silmät keksivät hänen tähystellessään alemmilta
oksilta, joita pitkin he vaelsivat, vanhat, mutta hyvin selvät jäljet
-- jäljet, jotka saivat hänen sydämensä pamppailemaan -- ihmisen,
valkoisten miesten jäljet, sillä paljaiden jalkain tallaamain joukossa
oli selväpiirteiset eurooppalaismallisten saappaiden jäljet. Latu,
jolla näkyi melkoinen joukko vaeltaneen, suuntausi pohjoiseen suorassa
kulmassa siitä urasta, jota pitkin poika ja apina olivat rannikolle
pyrkineet.

Epäilemättä nuo valkoiset miehet tiesivät lähimmän rannikkosiirtolan.
Saattoivatpa juuri olla sinne matkallakin. Joka tapauksessa maksaisi
vaivan tavoittaa heidät jo pelkän sen ilonkin vuoksi, jota omaan
heimoon kuuluvien olentojen kohtaaminen tuottaisi. Poika oli aivan
haltioissaan; hänen sydämensä pamppaili innosta ja hän joudutti matkaa
sinnepäin. Akut epäröitsi. Hän ei tahtonut tietää ihmisistä. Hänelle
oli nuorukainen apinatoveri, sillä olihan tämä apinakuninkaan poika.
Akut koetti vieroittaa häntä tuumasta, selitellen hänelle, että he pian
saapuisivat oman kansansa heimon luo, missä poika kerran vanhemmaksi
tultuaan valittaisiin kuninkaaksi, kuten hänen isänsä oli ennen häntä
ollut. Mutta Jack oli itsepintainen. Hän sanoi kaikin mokomin
tahtovansa jälleen tavata valkoihoisia. Halusi lähettää sanoman
vanhemmilleen. Akut kuunteli, ja hänen kuunnellessaan vihjaisi hänelle
eläimenvaisto totuuden: poika suunnitteli paluuta omien heimolaistensa
luo.

Se ajatus täytti vanhan apinan surulla. Akut rakasti poikaa, kuten oli
rakastanut tämän isää, hartaan uskollisesti kuin koira isäntäänsä.
Apinansydämessään ja apiananaivoissaan hän oli viljellyt toivoa, että
hän ja poika eivät koskaan eroaisi toisistansa. Hän näki kaiken rakkaan
kuvittelunsa haihtuvan, ja kuitenkin hän pysyi uskollisena pojalle ja
hänen toivomuksilleen. Lohduttomanakin hän myöntyi pojan päätökseen
seurata valkoihoisten safaria ja saattoi häntä luulonsa mukaan
viimeisellä yhteisellä matkalla.

Jäljet olivat vain parin päivän vanhat, kun ystävykset ne löysivät,
mikä merkitsi, että hiljalleen liikkuva karavaani oli ainoastaan
muutaman tunnin matkan päässä heistä; harjaantuneet ja notkeat lihakset
pystyivät kiidättämään heitä nopeasti oksien välitse takkuisen
pensaskasvullisuuden yläpuolella, joka oli ehkäissyt valkoisten miesten
kuormitettujen kantajain vauhtia.

Poika samosi etumaisena, innostuksen ja odotuksen kannustaessa häntä
edelle toveristaan, jolle heidän päämääränsä saavuttaminen tiesi vain
surua. Nuorukainen ensiksi näkikin karavaania suojaavan jälkijoukon ja
valkoiset miehet, joita oli ollut niin innokas tavoittamaan.

Kömpien edellä astuvien sekavissa jäljissä laahusti tusina raskaasti
kuormitettuja neekereitä, jotka uupuneina tai sairaina olivat jääneet
jälemmäksi, ja heitä jälkijoukon mustat soturit tyrkkivät
kärkisauvoilla, potkivat kaatuvia, riuhtaisivat heidät sitten tylysti
jaloilleen ja hätyyttivät eteenpäin. Kummallakin puolella astui
valkoinen jättiläinen, jonka tuuhea kellertävä parta melkein kätki
hänen kasvonsa. Pojan huulet avautuivat iloiseen tervehdyshuutoon, kun
hänen silmänsä ensiksi keksivät valkoiset miehet -- huutoon, joka ei
sitten kajahtanut ilmoille, sillä melkein samassa muuttui hänen
onnentunteensa vihaksi, hänen nähdessään, kuinka molemmat valkoiset
miehet raskailla ruoskilla raa'asti suomivat neekerien alastomia selkiä
poloisten horjuessa eteenpäin taakkojen alla, jotka jo aamupuolella
päivää olisivat lannistaneet vahvojenkin miesten voimat ja kestävyyden.

Silloin tällöin loi jälkijoukko ja valkoiset miehet pelokkaita katseita
taakseen, ikäänkuin joka hetki odottaen siltä taholta jonkun kauan
odotetun vaaran toteutumista. Poika oli pysähtynyt heti karavaanin
nähtyään ja seurasi nyt verkalleen tämän ruman raa'an näytelmän latua.
Nyt saapui Akut hänen luokseen. Eläimestä tuntui tämä näytelmä vähemmän
kauhealta kuin pojasta, mutta sittenkin iso apina murisi puoliääneen,
katsellessaan avuttomien orjien kärsimää hyödytöntä kidutusta. Hän
vilkaisi poikaan. Miksei tämä tavattuaan oman heimonsa olentoja
rientänyt esille niitä tervehtimään? Hän kysyi sitä toveriltaan.

"Ne ovat paholaisia", jupisi poika. "Minä en matkustaisi mokomain
kanssa, sillä silloin minä karkaisin niiden kimppuun ja tappaisin ne,
kun ensi kerran näkisin niiden pieksevän väkeänsä, niinkuin ne nyt
tekevät. Mutta", lisäsi hän hetkisen mietittyään, "minä voin tiedustaa
niiltä lähintä satamaa, ja sitten, Akut, voimme heidät jättää."

Apina ei vastannut mitään, ja poika hypähti maahan ja läksi ripeästi
astumaan safarin perässä. Hän oli noin sadan metrin päässä, kun toinen
valkoisista huomasi hänet. Mies päästi hälytyshuudon, ojensi heti
kiväärinsä poikaa kohti ja laukaisi. Luoti osui juuri maalinsa eteen
siroitellen turvetta ja varisseita lehtiä pojan sääriä vasten. Sekuntia
myöhemmin ampuivat toinen valkoihoinen ja jälkijoukon mustat soturit
vimmatusti poikaa kohti.

Jack hyppäsi loukkaantumattomana puun taakse. Päiväkausien hätääntynyt
pako viidakon läpi oli ärsyttänyt Karl Jönssonin ja Sven Malbinin
hermot ja täyttänyt heidän mustat sotapoikansa tolkuttomalla pelolla.
Jokainen uusi ääni takaapäin toitotti heidän säikähtyneihin korviinsa
sheikin ja hänen verenhimoisten seuralaistensa tuloa. He olivat
hirveästi hätääntyneitä, ja alastoman valkoisen soturin äänetön
esillepujahtaminen viidakosta, jonka läpi juuri olivat tulleet,
hätkähdytti niin Malbinin, että tämä päästi valloilleen kaiken hillityn
tarmonsa; sillä Malbin oli tuon omituisen ilmestyksen ensiksi nähnyt,
ja Malbinin huuto ja laukaus hälytti toiset toimimaan.

Kun heidän hermojännityksensä oli lauennut ja he selostivat toisilleen,
mitä vastaan olivat taistelleet, havaittiin, että ainoastaan Malbin oli
jotakin selvästi nähnyt. Jotkut neekereistäkin vakuuttivat olennon
hyvin erottaneensa, mutta heidän kuvauksensa siitä vaihtelivat niin
suuresti, että Jönsson, joka ei itse ollut mitään nähnyt, oli hiukan
taipuvainen asiaa epäilemään. Yksi mustista väitti, että olento oli
ollut yksitoista jalkaa pitkä ja että sillä oli miehen ruumis ja norsun
pää. Toinen oli nähnyt _kolme_ tavattoman isoa arabialaista suurine
mustine partoineen; mutta kun jälkijoukko hermostuksestaan toivuttuansa
läksi tarkastamaan vihollisen asemaa, ei se löytänyt mitään; sillä Akut
ja poika olivat loitonneet epäystävällisten pyssyjen kantamilta.

Jack oli alakuloinen ja murheellinen. Hän ei ollut vielä kokonaan
toipunut neekereiltä saamansa tylyn vastaanoton masentavasta
vaikutuksesta, ja nyt oli hänen osakseen tullut vielä vihamielisempi
kohtelu miesten taholta, jotka olivat samanvärisiä kuin hänkin.

"Pienemmät eläimet pakenevat säikähtyneinä tieltäni", jupisi hän
puolittain itsekseen, "suuremmat pedot ovat minut nähdessään valmiit
repimään minut palasiksi. Mustat miehet tappaisivat minut keihäillään
ja nuolillaan, ja nyt ovat omat valkoiset heimolaiseni ampuneet minua
ja ajaneet minut pois. Ovatko kaikki maailmaan luodut olennot minun
vihollisiani? Eikö Tarzanin pojalla ole muuta ystävää kuin Akut?"

Vanha apina vetäysi lähemmäksi poikaa.

"On isot apinat", virkkoi hän. "Vain ne olisivat Akutin ystävän
ystäviä. Vain isot apinat lausuvat Tarzanin pojan tervetulleeksi. Olet
nähnyt, että ihmiset eivät sinusta huoli. Lähtekäämme nyt jatkamaan
isojen apinain -- meidän kansamme etsimistä."

Isojen apinain kieli on kokoonpantu yksitavuisista
kurkkuäännähdyksistä, joita tehostetaan eleillä ja merkeillä.
Kirjaimellisesti ei sitä voi ihmiskielelle tulkita; mutta mikäli se on
tulkittavissa, kuuluivat pojalle lausutut sanat siten.

Toverukset vaelsivat ääneti jonkun aikaa, senjälkeen kun Akut oli
puhunut. Poika oli vaipuneena syviin ajatuksiin -- katkeriin
ajatuksiin, joissa viha ja kostonhalu olivat etualalla. Vihdoin hän
lausui: "No niin, Akut, menkäämme etsimään ystäviämme, isoja apinoita."




KAHDEKSAS LUKU

Apinaleirillä


Vuosi oli kulunut siitä, kun molemmat ruotsalaiset olivat kauhun
vallassa paenneet maasta, jossa sheikki hallitsi. Pikku Miriam
leikitteli yhä Gikan kanssa, tuhlaten lapsellista rakkauttaan
nukke-rievulleen, joka ei loistopäivinäänkään omannut vähäisintäkään
herttaisuutta. Mutta Miriamille oli Gika kaikki, mikä oli suloista ja
ihailtavaa. Hän vuodatti kolhitun norsunluisen pään kuuroihin korviin
kaikki surunsa, kaikki toiveensa ja kaikki haaveensa, sillä kaikessa
toivottomuudessakin, pelätyn mahdin kynsissä, joista ei mitään
pakomahdollisuutta ollut, toivoi ja odotti pikku Miriam kumminkin.
Tosin olivat hänen pyrkimyksensä jokseenkin usvamaisia, yhtyen
pääasiallisesti haluksi paeta Gikan kanssa johonkin etäiseen,
tuntemattomaan paikkaan, jossa ei ollut sheikkejä eikä mustia
syöjättäriä -- johon ei _el adrea_ päässyt ja jossa hän voisi
leikitellä kaiken päivää ainoastaan kukkien, lintujen ja puunlatvoissa
kisailevien pienten apinain ympäröimänä.

Tänään istua kyyhötti Miriam ison puun juurella, joka kasvoi
vaajavarustuksen sisäpuolella kylän laidassa. Hän muovaili lehvätelttaa
Gikalle. Teltan edessä oli muutamia puunpalasia, pieniä lehtiä ja
joitakuita kiviä. Ne olivat talousesineitä. Gika keitti päivällistä.
Leikkiessään rupatteli tyttönen alati toverilleen, joka parin oksan
avulla oli tuettu istuvaan asentoon. Hän oli kokonaan kiintynyt Gikan
taloushommiin -- niin täydellisesti, ettei huomannut yläpuolellaan
leviäväin oksien hiljaista huojuntaa, kun ne taipuivat olennon
painosta, joka oli sinne salavihkaa sujahtanut viidakosta.

Onnellisen tietämättömänä jatkoi tyttönen leikkiään, sillä välin kun
ylhäällä tuijotti häneen kaksi silmää -- vilkkumatta, värähtämättä. Ei
ollut ketään muita kuin tuo pieni tyttö tässä osassa kylää, joka oli
jäänyt melkein autioksi, kun sheikki monta kuukautta sitten oli
lähtenyt matkalleen pohjoista kohti.

Ja viidakossa, tunnin matkan päässä kylästä, johti sheikki palaavaa
karavaaniansa kotiin päin.

Vuosi oli kulunut siitä, kun valkoiset miehet olivat koettaneet ampua
poikaa ja ajaneet hänet takaisin viidakkoon jatkamaan niiden olentojen
etsimistä, joilta hän vielä saattoi odottaa toveruutta, nimittäin
isojen apinain. Kuukausimääriä olivat nuo kaksi vaeltaneet itäänpäin
yhä syvemmälle aarniometsään. Tämä vuosi oli paljon kehittänyt poikaa
-- muuttanut hänen vahvat lihaksensa teräsjänteiksi, hionut hänen
metsäntuntemuksensa miltei kaamean tarkaksi, varmentanut hänen
vaistonsa ja ketteryytensä puissa kiipeilemisessä ja harjaannuttanut
häntä sekä luonnollisten että keinotekoisten aseiden käytössä.

Hänestä oli viimein tullut ruumiillisesti ihmeellisen voimakas ja
sielunlahjoiltaan ihmeen ovela. Vaikka hän vielä oli vain poika, oli
hän niin väkevä, että tukeva ihmisapina, jonka kanssa hän usein ryhtyi
leikkiotteluun, ei vetänyt hänelle vertoja. Akut oli opettanut hänet
taistelemaan urosapinan tavoin, eikä konsaan ollut tavattu opettajaa,
joka paremmin kykeni antamaan ohjausta alkuihmisen villissä
sodankäynnissä, tai oppilasta, joka oli nopsempi käyttämään mestarinsa
opastuksia hyväkseen.

Toverusten etsiessä sen melkein sukupuuttoon hävinneen apinalajin
laumaa, johon Akut kuului, elelivät he viidakon parhaista herkuista.
Antilooppi ja seebra kaatuivat pojan keihäästä tai kellistyivät näiden
kahden voimakkaan petoeläimen hyökkäyksestä, jotka karkasivat niiden
niskaan joltakin riippuvalta oksalta tai väijytyspaikasta,
juomarapakolle vievän polun ääressä kasvavasta pensaikosta.

Leopardin talja peitti pojan alastomuutta; mutta mikään kainoudentunne
ei ollut kannustanut häntä sitä käyttämään. Hänen korvissaan viuhuneet
valkoisten miesten luodit olivat herättäneet hänessä meidän kaikkienkin
povessa uinuvan pedon, mutta se villi vaisto riehui voimakkaampana
tässä pojassa, jonka isän oli petoeläin kasvattanut. Hän käytti
leopardintaljaansa aluksi halusta näytellä sitä urhoollisuutensa
merkkinä, sillä hän oli käsikähmässä tappanut pedon veitsellään.
Hän huomasi taljan kauniiksi, se soveltui hänen villiin
koristeluvaistoonsa, ja kun se jäykistyi ja myöhemmin alkoi murentua,
koska hän ei osannut sitä valmistaa tai parkita, luopui hän siitä
haikein mielin. Myöhemmin, kun hän tapasi yksinäisen, mustan soturin,
jolla oli samanlainen talja, mutta pehmeä, joustava ja kaunis, koska se
oli oikealla tavalla valmistettu, tarvitsi poika vain silmänräpäyksen
hypätäkseen ylhäältä puunoksalta mitään pahaa aavistamattoman neekerin
niskaan, upottaakseen terävän veitsensä hänen sydämeensä ja
anastaakseen hyvin valmistetun vuodan.

Hän ei tuntenut mitään omantunnon kaivelua. Viidakossa on voima
oikeutta, eikä kestä kauan ennenkuin se perusohje syöpyy jokaisen sen
asukkaan mieleen, olkoonpa hän aikaisemmin saanut minkälaisen
kasvatuksen tahansa. Että mustanaama olisi hänet tappanut, jos olisi
saanut siihen tilaisuuden, sen nuorukainen hyvin tiesi. Ei hän eikä
neekeri olleet sen pyhempiä kuin leijona tai puhveli, seebra tai kauris
tai mikä hyvänsä niistä lukemattomista olijoista, jotka samoilivat,
hiipivät, lensivät tai luikertelivat metsän tummissa sokkeloissa.
Kullakin oli vain yksi ainoa henki, jota tuhannet väijyivät. Mitä
enemmän vihollisia sai surmansa, sitä paremmat mahdollisuudet elellä
edelleen. Niinpä poika hymyili, puki ylleen voitettunsa komeuden ja
jatkoi matkaansa Akutin kanssa, heidän etsiessään, alati etsiessään
vältteleviä ihmisapinoita, jotka ottaisivat heidät avosylin vastaan.
Vihdoin he löysivät. Syvällä viidakossa, kätkettynä kauas ihmisten
katseilta, he tapasivat sellaisen pienen luonnollisen voittelo-kentän,
jolla villi tappojuhla-rummutus oli rämissyt pojan isän ammoin ollessa
moisessa mukana.

Ensiksi kuulivat he pitkän matkan päästä isojen apinain rummutuksen. He
nukkuivat ison puun turvissa, kun kumea ääni saapui heidän korviinsa.
Molemmat havahtuivat heti. Akut oli ensimmäinen tulkitsemaan tuon
omituisen poljennon.

"Isot apinat!" mörähti se. "Ne tanssivat tappojuhlaa. Tule, Korak,
Tarzanin poika, menkäämme kansamme luo."

Kuukausia sitten oli Akut antanut pojalle oman valitsemansa nimen,
koska se ei oppinut lausumaan ihmisten antamaa nimeä Jack. Korakilta se
kuulosti, sikäli kuin se oli ihmiskielen äännemerkeillä esitettävissä.
Apinain kielessä se merkitsee "tappajaa." Ja Tappaja nousi nyt pystyyn
makuupuunsa oksalle, tukien selkänsä sen runkoa vasten. Hän ojenteli
norjia nuoria lihaksiaan, kuutamon tunkeutuessa lehvien välitse ja
täplitellessä hänen ruskean ihonsa pienillä valopilkuilla.

Apinakin nousi seisaalleen puolikyykkyyn, kuten niiden tapana on.
Matalaa murinaa kuului sen syvän rinnan pohjalta -- innostuneen
odotuksen murinaa. Poika mörisi yhteen sointuun apinan kanssa. Akut
livahti pehmeästi maahan. Aivan lähellä rummutuksen suunnalla oli iso
aukeama, jonka yli heidän oli astuttava. Kuu valeli sitä hopeisella
hohteellansa. Puolikumarassa laahusti iso apina kuutamon täyteen
kumotukseen. Sen sivulla keinui sirosti harppaillen poika
silmäänpistävänä vastakohtana kömpelölle toverilleen. Toisen musta
pörröinen turkki harjasi toisen silkoista heleää ihoa. Poika hyräili
iäksi jättämänsä englantilaisen oppikoulun luokkahuoneisiin eksynyttä
operettisäveltä. Hän oli onnellinen ja toivehikas. Hetki, jota hän niin
kauan oli odottanut, oli saapumaisillaan. Hän oli tulossa omiensa luo.
Hän oli tulossa kotiin. Kuukausien kuluessa hitaasti tai vauhdikkaasti,
ikävystyttävän pitkinä tai laukkaavan kannustettuina, sikäli kuin puute
tai seikkailut olivat etualalla, olivat -- tosin usein palaavat --
ajatukset hänen omasta kodistaan käyneet värittömämmiksi. Entinen elämä
oli alkanut tuntua pikemmin unelta kuin todellisuudelta, ja
vastoinkäymiset hänen tiellään, kun hän yritti saavuttaa rannikon ja
palata Lontooseen, olivat vihdoin vaimentaneet hänen päätöksensä ja
siirtäneet tuuman toteutumisen niin etäiseen tulevaisuuteen, että se
nyttemmin tuskin tuntui muulta kuin hauskalta, mutta toivottomalta
haaveelta.

Nyt olivat kaikki ajatukset Lontoosta ja sivistyksestä tungetut niin
kauas hänen aivojensa taustalle, että niitä saattoi pitää
olemattominakin. Paitsi ulkomuotoansa ja henkistä kehitystään hän oli
apina yhtä hyvin kuin iso hurja otus hänen vieressään.

Riemunsa ylenpalttisuudessa hän sivalsi toveriaan rajusti poskelle.
Puolittain vihaisena, puolittain leikillä kääntyi apina häntä kohti
kiiltävät hampaat paljastettuina. Pitkät, karvaiset käsivarret
kurottuivat häntä tavoittamaan ja, kuten nämä kaksi olivat tehneet
tuhat kertaa ennen, he ryhtyivät leikkiotteluun, kieriskellen
nurmikolla, antaen iskuja, muristen ja purren, vaikkeivät koskaan
puristaneet hampaitaan muuta kuin kipeään nipistykseen. Se oli oivaa
harjoitusta heille molemmille. Poika käytti hyväkseen koulussa
oppimiansa painitemppuja, ja monia niistä oppi myöskin Akut käyttämään
ja väistämään. Apinalta taas poika oppi menettelytapoja, jotka Akutille
olivat periytyneet joltakulta siihen aikaan maata samoilleelta
molemmille yhteiseltä esi-isältä, jolloin sen sikiävästä elämästä
kuhisevalla kamaralla kasvoi puiden korkuisia sanajalkoja ja
krokotiilit lentelivät lintuina ilmassa.

Pojalla oli sentään yksi keino, jota Akut ei kyennyt täydellisesti
oppimaan, vaikkakin apinaksi saavutti siinä melkoista etevyyttä,
nimittäin nyrkkeilytaito. Akutia aina kummastutti, kun sen härkämäiset
hyökkäykset pysähdytettiin ja torjuttiin kuononpäähän äkkiä isketyllä
nyrkillä tai kipeällä työkkäyksellä lyhyiden kylkiluiden väliin. Kyllä
se häntä suututtikin, ja silloin hänen mahtavat leukansa puristivat
ystävän pehmeätä lihaa syvempään kuin muulloin, sillä hän oli yhä
apina, hänellä oli apinan äkkipikaisuus ja raa'at vaistot; mutta
raivoisan riehuntansa aikana hänen oli vaikea tavoittaa kiusanhenkeään,
sillä menettäessään malttinsa ja hyökätessään hurjasti käsikähmään
pojan kanssa huomasi hän itseensä tähdättyjen kirveltäväin iskujen
rakeiden aina osuvan maaliinsa ja pysähdyttävän hänet tehokkaasti --
tehokkaasti ja kipua tuottaen. Silloin hän tavallisesti vetäysi pois
vihaisesti möristen, käveli loitommalle, irvistelevä kita avoinna, ja
meni tunnin ajaksi murjottelemaan.

Tänä yönä he eivät nyrkkeilleet. Tuokion he vain painivat ilakoiden,
kunnes Sheetan, pantterin, haju kavahdutti heidät pystyyn valppaina ja
varovaisina. Iso kissa harppoi viidakon läpi heidän etupuoleltaan.
Hetkiseksi he pysähtyivät kuuntelemaan. Poika ja apina mörisivät
varoittavasti yhteen ääneen, ja peto jatkoi matkaansa. Sitten
toverukset alkoivat jälleen pyrkiä tappojuhlarummutusta kohti. Yhä
äänekkäämpänä kuului rummun kumea pärrytys. Nyt he vihdoin voivat
erottaa tanssivien apinain mölyn, ja niiden erikoishaju tunki
voimakkaana heidän sieraimiinsa. Poika vapisi innostuksesta. Akutin
selkäkarvat kangistuivat, -- onnellisuuden ja suuttumuksen oireet ovat
usein samanlaisia.

Hiljalleen he hiipivät viidakon läpi, lähestyessään apinain
kokouspaikkaa. Nyt he olivat metsässä, luikerrellen eteenpäin,
vartijoita varoen. Jopa lehväverhon raosta vilahtikin näyttämö pojan
teräviin silmiin. Akutille se oli tutunomaista, mutta Korakille oli
kaikki uutta. Hänen hermojaan kutkutti tämä villi näytelmä. Isot
urokset tanssivat kuutamossa, hyppien epäsäännöllisessä kehässä
yläpinnaltaan litteän savirummun ympärillä, jonka ääressä kolme vanhaa
naarasta kumahdutteli sitä pitkästä käytöstä sileiksi kuluneilla
palikoilla.

Tuntien heimolaistensa luonteen ja tavat oli Akut liian viisas
ilmoittaakseen omaa ja toverinsa läsnäoloa ennenkuin tanssin hullu
huumaus oli ohitse. Sitte kun rummutus lakkaisi ja apinaveikkojen
vatsat olivat hyvin ravitut, huutaisi hän niille. Seuraisi neuvottelu,
jonka jälkeen hän ja Korak otettaisiin yhteiskunnan jäseniksi.
Saattaisi olla niitä, jotka panisivat vastaan, mutta sellaiset olisivat
taivutettavissa lihasvoimilla, joita hänellä ja pojalla oli yllin
kyllin. Viikkojen, ehkä kuukausienkin aikana heidän läsnäolonsa
mahdollisesti herättäisi alati vähenevää epäluuloa toisissa heimon
jäsenissä, mutta lopuksi heistä tulisi vieraille apinoille yhtä hyvät
ystävät kuin jos olisivat saman emon maitoa imeneet.

Akut toivoi, että he olivat tulleet niiden pariin, jotka olivat
tunteneet Tarzanin, sillä se olisi auttanut pojan esittelyssä ja
edistänyt Akutin hartaimman toivomuksen toteutumista eli Korakin
pääsemistä apinain kuninkaaksi. Kuitenkin sai Akut pojan vain vaivoin
pidätetyksi ryntäämästä tanssivien eläinten keskelle -- mikä olisi
tiennyt heidän molempien välitöntä tuhoa, koska hysteerinen vimma,
johon isot apinat kummallisia menojansa suorittaessaan yltyvät, on
laadultaan sellaista, että julmimmatkin petoeläimet niitä silloin
kaukaa kiertävät.

Kuun vaipuessa verkalleen amfiteatterin korkean, lehväisen
taivaanrannan taakse, vaimeni rummun räminä ja tanssivain ponnistukset
tulivat hillitymmiksi, kunnes loppusävel lyötiin ja isot eläimet
kävivät käsiksi ateriaan, jonka olivat tänne remuista juhlaansa varten
raastaneet.

Siitä, mitä oli kuullut ja nähnyt, tiesi Akut selittää Korakille, että
näillä juhlamenoilla julistettiin uuden kuninkaan valitsemista, ja hän
näytti pojalle pörröturkkisen itsevaltiaan mahtavaa ruhoa. Kaiketi se
oli tullut kuninkaaksi kuten monet inhimillisetkin hallitsijat --
edeltäjänsä murhaamalla.

Kun apinat olivat ahmineet vatsansa täyteen ja monet niistä vetäytyneet
puuntyville, kiertyäkseen nukkumaan, nykäisi Akut Korakia käsivarresta.

"Tule", kuiskasi hän. "Tule verkalleen. Seuraa minua. Tee niinkuin Akut
tekee."

Sitten hän pujottelihe hiljaa puiden välitse, kunnes seisoi
amfiteatterin yli riippuvalla oksalla. Siihen hän äänetönnä pysähtyi.
Sitten hän mörähti. Heti hyppäsi parikymmentä apinaa jaloilleen. Niiden
villit pienet silmät kiitivät nopeasti pitkin aukeaman kehää.
Kuningasapina näki ensimmäisenä molemmat olennot puun oksalla. Se
mölähti pahaaennustavasti. Sitten se astua köntysti muutaman askeleen
tungettelijoita kohti. Sen karvat olivat pystyssä. Koivet olivat
kankeat, minkä vuoksi sen käynti näytti ontuvalta ja tempovalta. Sen
kintereillä astui joukko urosapinoita.

Se pysähtyi hiukan ennen kuin ehti puussa olevien kohdalle --
juuri riittävän matkan päähän, ollakseen heidän harppauksensa
ulottumattomissa. Varovainen kuningas! Siinä se seisoi keinutellen
itseään edestakaisin lyhyillä säärillään, paljastaen hampaansa kamalaan
irvistykseen, mylvien mylvimistään, yhä äänekkäämmin, kunnes se
verkalleen, mutta alati vahvistuen oli yltynyt karjunnaksi. Akut tiesi,
että ruhtinas kiihoitti itseänsä tarpeelliseen raivomäärään, jotta se
riittäisi hyökkäykseen heitä vastaan.

Vanha apina ei halunnut taistella. Hän saapui pojan kanssa
yhdistääkseen kohtalonsa heimon kohtaloihin.

"Olen Akut", sanoi hän. "Tämä on Korak. Korak on Tarzanin, Apinain
entisen kuninkaan poika. Minä taas olin niiden apinain kuninkaana,
jotka asuivat isojen vetten varsilla. Olemme tulleet metsästämään
teidän kanssanne. Olemme suuria metsästäjiä. Olemme mainioita
taistelijoita. Sallikaa meidän saapua rauhassa!"

Kuningas lakkasi keinuttelemasta itseänsä. Se vilkaisi pariin synkeänä
tuuheiden kulmiensa alta. Sen silmät veristivät, niiden ilme oli villi
ja ovela. Sen kuninkuus oli perin uutta, ja se oli siitä hyvin arka. Se
pelkäsi kahden vieraan apinan anastuksia. Pojan sileä, ruskea, karvaton
iho oli ilmaissut ihmisen, ja ihmistä se kammosi ja vihasi.

"Menkää tiehenne!" murisi se. "Menkää tiehenne, taikka minä tapan
teidät."

Innokas poika, joka seisoen isoruhoisen Akutin takana oli hehkunut
odotuksesta ja onnesta, oli mielinyt hypätä alas noiden karvaisten
hirviöiden joukkoon ja osoittaa niille olevansa niiden ystävä ja yksi
niistä. Hän oli otaksunut niiden ottavan hänet avosylin vastaan, mutta
nyt täyttivät kuningasapinan sanat hänen sydämensä suuttumuksella ja
surulla. -- Neekerit olivat karanneet hänen kimppuunsa ja ajaneet.
hänet pois. Sitten hän oli kääntynyt valkoisten miesten, omain
heimolaistensa, puoleen, vain kuullakseen luotien vinkunaa odottamainsa
tervehdyssanojen asemesta. Isot apinat olivat olleet hänen viimeisenä
toivonaan. Niiltä hän odotti toveruutta, jonka ihmiset olivat häneltä
kieltäneet. Äkkiä valtasi hänet raivo.

Kuningasapina oli melkein suoraan hänen alapuolellaan. Toiset olivat
asettuneet puoliympyrään muutaman metrin päähän ruhtinaansa taakse. Ne
tarkkasivat perin uteliaina tapausten kulkua. Ennenkuin Akut saattoi
arvata pojan aikomusta tai estää häntä siitä, hyppäsi tämä suoraan
kuninkaan eteen, jonka nyt oli onnistunut ärsyttää itsensä
raivokkaaseen vimmaan.

"Minä olen Korak!" huusi poika. "Minä olen Tappaja. Minä tulin
elääkseni ystävänä joukossanne. Te mielitte ajaa minut pois. Hyvä on,
kyllä minä lähden; mutta ennen lähtöäni näytän teille, että Tarzanin
poika on herranne, kuten hänen isänsä oli ennen häntä -- että hän ei
pelkää kuningastanne enempää kuin teitä muitakaan."

Hetkisen seisoi apinain kuningas hämmästyksestä liikkumattomana. Se ei
ollut odottanut niin ruttoa toimintaa kummaltakaan tungettelijalta.
Samaten oli Akut kummissaan. Hän huuteli nyt kiihkeästi Korakia
takaisin, tietäen, että tuolla pyhitetyllä tanterella tulisivat toiset
urokset otaksuttavasti kuninkaan avuksi sivullista vastaan, vaikka
olikin vähän luultavaa, että kuningas apua tarvitsisi. Kun nuo mahtavat
leuat kerran puristuisivat yhteen pojan kaulassa, tulisi loppu väleen.
Hypätä pojalle avuksi olisi varma kuolema Akutille itselleenkin; mutta
urhea vanha apina ei epäröinyt silmänräpäystäkään. Karvat pystyssä ja
möristen pudottausi hän nurmikolle juuri kun kuningasapina hyökkäsi.

Eläimen kädet koukistuivat tarttuakseen kiinni sen karatessa pojan
kimppuun. Sen julmat leuat olivat ammollaan upottaakseen isot kellervät
hampaat pojan ruskeaan ihoon. Myöskin Korak loikkasi eteenpäin
ottaakseen hyökkäyksen vastaan; mutta hän loikkasi köyristyen, pedon
ojennettujen käsivarsien alitse. Kosketuksen hetkellä pyörähti poika
toisella jalallaan ja iski koko ruumiinsa painolla ja harjaantuneiden
lihaksiensa voimalla nyrkkinsä uroksen vatsaan. Parahtaen haukkasi
kuningasapina ilmaa ja tuupertui, samalla kun se turhaan tavoitti
ketterää, alastonta olentoa, joka vikkelästi livahti sen käsistä.

Raivon ja kauhun mylvähdykset pääsivät kaatuneen kuninkaan takana
seisovilta uroksilta, kun ne murhan himo villissä pienessä sydämessään
ryntäsivät eteenpäin Korakia ja Akutia vastaan; mutta vanha apina oli
liian viisas antautuakseen sellaiseen epätasaiseen otteluun. Neuvoa
poikaa peräytymään olisi nyt ollut turhaa, ja sen Akut tiesi.
Sekunninkin tuhlaaminen kehoituksiin olisi sinetöinyt heidän kummankin
kuolemantuomionsa. Oli vain yksi ainoa keino, ja sitä Akut käytti.
Tarttuen poikaan vyötäisistä hän nosti hänet ilmaan, kääntyi ja vilisti
toista puuta kohti, jonka oksat riippuivat matalalla kentän
yläpuolella. Aivan heidän kintereillään parveili kamala joukko; mutta
vaikka Akut olikin vanha ja hänellä oli kannettavanaan rimpuileva
Korak, oli hän kuitenkin vainoojiansa nopeampi.

Yhdellä hyppäyksellä apina tavoitti matalan oksan ja ketterästi kuin
marakatti se kiepautti itsensä ja pojan turvaan. Eikä se täälläkään
vitkastellut, vaan riensi öisen viidakon läpi kantaen kuormaansa
turvalliseen paikkaan. Jonkun aikaa ajoivat urokset heitä takaa; mutta
kun nopeammat pääsivät hitaammista edelle ja havaitsivat joutuneensa
tovereistaan erilleen, luopuivat ne ajosta ja pysähtyivät karjumaan ja
kiljumaan, kunnes viidakko värähteli niiden hirveästä mölystä. Sitten
ne kääntyivät ja palasivat amfiteatteriin.




YHDEKSÄS LUKU

Kolmisin


Onnettomana samoili Korak ilman päämäärää viidakossa päivää jälkeen,
kun oli isoilta apinoilta saanut niin tylyn vastaanoton. Hänen
sydämensä oli pettymyksestä raskas. Tyydyttämätön kostonhimo kyti hänen
povessaan. Hän katseli vihantuntein viidakkomaailman asukkaita,
paljasti uhkaavasti terävät hampaansa ja murisi niille, jotka tulivat
hänen aistiensa ulottuville. Hänen isänsä varhaisen elämän vaistot
olivat hänessä voimakkaina ja niitä oli tehostanut kuukausien
seurustelu luontokappalten kanssa, joilta nuorukaisen matkimiskyky oli
omaksunut lukemattomia erämaan petoeläinten pikku ominaisuuksia.

He liikkuivat tuulen suuntaan verkalleen ja varovasti, koska jokainen
eläin, joka mahdollisesti metsästeli heidän etupuolellaan, oli heitä
edullisemmassa asemassa, keveä viima kun löyhytteli heidän hajunsa sen
sieraimiin. Äkkiä pysähtyivät molemmat yhteen aikaan. Kaksi päätä
kuunteli kallellaan. He seisoivat siinä liikkumattomina kuin kovasta
kalliosta hakatut kuvapatsaat. Ei lihaskaan värähtänyt. Muutaman
silmänräpäyksen he pysyivät siinä asennossa, mutta sitten astui Korak
hiljaa muutaman metrin eteenpäin ja hyppäsi vikkelästi puuhun. Akut
seurasi hänen kintereillään. Kumpikaan ei ollut aiheuttanut mitään
melua tai rasahdusta, jonka ihmiskorva olisi erottanut kahdentoista
askeleen päähän.

Pysähtyen usein kuuntelemaan he hiipivät eteenpäin puiden välitse. Että
molemmat olivat kovin ymmällä, ilmeni kysyvistä katseista, joita he
tuon tuostakin loivat toisiinsa. Vihdoin näki poika vilahduksen
satakunnan metrin päässä olevasta vaajavarustuksesta, jonka
takaa kohosi muutamain vuohennahkaisten telttojen huiput ja
alkuasukas-majojen olkikattoja. Hänen huulensa venähti julmaan
irvistykseen. Mustia! Kuinka hän niitä vihasikaan! Hän viittasi Akutia
jäämään paikoilleen siksi aikaa kun hän meni vakoilemaan.

Onnettomia ne poloiset kyläläiset, joiden kimppuun Tappaja nyt
karkaisi! Pujotellen itsensä puiden alioksien välitse, hypäten
ketterästi toisesta viidakon jättiläisestä toiseen, missä välimatka ei
ollut liian pitkä, tai kiepauttaen itsensä toiselta kädenkannattimelta
toiselle, hiipi Korak hiljaa kylään päin. Hän kuuli ääntä
vaajavarustuksen takaa, ja sitä kohti hän suuntausi. Iso puu riiputti
oksiaan aitauksen puolelle, juuri sillä kohtaa, mistä ääni kuului.
Siihen hiipi Korak. Keihäs oli valmiina hänen kädessään. Hänen korvansa
kertoivat hänelle ihmisolennon läsnäolosta. Hänen silmänsä tarvitsivat
vain yhden ainoan vilkaisun näyttääkseen hänelle hänen maalitaulunsa,
jolloin heittoase singahtaisi kohti kuin salama. Keihäs kohotettuna hän
ryömi puun oksilla, tuijottaen alaspäin, etsiäkseen äänen omistajan.

Vihdoin hän näki ihmisen selän. Keihästä pitelevä käsi ponnahti
asentoon, kerätäkseen voimia rautakärkisen heittoaseen syöksemiseksi
mitään aavistamattoman uhrin ruumiin lävitse. Ja sitten Tappaja
pysähtyi. Hän kumartui hiukan eteenpäin nähdäkseen maalitaulunsa
paremmin. Varmempaa tähtäystä vartenko? Vai oliko pienen ruumiin
siroissa viivoissa ja lapsekkaissa muodoissa tuolla hänen alapuolellaan
ollut jotakin hillitsemässä murhanviettiä, joka hänen suonissaan
riehui?

Hän laski keihäänsä varovasti alemmaksi, niin että se ei kahistelisi
lehtiä tai rasahtelisi oksia vastaan. Hiljaa hän kyyristyi mukavaan
asentoon isolle puunhaaralle ja siinä hän loikoi, silmät suurina
katsellen ja ihmetellen olentoa, jota surmaamaan hän oli hiipinyt --
pientä tyttöstä, pähkinänruskeaa pikkuneitoa. Irvistys oli hävinnyt
hänen huuliltaan. Hänen ilmeensä kuvasti vain mielenkiintoista
tarkkaavaisuutta -- hän koetti saada selville, mitä tyttönen hommaili.
Äkkiä ilmestyi leveä virnistys hänen kasvoilleen, sillä tytön
kääntäessä ruumistaan oli tullut näkyviin Gikan norsunluinen pää ja
rotannahkainen vartalo -- Gikan puupuikoista tehdyt jäsenet ja sen
kurja ulkoasu. Tyttönen kohotti kolhitut kasvot omiaan kohti ja
keinutellen itseään edestakaisin hymisi nukelleen valittavaa
arabialaista kehtolaulua. Hempeämpi valo kirkasti Tappajan silmät.
Pitkän hetken, joka hänestä kului varsin nopeasti, loikoi Korak, katse
kiinnitettynä leikkivään lapseen. Kertaakaan hän ei ollut nähnyt tyttöä
suoraan kasvoihin. Enimmäkseen hän näki vain kasan aaltoilevaa mustaa
tukkaa, pienen ruskean olkapään pilkistämässä sivulta, siltä kohtaa,
jossa hänen ainoa hameensa oli kiinnitetty kainalon alle, ja siron
polven pistämässä esiin puvun alta tytön istuessa jalat ristissä
maassa. Kun pää kallistui hänen korostaessaan jotakuta äidillistä
kehoitustaan välinpitämättömälle Gikalle, vilahti joskus näkyviin
pyöreä poski ja viehättävä pikku leuka. Milloin hän heristi
nuhtelevasti pientä sormeaan Gikalle, milloin taas puristi rintaansa
vasten tämän ainoan olennon, jolle saattoi tuhlata lapsellisen
hellyytensä mittaamatonta rikkautta.

Hetkiseksi unohtaen verisen tehtävänsä salli Korak keihästä pitelevien
sormiensa hiukan heltyä pelottavan aseen varresta. Se luisui, melkein
putosi; mutta siitä Tappaja havahtui. Hän muisti tarkoituksensa
hiipiessään salavihkaa ääntä kohti, joka oli kiinnittänyt hänen
kostonhimoisen huomionsa. Hän vilkaisi keihääseen, sen kuluneeseen
kädensijaan ja julmaan, väkäiseen kärkeen. Sitten hän jälleen loi
silmänsä; edessään olevaan siroon olentoon. Mielikuvituksessaan hän
näki raskaan aseen viuhahtavan alaspäin. Hän näki sen lävistävän
pehmeän lihan, tunkeutuvan syvälle nuorteaan ruumiiseen. Hän näki
naurettavan nuken putoavan omistajattarensa sylistä ja viruvan
hajasäärin ja surkeana tyttösen vavahtelevan ruumiin vieressä. Tappajaa
puistatti, hän muljautti vihaisen katseen keihään elottomaan rautaan ja
puuhun, ikäänkuin ne olisivat olleet osana tajullisesta häijymielisestä
olennosta.

Korak tuumi, mitä tyttö tekisikään, jos hän äkkiä pudottautuisi oksalta
hänen viereensä. Kaiketikin se juoksisi parkuen tiehensä. Sitten
tulisivat kylän miehet keihäineen ja pyssyineen ja hyökkäisivät hänen
kimppuunsa. Ne joko tappaisivat hänet tai ajaisivat pois. Pala nousi
pojan kurkkuun. Hän ikävöi oman lajinsa seuraa; vaikka tuskin aavisti
kuinka suuresti. Hän olisi mielellään livahtanut alas tyttösen viereen
ja puhutellut häntä, vaikka kuulemistansa sanoista käsittikin, että hän
puhui outoa kieltä. Olisivathan he voineet haastaa merkeillä. Se olisi
ollut parempi kuin ei mitään. Ja tytön kasvotkin hän olisi halunnut
nähdä. Ja noista vähäisistä vilahduksista arvasi Jack hänet kauniiksi.
Mutta voimakkaammin vaikutti häneen tytön hellä luonne, joka ilmeni
tämän niin äidillisesti vaaliessa nukenkuvatustansa.

Vihdoin hän keksi keinon. Hän kiinnittäisi tytön huomion ja
rauhoittaisi hänet hymyilevällä tervehdyksellä pitemmän välimatkan
päästä. Ääneti pujottelihe hän takaisin etäämmälle puuhun. Hänen
aikomuksensa oli huutaa tytölle vaajavarustuksen takaa, suoden hänelle
sen turvallisuuden tunteen, jonka hän arvelisi tukevan väliaidan
tuottavan.

Hän oli tuskin lähtenyt paikaltaan puusta, kun hänen huomiotaan herätti
äänekäs melu kylän toisella laidalla. Hiukan siirryttyään hän saattoi
nähdä portin pääkujan äärimmäisessä päässä. Joukko miehiä, naisia ja
lapsia oli juoksemassa sitä kohti. Se lensi auki ja vastakkaiselta
sivulta tuli näkyviin karavaanin alkupää. Portista sisälle tulvi
kirjava jono -- mustia orjia ja pohjoisten erämaiden tummaihoisia
arabialaisia, noituvia kameelinajajia, jotka hoputtivat oikuttelevia
juhtiansa, liiaksi kuormitettuja aaseja, jotka, korvat surkeasti
lotkossa, stoalaisen kärsivällisesti alistuivat isäntiensä julmaan
kohteluun, vuohia, lampaita ja hevosia. Kylään ne kaikki saapuivat
kookkaan, juron vanhuksen perästä, joka ratsasti, tieltään kaikkoavia
tervehtimättä, suoraan ison vuohennahkaisen kylän keskustassa
sijaitsevan teltan eteen. Siellä hän puhutteli ryppyistä ämmää.

Mukavalta tähystyspaikaltaan näki Korak sen kaiken. Hän havaitsi vanhan
miehen tekevän kysymyksiä neekeriakalle, ja sitten hän näki
viimemainitun osoittavan kylän syrjäiseen nurkkaan sen puun suuntaan,
jonka alla tyttönen leikki. Paikan kätkivät pääraitilla seisovilta
välillä olevat arabialaisten teltat ja alkuasukkaiden hökkelit. Mies
oli varmaan tytön isä, ajatteli Korak. Ukko oli ollut poissa ja kotiin
palattuaan ajatteli hän ensimmäiseksi pientä tytärtään. Kuinka
iloiseksi tyttönen tulisikaan hänet nähdessään! Kuinka se juoksisikaan
heittäytymään isän syliin, joka puristaisi lapsen rintaansa vasten ja
peittäisi suudelmilla. Korak huokasi. Hän ajatteli omaa isäänsä ja
äitiänsä, jotka olivat kaukana Lontoossa.

Hän palasi paikalleen puuhun tytön yläpuolelle. Jollei hänelle
itselleen ollutkaan tarjolla tämänlaatuista onnea, tahtoi hän toki
nauttia muiden onnesta. Kenties hän tutustuttamalla vanhuksen itseensä
saisi luvan silloin tällöin saapua ystävänä kylään. Maksaisi vaivan
sitä yrittää. Hän tahtoi odottaa kunnes vanha arabialainen oli
tervehtinyt tytärtään, jolloin hän rauhanmerkillä ilmaisisi
läsnäolonsa.

Arabialainen asteli hiljaa tyttöä kohti. Tuossa tuokiossa hän olisi
tyttärensä vieressä, ja kuinka tämä siitä hämmästyisi ja
riemastuisikaan. Korakin silmät säteilivät odotuksesta -- ja siinä jo
seisoikin vanha mies pienen tytön takana. Hänen ankarat vanhat kasvonsa
olivat yhä jäykkinä. Lapsi ei vielä ollut huomannut hänen
saapumistansa. Se leperteli vain äänettömälle Gikalle. Vanha mies
yskäisi. Säpsähtäen vilkaisi tyttö nopeasti olkansa yli. Korak näki nyt
täydellisesti hänen kasvonsa. Ne olivat hyvin kauniit suloisessa ja
viattomassa lapsellisuudessaan -- kaikki piirteet pehmeitä ja
herttaisia. Poika näki hänen isot, tummat silmänsä. Hän odotti
onnellista rakkaudenvälähdystä, jonka jälleennäkeminen virittäisi;
mutta sitä ei niihin tullut. Sensijaan kuvastui silmissä, suun ilmeessä
ja ruumiin jännittyneessä, lyyhistyvässä asennossa kauhua, mykkää
jähmetyttävä kauhua. Synkkä hymy värähti arabialaisen ohuilla, tylyillä
huulilla. Tyttö yritti hiipiä pois; mutta ennenkuin hän ehti vanhuksen
ulottuvilta, potkaisi tämä häntä raa'asti, niin että lapsi lensi suin
päin ruohikkoon. Sitten mies astui luo tarttuakseen häneen ja
piestäkseen häntä tapansa mukaan.

Puussa väijyi peto heidän yläpuolellaan, missä hetkistä aikaisemmin oli
ollut poika, -- peto, jonka sieraimet avartuivat ja hampaat
paljastuivat, -- raivosta vapiseva peto.

Sheikin kumartuessa tavoittamaan tyttöä pudottausi Tappaja maahan hänen
viereensä. Keihäs oli vielä hänellä vasemmassa kädessään, mutta hän oli
sen unohtanut. Sensijaan oli oikea käsi puristettu nyrkkiin, ja kun
sheikki astahti taaksepäin, aivan kuin ilmasta tiivistyneen ilmestyksen
ihmetyttämänä, jymähti raskas nyrkki suoraan hänen suutansa vasten
tavattoman rotevan nuorukaisen koko painolla ja hänen enemmän kuin
inhimillisten lihastensa voimalla.

Verta vuotaen ja tajutonna vaipui sheikki maahan. Korak katsahti
lapseen. Tämä oli päässyt jaloilleen ja seisoi silmät suurina ja
kauhistuneena, vilkaisten ensin pojan kasvoihin ja sitten sheikin
kellistyneeseen ruumiiseen. Vaistomaisin suojeluksen elein laski
Tappaja käsivartensa tytön hartioille ja seisoi odottaen arabialaisen
tointumista. Heidän seisottuaan siten tuokion puhui tyttö.

"Kun se palaa tajuihinsa, tappaa se minut", sanoi hän arabiankielellä.

Korak ei ymmärtänyt häntä. Poika pudisti päätänsä ja puhutteli häntä
ensin englanniksi ja sitten isojen apinain kielellä; mutta molemmat
olivat tytölle käsittämättömiä. Hän kumartui eteenpäin ja kosketti
arabialaisen vyössä riippuvan pitkän puukon kahvaa. Sitte hän kohotti
kämmenensä päänsä yli ja työnsi kuvitellun säilän rintaansa sydämen
yläpuolelle. Korak ymmärsi. Vanha mies tappaisi tytön. Tämä tuli
jälleen hänen viereensä ja seisoi siinä vavisten. Lapsi ei pelännyt
poikaa. Miksikä hän olisikaan? Nuorukainenhan oli pelastanut hänet
sheikin hirveältä pieksemiseltä. Hän ei muistanut kenenkään muun
osoittaneen hänelle sellaista ystävyyttä. Hän katsoi muukalaisen
kasvoihin. Ne olivat poikamaiset, sirot ja pähkinänruskeat kuten hänen
omansakin. Hän ihaili täplikästä leopardintaljaa, joka kiersi pojan
notkeaa ruumista toiselta olkapäältä polviin. Nuorukaista koristavat
metalliset nilkka- ja rannerenkaat herättivät hänessä kateutta. Aina
oli hän halunnut jotakin senlaatuista; mutta koskaan ei sheikki ollut
suonut hänelle muuta kuin yhden ainoan puuvillahamosen, joka töintuskin
peitti hänen alastomuutensa. Turkiksia, silkkiä tai jalokiviä ei pieni
Miriam ollut milloinkaan saanut.

Ja Korak katseli tyttöä. Hän oli aina tuntenut tyttöjä kohtaan
jonkinlaista halveksumista. Pojat, jotka lyöttäytyivät niiden pariin,
olivat hänen mielestään lellikkejä. Hän aprikoi, mitä hänen tulisi
tehdä. Saattoiko hän jättää tytön tänne häijyn arabialaisen
kiusattavaksi, ehkä murhattavaksi? Mutta saattoiko hän ottaa hänet
mukaansa viidakkoonkaan? Mihin hän kykenisi, kun hänellä olisi
taakkanaan heikko, säikähtynyt tyttö? Se voisi pelästyä omaa varjoansa
ja parkaista, kun kuu nousisi viidakon yön yli ja isot pedot
samoilisivat ulisten ja karjuen tiheikköjen hämärässä.

Hän oli tovin mietteisiinsä vaipuneena. Tyttö tarkkasi hänen
kasvojansa, koettaen arvata, mitä pojan mielessä liikkui. Hänkin
ajatteli tulevaisuutta. Häntä peloitti jäädä kärsimään sheikin kostoa.
Ei ollut ketään muuta maailmassa, jonka turviin hän voisi paeta, kuin
tuo puolialaston muukalainen, joka niin ihmeellisesti oli pudonnut
pilvistä, pelastaakseen hänet sheikin tavanmukaiselta kuritukselta.
Aikoiko hänen uusi ystävänsä nyt jättää hänet? Kaihoten tuijotti hän
tämän ajatusponnistusta ilmaiseviin kasvoihin. Hän siirtyi vähän
lähemmäksi poikaa, laskien hennon ruskean käden hänen käsivarrelleen.
Kosketus havahdutti Tappajan mietteistään. Hän vilkaisi tyttöön, ja
sitten hänen kätensä sujahti toistamiseen hänen kaulaansa, sillä hän
näki kyyneliä hänen silmäripsissään.

"Tule", sanoi hän. "Viidakko on ystävällisempi kuin ihmiset. Sinä saat
asua siellä; ja Korak ja Akut suojelevat sinua."

Tyttö ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta pojan käsivarren puristus,
kun tämä veti häntä poispäin maassa viruvasta arabialaisesta ja
teltoista, oli täysin tajuttavissa. Pieni käsivarsi kietoutui hänen
vyötäisilleen, ja yhdessä he kävelivät vaajavarustusta kohti. Ison puun
alla, jossa Korak oli piillyt tytön leikkiä katsellessaan, hän otti
tämän syliinsä ja heittäen hänet keveästi olalleen hyppäsi ketterästi
alemmille oksille. Tytön käsivarret olivat hänen kaulassaan ja
toisesta pienestä kätösestä riippui Gika pojan suoralla, nuorella
selällä.

He olivat ehtineet vain lyhyen matkan päähän kylästä, kun tyttö äkkäsi
valtavan Akutin. Puolittain tukahdetuin parahduksin puristi hän
tiukemmin Korakia ja osoitti pelokkaasti apinaa.

Arvellen Tappajan palaavan vanki mukanaan, tuli Akut heitä vastaan, --
pieni tyttö ei herättänyt elukan sydämessä enempää myötätuntoa kuin
täysikasvuinen apinauros olisi herättänyt. Se oli muukalainen ja siis
surmattava. Akut paljasti keltaiset hampaansa heitä lähestyessään ja
kummastuksekseen näki hän Tappajankin paljastavan omansa; mutta hän
paljasti ne Akutille ja murisi uhkaavasti.

-- Ai, -- ajatteli Akut. -- Tappaja on ottanut elämänkumppanin, -- ja
niin se totellen heimonsa perinnäislakeja jätti heidät rauhaan ja
kiinnitti äkkiä huomionsa hääräilevään toukkaan, joka näytti erikoisen
mehevältä. Sen ahmaistuaan apina vilkaisi salavihkaa Korakiin.
Nuorukainen oli laskenut taakkansa isolle oksalle, josta tyttö
epätoivoisesti piteli kiinni, peläten putoavansa.

"Hän liittyy seuraamme", sanoi Korak Akutille nykäyttäen peukaloaan
tyttöä kohden. "Älä tee hänelle pahaa, meidän on suojattava häntä."

Akut kohautti niskojansa. Sille ei ollut mieluista saada
ihmisenpenikoita rasituksekseen. Se saattoi nähdä tyttösen ilmeisestä
hätäännyksestä hänen oksalla istuessaan ja hänen Akutiin luomistansa
säikähtyneistä katseista, että hän oli toivottoman kykenemätön. Akutin
opitun ja perityn siveysopin mukaan olivat kykenemättömät raivattavat
pois tieltä; mutta jos Tappaja halusi pitää tämän naaraksen, niin ei
ollut muuta neuvoa kuin sitä sietää. Akut ei suinkaan mokomaa halunnut
-- siitä hän oli aivan varma. Tuon ihmissikiön iho oli liian sileä ja
karvaton, ihan kuin käärmeennahkaa, ja kasvot olivat kaikkea viehätystä
vailla. Se ei ollenkaan muistuttanut muuatta ihastuttavaa naarasta,
jonka Akut oli erikoisesti pannut merkille apinain joukossa
amfiteatterissa edellisenä yönä. Ah, sillä vasta oli tosinaisellista
kauneutta! Iso lempeä suu, ihastuttavat, keltaiset hampaat ja mitä
siroimmat, pehmeimmät turpajouhet. Akutilta pääsi huokaus. Sitten se
nousi, pullisti ison rintansa laajaksi ja astella tepsutti edestakaisin
vankalla oksalla, sillä saattoihan sellainenkin hintelä olento kuin
tämä Korakin naaras ihailla hänen hienoa turkkiansa ja soreaa
ryhtiänsä. Mutta pieni Miriam-rukka vain lyyhistyi lähemmäksi Korakia
ja melkein toivoi olevansa jälleen sheikin kylässä, jossa elämän kauhut
olivat inhimillistä alkuperää ja siis enemmän tai vähemmän
tutunomaisia. Kamala apina pelotti häntä. Se oli niin iso ja hurjan
näköinen. Sen liikkeet saattoi tyttö tulkita vain uhkailuksi, sillä
kuinka saattoi hän arvata, että se pöyhisteli herättääkseen ihailua?
Eikä hän aavistanut ison elukan ja hänet sheikin käsistä pelastaneen
jumalaisen nuorukaisen välillä vallitsevaa toveruussuhdetta.

Miriam vietti illan ja yön lieventymättömässä kauhussa. Korak ja Akut
kuljettivat häntä huimaavia teitä pitkin, ruokaa etsiessänsä. Kerran ne
kätkivät hänet puunoksille, kun vaanivat lähelle tullutta kaurista.
Hänen luontainen pelkonsa tulla jätetyksi yksikseen kammottavaan
viidakkoon vaihtui vielä suuremmaksi kauhuksi, kun hän näki ihmisen ja
petoeläimen hyökkäävän yhtä haavaa saaliin kimppuun ja raastavan sen
maahan, -- kun näki suojelijansa kasvot vääntyneinä eläimelliseen
irvistykseen, valkoisten hampaiden uppoavan kaadetun saaliin pehmeään
lihaan.

Pojan palatessa Miriamin luo olivat hänen kasvonsa, kätensä ja rintansa
verellä tahratut; ja tyttöä hirvitti, kun hän tarjosi ison kimpaleen
lämmintä raakaa lihaa. Poika näkyi nolostuvan kovin, kun Miriam
kieltäytyi syömästä, ja kun hän hetkistä myöhemmin loikki pois metsään
palatakseen tytölle hedelmiä tuoden, täytyi tämän vielä kerran muuttaa
mielipiteensä hänestä. Tällä kertaa ei Miriam väistänyt ja epäröinyt,
vaan tunnusti kiitollisuutensa hymyllä, joka, jos hän olisi sen vain
tiennyt, oli hellyyttä ikävöivälle pojalle enemmän kuin riittävä
palkkio.

Nukkumiskysymys tuotti Korakille päänvaivaa. Hän tiesi, ettei tyttönen
nukkuessaan voinut pysytellä tasapainossa oksanhaarukassa; ja yhtä
vähän turvallista oli sallia hänen nukkua tanterella kaikkien
rosvoilevien petoeläinten hyökkäyksille alttiina. Oli vain yksi
mahdollinen ratkaisu -- Korakin täytyi pidellä häntä sylissään kaiken
yötä. Ja niin hän tekikin. Akut lepäsi tytön toisella puolella ja Korak
toisella, niin että molempain ruumiit lämmittivät häntä.

Miriam ei nukkunut paljoa ennenkuin yö oli puoliväliin kulunut; mutta
vihdoin luonto voitti alhaalla ammottavan mustan kuilun ja toisella
sivulla lepäävän villieläimen karvaisen ruumiin herättämän pelon, ja
hän vaipui syvään uneen, jota kesti vielä päivännousun jälkeenkin. Kun
hän avasi silmänsä, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Aluksi hän ei
voinut uskoa asemaansa todeksi. Hänen päänsä oli kierähtänyt Korakin
olkapäältä, niin että silmät osuivat apinan karvaiseen selkään. Sen
nähdessään hän säpsähti. Sitten hän huomasi, että joku piteli häntä, ja
kääntäessään päätänsä hän havaitsi pojan katselevan häntä hymyilevillä
silmillään. Hänen hymyillessään ei tyttönen voinut häntä pelätä, ja nyt
hän lyöttäysi lähemmäksi poikaa, tuntien luonnollista inhoa vieressään
toisella puolen lepäävää pörröturkkista eläintä kohtaan.

Korak haastoi hänelle apinain kieltä; mutta tyttö ravisti päätänsä ja
puhui vuorostaan arabialaisten kieltä, joka oli yhtä käsittämätöntä
pojalle kuin apinain kieli hänelle itselleen. Akut istui katsellen
heitä. Hän kykeni ymmärtämään mitä Korak sanoi; mutta tyttö päästeli
suustansa ainoastaan hupsuja ääniä, jotka olivat aivan käsittämättömiä
ja naurettavia. Akut ei voinut ymmärtää, mitä viehätystä Korak tuossa
lapsukaisessa näki. Se katseli tyttöä kauan ja kiinteästi, arvosteli
häntä huolellisesti ja raapaisi sitten päätänsä, nousi ja ravisti
itseänsä.

Se liikahdus sai tyttösen säikähtämään, -- hän oli hetkiseksi unohtanut
Akutin. Jälleen häntä pöyristytti. Eläin näki, että tyttö pelkäsi sitä,
ja elukkana se nautti eläimellisyytensä herättämästä kammosta.
Kyyristyen ojensi se ison kätensä salavihkaa tyttöä kohti ikäänkuin
tarttuakseen häneen. Tämä väistyi vielä kauemmaksi. Akutin vilkkuvat
silmät nauttivat kovin tilanteen lystillisyydestä -- se ei havainnut
pojan siihen tähdättyjä kapenevia silmiä eikä lyhenevää kaulaa leveiden
olkapäiden kohotessa hyökkäysasentoon. Juuri kun apinan sormet olivat
tarttumaisillaan tytön käsivarteen, nousi nuorukainen äkkiä, vihaisesti
murahtaen. Nyrkkiin puristettu käsi vilahti Miriamin silmien ohitse
mäiskäyttämään nasevan nenäpiuvin ällistyneen Akutin kuonoon. Päästäen
ölisevän mylvähdyksen tuupertui ihmisenmuotoinen taaksepäin ja kierähti
puusta.

Korak seisoi tuijottaen alas häneen, kun samassa äkillinen sujahdus
läheisissä pensaissa kiinnitti hänen huomionsa. Tyttökin katsoi
alaspäin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin vihaisen apinan kompuroimassa
jaloilleen. Sitten välähti kuin jousesta ammuttu vasama vanuke
täplikästä keltaista turkkia suoraan Akutin selkää kohti. Se oli
Sheeta, leopardi.




KYMMENES LUKU

Vaarallisia vieraita


Leopardin loikatessa isoa apinaa kohti huohotti Miriam hämmästyksestä
ja kauhusta -- ei Akutia uhkaavan vaaran tähden, vaan tuon nuorukaisen
menettelyn vuoksi, joka vastikään oli vihaisesti iskenyt omituista
toveriansa. Sillä tuskin oli peto tullut näkyviin, kun poika
paljastettu veitsi kädessä hyppäsi kauas aivan sen päälle, niin että
juuri kun Sheeta oli iskemäisillään hampaansa ja kyntensä Akutin
leveään selkään, putosi Tappaja leopardin hartioille.

Kissaeläin pysähtyi ilmassa, sivuutti apinan vain hitusen verran ja
kierähti kamalasti kiljuen selälleen. Reuhtoen ja kynsien ponnisteli se
tavoittaakseen ja ravistaakseen kimpustansa vihollisen, joka
hampaillaan raateli sen niskaa ja veitsellään viilteli sen kylkeä.

Hämärää vaistoa totellen ponnahti Akut, heti kun oli kuullut takaansa
tuon äkillisen ryntäyksen, puuhun tytön viereen niin ketterästi, että
se moisessa raskaassa eläimessä oli miltei ihmeteltävää. Mutta
kääntyessään ja nähdessään mitä alhaalla tapahtui riensi se yhtä
nopeasti jälleen maahan. Yksityiset riidat unohtuivat pian vaaran
uhatessa sen inhimillistä toveria, eikä se ollut rahtuakaan vähemmän
kerkeä panemaan omaa turvallisuuttaan alttiiksi ystävänsä puolesta,
kuin Korak oli ollut sitä auttaakseen.

Tuloksena oli, että Sheeta pian näki kimpussaan kaksi raivokasta
olentoa repimässä sitä riekaleiksi. Ulvoen, kiljuen ja möristen
kierähtelivät kaikki kolme sinne tänne vesakossa, tämän ruhtinaallisen
kamppailun ainoan, tuijottavan katselijan vavisten kyyröttäessä puussa
heidän yläpuolellaan ja vimmatusti puristaessa Gikaa rintaansa vasten.

Pojan puukko taistelun lopullisesti ratkaisi, ja kun hurja
kissansukuinen vavahti henkitoreissaan ja kellahti toiselle kyljelleen,
nousivat nuorukainen ja apina ja katsoivat toisiinsa maassa viruvan
raadon yli. Korak nytkäytti päätänsä puuhun päin tyttöstä kohti. "Jätä
hänet rauhaan; hän on minun", sanoi nuorukainen. Akut murahti, vilkutti
veristyneillä silmillään ja kääntyi Sheetan ruumiiseen päin. Seisoen
sen päällä hän pullisti laajan rintansa, kohotti katseensa taivasta
kohti ja kajahdutti niin kauhean parkaisun, että pientä tyttöä taaskin
puistatti. Se oli urosapinan voitonhuuto, kun se on kaatanut
vihollisen. Poika vain katseli hetkisen äänetönnä; sitten hän hyppäsi
jälleen puuhun tytön viereen. Pian saapui myöskin Akut heidän luokseen.
Muutaman minuutin puuhaili hän haavojensa nuoleskelemisessa ja lähti
sitten pyydystämään itselleen aamiaista.

Monet kuukaudet jatkui tämä elämä kolmisin, mitään erikoisempaa
tapahtumatta. Ainakaan ei tapahtunut sellaista, mikä nuorukaisen tai
apinan mielestä olisi ollut tavallisuudesta poikkeavaa; mutta pienelle
tytölle oli tämä elämä päivä- ja viikkokausia kuin alituista kauhulla
täytettyä painajaisunta, kunnes hänkin tottui katselemaan kuoleman
terättömiin silmäkuoppiin ja karaistui ohuen mekkonsa läpi purevaa
viimaa vastaan. Hitaasti hän oppi sen ainoan yhteisen ajatustenvaihdon
välineen alkeet, joka hänen tovereillaan oli, -- hän oppi käyttämään
isojen apinain kieltä. Nopeammin hän saavutti mestaruutta viidakon
viisaudessa, niin että pian tuli aika, jolloin hän oli tärkeä tekijä
metsästyksessä, vartioiden toisten nukkuessa tai auttaen heitä
keksimään otuksen jäljet, mitä milloinkin ajoivat. Akut seurusteli
hänen kanssaan yhdenvertaisuutta lähentelevään tapaan, milloin heidän
oli välttämätöntä tulla läheisiin kosketuksiin; mutta enimmäkseen hän
karttoi tyttöä. Poika oli hänelle aina ystävällinen, ja vaikka hän
monissa tilaisuuksissa tunsi holhokkinsa hoivailun rasittavaksi
taakaksi, kätki hän sen tytöltä.

Huomatessaan, että yön kosteus ja kylmyys tuottivat tälle epämukavuutta
ja kärsimystäkin, rakensi Korak tiiviin pienen suojuksen korkealle
jättiläispuun huojuville oksille. Siellä pieni Miriam nukkui verraten
lämpimästi ja turvallisesti, sillaikaa kun Tappaja ja apina valitsivat
yöpuukseen läheisiä oksia, edellinen aina korkealla riippuvan majan
aukon edessä, mistä paraiten voi varjella sen asukasta puissa
asustavilta vihollisilta. He olivat liian korkealla, jotta heidän juuri
olisi tarvinnut pelätä Sheetaa; mutta kaikkiallahan hiipi Histah,
käärme, herättäen kauhua mielissä, ja lähellä asustivat isot
paviaaniapinat, jotka eivät tosin koskaan hyökänneet kimppuun, mutta
aina hampaat irvissä haukkuivat, milloin vain joku kolmikosta ohimennen
sattui niin lähelle.

Suojuksen rakentamisen jälkeen paikallistui kolmen metsäläisemme
toiminta. He samoilivat vähemmin laajalti, kun oli pakko aina yöksi
palata kotipuulle. Puro juoksi siinä lähellä. Metsänriistaa ja hedelmiä
oli yllin kyllin, samoin kuin kalaakin. Elämä oli kiteytynyt
villi-ihmisen yksitoikkoiseksi jokapäiväisyydeksi -- ruuan etsinnäksi
ja täysin vatsoin nukkumiseksi. He eivät ajatelleet päivää
pitemmälle, eivät huolehtineet huomisesta. Jos nuorukainen joskus
miettikin menneisyyttä ja muisteli niitä, jotka häntä etäisessä
maailmankaupungissa kaipailivat, tapahtui se hajanaisesti ja tuskin
omakohtaisesti, ikäänkuin tuo toinen elämä olisi ollut jonkun muun
henkilön elämää. Hän oli hylännyt toivon palata sivistyneeseen
yhteiskuntaan, sillä niin useasti koettuaan tylyyttä niiden puolelta,
joilta oli ystävyyttä odottanut, oli hän samoillut niin kauas
sisämaahan, että käsitti olevansa iäksi eksynyt aarniometsän
sokkeloihin.

Sitäpaitsi oli hän Miriamin tulon jälkeen saanut tytöstä sen, mitä
villissä viidakkoelämässään siihen asti oli enimmin kaivannut --
inhimillisen toverin. Hänen suhteessansa tyttöön ei ollut havaittavissa
mitään tietoista sukupuolitunnetta. He olivat ystävyksiä -- toveruksia
-- siinä kaikki. Molemmat olisivat saattaneet olla poikia, paitsi että
Korakin sävyssä esiintyi puolihellä ja aina isännöivä, suojeleva
vaisto.

Tyttönen jumaloi häntä, kuten olisi saattanut jumaloida hellää,
hemmottelevaa veljeä, jos hänellä olisi sellainen ollut. Lempi oli
kummallekin tuntematon käsite; mutta täytyihän sen tunteen
välttämättömästi herätä pojan lähestyessä miehuutta, kuten se herää
jokaisessa villissä viidakon uroksessa. Liikkumisalueellaan viidakossa
he olivat tutunomaista väkeä. Pienet apinat tunsivat heidät hyvin ja
tulivat usein lähelle, rupattelemaan ja ilakoimaan heidän ympärillään.
Kun Akut oli saapuvilla, pysyttelivät nuo pikkueläimet loitommalla,
mutta Korakia ne kaihtoivat vähemmän; ja kun molemmat urospuoliset
olivat poissa, tulivat ne ihan Miriamin luo nykien hänen koristuksiaan
tai leikkien Gikan kanssa, joka oli niille ehtymättömänä rattoisuuden
lähteenä. Tyttö leikitteli niiden kanssa ja ruokki niitä, ja hänen
ollessaan yksikseen ne tuottivat hänelle ajanviettoa pitkinä hetkinä,
kunnes Korak palasi.

Gikan asussa oli tapahtunut muutos siitä ajasta, jolloin sen pieni äiti
poistui sheikin kylästä. Sen puku oli nyt pienoiskuva Miriamin omasta.
Pieni tilkkunen leopardintaljaa peitti sen rotannahkavartaloa
olkapäältä puusta vuoltuun polveen asti. Ruohoista punottu side
kulmilla kiinnitti otsaan muutamia heleitä pienen papukaijan sulkia,
kun taas toisista ruohonpätkistä oli mukailtu metallirenkaita
muistuttavia koristeita käsivarsiin ja sääriin. Gika oli ilmetty pieni
villitär; mutta sielultaan se oli sama kuin ennenkin, sama kaikkiahmiva
kuuntelija. Oivallinen piirre Gikassa oli, että se ei koskaan
keskeyttänyt puhetta, haastellakseen itsestänsä. Tänäänkään se ei
tehnyt poikkeusta. Puun runkoa vasten tuettuna se oli tuntikauden
tarkkaavaisesti kuunnellut Miriamin lavertelua, sillävälin kun sen
notkea nuori emäntä loikoi kissamaisen mukavasti sen edessä huojuvalla
oksalla.

"Pikku Gika", sanoi Miriam, "meidän Korak viipyy tänään kauan poissa.
Me kaipaamme häntä, pikku Gika, kaipaammehan me. On ikävää ja
yksinäistä isossa viidakossa, kun meidän Korak on poissa. Mitähän Korak
meille tällä kertaa tuo? Uuden kiiltävän metallirenkaanko Miriamin
nilkkaan! Vai pehmeän kauriinnahkaisen nivusvaatteen mustan
naarasihmisen lanteilta? Hän sanoo, että on vaikeampi riistää naarasten
omaisuutta; sillä hän ei huoli tappaa niitä, kuten tappaa urokset, ja
ne taistelevat vimmatusti, kun hän hyökkää niiden kimppuun,
anastaakseen niiden koristukset. Sitten tulevat urokset keihäineen ja
jousineen ja Korak pakenee puihin. Joskus hän ottaa naaraan mukaansa ja
siellä korkealla oksien seassa riistää siltä ne kapineet, jotka haluaa
tuoda kotiin Miriamille. Hän sanoo, että mustat pelkäävät häntä nyt ja
että naiset ja lapset jo ensi näkemältä rientävät parkuen
hökkeleihinsä; mutta hän seuraa niitä sinne; eikä hän usein palaa
tuomatta nuolia itselleen ja lahjaa Miriamille. Korak on mahtava
viidakkolaisten joukossa, se meidän Korak -- ei, _minun_ Korakini!"

Miriamin haastelun keskeytti pieni kiihtynyt apina, joka hypähti
naapuripuusta hänen hartioilleen.

"Kiipeä!" huusi se. "Kiipeä! Manganit tulevat."

Miriam vilkaisi kiihtyneeseen rauhanhäiritsijäänsä velttona olkansa
yli.

"Kiipeä itse, pikku Manu", virkkoi hän. "Ainoat manganit viidakossamme
ovat meidän Korak ja Akut. Niiden sinä olet nähnyt palaavan
metsästykseltä. Jonakuna päivänä sinä näet oman varjosi, pikku Manu, ja
silloin säikähdyt kuoliaaksi."

Mutta apina vain kirkui varoitustaan entistä kimakammin, ennenkuin
riensi turvallista korkeata tasannetta kohti, jonne mangani, iso apina,
ei voinut seurata. Nyt kuuli Miriam jo puiden välitse heilahtelevien
ruumiiden lähenemistä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Niitä oli kaksi,
ja ne olivat isoja apinoita -- Korak ja Akut. Hänestä oli Korak apina
-- mangani, -- sillä nimellä he kolme aina itseänsä mainitsivat.
Ihminen oli vihollinen, eivätkä he siis enää lukeutuneet samaan lajiin.
"Tarmangani" eli ison valkoihoisen nimitys heidän kielellään ei
soveltunut heihin kaikkiin. "Gomangani" -- iso musta apina, neekeri --
ei ollut kuvaava nimitys kellekään heistä, ja niinpä he sanoivat
itseänsä pelkiksi manganeiksi. Miriam päätti olla nukkuvinaan,
kiusoitellakseen Korakia. Senvuoksi hän pysytteli aivan hiljaa, silmät
tiukasti suljettuina. Hän kuuli noiden kahden tulevan yhä lähemmäksi.
Ne olivat nyt naapuripuussa ja varmaankin olivat hänet huomanneet,
koskapa olivat pysähtyneet. Mutta miksi ne olivat niin hiljaa? Miksei
Korak huutanut hänelle tavallista tervehdystänsä? Tuo äänettömyys
tuntui pahaaennustavalta. Mutta nyt kuuluikin jo hyvin salavihkainen
rasahdus, -- toinen niistä hiipi häntä kohti. Suunnitteliko Korak
kepposta omasta puolestaan? No, kyllä hän nuorukaisen nolaisi!
Varovaisesti raotti hän hitusen verran silmiään, ja silloin hänen
sydämensä jähmettyi. Hiljaa hiipimässä häntä kohti oli iso urosapina,
jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Sen takana oli toinen
samanlainen.

Vikkelästi kuin orava nousi Miriam seisomaan, ja samassa hetkessä
ryntäsi uros häntä kohti. Hyppien oksalta oksalle pakeni tyttö viidakon
läpi noiden kahden ihmisapinan seuratessa hänen kintereillään. Niiden
yläpuolella kirmasi parvi kirkuvia, rupattelevia marakatteja, jotka
ilkkuen sinkauttelivat hämäyksiä manganeille ja koettivat rohkaista ja
neuvoa tyttöä.

Puusta puuhun sujahteli Miriam ponnistellen yhä ylöspäin, hennommille
oksille, jotka eivät kannattaisi hänen vainoojiansa. Yhä nopeammin ja
nopeammin tulivat urosapinat hänen perässään. Etumaisen käyristyvät
sormet olivat tuon tuostakin hänet tavoittaa, mutta tyttö vältti ne
äkkinäisillä vauhdinponnistuksilla ja huimilla loikkauksilla,
heitellessään itseänsä vaarallisen pitkien välimatkojen poikki
pyörryttävän korkealla ilmassa.

Verkalleen lähestyi tyttö ylempiä oksia, missä turvallisuus odotti,
kunnes hän uhkarohkean hyppäyksen jälkeen joutui notkuvan oksan varaan,
joka taipui syvälle hänen painostansa eikä ponnahtanutkaan takaisin
ylös, niinkuin sen olisi pitänyt. Jo ennenkuin kuului risahdustakaan,
tiesi hän, että oli väärin arvioinut oksan kestävyyden. Se myötäsi
ensin verkalleen. Sitten se ryskähti, ikäänkuin olisi eronnut rungosta.
Irroittaen kätensä pudottausi Miriam alemmaksi lehvistöön tavoitellen
uutta tukea. Hän löysi sellaisen toistakymmentä jalkaa murtuneen oksan
alapuolella. Siten hän oli pudottautunut monta kertaa ennen eikä
putoaminen häntä erikoisesti säikyttänyt. Viivästyminen häntä enimmin
kauhistutti ja syystä, sillä tuskin oli hän kiivennyt turvapaikkaan,
kun apinan raskas ruho mätkähti hänen viereensä ja iso karvainen
käsivarsi kietoutui hänen vyötäisilleen.

Melkein heti ehti toinen apina toverinsa viereen. Se hyökkäsi Miriamia
kohti; mutta tytön kaappaaja heilautti tämän sivummalle, paljasti
irvistäen isot hampaansa ja murisi pahaaennustavasti. Miriam ponnisteli
vapautuakseen. Hän iski karvaista rintaa ja parrakasta poskea. Hän puri
vahvat valkoiset hampaansa pörrökarvaiseen kyynärvarteen. Apina sivalsi
tyttöä nyrkillään häijysti kasvoihin, mutta sitten sen täytyi
kiinnittää huomionsa toveriin, joka ilmeisesti halusi saalista
omakseen.

Kaappaaja ei voinut edukseen taistella notkuvalla oksalla, kun se oli
kuormitettu kiemurtelevalla ja sätkyttelevällä vangilla, minkä vuoksi
se nopeasti pudottausi alas maahan. Toinen seurasi sitä ja sitten ne
kamppailivat silloin tällöin luopuen rynnistelystään, tavoittaakseen
uudestaan tytön, joka käytti hyväkseen ahdistajainsa taisteluhommia
riuhtautuakseen niiden käsistä ja yrittääkseen pakoon; mutta aina ne
hänet tavoittivat, ja ensiksi omisti hänet toinen ja sitten toinen
noista kilpailevista eläimistä, jotka koettivat repiä toisensa
palasiksi.

Monesti sai tyttö iskuja, jotka olivat aiotut karvapeitteiselle
vastustajalle, ja kerran hänet kaadettiin ja hän makasi tajutonna,
jolla välin apinat vapautuneina tyttöä väkisin pidättämästä hyökkäsivät
hurjina ja pelottavina toistensa kimppuun.

Niiden yläpuolella parkuivat pikkuapinat kirmaten sinne tänne
puolihulluina kiihtymyksestä ja raivosta. Edestakaisin taistelukentän
yläpuolella lenteli lukemattomia loistavasulkaisia lintuja, kirkuen
käheitä vimman- ja uhmanhuutojaan. Etäällä karjui leijona.

Isompi uros repi vastustajaansa vähitellen kappaleiksi. Ne kierivät
maassa pureskellen ja huitoen toisiaan. Taas ne olivat pystyssä
takajaloillaan, raastoivat ja reuhtoivat kuin inhimilliset painijat;
mutta molemmat taistelijat ja maa niiden ympärillä punoitti hurmeesta.

Kaiken aikaa virui Miriam yhä tajutonna maassa. Vihdoin sai toinen
apinoista ratkaisevasti isketyksi hampaansa toisen niskasuoneen, ja
niin ne painuivat tantereelle viimeisen kerran. Muutaman minuutin ne
makasivat siinä melkein potkiskelematta. Vain isompi uros yksinään
nousi tästä viimeisestä syleilystä. Se ravisti itseänsä. Syvä murahdus
vyöryi sen karvaisesta kurkusta. Se hoippui edestakaisin tytön ja
voitetun vihollisensa ruumiin välillä. Sitten se nousi viimemainitun
päälle ja karjaisi kauhean voitonhuutonsa. Pienet apinat hajaantuivat
kirkuen kaikille haaroille, kun tuo pelottava ulvahdus kajahti niiden
korviin. Komeasulkaiset linnut lehahtivat lentoon ja pakenivat. Taas
kuului leijonan karjunta, tällä kertaa kauempaa.

Iso apina vaappui vielä kerran tytön viereen. Se käänsi hänet selälleen
ja kumartui nuuskimaan kasvoja ja rintaa ja kuuntelemaan hänen
hengitystään. Tyttö eli. Marakatit palasivat. Niitä tuli parvittain ja
ne syytivät ylhäältä herjauksia voittajalle.

Ihmisapina osoitti suuttumustaan paljastamalla hampaansa ja mörisemällä
niille. Sitten se kumartui ja nostaen tytön hartioilleen hoippui pois
viidakkoon. Sen perässä seurasi äkäinen mölyjoukko.




YHDESTOISTA LUKU

Neidonryöstö


Metsästämästä palatessaan kuuli Korak kiihtyneiden marakattien
pärpätyksen. Hän tiesi siitä, että jotakin varsin vakavaa oli
tapahtunut. Varmaankin oli Histah, käärme, kiertänyt niljakat
kiemuransa jonkun varomattoman manun ruumiin ympäri. Nuorukainen
kiirehti eteenpäin. Pienet apinat olivat Miriamin ystäviä. Korak
auttaisi niitä, jos voisi. Hän samosi joutuisasti keskitasanteen
lehvätietä pitkin. Puuhun, jossa Miriamin suojus sijaitsi, laski hän
riistansa ja kutsui ääneensä tyttöä. Ei kuulunut mitään vastausta. Hän
pudottausi nopeasti alemmalle lehvätasanteelle. Kenties tyttö piileili
häneltä.

Isolla oksalla, jolla Miriam usein keinui huolettoman mukavasti, näki
hän Gikan tuettuna puun paksua runkoa vasten. Mitähän se merkitsi?
Miriam ei koskaan ennen ollut jättänyt Gikaa noin yksikseen. Korak otti
nuken ja työnsi sen vyöhönsä. Hän kutsui uudestaan ja äänekkäämmin;
mutta Miriam ei vastannut hänen huhuntaansa. Etäällä kävi kiihtyneiden
manujen mölinä vähemmän selväksi.

Oliko niiden kiihtymyksellä ehkä jotakin yhteyttä Miriamin katoamisen
kanssa? Pelkkä ajatuskin oli kylliksi. Odottamatta Akutia, joka tuli
verkalleen jonkun matkan päässä hänen takanaan, riensi Korak nopeasti
mölyjoukkoa kohti. Muutamassa minuutissa hän ehtikin takimmaisten luo.
Hänet nähdessään ne alkoivat kirkua ja osoitella eteensä alaspäin, ja
hetkistä myöhemmin saapui Korak paikalle ja näki, mikä niiden raivon
aiheutti.

Nuorukaisen sydän jähmettyi kauhusta hänen nähdessään tytön ruumiin
riippuvan ison apinan hartioilla. Että Miriam oli kuollut, sitä hän ei
epäillytkään, ja sillä hetkellä heräsi hänessä jotakin, mitä hän ei
yrittänyt itselleen selvittää eikä olisi voinut selvittää, vaikka olisi
yrittänytkin. Mutta yhtäkkiä tuntui koko maailma keskittyneen tuohon
pehmeään, siroon ruumiiseen, tuohon hentoon, pieneen ruumiiseen, joka
niin surkean velttona ja avuttomana riippui luontokappaleen vankoilta
olkapäiltä.

Nyt hän tiesi, että pikku Miriam oli hänen maailmansa -- hänen
aurinkonsa, kuunsa ja tuikkivat tähtensä. Tytön menetyksessä oli
häneltä sammunut kaikki valo, kylmennyt kaikki lämpö, kadonnut kaikki
onni. Voihkaus pääsi hänen huuliltaan ja senjälkeen sarja kamalia
karjahduksia, petojen karjuntaa petomaisempina, kun hän mittausluodin
lailla laskeusi vimmatusti alas ja riensi tämän inhoittavan rikoksen
tekijää kohti. Urosapina käännähti uuden ja uhkaavan äänen kuullessaan,
ja sen kääntyessä leimahti uutta liekkiä Tappajan raivoon ja vihaan,
sillä hän näki, että eläin hänen edessään ei ollut kukaan muu kuin
kuningasapina, joka oli ajanut hänet pois isojen ihmisenmuotoisten
yhteiskunnasta, hänen sieltä etsiessään ystävyyttä ja turvapaikkaa.

Heittäen tytön maahan kääntyi apinauros jälleen taistelemaan kalliin
saaliinsa omistuksesta; mutta tällä kertaa se odotti helppoa voittoa.
Sekin puolestaan tunsi Korakin. Eikö se ollut karkoittanut häntä
apinaleiristä hampaan iskemättä tai käpälän koskematta? Pää kumarassa
ja kaartuvin hartioin se vyöryi sileäihoista olentoa vastaan, joka
rohkeni vastustaa sen oikeutta saaliiseen.

He kohtasivat toisensa kallo kalloa vasten, kuin kaksi hyökkäävää
härkää, tuupertuakseen tantereelle huitoen ja repien toisiansa. Korak
unohti veitsensä. Sellaista raivoa ja verenhimoa, jonka vallassa hän
oli, saattoi tyydyttää vain lämpöisen lihan tuntu raatelevissa
hampaissa, tuoreen sydänveren pirskoittuminen hänen paljaalle iholleen;
sillä sitä itse tietämättänsä taisteli Korak, Tappaja, suuremmasta
kannustuksesta kuin vihan ja koston -- hän taisteli väkevänä
urospuolena toista urosta vastaan omaan lajiinsa kuuluvan naaraan
omistamisesta.

Niin raju oli apinaihmisen hyökkäys, että hän pääsi kiinni
vastustajaansa, ennenkuin tämä ehti ehkäistä, ja iski vahvat leukansa
pullistuneeseen kaulasuoneen; ja siinä hän riippui, ummessa silmin,
samalla kun sormet hapuilivat kiinni karvaisesta kurkusta.

Silloin Miriam raotti silmänsä, jotka tämä näky sai avartumaan.

"Korak!" huudahti hän. "Korak! Minun Korakini! Tiesinhän minä, että
sinä tulisit. Tapa se, Korak! Tapa se!" Ja salamoivin silmin ja
kohoavin povin nousi tyttö jaloilleen ja riensi Korakin viereen häntä
rohkaisemaan. Tappajan keihäs oli siinä lähellä, mihin hän oli sen
paiskannut hyökätessään apinaa vastaan. Tyttö näki sen ja sieppasi
käteensä. Hän ei tuntenut mitään huimaavaa heikkoutta tätä jalkojensa
juuressa taisteltua alkuaikojen kamppailua katsellessaan. Hän ei
tuntenut mitään hysteeristä jälkivaikutusta hermojännityksestä, jonka
hänen oma seikkailunsa uroksen kanssa oli aiheuttanut. Hän oli
kiihtynyt, mutta tyyni ja aivan peloton. Hänen Korakinsa taisteli
toisen manganin kanssa, joka oli mielinyt ryöstää hänet; mutta hän ei
etsinyt turvaa riippuvalta oksalta, sieltä matkan päästä tarkatakseen
ottelua, kuten joku manganinaaras olisi tehnyt. Sen sijaan hän suuntasi
Korakin keihään terävän kärjen urosapinan kylkeen ja työnsi sen syvälle
pedon sydämeen. Korak ei olisi tarvinnut hänen apuansa, sillä iso uros
oli jo henkitoreissaan ja veri pulppusi sen revitystä kaulasuonesta;
mutta Korak nousi hymyillen ja lausui tunnustuksen auttajalleen.

Kuinka solakka ja siro tuo tyttö olikaan! Oliko hän äkkiä muuttunut
muutaman tunnin kuluessa nuorukaisen poissa ollessa vai oliko taistelu
apinan kanssa vaikuttanut hänen näköhermoihinsa? Hän katseli Miriamia
ikäänkuin uusilla silmillä, sillä niin monta hämmästyttävää ja
ihmeellistä yllätystä ilmeni hänen katseelleen. Kuinka kauan oli
kulunut siitä, kun hän oli tavannut hänet isänsä kylästä pienenä
arabialaistyttönä, sitä hän ei tiennyt, sillä aika ei viidakossa
merkitse mitään eikä hän siis ollut päiviä laskenut. Mutta
katsellessaan häntä nyt hän tajusi, että Miriam ei enää ollut sama
pikku tyttö, jonka hän oli nähnyt leikkimässä Gikan kanssa suuren puun
alla juuri vaajavarustuksen sisäpuolella. Muutoksen oli täytynyt olla
hyvin verkallinen, koska se tähän asti oli jäänyt häneltä huomaamatta.
Ja miksi hän sen nyt näin äkkiä oli tullut todenneeksi? Hänen katseensa
siirtyi tytöstä kuolleen apinauroksen ruumiiseen. Ensi kertaa välähti
hänen mielikuvitukseensa syy, miksi tyttöä oli yritetty ryöstää.
Korakin silmät lensivät suuriksi, ja sitten ne kapenivat raivoa
osoittaviksi raoiksi, kun hän kiiluvin katsein tarkkasi jalkainsa
juuressa viruvaa peikkomaista otusta. Kun hänen katseensa sitten kohosi
Miriamin kasvoihin, nousi hänen omilleen hillitty puna. Nyt hän tosiaan
katseli häntä toisilla silmillä --- neitoa tähystävän miehen silmillä.

Akut oli saapunut juuri kun Miriam oli keihästänyt Korakin vastustajan.
Vanhan apinan riemastus oli raju. Se asteli kankeakoipisena ja hirveän
näköisenä kaatuneen vihollisen ympärillä. Se murisi ja kohotti ylöspäin
pitkän, liikkuvan huulensa. Sen niskakarvat nousivat pystyyn. Se ei
kiinnittänyt mitään huomiota Korakiin ja Miriamiin. Etäällä sen pienien
aivojen sisimmissä sopukoissa liikkui jotakin -- jotakin, minkä ison
uroksen haju oli herättänyt. Tämän itävän ajatuksen ulkonainen ilmaus
oli eläimellistä raivoa; mutta sisempi tunne oli mitä mieluisin. Ison
uroksen haju ja sen kookkaan, karvaisen ruhon näkeminen oli herättänyt
Akutin sydämessä omaan lajiinsa kuuluvan toverin kaipausta. Niinpä ei
Korak yksinään ollut muuttumassa.

Entä Miriam? Hän oli nainen. Naisen jumalaisena oikeutena on rakastaa.
Ja hän oli aina rakastanut Korakia. Korak oli hänen iso veljensä.
Ainoastaan Miriamissa ei siis tapahtunut muutosta. Hän oli yhä
onnellinen Korakinsa toverina. Hän rakasti yhä Korakia -- niinkuin
sisar rakastaa hellää veljeä -- ja oli hänestä hyvin, hyvin ylpeä. Koko
viidakossa ei ollut toista niin voimakasta, niin komeata tai niin
uljasta.

Korak tuli hänen lähelleen. Katsahtaessaan pojan silmiin näki tyttö
niissä uuden valon; mutta hän ei ymmärtänyt sitä. Hän ei käsittänyt,
kuinka lähellä kypsymystä he olivat, eikä mitään kaikesta siitä
muutoksesta heidän elämässään, mitä Korakin ilme saattoi merkitä.

"Miriam", kuiskasi nuorukainen, ja hänen äänensä kuulosti käheältä, kun
hän laski ruskean käden tytön paljaalle olalle. "Miriam!" Äkkiä hän
puristi tytön rintaansa vasten. Tämä vilkaisi nauraen hänen
kasvoihinsa, ja sitten nuorukainen kumartui suutelemaan häntä suoraan
huulille. Vielä silloinkaan ei tyttö käsittänyt. Hän ei voinut muistaa,
että häntä koskaan ennen oli suudeltu. Se oli hyvin suloista. Miriam
piti siitä. Hän ajatteli, että Korak sillä tavoin tahtoi osoittaa,
kuinka iloissaan oli siitä, että ison apinan ei ollut onnistunut
raahata häntä pois. Hänkin oli iloissaan. Ja siksi hän kietoi
käsivartensa Tappajan kaulaan ja suuteli häntä yhä uudelleen. Sitte hän
huomatessaan nuken nuorukaisen vyössä siirsi sen omaan haltuunsa,
suudellen sitä, niinkuin oli suudellut Korakia.

Korak mieli sanoa jotakin. Hän halusi sanoa tytölle, kuinka suuresti
hän häntä rakasti; mutta hänen rakkautensa kuohunta tukehdutti häntä,
ja manganien kielen sanasto oli rajoitettu.

Tapahtui äkillinen keskeytys. Kuului matalaa mörinää -- Akut mörisi, ei
äänekkäämmin kuin äsken, kun se teikaroi kuolleen uroksen ruumiilla, ei
tosiaan puoleksikaan niin äänekkäästi; mutta sävel tehosi Korakissa
uinuvan viidakkopedon huomiokykyyn. Se oli varoitus. Korak nosti
nopeasti katseensa häntä niin lähellä olevista säteilevistä kasvoista.
Nyt heräsivät hänen muut aistinsa. Hänen korvansa, hänen sieraimensa
herkistyivät. Jotakin oli tulossa!

Tappaja siirtyi Akutin viereen. Miriam oli ihan heidän takanaan. Nuo
kolme olivat kuin veistettyjä kuvapatsaita, jotka tuijottivat viidakon
lehväiseen sotkuiseen tiheikköön. Melu, joka oli herättänyt heidän
huomionsa, paisui, ja samassa ryntäsi esille iso apina vesakosta
muutaman askeleen päästä heidän seisomapaikaltaan. Eläin pysähtyi
heidät nähdessään. Se mörähti varoittavasti hartiainsa yli, ja hetkistä
myöhemmin tuli toinen apina arastellen esille. Sitten seurasi muita --
uroksia ja naaraksia pentuineen, kunnes parikymmentä karvaista hirviötä
seisoi näihin kolmeen tuijottamassa. Siinä oli kaatuneen apinakuninkaan
heimo. Akut puhui ensimmäiseksi. Se osoitti kuolleen uroksen ruumista.

"Korak, mahtava taistelija, on tappanut kuninkaanne", mörisi hän.
"Viidakossa ei ole suurempaa kuin Korak, Tarzanin poika. Nyt Korak on
kuningas. Kuka uros on Korakia mahtavampi?"

Se oli taisteluhaaste jokaiselle urokselle, joka mielisi vastustaa
Korakin oikeutta kuninkuuteen. Apinat supattivat möristen keskenään
jonkun aikaa. Vihdoin asteli verkalleen esille nuori uros hoippuen
lyhyillä koivillaan, harjakset pystyssä ja kauheasti muristen.

Eläin oli tavattoman kookas ja parhaissa voimissaan. Se kuului siihen
melkein sukupuuttoon kuolleeseen lajiin, jota valkoiset miehet ovat
alkuasukasten tiedonantojen mukaan, kauan etsineet viidakkojen
vaikeimmista, läpitunkemattomista sopukoista. Harvoin tapaavat
alkuasukkaatkaan näitä isoja, karvaisia "alkuaikojen ihmisiä."

Korak astui hirviötä vastaan. Hänkin mörisi. Mielessään hän hautoi
suunnitelmaa. Antautua rynnistelyyn tuon väkevän eläimen kanssa, joka
ei ollut väsyttänyt voimiansa, kun hän itse sitävastoin juuri oli
suoriutunut kauheasta ottelusta toisen samanlaisen kanssa, olisi ollut
tappion tavoittelua. Hänen oli keksittävä helpompi keino voittoon.
Kyyristyen hän valmistausi ottamaan vastaan hyökkäyksen, jonka tiesi
pian tapahtuvan, eikä hänen tarvinnutkaan pitkälti odottaa. Hänen
vastustajansa pysähtyi vain sikäli, että ehti kuulijainsa valistukseksi
ja Korakin hämmentämiseksi mölytä lyhyen yhteenvedon entisistä
voitoistaan, uljuudestaan ja siitä, mitä tekisi mokomalle hintelälle
tarmanganille. Sitten se hyökkäsi. Sormet käyrinä ja kita ammollaan se
ryntäsi odottavaa Korakia kohti pikajunan vauhdilla. Korak ei
liikahtanut ennenkuin isot käsivarret ojentuivat häntä syleilemään,
jolloin hän kumartui niiden alitse, antoi oikealla nyrkillään kamalan
survaisun pedon leukaan, sivuuttaessaan sen maahan romahtavan ruhon, ja
kiepahtaen nopeasti ympäri kumartui taisteluvalmiina tuon tanterella
hajasäärin sätkyttelevän apinan yli.

Perin ällistyneenä koetti ihmisenmuotoinen kompuroida pystyyn. Vaahto
valui sen inhoittavilta huulilta. Sen pienet silmät punottivat. Verta
hyydyttävää mylvinää kuului sen syvästä rinnasta. Mutta se ei päässyt
jaloilleen. Tappaja odotti sen yläpuolella, ja heti kun karvainen leuka
kohosi uuden, härkäänkin tehoavan iskun ulottuville, paiskattiin apina
nurin taaksepäin.

Yhä uudelleen ja uudelleen yritti apina pystyyn, mutta joka kerralla
oli mahtava tarmangani odottamassa, nyrkki ojossa, navakalla iskulla
kellistääkseen sen jälleen. Yhä heikommiksi kävivät uroksen
ponnistukset. Veri tahrasi sen kasvot ja rinnan. Punainen juova virtasi
nenästä ja suusta. Joukko, joka kirkunallaan oli sitä kiihoittanut
taisteluun sen ensimmäiset hurjat karjahdukset kuullessaan, ivaili sitä
nyt, -- hyväksymishuudot kohdistuivat nyttemmin tarmanganiin.
"_Ka-go-da_?" kysyi Korak nujertaessaan uroksen vieläkin kerran.

Taas yritti itsepintainen elukka kömpiä jaloilleen. Taas antoi Tappaja
sille kauhean iskun. Ja taas kysyi hän _ka-go-da_ -- joko riittää?

Hetkisen virui uros liikkumatonna. Sitten se mörähti kolhittujen
huultensa välitse: "_Ka-go-da_!"

"Nouse sitten ja mene takaisin kansasi luo", käski Korak. "Minä en
halua olla kuninkaana teillä, jotka kerran ajoitte minut pois. Pitäkää
omat tapanne, ja me pidämme omamme. Olkaamme ystäviä, toisemme
kohdatessamme, mutta yhdessä me emme elä."

Eräs vanha uros astui verkalleen Tappajaa kohti. "Olet tappanut
kuninkaamme", sanoi hän. "Olet lyönyt hänet, joka pyrki kuninkaaksemme.
Olisit voinut hänet tappaakin, jos olisit tahtonut. Mistä me saamme
kuninkaan?" Korak kääntyi Akutiin. "Tuossa on kuninkaanne", lausui hän.

Mutta Akut ei tahtonut erota Korakista, vaikka se oli kylläkin halukas
jäämään oman rotunsa luo. Hän tahtoi, että myös Korak olisi jäänyt. Ja
niin hän sanoikin.

Nuorukainen ajatteli Miriamia -- mikä olisi tytölle parasta ja
turvallisinta. Jos Akut lähtisi apinain mukaan, olisi vain yksi
Miriamia vartioimassa ja suojelemassa. Mutta jos he taas liittyisivät
heimoon, niin hän ei koskaan voisi turvallisesti jättää Miriamia
leiriin, kun itse lähtisi metsästämään, sillä apinakansan halut eivät
ole helposti hillittyjä. Jossakussa naaraksessakin saattaisi herätä
hentoa valkoista tyttöä kohtaan sairaloista vihaa, joka ärsyttäisi sen
surmaamaan hänet Korakin poissaollessa.

"Me elelemme teidän lähettyvillänne", sanoi hän vihdoin. "Kun te
vaihdatte pyydystysaluettanne, siirrymme mekin. Miriam ja minä,
pysyäksemme aina lähellänne; mutta me emme tule asumaan teidän
keskuuteenne."

Akut vastusteli tätä suunnitelmaa. Hän ei tahtonut erota Korakista.
Ensiksi hän kieltäytyi jättämästä inhimillistä ystäväänsä oman rotunsa
seuran vuoksi; mutta kun hän näki lauman viimeiset vaeltamassa takaisin
viidakkoon ja hänen katseensa osui kuningas-vainajan nuoren vaimon
notkeaan vartaloon tämän luodessa ihailevia silmäyksiä herransa ja
puolisonsa seuraajaan, ei verenvietti enää sietänyt kieltoja.
Vilkaisten jäähyväisiksi rakkaaseen Korakiinsa hän kääntyi seuraamaan
naarasta metsän sokkeloihin.

Kun Korak oli viime rosvoretkellään lähtenyt neekerikylästä, olivat
hänen uhrinsa ja toisten naisten ja lasten huudot keränneet soturit
koolle metsästä ja joelta. Suuri kiihtymys ja tulinen vimma valtasi
miehet, kun he kuulivat, että valkoinen paholainen oli jälleen
tunkeutunut heidän koteihinsa, säikäyttäen heidän naisensa ja
varastanut nuolia, koristuksia ja ruokaa.

Taikauskoinen pelkokin tätä ison urosapinan kanssa metsästelevää
kaameata olentoa kohtaan väistyi heidän kostonhimonsa tieltä, ja he
tahtoivat kerta kaikkiaan vapautua tuon viidakkoeläjän uhkaavasta
läsnäolosta.

Niinpä lähtikin parikymmentä heimon nopsajalkaisinta ja urhoollisinta
soturia tavoittamaan Korakia ja Akutia vain muutama minuutti senjälkeen
kun nämä olivat poistuneet Tappajan monien rosvouksien näyttämöltä.

Nuorukainen ja apina olivat vaeltaneet verkalleen, laisinkaan
pelkäämättä menestyvää takaa-ajoa tai sen varalta varustautumatta. Eikä
heidän huoleton välinpitämättömyytensä neekereistä ollut mitenkään
ihmeteltävä. Niin monta samanlaista rosvoiluretkeä oli jäänyt
rankaisematta, että toverukset olivat alkaneet halveksia mustia.
Paluumatka kävi suoraan vastatuuleen, joten vainoojain haju haipui
heistä poispäin, ja he samosivat tietään vähääkään aavistamatta, että
joukko väsymättömiä väijyjiä, vain hiukan vähemmän kokeneita
salaperäisessä metsäntuntemuksessa kuin he itse, hurjan itsepintaisesti
vainusi heidän jälkiään.

Pientä soturiosastoa johti Kovudu, kylän päällikkö, keski-ikäinen
villi, joka oli harvinaisen ovela ja urhea. Hänpä ensimmäisenä saikin
näkyviinsä saaliin, jota he olivat seuranneet tuntikausia, noudattaen
salaperäisiä menettelytapojaan ja käyttäen melkein velhomaista
havainto- ja aavistuskykyään, jopa hajuaistiaankin.

Kovudu saavutti miehineen Korakin, Akutin ja Miriamin sitte kun
apinakuningas oli tullut surmatuksi. Taistelun melu oli lopuksi
opastanut heidät suoraan saaliinsa luo. Solakan, valkoisen tytön
nähdessään oli villipäällikkö kummastunut ja katsellut kolmikkoa kotvan
aikaa, ennenkuin komensi soturinsa hyökkäämään uhrien kimppuun. Samalla
hetkellä saapuivat isot apinat, ja taaskin jäivät neekerit keskustelun
hämmästyneinä kuulijoina paikoilleen ja katselivat pelokkaasti
ihmetellen Korakin ja nuoren urosapinan kamppailua. Mutta nyt olivat
apinat lähteneet; valkoinen nuorukainen ja valkoinen neito olivat
kahden viidakossa. Muuan Kovudun miehistä kumartui kuiskaamaan
päällikkönsä korvaan. "Katso!" sanoi hän ja osoitti tytön lanteelta
riippuvaa esinettä. "Kun veljeni ja minä olimme orjina sheikin kylässä,
teki veljeni tuon kapineen sheikin pienelle tyttärelle -- se leikki
sillä aina ja nimitti sitä veljeni mukaan Gikaksi. Juuri vähää ennen
karkaamistamme tuli joku kylään, iski sheikin tajuttomaksi ja varasti
hänen tyttärensä. Jos tämä on sama tyttö, maksaa sheikki
takaisintuomisesta runsaan palkkion."

Korakin käsivarsi oli jälleen hiipinyt Miriamin hartioille. Rakkaus
hehkui palavana hänen nuorissa suonissaan. Sivistys oli puolittain
unohtunut olotila -- Lontoo yhtä etäällä kuin entinen Rooma. Koko
maailmassa olivat vain he kaksi -- Korak, Tappaja, ja Miriam, hänen
naisensa. Taas puristi hän tytön rintaansa vasten ja peitti hänen
halukkaat huulensa kuumilla suudelmilla. Ja silloin rähähti hänen
takaansa kamala hornankuoro villejä sotahuutoja, kun parikymmentä
neekeriä karkasi kirkuen heidän kimppuunsa.

Korak kääntyi taistelemaan. Oma keveä keihäs kädessään seisoi Miriam
hänen vieressänsä. Lumivyöryn tavoin humahti ropsahdus väkäisiä
heittoaseita heidän ympärilleen. Yksi lävisti Korakin olkapään, toinen
hänen säärensä, ja hän vaipui maahan.

Miriam oli vahingoittumatta, sillä mustat olivat ehdoin tahdoin häntä
säästäneet. Nyt ne ryntäsivät esille antaakseen Korakille kuoliniskun
ja siepatakseen tytön vangikseen; mutta samalla kun he tulivat, saapui
viidakosta vastapäiseltä taholta iso Akut ja hänen kintereillään uuden
kuningasvallan isot urokset.

Möristen ja karjuen hyökkäsivät ne mustia sotureita kohti nähdessään
tuhon, jonka nämä olivat tehneet. Käsittäen kuinka vaarallista oli
joutua käsikähmään noiden voimakkaiden apinapetojen kanssa, kaappasi
päällikkö Miriamin ja kutsui sotilaansa peräytymään. Jonkun aikaa
seurasivat apinat heitä ja yksi ruhjottiin pahanpäiväisesti ja toinen
tapettiin, ennenkuin he pääsivät pakoon. Eivätkä he olisi selviytyneet
näinkään helpolla, jollei Akutia olisi enemmän huolestuttanut
haavoitetun Korakin tila kuin tytön kohtalo, hän kun aina oli katsellut
tätä pikemminkin asiattomana tungettelijana ja eittämättömänä
rasituksena.

Korak virui verissään ja tajutonna, kun Akut ehti luo. Iso apina
riuhtaisi raskaat keihäät lihasta, nuoli haavat ja kantoi sitten
ystävänsä korkealle suojukseen, jonka Korak oli Miriamille rakentanut.
Mihinkään enempään ei eläin pystynyt. Luonnon täytyi huolehtia lopusta
tai Korakin kuolla.

Hän ei kuitenkaan kuollut. Päiväkausia hän lepäsi avuttomana kuumeessa
Akutin ja apinain metsästellessä lähettyvillä, jotta samalla voisivat
suojella häntä raatelulinnuilta ja sellaisilta petoeläimiltä, jotka
kykenivät kiipeämään hänen korkeaan turvapaikkaansa. Vähän väliä toi
Akut hänelle mehukkaita hedelmiä, joilla hän sammutti janonsa ja jotka
lievensivät hänen kuumettaan; ja vähitellen voitti vahva ruumiinrakenne
keihäänpistojen vaikutuksen. Haavat paranivat ja voimat palasivat.
Kaikkina selvinä hetkinään hän oli Miriamin pesää sisustavilla
pehmeillä sanajaloilla viruessaan kärsinyt enemmän pelostaan Miriamin
vuoksi kuin omien haavojensa tuottamasta tuskasta. Mitä olivat neekerit
tytölle tehneet? Vieläkö hän eli vai olivatko ne uhranneet hänet
kidutusta ja ihmislihaa haluavalle himolleen? Korak melkein vapisi
kauhusta, kun tytön kohtalon kaameimmat mahdollisuudet kuvastuivat
hänen mieleensä sen mukaan, mitä hän tiesi Kovudun heimon tavoista.

Päivät tuntuivat väsyttävän pitkiltä, mutta vihdoin hänen voimansa
olivat kylliksi palanneet, jotta hän kykeni ryömimään ulos suojamastaan
ja avustamatta laskeutumaan maahan. Nyt hän jo nautti etupäässä raakaa
lihaa, josta sai kiittää yksinomaan Akutin pyydystystaitoa ja
jalomielisyyttä. Liharuuasta hän vahvistui, voimat palasivat ja vihdoin
hän tunsi kykenevänsä lähtemään matkalle neekerikylään.




KAHDESTOISTA LUKU

Neekerikylässä


Kaksi pitkää parrakasta valkoista miestä liikkui varovasti viidakon
läpi leveän joen partaalla olevalta leiriltään. Ne olivat Karl Jönsson
ja Sven Malbin. Miehet olivat ulkonäöltään vain vähän muuttuneet siitä
päivästä, jolloin Korak ja Akut vuosia sitten olivat niin pahoin
säikähdyttäneet heidät ja heidän safarinsa, kun edellinen etsi seuraa
heistä.

Joka vuosi he olivat tulleet viidakkoon tehdäkseen kauppaa
alkuasukkaiden kanssa tai rosvotakseen heitä, metsästääkseen ja
pyydystääkseen ansoilla tai opastaakseen muita valkoihoisia maassa,
jonka niin hyvin tunsivat. Siitä päivin, kun olivat joutuneet
tekemisiin sheikin kanssa, olivat he kokemuksestaan viisastuneina aina
pysytelleet turvallisen välimatkan päässä hänen alueeltansa.

Nyt he olivat lähempänä hänen kyläänsä kuin olivat olleet vuosikausiin,
mutta välillä olevan viidakon asumattomuuden vuoksi kyllin turvassa
ilmitulolta, varsinkin kun Kovudun kansa pelkäsi ja vihasi sheikkiä,
joka entisinä aikoina oli tehnyt rosvoretkiä heimon keskuuteen ja sen
miltei kokonaan tuhonnut.

Tänä vuonna he olivat tulleet pyytämään eläviä yksilöitä eräälle
eurooppalaiselle eläintieteelliselle puutarhalle, ja parhaillaan he
olivat menossa satimelle, jonka olivat virittäneet vangitakseen jonkun
seudulla asustavista isoista paviaaniapinoista. Sadinta lähestyessään
he käsittivät sen kohdalta kuulemistaan äänistä, että heidän
yrityksensä oli menestynyt. Satojen paviaanien haukunta ja kirkuna ei
voinut merkitä muuta kuin että yksi tai useampi niiden joukosta oli
joutunut viekoittelevan syötin uhriksi.

Saapuessaan paikan lähettyville he näkivät, että oli käynyt aivan
heidän odotuksensa mukaan. Iso uros takoi vimmatusti vankihäkkinsä
teräslankoja. Häkin ulkopuolella oli satamäärin toisia paviaaneja
riuhtomassa ja tempomassa sen apuna, ja kaikki kiljuivat, mölysivät ja
haukkuivat täyttä kurkkua.

Mutta eivät ruotsalaiset eivätkä paviaanitkaan huomanneet läheisen puun
lehviin kätkeytynyttä puolialastonta poikaa. Hän oli saapunut paikalle
melkein samaan aikaan kuin Jönsson ja Malbin; paviaanien hommat olivat
kaikesta päättäen herättäneet hänessä suurta mielenkiintoa.

Korakin suhde paviaaneihin ei ollut koskaan ollut kovin ystävällinen.
Jonkinlainen aseistettu rauha oli vallinnut, kun he tilapäisesti olivat
kohdanneet toisensa. Paviaanit ja Akut olivat astelleet jäykin säärin
ja murahdellen toistensa ohitse Korakin noudattaessa paljashampaista
puolueettomuutta. Eikä tämä niiden kuninkaan tukala tila häntä siis
suuresti surettanut. Vain uteliaisuudesta hän hetkiseksi viivähti, ja
silloinpa hänen terävät silmänsä äkkäsivät molempain ruotsalaisten
puvun oudon värityksen pensaan takaa, joka ei ollut kaukana hänestä.
Nyt hän tuli perin valppaaksi. Keitä olivat nuo tungettelijat? Mitä
tekemistä niillä oli manganien viidakossa? Korak kiersi hiipien
paikalle, mistä voisi heidät vainuta ja paremmin nähdäkin, ja melkein
samassa hän tunsi heidät -- tunsi miehiksi, jotka vuosikausia sitten
olivat häntä ampuneet. Hänen silmänsä leimahtivat. Hän tunsi
hiustenjuurien pääkamarassaan jäykistyvän. Hän katseli heitä
tarkkaavasti kuin pantteri, joka aikoo hyökätä saaliinsa niskaan.

Hän näki heidän nousevan ja häkkiä lähestyessään yrittävän huutamalla
säikyttää pois paviaaneja. Sitten toinen heistä kohotti kiväärinsä ja
laukaisi hämmästyneen ja äkäisen parven keskelle. Hetkiseksi jäi Korak
siihen luuloon, että paviaanit aikoivat hyökätä; mutta kaksi uutta
laukausta valkoisten pyssyistä sai ne hajaantumaan läheisiin puihin.
Sitten molemmat eurooppalaiset astuivat häkin luo. Korak arveli niiden
tappavan kuninkaan. Hän ei välittänyt rahtuakaan kuninkaasta, mutta
noiden valkoisten miesten henki oli hänestä vieläkin halvempi.
Paviaanikuningas ei ollut koskaan yrittänyt häntä tappaa, kuten olivat
nuo valkoiset miehet. Kuningas oli hänen oman rakkaan viidakkonsa
asukas -- valkoiset miehet muukalaisia siellä. Hänen myötätuntonsa
kallistui siis paviaanien puolelle ja ihmisiä vastaan. Hän osasi
haastaa paviaanien kieltä -- se oli samaa kuin isojen apinain. Aukeaman
yli hän näki rupattelevan parven odottamassa.

Korottaen äänensä hän huusi heille. Valkoiset miehet kääntyivät tätä
takaansa kuuluvaa uutta ääntä kohti. He luulivat siellä taas olevan
paviaanin, joka oli kiertänyt heidän taakseen; mutta vaikka he
tähystivät puita, eivät he nähneet mitään sinne piiloutuneesta,
nyttemmin äänettömästä olennosta. Korak huusi jälleen.

"Minä olen Tappaja", kirkaisi hän. "Nuo miehet ovat minun vihollisiani
samoin kuin teidänkin. Tahdon vapauttaa teidän kuninkaanne. Hyökätkää
muukalaisten kimppuun, kun näette minun hyökkäävän. Yhdessä ajamme
heidät tiehensä ja vapautamme kuninkaanne."

Ja paviaanit vastasivat suuressa kuorossa: "Me teemme niinkuin käsket,
Korak."

Pudottautuen puustansa juoksi Korak ruotsalaisia kohti ja samalla
hetkellä noudatti kolmesataa paviaania hänen esimerkkiään. Nähdessään
omituisen puolialastoman valkoisen soturin hyökkäävän keihäs ojossa
heitä kohti kohottivat Jönsson ja Malbin pyssynsä ja laukaisivat
tähdäten Korakiin; mutta kiihtyneessä mielentilassaan molemmat ampuivat
harhaan, ja silmänräpäystä myöhemmin oli paviaaniparvi heidän
kimpussaan. Heidän ainoana pelastuksentoivonaan oli nyt pako, ja
riuhtoen sinne tänne ja torjuen pois niskassaan hyppiviä isoja eläimiä
he pötkivät viidakkoon. Sittenkin he olisivat olleet kuoleman omat,
jollei heidän parinsadan metrin päähän häkistä jättämänsä väki olisi
saapunut.

Sitte kun valkoiset miehet olivat livistäneet tiehensä, ei Korak enää
kiinnittänyt heihin huomiotansa, vaan kääntyi vangitun paviaanin luo.
Oven salvat, jotka olivat olleet liian arvoitukselliset paviaanien
älylle, paljastivat heti salaisuutensa Tappajan ihmisjärjelle, ja
hetkistä myöhemmin astui paviaanikuningas vapauteen. Se ei tuhlannut
keuhkojensa voimaa kiitossanoihin Korakille, eikä nuorukainen
kiitoslauseita odottanutkaan. Hän tiesi, että yksikään paviaaneista ei
milloinkaan unohtaisi hänen palvelustansa, joskaan hän ei todella
välittänyt, vaikka olisivat unohtaneetkin. Tekonsa hän oli tehnyt
kostaakseen valkoisille miehille. Paviaaneista ei koskaan voinut olla
hänelle mitään apua. Nyt riensivät ne taistelua kohti, jota käytiin
niiden toverien ja ruotsalaisten seurueen välillä, ja kun kahakan
melske häipyi etäisyyteen, kääntyi Korak jatkamaan matkaansa Kovudun
kylään. Tiellään hän tapasi norsulauman seisomassa metsän aukeamalla.
Täällä kasvoivat puut liian harvassa, jotta Korak olisi voinut samota
oksien kautta -- jota matkaamistapaa hän piti mukavimpana ei ainoastaan
siksi, että silloin ei tuuhea pensaikko ollut esteenä ja että siten
tarjoutui laajempi näköala, vaan myöskin puussaliikkumistaidostansa
ylpeilläkseen. Oli niin reipastuttavaa heilauttaa itsensä puusta
puuhun, koetella vahvojen lihaksien pätevyyttä, poimia vaivaloisesti
hankitun ketteryyden suloisia hedelmiä. Korak tunsi huumaavaa riemua
aarniometsän korkeilla ylätasanteilla, missä hän estämättä saattoi
mielin määrin ilvehtiä alhaalla liikkuville isoille eläimille, joiden
täytyi alati pysytellä ummehtuneen maanpinnan tummassa hämärässä.

Mutta tällä avoimella paikalla, missä Tantor lepahdutteli
jättiläiskorviaan ja keinutti isoa ruhoaan puolelta toiselle, täytyi
apinamiehen kävellä maan pinnalla kääpiönä jättiläisten joukossa. Iso
urosnorsu kohotti kärsäänsä rätistääkseen matalan varoituksen, kun
havaitsi tungettelijan saapuvan. Sen heikot silmät tirkistelivät sinne
tänne, mutta sen terävä vainu ja tarkka kuulo ensiksi keksivät missä
apinamies oli. Lauma liikahti hermostuneesti, valmistautuen pakoon,
sillä vanha uros oli vainunnut ihmisen.

"Hiljaa, Tantor", huusi Tappaja, "minähän täällä olen -- olen
tarmangani Korak."

Uros laski kärsänsä alas, ja lauma jatkoi häirittyä mietiskelyään.
Korak sivuutti ison uroksen jalan matkan päästä. Mutkistuva kärsä
luikersi häntä kohti, koskettaen hänen ruskeata ihoaan, ikäänkuin
hyväillen. Korak hipaisi ohimennessään hellästi leveää olkapäätä.
Vuosikausia hän oli elänyt hyvissä väleissä Tantorin ja sen väen
kanssa. Kaikista viidakon asujamista rakasti hän enimmin mahtavaa
paksunahkaista -- rauhallisinta ja samalla pelottavinta. Lempeä gaselli
ei sitä säikähtänyt, mutta Numa, viidakon valtias, kaarsi kaukaa sen
ohi. Korak pujottelihe nuorempien härkien, naarasten ja vasikoiden
välitse. Silloin tällöin kurottui taaskin kärsä häntä koskettamaan ja
kerran tarttui leikkisä vasikka hänen sääriinsä ja keikautti hänet
kumoon. Oli tullut pimeä, kun Korak saapui Kovudun kylään.

Pysytellen visusti majojen siimeksessä hän aloitti järjestelmällisen
etsinnän kylässä -- korvat, silmät ja nenä alati valppaina havaitsemaan
ensimmäisen merkin Miriamin läsnäolosta. Hänen täytyi välttämättömästi
liikkua hitaasti, koska villien tarkkakorvaiset koiratkaan eivät
saaneet aavistaa muukalaisen oloa kylän porttien sisäpuolella. Kuinka
lähellä ilmituloa Tappaja monestikin oli, sen hän hyvin tiesi muutamain
rakkien hermostuneesta ulinasta. Vasta leveän kylänraitin päässä
sijaitsevan mökin taustalle tultuaan keksi Korak jälleen selvästi
Miriamin tuoksun. Nenä olkiseinää vasten haisteli Korak innokkaasti
rakennusta -- jännittyneenä ja pamppailevin sydämin kuin ajokoira. Hän
kääntyi majan edustalle ovea kohti, niin pian kun hänen nenänsä oli
vakuuttanut hänelle Miriamin olevan siellä sisällä; mutta seinustaa
pitkin kierrettyään oven näkyville hän huomasi pitkällä keihäällä
varustetun rotevan neekerin kyykistyneenä tytön vankilan kynnykselle.
Mies istui selin häneen, ja hänen vartalonsa hahmoutui alempana raitin
varrella loimuavien keittonuotioiden hohteessa. Neekeri oli
yksinään. Hänen lähimmät toverinsa olivat nuotion ääressä kuusi-,
seitsemänkymmentä jalkaa kauempana. Sisälle päästäkseen täytyi Korakin
joko mykistyttää mies tai hiipiä salavihkaa hänen ohitseen. Edellisessä
vaihtoehdossa oli se vaara, että se varmaankin hälyttäisi lähimmät
soturit, jotka karkaisivat kylän muiden asukkaiden kanssa hänen
kimppuunsa. Jälkimäinen ehto taas näytti tositeossa mahdottomalta.
Teille ja minulle se olisi ollut mahdotonta; mutta Korak, Tappaja, ei
ollut meidänlaisiamme. Oli runsaasti kahdentoista tuuman rako neekerin
leveän selän ja oven välillä. Saattoiko Korak hiipiä villin sotilaan
taitse hänen huomaamattansa? Vartijan mustalle, ebenpuunkiiltoiselie
pinnalle lankeava valo osui myöskin Korakin vaaleanruskeaan ihoon. Jos
joku raitilla olevista sattumalta vilkaisi sinne päin, täytyi hänen
varmaan huomata pitkä, vaaleaverinen liikkuva olento; mutta Korak
uskoi, että he olivat niin syventyneinä omaan jutustukseensa, että se
edelleen kiinnittäisi heidän huomionsa, ja että tulen liekki heidän
lähellään estäisi heitä liian selvästi näkemästä niin pitkältä matkalta
pimentoon kylän toiseen päähän, missä hänen oli toimittava. Hökkelin
seinää vasten litistyneenä, mutta herättämättä mitään varoittavaa
kahinaa sen kuivassa olkikudoksessa hiipi Tappaja yhä lähemmäksi
vartijaa. Pian hän oli hänen olkapäänsä takana. Nyt hän oli pujotellut
hänen taitseen. Hän tunsi alastoman ruumiin lämmön löyhähtävän
polviansa vasten. Hän kuuli miehen hengityksen. Hän ihmetteli, ettei
tuo hidastajuinen olento jo kauan sitten ollut hätääntynyt; mutta siinä
mies vain istua kökötti tietämättä toisen läsnä olosta ikäänkuin toista
ei olisi ollutkaan.

Korak liikahti tuskin tuumaa enempää kerrallaan ja seisoi sitten taas
hetkisen hievahtamatta. Näin hän oli hiipimässä neekerin taitse, kun
tämä suoristausi, avasi laajan suunsa leveään haukotukseen ja kohotti
kädet päänsä yli. Korak seisoi kuin kivettyneenä. Vielä askel, ja hän
olisi hökkelissä. Neekeri laski kätensä alas ja herpaantui. Hänen
takanaan oli ovenpieli. Usein ennenkin se oli kannattanut hänen unista
päätänsä, ja nyt hän nojasi taaksepäin nauttiakseen pienen torkahduksen
kielletystä sulosta.

Mutta oven asemesta koskettivatkin hänen päänsä ja hartiansa elävän
sääriparin lämmintä lihaa. Hämmästyksenhuudon, joka oli pääsemäisillään
hänen huuliltaan, tukehduttivat hänen kurkkuunsa teräsjänteiset sormet,
jotka nopeasti kuin ajatus puristuivat hänen äänitorvensa ympärille.
Neekeri ponnisteli noustakseen -- kääntyäkseen häneen tarttunutta
olentoa vastaan, reuhtoakseen itsensä irti sen kynsistä; mutta kaikki
turhaan. Kuin mahtaviin rautapihteihin puristettuna hän ei kyennyt
hievahtamaan. Ei edes parkaisemaan. Kauheat sormet puristivat kurkkua
yhä vain tiukemmin. Hänen silmänsä pullistuivat ulos kuopistaan. Kasvot
kävivät tuhansinerviksi. Taaskin hän herpaantui -- tällä kertaa
viimeiseen raukenemiseen, josta ei enää elvytä. Korak sovitti ruumiin
ovea vasten. Siinä se istui hengettömänä hämärässä. Sitte apinamies
kääntyi ja livahti hökkeliin, jossa oli pimeää kuin tuonelan virran
rannalla.

"Miriam!" kuiskasi hän.

"Korak! Minun Korakini!" kuului tytöltä vastaus heikkona, hänen
vangitsijainsa hälyttämisen pelosta hillittynä ja riemullisen
tervetulon nyyhkytyksen puoliksi tukahduttamana kirahduksena.

Nuorukainen polvistui leikkaamaan poikki siteet tytön ranteista ja
nilkoista. Hetkistä myöhemmin hän oli nostanut Miriamin pystyyn ja
tarttuen hänen käteensä talutti ovea kohti. Sen ulkopuolella oli tuonen
synkkä vahti kaameassa vartijatoimessaan. Ruumiin jalkoja nuuskien
ulisi kapinen alkuasukasten rakki. Nähdessään näiden kahden tulevan
hökkelistä murahti eläin vihaisesti, ja hetkistä myöhemmin se
vainutessaan valkoisen muukalaisen haukahteli ärtyneesti. Se kiinnitti
heti läheisen nuotion luona olevien soturien huomion. Ne käänsivät
päänsä hälinää kohti. Mahdotonta oli, että ne eivät eroittaisi
pakolaisten valkoista ihoa.

Korak hiipi nopeasti majan seinustan siimekseen laahaten Miriamin
mukanaan, mutta liian myöhään. Neekerit olivat nähneet kylliksi, jotta
heidän epäluulonsa heräsi, ja tusinan verta miehiä riensi nyt ottamaan
asiasta selvää. Luskuttava rakki oli yhä Korakin kintereillä ja varmana
oppaana takaa-ajajille. Nuorukainen huitaisi eläintä kohti äkäisesti
pitkällä keihäällänsä, mutta ovela koira, jolla oli pitkä tottumus
iskujen väistämisessä, oli mitä epävarmin maalitaulu.

Toverien juoksu ja huuto oli hälyttänyt muita neekereitä, ja nyt
parveili koko kylän väki raittia ylöspäin, avustaakseen etsinnässä.
Ensiksi he huomasivat vartijan kuolleen ruumiin, ja hetkistä myöhemmin
oli joku rohkeimmista astunut hökkeliin ja havainnut, että vanki oli
poissa. Nämä kummastuttavat tiedot saivat neekerit samalla kertaa sekä
säikähtymään että raivostumaan; mutta kun he eivät silmiensä edessä
nähneet mitään vihollista, ehti raivo päästä voitolle heidän
säikähdyksestään, ja niinpä johtajat taempien työntäminä juoksivat
nopeasti hökkelin sivulle, nalkuttavaa rakkia kohti. He keksivät yhden
ainoan valkoisen soturin rientämässä pois heidän vankinsa kanssa ja
tuntien hänet monien rosvoretkien ja kunnottomuuksien toimeenpanijaksi
ja luullen saaneensa hänet ahtaalle ja epäedulliseen asemaan
hyökkäsivät hurjasti hänen kimppuunsa.

Nähdessään tulleensa ilmi nosti Korak Miriamin hartioilleen ja juoksi
puuta kohti, jonka kautta he voisivat paeta kylästä. Mutta häntä
ehkäisi taakkansa paino, tytön jalat kun vaivoin kykenivät häntä
kannattamaan kävelyssä, saati siten nopeassa juoksussa, sillä tiukkaan
vedetyt siteet, jotka niin kauan olivat puristaneet hänen nilkkojaan,
olivat osittain herpaannuttaneet hänen jalkansa.

Jollei näin olisi ollut laita, olisi näiden kahden pako ollut tuokiossa
suoritettu, koska Miriam oli tuskin rahtuakaan vähemmän ketterä kuin
Korak ja yhtä tottunut puissa liikkumaan. Mutta tyttö hartioillaan ei
Korak voinut sekä juosta että taistella edukseen, ja seurauksena oli,
että ennenkuin hän oli ehtinyt puoltakaan matkaa puuta kohti oli
parikymmentä toverinsa luskutuksen ja isäntiensä huutojen havahduttamaa
koiraa tavoittanut pakenevan valkoisen miehen. Ne näykkivät hänen
sääriänsä, saaden hänet vihdoin kaatumaan. Ja silloin kävivät nuo
hyeenamaiset pedot heti häneen kiinni, ja kun hän ponnisteli
jaloilleen, saapuivat jo neekeritkin paikalle.

Pari heistä tarttui kynsivään, pureskelevaan Miriamiin vaimentaen hänet
-- isku päähän oli riittävä. Apinamiestä vastaan he havaitsivat
ankarammat toimenpiteet tarpeellisiksi. Vaikka sekä koirat että soturit
painoivat häntä alas, onnistui hänen kuitenkin päästä pystyyn. Oikealle
ja vasemmalle hän jakeli musertavia iskuja inhimillisten vastustajainsa
kasvoihin, -- koirista hän ei välittänyt rahtuakaan, tarttuen vain
itsepintaisimpiin ja taittaen niiltä niskat yhdellä ainoalla nopealla
ranteensa liikkeellä.

Hänen riuhtaistuaan ryhmysauvan eebenpuunväriseltä Herkuleelta, joka
sivalsi sillä häntä kohti, saivat neekerit täysin määrin kokea, mitä
kuritusmahdollisuuksia oli joustavissa lihaksissa oudon valkoisen
jättiläisen ruskean, sametinpehmeän ihon alla. Hän ryntäsi heidän
keskeensä niin hurjana kuin koskaan on vimmastuneen uros-elefantin
tapana. Hän iski oikeaan ja vasempaan, kaataen ne harvat, jotka olivat
kyllin uhkarohkeita häntä vastustamaan; ja selvää oli, että jollei
keihäänheitto sattuisi häntä kaatamaan, kukistaisi hän koko kylän ja
anastaisi takaisin tyttönsä. Mutta vanha Kovudu ei antanut niin
helpolla riistää itseltään tytöstä saatavia lunnaita; nähdessään että
heidän heikkoutensa johtui heidän hyökkäyksensä huonosta kurista, josta
tähän asti oli ollut tuloksena vain sarja kaksinotteluja valkoisen
soturin kanssa, hän kutsui kylänmiehensä pois ja järjestäen heidät
tiiviiksi joukoksi tytön ja kahden tätä vartioivan soturin ympärille
käski heidän tyytyä pelkkään apinamiehen hyökkäysten torjumiseen.

Yhä uudestaan hyökkäsi Korak tätä keihäänkärjillä vahvistettua
ihmismuuria vastaan. Yhä uudestaan työnnettiin hänet takaisin, ja usein
hän sai vakavia haavoja kehoitukseksi suurempaan varovaisuuteen. Hän
oli kiireestä kantapäähän punaisena omasta hurmeestansa, ja vihdoin hän
verenvuodosta heikontuneena katkerin mielin totesi, ettei hän yksinään
voinut tehdä enempää Miriaminsa auttamiseksi.

Silloin juolahti hänen mieleensä muuan ajatus. Hän parkaisi kovalla
äänellä tytölle, joka nyt oli toipunut tajuihinsa.

"Korak lähtee", huusi hän; "mutta hän palaa pelastamaan sinut
gomanganien käsistä. Hyvästi, Miriamini, Korak tulee jälleen luoksesi."

"Hyvästi!" huusi tyttö vastaukseksi. "Miriam odottaa, kunnes tulet."

Kuin salama ja ennenkuin he saattoivat aavistaa hänen tarkoitustansa ja
ehkäistä häntä, kääntyi Korak, kiiti kylän poikki ja hävisi yhdellä
hyppäyksellä isoon puuhun, joka oli hänen valtatienään Kovudun kylään.
Keihästuisku saattoi häntä, mutta sen ainoana tuloksena oli viidakon
pimennosta kajahtava härnäävä nauru.




KOLMASTOISTA LUKU

Miriam myydään


Jälleen sidottuna ja ankarasti vartioituna Kovudun omassa hökkelissä
Miriam näki yön kuluvan ja uuden päivän valkenevan, eikä hänen joka
hetki odottamansa Korak vielä palannut. Hän ei epäillytkään, että
nuorukainen tulisi takaisin, ja vielä varmempi hän oli siitä, että hän
vapauttaisi hänet vankeudesta. Miriamista Korak oli miltei kaikkivoipa.
Tyttö näki Korakissa toteutuneena kaikki, mikä hänen villissä
maailmassaan oli jalointa, väkevintä ja parasta. Hän oli ylpeä Korakin
uljuudesta ja palvoi häntä sen hellän huomaavaisuuden vuoksi, jota
poika aina oli hänelle osoittanut.

Korakia odotellessaan Miriam uneksi hänestä ja kaikesta, mitä
nuorukainen hänelle merkitsi. Hän vertasi tätä sheikkiin, isäänsä, ja
ankaraa, harmaantunutta vanhaa arabialaista ajatellessaan hän tunsi
puistatusta. Mustat raakalaisetkin olivat olleet hänelle vähemmän
tylyjä. Ymmärtämättä heidän kieltään hän ei voinut arvata, missä
tarkoituksessa he pitivät häntä vankina. Hän tiesi ihmisten syövän
ihmisiä ja oli odottanut joutuvansa villien ruuaksi; mutta nyt hän oli
ollut heidän keskuudessaan jonkun aikaa, eikä hänelle ollut mitään
pahaa tapahtunut. Hän ei tiennyt, että oli lähetetty viestinviejä
sheikin etäiseen kylään hieromaan kauppaa lunnaista. Hän ei tiennyt,
eikä tiennyt Kovudukaan, että viestinviejä ei milloinkaan ollut päässyt
määräpaikkaansa -- että hän oli tavannut Jönssonin ja Malbinin safarin
ja alkuasukasten tapaan puheliaana paljastanut saamansa tehtävän
ruotsalaisten mustille palvelijoille. Nämä olivat ennen pitkää
kertoneet asian isännilleen, ja seurauksena oli, että melkein heti kun
viestinviejä oli lähtenyt heidän leiristään jatkamaan matkaansa ja
ehtinyt näkyvistä, kuului laukaus, ja mies kellahti hengetönnä
vesakkoon, selkä kiväärinluodin lävistämänä.

Vähää myöhemmin asteli Malbin takaisin leiriin, jossa hän koetti
selittää tähdänneensä sievää kaurista mutta ampuneensa harhaan.
Ruotsalaiset tiesivät, että heidän miehensä vihasivat heitä ja että
julkinen vihollisuus Kovudua vastaan heti ensi tilassa kerrottaisiin
päällikön korviin. Eikä heillä ollut riittävästi tuliaseita eikä
luotettavia seuralaisia rohjetakseen suututtaa ovelaa vanhaa
päällikköä.

Tämän välitapauksen jälkeen sattui seikkailu paviaanien ja eläimiin
ihmisiä vastaan liittyneen valkoisen villin kanssa. Vain taitavilla
manööveritempuilla ja paljon ruutia tuhlaamalla oli ruotsalaisten
onnistunut lyödä raivostuneet apinat takaisin, ja vielä tuntikausia
jälkeenpäin saartoi heidän leiriänsä monisatainen parvi murisevia,
kirkuvia paholaisia.

Pyssyt kädessä torjuivat ruotsalaiset lukuisia rajuja hyökkäyksiä,
jotka vain pätevän johdon puutteessa koituivat vähemmän tehokkaiksi
seurauksiltaan kuin ne näköjään olivat peloittavia. Tuontuostakin
luulivat nämä kaksi miestä nähneensä sileäihoisen, hurjan apinaihmisen
liikkumassa paviaanien joukossa metsässä, ja se otaksuma, että juuri
hän saattaisi johtaa hyökkäystä heitä vastaan, teki heidät perin
levottomiksi. He olisivat antaneet paljon, jos olisivat voineet saada
hänet selvästi pyssyjensä maalitauluksi, sillä hänen syykseen he
lukivat näyte-eläimen menetyksen ja paviaanien häijyn halun heitä
ahdistaa.

"Se on varmaan sama, jota ammuimme useita vuosia sitten", sanoi Malbin.
"Sillä kertaa hänellä oli seurassaan gorilla. Näitkö hänet selvästi,
Karl?"

"Kyllä", vastasi Jönsson. "Hän ei ollut viittä askelta minusta, kun
häntä ammuin. Hän näkyy olevan älykäs eurooppalainen -- ja melkein
vielä poika. Hänen piirteissään ja ilmeessään ei ole mitään merkkejä
typeryydestä tai rappeutumisesta, kuten yleensä on laita tällaisissa
tapauksissa, jolloin joku mielipuoli karkaa metsään ja ruokottomana ja
alastomana eläen hankkii itselleen naapuriston talonpojilta
villi-ihmisen nimen. Ei, hän on toista maata -- ja juuri senvuoksi
monin verroin pelättävämpi. Niin mielelläni kuin hänet ampuisinkin,
soisin hänen kuitenkin pysyvän loitolla. Jos hän joskus ryhtyisi
harkitusti johtamaan hyökkäystä meitä vastaan, en uskoisi meille jäävän
suurtakaan pelastusmahdollisuutta, paitsi jos saisimme hänet kaadetuksi
jo ensi ryntäyksessä."

Mutta valkoista jättiläistä ei enää kuulunut johtamaan paviaanien
hyökkäystä heitä vastaan, ja vihdoin nämä vihaiset luontokappaleet
itsekin kaikkosivat viidakkoon, jättäen säikähtyneen safarin rauhaan.

Seuraavana päivänä lähtivät ruotsalaiset taivaltamaan Kovudun kylää
kohti hankkiakseen itselleen sen valkoisen tytön, jonka Kovudun
viestinviejä oli kertonut viruvan vangittuna päällikön kylässä.

Heidän suunnitelmansa oli viisaasti valmistettu. Valkoisesta vangista
ei hiiskuttukaan, -- he eivät olleet tietävinään, että Kovudulla
sellaista olikaan. He vaihtoivat lahjoja vanhan päällikön kanssa ja
hieroivat hänen valtuutettujensa kanssa kauppaa siitä, mitä ja
minkäarvoista heidän oli antimistaan saatava, kuten on tavallista ja
luonnollista, milloin ei ole sivuvaikuttimia. Aiheeton anteliaisuus
olisi herättänyt epäluuloa.

Tätä seuraavan keskustelun aikana he kertoivat kuulumisia ja juoruja
kylistä, joiden läpi olivat matkustaneet, Kovudun heille vastavuoroon
jutellessa sellaisia uutisia, mitä hän tiesi. Rupattelu oli
pitkällistä ja väsyttävää, kuten nämä alkuasukasten menot aina ovat
eurooppalaisille. Kovudu ei maininnut vangistaan, ja siitä päätellen,
että hän auliisti tarjosi heille oppaita ja lahjoja, näkyi hän
hartaasti toivovan, että hänen vieraansa pian lähtisivät. Keskustelun
lopulla Malbin kuin sattumalta mainitsi sheikin kuolemasta. Kovudu
ilmaisi mielenkiintoa ja kummastusta.

"Etkö sitä tiennyt?" kysyi Malbin. "Sepä omituista. Viime kuunkierrolla
se tapahtui. Hän putosi ratsultaan, kun eläin astui koloon. Hevonen
kaatui hänen päällensä. Kun hänen miehensä saapuivat, oli sheikki jo
ihan hengetön."

Kovudu raapaisi päätänsä. Häntä oli kohdannut suuri pettymys. Kun ei
ollut sheikkiä, ei myöskään ollut valkoisesta tytöstä saatavien
lunnaiden toivoa. Tyttö oli nyt arvoton, jollei käyttäisi häntä
juhlateuraaksi tai -- luovuttaisi jollekulle. Jälkimäinen ajatus
havahdutti hänet. Hän sylkäisi pieneen, maassa jalkojensa juuressa
ryömivään kuoriaiseen. Hän silmäili tutkivasti Malbiniin. Nämä
valkoiset miehet olivat omituisia: vaelsivat kauaksi kotikylistään
ilman naisia. Mutta hän tiesi heidän silti välittävän naisista. Oli
vain kysymys siitä, kuinka paljon he niistä välittivät, ja se kysymys
sai Kovudun ymmälle.

"Minäpä tiedän valkoisen tytön", virkkoi hän äkkiä. "Jos haluatte hänet
ostaa, saanette hänet huokealla."

Malbin kohautti olkapäitänsä. "Meillä on tässä ilmankin vastuksia,
Kovudu", sanoi hän, "niin ettei meidän kannata ottaa vaivoiksemme ja
kiusaksemme vanhaa naarashyeenaa, saati sitten mokomasta maks--"

Malbin napsautti halveksivasti sormiansa.

"Se on nuori", sanoi Kovudu, "ja kaunis katsella."

Ruotsalaiset nauroivat. "Ei ole kauniita valkoisia naisia viidakossa,
Kovudu", selitti Jönsson. "Sinun tulisi hävetä yritystäsi tehdä pilaa
vanhoista ystävistä."

Kovudu hypähti pystyyn. "Tulkaahan", virkkoi hän. "Näytän teille, että
hän on ihan sanojeni mukainen."

Malbin ja Jönsson nousivat seuratakseen häntä, ja samalla heidän
katseensa yhtyivät; Malbin loi toisen luomensa hitaasti alas iskien
viekkaasti silmää. Yhdessä he seurasivat Kovudua hänen hökkeliinsä. Sen
hämäryydessä he eroittivat naisen hahmon sidottuna lepäämässä
makuumatolla.

Malbin vilkaisi vain kerran ja kääntyi pois. "Se on varmaan
tuhatvuotias, Kovudu", sanoi hän lähtiessään majasta.

"Tyttö on nuori", huudahti villi. "Täällä sisällä on pimeä. Ette voi
nähdä. Malttakaas, minä käsken tuoda hänet päivänvaloon", ja hän käski
kahden tyttöä vartioivan soturin katkaista siteet hänen nilkoistansa ja
taluttaa hänet esille tarkastettavaksi.

Malbin ja Jönsson eivät ilmaisseet mitään innostusta, vaikka molemmat
olivat ihan pakahtua -- ei tytön näkemisen, vaan omistamisen halusta.
He eivät välittäneet, vaikka hänellä olisi ollut marakatin naama tai
samanlainen vartalo tynnyrimahoineen kuin Kovudulla itsellään. He eivät
halunneet tietää muuta kuin että hän oli sheikiltä useita vuosia sitten
varastettu lapsi. He arvelivat tuntevansa hänet siksi, jos hän todella
oli sama, mutta muutoinkin oli Kovudun sheikille lähettämä viesti sitä
laatua, että he saattoivat varmasti otaksua tytön samaksi, jonka jo
kerran olivat yrittäneet ryöstää.

Kun Miriam tuotiin esille hökkelin pimeästä sisustasta, käänsivät
molemmat miehet kaikin tavoin välinpitämättömyyttä teeskennellen
katseensa häneen. Vaivoin sai Malbin hillityksi kummastelevan
huudahduksen. Tytön kauneus salpasi hänen hengityksensä; mutta samassa
hän palautti tyynen sävynsä ja kääntyi Kovuduun päin.

"No?" sanoi hän vanhalle päällikölle.

"Eikö hän ole nuori ja hyvännäköinen?" kysyi Kovudu.

"Vanha hän ei ole", vastasi Malbin; "mutta sittenkin hänestä tulisi
meille vastusta. Emme saapuneet pohjoisesta tänne vaimoja etsimään, --
siellä olisi meille ollut niitä enemmän kuin kylliksi."

Miriam seisoi katsellen suoraan valkoisiin miehiin. Hän ei odottanut
heiltä mitään -- he olivat hänestä yhtä paljon hänen vihollisiaan kuin
mustatkin. Hän vihasi ja pelkäsi niitä kaikkia. Malbin puhutteli tyttöä
arabiaksi.

"Me olemme ystäviä", sanoi hän. "Tahtoisitko, että veisimme sinut
täältä pois?"

Hitaasti ja hämärästi, ikäänkuin jostakin hyvin etäältä, palasi tytölle
tämän ennen tutunomaisen kielen muisto.

"Minä tahtoisin päästä vapaaksi", sanoi hän, "ja palata Korakin luo."

"Etkö tahtoisi lähteä meidän mukaamme?" tiukkasi Malbin.

"En", vastasi Miriam.

Malbin kääntyi Kovudun puoleen. "Se ei halua lähteä meidän kanssamme",
selitti hän.

"Olettehan miehiä", vastasi neekeri. "Ettekö voi viedä häntä väkisin?"

"Se vain lisäisi vaivojamme", vastasi ruotsalainen. "Ei, Kovudu, me
emme halua häntä; mutta jos toivot hänestä pääseväsi, niin ystävyydestä
sinua kohtaan korjaamme hänet pois."

Nyt Kovudu tiesi, että tästä tulisi kauppa. Miehet halusivat tyttöä.
Siksi hän alkoi hieroa sopimusta hinnasta, ja lopuksi Miriam joutui
mustan päällikön käsistä näille kahdelle ruotsalaiselle kuudesta
metristä guttaperka-kangasta, kolmesta messinkisestä patruunakotelosta
ja kiiltävästä, uudesta newjerseyläisestä linkkuveitsestä. Ja kaikki
muut, paitsi Miriam, olivat kauppaan erittäin tyytyväisiä.

Kovudu pani vain yhden ehdon, sen nimittäin, että eurooppalaisten oli
lähdettävä kylästä ja otettava tyttö mukaansa niin aikaisin seuraavana
aamuna kuin vain pääsisivät liikkeelle. Nyt kun kauppa oli tehty, hän
ei epäröinyt selittää heille syytä vaatimukseensa. Hän kertoi tytön
hurjan toverin tekemästä tarmokkaasta yrityksestä vangitun
pelastamiseksi ja vihjaisi, että mitä pikemmin he veisivät hänet pois
siltä seudulta, sitä luultavammin he saisivat hänet pitää.

Miriam sidottiin jälleen, ja häntä vartioittiin, mutta tällä kertaa hän
oli ruotsalaisten teltassa. Malbin puhutteli häntä, koettaen
suostutella häntä vapaaehtoisesti seuraamaan heitä. Hän kertoi tytölle,
että he veisivät hänet takaisin hänen kotikyläänsä, mutta huomattuaan,
että tämä mieluummin kuolisi kuin palaisi vanhan sheikin luo,
vakuutteli hän, etteivät he veisi häntä sinne eivätkä oikeastaan
koskaan olleet sitä aikoneetkaan. Jutellessaan tytön kanssa ahmi
ruotsalainen silmillään hänen kauniita kasvonpiirteitänsä ja vartalon
siroja muotoja. Miriam oli kasvanut pitkäksi, soreaksi ja solakaksi ja
alkanut kypsyä naiseksi siitä ajasta, kun Malbin kauan sitten oli
nähnyt hänet sheikin kylässä. Vuosikausia oli tyttö hänelle merkinnyt
jotakin satumaista palkintosummaa ja kangastanut hänen ajatuksissaan
vain niiden nautintojen ja sen ylellisyyden vertauskuvana, joita
runsaalla frangimäärällä saattoi ostaa. Nyt, kun Miriam seisoi hänen
edessään elämää uhkuvana ja herttaisena, hän herätti Malbinin mielessä
muita kiehtovia ja viekoittelevia mahdollisuuksia. Hän astui lähemmäksi
ja laski kätensä tytön hartioille. Miriam säpsähti. Silloin Malbin
tarttui häneen kiinni, ja tyttö antoi hänelle navakan suutillikan, kun
hän yritti suudella. Samassa astui Jönsson telttaan.

"Malbin! Oletko hullu?" hän melkein huusi.

Sven Malbin päästi tytön irti ja kääntyi toveriaan kohti. Hänen
kasvonsa olivat suuttumuksesta punaiset.

"Mitä hittoa sinä yrittelet?" murisi Jönsson. "Tahdotko hukata kaiken
palkkiontoivon? Jos me pitelemme häntä pahoin, emme saa penniäkään,
vaan meidät lähetetään vielä vankilaan vaivojemme palkaksi. Luulin
sinua järkevämmäksi, Malbin."

"Minä en ole puusta", jupisi Malbin.

"Soisinpa, että olisit", vastasi Jönsson, "ainakin siihen asti, kun
olemme luovuttaneet tytön turvaan ja perineet, mitä meille kuuluu."

"Lempo soikoon!" huudahti Malbin. "Mitä hyötyä siitä on? Ne riemastuvat
kyllä muutoinkin, saadessaan hänet takaisin, ja sinne päästyämme pitää
tyttö hyvinkin mielellään suunsa kiinni. Miksikä ei?"

"Siksi, että minä sen kiellän", ärjäisi Jönsson. "Olen aina sallinut
sinun ärhennellä, Sven; mutta tässä tapauksessa minä pidän pääni ja
ajan tahtoni perille -- koska minä olen oikeassa ja sinä väärässä,
kuten molemmat tiedämme."

"Sinusta on äkkiä tulemassa hiton siveellinen", jupisi Malbin. "Ehkä
luulet unohtaneeni majatalon isännän tyttären ja pikku Celellan ja sen
neekeritytön..."

"Suu kiinni!" katkaisi Jönsson. "Ei tässä ole puhetta siveellisyydestä,
sen sinä itse tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. En halua riidellä
kanssasi, Sven, mutta sinä et jumal'avita tee pahaa tälle tytölle,
vaikka minun sitä estääkseni täytyisi sinut tappaa. Olen kärsinyt ja
raatanut kuin orja; ainakin neljäkymmentä kertaa olen ollut joutumassa
surmansuuhun viimeksi kuluneina yhdeksänä tai kymmenenä vuonna,
yrittäessäni saavuttaa, mitä onni vihdoinkin on poimittavaksemme
heittänyt; enkä minä nyt salli riistää itseltäni voiton hedelmiä siksi,
että sinä satut olemaan pikemmin elukka kuin mies. Varoitan sinua vielä
kerran, Sven..." ja hän napautti lanteeltaan riippuvaa, tuppeen
pistettyä revolveria.

Malbin katsoa muljautti vihaisesti toveriinsa, kohautti olkapäitänsä ja
lähti teltasta. Jönsson kääntyi Miriamin puoleen. "Jos hän vielä kiusaa
sinua, niin kutsu minua", sanoi hän. "Minä olen aina lähellä."

Tyttö ei ollut ymmärtänyt omistajainsa keskustelua, sillä he olivat
puhuneet ruotsia; mutta sen, mitä Jönsson juuri oli sanonut hänelle
arabiankielellä, hän ymmärsi ja käsitti siitä oivallisesti, mitä näiden
kahden kesken oli haasteltu. Heidän kasvojensa ilmeet, eleet ja
Jönssonin uhkaava liike, revolverin napauttaminen ennenkuin Malbin oli
lähtenyt teltasta, olivat kaikki kaunopuheisesti todistaneet heidän
torailunsa vakavuutta. Nyt Miriam odotti Jönssonilta ystävyyttä
ja heittäytyi nuoressa viattomuudessaan hänen armoilleen,
rukoillen vapauttamaan hänet, jotta voisi palata Korakin luo ja
viidakkoelämäänsä; mutta hän oli tuomittu toiseen pettymykseen, sillä
mies vain nauroi hänelle karkeasti ja sanoi, että jos hän yritti
karata, rangaistaisiin häntä juuri sillä, mistä hänet vastikään oli
pelastettu.

Pitkin yötä odotti tyttö maatessaan kuulevansa merkkiä Korakilta. Koko
viidakon elämä liikkui pimeässä. Hänen herkkiin korviinsa kuului ääniä,
joita muut leirissä olijat eivät voineet eroittaa ja jotka hän tulkitsi
niinkuin me osaisimme tulkita ystävän puheen, mutta ainoakaan sävel ei
kuiskannut Korakin läsnäolosta. Kuitenkin Miriam tiesi, että hän
tulisi. Mikään muu kuin kuolema ei estäisi Korakia palaamasta häntä
noutamaan. Mikä häntä sitten viivyttikään?

Kun aamu valkeni eikä yön kuluessa ollut kuulunut mitään auttavasta
Korakista, oli Miriamin usko ja luottamus vielä horjumaton, vaikka
pahat aavistukset hänen ystävänsä turvallisuudesta alkoivat häntä
kiusata. Tuntui käsittämättömältä, että olisi sattunut mitään vakavaa
onnettomuutta hänen ihmeelliselle Korakilleen, joka päivät pääksytysten
samoili mitään onnettomuuksia kokematta viidakon kaikkien kauhujen
keskellä. Mutta aamu tuli, aamiainen syötiin, leiri purettiin ja
ruotsalaisten huonomaineinen safari oli jo liikkeellä pohjoiseen päin,
eikä vielä näkynyt merkkiäkään pelastuksesta, jota tyttö joka hetki
odotti.

Koko sen päivän he vaelsivat ja seuraavan ja sitä seuraavan päivän,
eikä Korak edes näyttäytynyt pienelle kärsivälliselle odottajalle, joka
ääneti ja sievästi astui kovasydämisten vangitsijainsa vieressä.

Malbin oli yhä nyrpeä ja vihainen. Jönssonin ystävällisiin
puhutteluihin hän vastasi lyhyillä, yksitavuisilla murahduksilla.
Miriamille hän ei haastellut, mutta useinkin tyttö havaitsi miehen
tuijottavan häneen ahneesti, puolittain suljettujen silmäluomien alta.
Se katse puistatti Miriamia. Hän puristi Gikaa tiukemmin poveansa
vasten ja oli kaksin verroin suruissaan, että oli otettu pois hänen
veitsensä silloin kun Kovudu hänet vangitsi.

Neljäntenä päivänä alkoi Miriam lopullisesti menettää toivonsa. Jotakin
oli tapahtunut Korakille. Hän tiesi sen. Nuorukainen ei enää koskaan
saapuisi, ja nämä miehet kuljettaisivat hänet kauas pois. Joskus ne
hänet tappaisivat. Hän ei enää milloinkaan saisi nähdä Korakia.

Tänä päivänä lepäsivät ruotsalaiset, sillä he olivat marssineet
nopeasti, ja heidän miehensä olivat väsyksissä. Malbin ja Jönsson
olivat poistuneet leiristä, mennäkseen metsästämään, ja kääntyneet eri
suunnille. He olivat olleet poissa noin puoli tuntia, kun Miriamin
teltan ovikaistaletta kohotettiin ja Malbin astui sisälle. Hänen
kasvoillaan oli pedon ilme.




NELJÄSTOISTA LUKU

Ihmisten ilmoille


Tuijottaen häneen silmät suurina, kuten väijytty eläin ison käärmeen
hypnotisoivasta katseesta jähmettyneenä, vartosi kauhistunut tyttö
miehen lähestymistä. Hänen kätensä olivat vapaat, sillä ruotsalaiset
olivat kytkeneet hänet vanhan orjakahleen pätkällä, joka toisesta
päästä oli kiinnitetty tytön kaulaan pantuun rautaiseen kauluslukkoon
ja toisesta päästä pitkään, maahan lyötyyn paaluun.

Miriam kavahti tuuma tuumalta teltan takaseinää kohti. Malbin seurasi
häntä. Hänen kätensä olivat ojennettuina ja sormet kynsien tavoin
puolittain käyristyneet -- valmiina tarttumaan kiinni. Hänen huulensa
olivat raollaan, ja hän hengitti nopeasti, läähättäen.

Tyttö muisti Jönssonin neuvon, että piti kutsua häntä, jos Malbin
yrittäisi tehdä väkivaltaa; mutta Jönsson oli mennyt viidakkoon
metsästämään. Malbin oli hyvin valinnut aikansa. Kuitenkin parkaisi
tyttö kovaa ja kimakasti kerran, kahdesti, kolme kertaa, ennenkuin
Malbin oli ehtinyt hypätä teltan toiselle sivulle ja raaoilla
sormillaan puristaen tukehduttaa hänen hätähuutonsa. Sitten Miriam
taisteli hätyyttäjäänsä vastaan hampaillaan ja kynsillään, niinkuin kai
jokainen viidakon naaras olisi taistellut. Malbin huomasi, että hänellä
tässä ei ollutkaan mikään helppo saalis. Solakassa, nuoressa ruumiissa
oli pyöreiden muotojen ja hienon, pehmeän ihon alla naarasleijonan
lihakset. Mutta eipä ollut Malbinkaan heikko. Hän oli karkea
luonteeltansa ja ulkonäöltänsä, ja hänen lihasvoimansa olivat
senmukaiset. Hän oli jättiläinen kooltaan ja tavattoman väkevä.
Hitaasti hän painoi tytön lattiaan ja löi häntä kasvoihin, milloin hän
kovin kipeästi puraisi tai raapaisi. Miriam iski takaisin, mutta kävi
yhä heikommaksi kuristavien sormien tukehduttavasta puristuksesta.

Ulkona viidakossa oli Jönsson kaatanut kaksi kaurista. Metsästäessään
hän ei ollut joutunut etäälle eikä ollut sitä halunnutkaan. Hän epäili
Malbinia. Se, että hänen toverinsa oli kieltäytynyt häntä seuraamasta
ja mieluummin mennyt yksin metsästämään toiselle suunnalle, ei
tavallisissa oloissa olisi hänessä herättänyt mitään kaameita
aavistuksia; mutta Jönsson tunsi Malbinin hyvin, ja siksipä hän,
hankittuaan syötävää, kääntyi heti takaisin leiriä kohti,
neekerinuorukaisten kantaessa hänen riistaansa.

Hän oli kävellyt noin puolet paluumatkasta, kun hänen korviinsa kuului
heikko huuto leiristä päin. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Se toistui
kahdesti, ja sitten oli kaikki hiljaa. Mutisten kirouksen lähti Jönsson
nopeasti juoksemaan. Hän pelkäsi tulevansa liian myöhään. Mikä hölmö
Malbin olikaan, kun tuolla tavoin pani kokonaisen omaisuuden vaaraan!

Etäämpänä leiristä kuin Jönsson ja sen vastakkaisella puolella kuuli
Miriamin kirahdukset toinenkin -- muukalainen, joka ei aavistanut
keitään muita valkoisia olevankaan läheisyydessä, metsästäjä,
kourallinen kiiltävän mustia sotilaita mukanaan. Hänkin kuunteli
hetkisen tarkkaavaisesti. Hän ei voinut epäilläkään, että parkaisut
olivat hätähuutoja, ja niinpä hänkin juoksujalkaa riensi säikähtynyttä
ääntä kohti; mutta kun hän oli paljoa etäämpänä kuin Jönsson, ehti tämä
ensiksi teltalle. Se, mitä ruotsalainen siellä näki, ei herättänyt
mitään sääliä hänen paatuneessa sydämessään, vaan ainoastaan
suuttumusta lurjustoveria vastaan.

Miriam torjui yhä hätyyttäjäänsä. Malbin yhä lyödä mäjäytteli tyttöä.
Syytäen rumia sadatuksia entistä ystäväänsä vastaan ryntäsi Jönsson
telttaan. Keskeytettynä hommastaan Malbin päästi uhrinsa ja kääntyi
ottamaan vastaan Jönssonin vimmatun hyökkäyksen. Hän tempasi revolverin
kupeeltansa. Mutta arvaten toverinsa käden salamannopean liikkeen
paljasti Jönsson melkein samaan aikaan oman aseensa, ja molemmat
laukaisivat heti. Jönsson oli vielä hyökkäämässä Malbinia kohti, mutta
'laukauksen leimahtaessa hän pysähtyi. Revolveri putosi hänen
hervottomista sormistaan.

Hetkisen hän horjui kuin juopunut. Harkitsevan kylmäverisesti upotti
Malbin vielä kaksi luotia toverinsa ruumiiseen lyhyeltä välimatkalta.
Kiihtymyksessään ja kauhussaan ihmetteli Miriam haavoitetun miehen
sitkeähenkisyyttä. Tämän silmät olivat sulkeutuneet, pää valahti
rinnalle, kädet riippuivat velttoina edessä. Mutta kuitenkin hän yhä
seisoi pystyssä, vaikkakin kauheasti hoiperrellen. Vasta kolmannen
luodin osuttua maaliinsa hän suistui maahan kasvoilleen. Sitten Malbin
lähestyi häntä ja potkaisi raa'asti, samalla kiroten. Senjälkeen hän
kääntyi jälleen Miriamiin päin. Hän tarttui taas tyttöön, mutta samalla
hetkellä avautuivat teltan kaistaleet hiljaa, ja aukkoon ilmestyi
pitkä, valkoinen mies. Ei Miriam eikä Malbin nähnyt tulijaa.
Jälkimäinen seisoi selin häneen ja verhosi hänet ruumiillaan tytön
silmiltä. Hän harppasi nopeasti teltan toiselle sivulle, astuen
Jönssonin ruumiin yli. Ensimmäisenä tiedoituksena Malbinille, että hän
ei enemmittä häiriöittä saisi panna toimeen aiettansa, oli hänen
olkapäällensä laskeutunut raskas käsi. Hän kääntyi ja näki ventovieraat
kasvot -- kookkaan, mustatukkaisen, harmaasilmäisen, khakivaatteisiin
ja leveään hellekypäriin puetun miehen. Malbin kurotti taas
revolveriansa, mutta toisen käsi oli ollut hänen omaansa nopeampi, ja
hän näki aseensa sinkoavan maahan teltan seinustalle, pois hänen
ulottuviltaan.

"Mitä tämä merkitsee?" Muukalainen osoitti kysymyksensä Miriamille
kielellä, jota tyttö ei ymmärtänyt. Miriam pudisti päätänsä ja puhui
arabiaa. Heti toisti mies kysymyksen sillä kielellä.

"Nämä miehet vievät minua pois Korakilta", selitti tyttö. "Tämä tahtoi
tehdä minulle pahaa. Tuo toinen, jonka hän juuri äsken tappoi, koetti
häntä siitä estää. Molemmat olivat kovin häijyjä miehiä, mutta tämä on
häijympi. Jos Korakini olisi täällä, niin hän tappaisi hänet. Sinä olet
kaiketi niiden kaltainen etkä siis tapa häntä."

Vieras hymyili. "Hän ansaitsisi kuoleman, siitä ei epäilystäkään",
sanoi hän. "Kerran olisin hänet tappanut; mutta nyt en tapa. Pidän
kuitenkin huolen siitä, että hän ei enää sinua hätyyttele."

"On jo kylliksi hupsuteltu", sanoi muukalainen sitten Malbinille. "Te
ansaitsette kuoleman, mutta minä en ole laki. Minä tiedän, kuka te
olette. Olen kuullut teistä. Teillä ja tuolla toverillanne on mitä
rumin maine. Teidänlaistanne emme me siedä maassamme. Tällä kertaa
päästän teidät menemään; mutta jos kerrankin palaatte, niin panen
korpilain käytäntöön. Ymmärrättekö?"

Malbin sähisi ja uhkaili ja antoi lopuksi perin törkeän haukkumanimen
pidättäjälleen. Siitä hän sai sellaisen rytyytyksen, että hampaat
kalisivat suussa. Asiantuntijat väittävät, että kipein kuritus, mitä
täysikasvuiselle miehelle häntä runtelematta voidaan antaa, on kelpo
vanhanaikainen selkäsauna. Ja sen Malbin nyt saikin.

"Pois täältä nyt!" tiuskasi muukalainen. "Kun ensi kerran minut näette,
niin muistakaa, ken olen", ja hän kuiskasi ruotsalaisen korvaan erään
nimen, mutta se olikin omansa masentamaan roiston tehokkaammin kuin
monet pieksemiset olisivat voineet. Sitten hän antoi miehelle
sysäyksen, joka ilmassa lennätti hänet teltan oven aukosta ulos
nurmikolle kellelleen.

"No", virkkoi hän kääntyen Miriamiin päin, "kellä on tämän niskaasi
kierretyn vehkeen avain?"

Tyttö osoitti Jönssonin ruumista. "Hänellä se on aina", sanoi hän.

Muukalainen penkoi ruumiin vaatteita, kunnes löysi avaimen. Hetkistä
myöhemmin oli Miriam vapaana.

"Sallitko minun palata Korakini luo?" kysyi hän.

"Minä pidän huolta, että sinut viedään takaisin omaisillesi", vastasi
mies. "Keitä ne ovat ja missä on heidän kylänsä?"

Muukalainen oli ihmetellen katsellut hänen omituista raakalaispukuansa.
Puheestansa päättäen hän oli arabialaistyttö; mutta mies ei koskaan
ollut nähnyt arabialaistyttöä noin puettuna.

"Keitä ovat omaisesi? Kuka on Korak?" kysyi hän jälleen.

"Korak! Ka, Korak on apina. Ei minulla muita omaisia ole. Korak ja minä
asumme viidakossa kahden, sittenkun A'ht meni apinain kuninkaaksi." Hän
oli aina siten lausunut Akutin nimen, sillä semmoiselta se oli hänestä
kuulostanut silloin, kun hän ensin joutui Korakin ja apinain pariin.
"Korak olisi päässyt kuninkaaksi, mutta hän ei tahtonut."

Muukalaisen silmiin tuli kysyvä ilme. Hän katseli tyttöä
tarkkaavaisesti. "Vai on Korak apina?" virkkoi hän. "Ja entä sinä, mikä
sinä olet?"

"Minä olen Miriam. Minä olen myöskin apina."

"Hm-m", oli muukalaisen ainoa kuuluva huomautus tähän hämmästyttävään
ilmoitukseen. Mutta hänen ajatuksensa olisi osittain saattanut tulkita
hänen silmiinsä välähtänyt säälivä ilme. Hän lähestyi tyttöä ja yritti
laskea kätensä hänen otsalleen. Miriam vetäysi taaksepäin, villisti
murahtaen. Hymy värähdytti miehen huulia.

"Sinun ei tarvitse minua pelätä", sanoi hän. "Minä en tee sinulle
pahaa. Tahdon vain nähdä, onko sinulla kuumetta -- oletko aivan terve.
Jos olet, niin lähdemme Korakia etsimään." Miriam katsoi suoraan noihin
teräviin harmaisiin silmiin. Varmaankin hän havaitsi niissä
eittämättömän todistuksen niiden omistajan rehellisyydestä, sillä hän
salli vieraan laskea kämmenensä hänen otsalleen ja koettaa valtimoa.
Hänellä ei tuntunut olevan kuumetta.

"Kuinka kauan olet ollut apinana?" kysyi mies.

"Jo pienestä tytöstä, monet, monet vuodet, aina siitä asti kun Korak
tuli ja vei minut isältäni, joka pieksi minua. Siitä asti olen elänyt
puissa Korakin ja A'htin kanssa."

"Missä päin viidakossa Korak asuu?" kysyi muukalainen.

Miriam osoitti suuntaa kädenheilautuksella, jonka kaari kahmaisi
auliisti puolet Afrikan mantereesta.

"Osaisitko takaisin hänen luokseen?"

"En tiedä", vastasi tyttö; "mutta hän osaa kyllä minun luokseni."

"Sitten on minulla suunnitelma", sanoi muukalainen. "Minä asun vain
muutaman päivämatkan päässä täältä. Vien sinut kotiini, jossa vaimoni
pitää sinusta huolta ja hoivaa sinua, kunnes löydämme Korakin tai Korak
löytää meidät. Jos hän löytäisi sinut täältä, löytäisi hän sinut
kylästänikin, eikö niin?"

Muukalainen viipyi siksi, kunnes Malbin oli joukkoineen hävinnyt
viidakkoon pohjoista kohti. Luottavaisena seisoi nyt Miriam hänen
vieressään, ja Gika riippui hennosta, ruskeasta kätösestä. He
haastelivat keskenään, ja mies ihmetteli tytön hapuilevaa arabiaa,
mutta luki sen vihdoin hänen puutteellisten sielunkykyjensä syyksi. Jos
hän olisi tiennyt, että oli vierinyt vuosia siitä, kun tyttö oli sitä
kieltä käyttänyt, siihen asti, kun ruotsalaiset ostivat hänet, ei hän
olisi ihmetellyt, että lapsi oli sen puolittain unohtanut. Oli vielä
toinen syy, miksi sheikin kieli oli niin helposti hämärtynyt hänen
muistissaan -- mutta, sen syyn olemassaoloa ei hän itse saattanut sen
paremmin aavistaa kuin hänen pelastajansakaan.

Tämä koetti suostutella Miriamia palaamaan kanssaan hänen kyläänsä eli
_duariinsa_, kuten sitä arabiaksi nimitetään; mutta tyttö halusi kaikin
mokomin heti ryhtyä etsimään Korakia. Viimeisenä keinona päätti
muukalainen viedä hänet väkisin mieluummin kuin uhrata hänen elämänsä
niille sairaloisille houreille, jotka häntä kiusasivat. Mutta älykkäänä
miehenä hän päätti ensin tehdä tytön mieliksi ja sitten yrittää
johdattaa häntä omalle suunnalleen. Kun he siis lähtivät liikkeelle,
samosivat he ensin etelää kohti, vaikka hänen oma uutistilansa sijaitsi
melkein suoraan idässä.

Vähitellen hän käänsi suunnan yhä idemmäksi ja totesi suureksi
mielihyväkseen, että tyttö ei huomannut mitään poikkeamista
alkusuunnasta. Sillä välin kävi Miriam yhä luottavaisemmaksi. Ensiksi
hän oli vain vaistomaisesti taipunut uskomaan, että tämä iso tarmangani
ei mielinyt tehdä hänelle pahaa; mutta kun päivät kuluivat ja hän sai
kokea muukalaisen herkeämätöntä ystävällisyyttä ja huolenpitoa, tuli
hän verranneeksi häntä Korakiin ja kiintyi häneen hartaasti, vaikkei
hänen uskollisuutensa apinamiestä kohtaan silti laisinkaan heikentynyt.

Viidentenä päivänä he saapuivat äkkiä isolle tasangolle, ja
metsänlaidasta näki tyttö aidattuja vainioita ja joukon rakennuksia,
jotka sijaitsivat jonkun matkan päässä. Silloin hän hätkähti
kummastuneena.

"Missä me olemme?" kysyi hän osoittaen sinnepäin.

"Me emme voineet löytää Korakia", vastasi mies, "ja kun tiemme kävi
duarini lähettyviltä, toin sinut tänne odottamaan ja lepäämään vaimoni
luona, kunnes mieheni voivat löytää apinasi tai se löytää sinut. Näin
on parempi, pienokaiseni. Meidän luonamme olet paremmassa turvassa ja
onnellisempi."

"Minua peloittaa, bwana", sanoi tyttö. "Sinun duarissasi ne pieksevät
minua niinkuin pieksi sheikkikin, isäni. Päästä minut menemään takaisin
viidakkoon. Sieltä löytää Korak minut. Hänen mieleensä ei juolahtaisi
etsiä minun valkoisen miehen duarista."

"Kukaan ei piekse sinua, lapsi", vastasi mies. "Olenko minä sinua
piessyt? Katso, täällä ovat kaikki minun väkeäni. Ne kohtelevat sinua
hyvin. Meillä ei ketään piestä. Vaimoni on sinulle varmasti hyvin
ystävällinen, ja vihdoin saapuu Korak, sillä minä lähetän miehiä häntä
etsimään."

Tyttö pudisti päätänsä. "Ne eivät voisi tuoda häntä, sillä hän tappaisi
ne kuten kaikki ovat yrittäneet häntä tappaa. Minä pelkään. Anna minun
mennä, bwana."

"Sinä et osaisi mennä kotiseudullesi. Sinä eksyisit. Leopardit ja
leijonat kaappaisivat sinut jo ensi yönä, etkä lopultakaan löytäisi
Korakiasi. Parempi on, että jäät meidän luoksemme. Enkö minä
pelastanut sinua häijyn miehen käsistä? Etkö siitä ole minulle hiukan
kiitollisuudenvelassa? Jää siis luoksemme ainakin muutamiksi viikoiksi,
kunnes voimme päättää, mikä on sinulle parasta. Sinä olet vain pieni
tyttönen -- olisihan väärin päästää sinua yksinäsi viidakkoon."

Miriam nauroi. "Viidakko", sanoi hän, "on minun isäni ja äitini. Se on
ollut minulle ystävällisempi kuin ihmiset. En minä metsää pelkää. Enkä
pelkää leopardia tai leijonaakaan. Minä kuolen, kun aikani tulee.
Mahdollisesti surmaa minut leopardi tai leijona tai ehkä mitätön
itikka, joka ei ole isompi kuin pienimmän sormeni pää. Kun leijona
karkaa kimppuuni tai se pikkarainen itikka pistää minua, silloin minua
pelottaa -- voi, pelottaa niin kauheasti, sen tiedän; mutta elämä olisi
tosiaan kovin kurjaa, jos minun pitäisi alinomaa pelätä asioita, jotka
eivät vielä ole tapahtuneet. Jos leijona minut surmaa, ei kauhuani
kestä kauan; mutta jos se pikku itikka pistää minua, täytynee minun
kärsiä päiväkausia ennenkuin kuolen. Siksipä pelkäänkin leijonaa
kaikkein vähimmin. Hän on iso ja meluisa. Minä voin kuulla tai nähdä
tai vainuta hänet kyllin ajoissa ja pelastua; mutta jos milloin satun
kädelläni koskettamaan tai jalallani polkaisemaan sitä pientä itikkaa,
en aavistakaan sen läsnäoloa, ennenkuin tunnen kuolettavan pistoksen.
Ei, minä en pelkää viidakkoa. Minä rakastan sitä. Mieluummin kuolisin
kuin iäksi jättäisin sen; mutta sinun kansasi kylä on viidakon
liepeillä. Sinä olet ollut minulle ystävällinen. Minä teen niinkuin
haluat ja jään tänne vähäksi aikaa, Korakini tuloa odottamaan."

"Hyvä on!" sanoi mies ja astui edellä kukkien verhoamaa huvilaa kohti,
jonka takana sijaitsivat hyvin hoidetun afrikkalaisen maatilan aitat ja
ulkorakennukset.

Hennoilla sormillaan pitäen kummallakin puolellaan astelevan susikoiran
kaulahihnasta käveli Miriam asumusta kohti, jonka eteisessä
valkopukuinen nainen heilutti nenäliinaa tervetuloksi palaavalle
herralleen. Nyt osoittivat tytön silmät enemmän pelkoa kuin ennen
outojen miesten tai villien petojen läsnäollessa. Hän epäröi ja loi
vetoavan katseen mieheen.

"Hän on vaimoni", sanoi tämä. "Hän lausun sinut ilomielin
tervetulleeksi."

Nainen tuli polkua pitkin heitä vastaan. Mies suuteli häntä ja kääntyen
Miriamiin päin esitteli hänet puhuen arabiankieltä, niin että tyttö
ymmärsi.

"Tämä on Miriam, _my dear_", sanoi hän ja kertoi viidakonorvon tarinan,
mikäli sen tunsi.

Miriam näki, että nainen oli kaunis. Hän näki myös, että lempeys ja
hyvyys olivat poistamattomasti leimatut hänen kasvoihinsa. Miriam ei
enää pelännyt häntä, ja kun rouva oli kuullut tytön lyhyen tarinan ja
tuli häntä syleilemään ja suutelemaan, nimittäen häntä "pieneksi
rakkaaksi poloiseksi", värähti Miriamin pikku sydämessä. Hän kätki
kasvonsa uuden ystävänsä povelle tuntiessaan hänen äänessään sen
äidillisen säveleen, jota ei ollut kuullut niin moniin vuosiin, että
oli sen kokonaan unohtanut. Hän painoi kasvonsa ystävälliselle
povelle ja itki niinkuin ei ollut eläissään itkenyt -- hänelle
itselleen käsittämättömän huojennuksen ja ilon kyyneleitä.

Näin saapui Miriam, villi pikku mangani, rakkaasta viidakostaan
sivistyneen ja hienostuneen kodin keskuuteen. "Bwana" ja "My Dear",
kuten hän ensin oli kuullut heitä nimitettävän ja itse yhä nimitti,
olivat hänelle jo kuin isä ja äiti. Kun hänen villi pelkonsa kerran oli
haihdutettu, meni hän luottamuksessaan ja rakkaudessaan toiseen
äärimmäisyyteen. Nyt hän oli valmis odottamaan täällä, kunnes Korak
löydettäisiin tai Korak löytäisi hänet. Hän ei luopunut siitä
ajatuksesta -- Korak, hänen Korakinsa, oli aina ensimmäisenä.




VIIDESTOISTA LUKU

Taistelu mustien kanssa


Ja kaukana laajassa viidakossa heilautteli Korak itseänsä puusta
puuhun, monet haavat ruumiissaan, jähmettyneestä verestä kankeana,
raivon ja surun polttaessa sydäntä, ja samosi yhä etäämmälle,
paviaaneja etsimään. Hän ei ollut tavannut niitä sieltä, missä oli ne
viimeksi nähnyt, eikä niiden lavallisilta tyyssijoilta; mutta hän
seurasi niiden jättämiä hyvin selviä jälkiä ja vihdoin ne tavoittikin.
Hänen saapuessaan niiden luo ne liikkuivat hitaasti, mutta uutterasti
etelään päin yhdellä niistä ajoittaisista vaelluksistaan, joiden syyn
paviaani itse parhaiten tietänee. Nähdessään tuulen alta saapuvan
valkoisen soturin pysähtyi lauma hänet äkänneen vartijan
varoitushuudosta. Siinä oli mölyä ja mörinää, ja kankeakoipiset urokset
reuhtoivat aika lailla. Hermostuneella, kimeällä äänellä huutelivat
emot poikasiaan vierelleen ja siirtyivät niiden kera turvaan herrojen
puolisoittensa taakse.

Korak kutsui äänekkäästi kuningasta, joka tutun säveleen kuullessaan
lähestyi hitaasti, varovaisesti ja yhä jäykkäsäärisenä. Sen täytyi
saada varmennukseksi vielä nenänsä todistus ennenkuin se tohti ihan
empimättä luottaa korviinsa ja silmiinsä. Korak seisoi aivan
hievahtamatta. Jos hän silloin olisi lähestynyt, olisi se saattanut
johtaa välittömään hyökkäykseen tai yhtä helposti pakokauhuun. Villit
eläimet ovat herkkähermoisia. Verrattain helppoa on ärsyttää ne
jonkinlaiseen hysteeriseen vimmaan, joka voi herättää joko murhakiihkoa
tai ilmetä raukkamaisena pelkuruutena. Kuitenkin on epätietoista onko
villieläin koskaan todella pelkuri.

Paviaanikuningas lähestyi Korakia. Se kiersi häntä yhä ahtaammassa
kaaressa, möristen, röhkien ja haistellen. Korak puhui sille.

"Minä olen Korak", sanoi hän. "Minä avasin sinun vankihäkkisi. Pelastin
sinut tarmanganien käsistä. Minä olen Korak, Tappaja. Olen sinun
ystäväsi."

"Öhöö!" röhkäisi kuningas. "Niin, sinä olet Korak. Korvani sanoivat
minulle, että olit Korak. Silmäni sanoivat minulle, että olit Korak.
Nyt kertoo nenänikin, että olet Korak. Minun nenäni ei milloinkaan
erehdy. Minä olen sinun ystäväsi. Tule, lähdetään yhdessä riistaa
ajamaan!"

"Korak ei voi nyt metsästää", vastasi apinamies. "Gomanganit ovat
varastaneet Miriamin... Ne ovat sitoneet hänet kylässään. Ne eivät
mieli päästää häntä, ja Korak yksinään ei kykene häntä vapauttamaan.
Korak vapautti sinut. Tahdotko nyt kansoinesi lähteä vapauttamaan
Miriamin?"

"Gomanganeilla on paljon teräviä sauvoja, joita ne heittelevät. Ne
lävistävät meikäläisten ruumiit. Ne tappavat meidät. Gomanganit ovat
pahaa kansaa. Ne tappavat meidät kaikki, jos menemme niiden kylään."

"Tarmanganeilla on sauvoja, jotka synnyttävät äänekästä melua ja
surmaavat pitkän matkan päästä", vastasi Korak. "Niillä oli sellaisia
silloinkin, kun Korak vapautti sinut ansasta. Jos Korak olisi juossut
tiehensä luotanne, olisit nyt vankina tarmanganeilla."

Paviaani raapaisi päätänsä. Säännöttömässä kaaressa sen ja apinamiehen
ympärillä istua kököttivät lauman urokset. Ne vilkuttivat silmiänsä,
töykkivät toisiansa saadakseen edullisimman aseman, tonkivat lahoavia
kasvijätteitä siltä varalta, että sattuisivat löytämään herkullisen
madon, tai silmäilivät haluttomina kuningastaan ja vierasta, joka
nimitti itseänsä manganiksi sekin, mutta pikemmin muistutti vihattuja
tarmanganeja. Kuningas katseli muutamia vanhempia alamaisiaan,
ikäänkuin odottaen ehdotuksia.

"Meitä on liian vähän", mörähti yksi.

"Onhan mäkiseudun paviaanit", ehdotti toinen. "Niitä on yhtä paljon
kuin lehtiä metsän puissa. Nekin vihaavat gomanganeja. Ne taistelevat
mielellään. Ne ovat aika hurjia. Pyytäkäämme ne mukaamme. Silloin
voimme surmata kaikki gomanganit viidakosta." Se nousi ja röhki
kauheasti ja nosti kankeat karvansa pystyyn.

Korak ei voinut suostuttaa apinoita. Ne tahtoivat kernaasti auttaa
häntä, mutta niiden oli tehtävä se omalla tavallaan, mikä merkitsi,
että niiden oli hankittava mukaansa vuoristosta heimolaisensa ja
liittolaisensa. Korakin täytyi siis antaa perään. Tällä hetkellä hän ei
muuta voinut kuin hoputtaa niitä, ja hänen ehdotuksestaan suostuivat
kuningas ja kaksitoista mahtavimmista uroksista lähtemään Korakin
kanssa vuoriseudulle, jättäen muun lauman jälkeensä.

Kun paviaanit kerran olivat yhtyneet seikkailuun, innostuivat ne siitä
melko lailla. Lähetystö lähti heti matkaile. Taivallettiin nopeasti,
mutta apinamiehen ei ollut vaikea pysyä manganien mukana. Ne pitivät
kauheaa metakkaa samotessaan puiden välitse, siten koettaen uskotella
edellään oleville vihollisille, että suuri lauma oli lähestymässä,
sillä milloin paviaanit matkustavat isoissa joukoissa, ei ole
ainoatakaan viidakon olentoa, jonka tekisi mieli niitä häiritä. Milloin
maan laatu vaati pitkää taivallusta tasaisella tantereella ja puiden
välit olivat isot, liikkuivat ne hiljalleen, tietäen, että melulla ei
voitaisi pettää leijonaa ja leopardia silloin, kun nämä saattoivat omin
silmin selvästi nähdä, että vain kourallinen paviaaneja oli matkalla.

Kaksi päivää riensi joukko villin seudun läpi, saapuen tiheästä
viidakosta avonaiselle tasangolle ja sen yli vilistettyään hirsimetsää
kasvaville vuorenrinteille. Täällä ei Korak ollut koskaan ennen
liikkunut. Se oli hänelle uutta seutua, ja vaihtelu näköpiiriä
rajoittavan viidakon yksitoikkoisuuden jälkeen tuntui miellyttävältä.
Mutta tällä kertaa hän ei juuri välittänyt luonnon kauneudesta. Miriam,
hänen Miriaminsa, oli vaarassa. Kunnes Miriam olisi vapautettu ja
jälleen hänellä, ajatteli hän vähän mitään muuta.

Kerran metsään päästyään, joka verhosi vuorenrinteitä, etenivät
paviaanit hitaammin. Alituisesti he ääntelivät valittelevaa
kutsumissäveltä. Sitten ne kuuntelivat hiljaa. Vihdoin kuului kaukaa
suoraan edestäpäin heikko vastaus.

Paviaanit jatkoivat samoiluaan äänten suuntaan, jotka metsän läpi
värähtelivät niitä kohti väliaikoina, kun ne itse olivat vaiti. Näin
kutsuen ja kuunnellen ne tulivat lähemmäksi sukulaisiaan, jotka, kuten
Korakille selvisi, saapuivat monilukuisena parvena niitä vastaan; mutta
kun vuoriston paviaanit vihdoin tulivat näkyviin, hämmästyi apinamies
silmiensä eteen ilmestyvää todellisuutta.

Tiiviiltä seinältä näyttävä paljous isoja paviaaneja ulottui
maanpinnalta puiden oksien lomitse korkeimmalle tasanteelle minkä
varaan ne uskalsivat ruumiinpainonsa jättää. Verkalleen ne lähenivät
äännellen kaameaa, valittelevaa kutsuaan ja taempaa, niin kaukaa kuin
Korakin silmät saattoivat lehvistön läpi nähdä, nousi tiiviiden seinien
tavoin yhä lisää tovereita taajoina toisiaan koskettelevina parvina.
Niitä oli tuhatmäärin. Apinamies ei voinut olla ajattelematta, mikä
tulisi hänen pienen joukkueensa kohtaloksi, jos joku kommellus
hetkeksikin ärsyttäisi vaikkapa yhden ainoan noista tuhansista
eläimistä raivoon tai säikähdyttäisi jonkun.

Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Molemmat kuninkaat lähestyivät
toisiaan tapansa mukaan ahkerasti nuuskien nenällään ja karvat
pystyssä. Ne totesivat kuka kumpikin oli. Sitten kumpikin raaputteli
toisensa selkää. Hetkistä myöhemmin ne haastelivat keskenään. Korakin
ystävä selitti vierailun tarkoituksen, ja vasta nyt näyttäysi Korak.
Tähän asti hän oli lymyillyt pensaan takana. Vuoripaviaanien kiihtymys
oli suuri, kun ne hänet näkivät. Hetkiseksi pelkäsi Korak, että hänet
revittäisiin palasiksi, mutta hän pelkäsi vain Miriamin tähden. Jos hän
kuolisi, ei ketään olisi tyttöä auttamassa.

Molempain kuninkaitten onnistui kuitenkin tyynnyttää rahvas, ja Korakin
sallittiin lähestyä. Verkalleen tulivat vuoripaviaanit häntä
lähemmäksi. Ne haistelivat häntä joka puolelta. Kun hän haastoi niille
niiden omalla kielellä, kummastuivat ne ja riemastuivat. Ne puhuivat
hänelle ja kuuntelivat hänen puhettansa. Hän kertoi niille Miriamista
ja heidän elämästään viidakossa, jossa he olivat koko apinakansan
ystäviä, pienestä manusta isoon manganiin asti.

"Gomanganit, jotka ovat vieneet minulta Miriamin, eivät ole teidän
ystäviänne", sanoi hän. "Ne tappavat teidän väkeänne. Alangon paviaanit
ovat liian harvalukuisia mennäkseen niitä vastaan. Olen kuullut näiltä
sukulaisiltanne, että teitä on hyvin paljon ja että olette hyvin
urhoollisia -- että teidän lukumääränne on kuin tasankojen
ruohonkortten tai metsän lehtien ja että norsukin, Tantor, pelkää teitä
uljuutenne vuoksi. Olen kuullut, että te hyvin mielellänne tulette
mukanamme gomanganien kylään rankaisemaan häijyä kansaa, sillä välin
kun minä, Korak, Tappaja, kannan pois Miriamini."

Vuoripaviaanien kuningas pullisti rintaansa ja astua tepsutteli tosiaan
hyvin jäykkäkoipisesti. Samoin tekivät monet isot urokset sen
alamaisista. Niille olivat mieluisia ja imartelevia vieraan
tarmanganin sanat, joka nimitti itseään manganiksi ja puhui ihmisen
karvaisten esivanhempain kieltä.

"Niin", sanoi yksi, "me vuorelaiset olemme mahtavia taistelijoita.
Tantor pelkää meitä. Numa pelkää meitä. Sheeta pelkää meitä.
Vuoriseudun gomanganit kiittävät onneansa, kun pääsevät rauhassa
ohitsemme. Minä yhtenä tulen kanssasi alankomaan gomanganien kylään.
Minä olen kuninkaan ensimmäinen uroslapsi. Yksinäni kykenen minä
tappamaan kaikki alhaisen maan gomanganit" ja se pullisti rintaansa ja
astella tepsutteli kopeasti edestakaisin, kunnes erään toverin syyhyvä
selkä vaati sen uutteraa huomiota.

"Minä olen Gub", huusi toinen. "Taisteluhampaani ovat pitkät. Ja
terävät. Ja vahvat. Monen gomanganin pehmeään lihaan olen ne upottanut.
Yksinäni minä surmasin Sheetan sisaren. Gub tulee kanssasi alangoille
ja tappaa niin monta gomangania, ettei jää ruumiiden lukijaa" -- ja
sekin röyhenteli ja teikaroi naaraiden ja nuoren väen ihailevien
silmien edessä.

Korak vilkaisi kysyvästi kuninkaaseen.

"Teikäläiset urokset ovat hyvin uljaita", sanoi hän; "mutta uljain
kaikista on kuningas."

Näin puhuteltuna pörrökarvainen uros, joka vielä oli parhaissa
voimissaan -- muutoin se ei enää olisikaan ollut kuninkaana --, mörisi
raivokkaasti. Metsän kaiku vastasi sen voimakkaisiin huutoihin.
Pikkupaviaanit tarrautuivat pelokkaina emojensa karvaiseen kaulaan.
Kuin sähköistettyinä hyppäsivät urokset korkealle ilmaan ja yhtyivät
kuninkaansa karjuvaan uhmanhuutoon. Meteli oli kauhea.

Korak astui kuninkaan luo ja kirkaisi sen korvaan: "Tule!" Sitten hän
lähti pois metsän läpi tasankoa kohti, jonka yli oli kuljettava
pitkällä matkalla takaisin Kovudun, gomanganipäällikön, kylään. Yhä
karjuen ja huutaen kääntyi kuningas häntä seuraamaan. Heidän perässään
tulivat harvalukuiset alangon paviaanit ja tuhansittain vuoristoheimoa
-- hurjia, sitkeitä, itsepintaisia, verenhimoisia eläimiä.

Ja niin he saapuivat toisena päivänä Kovudun kylään. Iltapäivä oli
kulunut puoliväliin. Kylä oli vaipunut päiväntasaajan alla vallitsevan
polttavan paahteen hiljaisuuteen. Mahtava lauma matkasi nyt ääneti.
Tuhansien käpäläin poljenta ei saanut aikaan metsässä suurempaa melua
kuin olisi voinut syntyä voimakkaammaksi yltyvän tuulen suhinasta
puiden lehväisten oksien välissä.

Korak ja molemmat kuninkaat olivat etunenässä. Lähellä kylää he
pysähtyivät, kunnes jälemmäksi jääneet olivat ehtineet kerääntyä. Nyt
vallitsi ehdoton äänettömyys. Salavihkaa hiipien nousi Korak
vaajavarustuksen yli kohoavaan puuhun. Hän vilkaisi taakseen. Lauma oli
aivan hänen kintereillään. Aika oli tullut. Hän oli pitkän matkan
varrella alituisesti varoitellut paviaaneja millään muotoa tekemästä
pahaa valkoiselle naaraalle, joka oli kylässä vankina. Kaikki muut
olivat niiden laillista saalista. Sitten hän kohottaen kasvonsa
taivasta kohti päästi yhden ainoan huudon -- merkkihuudon. Vastaukseksi
hyökkäsi kolmetuhatta karvapeittoista urosta kirkuen ja vonkuen
säikähtyneiden neekerien kylään. Sotureita tuli esille joka hökkelistä.
Äidit keräsivät pienokaisensa käsivarsilleen ja pakenivat porttia
kohti, nähdessään hirveän lauman vyöryvän kylään. Kovudu järjesti
taistelijansa ympärilleen ja rohkaisten näitä hyppimällä ja kiljumalla
asetti uhmaavan, keihäskärkisen rintaman ryntäävää parvea vastaan.

Korak, joka oli johtanut vaellusta, johti hyökkäystäkin. Neekerit
valtasi kauhu ja hämmennys, kun he näkivät tämän valkoihoisen
nuorukaisen johtamassa kamalaa paviaanijoukkoa. Hetkisen he pitivät
puoliaan heittäen kertaalleen keihäänsä lähestyvää paljoutta vastaan;
mutta ennenkuin he olivat ehtineet sovittaa nuolet jousiinsa, alkoivat
he horjua ja peräytyä ja kääntyivät sitten säikähtyneinä sekasortoiseen
pakoon. Heidän riveihinsä, heidän selkäänsäkin hypiskelivät paviaanit,
upottaen vahvat hampaansa heidän niskalihaksiinsa. Ja ensimmäisenä,
hurjimpana, verenhimoisimpana niiden joukossa riehui Korak, Tappaja.

Kylän portilla, jonka lävitse mustat pakokauhussa työntyivät, jätti
Korak heidät liittolaistensa armoille ja kääntyi itse intomielin
hökkeliä kohti, jossa Miriam oli ollut vankina. Se oli tyhjä. Toinen
likainen maja toisensa jälkeen paljasti saman surullisen tosiasian, --
Miriamia ei ollut yhdessäkään niistä. Korak tiesi, että neekerit eivät
olleet ottaneet häntä kylästä paetessaan mukaansa, sillä hän oli
huolellisesti tarkannut nähdäkseen hänestä vilahduksen pakolaisten
joukossa.

Apinamiehelle, joka hyvin tunsi villien taipumukset, jäi vain yksi
ainoa selitys: Miriam oli tapettu ja syöty. Se vakaumus, että Miriam
oli kuollut, kuohahdutti Korakin aivoissa veripunaisen raivontyrskyn
niitä vastaan, joita hän luuli tytön murhaajiksi. Etäältä hän erotti
paviaanien vihaisen ärinän, johon sekaantui uhrien parkuna, ja
sinnepäin hän nyt riensi. Hänen saapuessaan paikalle olivat paviaanit
jo alkaneet väsyä hurjaan urheiluunsa, ja pieneen ryhmään kerääntyneinä
neekerit puolustautuivat jälleen, käyttäen navakasti ryhmysauvojaan
niitä harvoja uroksia vastaan, jotka vielä itsepintaisesti niitä
ahdistivat.

Näiden joukkoon syöksähti Korak -- nopeana, säälimättömänä, kauheana --
yläpuolella riippuvilta puunoksilta. Sokea vimma valtasi hänet. Ja
juuri se vimma häntä raivokkuudellaan suojelikin. Haavoitetun
naarasleijonan tavoin hän oli täällä ja tuolla, joka paikassa, lyöden
kauheita iskuja kovilla nyrkeillään ja varmasti ja oikeaan aikaan,
kuten hyvin harjaantunut taistelija ainakin. Tuontuostakin hän upotti
hampaansa jonkun vihollisen lihaan. Hän siirtyi toisen luota
ahdistamaan toista, ennenkuin neekerit ehtivät antaa hänelle tehokasta
iskua. Mutta vaikka hänen saavutuksensa paljon painoivatkin taistelun
ratkaisussa, vaikutti vielä enemmän se kauhu, jota hän herätti
vihollistensa yksinkertaisissa, taikauskoisissa mielissä. Heistä tämä
valkoinen soturi, joka toimi isojen apinain ja hurjain paviaanien
toverina, joka mörisi, niuhoitti ja purra näykkäili kuin peto, ei ollut
inhimillinen olento. Hän oli metsän paholainen -- kauhea tuhonjumala,
jota he olivat loukanneet ja joka oli saapunut luolastaan syvältä
viidakosta heitä rankaisemaan. Sen uskon vuoksi monet tekivätkin vain
heikkoa vastarintaa, tajutessaan, että oli turhaa ponnistella
vähäisillä ihmisvoimilla jumaluusolentoa vastaan.

Ne, jotka voivat, pakenivat, kunnes lopuksi ei enää ollut ketään
jälellä kärsimässä rangaistusta teosta, johon he eivät olleet syypäät,
vaikka kyllä olisivat sen tehneet. Läähättäen ja verissään pysähtyi
Korak, kun ei enää ollut useampia uhreja. Paviaanit kerääntyivät hänen
ympärilleen, nekin verestä ja taistelusta kylläisinä. Sitten ne
lojuivat väsyneinä kentällä.

Etäällä sieltä keräsi Kovudu hajaantuneita heimolaisiaan ja tiedusteli
vaurioita ja tappioita. Hänen kansansa oli ihan kauhuissaan. Asukkaita
ei voitu millään suostuttaa enää jäämään tähän maahan, eivätkä he
tahtoneet edes palata kylään tavaroitansa noutamaan. Sensijaan he
halusivat heti jatkaa pakoansa, kunnes olisivat ehtineet monen, monen
penikulman päähän sen paholaisen liikkumisalueelta, joka oli niin
vimmatusti heidän kimppuunsa hyökännyt. Ja niin tapahtui, että Korak
karkoitti kodeistansa ne ainoat ihmiset, jotka olisivat voineet auttaa
häntä Miriamin etsinnässä, ja katkaisi ainoan yhdysrenkaan itsensä ja
tytön väliltä, jos joku olisi sattunut tulemaan ystävällisen bwanan
duarista häntä etsimään hänen pienen viidakkomorsiamensa hoivaajan
lähettämänä.

Ja kaiken aikaa oli Miriam tuskin puolentoistasadan kilometrin päässä.




KUUDESTOISTA LUKU

Eurooppalaisia vieraita


Miriamin päivät kuluivat nopeasti hänen uudessa kodissaan. Ensin hän
oli kovin levoton ja pyrki viidakkoon Korakiansa etsimään. Bwana, kuten
tyttö yhä itsepintaisesti nimitti hyväntekijäänsä, sai hänet
toistaiseksi luopumaan siitä yrityksestä lähettämällä erään
päällysmiehen neekeriosaston kanssa Kovudun kylään tiedustelemaan
vanhalta villiltä, kuinka hän oli saanut valkoisen tytön haltuunsa, ja
ottamaan selvää tämän menneisyydestä, mikäli tietoja siitä oli
saatavissa mustalta heimopäälliköltä. Erittäinkin antoi Bwana
päällysmiehen toimeksi kysellä Kovudulta sitä omituista olentoa, jota
tyttö nimitti Korakiksi, ja etsiä apinamiestä, jos saisi vähäisintäkään
todistusta, jonka nojalla voisi uskoa sellaisen henkilön olevan
olemassa. Bwana oli enemmän kuin varma siitä, että Korak oli kokonaan
tytön sekavan mielikuvituksen tuote. Hän uskoi, että lapsen neekerien
vankina kärsimät kauhut ja koettelemukset ja hirveät kokemukset
ruotsalaisten parissa olivat järkyttäneet hänen tajuntansa; mutta kun
päivät kuluivat ja hän tutustui Miriamiin paremmin ja sai tilaisuutta
tarkata häntä tyynen afrikkalaisen kotinsa säännöllisessä elämässä,
täytyi hänen myöntää, että tytön omituinen tarina hämmennytti häntä
paljonkin, koska ei ollut minkäänlaista muuta todistusta, että Miriam
ei olisi ollut täysijärkinen.

Valkoisen miehen vaimo, jonka Miriam oli ristinyt "My Deariksi", koska
ensiksi oli kuullut Bwanan häntä siksi puhuttelevan, ei ainoastaan
osoittanut harrasta huolenpitoa pienelle viidakko-orvolle hänen
hyljätyn ja avuttoman tilansa takia, vaan oppi myös rakastamaan häntä
yhtä paljon hänen päivänpaisteisen olemuksensa ja luontaisen
viehkeytensä takia. Ja Miriam, johon lempeän, sivistyneen naisen
ominaisuudet puolestaan tekivät vaikutuksensa, vastasi rouvan
kiintymykseen ja hellyyteen.

Kuukausi kului ennenkuin päällysmies palasi, ja sillä välin oli villi,
puolialaston pikku tarmangani muuttunut sievään hamoseen puetuksi,
ainakin ulkopuolisesti sivistyksen silaamaksi tytöksi. Miriam oli
nopeasti edistynyt englanninkielen pulmien voittamisessa, sillä Bwana
ja My Dear olivat itsepintaisesti kieltäytyneet puhumasta arabiaa siitä
asti kun olivat päättäneet, että Miriamin oli opittava englantia, mikä
oli tapahtunut päivää paria myöhemmin kuin tyttö oli saapunut heidän
kotiinsa.

Lähetin selostus sai Miriamin joksikin aikaa kovin alakuloiseksi, sillä
mies oli tavannut Kovudun kylän autiona eikä ollut, niin tarkoin kuin
olikin etsinyt, löytänyt lähiseudulta ainoatakaan alkuasukasta.
Muutamiksi päiviksi hän oli leiriytynyt kylän viereen ja sillaikaa
järjestelmällisesti haeskellut ympäristöltä jälkiä Miriamin Korakista;
mutta sekään etsintä ei ollut johtanut mihinkään tuloksiin. Hän ei
ollut nähnyt apinoita eikä apinamiestä. Ensiksi tahtoi Miriam itse
lähteä Korakia etsimään, mutta Bwana sai hänet suostutelluksi
odottamaan. Bwana vakuutti hänelle lähtevänsä itse niin pian kuin saisi
aikaa, ja vihdoin Miriam myöntyi hänen toivomuksiinsa; mutta kului
kuukausia ennenkuin hän lakkasi miltei joka hetki suremasta Korakiansa.

Hän oli nyt kuusitoistavuotias, vaikka häntä olisi helposti voinut
pitää yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, ja hän oli hyvin kaunismuotoinen
mustine hiuksineen ja päivänpaahtamine ihoineen, terveydestä ja
viattomuudesta raikkaana ja puhdasvärisenä. Kuitenkin kalvoi häntä
vielä hänen salainen surunsa, vaikkei hän siitä enää My Dearille
puhunut. Tuskin kului hetkeäkään, joka ei tuonut Korakia hänen
mieleensä ja samalla kipeää kaipausta nähdä hänet jälleen.

Miriam puhui nyt sujuvasti englanninkieltä ja luki ja kirjoitti sitä
yhtä hyvin. Eräänä päivänä My Dear haastoi hänelle leikillään hiukan
ranskaa, ja hänen ihmeekseen vastasi Miriam samalla kielellä -- tosin
hitaasti ja änkyttäen, mutta silti oivallisella ranskankielellä, joskin
sellaisella kuin pienen lapsen on tapana. Senjälkeen he rupattelivat
vähän ranskaa joka päivä, ja usein ihmetteli My Dear, että tyttö oppi
sitä kieltä perin helposti, toisinaan melkein kaamean helposti. Ensiksi
oli Miriam rypistellyt pieniä, kapeita, kaartuvia kulmakarvojaan
ikäänkuin yrittäen muistella jotakin melkein unohtunutta, mistä nuo
uudet sanat toivat aavistuksen, ja sitten hän yhtä paljon omaksi kuin
opettajansakin kummastukseksi käytti toisia ranskalaisia sanoja kuin
mitä oli harjoituksissa esiintynyt -- vieläpä käytti niitä oikein ja
lausui ne paremmin kuin englantilainen rouva tiesi itse osaavansa niitä
ääntää. Mutta Miriam ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mitä hän niin
hyvin puhui, ja koska My Dear piti virheetöntä englanninkielen taitoa
tärkeimpänä, tyydyttiin ranskankielessä puhumiseen ja jätettiin sen
kirjalliset opinnot toistaiseksi.

"Epäilemättä kuulit joskus ranskaa puhuttavan isäsi duarissa", arveli
My Dear järkevimpänä selityksenä. Miriam pudisti päätänsä.

"Mahdollista", virkkoi hän, "mutta minä en muista koskaan nähneeni
ranskalaista isäni seurassa -- hän vihasi niitä eikä tahtonut olla
niiden kanssa missään tekemisissä; ja olen aivan varma, että koskaan
ennen en ole kuullut ainoatakaan näistä sanoista, vaikka ne tuntuvatkin
minusta niin tutuilta. En vei sitä käsittää."

"En minäkään", myönsi My Dear.

Jokseenkin samaan aikaan toi sanansaattaja kirjeen, joka täytti
Miriamin innostuksella, kun hän kuuli sen sisällön. Oli tulossa
vieraita! Joukko englantilaisia naisia ja herroja oli ottanut vastaan
My Dearin kutsun saapua viettämään kuukauden ajan heidän kanssaan
metsästellen ja tutkimusretkiä tehden. Miriam oli pelkkää odotusta.
Minkälaisia nuo muukalaiset olisivat? Olisivatko ne yhtä herttaisia,
kuin Bwana ja My Dear olivat olleet, vai sellaisiako kuin muut hänen
tuntemansa valkoihoiset -- julmia ja säälimättömiä? My Dear vakuutti
hänelle, että kaikki olivat sivistynyttä väkeä, ja että Miriam huomaisi
heidät ystävällisiksi, hienotunteisiksi ja rehellisiksi. My Dearia
ihmetytti, että Miriam ei vieraita odottaessaan osoittanut
minkäänlaista villieläimen vauhkoutta.

Hän vartosi niiden tuloa uteliaana ja jonkinlaisin mieluisin
aavistuksin, kun hänelle kerran oli vakuutettu, että ne eivät häntä
purisi. Hän ei tosiaan osoittautunut toisenlaiseksi kuin olisi ollut
sievä nuori eurooppalaisneiti kuullessaan saavansa odotettua seuraa.

Vihdoin vieraat saapuivatkin. Niitä oli kolme herrasmiestä ja kaksi
naishenkilöä -- molempien vanhempien herrojen puolisot. Seurueen nuorin
jäsen oli hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes, nuori, melkoisen
varakas mies, joka oli, käytettyään loppuun kaikki Euroopan
pääkaupunkien tarjoamat huvittelumahdollisuudet, mielellään ottanut
varteen tämän tilaisuuden käydä toiselta mantereelta etsimässä
kiihoketta ja seikkailuja.

Hänestä oli kaikki ei-eurooppalainen enemmän tai vähemmän sietämätöntä;
mutta silti hän ei ollut laisinkaan vastahakoinen nauttimaan outojen
seutujen uutuudesta ja parhaansa mukaan huvittelemaan tutkimalla niiden
alkuasukkaitakin, niin torjuttavilta kuin ne kotona olisivatkin
saattaneet hänestä näyttää. Sävyltään hän oli säyseä ja kaikille
kohtelias -- mahdollisesti hitusen jäykempi ja jörömpi niille, joita
piti halvemmasta savesta muovattuina, kuin niille harvoille, jotka hän
mielessään tunnusti vertaisiksensa.

Luonto oli lahjoittanut hänelle mainion ruumiinrakenteen ja kauniit
kasvot sekä riittävän määrän tervettä arvostelukykyä hänen
käsittääkseen, että vaikka hän saattoikin nauttia ylemmyytensä
tunteista joukkoja kohtaan, niin oli vähän luultavaa, että joukot
samasta syystä kovinkaan haltioituivat. Ja niin hän helposti säilytti
mitä kansanomaisimman ja miellyttävimmän miehen maineen; ja miellyttävä
hän todella olikin. Pieni itsekkyyden häivä tuli toisinaan näkyville,
mutta ei koskaan niin tuntuvana, että se olisi rasittanut hänen
tovereitaan. Tällainen oli lyhyesti sanoen tämä eurooppalaisen
sivistyksen ylellisyyteen tottunut jalosukuinen herra Morison Baynes.
Millainen olisi hänen jalosukuisuutensa keskiafrikkalainen Morison
Baynes, oli vaikea arvata.

Miriam oli muukalaisten parissa aluksi ujo ja vähäpuheinen. Hänen
hyväntekijänsä olivat katsoneet parhaaksi olla mainitsematta hänen
omituisesta menneisyydestänsä, ja niin pidettiin häntä heidän
kasvattinaan, jonka entisyyttä ei käynyt tiedustaminen, koska siitä ei
oltu mainittu. Vieraat tapasivat hänessä herttaisen ja vaatimattoman,
nauraa helskyttelevän ja reippaan tytön, jolta eivät koskaan loppuneet
omituiset ja huvittavat viidakkotarinat.

Hän oli ratsastellut paljon sen vuoden aikana, jonka oli viettänyt
Bwanan ja My Dearin kanssa. Hän tunsi jokaisen puhveleille mieluisan,
verhoavan kaislikon joen varrella, jonne ne saapuivat rypemään ja
sammuttamaan janoansa. Hän tunsi tusinan verran paikkoja, missä
leijonilla oli luolansa, ja kuivemmalla maalla jokaisen juomarapakon
aina kolmen neljänkymmenen kilometrin päähän virrasta. Erehtymättömän
tarkasti, niin että hänen vaistonsa tuntui melkein yliluonnolliselta,
hän osasi vainuta isoimmat kuten pienimmätkin eläimet niiden
lymypaikkoihin asti. Mutta erityisesti heitä kaikkia hämmästytti hänen
kykynsä silmänräpäyksessä tuntea petojen läsnäolo, joita muut eivät
voineet nähdä eivätkä kuulla, vaikka kuinka pinnistivät aistejansa.

Herra Morison Baynesista oli Miriam mitä sievin ja herttaisin toveri.
Hän ihastui tyttöön heti alussa. Ehkä varsinkin senvuoksi, että hän ei
ollut odottanut tapaavansa tällaista seuraa lontoolaisten tuttaviensa
afrikkalaisella maatilalla. He olivat paljon yhdessä, koska olivat
pikku seurueen ainoat naimattomat henkilöt. Kokonaan tottumaton kun
Miriam oli senkaltaisten miesten seuratoveriksi kuin Baynesin, tenhosi
tämä häntä. Hänen kertomuksensa suurista iloisista kaupungeista, jotka
hän hyvin tunsi, herättivät neitosessa ihastusta ja ihmettelyä. Siinä,
että hänen jalosukuisuutensa Morison aina esiintyi edukseen näissä
kuvauksissa, näki Miriam vain mitä iuonnollisimman seurauksen hänen
liikkumisestaan tarinansa näyttämöllä; -- missä tahansa Morison olikin,
siellä täytyi hänen olla sankarina, niin ajatteli tyttö.

Nuoren englantilaisen alituinen läsnäolo himmensi Korakin kuvaa.
Sensijaan, että Korak oli ennen ollut hänelle nykyisyyttä, huomasi
Miriam nyt, että hän oli pelkkä muisto. Tälle muistolle hän pysyi
uskollisena; mutta mitäpä merkitsee muisto kiehtovan todellisuuden
rinnalla?

Vieraiden saapumisesta asti Miriam ei ollut koskaan seurannut miehiä
metsästysretkille. Hän ei koskaan ollut erikoisesti pitänyt
tappamisurheilusta. Jälkien seuraaminen oli hänestä hauskaa, mutta
tappamiseen pelkän tappamisen vuoksi hän ei voinut viehättyä, vaikka
olikin ollut pieni villitär ja jossakin määrin vieläkin oli. Bwanan
käydessä ampumassa riistaa ravinnoksi tyttö oli aina ollut hänen
innokkaana kumppaninaan; mutta lontoolaisten vieraiden saavuttua oli
metsästäminen raaistunut pelkäksi surmaamiseksi. Tuhoteurastusta isäntä
ei kylläkään sallinut; mutta eräretkillä käytiin kuitenkin vain päiden
ja taljojen vuoksi eikä muonitustarkoituksessa. Niinpä Miriam jäikin
niiltä pois, viettäen päivänsä joko My Dearin kanssa varjoisella
kuistilla tai ratsastaen mielikkiponillaan kenttien yli tai metsän
reunaan. Sinne hän jätti ratsunsa kytkemättömäksi siksi aikaa kun itse
hyppäsi puihin, hetkiseksi antautuakseen siihen eheään riemuun, jota
hänen aikaisemman lapsuutensa villiin, vapaaseen elämään palaaminen
tuotti.

Silloin välähteli hänen mieleensä jälleen Korakin kuva, ja vihdoin hän
väsyneenä hyppimiseen ja heilauttelemaan itseään puusta puuhun
oikaisihe tavallisesti jollekin oksalle mukavaan asentoon ja uinaili.
Ja sitten, kuten tapahtui tänäänkin, hän havaitsi Korakin piirteiden
vähitellen hämärtyvän ja kuvan vaihtuvan toiseksi, ahavoittuneen,
puolialastoman tarmanganin muuttuvan pienellä metsästyshevoseila
ratsastavaksi khakipukuiseksi englantilaiseksi.

Ja hänen uneksiessaan kuului hänen korviinsa heikosti jonkun matkan
päästä säikähtyneen vohlan määkinää. Miriam havahtui heti
tarkkaavaiseksi. Ette te tai minä, vaikkapa olisimme kyenneet niin
etäältä erottamaan tuon surkean valituksen, olisi sitä tajunneet, mutta
Miriam kuuli siinä sellaista kauhua, joka valtaa märehtijän, kun
petoeläin on lähettyvillä ja pako mahdoton.

Korakille oli ollut huvina ja urheiluna ryöstää Numalta sen saalis,
milloin mahdollista, ja myöskin Miriam oli usein tuntenut vavahduttavaa
riemua siepatessaan jonkun herkkupalasen melkein eläinten kuninkaan
kidasta. Vohlan määintä palautti nyt hänen mieleensä muiston kaikista
entisistä riemunvärähdyksistä. Heti tunsi hän kiihkeää halua jälleen
ruveta piilosille kuoleman kanssa.

Nopeasti hän irroitti ratsastushameensa ja heitti sen pois, -- se oli
kovin hankala, jos mieli vikkelästi pujahdella puiden oksilla. Hänen
ratsassaappaansa ja sukkansa saivat seurata hametta, sillä ihmisen
paljas jalkapohja ei luiskahtele kuivassa eikä kosteassakaan
puunkuoressa, kuten kova saappaanantura. Hän olisi kernaasti riisunut
ratsastushousunsakin, mutta My Dearin äidilliset kehoitukset olivat
saaneet Miriamin vakuutetuksi, ettei ollut säädyllistä maailmassa
vaeltaa alastomana. Hänen kupeellaan riippui metsästyspuukko. Kivääri
oli vielä tupessaan ponin häpäällä. Revolveriansa hän ei ollut ottanut
mukaansa.

Vohla määki vielä, kun Miriam ryntäsi nopeasti sen suunnalle, jonka hän
tiesi johtavan suoraan eräälle juomakuopalle päin. Paikka oli
aikaisemmin ollut pelottavassa maineessa sinne kerääntyvien leijonain
vuoksi, mutta viimeiseltä ei ollut havaittu petoeläimiä liikuskelevan
tämän juomarapakon seutuvilla. Miriam oli kuitenkin varma siitä, että
määkimisen syynä oli joko leijonan tai pantterin läsnäolo.

Pian hän sen saisi tietää, sillä hän läheni nopeasti tuota
säikähtynyttä eläintä. Eteenpäin rientäessään hän ihmetteli, että äänet
yhä kuuluivat samalta kohdalta. Miksei vohla juossut pois? Mutta kun
hän tuli pienen eläimen näkyville, selvisi hänelle asia. Vohla oli
kytketty paaluun allikon viereen.

Miriam pysähtyi läheisen puun oksille ja tarkkasi ympäröivää aukeamaa
nopeilla, läpitunkevilla katseilla. Missä oli metsästäjä? Bwana
väkineen ei metsästänyt sillä tavoin. Kuka olikaan sitonut tämän pienen
eläin-paran Numan houkutteluksi? Bwana ei koskaan sallinut moisia
tekoja alueillansa, ja hänen sanansa oli lakina niille, jotka
metsästivät monenkin tunnin matkan päässä hänen maatilaltansa.

Kaiketi joitakin vaeltelevia villejä, ajatteli Miriam; mutta missä ne
olivat? Eivät edes hänen terävät silmänsä voineet niitä keksiä. Ja
missä oli Numa? Miksei se jo aikoja sitten ollut karannut tämän
turvattoman herkkupalan niskaan? Että se oli jossakin lähellä, ilmeni
vohlan surkeasta parkumisesta. Ah! Nyt hän sen näki. Se oli vesakkoon
kyyristyneenä muutaman metrin päässä Miriamista oikealle. Vohla oli
tuulen alapuolella ja saattoi täydelleen tuntea sen pelottavan hajun,
joka ei saapunut Miriamin nenään.

Kiertää aukeaman toiselle puolelle, missä puut ulottuivat lähemmäksi
vohlaa, hypätä nopeasti pienen eläimen viereen ja katkaista liekaköysi,
olisi ollut vain hetkisen työ. Sillä hetkellä saattaisi Numa hyökätä,
ja silloin olisi tuskin aikaa ehtiä jälleen puiden turviin. Mutta se
olisi kuitenkin mahdollista. Miriam oli selviytynyt pahemmastakin
pälkäästä monet kerrat sitä ennen.

Mutta eräs ajatus sai hänet hetkiseksi epäröivänä pysähtymään; se
johtui pikemmin näkymättömäin metsästäjäin kuin Numan pelosta. Jos
siellä oli vieraita neekereitä, niin keihäät, jotka niillä oli valmiina
Numan varalta, voivat yhtä helposti viuhahtaa jokaista vastaan, ken
uskalsi päästää irti heidän syöttinsä, kuin saalista kohti, jota he
täten koettivat viekoitella ansaan. Taaskin ponnisteli vohla
vapautuakseen. Taaskin koski sen surkea valitus tytön sydämen helliin
kieliin. Hyljäten varovaisuuden hän alkoi kiertää aukeamaa. Numalta hän
vain koetti salata läsnäolonsa. Vihdoin hän pääsi vastakkaiselle
puolelle. Hetkiseksi hän pysähtyi tähystämään isoa leijonaa ja näki
samassa mahtavan pedon verkalleen kohoavan täyteen korkeuteensa. Kumea
karjaisu ilmaisi, että se oli valmis.

Miriam veti veitsensä tupesta ja hyppäsi maahan. Nopeasti juosten
riensi hän vohlan luo. Numa näki hänet. Se pieksi hännällään
keltaisenruskeita kylkiänsä ja karjui kauheasti. Mutta se jäi
hetkiseksi paikoilleen, -- kaiketi oli tämä viidakosta niin odottamatta
esille juossut outo ilmestys ihmetyttänyt sen toimettomaksi.

Toisetkin silmät katselivat Miriamia -- silmät, joissa kuvastui yhtä
paljon hämmästystä kuin petoeläimen kellervän vihreissä kehissä.
Valkoihoinen, okaisista pensaista rakennetun _boman_ suojaan
piiloutunut mies nousi puoliksi, kun tyttö hyppäsi aukeamalle ja
ryntäsi vohlaa kohti. Hän näki Numan epäröivän. Hän kohotti kiväärinsä
ja tähtäsi petoa rintaan. Tyttö pääsi vohlan luo. Hänen puukkonsa
välähti, ja pieni vanki oli vapaa. Määkäisten mennessään se vilisti
viidakkoon. Sitten tyttö kääntyi palatakseen puun turviin, josta niin
äkkiä ja odottamatta oli hypännyt näkyviin hämmästyttäen jalopeuran,
vohlan ja miehen.

Tytön palatessa olivat hänen kasvonsa käännetyt metsästäjään päin.
Tämän silmät laajenivat, kun hän näki tytön piirteet. Häneltä pääsi
pieni kummastuksen huohotus; mutta nyt vaati leijona hänen koko
huomionsa -- ällistynyt, vihainen peto hyökkäsi. Hievahtamaton pyssy
oli vielä tähdättynä sen rintaan. Mies olisi voinut laukaista ja heti
keskeyttää sen hyökkäyksen; mutta tytön kasvot nähdessään hän jostakin
syystä epäröi. Eikö hän ehkä halunnut pelastaa neitosta? Vai tahtoiko
hän, jos mahdollista, mieluummin jäädä häneltä huomaamatta? Varmaankin
viimemainittu seikka pidätti vakavan käden ja liipaisimelle lasketun
sormen pienestä painalluksesta, joka ainakin hetkiseksi olisi
pysähdyttänyt ison petoeläimen.

Kotkan tavoin katseli mies, kuinka tyttö juoksi henkensä edestä. Kului
parin sekunnin aika koko tähän kiihoittavaan jännitykseen siitä
hetkestä, jolloin leijona ryhtyi hyökkäämään. Tuokioksikaan eivät
kiväärin tähtäimet jättäneet maaliaan, kellervän pedon leveää rintaa,
leijonan suuntautuessa hiukan vasemmalle miehestä. Kerran,
vihoviimeisellä hetkellä, jolloin pelastus näytti mahdottomalta,
tiukkeni sormen kosketus liipaisimella juuri hitusen; mutta melkein
samassa hyppäsi tyttö yläpuolella riippuvaa oksaa kohti ja tavoitti
sen. Leijonakin hyppäsi; mutta ketterä Miriam oli kiepsahtanut sen
ulottuvilta viime silmänräpäyksessä ja viimeisen tuumanvälin
yläpuolelle.

Mies huokaisi helpotuksesta, laskiessaan kiväärinsä alas. Hän näki
tytön irvistävän vihaiselle, alapuolellaan karjuvalle ihmissyöjälle ja
sitten nauraen kiitävän pois metsään. Tunnin ajaksi jäi leijona
allikolle. Satakin kertaa olisi metsästäjä voinut kaataa saaliinsa.
Miksi hän ei ampunut? Pelkäsikö hän, että laukaus kiinnittäisi tytön
huomion ja saisi hänet palaamaan?

Vihdoin Numa, yhä vihaisesti karjuen, asteli majesteetillisesti
viidakkoon. Metsästäjä ryömi esille bomastansa ja saapui puoli tuntia
myöhemmin pieneen, huolellisesti metsän siimekseen kätkettyyn leiriin.
Kourallinen mustia seuralaisia tervehti jörön välinpitämättömästi hänen
palaamistansa. Hän oli iso, parrakas mies, kookas kellerväpartainen
jättiläinen telttaansa astuessaan. Puolen tunnin kuluttua hän tuli
sieltä ulos kasvot sileiksi ajeltuina.

Hänen neekerinsä katsoivat häneen kummastuneina.

"Olisitteko tunteneet minut?" kysyi hän.

"Hyeenakaan, joka sinut synnytti, ei olisi sinua tuntenut, bwana",
vastasi yksi.

Mies tähtäsi navakan nyrkiniskun neekerin naamaan; mutta hyvin
tottuneena moisia mäjähdyksiä väistämään kääntyi röyhkeä alkuasukas
ajoissa sivulle.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Viettelijä


Miriam palasi verkalleen puulle, johon oli jättänyt hameensa, kenkänsä
ja sukkansa. Hän lauloi hilpeästi; mutta hänen laulunsa taukosi äkkiä,
kun hän tuli puun lähelle ja näki siinä joukon paviaaneja riemuiten
tempomassa ja raastamassa hänen pukimiansa. Miriamin havaitessaan ne
eivät ilmaisseet mitään pelkoa. Ne vain paljastivat hampaansa
karjahdellen ja muristen. Mitäpä pelättävää oli yhdessä ainoassa
tarmangani-naaraassa? Ei mitään, ei kerrassaan mitään!

Avoimella kentällä metsän takana palasivat erämiehet päivän urheilusta.
He olivat kaukana toisistaan, toivoen kotimatkallaan kentän yli
yllättävänsä jonkun samoilevan leijonan. Hänen jalosukuisuutensa
Morison Baynes ratsasti lähinnä metsää. Hänen katseensa, harhaillessaan
aaltoilevan pensaantöppäitä kasvavan seudun yli, osui johonkin hahmoon,
joka liikahteli viidakon reunalla, missä tiheikkö äkkiä päättyi aukeaan
tasankoon.

Hän ohjasi ratsunsa sinnepäin. Olento oli vielä liian kaukana hänestä,
jotta hänen tottumattomat silmänsä olisivat erottaneet, mikä se oli;
mutta ehdittyään lähemmäksi hän havaitsi sen hevoseksi ja oli jo
palaamaisillaan alkuperäiselle suunnalleen, kun samassa luuli
eroittavansa hevosen selässä satulan. Hän ratsasti vielä likemmäs.
Niin, eläin oli satuloitu. Ja sitten hänen jalosukuisuutensa Morisonin
silmät ilmaisivat iloista odotusta, sillä nyt hän tunsi ponin Miriamin
erikoiseksi suosikiksi.

Hän karautti eläimen viereen. Miriamin täytyi olla metsässä. Miestä
hiukan pöyristytti ajatus, että turvaton tyttö oli yksinään tuossa
viidakossa, joka hänestä yhä oli kamala kauhun paikka, missä tuoni
hiiviskellen väijyi. Hän hyppäsi satulasta ja jätti hevosensa Miriamin
ratsun viereen. Jalkaisin hän painui viidakkoon. Hän tiesi, että
neitonen luultavasti oli kyllä turvassa, ja tahtoi häntä hämmästyttää
äkkiä yllättämällä hänet.

Hän oli ehtinyt astua vain vähän matkaa metsään, kun kuuli suurta
mekastusta läheisestä puusta. Lähemmäksi tultuaan hän näki joukon
paviaaneja riitelemässä jostakin. Tarkkaan tähystäessään hän huomasi,
että yksi niistä käsitteli naisen ratsastushametta ja toiset saappaita
ja sukkia. Hänen sydämensä lakkasi melkein sykkimästä, sillä
luonnollisesti hän sovitti tähän näytelmään kaameimman selityksen.
Paviaanit olivat surmanneet Miriamin ja riistäneet nuo vaatteet hänen
ruumiiltansa. Morisonia puistatti.

Hän oli juuri huutamaisillaan kovaa siinä toivossa, että tyttö
sittenkin vielä eläisi, kun samassa näkikin hänet puussa lähellä sitä,
jossa paviaanit olivat, ja nyt hän huomasi niiden ärisevän ja
parpattavan Miriamille. Kummastuksekseen hän näki tytön apinan tavoin
kiepsauttavan itsensä puuhun noiden isojen eläinten alapuolelle ja
sitten pysähtyvän oksalle vain muutaman jalan päähän lähimmästä
paviaanista ja oli juuri kohottamaisillaan kiväärinsä ja
lennättämäisillään luodin inhan luontokappaleen ruumiiseen, se kun
näkyi aikovan karata tytön niskaan. Mutta silloin hän kuuli Miriamin
puhuvan. Hän oli pudottaa pyssynsä hämmästyksestä, kuullessaan outoa
äännähtelyä, samanlaista kuin apinain, purkautuvan Miriamin huulilta.

Paviaanit lopettivat ärinänsä ja kuuntelivat. Ilmeisesti ne ällistyivät
yhtä paljon kuin hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes. Verkalleen ja
yksi erältään ne lähenivät tyttöä. Tämä ei osoittanut pienintäkään
pelon merkkiä. Eläimet ihan piirittivät hänet nyt, niin että Baynes ei
olisi voinut laukaista saattamatta tytön henkeä vaaraan; eikä hän sitä
enää halunnutkaan tehdä. Hän oli kokonaan uteliaisuuden vallassa.
Useita minuutteja keskusteli tyttö paviaanien kanssa, sillä mitään
muutakaan se ei saattanut olla, ja sitten jokainen hänelle kuuluva
vaatekappale ojennettiin hänelle auliisti. Paviaanit pysyivät yhä
hartaasti hänen ympärillään, kun hän puki ne ylleen. Ne rupattelivat
tytölle, ja tyttö rupatteli vuorostaan niille. Herra Morison Baynes
istahti puun juurelle ja pyyhki hikistä otsaansa. Sitten hän nousi ja
palasi ratsulleen.

Kun Miriam muutamaa minuuttia myöhemmin tuli esille metsästä, tapasi
hän Morisonin siellä, ja hänen jalosukuisuutensa katseli häntä suurin
silmin, joissa kuvastui sekä ihmettelyä että jonkinlaista kauhua.

"Näin hevosenne täällä", selitti Baynes, "ja tuumin, että odottaisin
täällä ratsastaakseni teidän seurassanne kotiin. Eihän teillä liene
mitään sitä vastaan?"

"Eipä tietenkään", vastasi tyttö. "Onhan se hauskaa."

Heidän ratsastaessaan kedon yli vieretysten ja niin lähekkäin, että
kannukset melkein kalahtelivat toisiinsa, joutui Morison useastikin
sivultapäin tarkkaamaan tytön säännöllisiä piirteitä ja mietiskeli,
olivatko hänen silmänsä hänet pettäneet vai oliko hän todella nähnyt
tämän suloisen olennon seurustelevan rumien paviaanien kanssa ja
keskustelevan niiden kanssa yhtä sujuvasti kuin haasteli hänelle. Asia
tuntui kaamealta -- mahdottomalta. Mutta hän oli sen sittenkin omin
silmin nähnyt.

Ja hänen katsellessaan Miriamia tunkeutui väkisinkin eräs toinen ajatus
hänen mieleensä. Tyttö oli mitä kaunein ja haluttavin; mutta mitä
Baynes hänestä tiesi? Eikö neitonen ollut ihan mahdoton? Eikö
hänen äsken näkemänsä kohtaus ollut riittävä todistus hänen
mahdottomuudestansa? Nainen, joka kiipeili puissa ja keskusteli
viidakon paviaanien kanssa! Sehän oli ihan kauheata!

Taaskin hänen jalosukuisuutensa Morison pyyhki ohimoitansa. Miriam
vilkaisi häneen.

"Olette kuumissanne", virkkoi hän. "Nyt, kun aurinko on menossa
mailleen, tuntuu minusta aivan viileältä. Miksi te nyt hikoilette?"

Hän ei ollut aikonut antaa tytön tietää, että oli nähnyt hänet
paviaanien parissa. Mutta äkkiä, ennenkuin tiesi, mitä sanoikaan, hän
tuli sen lausuneeksi.

"Minä hikoilen liikutuksesta", selitti hän. "Viidakkoon ratsastaessani
huomasin teidän poninne. Tahdoin teidät yllättää; mutta itsepä minä
ällistyinkin. Minä näin teidät puissa paviaanien kanssa."

"Niinkö?" virkahti tyttö ihan tyynesti, ikäänkuin ei siinä olisi mitään
merkillistä, että nuori neitonen oli ystävällisissä väleissä villin
viidakon eläinten kanssa.

"Se oli hirveää!" huudahti hänen jalosukuisuutensa Morison.

"Hirveääkö?" toisti Miriam rypistäen hämmästyneenä kulmiaan. "Mitä
hirveää siinä oli! Ne ovat minun ystäviäni. Onko hirveää haastella
ystäviensä kanssa?"

"Te siis todella haastelitte niiden kanssa?" ihmetteli Morison.
"Ymmärsitte niitä ja ne ymmärsivät teitä?"

"Tietysti."

"Mutta nehän ovat iljettäviä elukoita -- viheliäisiä olioita, alhaista
lajia. Kuinka te osasitte puhua eläinten kieltä?"

"Ne eivät ole iljettäviä eivätkä alhaisia", vastasi Miriam. "Ystävät
eivät koskaan ole sellaisia. Minä elelin niiden joukossa vuosikausia,
ennenkuin Bwana tapasi minut ja toi minut tänne. Tuskin osasin puhua
muuta kuin manganien kieltä. Tulisiko minun nyt kieltäytyä
tuttavuudesta niiden kanssa vain siksi, että tätä nykyä satun asumaan
ihmisten parissa?"

"Tätä nykyä!" huudahti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Ette
tarkoittane, että aiotte palata elämään niiden joukossa? No, no, mitä
me nyt hupsuttelemmekaan! Jo pelkkä ajatuskin...! Teette minusta pilaa,
neiti Miriam. Olette ollut ystävällinen noille paviaaneille, minkä
vuoksi ne eivät hätyytä teitä. Mutta että olisitte kerran elänyt niiden
joukossa... ei, se on järjetöntä."

"Mutta minäpä olen elänyt", väitti tyttö huomatessaan sen todellisen
kauhun, jonka sellainen ajatus sai värähtämään miehen äänensävyssä, ja
melkein huvikseen kiusoittaen häntä vielä enemmän. "Niin, minä elelin
miltei alastomana isojen apinain ja pienempien apinain joukossa. Minä
asuin puiden oksilla. Hyökkäsin pienemmän riistan niskaan ja söin sen
-- raakana. Korakin ja A'htin kanssa minä pyydystin antilooppeja ja
metsäkarjuja ja istuin puunoksalla irvistellen Numalle, leijonalle,
heitellen sitä varvuilla ja ärsyttäen, kunnes se raivoissaan karjui
niin kauheasti, että maa vapisi. Ja Korak rakensi minulle pesän
mahtavan puun korkeille oksille. Hän toi minulle hedelmiä ja lihaa. Hän
taisteli minun puolestani ja oli minulle ystävällinen -- siihen asti,
kunnes tulin Bwanan ja My Dearin luo, en muista kenenkään muun kuin
Korakin koskaan olleen minulle ystävällisen."

Tytön äänessä värähti nyt kaihoa, ja hän oli unohtanut kiusoittelevansa
herra Morisonia. Hän ajatteli Korakia. Viimeiseltä ei Miriam ollutkaan
häntä paljoa ajatellut.

Hetken aikaa molemmat olivat ääneti, omiin mietteisiinsä vaipuneina
ratsastaessaan eteenpäin isäntänsä huvilaa kohti. Tyttö muisteli
jumalaista vartaloa, nuorukaista, jonka pehmeää, ruskeaa ihoa
puolittain verhosi leopardintalja hänen hypellessään ketterästi puiden
välitse, laskeakseen hyväonniselta eräretkeltä palattuaan antimensa
Miriamin eteen. Hänen takanaan kieppui pörröisenä ja voimakkaana iso
ihmisenmuotoinen apina, sillä välin kun Miriam nauraen ja huutaen
tervehdyksensä keinui notkuvalla oksalla metsäkammionsa edustalla. Se
oli kaunis kuva, joka tytölle täten muistui mieleen. Silloisen elämän
varjopuolet -- pitkät, synkät yöt, nuo viidakon kylmät, kamalat yöt,
sadekausien kosteus ja epämukavuus, alhaalla manalamaisessa pimennossa
hiiviskelevien petojen murahdukset, alituinen uhka Sheetan, pantterin,
ja Histan, käärmeen, taholta, pistävät hyönteiset, iljettävät itikat --
tulivat harvoin hänen mieleensä. Sillä olihan kaiken tuon korvannut
aurinkoisten päivien onni, väljä vapaus ja ennen kaikkea Korakin
toveruus.

Miehen ajatukset olivat jokseenkin sekaisin. Hän oli äkkiä havainnut
olleensa ihan rakastumaisillaan tähän tyttöön, josta hän ei ollut
tiennyt mitään, kunnes neitonen vastikään oli vapaaehtoisesti
paljastanut osan entistä elämäänsä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli,
sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hän oli lahjoittanut Miriamille
rakkautensa -- että oli ollut tarjoamaisillaan hänelle oman
kunnioitettavan nimensä. Hän vavahti ajatellessaan, kuinka vähällä se
oli ollut. Silti hän yhä rakasti Miriamia. Sille ei herra Morison
Baynesin ja hänen laistensa siveysoppi asettanut mitään esteitä. Tyttö
oli halvempaa savea kuin hän itse. Yhtä vähän hän saattoi ottaa
vaimokseen Miriamin kuin jonkun tämän paviaaniystävistä, eikä neitonen
tietysti voinut sellaista tarjousta häneltä odottaakaan. Hänen lempensä
olisi tuollaiselle riittävä kunnianosoitus, -- nimensä hän
luonnollisesti antaisi jollekulle omaan ylhäiseen seurapiiriinsä
kuuluvalle.

Tytöllä, joka oli elänyt apinain parissa, joka oman tunnustuksensa
mukaan oli liikkunut melkein alastomana niiden joukossa, ei suinkaan
voinut olla kovin herkkä vaisto siveellisyyden korkeimmissa
vaatimuksissa. Se rakkaus, jota Baynes hänelle tarjoisi, ei siis
arvatenkaan loukkaisi häntä, vaan pikemminkin siinä olisi kaikki, mitä
hän toivoisi tai odottaisi.

Mitä enemmän hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes asiaa mietti, sitä
varmemmin hän uskoi suunnittelevansa perin ritarillista ja epäitsekästä
tekoa. Eurooppalaiset voivat käsittää tämän ajatussuunnan paremmin kuin
amerikkalaiset -- poloiset pimeät siirtomaalaiset, joiden ei ole suotu
täysin tajuta kastijärjestelmän arvoa ja sitä tosiasiaa, että "kuningas
ei voi tehdä väärin." Hänen ei edes tarvinnut pohtia sitä seikkaa, että
tyttö eläisi paljoa onnellisempana lontoolaisen asunnon ylellisyydessä,
hänen sekä rakkautensa että pankkitilinsä turvissa, kuin sellaisen
miehen laillisena vaimona, jonka neidon yhteiskunnallinen asema voisi
hänelle toimittaa. Kuitenkin oli yksi kysymys, johon hän halusi saada
ratkaisevan vastauksen, ennenkuin edes ryhtyisi omaa suunnitelmaansa
toteuttamaan.

"Keitä olivat Korak ja A'ht?" tiedusti hän.

"A'ht oli mangani", vastasi Miriam. "Ja Korak oli tarmangani."

"Ja mitä merkitsee mangani ja mitä tarmangani, jos saan kysyä?"

Tyttö nauroi.

"Te olette tarmangani", vastasi hän. "Manganit ovat karvapeittoisia --
te nimittäisitte niitä apinoiksi."

"Oliko Korak siis valkoinen mies?" kysyi herra Baynes.

"Oli."

"Ja oliko hän... hm... tei... teidän...?" Morison vaikeni, sillä
hänestä tuntui varsin tukalalta jatkaa tuollaista utelemista tytön
kauniiden kirkkaiden silmien katsellessa suoraan hänen omiinsa.

"Minun mitä?" tiukkasi Miriam, ollen tahrattomassa viattomuudessaan
liian lapsellinen arvatakseen, mihin hänen jalosukuisuutensa Morison
tähtäsi.

"No... hm... teidän veljenne?" änkytti hän.

"Ei, ei Korak minun veljeni ollut", vastasi neitonen.

"Oliko hän sitten aviomiehenne?" kysyi toinen lopuksi.

Laisinkaan suuttumatta Miriam purskahti helskyvään nauruun.

"Aviomieheni!" huudahti hän. "Kuinka vanhaksi minua luulettekaan? Minä
olen liian nuori miehelään. Sellaista en ollut koskaan ajatellut. Korak
oli... hm..." ja nyt hänkin epäröi, sillä milloinkaan ennen hän ei
ollut yrittänyt itselleen selittää heidän välillään vallinnutta
suhdetta -- "hm, Korak oli juuri Korak", ja jälleen hän purskahti
raikkaaseen nauruun käsittäessään, kuinka valaiseva tämä hänen
kuvauksensa oli.

Katsellessaan vieressään ratsastavaa tyttöä ja kuunnellessaan hänen
sanojansa mies ei voinut uskoa, että hänen luonteessaan oli hitustakaan
minkäänlaista turmelusta, mutta kuitenkin hän olisi mieluummin suonut,
että neitonen ei ollut elänyt ehdottoman siveästi, sillä siinä
tapauksessa hänen aikeensa ei ollut niinkään helppo; eikä hänen
jalosukuisuutensa Morison ollut kokonaan vailla omaatuntoa.

Hän istui eräänä iltana Miriamin kanssa kuistilla toisten jo mentyä
levolle. Aikaisemmin he olivat pelanneet tennistä -- peliä, jossa hänen
jalosukuisuutensa Morison esiintyi edukseen, kuten tosiaan useimmissa
miesten urheiluissa. Nyt hän jutteli Miriamille Lontoosta ja
Pariisista, tanssiaisista ja kemuista, ihmeellisistä naisista ja heidän
ihmeellisistä puvuistaan, rikkaiden ja mahtavien iloista ja
huvituksista. Morison oli täysin oppinut mestari viekkaasti
vihjailevassa kerskumisessa. Hänen itsekkyytensä ei ollut koskaan
räikeä tai väsyttävä -- ei koskaan karkea, sillä karkeus oli alhaison
tapaista, mitä hänen jalosukuisuutensa huolellisesti vältti, mutta
hänen kuulijansa saama vaikutelma oli tarkoitettu sellaiseksi, että se
ei suinkaan vähentänyt Baynesin suvun tai sen edustajan mainetta ja
kunniaa.

Miriam innostui. Miehen tarinat olivat kuin keijukaissatuja pienelle
viidakkoneidolle. Morison Baynes hahmoittui suureksi, ihmeelliseksi ja
uhkeaksi hänen sielunsa silmissä. Tämä hieno mies lumosi hänet, ja kun
Baynes lyhyen vaitiolon jälkeen siirrähti lähemmäksi häntä, tarttuen
hänen käteensä, tunsi hän väristystä, jollaista saattaisi tuntea
jumalaisen olennon kosketuksesta -- pelonsekaisen riemun väristystä.

Herra Morison kuiskaili hänelle korvaan.

"Miriam!" sanoi hän, "pikku Miriamini! Saanenko nimittää sinua pikku
Miriamikseni?"

Tyttö käänsi kummastuneet silmänsä hänen kasvojaan kohti; mutta ne
olivat varjossa. Hän vapisi, mutta ei vetäytynyt pois. Mies laski
käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet lähemmäksi.

"Minä rakastan sinua!" kuiskasi hän.

Miriam ei vastannut. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei tiennyt mitään
rakkaudesta. Hän ei ollut koskaan sitä ajatellut; mutta hän tiesi, että
rakastettuna oleminen tuntui hyvin suloiselta, merkitsipä rakkaus
sitten mitä tahansa. Oli hauskaa, että ihmiset olivat ystävällisiä. Hän
oli saanut osakseen niin vähän ystävällisyyttä ja hellyyttä.

"Sano minulle", kehoitti herra Baynes, "että vastaat rakkauteeni."

Hänen huulensa tulivat yhä lähemmäksi ja olivat melkein koskettaneet
tytön huulia, kun Korakin kuva kohosi ikäänkuin ihmeilmestyksenä
Miriamin silmien eteen. Hän näki Korakin kasvot lähellä omiansa, tunsi
hänen kuumat huulensa huulillaan, ja silloin hän ensi kertaa eläissään
arvasi, mitä rakkaus on. Hän vetäysi hiljaa poispäin.

"En oikein tiedä", virkkoi hän, "rakastanko. Odottakaamme. Onhan tässä
aikaa. Olen vielä liian nuori naimisiin enkä ole varma, eläisinkö
onnellisena Lontoossa tai Pariisissa -- pikemminkin ne pelottavat
minua."

Miriam nousi. Korakin kuva väikkyi yhä hänen edessänsä.

"Hyvää yötä", sanoi hän. "On niin kaunista, ettei hentoisi lähteäkään",
ja hän huiskautti kättään kaaressa, johon sisältyi tähtitaivas, suuri
kuu, sen hopeoima laaja kenttä ja etäämpänä viidakon ääriviivoina
tummat varjot. "Oi, kuinka minä tätä rakastan!"

"Lontoota rakastaisit vielä enemmän", sanoi herra Baynes vakavasti. "Ja
Lontoo rakastaisi sinua. Jokaisessa Euroopan pääkaupungissa tulisi
sinusta kuuluisa kaunotar. Maailma lepäilisi jalkojesi juuressa,
Miriam."

"Hyvää yötä!" toisti tyttö ja jätti hänet.

Hänen jalosukuisuutensa Morison otti savukkeen vaakunakilvellä
koristetusta kotelosta, sytytti sen, puhalsi ohuen sinervän savujuovan
kuuta kohti ja hymyili.




KAHDEKSASTOISTA LUKU

Yöllinen ratsastus


Miriam ja Bwana istuivat seuraavana päivänä yhdessä kuistilla, kun
etäältä ilmestyi ratsastaja ohjaten tasangon yli huvilaa kohti. Bwana
varjosti kädellä silmiänsä ja tähysti tulijaa ihmetellen. Vieraita
saapui harvoin Keski-Afrikkaan. Monen tunninmatkan laajuudelta joka
suunnalle hän tunsi neekeritkin hyvin. Kukaan valkoihoinen mies ei
saapunut puolentoista sadan kilometrin päähän, ennenkuin viesti hänen
tulostaan jo aikaisemmin ehti Bwanan korviin. Hänen jokainen liikkeensä
tiedoitettiin suurelle Bwanalle -- sekin, mitä eläimiä vieras tappoi,
kuinka monta kutakin lajia, vieläpä millä tavoin hän ne tappoi, sillä
Bwana ei sallinut cyanivetyhapon eikä strykniinin käyttämistä, ja
myöskin, kuinka hän kohteli "poikiansa."

Useakin eurooppalainen metsästäjä oli mahtavan englantilaisen käskystä
käännytetty takaisin rannikolle, kun hän oli ollut aiheettoman julma
mustille seuralaisilleen; eräs, jota oli sivistyneissä yhteiskunnissa
kauan mainittu uljaana erämiehenä, karkoitettiin Afrikasta ja lisäksi
kiellettiin koskaan tänne palaamasta, kun Bwana oli saanut tietoonsa,
että hänen runsas saaliinsa, neljätoista leijonaa, oli tulos ahkerasta
myrkkysyötin käyttämisestä.

Senpä vuoksi kaikki kunnolliset metsämiehet ja kaikki alkuasukkaat
häntä rakastivat ja kunnioittivat. Hänen sanansa oli lakina täällä,
missä ennen ei ollut laista mitään tietty. Tuskin oli rannikolta
rannikolle ainoatakaan päämiestä, joka ei mieluummin olisi totellut
Bwanan kuin heidän palveluksiaan käyttävien erämiesten käskyjä, Ja
niinpä olikin helppo pakottaa jokainen epämieluinen muukalainen
takaisin -- Bwanan tarvitsi vain uhata, että hän käskisi hänen
neekeriensä hänet jättää.

Mutta tuolla nyt tuli kaiketi joku, joka oli päässyt livahtamaan maahan
huhun siitä kertomatta. Bwana ei käsittänyt, kuka tuo lähestyvä
ratsastaja voisi olla. Sen vieraanvaraisuuden mukaisesti, joka kautta
maailman on rajaseuduilla yleinen, hän meni portille miestä vastaan,
lausuen hänet tervetulleeksi, ennenkuin hän oli astunut ratsultaankaan
maahan. Hän oli kookas, kolmikymmenvuotias, ehkä neljälläkymmenellä
oleva mies, sopusuhtainen ruumiiltaan, vaaleatukkainen ja sileäksi
ajeltu. Miehessä oli ärsyttävää tutunomaisuutta, joten Bwanasta oli
varmaa, että hänen pitäisi tietää vieraan nimi, mutta kuitenkaan hän ei
sitä muistanut. Tulija oli ilmeisesti skandinaavista rotua, kuten hänen
ulkomuotonsa ja ääntämisensä osoittivat. Hänen käytöstapansa oli
karkeahko, mutta avomielinen. Hän teki hyvän vaikutuksen
englantilaiseen, joka tässä villissä ja sivistymättömässä seudussa oli
tottunut vastaanottamaan muukalaisia heidän sisäisen arvonsa
perusteella, tekemättä mitään kysymyksiä ja otaksuen heistä parasta,
kunnes he mahdollisesti osoittautuivat arvottomiksi saamaan hänen
puoleltaan ystävyyttä tai vieraanvaraisuutta.

"Varsin harvinaista on, että valkoinen mies saapuu tänne huhun
edeltäpäin kertomatta hänestä", sanoi Bwana heidän yhdessä kävellessään
kedolle päin, jolle vieras hänen tarjouksensa mukaan saisi päästää
pienen hevosensa laitumelle. "Ystäväni, alkuasukkaat, toimittavat
meille jokseenkin tarkat tiedot."

"Luultavasti siksi, että minä tulen etelästä päin", selitti
muukalainen, "ette ole kuullut saapumisestani. Monen päivän matkalla en
ole nähnyt yhtään kylää."

"Ei, meistä etelään ei niitä ole peninkulmain piirissä", vastasi Bwana.
"Senjälkeen kun Kovudu jätti maansa, en juuri luule voitavan tavata
alkuasukasta sillä suunnalla kymmenenkään päivämatkan päässä."

Bwana ihmetteli, että yksinäinen valkoinen mies oli voinut etelästä
käsin matkata niin pitkän taipaleen, villin seudun halki, joka ei
tarjonnut mitään vieraanvaraisuutta. Ikäänkuin arvaten, mitä toinen
tietystikin ajatteli, ehätti vieras selittämään.

"Minä saavuin pohjoisesta tehdäkseni vähän kauppaa ja metsästääkseni",
sanoi hän, "ja jouduin poletulta reitiltä pois. Poikieni johtaja, joka
safariini kuuluvista oli ainoa tällä seudulla ennen käynyt, sairastui
ja kuoli. Emme voineet tavata keitään alkuasukkaita oppaiksemme, ja
niin olen pyrkinyt vain suoraan pohjoista kohti. Toista kuukautta
olemme eläneet pyssyillä hankkimastamme riistasta. Emme aavistaneet
täällä asuvan valkoisia tuhannenkaan kilometrin päässä meistä, kun
viimeksi leiriydyimme vesiallikolle tasangon syrjään. Tänä aamuna
lähdin metsästämään ja nähtyäni savua nousevan uuninpiipustanne lähetin
aseenkantajani takaisin leiriin tätä hyvää uutista ilmoittamaan ja
ratsastin itse suoraan tänne. Tietysti olen teistä kuullut -- kuuleehan
teistä jokainen Keski-Afrikkaan saapuva -- ja olisin hyvin mielissäni,
jos sallisitte minun levähtää ja metsästellä tällä tienoolla muutaman
viikon."

"Tietysti", vastasi Bwana. "Siirtäkää leirinne virran varrelle poikieni
leirin alapuolelle ja olkaa kuin kotonanne."

He saapuivat nyt kuistille, ja Bwana esitteli vieraan Miriamille ja My
Dearille, jotka olivat juuri tulleet sisältä huoneista.

"Tämä on herra Hanson", lausui hän, käyttäen nimeä, jonka vieras oli
hänelle maininnut. "Hän on kauppamies, joka oli eksynyt eteläisessä
viidakossa."

My Dear ja Miriam kumarsivat vastaukseksi esittelyyn. Mies näkyi olevan
jokseenkin nolo heidän läheisyydessään. Hänen isäntänsä arveli sen
johtuvan siitä, että hänen vieraansa oli tottumaton sivistyneiden
naisten seuraan; senvuoksi hän pian keksi verukkeen vapauttaakseen
hänet tästä nähtävästi tukalasta kohtauksesta ja vei hänet pois
kirjastoonsa, tarjoten konjakkia ja soodaa, jotka ilmeisesti
hämmensivät Hansonia paljoa vähemmän.

Molempain miesten mentyä kääntyi Miriam My Dearin päin.

"Omituista", sanoi hän, "mutta melkeinpä voisin vannoa, että olen
joskus ennen nähnyt herra Hansonin. Se on omituista, mutta ihan
mahdotonta", eikä hän sitä sen enempää ajatellut.

Hanson ei noudattanut Bwanan kehoitusta siirtää leiriänsä lähemmäksi
uutisasuntoa. Hän sanoi, että hänen neekerinsä olivat riidanhalusia,
joten oli parempi, että ne pysyivät jonkun matkan päässä; ja hän itse
kävi talossa vain vähän ja vältti silloin aina naisten seuraa, mikä
tietenkin aiheutti vain hiukan leikinlaskua yksinkertaisen kauppamiehen
ujoudesta. Hän seurasi miehiä useille metsästysretkille, jolloin nämä
huomasivat hänen olevan täysin perehtyneen kaikkiin suurriistan ajossa
esiintyviin hienoihin yksityisseikkoihin. Iltaisin hän usein vietti
pitkiä aikoja suuren maatilan valkoihoisen pehtoorin parissa,
kaiketikin tavaten tämän karkeamman miehen seurassa enemmän yhteisiä
harrastuksia kuin hänellä oli Bwanan sivistyneiden vieraiden kanssa.
Niinpä hän iltaisin olikin tutunomainen henkilö talossa. Hän tuli ja
meni mielensä mukaan ja käveli usein yksinään laajassa kukkatarhassa,
joka oli My Dearin ja Miriamin erikoisena ilona ja ylpeytenä. Ensi
kerralla, jolloin hänet sieltä yllätettiin, hän pyysi kömpelösti
anteeksi, selittäen aina rakastaneensa Pohjois-Euroopan kauniita
tuttuja kukkasia, joita My Dear oli niin hyvällä menestyksellä
siirtänyt Afrikan maaperälle kasvamaan.

Mutta olivatkohan sittenkään samettihaavan ja punalatvan alati kauniit
kukat häntä viettelemässä puutarhan sulotuoksuiseen ilmaan vaiko se
äärettömän paljoa kauniimpi kukkanen, joka usein käveli kukkasarkojen
välissä suuren kuun alla -- mustatukkainen, päivettynyt Miriam?

Hanson oli viipynyt kolme viikkoa. Tällä välin hän sanoi neekeriensä
lepäävän ja keräävän voimia etelänpuolen tiettömässä viidakossa
kärsimiensä kauheiden koettelemusten jälkeen; mutta hän ei ollut
viettänyt päiviään niin joutilaana kuin sivullisesta näytti. Hän oli
jakanut pienen joukkonsa kahteen osaan, määräten kummankin johtajaksi
miehen, johon luuli voivansa luottaa. Näille hän selitti ohjelmansa ja
lupasi runsaan palkkion, jos he auttaisivat hänen suunnitelmansa
onnelliseen päätökseen. Toisen osaston hän siirsi hyvin verkalleen
pohjoista kohti polkua pitkin, joka yhtyy Saharaan etelästä päin
tuleviin suuriin karavaaniteihin. Toisen hän lähetti suoraan
länteenpäin, käskien sen pysähtyä ja vakinaisesti leiriytyä ihan sen
suuren virran toiselle puolelle, joka oli luonnollisena rajana Bwanan
täydellä syyllä melkein omanaan pitämälle alueelle.

Isännälleen hän selitti, että hän marssitti safariansa verkalleen
pohjoista kohti, -- länteenpäin liikkuvasta osastosta hän ei virkkanut
mitään. Sitten hän eräänä päivänä ilmoitti, että puolet pojista olivat
karanneet, sillä huvilasta oli saapunut metsästysseurue hänen
pohjoiselle leirilleen, ja hän pelkäsi sen huomanneen hänen
seuralaistensa lukumäärän supistuneen.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Miriam eräänä kuumana yönä, saamatta
unta silmiinsä, nousi ja meni ulos puutarhaan. Hänen jalosukuisuutensa
Morison oli illalla taaskin muistutellut kosinnastansa, ja tytön mieli
oli niin kuohuksissa, että hän ei voinut nukahtaa.

Ison kukkivan pensaan takana loikoi Hanson katsellen tähtiä ja
odottaen. Sillä tavoin hän oli samassa paikassa loikonut monet yöt
ennen. Mitä tai ketä hän odotteli? Hän kuuli tytön lähestyvän ja kohosi
toisen kyynärpäänsä varaan. Kahdentoista askeleen päässä seisoi hänen
ponihevosensa, päitset kierrettyinä aidanseipääseen.

Verkalleen kävellen lähestyi Miriam pensasta, jonka takana odottaja
loikoi. Hanson veti ison intialaisen silkkinenäliinan taskustaan ja
kohosi väijyen polvilleen. Alhaalta karjapihasta kuului ponin
hirnuntaa. Etäällä tasangon takana karjui leijona. Hanson muutti
asentoansa, kunnes istui kyykkysillään molemmilla jaloillaan, valmiina
nousemaan nopeasti pystyyn.

Taaskin hirnahti poni -- tällä kertaa lähempänä. Sitten hän kuuli sen
ruumiin harjaavan pensaita. Ja Hanson ihmetteli, että eläin oli päässyt
aitauksesta, sillä selvästi se oli jo puutarhassa. Hän käänsi päänsä
hevosta kohti, ja se, mitä hän näki, sai hänet painumaan maahan
pensaiden juurelle. Tulossa oli mies taluttaen kahta ponia.

Tyttökin erotti nyt ääntä ja pysähtyi kuuntelemaan. Hetkistä myöhemmin
hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes tuli esille, kaksi satuloittua
ratsua kintereillään.

Miriam vilkaisi häneen kummastuneena. Hänen jalosukuisuutensa virnisti
omituisesti.

"En voinut nukkua", selitti hän, "ja olin lähdössä hiukan ratsastamaan,
kun satuin huomaamaan teidät täällä ulkona ja arvelin, että haluaisitte
tulla mukaan. Onhan öinen ratsastus aika reipasta ja hauskaa urheilua.
Tulkaa pois!"

Miriam nauroi. Seikkailu huvitti häntä.

"Lähdetään vain", sanoi hän.

Hanson noitui partaansa. Nuo kaksi taluttivat hevosensa puutarhan
portista ulos. Siellä he huomasivat Hansonin ratsun.

"Kah, täällähän on kauppiaan poni", virkkoi Baynes.

"Hän on kaiketi käymässä pehtoorin luona", sanoi Miriam.

"Viipyypä hän aika myöhään, eikö totta?" huomautti jalosukuinen
Morison. "Minä en mielelläni ratsastaisi yöllä tuon viidakon läpi hänen
leiriinsä."

Ikäänkuin korostaakseen hänen pelkoansa karjaisi etäinen leijona.
Morisonia puistatti, ja hän vilkaisi tyttöön nähdäkseen minkä
vaikutuksen tuo kaamea ääni oli häneen tehnyt. Mutta Miriam ei näkynyt
sitä huomanneen.

Hetkistä myöhemmin he olivat nousseet ratsuilleen ja liikkuivat
verkalleen kuutamossa kylpevää tasankoa pitkin. Tyttö käänsi ratsunsa
pään suoraan viidakkoa kohti juuri sille suunnalle, josta nälkäisen
leijonan karjahdus oli kuulunut.

"Eikö meidän olisi parasta sivuuttaa se junkkari?" ehdotti hänen
jalosukuisuutensa Morison. "Ette tainnut sitä kuulla?"

"Kyllä minä kuulin", nauroi Miriam. "Mutta pistäytykäämme sen luo
vieraskäynnille."

Morison nauroi levottomasti. Hän ei halunnut esiintyä tytön silmissä
epäedullisessa valossa eikä myöskään yön aikaan mennä liian lähelle
nälkäistä leijonaa. Hänellä oli kivääri satulatupessa; mutta kuutamo on
epävarmaa valoa tähtääjälle, eikä hän ollut yksinään astunut leijonaa
kohti päivälläkään. Se ajatus ihan hirmustutti hän.

Peto lakkasi nyt karjumasta. Kun he eivät sitä enää kuulleet, kasvoi
Morisoninkin rohkeus. He ratsastivat myötätuuleen viidakkoa kohti.
Leijona oli pienessä norossa heidän oikealla puolellaan. Se oli vanha.
Kahteen yöhön se ei ollut syönyt mitään; sillä sen hyökkäys ei enää
ollut yhtä nopea eikä hyppäys yhtä voimakas kuin miehuudenpäivinä,
jolloin se levitti kauhua villillä alueellaan. Kaksi vuorokautta se oli
juosta jolkutellut tyhjin vatsoin ja jo kauan sitä ennen elänyt vain
raadoista. Se oli vanha, mutta vieläkin se oli pelottava tuhooja.

Se vainusi vaarallisen tuoksun yöstä, mutta se oli hulluna nälästä. Se
olisi tarpeen tullen uhmaillut kahtatoista kivääriä, saadakseen täyttää
tyhjän mahansa. Se kaartoi metsään, ollakseen taas tuulen alla, sillä
jos sen uhrit olisivat haistaneet väijyjänsä, ei olisi ollut toivoa
niiden tavoittamisesta. Numa oli nälkiintynyt; mutta se oli vanha ja
viisas.

Syvällä viidakossa erotti joku toinenkin heikosti sekä ihmisen että
Numan tuoksun, ja tämä toinen kohotti päätänsä ja haisteli, kallisti
päätänsä ja kuunteli.

"Tulkaa", sanoi Miriam, "ratsastakaamme perätysten, -- metsä on yöllä
ihmeellisen ihana. Se on kylliksi harva voidaksemme ratsastaa sen
lävitse. -- Ei ole tarvis pelätä leijonaa", lisäsi hän sitten,
havaitessaan miehen hieman epäröivän.

"Bwana sanoo, että näillä tienoin ei ole ollut ihmisten syöjää kahteen
vuoteen, ja riistaa on niin runsaasti, että Numan ei tarvitse turvautua
ihmislihaan. Ja sitä on niin usein metsästettykin, että se mieluummin
pysyy poissa ihmisten ulottuvilta."

"Oh, en minä leijonia pelkää", vastasi Morison. "Ajattelinhan vain,
kuinka hiton tukalaa on ratsastaa metsässä. Kaikkine vesakkoineen,
risuineen ja mataline oksineen se ei näet juuri tunnu huviratsastusta
varten raivatulta."

"Kävelkäämme sitten", ehdotti Miriam, aikoen hypätä satulasta.

"Ei, ei!" huudahti hänen jalosukuisuutensa säikähtyneenä moisesta
ehdotuksesta. "Ratsastakaamme", ja hän ohjasi poninsa metsän tummaan
pimentoon. Hänen takanaan ratsasti Miriam ja edessäpäin hiiviskeli
Numa, leijona, suotuisaa tilaisuutta odotellen.

Ulkona kentällä kirota murahteli yksinäinen ratsastaja, kun nuo kaksi
häipyivät hänen näkyvistänsä. Se oli Hanson. Hän oli seurannut heitä
maatilalta. Heidän tiensä johti leiriä kohti, joten hänellä oli
todennäköinen veruke valmiina, jos he hänet havaitsisivat; mutta he
eivät olleet vilkaisseet taaksensa.

Nyt hän kääntyi suoraan sinne päin, missä he olivat painuneet
viidakkoon. Nyt hän ei enää välittänyt, huomattiinko hänet vai eikö.
Hänellä oli kaksikin syytä välinpitämättömyyteen. Ensimmäinen oli, että
hän Baynesin menettelyssä näki itse suunnittelemaansa tytönryöstöä
vastaavan toimenpiteen. Jollakin tavalla hän saattaisi kääntää asian
omaksi edukseen. Ainakin hän pysyttelisi heidän lähellään ja pitäisi
varansa, että Baynes ei saanut tyttöä. Hänen toinen syynsä perustui
tietoon eräästä edellisenä iltana hänen leirissään sattuneesta
tapauksesta, josta hän ei ollut maininnut huvilassa, peläten
kiinnittävänsä kiusallista huomiota liikkeisiinsä ja saattavansa Bwanan
neekerit vaaralliseen seurusteluun omien poikiensa kanssa. Hän oli
huvilassa kertonut, että puolet hänen miehistään oli karannut. Se juttu
olisi piankin voitu havaita valheeksi, jos hänen poikansa olisivat
joutuneet Bwanan väen kanssa tuttavallisiin väleihin.

Tapaus, jonka hän oli jättänyt mainitsematta ja joka sai hänet
rientämään tytön ja hänen saattajansa perässä, oli sattunut hänen
poissaollessaan aikaisin edellisenä iltana. Hänen miehensä olivat
istuskelleet leirinuotion ääressä, okapensaista tehdyn korkean boman
ympäröiminä joka puolelta, kun äkkiarvaamatta iso leijona loikkasi
heidän keskelleen ja sieppasi yhden joukosta. Poloinen sai kiittää
yksinomaan toveriensa uskollisuutta ja rohkeutta siitä, että hänen
henkensä pelastui, ja sittenkin he olivat vain tuimasti taisteltuaan
nälästä raivostunutta petoa vastaan kyenneet ajamaan sen tiehensä
palavilla kekäleillä, keihäillä ja kivääreillä.

Tästä tiesi Hanson, että seudulle oli saapunut ihmisten syöjä tai että
sellaiseksi oli vanhoilla päivillään kehittynyt joku niistä monista
leijonista, jotka öisin samoilivat tasangoilla ja mäillä ja päivisin
loikoivat viileässä metsässä. Hän oli tuskin puoli tuntia sitten
kuullut nälkäisen leijonan karjuntaa, eikä hänen mielestään juuri ollut
epäilystäkään, että ihmisten syöjä vaani Miriamia ja Baynesia. Hän
sadatteli englantilaista hölmöksi ja kannusti ratsuansa heidän
peräänsä.

Miriam ja Baynes olivat pysähdyttäneet hevosensa pienelle
luonnolliselle aukeamalle. Sadan metrin päässä heistä oli Numa
kyyristyneenä pensasmetsään, kellervän vihreillä silmillään tuijottaen
saaliiseensa ja suonenvedontapaisesti huiskien mutkittelevalla
hännällään. Se mittaili matkaa itsensä ja heidän välillään. Se aprikoi,
uskaltaisiko hyökätä vai oliko viisaampaa odottaa vielä vähän kauemmin
siinä toivossa, että he ratsastaisivat suoraan sen kitaan. Sillä oli
verinen nälkä, mutta se oli myöskin hyvin ovela, eikä nyt ollut varaa
äkkipikaisella ja huonosti harkitulla hyökkäyksellä panna ateriaansa
alttiiksi. Jos se edellisenä iltana olisi odottanut, kunnes neekerit
menivät nukkumaan, ei sen olisi tarvinnut nähdä nälkää vielä
vuorokautta eteenpäin.

Takana kohosi toinen olento, vainuttuaan sekä sen että ihmisen,
istualleen puun oksalla, johon oli paneutunut nukkumaan. Hänen
alapuolellaan häämöitti iso ruho keinuen edestakaisin pimeässä. Puussa
oleva päästi syvän kurkkuäänen ja pudottausi harmaan järkäleen selkään.
Hän kuiskasi sanan toiseen sen isoista korvista, ja Tantor, norsu,
kohotti kärsänsä korkealle, heiluttaen sitä ylös ja alas vainutakseen
hajun, josta tuo sana oli hänelle vihjaissut. Vielä toinen kuiskaus --
oliko se käsky? -- ja valtava elukka liikahti kömpelöön, mutta
äänettömään hölkkään sitä suuntaa kohti, missä Numa, leijona, ja
ratsastajan vainuama outo tarmangani olivat.

Niin mentiin eteenpäin, ja leijonan ja sen saaliin haju kävi yhä
voimakkaammaksi. Numa alkoi jo menettää malttinsa. Kuinka kauan
täytyisi vielä odottaa riistan saapumista? Se pieksi nyt vihaisesti
hännällään. Melkeinpä murisi. Ollenkaan aavistamatta vaaraansa
rupattelivat mies ja tyttö pienellä aukeamalla.

Heidän hevosensa olivat ihan kyljitysten. Baynes oli tarttunut Miriamin
käteen ja puristi sitä leperrellessään lemmensanoja neidon korvaan.

"Tule Lontooseen minun kanssani", kehoitti hänen jalosukuisuutensa
Morison. "Minä voin kerätä safarin, ja olemme jo olleet päiväkauden
matkalla rannikkoa kohti, ennenkuin ne aavistavat, että olemme
lähteneet."

"Miksi meidän tarvitsee siihen keinoon turvautua", kysyi tyttö.
"Bwanalla ja My Dearilla ei olisi mitään avioliittoamme vastaan."

"Emme voi vielä mennä naimisiin", selitti hänen jalosukuisuutensa
Morison. "Sitä ennen on otettava vaari eräistä muodollisuuksista --
sinä et niitä käsitä. Kaikki käy hyvin. Me matkustamme Lontooseen. Minä
en voi odottaa. Jos rakastat minua, niin sinä tulet. Entä ne apinat,
joiden parissa elit? Välittivätkö ne vihkimisestä? Ne rakastivat
niinkuin mekin. Jos olisit jäänyt heidän luokseen, olisit mennyt
avioksi niiden lailla. Se on luonnon laki, -- mikään ihmisten säätämä
laki ei voi kumota Jumalan lakeja. Mitäpä eroa siinä on, kunhan vain
rakastamme toisiamme? Mitä välitämme kestään maailmassa, paitsi
itsestämme? Minä olisin valmis uhraamaan henkeni sinun edestäsi, --
etkö sinä uhraa minulle mitään?"

"Te rakastatte minua?" kysyi tyttö. "Menette kanssani naimisiin, kun
pääsemme Lontooseen?"

"Sen vannon!" huudahti Baynes.

"Minä lähden mukaanne", kuiskasi Miriam, "vaikken käsitä, miksi se on
välttämätöntä." Hän kumartui Morisonia kohti ja tämä syleili häntä ja
aikoi painaa huulensa hänen huulilleen.

Samassa pistäysi ison urosnorsun pää aukeamaa reunustavien puiden
lävitse. Hänen jalosukuisuutensa Morison ja Miriam, jotka katselivat ja
kuuntelivat vain toisiansa, eivät sitä nähneet eivätkä kuulleet, mutta
kyllä Numa. Tantorin leveällä päälaella istuva mies näki tytön
rakastajansa syleilyssä. Se mies oli Korak; mutta sievästi puettua,
sirovartaloista tyttöä hän ei tuntenut Miriamikseen. Siinä oli vain
tarmangani naaraineen.

Ja silloin Numa hyökkäsi.

Peläten, että Tantor säikähdyttäisi saaliin karkuun, loikkasi iso peto
hirveästi karjaisten esille lymypaikastaan. Maa vapisi sen mahtavasta
äänestä. Ponit seisoivat hetkisen kauhusta jähmettyneinä. Hänen
jalosukuisuutensa Morison Baynes kalpeni ja kylmeni. Leijona hyökkäsi
heitä kohti komean kuun kirkkaassa valossa. Morisonin lihakset eivät
enää totelleet hänen tahtoansa -- ne antoivat perään suuremmalle
voimalle, tottelivat luonnon ensimmäistä lakia. Vaistomaisesti hän iski
korkojensa kannukset syvälle poninsa kylkiin ja sivalsi ohjaksilla sen
niskaan, lennättäen sen huimasti tasankoa ja turvallisuutta kohti.

Säikähdyksestä kiljaisten kääntyi tytönkin poni ja alkoi kiitää
toverinsa perästä. Leijona oli sen lähellä. Ainoastaan tyttö pysyi
tyynenä -- tyttö ja se puolialaston villi, joka istui hajareisin
mahtavan ratsunsa kaulalla ja irvistellen katseli kiihoittavaa,
sattuman hänen huvikseen järjestämää näytelmää.

Korakista oli tässä vain kaksi vierasta tarmangania, joita nälkäinen
Numa hätyytti. Numalla oli oikeus saalistaa; mutta toinen niistä oli
naaras. Korak tunsi sisällistä pakkoa rynnätä sen avuksi. Miksi, sitä
hän ei käsittänyt. Kaikki tarmanganit olivat nyt hänen vihollisiansa.
Hän oli liian kauan elänyt luontokappaleena tunteakseen voimakkaasti
itsessään uinuvia inhimillisiä vaistoja, mutta hän tunsi niitä
kuitenkin -- ainakin tyttöä kohtaan.

Hän usutti Tantoria eteenpäin. Hän kohotti raskaan keihäänsä ja sinkosi
sen leijonan ruumiin liikkuvaan maalitauluun. Tytön poni oli ehtinyt
metsän reunaan aukeaman toiselle puolelle. Siellä se joutuisi
nopsajalkaisen leijonan helpoksi saaliiksi; mutta raivostunut Numa
himoitsi enemmän sen selässä ratsastavaa naista. Häntä kohti se
hyppäsi. Korakilta pääsi kummastuksen ja hyväksymisen huudahdus, kun
Numa putosi ponin lanteille ja tyttö samassa silmänräpäyksessä
kiepsahti ratsultansa yläpuolellaan riippuville puunoksille.

Korakin keihäs iski Numan olkapäähän, suistaen pedon irti hapuilevasta
otteesta vimmatusti juoksevan hevosen selästä. Vapautuneena sekä tytön
että leijonan painosta kiiti poni eteenpäin pelastusta kohti. Numa
takoi ja kiskoi olkapäähänsä tarttunutta heittoasetta, mutta ei voinut
sitä irroittaa. Sitten se ryhtyi uudelleen ajoon.

Korak ohjasi Tantorin viidakon eristävään verhoon. Hän ei halunnut,
että hänet nähtäisiin, eikä häntä oltukaan nähty. Hanson oli
ehtimäisillään metsään, kun hän kuuli leijonan kamalat karjaisut ja
tiesi, että se oli ryhtynyt hyökkäykseen. Hetkistä myöhemmin suhahti
Morison hänen näkyviinsä, kiitäen kuin hullu turvaa kohti. Mies oli
poninsa selkää vasten painuneena kaulaten eläintä tiukasti molemmilla
käsivarsillaan ja hakaten kannuksillaan sen kylkiä. Hetkistä myöhemmin
ilmestyi toinen poni -- ilman ratsastajaa.

Hanson huokasi arvatessaan, mitä viidakon kätkössä oli tapahtunut.
Noituen kannusti hän ratsuansa, toivoen ehtivänsä riistää saaliin
leijonalta, -- kivääri oli hänellä valmiina kädessä. Ja sitten livahti
leijona näkyviin karaten tytön ponin jälestä. Hanson ei voinut
käsittää. Hän tiesi, että jos Numan oli onnistunut kaapata tyttö, ei se
olisi jatkanut toisten takaa-ajoa.

Hän seisahdutti oman ratsunsa, tähtäsi nopeasti ja laukaisi. Leijona
pysähtyi reitilleen, kääntyi puraisemaan kylkeänsä ja kierähti sitten
kuolleena maahan. Hanson ratsasti eteenpäin metsään, huudellen
äänekkäästi tytölle.

"Täällä minä olen", kuului pian vastaus oksien seasta juuri hänen
edessään olevista puista. "Osasitteko siihen?"

"Osasin", vastasi Hanson. "Missä te olette? Olittepa aika täpärällä. Se
opettaa teitä pysyttelemään poissa viidakosta öiseen aikaan."

Yhdessä he palasivat tasangolle, jossa tapasivat Morisonin verkalleen
ratsastamassa heitä kohti. Tämä selitti poninsa pillastuneen, niin että
oli ollut perin vaikeaa saada sitä laisinkaan pysähtymään. Hanson
irvisti, sillä hän muisti survovat kantapäät, joiden oli nähnyt takovan
teräviä kannuksia Baynesin ratsun kylkiin; mutta hän ei virkkanut
näkemästään mitään. Hän otti Miriamin taaksensa, ja kaikki kolme
ratsastivat ääneti maatilalle päin.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Korak muistelee


Heidän takanaan sukelsi Korak esiin viidakosta ja sieppasi keihäänsä
takaisin Numan kyljestä. Hän hymyili yhä. Hän oli nauttinut näytelmästä
tavattomasti. Mutta yksi asia vaivasi hänen ajatuksiaan -- hän ei
käsittänyt, kuinka tarmanganinaaras oli niin ketterästi kiepsahtanut
poninsa selästä ylhäälle puun turviin. Se oli pikemminkin manganin
tapaista -- hänen menetetyn Miriaminsa tapaista. Hän huokasi. Hänen
menetetty Miriaminsa! Hänen pieni, kuollut Miriaminsa! Hän tuumi,
voisiko tämä outo naaras muissa suhteissa muistuttaa hänen Miriamiansa.
Korak tunsi kiihkeää halua jälleen nähdä hänet ja katseli noiden kolmen
hahmon perään, jotka tasaisesti ja pysähtymättä liikkuivat kentällä.
Hän koetti arvailla, mikä oli heidän matkansa määrä. Hänen teki mieli
seurata heitä, mutta siihen hän kuitenkin jäi seisomaan ja katselemaan,
kunnes he olivat häipyneet etäisyyteen. Sivistyneen tytön ja hienon
khakipukuisen englantilaisen näkeminen oli herättänyt Korakin mielessä
kauan uinuneita muistoja.

Kerran hän oli haaveillut palaamista tuollaisten olentojen maailmaan;
mutta Miriamin kuoltua tuntui toivo ja kunnianhimo hänet jättäneen. Hän
halusi vain nyt viettää lopunikänsä yksinäisyydessä mahdollisimman
etäällä ihmisistä. Huokaisten hän kääntyi verkalleen takaisin
viidakkoon.

Maatilalla oli Bwana palaavia seikkailijoita vastassa kuistilla. Heräten
yöllä unestaan hän oli kuullut Hansonin kiväärin pamauksen kaukaa
kentältä, mikä häntä ihmetytti. Samassa juolahti hänen mieleensä, että
miestä, jota hän katsoi vieraaksensa, oli saattanut kohdata tapaturma
matkalla leiriin, ja niinpä hän oli noussut ja mennyt pehtoorinsa
asuntoon, jossa kuuli, että Hanson oli käynyt siellä aikaisemmin
illalla, mutta lähtenyt jo monta tuntia sitten. Palatessaan pehtoorin
asunnolta hän oli havainnut karjatarhan portin olevan auki ja
lähemmästä tarkastuksesta selvisi, että Miriamin poni oli poissa samoin
kuin sekin, jota Baynes useimmiten käytti. Hän otaksui heti, että
laukauksen oli ampunut hänen jalosukuisuutensa Morison, ja oli jälleen
herättänyt pehtoorin ja valmistautunut lähtemään asiasta selvää
ottamaan, mutta huomasikin sitten seurueen saapuvan kentällä.

Englantilaisen selityksiä kuunteli hänen isäntänsä jokseenkin kylmästi.
Miriam oli vaiti. Hän näki, että Bwana oli hänelle vihainen. Se oli
ensi kerta, ja tyttö tunsi sydämessään haikeaa mielipahaa.

"Mene huoneeseesi, Miriam", sanoi hän; "ja teidän kanssanne, Baynes,
tahtoisin nyt heti jutella pari sanaa, jos viitsitte pistäytyä
työkammiooni."

Hän astui Hansonin luo, kun toiset häntä totellen kääntyivät pois.
Bwanassa oli hänen lempeimpinäkin hetkinään jotakin, mikä vaati
silmänräpäyksessä tottelemaan.

"Kuinka jouduitte niiden pariin, Hanson?" kysyi hän.

"Minä olin istuskellut puutarhassa", vastasi kauppias, "senjälkeen kun
olin lähtenyt Jervisin luota. Minulla on ollut tapana niin menetellä,
kuten rouvanne luultavasti tietää. Tällä kertaa nukahdin pensaan taakse
ja heräsin siihen, että nuo kaksi tulivat keskenään kuherrellen. En
voinut kuulla, mitä he sanoivat. Mutta samassa toi Baynes kaksi ponia,
ja he ratsastivat pois. En halunnut asiaan sekaantua, kun se ei
koskenut minuun, mutta sen kyllä tiesin, ettei heidän sopisi
ratsastella siihen aikaan yöstä, ei ainakaan tytön, -- se ei kävisi
päinsä eikä ollut turvallista. Siksi minä seurasin heitä, ja hyväpä se
olikin. Baynes laukkasi pois leijonan luota täyttä lentoa, jättäen
tytön huolehtimaan itsestänsä, jolloin minun onnistui ampua petoa
lapaan, niin että se kellistyi."

Hanson vaikeni. Molemmat miehet olivat vähän aikaa ääneti. Sitten
kauppias yskäisi ikäänkuin ymmällä ja hänellä olisi ollut jotakin
mielessä, mistä piti velvollisuutenaan puhua, olematta siihen halukas.

"Mitä se on, Hanson?" kysyi Bwana. "Te aioitte kai vielä sanoa
jotakin?"

"Niin, nähkääs", rohkaistui Hanson lausumaan. "Kun olen käynyt täällä
useinkin iltaisin, olen nähnyt ne kaksi yhdessä varsin, paljon, ja,
suokaa anteeksi, hyvä herra, minä en usko, että herra Baynesilla on
rehelliset aikeet tyttöä kohtaan. Olen sattumalta kuullut kylliksi
heidän keskusteluistaan, tietääkseni hänen houkuttelevan neitiä
karkaamaan kanssansa."

Sovittaakseen asian omiin tarkoituksiinsa tuli Hanson lähemmäksi
totuutta kuin itse tiesi. Hän pelkäsi, että Baynes sotkisi hänen omat
suunnitelmansa, ja oli keksinyt suunnitelman käyttääkseen hyväksensä
nuorta englantilaista ja samalla poistaakseen hänet tieltään.

"Ja minä ajattelin", jatkoi kauppias, "että koska minun täytynee tästä
matkustaa, te haluaisitte ehdottaa herra Baynesille, että hän lähtisi
minun mukanani. Palveluksena teille olisin valmis viemään hänet
pohjoiseen päin karavaaniteille."

Bwana seisoi hetkisen syviin ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän
vilkaisi kauppiaaseen.

"Herra Baynes, nähkääs, Hanson, on minun vieraani", sanoi hän julma
välähdys silmissä. "Niiden todistusten perusteella, mitä meillä on, en
tosiaan voi syyttää häntä aikeista karata Miriamin kanssa, ja koska hän
on minun vieraani, en tahtoisi olla niin epäkohtelias, että pyytäisin
häntä lähtemään; mutta ellen väärin muista, lienee hän maininnutkin
kotiin palaamisesta, eikä mikään olisi kai hänelle mieluisempaa kuin
matkustaa pohjoista kohti teidän parissanne, -- sanoitteko lähtevänne
huomenna? Luulen, että herra Baynes haluaa tulla mukaanne. Pistäytykää
puheillani aamulla. Hyvää yötä nyt, ja kiitos siitä, että olette
pitänyt Miriamia silmällä."

Hanson irvisti salavihkaa, kun hän kääntyi ja meni satulaansa
noutamaan. Bwana astui kuistilta työhuoneeseensa, jossa tapasi hänen
jalosukuisuutensa Morisonin kävelemässä lattialla, kaikesta päättäen
varsin levottomana.

"Baynes", lausui Bwana käyden suoraan asiaan, "Hanson matkustaa
huomenna pohjoiseen. Hän on suuresti mieltynyt teihin ja pyysi minua
sanomaan teille tulevansa iloiseksi, jos matkustaisitte hänen kanssaan.
Hyvää yötä, Baynes."

Bwanan kehoituksesta pysytteli Miriam huoneessaan seuraavana aamuna
siihen asti, kun hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes oli
matkustanut. Hanson oli aikaisin tullut: häntä noutamaan -- hän olikin
jäänyt koko yöksi pehtoori Jervisin luo, jotta ehdittäisiin varhain
matkalle.

Hyvästely jalosukuisen Morisonin ja hänen isäntänsä välillä tapahtui
perin muodollisesti, ja kun vieras vihdoin ratsasti pois, huokasi
Bwana helpotuksesta. Tämä oli ollut vastenmielinen velvollisuus, ja hän
oli iloinen, että siitä nyt oli päästy; mutta hän ei katunut
toimenpidettänsä. Hän ei ollut itsekään ollut sokea, vaan oli pannut
merkille Baynesin hullaantumisen Miriamiin; ja tuntien nuoren
aatelismiehen sukuylpeyden hän ei ollut hetkeksikään uskonut, että
hänen vieraansa olisi valmis uhraamaan nimensä tälle nimettömälle
arabialaistytölle, sillä vaikka Miriam olikin ihonväriltään tavattoman
vaalea täysiveriseksi beduiinitytöksi, uskoi Bwana kuitenkin, että se
oli hänen sukuperänsä.

Hän ei enää virkkanut asiasta Miriamille, mutta siinä hän
teki erehdyksen, sillä samalla kun nuori neitonen käsitti
kiitollisuudenvelkansa Bwanalle ja My Dearille, oli hän sekä ylpeä että
herkkä, joten Bwanan päätös lähettää Baynes pois antamatta Miriamille
tilaisuutta selitykseen tai puolustukseen loukkasi ja nöyryytti häntä.
Se oli myös omiaan tekemään Baynesin hänen silmissään marttyyriksi ja
herättämään hänen rinnassaan voimakasta uskollisuudentunnetta
englantilaista kohtaan.

Hansonin ja Baynesin ratsastaessa edellisen leiriä kohti pysyi Baynes
jörösti vaiti. Toinen yritti panna alkuun keskustelua, siten
luontevasti luoviakseen siihen ehdotukseen, joka hänellä oli mielessä.
Hän ratsasti hevosen päänmitan verran kumppanistaan jälempänä ja
irvisteli huomatessaan toisella ylimysotsan olevan nyrpeydestä rypyssä.

"Oli jokseenkin epäkohtelias teille, eikö totta?" rohkeni hän vihdoin
lausua ja keikautti päätänsä maatilaa kohti, kun Baynes tämän
huomautuksen kuullessaan vilkaisi häneen. "On aika ylpeä tytöstä",
jatkoi Hanson, "eikä sallisi kenenkään häntä naida ja viedä häntä pois;
mutta minusta näyttää, että hän teki sille enemmän pahaa kuin hyvää
lähettämällä teidät matkaanne. Pitäisihän neidin joskus joutua
naimisiin, eikä hänellä voisi olla parempaa onnea kuin saada
teidänlaisenne hieno nuori herrasmies."

Baynes, joka ensin oli loukkaantua, kun tämä karkea kauppasaksa puuttui
hänen yksityisasioihinsa, lauhtui Hansonin loppuhuomautuksesta ja alkoi
heti pitää häntä terävä-älyisenä miehenä.

"Hän on sellainen hiton mahtailija", jupisi jalosukuinen Baynes. "Mutta
kyllä minä kykenen pitämään puoliani. Hän saattaa olla kaikki kaikessa
Keski-Afrikassa, mutta Lontoossa minä vedän hänelle vertoja, ja sen
hän saa kokea, kun tulee kotiin."

"Teidän sijassanne", virkkoi Hanson, "minä en sallisi kenenkään estää
itseäni ottamasta haluamaani tyttöä. Meidän keskemme sanoen, en
minäkään sitä miestä kaipaa, ja jos voin teitä jollakin tavoin auttaa,
niin kääntykäähän puoleeni."

"Kovin ystävällistä teiltä, Hanson", sanoi Baynes, lämmeten hiukan;
"mutta mitäpä tässä jumalattomassa sopessa voi toimittaa?"

"Minulla on keinoni", virkkoi Hanson. "Minä otan tytön mukaani. Jos hän
rakastaa teitä, tulee hän kyllä."

"Se ei käy päinsä", sanoi Baynes. "Se mies hallitsee tässä kirotussa
maassa penikulmien laajuudelta. Hän tavoittaisi meidät varmasti."

"Eipä tavoittaisikaan -- ei, kun minä olen ohjaksissa", vakuutti
Hanson. "Minä olen täällä tehnyt kauppaa ja metsästellyt kymmenen
vuotta ja tunnen seudut yhtä hyvin kuin hänkin. Jos haluatte ottaa
neidon mukaanne, niin minä autan teitä ja takaan, että kukaan ei meitä
kaappaa, ennen rannikolle tuloamme. Kuulkaahan: te kirjoitatte tytölle
kirjelapun, ja minä lähetän safarini ohjaajan viemään sen hänelle.
Pyytäkää häntä tulemaan, jotta saatte lausua hänelle edes jäähyväiset,
-- siitä hän ei kieltäydy. Sillä välin siirtelemme leiriä hiukan
pohjoisemmaksi, ja te sovitte asiasta hänen kanssaan, jotta hän on
määrättynä yönä valmiina. Sanokaa hänelle, että minä tulen häntä
vastaan teidän odotellessanne leirissä. Niin on parempi, sillä minä
tunnen tienoon hyvin ja voin ratsastaa taipaleen nopeammin kuin te. Te
otatte huostaanne safarin ja liikutte verkalleen pohjoista kohti,
kunnes tyttö ja minä tavoitamme teidät."

"Mutta entä jos hän ei tahdo tulla", huomautti Baynes.

"Sopikaa sitten vielä toisesta päivästä viimeistä hyvästijättöä
varten", nauroi Hanson, "mutta teidän asemestanne menenkin minä tyttöä
tapaamaan ja tuon hänet mukanani tavalla tai toisella. Hänen on
tultava, ja sittenkun kaikki on ohi, ei hän ole siitä kovin pahoillaan
-- varsinkaan kun on jo elänyt kaksi kuukautta teidän kanssanne
rannikkoa kohti matkatessamme."

Inhon ja vihan vastalause kohosi Baynesin huulille; mutta hän ei
lausunut sitä julki, sillä melkein samalla selvisi hänelle, että hän
itse oli tositeossa suunnitellut samaa. Se oli kuulostanut raa'alta ja
rikolliselta karkean kauppiaan huulilta; mutta silti käsitti nuori
englantilainen, että Afrikassa matkustelemiseen tottuneen Hansonin
avulla menestymismahdollisuudet olisivat paljoa suuremmat kuin jos hän
yrittäisi omin neuvoin. Ja niinpä hän nyökkäsi nyreän myöntymyksen.

Loppumatka heidän pitkällä ratsastuksellaan Hansonin leiriin kului
äänettömyydessä, sillä molemmat miehet olivat vaipuneet omiin
ajatuksiinsa, joissa he eivät olleet imartelevia eivätkä uskollisiakaan
toisilleen. Heidän ratsastaessaan metsän läpi sattui heidän
varomattoman liikkumisensa ryske kolmannenkin viidakkovaeltajan
korviin. Tappaja oli päättänyt palata paikalle, missä oli nähnyt
valkoisen tytön kiepsahtavan puihin niin ketterästi, että se osoitti
pitkää tottumusta. Häntä muistellessaan tunsi nuorukainen omituista
pakotusta, joka vastustamattomasti veti häntä neidon luo. Korak tahtoi
nähdä hänet päivänvalossa, nähdä hänen kasvojensa piirteet, silmien ja
tukan värin. Hänestä tuntui, että tuo olento varmaankin suuresti
muistutti hänen menetettyä Miriamiansa, ja kuitenkin hän tiesi, että se
oli hyvin vähän otaksuttavaa. Nopeassa vilahduksessa, jonka Korak oli
hänestä kuutamossa nähnyt, kun vimmatusti laukkaavan poninsa selästä
oli äkkiä tehty hyppäys yläpuolella olevan puun oksille, hän oli
huomannut tytön olevan jotakuinkin Miriaminsa mittaisen, mutta
pyöreämmän ja naisellisemmaksi kehittyneen.

Nyt hän liikkui verkalleen sitä paikkaa kohti, missä oli tytön nähnyt,
mutta silloin kuului lähestyvien hevosten kavioiden kapsetta hänen
teräviin korviinsa. Hän hiipi oksien välitse, kunnes sai ratsastajat
näkyviinsä. Nuoremman miehen hän heti tunsi samaksi, jonka syleilyssä
oli tytön nähnyt kuutamoisella aukeamalla juuri hetkistä ennen kuin
Numa hyökkäsi. Toista hän ei tuntenut, vaikka hänen ryhdissään ja
muodossaan olikin tutunomaisuutta, joka hämmästytti.

Apinamies päätteli, että löytääkseen tytön jälleen hänen tarvitsi vain
pysytellä kosketuksissa nuoren englantilaisen kanssa, ja niin hän alkoi
liikkua noiden kahden perässä, seuraten heitä Hansonin leiriin. Täällä
hänen jalosukuisuutensa Morison kyhäsi lyhyen kirjeen, ja Hanson antoi
sen eräälle neekereistään, joka lähti heti taivaltamaan etelään päin.

Korak pysyi leirin läheisyydessä, pitäen englantilaista huolellisesti
silmällä. Hän oli puolittain odottanut tapaavansa tytön molempien
ratsastajien määräpaikassa ja tunsi pettymystä, kun ei leirissä
huomannutkaan hänestä minkäänlaista merkkiä.

Baynes oli levoton ja käveli edestakaisin puiden alla, vaikka hänen
olisi pitänyt levätä kootakseen voimia lähestyvän pakomatkan
ponnistuksia varten. Hanson loikoi riippumatossa ja poltteli. He
haastelivat vain vähän. Korak oli oikaissut itsensä oksalle tuuhean
lehvistöön heidän yläpuolellaan. Näin kului loppu iltapäivästä. Korakin
tuli nälkä ja jano. Hän epäili, että kumpikaan miehistä enää lähtisi
leiristä ennen aamua, minkä vuoksi hän poistui, mutta etelään päin,
koska hänestä oli luultavinta, että tyttö yhä oli siellä.

Puutarhassa rakennusten vieressä käveli Miriam miettiväisenä
kuutamossa. Hänen mieltään katkeroitti yhä se hänen käsittääkseen
ansaitsematon tylyys, jolla Bwana oli hänen jalosukuisuuttansa Morison
Baynesia kohdellut. Hänelle ei ollut mitään selitetty, sillä sekä Bwana
että My Dear tahtoivat säästää hänet nöyryytyksestä ja surusta, jota
Baynesin kosinnan todellisen tarkoituksen selittäminen olisi hänelle
tuottanut. He tiesivät, vaikka Miriam ei tiennyt, että tuo mies ei
suinkaan ollut aikonut ottaa häntä vaimokseen, sillä silloin hän olisi
tullut suoraan Bwanan puheille, varsin hyvin tietäen, että liittoa ei
olisi estetty, jos Miriam todella hänestä välitti.

Miriam rakasti heitä molempia kaiken sen vuoksi, mitä he olivat hänen
hyväkseen tehneet; mutta syvällä hänen pienessä sydämessään hehkui
villi vapaudenrakkaus, jonka hänen monivuotinen kahlehtimaton
itsenäisyytensä viidakossa oli tehnyt hänelle luontaiseksi. Siitä
saakka, kun hän oli saapunut Bwanan ja My Dearin huvilaan, tunsi hän
nyt ensi kertaa itsensä siellä kuin vangiksi.

Kuin häkkiin suljettu tiikeri käveli tyttö pitkin tarhaa. Kerran hän
pysähtyi ulkoaidalle ja kuunteli pää kallellaan. Mitä hän oli kuullut?
Paljaiden ihmisjalkain sipsutusta ihan puutarhan takaa. Hän kuunteli
hetkisen. Ääni ei toistunut. Sitten hän alkoi taas levottomasti
kävellä. Hän joutui puutarhan perälle, kääntyi ja palasi alkupäätä
kohti. Nurmella lähellä aitaa verhoavia pensaita, mihin kuutamon hohde
osui kirkkaana, oli valkoinen kirjekuori, jota ei ollut siinä ollut
silloin, kun hän hetkistä varemmin oli kääntynyt melkein samalla
kohdalla.

Miriam pysähtyi äkkiä kävelyssään, kuunteli taas ja haisteli -- kuin
naarastiikeri konsaan -- valppaana, valmiina. Pensaiden taakse
kyykistyneenä tirkisteli alaston, musta viestintuoja lehvien välitse.
Hän näki tytön astahtavan lähemmäksi kirjettä, joka siis oli huomattu.
Mies nousi ääneti ja hiipien pitkin karjapihaan päin viettäviä varjoja
hävisi pian näkyvistä.

Miriamin harjaantuneet korvat kuulivat neekerin jokaisen liikkeen. Hän
ei yrittänyt ottaa tarkemmin selvää siitä, kuka se oli. Hän oli jo
arvannut miehen herra Morison Baynesin lähettämäksi sanansaattajaksi.
Hän kumartui ottamaan kuoren maasta. Reväistyään sen auki hän luki
helposti sisällön kuun kirkkaassa valossa. Kirjelappu oli Baynesilta,
kuten hän oli aavistanutkin.

"En voi matkustaa pois sinua enää näkemättä", sanottiin siinä. "Tule
aukeamalle aikaisin huomenaamulla lausumaan minulle jäähyväiset. Tule
yksin!"

Siinä oli vähän enemmänkin -- sanoja, jotka saivat hänen sydämensä
sykkimään nopeammin ja nostattivat onnellisen punan hänen poskilleen.




KAHDESKYMMENES LUKU

Karkaaminen


Oli vielä pimeä, kun hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes lähti
kohtauspaikalle. Hän halusi saada oppaan, koska muka ei varmasti
osannut määrätylle pikku aukeamalle. Tositeossa oli yksinäinen
ratsastus pimeässä ennen auringonnousua ollut hänen rohkeudelleen
liikaa, ja senvuoksi hän kaipasi seuraa. Neekeri pantiin siis
juoksemaan jalkaisin hänen edellään. Hänen jälessään ja yläpuolellaan
liikkui Korak, joka oli herännyt leiristä kuuluvaan meluun.

Kello oli yhdeksän, kun Baynes pysähdytti ratsunsa aukeamalle. Miriam
ei ollut vielä saapunut. Neekeri laskeusi lepäämään. Baynes nojaili
satulassaan. Korak oikaisihe mukavasti korkealle oksalle, mistä
saattoi, kenenkään häntä itseänsä näkemättä, tarkata alapuolellaan
olevia.

Kului tunti. Baynes ilmaisi hermostumista. Korak oli jo arvannut, että
nuori englantilainen oli saapunut tänne jotakuta toista tapaamaan, eikä
hän enää ollut laisinkaan epätietoinen siitä, ken se toinen oli.
Tappaja oli oikein hyvillään, että pian jälleen saisi nähdä näppärän
tytön, joka oli niin suuresti ollut Miriamin kaltainen.

Samassa kuului Korakin korviin lähenevää kavioiden kapsetta. Tyttö oli
tulossa! Hän oli melkein ehtinyt aukeamalle, ennenkuin Baynes havaitsi
mitään, ja kun hän sitten vilkaisi sinnepäin, puhkaisivat tytön hevosen
pää ja hartiat tuuhean lehväverhon, ja Miriam ratsasti näkyviin. Baynes
kannusti ratsuansa häntä kohti. Korak tirkisteli tutkivasti alas
tyttöön, mielessään noituen leveälieristä hattua, joka kätki hänen
piirteensä puustakurkkijan näkyvistä. Tyttö ja englantilainen olivat
nyt vastatusten. Korak näki miehen tarttuvan hänen molempiin käsiinsä
ja puristavan häntä rintaansa vasten ja sitten miehen kasvojen
hetkiseksi kätkeytyvän saman leveän lieren alle, joka peitti tytön
piirteitä. Hän aavisti heidän huultensa kohtaavan, ja suloisiin
muistoihin yhtyvä tuskanvihlaus sai hänet hetkiseksi sulkemaan silmänsä
sillä vaistomaisella lihasten liikkeellä, jolla koetamme sielustamme
sulkea pois kiusalliset mielikuvat.

Kun hän jälleen katsahti heihin, olivat he vetäytyneet erilleen ja
keskustelivat vakavasti. Korak käsitti miehen kehoittavan johonkin.
Yhtä selvää, oli, että tyttö vastusteli. Monet hänen liikkeistään ja se
tapa, jolla hän keikautti päätänsä ylöspäin ja oikealle ja nykäytti
leukaansa, muistuttivat Korakille Miriamia vielä enemmän. Ja kun
keskustelu päättyi, otti mies tytön jälleen syliinsä painaakseen hänen
huulilleen jäähyväissuukon. Jälkimäinen kääntyi ja ratsasti takaisin
sinne päin, mistä oli tullut. Mies istui satulassaan, tarkaten häntä.
Viidakon syrjässä kääntyi tyttö huiskuttamaan hänelle vielä kerran
hyvästi.

"Ensi yönä!" huusi tyttö keikauttaen päätänsä taaksepäin,
kirkaistessaan nuo sanat heitä erottavan pienen välimatkan yli, ja
silloin hän ensi kertaa paljasti kasvonsa ylhäällä puussa väijyvälle
Tappajalle. Tämä säpsähti ikäänkuin nuoli olisi lävistänyt hänen
sydämensä. Hän vapisi ja värisi kuin lehti. Hän sulki silmänsä, painaen
kämmenensä niiden yli, ja sitten hän avasi ne jälleen ja katsoi, mutta
tyttö oli lähtenyt -- vain huojuvat lehvät osoittivat viidakon
reunassa, mihin hän oli hävinnyt. Se oli mahdotonta! Eihän se voinut
olla totta! Ja kuitenkin hän oli omin silmin nähnyt Miriaminsa --
hiukan vanhempana vain, vartaloltaan pyöristyneempänä ja kypsyneempänä
ja hitusen muuttuneena muutenkin, entistä kauniimpana ja kuitenkin yhä
hänen pikku Miriaminansa. Niin, hän oli nähnyt kuolleen jälleen
elävänä, nähnyt Miriaminsa ruumiillistuneena. Hän eli! Hän ei ollut
kuollut. Hän oli todella nähnyt oman Miriaminsa -- nähnyt _toisen
miehen syleilyssä!_ Ja tuo mies istui nyt hänen alapuolellaan helposti
tavoitettavissa. Korak, Tappaja, hyväili raskasta keihästänsä. Hän
leikki vyötäisiltään roikkuvalla ruohoköydellä. Hän siveli lanteeltaan
riippuvaa metsästyspuukkoa. Ja hänen alapuolellaan huusi mies torkkuvaa
opastansa, nykäisi poniansa suitsista ja lähti liikkeelle pohjoiseen
päin. Yhä istui Korak, Tappaja, yksinään puussa. Nyt riippuivat hänen
kätensä veltosti sivuilla. Hänen aseensa ja aikomuksensa olivat
hetkiseksi unohtuneet. Korak mietti. Hän oli huomannut Miriamissa
tapahtuneen omituisen muutoksen. Kun he olivat viimeksi olleet yhdessä,
oli Miriam ollut pieni puolialaston mangani -- villi, sivistymätön
raakalainen. Silloin ei Miriam ollut tuntunut hänestä raakalaiselta;
mutta nähtyään nyt hänessä tapahtuneen muutoksen Korak tajusi,
millainen hän oli ennen ollut -- tosin ei osattomampi sivistyksen
silauksesta kuin hän itse yhä edelleen raakalaiseksi jääneenä.

Mutta hän rakasti Miriamia yhä, ja mustasukkaisuus kirvelsi hänen
sieluansa, kun hän muisteli nähneensä tytön siron englantilaisen
sylissä. Mitä aikeita tuolla miehellä oli tyttöä kohtaan? Rakastiko se
todella Miriamia? Kuinka kukaan olisi voinut olla häntä rakastamatta?
Ja että Miriam myös rakasti häntä, siitä oli Korakilla riittävät
todistukset. Jollei tyttö olisi häntä rakastanut, ei hän olisi
vastaanottanut hänen suudelmiansa. Hänen Miriaminsa rakasti toista!
Pitkän ajan hän salli tämän kamalan totuuden syöpyä sieluunsa, ja sen
mukaan hän koetti suunnitella vastaista toimintaansa. Sydämessään hän
tunsi kiivasta halua seurata miestä ja tappaa hänet; mutta aina kohosi
hänen tietoisuuteensa ajatus: "Miriam rakastaa häntä." Saattaisiko hän
tappaa Miriamin rakastaman olennon? Hän pudisti surullisesti päätänsä.
Ei, hän ei voinut. Sitten hänessä heräsi osittain päätös seurata
Miriamia ja puhutella häntä. Hän liikahti jo lähteäkseen, mutta
vilkaisi sitten alastomuuteensa ja häpesi. Hän, brittiläisen päärin
poika, oli niin hukannut elämänsä, niin alentautunut luontokappaleiden
tasalle, että häpesi mennä rakastamansa naisen luo ja tunnustaa hänelle
lempensä. Hän häpesi mennä tapaamaan pientä arabialaistyttöä, entistä
viidakkotoveriaan, jonka kanssa oli lapsena leikkinyt. Sillä mitä
hänellä oli tytölle tarjottavana?

Vuosikausia olivat hänen elämänsä olot estäneet häntä palaamasta
vanhempiensa luo, ja vihdoin oli ylpeydentunne karkoittanut hänen
mielestään vihoviimeisenkin sensuuntaisen ajatuksen. Yrmeä kohtelu,
jota hän oli saanut osakseen ihmisten taholta, sekä mustain että
valkoisten, oli vaikuttanut hänen mieleensä silloin, kun se vielä oli
muokattavissa ja vaikutuksille herkkä. Hänessä oli vakiintunut se usko,
että ihmiset olivat sotakannalla häntä vastaan, ja niinpä hän oli
Miriamista saanut ainoan inhimillisen toverin, jota hän toivoi ja
kaipasi. Kun tyttö oli häneltä siepattu, oli hänen surunsa
ollut niin raskas, että aikomus etsiä ihmisten seuraa kävi yhä
mahdottomammaksi ja vastenmielisemmäksi. Hän tuumi, että arpa oli
lopullisesti ja ainaiseksi heitetty. Omasta tahdostaan hän oli tullut
luontokappaleeksi; sellaisena hän oli elänyt ja sellaisena hän
kuolisikin.

Nyt kun oli liian myöhäistä, katui hän sitä. Sillä nyt oli Miriam, joka
yhä oli elossa, ilmestynyt hänelle niin kehittyneenä ja edistyneenä,
että oli joutunut kokonaan pois hänen elämänsä piiristä. Kuolemakaan ei
olisi voinut viedä häntä kauemmaksi. Omassa maailmassaan rakasti tyttö
omaa vertaistansa. Ja Korak tiesi, että se oli oikein. Miriam ei ollut
häntä varten -- alastonta, villiä apinaa varten. Ei, Miriam ei ollut
Korakia varten; mutta Korak oli yhä _hänen_. Jollei hän voinut saada
Miriamia ja onnea, tekisi hän ainakin kaiken voitavansa auttaakseen
Miriamia onneen. Hän tahtoi seurata nuorta englantilaista. Ensiksikin
hän tahtoi tietää, että mies ei aikonut tehdä Miriamille pahaa, ja
senjälkeen hän, vaikka mustasukkaisuus raastoikin hänen sydäntänsä,
vartioisi Miriamin tähden miestä, jota Miriam rakasti. Mutta, auta
armias, jos tuo mies aikoi tehdä tytölle vääryyttä!

Hän oli seurannut Miriamia nähtyään tämän tulevan ja menevän, koska
hyvin tiesi hänen tiensä suunnasta, että missä tahansa hän oli löytänyt
turvapaikan, se oli tasangon tuolla puolen, ja kun hän ei halunnut,
että tyttö hänet näkisi, ei hän huolinut uskaltautua avoimelle kentälle
häntä tavoittamaan. Yhtä viisasta oli pysytellä kosketuksissa nuoren
miehen kanssa, ja juuri niin hän päättikin tehdä.

Teistä ja minusta olisi mahdollisuus keksiä hänen jalosukuisuutensa
Morison viidakosta, päästettyämme hänet niin pitkän taipaleen
edellemme, saattanut näyttää perin vähäiseltä; mutta niin ei laisinkaan
ollut Korakin laita. Hän arvasi, että valkoinen mies palasi leiriinsä;
mutta vaikka hän olisi menetellyt toisinkin, oli Tappajan helppo asia
seurata ratsastajan jälkiä, jota saattamassa vielä oli toinen mies
jalkaisin. Päiväkausienkin kuluttua olisivat moiset jäljet riittävän
selvät opastaakseen Korakin erehtymättä perille, kun taas jokunen tunti
jätti ne hänelle yhtä ilmeisiksi kuin niiden polkijat olisivat itse
vielä olleet näkyvissä.

Ja niinpä tapahtui, että muutama minuutti senjälkeen kun Hanson oli
tervehtinyt leiriin palaavaa jalosukuista Morison Baynesia, livahti
Korak rasahduksetta sen lähellä kasvavaan puuhun. Siellä hän lymysi
myöhäiseen iltapäivään, eikä nuori englantilainen vieläkään näkynyt
lähtevän leiristä liikkeelle. Olikohan Miriam tulossa sinne? tuumi
Korak. Vähää myöhemmin Hanson ja yksi hänen mustistaan ratsasti
leiristä. Korak vain totesi sen. Hän ei erikoisemmin välittänyt siitä,
mitä jotkut muut seurueen jäsenistä, paitsi nuori englantilainen,
tekivät.

Tuli pimeä, ja yhä viipyi nuori mies leirissä. Hän söi illallista ja
poltti senjälkeen monta savuketta. Sitten hän alkoi kävellä
edestakaisin telttansa edessä. Paivelusneekerinsä hän piti luonaan
alati täyttelemässä nuotiota. Kuului leijonan yskäisy, ja hän meni
telttaansa, palaten sieltä pikakivääri kädessä. Jälleen kehoitti hän
neekeriä lisäämään risuja tuleen. Korak näki, että hän oli hermostunut
ja peloissaan, ja Korakin huuli kiertyi halveksivaan virnistykseen.

Tuoko oli syrjäyttänyt hänet Miriamin sydämessä? Oliko tuokin mies,
joka vapisi, kun Numa yskäisi? Kuinka voisi moinen miekkonen suojella
Miriamia viidakon lukemattomilta vaaroilta? Ah, mutta hänenhän ei sitä
tarvinnutkaan tehdä. He eläisivät eurooppalaisen sivistyksen turvissa,
palkattujen, sotilaspukuisten miesten vartioimina. Mitäpä urheutta
eurooppalaiselta vaadittiin kainaloisensa kaitsemisessa? Korakin huuli
venähti jälleen virnistykseen.

Hanson oli, mukanaan neekeripalvelija, ratsastanut suoraan aukeamalle.
Oli jo pimeä, kun he saapuivat perille. Jättäen neekerin sinne ratsasti
Hanson tasangon syrjään, pidellen suitsista hänen hevostaan. Siellä hän
odotti. Kello oli yhdeksän, ennenkuin hän näki yksinäisen olennon
ratsastavan täyttä neliä häntä kohti kartanon suunnalta. Muutamia
minuutteja myöhemmin pysähdytti Miriam hevosensa hänen viereensä. Tyttö
oli hermostunut, ja hänen poskensa hehkuivat. Hansonin tuntiessaan hän
peräytyi säpsähtäen.

"Herra Baynesin hevonen kaatui hänen päällensä, ja hän nyrjähdytti
nilkkansa", riensi Hanson selittämään. "Hänen oli vaikea tulla, minkä
vuoksi hän lähetti minut neitiä vastaan, saattaakseni neidin leiriin."

Tyttö ei voinut pimeässä nähdä ahnetta, voitonriemuista ilmettä puhujan
kasvoilla.

"Meidän on parasta rientää", jatkoi Hanson, "sillä nyt pitää ajaa aika
rivakasti, jollemme tahdo, että meidät tavoitetaan."

"Loukkautuiko hän pahasti?" kysyi Miriam.

"Vain pieni nyrjähdys", vastasi Hanson. "Hän kykenee kyllä
ratsastamaan; mutta meistä kummastakin oli viisaampaa, että hän tämän
yön makaisi ja lepäisi, sillä lähiviikkoina tulee paljon rasittavaa
ratsastusta."

"Niin", myönsi tyttö.

Hanson käänsi poninsa, ja Miriam seurasi häntä. He ratsastivat viidakon
syrjää pitkin pohjoiseen lähes kaksi kilometriä ja kääntyivät sitten
suoraan länteen. Miriam seurasi kiinnittämättä suurta huomiota
suuntaan. Hän ei tarkoin tiennyt, missä Hansonin leiri oli, eikä
aavistanut, että tämä ei vienytkään häntä sinne päin. Kaiken yötä he
ratsastivat länttä kohti. Aamun tullen Hanson salli pienen pysähdyksen
heidän murkinoidakseen; sitä varten hän ennen leiristä lähtöä oli
sullonut molemmat satulapussinsa ruokavaroja täyteen. Sitten he
pyrkivät taas eteenpäin eivätkä pysähtyneet toistamiseen, ennenkuin
Hanson keskipäivän helteessä seisahdutti ratsunsa ja viittasi tyttöä
astumaan satulasta maahan.

"Nukahdamme tässä hetkisen ja panemme ponit ruohikkoon syömään", sanoi
hän.

"En aavistanutkaan, että leiri on niin etäällä", huomautti Miriam.

"Minä käskin niitä lähtemään liikkeelle päivänkoitossa", selitti
kauppias, "jotta pääsemme hyvään alkuun. Tiesin, että te ja minä voimme
helposti saavuttaa kuormitetun safarin. Kenties emme tavoita niitä
ennenkuin vasta huomenna."

Mutta vaikka he matkustivat osan yöstä ja koko seuraavan päivän, ei
näkynyt merkkiäkään heidän edellään liikkuvasta safarista.
Viidakkoelämässä kehittynyt huomiokyky teki Miriamille selväksi, että
kukaan ei ollut samonnut heidän edellään moneen päivään. Silloin
tällöin hän näki joitakin vanhoja jälkiä, hyvin vanhoja, monien jalkain
polkemia. Enimmäkseen he seurasivat tätä selvästi merkittyä uraa
norsupolkuja pitkin ja puistomaisten lehtojen läpi. Se oli
ihanteellinen reitti, kun oli ratsastettava nopeasti.

Vihdoin kävi Miriam epäluuloiseksi. Vähitellen oli hänen vieressään
ratsastavan miehen sävy alkanut muuttua. Usein hän joutui panemaan
merkille, että Hanson ahmi häntä silmillään. Alati tunkeutui hänen
mieleensä aikaisempi epäluulo entisestä tutustumisesta. Joskus,
jossakin, hän oli tämän miehen ennen tavannut. Kauppias ei näkynyt
ajaneen partaansa moneen päivään. Vaalea sänki oli alkanut peittää
hänen kaulaansa, poskiansa ja leukaansa, ja samalla vakiintui tytössä
se tunne, että mies ei ollut hänelle outo.

Mutta vasta seuraavana päivänä alkoi Miriam kapinoida. Hän pysähdytti
vihdoin poninsa ja ilmaisi epäilynsä. Hanson vakuutti hänelle, että
leiri oli ainoastaan muutaman kilometrin päässä.

"Meidän olisi pitänyt saavuttaa heidät eilen", sanoi hän. "Niiden on
täytynyt marssia paljoa nopeammin kuin luulin mahdolliseksi."

"Tästä he eivät ole ollenkaan menneet", sanoi Miriam. "Jäljet, joita
olemme seuranneet, ovat viikkoja vanhat."

Hanson nauroi.

"Oh, sekö on vikana, niinkö?" huudahti hän. "Miksette sitä ennen
sanonut? Olisin voinut helposti selittää. Me emme ratsasta samaa
reittiä, mutta vielä tänään pääsemme heidän jäljilleen, ellemme heitä
itseä tavoittaisikaan."

Nyt vihdoinkin tiesi Miriam, että mies valehteli hänelle. Mikä hupsu
hänen täytyi ollakaan luullakseen, että kukaan voisi uskoa niin
naurettavaa selitystä! Kuka olisi kyllin typerä uskoakseen, että he jo
olisivat voineet odottaa tavoittavansa toisen joukon -- ja Hanson oli
tosiaan vakuutellut sitä joka hetki odottaneensa, -- kun sen reitti
yhtyisi heidän omaansa vasta penikulmain päässä?

Miriam salasi kuitenkin mietteensä, suunnitellen karkaamista ensi
tilaisuudessa kun ehkä sattuisi olemaan riittävän välimatkan päässä
vangitsijastaan, jollaisena hän Hansonia nyt piti, jotta voisi
jotakuinkin varmasti toivoa ehtivänsä hänen ulottuvistaan. Hän tarkkasi
miehen kasvoja alati, milloin se vain huomaamatta kävi päinsä.
Ärsyttävästi ilvehtivät yhä nuo tutunomaiset piirteet hänen
muistelemisyrityksilleen. Missä hän oli tuon miehen tavannut? Missä
oloissa he olivat kohdanneet toisensa ennenkuin Miriam oli nähnyt hänet
Bwanan maatilalla? Hän ajatteli niitä harvoja valkoisia miehiä, joita
koskaan oli tuntenut. Muutamia sellaisia oli saapunut viidakkoon hänen
isänsä duariin. Harvoja kylläkin, mutta sentään joitakuita. Ah, nyt hän
tiesi! Siellä hän oli Hansonin nähnyt! Hän oli jo pääsemäisillään
selville siitä, kuka tuo mies oli, mutta hetkistä myöhemmin petti hänen
muistinsa jälleen. Oli iltapäivän puoliväli, kun he äkkiä putkahtivat
viidakosta leveän ja tyynen virran partaalle. Sen takaa vastapäiseltä
rannalta eroitti Miriam korkealla okaisista pensaista kyhätyllä
varustuksella ympäröidyn leirin.

"Olemme vihdoinkin perillä", sanoi Hanson. Hän veti revolverin tupesta
ja laukaisi ilmaan. Heti syntyi liikettä leirissä joen toisella
puolella. Mustia miehiä juoksi alas virran partaalle. Hanson huusi
niille. Mutta ei näkynyt merkkiäkään hänen jalosukuisuudestaan Morison
Baynesista. Isäntänsä ohjeita totellen astui neekereitä kanoottiin, ja
he soutivat joen yli. Hanson sijoitti Miriamin pieneen alukseen ja
astui siihen itsekin jättäen kaksi neekeriä vartioimaan hevosia,
joita noutamaan kanootin oli määrä palata uittaakseen ne ylitse
leirin-puoliselle rannalle. Leiriin tultuansa Miriam kysyi Baynesia.
Hetkeksi oli hänen pelkonsa tyyntynyt, kun hän näki leirin, jota oli
alkanut pitää pikemminkin satuna. Hanson osoitti aitauksen keskellä
olevaa ainoata telttaa.

"Tuolla", sanoi hän ja lähti astumaan edellä sitä kohti. Heidän
päästyään teltalle hän kohotti ovikaistaletta ja viittasi Miriamia
menemään sisälle. Miriam meni ja katseli ympärilleen. Teltta oli tyhjä.
Hän kääntyi Hansoniin päin. Miehen kasvoilla oli leveä virnistys.

"Missä on herra Baynes?" kysyi neitonen.

"Hän ei ole täällä", vastasi Hanson. "En ainakaan minä häntä näe;
näkeekö neiti? Mutta minä olen täällä, ja minä olen hitto soikoon
uljaampi mies kuin hän konsaan. Ette häntä enää tarvitse, kun olette
saanut minut", ja nauraa hohottaen hän tavoitti tyttöä.

Miriam ponnisteli vapautuakseen. Hanson tarrautui hänen käsivarsiinsa
ja ruumiiseensa voimakkain, puristavin ottein ja työnsi häntä
verkalleen taemmaksi teltan perälle kasattuja huopapeitteitä kohti.
Hänen kasvonsa olivat lähellä tytön kasvoja. Hänen silmänsä kapenivat
kahdeksi kuumeiseksi, kiihkeää intohimoa hehkuvaksi raoksi.
Ponnistellessaan irti Miriam tuijotti suoraan hänen kasvoihinsa, ja
silloin muistui äkkiä hänen mieleensä samanlainen kohtaus, jossa hän
oli ollut mukana, ja nyt hän tunsi hätyyttäjänsä täydellisesti. Se oli
sama ruotsalainen Malbin, joka oli hyökännyt hänen kimppuunsa kerran
ennen, joka oli ampunut häntä auttamaan rientäneen toverinsa ja jonka
käsistä Bwana oli hänet pelastanut. Miehen sileiksi ajellut kasvot
olivat hänet pettäneet, mutta jälleen orastava parta ja olosuhteiden
yhtäläisyys palauttivat tuntemisen nopeasti ja varmasti.

Tänään vain ei olisi mitään Bwanaa häntä pelastamassa.




YHDESKOLMATTA LUKU

Vihaa ja rakkautta


Neekeri, jonka Malbin oli jättänyt odottamaan aukeamalle, määräten
hänet pysymään siellä, kunnes itse palaisi, istui tuntikauden puun
juurella, ja sitten hänet äkkiä säikähdytti leijonan yskäisevä murahdus
takaapäin. Kuolemanpelko pakotti hänet vikkelästi kiipeämään puun
oksille, ja hetkistä myöhemmin astui eläinten kuningas näyttämölle,
mennen antiloopin raadon luo, jota alkuasukas ei siihen asti ollut
huomannut.

Peto aterioitsi päivännousuun asti, sillä välin kun neekeri retkotti
unettomana orrellaan ihmetellen, mihin hänen isäntänsä ja molemmat
ponit olivat joutuneet. Hän oli ollut vuosikauden Malbinin
palveluksessa ja siis jokseenkin hyvin tutustunut valkoihoisen
luonteeseen. Nyt tämä kokemus sai hänet uskomaan, että hänet oli ehdoin
tahdoin hyljätty. Kuten muutkin Malbinin seuralaisista, vihasi tämä
neekeri isäntäänsä koko sydämestänsä, -- pelko oli ainoa side, joka
piti häntä valkoisen miehen luona. Hänen nykyinen vaarallinen ja
epämukava tilansa lisäsi vain virikettä hänen vihansa liekkiin.
Auringon noustessa vetäytyi leijona takaisin viidakkoon, ja neekeri
astui alas puustansa ja lähti pitkälle matkalleen takaisin leiriin.
Alkeellisissa aivoissaan hän hautoi erilaisia hirmuisia kostontuumia,
joita kuitenkaan ei olisi tohtinut panna täytäntöön, kun koetuksen aika
tulisi ja hän seisoisi kasvoista kasvoihin hallitsevan rodun edustajan
edessä.

Parin kilometrin päässä aukeamalta hän tapasi ponien jäljet, jotka
leikkasivat suorassa kulmassa hänen omiansa. Hänen mustiin silmiinsä
välähti viekas katse. Hän nauroi täyttä kurkkua ja lyödä läiskäytti
reisiinsä.

Neekerit ovat väsymättömiä jaarittelijoita, mikä tietenkin kiertoteitse
sanoen merkitsee, että he ovat ihmisiä. Malbinin pojat eivät olleet
poikkeuksena tästä säännöstä, ja koska monet heistä olivat olleet hänen
palveluksessaan eri aikoina viime kymmenen vuoden kuluessa, ei hänen
teoissaan ja elämässään Afrikan erämaissa ollut paljoa sellaista, mitä
he kaikki eivät joko välittömästi tai kuulopuheista tienneet.

Ja kun tämä neekeri siis tunsi isäntänsä ja monet hänen aikaisemmista
teoistaan ja myöskin tiesi koko joukon Malbinin ja Baynesin
suunnitelmista, joista hän tai toiset palkolliset olivat sattuneet
kuulemaan näiden keskustelevan, ja kun hän sitäpaitsi esimiesten
rupattelusta hyvin tiesi, että puolet Malbinin joukosta oli leiriytynyt
ison virran varrelle kauaksi lännen puolelle, ei hänen ollut vaikea
kiertää irrallisia lankoja keräksi, saaden päätelmiensä loppusummaksi,
että hänen isäntänsä oli aivan varmaan pettänyt toisen valkoihoisen ja
vienyt hänen naisensa läntiseen leiriinsä, jolloin englantilainen oli
jätetty kaikkein pelkäämän suuren Bwanan tavoitettavaksi ja
rangaistavaksi. Taas paljasti mies vahvat valkoiset hammasrivinsä,
nauroi ääneensä ja riensi yhä eteenpäin, juosten itsepintaisen
vinhasti, joten matka edistyi ihmeellisen nopeasti.

Ruotsalaisen leirissä oli hänen jalosukuisuutensa Morison viettänyt
melkein unettoman yön hermostuneena, epäillen, pahaa aavistellen ja
peloissaan. Aamupuolella hän oli lopen uupuneena nukahtanut. Safarin
johtaja herätti hänet vähän jälkeen auringonnousun, muistuttaakseen
hänelle, että heidän oli heti jatkettava matkaansa pohjoista kohti.
Baynes vitkasteli. Hän halusi odottaa "Hansonia" ja Miriamia. Esimies
kannusti häntä kuvailemalla viivyttelyn vaaraa. Mies tunsi isäntänsä
suunnitelmat kyllin hyvin tietääkseen, että tämä oli tehnyt jotakin,
mikä herättäisi suuren Bwanan suuttumuksen, ja että paha heidät kaikki
perisi, jos heidät suuren Bwanan maassa tavoitettaisiin. Tämä vihjaus
hälytti Baynesin.

Entä jos suuri Bwana, kuten esimies häntä nimitti, oli yllättänyt
"Hansonin" katalasta hommasta? Eikö hän arvaisi asian oikeaa laitaa ja
mahdollisesti jo ollut matkalla häntä kiinni ottamaan ja rankaisemaan?
Baynes oli kuullut isäntänsä siekailemattomasta menettelystä suurten ja
pienten pahantekijäin rankaisemisessa, jotka olivat rikkoneet hänen
vähäisen, villin maailmansa lakeja tai tapoja vastaan -- sen maailman,
joka sijaitsi "rajoiksi" nimitettyjen kartoitettujen linjojen tuolla
puolen. Tässä villissä maassa, jossa ei ollut lakia, oli suuri Bwana
lakina itselleen ja koko ympäristölleen. Huhuttiinpa hänen tuominneen
kuolemaan valkoisen miehen, joka oli pidellyt pahoin alkuasukastyttöä.

Tämän jutun muistaessaan tunsi Baynes puistatusta ja koetti arvailla,
mitä hänen isäntänsä tekisi miehelle, joka oli yrittänyt varastaa hänen
nuoren valkoisen holhokkinsa. Se ajatus kavahdutti hänet pystyyn.

"Niin", sanoi hän hermostuneesti, "meidän tulee heti lähteä täältä.
Tunnetko reitin pohjoiseen?"

Esimies tunsi sen ja toimitti safarin viivyttelemättä matkalle,

Oli keskipäivä, kun väsynyt ja hiestynyt juoksija saavutti eteenpäin
pyrkivän pienen jonon. Hänen toverinsa tervehtivät häntä iloisin
huudoin, ja hän kertoi heille kaikki mitä tiesi ja arvasi heidän
isäntänsä toimista, niin että asiat olivat selvillä koko safarille
ennenkuin Baynes, joka ratsasti jonon etupäässä, sai kuulla
tapahtumista ja Malbinin edellisenä iltana aukeamalle heittämän
neekerin kuvitteluista.

Kun hänen jalosukuisuutensa Morison oli kuunnellut kaikkea, mitä
"pojalla" oli kerrottavaa, ja huomannut kauppiaan käyttäneen häntä
välikappaleena, siten saadakseen Miriamin haltuunsa, kuohahti hänen
verensä raivosta, ja hän vapisi tytön turvallisuuden puolesta.

Että toinen ei suunnitellut pahempaa kuin mitä hän itse oli aikonut, ei
mitenkään lieventänyt toisen rikoksen kataluutta. Alussa hänen
mieleensä ei juolahtanut, että hän olisi tehnyt Miriamille vääryyttä
yhtä paljon kuin otaksui "Hansonilla" olevan mielessä. Nyt hän raivosi
pikemminkin kuin mies, joka on lyöty omassa pelissään ja jolta on
riistetty hänen jo omanaan pitämänsä saalis.

"Tiedätkö mihin isäntäsi on mennyt?" kysyi hän neekeriltä.

"Kyllä, herra", vastasi musta. "Hän ratsasti toiseen leiriin, jonka
vieressä iso _afi_ virtaa kauas päivänlaskua kohti."

"Voitko opastaa minut sinne?" kysyi Baynes.

Neekeri nyökkäsi myöntävästi. Tässä hän näki tilaisuuden kostaa
vihatulle isännälleen ja samalla välttää suuren Bwanan vihan, hänen kun
kaikki varmasti otaksuivat ryhtyvän ensiksi ajamaan takaa pohjoista
safaria.

"Voimmeko me kahden saavuttaa hänen leirinsä?" kysyi hänen
jalosukuisuutensa Morison.

"Kyllä, herra", vakuutti musta.

Baynes kääntyi esimiestä puhuttelemaan. Hän oli nyt selvillä "Hansonin"
suunnitelmista. Hän käsitti, miksi tämä oli halunnut siirtää leirinsä
mahdollisimman kauaksi suuren Bwanan alueen pohjoisrajaa kohti, --
siten hän saisi enemmän aikaa paetakseen länsirannikolle päin, sillä
välin kun suuri Bwana ajoi pohjoista joukkoa takaa. No niin, Baynes
käyttäisi miehen suunnitelmia omiin tarkoituksiinsa. Hänenkin täytyi
välttää isäntänsä kynsiin joutumista.

"Voit marssittaa miehiä niin kauaksi pohjoiseen kuin mahdollista",
sanoi hän johtajalle. "Minä palaan ja koetan eksyttää suuren Bwanan
lähtemään länteen päin."

Neekeri murahti myöntymykseksi. Hän ei halunnut seurata tätä outoa
valkoista miestä, joka öisin oli peloissaan; vielä vähemmän hän halusi
joutua suuren Bwanan hillittömäin soturien armoille, koska niiden ja
hänen väkensä välillä oli kauan vallinnut verivihollisuus; ja hän oli
sitäpaitsi perin riemuissaan laillisesta syystä, joka oikeutti hänet
karkaamaan suuresti vihatun ruotsalaisen isäntänsä luota. Hän tunsi
tien pohjoiseen ja omaan maahansa, vaikka valkoiset miehet eivät sitä
tunteneet -- oikopolun karun ylätasangon poikki, missä oli vesireikiä,
joista silloin tällöin tämän kuivan seudun liepeitse vaeltavat
valkoiset metsästäjät ja retkeilijät eivät olleet uneksineetkaan. Hän
saattoi eksyttää jäljiltään suuren Bwanankin, jos hän ryhtyisi
takaa-ajoon, ja nämä mietteet etualalla mielessään hän kokosi Malbinin
safarin jäännökset jonkinlaiseen järjestykseen ja lähti liikkeelle
pohjoiseen päin. Ja hänen jalosukuisuutensa Morison Baynesia opasti
musta "poika" viidakkoihin lounaista kohti.

Korak oli odotellut leirin vieressä tarkaten jalosukuista Morisonia,
kunnes safari oli lähtenyt pohjoiseen. Sitten hän varmana siitä, että
nuori englantilainen oli menossa etsimään Miriamia väärältä suunnalta,
oli jättänyt hänet ja palannut verkalleen sille paikalle, missä oli
sydämensä kaivatun nähnyt toisen miehen syleilyssä.

Niin suuri oli ollut hänen onnensa, kun hän näki Miriamin elossa, että
hetkiseksi eivät mustasukkaisuuden mietteet olleet häntä kiusanneet.
Myöhemmin oli hänessä herännyt sellaisia ajatuksia -- synkkiä,
verenhimoisia ajatuksia, jotka olisivat pöyristyttäneet Morisonia, jos
tämä olisi aavistanut niitä liikkuvan viilin olennon aivoissa sen salaa
hiipiessä metsän jättiläisten oksilla, vaaniessaan "Hansonia" ja tytön
tuloa.

Murheellisena samoili Korak viidakossa tasangon syrjillä odottaen
Miriaminsa saapumista -- Miriamin, joka ei koskaan tullut.

Mutta sensijaan tuli toinen -- kookas, leveäharteinen, khakipukuinen
mies kiiltävänmustan soturijoukon etunenässä. Miehellä oli kovat,
synkät piirteet ja hänen suupielissään ja silmissään syvän surun ilme
-- niin syvän, että hänen kasvoissaan kuvastuva raivo ei voinut sitä
haihduttaa.

Korak näki hänen kulkevan alitseen, itse piillessään puussa, pienen
kohtalokkaan aukeaman syrjässä, samassa, jonka oksilla jo aikaisemmin
oli väijynyt. Hän näki miehen tulevan ja istui jäykistyneenä, kylmänä
ja tuskaisena hänen yläpuolellaan. Mies tutki maata alinomaa hyvin
huolellisesti, ja Korak istui yhä puussansa katsellen häntä silmillä,
jotka melkein tylstyivät yhtämittaisesta ajatuksettomasta
tuijotuksesta, ja näki hänen viittaavan miehilleen merkiksi, että oli
löytänyt sen, mitä etsi, ja sitten poistuvan pohjoista kohti; ja yhä
istui Korak kuin kuvapatsas, verta vuotavin sydämin, mykkänä,
viheliäisenä. Tuntia myöhemmin hän lähti verkalleen takaisin viidakkoon
länttä kohti. Hän liikkui välinpitämättömänä, pää painuksissa ja
hartiat kumarassa kuin vanha mies, joka kantaa niskoillaan suuren surun
taakkaa.

Seuraten mustaa opastansa ponnisteli Baynes tuuhean vesakon läpi,
ratsastaen syvään kumartuneena hevosensa kaulaa vasten, ja usein hän
astui maahankin, milloin matalat oksat riippuivat liian lähellä maata
salliakseen hänen jäädä satulaan. Neekeri opasti häntä suorinta tietä,
joka ei ratsastajalle ollut laisinkaan mikään tie, ja ensimmäisen
päivämatkan jälkeen täytyi nuoren englantilaisen jättää ratsunsa ja
seurata vikkelää opastansa yksinomaan jalkaisin.

Vaelluksen pitkien tuntien kuluessa hänen jalosukuisuudellaan oli
runsaasti aikaa miettiä, ja hänen kuvaillessaan itselleen, mikä kohtalo
luultavasti odotti Miriamia ruotsalaisen käsissä, yltyi hänen raivonsa
miestä vastaan yhä suuremmaksi. Mutta sitten hän tuli tajunneeksi, että
juuri hänen omat halpamaiset vehkeensä olivat saattaneet tytön tähän
kauheaan asemaan ja että neitosta "Hansonin" käsistä pelastuneenakin
olisi odottanut vain vähän parempi kohtalo hänen itsensä hallussa.

Samalla selvisi hänelle sekin, että Miriam oli hänelle äärettömän
paljoa kalliimpi kuin hän oli ennen kuvitellut. Ensi kertaa hän alkoi
verrata tätä tyttöä muihin tuttavapiirinsä naisiin -- syntyperältään ja
asemaltaan ylhäisiin naisiin -- ja melkein kummastui huomatessaan, että
nuori arabialaistyttö silloin ei joutunut huonommalle puolelle. Ja niin
hän "Hansonia" vihatessaan joutui vihaamaan ja inhoamaan itseänsäkin,
nähden itsensä ja petollisen menettelynsä kaikessa halveksittavassa
rumuudessaan.

Niinpä intohimo, jota tämä mies oli tuntenut itseänsä
yhteiskunnallisesti alhaisempana pitämäänsä tyttöä kohtaan, muuttui
häpeän poltteessa, tosiasiain ankarassa tulessa, oikeaksi rakkaudeksi.
Ja hänen hoippuessaan eteenpäin paloi hänen rinnassaan vastaheränneen
rakkauden ohella toinenkin suuri intohimo -- vimmattu viha, joka
pakotti hänet rientämään kostontyöhön.

Mukavuuteen ja ylellisyyteen tottuneena hänen ei koskaan ollut
tarvinnut kokea niitä vaikeuksia ja kidutuksia, jotka nyt olivat hänen
alituiset kumppaninsa. Mutta revityistä vaatteistaan ja verille
raadellusta ihostaan huolimatta hän hoputti neekeriä yhä nopeampaan
vauhtiin, vaikka hän itse joka kymmenen askeleen päästä kaatui
uupumuksesta.

Kosto kannusti hänen voimiaan -- kosto ja se tunne, että hän
kärsimyksellään edes osittain sovitti rikoksen, jonka oli rakastamaansa
tyttöä kohtaan tehnyt; sillä toivo pelastaa Miriam kohtalosta, johon
hän itse oli tytön houkutellut, oli jo alussa häneltä haihtunut. "Liian
myöhään! Liian myöhään!" Nuo sanat säestivät synkästi vaeltajan
askeleita. "Liian myöhään! Pelastus liian myöhäinen -- mutta ei kosto!"
Se ajatus karkaisi häntä.

Vasta kun tuli niin pimeä, ettei voinut nähdä eteensä, hän salli
pysähtyä. Toistakymmentä kertaa iltapäivän kuluessa hän oli uhannut
heti tappaa oppaansa, kun tämä uupuneena ehdotti levähdystä. Neekeri
oli kauhuissaan. Hän ei voinut käsittää valkoisessa miehessä äkkiä
tapahtunutta merkillistä muutosta, tämä kun vielä edellisenä yönä oli
ollut niin pimeänarka. Hän olisi karannut moisen peloittavan isännän
luota, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta; mutta Baynes
arvasi, että sellainen aie saattoi pälkähtää hänen päähänsä, eikä siis
suonut hänelle pienintäkään mahdollisuutta karkaamiseen. Hän pysytteli
päivällä neekerin lähettyvillä, ja öisin he nukkuivat kyljitysten
jonkinlaisessa kehässä, joka oli okaisista varvuista ja pensaista
kyhätty heikoksi suojaksi vaaniskelevia petoja vastaan.

Että hänen jalosukuisuutensa Morison saattoi laisinkaan nukkua villin
viidakon keskellä, oli riittävä todistus hänessä viime vuorokauden
ajalla tapahtuneesta muutoksesta, ja että hän alentui nukkumaan
neekerin vieressä, joka ei tuoksunut kovin suloiselta, viittasi
lisäksi aavistamattomiin hänessä uinuviin kansanvaltaisiin
kehitysmahdollisuuksiin.

Aamulla hän tunsi itsensä jäykäksi, ontuvaksi ja helläksi koko
ruumiiltaan, mutta silti hän päätti ponnistaa eteenpäin ajaakseen
"Hansonia" takaa niin ripeästi kuin mahdollista. Kiväärillään hän
kaatoi kauriin pienen joen kaalamolta hiukan myöhemmin kuin olivat
einehtimättä lähteneet liikkeelle. Nuristen hän suostui pysähtymään,
kunnes olivat paistaneet sen lihaa ja syöneet, ja sitten riennettiin
taas eteenpäin aarniometsän puiden, köynnösten ja vesakon läpi.

Tällä välin vaelteli Korak verkalleen läntiseen suuntaan, saapuen
Tantorin, norsun, jäljille, jonka tapasi syömässä viidakon tuuheassa
varjossa. Yksinäinen ja murehtiva apinamies ilahtui ison ystävänsä
seurasta. Hellästi kiertyi mutkitteleva kärsä hänen vyötäisilleen, ja
hänet heilautettiin mahtavalle selälle, missä hän niin usein ennenkin
oli lojunut ja uinaillen kuluttanut pitkiä iltapäiviä.

Etäällä pohjoisessa seurasi suuri Bwana mustine sotureineen
itsepintaisesti äsken keksimiään pakenevan safarin jälkiä, jotka
viekoittelivat heidät yhä kauemmaksi pelastettavastaan, sillä välin kun
rouva, joka oli rakastanut Miriamia kuin omaa lastansa, maatilalla
odotteli levottomana ja suruissaan pelastusjoukon ja tytön palaamista,
sillä hän oli varma, että hänen voittamaton herransa ja puolisonsa
toisi Miriamin tullessaan takaisin.




KAHDESKOLMATTA LUKU

Pako leiristä


Miriamin ponnistellessa Malbinin kanssa, kädet kytkettyinä kylkiä
vasten miehen jäntevässä puristuksessa, sammui toivo hänen sydämestään.
Hän ei äännähtänyt sanaakaan, sillä hän käsitti, ettei ollut ketään,
joka tulisi häntä auttamaan, ja jo aikaisemman elämänsäkin kokemuksista
tiesi viidakon kasvatti, kuinka turhia avunhuudot olivat sikäläisessä
villissä maailmassa.

Mutta kun hän näin taisteli vapautuakseen, joutui toinen käsi
koskettamaan Malbinin revolverin perää, aseen riippuessa tupessa hänen
lanteellaan. Verkalleen laahasi mies häntä huopapeitteitä kohti, ja
verkalleen kiertyivät tytön sormet halutun kapineen ympäri ja vetivät
sen kotelosta.

Silloin, Malbinin seisoessa sekasotkuisen peitekasan syrjässä, lakkasi
Miriam -- äkkiä ja hätyyttäjän sitä odottamatta -- vetäytymästä
poispäin hänestä ja paiskautui yhtä nopeasti koko voimallaan häntä
vasten, niin että Malbin retkahti taaksepäin, kompastui vuodepahaiseen
ja lensi selälleen. Vaistomaisesti ponnahti hänen kätensä tukemaan, ja
samassa silmänräpäyksessä ojensi Miriam revolverin hänen rintaansa
vasten ja veti liipaisimesta.

Mutta hana napsahti tuloksetta tyhjään patruunaan, ja Malbin oli
jälleen pystyssä tavoittaen tyttöä. Hetkiseksi tämä vältti hänet ja
juoksi teltan aukkoa kohti; mutta juuri ovensuussa laskeutui raskas
käsi hänen olalleen ja kiskoi häntä takaisin. Kääntyen Malbiniin päin
raivokkaana kuin haavoitettu naarasleijona Miriam tarttui revolverin
pitkään piippuun, heilautti asetta korkealla ilmassa ja mätkäisi sillä
miestä vasten naamaa.

Tuskasta ja raivosta kiroten Malbin horjahti taaksepäin, hänen kätensä
irtautuivat tytöstä, ja hän vaipui tajutonna maahan. Katsomatta häneen
sen enempää Miriam pakeni ulkoilmaan. Muutamat neekerit näkivät hänet
ja yrittivät ehkäistä hänen pakoansa, mutta tyhjällä aseellaan uhaten
hän piti heitä loitolla. Ja niin hän pääsi ympäröivän boman toiselle
puolen ja katosi viidakkoon etelää kohti.

Pienenä manganina oppimilleen kiipeämisvaistoille uskollisena
Miriam riensi suoraa päätä puun oksille, ja siellä hän riisui
ratsastushameensa, kenkänsä ja sukkansa, sillä hän tiesi, että hänellä
oli edessään pitkä pakoretki, jolla nämä vaatekappaleet olisivat liian
haitalliset. Lyhyet ratsastushousut ja tiukka nuttu saisivat suojata
kylmää ja okaita vastaan, eivätkä ne ehkäisisi kovin paljon hänen
liikkeitänsä; mutta hame ja kengät olivat puissa kiipeillessä
mahdottomat.

Hän ei ollut ehtinyt pitkälle, ennenkuin alkoi käsittää, kuinka vähän
toiveita hänellä saattoi olla eloonjäämisestä ilman puolustusneuvoja
tai pyydystysasetta. Miksei hän ollut huomannut riuhtaista
patruunavyötä Malbinilta ennenkuin lähti hänen teltastaan? Jos olisi
ollut luoteja revolveriin, olisi hän kaiketi voinut ampua pieniä
riistaeläimiä ja suojella itseänsä kaikilta muilta, paitsi kaikkein
julmimmilta vihollisilta, jotka ahdistaisivat häntä matkalla Bwanan ja
My Dearin "kotilieden" ääreen.

Tämä ajatus muuttui päätökseksi palata noutamaan halutut ammukset. Hän
käsitti antautuvansa suureen jälleenvangitsemisen vaaraan; mutta eihän
hän kykenemättömänä puolustukseen ja ruuanhankintaan voinut toivoa
koskaan pääsevänsä turvaan. Ja niinpä hän kääntyi jälleen leiriä kohti,
josta vastikään oli päässyt karkaamaan.

Hän otaksui Malbinin kuolleen -- niin hirvittävän iskun hän oli
miehelle antanut -- ja toivoi pimeän tullen saavansa tilaisuuden hiipiä
leiriin ja etsiä hänen teltastaan patruunavyötä. Mutta tuskin hän oli
keksinyt piilopaikan isosta puusta boman vierestä, mistä voisi tarkata
tarvitsematta pelätä, että hänet huomattaisiin, kun hän näki
ruotsalaisen tulevan teltasta pyyhkien verta kasvoiltaan ja karjuen
kirouksia ja kysymyksiä säikähtyneille seuralaisilleen.

Vähää myöhemmin lähti koko leiri etsimään Miriamia, ja kohta kun tämä
oli varma, että kaikki olivat menneet, astui hän alas piilopaikastaan
ja juoksi nopeasti aukeaman yli Malbinin telttaan.

Kiireesti tähystäen siellä eri puolille hän ei keksinyt mitään
ampumavaroja; mutta yhdessä nurkassa oli matka-arkku, johon
ruotsalainen oli sullonut yksityistä omaisuuttansa ja jonka hän oli
safarin esimiehellä tuottanut läntiseen leiriinsä.

Miriam kävi käsiksi arkkuun toivoen, että siinä kenties oli
vara-ammuksia. Nopeasti hän irroitti nyörit sen kanvassipäällyksestä ja
hetkistä myöhemmin nosti kannen laatikosta, ryhtyen penkomaan sinne
kasattua sekalaista pikkutavaraa. Siellä oli kirjeitä, papereita,
vanhoja sanomalehtileikkeleitä ja muun muassa pienen tytön valokuvakin,
jonka taakse oli liisteröity pariisilaisesta päivälehdestä leikattu
pätkä -- ajan ja hypistelyn kellastuttama ja himmentämä kyhäys, josta
hän ei saanut selvää. Mutta tässä valokuvassa, joka oli jäljennetty
sanomalehtileikkeleeseenkin, oli jotakin, mikä kiinnitti hänen
huomionsa. Missä hän oli tuon kuvan ennen nähnyt? Ja sitten selvisi
hänelle äkkiä, että se oli kuva hänestä itsestään sellaisena kuin hän
oli ollut monta monituista vuotta sitten.

Missä se oli otettu? Kuinka se oli joutunut tuon miehen haltuun? Miksi
se oli jäljennetty sanomalehteen? Mitä nuo himmenneet painokirjaimet
siitä kertoivat?

Miriam tuli ymmälle arvoituksesta, jonka ammusten etsintä oli hänen
eteensä loihtinut. Hän seisoi jonkun aikaa tuijottaen himmentyneeseen
valokuvaan ja muisti sitten ammukset, joita hakemaan oli tullut.
Kääntyen taas arkulle hän penkoi sen pohjaa, ja sieltä hän eräästä
kulmasta löysi pienen patruunalaatikon. Yksi ainoa silmäys riitti
toteamaan, että ne hyvinkin sopivat aseeseen, jonka hän oli työntänyt
ratsastushousujensa vyötärön sisäpuolelle, ja pistäen ne taskuunsa hän
kääntyi vielä kerran tarkkaamaan kädessään olevaa omaa muotokuvaansa.

Hänen siinä seistessään ja turhaan yrittäessään tajuta tätä
selittämätöntä ongelmaa kuului ääniä. Heti hän havahtui valppaaksi.
Äänet lähenivät! Sekuntia myöhemmin kuuli hän synkästi kiroilevan
ruotsalaisen puhuvan. Malbin, hänen hätyyttäjänsä, palasi! Miriam
juoksi nopeasti teltanaukolle ja kurkisti ulos. Liian myöhään! Hänet
oli saarrettu satimeen! Valkoihoinen ja kolme hänen mustaa
henkivartijaansa tulivat suoraan aukeaman yli telttaa kohti. Mikä nyt
neuvoksi? Miriam kätki valokuvan puseronsa poveen. Nopeasti hän pisti
revolverin jokaiseen lokeroon patruunan. Sitten hän peräytyi sisemmälle
telttaan, halliten oviaukkoa aseellaan. Miehet pysähtyivät
ulkopuolelle, ja Miriam kuuli Malbinin sadatellen antavan määräyksiään.
Sitä kesti melkoisen ajan, ja hänen puhuessaan mylvivällä,
raakamaisella äänellään tyttö etsi jotakin pakotietä. Kumartuen hän
kohotti telttakankaan reunaa ja kurkisti sen alitse. Ketään ei ollut
näkyvissä sillä puolella. Heittäytyen vatsalleen hän ryömi seinän
alitse, juuri kun Malbin mörähtäen loppuohjeen miehilleen astui
telttaan. Miriam kuuli hänen harppaavan lattian poikki, nousi sitten ja
livahti kumarassa ihan teltan takana olevaan alkuasukasmajaan. Sinne
päästyään hän kääntyi vilkaisemaan taakseen. Ketään ei vieläkään
näkynyt. Kukaan ei ollut häntä huomannut. Ja nyt hän kuuli Malbinin
teltasta karkeaa kiroilemista. Ruotsalainen oli huomannut laatikkonsa
pengotuksi ja tyhjennetyksi. Hän kirkui miehilleen, ja kuullessaan
niiden vastaavan Miriam ryntäsi hökkelistä, juosten Malbinin teltasta
kauimpana olevaa boman syrjää kohti. Tällä paikalla kohosi aitauksen
yläpuolella iso puu, joka velttojen neekerien mielestä oli ollut liian
paksu kaadettavaksi. Siksi he olivat jättäneet sen suojavarustuksen
sisäpuolelle. Mikä lienee ollutkin syy juuri sen puun säilyttämiseen,
oli Miriam siitä kiitollinen, koska se tarjosi hänelle kipeästi
kaivatun pakotien, jota hänellä ehkä ei muutoin olisi ollut.

Lymypaikastaan Miriam näki Malbinin jälleen lähtevän viidakkoon, tällä
kertaa jättäen leiriin kolmimiehisen neekerivartioston. Hän suuntautui
etelää kohti, ja kun hän oli kadonnut näkyvistä, kiersi Miriam
suojakehän ulkosyrjitse virran rannalle. Täällä oli ruuhia, joita oli
käytetty joukkoa tuotaessa ylitse toiselta rannalta. Ne olivat raskaita
kapineita yksinäisen tytön käsiteltäviksi, mutta muuta keinoa ei ollut,
ja joen yli hänen täytyi päästä.

Maihinnousupaikka oli aivan leirivartioston näkyvissä. Jos soutaisi
heidän silmäinsä edessä virran yli, merkitsisi se varmaa
kiinnijoutumista. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin piilossa odottaa
pimeän tuloa, jollei sitä ennen sattuisi jotakin onnellista tapausta.
Tuntikauden hän tarkkasi vartijoita, joista yksi aina näkyi olevan
sellaisella paikalla, mistä heti huomaisi hänet, jos hän yrittäisi
työntää jonkun veneistä vesille.

Silloin tuli Malbin esille viidakosta kuumissaan ja puhkuen. Hän riensi
heti joelle veneiden luo ja laski niiden lukumäärän. Kaiketi oli
hänelle äkkiä juolahtanut mieleen, että tytön oli päästävä virran yli,
jos mieli palata suojelijainsa luo. Helpotuksen ilme hänen kasvoillaan,
kun hän havaitsi, että kaikki ruuhet olivat tallella, oli riittävänä
todistuksena hänen mietteistänsä. Hän kääntyi kiireesti puhuttelemaan
esimiestä, joka oli tullut hänen mukanaan viidakosta ja jonka seurassa
oli useita muita neekereitä.

Malbinin ohjeita noudattaen he työnsivät vesille kaikki ruuhet, paitsi
yhtä. Malbin huusi vartijoille leiriin, ja hetkistä myöhemmin astui
koko joukkue veneisiin ja meloi vastavirtaan.

Miriam tarkkasi heitä siihen asti, kun joenpolvi suoraan leirin
yläpuolella kätki heidät hänen näkyvistänsä. He olivat poissa! Miriam
oli yksinään, ja he olivat jättäneet ruuhen rannalle meloineen! Hän
saattoi tuskin uskoa hyvää onneansa. Viivytteleminen olisi nyt ollut
kaikkien toiveiden hukkaamista. Hän tuli esille piilopaikastaan,
hypähtäen puusta maahan. Ruuhi oli hänestä vain kymmenkunnan metrin
päässä. Ylempänä mutkan takana komensi Malbin ruuhet rantaan. Hän nousi
maihin esimiehen kanssa ja käveli niemenkärjen poikki, etsiäkseen
paikan, mistä voi pitää jätettyä ruuhta silmällä siltä varalta, että se
lähtisi liikkeelle. Hän hymyili jo edeltäkäsin, hyvillään sotajuonensa
melkein varmasta onnistumisesta, -- ennemmin tai myöhemmin saapuisi
tyttö takaisin ja yrittäisi yhdellä heidän ruuhistaan virran yli.
Mahdollisesti ei tämä ajatus heti juolahtaisi tytön mieleen. Heidän
olisi ehkä odotettava päivä tai parikin; mutta että hän tulisi, jos hän
eläisi eivätkä viidakkoon häntä etsimään lähetetyt miehet häntä
tavoittaisi, siitä oli Malbin varma. Mutta että Miriam palaisi näin
pian, sitä hän ei ollut aavistanut; ja niinpä hän päästyään niemen
korkeimmalle kohdalle ja saadessaan joen jälleen näkyviinsä, näki
jotakin, mikä pakotti vihaisen kirouksen hänen huuliltansa. Saalis oli
jo ehtinyt puoliväliin joen poikki.

Kääntyen juoksi Malbin nopeasti takaisin veneittensä luo, esimies hänen
kintereillänsä. Heittäytyen ruuheen hän kehoitti soutajiaan
ponnistamaan kaikki voimansa. Ruuhet solahtivat jokeen ja kiitivät
myötävirtaan, pakenevaa saalista tavoittamaan. Miriam oli melkein
soutanut yli, kun ne tulivat hänen näkyviinsä. Samassa kun hän näki
takaa-ajajansa, ponnisti hän kaksin verroin, ehtiäkseen maihin,
ennenkuin hänet tavoitettaisiin. Kahden minuutin etumatka oli
Miriamille ihan riittävä. Kerran puihin päästyänsä hän kyllä jättäisi
heidät jälkeensä ja livistäisi. Hänellä oli hyvät toiveet; nyt he eivät
voisi häntä saada kiinni: niin kaukana hän jo oli.

Malbin, joka kamalalla kiroustulvalla ja takoen nyrkeillään miestensä
naamoja pakotti heidät ponnistamaan eteenpäin, käsitti, että tyttö oli
taaskin pääsemässä hänen kynsistään. Etumainen ruuhi, jonka keulassa
hän seisoi, oli vielä satasen metriä pakenevasta Miriamista jälessä,
kun tämä jo työnsi aluksensa kokan rannalla kasvavien puiden
varjostavain oksien alle. Malbin huusi hänelle kehoittaen häntä
pysähtymään. Mies näkyi tulleen hulluksi raivosta huomatessaan, että
oli mahdotonta saada tyttöä kiinni, ja sitten hän kohotti kiväärin
olkapäätänsä vasten, tähtäsi tarkasti solakkaan, puihin hapuilevaan
olentoon ja laukaisi.

Malbin oli oivallinen ampuja. Näin lyhyen matkan päästä hän ei todella
koskaan ampunut harhaan eikä olisi tehnyt sitä nytkään, jollei juuri
silloin, kun hänen sormensa vetäisi liipaisinta, olisi sattunut jotakin
-- mitä sattumaa Miriam sai kiittää hengestään. Vedessä oli nimittäin
puunrunko, jonka toinen pää oli uponnut joenpohjan liejuun ja toinen
kellui ihan vedenpinnan alapuolella, ja Malbinin veneen keula survaisi
siihen juuri hänen laukaistessaan. Vähäinen poikkeama ruuhen suunnasta
riitti kääntämään kiväärinpiipun tähtäimen linjalta. Luoti suhahti
tehottomana Miriamin pään ohi, ja hetkistä myöhemmin oli tyttö hävinnyt
puun peittävien lehvien suojaan.

Hänen huulillaan väreili hymy, kun hän laskeutui maahan juostakseen
pienen aukeaman poikki, jolla ennen oli ollut alkuasukaskylä
vainioittensa ympäröimänä. Raunioittuneet majat olivat vielä jälellä
ränstyneinä ja murenevina. Viidakon raisu kasvullisuus oli peittänyt
viljellyn maan. Pieniä puita oli jo versonut kylän entiselle raitille;
mutta autius ja yksinäisyys kattoi näyttämöä kuin paarivaate.
Miriamille se kuitenkin oli vain isoista puista tyhjä ala, jonka yli
hänen oli kiidettävä nopeasti, päästäkseen sen toisella puolella
alkavaan viidakkoon, ennenkuin Malbin ehtisi nousta maihin.

Autiot hökkelit olivat hänestä sitä parempia juuri siksi, että ne
olivat autioita, -- hän ei nähnyt valppaiden silmien tarkkaavan itseään
kymmeneltäkin kohdalta, vinoon vääntyneistä oviaukoista ja kallistuvien
aittojen takaa. Aavistamatta vaaran läheisyyttä hän ryntäsi kylätanhuaa
pitkin, koska se tarjosi esteettömimmän tien viidakkoon. --

Parinkymmenen kivenheiton päässä idän puolella oli repeilleihin
khakivaatteisiin puettu mies -- likainen, kampaamaton ja riutunut. Hän
oli ponnistellut viidakon läpi seuraten latua, jota pitkin Malbin oli
saapunut tuodessaan Miriamin leiriinsä. Mutta nyt hän äkkiä pysähtyi,
kun Malbinin kiväärinlaukaus kajahti heikkona sotkuisen metsän läpi.
Neekeri, joka astui ihan hänen edellään, pysähtyi myöskin.

"Olemme melkein perillä, bwana", sanoi hän. Villin ääni ja sävy
ilmaisivat pelkoa ja kunnioitusta.

Valkoinen mies nyökkäsi ja viittasi mustaa opastansa vain jatkamaan
matkaansa. Hän oli jalosukuinen herra Morison Baynes -- nirso, hienon
hieno Morison Baynes. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat naarmuissa ja
kuivuneella verellä tahrautuneet, jota oli tihkunut hänen
okapensaisissa tiheiköissä saamistaan haavoista. Vaatteet olivat
repaleina. Mutta veren, lian ja ryysyjen alta oli sukeutumassa uusi
Baynes, entistä keikaria ja itserakasta narria kauniimpi.

Jokaisella naisensynnyttämällä on sielussaan miehuuden ja kunnian itu.
Katumus kurjasta teosta ja rehellinen halu sovittaa vääryytensä naista
kohtaan, jota hän nyt tiesi todella rakastavansa, oli kiihoittanut nämä
idut nopeasti versomaan Morison Baynesissa -- ja muutos oli tapahtunut.

Molemmat kompuroivat eteenpäin sitä paikkaa kohti, josta tuo ainoa
kiväärinlaukaus oli kuulunut. Neekeri oli aseeton. Epäillen hänen
uskollisuuttansa Baynes ei ollut rohjennut antaa hänelle edes
kivääriään kannettavaksi, vaikka hän pitkällä taipaleella monesti olisi
mielellään luopunut sen raahaamisesta, mutta heidän nyt lähestyessään
matkansa päämäärää ojensi Baynes kiväärinsä kumppanilleen, sillä hän
tiesi, mikä viha Malbinia kohtaan hehkui neekerin aivoissa. Hän näet
arvasi että pian tulisi ottelu ja se oli hänen tarkoituksenakin sillä
hän oli tullut kostamaan. Oivallisena revolverinkäyttäjänä hän itse
luotti vyöstään riippuvan pienemmän aseen tehoon.

Miesten tunkeutuessa eteenpäin päämääräänsä kohti hätkähdytti heitä
siltä suunnalta kuulunut yhteislaukaus. Sitten ammuttiin muutamia
hajalaukauksia, kuului joku hurja ulvahdus, ja kaikki oli hiljaa.
Baynes oli kiihkeä kuin mielipuoli pyrkiessään yhä nopeammin eteenpäin,
mutta tällä kohtaa näytti viidakko tuhat kertaa sotkuisemmalta ja
tiheämmältä kuin ennen. Toistakymmentä kertaa hän kompastui ja kaatui.
Kahdesti kääntyi neekeri umpiladulle, jolta heidän oli palattava
entisille jäljilleen; mutta vihdoin he saapuivat pienelle aukeamalle
leveän _afin_ lähistölle -- aukeamalle jolla kerran oli ollut
kukoistava kylä, mutta joka nyt oli synkkänä ja autiona raunioiksi
ränstymässä. Kylän entiselle pääkadulle nousseessa viidakkoruohossa
virui neekerin vielä lämmin ruumis, rinta luodin lävistämänä Baynes ja
hänen toverinsa silmäilivät kaikille suunnille; mutta he eivät
keksineet merkkiäkään elävistä olennoista. He seisoivat ääneti ja
kuuntelivat tarkkaan.

Mitä se oli? Ääniä ja melomista virralla! Baynes juoksi kuolleen kylän
läpi joen partaalla kasvavaan pensaikkoon Neekeri oli hänen vieressään.
Yhdessä raivasivat he tiensä verhoavan kasvullisuuden läpi, kunnes
saivat joen näkyviinsä ja siellä, jo toiselle rannalle saapumassa,
kiitivät Malbinin ruuhet nopeasti leiriä kohti. Neekeri tunsi heti
toverinsa.

"Kuinka pääsemme tästä yli?" kysyi Baynes.

Neekeri pudisti päätänsä. Ei ollut mitään alusta, ja krokotiilien
vuoksi olisi ollut samaa kuin itsemurha, jos astuisi virtaan ja
yrittäisi uida sen poikki. Juuri silloin' sattui neekeri vilkaisemaan
alaspäin. Siellä, kiilattuna puun haarojen väliin, oli se ruuhi, jolla
Miriam juuri oli paennut. Hän tarttui Baynesin käsivarteen ja osoitti
löytöänsä. Hänen jalosukuisuutensa Morison saattoi tuskin hillitä
riemuhuudahdusta.

Nopeasti lipuivat molemmat riippuvien oksien varassa alas veneeseen.
Neekeri tarttui melaan, ja Baynes survaisi veneen irti puun juurelta.
Sekuntia myöhemmin oli ruuhi jo menossa suuntautuen vastapäistä rantaa
ja ruotsalaisten leiriä kohti. Baynes kyyrötti keulassa ponnistaen
näköhermojansa eroittaakseen miehet, jotka paraillaan kiskoivat toisia
ruuhia vastapäiselle rannalle. Hän näki Malbinin sitten nousevan
ensimmäisen ruuhen keulasta maihin ja vielä kerran kääntyvän
vilkaisemaan taakseen virran poikki. Samassa näkyi mies säpsähtävän
kummastuksesta, kun hänen katseensa osui takaa-ajavaan ruuheen, ja
huomauttavan siitä seuralaisilleen.

Sitten Malbin jäi odottamaan. Olihan siellä vain yksi ruuhi ja kaksi
miestä -- siis vähän vaaraa hänelle ja hänen seuralaisilleen. Mutta hän
oli ymmällä. Kuka oli tuo valkoinen mies? Hän ei tuntenut Baynesia,
vaikka ruuhi oli nyt keskivirralla ja molempien siinä istuvien piirteet
voi selvästi eroittaa rannalle asti. Muuan Malbinin neekereistä tunsi
ensiksi Baynesin kumppanin mustaksi toverikseen. Silloin Malbin arvasi,
kuka valkoisen miehen täytyi olla, vaikka hän tuskin saattoi uskoa omaa
päätelmäänsä. Vilkkaimmallekin kuvittelulle tuntui mahdottomalta se
otaksuma, että jalosukuinen herra Morison Baynes oli seurannut häntä
viidakon läpi, yksi ainoa kumppani mukanaan, -- ja sittenkin se oli
totta. Ryvettyneenä ja likaisenakin hän vihdoin selvisi Malbinille, ja
kun tämän oli pakko myöntää asia todeksi, ei hän voinut olla
käsittämättä, mikä kiihoitin oli ajanut Baynesin, tuon hemmoitellun
pelkurin, samoilemaan villin viidakon läpi hänen jäljissään.

Mies oli tullut vaatimaan häntä tilille ja kostamaan. Se tuntui
uskomattomalta, mutta mikään muukaan selitys ei ollut mahdollinen.
Malbin kohautti olkapäitänsä. Heheh! Olivathan muutkin etsineet häntä
samanlaisissa tarkoituksissa hänen pitkän ja kirjavan uransa aikana.
Hän hypisteli kivääriänsä ja odotti. Nyt ruuhi oli ehtinyt mukavan
haastelumatkan päähän rannasta.

"Mitä haluatte?" kirkaisi Malbin kohottaen uhkaavasti asettansa.

Hänen jalosukuisuutensa Baynes hypähti pystyyn.

"Te kirottu lurjus!" huusi hän siepaten revolverinsa ja laukaisten
melkein samaan aikaan kuin ruotsalainen.

Kuului kaksi pamausta, ja Malbin pudotti kiväärinsä, kouraisi hurjasti
rintaansa, hoippui, painui ensin polvilleen ja lysähti sitten
kasvoillensa. Baynes jäykistyi. Hänen päänsä nytkähti taaksepäin.
Hetkisen hän vielä seisoi ja lyyhistyi sitten hyvin hiljaa veneen
pohjalle.

Musta soutaja oli neuvoton. Jos Malbin todella oli kuollut, sai hän
pelotta liittyä tovereihinsa; mutta jos ruotsalainen oli vain
haavoittunut, oli hänelle turvallisempaa pysytellä toisella rannalla.
Senvuoksi hän epäröitsi, pidätellen ruuhta keskivirralla. Hän oli
alkanut melkoisesti kunnioittaa uutta isäntäänsä, minkä vuoksi tämän
kuolema koskikin häneen. Istuessaan tuijottaen rentoon ruumiiseen, joka
lojui veneen keulassa, hän näki sen liikahtavan. Hyvin heikosti yritti
Baynes kääntyä. Hän eli vielä. Neekeri siirtyi keulaan päin ja kohotti
hänet istuvaan asentoon. Hän seisoi mela kädessä Baynesin edessä
tiedustellen, mihin luoti oli osunut, kun samassa kuului rannalta
toinen laukaus ja neekeri putosi päistikkaa veneenlaidan yli, vielä
kuolleenakin puristaen melaa kourassaan. Häneltä oli ammuttu otsa
puhki.

Baynes kääntyi heikkona rantaan päin ja näki Malbinin kyynärpäilleen
kohottautuneena ojentavan kiväärinsä häntä kohti. Englantilainen
painautui ruuhen pohjalle, ja luoti viuhahti hänen ylitseen. Vaikeasti
haavoittuneelta Malbinilta kului tähtäämiseen tavallista enemmän aikaa,
eikä hänen tähtäyksensä ollut enää yhtä varma kuin ennen. Vaivaloisesti
kierähti Baynes vatsalleen ja tarttuen oikealla kädellä revolveriinsa
kohotti itseään sen veran, että saattoi kurkistaa veneenlaidan yli.

Malbin näki hänet heti ja laukaisi; mutta Baynes ei vavahtanut eikä
väistynyt. Erinomaisen huolellisesti hän tähtäsi maalitauluunsa
rannalle, josta virta nyt kuljetti häntä yhä kauemmaksi. Hänen sormensa
kosketti liipasinta: leimaus ja pamaus, ja Malbinin jättiläisruho
nytkähti toisen luodin sattumisesta.

Mutta hän ei vielä ollut kuollut. Taaskin hän tähtäsi ja laukaisi, ja
luoti pirstasi veneenpartaan läheltä Baynesin kasvoja. Jälkimäinen
laukaisi jälleen, hänen ruuhensa ajautuessa edemmäksi myötävirtaan, ja
Malbin vastasi rannalta, jossa hän virui omassa veressään. Ja näin nuo
kaksi haavoitettua miestä jatkoivat itsepintaisesti kaameaa
kaksintaisteluaan, kunnes mutkikas Afrikan virta kuljetti hänen
jalosukuisuutensa Morison Baynesin pois näkyvistä metsäisen niemekkeen
taakse.




KOLMASKOLMATTA LUKU

Neidon tähden


Miriam oli ehtinyt puoliväliin kylänraittia, kun parikymmentä
valkoviittaista neekeriä ja sekarotuista hyökkäsi hänen kimppuunsa
ympäröivien hökkelien pimeästä piilosta. Hän kääntyi paetakseen, mutta
raskaat kädet tarttuivat häneen, ja kun hän vihdoin aikoi puhutella
heitä, osuivat hänen silmänsä pitkään, julmannäköiseen ukkoon, joka
tuijotti häneen burnuusinsa poimuista.

Hänet nähdessään Miriam horjahti taaksepäin hämmästyneenä ja
kauhuissaan. Se oli sheikki!

Heti palasi hänen mieleensä kaikki lapsuusajan entinen kauhu ja pelko.
Hän seisoi vavisten tämän hirveän, vanhan miehen edessä kuin murhaaja
tuomarin edessä, joka on langettamassa kuolemantuomion. Hän tiesi, että
sheikki tunsi hänet. Vuodet ja erilainen puku eivät olleet muuttaneet
häntä niin paljoa, ettei se, joka niin hyvin oli tuntenut hänen
piirteensä lapsena, olisi häntä vieläkin muistanut.

"Olet siis palannut kansasi luo, häh?" ärjäisi sheikki. "Tullut anomaan
ruokaa ja suojelusta, häh?"

"Päästäkää minut menemään", huudahti tyttö. "En pyydä mitään muuta kuin
että pääsen takaisin suuren Bwanan luo."

"Suuren Bwanan?" sanoi sheikki melkein kiljaisten, ja sitten seurasi
tulva arabialaisia kirouksia ja herjauksia valkoista miestä vastaan,
jota kaikki viidakon pahantekijät pelkäsivät ja vihasivat. "Haluaisit
palata suuren Bwanan luo, niinkö? Sielläkö olet siis ollut siitä asti,
kun minun luotani karkasit? Ja kuka tulee tuolta joen yli sinua
noutamaan -- suuri Bwanako?"

"Ruotsalainen, jonka kerran ajoitte maastanne, kun hän ja hänen
toverinsa vehkeilivät Mbeedan kanssa varastaakseen minut teiltä",
vastasi Miriam.

Sheikin silmät iskivät tulta, ja hän käski miehiänsä menemään rannalle
ja kätkeytymään pensaisiin väijyäkseen Malbinia ja tuhotakseen hänet
joukkoineen. Mutta Malbin oli jo astunut maihin ja ryömien
viidakkoreunuksen läpi katseli juuri sillä hetkellä, tuskin uskoen
kummastuneita silmiään, aution kylän raitilla esitettyä näytelmää. Hän
tunsi sheikin samassa silmänräpäyksessä kuin hänet huomasi. Oli kaksi
miestä maailmassa, joita Malbin pelkäsi kuin paholaista. Toinen oli
suuri Bwana, ja toinen oli sheikki. Hän vilkaisi vain kerran tuohon
laihaan, tutunomaiseen olentoon, ja sitten hän kääntyi ja riensi
takaisin ruuhelleen, komentaen väkensä seuraamaan. Ja niin tapahtui,
että joukkue oli jo hyvän matkan päässä virralla, ennenkuin sheikki
ehti rantaan; ja muutamien lähtölaukausten jälkeen, joihin veneistä
vastattiin, kutsui tämä miehensä pois ja ottaen vangitun Miriamin
mukaansa läksi etelään päin.

Yksi Malbinin luodeista oli osunut kylän raitilla seisovaan neekeriin,
joka oli jätetty sinne toisten miesten kanssa Miriamia vaanimaan,
eivätkä hänen toverinsa olleet viitsineet korjata kaatunutta, olivat
vain ottaneet hänen pukunsa ja kapineensa. Juuri hänen ruumiinsa oli
Baynes nähnyt kylään saavuttuansa.

Sheikki oli joukkoineen marssinut etelään päin pitkin virran vartta,
jolloin yksi heistä oli poikennut vettä noutamaan ja nähnyt Miriamin
epätoivoisesti melovan sinne päin toiselta rannalta. Mies oli
kiinnittänyt sheikin huomion ihmeelliseen näkemäänsä -- valkoihoiseen
naiseen Afrikan sydämessä, -- ja vanha arabialainen oli kätkenyt
miehensä autioon kylään ottamaan maihinnousijan kiinni; sillä sheikin
mielessä leikki aina lunnaiden toivo. Useammin kuin kerran olivat hänen
sormensa laskeneet samanlaisilla keinoilla ansaittua kultaa. Se oli
vähällä vaivalla ansaittua rahaa, eikä sheikillä ollut liian viljalti
kolikoita helposti hankittavissa, kun suuri Bwana nyttemmin oli niin
rajoittanut hänen entisen toiminta-alueensa, ettei hän edes uskaltanut
anastaa norsunluuta alkuasukkailta kolmensadankaan kilometrin päästä
suuren Bwanan duarista. Ja kun nainen sitten oli todellakin pujahtanut
hänelle viritettyyn ansaan ja sheikki oli hänet tuntenut samaksi
pieneksi tytöksi, jota hän edesmenneinä vuosina oli yrminyt ja
rääkännyt, oli hänen tyytyväisyytensä ollut suuri. Viipymättä hän
uudistikin vanhat isyyssuhteensa neitoon, selittäen hänet tyttärekseen,
kuten entiseen aikaan. Heti ensi tilaisuudessa hän sivalsi tyttöä
navakasti kasvoihin. Hän pakotti Miriamin kävelemään, vaikka sensijaan
olisi voinut käskeä jonkun miehistään astua satulasta maahan ja ottaa
hänet lautasille. Sheikki näkyi nauttivan uusien keinojen keksimisestä,
joilla sai häntä kiduttaa ja nöyryyttää, eikä Miriamilla ollut hänen
seuralaistensa joukossa ainoatakaan, joka olisi osoittaunut hänelle
myötätuntoa tai tohtinut häntä puolustaa, jos olisikin halunnut.

Kaksipäiväisen matkan jälkeen he vihdoin saapuivat hänen lapsuutensa
tutuille seuduille, ja ensimmäiset kasvot, jotka hän näki, kun hänet
ajettiin kylän portista vahvan paalutuksen sisäpuolelle, olivat hänen
entisen hoitajattarensa, hampaattoman, inhoittavan Mabunun. Miriamista
tuntui siltä kuin olisivat kaikki tällä välin vierineet vuodet olleet
vain unta. Jollei hänen pukunsa olisi ollut toisenlainen ja hän itse
kasvanut pitemmäksi, olisi hän hyvinkin voinut niin luulla.

Ne sheikin kylän asukkaat, jotka eivät olleet ottaneet osaa retkeen,
huvittelivat kotvan aikaa tarkastelemalla oudosti puettua valkoista
tyttöä, jonka jotkut heistä olivat lapsena tunteneet. Mabunu oli
olevinaan kovin iloissaan hänen palaamisestaan ja paljasti hampaattomat
ikenensä kamalaan irvistykseen muka riemunsa osoitukseksi. Mutta
Miriamia vain puistatti, kun hän muisti kammottavan ämmän julmuudet
entisiltä vuosilta.

Miriamin poissaolon aikana saapuneiden arabialaisten joukossa oli
nuori, kaksikymmenvuotias, synkännäköinen mies, joka tuijotti tyttöön
peittelemättömän ihailevasti, kunnes sheikki käski hänen poistua. Ja
Abdul Kamak läksi, otsa rypyssä.

Kun he vihdoin olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa, jäi Miriam
yksikseen. Kuten ennenkin, hän sai vapaasti liikkua kylässä, sillä
paaluvarustus oli korkea ja vahva, ja sen ainoalla portilla seisoivat
valppaat vartijat yötä päivää; mutta hän ei välittänyt enempää kuin
ennenkään sheikin joukkueeseen kuuluvien julmien arabialaisten ja
raakamaisten neekerien seurasta, minkä vuoksi hän, niinkuin hänen
tapansa oli ollut surullisina lapsuudenpäivinäänkin, hiipi erääseen
paaluaitauksen autioon nurkkaan, jossa niin usein oli leikkinyt
talosilla rakkaan Gikansa kanssa ison puun siimeksessä suojavarustuksen
yli leviävien oksien alla. Mutta nyt oli puu poissa, ja Miriam arvasi
syyn siihen. Siitä puusta oli Korak laskeutunut sinä päivänä, kun hän
iski sheikin tantereeseen ja pelasti Miriamin kurjuudesta ja
kidutuksesta, joita hän oli saanut niin kauan kärsiä, ettei enää muuta
muistanutkaan.

Paaluaidan sisäpuolella kasvoi kuitenkin matalia pensaita, ja niiden
siimekseen Miriam istahti miettimään. Pieni onnenvälähdys lämmitti
hänen sydäntänsä, kun hän muisti ensimmäisen kohtauksensa Korakin
kanssa ja sitten ne pitkät vuodet, joina metsäläinen oli häntä
hoivannut ja suojellut hartaasti ja puhtain tuntein kuin vanhempi veli.
Kuukausiin ei Korak ollut niin kiinnittänyt hänen ajatuksiansa kuin
tänään. Hän tuntui nyt läheisemmältä ja rakkaammalta kuin koskaan
ennen, ja Miriam ihmetteli, että hänen sydämensä oli harhaillut niin
kauas uskollisuudesta, johon tämä muisto velvoitti. Ja sitten häilähti
hänen mieleensä hienonhienon, jalosukuisen Morisonin kuva, ja Miriam
hätääntyi. Rakastiko hän todellakin tuota moitteetonta nuorta
englantilaista? Hän ajatteli Lontoon loistoa, josta Baynes oli hänelle
niin hehkuvin sanoin kertonut. Hän koetti kuvitella itseänsä ihailtuna
ja kunnioitettuna suuren pääkaupungin iloisimmissa seurapiireissä.
Kuvat, jotka hän maalasi, olivat Morisonin hänelle loihtimia kuvia.
Ne olivat kiehtovia, mutta niiden kaikkien lävitse tunkeutui
itsepintaisesti esille jäntevä, puolialaston jättiläinen, viidakon
uljas Adonis.

Miriam painoi kädellä sydäntänsä, samalla kun hän tukahdutti
huokauksen, ja silloin hän tunsi Malbinin teltasta hiipiessään poveensa
kätkemänsä valokuvan kovat syrjät. Nyt hän veti sen esille ja alkoi
uudestaan tarkata sitä huolellisemmin kuin ennen oli ehtinyt. Hän oli
varma, että lapsukaisen kasvot olivat hänen omansa. Hän tutki kuvan
jokaista piirrettä. Puoliksi kätkettynä siron puvun pitseihin oli ketju
ja medaljonki. Miriam rypisti kulmiansa. Mitä kiusoittelevia
muistonhäiviä se herättikään! Saattoiko tämä ilmeinen kulttuurikukka
olla pieni beduiini-Miriam, sheikin tytär? Se oli mahdotonta, mutta tuo
medaljonki?... Miriam tunsi sen. Hän ei voinut kieltää muistinsa
todistusta. Hän oli nähnyt tuon medaljongin ennen, ja se oli ollut
hänen. Mikä merkillinen salaisuus olikaan hänen menneisyyteensä
kätkettynä?

Kuvaa katsellessaan hän äkkiä huomasi, että hän ei ollut yksinään, että
joku seisoi ihan hänen takanaan, hiivittyään hiljaa häntä yllättämään.
Ikäänkuin syyllisenä hän työnsi kuvan takaisin puseronsa poveen. Käsi
laskeutui hänen olallensa. Hän oli varma, että hänen takanaan oli
sheikki, ja odotti mykkänä kauhusta iskua, jonka tiesi saavansa.

Mitään iskua ei tullut, ja hän vilkaisi olkansa yli Abdul Kamakin,
nuoren arabialaisen, silmiin.

"Minä näin kuvan, jonka juuri kätkit", sanoi nuorukainen. "Se kuvaa
sinua lapsena -- hyvin nuorena lapsena. Saanko sen vielä nähdä?"

Miriam vetäysi hänestä poispäin.

"Minä annan sen takaisin", sanoi arabialainen. "Olen kuullut sinusta ja
tiedän, että sinä et rakasta sheikkiä, isääsi. En minäkään. Minä en
petä sinua. Salli minun nähdä kuva."

Ystävittä julmien vihollisten joukossa Miriam tarttui oljenkorteen,
jonka Abdul Kamak hänelle heitti. Ehkäpä hän tästä nuoresta miehestä
saisi ystävän, jota tarvitsi. Kuinka tahansa, mutta olihan mies nähnyt
kuvan, ja jollei hän ollut ystävä, voisi hän siitä kertoa sheikille ja
kuva riistettäisiin häneltä. Yhtä hyvin hän siis saattoi suostua
nuorukaisen pyyntöön toivoen, että hän oli puhunut rehellisesti ja
menettelisi rehellisesti. Hän otti valokuvan kätköstään ja ojensi sen
arabialaiselle.

Abdul Kamak tarkkasi sitä huolellisesti, verraten sitä piirre
piirteeltä maassa istuvaan tyttöön, joka katseli häntä kasvoihin. Hän
nyökkäsi hitaasti.

"Niin", sanoi hän. "Sinä se olet, mutta missä se on otettu? Miten
ihmeessä on sheikin tytär puettu uskottomien malliin?"

"En tiedä", vastasi Miriam. "Näin kuvan ensi kertaa vasta pari päivää
sitten, jolloin löysin sen ruotsalaisen, Malbinin, teltasta."

Abdul Kamak kohotti kulmakarvojaan. Hän käänsi kuvan nurinpäin, ja kun
hänen silmänsä osuivat vanhaan sanomalehtileikkeleeseen, laajenivat ne
kummastuksesta. Hän osasi lukea ranskaa, tosin vaivaloisesti, mutta
osasi kumminkin. Hän oli käynyt Pariisissa, viipynyt siellä kuusi
kuukautta näyttelyssä, johon oli saapunut beduiiniryhmän,
erämaantoveriensa, keralla ja ottanut ajastaan vaarin, oppien paljon
sikäläisiä tapoja, jonkun verran kieltä ja useimmat voittajainsa
paheista. Nyt hän pani taitonsa täytäntöön. Hitaasti, työläästi hän
luki kellastuneesta paperista. Hänen silmänsä eivät enää olleet suuret.
Sensijaan ne kapenivat kahdeksi rakoseksi, jotka ilmaisivat viekkautta.
Luettuaan hän vilkaisi tyttöön.

"Oletko lukenut tämän?" kysyi hän.

"Se on ranskaa", vastasi neitonen, "enkä minä osaa lukea ranskaa."

Abdul Kamak seisoi kauan hiljaa, katsellen tyttöä, joka hänestä oli
hyvin kaunis. Hän himoitsi Miriamia omakseen, kuten olivat himoinneet
monet muutkin miehet, jotka olivat hänet nähneet. Vihdoin hän lankesi
toiselle polvelleen tytön eteen.

Ihmeellinen ajatus oli juolahtanut Abdul Kamakin mieleen. Sen voisi
ehkä toteuttaa, jos tyttö jäisi tietämättömäksi sanomalehden palasen
sisällyksestä, mutta jos se hänelle selviäisi, ei menestyksestä olisi
mitään toivoa.

"Miriam", kuiskasi mies, "vasta tänään ovat silmäni sinut nähneet, ja
kuitenkin ne lähettivät sydämeeni heti viestin, että olen iäksi
tuomittu orjaksesi. Sinä et tunne minua, mutta minä pyydän, että luotat
minuun. Minä voin auttaa sinua. Sinä vihaat sheikkiä -- niin minäkin.
Salli minun viedä sinut pois hänen luotaan. Tule mukaani, niin palaamme
aavaan erämaahan, jossa minun isäni on sinun isääsi mahtavampi sheikki.
Tahdotko tulla?"

Miriam istui ääneti. Hän ei olisi suinkaan tahtonut loukata sitä
ainoata, joka tarjosi hänelle suojelusta ja ystävyyttä, mutta hän ei
välittänyt Abdul Kamakin rakkaudesta. Hänen äänettömyydestään
erehtyneenä tarttui mies häneen ja veti häntä luokseen; mutta Miriam
ponnisteli irroittautuakseen.

"Minä en rakasta sinua", huudahti hän. "Älä pakota minua itseäsi
vihaamaan. Sinä olet ainoa, joka on ollut minua kohtaan ystävällinen,
ja minä tahtoisin pitää sinusta, mutta en voi sinua rakastaa."

Abdul Kamak suoristausi täyteen mittaansa. "Sinä opit minua
rakastamaan", sanoi hän, "sillä minä otan sinut, josko tahdot tai et.
Sinä vihaat sheikkiä, etkä siis kerro hänelle, sillä jos sen teet, niin
näytän hänelle kuvan. Minä vihaan sheikkiä ja..."

"Vai vihaat sinä sheikkiä?" ärjäisi ruma ääni heidän takaansa.

Molemmat kääntyivät ja näkivät sheikin seisovan muutaman askeleen
päässä. Abdulilla oli vielä kuva kädessään. Nyt hän työnsi sen
burnuusinsa poveen.

"Niin", sanoi hän, "minä vihaan sheikkiä", ja samassa hän hyökkäsi
vanhempaa miestä vastaan, iski hänet kumoon ja ryntäsi kylän läpi
vaajariville, missä hänen hevosensa oli kytkettynä ja valmiiksi
satuloituna, sillä Abdul Kamak oli ollut aikeissa ratsastaa
metsästämään, kun oli nähnyt vieraan tytön yksinään pensaiden luona.

Hypättyään satulaan karautti Abdul Kamak kylän porttia kohti. Sheikki,
jonka isku oli hetkeksi huumannut, kompuroi nyt jaloilleen ja kirkui
täyttä kurkkua seuralaisilleen, että nämä pysähdyttäisivät
arabialaisen. Tusinan verta neekerejä riensi katkaisemaan ratsastajalta
pakotietä, mutta joutuivat vain hevosen jalkoihin, tai Abdul Kamak
pyyhkäisi heidät syrjään pitkällä musketillaan, jolla hän huimi
oikealla ja vasemmalle, kannustaessaan ratsuaan porttia kohti. Mutta
siellä olisi kaiketi pitänyt voitaman estää hänen pääsynsä. Kaksi sitä
vartioimaan määrättyä neekeriä työnsikin jo raskasta ovilevyä. Silloin
kohosi karkulaisen pyssyn piippu. Suitset höllällä ja hevonen hurjassa
laukassa, erämaan poika laukaisi kerran -- kahdesti; ja molemmat
vartijat kaatuivat paikalleen portin viereen. Riemusta kiljahtaen ja
heiluttaen muskettiansa korkealla ilmassa kääntyi Abdul Kamak
satulassaan, nauraakseen takaa-ajajilleen vasten naamaa; sitten hän
hävisi viidakon verhoon.

Raivosta kuohuen käski sheikki heti ryhtyä takaa-ajoon ja harppasi
sitten nopeasti takaisin tytön luo, joka vielä istua kyyhötti pensaiden
luona.

"Kuva!" tiuskasi hän. "Mistä kuvasta se koira puhui? Missä se on? Anna
se heti minulle!"

"Hän otti sen", vastasi Miriam apeasti.

"Mitä se esitti?" kysyi sheikki jälleen, tarttuen raa'asti tytön
hiuksiin, kiskaisi hänet pystyyn ja ravisti häntä äkäisesti. "Mitä se
esitti?"

"Minua", sanoi Miriam, "siltä ajalta, kun olin pieni tyttö. Minä
sieppasin sen Malbinilta, siltä ruotsalaiselta, -- kuvan takana oli
vanhasta sanomalehdestä leikattu palanen."

Sheikki kalpeni raivosta.

"Mitä siihen oli painettu?" kysyi hän niin matalalla äänellä, että
tyttö töin tuskin erotti hänen sanansa.

"En tiedä. Se oli ranskaa enkä minä osaa lukea ranskaa."

Sheikki näkyi tuntevan helpotusta. Hän melkein hymyili eikä enää lyönyt
Miriamia sillä kertaa, vaan kääntyi ja harppasi pois, lähtiessään
varoittaen tyttöä tämän erän perästä puhuttelemasta ketään muita kuin
Mabunua ja häntä itseänsä.

Ja karavaanilatua pitkin ajoi Abdul Kamak laukkaavalla hevosella
pohjoista kohti.

       *       *       *       *       *

Kun hänen jalosukuisuutensa Morisonin ruuhi ajelehti pois haavoittuneen
ruotsalaisen näkyvistä ja tähdättävistä, vaipui hän raukeana sen
pohjalle ja makasi siinä monta tuntia puolihorroksissa.

Oli yö, ennenkuin hän tuli täydellisesti tajuihinsa. Ja sitten hän
virui pitkän ajan katsellen tähtiä ja koettaen muistella, missä oli,
miettien, mikä kumma niin vienosti keinutteli hänen makuupaikkaansa ja
miksi tähtien asennot muuttuivat niin nopeasti ja ihmeellisesti.
Hetkisen hän arveli näkevänsä unta, mutta kun hän yritti ravistautua
valveille, palautti hänen haavansa kivistely hänen mieleensä tapaukset,
jotka olivat johtaneet hänet nykyiseen tilaan. Silloin hän käsitti
ajelehtivansa alkuasukkaiden ruuhessa isoa afrikkalaista virtaa
alaspäin -- yksinään, haavoitettuna ja turmaan tuomittuna. --
Tuskallisesti hän ponnistausi istuvaan asentoon. Hän tunsi haavaansa
nyt kivistävän vähemmän kuin oli pelännyt. Hän tunnusteli sitä
hellävaroen, -- verenvuoto oli tyrehtynyt. Ehkä se olikin vain
lihanaarmu eikä mitään vakavampaa. Jos se muutamaksikin päiväksi teki
hänet ihan kyvyttömäksi liikkumaan, oli kuolema edessä, sillä siihen
mennessä hän olisi ehtinyt liiaksi heikontua nälästä ja kärsimyksistä,
voidakseen hankkia itselleen ravintoa.

Omista huolista kääntyivät hänen ajatuksensa Miriamiin. Baynes oli
luonnollisesti siinä käsityksessä, että tyttö oli ollut ruotsalaisen
hallussa silloin, kun hän yritti päästä leiriin, mutta hän aprikoi,
kuinka tytön nyt kävisi. Jos Hanson menehtyisikin haavoihinsa,
paranisiko siitä Miriamin tila? Hän jäisi yhtä lurjusmaisten miesten --
raakojen, mitä alhaisimpien villien -- käsiin. Baynes kätki kasvot
kämmeniinsä ja keinutteli itseään edestakaisin, kun neitosen kohtalon
kamala kuva syöpyi hänen tietoisuuteensa. Ja hän oli siihen kaikkeen
syypää! Pahalla kiihkollaan hän oli temmannut puhtaan ja viattoman
tytön niiden suojeluksesta, jotka häntä rakastivat, paiskatakseen hänet
petomaisen ruotsalaisen ja tämän roistomaisten seuralaisten kynsiin! Ja
vasta sitten, kun jo oli myöhäistä, hän oli tajunnut rikoksen
suuruuden, jota itse oli miettinyt ja suunnitellut. Vasta sitten, kun
oli jo myöhäistä, hän oli käsittänyt, että hänen haluansa, hänen
himoansa, kaikkea hänen entisen elämänsä tunteita voimakkaampi oli
äsken herännyt rakkaus, joka hehkui hänen povessaan tyttöä kohtaan. Ja
saman tytön hän oli tahtonut turmella!

Hänen ainoana ajatuksenaan oli sovitus. Hän tahtoi päästä Miriamin luo
ja tarpeen tullessa uhrata henkensäkin hänen puolustuksekseen.
Silmillään hän etsi ruuhesta melaa, sillä hänessä oli vakiintunut
päätös, heikkoudesta ja haavasta huolimatta, ryhtyä välittömään
toimintaan. Mutta mela oli poissa. Hän käänsi silmänsä rantaa kohti.
Kuuttoman yön pimeyden läpi häämöitti hämärästi viidakon kaamea
tummuus, mutta se ei saanut hänen sydäntänsä pelosta vavahtamaan, kuten
ennen. Hän ei edes ihmetellyt olevansa nyt peloton, sillä hänen
ajatuksiaan askarrutti yksinomaan toisen vaara.

Kohoten vaivaloisesti polvilleen hän kumartui veneenlaidan yli ja alkoi
tarmokkaasti meloa kämmenellään. Vaikka se väsytti ja teki kipeää,
jatkoi hän uutterasti tätä itselleen määräämäänsä urakkaa tuntikausia.
Vähitellen liikkui ajelehtiva vene yhä lähemmäksi rantaa. Hänen
jalosukuisuutensa Morison kuuli leijonan karjuvan ihan vastapäätä ja
niin lähellä, että sen täytyi olla melkein joen reunalla. Hän veti
kiväärinsä lähemmäksi; mutta melomasta hän ei lakannut.

Lyhyen tuokion kuluttua, joka uupuneesta miehestä tuntui iäisyydeltä,
hän kuuli alasriippuvien oksien rasahtelua ruuhta vasten ja veden
roisketta niiden ympärillä. Hetkistä myöhemmin hän kurotti kätensä ja
sai kiinni tuuheasta oksasta. Taaskin karjaisi leijona -- nyt
arvatenkin ihan läheltä, ja Baynes mietti, olisiko peto seurannut häntä
rantaa pitkin odotellen hänen maihinnousuansa.

Hän koetteli oksan vahvuutta, johon oli tarttunut. Se tuntui kyllin
tukevalta kannattaakseen montakin miestä. Sitten hän kumartui nostamaan
kiväärinsä ruuhen pohjalta ja sujautti olkahihnan hartioilleen. Taaskin
hän koetteli oksaa ja sitten, tavoittaen siitä kiinni mahdollisimman
korkealta, saadakseen varman kädensijan, laahasi itseänsä vaivaloisesti
ja hitaasti ylöspäin, kunnes hänen jalkansa heiluivat ilmassa ruuhen
yläpuolella, joka irti päässeenä lipui hiljalleen hänen altansa, iäksi
kadotakseen tummiin varjoihin myötävirran suuntaan.

Hän oli nyt polttanut takanaan kaikki siltansa. Hänen täytyi joko
kiivetä ylöspäin tai pudottautua takaisin jokeen; mutta eihän hänelle
ollut jäänyt muuta keinoa. Hän ponnisteli nostaakseen toisen säärensä
oksalle, mutta tunsi, että hänellä tuskin oli siihen voimia, sillä hän
oli perin heikko. Jonkun aikaa hän riippui siinä, tuntien vaipuvansa
yhä alemmas. Hän tiesi, että hänen oli heti päästävä ylemmälle oksalle,
tai muutoin se olisi myöhäistä.

Äkkiä karjaisi leijona melkein hänen korvaansa. Baynes vilkaisi sinne
päin. Hän näki kaksi liekehtivää täplää lyhyen matkan päässä edessään.
Leijona seisoi rantatöyräällä tuijottaen häneen ja odottaen. "Hm",
ajatteli aatelisherra Morison, "vartokoon vain! Leijonat eivät voi
kiivetä puihin, ja jos minä pääsen tähän, olen siltä kyllin turvassa."

Nuoren englantilaisen riippuvat jalat ulottuivat melkein vedenkalvoon,
lähemmäksi sitä kuin hän aavisti, sillä samoin hänen ala- kuin
yläpuolellaankin oli pimeää kuin haudassa. Äkkiä hän kuuli heikkoa
liikehtimistä virralla päin, jokin tölmäsi hänen toiseen jalkaansa, ja
melkein samassa kuului napsahdus, jonka merkityksen hän luuli hyvinkin
ymmärtävänsä: valtavat leuat olivat kalskahtaneet yhteen.

"Lempo soikoon!" noitui hänen jalosukuisuutensa ääneensä. "Se ruoja oli
vähällä kaapata minut", ja heti hän ponnisti jälleen, kiivetäkseen
korkeammalle, missä olisi verrattain turvassa; mutta tästä lopullisesta
ponnistuksesta hän käsitti, että se oli turhaa. Toivo, joka
itsepintaisesti oli elänyt tähän asti, alkoi nyt pettää. Hän tunsi
itsensä väsyneeksi, jähmettyneiden sormien ote hölleni, hän oli
putoamaisillaan takaisin virtaan -- siellä odottavan hirvittävän
kuoleman kitaan.

Mutta silloin hän kuuli yläpuolellaan oksien rasahtelevan jonkun
olennon liikkeistä. Oksa, josta hän piti kiinni, taipui lisääntyneestä
painosta, eikä paino ollutkaan vähäinen, koska se sitä niin notkutti;
mutta yhä piti Baynes epätoivoisesti kiinni. Hän ei halunnut
vapaaehtoisesti antaa perään ylhäältä enempää kuin alhaaltakaan
uhkaavalle kuolemalle.

Hän tunsi pehmeän, lämpimän painalluksen toisen kätensä sormiin, jotka
olivat kiertyneet oksan ympärille, sitten kurottautui jokin ylhäältä
pimennosta ja veti hänet ylös puun oksistoon.




NELJÄSKOLMATTA LUKU

Tantorin kosto


Milloin loikoen Tantorin selässä, milloin samoillen viidakon
yksinäisyydessä, jatkoi Korak matkaansa verkalleen länttä ja etelää
kohti. Hän liikkui vain joitakuita kilometrejä päivässä, sillä hänellä
oli koko elinkausi aikaa eikä mitään varsinaista matkan määrää. Kenties
hän olisi liikkunut sukkelammin, mutta häntä kiusasi alituisesti se
ajatus, että jokainen taival siirsi hänet yhä kauemmaksi Miriamista --
tosin ei enää hänen Miriamistansa, mutta hänelle yhtä rakkaasta kuin
konsaan.

Näin hän joutui sheikin joukkueen ladulle, joka johti virran vartta
alaspäin siltä kohdalta, missä sheikin väki oli Miriamin kaapannut
hänen omaan paaluaidalla varustettuun kyläänsä. Korak tiesi varsin
hyvin kuka siitä oli matkannut, sillä suuressa viidakossa oli vähän
sellaisia, joita hän ei tuntenut, vaikka oli kulunut vuosikausia siitä,
kun hän oli saapunut näin kauas pohjoiseen. Hänellä ei kuitenkaan ollut
mitään asiaa vanhalle sheikille, joten hän ei aikonut tätä seurata.
Mitä etäämmällä ihmisistä hän voisi pysyä, sitä paremmin hän viihtyisi,
eikä hän halunnut enää koskaan nähdä ihmiskasvoja. Ihmiset tuottivat
hänelle aina surua ja kärsimystä. Joki tarjosi tilaisuutta
kalastukseen, ja niinpä hän kuljeskeli sen partaalla, pyytäen kaloja
itse suunnittelemallaan tavalla ja syöden niitä raa'altaan. Yön tullen
hän nousi suureen puuhun virran rannalle -- samaan, josta oli
iltapäivällä harjoittanut kalastustansa -- ja oli pian sikeässä unessa.
Hänen alapuolellaan karjuva Numa herätti hänet. Hän oli juuri
ärjäisemäisillään meluiselle naapurilleen, kun joku muu seikka
kiinnitti hänen huomionsa. Hän kuunteli. Oliko puussa joku muukin kuin
hän? Kyllä, hän eroitti rahinaa alapuoleltaan, kuuli jonkun yrittävän
kavuta ylöspäin. Samassa hän kuuli krokotiilin leukain raksahduksen
alhaalta vedestä ja sitten hiljaa, mutta selvästi sanat: "Lempo
soikoon! Se ruoja oli vähällä minut kaapata." Ääni oli tuttu.

Korak vilkaisi alas puhujaa kohti. Veden heikkoa hohtoa vasten
hahmoittuneena hän näki ääriviivat miehestä, joka riippui kiinni
alemmassa oksassa. Hiljaa ja nopeasti solui apinamies alaspäin. Hän
tunsi käden jalkapohjaansa. Hän kurotti itseään, tarttui alapuolella
riippuvaan olentoon ja veti sen ylös oksille. Se vastusteli heikosti ja
löi häntä; mutta Korak ei siitä piitannut enempää kuin Tantor
muurahaisesta. Hän kiskoi taakkansa turvallisempaan ja mukavampaan
paikkaan leveän oksan tyveen ja tuki hänet siellä runkoa vasten
istumaan. Numa karjui yhä heidän alapuolellaan kaiketi vihoissaan
siitä, että siltä oli riistetty saalis. Korak kirkui sille herjaten
sitä isojen apinain kielellä "vanhaksi vihreäsilmäiseksi
raadonsyöjäksi", Dangon, hyeenan, veljeksi ja muilla valituilla
viidakkoväen haukkumanimillä.

Tätä kuunnellessaan hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes piti
varmana, että häneen oli tarttunut gorilla. Hän tunnusteli
revolveriansa ja veti sitä juuri salavihkaa kotelosta, kun ääni kysyi
häneltä puhtaalla englanninkielellä: "Ken te olette?"

Baynes säpsähti niin, että oli pudota puusta.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Onko siellä ihminen?"

"Miksi minua sitten luulitte?" kysyi Korak.

"Gorillaksi", vastasi Baynes rehellisesti.

Korak nauroi.

"Ken te olette?" toisti hän.

"Olen englantilainen, nimeltä Baynes; mutta kuka hiidessä olette te?"
kysyi hänen jalosukuisuutensa Morison.

"Minua nimitetään Tappajaksi", vastasi Korak tulkiten englanninkielelle
nimen, jonka Akut oli hänelle antanut. Ja sitten hän lyhyen vaitiolon
jälkeen, jonka aikana hänen jalosukuisuutensa Morison yritti
katseillaan tunkeutua pimeyden läpi, nähdäkseen vilahduksen omituisen
olennon piirteistä, jonka käsiin oli joutunut, sanoi: "Tehän olette
sama, jonka näin suutelevan tyttöä suuren tasangon laidassa idän
puolella silloin, kun leijona karkasi kimppuunne."

"Niin", myönsi Baynes.

"Mitä te täällä teette?"

"Tyttö varastettiin -- minä koetan häntä pelastaa."

"Varastettiin!" Sana pamahti kuin luoti kanuunan suusta. "Kuka hänet
varasti?"

"Ruotsalainen kauppias Hanson", vastasi Baynes.

"Missä hän on?"

Baynes kertoi Korakille kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän
saapui Hansonin leiriin. Ennenkuin hän oli lopettanut, oli ensimmäinen
harmaa kajastus ohentanut pimeyttä. Korak auttoi englantilaisen
mukavaan asentoon puussa, täytti hänen matkaleilinsä joesta ja nouti
hänelle hedelmiä syötäväksi. Sitten hän sanoi hänelle hyvästi.

"Minä menen ruotsalaisen leiriin", selitti hän. "Tuon tytön teille
takaisin tänne."

"Minä lähden sitten myöskin", väitti Baynes. "Se on minun oikeuteni ja
velvollisuuteni, sillä hänestä piti tulla vaimoni."

Korak kävi yrmeän näköiseksi.

"Te olette haavoittunut ettekä jaksaisi tehdä sitä matkaa", sanoi hän.
"Yksinäni ehdin nopeammin."

"Menkää sitten", vastasi Baynes; "mutta minä tulen perästä. Se on minun
oikeuteni ja velvollisuuteni."

"Kuten tahdotte", vastasi Korak kohauttaen olkapäitänsä. Jos mies
halusi surmansuuhun, ei se häntä liikuttanut. Hänellä oli itselläänkin
halu tappaa englantilainen, mutta Miriamin tähden hän ei niin tehnyt.
Jos tyttö rakasti tätä miestä, täytyi hänen tehdä voitavansa
suojellakseen kilpailijaansa, mutta hän ei voinut estää toista
seuraamasta, vaan ainoastaan neuvoa olemaan sitä tekemättä, ja sen
neuvon hän antoi vakavasti.

Niin lähti Korak ripeästi pohjoista kohti, ja liikaten hitaasti ja
vaivaloisesti eteenpäin, pian jääden paljon jälkeen, tuli uupunut ja
haavoitettu Baynes. Korak oli päässyt virran partaalle Malbinin leiriä
vastapäätä ennenkuin Baynes oli taivaltanut kolmea kilometriä. Myöhään
iltapäivällä ponnisteli englantilainen yhä väsyneesti eteenpäin,
pakostakin pysähtyen usein lepäämään, ja sitten hän kuuli nelistävän
hevosen kavioiden töminää takaansa. Vaistomaisesti hän vetäysi vesakon
suojaavaan verhoon, ja hetkistä myöhemmin ajaa karautti valkoviittainen
arabialainen ohitse. Baynes ei huutanut ratsastajalle. Hän oli kuullut
niiden arabialaisten luonteesta, jotka tunkeutuvat näin etäälle
etelään, ja kuulemastansa hän tiesi, että käärme tai pantteri olisi
pikemmin auttanut häntä kuin joku noista pohjoisten seutujen
jumalattomista, uskontonsa käskyt unohtaneista miehistä.

Kun Abdul Kamak oli poistunut näkyvistä pohjoiseen suuntaan, alkoi
Baynesin vaivaloinen vaellus jälleen. Puolta tuntia myöhemmin hänet
taas yllätti erehtymättömän selvä nelistäväin hevosten töminä. Tällä
kertaa oli ratsastajia monta. Taaskin hän etsi piilopaikkaa, mutta kun
hän sattui olemaan menossa aukeaman poikki, ei hänellä ollut paljoa
tilaisuutta kätkeytyä. Hän pisti hitaaksi hölkäksi -- mikäli
heikontuneessa tilassaan kykeni; mutta se ei riittänyt saattamaan häntä
turvaan, ja ennenkuin hän oli ehtinyt aukeaman toiselle laidalle,
karautti joukko valkoviittaisia ratsastajia esille hänen takaansa.

Hänet huomatessaan he huusivat arabiankielellä, jota hän ei tietenkään
ymmärtänyt, ja sitten he saartoivat hänet uhkaavina ja vihaisina.
Heidän kysymyksensä olivat hänelle käsittämättömiä, eivätkä hekään
kyenneet tulkitsemaan hänen englanninkieltänsä. Vihdoin, kun heidän
kärsivällisyytensä kaiketikin oli lopussa, käski päällikkö kahden
miehistään tarttua häneen, jonka tehtävän ne viipymättä suorittivatkin.
He ottivat häneltä aseet ja käskivät hänen kiivetä yhden hevosen
lautasille, minkä jälkeen kaksi häntä vartioimaan määrättyä miestä
kääntyi ja ratsasti takaisin etelään, toisten jatkaessa Abdul Kamakin
takaa-ajoa.

Kun Korak pääsi joen rannalle, josta saattoi nähdä Malbinin leirin,
joutui hän ymmälle siitä, miten pääsisi ylitse. Hän erotti miehiä
kävelemässä hökkelien ympärillä boman sisäpuolella; kaiketikin oli
Hanson vielä siellä. Korak ei tiennyt, kuka Miriamin ryöstäjä oikein
oli.

Kuinka hän pääsisi ylitse? Ei edes hän tohtinut uhmailla virran vaaroja
-- melkein varmaa kuolemaa. Hän mietti hetkisen, kääntyi sitten, riensi
pois viidakkoon ja kirkaisi omituisen kimeästi ja läpitunkevasti.
Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan, ikäänkuin odottaen vastausta
kaameaan kutsuunsa, ja tunkeutui sitten taas eteenpäin yhä kauemmaksi
metsään.

Vihdoin palkittiin hänen kuuntelevat korvansa äänellä, jota ne
kaipasivat -- urosnorsun toitotuksella; ja vähää myöhemmin työntyi
Korak puiden välitse Tantorin näkyville, joka seisoi kärsä kohotettuna
ja vaaputellen isoja korviansa.

"Nopeasti, Tantor!" huusi apinamies, ja eläin heilahdutti hänet
päälaellensa. "Riennä!" Ja mahtava paksunahkainen vyöryi viidakon läpi
nuorukaisen ohjatessa sitä mätkimällä sen poskia paljailla
kantapäillänsä.

Korak ohjasi isoa ratsuaan luoteeseen päin, kunnes saapuivat joen
partaalle parin kilometrin päähän ruotsalaisen leiristä, millä kohdalla
Korak tiesi olevan norsujen kahlauspaikan. Pysähdyttämättä ratsuansa
ajoi apinamies sen heti virtaan, ja kärsä koholla porhalsi Tantor
vakaasti toista rantaa kohti. Kerran hyökkäsi varomaton krokotiili sen
kimppuun, mutta kiemurainen kärsä sukelsi vedenpinnan alle, tarttui
matelijan keskiruumiiseen, kiskoi sen päivänvaloon ja paiskasi sadan
jalan päähän alavirtaan. Ja niin pääsi Korak, istuen korkealla,
turvallisesti ja kuivana virran vyöryjen yli toiselle rannalle.

Sitten liikkui Tantor takaisin etelää kohti varmasti ja hellittämättä,
keinuvin askelin, väistämättä mitään muita esteitä kuin viidakon isoja
puita. Toisinaan täytyi Korakin poistua sen leveältä päälaelta ja
turvautua puihin yläpuolella, kun oksat liian läheltä haravoivat
elefantin selkää. Mutta vihdoin he saapuivat sen ahon reunalle, jolla
ruotsalaisheittiön leiri sijaitsi, eivätkä vieläkään epäröineet tai
pysähtyneet. Portti oli leirin itäpuolella vastapäätä jokea. Tantor ja
Korak tulivat pohjoisesta käsin. Sillä puolella ei ollut mitään
porttia. Mutta mitäpä Tantor tai Korak porteista?

Apinamiehen lausuttua sanasen kohotti Tantor herkän kärsänsä korkealle
orjantappuroiden yläpuolelle ja puhkaisi rinnallaan boman, astuen sen
läpi kuin sitä ei olisi ollutkaan. Kymmenkunta hökkelien edessä
kyyröttävää neekeriä kohotti katseensa kuullessaan melun, jota eläin
lähestyessään aiheutti. Huudahtaen kauhusta ja hämmästyksestä ne
hypähtivät äkkiä pystyyn ja pötkivät avonaista porttia kohti. Tantor
aikoi seurata. Se vihasi ihmisiä ja luuli Korakin tulleen niitä
ahdistamaan; mutta apinamies hillitsi sen ja ohjasi aukeaman keskelle
pystytettyä isoa piikkokankaista telttaa kohti. Siellähän kaiketi
olivat tyttö ja hänen ryöstäjänsä.

Malbin makasi riippumatossa suojakatoksen alla telttansa edustalla.
Hänen haavansa kirvelivät kovasti, ja verenvuoto oli ollut runsas. Hän
oli hyvin heikko. Hän vilkaisi kummastuneena ääntä kohti, kuullessaan
miestensä parkunan, ja näki niiden juoksevan portille. Ja sitten vyöryi
teltan nurkan takaa mahtava ruho: Tantor, iso urosnorsu, kohosi hänen
eteensä. Malbinin palvelusneekeri, joka ei tuntenut isäntäänsä kohtaan
kiintymystä eikä uskollisuutta, hätääntyi ja pötki tiehensä, heti kun
näki vilahduksenkin eläimestä, joten Malbin jäi yksikseen ja
avuttomaksi.

Norsu pysähtyi muutaman askeleen päähän haavoitetun riippumatosta.
Malbin vapisi ja voihki... Hän oli liian heikko paetakseen. Hänen
täytyi virua siinä, kauhistuneena muljottaen verestäviin, vihaisiin,
pieniin silmiin, jotka tuijottivat häneen, ja odottaa kuolemaansa.

Sitten solahti hänen kummastuksekseen mies norsun selästä. Melkein heti
tunsi Malbin tuon omituisen olennon samaksi, joka seurusteli apinain ja
paviaanien kanssa, -- viidakon valkoiseksi soturiksi, joka oli
vapauttanut paviaanien kuninkaan ja johtanut koko tuon vihaisen parven
karvaisia paholaisia häntä ja Jönssonia vastaan.

Malbin lyyhistyi vielä alemmaksi.

"Missä on tyttö?" kysyi Korak englanninkielellä.

"Mikä tyttö?" sanoi Malbin. "Ei täällä ole mitään tyttöä -- ainoastaan
neekerieni naisia. Haetko jotakuta niistä?"

"Minä tarkoitan valkoista tyttöä", vastasi Korak. "Älä valehtele
minulle, -- sinä viekoittelit hänet ystäviensä luota. Hän on sinulla.
Missä hän on?"

"En minä häntä viekoitellut", huudahti Malbin. "Eräs englantilainen
palkkasi minut varastamaan hänet. Mies tahtoi viedä hänet mukanaan
Lontooseen. Tyttö oli halukas lähtemään. Englantilaisen nimi oli
Baynes. Mene kysymään häneltä, jos haluat tietää, missä tyttö on."

"Tulen juuri hänen luotansa", selitti Korak. "Hän lähetti minut tänne.
Tyttö ei ole hänellä. Lopeta nyt lorusi ja kerro minulle totuus. Missä
hän on?" Korak astahti uhkaavasti lähemmäksi ruotsalaista.

Malbin vavahti nähdessään toisen vihaiset kasvot.

"Minä kerron sinulle!" huudahti hän. "Älä tee minulle pahaa, niin
kerron sinulle kaikki, mitä tiedän. Tyttö oli minulla täällä; mutta
Baynes suostutteli hänet lähtemään ystäviensä luota -- oli luvannut
naida hänet. Baynes ei tiedä, kuka hän on, mutta minä tiedän, ja tiedän
myöskin, että on luvattu iso palkinto sille, joka toimittaa hänet
takaisin omaisilleen. Sitä palkintoa minä vain havittelin. Mutta hänen
onnistui livistää käsistäni ja päästä toiselle rannalle yhdellä
ruuhistani. Minä seurasin häntä, mutta sheikki oli siellä, Jumala ties
miksi, ja hän tavoitti tytön, hyökkäsi minua vastaan ja ajoi minut
pois. Sitten tuli Baynes suutuksissaan neitosen menettämisestä ja ampui
minua. Jos haluat tytön saada, mene sheikin luo ja pyydä häneltä, --
sitä on pidetty sheikin tyttärenä lapsuudestaan asti."

"Eikö hän ole sheikin tytär?" kysyi Korak.

"Ei ole", vastasi Malbin.

"Kuka hän sitten on?"

Tässä Malbin näki pelastusmahdollisuuden. Ehkä hän sittenkin saattoi
käyttää hyväkseen tietojansa -- ehkäpä maksaa niillä henkensä lunnaat.
Hän ei ollut niin herkkäuskoinen, että olisi kuvitellut tämän villin
apinamiehen siekailevan hänen tappamisessaan.

"Kun löydät hänet, niin kerron sinulle", sanoi hän, "jos lupaat säästää
henkeni ja jakaa palkkion kanssani. Jos tapat minut, et saa sitä
koskaan tietää; sillä ainoastaan sheikki sen tietää, eikä hän suinkaan
ilmoita. Tyttö itse ei aavista alkuperäänsä."

"Jos olet kertonut minulle totuuden, niin säästän sinut", sanoi Korak.
"Minä menen nyt sheikin kylään, ja jollei tyttö ole siellä, palaan
sinut tappamaan. Mitä taas muihin tietoihisi tulee, niin jos tyttö,
hänet löydettyämme, niitä haluaa, on meillä kyllä keinoja ne sinulta
ostaa."

Tappajan katse ja hänen korostuksensa sanalla "ostaa" eivät olleet
Malbinista kovin rauhoittavia. Jollei hänen onnistuisi paeta, riistäisi
tuo paholainen häneltä varmaankin sekä salaisuuden että hengen,
ennenkuin hänet jättäisi. Malbin toivoi, että hän lähtisi tiehensä ja
veisi häijysilmäisen toverinsa mukanaan. Elefantin huojuva ruho, joka
kohosi korkealle hänen yläpuolelleen, ja hänen jokaista liikettänsä
tarkkaavat inhat pienet silmät saivat Malbinin levottomaksi.

Korak astui ruotsalaisen telttaan varmistuakseen, että Miriam ei ollut
siellä. Kun hän poistui Tantorin näkyvistä, astahti eläin, yhä
Malbiniin tuijottaen, hiukan lähemmäksi miestä. Norsun näkö ei ole
tarkimpia, mutta ilmeisesti oli iso uros alusta pitäin katsellut tätä
keltapartaista valkoista miestä epäluuloisesti. Nyt se ojensi
käärmemäisen kärsänsä ruotsalaista kohti, joka hädissään painausi yhä
syvemmälle riippumattoonsa.

Herkkätuntoisella jäsenellään se kosketteli ja nuuski säikähtyneen
Malbinin ruumista yltä yleensä. Tantor päästi matalan, möyryävän
äännähdyksen. Sen pienet silmät kiiluivat. Vihdoinkin se oli tuntenut
miehen, joka vuosikausia sitten oli surmannut siltä puolison. Tantor,
elefantti, ei koskaan unohda eikä koskaan anna anteeksi. Julmista
kasvoista yläpuolellaan luki Malbin eläimen murha-aikeet. Hän kirkaisi
huikeasti Korakille. "Apuun, apuun! Se pahus aikoo tappaa minut."

Korak juoksi teltasta juuri ajoissa nähdäkseen raivostuneen norsun
kärsän kiertyvän uhrin ympärille, ja sitten lennähtivät riippumatto,
suojakatos ja mies korkealle Tantorin pään yli. Korak hyppäsi eläimen
eteen, käskien sitä laskemaan saaliinsa irti ehein nahoin, mutta yhtä
hyvin hän olisi voinut käskeä ikivirran kääntää juoksunsa. Tantor
pyörähti kuin kissa, paiskasi Malbinin maahan ja polvistui ketterästi
hänen ruumiilleen. Sitten hän puhkoi maassa viruvaa läjää mahtavilla
torahampaillaan, toitottaen ja mylvien raivosta, kunnes se vihdoin
varmana, ettei pienintäkään elonkipinää enää ollut raadellussa ja
survotussa lihassa, nosti muodottomaksi möykyksi käyneen Sven Malbinin
korkealle ilmaan ja sinkautti verisen röykkiön, joka yhä oli
suojakatokseen ja riippumattoon takertuneena, risuaidan yli viidakkoon.

Korak seisoi katsellen surumielin murhenäytelmää, jonka kernaasti olisi
ehkäissyt. Hän ei rakastanut ruotsalaista -- päinvastoin vihasi, mutta
olisi tahtonut säästää miehen sen salaisuuden tähden, joka oli hänen
hallussaan. Nyt se salaisuus oli iäksi kätkössä, jollei saisi sheikkiä
sitä ilmoittamaan; mutta siihen mahdollisuuteen Korak ei paljon
luottanut.

Kavahtamatta mahtavaa Tantoria, ikäänkuin ei olisikaan juuri ollut
pöyristyttävän miestapon todistajana, antoi apinamies sille merkin
lähestyä ja nostaa hänet päälaelleen. Tantor teki työtä käskettyä
tottelevaisena kuin kissanpoika, heilauttaen Tappajan varovaisesti
niskaansa.

Turvallisesta piilopaikastaan viidakossa olivat Malbinin "pojat"
nähneet isäntänsä surman, ja nyt he kauhusta laajentunein silmin
katselivat, kuinka outo valkoinen soturi nousi hurjan ratsunsa
päälaelle ja hävisi viidakkoon samalle kohtaa, mistä oli heidän
säikähtyneiden silmiensä eteen ilmestynyt.




VIIDESKOLMATTA LUKU

Sheikin kylässä


Sheikki mulkoili vankia, jonka kaksi hänen miehistään oli tuonut
pohjoisesta. Hän oli lähettänyt osaston ajamaan Abdul Kamakia takaa ja
oli äkeissään, että hänelle entisen apurin asemesta oli tuotu
haavoitettu ja arvoton englantilainen. Mikseivät olleet heti
löydettyään antaneet hänelle armoniskua? Hän oli tietenkin joku
pennitön kauppamies, joka oli harhaillut omalta alueeltaan ja eksynyt.
Siis arvoton. Sheikki rypisti hänelle synkästi otsaansa.

"Kuka olet?" kysyi hän ranskaksi.

"Olen parooni Morison Baynes Lontoosta", vastasi hänen vankinsa.

Arvonimi kuulosti lupaavalta, ja heti välähti vanhan ovelan rosvon
mielessä lunnaat. Hänen aikeensa, ellei juuri sävynsä, vankia kohtaan
muuttui. Hän tahtoi tiedustella enemmän.

"Miksi olette luvattomasti hiipinyt minun maahani?" murisi hän.

"Minä en tiennyt teidän omistavan Afrikkaa", vastasi hänen
jalosukuisuutensa Morison. "Olin etsimässä nuorta neitosta, joka oli
ryöstetty erään ystäväni kodista. Ryöstäjä haavoitti minua, ja minä
ajelehdin ruuhessa virtaa alaspäin. Olin matkalla takaisin hänen
leiriinsä, kun miehenne ottivat minut kiinni."

"Nuorta neitosta?" kysyi sheikki. "Tuotako?" ja hän viittasi
vasemmalle, vaajavarustuksen vieressä kasvavaan pensasryhmään.

Baynes vilkaisi osoitettuun suuntaan, ja hänen silmänsä suurenivat,
sillä siellä, istuen maassa jalat ristissä ja selkä heihin käännettynä,
oli Miriam.

"Miriam!" huusi Baynes rynnäten neitosta kohti; mutta yksi vartijoista
tarttui hänen käsivarteensa ja tuuppasi hänet takaisin. Tyttö hyppäsi
pystyyn nimensä kuullessaan ja kääntyi englantilaiseen päin.

"Morison!" huudahti hän.

"Ole hiljaa ja pysy paikoillasi", kivahti sheikki ja sanoi sitten
Baynesille: "Vai olette te se kristitty koira, joka varasti minulta
tyttäreni?"

"Tyttärenne?" huudahti Baynes ihmeissään. "Onko hän teidän tyttärenne?"

"Hän on minun tyttäreni", mörähti arabialainen, "eikä häntä anneta
kellekään uskottomalle. Olette ansainnut kuoleman, englantilainen,
mutta jos voitte maksaa henkenne lunnaat, niin saatte elää."

Baynesin silmät olivat vielä levällään kummastuksesta, kun hän näin
odottamatta oli nähnyt Miriamin täällä arabialaisen leirissä, vaikka
luuli hänen olevan Hansonin vallassa. Mitä oli tapahtunut? Miten
neitonen oli päässyt ruotsalaisen käsistä? Oliko arabialainen riistänyt
häneltä tytön väkivallalla vai oliko tämä päässyt karkaamaan ja
vapaaehtoisesti palannut sen miehen turviin, joka nimitti häntä
"tyttärekseen"? Baynes olisi antanut paljon sanasta, jonka olisi saanut
vaihtaa tytön kanssa. Jos Miriam oli täällä turvassa, niin kenties hän
vain vahingoittaisi tyttöä suututtamalla vastustajaansa, arabialaista,
yrityksellä viedä hänet pois ja palauttaa hänet englantilaisille
ystävilleen. Hänen jalosukuisuudellaan Morisonilla ei enää ollut mitään
aikeita vietellä tyttöä Lontooseen.

"No?" kysyi sheikki.

"Oh", huudahti Baynes, "pyydän anteeksi -- minä ajattelin jotakin
muuta. Niin tietysti, maksanhan minä kernaasti. Paljonko arvoisena
minua pidätte?"

Sheikki mainitsi summan, joka oli melkein kohtuullisempi kuin hänen
jalosukuisuutensa Morison oli odottanut. Jälkimäinen nyökkäsi
täydellisen myöntyväisyytensä merkiksi. Hän olisi ollut valmis yhtä
auliisti lupaamaan summan, joka olisi melkoisesti ylittänyt hänen
maksukykynsä, sillä hänellä ei ollut aikomusta suorittaa mitään; --
ainoa syy, miksi hän näennäisesti suostui vaatimukseen, oli se, että
lunnasrahoja odotellessa hän saisi aikaa ja tilaisuutta vapauttaakseen
Miriamin, jos huomaisi tytön sitä haluavan. Sheikin selitys, että hän
oli tytön isä, teki tietysti Morisonin mielestä epävarmaksi, olisiko
Miriam oikeastaan taipuvainen koettamaan täältä karata. Tosin tuntui
nurinkuriselta, että tämä kaunis ja herttainen nuori nainen mieluummin
jäisi sivistymättömän arabialaisen likaiseen duariin kuin palaisi
vieraanvaraisen afrikkalaisen uutiskartanon mukavuuteen, ylellisyyteen
ja miellyttävään seurapiiriin, josta hänen jalosukuisuutensa
Morison oli hänet viekoitellut pois. Mies punehtui ajatellessaan
vilpillisyyttänsä, jota nämä mietteet hänelle muistuttivat. Hänellä ei
kuitenkaan ollut aikaa sen enempää muistella, sillä sheikki käski hänen
jalosukuisuutensa Morisonin kirjoittaa Britannian konsulille Algieriin.
Kirjeen sisällön hän saneli niin täsmällisesti ja sujuvasti, että hänen
vankinsa hyvin huomasi vanhan roiston jo monesti ennenkin hieroneen
kauppaa englantilaisten omaisten kanssa jonkun sukulaisen lunnaista.
Baynes epäröi nähdessään kirjeen osoitetuksi konsulille Algieriin ja
sanoi, että kuluisi lähes vuosi, ennenkuin rahat saapuisivat hänelle.
Mutta sheikki ei ottanut korviinsa Baynesin ehdotusta, että piti
lähettää sanansaattaja vain lähimpään rannikkokaupunkiin, sieltä
ilmoittaa lähimmälle kaapeliasemalle ja toimittaa Morisonin rahanpyyntö
suoraan hänen omille asianajajilleen. Ei, sheikki oli varovainen ja
viisas. Hän tiesi, että hänen oma suunnitelmansa oli ennenkin johtanut
hyviin tuloksiin. Toiseen vaihtoehtoon liittyi liian paljon sellaista,
mistä hänellä ei ollut kokemusta. Rahojen saamisella ei ollut kiirettä
-- hän saattoi tarpeen tullen odottaa vuoden, parikin; mutta asia ei
vaatisikaan kuutta kuukautta pitempää aikaa. Hän kääntyi erään takanaan
seisovan arabialaisen puoleen ja antoi miehelle ohjeita, kuinka vankia
oli kohdeltava.

Baynes ei voinut ymmärtää näitä arabiankielellä lausuttuja sanoja,
mutta häntä kohti ojennettu peukalo osoitti, että juuri hänestä oli
puhe. Sheikin puhuttelema arabialainen kumarsi herralleen ja
viittaisi Baynesia seuraamaan. Englantilainen vilkaisi sheikkiin,
varmentuakseen asiasta. Jälkimäinen nyökkäsi kärsimättömästi, ja hänen
jalosukuisuutensa Morison nousi ja seurasi opastansa alkuasukasmajalle,
joka oli lähellä erästä ulommista vuohennahkateltoista. Tähän pimeään
ja ummehtuneeseen hökkeliin vartija hänet vei, astahti sitten
oviaukolle ja kutsui pari oman hökkelinsä vieressä kyyröttävää
neekeriä. Ne tulivat viivyttelemättä ja sitoivat arabialaisen käskystä
Baynesin ranteet ja nilkat aika lujasti. Englantilainen vastusteli
kiivaasti; mutta kun neekerit tai arabialainenkaan eivät ymmärtäneet
yhtään sanaa hänen puheestansa, oli hänen turha väitellä heidän
kanssaan. Sidottuaan hänet he lähtivät majasta. Hänen jalosukuisuutensa
Morison virui pitkän aikaa miettien kamalaa kohtaloa, joka odotti häntä
pitkien kuukausien kuluessa, ennenkuin hänen ystävänsä ehtisivät kuulla
hänen tukalasta tilastaan ja toimittaa hänelle apua. Nyt hän toivoi,
että he lähettäisivät lunnaat, -- hän maksaisi kernaasti koko summan,
johon hänet oli arvioitu, kunhan vain pääsisi tästä loukosta.
Ensin hän oli aikonut sähköttää asianajajilleen, etteivät lähettäisi
mitään rahoja, vaan ilmoittaisivat brittiläisen Länsi-Afrikan
hallintoviranomaisille ja vaatisivat lähettämään retkikunnan hänen
avukseen.

Hän nyrpisti inhosta ylimysnenäänsä, kun hänen sieraimiinsa tunkivat
hökkelin kamalat lemut. Likaisista ruohoista, joilla hän virui, erittyi
hikisten ruumiiden, mädäntyneen eläimellisen aineen ja kaikenlaisten
jätteiden hajua. Mutta pahin oli tulossa. Hän oli virunut vain muutaman
minuutin epämukavassa asennossa, johon hänet oli heitetty, kun hän
alkoi selvästi tuntea äkeää syyhymistä käsissään, kaulassaan ja
päälaellaan. Hän väänsi itsensä istuvaan asentoon kauhistuneena ja
inhoissaan. Kihelmöiminen levisi nopeasti muihin ruumiinosiin, -- se
oli kiduttavaa, ja hänen kätensä olivat lujasti köytetyt selän taakse!

Hän kiskoi ja tempoi siteitään, kunnes uupui; mutta hänen toiveensa
eivät olleet ihan turhat, sillä hän tiesi vähitellen venyttävänsä
silmua siksi paljon, että vihdoin kykenisi vetämään toisen kätensä
vapaaksi. Sitten tuli yö. Hänelle ei tuotu ruokaa eikä juomaa.
Odotettiinko hänen elävän vuosikauden tyhjästä? Syöpäläisten puremat
kävivät vähemmän ärsyttäviksi, vaikkeivät vähälukuisemmiksi. Hänen
jalosukuisuudelleen pilkahti toivonsäde tästä turtumuksen oireesta,
joka ennusti hänen ihonsa pian käyvän tunnottomaksi. Hän tempoi vielä
heikosti siteitänsä, ja sitten tuli rottia. Jos syöpäläiset olivat
inhoittavia, olivat rotat suorastaan kauheita. Ne vilistivät hänen
ruumiinsa yli, piipittivät ja tappelivat. Vihdoin alkoi yksi nakertaa
hänen korvaansa. Noituen ponnistausi Morison istualleen. Rotat
kaikkosivat. Hän sai työnnetyksi toisen säärensä alleen ja pääsi
polvilleen ja siitä yli-inhimillisellä ponnistuksella pystyyn. Siinä
hän seisoi hoiperrellen kuin juopunut, ja kylmä hiki valui hänen
otsaltansa. "Hyvä jumala!" jupisi hän. "Mitä olen tehnyt
ansaitakseni..." Hän vaikeni. Mitäkö hän oli tehnyt? Hän ajatteli
tyttöä, joka oli toisessa teltassa samassa kirotussa kylässä. Hän,
Baynes, sai palkan ansioistaan. Sen käsittäessään hän puri leukansa
lujasti yhteen. Hän ei enää koskaan valittaisi.

Sillä hetkellä hän erotti vihaisesti korostettuja ääniä
vuohennahkateltasta ihan läheltä sitä, jossa hän itse oli. Joukosta
kuului naisenkin ääni. Saattoiko se olla Miriamin? Kieli oli
luultavasti arabiaa, -- hän ei ymmärtänyt siitä sanaakaan, mutta
äänensävy oli Miriamin.

Hän koetti keksiä jotakin keinoa vihjaistakseen tytölle olevansa näin
lähellä. Jos Miriam pääsisi irroittamaan hänen siteensä, voisivat he
yhdessä karata -- mikäli tyttö niin halusi. Se ajatus sai hänet
hämille. Hän ei ollut varma Miriamin asemasta kylässä. Jos hän oli
mahtavan sheikin hellitty lapsi, niin hän luultavasti ei haluaisi
karata. Siitä oli saatava varma selvyys.

Huvilassa hän oli usein kuullut Miriamin laulavan englantilaista
kansallishymniä _God Save the King_, My Dearin säestäessä pianolla.
Korottaen ääntänsä hyräili Baynes nyt sen säveltä. Heti hän kuuli
Miriamin äänen teltasta. Tyttö puhui nopeasti.

"Hyvästi, Morison", huusi hän. "Jos Jumala on armollinen, niin kuolen
ennen aamua; sillä jos tämän yön jälkeen vielä elän, olen kuollutta
kurjempi."

Sitten hän kuuli miehen äänen huutavan vihaisesti, senjälkeen
temmellyksen rytinää. Baynes kalpeni kauhusta. Hän tempoi jälleen
vimmatusti kahleitansa. Ne höllenivät. Hetkistä myöhemmin oli toinen
käsi vapaa. Toisen käden irroittaminen oli vain silmänräpäyksen työ.
Kumartuen hän päästi köyden nilkoistaan, suoristausi ja hyökkäsi
hökkelin ovea kohti, ehtiäkseen Miriamin luo. Hänen astahtaessaan ulos
yöhön kohosi iso neekerinretkale sulkemaan häneltä tien.

       *       *       *       *       *

Milloin vaadittiin vauhtia, ei Korak luottanut muihin kuin omiin
lihaksiinsa, ja niinpä hän, heti kun Tantor oli turvallisesti vienyt
hänet maihin samalle puolen virtaa, jolla sheikin kylä sijaitsi, jätti
ison toverinsa ja kiepsahtaen puihin alkoi vinhasti kiitää etelään päin
sille suunnalle, missä ruotsalainen oli arvellut Miriamin olevan. Oli
jo pimeä hänen saapuessaan vaajavarustukselle, jota oli melkoisesti
lujitettu sen jälkeen, kun hän oli pelastanut Miriamin viheliäisestä
elämästä sen julmassa kehässä. Jättiläispuu ei enää levittänyt oksiaan
puisen suojavarustuksen yli; mutta tavallisia ihmiskätten rakentamia
puolustuslaitteita Korak tuskin pitikään esteinä. Irroittaen köyden
vyötäisiltään hän heitti silmukan erääseen varustuksen teräväkärkisistä
paaluista. Hetkistä myöhemmin kohosivat hänen silmänsä esteen yli ja
tarkkasivat kaikkea näköpiirissään. Ketään ei ollut lähettyvillä, ja
hinaten itsensä harjalle pudottausi Korak keveästi maahan aitauksen
sisäpuolelle.

Sitten hän alkoi salavihkaa etsiä kylässä. Ensiksi hän kääntyi
arabialaisteltoille nuuskien ja kuunnellen. Hän hiipi niiden taakse
vainuten jotakin merkkiä Miriamista. Eivät edes villit beduiinikoirat
kuulleet hänen käyntiänsä, niin hiljaa hän liikkui -- varjona varjojen
lomitse. Tupakanhajusta hän arvasi arabialaisten polttelevan telttainsa
edustalla. Hänen korviinsa kuului naurunremakkaa ja sitten kylän
vastapäiseltä sivulta ennen tutunomaisen hymnin sävel: _God Save the
King_. Korak pysähtyi hämmästyneenä. Kukahan siellä oli? Ääni oli
selvästi miehen. Hän muisti nuoren englantilaisen, jonka oli jättänyt
samoamaan pitkin rantaa ja joka oli hävinnyt ennen hänen palaamistansa.
Hetkistä myöhemmin kuului vastaukseksi naisen ääni -- Miriamin ääni, --
ja toimintahalun kiihdyttämänä suhahti Korak nopeasti näitä kahta ääntä
kohden.

Kun ilta-ateria oli syöty, oli Miriam mennyt olkivuoteelleen sheikin
teltan vaimolaosastoon, pieneen, parilla arvottomalla persialaisella
matolla eristettyyn peränurkkaan. Siellä hän oli ennen asunut yksinään
Mabunun kanssa, sillä sheikillä ei ollut vaimoja. Eivätkä olosuhteet
nytkään, hänen oltuaan vuosikausia poissa, olleet muuttuneet, -- hän
oleskeli taaskin kaksistaan Mabunun kanssa vaimojen osastossa. Sitten
saapui sheikki ja työnsi verhot sivulle. Hän tuijotti suojan hämärään
valoon.

"Miriam!" huusi hän. "Tule tänne."

Tyttö nousi ja tuli etutelttaan. Sen sisustaa valaisi tulen loimu. Hän
näki Ali ben Kadinin, sheikin velipuolen, istua kyyhöttävän matolla,
tupakoiden. Sheikillä ja Ali ben Kadinilla oli ollut sama isä, mutta
jälkimäisen äiti oli ollut orjatar -- neekerinainen länsirannikolta.
Ali ben Kadin oli vanha, ruma ja melkein musta. Tauti oli syönyt hänen
nenänsä ja osan toista poskea. Hän kohotti päätänsä ja irvisti, kun
Miriam astui sisälle.

Sheikki viittasi peukalolla Ali ben Kadinia kohti ja sanoi Miriamille:

"Alan käydä vanhaksi. Minä en elä enää kauan. Senvuoksi olen antanut
sinut veljelleni Ali ben Kadinille."

Siinä kaikki. Ali ben Kadin nousi ja astui tyttöä kohti. Miriam kavahti
kauhistuneena. Mies tarttui häneen vyötäisiltä.

"Tule!" käski hän ja laahasi hänet sheikin teltasta omaansa.

Heidän mentyänsä sheikki päästi röhönaurun. "Kun lähetän tytön muutaman
kuukauden perästä pohjoiseen", jupisi hän itsekseen, "niin tietävät,
mikä on palkka Amor ben Khadurin sisarenpojan tappamisesta."

Ali ben Kadinin teltassa Miriam uhkasi ja rukoili, mutta turhaan.
Hirveä vanha sekarotuinen puhui ensin hyväileviä sanoja, mutta kun
Miriam purki hänelle kaiken kauhunsa ja inhonsa, raivostui hän,
hyökkäsi tyttöön käsiksi ja kaappasi hänet syliinsä. Kahdesti Miriam
riuhtaisihe hänestä irti, ja yhdellä niistä väliajoista, jolloin hänen
onnistui välttää hätyyttäjäänsä, hän kuuli Baynesin hyräilevän säveltä,
jonka tiesi olevan aiotun hänen korviensa kuultavaksi. Miriamin siihen
vastatessa hyökkäsi Ali ben Kadin jälleen hänen niskaansa. Tällä kertaa
hän raahasi tytön telttansa peräsuojaan, jossa kolme neekeritärtä
tylsän välinpitämättömästi katseli heidän silmiensä edessä esitettävää
murhenäytelmää.

Kun hänen jalosukuisuutensa Morison näki mustan jättiläisen suuren
ruhon tukkivan häneltä tien, täytti hänen pettymyksensä hänet
eläimellisellä raivolla, joka muutti hänet villipedoksi. Kiroten hän
karkasi miehen kimppuun paiskaten hänet ruumiinsa painolla tantereelle.
Siinä he kamppailivat; neekeri yritti vetää veistänsä tupesta,
valkoihoinen taas koetti kuristaa neekeriä hengiltä.

Baynesin sormien puristus tukehdutti avunhuudon, jonka toinen olisi
kernaasti päästänyt ilmoille; mutta sitten onnistui neekerin paljastaa
aseensa, ja hetkistä myöhemmin tunsi Baynes teräksen viiltävän
olkapäätänsä. Musta mies iski iskemistänsä. Valkoihoinen irroitti
toisen kätensä neekerin kurkusta. Hän hapuili jotakin heitto- tai
lyömäasetta tanterelta vierestään, ja vihdoin hänen sormiinsa osui
kivi, jonka hän kaappasi kouraansa. Kohottaen sen vastustajansa pään
yli mäjäytti jalosukuinen Morison hirvittävän iskun. Heti herpautui
neekeri huumaantuneena. Baynes antoi sille vielä kaksi iskua. Sitten
hän hypähti pystyyn ja juoksi vuohennahkaista telttaa kohti, josta oli
kuullut hätääntyneen Miriamin äänen.

Mutta hänen edellään oli jo toinen. Puettuna ainoastaan
leopardinnahkaansa ja nivusvaatteeseensa sujahti Korak, Tappaja,
varjoon Ali ben Kadinin teltan taustalle. Sekarotuinen oli juuri
raahannut Miriamin peräkammioon, kun Korakin terävä veitsi viilsi
kuutta jalkaa pitkän raon teltan seinään ja apinamies kookkaana ja
voimakkaana ryntäsi sisälle hämmästyneiden henkilöiden silmien eteen.

Miriam näki ja tunsi hänet samassa silmänräpäyksessä kun hän astui
sisälle. Neidon sydän sykähti ilosta ja ylpeydestä, kun hän sai jälleen
nähdä ylvään, jaloryhtisen olennon, jota oli niin kauan kaivannut.

"Korak!" huudahti hän.

"Miriam!" Nuorukainen lausui tämän ainoan sanan hyökätessään
kummastuneen Ali ben Kadinin kimppuun. Kaikki kolme neekeritärtä
karkasivat parkuen yömatoiltaan. Miriam koetti estää niitä lähtemästä,
mutta ennenkuin hän siinä onnistui, olivat säikähtyneet neekerinaiset
syöksyneet Korakin teltan seinään tekemästä halkeamasta ja juosseet
kirkuen kylälle.

Tappajan sormet puristuivat kerran inhoittavan Alin kurkkuun, kerran
upposi hänen puukkonsa miehen saastaiseen sydämeen -- ja Ali ben Kadin
virui kuolleena telttansa lattialla Korak kääntyi Miriamia kohti, ja
samalla hetkellä hyppäsi esille verinen, repaleinen ja pörröinen hahmo.

"Morison!" huudahti tyttö.

Korak kääntyi tulijaan päin. Hän oli juuri aikonut ottaa Miriamin
syliinsä, unohtaen kaikki, mitä oli saattanut tapahtua siitä ajasta,
kun viimeksi oli tytön nähnyt. Nyt palautti nuoren englantilaisen tulo
hänen mieleensä kohtauksen, jonka hän oli nähnyt pienellä aukeamalla,
ja haikean epätoivon hyöky kuohahti apinamiehen yli.

Ulkoa kuului jo äskeisten kolmen neekerinaisen alkuunpaneman
hälytyksen huutoja. Miehiä juoksi Ali ben Kadinin telttaa kohti.
Silmänräpäystäkään ei saanut hukata.

"Nopeasti!" huusi Korak kääntyen Baynesia kohti, joka vielä oli tuskin
tajunnut, seisoiko hän ystävän vai vihollisen edessä.

"Viekää hänet telttojen taitse vaajavarustukselle. Tässä on köyteni.
Sen avulla voitte kiivetä aidan yli ja päästä pakoon."

"Entä sinä, Korak?" kysyi Miriam.

"Minä jään", vastasi apinamies. "Minulla on asiaa sheikille."

Miriam olisi viipynyt, mutta Tappaja tarttui heihin kumpaankin
hartioista ja sysäsi heidät seinän halkeamasta ulos pimentoon.

"Juoskaa nyt minkä jaksatte", kehoitti hän ja kääntyi kohtaamaan ja
pidättämään niitä, joita etupuolelta tulvi telttaan.

Apinamies taisteli hyvin -- paremmin kuin koskaan ennen; mutta ylivoima
oli hänellekin liian suuri, vaikka hän voitti, mitä enimmin halusi --
aikaa englantilaiselle paeta Miriamin kanssa. Sitten hän sortui
monilukuisen joukon edessä, ja muutamaa minuuttia myöhemmin vietiin
hänet sidottuna ja vartioituna sheikin telttaan.

Vanhus silmäili häntä ääneti pitkän aikaa. Hän koetti mielessään etsiä
kyllin julmaa kidutusmuotoa, jotta se tyydyttäisi hänen raivonsa ja
vihansa miestä kohtaan, joka jo toistamiseen riisti häneltä Miriamin.
Ali ben Kadinin tappaminen ei häntä paljoa suututtanut, sillä olihan
hän aina vihannut isänsä inhoittavan orjattaren inhoittavaa poikaa.
Mutta isku, jonka hän itse oli tältä alastomalta valkoiselta soturilta
kerran saanut, lisäsi virikettä hänen raivoonsa. Hän ei voinut keksiä
mitään riittävää rangaistusta moisille rikoksille.

Mutta hänen istuessaan siinä ja katsellessaan Korakia keskeytti
äänettömyyden viidakosta suojavarustuksen takaa kuuluvan norsun
toitotus. Hymyn häivä värähti Korakin huulille. Hän käänsi päätänsä
hiukkasen siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut, ja sitten purkautui
hänen huuliltaan matala, kaamea mörinä. Yksi häntä vartioivista
neekereistä sipaisi häntä keihäänsä varrella suulle; mutta kukaan
heistä ei tiennyt hänen huutonsa merkitystä.

Viidakossa heristi Tantor korviaan, kun Korakin kutsu niihin osui. Se
lähestyi vaajavarustusta, nosti kärsänsä sen yli ja haisteli. Sitten se
puski päällään puisia pölkkyjä, mutta varustus oli liian vahva ja
myötäsi vain hiukan.

Sheikki nousi vihdoin teltassaan ja osoittaen sidottua vankia kääntyi
erään apurinsa puoleen.

"Polttakaa hänet heti", komensi hän. "Polttopaalu on jo pystyssä."

Vartija työnsi Korakia sheikin luota. Hänet laahattiin avoimelle
paikalle kylän keskelle, missä oli maahan pystytetty pitkä paalu. Se ei
ollut aiottu polttoroviota varten, mutta paaluun oli mukava sitoa
niskoittelevia orjia piestäviksi -- usein siihen asti, kunnes kuolema
lopetti heidän tuskansa.

Siihen he sitoivat Korakin. Sitten tuotiin risuja ja kasattiin hänen
ympärilleen, ja sheikki saapui paikalle ollakseen uhrinsa kidutusta
näkemässä. Mutta Korak ei väräyttänyt lihastakaan, vaikka jo tuotiinkin
kekäle ja liekit pian leimahtivat kuivassa ruuhkassa.

Vielä kerran hän äännähti jo sheikin teltasta lähettämänsä kumean
kutsun, ja nyt kuului vaajavarustuksen takaa jälleen elefantin
toitotus.

Vanha Tantor oli turhaan puskenut aitaa. Korakin kutsuva ääni ja
ihmisen, vihollisen, haju yllytti suuren eläimen raivoon ja kiukkuun
pidättävää mykkää seinää vastaan. Norsu kääntyi ja peräytyi muutaman
askeleen, kääntyi sitten jälleen, kohotti kärsänsä ja päästi ilmoille
mahtavan, karjaisevan vihantoitotuksen, painoi päänsä alas ja vyöryi
kuin lihasta, luusta ja jänteistä kokoonpantu valtava muurinmurtaja
suoraan vahvaa estettä vasten.

Vaajavarustus horjui ja pirstautui sysäyksestä, ja murroksesta hyökkäsi
sisään raivostunut uros. Korak kuuli tämän ryskeen, kuten muutkin,
mutta ainoastaan hän osasi sen myöskin tulkita, muiden ollessa ymmällä.
Liekit hiipivät häntä lähemmäksi, mutta yksi neekereistä kuuli ääntä
takaansa, kääntyi ja näki Tantorin mahtavan ruhon tulla rymistävän
heitä kohti. Mies kirkaisi ja pakeni, ja sitten urosnorsu astui heidän
keskelleen, heitellen neekereitä ja arabialaisia oikealle ja
vasemmalle, syöstessään peloittavien liekkien läpi rakastamansa toverin
avuksi.

Huudellen määräyksiä seuralaisilleen riensi sheikki noutamaan
kivääriänsä. Tantor kiersi kärsänsä Korakin ruumiin ja paalun
ympärille, johon hänet oli sidottu, ja riuhtaisi sen maasta. Liekit
kärvensivät sen herkkätuntoista -- paksuudestaankin huolimatta
herkkätuntoista -- nahkaa, niin että se, vimmoissaan yrittäen sekä
pelastaa ystävänsä että välttää vihaamaansa valkeata, oli vähällä
rutistaa apinamiehen hengiltä.

Nostaen taakkansa korkealle päänsä yli kääntyi metsän jättiläinen
juoksemaan vastikään tekemäänsä aitamurtoa kohti. Pyssy kädessä
hyökkäsi sheikki suoraan hurjistuneen eläimen tielle. Hän kohotti
aseensa ja laukaisi kerran. Luoti lensi harhaan; samassa ryntäsi Tantor
hänen kimppuunsa ja juostessaan hänen ylitsensä musersi hänet
jättiläisjaloillaan, niinkuin te tai minä voisimme survaista hengiltä
tiellemme sattuneen muurahaisen.

Ja kantaen taakkaansa varovaisesti astui sitten Tantor, norsu, viidakon
pimentoon.




KUUDESKOLMATTA LUKU

Polttoroviolta


Huikaistuneena jo kauan kuolleeksi luulemansa Korakin odottamattomasta
näkemisestä salli Miriam Baynesin viedä hänet pois. Telttojen välitse
opasti englantilainen hänet turvallisesti vaajavarustuksen luo ja
viskasi siellä Korakin ohjeiden mukaan silmukan siihen tarkoitukseen
valitsemansa pystyriu'un huippuun. Vaivaloisesti hän pääsi varustuksen
harjalle ja kurotti sitten taas kätensä nostaakseen Miriamin viereensä.

"Tule!" kuiskasi hän. "Meidän täytyy rientää." Mutta silloin Miriam
ikäänkuin unesta heränneenä tuli täyteen tajuunsa. Siellä hänen
takanaan kylässä oli Korak -- hänen Korakinsa -- taistelemassa yksinään
hänen vihollisiansa vastaan. Hänen paikkansa oli Korakin rinnalla
taistelemassa hänen kanssaan ja hänen puolestaan. Hän vilkaisi
Baynesiin.

"Menkää!" käski hän. "Palatkaa Bwanan luo ja noutakaa apua. Minun
paikkani on täällä. Teidän jäämisestänne ei olisi mitään hyötyä.
Lähtekää, kun kerran pääsette, ja tuokaa suuri Bwana tänne kanssanne."

Ääneti solui hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes maahan aitauksen
sisäpuolelle Miriamin viereen.

"Vain teidän tähtenne minä hänet jätin", sanoi hän nyökäten telttoihin
päin, joiden luota he juuri olivat tulleet. "Minä tiesin, että hän
kykeni pidättämään niitä kauemmin kuin minä ja antamaan teille
pakotilaisuuden, jota minä en ehkä olisi voinut tarjota. Mutta _minun_
olisi tullut jäädä. Kuulin teidän nimittävän häntä Korakiksi, joten nyt
tiedän, kuka hän on. Hän hoivasi teitä. Minä olisin tehnyt teille
vääryyttä. Ei -- älkää keskeyttäkö! Minä tahdon nyt teille kertoa
totuuden ja antaa teidän tietää, mikä elukka olen ollut. Suunnittelin
teidän viemistänne Lontooseen, kuten tiedätte, mutta minä en aikonut
teitä naida. Niin, kavahtakaa minua -- sen minä ansaitsen. Minä
ansaitsen teidän ylenkatseenne ja inhonne; mutta silloin en tiennyt,
mitä rakkaus on. Sen opittuani olen oppinut muutakin, olen käsittänyt
kaiken ikäni olleeni kehno ja pelkuri. Katselin halveksien niitä, joita
pidin yhteiskunnallisesti itseäni alhaisempina. Siitä lähtien, kun
Hanson petkutti minua ja otti teidät itselleen, olen ollut kuin
hornassa. Mutta se kehitti minut mieheksi, vaikka liian myöhään. Nyt
voin tarjota teille rehellistä rakkautta ja pitää kunniana saada
teidänlaisenne tytön vaimokseni."

Tuokion oli Miriam ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen ensimmäinen
kysymyksensä koski toista asiaa.

"Kuinka te satuitte olemaan kylässä?" sanoi hän.

Baynes kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut senjälkeen kun oli
neekeriltä kuullut Hansonin vilpillisyydestä.

"Sanotte olevanne pelkuri", virkkoi Miriam, "ja kuitenkin olette tehnyt
kaiken tämän minut pelastaaksenne? Rohkeus, jota epäilemättä vaadittiin
kertoaksenne minulle sen, mitä minulle vastikään kerroitte, on myöskin
rohkeutta, vaikka toista lajia, ja osoittaa, että te ette ole
siveellisesti pelkuri, samoin kuin urheutenne todistaa, ettei teissä
ole sitä vikaa myöskään ruumiillisesti. Minä en voisi rakastaa
pelkuria."

"Tarkoitatteko, että rakastatte minua?" huohotti Baynes hämmästyneenä,
astahtaen häntä kohti ikäänkuin ottaakseen hänet syliinsä; mutta
neitonen torjui kädellään ja työnsi häntä hellästi pois, ikäänkuin
sanoakseen: ei vielä! Mitä hän tarkoitti, tiesi hän tuskin itsekään.
Hän luuli rakastavansa Baynesia, sitä ei tarvinnut miettiä; eikä hän
luullut rakkautensa tähän nuoreen englantilaiseen olevan uskottomuutta
Korakia kohtaan, sillä hänen rakkautensa Korakiin oli muuttumatta --
sisaren rakkautta hellää veljeä kohtaan. Heidän seisoessaan siinä
keskustelemassa vaikenivat äänet kylässä.

"Ne ovat tappaneet hänet", kuiskasi Miriam.

Tämä lause muistutti Baynesille, miksi he olivat palaamassa.

"Odottakaa tässä", sanoi hän. "Minä menen katsomaan. Jos hän on
kuollut, emme voi häntä auttaa. Jos hän elää, teen parhaani
vapauttaakseni hänet."

"Lähtekäämme yhdessä", vastasi Miriam. "Mennään!"

Ja Miriam astui edellä sitä telttaa kohti, jossa viimeksi olivat
nähneet Korakin. Usein täytyi heidän heittäytyä maahan jonkun teltan
tai majan varjoon, sillä ihmisiä liikkui nyt kiireesti edestakaisin --
koko kylä oli herännyt jalkeille. Ali ben Kadinin teltalle palaamiseen
kului paljoa pitempi aika kuin heidän nopeaan pakoonsa aitauksen luo.
Varovaisesti he hiipivät repeämälle, jonka Korak oli veitsellään
viiltänyt teltan takaseinään. Miriam tirkisti sisälle -- peräkammio oli
tyhjä. Hän ryömi aukosta sinne, Baynes hänen kintereillään, ja pujahti
sitten hiljaa ryijyjen luo, jotka jakoivat teltan kahteen osaan.
Työntäen verhot syrjään katsahti Miriam etumaiseen. Sielläkään ei ollut
ketään. Hän astui teltan ovelle ja vilkaisi ulos. Silloin hän äännähti
kauhusta. Baynes tirkisti hänen olkapäänsä ohi, ja nähdessään, mikä oli
säikähdyttänyt tytön, hänkin kirahti; mutta hänen suustansa pääsi
kiukkuinen kirous.

Sadan jalan päässä he näkivät Korakin sidottuna paaluun -- hänen
ympärilleen kasatut risut jo ilmiliekissä. Englantilainen työnsi
Miriamin sivulle ja ryntäsi tuomittua miestä kohti. Mitä hän voisi
tehdä uhmatessaan monia kymmeniä vihamielisiä neekerejä ja
arabialaisia, sitä hän ei pysähtynyt miettimään. Samassa syöksyi Tantor
vaajavarustuksen läpi ja hyökkäsi ihmisliutaa vastaan. Raivostuneen
eläimen nähdessään kääntyi joukko pakosalle kuljettaen Baynesia
mukanaan takaisin. Tuokiossa oli kaikki ohi, ja elefantti oli
poistunut saaliineen, mutta kylä oli kauttaaltaan kuin paholaisen
temmellystanner. Miehiä, naisia ja lapsia juoksi hujan hajan, turvaa
etsien. Rakit pakenivat haukkua luskuttaen. Paksunahkaisen
toitotuksesta säikähtyneet hevoset, kameelit ja aasit potkivat ja
reuhtoivat liekaan sidottuina. Kymmenen, parikymmentä pääsi irti, ja
hänen ohitseen laukkaavat elukat herättivät Baynesin aivoissa nopean
tuuman. Hän kääntyi etsiäkseen Miriamia, mutta tämä olikin hänen
olkansa takana.

"Hevosia!" huudahti hän. "Kunpa saisimme pari hevosta!"

Yhtyen tähän ajatukseen vei Miriam hänet kylän äärimmäiselle laidalle.

"Päästäkää niistä kaksi", sanoi hän, "ja taluttakaa ne tuonne hökkelien
suojaan. Minä tiedän, missä on satuloita. Minä käyn hakemassa satulat
ja suitset", ja ennenkuin Baynes ehti häntä pysähdyttää, oli hän
mennyt.

Englantilainen päästi nopeasti irti kaksi äksyistä eläimistä ja vei ne
Miriamin osoittamalle paikalle. Täällä hän odotti levottomasti ajan,
joka hänestä tuntui tuntikaudelta, mutta todellisesti oli vain muutamia
minuutteja. Sitten hän näki tytön saapuvan raahustaen kahta satulaa.
Nopeasti he panivat ne hevosten selkään. Vielä palavan kidutusnuotion
valossa he näkivät, että neekerit ja arabialaiset vähitellen toipuivat
pakokauhustaan. Miehiä juoksi sinne tänne, keräten hajallaan kirmaavia
eläimiä, ja pari kolme talutti jo kiinniottamiaan takaisin kylän
toiseen päähän, missä Miriam ja Baynes juuri valjastivat ratsujansa.
Nyt hyppäsi tyttö satulaan.

"Rientäkää!" kuiskasi hän. "Meidän on pidettävä kiirettä. Ratsastakaa
Tantorin tekemästä aukosta", ja kun hän näki Baynesin kiepauttavan
toisen säärensä hevosen selän yli, heitti hän ohjakset höllälleen
ratsunsa kaulaan. Syöksähtäen lähti hermostunut eläin kiitämään. Lyhyin
polku kulki suoraan kylän keskitse, ja sitä Miriam seurasi. Baynes oli
ihan hänen takanaan, ja heidän ratsunsa kiitivät täyttä vauhtia.

Niin nopea ja raju oli heidän pakonsa, että he olivat ennättäneet
puoliväliin kylää, ennenkuin hämmästyneet asukkaat äkkäsivät, mitä
tapahtui. Sitten eräs arabialainen tunsi heidät ja huutaen hälytykseksi
kohotti kiväärinsä ja ampui. Pamaus oli merkkinä yhteislaukaukseen, ja
luotien vinkuessa ajoivat Miriam ja Baynes laukkaavat ratsunsa
aitamurron läpi ja hävisivät hyvin poljettua latua pitkin pohjoiseen.

Entä Korak?

Tantor kantoi hänet syvälle viidakkoon ja pysähtyi vasta sitten, kun
etäisestä kylästä ei enää kuulunut mitään ääntä sen tarkkoihin korviin.
Silloin se laski taakkansa hellävaroen maahan. Korak yritti vapautua
kahleistaan, mutta hänenkään suuri voimansa ei riittänyt riuhtaisemaan
poikki monisäikeistä, tiukkaan solmittua köyttä, jolla hänet oli
sidottu. Hänen maatessaan siinä, vuoroin ponnistellen, vuoroin leväten,
seisoi norsu häntä vartioimassa, eikä viidakossa ollut niin
uhkarohkeata vihollista, että olisi mielinyt uhmailla äkillistä
kuolemaa, jonka isoruhoinen elukka olisi sille tuottanut.

Päivä sarasti, eikä Korak ollut lähempänä vapautta kuin ennen. Hän
alkoi uskoa kuolevansa sinne janoon ja nälkään, vaikka ravintoa oli
lähettyvillä yllin kyllin, sillä hän tiesi, että Tantor ei kyennyt
päästämään häntä kahlehtivan köyden solmuja.

Ja hänen ponnistellessaan siteitään vastaan kaiken yötä ratsastivat
Baynes ja Miriam nopeasti pohjoiseen päin joen vartta pitkin. Tyttö oli
vakuuttanut Baynesille, että Korak oli turvassa viidakossa, kun Tantor
oli hänen seurassaan. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, ettei
apinamies ehkä kykenisikään katkomaan siteitänsä. Jonkun arabialaisen
kiväärinluoti oli haavoittanut Baynesiä, ja tyttö halusi saattaa hänet
takaisin Bwanan kotiin, jotta hän saisi asianmukaista hoitoa.

"Sitten", sanoi hän, "pyydän Bwanaa tulemaan kanssani Korakia etsimään.
Hänen täytyy tulla elämään meidän seuraamme."

He ratsastivat kaiken yötä, ja aamu oli juuri valjennut kun he äkkiä
tapasivat etelään päin rientävän joukon. Siinä oli Bwana itse
kiiltävänmustine sotureineen. Baynesin nähdessään rypisti kookas
englantilainen synkästi kulmiansa, mutta hän tahtoi kuulla Miriamin
selostuksen, ennenkuin päästi sydämessään hillitsemänsä suuttumuksen
valloilleen. Kun tyttö oli lopettanut, näkyi hän unohtaneen Baynesin.
Hänen ajatuksensa askartelivat toisessa henkilössä.

"Sanoit löytäneesi Korakin?" tutkaisi hän. "Näitkö hänet todellakin?"

"Näin", vastasi Miriam, "yhtä selvästi kuin näen teidät ja minä pyydän
teitä tulemaan mukaani, Bwana, auttaaksenne minua löytämään hänet
jälleen."

"Näittekö tekin hänet?" Bwana kääntyi hänen jalosukuisuutensa Morisonin
puoleen.

"Kyllä", vastasi Baynes, "hyvin selvästi."

"Minkälaiselta se mies näytti?" jatkoi Bwana. "Kuinka vanhaksi hänet
arvioitsitte?"

"Sanoisin, että hän on englantilainen ja jokseenkin minun
ikäiseni", vastasi Baynes, "tai ehkä vanhempi. Hän on ihmeellisen
jäntevälihaksinen ja tavattoman ahavoitunut."

"Hänen silmänsä ja tukkansa? Panitteko merkille?"

Bwana puhui nopeasti, melkein kiihkeästi. Miriam ehätti vastaamaan.

"Korakin tukka on musta ja silmät harmaat", vastasi tyttö.

Bwana kääntyi neekeripäällikkönsä puoleen.

"Vie neiti Miriam ja herra Baynes kotiin", käski hän. "Minä lähden
viidakkoon."

"Sallikaa minun tulla mukaanne, Bwana", huudahti Miriam. "Te lähdette
etsimään Korakia. Sallikaa minunkin tulla!"

Bwana kääntyi surumielisesti, mutta päättävästi tyttöön päin.

"Sinun paikkasi", sanoi hän, "on rakastamasi miehen luona."

Sitten hän viittasi päällikköänsä ottamaan hänen hevosensa ja lähtemään
paluumatkalle maatilalle. Miriam nousi hitaasti sen väsyneen
arabialaisen ratsun selkään, joka oli tuonut hänet sheikin kylästä.
Kyhättiin paarit Baynesille, jolla nyt oli kuumetta, ja pieni
ratsasseurue lähti verkalleen vaeltamaan mutkittelevaa latua joenvartta
pitkin.

Bwana jäi heitä katselemaan, kunnes he olivat häipyneet näkyvistä.
Kertaakaan ei Miriam ollut vilkaissut taaksensa. Hän ratsasti pää
painuksissa ja olkapäät kumarassa. Bwana huokasi. Hän rakasti tätä
pientä arabialaistyttöä kuin omaa tytärtänsä. Hän käsitti, että
nuoresta englantilaisesta oli tullut toinen mies, eikä hän siis voinut
panna vastaan, jos Miriam todella häntä rakasti; mutta sittenkään ei
Bwana voinut olla siitä varma, että jalosukuinen Morison ansaitsi hänen
pienen Miriaminsa. Hitaasti hän kääntyi läheistä puuta kohti. Hypäten
ylös hän tarttui alempaan oksaan ja veti itsensä ylempiin. Hänen
liikkeensä olivat kissamaisen ketterät. Hän nousi korkealle puuhun ja
alkoi siellä riisua vaatteitaan. Toiselle olkapäälle heitetystä
metsästyslaukusta hän veti pitkän kaistaleen naarashirven nahkaa,
sievän köysikiemuran ja julmannäköisen puukon. Hirvennahan hän kietoi
nivusvaatteeksi, pujotti köysikiemuran olkapäälleen ja työnsi puukon
vyölleen.

Kun hän seisoi pystyssä, pää kenossa ja valtava rintansa pullistettuna,
kohosi hänen huulilleen hetkiseksi synkkä hymy. Hänen sieraimensa
laajenivat, kun hän haisteli viidakon tuoksuja. Harmaat silmät
kapenivat. Kyyristyen hän hyppäsi matalammalle oksalle ja lähti
samoilemaan puiden välitse kaakkoa kohti, virrasta poispäin. Hän
liikkui nopeasti, vain silloin tällöin pysähtyen korottaakseen äänensä
kaameaan ja läpitunkevaan kirkaisuun ja hetkiseksi odottaakseen
vastausta.

Hän oli täten samoillut useita tunteja, kun hän hiukan vasemmalta
edestäpäin kaukaa viidakosta kuuli heikon vastauksen -- urosapinan
vastaushuudon. Hänen hermojansa kutkutti ja hänen silmänsä hehkuivat,
kun tämä ääni tuli hänen korviinsa. Taaskin hän päästi kamalan huutonsa
ja kiiti eteenpäin muuttaen suuntaansa. --

Lopuksi käsittäen, että hänen täytyi kuolla, jos jäisi paikalleen ja
odottaisi apua, jota ei voinut saapua, puhutteli Korak Tantoria sillä
omituisella kielellä, jota iso eläin ymmärsi. Hän käski elefantin
nostaa hänet ylös ja viedä koilliseen päin. Siellä oli Korak äskettäin
nähnyt sekä valkoisia että mustia miehiä. Jos hän sattuisi tapaamaan
jonkun jälkimäisistä, oli helppoa käskeä Tantor kaappaamaan miekkonen,
ja sitten Korak voisi hänellä päästättää itsensä paalusta. Ainakin
maksoi vaivan sitä yrittää mieluummin kuin virua siellä viidakossa
kuolemaan asti. Tantorin kantaessa häntä eteenpäin metsän läpi huuteli
Korak vähän väliä niin kovaa kuin jaksoi, toivoen herättävänsä Akutin
ihmisenmuotoisten apinain huomion, joiden lauma vaelluksillaan usein
joutui näille tienoille. Ehkäpä Akut kykenisi käsittelemään solmuja --
olihan se tehnyt niin silloinkin, kun venäläinen oli sitonut Korakin
vuosia sitten. Ja Akut, joka liikuskeli hänen eteläpuolellaan, kuuli
heikosti hänen kutsunsa ja saapui. Eräs toinenkin ne kuuli.

Sitten kun Bwana oli jättänyt seuralaisensa lähettäen heidät takaisin
maatilalle, oli Miriam ratsastanut vähän matkaa pää kumarassa. Ken voi
aavistaa, mitä ajatuksia risteili hänen vilkkaissa aivoissaan. Nyt hän
näkyi päässeen ratkaisuun. Hän kutsui päällysmiehen luokseen.

"Minä lähden takaisin Bwanan luo", ilmoitti hän.

Neekeri pudisti päätänsä. "Ei!" selitti hän. "Bwana sanoi, että minun
on vietävä teidät kotiin. Siis minä vien teidät kotiin."

"Kieltäydyt päästämästä minua?" kysyi tyttö.

Neekeri nyökkäsi ja jättäytyi jälkeen, voidakseen paremmin pitää häntä
silmällä. Miriam hymyili puolittain. Pian kulki hänen hevosensa
matalalla riippuvan oksan alitse, ja musta päällysmies sai tuijottaa
tytön tyhjään satulaan. Hän juoksi eteenpäin puuta kohti, johon
neitonen oli hävinnyt, mutta ei nähnyt hänestä vilahdustakaan. Hän
kutsui; mutta mitään vastausta ei kuulunut, jollei ehkä matalaa,
ilkkuvaa naurua kaukaa oikealta. Hän lähetti miehensä viidakkoon
etsimään tyttöä, mutta he palasivat tyhjin toimin. Hetkisen perästä hän
ryhtyi jatkamaan matkaa maatilalle, sillä nyt oli Baynesilla
kuumehoureita.

Miriam riensi heti takaisin, oikaisten sinne päin, jonne otaksui
Tantorin suuntaavan matkansa -- sille paikalle, jolle tiesi norsujen
usein kerääntyvän metsän sydämeen, suoraan itään sheikin kylästä. Hän
liikkui ääneti ja nopeasti. Hän oli karkoittanut mielestään kaikki muut
ajatukset paitsi sen, että piti löytää Korak ja tuoda hänet mukanaan.
Se oli hänen velvollisuutensa. Tähän päätökseen oli vielä liittynyt
kiusallinen pelko, että Korak ehkä ei ollut suoriutunut ilman mitään
vammaa. Hän nuhteli itseänsä, ettei ollut sitä ennemmin ajatellut, vaan
oli halutessaan saattaa haavoittunutta Morisonia takaisin kartanoon
jättänyt muistelematta Korakin mahdollisia tarpeita. Hän oli matkannut
nopeasti ja levähtämättä useita tunteja, kun vihdoin kuuli edeltänsä
ison, tovereitaan kutsuvan apinan tutunomaisen huudon.

Hän ei vastannut, joudutti vain vauhtiaan, kunnes melkein lensi. Nyt
hän tunsi herkkiin sieraimiinsa Tantorin hajun ja tiesi olevansa
oikealla tolalla, lähellä etsittäväänsä. Mutta hän ei huutanut, koska
tahtoi yllättää nuorukaisen. Pian hän siinä onnistuikin, ilmestyen
äkkiä toverusten näkyviin, ison norsun huojuessa eteenpäin, keinuttaen
miestä ja raskasta paalua päälaellaan ja pidellen niitä siellä ylöspäin
kierretyllä kärsällään.

"Korak!" huusi Miriam lehvistä hänen yläpuoleltaan. Heti käännähti iso
urosnorsu ääntä kohti, laski taakkansa maahan ja toitottaen hurjasti
valmistausi puolustamaan toveriansa. Kun apinamies tunsi tytön äänen,
nousi hänelle äkkiä pala kurkkuun.

"Miriam!" huusi hän takaisin tytölle.

Miriam kiipesi maahan ja juoksi riemuiten esille Korakia päästämään;
mutta Tantor painoi päänsä pahaenteisesti alaspäin ja toitotti
varoituksen.

"Peräydy! Peräydy!" huusi Korak. "Se tappaa sinut."

Miriam pysähtyi. "Tantor!" puhui hän isolle eläimelle. "Etkö muista
minua? Minä olen pikku Miriam. Ennenhän minä usein ratsastin leveällä
selälläsi." Mutta norsu vain päästeli möyryäviä ääniä kurkustaan ja
ravisteli torahampaitansa vihaisessa uhmassa. Korak yritti kyllä sitä
lauhduttaa. Hän käski sen mennä pois, jotta tyttö voisi tulla hänet
päästämään; mutta Tantor ei totellut. Kaikissa muissa ihmisolennoissa,
paitsi Korakissa, se näki vihollisen. Se luuli tytön aikovan tehdä
hänen toverilleen pahaa eikä mielinyt antaa siihen mitään tilaisuutta.
Tuntikauden koettivat tyttö ja mies keksiä jonkun keinon, millä
voisivat pettää kiusallisen, liian huolehtivan vartijan, mutta turhaan.
Tantor piti päänsä synkän tinkimättömästi eikä sallinut kenenkään
lähestyä Korakia.

Sitten keksi mies juonen. "Ole menevinäsi takaisin", huusi hän tytölle.
"Pysyttele tuulen alla, jotta Tantor ei vainua sinua, ja seuraa meitä
sitten. Jonkun ajan perästä minä käsken sen laskea itseni alas ja
lähetän sen jollakin verukkeella pois. Kun se on mennyt, voit livahtaa
esille ja katkaista siteeni. Onko sinulla veistä?"

"On, minulla on veitsi", vastasi tyttö. "Minä lähden nyt; tottahan
meidän onnistuu sitä puijata. Mutta älä ole liian varma -- Tantor on
oveluuden isä."

Korak hymyili, sillä hän tiesi, että tyttö oli oikeassa. Pian oli
Miriam poistunut. Norsu kuunteli ja kohotti kärsäänsä vainutakseen
hänet. Korak käski eläimen nostaa hänet taaskin päälaelleen ja jatkaa
matkaa. Hetkisen epäröityään se teki työtä käskettyä. Juuri silloin
kuuli Korak apinan etäisen merkkihuudon.

-- Akut! -- ajatteli hän. -- Hyvä! Tantor tuntee Akutin hyvin. Kyllä
maar se antaa Akutin lähestyä.

Korottaen äänensä vastasi Korak apinan kutsuun, mutta salli kuitenkin
Tantorin kuljettaa häntä eteenpäin viidakossa. Eihän haittaisi koettaa
toistakin suunnitelmaa. He olivat saapuneet aukealle kohdalle, ja Korak
haistoi selvästi vettä. Tässä on sopiva paikka ja sopiva veruke. Hän
käski Tantorin laskea hänet alas ja mennä noutamaan hänelle vettä
kärsässään. Iso eläin laski hänet ruohikkoon aukeaman keskelle ja
seisoi sitten hörössä korvin ja kärsä valppaasti valmiina, varoen
pienintäkin vaaran uhkaa. Kun kaikki oli rauhallista, läksi se astumaan
vähäistä puroa kohti, jonka Korak tiesi olevan parin sadan metrin
päässä. Apinamies saattoi tuskin olla hymyilemättä ajatellessaan,
kuinka taitavasti oli puijannut ystäväänsä; mutta niin hyvin kuin hän
Tantorin tunsikin, ei hän aavistanutkaan sen viekkaiden aivojen
oveluutta. Eläin asteli aukeaman yli ja katosi viidakkoon puroa kohti;
mutta tuskin oli sen iso ruho verhoutunut tuuheaan lehvistöön, kun se
kääntyi ja palasi varovasti aukeaman syrjään, missä saattoi
näkymättömänä katsella. Tantor on luonnostaan epäluuloinen. Nytkin se
vielä pelkäsi äskeisen tarmanganinaaraan palaamista, joka oli yrittänyt
ahdistaa sen ystävää. Se tahtoi pysähtyä siihen juuri hetkiseksi,
ollakseen varma, että kaikki oli hyvin, ennenkuin jatkaisi matkaansa
veden ääreen. Ah, olipa hyvä pysähtyä. Tuoltahan naaras jo pudottausi
puun oksilta aukeaman toiselta puolen ja juoksi nopeasti apinamiestä
kohti. Tantor odotti. Se tahtoi antaa sen päästä Korakin luo, ennenkuin
hyökkäisi -- silloin ei vihollisella olisi mitään pakotilaisuutta.
Norsun pienet silmät kiiluivat hurjasti. Sen häntä oli jäykästi
kohotettuna. Se saattoi tuskin hillitä haluaan toitottaa raivonsa
maailmalle. Miriam oli melkein Korakin vieressä, kun Tantor näki pitkän
veitsen välähtävän hänen kädessään, ja silloin se porhalsi esille
viidakosta kauheasti mylvien ja hyökkäsi hentoa tyttöä kohti.




SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Kaikki löytävät toisensa


Korak kirkui käskyjä isolle suojelijalleen, yrittäen sitä pidättää;
mutta kaikki oli turhaa. Miriam juoksi reunustavia puita kohti niin
kiireesti kuin hänen nopsat, pienet jalkansa kantoivat; mutta suuresta
ruhostaan huolimatta kiiti Tantor hänen perässään pikajunan vauhdilla.

Korak saattoi paikaltaan nähdä koko tämän kauhean murhenäytelmän. Kylmä
hiki kihosi hänen ihollensa. Hänen sydämensä näkyi lakanneen
sykkimästä. Miriam saattoi ehtiä puiden luo, ennenkuin Tantor hänet
saavutti, mutta hänen ketteryytensäkään ei auttaisi häntä armottoman
kärsän ulottuvista -- se riuhtaisisi hänet alas ja paiskaisi ilmaan.
Korak saattoi kuvitella koko hirvittävän näytelmän. Sitten Tantor
ryhtyisi puhkomaan hentoa pientä ruumista säälittömillä hampaillaan tai
survoisi sen muodottomaksi möhkäleeksi raskailla jaloillaan.

Norsu oli melkein jo saavuttanut tytön. Korak tahtoi sulkea silmänsä,
mutta ei voinut. Hänen kurkkunsa oli kuiva ja paahtunut. Koko
metsäläiselämänsä aikana hän ei vielä ollut kärsinyt näin kuolettavaa
pelkoa -- koskaan ennen hän ei ollut tiennyt, mitä pelko olikaan. Vielä
kaksitoista harppausta, ja peto tarttuisi tyttöön. Mutta mitä se oli?
Korakin silmät olivat työntyä ulos kuopistaan. Outo olento oli hypännyt
puusta, jonka siimekseen Miriam oli jo ehtinyt, -- hypännyt suoraan
tytön yli, parhaillaan hyökkäävän elefantin tielle. Se oli alaston
valkoinen jättiläinen. Hänen olallaan oli köysikiemura ja nivusvaatteen
nauhasta riippui metsästyspuukko. Muutoin hän oli aseeton. Paljain
käsin hän astui raivostunutta Tantoria vastaan. Vieraan huulilta
kajahti tuima käsky, iso eläin pysähtyi vauhdissaan, ja Miriam
kiepsautti itsensä puuhun turvaan. Korakilta pääsi helpotuksen huokaus,
johon yhtyi ihmettelyä. Hän tuijotti Miriamin pelastajan kasvoihin, ja
kun hänelle hitaasti selvisi, kuka tuo mies oli, laajenivat hänen
silmänsä epäilystä ja ihmettelystä.

Yhä mölyten vihaisesti keinutteli Tantor ruumistansa valkoisen miehen
edessä. Sitten jälkimäinen astahti suoraan kärsän alle, joka yhä oli
koholla, ja kuiskasi norsun korvaan käskyn. Iso paksunahkainen lakkasi
mölyämästä. Villi valo sammui sen silmistä, ja kun vieras astui Korakia
kohti, seurasi Tantor tottelevaisena hänen kintereillään.

Miriamkin katseli ja ihmetteli. Äkkiä kääntyi mies häntä kohti
ikäänkuin muistaen hänen läsnäolonsa hetkellisen unohduksen jälkeen.
"Tule, Miriam!" huusi hän, ja sitten tyttö tunsi hänet ja äännähti
hätkähtäen: "Bwana!" Nopeasti hän pudottausi puusta ja riensi miehen
viereen. Tantor muljautti kysyvän katseen valkoiseen jättiläiseen,
mutta saatuaan varoittavan sanan salli Miriamin lähestyä. Yhdessä he
kävelivät Korakin luo, jonka silmät olivat suurina kummastuksesta ja
ilmaisivat harrasta anteeksipyyntöä; ehkä niissä oli myöskin iloista
kiitollisuutta ihmeestä, joka oli tuonut juuri nämä kaksi hänen
luokseen.

"Jack!" huudahti valkoinen jättiläinen polvistuen metsäläisen viereen.

"Isä!" änkytti Tappaja. "Kiitos Jumalalle, että se olit sinä. Koko
viidakossa ei ole toista, joka olisi voinut hillitä Tantoria."

Nopeasti katkoi mies Korakin siteet, ja kun nuorukainen hyppäsi pystyyn
ja kietoi käsivartensa isänsä kaulaan, kääntyi vanhempi mies Miriamia
kohti.

"Luulin käskeneeni sinun palata maatilalle", sanoi hän ankarasti.

Korak katseli heitä ihmetellen. Hän tunsi sydämessään harrasta kaipuuta
kaapata tytön syliinsä, mutta muisti ajoissa toisen -- siron nuoren
englantilaisen herrasmiehen -- ja muisti myös, että hän itse oli vain
raakalaisena elävä apinaihminen.

Miriam katsoi rukoilevasti Bwanaa silmiin.

"Te sanoitte minulle", virkkoi hän hyvin ujolla äänellä, "että minun
paikkani oli rakastamani miehen luona", ja hän käänsi silmänsä Korakiin
täynnä ihmeellistä valoa, jota kukaan muu mies ei ollut niissä ennen
nähnyt eikä koskaan näkisikään.

Korak ryntäsi avosylin tyttöä kohti, mutta äkkiä hän vaipuikin hänen
eteensä toiselle polvelleen ja kohottaen hänen kätensä huulilleen
suuteli sitä kunnioittavammin kuin olisi suudellut maansa kuningattaren
kättä.

Tantorin mörinä havahdutti kaikki kolme viidakossa kasvanutta
silmänräpäyksessä valppaiksi. Norsu katseli heidän taakseen puita
kohti, ja kun he silmillään seurasivat sen katseen suuntaa, ilmestyi
lehväin joukosta ison apinan pää ja hartiat. Hetkiseksi silmäili olento
uteliaasti heitä ja sitten kohosi sen kurkusta äänekäs jälleennäkemisen
ja riemun huuto, ja tuokiota myöhemmin oli otus hypännyt maahan,
parikymmentä samanlaista urosta kintereillään, ja hoippui heitä kohti
huutaen ihmisenmuotoisten alkukielellä:

"Tarzan on palannut! Tarzan, viidakon herra!"

Se oli Akut, ja heti hän alkoi hyppiä ja kisata kolmikon ympärillä,
kirkuen ja irvistellen niin kamalasti, että moinen menettely olisi
kaikista muista ihmisolennoista voinut merkitä hurjinta raivoa; mutta
nämä kolme tiesivät, että apinain kuningas osoitti alamaista
kunnioitusta itseänsä suuremmalle kuninkaalle. Sen perässä harppailivat
pörröiset kumppanit, kilpaillen toistensa kanssa, kuka voisi hypätä
korkeimmalle ja päästää kurkustaan kamalimmat ulvahdukset.

Korak laski kätensä hellästi isänsä olalle.

"On vain yksi Tarzan", sanoi hän. "Koskaan ei voi syntyä toista!"

       *       *       *       *       *

Kahta päivää myöhemmin pudottautuivat kaikki kolme puista tasangon
reunalle, mistä voivat nähdä huvilan ja keittiörakennuksen piipuista
nousevan savun. Apinain Tarzan oli pukeutunut jälleen sivistyneihin
vaatteisiinsa, jotka oli kätkenyt puuhun, ja koska Korak kieltäytyi
astumasta äitinsä silmien eteen villin puolipukimissa, joita oli niin
kauan käyttänyt, eikä Miriam tahtonut jättää häntä muka pelosta, että
nuori mies muuttaisi mielensä ja karkaisi takaisin viidakkoon, meni isä
edeltä maatilalle hevosia ja vaatteita hakemaan.

My Dear oli portilla häntä vastassa, silmissä kysyvä ja surullinen
ilme, huomatessaan, että Miriam ei ollut hänen puolisonsa mukana.

"Missä tyttö on?" kysyi hän värisevällä äänellä. "Muviri kertoi
minulle, että hän, tottelematta määräyksiäsi, juoksi viidakkoon kohta
kun olit heidät jättänyt. Oi, John, minä en voi kestää, että menetän
hänetkin!" ja lady Greystoke purskahti murtuneena itkemään ja painoi
päänsä leveää rintaa vasten, missä niin usein ennenkin oli saanut
lohdutusta elämänsä suurissa katkerissa koettelemuksissa.

Loordi Greystoke kohotti hänen päätänsä ja katsoi alas hänen silmiinsä,
hymyilevä ja valoisan onnellisuuden ilme kasvoillaan.

"Mitä nyt, John?" huudahti rouva. "Sinulla on hyviä uutisia -- älä pidä
minua odotuksessa."

"Tahdon olla ihan varma, että voit kestää parhaan uutisen kuulemisen,
mitä kumpikaan meistä koskaan on saanut", sanoi hän.

"Ilo ei ikinä tapa", vastasi puoliso. "Sinä olet löytänyt -- tytön?"
Hän ei tohtinut toivoa mahdottomia.

"Niin olen, Jane", sanoi toinen liikutuksesta käheällä äänellä; "minä
olen löytänyt tytön ja -- _pojan_!"

"Missä hän on? Missä he ovat?" kysyi lady Greystoke kiihkeästi.

"Tuolla viidakon syrjässä. Hän ei tahtonut tulla luoksesi villissä
leopardintaljassaan ja alastomuudessaan, vaan lähetti minut noutamaan
säädyllisiä pukimia."

Rouva taputti käsiään riemuissaan ja kääntyi juoksemaan rakennusta
kohti. "Odotahan!" huusi hän olkansa yli. "Minulla on kaikki hänen
pukunsa -- olen ne kaikki säilyttänyt. Tuon heti yhden sinulle."

Tarzan nauroi ja huusi häntä pysähtymään.

"Ainoat puvut, mitä täällä on hänelle sopivia", sanoi hän, "ovat minun
vaatteeni -- jolleivät liene hänelle liian ahtaat. Sinun pieni poikasi
on kasvanut, Jane."

Ja niin ratsasti Korak, Tappaja, tuntia myöhemmin kotiin äitinsä luo --
äidin, jonka kuva ei koskaan ollut haihtunut pojan sydämestä -- ja
tapasi hänen sylissään ja silmissään sen rakkauden ja anteeksiannon,
jota sielussaan janosi ja rukoili.

Ja sitten kääntyi äiti Miriamin puoleen samalla kun säälivän surun ilme
karkoitti onnenhohteen hänen silmistään.

"Tyttöseni", virkkoi hän. "Onnemme keskellä odottaa sinua suuri murhe.
Herra Baynes ei toipunut haavastansa."

Suru sumensi Miriamin silmiä, mutta se puhui ainoastaan siitä, mitä hän
vilpittömästi tunsi; se ei ollut naisen murhetta silloin, kun rakkain
on häneltä riistetty.

"Olen suruissani", sanoi hän yksinkertaisesti. "Hän aikoi tehdä minulle
suuren vääryyden; mutta hän sovitti sen runsaasti ennen kuolemaansa.
Kerran luulin häntä rakastavani. Alussa se oli vain hullaantumista
tyyppiin, joka oli minulle uusi -- sitten se oli kunnioitusta uljasta
miestä kohtaan, jolla oli kyllin siveellistä rohkeutta tunnustaakseen
vikansa ja ruumiillista rohkeutta uhmatakseen kuolemaa, yrittäessään
korjata tekemänsä pahan. Mutta se ei ollut rakkautta. Minä en tiennyt,
mitä rakkaus oli, ennenkuin tiesin Korakin olevan elossa", ja hän
kääntyi hymyillen Tappajaan päin.

Lady Greystoke vilkaisi nopeasti poikansa silmiin, josta kerran
tulisi loordi Greystoke. Mikään ajatus tytön ja hänen poikansa
yhteiskunnallisen aseman erilaisuudesta ei juolahtanut hänen mieleensä.
Hänestä Miriam oli kuninkaan arvoinen. Hän tahtoi vain tietää,
rakastiko Jack pientä arabialaista löytölasta. Pojan katse vastasi
äidin sydämen kysymykseen, ja hän syleili molempia yhtaikaa, suudellen
kymmenkunnan kertaa kumpaakin.

"Nyt", huudahti hän, "on minulla todella tytär!"

       *       *       *       *       *

Oli monta päivämatkaa lähimmälle lähetysasemalle; mutta he odottivat
maatilalla vain joitakuita päiviä, levätäkseen ja valmistautuakseen
suureen tapahtumaan, ennenkuin lähtivät taipaleelle; ja sitten kun
vihkiminen oli toimitettu, viipyivät he rannikolla odottaen Englantiin
lähtevää laivaa. Ne päivät olivat ihmeellisimpiä Miriamin elämässä. Hän
ei ollut edes hämärästi aavistanut, mitä sivistyneellä yhteiskunnalla
oli hänelle varattuna. Valtameren aava ulappa ja mukava, uudenaikainen
höyrylaiva herättivät hänessä värisyttävää ihmettelyä. Englantilaisen
rautatieaseman melu, hälinä ja tungos peloittivat häntä.

He olivat olleet kotona ainoastaan viikon verran, kun loordi Greystoke
sai tiedonannon monivuotiselta ystävältään -- D'Arnotilta.

Se saapui suosituskirjeen muodossa, jonka toi hänelle eräs kenraali,
nimeltä Armand Jacot. Loordi Greystoke muisti nimen. Kelle Ranskan
uusimpaan historiaan perehtyneelle se olisikaan tuntematon? Olihan
Jacot oikeastaan ruhtinas de Cadrenet -- jäykkä tasavaltalainen, joka
ei edes kohteliaisuudesta suostunut käyttämään arvonimeään, vaikka se
oli kuulunut hänen suvulleen neljäsataa vuotta.

"Tasavallassa ei ole tilaa ruhtinaille", oli hänen tapansa sanoa.

Loordi Greystoke otti kyömynenäisen, harmaaviiksisen soturin vastaan
kirjastossaan, ja parin lauseen perästä oli näissä kahdessa miehessä
herännyt molemminpuolinen kunnioitus, joka kestäisi kautta elämän.

"Olen tullut luoksenne", selitti kenraali Jacot, "koska kunnon
amiraalimme on kertonut minulle, ettei ole ketään maailmassa, joka
täydellisemmin tuntisi Keski-Afrikan kuin te.

"-- Sallikaa minun kertoa tarinani alusta aikain. Monta vuotta sitten
varastettiin pieni tyttäreni -- arabialaiset kai hänet veivät, --
palvellessani Algerian muukalaislegioonassa. Teimme kaikki, mihin
rakkaudella, rahalla ja hallituksenkin avulla kykenimme, löytääksemme
tytön; mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hänen valokuvansa
julkaistiin maailman kaikkien suurkaupunkien johtavissa lehdissä, mutta
milloinkaan emme löytäneet miestä tai naista, joka olisi nähnyt hänet
sen päivän jälkeen, jona hän niin salaperäisesti katosi.

"-- Viikko sitten tuli Pariisissa luokseni tummaihoinen arabialainen,
joka sanoi nimensä olevan Abdul Kamak. Hän kertoi tavanneensa tyttäreni
ja tarjoutui opastamaan minut hänen luokseen. Minä otin hänet heti
mukaani amiraali D'Arnotin luo, jonka tiesin jonkun verran
matkustelleen Keski-Afrikassa. Miehen kertomuksesta päätteli amiraali,
että se paikka, missä arabialaisen minun tyttärekseni otaksumaa
valkoista tyttöä pidettiin vangittuna, ei ollut kaukana teidän
afrikkalaisilta tiluksiltanne; ja hän neuvoi minua heti käymään
luonanne -- te kun voisitte tietää, oliko sellaista tyttöä
naapuristossanne."

"Mitä todistuksia esitti arabialainen siitä, että hän oli teidän
tyttärenne?" kysyi loordi Greystoke.

"Ei mitään", vastasi toinen. "Siksipä pidimmekin viisaimpana neuvotella
kanssanne, ennenkuin järjestämme retkikunnan. Miehellä oli vain vanha
valokuva tytöstä, taakse oli liisteröity sanomalehtileikkele -- siinä
kuvailtiin lasta ja tarjottiin palkinto. Pelkäsimme, että hänen
löydettyään sen jostakin oli ilmoitus herättänyt hänessä ahneutta ja
saanut hänet uskomaan, että hän jollakin tavoin pääsisi palkintoon
käsiksi mahdollisesti puijaten meille jonkun muun valkoisen tytön sillä
luulottelulla, että näin monien vuosien kuluttua emme kykenisi
eroittamaan vaihdokasta oikeasta."

"Onko teillä valokuva mukananne?" kysyi loordi Greystoke.

Kenraali veti kirjekuoren taskustaan, otti siitä kellastuneen kuvan ja
ojensi sen englantilaiselle.

Kyyneleet sumensivat vanhan soturin silmät, kun hän jälleen vilkaisi
kadoksissa olevan tyttärensä siinä kuvattuihin piirteisiin.

Loordi Greystoke tarkasti hetkisen valokuvaa. Hänen silmiinsä välähti
omituinen ilme. Hän kosketti kyynärpäänsä ääressä olevaa soittokelloa,
ja tuokiossa astui palvelija sisälle.

"Pyydä, että miniäni olisi hyvä ja tulisi tänne", käski hän.

Molemmat miehet istuivat ääneti. Kenraali Jacot oli liian hyvin
kasvatettu ilmaistakseen mielipahaa ja pettymystä, jota hän tunsi siitä
ylimalkaisesta tavasta, jolla loordi Greystoke oli sivuuttanut hänen
käyntinsä aiheen. Heti kun nuori rouva olisi saapunut ja tullut hänelle
esitellyksi, aikoi hän lähteä. Hetkistä myöhemmin astui Miriam sisälle.

Loordi Greystoke ja kenraali Jacot nousivat ja katsoivat häneen.
Englantilainen ei virkkanut sanaakaan esittelyksi: hän tahtoi panna
merkille, minkä vaikutuksen tytön kasvot ensi näkemältä tekivät
ranskalaiseen, sillä hänellä oli teoria -- taivainen teoria, joka oli
juolahtanut hänen mieleensä sillä hetkellä, kun hän silmäili Jeanne
Jacotin lapsenkasvoja.

Kenraali Jacot vilkaisi Miriamiin ja kääntyi sitten loordi Greystokeen
päin.

"Kuinka kauan olette tämän tiennyt?" kysyi hän hiukan syyttävästi.

"Siitä asti, kun näytitte minulle tuon valokuvan hetkinen sitten",
vastasi englantilainen.

"Hän se on", sanoi Jacot vavisten hillitystä liikutuksesta; "mutta hän
ei tunne minua -- ei tietenkään voi tuntea." Sitten hän kääntyi
Miriamin puoleen. "Rakas lapseni", virkkoi hän, "minä olen sinun..."

Mutta Miriam keskeytti hänet nopealla, iloisella huudahduksella ja
juoksi avosylin häntä kohti.

"Minä tunnen, minä tunnen!" riemuitsi hän. "Oh, nyt minä muistan!" Ja
vanha soturi sieppasi hänet syliinsä.

Jack Clayton ja hänen äitinsä kutsuttiin saapuville, ja kun tarina oli
kerrottu, olivat hekin iloissaan, että pieni Miriam oli löytänyt isän
ja äidin.

"Etkä sinä nainutkaan arabialaista löytölasta", virkkoi Miriam. "Eikö
se ole mainiota!"

"Sinä olet mainio", vastasi Tappaja. "Minä nain pienen Miriamini enkä
omasta puolestani välitä, onko hän arabialaistyttö vai pelkkä pieni
mangani."

"Hän ei ole kumpikaan, poikani", sanoi kenraali Armand Jacot. "Hän on
ruhtinatar omalla oikeudellaan."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64377 ***