
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73980 ***





MADAME DE STAËL

Kirj.

L. Onerva





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.




Kuuluisan geneveläisen rahamiehen vielä kuuluisampi tytär,
Germaine Necker, paroonitar Staël von Holstein, julkisuudessa
tunnettu yksinkertaisesti nimellä madame de Staël, on yksi
kirjallisuudenhistorian mieltäkiinnittävimpiä henkilöitä, huolimatta
siitä, että hänen teostensa taiteellinen kantavuus ei ole erittäin
suuri. Hänen luova voimansa ei ole niin merkitsevää laatua, että se
yksin jaksaisi säilyttää hänet jälkimaailman muistossa, mutta hän on
ollut valtavilla historiallisilla tapahtumilla ja neroudella sähkötetyn
aikansa monisäikeinen heijastaja, myötäeläjä ja myötäkärsijä, ja
sellaisena on hänen nimensä kuin vain ani harvan liitetty Europan
silloiseen kulttuurihistoriaan. Rouva de Staëlin elämäntyön
aaterikkaus, hänen naisellisen sydämensä myrskyävä romaani ja ne
syvät inhimilliset arvot, jotka siihen sisältyvät, tulevat sitäpaitsi
aina takaamaan hänelle pysyvän sijan suurten personallisuuksien
muotokuvakokoelmassa.

Syntyperältään tasavaltalaisena, mutta hovissa kasvaneena, Ranskan
ministerin tyttärenä ja Ruotsin lähettilään puolisona, kuuluen
sukujuuriltaan kansaan, säädyltään ylimystöön, luonteeltaan ja
lahjoiltaan kirjailijaboheemiin, muodostaen ylimenon kahden
suuren vuosisadan ja maailmankatsomuksen, _l'ancien régimen_ ja
vallankumouksen välillä, on hänen väkevä, valveutunut, elämän
täyteläisyyttä ja utopistisia unelmia uhkuva henkilöllisyytensä ja
kosmopoliittinen hermosoinnutuksensa kuin luotu sen ajan Europan
henkiseksi sähkönjohdattimeksi. Siinä liikkuvien virtausten
lakkaamatonta tilitystä on koko hänen elämänsä ja kirjallinen
toimintansa. Hän oli aikansa loistava älyllinen omatunto, kuten Emile
Faguet hänestä todistaa.

Ranskan keisari-ajan etevimpänä naiskirjailijana edustaa rouva
de Staël tavallaan jälkikaikua XVIII:n vuosisadan keveästä
kirjallisuussuunnasta, Voltairen tapaista maltillista vapaamielisyyttä
ja yleismaailmallista henkeä, mutta samalla oli hän nuoruudestaan
asti Rousseaun innostunut oppilas ja astunut elämään melkoisilla
sentimenttaalisilla ja romanttisilla tarpeilla. Kuten joku rouva Roland
tai George Sand on hänkin Rousseaun tytär voimakkaan tunne-elämänsä
puolesta. Hänellä on levoton, kuumekiihkoinen mielikuvitus ja hehkuva,
kapinallinen sydän, jossa pulppuaa loppumaton intohimon lähde. Hänessä
on jaloa itsekkäisyyttä, raivokasta onnen janoa itselleen ja muille.
Siitä johtuu hänen suuri saalinsa ja laaja myötätuntonsa, hänen kiihkeä
pyrkimyksensä oikeuteen; siitä myös hänen yksilöllisyytensä voimakkaat
ilmestymismuodot, hänen vastenmielisyytensä kaikkea pakollista ja
rajoittavaa kohtaan. Hänellä on Rousseaun sielu, mutta hengeltään on
hän Voltairen, järkeilevän XVIII:n vuosisadan lapsi. Hänen järkensä
on miehekäs, laaja, kestävä, totuudenjanoinen ja pelkäämätön, mutta
sillä on myöskin lajinsa rajoitukset. Schiller on eräässä kirjeessään
Goethelle erittäin sattuvasti tuonut ne esiin. Hän sanoo siinä m.m.:
»Hänen (rouva de Staëlin) tunne-elämänsä on parempi kuin hänen
metafysiikkansa. Hänen kirkas järkensä kohoaa nerollisuuteen. Hän
tahtoo kaikki selittää, ymmärtää, mitata; sitä, mitä hänen henkensä
soihtu ei voi kirkastaa, sitä ei ole hänelle olemassakaan. Sitä, mitä
me nimitämme runoudeksi, ei hän tajua, korkeintaan puhetaidollisen,
intohimoisen puolen siitä.» Siitä johtuu, että rva de Staëlin
mielikuvamaailma, kaikista hänen jaloista aatteistaan ja ylevistä
mielenliikkeistään huolimatta, tuntuu jonkin verran laakeakattoiselta
ja arkipäiväiseltä, liian hetkelliseltä ja meluisalta kuolemattomien
runottarien tyyssijaksi. Niinpä onkin tämän muusana ja muusain ystävänä
koko ikänsä esiintyneen naisen kirjallinen tragiikka siinä, ettei hän
ole voinut jättää jälkeensä ainoatakaan sellaista teosta, joka syvemmin
vangitsisi runollisella tehollaan.

Aikalaiset pitivät häntä merkitsevänä poliitikkona, etevänä filosofina
ja suurena romaanikirjailijana. Jälkimaailma on vaihtanut hänen
filosofinimensä moralistin arvonimeen ja siirtänyt hänet Jumalan
armoittamien taiteilijain Parnassolta aate- ja muistelmakirjailijan
vaatimattomammalle paikalle. Nykyaikaisen ihmisen silmissä on hänen
ansionsa näilläkin aloilla etupäässä vain hyötyjän ja yleistäjän.
Rva de Staël oli yleisen mielipiteen innoittaja ja hän lietsoi sitä
pääasiallisesti vielä vanhan Ranskan perintämuodollisissa puitteissa:
salongeissa, jotka siihen aikaan olivat samanlainen valtiomahti
kuin mitä sanomalehdistö on nykyään. Salonki-yhteiskunnat olivat
päätekijöinä rva de Staëlin valtiollisessa toiminnassa, joka suurelta
osaltaan oli henkilökohtaisen vaikutusvallan käyttämistä. Hänen
naisellisen sydämensä päämääränä oli palvella henkisillä lahjoillaan
niitä, joita hän rakasti, ja hänen salainen kunnianhimonsa oli olla
suurten miesten hunnutettu kohtalo. Ja yllin kyllin hän sai sitä
ollakin, joskaan ei minkään salaperäisyyden hunnun peitossa, siksi oli
kohtalon kohu korkea ja pauhaava hänen väsymättömän poliittisen ja
eroottisen toimintansa ympärillä.

Hänen vapaudenrakkautensa vei hänet vallankumouksen pyörteisiin.
Mutta hänen lahjomattoman oikeudentuntonsa kunniaksi on mainittava,
että hän inhosi sortoa yhtä paljon, tuli se sitten alhaalta tai
ylhäältä päin, ja siksipä häntä, vapaamielisen maltillisuuden
ystävää, parjataan milloin »vallankumouksen bakkhantiksi», milloin
kuningasmielisten ja emigranttien kätyriksi. Lukemattomia heistä hän
pelastikin giljotiinin alta hirmuvallan aikana, sillä ihmisrakkaus
oli hänessä yhtä suuri, jollei suurempikin, kuin vapaudenrakkaus. Hän
oli elämänsä ijän ihanteellinen ystävä, kuten yleensä nuo rakkauden
asioissa niin kevytmieliset XVIII:n vuosisadan ihmiset. »Voin antaa
ystävieni puolesta henkeni, en vakaumustani», kerrotaan rva de Staëlin
lausuneen. Ja käytäntö todistaa, ettei mielipiteiden eroavaisuus
milloinkaan estänyt häntä ojentamasta auttavaa kättä hädänalaisille,
edes niillekään, jotka häntä vihasivat ja vainosivat. Hän itse oli
pohjimmaltaan »mahdoton vihaan». Pahimmatkin loukkaukset hän unohti
helposti, hyljätyn rakkauden hän palkitsi elämänikäisellä ystävyydellä;
hänen olentonsa luontainen perussävy oli hyvyys.

Tämä piirre tuli näkyviin myös hänen maailmankuulussa
keskustelutaidossaan. Hän antoi toisen aina esiintyä täydessä
arvossaan, niin että se, jolla oli ollut onni vaihtaa ajatuksia hänen
kanssaan, oli myös tyytyväinen itseensä. Ja aikalaiset vakuuttavat,
ettei ollut niin tyhmää ihmistä, ettei rouva de Staël olisi saanut
jotakin hänestä ulos. Itse hän puhui paremmin kuin hän kirjoitti, niin
henkevästi, huvittavasti, mukaansatempaavasti, että muuankin rouva de
Tessé huudahti: »Jos olisin Ranskan kuningatar, niin määräisin rouva
de Staëlin aina minulle puhumaan.» Varmastikin puhkesi tuo Ranskan
valistussalonkien keskustelutaituruuden muinaissulolle tuoksuava
perintökukka täydellisimpään loistoonsa juuri rva de Staëlin huulilla.

Samoin kuin keskustelijana oli rva de Staël kirjailijanakin
tuokiosepittäjä. Hän ei kirjoittanut luodakseen taideteoksia, vaan
siksi, että oli ajatellut ja tuntenut. Hän kirjoitti samasta syystä
kuin hän puhui: välittääkseen vaikutelmiaan. Hänen kirjallinen
toimintansa käy jälkimaailmalle mielenkiintoiseksi vasta sitten, kun
sen kanssa rinnastetaan hänen elämänsä, kun siihen lisätään hänen
merkityksensä ihmisenä, hänen henkilökohtainen osuutensa ajan johtavien
voimien väliseen jännitykseen ja sen polttaviin elinkysymyksiin, jotka
hän niin syvästi tunsi myös omikseen. Mutta pelkkä ulkonainen valaistus
ei tässäkään kohden riitä. Vasta tunkeutuminen rva de Staëlin sisäisien
elämyksien, hänen henkensä intiimin säteilyn piiriin voi kirkastaa
tämän merkillisen naisen, tämän ranskalaisen Rahel Varnhagenin oikean
luonteen ja tehdä ymmärrettäväksi sen keskeisen aseman, mikä hänellä
omassa ajassaan oli.

Rouva de Staëlista on julkaistu lukemattomia tutkielmia ja
elämäkertoja, ristiriitaisia tiedonantoja ja poleemisia arvioimia
puolesta ja vastaan. Etenkin ovat ranskalaiset kirjailijat miehissä
tehneet kunniaa hänen muistolleen. Ani harva elämäntarina pystyykin
tarjoamaan siinä määrin runsasaiheista ja mielikuvituskylläistä
maaperää tutkimukselle kuin hänen. Sitä on nimitetty romaaniksi.
Tapausrikkaan, kiihkeän tahtinsa puolesta voisi sitä yhtä hyvin
nimittää draamaksi. Ja mikä valtava draama tosiaan! Tapahtumapaikkana
Europa koko laajuudessaan, taustassa maailmanhistoriallisten
myllerrysten jylinä, kohtalokkaana vastavoimana ei kukaan sen
vähäpätöisempi kuin itse Napoleon, ensimäisenä rakastajana Benjamin
Constant, toisella sijalla tunnetut hovi- ja valtiomiehet Narbonne ja
Talleyrand, muissa osissa päähenkilön seurapiiriä Ranskan, Ruotsin,
Saksan, Itävallan ja Venäjän hoveista, kuninkaita ja keisareita,
runoilijoita ja filosofeja, taiteilijoita ja valtiomiehiä kaikista
Europan maista, jopa Amerikastakin.

Epäilemättä on rva de Staëlissa mielenkiintoisinta juuri hänen
ympäristönsä tai, toisin sanoen, se keskihakuinen voima hänen
personallisuudessaan, joka kykeni luomaan itselleen tällaisen mitä
monipuolisimpia kulttuurinäköaloja ja -hahmoja käsittävän ympäristön.
Laajimman asteikon tässä kuvasarjassa tarjoaa tietysti hänen oma
maansa, par'aikaa käymistilassa oleva Ranska: kuvia vapaamielisen
valistus-ajan viimeisistä salongeista ja kirjavista ja kiihkeistä
vallankumousklubeista; siron ja traagillisen, keveän ja sankarillisen
naissulon edustajia sekä rococon että empiren tyyliin, alkaen
onnettomasta Marie-Antoinettesta keisari-ajan ihailtuun kaunottareen
rouva de Récamier'hen asti; lemmen leikittelyä ja ritaruutta XVIII:n
vuosisadan hupien Amorin ja XIX:n vuosisadan kelmeän ja intohimoisen
muusan valtakaudelta; rakkauden runoutta ja rakkauden erittelyä;
vaihteleviin muotoihin pukeutuvaa valistuksen ja vapauden haaveilua;
stoalaisen isänmaallisuuden murhemieltä ja epätasaista valtiollista
pallopeliä Voltairen ja Rousseaun perinnöllä. Vuorovaikutusta
Saksaan päin edustavat rouva de Staëlin tuttavapiirissä m.m. nimet
sellaiset kuin Goethe, Schiller, Wieland, Rahel Varnhagen, A.W.
Schlegel, Chamisso, Wilhelm ja Alexander Humboldt, Zacharias Werner,
Englantia nimet sellaiset kuin Byron ja Coleridge, pohjoismaita Adam
Oehlenschläger, Leopold, Atterbom. Tuskinpa on ainoatakaan siihen
aikaan elävää merkillisempää henkilöä koko Europassa, jonka kanssa rva
de Staël ei monilla matkoillaan tulisi jonkun kerran henkilökohtaiseen
kosketukseen tai jonka kanssa hän ei ainakin olisi kirjevaihdossa.
Tämä huomautus koskee ei ainoastaan ajatusten ylimystöä vaan myös
suku-ylimystöä, hallitsijahuoneiden jäseniäkin. Hän on kirjevaihdossa
Kustaa III:n kanssa, vierailee Weimarin herttuan luona, Venäjän ja
Ruotsin hoveissa ja Aleksanteri I käy hänen luonaan vastavierailulla.
Ja Parisissa on rva de Staëlin salonki Ranskan kuuluisin. Siellä
filosofit, puhujat, sotaurhot ja poliitikot kilvan välkyttelevät ajan
levottomia soihtuja ihmisten päiden yllä, jotka siihen aikaan eivät
todellakaan olleet varsin lujassa. Mutta suoranaisen maailmanmaineen
saavuttaa myöhemmin Coppet, rva de Staëlin maatila Sveitsissä, jossa
hän pitkän maanpakonsa aikana pitää yleismaailmallista salonkia.
Coppet on tällöin se aatteellinen ahjo, jossa lietsotaan koko
Europan mielipiteitä seuraelämällisiä, taiteellisia, kansallisia ja
valtiollisia ennakkoluuloja vastaan. Ja sinne kokoontuvat hengen miehet
eri tahoilta tekemään kunniaa naiselle, joka valtion kiron alaisenakin
on hallitsija, samoin kuin Voltaire aikoinaan Ferney'ssä.

Rva de Staëlin tuotanto kantaa tämän henkisen korkeapaineen leimaa.
Joskin siis hänen teostensa arvosta voinee tinkiä pois paljonkin,
mitä niiden ajatussisällön itsenäisyyteen ja niiden esteettiseen
täyspitoisuuteen tulee, niin jää niiden kulttuurihistoriallinen arvo
joka tapauksessa jälelle.

Mutta vaikka vielä kaikki tämäkin muistista murenisi, jää rouva
de Staëlin nimi kuitenkin keinumaan ajantietojen aalloille, kuin
satu, kuin laulu. Niin paljon suorastaan inhimillistä sähköä on sen
ympärille aikain vieriessä keräytynyt, ettei se ole edes riippuvainen
kirjallisesta maineestaan. Rva de Staëlin, tuon monisäikeisen naisen
elämäntarina on valloittanut itselleen paikan niiden suurien ja
yksinkertaisten mielikuvien maailmassa, jotka kestävät kauemmin
kuin kauneinkaan historian kiitos, kuin todistetuin totuus, kuin
pisin ansioluettelo. Rouva de Staël ja Benjamin Constant! Nuo
yhteenjuotetut kirjailijanimet ovat se mielikuva, ja sen edessä palaa
traagillisen rakkauden sammumaton tuli, jota vuosisatain viima vain
lietsoo. He muodostavat, kuten puoli vuosisataa myöhemmin samassa
maassa George Sand ja Alfred de Musset, yhden noita mainehikkaita
kirjallishistoriallisia rakastajapareja, jollaisiin, paitsi
kirjallista, aina liittyy myös ei-kirjallinen mielenkiinto ja joilla
täten uudestaan runoiltuna on kaunis kohtalo oltuaan itse runoilijoita
painua takaisin runokuviksi ihmisten sydämiin. Siellä he rakkauden
vertauskuvina kilpailevat kuolemattomuudesta itse Romeon ja Julian,
Faustin ja Margaretan, Elsan ja Lohengrinin, Tristanin ja Isolden
kanssa.

Rakkauden tuskasta on tehty se valokehä, joka kirkkaimmin sädehtii
rva de Staëlin muiston ympärillä, mutta elämän aikana painoi se
häntä orjantappurakruununa. Näennäisesti tavoitteli hän ainoastaan
pintapuolista mainetta ja kunniaa ja näytti hyvin viihtyvän siinä,
mutta syvimmässään etsi hän tällä kaikella ainoastaan sydämen arvoja.
Menestys seurasi häntä, mutta rakkauden pohja murtui murtumistaan hänen
altaan. Rva de Staëlin rakkaudenpettymyksissä on sekä rococota että
romantiikkaa, eikä kaikkia niitä ole niin tuiki vakavasti otettava.
Mutta vakava hän niissä asioissa pohjaltaan oli, paljon vakavampi kuin
yleensä hänen aikalaisensa. Intohimoisen luonteensa puolesta kuuluukin
hän oikeastaan elämän murhenäytelmän suuriin rakastajatar-tyyppeihin,
joskin hänen hyvä päänsä, herkeämätön valtiollinen ja yhteiskunnallinen
toimintansa ja ajan keveät seurustelutavat viivyttivät ja vaimensivat
traagillista ratkaisua ja painoivat sen loppujen lopuksi hänen
sydämensä salaisimpaan sopukkaan, jossa se vuosien mukana viihtyi
surunvoittoiseksi ihmisymmärtämykseksi ja lempeäksi talttumukseksi.

Kuten Rahel Varnhagen ja yleensä salonkinaiset oli rva de Staëlkin
ensi sijassa elämän säteilijä, enemmän esittävä kuin luova taiteilija
ja itse parempi taideteos kuin hänen teoksensa. Hänen teoksiaan
lukiessaan etsii niistä etupäässä häntä itseään. Niissä heijastuu koko
hänen levoton elämänsä ja hänen siitä kasvanut maailmankatsomuksensa.
Kirjoittaessaankin hän luuli puhuvansa vielä. Hänellä oli palava halu
selittää, mitä hänen sielussaan liikkui. »Kun kirjoittaa tyydyttääkseen
sisäistä innoitusta, niin tahtomattaankin paljastaa oman olemuksensa
sen hienoimpia vivahduksia myöten», sanoo hän. Tässä hänen teostensa
pääviehätys. Ne ovat erikoisia sentähden, että ne on kirjoittanut
juuri hän, tuo tavallisuudesta poikkeava personallisuus, jolla, kuten
sanottiin, oli naisen sydän ja miehen aivot, tuo kaikkien vapautusta
sukupuolestaan vaativien, itsenäistyvien naisten onneton ja uljas
esiäiti.

Tästä sielunäytelmästä, jossa runsauden pula on vallitsevana
ja jossa juuri kaikki sen lukemattomat yksityiskohdat olisivat
mielenkiintoisimmat, voimme seuraavassa lyhyessä katsauksessa esittää
ainoastaan tärkeimmät vaiheet, nekin vain pääpiirteissään.




I.


Monet tutkijat ovat sukutaulujen avulla perinnöllisyyden sala-uumenista
koettaneet etsiä sen liekin alkukipinää, joka rva de Staëlissa niin
levottomana roihuaa. Niinpä saa Neckerin suku, joka alkuaan kenties
on kotoisin Irlannista, mutta ainakin 1000 -luvun vaiheilla sukeltaa
esiin Pommerissa, kantaa vastuun hänen luonteensa ei-ranskalaisista
piirteistä. Ja äidin, kauniin sveitsiläisen papintyttären Suzanne
Curchod'n verenviaksi taaskin on luettu tyttären intohimoisen
sydämen monet hairahdukset. Tämän edesvastuun ovat teoreetikot
salakavalasti langettaneet Suzanne-paran hartioille eräiden pienten
lemmenseikkailujen vuoksi, joita tämä salli itselleen nuoruusvuosinaan
ollessaan opettajattarena Lausannessa, huolimatta siitä, että hän
myöhemmin Neckerin rouvana on tullut tunnetuksi Ranskan uskollisimpana
aviopuolisona, oikeana Penelopena. Oli noiden perimyssuhteiden laita
nyt miten tahansa, tosiasiana vain pysyy, että isällä, joka uskoi
yleisen mielipiteen arvovaltaan, joka oli ankarin moralisteista ja
moraalisin ministereistä, mitä Ranskalla koskaan on ollut, ja äidillä,
joka turhantarkassa säädyllisyydessään ja ankaran sovinnaisessa
kasvatusmenetelmässään oli suorastaan esikuvalliseksi kaavoittunut, oli
tytär, joka ainakin ulkonaisesti sangen vähän muistutti heitä ja jonka
tulisielu aina oli valmis heittämään taisteluhansikkaan yhteiskuntaa,
sen muodollisuutta ja moraalia vastaan, silloin kun se ei käynyt yhteen
hänen yksilöllisen vakaumuksensa tai mielihalujensa kanssa.

Anne Louise Germaine Necker syntyi 22 p. huhtikuuta v. 1766 Parisissa,
jonne pankkiiri Necker hiljattain oli asettunut nuoren rouvansa kanssa.
Hän oli heidän ensimäinen ja ainoa lapsensa. Rouva Necker, jonka ajan
muodin mukaan tuli pitää salonkia, hoiti puolisonsa salongin kunniaa
harkitulla ja arvokkaalla mallikelpoisuudella, joskaan hänestä ei
koskaan tullut mitään siroa ranskalaista seurustelunaista. Parisilaiset
nimittivät häntä piloillaan koulumamseliksi, eikä aivan syyttäkään.
Kerrotaan hänen joka aamu kirjoittaneen tunnollisesti muistiin kaikki
ne kohteliaisuudet, joita hän päivän kuluessa aikoi sanoa, ja ilkeimmät
väittivät, että hän seurustelussaan oli jäykkä kuin kaulaa myöten
tärkkelykseen kastettu. Seuraava Goncourt-veljesten antama arviointa
hänestä ei myöskään ole erikoisemmin mairitteleva: »Rouva Necker oli
hyväätekeväinen vailla sydämellisyyttä, hyveellinen vailla suloa,
turhamainen, henkevä, mutta samalla kylmän järkevä.» Luonnollista
olikin, ettei hänen puritaanisuudella ja sinisukkaisuudella
höystetty maalaisluonteensa koskaan oikein voinut koteutua siihen
suurkaupunkilaiseen ja kevytmieliseen ilmakehään, mihin hän oli
joutunut. Siitä huolimatta onnistui hänen koota ympärilleen varsin
kunnioitettava parvi ajan parhaita filosofeja ja muita kuuluisia
miehiä, jopa kiinnittää toiset heistä itseensä ikuisin ystävyyden
sitein.

Tämä olisi ylläolevan luonnekuvan pohjalta ihmeteltävää, ellei
samalla rouva Neckerin päiväkirjaotteista huomaisi, että tällä
»koulumamselilla» oli kylmän kuoren alla lämmin sydän ja kiihkoisa,
liioitteleva tunne-elämä, joka tosin pääasiassa kohdistui hänen
mieheensä, mutta josta myös riitti platoonista hehkua muillekin
läheisille ystäville. Niinpä oli hän elämänsä ijän runoilija Thomas'n
runotar ja luonnontutkija Buffonin ylin ystävä. Ja kun tämä viimeksi
mainittu teki kuolemaa, ei hän arkaillut muuttaa hänen luokseen häntä
hoitamaan sulostaakseen hänen viimeisiä hetkiään. Myöskin Montesquieu,
Diderot, d'Alembert, Grimm, Bernardin de Saint-Pierre, Marmontel sekä
englantilainen historioitsija Gibbon, rouva Neckerin nuoruuden rakkaus,
ynnä monet muut viihtyivät hyvin hänen salongissaan, joka oli Parisin
merkitsevimpiä.

Tällaisessa salonki-ympäristössä kasvoi ja kasvatettiin nuori
Germaine. Jo pienestä pitäin sai hän istua äitinsä nojatuolin vieressä
puupallilla ja kuunnella filosofien keskusteluja. »Tällöin hän»,
sanoo muuan pilkkakirves, »vaikeni koko loppuelämänsä varalle.»
Tämä vaikenemisen aika ei kuitenkaan mahtanut olla kovin pitkä,
sillä jo sangen varhain tiedetään hänen ryhtyneen pikkuvanhoihin
keskustelemuksiin suurten miesten kanssa. »Hän oli aina nuori, ei
koskaan lapsi», sanoo hänestä rouva Necker de Saussure. Eikä rouva
Neckerin kasvatusmenetelmässä jäänytkään paljon tilaa lapsenvaistoille.
Hän lähti nimittäin siitä periaatteesta, että kaikki voitiin oppia,
että opiskelu oli pääasia, ja hän oli päättänyt tehdä tyttärestään
äidintaidon ja kasvatuksen mestariteoksen, kaikkitietävän ja
hurskaan, intomielisen ja vaatimattoman, viehättävän ja puhtaan.
Tätä varten hän ajoi hänen päähänsä velvollisuutta, työtä, järkeä,
kirjallisuutta. Mutta äiti ei jaksanut kauan hallita tätä voimakasta
henkeä, joka oli häntä itseään nerokkaampi eikä mahtunut hänen
tulevaisuussuunnitelmiensa ahtaisiin puitteisiin. Hänen mielenkiintonsa
tyttäreen väheni sikäli mikäli hän huomasi, ettei hän voinutkaan
ohjata tätä mielensä mukaan. Ja kun häntä myöhemmin onniteltiin tuosta
lahjakkaasta tyttärestä, huokasi hän: »Se ei ole mitään, ei mitään
siihen verraten, mitä minä tahdoin tehdä hänestä.»

Rva de Staëlin ja hänen äitinsä suhde ei koskaan ollut erittäin
lämmin eikä läheinen. Sitä enemmän oli tytär kiintynyt isäänsä,
suorastaan sairaloisella rakkaudella. Muuten oli koko Neckerin perhe
aivan kuin perustettu keskinäiselle jumaloimiselle, jonka itsekäs
nurkkakuntaisuus oli yleensä tunnettu ja naurunalainen asia. Necker
ihaili vaimoaan, vaimo ihannoi miestään, molemmat tytärtä, joka taas
näki isässään Ranskan ja koko maailman merkitsevimmän henkilöllisyyden.
Isä oli rouva de Staëlin epäjumalana hänen kuolemaansa saakka. Hän
rakastaa häntä samanlaisella hehkuvalla antaumuksella kuin rouva
de Sévigné tytärtään. Jo lapsena kuullessaan häntä kiitettävän saa
hän mielenliikutuksesta kyyneleet silmiinsä, nuorena tyttönä ja
rouvana ovat ministerivaihdosten voitot ja tappiot, mikäli ne hänen
isäänsä koskevat, hänen tärkein elämyksensä, ja vielä vanhana saa
kiintymys isään, jonka suhteen tuo muuten niin selvänäköinen nainen
on aivan sokea, hänet mitä lapsellisimpiin ja liioittelevimpiin
tunnepurkauksiin. »Olen rakastanut Jumalaa, isääni ja vapautta», siinä
hänen uskontunnustuksensa vielä kuolinvuoteellaan. Myöskin Necker,
joka muuten mielipiteiltään oli niin rajallinen ja käytökseltään niin
sovinnainen, on tyttäreensä nähden vapaamielisyys itse. Viisaalla
vaistolla antaa hän tämän olla täydessä vapaudessaan yrittämättä sitä
koskaan rajoittaa, sillä tytär oli luonteeltaan, isän lausuman mukaan
»kuin intiaanit, jotka aamulla hajoittavat majansa tietämättä, mihin
illalla yöpyvät.»

Tämä »intiaani»-luonne sai mahdollisimman runsasta ravintoa siitä
ilmakehästä, missä nuori Germaine kasvoi. Sillä jos rouva Neckerin
personallinen kasvatus jättikin hyvin vähän jälkeä tyttäreen,
niin sitä syvemmin vaikutti häneen ympäristö. Siinä filosofisessa
sulatusuunissa ja yhteiskunnallisten ja kirjallisten ajatusten
säkenöivässä työpajassa, joksi rouva Neckerin salonki oli muodostunut,
varttui nuoren tytön äly piankin erittäin varhaiskypsäksi. Jo
aikaiseen herättää hän huomiota lahjakkaisuudellaan, ja kuuluisuudet
keskustelevat lapsen kuin ainakin täysikasvuisen kanssa. Kahdentoista
vuotiaana sepittelee hän ajan muodin mukaisia luonnekuvia, muistosanoja
ja viidentoista vuotiaana laatii hän selostuksen Montesquieun _L'esprit
des lois'sta_ (»Lakien hengestä») ja esseen isänsä _Compte rendu_-
(»Lopputili») kirjoitelmasta, lisäksi näytelmiä ja novelleja. Hän
lukee paljon ja jos jotakin, kaikkea muuta kuin lasten kirjallisuutta.
Rousseau on hänen ensimäinen ihanteensa, _Werther_ on hänelle
suoranainen elämys, sillä hänen kiihkoisa mielikuvituksensa ja
heltyvä, tunteileva, mielenliikutuksille erittäin altis sydämensä
viihtyvät parhaiten intohimon kuvauksissa: eniten huvittaa häntä se,
mikä saa hänet itkemään. Jo nyt paisuttaa hänen purjeitaan se sama
onnen- ja rakkaudenjanon rajutuuli, joka myöhemmin elämässä muuttuu
todelliseksi pyörremyrskyksi, jonka edessä ei mikään este, ei kärsimys,
ei ulkonainen muodollisuus merkitse mitään. Mutta samalla on hänellä
myös luja ankkuri luonteensa toisessa puolessa: aimo annos moraalista
tasapainoa, sveitsiläistä porvarisymmärrystä, tervettä järkeä, joka
varsin hyvin tiesi mahdollisuuksien rajat, ja terävää erittelykykyä,
joka viimeksi mainittu ominaisuus oli omiaan tekemään hänet oikeaksi
encyklopedistain soihdunkantajaksi, mutta samalla myös tehostamaan
hänen sielullisia tuskiaan. Perinpohjainen syventyminen ei sen sijaan
kuulunut hänen hyveisiinsä, ei varsinaisina kehitysvuosina eikä
myöhemmin. Sata vuotta aikaisemmin oli Ranskassa oppineempiakin naisia
kuin rva de Staël, joka ei koskaan tahtonutkaan käydä n.s. »oppineesta
naisesta». Mutta tietorikkauden laajuudessa kykeni tuskin kukaan
lyömään häntä laudalta; väsymättä, elämänsä loppuun asti hän luki,
opiskeli, tutki kaikkia probleemeja, harjoitti lakkaamatonta henkisten
arvojen löytöretkeilyä.

Lahjakkaana ja rikkaana perijättärenä oli nuori neiti Necker siis
ympäristössään erittäin mielenkiintoinen ja toiveita herättävä
ilmiö, eikä vähiten naimiskauppa-ehdokkuuden kannalta. Tosin hän ei
ollut perinyt äitinsä kauneutta, mutta hänellä oli mieleenpainuva,
yksilöllisesti vaikuttava ulkomuoto, eräänlainen »beauté de diablesse»,
ja hänen suurin viehätysvoimansa oli hänen vilkkaudessaan ja älyssään.
Lisäksi ylistävät kaikki aikalaiset hänen silmiensä ilmehikkyyttä
ja loistoa. Kreivi Guibert, perheen ystävä, antaa seuraavanlaisen
vahvasti ihannoidun kuvan neiti Neckeristä. »Hänen suurista, mustista
silmistään säihkyy neron tuli, hänen ebenpuun väriset kutrinsa
putoavat tuuheina alas olkapäille, hänen piirteensä ovat enemmän
omalaatuiset ja voimakkaat kuin herkät, niissä on jotakin, joka
viittaa hänen sukupuolensa tavallisten rajojen yläpuolelle.» Kreivi
Fersenin mielipide taaskin on se, että hän ei ole kaunis, mutta älykäs,
iloinen, miellyttävä, hyvin kasvatettu ja lahjakas. Sainte-Beuve toteaa
erään tältä ajalta periytyvän muotokuvan perusteella, että nuorella
Germainella on luottava, kirkas katse, puhuva, puoliavoin suu, hyvyyttä
ilmaisevat, kohtalaisen paksut huulet, heleä iho.

Rousseaun innoittamana näkee tämä elämäntaisteluun niin hyvin
varustettu Germaine Necker koko elämän tarkoitusperän onnessa, ja jo
varhain tuntee hän, että hänen oli tämä onni etsittävä rakkaudesta.
Kuitenkaan ei hän vielä ymmärrä taistella sen puolesta, myöskään ei
hän pidä rakkautta identtisenä avioliiton kanssa; niin ei sitä siihen
aikaan käsitetty.

Ja niin tapahtuukin, että hänen avioliittonsa valmistelu jää muiden
huoleksi ja hänen oma onnen-unelmansa särkyy ainiaaksi. Jo silloin,
kun Germaine istui jakkaralla äitinsä vieressä, tätä avioliittoa
punottiin ja valmisteltiin sitten vuosikausia isä Neckerin ja Kustaa
III:n välillä kuin mitäkin ruhtinaallista liittoa. Ja tulos: Germaine
annettiin aviovaimoksi kyynilliselle ja mitättömälle maailmanmiehelle,
joka osti hänen myötäjäisensä arvonimellään. Tällä elämänsä viimeisellä
passiivisella teolla sinetöi Germaine 20-vuotiaana kiinni lapsuutensa
tarutarhat, siitä lähtien on hän täysin havahtunut, taistelija,
kapinoitsija, olennoitu aktiivisuus.

Mutta vielä pari sanaa tästä onnettomasta avioliittovalmistelusta.
Olisi luullut, että rikkaan Neckerin tyttärellä olisi ollut kosijoita
legio. Niin ei kuitenkaan ollut laita, sillä isä Necker oli pannut
tulevalle vävylle muutamia vaikeasti täytettäviä ehtoja: ensiksikin
täytyi hänen Neckerin perheen uskonnon vuoksi olla protestantti,
siis ulkomaalainen, mutta samalla tuli hänen asua Ranskassa, sillä
ei tullut kysymykseenkään, että vanhemmat olisivat tahtoneet luopua
tyttärensä läheisyydestä. Vävyehdokkaita kyllä oli eräitä. Sellaisina
mainitaan m.m. Georg August von Mecklenburg, hallitsevan herttuan
veli, englantilainen valtiomies Pitt, kreivi Axel von Fersen, jonka
isä oli asian puolella, ja rikas itävaltalainen pankkiiri kreivi
Friesen, jota Marie-Antoinette suunnitteli Neckerin rahojen haltijaksi.
Mutta oikeastaan oli Germainen kohtalo ratkaistu jo sinä kevätpäivänä
v. 1776, jolloin eräs Erik Magnus Staël von Holstein -niminen nuori
ruotsalainen luutnantti seikkailevana onnenritarina saapui Parisiin.
Alkuaan oli hän aikeissa lähteä Amerikan vapaussotaan mainetta ja
arvonimeä valloittamaan, mutta huomasi pian sen olevan saatavissa
lähempääkin; hänen silmiinsä iskivät Ranskan lähettilään paikka ja
neiti Neckerin rahat. Kuinka paljon hamekeinottelua ja hovi juonittelua
kahden nuorta luutnanttia suosivan, vaikutusvaltaisen ylimysnaisen
kreivitär de la Marckin ja de Boufflers'n välityksellä kymmenen
vuoden aikana tämän päämäärän tavoittamiseen käytettiin, ei kuulu
tämän kirjasen puitteisiin. Kuitenkin mainittakoon, että tuon yli
korvien velkaantuneen, epävarmalla paroonin arvonimellä pöyhistelevän
hovimiehen nerokas suunnitelma oli tämä: voittaa vähitellen Kustaa
III:lta jo toiselle luvattu lähettilään paikka silloisen rahaministerin
Neckerin raha- ja arvovallalla ja voittaa Neckerin porvarillinen
kunnianhimo puolelleen Kustaa III:n muka lupaamalla lähettiläsarvolla,
siis: tulla lähettilääksi toivossa päästä Neckerin vävyksi ja Neckerin
vävyksi toivossa päästä lähettilääksi. Staël pääsikin suunnitelmissaan
pian vakavalle pohjalle saatuaan paitsi silloisen Ruotsin lähettilään
kreivi Creutzin, myös Marie-Antoinetten ja Ranskan kuninkaan
suositukset. Ja asia menee niin pitkälle, että Necker lopuksi asettaa
vävynsä puolesta seuraavat hullunkurisen mahtipontiset ehdot itselleen
Ruotsin kuninkaalle: 1) kuningassana siitä, että parooni Staël aina
saa olla lähettiläänä, 2) varma vakuus 25000 fr. eläkkeestä siinä
tapauksessa, että hän kadottaisi tämän paikan, 3) kreivin arvonimi,
jotta neiti Neckeriä ei sekoitettaisi erääseen toiseen huonomaineiseen
paroonitar Staëliin, 4) Nordstjärnan ritarimerkki, 5) vakuus siitä,
että lähettiläs ei koskaan matkusta vaimoineen Ruotsiin muuten kuin
tilapäisesti ja isän luvalla. Vihdoin tuhansien tuskastuttavien
sovittelujen jälkeen niin puolelta kuin toiselta pääsee Staël
tarkoitustensa erille ja 150 000 livren velkataakkoineen käsiksi
Neckerin 650 000 livren myötäjäisiin seuraavan, joten kuten vaikeasti
kokoon haalitun sulhastittelin perusteella: _»Très haut et très
puissant seigneur, son Excellence Eric Magnus Staël de Holstein, baron
de Holstein, chevalier de Sa Majesté la Reine de Suède et ambassadeur
extraordinaire de Sa Majesté de Roi de Suède auprès de sa Majesté très
Chrétienne.»_

Tämä naimiskauppa, josta kahdeksan vuotta oli neuvoteltu kaikkien
muiden paitsi morsiamen kanssa, solmittiin lopullisesti 14 p.
tammikuuta v. 1786.

Pienessä novelliharjoitelmassaan _Adélaïde et Théodore_, joka, vaikka
vasta myöhemmin julkaistuna, on kirjoitettu samana vuonna, juuri
avioliiton kynnyksellä, purkaa myyty morsian tuskiaan. Adélaïde
menee avioliittoon niinkuin mestauslavalle, hyvin tietäen, ettei
hän tule miestään koskaan rakastamaan. »He ovat ryöstäneet minulta
tulevaisuuden», huudahtaa Adélaïde, ja lisää, »rakkauden onni on
minulta ainaiseksi kielletty.» Mutta tämä on vain tunnelma vailla
syvempää traagillisuutta. Sovinnaiset järkiavioliitot kuuluivat ajan
tapaan ja joskin tämä oli niistä järjettömimpiä ja joskaan ei nuori
rouva de Staël rakastanut miestään, hänen romanttisen ihastuksensa
ollen kohdistunut aivan toisenlaisiin henkilöihin, kuten kreivi
Guibertiin ja kreivi Narbonneen, niin ei tämä isän kunnianhimon
alttarille uhrautuminen liene sentään ollut hänelle niin tuiki
tuskallista, etteivät uuden aseman avaamat loistavat mahdollisuudet
olisi toiselta puolen mairitelleet hänen turhamaisuuttaan. Sitäpaitsi
ei hän olisi ollut se liekkiluonne, mikä hän oli, jos hän olisi
antanut tämän sovinnaisuuden kuoren kauan kahlita itseään. Pakollinen
avioliitto ei vielä sinään ollut hänelle surmanisku, mutta siitä
alkoi hänen elämänsä tragiikka: kotionnen puute, sydämen loppumaton
odysseia kohti rakkautta, ainaiset pettymykset, jotka johtuivat siitä
ainaisesta hurskaasta uskosta, että jokainen viimeinen rakkaus oli
ensimäinen ja jokainen uusi rakkaus viimeinen. Huonommalle puolen
tässä naimiskaupassa joutui sittenkin heikkolahjainen ja -luonteinen
Staël, joka ei missään asiassa ollut tasaväkinen nerokkaan rouvansa
kanssa, vaikkakin seitsemäntoista vuotta häntä vanhempi. Ja jos hän
aikoinaan olisi aavistanut, mikä tulimeri piili tuossa äitinsä vieressä
jakkaralla istuvassa tyttösessä, jonka hän oli valinnut rappioituneiden
raha-asioittensa pelastavaksi enkeliksi, niin tuskinpa hän olisi sen
tulivuoren kupeelle keinotekoista onnen-uraansa perustanut.




II.


Lähettilään rouvana, _ambassadricena_, joksi häntä yleisesti
nimitetään, alkaa vasta rva de Staëlin oikea nuoruuden ja vapauden,
työn ja maineen loistokausi. Hänen kirjallinen ensi-esiintymisensä
julkisuudessa tapahtuu v. 1789, jolloin hän julkaisee jo edellisenä
vuonna painetun tutkielmansa _Lettres sur les écrits et le caractère
de Jean Jacques Rousseau_ (»Kirjeitä Jean-Jacques Rousseaun luonteesta
ja kirjoitelmista») tehden siinä kunniaa ensimäiselle kirjalliselle
oppi-isälleen. Etenkin kiinnittää hänen mieltään tämän tuotannossa
_La nouvelle Héloïse_, jonka sankarittaren kohtalossa hän epäilemättä
vainuaa sukulaisuuspiirteitä omansa kanssa. Hän säälittelee naisia,
joiden täytyy mennä naimisiin ilman rakkautta, ja Rousseaun sankaritar
on hänestä etenkin siksi niin surkuteltava, että hän elää maalla eikä
»suurmaailman pyörteessä, joka saa naisen unohtamaan sekä miehensä että
rakastajansa.»

Rva de Staël ei itse ehdi suuriakaan suremaan onnetonta avioliittoaan.
Hän lääkitsee nuoren sydämensä tyydyttämättömät tunteet seura-elämän
huumauksella, joka tempaa hänet kokonaan mukaansa. Kaikkialla, hovissa,
äitinsä salongissa ja omassaan, rue du Bac'in varrella herättää
hän mitä suurinta huomiota. Tällöin, vallankumouksen kynnyksellä,
tyynessä ennen myrskyä, elävät Ranskan vanhat salonki-yhteiskunnat
vielä viimeiset, henkevimmät ja nautintorikkaimmat hetkensä. »Joka
ei ole elänyt noina vuosina, ei tiedä mitä elämänilo on», sanoi
myöhemmin Talleyrand. Ajateltiin puhuakseen, puhuttiin herättääkseen
suosiota ja suosittiin kaikkia niitä onnen ja vapauden unelmia, joita
Amerikan vapaussodasta palailevat vapaaehtoiset kylvivät mieliin.
Vanhat muodot saivat uutta sisältöä, ja uusi sisältö puolestaan
särki vanhoja sovintatapoja. »Parisi ei enää ole Europan salonki,
vaan Europan kahvila», sanoo tähän viitaten eräs aikalainen.
Missään ei seura-elämä ollut loistavampaa ja vakavampaa, henkinen
äly räiskyvämpää, mielipiteiden vaihto ennakkoluulottomampaa ja
sisältörikkaampaa kuin juuri rva de Staëlin ympärillä, josta pian
tuli kaikkien valtion uudistajien ja utopistien runotar. Hän oli
tulevan Ranskan kuningatar, niinkuin Marie-Antoinette oli menevän.
Ollen vapaamielisen valistuksen intomielinen lapsi, antautui hän
koko sielullaan yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin harrastuksiin ja
pysyi koko elämän-ikänsä vapaamielisille aatteille uskollisena. Mutta
vallankumous, johon hän ensin niin suurella ihastuksella suhtautui, oli
tuottava hänelle, samoin kuin yleensäkin koko politiikka, lukemattomia
pettymyksiä ja kärsimyksiä. Kun vallankumous alkoi, oli aatelisia
sen puolesta puhumassa ja taistelemassa, pappeja sitä järjestämässä,
piispoja siunaamassa, ruhtinaita maksamassa, kuningas, joka salli
kaiken tapahtua. Kaikki uskoivat, että uusi järjen valta oli alkamassa.
Mutta näiden idealistien laskelmat rikkoi kerrassaan kaksi suurta
tuntematonta, joita he eivät olleet osanneet ottaa lukuun. Ensimäinen
oli kansanvalta ja toinen oli Napoleon. Rva de Staëlkin kuului siihen
maltilliseen keskustaan, niihin tasavaltalaisiin aristokraatteihin,
jotka ihailivat brittiläistä hallitusmuotoa ja valistunutta ruhtinas-
ja aatelisvaltaa ja jotka vallankumouksen esitaistelijoista piankin
joutuivat sen uhreiksi. Sitä paitsi oli hänellä liiaksi paljon
naisellisia ja inhimillisiä ominaisuuksia ollakseen johdonmukainen
poliitikko. Yli kaiken rakasti hän vapautta, mutta sitäkin enemmän —
ihmisiä. Hän ei tuntenut sellaista oikeuskäsitettä, joka olisi voinut
vaientaa hänessä ihmisrakkauden äänen. Ei ollut sitä aatteellista
päämäärää, jota hän ei olisi syrjäyttänyt auttaakseen jotakin ystävää
ja sellaisiakin, jotka eivät olleet sitä. Ja niitäkin oli paljon.
Rouva de Staël oli suuri lumoojatar, mutta ihmisten suosiota hän ei
suinkaan saanut ilmaiseksi. Lakkaamatta sai hän voittaa ennakkoluuloja
ja taistella vihamielistä suhtautumista vastaan. Hänen porvarillinen
syntyperänsä ja epäsovinnainen käytöksensä herättivät alun pitäen
pahennusta vanhoillisissa ylimyspiireissä. Hän oli erikoisolento,
mutta karsain silmin todettiin, että hän sen myös itse tiesi ja salli
itselleen neron vapauksia, jotka olisivat olleet anteeksiantamattomia
tavalliselle kuolevaiselle. Tahallaan hän ei tahtonut loukata ketään.
Hän oli sitä mieltä, että henkinen ylemmyys tuli paremmin näkyviin
hyväksymisen kuin kielteisen arvostelun kautta, ja toteutti yleensä
tätä sääntöä myös käytännössä, mutta vilkkaan, suoran ja väkevän
temperamenttinsa vuoksi ei hän aina tullut tarpeeksi ottaneeksi
huomioon ympäristönsä hermoviritystä: hänen tapanaan oli virittää se
itse. »Tässä seurustelukykyisessä hengessä oli omituinen anomalia,
häneltä puuttui tahdikkaisuutta», kirjoittaa rva de Staëlista hänen
rococokulttuurin läpitunkema ystävättärensä, kreivitär de Boigne
muistelmissaan. »Hän kauhisti naisia ja loukkasi miehiä», sanoo
hänestä muuan pahansuopainen naishuomioija. Ja myöhemmän ajan
kirjailijoista ovat etenkin Goncourt-veljekset lainanneet elävän
taiteilija-siveltimensä mitalin nurjan puolen esittämiseen. Kas tässä
eräs sellainen pienoiskuva rouva Neckerin salongista: »Kaikkien
keskellä nähdään punakka nainen, jalopeuran harjaa muistuttava
tukkalaite päässä ja ihonyppylöitä kasvoissa. Hän kävelee edestakaisin
kuivin huulin, yhtä kulmikkain liikkein kuin aattein, miesmäisin elein,
ja linkoaa silloin tällöin pojan äänellä jonkun voimaperäisen tai onton
lauseen — se on rouva de Staël.» Ylläoleva kuvaus ei tietenkään ole
aivan hyväntahtoisesta mielenlaadusta lähtenyt, mutta siinä kohden se
on paikkansa pitävä, että rva de Staël kylmästi katsottuna oli ruma.
Se on kaikkien ensi vaikutelma hänestä. Kuitenkin se jo seuraavassa
silmänräpäyksessä unohtuu, ja nähdessään hänen kauniin katseensa,
kuullessaan hänen äänensä soinnun, seuratessaan hänen kasvonilmeittensä
leikkiä ja hänen ajatustensa vaihtelevaa virtaa joutuvat
tavallisesti vastahakoisimmatkin hänen henkensä vastustamattoman
vetovoiman valtoihin ja palkitsevat häntä siitä liioittelevan
ihastelevin mainesanoin. Ei kunnian, vaan sydämien ja sympatiojen
voittaminen olikin rva de Staëlille tärkeintä. Mutta vaikka hänen
viehättämisenhalussaan täten itse asiassa oli enemmän vaistomaista
rakkauden kaipausta kuin varsinaista turhamaisuutta, oli tämä hänen
rumuutensa hänelle koko elämän ijän salaisen kärsimyksen aiheena. Ja
muihinkin nähden oli hän tässä suhteessa erittäin hienotunteinen. Jos
hänelle sanottiin, että joku oli ruma, tuotti se hänelle mielipahaa.
Itse hän aina asetti sanansa niin, ettei hänen tarvinnut käyttää tuota
sanaa, hän puhui vain ulkonaisista etuuksista tai niiden puutteesta.

Missään tapauksessa ei rva de Staël voinut valittaa sitä, että
»ulkonaisten etuuksien» puute olisi tuominnut hänet osattomaksi
rakkaudesta ja ihailusta. Hänen aikansa henkinen ylimystö oli
polvillaan hänen edessään. Ranskan hienoimmat, hurmaavimmat ja
älykkäimmät seuramiehet kurkoittivat hänelle rakkauttaan, joka seikka
ei suinkaan ollut hänelle epämieluista. Sillä sitä mies-ihannetta, jota
hän ei löytänyt avioliitostaan, etsi hän kernaasti sen ulkopuolelta,
maailmanmiesten, menestyssankarien, salonkileijonain joukosta. Hän
tahtoi loistaa ollakseen rakastettu ja rakastaa itseään loistavampaa
ja voimakkaampaa miestä. Tämä hemmoiteltu, itsehillintään tottumaton,
nerokas lapsi olisi tarvinnut rakkaudessa herran, elämässä johtajan,
»un guide fort et doux», kuten hän itse sanoo; sellaista hän ei
koskaan saanut ja hänen onnettomuutensa alkoi siitä, että hän luuli
sellaisen löytäneensä. »Narbonne, Talleyrand ja Mathieu de Montmorency
ovat ne kolme miestä, joita eniten olen rakastanut», sanoo rouva
de Staël myöhemmin puhuessaan näistä nuoruusvuosistaan. Paitsi
viimemainittua suhdetta, joka koko ajan pysyi pelkän ystävyyden
rajoissa, tuottivat molemmat edellämainitut herrat, jotka keskenään
kilpailivat sekä Ranskan salonkimaailman ensimäisestä sijasta että
rouva de Staëlin suosiosta, hänelle yhtämittaisia pettymyksiä. Hänen
ensimäisen todellisen sydänsurunsa aiheutti kreivi Narbonne ja monta
kovaa sisäistä taistelua sai hän käydä tämän kiintymyksensä vuoksi,
kunnes sekin, kuten kaikki intohimot hänen sydämessään, vaimentui
epäitsekkääksi ja palvelevaksi ystävyydeksi.

Sellaista pian tarvittiinkin. Vallankumous kaikkine hirmuineen oli
tullut ja kehittyi yhä väkivaltaisemmaksi ja aivan toisenlaiseksi kuin
mitä rva de Staël ensi innostuksessaan oli kuvitellut. Alkutapaukset
olivat kylläkin lupaavia ja niiden ensi vaiheet tuottivat hänelle
pelkkiä iloisia ja ylpeitä hetkiä. Hänen jumaloidun isänsä lyhyen
valtiomies-onnen aurinko huikaisi hänet. Necker, joka v. 1787 oli
kadottanut ministeripaikkansa ja karkoitettu maasta, kutsuttiin
nimittäin takaisin elokuussa v. 1788 pelastamaan vararikon partaalla
olevaa maata. Seuraavan vuoden heinäkuussa kuitenkin kuningas erotti
hänet, mutta kutsutti heti uudelleen kolmannen kerran takaisin, jolloin
Neckeriä tervehdittiin Ranskan pelastajana ja jolloin hänet tyttärineen
vietiin riemusaatossa Versailles'iin lippujen liehuessa ja soiton
pauhatessa, ihmisten vetäessä heitä ja naisten polvistuessa heidän
eteensä maantiellä. Tämä oli Neckerin poliittisen keskinkertaisuuden
viimeinen voitto ja samalla viimeinen täysin onnellinen päivä hänen
tyttärensä elämässä. V. 1790 syyskuussa asustaa Necker jo julkisesta
elämästä lopullisesti syrjäytettynä maatilallaan Coppet'ssa, joka
oli hänen ja josta oli tuleva myös hänen tyttärensä vakituinen
maanpakopaikka.

Toistaiseksi on rva de Staël vielä Parisissa. »Hänen kotinsa on»,
kirjoittaa amerikalainen ministeri Morris Washingtonille, »jonkinlainen
muusain temppeli, jonne henkevä ja ylhäinen maailma kokoontuu kaksi
kertaa viikossa illalliselle, kerran tai useammin päivälliselle.» Hänen
maineensa kasvaa päivä päivältä, sitä häväistään yhtä paljon kuin
kunnioitetaan. Vallankumouksen lietsoessa kaikkia intohimoja herättivät
välittävät mielipiteet, joita rva de Staël edusti, juuri eniten
pahaa verta kummassakin vastapuolueessa. Vastavallankumoukselliset
painattivat hänestä suorastaan häväistyskirjoitelmia, joissa hänen
yksityisestä elämästään ja politiikastaan tehdään mitä verisintä pilaa.
Kuuluisin näistä lentokirjasista on Rivarolin _Actes des Apôtres_
(»Apostolien teot»). Tätä vainoa jatkui vielä senkin jälkeen, kun
rva de Staël oli pelastanut lukemattomia rojalisteja pyövelin piilun
alta. Vielä v. 1797 omistaa »Le Thé» hänelle tällaisen kiitospuheen:
»Älkää sekaantuko julkisiin asioihin. Ruotsi vaatii teitä takaisin.
Teidän aviolliset velvollisuutenne odottavat teitä. Jos kuitenkin,
kuten pimeyden tyttäret, olette saanut alkunne Acheronista ja yöstä,
niin palatkaa varjojen valtakuntaan. Teidän paikkanne on Raivottarien
rinnalla.»

Hänen suhteensa Narbonneen oli julkinen salaisuus ja kun tämä v. 1791
rva de Staëlin toimesta sai sotaministerin paikan, virkahti kuningatar
hieman pisteliäästi: »Mikä kunnia rouva de Staëlille, jolla nyt on koko
armeija käytettävänään.» Mutta elettiin nopeain muodonvaihdosten aikaa;
jo seuraavana vuonna erotettiin Narbonne ja siitä lähtien asettaa aika
rva de Staëlin älylle ja hyvyydelle yhä suurempia koettelemuksia.
Hänen lähin valtiollinen toimintansa keskittyy tästä alkaen melkein
yksinomaan vallankumouksen onnettomain uhrien pelastamiseen. Henkensä
kaupalla auttoi hän valtion pannahisia pakenemaan syyskuun murhien
aikana, m.m. saivat Narbonne ja Talleyrand kiittää häntä hengestään.
Tutut ja tuntemattomat, ystävät ja viholliset, kaikki mikä eli
ja kärsi, mahtui hänen sydämeensä. Ja vasta viimeisessä tingassa
pelastautui hän itse Sveitsiin, jossa hänen toinen poikansa Albert
syntyi samana syksynä.

Tulee kysyneeksi: miten oli rva de Staëlin koti- ja avioelämän
laita näinä aikoina? Mitä osaa näytteli parooni de Staël vaimonsa
moniharrastuksellisessa elämässä? Täytyy vastata: sangen vähäistä,
vähempää kuin moni muu, heidän avioliittonsa kun yleensä oli aivan
virallista laatua. Heidän perhetapahtumistaan voidaan mainita, että
v. 1787 heille syntyi tytär, joka kuoli heti syntymän jälkeen, ja v.
1790 syntyi vanhin poika August. Tiedetään myös, että rva de Staël
jonkun verran auttoi miestään tämän poliittisessa kirjevaihdossa, mutta
tämä tapahtui tietenkin vain ulkonaisista ja yhteisistä etusyistä,
joita rva de Staël aina piti silmällä, joskin voi olla eri mieltä
siitä, kuinka sopivaa ja edullista oli tehdä juuri Ruotsin lähettilään
talo koko Europan valtiollisten juonien ahjoksi. Niinpä väittääkin
professori Schuck, että Staël aina voitti, kun hän oli yksin, ja
aina kärsi tappion, kun hänen levoton rouvansa oli mukana pelissä;
mutta ainakin sai Staël sekä aluksi että lopuksi kiittää rouvaansa
lähettilästoimestaan.

Yhtä vähän kuin rouva de Staëlin isällä oli hänen miehellään
valtiollisella uralla mitään erikoisempaa menestystä. Kustaa III ei
luottanut häneen ja koko lähettiläsaikansa oli Staëlilla Ruotsin
hallituksen vakooja lähettyvillään. Hänet kutsuttiin takaisin v. 1792,
mutta pääsi hän Kustaa III:n kuoltua holhoojahallituksen aikana yhdessä
Reuterholmin ja Bonden kanssa taas määräävään asemaan Ruotsissa. V.
1795 tuli hän uudestaan Ruotsin lähettilääksi Parisiin ja erotettiin
siitä virasta jälleen v. 1796. Vielä kolmannen kerran v. 1797 sai hän
rouvansa välityksellä lähettilään toimen, jossa hän oli vuoteen 1799.
Tällöin oli hänellä jälleen niskoillaan noin 150 000 livren velat,
valtiollisiin ja henkilökohtaisiin tarpeisiin hankittuja, ja hänen
valtiomies-maineensa lopullisesti menetetty. Vielä murheellisempi oli
hänen sisäinen kehitysviivansa. Epäilemättä ei rouva de Staël ollut
mikään ihanteellinen aviovaimo, eikä hänen mukanaan tullut raha- ja
valta-asema näytä korvanneen Staëlille kotoisen rauhan menetystä,
vaikkakin tämä puolestaan haki itselleen lohdutusta teatterinaisien
parista. Hän tuli yhä raskasmielisemmäksi, muuttui uskonnolliseksi
ja kun v. 1789 ruotsalaisen mystiikan apostoli Reuterholm saapui
Ranskaan, joutui hän tämän vaikutuksesta kokonaan illuminaattein ja
vapaamuurariliikkeen valtoihin. Osittain salaisista perheasioista
johtunee, että hän v. 1791 kirjoittelee epätoivoisia kirjeitä
ystävälleen Rosensteinille: »Olen niin onneton kuin järkevä ihminen
yleensä voi olla», sanoo hän. V. 1799 tapahtui avioparin välillä
vihdoin virallinen ero. Loppuijällään tuli Staël tylsäksi, kadotti
muistinsa ja kuoli henkisesti ja aineellisesti murtuneena miehenä v.
1802, samoihin aikoihin, jolloin rva de Staëlin varsinainen voimakausi
vasta alkaa.

Rva de Staëlin viholliset väittävät hänen suurella itsekkäisyydellään
myrkyttäneen miehensä elämän, ja mahtavin näistä vihollisista,
Napoleon, kirjoittaa v. 1800 veljelleen Josephille seuraavan raskaan
syytöslauselman: »Herra de Staël elää syvimmässä kurjuudessa,
sill'aikaa kuin hänen vaimonsa pitää päivällisiä ja tanssiaisia.
Arvosteltakoon kernaasti rouva de Staëlia saman mittapuun mukaan kuin
miestä; mutta jos jokin mies, joka olisi perinyt Neckerin omaisuuden ja
joka niin kauan olisi käyttänyt hyväkseen niitä etuuksia, mitä kuuluisa
nimi suo, jättäisi vaimonsa kurjuuteen ja eläisi itse ylellisyydessä,
niin suvaittaisiinko sellaista miestä seuraelämässä?»

Tämä totuus rouva de Staëlin julmuudesta miestään kohtaan on
epäilemättä mitä suurimmassa määrin harhaanviepä. Sillä kaikki, jotka
rouva de Staëlin tunsivat, todistavat yksimielisesti, että hänen
luonteensa pohjapiirre oli hyvyys ja auttavaisuus. Myöskin miestään
hän riensi holhoamaan saatuaan tietää tämän avuttomasta tilasta.
Mutta tietenkin oli hän jo tämän ajan kuluessa, saatuaan suurempia
elämäntehtäviä kuin aviovaimon, ehtinyt kasvaa avioliittotragediansa
herraksi, joka ei koskaan ollut ollutkaan hänen elämänsä suurimpia.

Mutta älkäämme ehättäkö asioiden edelle. Kauhun vuonna 1792 jätimme
siis tuon kovasydämisyydestä ja vallankumouksellisesta hurjuudesta
syytetyn rva de Staëlin pelastamaan vainottuja emigrantteja. Useimmat
näistä, m.m. Talleyrand ja Narbonne, pakenivat Englantiin ja sinne
kiiruhti rva de Staëlkin heti v. 1793 alussa. Tämän päätäpahkaisen
matkan pohjimmaisena syynä oli onneton rakkaus Narbonneen, jonka
keveälle seuramiesluonteelle rva de Staël oli ollut vain ohimenevä
eikä aivan laskelmista vapaa ihastus ja jonka kanssa tällä vielä
oli viimeiset tuskalliset erokohtaukset suorittamatta. Se tapahtui
Englannissa, Micklehamissa, jossa ranskalaiset emigrantit asustivat.

Neljä kuukautta viipyi hän Juniper Hallissa, tuon pienen siirtolan
keskipisteenä, herättäin täälläkin huomiota nerokkaisuudellaan ja
epäsovinnaisuudellaan, ihastusta ja pahastusta kuten aina. »Rouva de
Staël on nero», kirjoittaa hänestä tohtori Bollman, »epätavallinen
nainen kaikessa, mitä hän tekee. Hän nukkuu ainoastaan pari tuntia
ja on herkeämättömän, hirvittävän työteliäs koko muun ajan. Hänen
puheensa on täynnä hyvää tuulta ja leikinlaskua. Arki-ihmisiä hän ei
suvaitse. Hän kirjoittaa istuessaan kammattavana, aamiaista syödessään,
sanalla sanoen kolmannen osan päivästä, mutta hänellä ei ole malttia
tarkastaa mitä hän on kirjoittanut.» Kerrotaan niinkin, että rva
de Staël olisi antanut Narbonnelle kirjoitelmansa korjattaviksi ja
puhtaaksikirjoitettaviksi ja että tämä kova koetus olisi tehnyt lopun
ritarin rakkaudesta. Mitä oikeastaan heidän välillään tapahtui, sitä
ei tiedetä. Rouva Récamier, rouva de Staëlin läheinen ystävä ja
uskottu, vakuuttaa, että »herra Narbonne käyttäytyi hyvin pahoin, kuten
menestyksen hemmoittelemat miehet usein tekevät.» Siitä huolimatta
ei rva de Staël katkaissut välejään Narbonneen. Hänessä oli ainainen
tyhjyyden kammo ja enemmän kuin mitään karttoi hän elämässä tuota
hirvittävää sanaa »irreparable», Ehjentää, parantaa, kääntää kaikki
parhain päin, se oli hänen luonnollinen asenteensa kohtalon iskuja
vastaan. »Ei kukaan ole mennyt pitemmälle ystävyyden uskonnossa kuin
minä», saattoi hän itsestään sanoa täydellä syyllä.

Mutta hän kärsii. Hän palaa Englannista Coppet'hen epätoivoisena,
ystävättömänä, haaksirikkoutuneena. Tuska ja levottomuus isänmaansa
ja ystäväinsä kohtalosta ja omat sydänsurut ovat murtaa hänet.
Kaikki näyttää epäonnistuvan, kaikki syöksyvän kohti perikatoaan,
ihmisyyden asia ja yksityinen onni! Turhaan on hän Englannista pitäin
kirjoitelmallaan _Reflexions sur le procès de la reine_ (»Mietteitä
oikeudenkäynnistä kuningatarta vastaan») yrittänyt pelastaa Ranskan
kuningatarta, turhaan ajanut takaa pakenevaa lemmenunelmaansa.
Narbonne on hyljännyt hänet, Talleyrand paennut Amerikaan; koko hänen
hengenheimolaispiirinsä on hajalla, häneltä itseltään tie Parisiin
tukossa. Tällöin hän myös ensi kerran tuntee katkeran maanpaon tuskan
esimakua ja häneen iskee kyntensä ikävyys, »l'ennuie», joka on hänen
elämänsä painajainen ja kirous. Samoin kuin Byron ja Chateaubriand on
rva de Staëlkin pilannut elämänsä ja myllertänyt maailman ylösalaisin
vain paetakseen ikävää, ikävää ja yksinäisyyttä. Yksinäisyys on
ainoa, jota hän pelkää! Hän suunnittelee Amerikaan lähtöä, Sveitsin
»helvetillinen rauha» hermostuttaa häntä. Luonto ei voi antaa
lohdutusta hänelle, Parisin salonkien helmalapselle, joka löytää ilonsa
vain henkisestä vuorovaikutuksesta ihmisten välillä ja jonka mielestä
rue du Bac'in katuojatkin ovat kauniimmat kuin kaikki Sveitsin alpit.

Tämä ensimäinen ankara murroskausi rva de Staëlin elämässä tekee
hänestä kirjailijan. Löytääkseen itsensä, päästäkseen vapaaksi
tunteittensa orjuudesta ja merkitäkseen kantansa ajan suurissa
kysymyksissä antautuu hän nyt täydellä todella kirjailemaan, samalla
kun hän edelleen yhdessä miehensä kanssa, joka vuoden loppuun asti
oleskeli Coppet'ssa, jatkaa emigranttien avustamista, etsien täten
herkeämättömästä toimeliaisuudesta viihdytystä kalvavalle kaipuulleen.

Jo Englannissa ollessaan oli hän pannut alulle teoksen intohimoista,
_De l'influence des passions sur le bonheur des individus et des
nations_ (»Intohimojen vaikutuksesta yksilöjen ja kansakuntien
onneen»), joka ilmestyi v. 1796 ja herätti silloin melkoista huomiota.
Saattaa helposti havaita, että ne personalliset mielenliikkeet,
jotka ovat tämän kirjasen alkutyöntöinä ja jotka siinä ovat saaneet
pessimistisen yleistämisen osakseen, ovat lähtöisin Narbonne-suhteen
rikkoutumisesta. Alkusanassa perustelee tekijä kirjan syntyä
seuraavasti: »Ollen tuomittu kuuluisuuteen, olematta silti tunnettu,
tunnen tarvetta saattaa itseni oikeaan valoon kirjoitusteni kautta.
Ollen lakkaamatta panettelun alaisena ja pitäen itseäni liian
vähäpätöisenä pulmakseni itsestäni täytyy minun panna toivoni siihen,
että julkaistessani nämä mietelmäini tulokset annan vähän oikeamman
käsityksen elämäntavoistani ja luonteeni laadusta.» Teos jakautuu
kolmeen eri osastoon, joista ensimäisessä käsitellään yksityisiä
intohimoja, kuten kunnianhimoa, turhamaisuutta, rakkautta, pelihimoa,
ahneutta, juoppoutta, kostonhimoa, puoluekiihkoa, toisessa erilaisia
sielunkykyjä ja -tiloja, kuten ystävyyttä ja lapsen- ja vanhempien
rakkautta, kolmannessa ihmisessä itsessään löytyviä vastustuskeinoja
intohimoja vastaan. Ollen itse kunnianhimolla ja turhamaisuudella
ruokittu, rakkauden elinkautisvanki ja irralleen päästettyjen
intohimojen silminnäkijä maailmanhistoriallisessa luhistumisessa,
on luonnollista, että tekijä käyttää vakuuttavampaa kieltä silloin,
kun hän puhuu noiden synkeiden mahtien vastustamattomasta tuhotyöstä
kuin silloin, kun hän suosittelee keinoja niiden voittamiseksi,
kuten ystävyyttä, opintoja, filosofiaa, uskontoa. Luku rakkauden
kohtalokkaisuudesta on teoksen mielenkiintoisin, hehkuvin ja
runollisin. Sen yllä lepää henkäys oikeaa Chateaubriandilaista
melankoliaa, jossa kuoleman ajatus erottamattomasti yhtyy yksin
rakkauden onneenkin. Rakkaus on aina murheellinen, murheellisin
sille, jolle se on kaikki, naiselle. »Rakkaus on naisten koko elämä,
miehille vain sivuseikka. Naiset ovat sydämen siteillä sidotut,
miehet eivät.» »On sisäinen vakaumus siitä, että kaikki, mikä seuraa
rakkautta, on tyhjyyttä, ja tämä vakaumus johtaa ajatukset kuolemaan
rakkauden onnellisimpinakin hetkinä.» Luku loppuu huudahdukseen:
»Mitä antaisikaan siitä, ettei olisi koskaan rakastanut, ei koskaan
tuntenut tuota hävittävää tunnetta, joka kuten Afrikan hehkuva tuuli
kuivaa uhrinsa kukassaan, kaataa parhaassa voimassaan, painaa maahan
pystyn varren, jonka oli määrä kasvaa ja varttua.» Alkuaan oli teokseen
suunniteltu vielä toinen osa, jonka piti käsitellä muinaisten ja
nykyaikaisten hallitusmuotojen osuutta intohimojen historiassa ja joka
jäi pelkäksi suunnitelmaksi. Näiden mietelmien lopputulos on: tulee
pelätä ja paeta intohimoja, noita sielun orjuuttajia, vapautua niistä
särkeytymisen hinnallakin, talttua ottamaan elämä vastaan pisare
pisarelta. Hallitusten tulee pyrkiä tekemään kaikki onnellisiksi,
moralistien opetettava yksilöjä tulemaan toimeen ilmankin onnea.

Tämä teos, joka sisältää joukon teräviä huomioita ja hienoja
havaintoja, on mielenkiintoinen etupäässä valonheittäjänä rva de
Staëlin omaan sielunelämään tänä taitekohtana. Myöskin löysi se
kiitollisimmat lukijansa samanlaisista kokemuspiireistä. M.m. Rahel
Varnhagen, jolle Ruotsin lähetystön sihteeri Brinkman oli lähettänyt
kirjan ja joka juuri oli käynyt läpi ankaran eroottisen kriisin,
kirjoitti tälle, että rva de Staël oli »tullut hänelle avuksi kuin
Jumala.»

Niihin aikoihin alottaa rva de Staël myös valtiollisten kirjoitelmiensa
sarjan. Ensimäiset teokset tältä alalta ovat v. 1794 julkaistu
_Réflexions sur la paix adressées à M. Pitt et aux Français_
(»Mietelmiä rauhasta, omistettuja hra Pittille ja ranskalaisille»)
sekä vuotta myöhemmin julkaistu _Reflexions sur la paix intérieure_
(»Mietelmiä sisäisestä rauhasta»), joissa hän ajaa ulkonaisen rauhan
ja sisäisen järjestyksen ja suvaitsevaisuuden asiaa. Tasavalta on
ainoa mahdollinen hallitusmuoto, sanoo hän, mutta mitään eroa ei itse
asiassa ole järjestystä rakastavain tasavaltalaisten ja vapautta
rakastavain monarkistien välillä. Tässä kuten hänen poliittisessa
suhtautumisessaan yleensä tulee näkyviin tuo sama oikeudentunnosta ja
urhoudesta johtuva sisäinen ryhti esiintyä tasavaltalaisena ylimysten
ja ylimyksenä tasavaltalaisten kanssa, mikä ei suinkaan ollut omiaan
juuri helpoittamaan hänen elämäntaisteluaan.

Vaikeimmat taistelut ovatkin vasta edessä päin. Vuonna 1794 kuolee
hänen äitinsä, ja se on muutenkin erittäin kohtalokas vuosi rouva
de Staëlin elämässä. Eräänä syyskuun päivänä, kun rouva de Staël
on Lausannessa ajelemassa, tulee häntä vastaan nuori mies, joka
pysähdyttää vaunut ja esittää itsensä: Benjamin Constant. Rouva
de Staël pyytää häntä nousemaan vaunuihin ja vie hänet luokseen
illalliselle. Siitä alkaa uusi kausi hänen elämässään, rakkaustarina,
joka kestää hautaan saakka.




III.


Benjamin Constantissa, josta on sanottu, että hän oli »le plus grand
des hommes distingués» ja samalla »le plus perverse des hommes avant
trente ans» ja joka itse on sanonut tunnussanansa olevan »sola
inconstantia constans», löysi rouva de Staël, joskaan ei itseään
voimakkaampaa luonnetta elämänsä ankkuriksi, kuitenkin sen vertaisensa
hengenheimolaisen, jota hän siihen asti oli turhaan etsinyt.

Heissä on muuten paljonkin yhteisiä piirteitä. Ollen vanhempainsa
ainoa lapsi oli Benjamin Constant samoin kuin rva de Staël erinomaisen
varhaiskehittynyt, hemmoiteltu ja lahjakas, täysi-ikäinen jo lapsena.
Hänen isänsä, Hollannin palveluksessa oleva upseeri, tahtoi antaa
pojalleen mahdollisimman huolellisen tietopuolisen kouluutuksen, ja
jo kolmentoista ikäisenä aloitti pikkuvanha maailmanmies opintonsa
Oxfordin, Erlangenin ja Edinburghin yliopistoissa, oksastaen
täten ranskalaiseen rotuunsa ja sveitsiläiseen syntyperäänsä
täysin kosmopoliittisen kasvatuksen. Mutta tässä rikassieluisessa
nuorukaisessa, josta myöhemmin oli tuleva itse-erittelevän romaanin
mestari ja uranuurtaja, kehittyi älyn ja tunne-elämän herkkyys
tuntuvasti tahdon kustannuksella. Hänessä oli nautinnonhimoa, jota oli
mahdoton tyydyttää, maailmantuskaista kaipausta, jota ei mikään onni
elämässä, ei parhain nainen eikä suurin rakkaus voinut viihdyttää,
epämääräistä toimintahalua, jota este kiihoitti, mutta jonka menestys
kuihdutti, hienoa itse-ivaa ja herkkähermoista vastaanottavaisuutta,
ainaista sisäistä levottomuutta, joka laadultaan ei ollut vähemmän
kohtalokasta kuin rouva de Staëlin. Huudahdus tällainen: »Minä raivoan,
minä kadotan järkeni raivosta, mutta oikeastaan on koko asia minulle
yhdentekevä», kuvaa hyvin hänen puoliluonnettaan.

Kohdatessaan toisensa olivat molemmat 26-vuotiaita, molemmat
kokeneita rakkausasioissa; Constant monessa suhteessa jo elähtänyt
kyynikko, mutta samalla huvitettu naisista ja politiikasta, täynnä
uutuuden janoa ja kunnianhimoa, terävä havainnoitsija, sukkela
väittelijä ja älyniekka, suuri talentti, ei mikään luonne; rouva
de Staël poliittisilta elämyksiltään hänestä edellä, ulkonaisesti
vaikutusvaltaisempi, sisäisesti sekä särkyneempi että lujempi, kypsä
suureen rakkauteen ja suureen kärsimykseen. _Corinne_ -romaanissaan hän
sanoo tähän elämänsä merkitsevimpään tapahtumaan viitaten: »Ce n'est
pas le premier amour qui est ineffaçable, il vient du besoin d'aimer,
mais lorsqu'après avoir connu la vie et dans toute la force de son
jugement, on rencontre l'esprit et l'âme que l'on avait jusqu'alors
vainement cherchés, l'imagination est subjuguée par la vérité et l'on a
raison d'être malheureuse.»

Heti alun pitäen tunsivat nämä molemmat poikkeusolennot vastustamatonta
vetovoimaa toisiinsa, eikä kestä kauankaan, ennenkuin he liittyvät
yhteen mitä läheisimmin sitein. Joskaan nämä siteet eivät koskaan
muuttuneet muodollisesti sitoviksi, olivat ne kuitenkin niin
voimakkaita, etteivät mitkään esteet voineet niitä murtaa, ei edes
rakastavien oma tahtokaan, kun he kahleitaan vastaan kapinoiden
pyrkivät niistä vapaiksi, ei uudet avioliitot toisten kanssa. He
tarvitsivat toisiaan henkensä hedelmöittäjiksi, sointuivat yhteen
erinomaisesti, rasittivat, vaivasivat toisiaan, pitivät myrskyisiä
kohtauksia, mutta eivät voineet riistäytyä irti toisistaan. Heidän
keskustelunsa oli loistavinta, mitä saattoi kuulla. »Se, joka ei
ole nähnyt rouva de Staëlia Benjamin Constantin seurassa» todistaa
historioitsija Sismondi, »ei ole häntä tuntenut, sillä vain hänen
henkisellä yksilöllisyydellään oli voimaa päästää rouva de Staëlin
olemus täysiin oikeuksiinsa. Myös Constant oli ainoastaan Coppet'ssa
itseään. Kun näin hänet rouva de Staëlin kuoleman jälkeen, oli hän niin
sisäisesti murtunut, etten ollut entistä Constantia enää tuntea.»

Mutta jo niin aikaiseen kuin v. 1797 osoittaa Constant kyllästymisen
merkkejä siihen levottomasti heittelehtivään elämään, jota rouva de
Staël vietti, siihen kuumeiseen jännitystilaan, joka aina vallitsi
hänen ympärillään. Yhä enemmän ja enemmän alkaa häntä myös vaivata
olla suhteessa naiseen, jolle hän omien sanojensa mukaan »aina oli
välttämätön eikä koskaan riittävä». Hän kuvittelee kaipaavansa
hiljaista kotionnea, ja myöskin hänen sukunsa toivoo, että hän luopuisi
nöyryyttävästä kantapoika-asemastaan rouva de Staëlin hovisaatossa
ja menisi naimisiin joko tämän tai jonkun muun kanssa. Constant
lienee tehnytkin avioliittotarjoumuksen rva de Staëlille, mutta siitä
huolimatta, että tämä v. 1797 oli synnyttänyt hänelle tyttären,
Albertinen, joka ulkomuodoltaankin, m.m. hiustensa punervan värin
puolesta, oli ilmetty isänsä ja josta oli tuleva äitinsä elämänilo,
ei hän ollut halukas aviolliseen riippuvaisuuteen eikä liioin valmis
vaihtamaan kuuluisaa nimeään uuteen, vielä senkään jälkeen, kun parooni
de Staël oli kuollut. Vasta myöhemmin, kun epävakainen Constant toden
teolla oli iskenyt silmänsä erääseen »todelliseen naiseen», saa tämä
avioliittokysymys toisen käänteen, mutta yhtä huonolla tuloksella.
Kärsimyskin tuntui liittävän heitä vain yhä syvemmin yhteen. He
kärsivät, mutta kuten yleensä on laita kohtalokkaiden intohimojen
luomassa elämäntunnossa, oli tässäkin suhteessa elämänsisällön panos
niin suuri, että lienee vaikea päättää, kohtasivatko he toisensa
onnekseen vai onnettomuudekseen.

»Mietelmät rauhasta» sekä hänen miehensä uudistettu lähettilään asema
helpottivat rva de Staëlin palausta Parisiin. Vuodesta 1795 on hänen
valtiollinen vaikutusvaltansa taas kasvamaan päin. Hän avaa jälleen
kotinsa direktorio-ajan kirjavalle yleisölle ja on toimeliaampi kuin
milloinkaan; hänen elämänsä on yhtämittaista aatteiden ja ihmisten
ajometsästystä. Hänellä on sormet mukana jok'ikisessä poliittisessa
juonessa, hän pitää salonkia milloin Parisissa, milloin Coppet'ssa,
ja Constant on nyt niiden vakituinen vieras ja emännän ylin
ystävä. Tapansa mukaan on rouva de Staël päättänyt luoda tällekin
ystävälleen loistavan tulevaisuuden, sentähden esittää hän hänet
vaikutusvaltaisille suosijoilleen harvinaisen lupaavana poliittisena
kirjailijana ja puhujana, jota paitsi Constantin julkaisema pieni
valtiollinen lentokirjanen ja hänen säkenöivän henkevä keskustelunsa
ja terävä kielensä puhuvat nekin puolestaan samaan suuntaan. Vanhoja
ystäviäänkään ei rva de Staël silti unohda: Narbonnen hän auttaa
Parisiin ja Talleyrandille hän toimittaa pääsyn Philadelphiasta
takaisin isänmaahan sekä puuhaa hänelle ulkoministerin paikkaa. Samalla
hän tekee uutterasti kirjallista työtä, kokoaa aineksia romaaniin
_Delphine_ sekä valmistaa painokuntoon laajan 600-sivuisen teoksen
»Kirjallisuudesta», _De la littérature considérée dans ses rapports
avec les institutions sociales_, joka ilmestyy v. 1800.

Tämä teos, joka on älykäs ja epätasainen kuten koko rva de Staëlin
tuotanto, kypsinkin osa siitä, on tavallaan uraa-uurtava uudelle
kirjalliselle katsantokannalle. Ensi kerran sanotaan siinä julki se
ajatus, että jonkun kansan kirjallisuuden on oltava sopusoinnussa
kansan sisäisen ja ulkonaisen kehityksen kanssa. Kirjallisuuden
on myös tultava yhteelliseksi poliittisten vakaumusten kanssa;
tasavaltalaiselle kansalle siis tasavaltalainen kirjallisuus.
Vallankumouksesta tulee kasvaa uusi vapaampi ja inhimillisempi
runous. Välitön vuorovaikutus todellisen elämän ja muiden maiden
kirjallisuuden kanssa on avaava arvaamattomia kehitysmahdollisuuksia
kansalliskirjallisuudelle ja tekevä tulevaisuudessa mahdolliseksi
yleis-europalaisen kirjallisuuden, johon kukin kansa tuo oman
yksilöllisen lisänsä. Mutta luonnehtiessaan eri maiden kirjallisuutta
ja rientäessään pikamarssissa läpi kaikkien aikojen ajaa tekijä samalla
erästä aatetta, joka hänelle parantumattomana optimistina on erittäin
rakas: ihmissuvun ikuisen täydellistymisen eli edistyksen aatetta.
Hän koettaa todistaa, että kirjallisuuskin koko ajan edistyy, että
seuraava kausi aina on arvokkaampi kuin edellinen, ei edes keskiaika
muodosta poikkeusta, sivistys tekee työtään lakkaamatta. Niinpä
kreikkalaiset kaukaisessa muinaisuudessaan jäävät hyvin takapajulle,
Aiskhylos ja Sophokles tuskin ylettyvät Racinen pitsikalvostimiin.
Ja koko maailmankirjallisuus saa lopultakin kumartaa Ranskan XVIII:n
vuosisadan filosofeille. Kirjallisuus on rva de Staëlin mielestä ase
yhteiskunnallisia ennakkoluuloja ja vääryyksiä vastaan, ajatuksen
mahti, joka »tuomitsee kansoja ja kuninkaita», ja tämä utilitaristinen
käsitys kirjallisuudesta vaikuttaa sen, että tekijän silmäteränä
on filosofinen kirjallisuus. Lapsipuolen asemaan sensijaan jättää
hän runouden, jota useammin on käytetty ylistämään kuin vitsomaan
itsevaltiutta. »Jos hän olisi elänyt pari vuosikymmentä myöhemmin,
olisi hänestä, älyllisestä mukautumiskyvystään huolimatta, tullut
l'art — pour l'art teorian leppymätön vastustaja», sanoo rva de
Staëlista Johannes Wickman yliopistollisessa väitöskirjassaan. Lisäksi
käsittelee rva de Staël teoksessaan pohjoismaisen ja etelämaisen hengen
eroavaisuutta. Pohjoismaisiin kansoihin lukee hän englantilaiset,
saksalaiset, skandinaavit, etelämaisiin kreikkalaiset, roomalaiset,
italialaiset, espanjalaiset, ranskalaiset, edellisiä edustaa Ossian,
jälkimmäisiä Homeros. Tekijä ymmärtää hyvin vähän Dantea, eikä yhtään
Cervantes'ia, mutta Ossianin utuista melankoliaa ja raskasmielistä
vakavuutta, Shakespearen traagillista kauneutta ja saksalaisten
metafyysillistä pohjaa hän epämääräisesti ihailee. Tämä itsekohtainen
väritys tekee teoksen mielijohteista hedelmälliseksi, mutta vie pois
siltä sen historiallisen objektiivisuuden. Chateaubriand, joka juuri
valmisteli _Le génie du Christianismeään_, kirjoitti Fontanes'ille
ärtyisästi: »Minun hulluuteni on nähdä Jesus-Kristus kaikkialla aivan
kuin rva de S. näkee kaikkialla edistyksen» Kaiken kaikkiaan oli rva
de Staëlin tutkielma tarmokas vastalause ranskalaisen kirjallisuuden
formalismia ja materialismia vastaan, se kun vaati sopusointua sisällön
ja muodon, kirjallisuuden ja elämän välille ja merkitsi vapauden
kirjallisuuden päämääräksi ja samalla sen kukoistuksen edellytykseksi.

Mutta jättiläisvarjo on par'aikaa kohoamassa sen vapauden
taivaalle, jota rva de Staël ihannoi, ja yrittää tehdä lyhyen
lopun hänen poliittisesta kirjailustaan ja salonkipolitiikastaan.
Tämä uusi vapauden vihollinen on Napoleon. Hänen rautakädellä
ohjatussa valtakunnassaan, jossa ei ollut sijaa paino-, puhe- eikä
kokoontumisvapaudelle, ei ollut myöskään tilaa oppositsionisalongeille
eikä niiden kaunopuhujille. Vaikkakin rva de Staël alussa Napoleonin
ihailijana esiintyy hyvinkin kesysti ja mielittelevästi ensimäistä
konsulia kohtaan, on tämä jo teoksessa »Kirjallisuudesta» vainuavinaan
itseään kohtaan tähdättyjä vihjauksia. Constant merkitsee vielä
selvemmin kantansa. Tribunaatin jäsenenä hän nousee julkisesti
hallitusta vastaan, noudattaen siinä rouva de Staëlin neuvoa, että
kunkin on toimittava vakaumuksensa mukaisesti. Mikään ei kuitenkaan
ollut tällä hetkellä vaarallisempaa kuin Napoleonin-vastainen vakaumus,
sen huomasivat melkein kaikki ja liittyivät Napoleoniin. Mutta niin ei
uppiniskainen rva de Staël. Turhaan koettaa Joseph Bonaparte välittää
sovintoa veljensä ja rva de Staëlin välillä nyt ja myöhemmin. »Miksi
hän ei siis liity minun hallitukseeni» kysyy Napoleon, »mitä hän
oikeastaan tahtoo?» »Eihän ole kysymys siitä, _mitä_ minä tahdon, vaan
siitä, mitä minä ajattelen», vastaa rva de Staël.

Ennen lopullista kukistumistaan viettää hänen salonkinsa Parisissa
v. 1802 vielä viimeisen loistokautensa vieromisen, panettelun ja
sortovaltiaan vihan uhallakin. Sen häikäisevin koristus on nyt tuo
ihanuudestaan kuulu rouva Récamier, josta on sanottu, että hän oli
kauniin naisen täydellinen tyyppi sellaisena kuin se on lähtenyt Luojan
kädestä, olennoitu keimailu nerokkuuteen asti kehitettynä. Lämmin
ystävyys-suhde oli tähän aikaan syntynyt näiden molempien naisten
välille, ystävyys, joka kesti lujana kaikissa kohtalon vaiheissa. Tältä
ensi ajalta kerrotaan m. m. seuraava rva de Staëlin hienoa käytösälyä
kuvaava anekdootti: Mathieu de Montmorency istui pöydässä heidän
välissään ja huomautti ajattelemattomasti, että hänellä oli onni istua
henkevyyden ja kauneuden välissä. Siihen vastasi rva de Staël: »Tämä on
ensimäinen kerta, jolloin minusta sanotaan, että minä olen kaunis.»

V. 1802 julkaisee rva, de Staël viisiosaisen kirjemuotoisen romaanin
_Delphine_, joka on kirjoitettu henkilökohtaisten kokemusten
perusteella _La nouvelle Hèloisen_ malliin, ja paremminkin
järkeilevällä ja tunteilevalla kuin taiteellisella mielikuvituksella.
Mutta kirjassa on vauhtia, innostusta ja elämää, se on personallisin
kaikista rva de Staëlin teoksista ja muistuttaa tavallaan neiti de
Lespinassen kirjeitä, joihin rva de Staël tutustui kuitenkin vasta v.
1809, joten hän ei ole voinut niitä jäljitellä.

_Delphine_ on taisteluhansikas kirkollisia ja yhteiskunnallisia
ennakkoluuloja vastaan. Se julistaa sitä uskonkaavojen vastaista
oppia, että avioliitto on siveellinen vain silloin, kun aviopuolisot
todella ymmärtävät ja rakastavat toisiaan, mutta ei silloin, kun tämä
perustus puuttuu, ja sen pohjalla on se katkera ajatus, että jos nainen
on kerran mennyt naimisiin miehen kanssa, jota hän ei rakasta, on
hänen onnensa mennyttä, että ainoastaan miehen on lupa uhmata yleistä
mielipidettä, mutta että naisen tulee taipua olevien olojen alle.

Teoksen juoni on lyhyesti seuraava: Delphine, nuori leski, hyvä
ja puhdas nainen, välittömästi innostuva, luonnollinen olento,
rakastaa Léoncea. Pelastaakseen onnettomassa avioliitossa olevan
ystävättärensä Thérèse d'Ervinin, jonka salainen rakkaudenkohtaus on
aiheuttanut kaksintaistelun, hän uhraa oman maineensa, ja sovinnaisten
ennakkoluulojen orjana mustasukkainen Léonce menee naimisiin kylmästi
vehkeilevän ja tekopyhän Mathilde de Vernonin kanssa. Huomattuaan
erehdyksensä Léonce pyrkii uudelleen Delphineä kohti, mutta tämä torjuu
hänet pois, kun ei tahdo tuottaa surua Mathildelle. Tämän kuoltua on
Delphine jo nunna. Léonce syöksyy epätoivoissaan v. 1792:n melskeisiin
ja kuolee yhdessä rakastettunsa kanssa, joka ottaa myrkkyä.

Tavallaan on _Delphine_ avainromaani ja aikalaiset olivat sen
henkilökuvissa tuntevinaan piirteitä tekijästä itsestään ja hänen
tuttavapiiristään. Rva de Staëlin suhde mieheensä ja Benjamin
Constantiin onkin antanut teokselle sen todellisuuspohjan.
Päähenkilölle ei ole vaikea löytää vastinetta elämästä. Luonteensa
vaaroja kaihtamattoman ja suloisen välittömyyden puolesta on
Delphine sama henkilö, joka kerran eräässä kirjeessä kirjoittaa rva
Récamier'lle kuuluvansa niihin, joista ei voinut olla erillään ja
joiden kanssa ei voinut olla yhdessä, ei siksi, että he olisivat
pahoja ja itsevaltaisia, vaan siksi, että heissä on muille jotakin
outoa. Tekijä kuvaa Delphinessä omaa nuoruuden-aikaista olemustaan,
sisäisintä, liikuttavinta, epäkirjallista, epävaltiollista
naissieluaan. Kuten tekijän itsensä on Delphinenkin elämässä
erehdyksiä, jaloja varomattomuuksia, jotka tarkoitusperä aateloi.
Delphine sanoo itsestään, että hän ei ollut paha, mutta että hän
sentään varomattomuudellaan ja harkitsemattomalla toiminnallaan oli
saanut pahaa aikaan. »En ole osannut oikein ohjata elämän kulkua ja
niin olen syössyt muita mukanani turmioon.» Hänen suurin vikansa on
hyvyys, hänelle ei ole olemassa mitään hyvettä ilman hyvyyttä, ei
siveellisyyttä ilman myötätuntoa toisten tuskaa kohtaan, mutta kukaan
ei rakasta häntä yhtä paljon kuin hän muita. Léonce ihailee Delphineä,
mutta antaa äitinsä määrätä itselleen vaimon, hän asettaa Delphinen
yläpuolelle kaikkien, mutta kallistaa samalla korvansa panetteluille.
Hän ei ole mikään konna, mutta ei myöskään sankari, hän edustaa
kaikessa rakkaudessaankin sovinnaisuutta, elämän pintapuolisia arvoja
ja luonteen puolinaisuutta, joilla ominaisuuksilla rva de Staël yleensä
varustaa ensimäisen rakastajan tyypit. Ja kun Léonce sanoo: »Miksi
suret kuolemaani? Etkö näe, että tunteemme on häväisty, että minä olen
loukannut sinua, että sinun oikeastaan pitäisi vihata minua, että minä
kiroan heikkouttani, enkä sentään mahda sille mitään», kuuluu siinä
jo selvästi Adolphen äänen värinä. Lukuunottamatta eräitä piirteitä
Guibertistä, joita tähän luonnekuvaan on liitetty, on Léonce Benjamin
Constant varjopuoliltaan valaistuna. Ihannekuva hänestä on sijoitettu
toiseen henkilöön, ennakkoluulottomaan Henri Lebenseihin, joka on
teoksen tendenssin puhetorvena. Hän hyökkää purkamatonta avioliittoa,
ikuisesti sitovaa nunnalupausta ja yleensä kaikkia niitä katolisen
kirkon kuolleita muotoja vastaan, jotka estävät ihmisen omantunnon
vapautta. Vielä on romaanissa eräs huomattava henkilökuva, harkitseva
ja ulkokullaisesti hyveellinen Mathilde, jonka kylmää elämänviisautta
kuvastavat esim. tällaiset lauseet: »Elämässä ei tehdä mitään muuten
kuin laskelmasta tai omaksi huviksi» ja »en liene neljää kertaa
vaivautunut tahtomaan jotakin, mutta jos se kerran tapahtuu, silloin
saatte olla varmat siitä, ettei mikään voi estää minua saavuttamasta
päämäärääni.» Tämä kielenkäyttö on selvästi jälkikaikua rva de Staëlin
entisen ystävän Talleyrandin häikäilemättömästä ja kyynillisestä
maailmankatsomuksesta.

Samoihin aikoihin kuin _Delphine_ ilmestyi, teki Napoleon juuri paavin
kanssa sopimuksen, jonka kautta avioliittosäännökset kiristettiin ja
kirkon valta kasvoi, ja eräällä taholla herätti teos paljon pahaa
verta. Arvostelija Fiévée esim. kirjoittaa siitä seuraavasti: »Ei voi
ajatellakaan vaarallisempaa ja epäsiveellisempää periaatetta kuin mitä
tässä teoksessa ajetaan. Delphine puhuu rakkaudesta kuin bakkhantti,
Jumalasta kuin kveekkari, kuolemasta kuin krenatööri ja moraalista kuin
sofisti.»

Tekijä on _Delphinessä_ uskollisesti noudattanut omia runo-opillisia
ja kirjallisia periaatteitaan, samoja, joita hän lähemmin selostaa
»Kirjallisuudesta» -teoksen laajassa esipuheessa ja tutkielmassaan
_Essai sur les fictions_ (»Tutkielma kuvausvoiman ilmestymismuodoista»)
ja joissa hän liikuttavan ja todenperäisen romaanin esikuviksi asettaa
_La nouvelle Héloïsen, Clarisse Harloven ja Wertherin. Delphinen_
moraalisesta tarkoitusperästä hän lausuu: »En ole koskaan tahtonut
esittää Delphineä minään esikuvana, jota tulisi seurata; teoksen motto
(»Miehen tulee osata uhmata yleistä mielipidettä, naisen alistua
siihen») osoittaa, että en hyväksy Léoncea enempää kuin Delphineäkään,
mutta luulen, että on hyödyllistä ja ankaran siveellistä näyttää, miten
etevämpi henki voi tehdä enemmänkin virheitä kuin keskinkertainen.
Tarvitaan sitä voimakkaampi ohjaus, mitä enemmän tuulta on purjeissa.»
Ja todettuaan, että hyvyys on ensimäinen kaikista ihmisominaisuuksista
hän jatkaa: »Hyvyydessä ja jaloudessa, näissä molemmissa
ominaisuuksissa on inhimillisten tekojen todellinen siveysarvo, osata
vastustaa väkeviä ja suojata heikkoja. _Delphine_ sanoo naisille:
Älkää luottako lahjoihinne tai suloihinne; ellette kunnioita yleistä
mielipidettä, musertaa se teidät. — Se sanoo yhteiskunnalle: Kohdelkaa
hellävaroin hengen ja sielun ylemmyyttä, te ette tiedä, kuinka suurta
pahaa saatte aikaan ja kuinka suurta vääryyttä teette, kun vainoatte
vihallanne tuota ylemmyyttä, sentähden että se ei alistu kaikkiin
teidän lakeihinne; teidän rangaistuskeinonne on suhteeton virheeseen
nähden, te särjette sydämiä, te tuhoatte ihmiskohtaloja, jotka voisivat
koristaa maailmaa, te olette tuhat kertaa syyllisempiä kuin ne, joita
tuomitsette.»

Rva de Staël on erinomainen aatekirjailija, mutta muotoa, tyyliä,
puhtautta, kirkkautta, huoliteltua rakennetta ei häneltä tule pyytää.
Hän luettaa kokonaan sisäisen eleen, haltioitumisen, ajatusryöppynsä
voimaan »Saadakseen hänen teoksensa täydellisemmiksi olisi häneltä
pitänyt riistää pois eräs taito, keskustelutaito» sanoo rva de
Staëlista sattuvasti Chateaubriand. Mutta vanhentuneesta tyylistään
huolimatta laskee m.m. Brandes _Delphinen_ emigranttikirjallisuuden
kaikkein elinvoimaisimpiin tuotteisiin.

_Delphinen_ ilmestyessä oleskeli tekijä Sveitsissä, sillä hän oli jo
korkeimmalta taholta saanut hyvin selviä viittauksia siihen suuntaan,
ettei hänen ollut hyvä kauemmin viipyä Ranskassa. Myöskin pakoili
hän tuota siveellisen suuttumuksen myrskyä, jonka teos, verraten
syyttömästi, herätti. Sillä joskin rva de Staël kapinoi vanhentunutta
tapasiveyttä vastaan ja alottaa yksilön vapaustaistelun yhteiskuntaa
vastaan, ei hän intoile vapaan rakkauden puolesta kuten 30 v. myöhemmin
George Sand, jonka oma aviollinen haaksirikkoutuminen johti taisteluun
avioliittoa vastaan ylipäänsä. Rva de Staëlin sankarittaret eivät ole
vielä emansipeerattuja, mutta he kärsivät kahleistaan tietoisesti.

Syksyllä v. 1803 uskaltaa rva de Staël tulla takaisin Ranskaan asettuen
asumaan kymmenen peninkulman päähän Parisista. Mutta silloin päättää
hallitus, että tämä »ulkomaalainen nainen» ei saa jäädä maahan. Turhaan
koettaa rva de Staël kirjeellisesti hellyttää ensimäistä konsulia
huomauttaen iroonisesti, että tämä vainoamalla häntä valmistaa hänelle
kalliisti maksetun kuuluisuuden päästä pienellä rivillä osalliseksi
hänen historiastaan. Maanpaosta tulee täysi tosi. Vieraalla maalla,
sielläkin joka hetki Napoleonin salaisen poliisin ahdistamana, saa
rva de Staël viettää työstä ja tuskasta täyteläisimmät vuotensa
aina Napoleonin kukistumiseen asti. Vain silloin tällöin hän salaa
40 peninkulman etäisyydestä teostensa painatus hommissa kiertelee
Parisia kuin perho liekkiä. Tähän ajanjaksoon sisältyy rva de
Staëlin varsinainen kirjallinen voimakausi (v. 1800—1811). Haihtuva
nuoruus rakkauden harhakuvitelmineen, lisääntyvä vaino, kalventuvat
ystävyyssuhteet, sairaus kypsyttävät ja syventävät hänen luonnettaan.
Hän huomaa, että suurimmistakaan kärsimyksistä ei kuole, että hengen
kyvyt kasvavat tuskasta. Tähän asti on Parisin seurapiiri ollut hänen
kaikkensa, nyt tulee Europa siksi suureksi näyttämöksi, jolla hän
koettelee voimiaan.

Ensiksi matkustaa hän Saksaan, jonka suuret kirjalliset nimet ja
outo romanttinen lumo jo kauan ovat hänen mielikuvitustaan ja
uteliaisuuttaan askarruttaneet. Matkan päämääränsä on ensi sijassa
»Saksan Ateena», Weimar, jossa kuuluisa kirjailijatar on herttua Karl
Augustin ja herttuatar Louisen kunniavieraana ja tekee tuttavuutta
m.m. Goethen ja Schillerin kanssa. Sieltä jatkuu matka Berliniin,
jonne hän saapuu v. 1804 maaliskuussa. Preussin hovissa otetaan rva
de Staël vastaan yhtä suurin kunnianosoituksin kuin Weimarissa ja hän
jatkaa täällä väsymätöntä löytöretkeilyään Saksan henkisen ylimystön
maailmassa. Muun muassa tutustuu hän Ruotsin lähettilään Brinkmanin
luona Berlinin seura-elämän keskipisteeseen Rahel Varnhageniin, ja nämä
molemmat etevät naiset vaihtavat keskenään henkeviä kohteliaisuuksia.
Lisäksi tekee rva de Staël täällä tärkeän valloituksen: hän saa A. W.
Schlegelin suostumaan poikiensa kasvattajaksi ja liittää hänet täten
elin-ijäkseen kaikkein läheisimpään piiriinsä.

Suuresti katsottuna oli Saksan matka rva de Staëlille siis
yhtenäistä voittokulkua. Tosin aiheuttaa tämä vilkas ranskalainen
salonkikeskustelijatar suurista avuistaan huolimatta monta salaista
hermostumisen hetkeä raskaille saksalaisille. Koettaessaan
pintapuolisessa tiedonjanossaan pusertaa muutamassa minuutissa ulos
kokonaisen filosofisen rakennelman tyrmistyttää hän itse Fichtenkin.
Toiselta puolen tuottavat saksalaiset, myös tuo rouva de Staëlin niin
suuresti ihailema Goethe, hänelle pettymyksiä. Mutta kun eräs ystävä
väittää, ettei rva de Staël kykene ymmärtämään Goetheä, vastaa tämä:
»Minä ymmärrän kaiken, mikä on ymmärtämisen arvoista, ja mitä minä en
ymmärrä, sitä ei ole olemassa».

Tämä matka keskeytyy kuitenkin surullisesti. Rva de Staëlin jumaloitu
isä kuolee 10 p:nä huhtikuuta. Constant rientää ystävätärtään vastaan
Weimariin, jossa »ensimäiset hetket olivat järisyttäviä». Constant,
joka jo vuosikausia on kirjeissään serkulleen ja tädilleen soimannut
onnetonta luonnettaan siitä, ettei se löydä onneaan edes »parhaimman
ja henkevimmän naisen» seurasta, vaikka tämä on »ainukainen olento
korkealla yläpuolella muiden», eikä myöskään jaksa katkoa kahleitaan,
on juuri ennen Saksan matkaa päättänyt erota. »Oltuani niin monta
vuotta sidottu avioliittoakin ankarammin sitein kaipaan hengittää
vapauden ilmaa», kirjoittaa hän. Mutta ratkaisevan hetken tullen
jää hän taas tuon »mies-naisen» lumoihin, vaikkakin toinen nainen,
muuan rouva Dutertre jo viittoo hänelle aviollisen onnen sulottarena.
Niinpä on hän seurannut rouva de Staëlia retken alkupuolella Metziin,
Frankfurtiin ja Weimariin ja jatkaa nyt matkaa hänen kanssaan
Coppet'hen lohduttajana ja myötäkärsijänä. Rva de Staël suunnittelee
Italian matkaa ja tästä toivoo Constant itselleen uutta vapautumisen
tilaisuutta. Hänen päiväkirjassaan luetaan seuraavaa: »Kerrotaan,
että rutto leviää Italiassa. Rouva de Staël ei voi matkustaa sinne,
siis olen pakotettu jäämään tänne. Voi melkein sanoa, että maanpako,
kuolema ja rutto ovat liittoutuneet pitämään minua kahlehdittuna.
Kuinka olisin voinut jättää rouva de Staëlin kaksi vuotta sitten,
kun hänet karkoitettiin maasta? Tai seitsemän kuukautta sitten, kun
hän kadotti isänsä? Tai kuinka voin jättää hänet nyt, kun hän on
luopunut matkastaan? Mitä voin kohtaloa vastaan!» Italian matkasta
tuli kuitenkin tosi. Laadittuaan isästään muistokirjoituksen jätti rva
de Staël suruhuoneen ja Lyonissa sanoivat rakastavaiset toisilleen
jäähyväiset. Ainoastaan Schlegel seurasi mukana Italiaan.

Roomassa valmistettiin rva de Staëlille loistava vastaanotto ja
Arkadinen Akatemia lausui hänet tervetulleeksi lukuisin sonetein.
Lukuunottamatta runoilija Vincenzo Montia, joka seurasi Coppet'n
linnanrouvaa Sveitsiin, eivät italialaiset erikoisemmin innostuta rva
de Staëlia, yhtä vähän Italian luonto. »Jos ei yleinen tapa siihen
velvoittaisi, en viitsisi avata ikkunaani edes ensimäistä kertaa
nähdäkseni Napolin lahtea, jota vastoin voisin matkata kernaasti vaikka
500 peninkulmaa saadakseni keskustella jonkun nerokkaan henkilön
kanssa, jota en tunne», sanoo hän itsestään.

V. 1805 kesäkuussa on hän jälleen Coppet'ssa ja kirjoittaa nyt
kuuluisimman romaaninsa _Corinnen_. Se on intohimoisen lyyrillisyyden
siivittämä autobiografinen ja järkeilevä tendenssiromaani ja samalla
vertaileva tutkielma niistä eri kansallisuuksista, joihin rva de Staël
on tutustunut. Toiminnan kehystänä on Englanti, jossa hän oli käynyt
12 vuotta sitten, ja Italia, josta hän juuri oli palannut. Aineksina
käyttää tekijä omia kokemuksiaan ja tunteitaan, niitä hän erittelee ja
määrittelee, puolustaen intohimon ja innostuksen oikeutta elämässä.
Corinne on ihannekuva tekijästä, aivan kuin Delphine on todellisuuskuva
hänestä hänen nuoruusajoiltaan. Corinne on astunut ulos kodin ahtaasta
piiristä. Hänellä on miehen kanssa yhteistä ei ainoastaan taistelu ja
intohimot, vaan myös maine ja nerous. Corinne on kaunis ja monipuolisen
lahjakas, runoilija, maalaaja, näyttelijä, laulaja, kaikkea yht'aikaa.
Hän on liikuttavan naisellinen ja sentään henkisesti paljon ylempänä
sukupuoltaan. Hänellä on ranskalaisen »esprit» ja italialaisen
loistava mielikuvitus, etelämaalaisen kuuma ja vilkas temperamentti
ja pohjoismaalaisen melankolian surunsuoni sielussaan. Hänessä on
onneen luodun lapsen tiedotonta, itsekästä ilomieltä ja sentään hän on
hyvä, sanan parhaimmassa merkityksessä. Hän on improvisoija, viimeinen
Italian ylevistä sibylloista, riemukulussa viedään hänet Capitoliumille
seppelöitäväksi. Tällöin, elämänsä auringon korkeimmillaan ollessa,
koettaa hän sitoa yhteen neron ja lemmen onnen, myrtin ja laakerin. Hän
rakastuu. Ja pian muuttuu innostunut sibylla yhdeksi noista 19:nnen
vuosisadan monista särkyneistä hengistä, jotka taistelevat onnestaan
yhteiskunnan kanssa. Hän sortuu taiteilijakutsumuksensa ja rakkautensa
ristiriitaan. Kirjan pääajatus tulee esille Corinnen mietteissä: »Miksi
on nero onnettomuus? Miksi on se estänyt minua tulemasta rakastetuksi?
Löytääkö Osvald muissa naisissa enemmän sielua, hellyyttä, enemmän
henkevyyttä kuin minussa? Ei, hän tahtoo löytää vähemmän, sillä hän
tahtoo olla sopusoinnussa yhteiskunnan kanssa. Minä tarkastelen joskus
itseäni kuin vieras ikään ja säälin itseäni. Minä olin henkevä,
suora, hyvä, jalomielinen, tunteellinen, miksi tämä kaikki kääntyy
onnettomuudeksi? Onko maailma todella paha ja riistävätkö toiset
ominaisuudet meiltä aseet kädestä, sensijaan että antaisivat meille
voimaat» Lopulla on Corinne vain lemmentuskissaan kärsivä nainen,
joka huudahtaa: »Jumalani, kuolema tai hänen rakkautensa!» Osvaldia
sitovat kansalliset ennakkoluulot: jää kuolema. Mutta ennen kuolemaansa
virittää Corinne vielä joutsenlaulunsa, jossa ilmenee ylväs kohtaloon
alistuminen, kirkastunut rauha. Hän tunnustaa: »Kaikista sielunkyvyistä
on kärsimyksen kyky ainoa, jonka olen viljellyt huippuunsa. Olisin
täyttänyt tarkoitukseni ja ollut taivaan lahjojen arvoinen, jos olisin
lyyrallani ylistänyt taivaallista hyvyyttä.»

Romaanin rakenne on huono, tilanteet pingoitettuja, sen tragiikka
osaksi vanhentunutta ja tekijän käsitys nerollisuudesta kovin
pintapuolinen. Mutta kaiken suursanaisen näytteille asettamisen alta
kuuluu rehellisesti kärsivän sydämen ja täydellisyyteen kamppailevan
ihmishengen tuskanhuuto. »Italian ja Englannin suhteen hän on usein
oikeassa», näin arvostelee sitä Byron, »useammin vielä väärässä, mutta
siinä, mikä koskee sydäntä, jolla on vain yksi kansallisuus eikä mitään
isänmaata, ei hän erehdy juuri koskaan.»

Brandes nimittää _Corinnea._ runoelmaksi kansallisista
ennakkoluuloista. Lordi Nelvillen ja kreivi d'Erfeuil'in hahmoissa
ruoskii tekijä englantilaisten ja ranskalaisten luonnevikoja. Kun
Oswald, puhuessaan Englannista, kysyy Corinnelta: »Kuinka olette
voinut jättää tuon siveyden ja säädyllisyyden kotimaan ja valita
tuon rappeutuneen Italian toiseksi isänmaaksenne»? vastaa Corinne:
»Tässä maassa me olemme vaatimattomia, emme ylvästeleviä niinkuin
englantilaiset, emmekä itsehyväisiä niinkuin ranskalaiset.» Kuvatessaan
Oswaldia on tekijä muistellut Constantia, mutta yhdistänyt häneen
myös piirteitä itsestään, isästään ja yleisestä englantilaisesta
kansallisluonteesta, sentähden tämän luonnekuva onkin jonkin verran
teoreettinen. Teoreettinen on myös kuva hänestä itsestään Corinnena ja
kuitenkin niin kokonaan häntä itseään. Suhde Constantiin kuultaa läpi
joka kohdasta. »Corinnen kanssa oli hänellä yhteistä ei ainoastaan
Capitolium, vaan myös kärsimysten tuottama kuolema», sanoo rva de
Staëlista kauniisti Sainte-Beuve.

Constant on tehnyt rva de Staëlille samanlaisen vastapalveluksen
v. 1816 julkaisemassaan, syviä sielunpaljastuksia sisältävässä
tunnustusromaanissaan _Adolphe_, joka juuri näihin aikoihin on
kirjoitettu. Ellénore en toisintokuva rva de Staëlista, René'n
hengenheimolainen, Adolphe taas tekijästä itsestään. Mutta rakkauden
runous on tässä teoksessa vain muuttunut todelliseksi rakkauden
psykologiaksi, jonka säälimättömässä ja alasrepivässä sielunerittelyssä
tuntuu uudenaikaisen analyytikon julma, kaunistelematon ote. »Kaikki
tulivuoret ovat vähemmän tultasyökseviä kuin tämä nainen», sellainen
on Constantin mainesana ystävättärestään, ja tätä luonnepiirrettä
tehostaa hän myös Ellénoressa. Hän on jonkunlainen nais-Werther, miestä
vanhempi, kokeneempi, voimakkaampi, intohimoonsa sortuva, jollaisiksi
Balzac myöhemmin kernaasti kuvaa sankarittarensa.

Omituista: _Adolphen_ »sens moral» käy aivan yhteen _Delphinen_
ydinajatuksen kanssa: yhteiskunta on liian voimakas, voi sitä naista,
joka etsii tukea tunteesta, jota vastaan yhteiskunta aseistautuu!

_Corinne_ ilmestyi v. 1807 yht'aikaa Parisissa ja Leipzigissä; siitä
tuli tekijän eläessä kuusi painosta ja se innoitti m.m. Grillparzerin
kirjoittamaan kuuluisan _Sapphonsa_. Tämä menestys vakiinnutti
lopullisesti rva de Staëlin kirjallisen maineen. Tästä lähtien
on hän koko Europan tunnustama runotar, toinen Corinne, Coppet'n
ruhtinaallinen valtiatar.




IV.


Tuhansittain matkailijoita käy vieläkin katsomassa tuota Geneve-järven
rannalla, tummien, metsäpeitteisten vuorten keskessä uinuvaa Coppet'n
linnaa, joka puutarhoineen on säilynyt jotensakin samanlaisessa
kunnossa, kuin mitä se oli kuuluisuutensa aikoina, ja joka mykkään
juhlallisuuteensa kätkee niin paljon muistoja ja sielunsalaisuuksia.
Ihana maanpaon paikka! Mutta pakolaiselle itselleen, jota alati vaivasi
parantumaton »pääkaupunkitauti», se oli kidutuskammio, vaikkakin hän
karkoittaakseen ikäväänsä täyttää talonsa vierailla. Silloin vasta
kävi ero Parisista rva de Staëlille todelta sietämättömäksi, kun se
muuttui pakolliseksi. »Ei kukaan voi kuvitellakaan, mitä on maanpako»,
kirjoittaa hän, »se on satapäinen onnettomuuden lohikäärme.» Itse
linnanrouva lieneekin ollut ainoa, joka ei viihtynyt Coppet'ssa.

Ruvetessaan poliisivoimalla taistelemaan kynää ja sanaa vastaan ja
ajaessaan maanpakoon Ranskan voimakkaimman ja lahjakkaimman naisen
oli Napoleon sangen huonosti laskenut tämän toimenpiteen seuraukset.
Sensijaan että jännitys hänen ja rva de Staëlin välillä omassa maassa
olisi jäänyt jonkinlaiseksi nurkkakuntaiseksi kysymykseksi, saavutti
se nyt kansainvälisen kantavuuden. Maanpako on aina antanut siivet
kirjailijan maineelle, vielä enemmän tässä tapauksessa, jossa Europan
itsevaltiaan raakamaisesti vainoama kirjailija oli nainen. Rva de Staël
edustaa tästä lähtien ikäänkuin toista valtiomahtia Europassa.

Coppet'ssa on useinkin mitä kansainvälisin yleisö. Siellä majailee
maanpakolaisia, vierailee ruhtinaita ja runoilijoita eri maista. Rva
de Staëlin tavallisimpaan seurapiiriin kuuluvat, paitsi Constantia
ja Schlegeliä, jotka lukeutuivat kuin kotiväkeen, mutta jotka siitä
huolimatta eivät voineet sietää toisiaan, hänen vanha ystävänsä
Montmorency, historiankirjoittaja Sismondi, kirjailija Bonstetten,
runoilijat Monti, Zacharias Werner, Oehlenschläger, näyttelijä Talma,
Preussin prinssi August ja rva Récamier ihailijaparvineen. Rva de
Staëlilla oli ihailtavassa määrässä kyky yhdistää mitä erilaisimpia
aineksia. »Kaikki nuo miehet hänen ympärillään», kirjoittaa Zacharias
Werner Saksaan, »eivät ole muodostamassa häntä, kuten Saksassa
väärin luullaan, päinvastoin saavat he häneltä yhteiskunnallista
kasvatusta.» Elämä Coppet'ssa on sangen omituista ja epäsäännöllistä,
jouteliasta ja työteliästä yht'aikaa. Tärkeintä kaikille näyttää
olevan filosofinen keskustelu, lausuminen, näytteleminen. Rva de
Staël itse, joka jo nuorena äitinsä salongissa on oppinut lausuntoa
näyttelijätär Claironilta, on etevä, mukaansatempaava näyttelijätär
ja esiintyy mielellään suurissa traagillisissa pääosissa.
Myöskin arkiseurustelussaan pukeutuu linnanrouva näyttämöllisen
koristeellisesti. Hänen hiuksiaan kiertää turbaania muistuttava
päähine, hartioilla on antiikkinen poimuviitta ja kädessä jokin pikku
esine, lehvä, viuhka, hopeinen kynäveitsi tai paperileija, jolla hän
leikittelee puhuessaan. Palvelijan on ruokapöytään aina asetettava
tuore, viheriä oksa hänen lautasensa viereen. Havainnollisimman kuvan
hänestä antanee Gérardin v. 1821 muistista maalaama muotokuva, jossa
rva de Staël esiintyy kaikkine näine tunnusmerkillisine lisäntöineen,
kauniit, täyteläiset käsivarret ja rinta paljaina. Mielivaltaisemmin
runollinen on varmaan rva Vigée Lebrunin v. 1807 maalaama muotokuva rva
de Staëlista Corinnana lyyra kädessä.

Kirjallista työtä tehtiin Coppet'n huvilinnassa ahkerasti. Väliin
saattoi joka nurkassa olla joku teosta kirjoittamassa. Työkyvyssä vei
kuitenkin emäntä itse voiton kaikista vieraistaan. Kirjoituspöytiä
ei ollut. Vasta _Corinnen_ jälkeen sai rva de Staël oikean
kirjoituspöydän. Sitä ennen käytti hän vain pientä sahviaanikantista,
polville asetettavaa tukisalkkua, jossa hän piti käsikirjoituksiaan ja
kirjevaihtoaan ja jota hän kuletteli mukanaan huoneesta toiseen.

Kaikkien seuravelvollisuuksiensa ohella ei rva de Staël laiminlyönyt
lastensakaan kasvatusta. Hän oli erinomainen äiti, niinkuin hän
oli hellä tytär ja uskollinen ystävä. Lapset olivat intohimoisesti
kiintyneitä äitiinsä. Rva de Staël ei tahtonut lapsistaan omaa
kaikuaan, hän oli heidän ystävänsä ja hänellä oli oma sisäinen
tapansa kasvattaa heitä, joka herätti heissä rajatonta luottamusta
ja kunnioitusta. »Jos teette väärin» saattoi hän sanoa heille, »en
ole siitä vain surullinen, vaan tunnen sen olevan omaa syytäni.»
Tämä jalo itsesyytös kannusti lapsia koettamaan parastaan. Vaikkakin
he elivät tässä alituisessa epäjärjestyksessä ja tekivät mitä heitä
halutti, kukin taipumuksiaan noudattaen, oppivat he kuitenkin yhtä
ja toista, etupäässä kieliä, musiikkia, piirustusta, kirjallisuutta,
metafysiikkaa. Mitä neulaan tulee, niin sellaista ei liene löytynyt
koko talossa. Äitinsä lempilapsen, suloisen, enkelimäisen Albertinen
naisellisia hyveitä ei tämä puutos kuitenkaan himmentänyt. Hän oli
pieni, mallikelpoinen olento, ainoa maailmassa, joka ei koskaan
tuottanut rva de Staëlille muuta kuin iloa. Pojista ei tullut mitään
erikoista, heissä oli jotakin sammunutta, kuten tulisieluinen
äiti murhemielin huomautti Schlegelille. Albert kuoli jo v. 1813
kaksintaistelussa Ruotsin Pommerissa.

Talvella v. 1807—1808 matkustaa rva de Staël Schlegelin seurassa
uudestaan Saksaan sen kansallissielua tutkimaan, joka tutkimus
edellisellä kerralla jäi kesken. Hän suunnittelee nyt suurinta
voimannäytettään: tyhjentävää teosta Saksanmaasta. Tällä kertaa hän
ulottaa matkansa aina Wieniin asti.

Mutta ei työ eivätkä matkat voi lauhduttaa hänen kalvavaa
Parisi-kaihoaan. Hän ponnistelee herkeämättä päästäkseen takaisin
Ranskaan. Wienistä pitäin hän kirjoittaa Talleyrandille: »Te
kirjoititte minulle 13 vuotta sitten Amerikasta: 'Jos minun täytyy
olla täällä vielä vuosi, niin kuolen.' Minä voisin sanoa samaa, minä
menehdyn täällä.» Napoleon on heltymätön. Tammikuussa v. 1808 tapahtuu
hänen ja August de Staëlin välillä seuraavanlainen keskustelu: — Missä
on äitinne? — Wienissä, Sire, tai ainakin juuri lähdössä sinne. — No,
siellä hän on oikealla paikallaan ja saa olla tyytyväinen. Siellä hän
oppii saksaa. Äitinne ei ole paha, hän on hyvin älykäs, erinomaisen
älykäs, mutta ei mitään kuria!

Myöskin ruhtinas Metternich koettaa myöhemmin ajaa rva de Staëlin
asiaa, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Keisari on järkähtämätön
mielipiteessään: »En tahdo häntä Parisiin», sanoo hän. »Jos rva de
Staël olisi rojalisti tai tasavaltalainen, ei minulla olisi mitään sitä
vastaan. Mutta hän on _une machine à mouvement_, joka panee salongit
liikkeelle. Vain Ranskassa on sellainen rouva peloittava ja tänne en
tahdo häntä.»

Rva de Staël saa siis palata kauniisti takaisin Sveitsiin ja täällä
odottaa häntä ankara isku: Benjamin Constant on mennyt naimisiin!

Tämä yllättävä tapa pelastautua rakkautensa orjuudesta, johon Constant
rva de Staëlin poissa ollessa oli turvautunut, ei kuitenkaan ollut
aivan odottamaton. Viimeiset vuodet olivat olleet ylen myrskyisiä
rakastavien elämässä. Rva de Staël oli kyllä edelleen syvästi kiintynyt
Constantiin, mutta hänellä oli samalla toisia tilapäisiä harrastuksia
ja ihastuksia, jotka aina olivat etualalla, eikä hän tahtonut sitoa
itseään. Constant ei myöskään voinut elää ilman rva de Staëlia, mutta
samalla oli hän salaisessa kirjevaihdossa rva Dutertren kanssa ja,
etenkin tuskastumisen hetkinään, erittäin heikko tämän nuoruuden
rakkautensa esineen, syntyisin Charlotte von Hardenbergin suloille,
tämä kun lisäksi oli valmis luopumaan toisesta avioliitostaan
liittyäkseen Constantiin. Saatuaan vihiä tästä asian käänteestä joutuu
rva de Staël pois suunniltaan. Hän heittäytyy Constantin jalkoihin,
lupaa mieluummin naida kuin kadottaa hänet, tai tappaa itsensä. »Mikä
raivotar», huudahtaa Constant päiväkirjassaan, »taivas varjelkoon
meitä toisistamme!» He pitävät keskenään hirvittäviä kohtauksia,
joihin, kuten eräs silminnäkijä todistaa, »kaksi nerokasta ihmistä
käytti enemmän henkevyyttä kuin mitä Jumala vielä koskaan kenellekään
kuolevaiselle on antanut toistensa kiusaamiseksi», ja — sopivat
jälleen. Joku henkevä ja hieno käänne keskustelussa vain, ja sotaiset
puolet rauhoittuvat, rakastuvat toisiinsa jälleen, viettävät hetkisen
sulassa sovinnossa ja sopusoinnussa, alkaakseen vähän ajan päästä
epätoivoisen murhenäytelmänsä uudestaan.

Peläten rva de Staëlin vihaa ei Constant ensin uskaltanut tehdä
avioliittoaan julkiseksi. Hän oli pahemmassa kuin pulassa. Charlotte
vannoi myrkyttävänsä itsensä, ja lienee tehnytkin itsemurhan yrityksen,
jos Constant ei luopuisi rva de Staëlista antamalla uuden avioliittonsa
kaikkien tiedoksi. Toiselta puolen uhkasi rva de Staël iskeä tikarin
sydämeensä, jos se tapahtuisi. Vihdoin tehtiin sellainen sopimus,
että rva de Staël kirjoittaisi rva Constantille, täten osoittaen
tunnustavansa avioliiton, mutta että se tehtäisiin julkiseksi vasta
3 kuukautta sen jälkeen, kun rva de Staël oli lähtenyt Amerikaan.
Constant lähetti vaimonsa matkoille ja jäi itse Coppet'hen kuten
ennenkin. Rva de Staëlin Amerikan matkasta ei tullut mitään ja
Constantin avioliitto vakiintui vähitellen muuttamatta kuitenkaan
oleellisemmin hänen ja rva de Staëlin suhdetta.

Sydämen myrskyt eivät heikontaneet rva de Staëlin älyllistä voimaa
eivätkä hänen työkykyään, pikemmin päinvastoin. V. 1810 ilmestyy
teos »Saksanmaasta», _De l'Allemagne_, jota yleensä sekä sisällön
että muodon puolesta pidetään rva de Staëlin parhaimpana tuotteena.
Tämä vankka tutkimus, jossa tekijä ensi kerran kokonaan itse hukkuu
aiheeseensa, unohtaa oman personallisuutensa, on rva de Staëlin
kypsyysnäyte, hänen kirjallisen maineensa kestävin kulmakivi ja hänen
tärkein lisäyksensä Ranskan kulttuurikehitykseen. Se on kirjoitettu
harvinaisen joustavalla älyllisellä ymmärtämyksellä, lämpimällä
inhimillisellä myötätunnolla, lahjomattomalla puolueettomuudella ja
totuudenrakkaudella ja todistaa se tekijänsä ihmeteltävää henkistä
uudestisyntymisen kykyä. Hän koskettelee tässä teoksessa osittain
samoja asioita kuin tutkielmassaan »Kirjallisuudesta», mutta uudella
tavalla. Hän, XVIII:n vuosisadan valistusfilosofian kasvatti, rikkoo
suhteensa siihen ja asettuu romantiikan, sielun ja luonnon runouden
lipunkantajaksi klassillisuutta ja yhteiskunnallista salonkikultuuria
vastaan. Pohjoismainen rotuhenki edustaa romantiikkaa, eteläinen
klassillisuutta, se on nyt hänen määritelmänsä. Ranskan keisarivallan
muodollista makua ja aineen kulttia vastaan hän asettaa Saksan
spiritualismin, sen idealistisen filosofian ja sen syvän mielikuvitus-
ja aaterikkauden, mikä sen runoudessa ilmenee, innostuksen
säännöistä vapauttavan voiman. Goethe, Schiller ja Shakespeare ovat
näytelmäkirjallisuuden esikuvalliset nimet. Myöskin Wieland, Klopstock,
Lessing, Winckelman ja Kant saavat oman lukunsa tässä teoksessa, joka
jakautuu neljään pääosaan: 1) Saksasta ja saksalaisista, 2) Taiteesta
ja kirjallisuudesta, 3) Filosofia ja siveyskäsitteet, 4) Innostuksen
uskonto.

Kun ajattelee, että rva de Staël teki tämän valtavan yleiskatsauksen
ilman sanottavia lähdekirjoja, ainoastaan oman terveen
arvostelukykynsä ja kirjallisten tuttavuuksiensa pohjalta, täytyy
ihmetellä sitä sattuvaisuutta, millä hän näitä outoja ihmisiä ja
aihepiirejä käsittelee. Vieläkin ovat luvut Schilleristä, Goethestä,
_Wallensteinista_, joka samoihin aikoihin ilmestyi ranskaksi Constantin
kääntämänä, erittäin mielenkiintoisia, hyvin ymmärrettävistä
virheistään huolimatta. Goethekin antoi suuren tunnustuksen tälle
teokselle, joka paljon avarsi ranskalaisten kaunotaiteellista
näkökulmaa ja suuressa määrin auttoi kumoamaan kansallisia
ennakkoluuloja ja kaatamaan sitä Kiinan muuria, mikä oli Saksan ja
Ranskan välillä.

Mutta oli olemassa eräs, jolle nämä uudet näköalat ja tämä ylistyslaulu
voitetusta ja halveksitusta Saksanmaasta eivät olleet mieleen, ja se
oli Napoleon. Hän julmistui, toimi itse sensorina, takavarikoi koko
painoksen, 10.000 kpl, ja hävitytti sen, ennenkuin sitä oli ehditty
yhtään myydä. Toinen painos ilmestyi vasta v. 1813 Lontoossa. Kirje,
jonka poliisiprefekti Savary sen johdosta kirjoitti rva de Staëlille,
on kuvaava: »Te ette saa kirjanne kohtaloon pitää syynä sitä seikkaa,
ettette siinä ole maininnut keisaria; se olisi erehdys, hänelle siinä
ei olisi mitään kylliksi arvokasta sijaa. Mutta teidän karkoituksenne
on luonnollinen seuraus siitä suunnasta, jota viime vuosina olette
yhtä mittaa seuranneet. Minusta tuntuu, että ilma tässä maassa ei ole
teille sopiva, emmekä me onneksi ole vielä joutuneet niin ahtaalle,
että meidän tarvitsisi etsiä esikuvia niistä kansanheimoista, joita te
ihailette. Teidän viimeinen teoksenne ei ole ranskalainen.»

Aivan jälkiä jättämättä eivät elämän kovat kohtalot sentään olleet
vierineet tämän tarmokkaan naisen ylitse, joka juuri vaikeimpina
hetkinään nousee henkisen voimansa huipulle ja maineensa kukkuloille.
Monet merkit osoittavat hänessä jo tähän aikaan suurta sisäistä
väsymystä. Voisi sanoa, että hän jo oikeastaan on murtunut, ellei tämä
murtuminen samalla kehittäisi hänestä esiin uusia, syvempiä, vähemmän
loistavia, mutta siveellisesti arvokkaampia ominaisuuksia, nöyrää
ja ylevää hartautta, joka on ollut hänelle vierasta hänen voimansa
päivinä. Niin, jos on totta, että »talttunut rva de Staël ei ollut enää
oikea rva de Staël», niin oli hän viimeiset elinvuotensa, v. 1811:n
jälkeen, outo itselleen.

Isänsä kuolemasta alkaen oli rva de Staëlia vaivannut unettomuus,
joka vuosien mittaan vain yltyi ja jota hän turhaan koetti lääkitä
yhä suurentuvilla opiumi-annoksilla. Sielulliselle sairaudelleen etsi
hän apua uskonnollisesta maailmankatsomuksesta, joka hiljalleen teki
hänessä työtään. Chateaubriand oli monesti pahoitellut sitä, että
rva de Staël etsi filosofiasta sitä, mitä hänen olisi pitänyt etsiä
uskonnosta: »Kuinka voisi filosofia parantaa sielunne murhemieltä?»
Voiko erämaata hedelmöittää erämaalla?» Nyt tulee todellakin uskonto
rva de Staëlin lohduksi ja taltuttaa vähitellen tuon läpi elämänsä
pyörremyrskynä syöksyneen sielun. Sen väkivaltainen myllerrys
tyyntyy, alistuu rajoihinsa, joista se ei ole koskaan ennen tahtonut
tietää mitään. Yksilöllisen onnen-etsinnän papittaresta muuttuu
rva de Staël itsensä unohtamisen ja uhraamisen, kärsimyksen opin
hiljaiseksi tunnustajaksi. Hänestä tulee toisin sanoen kristitty,
tosin kristitty ulkopuolella kaikkia kirkkoja ja uskontunnustuksia,
mutta kuitenkin sen suuren ja salaisen yhdyskunnan jäsen, jolle ristin
symbooli ja epäitsekkään rakkauden käskyt ovat muuttuneet eläväksi
todellisuudeksi. Viimeiset vuotensa käy hän Damaskuksen kautta kohti
sisäistä kirkastustaan. Iankaikkisempi, jumalallisempi ainesosa voittaa
hänen sielussaan yhä enemmän alaa. Hänelle alkaa aueta perspektiivi
siihen, jota ei voi selittää, ymmärtää, mitata, hän muuttuu nöyräksi
ja äänettömäksi suuren tuntemattoman edessä. Pieni kajastus siitä
ikuisemmasta runoudesta, jonka sielua hän turhaan parhaan ikänsä
oli ajanut takaa liian suursanaisin ja melskeisin näytöksin, ehtii
vielä hieman kirkastaa hänen elämän-iltaansa. Hän suunnittelee teosta
siitä, miten elämä kasvattaa sielua, _L'éducation de l'âme par la
vie_, johon tutkielmaan nähden kaikki hänen entinen tuotantonsa olisi
vain kokeita ja pirstaleita. Tämä kirja jäi kirjoittamatta, mutta
viimeinen osa »Saksanmaasta» ja v. 1813 Ruotsissa ilmestynyt kirjanen
»Mietelmiä itsemurhasta» kantavat jo tämän syventyneen ja kirkastuneen
elämänkäsityksen leimaa.

Luulisi nyt, että tämä kovia kokenut nainen, jonka tielle jo vanhuus
heittää keveitä varjojaan, elämän niukkojen onnenmahdollisuuksien
virvatulista selvinneenä, uuden vakaumuksensa tukemana, olisi vihdoin
päässyt ulkonaisen kohtalonsakin herraksi, todellisen viisaan rauhaan.
Mutta ei! Vaikka hän hyvin tietää, että elämä maan päällä ei ole
muuta kuin ainaista alkamista (»Il n'y a sur cette terre que des
commencements»), uskaltaa hän vielä alottaa uudestaan. Vielä soittaa
nuoruus-unelmien uponnut kello noidanlauluaan hänen sydämessään ja
sitä kuunnellakseen panee hän vieläkin kerran sisäisen rauhansa ja
vapautensa ja ulkonaisen maineensa alttiiksi. Ei kukaan ollut niin
herkeämätön tekemään typeryyksiä kuin tuo viisas rva de Staël. Tehtyään
varhaisessa nuoruudessaan tuhman avioliiton tekee hän elämänsä lopulla
vielä naurettavan naimiskaupan. Hän, 45 vuotias nainen, menee naimisiin
22 vuotiaan poikasen kanssa. Tämän tragikoomillisen tapauksen kulku on
seuraava:

V. 1810 oli rva de Staël ottanut lääkärinsä sukulaisen ja poikiensa
koulutoverin, nuoren aliluutnantti Jean de Roccan, joka oli
haavoittunut Espanjassa, luokseen virkistymään. Nuorukainen rakastui
häneen silmittömästi, niin sokeasti kuin ei vielä kukaan ennen, ja
vanhentuvan, yksinäistyvän naisen äidillinen hellyys ja hellyyden
kaipuu ei hennonut torjua pois tätä vilpitöntä tunnetta. Saadakseen
rakkautta oli rva de Staël aikaisemmin elämässään antanut sydämensä
pantiksi luonteettomille miehille, nyt hän lopuksi myöntyy lempimään
itseään henkisesti heikompaa. »Ah, la parole n'est pas son language»,
sanoi rva de Staël kerrankin sydäntäsärkevän suojelevasti, kun
Rocca oli lausunut jonkun typeryyden. »Se soi kuin tuskanhuuto
tomppelia rakastavan henkevän naisen suusta», huomauttaa eräs hänen
ystävättäristään. Ehk'ei Rocca kuitenkaan ollut niin henkisesti
mitätön kuin miksi hänet yleensä leimattiin, Byron esim. antaa hänen
lahjoistaan hyvin suosiollisen lausunnon, mutta ero heidän välillään
oli joka tapauksessa liian tuntuva. Luullaan, että heidät vihittiin
salaiseen avioliittoon v. 1811. Rva de Boignen muistelmateoksen
mukaan olisi tämä tapahtunut vasta rva de Staëlin kuolinvuoteella
ja silloinkin hänen tyttärensä, silloisen herttuatar de Broglien,
hartaista pyynnöistä, senjälkeen kun tämä oli saanut tietää lapsen,
Louis-Alphonse Roccan olemassaolosta. Oli miten oli, ainakin pidettiin
avioliitto, samoin lapsen syntyminen v. 1812, visusti salassa, vaikka
Napoleonin poliisikin entistä tarmokkaammin nuuski pienimpiäkin
varomattomuuksia vahingoittaakseen uhriaan.

Rooman kuninkaan syntyessä kehoitti Geneven prefekti rva de Staëlia
käyttämään tilaisuutta hyväkseen lepyttääkseen Napoleonia ja
kirjoittamaan jotakin juhlatapauksen johdosta. »Minä toivotan hänelle
hyvää imettäjää», vastasi tuo parantumaton niskuri.

Nyt yltyi vaino entistä uhkaavammaksi. Napoleon iski rva de Staëlin
arimpaan kohtaan: hän karkoitti pois Coppet'sta kaikki hänen ystävänsä,
eristi hänet autioon yksinäisyyteen maatilalleen, josta hän ei saanut
poistua 2 peninkulmaa etäämmälle. Coppet ei enää ollut vankityrmää
parempi eikä varmempi paikka. Silloin päätti rva de Staël paeta. Viuhka
kädessä, ilman pienintä matkalaukkua ajoi hän eräänä kauniina päivänä
ulos huvipuistonsa portista. Kekseliäisyydellään ja varovaisuudellaan
onnistui hänen tuhansien vaikeuksien ja vaarojen halki salaa
pujotteleida Napoleonin poliisiketjun läpi Wieniin.

Rynnistys Venäjää vastaan oli jo alkanut ja tällä rva de Staëlin
viimeisellä Europan kiertueella, joka Wienistä jatkui Pietariin,
sieltä Suomen kautta Tukholmaan ja edelleen Lontooseen, oli pääasiassa
suurpoliittinen luonne. Vaikutusvaltaisine hovituttavuuksineen ei rva
de Staël ollut Napoleonille mikään vähäksyttävä vastavoima. Hänen
tarkoituksensa oli saada Ruotsi ja Venäjä liittymään yhteistoimintaan
sortovaltiasta vastaan, ja luullaan, että Aleksanteri I:n ja Ruotsin
perintöprinssin Karl Johanin valtiollinen neuvottelukokous Turussa
syksyllä v. 1812 oli hänen työtään. Myöskin Bernadottella oli
tärkeä sija hänen suunnitelmissaan. Kuitenkaan ei viha Napoleonia
vastaan eksyttänyt häntä edesvastuuttomiin tai epäisänmaallisiin
valtiovehkeilyihin. Hän oli vilpitön isänmaanystävä ja vapisi todella
ratkaisun edessä. »Jos Bonaparte voittaa, on vapaus mennyttä, jos hän
tulee lyödyksi, on kansallinen itsenäisyys menetetty», huokaa hän. Ja
kun eräs englantilainen ministeri syksyllä v. 1813 kysyy häneltä, mikä
ratkaisu olisi hänelle mieluisin, vastaa hän: »Että Napoleon voittaisi
ja kuolisi.»

Kohtalon ivaa on, että Europan silloinen sotakartta viitoittaa sen
hehkuvimman vapaustaistelijattaren askeleet Venäjän itsevaltiaan
tsaarin luo. Aleksanteri I ottaa suurin kunnianosoituksin vastaan
kuuluisan kirjailijattaren, jonka kirjallista merkitystä Venäjän
sivistymätön seurapiiri ei tosin osaa arvostaa, mutta jonka kulissien
takainen toiminta yhteistä vihollista vastaan on erinomaisen
tervetullutta.

Tästä retkestään Venäjän halki, Kiovan, Novgorodin ja Moskovan
kautta Pietariin kertoo rva de Staël muistelmissaan _Dix années
d'exil_ (»Kymmenen vuotta maanpaossa»), jotka ilmestyivät vasta
hänen kuolemansa jälkeen. Hän tekee siinä selkoa m.m. venäläisestä
kansallisluonteesta, tavoista ja luonnosta, ja teoksen viimeisessä
luvussa kuvaa hän myös vaikutelmiaan läpikulkumatkaltaan Suomessa.
Tämä kohta on tietenkin suomalaiselle lukijalle mielenkiintoisin,
samalla kun se on arvokkaana lisänä niihin tuiki niukkoihin
mainintoihin, mitä Suomesta tavataan sen ajan europalaisessa
kirjallisuudessa. Melkein kaikki nämä maininnat ovat jonkinlaisen
arktisen pakkomielteen sanelemia ja vahvasti Ossianin laulujen
sumupitoisuudella kyllästettyjä. Turhaa on odottaa, että rva de Staël
esiintyisi harhaluulojen särkijänä juuri luonnonkuvauksen alalla, joka
on hänen heikoin puolensa. Suomen syys-aurinko ei niin lyhyessä ajassa
ehtinyt hälventää hänen silmistään Ossianin haamuja. Hänkin näkee
täällä sumua. Tosin kyllä vähän muutakin; rva de Staëlin havainnot
ovat seuraavanlaisia: Pietaria ympäröivien rämeiden ja tasankojen
asemesta näkyy täällä vuoriakin, mutta luonto on yksitoikkoinen, metsät
pelkkää koivu- ja mäntypuuta. Heti huomaa tulleensa toiseen maahan
ja toisen rodun keskelle, joka kokonaan eroaa slaaveista. Suomen
kielellä ei ole mitään yhteyttä ruotsin kanssa, mutta ulkomuodoltaan
suomalaiset muistuttavat germaaneja. Heidän hiustensa, samoin ihonsa
väri on vaalea. Vaikeudet antavat pohjoismaisille ihmisille lujuutta
ja estävät heitä vajoamasta laiskuuden paheisiin. Tavat ovat puhtaat.
Etenkin pappilat ovat vieraanvaraisia ja suloisia levähdyspaikkoja.
— Sensijaan saa Suomen ainoa sivistysahjo Turku hyvin vähän luokse
houkuttelevan selostuksen osakseen. Sen yliopistossa kyllä yritetään
hieman henkistä viljelystä saada alulle, »mutta sudet ja karhut ovat
niin läheisiä naapureita talvella, että ihmisten koko ajatusvoima
vaaditaan siedettävän olotilan luomiseen.» Purjehdus Ahvenanmeren yli
Ruotsiin kauhisti häntä myös ja oli osaltaan omiaan antamaan yllykettä
näille hänen kaameille pohjanperä-kuvitelmilleen.

Paitsi Tukholman valtiolliset merkkihenkilöt, ottivat myös sen
kirjalliset piirit Coppet'n linnanrouvan hoviseurueineen suurella
ihastuksella ja uteliaisuudella vastaan. Fosforisteille olivat rva
de Staël ja Schlegel kokonainen elämys. Koko talven on tämä aikansa
eniten ylistetty ja paneteltu nainen, »salonkien Minerva», tyttärineen
Tukholman hienon seuramaailman ja juhlien keskipisteenä. Ihaillaan,
ivataan ja matkitaan hänen tapojaan ja pukujaan, hänen omituista
personallisuuttaan, tuota turbaania, jossa »koko hänen neronsa
oli ikäänkuin nyytissä», noita kuninkaallisia aamuvastaanottoja,
jolloin hän musteeseen töhrittynä, kynä kädessä, kampaamattomana,
hoiti vieraitaan vuoteesta pitäin, noita loisteliaita draamallisia
iltoja, joissa rva de Staël ja Albertine esiintyivät Athalie'na
ja Iphigénie'na. Poliittisia tarkoitusperiään ei rva de Staël
myöskään unohtanut. V. 1813:n alussa lähetettiin Tukholmasta, vaikka
Hampurin painoleimalla varustettuna, maailmaan Napoleonin vastainen
lentokirjanen »Sur le système continental», rva de Staëlin ja
Schlegelin yhteistoiminnan tuloksena.

Kaikkien sovinnaisten tuttavuuksien ohella oli rva de Staëlilla ilo
tavata Tukholmassa vanha ystävänsä Brinkman, tuo entinen lähetystön
sihteeri Parisin ajoilta, jolla oli syvempi ote rva de Staëlin
luonteeseen kuin yleensä ihmisillä. Kirjeissään kreivitär Martina von
Schwerinille, »Ruotsin rouva de Staëlille», antaa hän rva de Staëlin
Tukholmassa olon aikana ystävättärestään mitä hienoimman ja kauneimman
sielunkuvauksen. Hän oli niitä harvoja, jotka todella tunsivat rva
de Staëlin, jotka tiesivät, että hän ihannoi kaikki ja kaiken, mitä
hän itselleen toivotteli, jotta se olisi hänen sielunsa kaipauksen
vertaista, että, »miten elämä häntä heittelikin, hänellä aina oli
kasvot aurinkoon päin».

27 p. toukok. v. 1813 kirjoittaa Brinkman: »Corinna matkusti tänään ja
minä lähetän hurskaita rukouksia taivaalle hänen onnellisen matkansa
puolesta, sitäkin levottomampana, kun hänen matkavaununsa on valtava ja
kuormattu kuin Noakin arkki.»

Myöskin Englannissa loistelee rva de Staël seuraelämän tähtenä niittäen
hyvin ansaitsemaansa kunniaa »Saksanmaasta» ja ansaitsematonta
halveksintaa Roccasta, jonka epämääräinen asema herättää kiusallista
huomiota. Byron nimittää häntä julkisesti »herra rakastajaksi».

Sillä välin on Constant kuolla ikävään »kiltin Charlottensa» kanssa
Saksan pikkukaupungeissa, joissa hän koettaa tappaa aikaa työllä,
kirjoittamalla teosta »uskonnosta, sen synnystä ja kehityksestä.»
Rva de Staëlin kanssa on hän koko ajan kirjevaihdossa, ja Constantin
kirjeet ovat »intohimoisempia kuin vanhaan aikaan.»

Kesällä v. 1814 palaa rva de Staël Coppet'hen ja seuraavana syksynä
vihdoin tuohon niin kauan ja palavasti ikävöimäänsä Parisiin.
Mutta kaikki on toisin kuin ennen. Ja nähdessään nyt Napoleonin
vallan murtajat täällä, itse Ranskan sydämessä, tuottaa se hänelle
sietämätöntä tuskaa. Hän itsekään ei ole enää entisellään. Hänen
ystävänsä panevat merkille, että hän on surullinen, kalpea ja laiha. —
Viimeisen lapsensa syntymän jälkeen ei hänellä enää ole ollut tervettä
päivää. Talven 1816 viettää hän heikontuneen terveytensä vuoksi
Italiassa, jossa hän ilokseen saa nähdä tyttärensä solmiavan avioliiton
todella rakastamansa miehen kanssa, onni, jota hän aina on tälle
toivotellut. Albertinen avioliitto herttua de Broglien kanssa aiheuttaa
Constantin ja rva de Staëlin välille erinäisiä raha-asiaselkkauksia,
jotka kuitenkaan eivät enää syvemmältä järkytä heidän ystävyydeksi
tyventyvää suhdettaan. Seuraavana kesänä kirjoittaa rva de Staël
Coppet'sta Constantille kirjeen, jossa hän valittaa voimiensa uupumista
ja ennustaa, että hänen elämänsä ei enää ole oleva pitkä: »Mutta minä
panen arvoa sille, sentähden että se nyt on onnellinen, ja minä suren
vain sitä aikaa, jonka onnettomuus on minulta riistänyt.»

Sisäinen vaisto veti häntä Parisiin kuolemaan. Hän taistelee
sankarillisesti hiipivää paralysiaa vastaan. Hän ottaa innokkaasti osaa
seuraelämään aivan kuin ennenkin, seuraa valppaasti kirjallisuutta ja
politiikkaa, avaa salongin, jossa erilaiset puolueet, yhteiskuntaluokat
ja mielipiteet risteilevät, aivan kuin hänen nuoruutensa loistoaikoina.
Helmikuussa hän herttua Decazes'in luona saa ankaran taudinkohtauksen
ja senjälkeen alkaa halvaantuminen, joka oli tekevä lopun hänestä.
Mutta yhä vieläkin hän »ottaa vastaan», pitää päivällisiä, keskustelee
isänmaan vapaudesta ja filosofisista ongelmista, kun sairaus vähänkin
helpottaa. »Varmaankin on se taivaan rangaistus, että maailman
toimeliaimman ihmisen näin täytyy muuttua kiveksi», huokaa hän. »Isäni
odottaa minua toisella rannalla», sanoo hän myös usein.

Rocca, jonka lempeä, uskollinen kiintymys loi rouva de Staëlille
vanhoilla päivillä hänen elämänsä ainoan, särkymättömän idyllin, hoiti
häntä, vaikka itsekin sairaana, koko sairauden ajan mitä hellimmin.
Vihdoin, 13 p:nä heinäkuuta v. 1817 pääsi lepoon sielu, joka ei vielä
koskaan ollut levännyt. Hiljaa, kenenkään huomaamatta nukkui rva de
Staël ikuiseen uneen. Benjamin Constant sai yhdessä herttua de Broglien
kanssa osalleen tuon raskaan ja rakkaan tehtävän pitää valvokkia
vainajan vierellä.

Oman toivomuksensa mukaisesti haudattiin rva de Staël isänsä viereen
Coppet'hen. Rocca seurasi häntä hautaan puoli vuotta myöhemmin.

Constantilla oli vielä pitkä elämäntaival edessään, johon mahtui,
joskaan ei syvempää onnea, kuitenkin paljon menestystä. Restauratsionin
aikana hän loisteli valtiollisena puhujana ja sanomalehtimiehenä,
laati mestarillisia kirjoituksia, valittiin edustajakamarin jäseneksi
v. 1819, jossa virassa hän oli kuolemaansa asti. Ollen luonteeltaan
periaatteellinen epäilijä, jonka tunnuslauseisiin m.m. kuului: »ei
mikään totuus pidä paikkaansa, ennenkuin siihen on sovitettu myös sen
vastakohta», osoitti Constant politiikkansa yksityiskohdissa yhtä
paljon häilyväisyyttä kuin yksityiselämässäänkin. Pääsuunta oli hänellä
kuitenkin aina sama: elämänsä loppuun asti hän pysyi maltillisena
liberaalina ja kuului parlamentaariseen vastustuspuolueeseen. Kun
hänet v. 1830 haudattiin, riisuivat ylioppilaat hevoset hänen
ruumisvaunujensa edestä ja vetivät ne juhlasaatossa Père-Lachaisen
hautausmaalle.

Rva de Staëlin jälkeenjääneet kirjoitelmat _Considérations sur la
révolution_ (»Mietelmiä vallankumouksesta»), joka sisältää hänen
valtiollisen testamenttinsa, ja muistelmateos »Kymmenen vuotta
maanpaossa» ilmestyivät, edellinen v. 1818, jälkimmäinen v. 1821,
julkisuuteen hänen lastensa toimesta. Vallankumousmietelmissään
esiintyy rva de Staël samanlaisena idealistina kuin mitä hän oli ollut
nuoruutensakin päivinä, joskin v. 1816:n kypsä kokemus käyttää toista
kieltä kuin v. 1789:n aikuinen haavemielinen innostus. Laajentuneena
ja harhakuvitelmista vapautuneena rva de Staël vie uudessa valossa
vapauden ajatuksen kasvavalle polvelle. Vallankumous onnistuu hänen
mielestään vain silloin, kun parhaimmat ja jaloimmat ovat sen
etunenässä, kun se tulee ylhäältä päin, ja sen tulos, tuo kultainen
vapaus, vaatii lujan, perustuslaillisen hallituksen tullakseen
kansakunnalle siunausta tuottavaksi. Yhteistunnon ja järjestyksen luoma
vapaa kansa ja kansallinen vapaus, ne ovat ne tulevaisuuden näyt,
joiden uskoon rva de Staël kaikkien valtiollisten pettymysten jälkeen
sulkee silmänsä.

Ymmärtää ja tehdä ymmärrettäväksi, sitä oli rouva de Staëlin koko
kirjallinen toiminta. Hänen luonteensa rikkaat ja ristiriitaiset
ainekset tekivät hänestä onnettoman naisen, mutta antoivat hänelle
samalla sellaisen yksilöllisen hengen ylemmyyden, että hän
jaksoi uhmata aikansa ennakkoluuloja ja raivata tietä uusille,
vapaammille virtauksille. Hän oli ylimeno-ilmiö kauttaaltaan:
kirjailijana George Sandin yhteiskunnallisten romaanien edeltäjätär,
kirjallisuushistoriallisena esseistinä nousevan romantiikan
periaatteiden keksijä ja määrittelijä, poliitikkona parlamenttaarisen
vapaamielisyyden isoäiti, naisena naisvapautuksen esitaistelijatar,
ihmisenä ennen kaikkea elävä ihminen, itse inhimillisen kehitys-aatteen
ruumiillistuma, ainainen epävalmius, väsymätön kamppailu.

Rva de Staëlin elämässä on paljon virheitä ja erehdyksiä, mutta hänen
omien periaatteittensa mukaisesti on tässäkin ihmistaideluomassa
pantava enemmän arvoa sisällölle kuin muodolle. Niinkuin rouva de
Staëlin eläessä hänen sisäinen kauneutensa sai ihmiset unohtamaan
hänen ulkonaisen rumuutensa, niin täytyy jälkimaailmankin unohtaa
hänen levottoman elämänsä vähemmän kauniit epäoleellisuudet tehdäkseen
kunniaa tuolle itsensä ja ihmisyyden puolesta jalosti kilvoitelleelle
hengelle, jonka päämäärä oli sama kuin mihin koko ihmisyydenkin
taistelu tähtää: henkinen vapautuminen järjen ja ihmisrakkauden tietä.




Lähdekirjallisuutta:

  Lady Blennerhassett: Frau von Staël, ihre Freunde und ihre Bedeutung
     in Politik und Litteratur.
  Georg Brandes: Hovedstrømninger i det 19. Aarhundredes Literatur
     (Emigrantliteraturen).
  Comtesse de Boigne: Mémoires, Récits d'une tante.
  Benjamin Constant: Journal intime.
  Francis Gribble: Madame de Staëls roman.
  Yrjö Hirn: Episoder.
  Gustave Lanson: Histoire de la littérature française.
  Sainte-Beuve: Portraits de femmes.
  Henrik Schük: M. och m:me de Staël.
  Albert Sorel: M:me de Staël.
  Johannes Wickman: M:me de Staël och Sverige. (Akademisk afhandling.)
  E. Wrangel: M:me de Staël i Sverige. (Nordisk Tidskrift 1911.)
  Usteri & Ritter: Lettres inédites de m:me de Staël à Henri Meister.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73980 ***