
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74194 ***





MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN I

Kirj.

Miguel de Cervantes Saavedra


Espanjankielestä suomentanut

J. Hollo





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.




SISÄLLYS:

Alkulause lukijalle.

Ensimmäinen luku. Kuinka kirkkoherra ja parturi keskustelivat Don
Quijoten kanssa hänen sairaudestaan.

Toinen luku, jossa kerrotaan Sancho Panzan merkillisestä riidasta Don
Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän kanssa sekä muista hupaisista
seikoista.

Kolmas luku: Don Quijoten, Sancho Panzan ja kandidaatti Simson
Carrascon hauskasta keskustelusta.

Neljäs luku, jossa Sancho Panza hälventää kandidaatti Simson Carrascon
epäilykset ja vastaa hänen kysymyksiinsä sekä esitetään muita seikkoja,
joita kannattaa tietää ja kertoa.

Viides luku. Sancho Panzan ja hänen vaimonsa Teresa Panzan henkevästä
ja hupaisesta keskustelusta sekä muista autuaan muistamisen arvoisista
tapahtumista.

Kuudes luku. Siitä, mitä tapahtui Don Quijoten, hänen sisarentyttärensä
ja emännöitsijänsä kesken; koko tämän historian tärkeimpiä lukuja.

Seitsemäs luku. Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa keskustelusta
sekä muista erinomaisista tapahtumista.

Kahdeksas luku, jossa kerrotaan, mitä tapahtui Don Quijotelle, kun hän
matkusti tervehtimään valtiatartaan Dulcinea Tobosolaista.

Yhdeksäs luku, jossa kerrotaan, mitä lukija siitä löytää.

Kymmenes luku, missä kerrotaan siitä juonesta, jonka Sancho keksi
noituakseen neiti Dulcinean, sekä muista yhtä naurettavista kuin
todenperäisistäkin tapauksista.

Yhdestoista luku. Merkillisestä seikkailusta, joka sattui urhoolliselle
Don Quijotelle hänen kohdatessaan Kuoleman valtiopäivien vaunut eli
rattaat.

Kahdestoista luku. Merkillisestä seikkailusta, johon urhoollinen Don
Quijote joutui pelottoman Peiliritarin kanssa.

Kolmastoista luku, jossa jatketaan kertomusta seikkailusta
Metsänritarin kanssa ja esitetään molempien aseenkantajien välille
sukeutunut järkevä, harvinainen ja miellyttävä keskustelu.

Neljästoista luku, jossa jatkuu kertomus seikkailusta Metsänritarin
kanssa.

Viidestoista luku, jossa kerrotaan ja ilmaistaan, keitä olivat
Peiliritari ja hänen aseenkantajansa.

Kuudestoista luku. Siitä, mitä Don Quijote joutui kokemaan erään
älykkään manchalaisen aatelismiehen seurassa.

Seitsemästoista luku, missä kuvaillaan korkein ja äärimmäinen kohta,
jonka Don Quijoten sanomaton sankaruus saavutti ja voi saavuttaa, sekä
onnellisesti päättynyt seikkailu leijonan kanssa.

Kahdeksastoista luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui Viheriänviitan
ritarin linnassa eli talossa, sekä muista merkillisistä asioista.

Yhdeksästoista luku, jossa kerrotaan rakastuneen paimenen seikkailu
sekä muita todella hupaisia tapahtumia.

Kahdeskymmenes luku, jossa kerrotaan rikkaan Camachon häistä ja siitä,
mitä tapahtui köyhälle Basiliolle.

Yhdeskolmatta luku, jossa jatketaan kertomusta Camachon häistä ja
esitetään muita hauskoja tapahtumia.

Kahdeskymmenes luku, missä kerrotaan suuresta seikkailusta Montesinon
luolassa, joka sijaitsee keskellä Manchaa, ja kuinka urhoollinen Don
Quijote Manchalainen saattoi tämän seikkailun onnelliseen päätökseen.

Kolmaskolmatta luku. Niistä ihmeellisistä seikoista, joita mainio
Don Quijote kertoi nähneensä Alontesinon syvässä luolassa, mutta
jotka ovat niin mahdottomia ja suurenmoisia, että tämän seikkailun
todenperäisyyttä epäillään.

Neljäskolmatta luku, missä kerrotaan paljon pikkuseikkoja, yhtä
joutavia kuin välttämättömiäkin sille, joka tahtoo oikein ymmärtää
tämän suuren historian.

Viideskolmatta luku, jossa kerrotaan aasinhuutoseikkailu ja hupainen
kohtaus nukketeatterin johtajan kanssa sekä profeetallisen apinan
merkilliset ennustukset.

Kuudeskolmatta luku, jossa jatkuu hupainen kertomus
nukketeatteriseikkailusta ja esitetään muitakin todella mainioita
asioita.

Seitsemäskolmatta luku, jossa kerrotaan, keitä olivat mestari Pedro ja
hänen apinansa, sekä Don Quijoten huonosta menestyksestä seikkailussa
aasinhuutoa matkivien kanssa, joka seikkailu ei päättynyt hänen
mielensä mukaan eikä niinkuin hän oli ajatellut.

Kahdeksaskolmatta liiku. Seikoista, jotka lukija, kuten Benengeli
sanoo, tulee tietämään, jos ne tarkkaavasti lukee.

Yhdeksäs kolmatta luku. Merkillisestä seikkailusta taiotussa venheessä.

Kolmaskymmenes luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui, kun hän kohtasi
erään kauniin metsästäjättären.

Yhdesneljättä luku, jossa käsitellään useita ja tärkeitä asioita.

Kahdesneljättä luku. Vastauksesta, jonka Don Quijote antoi
moittijalleen, sekä muista vakavista ja hupaisista tapahtumista.

Kolmasneljättä luku. Herttuattaren, hänen kamarineitiensä ja Sancho
Panzan hauskasta keskustelusta, joka on lukemisen ja huomion arvoinen.

Selityksiä.




ALKULAUSE LUKIJALLE.


Jumala paratkoon, kuinka hartaasti sinä, jalosukuinen tai ehkä
plebeijinen lukijani, nyt odotatkaan tätä esipuhetta luullen siitä
löytäväsi kostonuhkauksia, syytöksiä ja solvauksia toisen Don
Quijoten tekijää vastaan,[1] tarkoitan sen, jonka sanotaan siinneen
Tordesillasissa ja syntyneen Tarragonassa! Mutta sitä huvia minä en
tosiaankaan aio sinulle suoda; vaikka näet loukkaukset synnyttävät
vihaa kaikkein nöyrimmässäkin povessa, niin minun poveeni nähden tuo
sääntö ei pidä paikkaansa. Sinä ehkä toivoisit, että nimittäisin
miestä aasiksi, mielipuoleksi ja hävyttömäksi: mutta se ei johdu
mieleenikään: rangaiskoon häntä hänen oma syntinsä, syököön, mitä on
keittänyt, ja sillä hyvä. Minua on kuitenkin suututtanut, että hän
moittii minua vanhaksi ja toiskätiseksi, ikäänkuin olisi ollut minun
vallassani pysähdyttää ajan juoksu omalta kohdaltani tai kuin olisin
tullut raajarikoksi jossakin kapakassa enkä kaikkein kunniakkaimmassa
tilaisuudessa,[2] mitä ovat nähneet menneet ja nykyiset ja luultavasti
tulevat näkemään tulevaiset ajat. Jos haavani eivät näytäkään
loistavilta niistä, jotka sattuvat ne näkemään, niin ainakin niitä
pitävät arvossa ne, jotka tietävät, missä ne on saatu; sillä parempi
on sotilas kuolleena taistelutanterella kuin vapaana pakoretkellä. Ja
tämä vakaumukseni on niin varma, että jos minulle nyt ehdotettaisiin ja
tehtäisiin mahdolliseksi se, mikä on mahdotonta, tahtoisin mieluummin
olla ollut mukana tuossa mainiossa taistelussa kuin nyt olla terve ja
haavoittumaton siksi, etten olisi ottanut siihen osaa. Arvet, joita
nähdään soturin kasvoissa ja rinnassa, ovat tähtiä, jotka opastavat
toisia kohti kunnian taivasta ja tavoittelemaan ansaittua kiitosta;
ja huomattava on vielä, ettei teoksia kirjoiteta harmailla hiuksilla,
vaan ymmärryksellä, joka yleensä muuttuu paremmaksi iän lisääntyessä.
Minua on myös pahoittanut, että hän sanoo minua kateelliseksi ja
kuvailee minulle, kuin jollekin tietämättömälle, mitä kateus oikeastaan
on; sillä niistä kahdesta kateuden lajista, jotka ovat olemassa,
minä tunnen totisesti ainoastaan sen, joka on pyhä, jalo ja hyvää
tarkoittava, ja koska niin on aivan varmaan laita, ei ole minun
asiani vainota ketään pappismiestä, varsinkaan, jos hän sitäpaitsi
on Inkvisition palveleva veli;[3] ja jos kirjoittaja on tuon sanonut
tarkoittaen häntä, jota näyttää tarkoittaneen, niin hän on aivan
erehtynyt, sillä minä ihailen sen miehen neroa, ihailen hänen teoksiaan
ja hänen alinomaista ja hurskasta toimintaansa. Kiitän kuitenkin tuota
herra kirjailijaa siitä, että hän sanoo kertomusten! olevan pikemmin
satiirisia kuin opettavaisia, mutta tunnustaa niiden olevan hyviä, mitä
ne eivät voisi olla, jollei niissä olisi yhtä ja toista.

Olen kuulevinani sinun sanovan, että puhun kovin varovasti ja
pysyttelen liiaksi vaatimattomuuteni rajoissa; mutta minä tiedän,
ettei murheelliselle pidä lisätä murhetta, ja tämän herran mieli
varmaan on kovin murheellinen, koska hän ei uskalla ilmaantua avoimelle
kentälle ja kirkkaaseen päivänvaloon, vaan salaa nimensä ja mainitsee
väärän kotipaikan, kuin olisi tehnyt jonkin majesteetinrikoksen. Jos
sattumalta tulet hänet tuntemaan, niin sano hänelle minun puolestani,
etten minä pidä itseäni solvattuna, koska hyvin tiedän, kuinka
paholainen ihmistä kiusaa, ja että eräs hänen pahimpia kiusauksiaan
on siinä, että hän uskottelee ihmisen voivan kirjoittaa ja painattaa
kirjan, jolla ansaitsee yhtä paljon mainetta kuin rahaa ja yhtä paljon
rahaa kuin mainetta. Ja tämän väitteen tueksi toivon sinun hupaisella
ja sievällä tavallasi kertovan hänelle seuraavan jutun:

Sevillassa oli muudan hullu, joka sai päähänsä kaikkein naurettavimman
mielettömyyden ja keksinnön, mitä kukaan hullu maailmassa milloinkaan
on saanut. Hän näet valmisti putken, joka oli toisesta päästä
teroitettu, ja saatuaan sitten kadulla tai missä hyvänsä käsiinsä
koiran hän astui jalallaan koiran toiselle takakoivelle, kohotti koiran
toista koipea kädellään ja pisti sitten, niin hyvin kuin osasi, putken
sellaiseen paikkaan, että toisesta päästä puhaltamalla sai koiran
pyöreäksi kuin pallon, ja niin tapahduttua hän taputti kämmenellään
pari kertaa koiraa vatsaan, päästi sen menemään ja sanoi läsnäoleville,
joita aina oli suuri joukko:

— Luulevatko arvoisat herrat vieläkin, että on varsin helppo puhaltaa
koira pulleaksi? — Luuleeko teidän armonne nyt, että on varsin helppo
tehdä kirja?

Jollei tämä juttu häntä miellytä, niin kerro sinä, hyvä lukijani, tämä
toinen, joka sekin koskee hullua ja koiraa:

— Cordobassa oli eräs toinen hullu, jolla oli tapana kantaa päänsä
päällä marmorilevyn kappaletta tai muuta verrattain painavaa kiveä, ja
kohdatessaan koiran, joka ei osannut varoa, hän asettui sen viereen
ja antoi kiven pudota suoraan koiran päälle. Koira suuttui, haukkui
ja ulvoi ja juoksi pitkin katuja. Sattui sitten, että niiden koirien
joukossa, joiden päälle hän taakkaansa pudotteli, oli eräs jollekin
hytyräsepälle kuuluva, johon sen omistaja oli kovin kiintynyt. Kivi
putosi ja osui päähän, pahoinpidelty koira ulvoi surkeasti, sen isäntä
huomasi seikan, vihastui, sieppasi kyynäräkepin, hyökkäsi hullun luo,
pieksi hänet niin, ettei häneen jäänyt eheää luuta, ja sanoi aina
lyödessään:

— Sinä koiramainen konna, mitä teit mäyräkoiralleni? Etkö sinä nähnyt,
julmuri, että koirani oli mäyräkoira?

Hän toisti nimeä _mäyräkoira_ vielä monet kerrat ja antoi pehmitetyn
hullun sitten mennä menojaan. Tämä otti asian sydämelleen, lähti kotiin
eikä uskaltanut enää mennä ulos kokonaiseen kuukauteen. Mutta sen ajan
kuluttua hän palasi tekemään temppuansa, pään päällä vielä suurempi
kivenmyhkyrä. Hän tuli koiran luo, katseli sitä oikein tarkasti, ei
halunnut eikä tahtonut pudottaa kiveä, vaan sanoi:

— Tämä on mäyräkoira, tätä täytyy varoa!

Ja vaikka hän sitten kohtasi paljon koiria, verikoiria ja
rakkikoiriakin, hän aina sanoi, että ne olivat mäyräkoiria eikä
senvuoksi enää pudottanut kiveä. Tämän kirjailijan käy kenties samoin,
niin ettei hän enää uskalla pudottaa ihmisten päähän nerollisuutensa
taakkaa, kirjojansa, jotka ovat kiveä kovempia, koska ovat huonoja.

Sano hänelle myös, etten välitä vähääkään, vaikka hän uhkaa riistää
minulta ansion kirjallaan; minä näet käytän kuuluisan välinäytöksen _La
Perendengan_[4] lausetta ja sanon hänelle: »Kauan eläköön armollinen
herra raatiherra, ja Kristus olkoon meidän kaikkien kanssa.» Niin,
kauan eläköön jalo kreivi Lemos, jonka tunnettu kristillinen
mielenlaatu ja anteliaisuus tukevat minua kaikissa kovan onnen
kohtauksissa, ja eläköön myös hänen kunnianarvoisuutensa Toledon
arkkipiispan Don Bernardo de Sandoval y Rojasin[5] erinomainen
armeliaisuus, vaikka maailmassa ei olisi yhtään kirjapainoa ja vaikka
minua vastaan painettaisiin enemmän kirjoja kuin on kirjaimia Mingo
Revulgon laulussa.[6] Minä en ole kokenut pyrkiä heidän suosioonsa
minkään imartelun tai muun kiitoksen avulla, mutta siitä huolimatta
nämä molemmat korkea-arvoiset henkilöt ovat vain oman hyvyytensä tähden
ottaneet tehtäväkseen olla suosijoinani ja auttajinani, ja senvuoksi
pidän itseäni onnellisempana ja rikkaampana kuin jos onni olisi
kuljettanut minua aivan tavallista tietä korkeimmille huipuilleen.
Kunniantuntoa voi olla köyhälläkin, mutta ei paheellisella; köyhyys
voi estää jaloutta loistamasta täysin kirkkaana, mutta se ei voi
sitä kokonaan pimentää. Mutta jos hyve luo itsestään jotakin valoa,
vaikkapa vain puutteen ahtaista rakosista, niin sitä sittenkin lopulta
kunnioittavat ja niinmuodoin myös suosivat korkeat ja jalot sielut.

Älä sano hänelle enempää. Minäkään en mieli sanoa sinulle enää
mitään muuta, huomautan vain, että sinun tulee tietää, että tämä
_Don Quijoten_ jälkimmäinen osa, jonka nyt jätän sinulle, on saman
tekijän leikkaama ja samasta kankaasta kuin edellinen, että kerron
sinulle siinä Don Quijoten myöhemmistä elämänvaiheista sekä vihdoin
hänen kuolemastaan ja hautauksestaan, jottei kukaan enää uskalla antaa
hänestä uusia todistuksia, koska jo annetut saavat riittää. Riittää
myös, että rehellinen mies on kerran kertonut näistä älykkäistä
hullutuksista; hän ei aio niihin enää puuttua, sillä hyvääkään ei
pidetä arvossa, jos sitä on liian paljon, kun taas huonollakin, jos
sitä on vähän, katsotaan olevan jotakin arvoa. Olin unohtaa sanoa
sinulle, että voit aivan pian odottaa _Persilestä_,[7] joka on jo
valmistumassa, ja _Galatean_ toista osaa.




Ensimmäinen luku.

Kuinka kirkkoherra ja parturi keskustelivat Don Quijoten kanssa hänen
sairaudestaan.


Tämän historian toisessa osassa, johon sisältyy Don Quijoten kolmas
retki, Cide Hamete Beneugeli kertoo, että kirkkoherra ja parturi
antoivat kulua melkein kuukauden käymättä häntä katsomassa, koska eivät
tahtoneet kajota edellisiin tapauksiin ja siten johdattaa niitä hänen
mieleensä. He kävivät kuitenkin tapaamassa hänen sisarentytärtään ja
emännöitsijäänsä kehoittaen heitä hyvin hoitamaan häntä ja antamaan
hänelle sellaisia ruokia, jotka vahvistaisivat ja auttaisivat
sydäntä ja päätä, koska hyvin asiaa harkiten täytyi sanoa koko hänen
onnettomuutensa johtuneen niistä. He vakuuttivat niin tekevänsä nyt ja
vasta varsin mielellään ja noudattaen niin suurta huolellisuutta kuin
suinkin mahdollista; he näet kyllä huomasivat, että heidän isäntänsä
joinakin hetkinä osoitti olevansa täydellä järjellä. Siitä molemmat
herrat olivat mielissään, sillä he ajattelivat tehneensä aivan oikein,
kun olivat kuljettaneet hänet muka noiduttuna kotiin härkärattailla,
kuten kerrottiin tämän yhtä suurenmoisen kuin täsmällisenkin historian
ensimmäisessä osassa, sen viimeisessä luvussa. He siis päättivät
käydä häntä tapaamassa ja tarkastamassa hänen parantumistaan, vaikka
pitivätkin että melkein mahdottomana, ja päättivät olla hiiskahtamatta
sanaakaan vaeltavasta ritarikunnasta, jotta hänen haavansa, jotka
olivat tuskin ehtineet arpeutua, eivät alkaisi jälleen vuotaa verta.

Niin he menivät hänen luokseen ja näkivät hänen istuvan sängyssä,
yllään lyhyt viheriä flanelliröijy ja päässä punainen toledolainen
lakki, koko mies niin laihana ja surkastuneena, että näytti
kerrassaan muumioksi muuttuneen. Hän tervehti heitä sangen
ystävällisesti, he kyselivät hänen vointiaan, ja hän teki selkoa
siitä ja itsestään yleensä aivan järkevästi ja erittäin sievin
sanoin. Siinä keskustellessaan he sattuivat koskettelemaan seikkoja,
joita mainitaan politiikan ja hallitusmuodon nimellä, ja siinä he
milloin korjasivat jotakin epäkohtaa, milloin kokonaan tuomitsivat
jonkin toisen, muuttivat tapoja toisenlaisiksi ja karkoittivat toisia
maasta, ja jokainen heistä kolmesta oli olevinaan uusi lainsäätäjä,
uudenaikainen Lykurgos, uudenuutukainen Solon; ja tällä tavalla he
loivat yhteiskunnan uudestaan, niin että näytti aivan siltä kuin he
olisivat heittäneet sen ahjoon ja vetäneet sen jälleen sieltä ulos
aivan toisenlaisena kuin ennen. Don Quijote puhui kaikista heidän
käsittelemistään asioista niin älykkäästi, että molemmat hänen
tutkijansa pitivät aivan varmana, että hän oli täysin terve ja täydellä
järjellään.

Sisarentytär ja emännöitsijä olivat kuulemassa tätä keskustelua
eivätkä osanneet kyllin kiittää Jumalaa siitä, että saivat jälleen
nähdä isäntänsä niin terveenä. Mutta nyt kirkkoherra luopui
alkuperäisestä aikomuksestaan, nimittäin siitä, ettei ollenkaan
koskettaisi mitään vaeltavaan ritarikuntaan kuuluva seikkaa, tahtoi
saada täyden selvyyden, oliko Don Quijoten paraneminen näennäistä
vai todellista, ja sillä tavalla hän johtui asiasta toiseen siirtyen
mainitsemaan erinäisiä uutisia pääkaupungista, kertoen muun muassa,
että turkkilaisten uskottiin varmasti purjehtivan etelään valtavan
suurella laivastolla, ettei kukaan tietänyt, millaisissa aikeissa he
liikkuivat tai missä tämä ankara rajuilma tulisi purkautumaan, ja tämän
pelon vuoksi, jolla turkkilaiset melkein joka vuosi vaativat meidät
tarttumaan aseisiin, koko kristikunta suuntasi katseensa vihollisen
laivastoon, ja hänen majesteettinsa oli antanut panna puolustuskuntoon
Napolin ja Sisilian rannikot sekä Maltan saaren. Siihen virkkoi Don
Quijote:

— Hänen majesteettinsa on menetellyt niinkuin menettelee erinomaisen
viisas soturi, joka ajoissa varustaa alueensa puolustuskuntoon, jottei
se olisi vihollisen tullessa varautumaton; mutta jos minun neuvoani
kysyttäisiin, niin minä kehoittaisin käyttämään erästä varokeinoa, jota
hänen majesteettinsa ei tällä hetkellä suinkaan ajattele.

Tuskin tuon kuultuaan kirkkoherra sanoi itsekseen: »Jumala sinua
varjelkoon, Don Quijote parka, sillä minusta näyttää kuin sinä
syöksyisit hulluutesi korkealta huipulta yksinkertaisuutesi syvään
kuiluun!» Mutta parturi, joka oli jo ajatellut samaa kuin kirkkoherra,
kysyi nyt Don Quijotelta, mikä oli se varokeino, jota hän piti niin
sopivana; se näet saattoi olla laadultaan semmoinen, että se täytyi
sijoittaa niiden monien kelvottomien ehdotusten luetteloon, joilla
ruhtinaita usein vaivataan.

— Minun ehdotukseni, herra parrankaapija, — sanoi Don Quijote — ei tule
olemaan kelvoton, vaan kelvollinen.

— En minä sitä tarkoittanut, — vastasi parturi — vaan sanoin sen
siksi, että kokemus on osoittanut kaikkien tai kaikkein useimpien
hänen majesteetilleen annetuista neuvoista olevan joko mahdottomia tai
järjettömiä tai kuninkaalle ja valtakunnalle vahingollisia.

‒ Mutta minun neuvoni — virkkoi Don Quijote — ei ole mahdoton eikä
järjetön, vaan kaikkein helpoin, soveliain, mukavin ja nopein, mitä
kenenkään neuvonantajan mieleen voi koskaan johtua.

— Teidän armonne olisi voinut sen jo meille sanoa, herra Don Quijote —
sanoi kirkkoherra.

— En tahtoisi sanoa sitä juuri nyt, — vastasi Don Quijote — sillä
se voisi olla jo huomenna varhain aamulla herrojen valtioneuvosten
korvissa, ja joku toinen saisi kiitoksen ja palkan minun työstäni.

— Minä puolestani — sanoi parturi — vakuutan maan ja taivaan nimessä,
etten mainitse kuninkaalle, en rengille enkä kenellekään kuolevaiselle,
mitä teidän armonne haluaa minulle sanoa, ja tämän valan minä olen
oppinut siitä kansanlaulusta, jonka alussa entinen kirkkoherra näyttää
kuninkaalle varkaan, joka oli häneltä varastanut sata dublonia ja hänen
nopeakäyntisen muulinsa.

— Minä en tunne sellaisia tarinoita, — sanoi Don Quijote — mutta
tiedän, että tuo vala on pätevä, koska tiedän, että parturi on kunnon
mies.

Ja vaikka ei olisikaan, — sanoi kirkkoherra — niin minä takaan hänen
kunniallisuutensa ja vakuutan hänen puolestaan, että hän on tässä
asiassa vaiti kuin mykkä, lain ja säädettyjen sakkojen uhalla.

Entä kuka menee takuuseen teistä, herra kirkkoherra? — kysyi Don
Quijote.

— Virkani,— vastasi kirkkoherra — sillä se vaatii pitämään salaisuuksia
omana tietonaan.

— Tuhat tulimmaista! — sanoi nyt Don Quijote. — Mitä tarvitsee hänen
majesteettinsa tehdä muuta kuin antaa julkisen kuuluttajan julistaa,
että kaikkien Espanjassa liikkuvien vaeltavien ritarien tulee
määrättynä päivänä kokoontua pääkaupunkiin? Vaikka näet heitä ei
tulisikaan enempää kuin puoli tusinaa, niin voisihan heidän joukossaan
kuitenkin olla joku, joka kykenee yksin tuhoamaan turkkilaisten
koko sotavoiman. Kuunnelkaa minua tarkkaavasti ja seuratkaa minua.
Onko ehkä jotakin ennenkuulumatonta, jos yksi ainoa vaeltava ritari
tuhoaa kahdensadantuhannen miehen suuruisen sotajoukon, ikäänkuin
heillä kaikilla olisi yksi ainoa kaula tai kuin he olisivat pelkkää
mantelitahdasta? Jos ette usko, sanokaa minulle: kuinka monet historiat
ovatkaan täynnä sellaisia ihmeitä? Jos nyt eläisi suurimaineinen Don
Belianis tai joku Amadis Gallialaisen lukemattomasta sukukunnasta, —
vaikka se olisikin minulle suureksi vahingoksi; miten toisten laita on,
en tahdo käydä ratkaisemaan — jos siis joku heistä eläisi nykyaikana
ja kävisi turkkilaisia vastaan, niin enpä totisesti tahtoisi olla
turkkilainen. Mutta Jumala pitää huolta kansastaan ja suo sille miehen,
joka kenties ei ole yhtä peloittava kuin muinaiset vaeltavat ritarit,
mutta ei kumminkaan ole rohkeudeltaan heitä huonompi. En sano enempää;
Jumala kyllä ymmärtää, mitä tarkoitan.

— Oi onnetonta! — huudahti nyt sisarentytär. — Minut saa tappaa, jollei
hyvä enoni tahdo jälleen ruveta vaeltavaksi ritariksi.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Minä tahdon elää ja kuolla vaeltavana ritarina; ja marssikoon
turkkilainen ylös- tai alaspäin, milloin mielensä tekee ja niin
suurella sotavoimalla kuin suinkin voi; minä sanon sittenkin, että
Jumala kyllä ajatukseni ymmärtää.

Nyt virkkoi parturi:

— Minä pyydän teiltä, hyvät herrat, lupaa kertoa pienen tapauksen, joka
sattui Sevillassa ja joka sopii tähän niin erinomaisen hyvin, että
tekee mieleni se kertoa.

Don Quijote antoi siihen luvan. Kirkkoherra ja muut kuuntelivat
tarkkaavaisesti, ja parturi aloitti esityksensä näin:

— Sevillan hullujenhuoneessa oli eräs mies, jonka hänen sukulaisensa
olivat sinne toimittaneet, koska hän ei ollut täydellä järjellään.
Hänet oli nimitetty kirkollisen oikeuden lisensiaatiksi Osunassa,[8]
mutta vaikka hän olisi saanut sen arvon Salamancassa, olisi
hän sittenkin monien mielestä pysynyt hulluna. Muutamia vuosia
hullujenhuoneessa oltuaan tämä lisensiaatti alkoi uskoa olevansa viisas
ja täysin järjissään ja kirjoitti siinä uskossa innokkaasti ja täysin
ymmärrettävin lauseparsin arkkipiispalle pyytäen tätä pelastamaan hänet
siitä kurjuudesta, missä hän oli, koska hän oli nyt Jumalan armosta
saanut menettämänsä ymmärryksen takaisin, vaikka hänen sukulaisensa,
saadakseen edelleen nauttia hänen omaisuuttaan, säilyttivät häntä
siellä ja vastoin totuutta vaativat häntä olemaan hulluna kuolemaansa
saakka. Lukuisien hyvin sommiteltujen ja ymmärtäväisten kirjeitten
taivuttamana arkkipiispa kehoitti erästä kapellaaniansa ottamaan
hullujenhuoneen esimieheltä tietoa, oliko se, mitä lisensiaatti oli
hänelle kirjoittanut, totta, lupasi itsekin puhua mielipuolen kanssa
ja päästää hänet vapaaksi, jos hän näyttäisi olevan täydellä järjellä.
Kapellaani teki niin, ja hullujenhuoneen esimies vakuutti hänelle,
että mies oli yhä mielipuoli; vaikka hän varsin usein puhui kuin hyvin
ymmärtäväinen ihminen, esitti hän kuitenkin lopuksi typeryyksiä,
jotka olivat yhtä suuria ja lukuisia kuin hänen aikaisemmat järkevät
lausuntonsa, minkä voi heti havaita keskustellessaan hänen kanssaan.
Kapellaani suostui tekemään tämän kokeen, hänet vietiin hullun miehen
luo, hän puhui hänen kanssaan toista tuntia, ja koko sinä aikana
hullu ei lausunut yhtäkään mahdotonta tai mieletöntä sanaa, vaan
puhui päinvastoin niin järkevästi, että kapellaanin oli pakko uskoa,
että tuo hullu oli viisas. Hullu sanoi muun muassa hullujenhuoneen
esimiehen suhtautuvan häneen karsaasti, koska hän ei tahtonut menettää
niitä lahjoja, joita sai potilaansa sukulaisilta, jotta sanoisi hänen
yhä olevan hulluna, vaikka hänellä oli toisinaan järkeviäkin hetkiä.
Sitäpaitsi hän sanoi suurimpana vihollisenaan tässä onnettomuudessa
olevan juuri oman rikkautensa, sillä päästäkseen sitä nauttimaan hänen
vihollisensa käyttivät petosta ja epäilivät armoa, jonka Jumala oli
hänelle osoittanut muuttamalla hänet järjettömästä luontokappaleesta
jälleen ihmiseksi. Sanalla sanoen, hän puhui niin taitavasti, että
sai hullujenhuoneen esimiehen näyttämään epäilyttävältä, sukulaisensa
ahneilta ja sydämettömiltä ja itsensä niin ymmärtäväiseltä, että
kapellaani päätti ottaa hänet mukaansa, jotta itse arkkipiispa
saisi hänet nähdä ja havaita hänen väitteensä ilmeiseksi todeksi.
Tässä hyvässä uskossa kelpo kapellaani pyysi esimiestä toimittamaan
lisensiaatille takaisin ne vaatteet, jotka hänellä oli ollut sairaalaan
tullessaan. Esimies pyysi jälleen kapellaania harkitsemaan, mitä
teki, koska lisensiaatti aivan varmaan oli yhä vielä mielipuoli.
Esimiehen varoitukset ja pyynnöt, ettei hän veisi miestä mukanaan,
eivät ollenkaan tehonneet kapellaaniin; esimies totteli huomatessaan,
että arkkipiispa nimenomaan niin tahtoi; lisensiaatti puettiin omiin
vaatteisiinsa, jotka olivat uudet ja moitteettomat, ja havaittuaan
olevansa puettu niinkuin ainakin järkevä ihminen ja päässeensä vapaaksi
hullun-tamineista hän pyysi kapellaania kristillisen rakkauden
nimessä sallimaan hänen sanoa jäähyväiset entisille kumppaneilleen,
mielenvikaisille. Kapellaani sanoi haluavansa itse lähteä mukaan
näkemään laitoksessa olevia mielenvikaisia. He lähtivät tosiaan
sinne ja heidän kanssaan erinäisiä muita henkilöitä, jotka sattuivat
olemaan läsnä, ja tultuaan erään kopin luo, missä oli eräs raivohullu,
joka kumminkin sattui juuri silloin olemaan tyyni ja rauhallinen,
lisensiaatti sanoi tälle:

— Hyvä ystävä, ajattele, onko sinulla mitään tehtävää, jonka tahdot
jättää minun toimekseni. Minä näet lähden nyt kotiin, sillä Jumala on
äärettömässä hyvyydessään ja armossaan, ilman mitään omaa ansiotani,
suvainnut antaa minulle järjen takaisin; minä olen nyt terve ja viisas,
sillä kaikkivaltiaalle Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Uskokaa ja
luottakaa tekin häneen; koska hän on kerran palauttanut minut entiseen
tilaani, niin hän palauttaa siihen teidätkin, jos vain häneen luotatte.
Minä kyllä muistan lähettää teille jotakin hyvää syötävää, ja syökää
se kaikin mokomin; teidän näet tulee tietää, että minä, joka olen tuon
kaiken kokenut, uskon puolestani kaikkien meidän hulluuksiemme johtuvan
siitä, että vatsamme ovat tyhjät ja aivomme täynnä ilmaa. Rohkeutta
vain, rohkeutta, sillä masentuminen onnettomuuksissa riuduttaa
terveyttä ja johtaa kuolemaan.

Kaikki nämä lisensiaatin lauseet oli kuullut eräs toinen hullu, joka
oli toisessa kopissa vastapäätä raivohullua; hän nousi vanhalta
kaislamatolta, jolla hän makasi aivan alastomana, ja kysyi huutaen,
kuka se oli, joka lähti tästä talosta terveenä ja viisaana.
Lisensiaatti vastasi:

— Minä se olen, hyvä ystävä; minun näet ei tarvitse enää jäädä tänne,
ja minä kiitän siitä äärettömästi taivasta, joka on osoittanut minulle
niin suurta armoa.

— Harkitkaa hyvin, mitä sanotte, lisensiaatti, älkää antako pirun
itseänne pettää, — sanoi hullu — älkää astuko askeltakaan, vaan jääkää
rauhassa koppiinne, niin teidän ei tarvitse tulla tänne takaisin.

— Minä tiedän olevani terve, — vastasi lisensiaatti — eikä minun
tarvitse enää kulkea tätä tietä.

— Tekö terve? — virkkoi hullu. — No hyvä, saadaanpa nähdä. Jumalan
haltuun, mutta minä vannon teille Jupiterin nimessä, jonka majesteettia
minä edustan täällä maan päällä, että sen ainoan synnin tähden, jonka
Sevilla tekee tänään päästäessään teidät täältä pois ja pitäessään
teitä viisaana, minä kuritan sitä niin ankarasti, että kurituksen
muisto säilyy ajoista aikoihin, amen. Etkö sinä tiedä, sinä pieni,
kurja lisensiaatti parka, että minä voin sen tehdä, koska, kuten
sanoin, olen jyrisyttäjä Jupiter ja pitelen käsissäni sytyttäviä
salamoita, joilla voin nyt, kuten ainakin, uhata ja hävittää koko
maailman? Mutta minä lähetänkin tälle typerälle kaupungille yhden
ainoan rangaistuksen, nimittäin sen, ettei siinä eikä sen ympäristössä
ja lähiseuduilla saada sadetta kolmeen kokonaiseen vuoteen, joka aika
lasketaan tästä päivästä ja siitä hetkestä, jolloin tämä uhkaus on
lausuttu. Sinäkö muka olet vapaa, sinäkö terve, sinäkö viisas ja minä
hullu, minä sairas ja minä vankina...? Minä mieluummin hirtän itseni
kuin annan sadetta.

Läsnäolijat olivat tarkkaavasti kuunnelleet hullun huutoja ja puhetta,
mutta lisensiaattimme kääntyi nyt kapellaanin puoleen, tarttui hänen
käteensä ja sanoi hänelle:

— Älkää olko peloissanne, hyvä herra, ja älkää huoliko tämän hullun
puheista; jos näet hän onkin Jupiter eikä anna sadetta, niin minä olen
Neptunus, veden isä ja jumala, ja annan sadetta niin usein kuin minua
miellyttää ja kuin tarpeellista on.

Siihen vastasi kapellaani:

— Kaikesta huolimatta, herra Neptunus, ei ole hyvä suututtaa herra
Jupiteria. Jääköön siis teidän armonne koppiinsa; toiste, kun on
sopivampaa aikaa ja tilaisuutta, palaamme teidän armoanne hakemaan.

Esimies ja kaikki muut läsnäolevat nauroivat, ja kapellaani oli vähällä
suuttua; lisensiaatin vaatteet riisuttiin, hän jäi hullujenhuoneeseen,
ja tarina on lopussa.

— Tämäkö siis, herra parturi, — virkkoi Don Quijote — on se kertomus,
jota ette voinut olla esittämättä, koska se niin mainiosti sopi
minuun? Herra parrankaapija, herra parrankaapija, kuinka sokea onkaan
ihminen, joka ei näe, mitä on silmien edessä! Eikö teidän armonne
tiedä, että vertaukset, jotka koskevat eri henkilöitten luonnollisia
taipumuksia, heidän urhoollisuuttaan, kauneuttaan tai sukujuurtaan,
ovat aina loukkaavia ja ettei niitä mielellään kuunnella? Minä, herra
parturi, en ole mikään vedenjumala Neptunus enkä suinkaan vaadi ketään
pitämään itseäni viisaana, jollen ole viisas; minä ahkeroin vain tehdä
maailmalle ymmärrettäväksi, kuinka pahoin se erehtyy, kun se ei tahdo
uudelleen perustaa keskuuteensa sitä autuasta aikaa, jolloin vaeltava
ritarikunta täällä eli ja toimi. Mutta meidän turmeltunut aikakautemme
ei ansaitse niin suurta onnea kuin nauttivat ne aikakaudet,
jolloin vaeltavat ritarit pitivät velvollisuutenaan ja ottivat
kannettavakseen kuningaskuntien puolustuksen, neitojen suojelemisen,
orpojen ja alaikäisten auttamisen, ylpeitten kurittamisen ja nöyrien
palkitsemisen. Useimpien nykyaikaisten ritarien ohi kulkiessamme
kuulemme pikemmin damastin, kultakankaan ja muiden heidän pukuihin
käyttämiensä kallisarvoisten kudosten kahinaa kuin heidän varuksiensa
panssarirenkaitten helinää. Nyt ei ole enää yhtäkään ritaria, joka
makaa ulkosalla kärsien sään tuimuutta, täysissä varuksissa kiireestä
kantapäähän, ei ole myöskään ketään, joka jalkojaan jalustimista
irroittamatta peitseensä nojaten vain hiukan uinahtaa, niinkuin
oli vaeltavien ritarien tapana tehdä. Nyt ei ole enää ketään, joka
syöksyy esiin tästä metsiköstä, tunkeutuu tuohon vuoriseutuun, kulkee
sieltä melkein alinomaa myrskyävän ja kiivaasti aaltoilevan meren
hedelmätöntä, autiota rantaa ja löydettyään sieltä pienen aluksen,
jossa ei ole airoja, purjeita, mastoa eikä minkäänlaista köysistöä,
pelottomin sydämin syöksyy siihen ja lähtee syvän meren leppymättömille
aalloille, jotka toisinaan heittävät hänet taivaalle, toisinaan
paiskaavat syvyyteen; mutta sitten, kun hän vähimmin sitä aavistaa,
uhmatessaan vastustamatonta myrskyä, hän äkkiä huomaakin olevansa
enemmän kuin kolmentuhannen peninkulman päässä siitä paikasta, missä
hän alukseensa astui, ja kun hän sitten hyppää maihin kaukaiselle ja
tuntemattomalle rannikolle, niin hänelle sattuu siellä seikkoja, joita
kannattaa kirjoittaa muistiin, ei pergamentille, vaan pronssiin. Mutta
meidän aikanamme voittaa unteluus uutteruuden, joutilaisuus työn, pahe
hyveen, julkeus kunnon, teoria käytännön asetoimessa, joka on ollut
elossa ja loistossa ainoastaan kulta-aikana ja vaeltavissa ritareissa.
Jollette sitä usko, niin sanokaa minulle: kuka on ollut kunniallisempi
ja urhoollisempi kuin suurimaineinen Amadis Gallialainen? Kuka
älykkäämpi kuin Englannin Palmerin? Kuka taitavampi ja kätevämpi kuin
Tirante Valkoinen? Kuka ritarillisempi kuin Kreikan Lisuarte? Kuka sai
ja antoi enemmän miekaniskuja kuin Don Belianis? Kuka oli peloittavampi
kuin Gallian Perión? Kuka uskalsi syöksyä vaaroihin useammin kuin
Hyrkanian Felixmarte? Kuka oli vilpittömämpi kuin Esplandian? Kuka oli
rohkeampi kuin Don Cirongilio Traakialainen? Kuka urhoollisempi kuin
Rodamonte? Kuka varovampi ja viisaampi kuin kuningas Sobrino? Kuka
uhkarohkeampi kuin Rinaldo? Kuka voittamattomampi kuin Roland, ja kuka
käytökseltään hienompi ja kohteliaampi kuin Rüdiger, josta polveutuvat
nykyiset Ferraran herttuat, kuten Turpin mainitsee Kosmografiassaan?
Kaikki nämä ritarit ja monet muut, joita voisin mainita, herra
kirkkoherra, olivat vaeltavia ritareita, kaikkien ritarien loistavimpia
ja kunniakkaimpia edustajia. Heitä tai heidän kaltaisiaan tahtoisin
olevan niiden, joita ehdotuksessani tarkoitin; jos he niitä olisivat,
niin hänen majesteettinsa tulisi hyvin autetuksi, häneltä säästyisi
paljon kulunkeja, ja turkkilainen saisi repiä partaansa. Kaikesta
huolimatta minun kaiketi täytyy jäädä koppiini, koska kapellaani
ei päästä minua pois, ja jos, kuten parturi sanoo, Jupiter ei anna
sadetta, niin olenhan tässä minä, joka annan sataa milloin mieleni
tekee. Sanon tämän siksi, että partavadin herra tietäisi minun
ymmärtävän hänen tarkoituksensa.

— Totta totisesti, herra Don Quijote, — virkkoi parturi — minä en sitä
tarkoittanut, tarkoitukseni oli hyvä, niin totta kuin Jumala minua
auttakoon, eikä teidän armonne pidä siitä pahastua.

— Minä tiedän parhaiten itse, sopiiko minun pahastua vai ei — vastasi
Don Quijote.

Nyt sanoi kirkkoherra:

— Vaikka en ole toistaiseksi voinut sanoa juuri mitään, haluaisin
kuitenkin vapautua eräästä epäilyksestä, joka kaivelee ja kiusaa
omaatuntoani ja joka heräsi minussa, kun tässä kuulin, mitä herra Don
Quijote sanoi.

— Onhan herra kirkkoherralla oikeus tehdä paljon muutakin, — vastasi
Don Quijote — joten voitte huoletta sanoa epäilyksenne; eihän ole
hauskaa, jos omatunto ihmistä pitkät ajat vaivaa.

— Luvan saatuani — vastasi kirkkoherra — sanon, että epäilykseni on
siinä, etten mitenkään voi saada itseäni uskomaan koko sen vaeltavien
ritarien lauman, jonka teidän armonne, herra Don Quijote, on maininnut,
todella olleen olemassa täällä maan päällä todellisina ihmisinä, jotka
ovat olleet lihaa ja verta samoinkuin me, vaan olen pikemmin sitä
mieltä, että tuo kaikki on keksintöä, tarua ja valhetta ja unennäköjä,
joita ovat kertoneet vasta unestaan heränneet tai oikeammin vielä
horroksissa olevat henkilöt.

— Siinä on toinen erehdys, — vastasi Don Quijote johon tekevät
itsensä syypäiksi monet, jotka eivät usko, että sellaisia ritareita
on ollut maailmassa; mutta minä olen usein monien eri henkilöiden
kanssa ja eri tilaisuuksissa yrittänyt luoda totuuden valoa tähän
aivan tavalliseen harhaluuloon, toisinaan kumminkaan saavuttamatta
tarkoitustani, toisinaan taas sen saavuttaen nojautuen totuuden
hartioihin. Tämä totuus on niin varma, että melkein voin sanoa nähneeni
Amadis Gallialaisen omin silmin: hän oli kookas mies, kasvoiltaan
vaalea, hänen partansa oli hyvin hoidettu, vaikka tosin musta, hänen
katseensa samalla kertaa lempeä ja ankara, hän oli vähäpuheinen, hidas
vihaan ja herkkä leppymään. Ja niinkuin tässä kuvailen Amadista,
voisin luullakseni kuvailla ja esittää kaikki ne vaeltavat ritarit,
jotka elävät historioissa koko maanpiirissä; koska näet uskon heidän
olleen sellaisia kuin heidän historiansa kertovat, voidaan heidän
suorittamistaan urotöistä ja heidän erikoisuuksistaan saada oikean
päättelyn avulla selville heidän kasvojensa piirteet, heidän ihonsa
väri ja heidän ruumiinrakenteensa.

— Kuinka suuri siis mahtoi olla jättiläinen Morgante teidän armonne
mielestä, herra Don Quijote? — kysyi parturi.

‒ Mitä jättiläisiin tulee, — vastasi Don Quijote — on olemassa eri
mielipiteitä, onko niitä ollutkaan maailmassa vai ei, mutta pyhä
Raamattu, joka ei voi poiketa rahtuakaan totuudesta, osoittaa meille,
että sellaisia on ollut, kertomalla meille historian tuosta julmasta
filistealaisesta Goljatista, joka oli seitsemän ja puolen kyynärän
pituinen, mikä on aivan suunnaton koko. Ja sitäpaitsi on Sisilian
saaresta löydetty niin suuria käsivarren luita ja lapaluita, että
niiden suuruus ilmeisesti osoittaa niiden omistajien olleen jättiläisiä
ja tornin korkuisia, mikä on aivan varmaa, koska siitä asiasta saadaan
selko mittaamalla. Sittenkään en voi täysin varmasti sanoa, kuinka
suuri Morgante oli, mutta otaksun, ettei hän ollut kovin kookas. Minut
saa niin otaksumaan se seikka, että huomaan siitä historiasta, jossa
yksityiskohtaisesti kerrotaan hänen urotöistään, hänen nukkuneen monta
kertaa kurkihirren alla, ja onhan niinmuodoin selvää, ettei hän voinut
olla suunnattoman suuri, koska hän voi löytää rakennuksen, johon mahtui
makaamaan.

— Niin on laita — virkkoi kirkkoherra.

Kirkkoherra kuunteli mielellään, kuinka hän lausui tuollaisia suuria
hullutuksia, ja kysyi häneltä nyt, mitä hän arveli Montalbanin
Rinaldon, Don Rolandin ja muiden Ranskan kahdentoista päärin kasvojen
piirteistä, koska näet he kaikki olivat olleet vaeltavia ritareita.

— Mitä Rinaldoon tulee, — vastasi Don Quijote — uskallan väittää, että
hänellä oli leveät ja punakat kasvot, vilkuilevat ja hiukan ulkonevat
silmät, että hän oli tavattoman ärtyinen ja pikavihainen ja piti
kaikenlaisista varkaista ja lurjuksista. Mitä taas tulee Rolandiin eli
Rotolandoon eli Orlandoon (historiat näet mainitsevat häntä kaikilla
näillä kolmella nimellä), olen sitä mieltä, vieläpä varmasti uskonkin,
että hän oli keskikokoinen, leveäharteinen, hiukan vääräsäärinen,
kasvoiltaan ruskea, että hänellä oli karhea parta, iho karvainen, katse
uhkaava, että hän puhui vähän, mutta oli muuten sangen kohtelias ja
hyvin kasvatettu.

— Jollei Roland ollut miellyttävämmän näköinen kuin teidän armonne
sanoo, — virkkoi kirkkoherra — niin eipä ihmekään, että kaunis
Angelica-neiti hylkäsi hänet ja vaihtoi siihen suloon, tulisuuteen ja
rakastettavuuteen, joka varmaan oli ominaista haivenpartaiselle pikku
maurille, jolle hän antautui; neiti teki varsin viisaasti hehkuessaan
mieluummin lempeälle Medorolle kuin karulle Rolandille.

— Tuo Angelica, herra kirkkoherra, — vastasi Don Quijote — oli
kevytmielinen, oikullinen ja sangen itsepäinen tyttö, joka täytti
maailman sekä ajattelemattomien keppostensa että kauneutensa maineella.
Hän hylkäsi tuhansia ylhäisiä herroja, tuhansia urhoollisia ja tuhansia
lahjakkaita miehiä, tyytyen siloposkiseen pieneen hovipoikaan, jolla ei
ollut yhtään varallisuutta eikä muuta mainetta kuin se, joka hänelle
koitui ystävälle osoitetusta uskollisuudesta. Tämän naisen kauneuden
suuri laulaja, kuuluisa Ariosto, ei uskaltanut tai ei halunnut laulaa
enempää siitä, mitä tälle naiselle tapahtui hänen halveksittavalla
tavalla antauduttuaan, sillä hänellä nähtävästi ei olisi ollut
kerrottavana mitään erikoisen siveitä seikkoja, joten hän päättää
esityksensä näihin säkeisiin:

    Ja kuinka Kiinanmaan hän kruunun sai,
    paremmin laulaa joku muu sen kai.[9]

Ja tämä oli epäilemättä jonkinlainen ennustus, sillä runoilijat
nimittävät itseään myös näkijöiksi tai ennustajiksi. Ja tuo ennustus
toteutui niin hyvin, että myöhemmin eräs andalusialainen runoilija[10]
on itkenyt ja laulanut hänen kyyneliään ja toinen, suurimaineinen ja
verraton kastilialainen runoilija,[11] on laululla ylistänyt hänen
kauneuttaan.

— Sanokaahan minulle, herra Don Quijote, — virkkoi nyt parturi eikö
kaikkien niiden joukossa, jotka ovat häntä ylistäneet, ole ollut
ketään runoilijaa, joka olisi kirjoittanut jonkin ivarunon tästä neiti
Angelicasta?

— Uskon kyllä, — vastasi Don Quijote — että Sacripante tai Roland, jos
he olisivat olleet runoilijoita, olisivat neidin saippuoineet; on
näet ominaista ja luonnollista runoilijoille, joita heidän keksityt
tai todelliset rakastettunsa ovat halveksineet, että he täyttä päätä
kostavat ivarunoilla ja häväistyskirjoituksilla niille naisille, jotka
he olivat valinneet ajatustensa valtiattariksi, vaikka sellainen kosto
tietenkin on sopimaton jaloille luonteille; mutta toistaiseksi ei ole
tullut tietooni mitään neiti Angelicasta sepitettyä häväistysrunoa,
vaikka hän sai eläessään koko maailman kuohuksiin.

— Merkillistä! — sanoi kirkkoherra.

Samassa he kuulivat emännöitsijän ja sisarentyttären, jotka olivat
vastikään poistuneet keskustelevien luota, huutavan ja meluavan
pihalla, ja melun kuultuaan kaikki kiiruhtivat sinne.




Toinen luku.

jossa kerrotaan Sancho Panzan merkillisestä riidasta Don Quijoten
sisarentyttären ja emännöitsijän kanssa sekä muista hupaisista
seikoista.


Historia kertoo, että ne huudot, jotka Don Quijote, kirkkoherra ja
parturi kuulivat, olivat sisarentyttären ja emännöitsijän, jotka
pauhasivat Sancho Panzalle hänen pyrkiessään väkisin Don Quijoten luo.
Naiset sulkivat häneltä oven ja huusivat:

— Mitä tuo maankiertäjä täältä hakee? Lähtekää heti kotiinne, hyvä
mies, sillä juuri te viettelette herraamme ja hämmennätte hänen
järkeänsä ja kuljetatte häntä kaikenlaisissa erämaissa.

Siihen vastasi Sancho:

— Saatanan emännöitsijä, minun järkeni se on hämmennetty, minut on
vietelty ja minua on kuljetettu kaikenlaisissa erämaissa, mutta ei
sinun isäntääsi. Hän se on minua laahannut mukanaan maailmalla, mutta
te molemmat erehdytte, te teette laskun, jossa on puolet liikaa; hän
se minut petoksella houkutteli lähtemään kotoa luvaten minulle saaren,
jota yhä vielä turhaan odotan.

— Piru sinut periköön kaikkine Sancho — vastasi sisarentytär. — Ja
saarinesi, kirottu mitä saaria ne sitten ovat? Ovatko ne jotakin
syötävää, sinä ahmatti, sinä suursyömäri?

— Ei ne mitään syötävää ole, — vastasi Sancho — vaan hallittavaa ja
hoidettavaa ja paremmat kuin neljä kaupunkia ja neljä pormestaria.

— Sittenkään sinä et pääse tänne, — sanoi emännöitsijä — sinä
syntisäkki ja pahuuden tynnyri. Mene sinä hallitsemaan omaa taloasi,
viljelemään peltopahasiasi ja lakkaa ajattelemasta kaikkia saaria.

Näiden kolmen henkilön sanasota huvitti kovin kirkkoherraa ja parturia,
mutta Don Quijote, joka pelkäsi Sanchon voivan jaaritella liikoja ja
lingota suustaan joukon ilkeitä typeryyksiä sekä koskettaa seikkoja,
jotka eivät olisi eduksi hänen maineelleen, kutsui hänet luokseen,
vaati molemmat naiset vaikenemaan ja päästämään hänet sisään. Sancho
tuli, ja kirkkoherra ja parturi sanoivat hyvästi Don Quijotelle, jonka
eivät enää uskoneet voivan tulla terveeksi, koska huomasivat, kuinka
itsepintaisesti hän säilytti mielettömiä ajatuksiaan ja kuinka lujasti
hänen päähänsä olivat piintyneet onnettomien ritarijuttujen typerät
kuvitelmat. Kirkkoherra sanoi siis parturille:

— Saattepa nähdä, kuomaseni, että hidalgomme lähtee jälleen jahtiin,
kun sitä vähimmin arvaamme odottaa.

— Sitä en ollenkaan epäile; — vastasi parturi — mutta minua ei ihmetytä
niinkään ritarin hulluus kuin aseenkantajan yksinkertaisuus, sillä
tämä uskoo tuohon saareensa niin varmasti, etten luule minkäänlaisten
pettymysten saavan häntä siitä uskostaan luopumaan.

— Jumala heitä auttakoon — sanoi kirkkoherra. — Meidän tulee olla
vain varuillamme nähdäksemme, mihin johtaa moisen ritarin ja moisen
aseenkantajan hullutusten sekamelska; näyttää näet siltä kuin heidät
olisi valettu samoihin kaavoihin ja kuin herran hulluudet eivät olisi
rovonkaan arvoiset, jollei niihin liittyisi palvelijan typeryyksiä.

— Se on totta, — sanoi parturi — ja olisipa erittäin hauska tietää,
mitä he molemmat nyt neuvottelevat.

— Minä vakuutan teille, — vastasi kirkkoherra — että sisarentytär ja
emännöitsijä kertovat sen meille tuonnempana; eiväthän he ole sitä
lajia, että voisivat olla kuuntelematta.

Sillävälin Don Quijote oli jäänyt Sanchon kanssa huoneeseensa kahden
kesken ja sanoi nyt hänelle:

— Mieltäni pahoittaa kovin, Sancho, että sinä olet sanonut ja sanot yhä
minun houkutelleen sinut pois mökistäsi, vaikka hyvin tiedät, etten
minä itsekään ole jäänyt kotiin. Yhdessähän me tästä lähdimme, yhdessä
matkustimme ja yhdessä retkeilimme. Me olemme jakaneet hyvän ja huonon
onnen keskenämme; jos sinua on joskus poukotettu, niin minua on puitu
sata kertaa; siinä koko etu, mikä minulla on ollut sinuun verraten.

— Ja sehän onkin oikeus ja kohtuus, — virkkoi Sancho — sillä onhan
teidän armonne sanonut, että onnettomuudet ahdistavat enemmän vaeltavia
ritareita kuin heidän aseenkantajiaan.

— Sinä erehdyt, Sancho, —sanoi Don Quijote — sillä sananlasku sanoo,
että _quando caput dolet_... j.n.e.[12]

— Minä en ymmärrä muuta kieltä kuin omaani — vastasi Sancho.

— Minä tarkoitan, — virkkoi Don Quijote — että päätä kivistäessä
kivistää kaikkia jäseniä, ja niinmuodoin, koska olen sinun herrasi ja
isäntäsi, olen sinun pääsi, ja sinä minun palvelijanani olet minun
jäseneni, ja siitä syystä täytyy kaiken pahan, joka kohtaa minua tai
tulee minua kohtaamaan, tuntua sinusta tuskalliselta, samoinkuin sinun
kärsimyksesi tuntuu minusta tuskalliselta.

— Niin pitäisi oikeastaan olla laita, — sanoi Sancho — mutta sillä
kertaa, kun minua poukotettiin, minua, teidän jäsentänne, oli pääni
pihamuurin toisella puolella ja katseli sieltä minkäänlaista kipua
tuntematta, kuinka minä poukahtelin ilmoille. Ja jos siis jäsenet ovat
velvolliset ottamaan osaa pään kipuun, niin pään täytyy myös olla
velvollinen ottamaan osansa jäsenten kärsimyksistä.

— Tarkoitatko sinä, Sancho, — vastasi Don Quijote — etten ollut
pahoillani, kun näin sinua poukotettavan? Jos se on mielipiteesi, älä
sitä sano äläkä niin ajattele, sillä minulla oli silloin suurempi
kärsimys sielussani kuin sinulla ruumiissasi. Mutta jätetään nyt
tämä asia, tuleehan meillä vielä olemaan aikaa sitä pohtia ja
päästä siitä selvyyteen, ja kerro nyt minulle, Sancho ystäväni,
mitä ihmiset tällä paikkakunnalla minusta arvelevat. Mitä ajattelee
minusta rahvas, mitä ajattelevat hidalgot ja mitä ritarit? Mitä he
sanovat minun urhoollisuudestani, mitä sankariteoistani ja mitä minun
hienosta käytöksestäni? Mitä mieltä he ovat siitä tehtävästä, johon
olen ryhtynyt tahtoessani herättää uudelleen eloon ja tuoda takaisin
maailmaan jo unohduksiin joutuneen ritarikunnan? Sanalla sanoen,
minä pyydän sinua, Sancho, sanomaan minulle, mitä kaikesta tästä on
tullut kuuluviisi, ja sinun tulee kertoa se minulle lisäämättä siihen
mitään hyvää ja jättämättä siitä pois mitään pahaa. Uskollisten
vasallien näet tulee ilmoittaa herroilleen täysi totuus oikeassa
hahmossaan, imartelun sitä mitenkään lisäämättä tai minkään turhan
arkuuden sitä vähentämättä. Sinun tulee tietää, Sancho, että ajat
olisivat toisenlaiset, jos paljas totuus pääsisi ruhtinasten kuuluviin
ilman imartelun valhepukua, ja että silloin mieluummin pidettäisiin
toisia aikakausia rautaisina eikä tätä meidän aikaamme, joka minun
mielestäni on nykyjään tunnettujen joukossa sittenkin kultainen. Olkoon
tämä sinulle ohjeeksi, Sancho, jotta ilmoitat minulle älykkäästi ja
vilpittömästi kaiken totuuden, mitä olet saanut tietää siitä, mitä
sinulta kysyin.

— Sen teen varsin mielelläni, herrani, — vastasi Sancho — sillä
ehdolla, ettei teidän armonne suutu siitä, mitä teille sanon, koska
kerran pyydätte minua sanomaan ilkialastoman totuuden pukematta sitä
muihin vaatteisiin kuin niihin, joissa se on tietooni tullut.

— Minä en suinkaan suutu — vastasi Don Quijote. — Voit puhua, Sancho,
aivan vapaasti ja ilman minkäänlaisia verukkeita.

— No niin, ensiksi minulla on ilmoitettavana, — sanoi Sancho — että
rahvas pitää teidän armoanne kaikkein suurimpana hulluna ja minua
yhtä mielettömänä. Hidalgot sanovat, ettei teidän armonne ole pysynyt
säätynsä rajoissa, vaan on pannut nimensä eteen sanan Don ja ruvennut
julkeasti ritariksi, vaikka teillä on vain muutamia viiniköynnöksiä ja
pari auranalaa maata, pieni läiskä edessä ja toinen samanlainen takana.
Ritarit sanovat heistä olevan epämieluista nähdä hidalgojen asettuvan
heidän rinnalleen, varsinkin semmoisten vaivaisten hidalgojen, jotka
kiilloittavat kenkiään noella ja parsivat mustia sukkiaan viheriällä
silkillä.

— Tuo ei koske minua, —sanoi Don Quijote ‒ sillä minä olen aina
hyvissä pukimissa, en koskaan paikatuissa; kuluneet voivat vaatteeni
kyllä olla, mutta niiden kuluminen johtuu pikemmin asetoimesta kuin
pitkäaikaisesta käyttämisestä.

— Mitä sitten tulee teidän urhoollisuuteenne, hienoon käytökseenne,
sankaritekoihinne ja valitsemaanne tehtävään, — jatkoi Sancho — ovat
mielipiteet erilaiset. Toiset sanovat: »Hullu, mutta hupainen»,
toiset: »Urhoollinen, mutta huono-onninen», toiset: »Kohtelias, mutta
kiusallinen» — ja niin he jaarittelevat sinne tänne puhuen niin paljon,
ettei teidän armoonne enempää kuin minuunkaan jää yhtään tervettä
paikkaa.

— Kuulehan, Sancho, — sanoi Don Quijote — hyvettä vainotaan aina, jos
sitä on olemassa erittäin suuressa määrässä. Vain harvat kuuluisat
miehet — jos kukaan heistä — ovat voineet välttää ilkeätä panettelua.
Julius Caesaria, kaikkein uljainta, viisainta ja urhoollisinta
sotapäällikköä, jo syytettiin kunnianhimoiseksi eikä oikein siistiksi
enempää vaatetukseltaan kuin tavoiltaankaan. Aleksanterin, joka sai
urotöistään Suuren nimen, sanotaan taipuneen juopotteluun. Herakleesta,
joka suoritti kuuluisat suurtyönsä, kerrotaan, että hän oli irstas
ja veltto. Don Galaorista, Amadis Gallialaisen veljestä, huhuillaan,
että hän oli ylen riitainen, ja hänen veljensä väitetään itkeä
tillittäneen liian herkästi. Niinmuodoin, oi Sancho, voivat minua
koskevat panettelut, elleivät ne ole pahempia kuin sanoit, jäädä
huomioonottamatta noiden monien oivallisia miehiä koskevien selväävien
lausuntojen joukossa.

— Siinäpä se jutku juuri onkin, hitto soikoon! sanoi Sancho.

— Onko siis vielä jotakin? — kysyi Don Quijote.

— Eivät ne jätä häntääkään nylkemättä — sanoi Sancho. — Kaikki, mitä
olen kertonut, on kuin herkkua, mutta jos teidän armonne haluaa
tietää kaikki teistä liikkeellä olevat panettelut, niin minä tuon
tänne heti jonkun, joka kertoo teille kaikki, niin ettei siitä puutu
rahtuakaan. Eilen illalla näet tuli kotiin Bartolomeo Carrascon
poika, joka on ollut Salamancassa opiskelemassa ja suorittanut siellä
kandidaattitutkintonsa; minä menin toivottamaan häntä tervetulleeksi,
ja hän sanoi minulle, että teidän armonne historian voi jo lukea
eräästä kirjasta, jonka nimi on _Mielevä Hidalgo Don Quijote
Manchalainen_, ja hän sanoo vielä, että minutkin mainitaan siinä omalla
nimelläni Sancho Panzana ja samoin neiti Dulcinea Tobosolainen sekä
muita seikkoja, joita meille on sattunut kahden kesken, niin että minä
kauhistuneena tein ristinmerkin ja ihmettelin, kuinka tuo historian
kirjoittaja voi kaikki niin tarkoin tietää.

‒ Saat uskoa, Sancho, — sanoi Don Quijote — että meidän historiamme
tekijä on varmaan joku viisas noita; sellaisille näet ei ole mitään
salattua asioissa, joista he haluavat kirjoittaa.

‒ Minä uskon mielelläni, — sanoi Sancho — että hän on viisas ja noita,
sillä kandidaatti Simson Carrasco (se näet on mainitsemani miehen nimi)
sanoo historian tekijän nimen olevan Cide Hamete Berenjena.[13]

‒ Se on maurilainen nimi — vastasi Don Quijote.

‒ Taitaa olla; — vastasi Sancho — minä näet olen kuullut sanottavan,
että maurit pitävät semmoisista hedelmistä.

— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — et varmaan oikein ymmärrä tämän
Ciden liikanimen merkitystä; Cide on arabiaa ja tarkoittaa herraa.

— Suittaa olla; — vastasi Sancho — mutta minä lähden nyt kiireen
kaupalla hakemaan kandidaattia, jos teidän armonne haluaa, että tuon
hänet tänne.

— Sinä tuotat minulle suurta iloa, ystäväni, — sanoi Don Quijote, —
sillä se, mitä olet kertonut, tuntuu mielenkiintoiselta, enkä minä syö
suupalasta, ennenkuin saan tiedon kaikesta.

— No niin, minä menen häntä hakemaan — vastasi Sancho.

Hän lähti isäntänsä luota ja meni etsimään kandidaattia, palasi hänen
kanssaan vähän ajan kuluttua, ja heidän kolmen kesken sukeutui nyt
erinomaisen hupainen keskustelu.




Kolmas luku.

Don Quijoten, Sancho Panzan ja kandidaatti Simson Carrascon hauskasta
keskustelusta.


Don Quijote odotti syviin mietteisiin vaipuneena kandidaatti Carrascoa
toivoen saavansa häneltä itseään koskevia tietoja, jotka Sanchon
sanojen mukaan oli jo kirjaan painettu. Hän ei kuitenkaan voinut uskoa,
että sellainen historia todella oli olemassa, koska hänen miekkansa
oli vielä tahmea hänen surmaamiensa vihollisten verestä; kuinka siis
hänen mainiot ritarilliset urotyönsä olisikaan jo ehditty julkaista?
Mutta hän kuvitteli, että joku tietäjä, joko hänen ystävänsä tai
vihollisensa, oli noituutta käyttäen julkaissut ne painosta: jos sen
oli tehnyt jokin ystävä, niin hän oli varmaan tahtonut niitä ylistää
ja koroittaa ne vaeltavien ritarien merkillisimpiä sankaritekoja
korkeammalle, jos taas vihollinen, niin hän oli varmaan tahtonut
ne tuhota ja alentaa ne alemmaksi kaikkein kehnoimpia tekoja, mitä
milloinkaan on kirjoitettu kehnosta aseenkantajasta, vaikka (niin hän
itsekseen arveli) kenenkään aseenkantajan urotöitä ei ollut koskaan
kirjaan merkitty. Jos sellainen historia sittenkin oli todella
olemassa, täytyi sen, vaeltavia ritareja kuvailevana, välttämättä olla
hienotyylinen, suurenmoinen, mainio ja todenmukainen. Tämä ajatus
häntä hiukan lohdutti, mutta lohdutuksen riisti häneltä taas se
ajatus, että kirjan tekijä oli mauri, kuten voi päättää nimestä Cide,
ja ettei maureilta voinut odottaa mitään totuudellisuutta, koska he
kaikki ovat pettureita, väärentäjiä ja valehtelijoita. Hän pelkäsi
kirjailijan käsitelleen hänen lemmenseikkojaan liian epähienosti, niin
että siitä saattoi koitua haittaa ja vahinkoa hänen valtiattarensa
Dulcinea Tobosolaisen siveyden maineelle; hän toivoi kirjoittajan
kuvailleen hänen uskollisuuttaan ja sitä soveliaisuutta, jota hän aina
oli noudattanut valtiattareensa nähden hylkäämällä kuningattaria,
keisarinnoja ja kaikkiin eri säätyihin kuuluvia neitoja ja pitämällä
kurissa luonnollisten viettiensä kiihkeyttä. Hän askarteli yhä näissä
ja monissa muissa samanlaisissa kuvitteluissa, kun hänen luoksensa
saapuivat Sancho ja Carrasco, jonka Don Quijote otti erittäin
kohteliaasti vastaan.

Vaikka kandidaatin nimi oli Simson, ei hän ollut mikään kookas mies,
mutta kyllä suuri pilkkakirves; hänen ihonsa ei näyttänyt terveeltä,
mutta hänen ymmärryksensä oli erittäin hyvässä kunnossa; hän oli noin
neljänkolmatta vuoden ikäinen, hänellä oli pyöreät kasvot, nykerö
nenä ja iso suu, mikä kaikki ilmaisi, että hän oli luonnonlaadultaan
kujeellinen ja piti kaikenlaisesta pilasta ja kepposista, kuten hän
heti Don Quijoten luo saavuttuaan osoitti. Hän näet lankesi polvilleen
ritarimme eteen ja lausui hänelle:

— Suvaitkoon teidän armonne, Don Quijote Manchalainen, minun suudella
käsiänne, sillä pyhän Pietarin kaavun nimessä, joka on ylläni, vaikka
olenkin suorittanut vain neljä alempaa tutkintoa,[14] teidän armonne on
kaikkein suurimaineisimpia vaeltavia ritareita, mitä on ollut tai tulee
olemaan koko maanpiirissä. Ylistetty olkoon Cide Hamete Benengeli,
joka on kirjoittanut teidän suurten tekojenne historian, ja kaksin
verroin ylistetty olkoon se uuttera tutkija, joka on toimittanut ne
käännetyiksi arabiankielestä kastililaiseen kieliparteemme kaikkien
ihmisten verrattomaksi huviksi.

Don Quijote käski hänen nousta ja sanoi:

— Onko siis totta, että minun historiani on olemassa ja että sen on
kirjoittanut maurilainen tietäjä?

— Se on niin totta, herra, — sanoi Simson — että uskon varmaan tähän
saakka painetun mainittua historiaa enemmän kuin kaksitoistatuhatta
kappaletta;[15] jollei sitä uskota, niin asian voivat todistaa
Portugali, Barcelona ja Valencia, missä kirjat on painettu, ja
huhuillaanpa vielä, että sitä parhaillaan painetaan Antwerpenissäkin,
ja minä aavistelen, ettei tule olemaan yhtäkään kansakuntaa eikä
kieltä, johon sitä ei siirretä.

— Erään seikan — virkkoi nyt Don Quijote — täytyy erikoisesti
ilahduttaa kunnollista ja etevää miestä, nimittäin sen, että hän
jo eläessään näkee olevansa hyvässä maineessa eri kielikunnissa,
painosta julkaistuna. Minä sanon hyvässä maineessa-, jos näet on laita
päinvastoin, ei mikään kuolema voi olla niin kamala.

Jos on kysymyksessä hyvä maine ja hyvä nimi, sanoi kandidaatti — niin
teidän armonne yksin vie voiton kaikista vaeltavista ritareista, sillä
mauri on kielellään ja kristitty omallaan kokenut kuvailla meille
erittäin elävästi teidän armonne jaloutta, teidän suurta rohkeuttanne
käydessänne vaaroihin, kärsivällisyyttänne vastoinkäymisissä ja
tyyneyttänne niin hyvin onnettomuuksissa kuin haavoittuessanne sekä
teidän armonne ja armollisen neidin Doña Dulcinea Tobosolaisen ylen
platonisen rakkauden siveyttä ja pidättyväisyyttä.

— Minä en ole milloinkaan kuullut — virkkoi nyt Sancho Panza —
armollista neiti Dulcineaa mainittavan Doñaksi, vaan yksinkertaisesti
neiti Dulcinea Tobosolaiseksi, joten historia tekee siinä kohdassa
virheen.

— Tuo ei ole mikään tärkeä huomautus — vastasi Carrasco.

— Eipä suinkaan; — vastasi Don Quijote — mutta sanokaa minulle, herra
kandidaatti: mihin sankaritekoihini siinä historiassa pannaan suurinta
painoa?

— Siitä — vastasi kandidaatti — ollaan eri mieltä, sillä ihmisten maku
on erilainen. Toiset pitävät parhaana seikkailua tuulimyllyjen kanssa,
joita teidän armonne luuli sadalla käsivarrella varustetuksi Briareoksi
ja jättiläisiksi, toiset kertomusta vanutusmyllystä, toista miellyttää
niiden kahden sotajoukon kuvaus, jotka myöhemmin osoittautuivat
kahdeksi lammaslaumaksi, joku kiittää parhaaksi seikkailua kuolleen
ruumiin kanssa, jota vietiin Segoviaan haudattavaksi, jonkun mielestä
on kaikkein etevin kertomus kaleerivankien vapauttamisesta, toinen
arvelee, ettei mikään muu ole niin mainio kuin kertomus kahdesta
benediktiinijättiläisestä sekä taistelusta urhoollisen biskajalaisen
kanssa.

— Sanokaa minulle, herra kandidaatti, — virkkoi nyt Sancho — onko siinä
myös se seikkailu yanguesien kanssa, jossa kelpo Rocinantemme teki
mieli kalastaa kuivalla maalla?

— Ei tietäjä ole jättänyt mitään mustepulloonsa; — vastasi Simson — hän
kertoo kaikki ja kaikki ihan pilkulleen, ne häränpyllytkin, joita kelpo
Sancho heitti peitteen päällä, kun häntä poukotettiin.

— En minä peitteen päällä heittänyt häränpyllyä, — vastasi Sancho —
mutta kyllä ilmassa, ja enemmän kuin olisi mieli tehnyt.

‒ Minun mielestäni — sanoi Don Quijote ei koko maailmassa ole yhtäkään
inhimillistä historiaa, jossa kulku ei käy milloin ylös, milloin
alas, ja varsinkin on niin laita historioissa, jotka käsittelevät
ritariseikkoja; ne näet eivät mitenkään voi olla täynnä pelkkiä
onnellisia tapauksia.

— Muutamat niistä, jotka ovat historian lukeneet, — vastasi
kandidaatti — sanovat kumminkin, että heitä olisi ilahduttanut, jos
sen kirjoittajat olisivat unohtaneet muutamia niistä lukemattomista
pieksäjäisistä, joihin herra Don Quijote erinäisissä tilaisuuksissa
joutui.

— Se rikkoisi historian todenmukaisuutta — vastasi Sancho.

— Ne olisi soveliaisuussyistä voinut jättää mainitsematta; — sanoi Don
Quijote — jos näet tapaukset eivät muuta eivätkä vääristä historian
todenmukaisuutta, ei ole mitään syytä niitä kirjoittaa, kun niistä
koituu historian sankarille vahinkoa. Aeneas ei totisesti ollut niin
hurskas kuin Vergilius hänet kuvailee, eikä Odysseus niin viisas kuin
Homeros esittää.

Se on totta; — virkkoi Simson — mutta toista on kirjoittaa runoilijana,
toista historioitsijana. Runoilija voi meille kertoa tai laulaa
asioista, ei sellaisina kuin ne olivat, vaan sellaisina kuin niiden
olisi pitänyt olla, mutta historioitsijan tulee niistä kirjoittaa, ei
sellaisina kuin niiden pitäisi olla, vaan sellaisina kuin ne olivat,
lisäämättä totuuteen mitään ja ottamatta siitä mitään pois.

Jos tuo herra maurilainen niin kovin harrastaa totuutta, — — sanoi
Sancho — niin herrani saamien selkäsaunojen joukossa täytyy olla myös
minun osakseni tullut kuritus, sillä hänen armonsa selästä ei otettu
koskaan mittaa samalla ottamatta mittaa minun koko ruumiistani; mutta
ei siinä minun mielestäni ole mitään ihmeteltävää, sillä itse isäntäni
sanoo, että ruumiin jäsenen tulee saada osansa pään kivusta.

— Te olette juonipussi, Sancho — vastasi Don Quijote. — Teiltä ei
totisesti puutu hyvää muistia, jos vain haluatte muistaa.

— Vaikka haluaisin unohtaakin saamani iskut, — sanoi Sancho — eivät
siihen suostuisi mustelmat, jotka vielä näkyvät kylkiluillani.

— Ole vaiti, Sancho, — vastasi Don Quijote — äläkä keskeytä herra
kandidaattia, jota pyydän jatkamaan esitystään siitä, mitä minusta
tuossa mainitussa historiassa kerrotaan.

— Ja minusta myös, — sanoi Sancho — sillä sanotaanhan, että minä olen
yksi sen tärkeimpiä presoonia.

— Persoonia, ei presoonia, hyvä Sancho — sanoi Simson.

— Joko taas saimme sanansaivartajan? — virkkoi Sancho. — Jos aiotte
sillä viisillä jatkaa, emme ehdi loppuun eläessämme.

— Antakoon Jumala minulle huonon elämän, Sancho, — vastasi kandidaatti
— jollette te ole historian toinen persoona, ja onpa niitäkin, jotka
kuuntelevat teidän puhettanne mieluummin kuin koko kirjan mielevimmän
henkilön esityksiä, vaikka on toisekseen niitäkin, jotka sanovat teidän
olleen liian herkkäuskoisen, kun piditte täytenä totena sen saaren
käskynhaltian virkaa, jonka teille lupasi tämä läsnäoleva herra Don
Quijote.

— Aurinko ei ole vielä painunut aidan taakse, — sanoi Don Quijote —
ja Sancho tulee iän lisääntyessä, vuosien hänelle antaman kokemuksen
nojalla, yhä soveliaammaksi ja taitavammaksi käskynhaltiaksi kuin mitä
hän nyt on.

— Jumaliste, herra, — sanoi Sancho — jollen nyt tällä iällä kykene
hallitsemaan saarta, en kykene sitä hallitsemaan, vaikka tulisin niin
vanhaksi kuin Metusalem. Koko onnettomuus on siinä, että tuo kirottu
saari piileksii, en tiedä missä, eikä siinä, että minulta puuttuisi
älyä sen hallitsemiseen.

— Jättäkää se Jumalan huomaan, Sancho; — sanoi Don Quijote — kaikki käy
hyvin ja kukaties paremminkin kuin luulette, sillä puun lehtikään ei
värähdä Jumalan tahtomatta.

— Se on totta; — virkkoi Simson — jos Jumala suo, niin Sancho saa
hallittavakseen tuhat saarta eikä vain yhden.

‒ Minä olen nähnyt tässä maailmassa käskynhaltioita, sanoi Sancho —
jotka eivät mielestäni kelpaa avaamaan minun kengännauhojani, mutta
siitä huolimatta heitä nimitetään teidän ylhäisyydeksenne ja he saavat
syödä hopealautasilta.

‒ Ne eivät ole mitään saaren käskynhaltioita, virkkoi Simson — vaan
heillä on hallussaan jotakin helpommin käsiteltävää; niiden, jotka
hallitsevat saaria, täytyy näet ainakin olla selvillä kieliopista.

‒ Kyllä minä kieltä osaan piestä, — sanoi Sancho mutta opista minä
välitän viisi, koska en siitä mitään ymmärrä. Mutta jätetään tuo
käskynhaltiajuttu Herran haltuun; hän asettakoon minut siihen paikkaan,
jossa voi parhaiten minua käyttää; minä sanon vain teille, herra
kandidaatti Simson Carrasco, että olen ollut sanomattoman iloinen
siitä, että historian kirjoittaja on antanut minun puhua sillä tavalla,
etteivät minusta kerrotut seikat tunnu pitkäpiimäisiltä, sillä minä
lupaan kelpo aseenkantajana kunniasanallani, että olisin, jos hän
olisi kertonut minusta seikkoja, jotka eivät ole oikein soveliaita
minunlaiselleni vanhalle kristitylle, nostanut semmoisen metelin, että
sen olisivat kuulleet kuurotkin.

— Sehän olisi ollut ihmetyö — vastasi Simson.

— Ihmetyö tai ei, samantekevää, — sanoi Sancho — mutta jokainen
katsokoon tarkoin, miten puhuu tai kirjoittaa presoonista, ja
älköön ladelko kaikenmoista sekamelskaa, mitä sattuu hänen päähänsä
pälähtämään.

— Eräs seikka, josta mainittua historiaa moititaan, — sanoi kandidaatti
— on se, että sen kirjoittaja on siihen sijoittanut kertomuksen, jonka
nimi on _Mieletön uteliaisuus_ — ei siksi, että se olisi huono tai
huonosti esitetty, vaan siitä syystä, ettei se siihen kuulu eikä ole
missään tekemisissä hänen armonsa herra Don Quijoten historian kanssa.

— Lyönpä vetoa, — virkkoi Sancho — että se koiranpoika on pannut siinä
kaikki ihan sekaisin.

— Siinä tapauksessa väitän minä, — sanoi Don Quijote — ettei minun
historiani kirjoittaja ole ollut mikään tietäjä, vaan joku tietämätön
suupaltti, joka on ryhtynyt sitä kirjoittamaan umpimähkään ja aivan
harkitsematta, menipä sitten syteen tai saveen, niinkuin teki
ubedalainen maalari Orbaneja, joka vastasi kerran, kun häneltä
kysyttiin, mitä hän maalasi: »Mitä sattuu tulemaan.» Kerran hän maalasi
kukon, mutta niin huonosti ja niin vähän kukonnäköisen, että hänen
täytyi kirjoittaa isoilla kirjaimilla sen alle: »Tämä on kukko.» Samoin
lienee laita minun historiani; tarvitaan erityisiä selityksiä, jotta se
voitaisiin ymmärtää.

— Ei suinkaan; — vastasi Simson — se näet on niin selvä, ettei siinä
kohtaa minkäänlaista vaikeutta. Sitä selailevat lapset, nuorukaiset
sitä lukevat, miehet ymmärtävät sen, vanhukset kiittävät sitä, ja
sanalla sanoen sitä käsittelevät, lukevat ja tuntevat kaikenlaiset
ihmiset niin hyvin, että jonkin laihan hevoskaakin ilmestyttyä näkyviin
heti sanotaan: »Kas, tuolla on Rocinante.» Mutta hartaimmin siihen ovat
ihastuneet hovipojat: ei ole yhtäkään suuren herran eteishuonetta,
jossa ei olisi »Don Quijoten»-kappaletta; jos toinen laskee sen
kädestään, niin toinen heti ottaa sen, toiset sieppaavat sen, toiset
pyytävät koreasti. Sanalla sanoen, mainittu historia on hupaisinta ja
vaarattominta ajanvietettä, mitä toistaiseksi on nähty, sillä koko
kirjassa ei ole yhtäkään sopimatonta sanaa, ei yhtään moitittavaa
ajatusta eikä edes mitään siihen vivahtavaa.

— Jos kirjoittaisi toisin, — sanoi Don Quijote — ei kirjoittaisi
totuutta, vaan valhetta, ja ne historiankirjoittajat, jotka käyttävät
valhetta, pitäisi polttaa samoinkuin väärän rahan tekijät. Mutta minä
en käsitä, mikä sai kirjoittajan käyttämään siinä asiaankuulumattomia
novelleja ja kertomuksia, vaikka hänellä oli niin paljon kirjoitettavaa
minun seikkailuistani. Hän ajatteli varmaan sananlaskua: »Vatsa
täyteen, olipa sitten heiniä tai olkia.» Hän näet olisi tosiaan voinut
saada vain minun ajatuksiani, minun huokauksiani, minun kyyneliäni,
minun rehellisiä aikomuksiani ja minun uskaliaita tekojani kuvailemalla
kokoon nidoksen, suuremman tai ainakin yhtä suuren kuin Tostadon kaikki
teokset[16] yhteensä. Mikäli ymmärrän, herra kandidaatti, tarvitaan
historiallisten teosten tai millaisten kirjojen tahansa kirjoittamiseen
hyvää harkintakykyä ja kypsää ymmärrystä. Viehättävään leikinlaskuun ja
hupaisten seikkojen esittämiseen vaaditaan suurta neroa: huvinäytelmän
älykkäin hahmo on narri, sillä se, joka on olevinaan yksinkertainen, ei
saa olla mikään narri. Historia on kuin pyhäkkö, sillä sen tulee olla
todenmukainen, ja missä on totuus, siellä on Jumala, totuudessa; mutta
siitä huolimatta on sellaista väkeä, joka kirjoittaa kirjoja ja syytää
niitä yleisön keskuuteen kuin ne olisivat leivoksia.

— Ei ole niin huonoa kirjaa, — sanoi kandidaatti — ettei siinä ole
jotakin hyvää.

— Se on varmaan totta, — vastasi Don Quijote — mutta usein sattuu, että
henkilöt, jotka ovat teoksillaan voittaneet ja saavuttaneet ansaittua
suurta mainetta, kerrassaan sen menettävät tai ainakin osittain sen
tuhoavat julkaistessaan teoksensa painosta.

— Syynä on se, — sanoi Simson — että painettuja teoksia tutkitaan
kaikessa rauhassa, joten niiden viat helposti havaitaan, ja niitä
tutkitaan sitä tarkemmin, mitä suuremmassa maineessa niiden tekijä
oli. Neroudestaan kuuluisia miehiä, suuria runoilijoita, mainehikkaita
historioitsijoita kadehtivat aina tai ainakin useimmiten sellaiset,
jotka pitävät toisten teosten arvostelemista huvinaan ja erinomaisena
ajanvietteenä, vaikka eivät ole julkaisseet yhtäkään omaa teosta.

— Ei siinä ole mitään ihmeteltävää, — sanoi Don Quijote — sillä onhan
olemassa paljon teologejakin, jotka eivät kelpaa saarnastuoliin, mutta
erinomaisen hyvin havaitsevat, mitä toisten saarnoista puuttuu tai mitä
niissä on liikaa.

— Aivan oikein, herra Don Quijote, — sanoi, Carrasco — mutta minun
mielestäni sellaiset arvostelijat voisivat olla armeliaampia
ja vähemmän saivartelevia, niin etteivät kiinnittäisi huomiota
moittimassaan loistavassa teoksessa havaitsemiinsa tomuhiukkasiin;
jos näet _aliquando bonus dormitat Homerus_,[17] niin heidän pitäisi
ajatella, kuinka paljon hän on valvonut voidakseen antaa maailmalle
teoksensa, joka on kirkas kuin päivä ja jossa on niin vähän hämäryyttä
kuin suinkin mahdollista; ja voisihan olla niinkin laita, että seikat,
mitkä heistä ovat moitittavia, ovatkin syntymämerkkejä, ja toisinaan
vain kaunistavat kasvoja, joissa ovat. Senvuoksi minä väitän, että on
sanomattoman vaarallista painattaa mitään kirjaa, koska on kerrassaan
mahdotonta sepittää sitä sellaista, että se tyydyttäisi ja ilahduttaisi
kaikkia lukijoita.

— Kirja, jossa kerrotaan minusta, — sanoi Don Quijote — on varmaan
tyydyttänyt vain harvoja.

— Pikemmin päinvastoin; koska näet _stultorum est infinitus
numerus_,[18] on myös äärettömän paljon niitä, jotka ovat huvikseen
lukeneet mainitun historian. Muutamat heistä ovat kumminkin moittineet
tekijän muistia heikoksi ja huonoksi, koska hän unohtaa sanoa, kuka
oli se lurjus, joka varasti Sanchon aasin,[19] sillä sitä ei mainita
siinä, missä se olisi pitänyt mainita, ja vain kertomuksen kulusta
voidaan päätellä, että se häneltä varastettiin; mutta vähän ajan
kuluttua näemme hänen jälleen ratsastavan samalla aasilla, vaikka ei
kerrota, miten hän oli sen löytänyt. Sanotaan vielä, että kirjoittaja
on unohtanut mainita, miten Sancho käytti ne sata dukaattia, jotka hän
Sierra Morenassa löysi matkalaukusta, sillä hän ei puhu niistä enää
milloinkaan, ja monet haluavat tietää, mitä hän niillä teki tai miten
hän ne kulutti, ja tämä onkin eräs tärkeimpiä kohtia, joita teoksesta
puuttuu.

Sancho vastasi:

— Herra Simson, minua ei nyt haluta käydä tekemään tiliä niistä
asioista, sillä vatsaani kaivelee niin, että menehdyn tähän paikkaan,
jollen virkistä itseäni parilla kulauksella viimevuotista viiniä.
Minulla on sitä kotona, eukkoni odottaa minua; syötyäni tulen takaisin
ja vastaan teidän armollenne ja koko maailmalle kaikkiin kysymyksiin,
joita suvaitsette minulle esittää, koskivatpa ne sitten aasini
katoamista tai sadan dukaatin kuluttamista.

Odottamatta vastausta ja virkkamatta mitään enempää hän lähti kotiinsa.

Don Quijote pyysi ja rukoili kandidaattia jäämään ja ottamaan osaa
hänen vaatimattomaan ateriaansa. Kandidaatti suostui, jäi vieraaksi,
ja tavalliseen ateriaan lisättiin vielä pari kyyhkystä. Pöydässä
keskusteltiin ritariasioista, Carrasco noudatti isäntänsä ajatusten
suuntaa, pidot päättyivät, he pitivät päivällisleponsa, Sancho palasi,
ja aloitettua keskustelua ruvettiin taas jatkamaan.




Neljäs luku.

jossa Sancho Panza hälventää kandidaatti Simson Carrascon epäilykset
ja vastaa hänen kysymyksiinsä sekä esitetään muita seikkoja, joita
kannattaa tietää ja kertoa.


Sancho palasi Don Quijoten luo, jatkoi aikaisempaa keskustelua ja
virkkoi:

— Herra Simson sanoi ihmisten haluavan tietää, kuka minulta varasti
aasin, miten ja milloin, ja minä vastaan siihen näin: Sinä yönä,
jolloin me Pyhää Veljeskuntaa paeten lähdimme Sierra Morenaan,
kaleerivankien kanssa sattuneen seikkailun jälkeen, joka muodostui
meille onnettomaksi, ja sen toisen seikkailun jälkeen, johon jouduimme
kohdatessamme Segoviaan kuljetettavan ruumiin, me pysähdyimme, herrani
ja minä, erääseen metsikköön, missä herrani nojasi peitseensä ja
minä istuin harmoni selässä, molemmat möyhennettyinä ja uupuneina,
kestämistämme taisteluista, ja aloimme nukkua kuin olisi allamme
ollut monta höyhenpatjaa; varsinkin minä nukuin niin sikeästi, etten
huomannut mitään, kun joku tuli luokseni ja pisti neljä kalikkaa aasin
satulani neljään nurkkaan, niin että jäin niiden varaan kuin hevosen
selkään, ja vei altani harmon.

— Sellainen seikka on sangen helppo, — virkkoi Don Quijote — eikä se
ole mitään ennenkuulumatonta, sillä samoin kävi Sacripanten,[20] kun
hän oli Albracaa piirittämässä ja kuuluisa varas Brunelo vei hevosen
hänen altansa käyttäen samaa juonta.

— Tuli sitten aamu, — jatkoi Sancho — ja tuskin olin hiukan oikonut
jäseniäni, kun kapulat altani kaatuivat ja minä pudota kömähdin
maahan. Minä katselin, minne juhtani oli joutunut, mutta en löytänyt
sitä mistään; silmiini nousivat kyynelet, ja minä aloin valittaa
niin surkeasti, että meidän historiamme kirjoittaja, jollei hän ole
sitä maininnut, saa varmaan uskoa jättäneensä pois hyvän asian.
Kun sitten, en muista kuinka monen päivän kuluttua, matkustimme
prinsessa Micomicónan kanssa, näin yhtäkkiä aasini ja huomasin,
että sillä ratsasti mustalaiseksi pukeutunut Ginés de Pasamonte, se
maantierosvo ja suuri konna, jonka herrani ja minä olimme vapauttaneet
kaleeriketjusta.

— Erehdys ei ole siinä,—virkkoi Simson — vaan siinä, että kirjoittaja
kertoo Sanchon ratsastaneen samaisella harmolla, ennenkuin se oli
löytynyt.

— Siihen — sanoi Sancho — en osaa vastata muuta kuin että historian
kirjoittaja on erehtynyt tai että kirjanpainaja on tehnyt työnsä
huolimattomasti.

— Epäilemättä on niin laita, — sanoi Simson — mutta mihin joutuivat ne
sata dukaattia? Menivätkö ne sen tien?

Sancho vastasi:

— Minä olen ne kuluttanut omaksi hyödykseni ja vaimoani ja lapsiani
varten, ja niiden ansiota on, että eukkoni kärsivällisesti sietää
kaikki ne matkat ja retket, joita olen tehnyt herra Don Quijoten
palveluksessa; jos näet olisin niin pitkän ajan kuluttua palannut
kotiin tuomatta ropoakaan ja ilman aasia, niin paha minut olisi
perinyt. Ja jos nyt tahdotaan minulta vielä muuta tietoa, niin
tässä minä olen valmiina vastaamaan vaikka itse kuninkaalle omassa
presoonassaan, eikä kenelläkään ole oikeutta ruveta tutkimaan, toinko
minä kotiin jotakin vai enkö tuonut, kulutinko vai enkö kuluttanut; jos
näet minun noilla matkoilla saamani kepiniskut pitäisi minulle maksaa
rahassa, niin nuo sata dukaattia eivät riittäisi puoliinkaan, vaikka
joka iskusta maksettaisiin vain neljä maravedia, ja pistäköön kukin
kätensä omaan poveensa älköönkä ruvetko väittämään valkoista mustaksi
ja mustaa valkoiseksi, sillä toinen ei ole toista parempi eikä niinkään
hyvä.

— Minä kyllä muistan — sanoi Carrasco — huomauttaa historian
kirjoittajalle, ettei hänen pidä unohtaa, mitä kelpo Sancho on tässä
sanonut, jos hän painattaa kirjansa uudestaan. Siitä se tulee melkoista
arvokkaammaksi kuin se nyt on.

— Onko kirjassa muuta korjattavaa, herra kandidaatti? — kysyi Don
Quijote.

— Luultavasti on, — vastasi hän — mutta ne seikat eivät varmaankaan ole
niin tärkeitä kuin mainitsemani.

— Lupaako kirjailija ehkä toisen osan? — kysyi Don Quijote.

— Lupaa kyllä, — vastasi Simson — mutta hän sanoo, ettei ole vielä
sitä löytänyt eikä tiedä kenellä se on joten emme voi varmaan sanoa,
ilmestyykö se vai ei, ja niin hyvin tästä syystä kuin myös siksi,
että muutamat sanovat: »Toiset osat eivät ole koskaan kelvollisia»,
ja toiset: »Don Quijoten jutuista on jo kirjoitettu riittämään asti»,
otaksutaan, ettei toista osaa tulekaan, vaikka toiset, jotka ovat
luonnonlaadultaan pikemmin iloisen Jupiterin kuin synkän Saturnuksen
sukua, sanovat: »Antakaa lisää niitä Quijoten juttuja; antakaa Don
Quijoten käydä päälle ja Sancho Panzan pakista, kävi muuten miten kävi,
sillä meitä se aina huvittaa.»

— Entä mitä kirjoittaja aikoo tehdä?

— Heti löydettyään historian, — vastasi Simson — jota hän etsii
erinomaisen uutterasti, hän aikoo paikalla sen julkaista, ja häntä
yllyttää siihen julkaisemisesta koituva hyöty enemmän kuin mikään
ylistys.

Siihen virkkoi Sancho:

— Tekijä siis pitää silmällä vain rahaa ja hyötyä? Sittenpä olisi
ihme, jos hänen yrityksensä onnistuisi, sillä hän ei varmaan tee muuta
kuin hutiloi ja hutiloi kuin räätäli pääsiäisaattona, ja teokset,
joita tehdään hätiköiden, eivät ole koskaan niin moitteettomia kuin
niiden pitäisi olla. Varokoon se herra mauri tai mikä lieneekään, mitä
tekee; minä ja minun herrani annamme hänelle kahmalot niin täyteen
kaikenmoisia seikkailuja ja erilaisia tapahtumia, että hän voi sepittää
sata uutta osaa eikä vain yhden. Se kelpo mies varmaan luulee, että
me oljentelemme täällä laiskoina, mutta pidelköön hän vain kaviota,
kun meitä kengitetään, niin kyllä näkee, mitä jalkaa me onnumme. Mutta
minä sanon vain tämän: jos herrani noudattaisi minun neuvoani, niin me
olisimme kulkeneet jo kauan aikaa tuolla vainioilla torjuen vääryyksiä
ja kostaen solvauksia, niinkuin hyvin vaeltavien ritareiden tapa on.

Sancho oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun kuului Rocinanten hirnunta.
Don Quijote piti sitä erinomaisen onnellisena enteenä ja päätti lähteä
kolmen tai neljän päivän kuluttua uudelle retkelle. Hän ilmaisi
aikomuksensa kandidaatille ja kysyi häneltä neuvoa, mihin seutuun hänen
pitäisi aluksi matkustaa. Kandidaatti vastasi, että hänen mielestään
oli paras lähteä Aragonian kuningaskuntaan ja Zaragozan kaupunkiin,
missä muutaman päivän kuluttua oli määrä pitää erittäin juhlalliset
turnajaiset pyhän Yrjön päivän kunniaksi ja missä hän voisi saavuttaa
mainetta voittamalla kaikki aragonialaiset ritarit, mikä merkitsisi
samaa kuin maailman kaikkien ritarien voittaminen. Hän ylisti Don
Quijoten päätöstä erittäin kunnialliseksi ja miehuulliseksi, mutta
kehoitti häntä olemaan enemmän varuillaan käydessään vaaroihin, koska
hänen elämänsä ei kuulunut hänelle itselleen, vaan kaikille niille,
jotka tarvitsivat hänen apuansa ja suojaansa onnettomuuksissa.

— Se juuri minua suututtaa, herra Simson; — virkkoi nyt Sancho —
herrani näet hyökkää sataa asestettua miestä vastaan, niinkuin ahnas
poikanulikka hyökkää sieppaamaan käsiinsä puoli tusinaa melooneja.
Tuhat tulimmaista, herra kandidaatti! Tulee osata aikanaan hyökätä ja
aikanaan peräytyä, eikä sovi aina huutaa: »Santiago, ja eteenpäin,
Espanja!» Sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen kuullut sanottavan
ja luulen herrani itsensä sanoneen, jollen väärin muista, että
urhoollisuus on kahden äärimmäisyyden, pelkuruuden ja uhkarohkeuden
keskivälillä. Ja jos kerran on niin laita, en tahdo nähdä hänen
pakenevan aiheettomasti, mutta en myöskään hyökkäävän kimppuun,
kun vihollisen ylivoima tekee yrityksen mahdottomaksi. Mutta ennen
kaikkea tahdon sanoa herralleni, että hän saa minut mukaansa, jos
aikoo minut mukaansa ottaa, ainoastaan sillä ehdolla, että hän itse
pitää huolen kaikista taisteluista ja ettei minun velvollisuutenani
ole muuta kuin pitää hänestä huolta, mitä hänen ruumiinsa puhtauteen
ja ravitsemiseen tulee; siinä suhteessa minä näet teen, mitä ihminen
voi tehdä. Mutta se, joka luulee minun tarttuvan miekkaan, vaikkapa
vain kehnoja moukkia vastaan, joilla on varuksinaan kirveet ja
rautalakit, luulee mahdottomia. Minä, herra Simson, en aio voittaa
mainetta urhoollisena soturina, vaan parhaimpana ja uskollisimpana
aseenkantajana, joka on milloinkaan palvellut vaeltavaa ritaria, ja
jos herrani Don Quijote haluaa lukuisien ja hyvien palveluksieni
korvaukseksi lahjoittaa minulle jonkin saaren niistä monista, joita
hänen armonsa sanoo löytyvän ulkoa maailmalta, niin minä pidän sitä
suurena armonosoituksena, mutta jollei hän minulle sitä anna, niin
maailmassahan tässä ollaan, eikä ihmisen pidä eläessään luottaa
kehenkään muuhun kuin Jumalaan, sitä enemmän, kun leipä varmaan
maistuu minusta yhtä hyvältä ja kukaties paremmalta, vaikka en pääse
käskynhaltiaksi, kuin jos siinä virassa olisin. Ja kukapa tietää, eikö
itse piru pistä minulle jalkakamppia tuossa hallitushommassa, niin että
kompastun ja kaadun ja tärvelen poskihampaani? Sanchoksi minä olen
syntynyt ja Sanchona aion kuolla; mutta jos kaikesta tästä huolimatta
taivas kaikessa hiljaisuudessa, ilman suurta vaivaa ja vaaraa toimittaa
minulle jonkin saaren tai jotakin muuta semmoista, en sentään ole niin
tyhmä, että sen hylkään, sillä sanoohan sananlasku: »Jos lehmä sulle
tarjotaan, käy viipymättä ottamaan», ja lisäksi: »Jos onni sattuu
potkimaan, niin hyvänäsi pidä vaan».

— Te puhutte, hyvä Sancho, — sanoi Carrasco — kuin professori; mutta
luottakaa joka tapauksessa Jumalaan ja herra Don Quijoteen, joka
varmaan lahjoittaa teille kuningaskunnan eikä vain saarta.

‒ Ei ole liian paljosta, jos ei liian vähästäkään; — vastasi Sancho —
mutta minä voin sentään sanoa herra Carrascolle, ettei kuningaskunta
joutuisi mihinkään rikkinäiseen säkkiin, jos herrani lahjoittaisi sen
minulle; minä näet olen koetellut valtimoani ja huomannut itseni niin
terveeksi, että voin hyvin hallita kuningaskuntia ja toimia saarien
käskynhaltiana, ja olen sen muuten sanonut jo monta kertaa herralleni.

— Mutta muistakaa, Sancho, — sanoi Simson — että uusi virka
tuo mukanaan uudet tavat; voisihan näet käydä niin, että te,
käskynhaltiaksi päästyänne, ette enää tuntisi omaa äitiänne.

— Niin saattaa olla laita — vastasi Sancho — semmoisten, jotka ovat
syntyneet ties missä pensaassa, mutta ei semmoisten, joilla on sielun
ympärillä pari tuumaa vanhojen kristittyjen rasvoja, niinkuin minulla.
Jos viitsitte minuun paremmin tutustua, tulette varmaan huomaamaan,
etten minä voi olla kiittämätön kenellekään!

‒ Jumala sen suokoon, — sanoi Don Quijote — ja kohtahan se nähdään, kun
tulee kysymykseen käskynhaltianvirka; minusta näyttää kuin se jo olisi
silmieni edessä.

Niin sanottuaan hän pyysi kandidaattia, jos hänessä oli runollista
suonta, suosiollisesti sepittämään joitakin säkeitä niistä
jäähyväisistä, jotka hän aikoi sanoa valtiattarelleen Dulcinea
Tobosolaiselle, ja sommittelemaan runon niin, että kunkin säkeen
alkuun tulisi hänen nimeensä kuuluva kirjain, niin että lopuksi
voitaisiin ensimmäisiä kirjaimia pitkin ylhäältä alaspäin lukea:
_Dulcinea del Toboso_. Kandidaatti vastasi, ettei hän tosin kuulunut
Espanjan kuuluisiin runoilijoihin, joita muuten sanottiin kaikkiaan
olevan ainoastaan kolme ja puoli, mutta että hän siitä huolimatta
sepittäisi runon sillä tavalla, vaikka sen kokoonpanossa olisi suuria
vaikeuksia, koska nimessä oli seitsemäntoista kirjainta; jos näet hän
kirjoittaisi neljä kastilialaista säkeistöä, joissa kussakin on neljä
riviä, niin jäisi yksi kirjain, jos taas sellaisia säkeistöjä, joissa
on viisi riviä ja joita mainitaan nimellä _décimas_ ja _redondillas_,
niin puuttuisi kolme kirjainta; mutta kaikesta huolimatta hän lupasi
parhaansa mukaan pistää yhden kirjaimen toisten lomaan, niin että nimi
Dulcinea del Toboso sisältyisi neljään kastilialaiseen säkeistöön.

— Se on aivan välttämätöntä; — virkkoi Don Quijote — jollei näet nimi
ole aivan ilmiselvä, ei kukaan nainen usko, että säkeet on sepitetty
häntä varten.

— Sovittiin niin ja päätettiin vielä, että matkaan lähdettäisiin
kahdeksan päivän kuluttua. Don Quijote vannotti kandidaattia pitämään
asian omana tietonaan ja varsinkin olemaan siitä mainitsematta
kirkkoherralle, parturille, sisarentyttärelle ja emännöitsijälle, jotta
nämä eivät voisi mitenkään estää hänen kiitettävän ja miehuullisen
päätöksensä toteutumista. Carrasco lupasi ottaa kaiken tämän huomioon.
Sitten hän sanoi hyvästi ja kehoitti Don Quijotea tilaisuuden sattuessa
lähettämään hänelle tietoa kaikista onnellisista tai onnettomista
vaiheistaan. Niin he erosivat, ja Sancho lähti kotiin tekemään
tarpeellisia valmistuksia retkeä varten.




Viides luku.

Sancho Panzan ja hänen vaimonsa Teresa Panzan henkevästä ja hupaisesta
keskustelusta sekä muista autuaan muistamisen arvoisista tapahtumista.


Ehdittyään tähän viidenteen lukuun tämän historian kääntäjä sanoo
pitävänsä sitä apokryyfisenä, koska Sancho Panza siinä puhuu semmoiseen
tyyliin, jota hänen vähäinen ymmärryksensä ei tee todennäköiseksi,
ja lausuu niin hienoja huomioita, ettei mitenkään voi katsoa hänen
sellaiseen kyenneen. Tahtoen täyttää velvollisuutensa hän ei kumminkaan
mielinyt jättää sitä kääntämättä, vaan jatkoi seuraavalla tavalla.

Sancho palasi kotiin niin tyytyväisenä ja hilpeänä, että hänen vaimonsa
jo pyssynkantaman päähän huomasi hänen hyvätuulisuutensa ja katsoi
olevan syytä kysyä:

— Mitä kuuluu, Sancho kulta, kun tulet noin iloisena?

Siihen vastasi Sancho:

— Eukkoseni, jos Jumala niin sallisi, olisin mielelläni vähemmän
iloisen näköinen kuin olen.

— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat, ukko kulta, — virkkoi Teresa —
enkä tiedä, mitä tarkoitat, kun sanot, että olisit vähemmän iloinen,
jos Jumala niin sallisi; vaikka näet olen tuhma, en kumminkaan tunne
ketään, joka iloitsisi siitä, ettei ole iloinen.

— Näetkös, Teresa, — vastasi Sancho — minä olen iloinen siitä, että
olen päättänyt palata isäntäni Don Quijoten palvelukseen, joka aikoo
nyt lähteä kolmannen kerran etsimään seikkailuja, ja minä lähden
jälleen hänen kanssaan, sillä sitä vaatii varattomuuteni ja se minua
ilahduttava toivo, että kukaties löydän jälleen sata dukaattia
samoinkuin ne, jotka on jo kulutettu; mutta toiselta puolen minua
surettaa, että täytyy erota sinusta ja lapsista. Jos Jumala suvaitsisi
antaa minulle ravinnon täällä kotona, minun tarvitsematta kastella
jalkojani ja kulkea maita mantereita, mikä ei hänelle olisi vaikeata,
koska hänen tarvitsee vain sitä tahtoa, niin selvää on, että iloni
olisi kestävämpi ja arvokkaampi, sillä nyt siihen sekoittuu suru siitä,
että täytyy sinut jättää. Sentähden sanoinkin, että iloitsisin, jos
Jumala niin sallisi, etten olisi näin iloinen.

— Kuule, Sancho, — vastasi Teresa — ruvettuasi vaeltavan ritarin
jäseneksi sinä puhut niin monimutkaisesti, ettei kukaan ihminen voi
sinua ymmärtää.

— Riittää, kun Jumala minua ymmärtää, eukkoseni, — vastasi Sancho.
— Hän ymmärtää kaikki, ja sillä hyvä. Ja huomaa nyt, ystäväni, että
sinun tulee lähimpinä kolmena päivänä hoitaa hyvin harmoa, niin
että se kykenee asepalvelukseen. Anna sille kaksinkertaiset appeet,
pane kuntoon satula ja muut valjaat; me näet emme lähde häihin,
vaan maailmaa kiertämään, me joudumme ottelemaan jättiläisten,
louhikäärmeitten ja hirviöitten kanssa, kuulemaan sihinää, mylvintää,
kiljuntaa ja ulvontaa, ja tämäkin olisi pelkkää leikkiä, jollemme
joutuisi tekemisiin yanguesien ja noiduttujen maurien kanssa.

— Minä uskon hyvin, ukkoseni, — virkkoi Teresa — etteivät vaeltavat
aseenkantajat syö leipäänsä ilmaiseksi, ja senvuoksi minä rukoilen
rukoilemasta päästyäkin hyvää Jumalaa pelastamaan sinut semmoisesta
onnettomuudesta.

— Minä sanon sinulle, vaimoni, — vastasi Sancho — että tahtoisin
kuolla tähän paikkaan, jollen toivoisi aivan pian pääseväni saaren
käskynhaltiaksi.

— Älähän toki, hyvä mies, — sanoi Teresa — kana saa elää, vaikka
se nikottelee; elä sinäkin, ja piru vieköön kaikki maailman
käskynhaltianvirat. Ilman semmoista virkaa sinä olet tullut äitisi
kohdusta, ilman sitä olet elänyt tähän saakka, ja ilman sitä sinä
menet tai sinut kannetaan hautaan, kun Jumala niin hyväksi näkee.
Onhan niitä maailmassa paljonkin ihmisiä, jotka elävät ilman semmoista
virkaa, elävät siitä huolimatta ja ovat ihmisiä niinkuin muutkin.
Maailman paras mauste on nälkä, ja köyhät, joilta sitä ei koskaan
puutu, nauttivat aina maukasta ruokaa. Mutta muista, Sancho, jos
jokin onnenpotkaus kumminkin tekee sinusta käskynhaltian, älä unohda
minua ja lapsiasi. Pidä mielessäsi, että pikku Sancho on jo täyttänyt
viisitoista vuotta ja että nyt on aika lähettää hänet kouluun, jos
hänen enonsa, apotti, haluaa tehdä hänestä kirkon miehen. Muista myös,
ettei tyttäremme Mari Sancha kuole, vaikka hänet naitamme; minä näet
aavistelen, että hän haluaa päästä naimisiin yhtä hartaasti kuin sinä
käskynhaltiaksi, ja loppujen lopuksi onkin parempi nähdä tyttärensä
köyhänä vaimona kuin rikkaana jalkavaimona.

‒ Epäilemättä, — vastasi Sancho — ja jos Jumala suo minulle hiukan
käskynhaltianviran tapaista, min minä, eukkoseni, naitan Mari Sanchan
niin hyvin, ettei hänen puheilleen pääse, jollei nimitä häntä
armolliseksi rouvaksi.

— Ei, Sancho, — vastasi Teresa — naita hänet vertaiselleen, se on
viisaampaa; jos riisut häneltä puukengät ja puet hänen jalkoihinsa
tohvelit, riisut hänen harmaan sarkahameensa ja puet ylle vannehameen
ja silkkisen alushameen ja teet Maijasta Doñan ja hänen armonsa, ei
tyttö enää tunne itseänsä, vaan tekee joka askelella tuhat virhettä
paljastaen vaivaisen karkean kudelmansa.

— Ole vaiti, hölmö; — sanoi Sancho — kun hän vain totuttelee pari kolme
vuotta, niin herraskaisuus ja ylhäisyys sopii hänelle kuin valettu, ja
jos ei sovi, niin mitä se haittaa? Kun hän vain on armollinen rouva,
niin käyköön miten käy.

— Arvaa oma tilasi, Sancho, — vastasi Teresa — älä yritä kohota
korkeammalle ja muista sananlaskua, joka sanoo: »Niistä naapurinpojan
nenä ja ota hänet vävyksesi.» Olisihan se mainiota, jos voisin naittaa
Mariamme jollekin kreivipöhkölle tai jollekin ritarivintiölle, joka
kohtelisi häntä huonosti, jos sattuisi päähän pistämään, ja haukkuisi
häntä moukaksi, talonpoikaistolloksi tai rohtimien loukuttajan
tyttäreksi. Ei niin kauan kuin minä elän, hyvä mies. Sitäkö varten minä
olen tyttäreni kasvattanut? Hanki sinä vain rahaa, Sancho, ja jätä
naittaminen minun asiakseni; onhan täällä Lope Tocho,[21] Juan Tochon
poika, roteva ja terve nuori mies; hänet me tunnemme, ja minä tiedän,
että hän on tyttöön mieltynyt, ja hänen, vertaisensa kanssa tyttö olisi
hyvissä naimisissa, saisi olla aina täällä lähellä, ja me olisimme
kaikki yhdessä, vanhemmat ja lapset, lapsenlapset ja vävyt, ja Jumalan
siunaus ja rauha olisi meidän kaikkien kanssa, Älä sinä mene häntä
naittelemaan siellä hovissa ja ylhäisten palatseissa, niissä kukaan ei
häntä ymmärrä eikä hän itsekään ymmärrä itseään.

‒ Kuule, sinä tyhmä elukka ja pirulaisen akka; ‒ sanoi Sancho — mitä
sinä rupeat tässä minua kieltämään naittamasta tytärtäni jollekin, joka
toimittaa minulle lapsenlapsia, joita nimitetään teidän armoksenne?
Näetkös, Teresa, minä olen aina kuullut vanhempien ihmisten sanovan,
että sillä, joka ei osaa käyttää hyväkseen suotuisaa tilaisuutta, ei
ole lupa valittaa, jos tilaisuus menee ohi. Ei olisi viisasta, jos
sulkisimme siltä oven nyt, kun se siihen koputtaa; purjehtikaamme vain
eteenpäin siinä myötäisessä tuulessa, joka nyt meille puhaltaa.

Näiden lauseparsien ja Sanchon myöhemmin käyttämien vuoksi tämän
historian kääntäjä piti koko tätä lukua apokryyfisenä.

— Etkö sinä ymmärrä, sinä tolvana, — jatkoi Sancho — kuinka hyvä
on, jos minä osun johonkin tuottavaan käskynhaltianvirkaan, joka
vetää meidät ylös loasta? Mari Sancha saa silloin mennä naimisiin
kenen kanssa minä tahdon, ja sinä saat nähdä, kuinka ihmiset
nimittävät sinua Doña Teresa Panzaksi, ja sinä saat istua kirkossa
kauniilla silkkimatolla ja koreasti päärmätyillä pieluksilla kaikkien
paikkakunnan aatelisnaisten kiusalla ja heistä mitään piittaamatta.
Mitä maksaa jäädä aina ennalleen, lisääntymättä tai vähentymättä kuin
kuva alttariliinassa! Mutta siitä ei nyt. puhuta enempää; Sanchicasta
tulee kreivitär, sanoitpa mitä tahansa.

— Tiedätkö nyt, mitä puhut, hyvä mies? — virkkoi Teresa. — Minä pelkään
sittenkin, että tyttäreni joutuu onnettomuuteen, jos hänestä tulee
kreivitär. Sinä teet, mitä tahdot, teetpä hänestä sitten herttuattaren
tai prinsessan, mutta sen minä sinulle sanon, ettei se koskaan tapahdu
minun tahdostani ja minun luvallani. Minä olen, hyvä ystävä, aina
pitänyt yhdenvertaisuudesta, enkä minä ole koskaan voinut sietää
pöyhkeilyä, kun siihen ei ole ollut mitään syytä. Minulle annettiin
kasteessa nimi Teresa, ei mitään sen lisäksi, ei lisiä, ei koruja
eikä helyjä semmoisia kuin Don tai Doña. Isäni nimi oli Cascajo, ja
minua nimitetään eukkonasi Teresa Panzaksi, vaikka oikeastaan pitäisi
nimittää Teresa Cascajoksi, mutta kuninkaat määräävät, mitä laki
tahtoo, ja minä tyydyn siihen nimeen, eikä siihen tarvitse panna
eteen mitään Doñaa; se olisi minulle liian raskas kantamus, enkä
minä tahdo antaa ihmisille mitään juorujen aihetta näyttäytymällä
kreivittäreksi tai käskynhaltiattareksi puettuna, sillä he sanoisivat
heti: »Katsokaa, kuinka kopeasti tuo sikopaimen astelee! Vielä eilen
hän nyhti nyhtämistään rohtimia värttinästä ja kirkkoon mennessään hän
oli vetänyt päänsä päälle hameenhelman, kun ei ollut harsoa, ja nyt hän
kävelee vannehameessa solkineen ja koruineen, luullen kai, ettemme me
häntä tunne.» Jos Jumala vain antaa minun säilyttää seitsemän tai viisi
aistiani, tai kuinka monta niitä minulla onkaan, en aio syyttä suotta
joutua semmoiseen pinteeseen. Sinä, rakas Sancho, voit mennä hankkimaan
itsellesi käskynhaltianvirkoja tai saaria ja komeilla niin paljon kuin
tahdot, mutta tyttäreni ja minä emme poistu tästä kylästä askeltakaan,
niin totta kuin toivon äitini sielun nauttivan autuutta taivaassa.
Sanotaanhan näet, että kunniallinen nainen pysyy kotonaan kuin jalkoja
ei oliskaan, ja siveän tytön sanotaan pitävän työtä parhaana ilonaan.
Lähde siis sinä vain seikkailemaan Don Quijotesi kanssa ja jätä meidät
kovan onnemme nojaan, josta Jumala meidät kyllä auttaa, kun vain
pysymme kunnollisina. Enkä minä totisesti tiedä, mistä se Don on tullut
hänen nimensä eteen, sillä sitä ei ollut hänen vanhemmillaan enempää
kuin isovanhemmillaankaan.

— Nyt minun täytyy sanoa, — virkkoi Sancho — että sinulla on nahoissasi
itse piru. Jumala siunatkoon, eukkoni, kuinka paljon asioita sinä
olet pannut sekaisin, niin ettei niissä ole enää mitään järkeä. Mitä
on Cascajolla, Soljilla, sananlaskuilla ja ylpeydellä tekemistä sen
kanssa, mistä minä puhun? Kuulehan, sinä hullu ja typerä olento
(niin minun täytyy sinua nimitellä, koska et käsitä minun sanojani,
vaan pakenet omaa onneasi): jos minä olisin sanonut sinulle, että
tyttäreni syöksyy alas jostakin tornista tai harhailee maailmalla
niinkuin prinsessa Doña Urraca,[22] niin sinulla olisi oikeus olla
suostumatta minun ehdotukseeni. Jos minä sitävastoin kädenkäänteessä
ja silmänräpäyksessä viskaan Doñan ja teidän armonne hänen niskaansa,
otan hänet pois peltotöistä ja istutan hänet kauniin katoksen alle
semmoiselle korokkeelle, missä on enemmän pehmeitä pieluksia kuin
Marokon kaikilla maureilla, niin miksi et tyydy siihen ja tahdo samaa
kuin minä tahdon?

‒ Tiedätkö, miksi en, ukkoseni? — vastasi Teresa. ‒ Siitä syystä, että
sananlasku sanoo: »Joka sinua peittää, se sinut paljastaa.» Köyhään
viitsitään tuskin vilkaistakaan, mutta rikasta katsellaan kauan, ja
jos semmoinen rikas on ollut jonkin aikaa köyhänä, niin silloin syntyy
juoruja ja panettelua ja siitä pitävät melua pahanilkiset, joita on
kaikilla teillä ja kaduilla joukoittain kuin mehiläisparvia.

‒ Kuule, Teresa, — virkkoi Sancho — ja kuuntele tarkoin, mitä sinulle
nyt sanon; et ole kukaties kuullut sitä koskaan eläessäsi, enkä minä
puhu nyt omiani, sillä kaikki, mitä aion sinulle sanoa, olen kuullut
siltä saarnaajamunkilta, joka saarnasi täällä meidän kylässä viime
vuoden laskiaisena. Hän sanoi, jollen väärin muista, että kaikki
seikat, joita silmämme katselevat nykyisinä ja läsnäolevaisina,
ilmaantuvat, ovat ja pysyvät muistissamme paljoa paremmin ja
voimallisemmin kuin menneet seikat.

Se, mitä Sancho tässä puhuu, on toinen kohta, jonka vuoksi kääntäjä
pitää tätä lukua apokryyfisenä, koska Sancho muka ei kyennyt semmoista
puhumaan. Sancho jatkoi sanoen:

— Siitä johtuu, että me, nähdessämme jonkun henkilön upeassa asussa,
kauniissa vaatteissa ja suuren palvelijajoukon saattamana, välttämättä
ajattelemme, että hän vaatii meitä osoittamaan itselleen kunnioitusta,
vaikka muistimme samalla osoittaa meille ne surkeat olot, joissa
olemme hänet aikaisemmin nähneet; koska näet semmoinen surkeus, olipa
sen syynä sitten köyhyys tai alhainen sukuperä, on jo mennyttä,
niin sitä ei ole enää olemassa, vaan olemassa on ainoastaan se,
minkä nyt näemme. Ja jos henkilö, jonka suopea kohtalo on kohottanut
aikaisemmista kehnoista oloista (juuri näitä sanoja saarnaajamunkki
käytti) onnen ylimmille huipuille, kohtelee kaikkia sievästi, auliisti
ja kohteliaasti eikä pyri niitten rinnalle, jotka ovat vanhaa aatelia,
niin sinä, Teresa, saat varmasti uskoa, ettei kukaan muistele, mikä
hän on ollut, vaan kaikki kunnioittavat häntä semmoisena kuin hän nyt
on, lukuunottamatta kadehtijoita, jotka eivät soisi kenenkään rauhassa
nauttivan onneaan.

‒ En minä ymmärrä, mitä sinä tarkoitat, ukko kulta; — virkkoi Teresa —
tee mitä tahdot, mutta älä enää vaivaa minun päätäni jaarituksillasi ja
koreilla puheillasi. Jos kerran aiot tehdä, mitä sanot...

— Minä en aio tehdä, vaan minä teen, mitä sanon — sanoi Sancho.

‒ Älä nyt huoli ruveta riitelemään minun kanssani, ukko kulta — virkkoi
Teresa. — Minä puhun niinkuin Jumala katsoo hyväksi antaa minun puhua
enkä rupea sen enempää saivartelemaan; mutta sen minä sinulle sanon,
että jos välttämättä aiot päästä käskynhaltiaksi, niin ota mukaasi
poikasi Sancho ja opeta hänetkin heti sitä virkaa hoitamaan, sillä
onhan hyvä, että pojat perivät ja oppivat isänsä ammatin.

— Kun minä pääsen käskynhaltiaksi, — sanoi Sancho — niin minä lähetän
heti postin häntä noutamaan ja lähetän sinulle rahaa, jota minulta ei
tule puuttumaan, sillä onhan aina riittävästi semmoista väkeä, joka
lainaa kuvernööreille, jos heillä itsellään ei satu olemaan. Mutta
vaateta hänet sillä tavalla, ettei hän näytä siltä, mikä hän on, vaan
siltä, mikä hänestä tulee.

— Lähetä sinä vain rahat, — sanoi Teresa — niin minä hänet kyllä
vaatetan, niin että kelpaa.

— Olemmehan nyt yksimieliset — sanoi Sancho siitä, että tyttärestämme
pitää tulla kreivitär.

— Jos minun täytyy nähdä hänet kreivittärenä, — vastasi Teresa —
niin se on kuin veisin hänet hautaan. Mutta minä sanon vieläkin:
tee niinkuin hyväksi näet, sillä naiset saavat jo syntymästään
kannettavakseen sen taakan, että heidän täytyy totella miehiä, vaikka
nämä olisivat oikeita pölkkypäitä.

Samassa hän alkoi itkeä niin hartaasti kuin olisi jo nähnyt Sanchicansa
kuolleena ja kuopattuna. Sancho lohdutti häntä sanoen, että tulisi
kyllä tekemään tyttärestään kreivittären, mutta niin myöhään kuin
suinkin mahdollista. Siihen heidän keskustelunsa päättyi, ja Sancho
palasi Don Quijoten luo ryhtyäkseen toimenpiteisiin matkaa varten.




Kuudes luku.

Siitä, mitä tapahtui Don Quijoten, hänen sisarentyttärensä ja
emännöitsijänsä kesken; koko tämän historian tärkeimpiä lukuja.


Sancho Panzan ja hänen vaimonsa Teresa Cascajon keskustellessa
tuolla epätodennäköisellä tavalla eivät Don Quijoten sisarentytär ja
emännöitsijä olleet hekään joutilaina, koska olivat lukemattomista
merkeistä havainneet, että heidän enonsa ja isäntänsä aikoi
kolmannen kerran lähteä pois kotoaan harjoittamaan heidän mielestään
ylen onnetonta vaeltavan ritarin ammattia. He yrittivät kaikilla
mahdollisilla keinoilla saada häntä luopumaan niin onnettomasta
aikeesta, mutta kaikki heidän puheensa oli vain huutavan ääntä korvessa
ja kylmän raudan takomista. He yrittivät taivuttaa häntä monilla eri
tavoilla, ja emännöitsijä sanoi muun muassa:

— Totisesti, armollinen herra, jollette pysy alallanne ja jää rauhassa
kotiin ja lakkaa liikkumasta vuorilla ja laaksoissa kuin sijaton
sielu etsien noita niinsanottuja seikkailuja, joita minä nimitän
onnettomuuksiksi, niin minun täytyy huutaa ja valittaa Jumalalle ja
kuninkaalle, että he asian korjaavat.

Siihen vastasi Don Quijote:

‒ Kuule, emännöitsijä, minä en tiedä, mitä Jumala vastaa sinun
valitukseesi, enkä myöskään, mitä hänen majesteettinsa voisi vastata;
tiedän vain, että minä, jos olisin kuningas, jättäisin kerrassaan
vastaamatta sen suunnattoman määrän typeriä anomuksia, joita hänelle
joka päivä lähetetään; niiden monien vaivojen joukossa, joita
kuninkailla on, lienee näet kaikkein suurin se, että heidän täytyy
kuunnella kaikkia ja kaikille vastata; en siis tahdo, että hänelle
koituu harmia minun asioistani.

Siihen virkkoi emännöitsijä:

— Sanokaahan, herra, eikö hänen majesteettinsa hovissa ole ritareita.

— Onpa tietenkin, — vastasi Don Quijote — ja paljon onkin; ja
niitä täytyy siellä olla ruhtinaitten ylhäisyyden kaunisteena ja
kuninkaallisen majesteetin kunniaksi.

— Eikö siis teidän armonne — virkkoi emännöitsijä — voisi kuulua niiden
joukkoon, jotka kaikessa rauhassa palvelevat kuningasta ja herraansa
asuen hovissa?

— Hyvä ystävä, — vastasi Don Quijote — ota huomioon tämä: kaikki
ritarit eivät voi olla hovilaisia, eivätkä kaikki hovimiehet voi eikä
heidän tulekaan olla vaeltavia ritareita. Molempia lajeja täytyy
maailmassa olla, mutta siitä huolimatta, että kaikki olemme ritareita,
on kummankin lajin välillä suuri ero. Hovimiehet voivat huoneestaan
poistumatta ja kuninkaan palatsissa pysytellen liikkua ympäri maailmaa
vain katselemalla karttaa; se ei maksa heille ropoakaan, eikä heidän
tarvitse kärsiä helteestä enempää kuin pakkasestakaan, ei nähdä
nälkää eikä olla janoissaan. Mutta me, oikeat vaeltavat ritarit, me
vaellamme omin jaloin tai hevosen selässä ympäri maanpiirin helteessä
ja pakkasessa, ulkosalla, kärsien sään tuimuutta, yöllä ja päivällä,
ja me emme tunne ainoastaan kuviteltuja, vaan todellisia vihollisia
ja käymme joka hetki ja jokaisessa tilaisuudessa heidän kimppuunsa
välittämättä joutavista pikkuseikoista tai kaksintaistelusäännöistä,
ollenkaan katsomatta, onko vastustajallamme lyhyempi vai pitempi
peitsi tai miekanterä, onko hänellä ihollaan pyhäinjäännöksiä tai
salaisia loitsukeinoja, jakautuuko päivänpaiste tasaisesti vai ei,
ja kiinnittämättä huomiota muihin semmoisiin muodollisuuksiin, joita
pidetään silmällä taisteltaessa mies miestä vastaan ja joita sinä
et tunne, mutta jotka ovat minulle tutut kuin viisi sormeani. Sinun
tulee vielä tietää, että moitteeton vaeltava ritari, vaikka hän
näkisi edessään kymmenen jättiläistä, joiden päät eivät ainoastaan
kosketa pilviä, vaan kohoavat niiden yläpuolelle, jättiläisiä,
joilla on jokaisella jalat kuin suunnattomat tornit ja käsivarret,
jotka näyttävät valtavan suurten laivojen mastoilta, ja silmät
kuin myllynkivet ja hehkuvammat kuin lasiuuni, ei sittenkään saa
missään tapauksessa pelästyä, vaan hänen täytyy jaloryhtisenä ja
pelottomin sydämin käydä päin ja hyökätä heidän kimppuunsa ja mikäli
mahdollista siunaamanhetkessä voittaa ja kukistaa heidät, vaikka
heillä olisi panssarit muutaman kalan suomuksista, joiden sanotaan
olevan kovempia kuin timantti, ja vaikka heillä miekkojen asemesta
olisi damaskolaisesta teräksestä tehdyt piikit, jollaisia olen nähnyt
monta kertaa. Minä sanon sinulle tämän kaiken, emännöitsijäni, ettäs
ymmärtäisit, millainen ero on eri ritarien välillä; ja olisi oikein
ja kohtuullista, ettei olisi ainoatakaan ruhtinasta, joka ei pitäisi
tätä toista tai oikeammin sanoen ensimmäistä vaeltavien ritarien lajia
parempana, sillä muutamat heistä, kuten voimme lukea heistä kertovista
historioista, ovat pelastaneet kuningaskuntia, ei vain yhtä, vaan
useita.

— Voi rakas eno, — sanoi nyt sisarentytär — muistakaa toki, että
kaikki, mitä te sanotte vaeltavista ritareista, on pelkkää juttua ja
valhetta ja että heidän historiansa, vaikka niitä ei tahdottaisikaan
polttaa, ansaitsisivat joka ainoa katumuksentekijän paidan tai muun
semmoisen merkin, josta ne tunnettaisiin häpeällisiksi ja hyviä tapoja
turmeleviksi.

— Jumalan kaikkivaltiaan nimessä; — sanoi Don Quijote — jos et olisi
sisarentyttäreni, oman sisareni lapsi, niin minä kurittaisin sinua
lausumastasi pyhyyden häväistyksestä niin, että siitä kuultaisiin
koko maailmassa. Kuinka on mahdollista, että tuommoinen letukka, joka
tuskin osaa hoitaa kahtatoista kudinpuikkoansa, uskaltaa avata suunsa
ja ruveta moittimaan vaeltavien ritarien historioita? Mitä sanoisikaan
herra Amadis, jos hän olisi tuollaista puhetta kuullut? Mutta hän olisi
varmaan antanut sinulle anteeksi, sillä hän oli aikanaan kaikkein
lempein ja kohteliain ritari ja sitäpaitsi neitojen erinomainen
suojelija; mutta olisi voinut käydä niinkin, että sanasi olisi kuullut
joku, jolle olisit saanut maksaa, sillä kaikki eivät ole kohteliaita
ja hienokäytöksisiä, vaan on olemassa karkeata ja sivistymätöntäkin
väkeä. Eivät kaikki ne, jotka itseään ritareiksi nimittävät, ole täysiä
ritareita; toiset ovat puhdasta kultaa, toiset vain katinkultaa, kaikki
näyttävät ritareilta, mutta kaikki eivät kestä totuuden koetinkiveä.
On olemassa alhaisia ihmisiä, jotka kaikin mokomin tahtovat näyttää
ritareilta, ja ylhäisiä ritareita, jotka väkisinkin haluavat näyttää
alhaisilta ihmisiltä; edelliset kohoavat, joko kunnianhimonsa tai
hyveensä varassa, jälkimmäiset painuvat alas, joko velttoutensa
tai paheittensa vuoksi, ja meiltä vaaditaan terävää arvostelukykyä
voidaksemme erottaa toisistaan nuo kaksi ritarilajia, jotka ovat
nimeltään aivan samankaltaiset, mutta teoiltaan ihan erilaiset.

— Jumala silmätköön, — sanoi sisarentytär — teillähän on niin paljon
tietoja, herra eno, että voisitte nousta vaikka saarnastuoliin ja
lähteä julkisesti saarnaamaan, jos siksi tulisi, mutta siitä huolimatta
teitä vaivaa semmoinen sokeus ja niin ilmeinen järjettömyys, että
luulette olevanne urhoollinen soturi, vaikka olette vanha mies,
luulette olevanne väkevä, vaikka olette aivan raihnas, luulette
kykenevänne torjumaan vääryyksiä, vaikka ikä on teidät käyristänyt, ja
ennen kaikkea luulette olevanne ritari, vaikka ette ole mikään ritari;
vaikka näet hidalgoista voi tulla ritareita, ei kumminkaan ole niin
laita köyhien hidalgojen...

— Se, mitä sanot, sisarentytär, on monessa kohden pätevää, — virkkoi
Don Quijote — ja minä voisin kertoa sinulle sukujohdoista paljon
sellaista, mikä sinua ihmetyttäisi; mutta minä jätän sen sanomatta,
koska en tahdo sekoittaa toisiinsa jumalallisia ja inhimillisiä
seikkoja. Nähkääs, hyvät ystävät (ja kuunnelkaa minua nyt tarkasti),
kaikki maailman sukujohdot voidaan jakaa neljään lajiin, nimittäin
näihin: semmoisiin sukuihin, jotka ovat aluksi olleet vähäpätöisiä,
mutta ovat vähitellen laajentuneet ja avartuneet, kunnes ovat
saavuttaneet erinomaisen suuruuden, toisiin, jotka ovat alun pitäen
olleet ylhäisiä, ovat sellaisina säilyneet ja säilyvät ja pysyvät
alkuperäisessä tasossaan, toisiin, jotka tosin ovat alkujaan olleet
ylhäisiä, mutta ovat sitten päättyneet yhteen pisteeseen kuin pyramidi,
koska ovat yhä vähentyneet ja huonontuneet, kunnes ovat häipyneet
olemattomiin, niinkuin pyramidin kärki, joka pyramidin pohjaan
verrattuna on kerrassaan olematon, ja vielä toisiin (ja tätä lajia
on kaikkein suurin määrä), jotka eivät ole olleet alkujaan hyviä
eivätkä myöhemmin sen kummempia ja joiden loppukin siis jää nimeä
vaille, kuten on laita tavallisen alhaisen kansan sukujen. Esimerkkinä
ensimmäisestä lajista, joka vähäpätöisestä alusta kohoo suuruuteen
ja säilyy suurena, sopii mainita ottomaanien suku, jonka perustaja
oli vähäpätöinen halpasäätyinen paimen, mutta joka siitä alusta on
kohonnut niihin korkeuksiin, missä näemme sen yhä vielä olevan.
Toista lajia, joka on alkanut korkealta ja säilynyt sellaisenaan,
siitä enää ylenemättä, edustavat monet ruhtinaat, jotka ovat saaneet
asemansa perinnöksi ja säilyttävät sen entisellään, sitä lisäämättä
tai vähentämättä, rauhallisesti pysytellen oman valtansa rajoissa.
Semmoisista, jotka ovat alkaneet suurina ja päättyneet kärkeen, on
tuhansia esimerkkejä, sillä kaikki Egyptin faraot ja Ptolemaiot,
Rooman Caesarit ja lukemattomien ruhtinaitten ja hallitsijain ja
herrojen, medialaisten, assyrialaisten, persialaisten, kreikkalaisten
ja barbaarien koko lauma (jos tätä nimitystä voi käyttää), kaikki nämä
suvut ja hallitsijahuoneet ovat päättyneet kärkeen ja tyhjyyteen,
niin hyvin ne itse kuin ne, joista ovat saaneet alkunsa, sillä meidän
päivinämme on mahdotonta löytää yhtäkään heidän jälkeläistään, ja
jos sellaisen löytäisimmekin, niin hän varmaan eläisi alhaisessa ja
vaatimattomassa asemassa. Rahvaasta minun ei tarvitse sanoa muuta kuin
että sen tehtävänä on ainoastaan lisätä kansan lukumäärää, mitenkään
ansaitsematta kunniaa tai kiitosta etevyydestään. Kaikesta, mitä olen
tässä sanonut, toivon teidän, hupsujen, ymmärtävän, että eri sukujen
kesken vallitsee suuri sekasorto ja että meistä näyttävät suurilta
ja mainioilta ainoastaan ne, jotka osoittautuvat sellaisiksi, koska
ovat kunnollisia ja koska niiden jäsenet ovat rikkaita ja anteliaita.
Minä puhun kunnosta, rikkaudesta ja anteliaisuudesta, sillä ylhäinen
henkilö, joka on kehno, on vain suuri syntinen, ja rikas ihminen, joka
ei ole antelias, vain ahnas kerjäläinen; rikkauksien omistaja ei ole
onnellinen senvuoksi, että hän ne omistaa, vaan senvuoksi, että hän
niitä kuluttaa, eikä kiduta niitä miten tahansa, vaan osaa käyttää
ne hyvin. Köyhä ritari ei voi osoittaa olevansa ritari muuten kuin
kunnollaan, olemalla sävyisä, sievä tavoiltaan, kohtelias, laatuisa ja
avulias, ei kopea, ei julkea eikä herjaava, mutta ennen kaikkea hänen
tulee olla hyväätekeväinen, sillä antaessaan köyhälle iloisin sydämin
pari ropoa hän on yhtä antelias kuin se rikas, joka antaa soittaa
kelloa jakaessaan almuja; eikä kukaan, joka näkee hänet mainittujen
hyveitten kaunistamana, vaikka ei häntä tuntisikaan, voi pitää ja
kunnioittaa häntä muuna kuin jalosukuisena miehenä; ja ihme olisikin,
jollei olisi niin laita, sillä ylistys on aina ollut hyveen palkka,
eivätkä kunnolliset miehet voi milloinkaan jäädä vaille kiitosta. On
olemassa kaksi tietä, lapseni, joita kulkien ihmiset voivat saavuttaa
rikkautta ja kunniaa: toinen on opillisen sivistyksen, toinen asetoimen
tie. Minä olen perehtynyt asetoimeen paremmin kuin tieteisiin, ja
päättäen luonnollisesta taipumuksestani olen syntynyt Mars-tähden
vaikutuksen alaisena, joten minun on melkein pakko seurata sen uraa,
ja sitä minä aion kulkea koko maailman uhalla. Te näette suotta
vaivaa yrittäessänne saada minua luopumaan siitä, mitä tahdon ja mitä
taivaskin tahtoo, kohtalo määrää ja järki vaatii ja mihin ennen kaikkea
oma haluni vetää; henkilö, joka tietää, niinkuin minä tiedän, kaikki
ne lukemattomat vaivat, joita vaeltavaan ritariuteen liittyy, tietää
myös ne lukemattomat edut, joita sen avulla saavutetaan. Minä tiedän,
että hyveen polku on kaita ja paheen tie leveä ja laaja, ja tiedän,
että molempien tarkoitusperät ja päämäärät ovat aivan erilaiset, sillä
paheen avara ja laaja tie johtaa kuolemaan, mutta hyveen ahdas ja
hankala polku päättyy elämään, eikä loppuvaan elämään, vaan sellaiseen,
joka kestää iäti; ja minäkin tiedän, mitä suuri kastilialainen
runoilijamme sanoo:[23]

    Tää vaivalloinen polku johtaa
    sun kuolottuuden kunniaan;
    jos poikkeet, määrääsi et kohtaa.

— Voi minua onnetonta, — huudahti sisarentytär — enoni on runoilijakin!
Hän tietää kaikki, hän osaa mitä hyvänsä; lyönpä vetoa, että hän, jos
tahtoisi ruveta muurariksi, osaisi rakentaa talon yhtä helposti kuin
linnunhäkin.

— Elleivät nämä ritariajatukset vallitsisi mieltäni kokonaan, — vastasi
Don Quijote — saisit uskoa, sisareni tytär, ettei olisi mitään,
mitä minä en osaisi tehdä, ei minkäänlaista taidonnäytettä, jota ei
minun käsistäni lähtisi, niihin luettuina varsinkin linnunhäkit ja
hammastikut.

Samassa kuului ovelle koputettavan. Kysyttäessä, kuka siellä
oli, kuului Sancho Panza vastaavan, ja hänen äänensä tunnettuaan
emännöitsijä heti juoksi piiloon, jottei tarvitsisi nähdä miestä; niin
kovin hän Sanchoa inhosi. Sisarentytär avasi Sancholle oven, hänen
herransa Don Quijote meni häntä vastaan kädet ojennettuina, ja molemmat
sulkeutuivat hänen huoneeseensa missä heillä oli uusi keskustelu, joka
ei ollut edellistä huonompi.




Seitsemäs luku.

Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa keskustelusta sekä muista
erinomaisista tapahtumista.


Huomattuaan Sancho Panzan jäävän herransa kanssa kahden kesken
emännöitsijä heti arvasi, mistä he siellä neuvottelivat, hän aavisti,
että tämän neuvottelun tuloksena olisi päätös lähteä kolmannelle
retkelle, otti huivinsa, mieli täynnä murhetta ja harmia, ja lähti
tapaamaan kandidaatti Simson Carrascoa ajatellen, että tämä, joka oli
kielevä mies ja isännän veres ystävä, voisi saada hänet luopumaan niin
mielettömästä aikeesta. Emännöitsijä tapasi hänet kävelemässä talonsa
pihalla ja heittäytyi heti hänet nähtyään hänen jalkojensa eteen
tuskasta hikoillen. Huomattuaan sellaisia kärsimyksen ja pelon merkkejä
Carrasco sanoi hänelle:

— Mitä tämä merkitsee, rouva emännöitsijä? Mitä teille on tapahtunut;
näyttäähän siltä kuin henkenne olisi menoteillään.

— Ei mitään, parahin herra Simson; minun isäntäni vain lähtee, lähtee
aivan varmasti!

— Kuinka niin lähtee, hyvä rouva? — kysyi Simson. — Onko hän nyt
kääntynyt niin huonoksi?

— Ei tässä semmoisesta lähdöstä ole kysymys, — vastasi emännöitsijä —
vaan hän lähtee ulos hulluutensa portista. Minä tarkoitan, rakas herra
kandidaatti, että hän aikoo jälleen lähteä matkaan, siis jo kolmannelle
retkelleen, etsimään maailmalta, mitä hän nimittää onnellisiksi
seikoiksi, vaikka minä en ymmärrä, miksi hän niitä sillä nimellä
mainitsee. Kun hänet ensimmäisellä kerralla tuotiin takaisin, makasi
hän poikkipuolin aasin selässä, pahoin piestynä. Toisella kerralla
hän palasi härkärattaissa, suljettuna häkkiin, missä makasi väittäen
olevansa noiduttu, ja hän tuli silloin takaisin niin surkeana, ettei
hänen oma äitinsä olisi häntä tuntenut: laihana, kelmeänä, silmät
kuoppiensa syvimmässä pohjassa, niin että minä kulutin seitsemättäsataa
kananmunaa yrittäessäni saada häntä hiukan entiselleen, niinkuin hyvin
tietävät Jumala ja kaikki ihmiset ja minun omat kanani, jotka eivät
tule minua valehtelijaksi tekemään.

— Sen minä kyllä uskon; — vastasi kandidaatti — ne ovat niin
kunnollisia, niin pulleita ja hyvin kasvatettuja, etteivät ne
varmastikaan antaisi mitään väärää todistusta, vaikka siihen
repeisivät. Mutta eikö tosiaankaan, rouva emännöitsijä, ole
kysymyksessä mikään muu, eikö ole sattunut mitään muuta onnettomuutta
kuin se, johon pelkäätte herra Don Quijoten ryhtyvän?

— Ei, hyvä herra — vastasi emännöitsijä.

‒ Olkaa sitten huoletta, — virkkoi kandidaatti — menkää Herran nimessä
kotiin ja laittakaa minulle murkinaksi hiukan lämmintä ruokaa ja
lukekaa mennessänne pyhän Apollonian rukousta, jos sen osaatte; minä
tulen heti perässä, ja te saatte nähdä ihmeitä.

‒ Voi minun päiviäni! — vastasi emännöitsijä. Sanoiko teidän armonne,
että minun pitää lukea pyhän Apollonian rukousta? Se olisi paikallaan,
jos isäntääni vaivaisi hammassärky, mutta vikahan on hänen aivoissaan.

— Minä tiedän, mitä sanon, rouva emännöitsijä; menkää nyt vain,
alkamatta minun kanssani väitellä, sillä tiedättehän, että olen
suorittanut tutkintoni Salamancassa, ja semmoisia poikia ei hevin
sanoissa solmita — vastasi Carrasco.

Emännöitsijä lähti niine hyvineen, ja kandidaatti meni heti tapaamaan
kirkkoherraa neuvotellakseen hänen kanssaan, kuten tulee aikanaan
kerrottavaksi.

Don Quijoten ja Sanchon ollessa kahden kesken sukeutui heidän välillään
seuraava keskustelu, jonka historia kertoo erittäin täsmällisesti ja
todenmukaisesti. Sancho sanoi isännälleen:

— Armollinen herra, minä olen nyt suistuttanut eukkoni siihen, että hän
antaa minun lähteä teidän armonne kanssa, minne vain haluatte minut
viedä.

— Sinun tulee sanoa suostuttanut, Sancho, — sanoi Don Quijote — eikä
suistuttanut.

— Minä olen jo, jollen väärin muista, — vastasi Sancho — kerran tai
kaksi hartaasti pyytänyt teidän armoanne olemaan korjaamatta sanojani,
jos kerran ymmärrätte, mitä niillä tarkoitan. Jos ette niitä ymmärrä,
niin sanokaa: »Sinä saakelin Sancho, minä en ymmärrä sinun puhettasi»,
ja jos en minä sitten puhu selvemmin, voitte käydä korjaamaan; minä
näet olen niin hööveli...

— Minä en ymmärrä sinua, Sancho, — keskeytti hänen puheensa Don Quijote
— minä näet en ymmärrä, mitä tarkoittaa, että olet niin hööveli.

— Niin hööveli tarkoittaa, — vastasi Sancho — että minä olen sitä
paljon.

— Nyt minä ymmärrän sinua vielä vähemmän — virkkoi Don Quijote.

— Jos ette kykene minua ymmärtämään, — vastasi Sancho — en tiedä mitä
sanon; en tiedä muuta neuvoa, ja Jumala minua auttakoon.

— Ahaa, nyt minä sen ymmärrän; — virkkoi Don Quijote — sinä tarkoitat,
että olet niin höyli, niin leppoisa ja niin laadullinen, että
kuuntelet, mitä sinulle sanon, ja otat onkeesi opetukseni.

— Lyönpä vetoa, — sanoi Sancho — että te alun pitäen minut oivalsitte
ja ymmärsitte, mutta tahdoitte minua vain hämmentää saadaksenne kuulla
minun sanovan vielä pari sataa muuta tyhmyyttä.

— Mahdollista kyllä — vastasi Don Quijote. — Mutta mitä Teresa sitten
sanoo?

— Teresa sanoo, — vastasi Sancho — että minun tulee pitää tarkoin
silmällä teidän armoanne ja antaa korttien puhua ja leuan levätä, sillä
työ on tehtävä ja pelaamaan opittava, ja parempi on pyy pivossa kuin
kaksi oksalla. Ja minä sanon, ettei naisten puheista ole mihinkään,
mutta hullu on sittenkin, joka ei niitä kuuntele.

— Samaa sanon minäkin — virkkoi Don Quijote. ‒ Jatka, hyvä Sancho, puhu
enemmän, sillä sinä puhut tänään oikein oivallisesti.

— Seikka on se, — virkkoi Sancho — että me kaikki, niinkuin teidän
armonne hyvin tietää, olemme kuolevaisia, tänään elämme, huomenna emme,
ja karitsa joutuu penkkiin yhtä sukkelasti kuin pässi, eikä kukaan voi
luvata itselleen tässä maailmassa pitempää elämänaikaa kuin Jumala
suvaitsee hänelle antaa; kuolema on kuuro, kun se tulee koputtamaan
elämämme ovelle, on sillä aina kiire, eivätkä sitä pidätä rukoukset,
ei voima, ei valtikka eikä piispan hiippa, kuten yleisesti sanotaan ja
saarnastuolistakin meille saarnataan.

— Tuo on aivan totta; — sanoi Don Quijote — mutta mihin sinä oikeastaan
tähtäät?

— Minä tähtään siihen, — sanoi Sancho — että teidän armonne tulee
myöntää minulle määrätty palkka, jonka te minulle suoritatte jokaiselta
palveluskuukaudeltani, ja että tämä palkka maksetaan minulle teidän
varoistanne; minä näet en tahdo olla armolahjojen varassa, jotka
annetaan myöhään tai epäsäännöllisesti tai ei milloinkaan; auttakoon
Jumala minua tulemaan toimeen omillani. Sanalla sanoen, minä tahdon
tietää, mitä ansaitsen, olipa ansioni suuri tai pieni, sillä munaa se
kaipaa kanakin muniakseen, ja monesta pienestä purosta syntyy suuri
joki, ja eihän ainakaan ole mitään hätää niin kauan kuin jotakin
ansaitsen. Jos taas tapahtuisi (mitä minä en usko enkä toivokaan),
että teidän armonne antaisi minulle sen saaren, jonka olette minulle
luvannut, en minä suinkaan ole niin kiittämätön enkä niin äkkipäinen,
etten suostuisi arvioimaan sen saaren vuotuista tuottoa ja antaisi sitä
vähentää palkastani _pro rotta parte_.[24]

— Hyvä Sancho, — virkkoi Don Quijote — toisinaan on _rotta_ todella
yhtä hyvä kuin _rata_.

— Kyllä ymmärrän; — sanoi Sancho — lyönpä vetoa, että minun olisi
pitänyt sanoa _rata_ eikä _rotta_, mutta viis siitä, kun teidän armonne
kerran ymmärsi, mitä tarkoitin.

— Ymmärsinhän minä, — vastasi Don Quijote ja ymmärsin niin hyvin,
että sain selvän sinun salaisimmista aivoituksistasi ja tiedän,
mihin sananlaskujasi lukemattomat nuolet tähtäävät. Näetkös, Sancho,
minä kyllä määräisin sinulle palkan, jos olisin jossakin vaeltavien
ritarien historiassa nähnyt esimerkin, joka minulle osoittaisi
tai edes vilahdukselta näyttäisi, mitä heidän aseenkantajansa
yleensä ansaitsivat kuukaudessa tai vuodessa; mutta minä olen
lukenut kaikki tai ainakin useimmat heidän historiansa, enkä muista
huomanneeni kenenkään vaeltavan ritarin määränneen varmaa palkkaa
aseenkantajalleen; tiedän vain, että he kaikki palvelivat herrojaan
jättäen sen seikan riippumaan heidän mielisuosiostaan ja että he
sitten, kun kaikkein vähimmin osasivat sitä odottaa, onnen suosittua
heidän isäntiään, havaitsivat saavansa palkakseen jonkin saaren
tai muuta samanarvoista ja saivat ainakin jonkin korkean arvonimen
myötäseuraavine tiluksineen. Jos te, Sancho, haluatte näissä toiveissa
ja näiden mahdollisuuksien tarjoutuessa jälleen astua palvelukseeni,
niin olette tervetullut; jos sitävastoin luulette, että minä rupean
järkyttämään vaeltavan ritariston vanhaa tapaa ja pitämystä, sen
perustuksia ja rajoja, niin luulette mahdottomia. Palatkaa siis,
hyvä Sancho, takaisin kotiinne ja ilmoittakaa vaimollenne Teresalle
minun aikomukseni. Jos hän katsoo hyväksi ja jos teitä itseänne
haluttaa palvella minua jättäen tuon asian minun vapaaseen valtaani,
_bene quidem_,[25] ellette suostu, niin ollaan ystäviä kuten aina
ennenkin, sillä eihän ole kyyhkysistä puutetta, kun vain on ruokaa
kyyhkyslakassa. Sitäpaitsi teidän tulee ottaa huomioon, poikani, että
hyvä toivo on parempi kuin huono omistus ja varma saatava parempi kuin
huono suoritus. Minä puhun tällä tavalla, Sancho, osoittaakseni teille,
että minäkin osaan syytää suustani sananlaskuja kuinka paljon tahansa.
Ja lopuksi tahdon vielä sanoa ja sanonkin teille, että te, jos ette
halua lähteä minun kanssani alistuen minun päätösvaltaani ja kokemaan
minun kohtaloltani, saatte jäädä Jumalan haltuun, joka tehköön teistä
pyhimyksen; minulta näet ei tule puuttumaan aseenkantajia, jotka ovat
tottelevaisempia ja uutterampia eivätkä sellaisia poropeukalona ja
suupaltteja kuin te.

Kun Sancho kuuli isäntänsä lujan päätöksen, näytti taivas hänen
silmissään pimenevän, ja hänen sydämensä herposi kuin siipirikoksi; hän
näet oli luullut, ettei hänen herransa lähtisi matkaan ottamatta häntä
mukaansa, vaikka saisi kaikki maailman aarteet, ja hänen ollessaan
siinä hämillään ja mietteissään astuivat huoneeseen Simson Carrasco,
emännöitsijä ja sisarentytär, viimeksimainitut uteliaina kuulemaan,
millaisilla perusteilla kandidaatti saisi heidän isäntänsä luopumaan
aiheestaan lähteä etsimään uusia seikkailuja. Simson, suuri veijari,
tuli ja syleili Don Quijotea samoinkuin edellisellä kerralla ja lausui
hänelle raikuvalla äänellä:

— Oi sinä vaeltavan ritarikunnan kukka! Oi sinä asetoimen säteilevä
valo! Oi sinä Espanjan kansan kunnia ja kuvastin! Suokoon kaikkivaltias
Jumala, niinkuin laajemmin selitetty on, että se henkilö tai ne
henkilöt, jotka tahtovat estää ja ehkäistä sinun kolmatta retkeäsi,
eivät löydä tietä ulos toiveittensa sokkeloista ja ettei heidän harras
halunsa milloinkaan täyty.

Sitten hän kääntyi emännöitsijän puoleen ja sanoi hänelle:

— Rouva emännöitsijän ei tarvitse enää lukea pyhän Apollonian rukousta,
sillä minä tiedän nyt sfäärien järkähtämättömän päätöksen olevan,
että herra Don Quijoten tulee jälleen käydä toteuttamaan yleviä ja
verrattomia aikeitaan, ja minä rasittaisin kovin omaatuntoani, jollen
kehoittaisi ja yllyttäisi tätä ritaria olemaan kauemmin pidättämättä
ja kahlehtimatta väkevän käsivartensa voimaa ja sankarillisen henkensä
hyvyyttä, sillä viivytellessään hän laiminlyö velvollisuutensa oikaista
vääryyksiä, auttaa orpoja, suojata neitojen kunniaa, varjella leskiä ja
tukea naituja naisia ja muuta sellaista, mikä vaeltavaa ritarikuntaa
koskee, siitä riippuu ja sen tehtäviin liittyy. Toimeen siis, hyvä
herra Don Quijote, te kaunis sankari, lähteköön teidän armonne ja
korkeutenne matkaan mieluummin tänään kuin huomenna, ja jos teiltä
puuttuu jotakin asian toimeenpanoa varten, niin tässä olen minä ja
tahdon auttaa teitä omalla persoonallani ja omaisuudellani, ja jos
teidän ylhäisyytenne tarvitsee aseenkantajaa, niin minä pitäisin
semmoista palvelusta kaikkein suurimpana onnena.

Nyt Don Quijote kääntyi sanomaan Sancholle:

— Enkö sanonut sinulle, Sancho, että aseenkantajia on tarjolla liiankin
paljon? Katsohan nyt, kuka tässä tarjoutuu siihen virkaan; ei kukaan
muu kuin verraton kandidaatti Simson Carrasco, alinomainen ilon ja
riemun lähde Salamancan koulujen saleissa, mies, jolla on terve
ruumis, notkeat jäsenet, vaitelias mies, joka on tottunut sietämään
sekä hellettä että pakkasta, sekä nälkää että janoa, ja kaikin puolin
sellainen kuin vaeltavan ritarin aseenkantajan tulee olla. Mutta älköön
taivas salliko minun mielihaluani noudattaen kaataa ja rikkoa tätä opin
pylvästä ja tiedon uurnaa ja hakata poikki tätä vapaitten ja kauniitten
taiteitten uljasta palmupuuta. Jääköön tämä uusi Simson kotiseudulleen
tuottamaan sille kunniaa ja samalla kunnioittamaan iäkkäitten
vanhempiensa harmaita hapsia; minä tyydyn millaiseen aseenkantajaan
tahansa, koska Sancho kerran ei suvaitse lähteä minun matkaani.

— Suvaitsenhan minä — vastasi Sancho. Hän oli liikutuksen vallassa,
silmät kyynelissä, ja jatkoi sitten: — Älköön sanottako minusta,
armollinen herra, että toveruus on tiessään, kun eväät on syöty;
enhän minä ole mitään kiittämätöntä sukua, tietäähän koko maailma
ja varsinkin oman kylän väki, millaisia ovat olleet Panzat, minun
esivanhempani, ja sitäpaitsi minä olen älynnyt ja huomannut monista
hyvistä teoista ja vielä lukuisammista hyvistä sanoista, että teidän
armonne haluaa osoittaa minulle suosiotaan, ja se seikka, että minä
tässä rupesin siitä palkastani niin paljon puhumaan, johtui vain siitä,
että tahdoin tehdä eukkoni mieliksi; kun näet hän alkaa jotakin asiaa
vatvoa, niin hän ajaa sitä tiukemmin kuin mikään puunuija vannetta
tynnyriin, mutta pitäähän sittenkin miehen olla mies ja naisen nainen,
ja koska minä kieltämättä olen mies kaikin puolin, tahdon olla mies
kotonanikin, vaikka se kuinka muita surettaisi. Ei siis muuta kuin
että teidän armonne tekee testamenttinsa ja kaikki siihen kuuluvat
kotisillit, niin ettei niitä enää voi revolteerata, ja lähdetään
tästä heti matkaan, jottei herra Simson saa sielullensa vahinkoa,
koska hän sanoo omantuntonsa velvoittavan häntä kehoittamaan teidän
armoanne lähtemään maailmalle kolmannen kerran; minä tarjoudun jälleen
palvelemaan teidän armoanne rehellisesti ja uskollisesti, yhtä hyvin
ja paremmin kuin kukaan aseenkantaja on palvellut vaeltavaa ritaria
menneinä tai nykyisinä aikoina.

Kandidaatti ihmetteli kovin kuullessaan Sancho Panzan puhuvan sillä
tavalla; vaikka näet hän oli lukenut hänen herransa historian
edellisen osan, ei hän kumminkaan uskonut, että Sancho oli niin
hupainen kuin hänet siinä kuvattiin. Mutta kuullessaan hänen nyt
puhuvan testamentista ja kotisilleistä, joita ei voi revolteerata,
tarkoittaen testamenttia ja kodisilleja, joita ei voi revoseerata,
hän uskoi kaikki, mitä oli lukenut, ja oli nyt varma siitä, että
Sancho oli aikakautemme kaikkein juhlallisimpia hölmöjä, sekä mietti
mielessään, ettei maailmassa ollut koskaan nähty kahta semmoista
hullua kuin tämä isäntä ja tämä renki. Lopuksi Don Quijote ja Sancho
syleilivät toisiaan ja olivat taas hyvät ystävät, ja suuren Carrascon
mielipidettä noudattaen ja hänen suostumuksellaan — hän näet oli nyt
heidän oraakkelinsa — päätettiin lähteä matkaan kolmen päivän kuluttua.
Siihen mentäessä heillä olisi aikaa järjestää, mitä matkaa varten
tarvittiin, ja hankkia silmikolla varustettu kypäri; Don Quijote näet
sanoi, että hänen täytyi välttämättä saada sellainen mukaansa. Simson
lupasi toimittaa hänelle sen, sillä hän tiesi eräällä ystävällään
olevan sellaisen ja tiesi, ettei hän kieltäytyisi sitä luovuttamasta;
tämä kypäri oli kumminkin pikemmin ruosteesta ja homeesta musta
kuin teräksensä puhtautta hohteleva. Ne kiroukset, joita molemmat
naiset, emännöitsijä ja sisarentytär, syytivät kandidaatille, olivat
lukemattomat; he repivät hiuksiaan, kynsivät kasvojaan ja valittivat
isäntänsä lähtöä kuin entiset itkijänaiset, ikäänkuin heidän herransa
olisi jo kuollut. Kehoittaessaan Don Quijotea jälleen lähtemään Simson
aikoi panna toimeen, mitä myöhemmin tässä historiassa kerrotaan,
menetellen siten yhteisymmärryksessä kirkkoherran ja parturin kanssa,
joille oli aikaisemmin asiasta puhunut.

Kolmen päivän kuluessa Don Quijote ja Sancho hankkivat itselleen
kaikki varusteet, joita mielestään tarvitsivat, ja kun Sancho sitten
oli tyynnyttänyt eukkonsa ja Don Quijote sisarentyttärensä ja
emännöitsijänsä, lähtivät he kulkemaan Toboson tietä illan suussa.
Heitä ei nähnyt kukaan muu kuin kandidaatti, joka tahtoi saatella heitä
puolen penikulman päähän. Don Quijote ratsasti kelpo Rocinantellaan ja
Sancho vanhalla harmollaan, haarapussi hyvin varustettuna muonavaroilla
ja kukkaro täynnä rahoja, jotka Don Quijote oli luovuttanut hänelle,
sattuvia tarpeita varten. Simson syleili Don Quijotea ja pyysi
hartaasti, että hän antaisi tietoa myötä- ja vastoinkäymisistään, jotta
hän voisi iloita jälkimmäisistä ja surra edellisiä, niinkuin ystävyyden
lait edellyttivät. Don Quijote lupasi niin tehdä, Simson palasi
takaisin kyläänsä, ja molemmat vaeltajat suuntasivat kulkunsa kohti
Toboson suurta kaupunkia.




Kahdeksas luku,

jossa kerrotaan, mitä tapahtui Don Quijotelle, kun hän matkusti
tervehtimään valtiatartaan Dulcinea Tobosolaista.


»Ylistetty olkoon kaikkivaltias Allah!» lausuu Hamete Benengeli
tämän kahdeksannen luvun alussa. »Ylistetty olkoon Allah!» lausuu
hän kolme kertaa ja sanoo lausuvansa nämä ylistykset senvuoksi, että
on nyt vihdoin saanut Don Quijoten ja Sanchon taivasalle, ja siksi,
että tämän hupaisen historian lukijat voivat otaksua Don Quijoten
ja hänen aseenkantajansa urotöitten ja hauskojen keskustelujen nyt
jälleen alkavan; hän kehoittaa lukijoita unohtamaan mielevän hidalgon
aikaisemmat ritarilliset teot ja suuntaamaan katseensa niihin, joiden
tuleman pitää ja jotka alkavat nyt jo, matkalla Tobosoon, samoinkuin
aikaisemmat alkoivat Montielin lakeudella; ja se, mitä hän pyytää, ei
ole suinkaan liikaa verrattuna kaikkeen siihen, mitä hän lupaa. Hän
jatkaa seuraavaan tapaan.

Don Quijote ja Sancho jäivät siis kahden kesken, ja Simsonin poistuttua
Rocinante alkoi heti hirnua ja harmo huokailla, mitä molemmat, sekä
ritari että aseenkantaja, pitivät hyvänä merkkinä ja erinomaisen
onnellisena enteenä, vaikka totta puhuen harmon puhkuminen ja
parkuminen oli paljon voimallisempaa kuin hevosen hirnunta, mistä
Sancho päätteli, että hänen onnensa tulisi olemaan verrattomasti
suurempi kuin hänen herransa menestys. En tiedä, perustiko hän tämän
otaksumansa johonkin astrologiseen laskelmaan, johon hän ehkä oli
perehtynyt, vaikka historia ei siitä mitään kerro; hänen näet kuultiin
kompastuessaan ja kaatuessaan vain sanovan, että olisi ollut parempi
jäädä kotiin, koska kompastumisesta ja kaatumisesta ei ollut muuta
hyvää kuin että kengät menevät rikki tai kylkiluut murtuvat, ja siinä
hän ei pahoin erehtynytkään, vaikka olikin yksinkertainen. Don Quijote
sanoi hänelle:

— Hyvä Sancho, yö yllättää meidät tuota pikaa, ja tässä on kohta
pimeämpi kuin tarvitsisi olla, jotta päivän koittaessa ehtisimme
Tobosoon, jonne olen päättänyt matkustaa, ennenkuin antaudun mihinkään
uuteen seikkailuun; minä tahdon saada siellä verrattoman Dulcinean
siunauksen ja armollisen luvan, ja sen saatuani uskon varmaan
voivani suoriutua kaikista vaarallisista seikkailuista ja saattaa
ne onnelliseen päätökseen, sillä vaeltavia ritareita ei tee mikään
niin urhoollisiksi kuin se, että heidän naistensa suosio tulee heidän
osakseen.

— Sen minä kyllä uskon;— vastasi Sancho — mutta minun luullakseni
teidän armonne on vaikea päästä häntä puhuttelemaan tai tapaamaan
ainakaan semmoisessa paikassa, missä voisitte saada hänen siunauksensa,
jollei hän anna sitä teille piha-aidan luona, missä kohtasin hänet
ensi kerran, kun olin viemässä hänelle kirjettä, johon oli kirjoitettu
kaikki ne mielettömyydet ja hullutukset, joita tekemässä teidän armonne
silloin oli Sierra Morenan sydänmailla.

— Piha-aidaltako se sinusta näytti, Sancho, — kysyi Don Quijote —
missä tai minkä luona sinä näit sen sulon ja kauneuden, jota ei ole
milloinkaan kyllin ylistetty? Ei se voinut olla mikään piha-aita, vaan
upean kuninkaallisen palatsin kaarikäytävä, eteissali tahi pilaristo.

— Varsin mahdollista; — vastasi Sancho — mutta aidalta se minusta
näytti, jollei muistini ole aivan vialla.

— Joka tapauksessa me menemme sinne, Sancho — virkkoi Don Quijote. —
Kun vain saan hänet nähdä, niin minusta on yhdentekevää, tapahtuuko se
piha-aidan luona vai ikkunassa vai puutarhan säleaidan lomitse, sillä
jokainen hänen kauneutensa auringosta silmiini saapuva säde valaisee
minun ymmärrystäni ja vahvistaa sydäntäni, niin että minusta tulee
yksinäinen ja aivan verraton älyltäni ja uskollisuudeltani.

— Toden totta, armollinen herra, — vastasi Sancho — kun minä näin neiti
Dulcinea Tobosolaisen auringon, ei se ollut niin kirkas, että siitä
olisi voinut lähteä minkäänmoisia säteitä, mutta se varmaan johtui
siitä, että hänen armonsa oli silloin välppäämässä sitä mainitsemaani
viljaa ja hänen ilmoille heittämänsä pöly peitti kuin pilvi hänen
kasvonsa, ne pimentäen.

— Mitä ihmettä, Sancho, — sanoi Don Quijote — vieläkö sinä yhä
ajattelet, sanot ja uskot ja itsepintaisesti väität, että minun
valtiattareni Dulcinea välppäsi viljaa, vaikka sellainen toimi ja työ
on ylen kaukana kaikesta, mitä ylhäiset henkilöt tekevät ja mitä heidän
tulee tehdä? He näet ovat luodut ja kasvatetut aivan toisenlaisiin
toimiin ja askareihin, jotka jo pyssynkantaman päähän ilmaisevat heidän
ylhäisyyttään...! Huonostipa sinä, Sancho, muistat suuren runoilijamme
säkeet,[26] joissa hän kuvailee meille niitä töitä, joita toimittelivat
kristallisissa asunnoissaan nuo neljä luonnotarta, kun he armaan
Tajon aalloista esiin sukellettuaan istuutuivat, viheriälle nurmelle
valmistamaan niitä kalliita kankaita, jotka mielevä runoilija siinä
meille kuvailee ja jotka kaikki olivat kullasta, silkistä ja helmistä
kudotut. Sellaisissa askareissa oli varmaan minun valtiattareni, kun
sinä hänet näit, ellei joku ilkeä ja kateellinen noita, joka tietenkin
kadehtii kaikkea, mikä tulee minun osakseni, vaihda kaikkea, mikä
voi tuottaa minulle iloa, aivan toiseksi ja pue sitä aivan uuteen
hahmoon. Siksi minä pelkään, että sen historian kirjoittaja, johon
sanotaan sisältyvän kertomuksen sankaritöistäni, jos hän on ollut
minulle vihamielinen tietäjä, on siinä vaihtanut seikkoja, sekoittanut
tosiasiaan tuhansia valheita ja huvikseen kertonut aivan toisia
tapahtumia, aivan toisenlaisia kuin ne, joita todenmukaisen historian
juoni edellyttää. Oi kateus, sinä lukemattomien onnettomuuksien juuri,
sinä hyveitten syöpä! Kaikissa paheissa, hyvä Sancho, on jonkinlaista
huviakin, mutta kateuden paheessa ei ole muuta kuin ikävyyttä, vihan
kaunaa ja raivoa.

— Niin, sitähän minäkin; — vastasi Sancho — minäkin luulen, että siinä
kirjassa eli historiassa, jonka kandidaatti Carrasco sanoo nähneensä
ja jossa kerrotaan meistä molemmista, minun maineeni juosta hölkyttää
kuin sikolauma paimenen jäljessä, sinne tänne ja miten milloinkin.
Siitä huolimatta vakuutan kunniasanallani, etten ole puhunut pahaa
kenestäkään noidasta, eikä minulla ole niin paljon maallista hyvyyttä,
että kukaan voisi minua kadehtia. Totta kyllä, että olen hiukan
pahanilkinen ja että minussa on vähän veijarin vikaa, mutta kaiken
sen peittää ja verhoo yksinkertaisuuteni suuri viitta, joka on aina
luonnollinen eikä koskaan tekemällä tehty. Ja vaikka minulla ei olisi
mitään muuta kuin luja ja vilpitön uskoni Jumalaan, josta en ole
koskaan luopunut, ja kaikkeen siihen, mitä pyhä roomalaiskatolinen
kirkko hyväksyy ja uskoo, sekä se, että olen, kuten olenkin,
juutalaisten verivihollinen, niin historian kirjoittajani pitäisi
armahtaa minua ja kohdella hyvin teoksissaan. Mutta sanokoot, mitä
sanovat; alastomana minä olen syntynyt, alaston olen vielä nytkin, en
ole häviöllä enkä voitolla, ja vaikka minut on pantu kirjoihin, joissa
kuljen maailmalla kädestä käteen, en välitä vähääkään, mitä minusta
sanonevatkin.

— Kuulehan, Sancho, — sanoi Don Quijote — tuo johtaa mieleeni,
mitä tapahtui eräälle aikamme kuuluisalle runoilijalle, joka oli
kirjoittanut ilkeän satiirin kaikista ilonaisista, mutta oli jättänyt
mainitsematta erään naikkosen, niin että voitiin epäillä, kuuluiko
hän toisten joukkoon vai ei. Huomattuaan, ettei hänen nimeään ollut
luettelossa, hän meni valittamaan runoilijalle ja kysyi, mitä tällä
oli häntä vastaan, koska ei ollut maininnut häntä muiden joukossa,
pyysi jatkamaan satiiria ja mainitsemaan hänet lisäyksessä; ellei
runoilija muuten suostunut niin tekemään, piti hänen muistaa, että
hänkin oli vain kuolevainen. Runoilija täytti hänen pyyntönsä ja
kuvaili naisen räikein värein, ja tämä oli tyytyväinen, kun oli tullut
kuuluisaksi, vaikka hänen maineensa oli häväisty. Tähän sopii myös
se, mitä kerrotaan siitä entisestä paimenesta, joka sytytti ja poltti
poroksi Dianan kuuluisan temppelin ‒ jota pidettiin yhtenä maailman
seitsemästä ihmeestä ‒ vain siksi, että hänen nimensä jäisi elämään
tulevina vuosisatoina, ja vaikka annettiin määräys, ettei kukaan
saanut mainita hänen nimeänsä, ei suullisesti eikä kirjallisesti,
jotta hän ei saavuttaisi tarkoitustaan, saatiin kumminkin tietää,
että hänen nimensä oli Herostratos. Samoin voidaan tässä mainita,
mitä suurelle keisarille Kaarle V:lle sattui Roomassa erään ritarin
kanssa. Keisari näet halusi nähdä kuuluisan Rotundan temppelin, jota
vanhalla ajalla nimitettiin Kaikkien Jumalien temppeliksi ja jota
nyt oikeammin nimitetään Kaikkien pyhien kirkoksi. Pakanuuden aikana
Roomassa rakennetuista rakennuksista on tämä säilynyt eheimpänä ja
säilyttää parhaiten perustajiensa suurenmoisuuden ja upeuden mainetta.
Se on muodoltaan kuin oranssin puolikas, erinomaisen suuri ja erittäin
valoisa, vaikka päivänvaloa tulee sinne ainoastaan yhdestä ikkunasta
tai oikeammin sanoen yhdestä pyöreästä aukosta, joka on sen laessa.
Keisari katseli siitä rakennusta, ja hänen vieressään seisoi muudan
hänen seurassaan oleva roomalainen ritari, joka selitti hänelle
tuon jättiläismäisen rakennuksen ja huomattavan rakennustaiteen
tuotteen etevyyttä ja hienouksia. Kun he olivat aukolta poistuneet,
sanoi ritari keisarille: »Pyhä majesteetti, minun teki tuhat kertaa
mieli siepata teidän majesteettinne syliini ja syöksyä alas tuosta
aukosta hankkiakseni itselleni iäisen maineen maailmassa.» — »Minä
kiitän teitä», vastasi keisari, »että jätitte tuon pahan aikeenne
toteuttamatta, ja tästä lähtien minä en anna teille enää koskaan
tilaisuutta todistaa alamaista uskollisuuttanne; siksi kiellän teitä
enää milloinkaan minulle puhumasta tai tulemasta luokseni.» Mutta
niin sanottuaan hän kuitenkin antoi ritarille suuren armonosoituksen.
Minä tarkoitan, Sancho, että halu saavuttaa kunniaa on erittäin
voimakas vaikutin. Minkä luulet olleen syynä siihen, että Horatius
Cocles syöksyi täysissä varuksissa sillalta alas Tiber-jokeen? Mikä
sai Mucius Scaevolan polttamaan käsivartensa ja kätensä? Mikä ajoi
Curtiuksen syöksymään syvään tuliseen kuiluun, joka avautui keskelle
Rooman kaupunkia? Mikä sai Julius Caesarin kulkemaan Rubiennin
yli huolimatta kaikista niistä huonoista enteistä, joita hänelle
oli osoitettu? Ja uudempia esimerkkejä mainitakseni: kuka upotti
urhoollisten espanjalaisten alukset ja jätti heidät, joita Uudessa
maailmassa johti kaikkein urhoollisin ritari Cortés, eristetyiksi
kuivalle maalle? Kaikki nämä ja monet muut samanlaiset urotyöt ovat
olleet ja tulevat olemaan suurimaineisia tekoja, joita kuolevaiset
tavoittelevat palkinnokseen ja osuudekseen siinä kuolemattomuudessa,
jonka heidän kuuluisat tekonsa ansaitsevat, vaikka meidän, katolisten
kristittyjen ja vaeltavien ritarien, tulee pikemmin tavoitella
sellaista tulevien aikojen mainetta, joka on iäinen taivaan eteerisissä
asunnoissa, eikä sellaista turhaa mainetta, joka saavutetaan nykyisessä
ja katoavaisessa elämässä; jos näet tällainen maine kestäisi kauankin,
täytyy sen kumminkin loppua maailman kanssa, jonka loppu on ennalta
määrätty. Senvuoksi, oi Sancho, meidän tekojemme ei pidä milloinkaan
siirtyä niiden rajojen ulkopuolelle, jotka tunnustamamme kristinusko
meille määrää. Meidän tulee jättiläisiä surmatessamme tuhota kopeutta,
kukistaa kateutta ylevyydellämme ja jaloudellamme, vihaa tyyneydellämme
ja sielumme rauhalla, mässäystä ja uneliaisuutta syömällä niukasti ja
valvomalla paljon, ylellisyyttä ja irstautta olemalla uskollisia niille
naisille, jotka olemme valinneet sydämemme valtiattariksi, laiskuutta
vaeltamalla kaikissa maailman osissa etsien tilaisuuksia, jotka voivat
tehdä ja tekevät meistä sekä hyviä kristittyjä että suurimaineisia
ritareita. Siinä, Sancho, ne keinot, joilla voidaan saavuttaa hyvän
maineen mukanaan tuoma korkein kiitos.

— Minä olen aivan hyvin ymmärtänyt, mitä teidän armonne on toistaiseksi
minulle sanonut — virkkoi Sancho. — Mutta siitä huolimatta toivoisin
teidän armonne hämmentävän erään epäilyksen, joka juuri nyt nousi
mieleeni.

— Sinä tarkoitat, Sancho, että minun pitäisi se hälventää — sanoi Don
Quijote. — Anna kuulua, minä vastaan niin hyvin kuin osaan.

— Sanokaa minulle, armollinen herra, — virkkoi Sancho — missä ne
nyt ovat, nuo Juljukset ja Aukustit ja kaikki mainitsemanne mainiot
ritarit, jotka ovat jo kuolleet?

— Pakanat — vastasi Don Quijote, — ovat varmaan helvetissä; kristityt,
jos ovat olleet hyviä kristityitä, ovat joko kiirastulessa tai
taivaassa.

— Hyvä; — sanoi Sancho — mutta tekisi mieleni vielä tietää, onko niillä
haudoilla, joissa noiden pomojen ruumiit makaavat, hopealamppuja
ja ovatko heidän kappeliensa seinät koristetut kainalosauvoilla,
paariliinoilla, peruukeilla, vahasta tehdyillä jaloilla ja silmillä. Ja
jollei niin ole laita, kuinka ne ovat koristetut?

Siihen vastasi Don Quijote:

— Pakanoitten haudat olivat enimmäkseen upeita temppeleitä; Julius
Caesarin tuhka sijoitettiin suunnattoman suuren kivipyramidin huippuun,
sen, jota Roomassa nyt nimitetään pyhän Pietarin neulaksi; keisari
Hadrianuksen hauta oli melkoisen kylän kokoinen linna, jonka nimi
oli _Moles Hadriani_ ja joka nyt on Pyhän Angelon linna Roomassa:
kuningatar Artemisia hautasi puolisonsa Mausollon hautaan, jota
pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä. Mutta yhtäkään näistä
haudoista, enempää kuin monista muistakaan pakanoiden hautakammioista,
ei koristettu paariliinoilla tai muilla uhrilahjoilla ja merkeillä,
jotka osoittaisivat, että niihin haudatut henkilöt ovat pyhimyksiä.

— Sitä minä juuri halusin tietää — virkkoi Sancho. — Sanokaa minulle
nyt, mikä on suurempi asia: herättää kuollut vai surmata jättiläinen?

— Vastaus on selvä; — sanoi Don Quijote — kuolleen herättäminen on
suurempi asia.

— Nyt te jouduitte kiikkiin — sanoi Sancho. — Niiden maine, jotka
herättävät kuolleita, antavat näön takaisin sokeille, auttavat
entiselleen rampoja ja tekevät terveiksi sairaita, joiden
hautakammioissa palavat lamput ja joiden kappelit ovat täynnä hurskasta
väkeä, polvistuneena rukoilemassa heidän pyhiä jäännöksiään, niiden
maine, sanon minä, on parempi sekä tässä että tulevassa maailmassa kuin
se maine, jonka kaikki pakanakeisarit ja vaeltajaritarit ovat jättäneet
jälkeensä ja vielä tulevat jälkeensä jättämään.

‒ Minä myönnän senkin todeksi — vastasi Don Quijote.

‒ Tämä kunnia, tämä armo, nämä edut, tai miten niitä nimitetään,
— virkkoi Sancho — kuuluvat pyhimysten ruumiille ja jäännöksille,
joilla pyhän äitimme kirkon suostumuksesta ja luvalla on lamppuja,
vahakynttilöitä, paariliinoja, kainalosauvoja, maalauksia, peruukkeja,
silmiä ja sääriä, joilla he lisäävät hartautta ja koroittavat
kristityn-mainettansa. Pyhimysten ruumiita tai heidän jäännöksiään
kuninkaat kantavat olkapäillään, suutelevat heidän luittensa palasia,
koristavat ja kaunistavat niillä rukouskammioitaan ja kalleimpia
alttareitaan.

— Millainen päätelmä, Sancho, minun tulee mielestäsi tehdä kaikesta,
mitä olet sanonut? — kysyi Don Quijote.

— Minä tarkoitan, — sanoi Sancho — että meidän tulee pyrkiä
pyhimyksiksi, sillä siten saavutamme tavoittelemamme maineen
pikemmin. Ajatelkaa, armollinen herra, että eilen tai toissapäivänä
(kumpana hyvänsä, sillä pitkä aika ei siitä ole) julistettiin kaksi
paljasjalkamunkkia pyhimyksiksi elikkä autuaiksi; ja nyt ihmiset
pitävät erinomaisena onnena, jos saavat suudella ja koskettaa niitä
rautaketjuja, joilla he olivat vyöttäneet ja kiduttaneet ruumistaan,
ja näitä ketjuja kunnioitetaan kuulemma enemmän kuin Rolandin miekkaa,
jota säilytetään herramme kuninkaan varushuoneessa, Jumala häntä
varjelkoon. On siis laita niin, armollinen herra, että vähäpätöistä
pientä munkkia, kuuluipa hän mihin munkkikuntaan tahansa, pidetään
suuremmassa arvossa kuin urheata vaeltavaa ritaria. Jumalan luona
vaikuttaa enemmän pari tusinaa ruoskaniskua omaan selkään kuin
kaksituhatta peitseniskua, annettiinpa ne sitten jättiläisille,
hirviöille tai louhikäärmeille.

— Kaikki tuo on totta; — vastasi Don Quijote — mutta me emme voi
kaikki ruveta munkeiksi, ja Jumala kuljettaa omiansa taivaaseen useita
eri teitä: ritarikuntakin on hengellinen järjestö; taivaan autuutta
nauttimassa on pyhiä ritareita.

— Niin, — vastasi Sancho — mutta minä olen kuullut sanottavan, että
taivaassa on enemmän munkkeja kuin maan päällä ritareita.

— Se johtuu siitä, — vastasi Don Quijote — että munkkeja on enemmän
kuin ritareita.

— Paljon on maailmassa vaeltajia — sanoi Sancho.

— On kyllä, — vastasi Don Quijote — mutta harvat niistä ansaitsevat
ritarin nimeä.

— Näitä ja muita samanlaisia puheita pitäen he kuluttivat yön ja
seuraavan päivän. Heille ei tapahtunut mitään kertomisen arvoista,
ja tämä harmitti kovin Don Quijotea. Seuraavana päivänä illansuussa
he vihdoin saivat näkyviinsä Toboson suuren kaupungin. Sen näkeminen
täytti Don Quijoten sielun riemulla, mutta Sanchon murheella; hän näet
ei tuntenut Dulcinean taloa eikä ollut häntä eläessään nähnyt enempää
kuin hänen herransakaan. Molemmat olivat siis kovin levottomat, toinen
siksi, että toivoi pääsevänsä häntä näkemään, toinen siksi, ettei ollut
milloinkaan häntä nähnyt, ja Sancho ei voinut käsittää, mitä tekisi,
jos hänen herransa lähettäisi hänet Tobosoon. Don Quijote päätti
kuitenkin mennä kaupunkiin vasta yön tullen. Odottaen oikeata hetkeä
he pysyttelivät lähellä Tobosoa sijaitsevassa pienessä tammimetsässä
ja määrätyn hetken tultua ratsastivat kaupunkiin, missä heille sattui
seikkoja, joita kelpaa seikoiksi nimittää.




Yhdeksäs luku,

jossa kerrotaan, mitä lukija siitä löytää.


Oli puoliyö, ehkä hiukan ennen tai sen jälkeen, kun Don Quijote ja
Sancho lähtivät metsästä ja ratsastivat Tobosoon. Kaupungissa vallitsi
syvä hiljaisuus, sillä kaikki sen asukkaat olivat levolla ja nukkuivat
kuin tukit, kuten on tapana sanoa. Yö oli puolikirkas, mutta Sancho
olisi toivonut sen sysimustaksi, jotta olisi voinut tehdä pimeyden
syyksi typeryytensä. Koko kaupungista ei kuulunut muuta kuin koirien
haukuntaa, joka löi lukkoon Don Quijoten korvat ja ahdisti Sanchon
sydäntä. Silloin tällöin huusi jokin aasi, siat röhkivät, kissat
naukuivat, ja nämä eri äänet kaikuivat tavallista voimakkaampina
hiljaisessa yössä. Rakastunut ritari piti tätä kaikkea huonona enteenä,
mutta sanoi sentään Sancholle:

— Sancho poikaseni, johdata minut Dulcinean palatsiin; voihan sattua,
että hän on meidän saapuessamme vielä valveilla.

— Mihin palatsiin minun pitää teidät johdattaa? — kysyi Sancho. — Se,
jossa minä hänen korkeutensa näin, oli vain pieni mökki.

— Hän oli varmaan silloin vetäytynyt johonkin linnansa pieneen
sivurakennukseen vastasi Don Quijote — huvitellakseen siellä
yksinäisyydessä hovineitiensä kanssa, niinkuin ylhäisten naisten ja
prinsessain tapa on.

— Armollinen herra, — sanoi Sancho jos te kaikista vastaväitteistäni
huolimatta tahdotte sanoa, että neiti Dulcinean tupa on kuninkaallinen
linna, niin onko tämä semmoinen vuorokauden aika, jolloin portti
saattaa olla auki? Ja sopiiko meidän ruveta kolkuttimella paukuttamaan,
kunnes kuullaan ja meille avataan, ja kaikki ihmiset säikähtävät ja
tulevat levottomiksi? Olemmeko me nyt menossa koputtelemaan ilotyttöjen
ovelle, niinkuin naistenmetsästäjät tekevät tullen kolkuttamaan ja
vaatimaan sisäänpääsyä milloin hyvänsä, olipa kuinka myöhä tahansa?

— Ensiksi meidän täytyy löytää linna; — virkkoi Don Quijote — sitten
minä kyllä sanon sinulle, Sancho, mitä meidän tulee tehdä. Mutta
teroita katseesi, Sancho; jos oikein näen, niin tuo iso musta möhkäle,
joka näkyy tänne saakka ja luo niin suuren varjon, on varmaan Dulcinean
palatsi.

— Lähteköön teidän armonne näyttämään tietä; — vastasi Sancho —
saattaa niin olla, mutta sittenkään en minä, vaikka näkisin sen omilla
silmilläni ja koskettaisin sitä omin käsin, usko tuota enempää kuin
uskon, että nyt on päivä.

Don Quijote ratsasti edellä ja kuljettuaan noin kaksisataa askelta tuli
sen suuren rakennuksen luo, joka heitti heidän näkemänsä varjon, näki
korkean tornin ja ymmärsi heti, ettei tämä rakennus ollut mikään linna,
vaan paikkakunnan pääkirkko. Hän sanoi:

— Me olemme osuneet kirkkoon, Sancho.

Sen minä huomaan — vastasi Sancho. — Ja suokoon Jumala, että emme osu
omaan hautaamme; ei näet ole mikään hyvä merkki, jos joutuu tähän
vuorokauden aikaan harhailemaan hautausmaalle, sitä vähemmän, kun
muistan teidän armonne sanoneen, jollen väärin muista, että sen neidin
asunto on umpikujassa.

— Sinä kirottu hölmö! — huudahti Don Quijote. — Milloin olet nähnyt,
että kuninkaallisia linnoja ja palatseja olisi rakennettu umpikujien
varrelle?

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — maassa maan tavalla; täällä
Tobosossa on ehkä tapana rakentaa palatsit ja suuret rakennukset
semmoisten pienten kujien varsille. Siksi pyydän teidän armoltanne
lupaa saada lähteä taloa etsimään eteeni sattuvilta kaduilta ja
kujilta; onhan mahdollista, että löydän jostakin kulmasta tuon linnan,
jonka jättäisin mielelläni koirien syötäväksi, koska meidän täytyy sen
vuoksi harhailla niin kauan sinne tänne.

— Sancho, puhu kunnioittavasti asioista, jotka koskevat minun
valtiatartani; — virkkoi Don Quijote — pysytellään sulassa sovinnossa
eikä heitetä lasta pois pesuveden kanssa.

— Kyllä minä itseni hillitsen, — vastasi Sancho — mutta kuinka voin
kärsivällisenä sietää, että teidän armonne vaatii minua, joka olen
yhden ainoan kerran nähnyt armollisen neidin asunnon, yhä sen tuntemaan
ja löytämään tien sinne sydänyöllä, vaikka sitä ei löydä teidän armonne
itsekään, joka on varmaan nähnyt sen monta tuhatta kertaa?

— Sinä saat minut ihan epätoivoon, Sancho — sanoi Don Quijote. — Kuule,
sinä kerettiläinen, enkö ole sanonut sinulle tuhat kertaa, etten ole
milloinkaan eläessäni nähnyt verratonta Dulcineaa enkä koskaan astunut
hänen palatsinsa kynnyksen yli, vaan että olen rakastunut häneen vain
kuulemalta ja hänen kauneutensa ja älynsä suuren maineen nojalla?

— Nyt minä sen tiedän — vastasi Sancho — ja sanon, että koska teidän
armonne ei ole häntä nähnyt, niin en ole minäkään.

— Se on mahdotonta; — virkkoi Don Quijote — ainakin olet minulle jo
sanonut, että näit hänet välppäämässä vehniä silloin, kun toit minulle
vastauksen kirjeeseen, jota hänelle viemään olin sinut lähettänyt.

— Älkää panko siihen painoa, armollinen herra; — vastasi Sancho —
teidän näet tulee tietää, että minä tapasin hänet ja toin häneltä
vastauksen vain kuulemalta, sillä minä tiedän neiti Dulcineasta yhtä
vähän kuin voin lyödä kuuta korvalle.

— Sancho, Sancho, — virkkoi Don Quijote — leikki ajallansa, mutta
toisin ajoin kaikki leikinlasku on sopimatonta ja loukkaavaa. Vaikka
minä sanon, etten ole milloinkaan nähnyt sydämeni valtiatarta enkä
keskustellut hänen kanssaan, ei sinun silti pidä sanoa, ettet sinäkään
ole häntä puhutellut etkä nähnyt, koska asia on päinvastoin, kuten
tiedät.

Näin keskustellessaan he näkivät ohitsensa kulkevan miehen kahden
muulin kanssa ja päättelivät melusta, jonka maataviistävä aura sai
aikaan, että hänen täytyi olla talonpoika, joka oli noussut ennen
aamunkoittoa lähteäkseen työhön pellolle, ja niin olikin laita.
Talonpoika tuli laulaen kansanlaulua, jossa sanotaan: »Huonosti kävi
Ranskan poikain Roncesvalissa.»

— Minut saa tappaa, Sancho, — sanoi Don Quijote tuon kuullessaan — jos
meille tapahtuu mitään hyvää tänä yönä. Etkö kuule, mitä tuo talonpoika
laulaa?

— Kuulenhan minä, — vastasi Sancho — mutta mitä tekemistä on
Roncesvalin ajolla meidän aikomuksemme kanssa? Olisihan hän voinut yhtä
hyvin laulaa Calainósin romanssin;[27] se olisi aivan samantekevää
meidän asiamme onnistumiselle tai epäonnistumiselle.

Sillävälin talonpoika saapui heidän luokseen, ja Don Quijote kysyi
häneltä:

— Voitteko sanoa minulle, hyvä ystävä, jolle Jumala suokoon kaikkea
onnea, missä päin täällä sijaitsee verrattoman prinsessan Doña Dulcinea
Tobosolaisen palatsi?

— Herra, — vastasi mies — minä olen täällä vieras, olen ollut
paikkakunnalla vain muutamia päiviä erään rikkaan talonpojan
peltotyöläisenä. Tuossa vastapäätä olevassa talossa asuvat seurakunnan
pappi ja lukkari; he molemmat tai jompikumpi heistä voi antaa teidän
armollenne tietoa tuosta rouva prinsessasta, sillä heillä on kaikkien
Toboson asukkaitten luettelo. Totta puhuen en kumminkaan usko, että
koko paikkakunnalla asuu ketään prinsessaa, vaikka täällä on paljon
niin ylhäisiä naisia, että jokainen heistä saattaa olla prinsessa
kotonaan.

— Näitten joukossa, ystäväni, — sanoi Don Quijote — täytyy siis olla
hänenkin, jota tässä tiedustelen.

— Mahdollista kyllä, — vastasi renki — mutta hyvästi nyt, päivä alkaa
jo koittaa.

Hän hoputti muulejaan eikä kuunnellut enempiä kysymyksiä. Sancho
huomasi herransa olevan mietteissään ja sangen tyytymättömänä ja sanoi
hänelle:

— Armollinen herra, päivä koittaa, minkä ehtii, eikä ole hyvä,
että aurinko löytää meidät kadulta; on parasta, että lähdemme ulos
kaupungista ja että teidän armonne piiloutuu johonkin läheiseen
metsikköön. Päivän tultua minä palaan tänne ja etsin kaupungin joka
ainoasta kolkasta armollisen neidin taloa, linnaa tai palatsia, ja
olisipa onnetonta, jollen sitä löytäisi, ja sen löydettyäni minä puhun
hänen armonsa kanssa ja sanon hänelle, että teidän armonne on täällä
odottamassa hänen käskyjään ja kehoitustaan tulla häntä näkemään hänen
kunniansa ja maineensa siitä kärsimättä.

— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — lausuit muutamalla sanalla
tuhansia oivallisia asioita. Minulle antamasi neuvo on tervetullut,
ja minä suostun siihen varsin mielelläni. Tule, poikani, lähdetään
etsimään paikkaa, mihin voin piiloutua, ja sitten sinä, kuten sanoit,
voit palata etsimään, kohtaamaan ja puhuttelemaan valtiatartani,
jolta toivon hänen älynsä ja kohteliaisuutensa vuoksi saavani ylen
ihmeellisiä suosionosoituksia.

Sancho tahtoi saada isäntänsä pois kaupungista niin pian kuin suinkin,
jottei hän huomaisi valheeksi sitä vastausta, jonka hän, Sancho, oli
muka tuonut Dulcinealta Sierra Morenaan. Hän joudutti lähtöä niin,
että he viipymättä kääntyivät kaupungista takaisin, ja kahdentuhannen
askelen päässä he sitten kohtasivatkin metsikön eli lehdon, mihin Don
Quijote piiloutui. Sancho palasi kaupunkiin puhuttelemaan Dulcineaa, ja
tällä lähettiläsretkellä hänelle sattui seikkoja, jotka vetoavat uuteen
tarkkaavaisuuteen ja uuteen luottamukseen.




Kymmenes luku,

missä kerrotaan siitä juonesta, jonka Sancho keksi noituakseen neiti
Dulcinean, sekä muista yhtä naurettavista kuin todenperäisistäkin
tapahtumista.


Alkaessaan kertoa, mitä tähän lukuun sisältyy, tämän suuren
historian kirjoittaja sanoo, että olisi mielellään sivuuttanut
nämä seikat vaieten, koska pelkää, ettei kukaan niitä usko; Don
Quijoten hullutukset näet saavuttivat tällöin kaikkein suurimpien
kuviteltavissa olevien hullutusten huipun ja rajan, menivätpä vielä
pari pyssynkantamaa kauemmaksikin. Mutta tästä pelosta ja epäilyksestä
huolimatta hän sittenkin lopulta merkitsi ne kirjaan aivan niinkuin
ritari ne suoritti, lisäämättä historiaan totuuden hiventäkään ja
ottamatta yhtäkään sellaista pois sekä vähääkään välittämättä siitä,
että häntä voidaan syyttää valehtelijaksi. Hän olikin oikeassa,
sillä totuus ei katkea, vaikka se kuinka ohenisi, ja se on aina
valheen yläpuolella niinkuin öljy veden pinnalla. Hän siis jatkaa
historiaansa ja kertoo, että Don Quijote, piilouduttuaan metsikköön,
tammilehtoon tai viidakkoon suuren Toboson läheisyyteen, käski Sanchon
palata kaupunkiin ja tulla hänen näkyviinsä vasta sitten, kun oli
hänen puolestaan puhutellut hänen valtiatartaan ja pyytänyt tätä
sallimaan hänen orjuuteensa annetun ritarin päästä kohtaamaan häntä
sekä suvaitsemaan samalla antaa hänelle siunauksensa, jotta hän voisi
toivoa valtiattarensa avulla saavansa aivan onnellisesti suoritetuiksi
kaikki uhkayrityksensä ja vaaralliset seikkailunsa. Sancho lupasi
tehdä niinkuin hänen käskettiin ja tuoda yhtä hyvän vastauksen kuin
edellisellä kerralla.

— Mene, poikani, — virkkoi Don Quijote — äläkä hämmenny, kun joudut
sen kauneuden auringon loistoon, jota nyt lähdet etsimään. Sinä olet
onnellisin kaikista maailman aseenkantajista. Pidä mielessäsi äläkä
anna muististasi häipyä, kuinka hän sinut ottaa vastaan: punastuuko
hän, kun esität hänelle minun terveisiäni, muuttuuko hän levottomaksi
ja rauhattomaksi kuullessaan minun nimeni, eikö hän voi jäädä istumaan
pielukselleen, jos hän sinun saapuessasi on istumassa ylhäisellä
paikallaan; jos hän taas on seisoallaan, niin katso tarkoin, nojautuuko
hän milloin toiseen, milloin toiseen jalkaansa, toistaako hän kaksi vai
kolme kertaa sinulle antamansa vastauksen, muuttaako hän sen lempeästä
karuksi vai tylystä helläksi, nostaako hän kätensä hiuksiinsa niitä
järjestääkseen, vaikka ne eivät ole epäjärjestyksessä, sanalla sanoen,
poikani, tarkkaa kaikkia hänen tekojaan ja liikkeitään; jos näet kerrot
ne minulle sellaisinaan, niin minä voin saada selville kaikki, mitä
piilee hänen sydämensä syvyydessä, mitä minun rakkauteeni tulee. Sinun
näet tulee tietää, Sancho, ellet sitä jo tiedä, että rakastuneitten
kesken ovat ne ulkonaiset eleet ja liikkeet, joita heissä voidaan
havaita, kun on kysymyksessä heidän rakkautensa, kaikkein varmimmat
viestintuojat, jotka ilmoittavat, mitä heidän sielunsa sisimmässä
tapahtuu. Mene, ystäväni, ja opastakoon sinua onni, joka on parempi
kuin minun, ja päättyköön sinun retkesi toisin kuin minä pelkään
ja odotan sen päättyvän jääden tänne synkkään yksinäisyyteen sinun
poistuessasi.

— Minä menen heti ja tulen kohta takaisin, — sanoi Sancho — ja
avartakaa te, armollinen herra, pientä sydäntänne, joka nyt ei taida
olla pähkinää suurempi, ja muistakaa myös sananpartta, että rohkeus
kovan onnen voittaa ja että siellä, missä ei ole liikkiöitä, ei ole
koukkujakaan, joihin ne voisi ripustaa, ja sanotaanhan vielä niinkin,
ettei voi koskaan tietää, mistä pensaasta jänis pemahtaa. Minä
tarkoitan, että vaikka emme yöllä löytäneetkään armollisen neidin
palatsia tai linnaa, uskon nyt päivän tultua sen löytäväni, kun
kaikkein vähimmin arvaan, ja kun se kerran on löytynyt, niin antakaa
minun pitää hänestä huoli.

— Totisesti, Sancho, — sanoi Don Quijote — sinä sovitat alinomaiset
sananlaskusi niin hyvin siihen, mikä on kysymyksessä, että minä
rukoilen Jumalaa suomaan minulle paremman onnen omissa aikeissani.

Hänen niin sanottuaan Sancho käänsi hänelle selkänsä ja hoputti
harmoansa, ja Don Quijote jäi paikoilleen ratsunsa selkään varautuen
jalustimiinsa ja nojaten peitseensä, mieli täynnä synkkiä ja sekavia
ajatuksia. Mutta me jätämme hänet nyt siihen ja seuraamme Sancho
Panzaa, joka lähti herransa luota yhtä hämmentyneenä ja mietteissään
kuin tämä jäi paikoilleen, vieläpä siinä määrässä, että hän tuskin
metsiköstä lähdettyään käänsi päätään, havaitsi Don Quijoten olevan
näkymättömissä, astui juhtansa selästä maahan, istuutui erään puun
juurelle ja alkoi keskustella itsensä kanssa tällä tavalla:

— Kuulkaahan nyt, Sancho veikko, minne teidän armonne on oikeastaan
menossa? Menettekö etsimään jotakin kadottamaanne aasia? — En suinkaan.
— No mitä te sitten etsitte? — Minä menen etsimään ilman vain erästä
prinsessaa, joka on kauneuden aurinko ja taivas kaikkineen. — Mistä
te luulette löytävänne tuon, mitä sanotte, Sancho? — Mistäkö? Toboson
suuresta kaupungista. — Hyvä, ja kenen puolesta menette häntä etsimään?
— Suurimaineisen Don Quijote Manchalaisen puolesta, joka torjuu kaikki
vääryydet, antaa nälkäiselle juotavaa ja janoiselle syötävää. —
Kaikki tuo on varsin hyvää. Mutta tiedättekö, missä hän asuu, Sancho?
— Isäntäni sanoo, että hänen täytyy asua jossakin kuninkaallisessa
palatsissa tai upeassa linnassa. — Oletteko ehkä nähnyt hänet joskus?
— Me emme ole häntä nähneet milloinkaan, en minä eikä isäntäni. —
Entä onko mielestänne viisasta ja oikeata, että tobosolaiset saavat
tietää teidän olevan täällä ja aikovan saattaa heidän prinsessojaan
päästä pyörälle ja tehdä heidän naisiaan levottomiksi, niin että miehet
tulevat tänne ja paukuttavat kylkiänne, niin ettei teihin jää yhtään
rikkomatonta luuta? — Siinä he totisesti tekisivät aivan oikein,
jolleivät ota huomioon, että minä tulen lähettiläänä ja että »olette
vain viestintuoja,[28] teitä ei siis syyttää voi». — Älkää siihen
luottako, Sancho: manchalaiset ovat yhtä kiivaita kuin kunniastaan
arkoja eivätkä salli kenenkään nousta nokalleen. Jos he saavat teistä
vihiä, niin totisesti teidät paha perii. Piru siihen leikkiin käyköön,
ottakoot muut selkäänsä, minä en ota. Minäkö tässä lähtisin vaaran
paikkaan toisten huvin vuoksi! Sitäpaitsi on Dulcinean etsiminen
Tobososta yhtä toivotonta kuin lähteä kyselemään Mariaa Ravennasta[29]
tai kandidaattia Salamancasta. Piru, piru itse minut on tähän
pinteeseen saattanut eikä kukaan muu!

Niin Sancho jutteli itsekseen ja lausui sitten päätöksensä näin:
— No niin, kaikkiin vaivoihin on apu olemassa, lukuunottamatta
kuolemaa, jonka ikeeseen meidän kaikkien täytyy taipua, vaikka kuinka
vastaan hangoitellen, kun tämä elämä kerran päättyy. Minä olen
huomannut tuhansista merkeistä herrani niin hulluksi, että hänet
pitäisi sitoa, mutta enhän ole itsekään paljon häntä huonompi, vaan
vielä vähäjärkisempi kuin hän, koska häntä seuraan ja palvelen, jos
kerran sananlasku on oikeassa sanoessaan: »Sano minulle kenen kanssa
seurustelet, niin minä sanon kuka olet» tai se toinen, joka sanoo:
»Ei ole veljesi se, joka veljeksesi syntyy, vaan se, jonka veljeksi
valitset». Koska siis herrani on aivan varmaan hullu ja koska häntä
vielä vaivaa semmoinen hulluus, että hän enimmäkseen luulee seikkoja
aivan toisiksi kuin ne todellisuudessa ovat, valkoista mustaksi ja
mustaa valkoiseksi, niinkuin nähtiin silloin, kun hän väitti, että
tuulimyllyt olivat jättiläisiä ja kirkonmiesten muulit dromedaareja,
lammaslaumat toistensa kimppuun hyökkääviä sotajoukkoja ja paljon muuta
samanmoista, niin ei myöskään tule olemaan vaikeata hänelle uskotella,
että joku maalaistyttö, ensimmäinen, joka täällä tielleni osuu, on
neiti Dulcinea; ja jollei hän sitä usko, niin minä vannon sen, ja jos
hän pitää päänsä, niin minä olen vielä itsepintaisempi ja sanon aina
viimeisen sanan, kävi miten kävi. Ehkäpä juuri tämä itsepintaisuuteni
vaikuttaa häneen niin, ettei hän enää lähetä minua tämmöisille
asioille, kun näkee, kuinka huonosti minä ne toimitan, tai ehkä hän,
kuten luulen, otaksuu, että joku ilkeä noita, eräs niistä, joiden hän
väittää tahtovan saattaa häntä vahinkoon, on muuttanut neidin ulkonäön
tuottaakseen herralleni huolta ja harmia.

Saatuaan valmiiksi tämän suunnitelman Sancho Panza tyyntyi, katsoi
asiansa toimittaneensa ja jäi siihen paikkaan iltapuolelle saakka,
jotta Don Quijote otaksuisi hänen ehtineen käydä Tobosossa, ja hänellä
oli niin hyvä onni, että hän jälleen noustuaan ja aikoessaan astua
harmonsa selkään näki kolme maalaistyttöä, jotka tulivat Tobososta
häntä kohti ratsastaen aaseilla tai aasintammoilla — tämän historian
kirjoittaja näet ei tässä kohden anna siitä selvää tietoa; luultavampaa
kumminkin on, että ne olivat aasintammoja, koska maalaistytöt yleensä
käyttävät niitä ratsuinaan; mutta meidän ei nyt tarvitse kuluttaa
aikaa ottamalla tästä seikasta selkoa, sillä eihän se ole kovin
tärkeä. Nähtyään tytöt Sancho lähti täyttä laukkaa etsimään herraansa
Don Quijotea, joka hänen saapuessaan huokaili ja lausui lukemattomia
lemmenvalituksia. Nähdessään aseenkantajansa Don Quijote kysyi:

— Mitä kuuluu, parahin Sancho? Saanko merkitä tämän päivän valkoisella
vai mustalla?

— Parasta olisi, — vastasi Sancho — jos teidän armonne merkitsisi
sen punaisella, niinkuin yliopiston ilmoitukset, jotta sen näkisivät
selvästi kaikki, jotka joutuvat sitä katselemaan.

— Sinä siis tuot hyviä uutisia? — virkkoi Don Quijote.

— Niin hyviä, — vastasi Sancho — että teidän armonne ei tarvitse tehdä
muuta kuin kannustaa Rocinantea ja ratsastaa ulos vainiolle kohtaamaan
neiti Dulcinea Tobosolaista, joka tulee tapaamaan teidän armoanne
kahden hovineitinsä kanssa.

‒ Hyvä Jumala! Mitä sanotkaan, parahin Sancho? huudahti Don Quijote.
— Älä huoli minua pettää äläkä lievitä väärällä ilolla minun totista
murhettani.

— Mitä hyötyä minulla olisi teidän armonne pettämisestä, — vastasi
Sancho — varsinkaan, kun te aivan kohta saatte nähdä, että puhun
totta? Kannustakaa ratsuanne, armollinen herra, ja tulkaa näkemään,
kuinka valtiattaremme prinsessa saapuu kauniisti vaatetettuna ja
koristettuna, sanalla sanoen semmoisena kuin hänen arvonsa edellyttää.
Hänen hovineitinsä ja hän itse hohtelevat kultaa, heillä on yllään
lukemattomia helminauhoja, jalokiviä, punatimantteja, kirjokankaita,
joissa on toistakymmentä erilaista silkki- ja kultakirjausta toinen
toisensa päällä; heidän hiuksensa aaltoilevat hartioille ja liehuvat
kohdellen kuin auringon kultaiset säteet, ja, mikä parasta, he tulevat
ratsastaen kolmella papurikolla taka-astujalla, joita parempia ei voi
nähdä.

— Sinä tarkoitat varmaan tasa-astujia, Sancho?

— Ei sillä väliä, — vastasi Sancho — taka-astujia tai tasa-astujia;
mutta ratsastivatpa millä tahansa, he näyttävät joka tapauksessa
hienoimmilta neideiltä, mitä toivoa saattaa, varsinkin valtiattareni,
prinsessa Dulcinea, joka kerrassaan huumaa ihmisen aistit.

— Lähdetään siis, Sancho-poikani, — vastasi Don Quijote — ja
palkinnoksi tästä yhtä odottamattomasta kuin hyvästä uutisesta minä
lupaan sinulle parhaan saaliin, jonka voitan omakseni ensimmäisessä
sattuvassa seikkailussa, ja ellei se sinua tyydytä, lupaan sinulle ne
varsat, jotka saan tänä vuonna tammoistani, jotka kuten tiedät käyvät
kantavina kylämme yhteislaitumella.

— Minä otan mieluummin varsat, — sanoi Sancho sillä ei ole aivan
varmaa, saatteko ensimmäisestä seikkailusta hyvää saalista.

Sillävälin he olivat ehtineet ulos metsästä ja näkivät kolme
maalaistyttöä, jotka olivat jo ehtineet aivan lähelle. Don Quijote
katseli koko Toboson tietä ja nähdessään vain nuo kolme maalaistyttöä
joutui hämmingin valtaan ja kysyi Sancholta, oliko hän eronnut naisista
kaupungin ulkopuolella.

— Kuinka niin, kaupungin ulkopuolella? — sanoi Sancho. — Onko teidän
armollanne silmät takaraivossa, kun ette näe, että ne ovat nuo, jotka
tuossa tulevat säteillen kuin keskipäivän aurinko?

— Minä en näe, Sancho, — sanoi Don Quijote — muuta kuin kolme
maalaistyttöä kolmen aasin selässä.

— Jumala minut pelastakoon perkeleen vallasta! — sanoi Sancho. —
Onko mahdollista, että nuo kolme tasa-astujaa, vai miten niitä
nimitetäänkään, jotka ovat valkoiset kuin vitilumi, näyttävät teidän
armostanne aaseilta? Jumaliste, minä revin parran leuastani, jos se on
totta!

— Mutta minä sanon sinulle, hyvä Sancho, — virkkoi Don Quijote —
että ne ovat aaseja tai aasintammoja yhtä varmasti kuin minä olen
Don Quijote ja sinä olet Sancho Panza; ainakin ne minusta aaseilta
näyttävät.

— Hiljaa, armollinen herra, — sanoi Sancho — olkaa aivan vaiti,
hierokaa silmiänne ja tulkaa osoittamaan kunnioitustanne sydämenne
valtiattarelle, sillä hän on jo aivan lähellä.

Niin sanottuaan hän ratsasti eteenpäin ottamaan vastaan kolmea
maalaistyttöä, astui maahan harmonsa selästä, tarttui erään tytön aasin
päitsiin, painui polvilleen ja lausui:

— Kauneuden kuningatar, prinsessa ja herttuatar, suvaitkoon teidän
korkeudellisuutenne ja suurellisuutenne sulkea armoonsa ja suosioonsa
tämän teidän orjuuteenne annetun ritarin, joka seisoo tuossa kuin
marmoripatsaaksi muuttuneena, aivan hämmentyneenä ja jäykistyneenä
havaitessaan olevansa teidän ihanuutenne edessä. Minä olen hänen
aseenkantajansa Sancho Panza, ja hän on monivaiheinen ritari Don
Quijote Manchalainen, jota myös nimitetään Murheellisen hahmon
ritariksi.

Nyt oli Don Quijotekin polvistunut Sanchon viereen ja katseli
tuijottavin silmin ja hämmentynein katsein häntä, jota Sancho oli
nimittänyt hänen kuningattarekseen ja valtiattarekseen, mutta
huomatessaan siinä vain talonpoikaistytön, joka sitäpaitsi ei ollut
ollenkaan sievä, vaan pyöreänaamainen ja nykerönenäinen, hän joutui
hämmingin ja ihmetyksen valtaan eikä uskaltanut avata suutansa.
Tytötkin hämmästyivät nähdessään nuo molemmat aivan erilaiset miehet
polvillaan maassa ja huomatessaan, että he estivät heidän kumppaniaan
ratsastamasta eteenpäin; mutta se, jota pidätettiin, aivan suloton ja
äkäinen olento, virkkoi heille:

— Menkää hiiteen siitä tieltä ja päästäkää meidät menemään, meillä on
kiire.

Siihen vastasi Sancho:

— Oi prinsessa ja koko Toboson valtiatar! Kuinka voi teidän jalo
sydämenne olla heltymättä, kun näette tässä ylhäisen persoonanne edessä
polvillaan vaeltavan ritarikunnan lujimman patsaan ja tukipylvään?

Toinen tyttö sanoi tuon kuultuaan:

— Minun tekee mieli sukia sinua, sinä appiukkoni aasi! Kas vain,
tulevatko nyt herraskaiset pitämään pilanaan meitä maalaistyttöjä,
luullen, että me emme osaa piestä kieltämme yhtä hyvin kuin he! Menkää
tiehenne ja antakaa meidän mennä rauhassa, se on teille terveellisintä.

— Nouse, Sancho; — sanoi nyt Don Quijote — minä huomaan selvästi,
että Onnetar, joka ei ole vielä saanut kyllikseen minua kiusata, on
sulkenut kaikki tiet, joita pitkin voisi jotakin iloa tulla vaivaiseen
sieluun, mikä ruumiissani asuu. Ja sinä, kaiken oivallisuuden huippu,
mitä ihminen voi omakseen toivoa, inhimillisen rakastettavuuden
täydellisyys, tämän sinua palvovan sydämen ainoa lääke — koska minua
vainoava ilkeä noita on luonut silmiini pilvisen kaihin ja vain minun
silmissäni, mutta ei toisten, muuttanut sinun verrattoman kauneutesi
ja sinun ihanat kasvosi vaivaisen maalaistytön hahmoon, kenties
samalla muuttaen minutkin jonkinlaiseksi hirviöksi, siten tehden minut
inhoittavaksi sinun silmissäsi, älä sittenkään lakkaa minuun lempeästi
ja rakkaasti katsahtamasta, sillä näethän jo siitä, että olen nöyrästi
polvistunut sinun väärennetyn ihanuutesi eteen, kuinka hartaasti minun
sieluni sinua palvoo.

— Turhia loruja! — vastasi tyttö. — Minäkö huolisin kuunnella
tuommoista jaaritusta! Pois tieltä ja päästäkää meidät menemään, ja
kiitoksia vain paljon.

Sancho väistyi syrjään ja laski hänet menemään, ylen iloisena siitä,
että hänen juonensa oli niin hyvin onnistunut. Huomattuaan päässeensä
vapaaksi se tyttö, joka oli näytellyt Dulcinean osaa, hoputti heti
»taka-astujaansa» pistäen sitä kepin päähän kiinnitetyllä piikillä;
niin että se lähti viilettämään pitkin lakeutta. Mutta tuntiessaan
pistävän piikin, joka ärsytti sitä tavallista enemmän, aasi alkoi
hyppiä ja potkia, niin että neiti Dulcinea kellahti tantereeseen. Sen
nähtyään Don Quijote riensi luo häntä nostamaan ja Sancho asettamaan
sijoilleen satulaa ja kiinnittämään sen hihnoja; satula näet oli
vierähtänyt aasin vatsan alle. Kun satula oli jälleen paikoillaan ja
Don Quijote oli aikeissa nostaa noidutun valtiattarensa juhdan selkään,
vapautti tyttö hänet siitä vaivasta: hän peräytyi pari askelta, otti
vauhtia, löi molemmat kätensä aasin lautasille ja kavahti satulaan
kevyemmin kuin haukka jääden siihen istumaan hajareisin kuin mies.
Silloin sanoi Sancho:

— Saakeli soikoon, tuo meidän armollinen valtiattaremme on vikkelämpi
kuin hiirihaukka ja hän voisi opettaa taitavimmallekin cordobalaiselle
tai meksikolaiselle, kuinka satulaan hypätään! Hän hyppäsi kuin
lennossa satulan takakaaren yli ja nyt hän panee ilman kannuksia
konkarinsa juoksemaan zeebran lailla. Eivätkä hänen hovinaisensakaan
ole häntä huonompia; ne mennä viilettävät kaikki kuin tuuli.

Niin oli tosiaan laita; huomattuaan Dulcinean nousseen satulaan
molemmat toiset riensivät hänen jälkeensä ja menivät menojaan
kääntymättä katsomaan, ennen? kuin olivat ehtineet puolen penikulman
päähän. Don Quijote seurasi heitä katseellaan ja huomattuaan, ettei
heitä näkynyt, kääntyi sanomaan Sancholle:

— Huomaatko nyt, Sancho, kuinka noidat minua vihaavat? Ja katso,
kuinka pitkälle heidän ilkeytensä ja kateutensa ulottuu, koska ovat
tahtoneet ryöstää minulta senkin ilon, jonka olisin voinut saada
päästessäni näkemään valtiattareni hänen omassa hahmossaan. Minä olen
totisesti syntynyt onnettomien esikuvaksi ja kovan kohtalon nuolien
tähtäystauluksi ja maalilaudaksi. Sinun tulee myös ottaa huomioon,
Sancho, etteivät nuo petturit tyytyneet ainoastaan muuttamaan ja
toiseen muotoon saattamaan Dulcineaani, vaan että he ovat muuttaneet
hänet tuon maalaistytön alhaiseen ja rumaan hahmoon vielä riistäen
häneltä senkin, mikä on ylhäisille naisille erikoisemmin ominaista,
nimittäin hyvän tuoksun, joka johtuu siitä, että heidän ympärillään
on aina ambraa ja kukkia. Sinun näet tulee tietää, Sancho, että minä,
rientäessäni auttamaan Dulcineaa tasa-astujansa selkään (kuten sinä
sanot, vaikka se minusta näytti aasintammalta), tunsin niin voimakkaan
valkosipulin hajun, että se sai minut voimaan pahoin ja myrkytti minun
sieluni.

— Voi teitä riiviöitä! — huusi nyt Sancho. — Voi teitä kirottuja ja
katalia noitia, kunpa saisin nähdä teidät kaikki pistettyinä nuoraan
kiduksistanne niinkuin silakat vitsaan! Paljon te tiedätte, paljon te
taidatte ja paljon te teette. Olisihan pitänyt riittää, te konnat,
kun muutitte valtiattaremme helminä hohtavat silmät korkkitammien
väriomeniksi ja hänen kultaiset kutrinsa punaisen härän häntäjouhiksi,
sanalla sanoen, kaikki hänen kauniit piirteensä mitoittaviksi; eihän
teidän olisi tarvinnut riistää häneltä hyvää hajua, olisimmehan ainakin
siitä voineet arvata, mitä tuon ruman kuoren alla piili, vaikka minä en
totta puhuen nähnyt hänessä mitään rumaa, vaan pelkkää kauneutta, jota
vielä koroitti ja teki täydelliseksi eräs hänen huulensa yläpuolella
oikeanpuolisessa poskessa oleva syntymämerkki, joka muistutti viiksiä
ja jossa oli seitsemän tai kahdeksan enemmän kuin kämmenen pituista
vaaleata karvaa, kuin kultalankoja.

Koska kasvoissa olevat syntymämerkit — virkkoi Don Quijote — vastaavat
ruumiissa olevia, täytyy Dulcinealla olla toinen samanlainen reidessä
samalla puolella kuin kasvoissa; mutta karvat, jotka ovat niin pitkiä
kuin sanoit, ovat kovin pitkiä syntymämerkin karvoiksi.

— Minä voin sittenkin vakuuttaa teidän armollenne, — vastasi Sancho —
että ne näyttivät siihen paikkaan hyvin sopivan.

— Sen minä kyllä uskon, ystäväni, — virkkoi Don Quijote — sillä luonto
ei ole tehnyt mitään osaa Dulcineassa muunlaiseksi kuin täydelliseksi
ja moitteettomaksi; vaikka hänellä siis olisi sata mainitsemasi laista
syntymämerkkiä, eivät ne hänessä olisi mitään syntymämerkkejä, vaan
tekisivät hänet hohtavaksi kuin kuu ja säteileväksi kuin taivaan tähti.
Mutta sano minulle, Sancho, oliko se satula, jonka sinä sijoitit
paikoilleen ja joka minusta näytti aasin satulalta, oliko se tavallinen
matala satula vai semmoinen, jossa on selkänoja?

— Ei ollut, — vastasi Sancho — vaan se oli karusellisatula, jossa oli
niin upea peite, että se maksaa ainakin puoli kuningaskuntaa.

— Voi, etten minä nähnyt mitään tuosta kaikesta, Sancho! — sanoi Don
Quijote. — Nyt minä sanon jälleen ja tulen sanomaan tuhat kertaa, että
olen kaikkein onnettomin ihminen.

Sancho-veijarin oli vaikea pidättää nauruaan, kun hän kuuli niin
hienosti petetyn herransa hullutukset. Keskusteltuaan vielä kauan
aikaa he nousivat vihdoin jälleen juhtainsa selkään ja lähtivät kohti
Zaragozaa, mihin toivoivat saapuvansa niin ajoissa, että voisivat olla
mukana niissä komeissa juhlissa, joita tässä mainiossa kaupungissa joka
vuosi vietetään. Ennenkuin sinne saapuivat, he kuitenkin joutuivat
kokemaan niin monia suuria ja ennenkuulumattomia seikkoja, että ne
kannattaa merkitä muistiin ja lukea, kuten tuonnempana saamme nähdä.




Yhdestoista luku.

Merkillisestä seikkailusta, joka sattui urhoolliselle Don Quijotelle
hänen kohdatessaan KUOLEMAN VALTIOPÄIVIEN vaunut eli rattaat.


Don Quijote jatkoi matkaansa syvissä mietteissä ajatellen pahaa pilaa,
jonka olivat hänelle tehneet noidat muuttaessaan hänen valtiattarensa
Dulcinean maalaistytön rumaan hahmoon, ja voimatta keksiä mitään keinoa
saadakseen hänet takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Nämä mietteet saivat
hänet niin suunniltaan, että hän huomaamattaan päästi valtoimiksi
Rocinanten ohjakset, ja hevonen, joka huomasi olevansa vapaa, pysähtyi
nyt joka askelella syömään niillä tienoilla kasvavaa vehmasta ruohoa.
Vihdoin hänet herätti mielihauteistaan Sancho Panza sanoen hänelle:

— Armollinen herra, alakuloisuus ei ole eläimiä varten, vaan ihmisiä
varten, mutta antautuessaan liiaksi sen valtaan ihmiset muuttuvat
eläimiksi. Rohkaiskaa siis mielenne, kiristäkää Rocinanten ohjaksia,
virkistykää ja herätkää ja olkaa niin hilpeä kuin vaeltavien ritarien
tulee ja sopii. Mitä pirua tämä tietää? Mitä on tämä mielenmasennus?
Olemmeko täällä vai olemmeko Ranskanmaassa? Vieköön saatana kaikki
Dulcineat! Yhden ainoan vaeltavan ritarin hyvinvointi on arvokkaampi
kuin kaikki maailman noituudet ja muodonmuutokset.

— Ole vaiti, Sancho — vastasi Don Quijote, eikä kovin heikolla äänellä.
— Ole vaiti, sanon minä, äläkä solvaa tuota noiduttua neitoa, sillä
minä yksin olen vikapää hänen onnettomuuteensa ja kovaan kohtaloonsa;
hänen onnettomuutensa johtuu siitä, että ilkeät noidat minua kadehtivat.

— Samaa minä sanon; — vastasi Sancho — sillä voiko kenenkään ihmisen
sydän olla vuodattamatta katkeria kyyneliä, jos on nähnyt hänet ennen
ja näkee hänet nyt?

— Se sinun kelpaa sanoa, Sancho, — virkkoi Don Quijote — koska olet
nähnyt hänet hänen ihanuutensa täydessä loistossa; noituus näet
ei kyennyt himmentämään katsettasi eikä salaamaan sinulta hänen
kauneuttaan, vaan sen myrkyllinen voima kohdistui yksin minuun ja minun
silmiini. Kaikesta huolimatta minä huomasin erään seikan, Sancho,
nimittäin sen, että kuvailit minulle huonosti hänen kauneuttaan. Ellen
väärin muista, sanoit, että hänen silmänsä olivat kuin helmet; mutta
helmillä näyttävät pikemmin merilahnain kuin ylhäisten naisten silmät,
ja Dulcinean silmien täytyy luullakseni olla kuin viheriät smaragdit,
mantelinmuotoiset, ja niiden yläpuolella täytyy olla kulmakarvojen
sijassa kaksi sateenkaarta. Älä huoli puhua helmistä, kun puhut hänen
silmistään, vaan säästä se ylistys hänen hampailleen; sinä taisitkin
erehtyä, Sancho, ja sekoittaa silmät ja hampaat.

— Varsin mahdollista, — vastasi Sancho — sillä minua hämmensi
hänen kauneutensa niinkuin teidän armoanne hänen rumuutensa. Mutta
jättäkäämme tämä kaikki Herran haltuun; hän tietää kaikki, mitä tässä
murheen laaksossa tapahtuu, tässä matoisessa maailmassa, missä elämme
ja missä tuskin on mitään, johon ei sekaantuisi pahuutta, petosta ja
konnuutta. Eräs seikka minua rasittaa, armollinen herra, enemmän kuin
mikään muu, nimittäin ajatus, mitä keinoa teidän armonne voi pitää, jos
voitatte jonkun jättiläisen tai toisen ritarin ja käskette hänen lähteä
neiti Dulcinean ihanien kasvojen eteen; mistä hänet löytää silloin tuo
jättiläisparka tai tuo voitettu vaivainen ja surkea ritari? Olen jo
näkevinäni, kuinka he harhailevat Tobosossa kuin hassut etsien neiti
Dulcineaa eivätkä tunne häntä paremmin kuin isä-vainajaani, vaikka
kohtaisivat hänet keskellä raittia.

— On mahdollista, Sancho, — vastasi Don Quijote — ettei noituus sentään
kykene estämään voitettuja ja valtiattareni luo lähetettyjä jättiläisiä
ja ritareita tuntemasta Dulcineaa; voimmehan koettaa, näkevätkö he
hänet vai ei, lähettämällä hänen luokseen pari ensimmäistä voitettua ja
antamalla määräyksen, että heidän tulee palata minulle kertomaan, mitä
ovat siinä suhteessa joutuneet kokemaan.

— Minun mielestäni, armollinen herra, — virkkoi Sancho — teidän
ajatuksenne tuntuu hyvältä. Sitä juonta käyttäen me tulemme tietämään,
mitä haluamme saada selville, ja jos on laita niin, että neiti Dulcinea
piilee ainoastaan teidän armonne katseelta, niin onnettomuus koskee
pikemmin teidän armoanne kuin häntä, jos neiti Dulcinea vain saa pysyä
terveenä ja iloisena, voimme olla aivan tyytyväisiä ja siirtyä päivästä
toiseen niin hyvin kuin taidamme, etsien seikkailujamme ja antaen ajan
tehdä tehtäväänsä; se näet kykenee parhaiten lääkitsemään sekä tämän
taudin että muita paljon vaikeampia.

Don Quijote aikoi vastata Sancho Panzalle, mutta samassa ajoivat mutkan
takaa esiin rattaat täynnä mitä erilaisimpia ja eriskummaisimpia
henkilöitä ja hahmoja. Ajomiehen virkaa hoitava muulien ohjaaja oli
ruma paholainen. Rattaat olivat aivan avoimet, niissä ei ollut mitään
reunaverhoja eikä katosta, niin että päivä pääsi paistamaan suoraan
sisään. Ensimmäinen hahmo, jonka Don Quijote sai näkyviinsä, oli itse
Kuolema, jolla sentään oli ihmisen kasvot; sen vieressä oli enkeli
suurine, maalattuine siipineen; toisella puolella oli keisari, jolla
oli päässään kultaiselta näyttävä kruunu; Kuoleman jalkojen edessä
istui se jumala, jota nimitetään Cupidoksi, ilman silmien sidettä,
mutta jousellaan, viinellään ja nuolillaan varustettuna; lisäksi oli
siellä ritari, joka oli asestettu kiireestä kantapäähän, vain vailla
ryntäyslakkia tai kypäriä, jonka sijassa hänellä oli tavallinen hattu,
täynnä erivärisiä sulkia; sitäpaitsi kuului seurueeseen muitakin eri
tavoin puettuja ja erinäköisiä henkilöitä. Nähdessään tuon kaiken niin
äkkiarvaamatta Don Quijote hiukan säpsähti, ja Sanchon sydämen valtasi
pelko; mutta Don Quijote ilahtui aivan kohta, sillä hän otaksui, että
tässä tarjoutui hänelle jokin uusi ja vaarallinen seikkailu, ja niin
ajatellen ja päättäen uhmata vaaraa, olipa se millainen tahansa, hän
asettui rattaitten eteen ja lausui raikuvalla ja uhkaavalla äänellä:

— Ajomies, kuski tai perkele, mikä lienetkin, sano minulle viipymättä,
kuka olet, minne menet ja mitä väkeä sinulla on siinä vaunurähjässäsi,
joka muistuttaa pikemmin Kharonin venhettä kuin tavallisia ajoneuvoja.

Tuon kuultuaan perkele pysähdytti ajopelinsä ja vastasi leppoisasti:

— Armollinen herra, me olemme Angulo Pahan[30] seurueeseen kuuluvia
näyttelijöitä; olemme esittäneet eräässä kylässä tuolla kummun takana
tänä aamuna, kahdeksantena päivänä Kristuksen ruumiin juhlan jälkeen,
hengellisen näytelmän nimeltä _Kuoleman valtiopäivät_, ja meidän
pitää esittää se jälleen tänään iltapäivällä tuossa kylässä, joka
näkyy tänne, ja koska toinen kylä on niin lähellä, tahdoimme säästyä
riisuutumisen ja uuden pukeutumisen vaivoilta ja lähdimme matkaan
niissä pukimissa, joissa näytelmää esitämme. Tämä nuorimies esittää
Kuoleman osaa, tuo toinen on enkeli, tuo nainen, joka on naimisissa
johtajan kanssa, on Kuningatar, tuo mies tuolla on Sotilas, tuo on
Keisari, ja minä olen Paholainen ja eräs näytelmän päähenkilönä; esitän
näet tässä seurueessa aina ensimmäisiä rooleja. Jos teidän armonne
haluaa tietää vielä jotakin meistä, niin kysykää vain minulta; minä
kyllä vastaan teille aivan täsmällisesti, sillä minä, joka olen piru,
tiedän kaikki.

— Niin totta kuin olen vaeltava ritari — vastasi Don Quijote — otaksuin
heti nämä vaunut nähtyäni, että minulle tarjoutui jokin melkoinen
seikkailu, mutta nyt minä sanon, että ilmestyksiä täytyy käsin
koskettaa, jos tahtoo huomata erehtyneensä. Menkää Jumalan nimeen,
hyvät ihmiset, viettäkää juhlanne ja ajatelkaa, voitteko jättää minun
tehtäväkseni jotakin, mistä teille voisi olla hyötyä. Minä teen sen
varsin mielelläni ja aivan auliisti, sillä minä pidin naamiohuveista jo
pienenä poikasena, ja nuoruudessa kaiveli mieltäni kaipaus, kun satuin
näkemään kuljeksivia näyttelijöitä.

Heidän näin keskustellessaan sattui tulemaan eräs seurueeseen kuuluva
mies, joka oli narrinpuvussa, yllään paljon tiukuja ja kepin päähän
kiinnitettynä kolme täyteen puhallettua häränrakkoa. Lähestyessään Don
Quijotea tämä naurettava hahmo alkoi heiluttaa keppiä, takoa tannerta
rakoilla, hypähdellä ilmaan ja kilistellä tiukujaan, ja tuo ilkeä näky
säikähdytti Rocinantea niin, ettei Don Quijote voinut sitä hillitä,
vaan se pillastui ja alkoi kiitää pitkin kenttää nopeammin kuin olisi
luullut sen kuivan luurangon kykenevän liikkumaan. Havaitessaan
herransa olevan vaarassa viskautua tantereeseen Sancho hyppäsi harmonsa
selkään ja riensi hänen avukseen niin nopeasti kuin voi; mutta hänen
ehdittyään luo ritari makasi jo maassa ja hänen vieressään Rocinante,
joka oli kaatunut herransa kanssa; sehän se oli yleensäkin Rocinanten
riehaantumisen ja hänen uhkayritystensä loppu ja päätös.

Mutta Sancho oli tuskin ehtinyt jättää juhtansa rientääkseen auttamaan
Don Quijotea, kun häränrakkoja heiluttava piru hyppäsi harmon selkään
ja löi sitä rakoilla korville, niin että aasi tuosta säikähtäen
ja peläten pauketta enemmän kuin iskujen aikaansaamaa kipua lähti
kiitämään pitkin lakeutta kohti kylää, mihin näyttelijäseurue oli
menossa juhlaesitystään järjestämään. Sancho näki harmonsa nelistävän
ja näki maassa makaavan isäntänsä eikä tietänyt, kumpaan hätään hänen
piti ensin kiiruhtaa, mutta hyvänä aseenkantajana ja uskollisena
palvelijana hän sittenkin armahti ennemmin herraansa kuin juhtaansa,
vaikka tunsikin sydäntäviiltävää kipua ja kuolemantuskaa joka kerta,
kun näki rakkojen heilahtavan ilmassa ja sitten iskevän hänen harmoaan
lautasille; Sancho näet olisi mieluummin antanut iskujen kohdata omia
silmiään kuin pienintäkään karvaa aasinsa hännässä. Tämän hämmingin ja
huolen alaisena hän saapui Don Quijoten luo, joka oli pahemmin runneltu
kuin hänelle oli mieluista, auttoi hänet Rocinanten selkään ja sanoi
hänelle:

— Armollinen herra, piru vei minun harmoni.

— Mikä piru? — kysyi Don Quijote.

— Se, jolla on ne häränrakot — vastasi Sancho.

— Kyllä minä haen sen takaisin, — virkkoi Don Quijote — vaikka hän
piiloutuisi sen kanssa helvetin syvimpiin ja synkimpiin onkaloihin.
Seuraa minua, Sancho; nuo vaunut liikkuvat hitaasti, ja minä annan
sinulle menettämäsi harmon korvaukseksi niitä vetävät muulit.

— Ei teidän tarvitse nähdä semmoista vaivaa, armollinen herra, —
vastasi Sancho — teidän armonne voi hillitä vihansa, sillä minusta
näyttää, että piru on jo päästänyt harmon irti, ja se kyllä palaa
isäntänsä luo.

Niin kävikin; piru näet oli ajanut kumoon harmolla, tahtoen matkia Don
Quijotea ja Rocinantea. Hän kulki nyt jalkaisin kohti kylää, ja aasi
palasi isäntänsä luo.

— On kumminkin täysi syy — sanoi Don Quijote kostaa tuon pirun
sopimaton käytös jollekin vaunuissa olevalle, vaikkapa itse Keisarille.

‒ Älkää ajatelkokaan mitään semmoista, armollinen herra, — virkkoi
Sancho — vaan noudattakaa minun neuvoani: älkää milloinkaan etsikö
riitaa näyttelijöiden kanssa, sillä sitä väkeä suositaan kaikkialla.
Minä olen nähnyt erään, joka oli vangittu kahdesta murhasta, pääsevän
vapaaksi ilman minkäänlaisia kulunkeja. Teidän armonne tulee tietää,
että tuota iloista ja hupaista väkeä suojelevat kaikki, että kaikki
heitä suosivat, auttavat ja pitävät arvossa, varsinkin, jos he
kuuluvat johonkin kuninkaalliseen tai etuoikeutettuun seurueeseen;
siinä tapauksessa näet he tai ainakin useimmat heistä ovat asultaan ja
käytökseltään kuin ruhtinaita.

-— Sittenkään — vastasi Don Quijote — tuo näyttelijä-piru ei saa päästä
kerskumaan teostaan, vaikka koko ihmiskunta häntä suojelisi.

Niin sanottuaan hän palasi vaunujen luo, jotka olivat jo ehtineet aivan
lähelle kylää, ja huusi huutamistaan:

— Pysähtykää, odottakaa, te iloinen ja hupainen joukkio; minä tahdon
opettaa teille, kuinka pitää kohdella aaseja ja muita elukoita, joita
vaeltavien ritarien aseenkantajat käyttävät ratsuinaan.

Don Quijote huusi niin äänekkäästi, että vaunuissa olevat kuulivat
hänen sanansa ja ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Nyt hyppäsi vaunuista
alas Kuolema, sen jäljessä Keisari, sitten ajomies-Piru ja Enkeli,
eivätkä Kuningatar ja Cupido-jumalakaan jääneet paikoilleen. He
kaikki poimivat kiviä ja asettuivat riviin odottamaan Don Quijotea
aikoen antaa hänen maistaa näitä teräviä terveisiä. Nähdessään heidät
niin sotilaallisessa järjestyksessä, kädet kohotettuina ja valmiina
linkoamaan kiviä häntä vastaan, Don Quijote pidätti Rocinanten ja
harkitsi, kuinka voisi hyökätä heidän kimppuunsa turvaten omaa
persoonaansa niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Hänen siinä
miettiessään saapui hänen luokseen Sancho, joka havaitsi hänen aikovan
käydä hyvin järjestettyä joukkoa vastaan ja sanoi hänelle:

— Olisi liian mieletöntä ryhtyä semmoiseen yritykseen. Muistakaa,
armollinen herra, ettei tuommoisia pahaa ryöppyä vastaan ole maailmassa
mitään muuta keinoa kuin ryömiä piiloon pronssisen kellon alle. On myös
huomattava, että yksinäinen mies menettelee pikemmin uhkarohkeasti kuin
urhoollisesti hyökätessään sotajoukkoa vastaan, jossa on itse Kuolema,
jossa keisaritkin ottavat osaa taisteluun ja jota auttavat sekä hyvät
että pahat enkelit. Ja jolleivät nämä syyt saa teitä pidättymään, niin
tehköön sen se varma tieto, ettei noiden kaikkien joukossa ole yhtään
ainoata vaeltavaa ritaria, vaikka he näyttävät kuninkailta, ruhtinailta
ja hallitsijoilta.

— Nyt sinä osuit naulan päähän, Sancho, — sanoi Don Quijote — osuit
niin hyvin, että minä voin ja että minun tuleekin luopua jo tekemästäni
päätöksestä. Minähän en voi eikä minulla ole lupaa tarttua miekkaan,
kuten olen jo monta kertaa sinulle sanonut, ketään sellaista henkilöä
vastaan, jota ei ole ritariksi lyöty. On oma asiasi, Sancho, tahdotko
kostaa loukkauksen, jota harmosi joutui kokemaan; minä kyllä autan
sinua tästä paikaltani huudoilla ja hyvillä neuvoilla.

— Ei ole mitään syytä, armollinen herra, — vastasi Sancho — kostaa
kenellekään, sillä hyvän kristityn ei sovi kostaa kärsimäänsä
vääryyttä; sitäpaitsi minä kyllä saan harmoni luovuttamaan koston minun
harkintani varaan, ja minun aikomukseni on elää rauhassa ne päivät,
jotka taivas minulle vielä suo.

— Koska päätöksesi on sellainen, — virkkoi Don Quijote — sinä kelpo
Sancho, sinä viisas Sancho, sinä kristillinen Sancho ja sinä vilpitön
Sancho, niin annetaan noitten aaveitten mennä ja lähdetään jälleen
etsimään parempia ja arvokkaampia seikkailuja; minusta tämä seutu
näyttää semmoiselta, että täällä niitä varmaan tarjoutuu paljon ja
varsin merkillisiä.

Hän käänsi ratsunsa. Sancho tarttui aasinsa päitsiin, Kuolema palasi
vaunuihinsa koko lentävän eskadroonansa kanssa lähtien jatkamaan
matkaansa, ja niin päättyi tämä hirmuinen seikkailu Kuoleman vaunujen
kanssa aivan onnellisesti sen terveellisen neuvon vuoksi, jonka
Sancho Panza oli antanut herralleen. Ja jo seuraavana päivänä sattui
tälle erään rakastuneen vaeltavan ritarin kanssa uusi seikkailu, yhtä
jännittävä kuin tämäkin.




Kahdestoista luku.

Merkillisestä seikkailusta, johon urhoollinen Don Quijote joutui
pelottoman Peiliritarin kanssa.


Kun oli ehtinyt kulua se päivä, jona olivat kohdanneet Kuoleman, Don
Quijote ja hänen aseenkantajansa viettivät yönsä muutamien korkeitten
ja varjoisien puitten alla Don Quijoten nautittua Sanchon kehoituksesta
muonavaroja, joita aasi kuljetti. Aterian aikana Sancho sanoi
herralleen:

— Kuinka typerästi olisinkaan tehnyt, armollinen herra, jos olisin
valinnut juomarahoikseni saaliin ensimmäisestä seikkailusta, jonka
teidän armonne saattaa päätökseen, enkä olisi ottanut teidän kolmen
tammanne varsoja! Parempi on totisesti pyy pivossa kuin kymmenen
oksalla.

— Jos vain olisit antanut minun hyökätä, niinkuin mieleni teki, olisi
saaliiksesi jäänyt ainakin Keisarinnan kultainen kruunu ja Cupidon
maalatut siivet; minä näet olisin ne temmannut, vaikka kuinka olisivat
vastaan pyristelleet, ja olisin antanut ne sinulle.

— Näyttelevien hallitsijoitten valtikat ja kruunut — vastasi Sancho
Panza — eivät ole milloinkaan olleet puhdasta kultaa, vaan katinkultaa
tai läkkipeltiä.

‒ Se on totta; — virkkoi Don Quijote — eihän olisikaan järkevää, jos
näyttelijäin korut olisivat oikeita, vaan niiden tulee olla valhekoruja
ja vain näennäisiä, kuten näytelmä itsekin. Minä toivon, Sancho, että
alat näytelmistä pitää ja suosia niitä ja niinmuodoin myös niitten
esittäjiä ja sepittäjiä, sillä he kaikki tekevät yhteiskunnalle suurta
hyötyä pitämällä alinomaa edessämme kuvastinta, jossa ihmiselämän
vaiheet nähdään luonnon mukaan kuvattuina, eikä ole olemassa
minkäänlaista vertauskuvallista esitystä, joka osoittaisi meille, mitä
olemme ja mitä meidän tulee olla, havainnollisemmin kuin näytelmä
ja näyttelijät. Ellet sitä usko, niin sano minulle: etkö ole nähnyt
esitettävän mitään näytelmää, jossa esiintyy kuninkaita, keisareita ja
paaveja, ritareita, ylhäisiä naisia ja muita erilaisia henkilöitä? Joku
heistä esittää tappelupukaria, toinen petturia, tämä kauppiasta, tuo
sotilasta, toinen yksinkertaista viisasta, toinen rakastunutta narria,
ja näytöksen päätyttyä ja näyttelijöiden riisuttua pukunsa ovat kaikki
esittäjät toistensa kaltaisia.

— Olenhan minä semmoisen nähnyt — vastasi Sancho. — Aivan samoin —
virkkoi Don Quijote — on laita tämän maailman näyttämöllä, missä toiset
ovat keisareita, toiset paaveja ja niissä, sanalla sanoen, esiintyvät
kaikki henkilöt, joita näytelmässä yleensä voi esiintyä: mutta sitten,
kun on päästy loppuun, toisin sanoen, kun elämä päättyy, riisuu kuolema
heiltä kaikilta heidän erilaiset vaatteensa, ja he ovat haudassa
toistensa kaltaiset.

— Mainio vertaus, — sanoi Sancho — vaikka ei aivan uusi, sillä
minä olen kuullut sen monta kertaa ennen, samoinkuin vertauksen
shakkipelistä, jossa jokaisella nappulalla on pelin kestäessä oma
erikoinen tehtävänsä; pelin päätyttyä ne kaikki heitetään sekaisin
samaan pussiin, niinkuin vainajat heitetään hautaan.

— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — muutut päivä päivältä yhä
vähemmän yksinkertaiseksi ja yhä älykkäämmäksi.

— Niin kyllä, täytyyhän teidän armonne älystä jotakin tarttua
minuunkin — vastasi Sancho. — Semmoinenkin maa, joka on luonnostaan
hedelmätöntä ja kuivaa, voi ajan mittaan kantaa hyvää hedelmää, jos
sitä lannoitetaan ja viljellään; minä tarkoitan, että seurustelu
teidän armonne kanssa on ollut minun puutteellisen älyni hedelmättömän
maaperän lannoitusta, ja se aika, jonka olen palvellut teitä ja ollut
teidän seurassanne, on ollut sen viljelijä, ja niinmuodoin minä toivon
kantavani hedelmää, joka on siunaukseksi, niin ettei se saata häpeään
eikä pettymykseen niitä sivistyneen käytöksen uria, joita teidän
armonne on raivannut minun hitaaseen ymmärrykseeni.

Don Quijote nauroi Sanchon mutkikkaille puheille, ja hänestä näytti
olevan totta, mitä Sancho oli sanonut sivistymisestään, sillä hän puhui
toisinaan niin taitavasti, että sitä täytyi ihmetellä, vaikka hän aina
tai melkein aina tahtoessaan puhua oppineesti tai hienosti päätti
puheensa syöksymällä yksinkertaisuutensa huipulta tietämättömyytensä
syvään kuiluun; hienointa esitystapaa ja parasta muistia hän osoitti
käyttäessään sananlaskuja, sopivatpa ne sitten käsiteltävään asiaan tai
eivät, niinkuin tästä historiasta on jo varmaan nähty ja huomattu.

Näissä ja muissa keskusteluissa kului suuri osa yötä, ja Sanchon teki
vihdoin mieli laskea alas silmiensä uutimet, kuten hän tapasi sanoa
halutessaan nukkua. Hän siis riisui harmonsa valjaista ja päästi
sen vapaasti liikkumaan mehevälle nurmelle. Rocinanten satulaa hän
ei riisunut, sillä hänen herransa oli nimenomaan määrännyt, että
heidän liikkuessaan ulkosalla poikkeamatta nukkumaan kurkihirren alle
Rocinanten satulaa ei saanut milloinkaan riisua, koska vaeltavien
ritareitten säätämä ja noudattama vanha pitämys oli sellainen, että
sai ainoastaan irroittaa suitset ja ripustaa ne satulankaareen, mutta
ei suinkaan riisua satulaa. Sancho siis menetteli siten päästäen
hevosen samaan vapauteen kuin harmonsa. Tämän ja Rocinanten kesken
vallitsi niin ainutlaatuinen ja horjumaton ystävyys, että erään
polvesta polveen siirtyneen muistotiedon mukaan tämän todenperäisen
historian kirjoittaja sepitti siitä asiasta kokonaisia lukuja,
mutta ei niitä sitten ottanut teokseensa, koska tahtoi säilyttää
sankarihistorian arvoa ja soveliaisuutta. Toisinaan hän kuitenkin
jättää tämän päätöksensä huomioonottamatta ja kertoo, että molemmat
eläimet, päästyään toistensa seuraan, alkoivat heti hieroa kupeitaan
yhteen, että heidän siitä kyllikseen saatuaan ja siihen väsyttyään
Rocinante laski kaulansa poikkipuolin harmon niskalle (niin että
se ulottui toiselle puolelle kauemmaksi kuin kyynärän päähän) ja
että molemmat sitten tuijottivat mietteliäinä maahan ja saattoivat
seisoa niin kokonaista kolme päivää tai ainakin niin kauan kuin heitä
ei häiritty eikä nälkä pakottanut heitä ravintoa etsimään. Niin,
sanotaanpa vielä tekijän jättäneen jälkeensä kirjoitelman, jossa hän
vertasi heidän ystävyyttään siihen, jonka yhdistämiä olivat Nisos ja
Euryalos sekä Pylades ja Orestes, ja jos kerran niin on laita, voidaan
helposti havaita ja yleisesti ihmetellä, kuinka luja tämä molempien
rauhallisten eläinten ystävyys nähtävästi oli, häpeäksi ihmisille
jotka osaavat niin huonosti pitää yllä keskinäistä ystävyyttä. Siitä
syystä sanotaankin: »Ystävyys jo muuksi muuttui, leikin jätti, suotta
suuttui», ja eräs laulaa: »Ystävä ystävälle piikin silmään jne.» Ja
älköön kukaan ajatelko tekijän harhautuneen liian kauas aineestaan
verratessaan näitten eläinten kesken vallinnutta ystävyyttä ihmisten
ystävyyteen, sillä ihmiset ovat saaneet eläimiltä paljon hyviä
ohjeita ja ovat oppineet heiltä monta tärkeätä seikkaa: haikaroilta
peräruiskeen, koirilta oksentamisen ja kiitollisuuden, kurjilta
valppauden, muurahaisilta viisaan huolenpidon tulevista tarpeista,
norsuilta siveyden ja hevoselta uskollisuuden. Vihdoin Sancho paneutui
nukkumaan korkkipuun alle, ja Don Quijote vaipui uneen valtavan tammen
alla. Mutta jo vähän ajan kuluttua hänet herätti takaa kuuluva ääni,
hän kavahti ylös, katseli ympärilleen, kuunteli, mistä ääni kuului, ja
näki kaksi ratsastavaa miestä, joista toinen laskeutui alas satulasta
sanoen toiselle:

— Astu alas, ystäväni, ja riisu hevosten suitset; minusta näyttää, että
tässä on runsaasti ruohoa sekä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, jota
lemmenaatokseni kaipaavat.

Niin sanottuaan hän samassa jo heittäytyi maahan pitkäkseen, ja hänen
heittäytyessään makaamaan kalahtivat hänen varuksensa, mikä oli Don
Quijotelle varma merkki, että hänen täytyi olla vaeltava ritari.
Senvuoksi hän meni nukkuvan Sanchon luo, retuutti häntä käsivarresta,
sai melkoista vaivaa nähden hänet hereille ja sanoi hiljaa:

— Sancho veikkoseni, nyt on tullut se seikkailu.

— Suokoon Jumala, että se päättyy hyvin — vastasi Sancho. — Mutta missä
se on, armollinen herra, se armollinen rouva Seikkailu?

— Missäkö, Sancho? — virkkoi Don Quijote. — Käänny katsomaan, niin näet
tuolla maassa makaavan vaeltavan ritarin, joka minun ymmärtääkseni ei
ole kovin iloinen; minä näet näin hänen hyppäävän hevosen selästä ja
paneutuvan pitkäkseen tehden kaikenlaisia murheellisia eleitä, ja hänen
niin tehdessään hänen varuksensa kalisivat.

— Mutta mistä teidän armonne huomaa, että tämä on seikkailu? — kysyi
Sancho.

— En minä tahdo väittää, — vastasi Don Quijote — että tämä on jo nyt
täysi seikkailu, vaan tarkoitan, että se on seikkailun alku; tällä
tavalla näet seikkailut aina alkavat. Mutta ole nyt hiljaa; minusta
tuntuu, että hän virittää luuttua tai sitraa, ja hän aikoo varmaan
jotakin laulaa, koska rykii ja puhdistaa kurkkuaan.

— Niin tekee totisesti, — vastasi Sancho — ja hän on varmaan rakastunut
ritari.

— Eihän vaeltavien ritarien joukossa muunlaisia olekaan — sanoi Don
Quijote. — Mutta kuunnellaan nyt, ehkä saamme, jos hän todella laulaa,
kiinni langan päästä ja siten selville hänen aivoituksensa, sillä
sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Sancho aikoi vastata isännälleen, mutta hänet esti siitä Metsänritarin
ääni, joka ei ollut kovin huono eikä kovin hyväkään, ja molemmat
kuuntelivat ja kuulivat hänen laulavan näin:

              SONETTI.

    Päämäärä neuvo, valtiatar, mulle,
    mua olijaa oman tahtos mukaan vain —
    en silloin harhateille koskaan tulle,
    kun tunnen, tiedän käskyjesi lain.

    Jos tahdot, etten kertoa saa sulle
    palosta lemmen tuskain peittäväin,
    soi sanas elossa jo haudatulle,
    mut Amor itse puhuu puolestain.

    Mun rinnassani riehuu hurja sota,
    oon joskus kova lailla timantin,
    taas pehmeä kuin vaha saatan olla.

    Saat sydämeni, käteesi se ota
    ja piirrä siihen mitä tahdotkin:
    näät piirtos vielä viime tuomiolla.

Metsänritarin laulu päättyi huokaukseen, joka tuntui tulevan hänen
sydämensä pohjasta, ja vähän ajan kuluttua hän virkkoi murheellisella
ja raukealla äänellä:

— Oi sinä maailman kaunein ja kiittämättömin nainen! Kuinka onkaan
mahdollista, sinä kaikkein jalosukuisin Casildea Vandalialainen, että
sallit tämän sinun orjuuteesi annetun ritarin tuhoutua ja päättää
päivänsä alinomaisilla harharetkillä ja ankaroissa ja vaikeissa
vastuksissa? Eikö riitä, että olen pakottanut kaikki Navarran ja
Leonin, kaikki Tartesson,[31] kaikki Kastilian ja vihdoin kaikki
Manchan ritarit tunnustamaan sinut kauneimmaksi maan päällä?

— Se ei ole totta, — virkkoi nyt Don Quijote — minä olen manchalainen,
mutta en ole vielä milloinkaan tuota tunnustanut, en voi enkä saakaan
tunnustaa mitään, mikä niin toukkaa valtiattareni kauneutta; huomaathan
siis, Sancho, että tuo ritari puhuu mielettömiä. Mutta kuunnelkaamme,
ehkä hän ilmaisee enemmänkin.

— Aivan varmaan; — virkkoi Sancho — hän näet näyttää aikovan valittaa
kokonaisen kuukauden yhteen menoon.

Niin ei kumminkaan käynyt, sillä kuullessaan läheltä puhetta
Metsänritari lopetti valituksensa, nousi seisomaan ja lausui
sointuisalla ja ystävällisellä äänellä:

— Kuka siellä? Mitä väkeä? Kuulutteko iloisten vai murheellisten
joukkoon?

— Murheellisten — vastasi Don Quijote.

— Tulkaa siis minun luokseni — vastasi Metsänritari — ja olkaa varmat
siitä, että tulette itse murheen ja alakuloisuuden luo.

Kuultuaan tuon ystävällisen ja sievän vastauksen Don Quijote meni hänen
luokseen, ja Sancho teki samoin.

Valittava ritari tarttui Don Quijoten käsivarteen sanoen:

— Istuutukaa tähän, herra ritari; minä näet arvaan, että olette ritari
ja kuulutte vaeltavaan ritarikuntaan, jo siitä, että kohtaan teidät
tässä paikassa, missä seurananne on yksinäisyys ja öinen viileys,
vaeltavien ritareitten luonnollinen vuode ja tavanomainen tyyssija.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Minä olen ritari ja kuulun mainitsemaanne ritarikuntaan, ja vaikka
surut, onnettomuudet ja vastoinkäymiset ovat minun mielessäni kuin
kotonaan, ei sieltä silti ole poiskarkoitettu toisten onnettomuuksiin
kohdistuva myötätunto. Teidän laulustanne havaitsin, että tuskanne ovat
lemmentuskia, minä tarkoitan, että ne johtuvat rakkaudestanne tuohon
kauniiseen kiittämättömään, jonka valituksissanne mainitsitte.

Näin keskustellessaan he olivat jo istuutuneet maankamaralle hyvässä
sovussa ja ystävyydessä, ollenkaan aavistamatta, että aikoisivat päivän
koittaessa rikkoa toistensa pääkuoren.

— Oletteko tekin, herra ritari, — kysyi Metsänritari Don Quijotelta —
ehkä rakastunut?

— Se on minun onnettomuuteni; — vastasi Don Quijote — vaikka
oikeastaanhan pitäisi niin oivalliseen päämäärään tähdätyistä
tunteista syntyviä kärsimyksiä katsoa pikemmin taivaan armoksi kuin
onnettomuudeksi.

— Se on totta, — virkkoi Metsänritari — ja niin olisi laita, jolleivät
järkeämme ja ymmärrystämme hämmentäisi ylenkatseen ilmaukset, jotka
usein toistuessaan tuntuvat kostolta.

— Minun valtiattareni ei ole minua milloinkaan ylenkatsonut — vastasi
Don Quijote.

— Ei totisesti; — lausui Sancho, joka seisoi heidän vieressään —
valtiattaremme näet on lauhkea kuin lammas ja pehmeämpi kuin sula voi.

— Onko tuo teidän aseenkantajanne? — kysyi Metsänritari.

— On kyllä — vastasi Don Quijote.

— Minä en ole milloinkaan ennen nähnyt aseenkantajaa, — virkkoi
Metsänritari — joka on rohjennut puhua, kun hänen herransa puhuu;
katsokaahan vain tuota minun aseenkantajaani, joka on isänsä kokoinen,
mutta ei ole tiettävästi milloinkaan avannut suutansa minun puhuessani.

— Niin totisesti, — sanoi Sancho — minä olen puhunut, ja minä saan
puhua paremmankin kuin tuommoisen... Mutta jääköön sikseen, sillä
pöyhimisestä se vain pahenee.

Metsänritarin aseenkantaja tarttui Sanchon käsivarteen ja sanoi hänelle:

— Lähtekäämme me molemmat semmoiseen paikkaan, missä voimme
aseenkantajien tavalla keskustella mitä haluamme ja jättäkäämme nuo
hyvät herramme kiihdyttämään toisiaan lemmentarinoilla; päivä näet
varmaan koittaa, ennenkuin he ovat ehtineet loppuun.

— Mennään vain, — sanoi Sancho — ja minä sanon teidän armollenne,
kuka olen, jotta saatte nähdä, että minä kuulun niiden kahdentoista
aseenkantajan joukkoon, jotka ovat maailman kielevimpiä.

Niin molemmat aseenkantajat poistuivat, ja heidän kesken sukeutui
keskustelu, joka oli yhtä hupainen kuin heidän herrojensa keskustelu
oli vakava.




Kolmastoista luku,

jossa jatketaan kertomusta seikkailusta Metsänritarin kanssa ja
esitetään molempien aseenkantajien välille sukeutunut järkevä,
harvinainen ja miellyttävä keskustelu.


Ritarit ja aseenkantajat olivat nyt eronneet; viimeksimainitut
kertoivat toisilleen elämänvaiheitaan, ensinmainitut lemmenseikkojaan;
mutta historia kertoo ensiksi palvelijain keskustelun ja sitten
isäntien puheet. Sanotaan siis, että aseenkantajien poistuttua vähän
matkan päähän isännistään Metsänritarin aseenkantaja sanoi Sancholle:

— Meidän viettämämme ja elämämme elämä on vaivalloista, arvoisa
herra. Me saamme tosiaan syödä leipämme otsamme hiessä, siten kokien
erästä niistä kirouksista, jotka Jumala määräsi meidän ensimmäisille
esivanhemmillemme.

— Sopii myös sanoa, — lisäsi Sancho — että me syömme sen ruumiimme
vilussa, sillä kuka saakaan kärsiä enemmän hellettä ja enemmän pakkasta
kuin vaeltavan ritarikunnan vaivaiset aseenkantajat? Ja asiat eivät
olisi niinkään hullusti, jos saisimme edes riittävästi ravintoa, sillä
suru vaivaa vähemmän, jos on suuhun pantavaa, mutta toisinaan voi
sattua, että kuluu päivä ja parikin, jolloin emme saa suuhumme mitään
muuta kuin tuulenviimaa.

— Kaiken tuon saattaisi sittenkin kestää ja sietää, — sanoi
Metsänritarin aseenkantaja — jos voisi toivoa saavansa jotakin palkkaa;
ellei näet vaeltava ritari, jonka palveluksessa aseenkantaja on,
ole kovin kovaonninen, niin aseenkantaja saa ennemmin tai myöhemmin
palkakseen ainakin jonkin sievän käskynhaltianviran jollakin saarella
tai herttuakunnan, jota kelpaa näyttää.

— Minä — virkkoi Sancho — olen jo sanonut isännälleni, että tyydyn
jonkin saaren käskynhaltian virkaan, ja hän on niin jalo ja antelias,
että on luvannut minulle sen jo monet monituiset kerrat.

— Minä — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — tyydyn siihen, että saan
palveluksistani korvaukseksi jonkin tuomioherrakunnan, ja minun
isäntäni onkin määrännyt minulle semmoisen ja aivan verrattoman!

— Teidän armonne isännän — virkkoi Sancho — täytyy siis olla
kirkollinen ritari, koska hän voi lahjoittaa uskollisille
aseenkantajilleen semmoisia etuja; minun isäntäni sitävastoin on
pelkkä maallikko, vaikka kyllä muistan, että älykkäät, joskin
nähdäkseni ilkeämieliset henkilöt, kerran yllyttivät häntä rupeamaan
arkkipiispaksi; mutta hän tahtoi ruveta vain keisariksi, ja minä
pelkäsin silloin kovin, että hänen tekisi mieli ruveta kirkonmieheksi,
sillä minä en kelpaa kirkollisten palkkapitäjien haltiaksi; minun näet
täytyy sanoa teidän armollenne, että vaikka olen ihmisen näköinen, olen
kumminkin liian raadollinen kuuluakseni kirkonmiesten joukkoon.

— Teidän armonne varmaan erehtyy; — sanoi Metsänritarin aseenkantaja —
saarten käskynhaltiain virat näet eivät ole aina parasta lajia. Niitä
on hyvinkin hankaloita, toiset ovat vähätuottoisia, toiset ikäviä ja,
sanalla sanoen, kaikkein oivallisin ja parhaiten järjestetty tuo sekin
mukanaan raskaan taakan huolia ja vaikeuksia, jotka saa kannettavikseen
se vaivainen, jonka osaksi semmoinen virka on tullut. Olisi paljon
parempi, jos me, jotka tätä kirottua palvelusta harjoitamme, lähtisimme
takaisin kotiin ja askartelisimme siellä hauskemmissa toimissa,
esimerkiksi metsästäen ja kalastaen; sillä eihän maailmassa ole niin
köyhää aseenkantajaa, ettei hän omista hevosluuskaa, paria jahtikoiraa
ja ongenvapaa, joilla voi kuluttaa aikaansa kotikylässään?

— Ei minulta mitään semmoista puutu — vastasi Sancho. — Totta kyllä,
että minulla ei ole hevosta, mutta minulla on aasi, joka on kaksi
vertaa arvokkaampi kuin isäntäni ratsu. Käyköön minun huonosti jo ihan
ensi vuonna, jos vaihdan aasia, vaikka minulle annettaisiin neljä
vakkaa jyviä kaupanpäällisiksi. Teidän armonne ehkä luulee, että puhun
leikkiä kiittäessäni harmoani; juhtani näet on väriltään harmaa. Eikä
minulta jahtikoiriakaan puuttuisi, sillä niitä on minun kylässäni
liikaakin, ja sitäpaitsi on metsästys kaikkein hauskinta, kun se
tapahtuu toisten kustannuksella.

— Toden totta, herra aseenkantaja, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja
— minä olen lujasti päättänyt heittää hiiteen näiden ritarien
hullutukset ja palata kotikylään kasvattamaan pieniä lapsiani, joita
minulla on kolme, kaikki koreita kuin itämaitten helmet.

— Minulla on kaksi, — sanoi Sancho — joita voisi näyttää vaikka
paaville, varsinkin tyttöä, josta minä, jos Jumala suo, kasvatan
kreivittären, vaikka tytön äiti kuinka vastaan hangoittelisi.

— Kuinka vanha on armollinen neiti, jota kasvatetaan kreivittäreksi? —
kysyi Metsänritarin aseenkantaja.

— Viidentoista, hiukan enemmän tai vähemmän ‒ vastasi Sancho — mutta
hän on pitkä kuin salko, raikas kuin huhtikuun aamu, ja voimaa hänellä
on kuin työmiehellä.

— Jos hän on semmoinen, — vastasi toinen aseenkantaja — niin hän
varmaan kelpaa kreivittäreksi tai vaikka nymfiksi viheriään metsään.
Voi porttoa, voi portonpoikaa, kuinka roteva sen veitikan täytyykään
olla!

Siihen vastasi Sancho hiukan vihoissaan:

— Ei hän ole mikään portto enempää kuin hänen äitinsäkään, ja jos
Jumala suo, niin kummastakaan ei sitä tule niin kauan kuin minä elän.
Puhukaa siis säädyllisemmin; minusta näet tuntuu, etteivät nuo teidän
sananne ole oikein sopivia henkilölle, joka on seurustellut vaeltavien
ritareitten kanssa, niinkuin teidän armonne.

— Huonostipa teidän armonne, herra aseenkantaja, ymmärtää minun
kiitokseni ja ylistyksen!! — sanoi toinen. — Ettekö tiedä, että
väkijoukko tapaa huutaa, kun joku ritari iskee areenalla komeasti
härkää peitsellään tai kun joku muuten suorittaa hyvin tehtävänsä: »Voi
porttoa, voi portonpoikaa, kuinka hyvin hän tekee tehtävänsä»? Se, mikä
tuossa lauseessa näyttää solvaukselta, onkin erinomaista kiitosta, ja
hylätkää te, hyvä herra, kaikki poikanne tai tyttärenne, jos he eivät
tee töitä, jotka ansaitsevat semmoisia ylistystä.

— Sen minä teen, — vastasi Sancho ja sillä tavalla ja samasta syystä
teidän armonne voisi nimittää lapsiani ja eukkoani miksi tahansa,
sillä kaikki, mitä he tekevät ja sanovat, ansaitsee erinomaisesti
semmoista kiitosta, ja voidakseni palata heitä näkemään pyydän Jumalaa
vapahtamaan minut kaikesta perisynnistä, toisin sanoen pelastamaan
minut tästä vaarallisesta aseenkantajan virasta, johon olen sortunut
nyt jo toisen kerran; minua näet on siihen houkutellut sata dukaattia
sisältävä kukkaro, jonka kerran löysin Sierra Morenan sydänmailta,
ja nyt piru näyttää minulle milloin siellä, milloin täällä suurta
kultarahoilla täytettyä kukkaroa, niin että minusta tuntuu kuin saisin
sen tuossa paikassa käsiini, ottaisin sen haltuuni, veisin kotiin,
antaisin rahoja lainaksi korkoa vastaan ja elelisin herroiksi; ja niin
kauan kuin tuota ajattelen, tuntuvat minusta helpoilta ja siedettäviltä
kaikki ne vaivat, joita minun täytyy kärsiä tuon mielipuolen isäntäni
kanssa, joka, sen varmasti tiedän, on suurempi hullu kuin ritari.

— Juuri siitä syystä — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — sanotaan,
että ahneus pussin puhkaisee; mutta jos isännistä puhutaan, niin koko
maailmassa ei ole suurempaa hullua kuin minun isäntäni, sillä hän
kuuluu niihin, joista sanotaan: »Vieraan taakka aasin selän katkaisee»;
hän näet tekeytyy hulluksi hankkiakseen toiselle ritarille takaisin
hänen menettämänsä järjen ja harhailee maita mantereita etsien jotakin,
mikä luultavasti ei ole hänelle otollista, jos hän sattuu sen löytämään.

— Onko hän kukaties rakastunut?

— On, — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — Johonkin Casildea
Vandalialaiseen, joka on samalla kertaa kaikkein kovin ja kaikkein
haurain nainen, mitä koko maailmasta voi löytää; mutta ei hänen
kovuutensa ole se kohta, niistä kenkä kipeimmin puristaa, vaan hänessä
kiehuu ja kuohuu vielä pahempaa pirullisuutta, ja se tulee kyllä ilmi,
ennenkuin on montakaan tuntia kulunut.

‒ Ei ole niin tasaista tietä, — virkkoi Sancho — ettei siinä olisi
mitään kompastuskiveä tai estettä; naapurissa keitetään papuja,
mutta meillä kattiloittain; ja hulluudella on enemmän seuralaisia ja
kuokkavieraita kuin hyvällä älyllä. Mutta jos on totta, kuten sanotaan,
että ystävä on vaivoissa lohdutukseksi, niin teidän armonne voi tuottaa
minulle lohdutusta, koska te palvelette isäntää, joka on yhtä hullu
kuin oma isäntäni.

— Hullu hän on, mutta urhoollinen, — vastasi Metsänritarin aseenkantaja
— ja suurempi pilkkakirves kuin hullu tai sankari.

— Toisin on minun isäntäni laita; — vastasi Sancho — hänessä näet ei
ole jälkeäkään pilkkakirveestä, vaan hänen sydämensä on vilpitön kuin
kapalolapsen: hän ei kykene tekemään pahaa kenellekään, vaan tekee
hyvää kaikille, hänessä ei ole yhtään vilppiä, lapsi voi uskotella
hänelle keskellä päivää, että on yö, ja tämän hänen yksinkertaisuutensa
tähden minä hänestä pidän kuin silmäterästäni enkä voi jättää häntä,
hulluttelipa hän kuinka paljon tahansa.

— Niin kyllä, minun herrani ja veljeni, — virkkoi Metsänritarin
aseenkantaja — mutta sokean taluttaessa sokeaa ovat molemmat vaarassa
langeta kuoppaan. Meidän on sittenkin paras peräytyä hyvässä
järjestyksessä ja palata kotinurkillemme, sillä ne, jotka etsivät
seikkailuja, eivät aina löydä hyviä.

Sancho syljeksi silloin tällöin, ja hänen sylkensä näytti tahmealta
ja kuivanlaiselta. Sen nähtyään ja huomattuaan sanoi Metsänritarin
sääliväinen aseenkantaja:

— Minusta tuntuu, että kielemme tarttuvat paljosta puhumisesta
kitalakeen; mutta minulla on hevoseni satulankaaressa riippumassa
lääkettä, joka auttaa erinomaisesti.

Hän nousi, meni pois ja palasi aivan kohta kantaen suurta viinileiliä
ja puolen kyynärän pituista pasteijaa; ja tämä ei ole mitään
liioittelua, sillä siihen oli leivottu niin iso kaniini, että Sancho
sitä tunnustellessaan luuli siinä olevan kokonaisen oinaan eikä vain
pienen kilin. Sen nähtyään Sancho sanoi:

— Kuljettaako teidän armonne mukanaan tämmöisiä muonavaroja?

— Kuinkas muuten? — vastasi toinen. — Enhän minä ole niitä asepoikia,
jotka elävät vedellä ja leivällä. Minulla on hevoseni lautasilla
paremmat muonat kuin kenraalilla sodassa.

— Sancho söi odottamatta liikoja kehoituksia ja pisti poskeensa
nyrkinkokoisia möykkyjä. Hän sanoi:

— Niin, teidän armonne on oikea ja uskollinen aseenkantaja, te olette
kuin mylly, joka aina käy ja jauhaa, te olette mainio ja antelias,
kuten osoittaa tämä juhla-ateria, joka näyttää tulleen tänne kuin
noiduttuna, vaikka ei todella olisikaan niin laita. Te ette ole niin
vaivainen ja kurja kuin minä, jolla on haarapussissa vain kappale
juustoa ja sekin niin kovaa, että sillä voisi särkeä jättiläisen
pääkuoren, ja sitäpaitsi pari tusinaa leipäpuunpalkoja ja sama verta
pähkinöitä, kiitos olkoon herrani köyhyyden ja sen käsityksen, joka
hänellä on vaeltavista ritareista; hän näet sanoo, etteivät he saa
käyttää ravintonaan muuta kuin kuivattuja hedelmiä ja vainioilla
kasvavia yrttejä.

— Totisesti, hyvä veli, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — minun
vatsani ei huoli valvateista, villipäärynöistä eikä kallioimarteista.
Ajatelkoot isäntämme mitä tahansa, noudattakoot ritarilakejaan, miten
hyväksi näkevät, ja syökööt, mitä heidän lakinsa määräävät; minulla on
mukanani kylmiä liharuokia, satulankaaresta riippuu viinileili, jota
voin kallistaa aina asianhaarain mukaan, ja minulle se on niin rakas ja
kallis, että melkein lakkaamatta sitä suutelen ja syleilen.

Niin sanottuaan hän ojensi viinileilin Sancholle, tämä kohotti sitä,
sovitti sen huulilleen ja tähyili sitten tähtiä neljännestunnin.
Juotuaan hän kallisti päätään, huokasi syvään ja sanoi:

— Voi portonpoika, voi veitikka, kuinka olet oikeata!

— Kas vain, — sanoi Metsänritarin aseenkantaja kuullessaan Sanchon
sanat — ettekös tekin sanonut viiniä portonpojaksi sitä kiittäessänne?

— Sanoinhan minä, — vastasi Sancho — ja minä tunnustan ja ymmärrän,
ettei ole mikään solvaus, jos nimittää jotakin portonpojaksi, kun
tarkoittaa sillä kiitosta. Mutta sanokaa minulle, hyvä herra, niin
totta kuin Jumala teille elonpäiviä lisätköön, onko tämä viini Ciudad
Realista?

— Te olette mainio viininmaistaja! — vastasi Metsänritarin
aseenkantaja. — Se on tosiaankin sieltä eikä mistään muualta ja onkin
jo muutaman vuoden vanhaa.

— Miksi te tuon minulle sanotte? — kysyi Sancho. — Älkää luulko, etten
minä kykene arvostelemaan semmoisia asioita. Eikö olekin mainiota,
herra aseenkantaja, että minulla on niin tarkka luonnonvaisto
tuntemaan viinejä, että jos minun annetaan haistaa mitä viiniä
tahansa, minä ilmoitan heti, missä se on kasvanut, mitä lajia se on,
millaista maultaan, kuinka vanhaa ja miten sitä vielä tulee käsitellä,
sekä kaikki muut seikat, jotka viinistä puhuttaessa voivat tulla
kysymykseen? Mutta eipä ihmekään, sillä minun suvussani on ollut isän
puolella kaksi kaikkein mainiointa viinintuntijaa, mitä Manchassa
on pitkiin aikoihin nähty. Ja tämän todistaakseni minä kerron, mitä
heille kerran tapahtui. Heidän koeteltavakseen tuotiin viiniä jostakin
tynnyristä ja pyydettiin heitä lausumaan mielipiteensä viinin tilasta,
sen laadusta, hyvyydestä tai huonoudesta. Toinen maistoi sitä kielensä
kärjellä, toinen vei sen vain lähelle nenäänsä. Ensinmainittu sanoi
viinin maistuvan raudalta, ja toinen sanoi, että se pikemmin maistui
nahalta. Omistaja väitti, että tynnyri oli aivan puhdas ja ettei
viiniin ollut sekoitettu mitään, mistä siihen olisi voinut tulla raudan
tai nahan makua. Siitä huolimatta molemmat mainiot viinintuntijat
pysyivät väitteissään. Aikojen kuluessa viini myytiin loppuun ja
tynnyriä puhdistettaessa löydettiin siitä nahkahihnaan kiinnitetty
pieni avain. Tästä teidän armonne huomaa, että henkilö, joka polveutuu
semmoisista esi-isistä, voi lausua mielipiteensä näissä asioissa.

— Juuri siitä syystä minä sanonkin, — virkkoi Metsänritarin
aseenkantaja — että meidän tulee lakata etsimästä seikkailuja; onhan
meillä kotona leipää riittävästi, niin ettei tarvitse kulkea etsimässä
koreampia kyrsiä; palataan vain kotipuoleen, Jumala kyllä löytää meidät
sieltä, jos tahtoo.

— Minä palvelen isäntääni, kunnes hän saapuu Zaragozaan; sitten voimme
kyllä asiasta toisin sopia.

Sanalla sanoen, molemmat kelpo aseenkantajat jaarittelivat ja joivat
niin paljon, että unen täytyi vihdoin sitoa heidän kieltensä kantimet
ja lievittää heidän janoaan, jonka sammuttaminen oli sula mahdottomuus,
ja niin he vaipuivat uneen, kumpikin halaillen melkein tyhjää
viinileiliä, suussa pureksimattomia ruoankappaleita; ja siihen me nyt
heidät jätämme käydäksemme kertomaan, mitä tapahtui Metsänritarin ja
Murheellisen hahmon ritarin kesken.




Neljästoista luku,

jossa jatkuu kertomus seikkailusta Metsänritarin kanssa.


Don Quijote ja Metsänritari keskustelivat monista asioista, ja historia
kertoo viimeksimainitun sanoneen Don Quijotelle muun muassa:

— Ja sitten, herra ritari, tahdon teille vielä ilmoittaa, että
kohtaloni tai oikeammin sanoen oma vapaa tahtoni sai minut
rakastumaan verrattomaan Casildea Vandalialaiseen. Minä nimitän
häntä verrattomaksi, sillä teistä hänen vertaistaan ei ole ruumiin
kokoon enempää kuin jaloon sukuperään tai kauneuteenkaan nähden. Tämä
mainitsemani verraton Casildea palkitsi rehelliset aikomukseni ja
soveliaat toiveeni vaatimalla minua, samoinkuin Herkuleen äitipuoli
tätä sankaria, käymään moniin erilaisiin vaaroihin, luvaten minulle
aina sellaisen yrityksen päätyttyä, että pääsisin toiveittani perille,
jos suorittaisin vielä yhden. Mutta nämä vaivalloiset työt ovat
liittyneet toinen toiseensa niin, että niitä on lukemattomia ja etten
tiedä, mikä tulee olemaan viimeinen, joka vihdoin tekee mahdolliseksi
rehellisen pyrintöni täyttymisen. Kerran hän vaati minut haastamaan
kaksintaisteluun Sevillan kuuluisan jättiläisnaisen,[32] jonka nimi on
Giralda; tämä on niin urhoollinen ja väkevä kuin ainakin pronssinen
olento, ja vaikka hän ei paikaltaan hievahda, on hän sittenkin kaikkein
liikkuvaisin ja epävakaisin nainen koko maailmassa. Minä tulin, näin
ja voitin ja pakotin hänet pysymään alallaan; puhalsi näet toista
viikkoa vain pohjatuuli. Toisen kerran hän määräsi minut punnitsemaan
Guisandon[33] valtavia, vanhoja härkäpatsaita, mikä tehtävä olisi
sopinut paremmin päivätyöläisille kuin ritarille. Kerran hän käski
minun syöksyä Cabran onkaloon,[34] ennenkuulumattomaan ja hirmuiseen
vaaraan, ja tekemään hänelle tarkkaa selkoa siitä, mitä tuossa
pimeässä kuilussa oli. Minä sain Giraldan pysymään alallaan, punnitsin
Guisandon härät, syöksyin kuiluun ja toin sieltä päivän valkeuteen,
mitä syvyydessä piili, mutta toiveeni jäivät yhä toteutumatta, ja
hänen käskynsä ja ylenkatseensa olivat yhä yhtä ankarat. Loppujen
lopuksi hän käski minun kulkea kaikissa Espanjan maakunnissa ja
pakottaa kaikki niissä harhailevat vaeltavat ritarit tunnustamaan,
että hän yksin on kaikista nykyisin elävistä naisista kauneudeltaan
etevin ja että minä olen kaikkein urhoollisin ja kaikkein rakastunein
ritari koko maailmassa; ja tätä käskyä noudattaen olen jo vaeltanut
suurimmassa osassa Espanjanmaata ja olen voittanut paljon ritareita,
jotka ovat uskaltaneet väittää vastaan. Mutta kaikkein eniten minä
ylpeilen ja ylistän itseäni siitä, että olen kaksintaistelussa
voittanut suurimaineisen ritarin Don Quijote Manchalaisen ja pakottanut
hänet tunnustamaan, että minun Casildeani on kauniimpi kuin hänen
Dulcineansa; ja minä uskon hänet voitettuani voittaneeni kaikki
maailman ritarit, sillä mainitsemani Don Quijote on heidät kaikki
voittanut, ja koska minä olen voittanut hänet, niin hänen maineensa ja
kunniansa on siirtynyt minun haltuuni, sillä »mit' uljaampi on maine
voitetulla, sen kuulummaksi voittaja voi tulla».[35] Ne ovat siis
nyt siirtyneet minun laskuuni ja ovat minun omiani, nuo mainitun Don
Quijoten lukemattomat urotyöt.

Don Quijote oli ihmeissään, kun kuuli Metsänritarin niin puhuvan
ja aikoi lukemattomat kerrat sanoa hänelle, että hän valehteli, ja
tuo sana oli jo hänen kielenkärjellään; mutta hän hillitsi itseään
niin hyvin kuin voi, koska tahtoi pakottaa hänet itse tunnustamaan
valheensa, ja sanoi siis hänelle aivan rauhallisesti:

— Herra ritari, minä en sano mitään siitä, että teidän armonne on
voittanut useimmat Espanjan, vieläpä koko maailmankin vaeltavat
ritarit, mutta uskallan epäillä, että olette voittanut Don Quijote
Manchalaisen. Mahdollista, että olette voittanut jonkun hänen
näköisensä, vaikka onkin hyvin vähän sellaisia, jotka ovat hänen
näköisiään.

— Enkö ole voittanut häntä? — virkkoi Metsänritari. — Sen taivaan
nimessä, joka on meidän yläpuolellamme, minä vakuutan taistelleeni Don
Quijoten kanssa ja voittaneeni ja kukistaneeni hänet. Hän on pitkä
mies, hänen kasvonsa ovat laihat, kaikki jäsenet luisevat ja kuivat,
hänen hiuksensa ovat osittain harmaantuneet, hänellä on käyränlainen
kotkannenä ja pitkät mustat ja riippuvat viikset. Hän retkeilee
Murheellisen hahmon ritarin nimellä, ja hänellä on aseenkantajana eräs
talonpoika nimeltä Sancho Panza; hän rasittaa painollaan ja ohjaa
suitsilla kuuluisaa Rocinante-nimistä ratsua, ja hänellä on sydämensä
valtiattarena joku Dulcinea Tobosolainen, jonka nimi aikoinaan oli
Aldonza Lorenzo, samoinkuin minä nimitän omaa valtiatartani Casildea
Vandalialaiseksi, koska hänen nimensä on Casilda ja hän on kotoisin
Andalusiasta. Jolleivät kaikki nämä todistukset riitä osoittamaan, että
puhun totta, niin tässä on miekkani, joka saa itse epäuskonkin siihen
luottamaan.

— Tyyntykää, herra ritari, — sanoi Don Quijote — ja kuulkaa,
mitä minulla on teille sanottavaa. Teidän tulee tietää, että tuo
mainitsemanne Don Quijote on kaikkein paras ystävä, mitä minulla
on tässä maailmassa, vieläpä niin, että voin sanoa pitäväni häntä
yhtä suuressa arvossa kuin omaa itseäni. Teidän mainitsemistanne
täsmällisistä ja luotettavista tuntomerkeistä minun täytyy päätellä,
että te olette voittanut juuri hänet; mutta toiselta puolen on minusta
silminnähtävää ja kourinkoskettavaa, ettei kysymyksessä voi olla hän,
ellei ole laita niin, että joku niistä monista vihamielisistä noidista,
joita hänellä on paljon (ja varsinkin eräs, joka aina häntä vainoo),
on paneutunut hänen hahmoonsa antautuakseen voitettavaksi ja siten
riistääkseen häneltä maineen, jonka hänen jalot ritarilliset tekonsa
ovat hänelle ansainneet ja hankkineet koko maan piirissä niin pitkältä
kuin sitä tunnetaan. Tämän vakuudeksi tahdon vielä tehdä tiettäväksi,
että mainitut noidat, hänen vihamiehensä, vain kaksi päivää sitten
muuttivat ihanan Dulcinea Tobosolaisen hahmon ja persoonan likaiseksi
ja kehnoksi maalaistytöksi, ja samalla tavalla he varmaan ovat
muuttaneet Don Quijoten. Ja jollei tämä kaikki riitä vakuuttamaan
teille, että puhun totta, niin tässä on itse Don Quijote, joka on
valmis ase kädessä puolustamaan väitettään jalkaisin tai ratsain tai
miten vain haluatte.

Niin sanottuaan hän nousi seisomaan ja laski kätensä miekankahvaan
odottaen, minkä päätöksen Metsänritari tekisi. Tämä vastasi hänelle
yhtä tyynesti:

— Ei hyvä maksaja panttia pelkää; mies, joka on kerran voinut voittaa
teidät, herra Don Quijote, muutetussa hahmossa, voi hyvinkin toivoa
kukistavansa teidät omassa persoonassanne. Koska ei kumminkaan ole
soveliasta, että ritarit suorittavat asetöitään pimeässä, kuin
maantierosvot ja ryövärit, odottakaamme päivän koittoa, jotta aurinko
saa nähdä meidän tekomme. Ja kaksintaistelun ehtona olkoon, että
voitetun tulee alistua voittajan tahtoon ja suostua tekemään, mitä
ikinä hän haluaa, kunhan hän ei määrää mitään sellaista, mikä ei ole
ritarille soveliasta.

— Minä olen erinomaisen tyytyväinen tähän ehtoon ja sopimukseen —
vastasi Don Quijote.

Niin sanottuaan he lähtivät aseenkantajiensa luo, jotka heidän
tullessaan kuorsasivat ja olivat siinä tilassa, missä uni oli heidät
yllättänyt. Ritarit herättivät heidät ja käskivät heidän pitää
ratsut valmiina, koska he aikoivat auringon noustessa käydä veriseen
kaksintaisteluun, jonka vertaista ei oltu ennen nähty. Tämän kuultuaan
Sancho säikähti ja kauhistui; hän näet pelkäsi isäntänsä käyvän
huonosti, koska oli kuullut Metsänritarin aseenkantajan kertovan
herransa urotöistä. Molemmat aseenkantajat lähtivät kumminkin sanaakaan
virkkamatta etsimään hevosia, ja kaikki kolme hevosta ja harmo
olivatkin jo vainunneet toisensa ja seisoivat yhdessä joukossa. Heidän
mennessään sanoi Metsänritarin aseenkantaja Sancholle:

— Teidän tulee tietää, veljeni, etteivät taistelijat Andalusiassa,
ollessaan sekundantteina jossakin kaksintaistelussa, yleensä seiso
joutilaina kädet ristissä taistelijain otellessa toistensa kanssa. Minä
sanon tämän jotta tietäisitte, että herrojemme taistellessa meidänkin
tulee tapella ja piestä toisemme kappaleiksi.

— Se tapa, herra aseenkantaja, — vastasi Sancho — voi esiintyä ja
olla yleinen mainitsemienne rosvojen ja tappelijoiden keskuudessa,
mutta vaeltavien ritareitten aseenkantajien kesken se ei voi tulla
kysymykseenkään. En ainakaan ole kuullut isäntäni mainitsevan semmoista
tapaa, ja hän osaa ulkoa kaikki vaeltavan ritarikunnan säännöt. Ja
vaikka olisi tottakin ja nimenomaan säädetty, että aseenkantajien tulee
taistella heidän herrojensa taistellessa, en kumminkaan aio sitä käskyä
täyttää, vaan maksan mieluummin sakon, joka on määrätty semmoisten
rauhaa rakastavien aseenkantajien maksettavaksi. Ja olenpa varma siitä,
ettei se ole enempää kuin kaksi naulaa vahaa, ja minä maksan mieluummin
ne kaksi naulaa, sillä tiedän hyvin, että ne maksavat minulle vähemmän
kuin liinannöyhtä, jota minun täytyisi käyttää sitoakseni päätäni,
joka minusta tuntuu jo nyt rikotulta ja halkaistulta. Sitäpaitsi
tekee kaiken taistelemisen mahdottomaksi se seikka, ettei minulla ole
miekkaa; minulla näet ei ole ollut eläessäni miekkaa vyöllä.

— Siihen minä tiedän hyvän neuvon; — sanoi Metsänritarin aseenkantaja
— minulla on tässä kaksi samankokoista liinaista säkkiä; ottakaa te
toinen, minä otan toisen, ja sitten voimme piestä toisiamme säkeillä
yhdenveroisin asein.

— Siihen kyllä suostun, — vastasi Sancho, sillä eihän semmoisesta
taistelusta tarvitse pelätä saavansa haavoja; tuleehan vain selkä
pölytetyksi.

— Ei, ei se niin käy päinsä; — virkkoi toinen — meidän näet täytyy
pistää säkkeihin, jottei tuuli vie niitä mukanaan, puoli tusinaa
sievää sileätä kiveä, yhtä paljon kumpaankin, ja sillä tavalla voimme
toisiamme peitota aiheuttamatta mitään kipua ja vahinkoa.

— Katsokaa vain, hiisi vieköön, — vastasi Sancho — millaisia
soopelinnahkoja ja pumpulitukkoja pistätte säkkeihin, jotta kallomme
eivät tule rikkipuiduiksi ja käsivarret ja sääret rikkijauhetuiksi!
Mutta vaikka ne olisivat täynnä silkkimöykkyjä, niin teidän tulee
tietää, hyvä herra, etten minä aio ruveta tappelemaan; isäntämme
tapelkoot, ja sillä hyvä, me vain juomme ja elämme iloisesti, sillä
aika kyllä pitää huolen siitä, että meiltä elämä loppuu, eikä meidän
tarvitse yrittää keksiä keinoja saadaksemme sen loppumaan ennen oikeata
aikaa ja hetkeä, jolloin se loppuu niinkuin kypsä hedelmä puusta putoaa.

— Kaikesta huolimatta — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — meidän
täytyy taistella ainakin puoli tuntia.

— Eipä suinkaan; — vastasi Sancho — en minä ole niin epäkohtelias ja
kiittämätön, että rupeisin riitelemään vähän vähääkään henkilön kanssa,
jonka seurassa olen syönyt ja juonut. Kun sitäpaitsi en tunne mitään
vihaa tai mieliharmia, niin mitä pirua viitsisinkään ruveta tappelemaan
aivan suotta?

— Siihen — sanoi toinen — minulla on tehokas keino: ennenkuin aloitamme
taistelun, minä tulen koreasti teidän armonne luo ja lyön teitä kolme
neljä kertaa korvalle, niin että kellahdatte kumoon; siitä vihanne
kyllä nousee, vaikka se nukkuisi sikeämmin kuin unikeko.

— Sitä keinoa vastaan minä tiedän toisen, — vastasi Sancho — joka
ei ole sen huonompi: minä otan ryhmysauvan ja ennenkuin teidän
armonne ehtii herättämään minun vihaani, minä nukutan teidän
vihanne kepiniskuilla niin, ettei se herää enää milloinkaan, jollei
mahdollisesti toisessa maailmassa, missä hyvin tiedetään, etten minä
päästä ketään nokalleni tanssimaan. Ja pitäköön kukin huolen omista
asioistaan, vaikka parasta olisi varmaan, jos kumpikin antaisi vihansa
nukkua; kukaan ei voi katsoa toisen ihmisen sydämeen, ja moni lähtee
hakemaan villoja ja palaa kotiin kerittynä, ja Jumala on siunannut
rauhan ja kironnut riidan; jos näet kiusattu ja vangittu kissa voi
muuttua jalopeuraksi, niin Jumala tietää, miksi voinkaan muuttua minä,
joka olen mies. Tahdon siis heti ilmoittaa teidän armollenne, hyvä
herra aseenkantaja, että kaikki paha ja vahinko, mitä kiistastamme voi
johtua, tulee teidän tiliinne.

— Hyvä — vastasi Metsänritarin aseenkantaja. — Kun Jumala antaa päivän
koittaa, saamme asiaa paremmin harkita.

Sillävälin alkoivat puissa jo visertää tuhannet eriväriset linnut
ikäänkuin erilaisilla hilpeillä sävelillään tervehtien heleätä
aamuruskoa, joka jo näytti kauniit kasvonsa idän uksilla ja
parvekkeilla ja karisteli hiuksistaan lukemattoman määrän vesihelmiä,
joiden suloisessa nesteessä yrtit kylpivät ja näyttivät samalla
vuodattavan hienona sateena valkoista helmivihmaa. Halavoista uhosi
virkistävä manna, lähteet pulppusivat iloisesti, purot solisivat,
metsät riemuitsivat, ja niityt näyttivät entistä loistavammilta aamun
rusottavassa koitteessa. Mutta päivän valkeus oli tuskin ehtinyt tehdä
mahdolliseksi nähdä ja erottaa esineitä, kun Sancho Panzan katse
havaitsi ensiksi Metsänritarin aseenkantajan nenän, joka oli niin
suuri, että se melkein saattoi varjoon hänen koko muun ruumiinsa.
Kerrotaan tosiaankin, että se oli tavattoman kookas, keskeltä käyrä ja
aivan täynnä känsiä, väriltään tummansininen kuin silkkiäismarja; se
riippui kaksi tuumaa suun alapuolelle, ja sen suuruus, väri, känsät
ja käyryys tekivät miehen kasvot niin inhoittaviksi, että Sancho ne
nähdessään alkoi heiluttaa käsiään ja jalkojaan kuin kaatuvatautinen
lapsi ja päätti sydämessään suostua mieluummin ottamaan kaksisataa
korvapuustia kuin suututtamaan tuota hirviötä ja käymään hänen kanssaan
taisteluun. Don Quijote puolestaan katseli hänkin vastustajaansa ja
havaitsi hänen jo panneen kypärin päähänsä ja laskeneen silmikon alas,
niin ettei hänen kasvojaan näkynyt; mutta hän huomasi, että vastustaja
oli roteva, vaikka ei kovin varteva mies. Varusten päällä hänellä
oli päällysnuttu eli asetakki, kuten näytti, kaikkein hienoimmasta
kultakankaasta tehty, ja siinä kiiltävästä peililasista valmistettuja
lukemattomia pieniä kuun kuvia, jotka tekivät hänet ylen hienon ja
komean näköiseksi; hänen kypärissään liehui suuri määrä viheriöitä,
keltaisia ja valkoisia sulkia, peitsi, jonka hän oli asettanut
puunrunkoa vasten, oli erinomaisen suuri ja paksu, ja sen päässä oli
vaaksanmittainen teräskärki.

Kaiken tuon Don Quijote huomasi ja päätteli näkemänsä nojalla, että
tuon ritarin täytyi olla erinomaisen väkevä; mutta hän ei sittenkään
pelännyt niinkuin Sancho Panza, vaan lausui Peiliritarille erittäin
arvokkaasti:

— Ellei teidän suuri taisteluhalunne, herra ritari, kumoa
kohteliaisuuttanne, pyydän teitä sen nimessä hiukan kohottamaan
silmikkoanne, jotta saan nähdä, ovatko kasvonne yhtä urheat kuin muu
olemuksenne.

Suoriuduittepa tästä ottelusta voittajana tai voitettuna, herra ritari,
— vastasi Peiliritari — teillä on joka tapauksessa liiankin paljon
aikaa ja tilaisuutta nähdä minut, ja jos nyt en tyydytä toivomustanne,
niin syynä on se, että katson melkoisesti loukkaavani ihanaa Casildea
Vandalialaista, jos tässä viivyttelen kohottamalla silmikkoani enkä
heti pakota teitä tunnustamaan sitä, minkä tiedätte.

— Mutta voittehan ratsujen selkään noustessamme — virkkoi Don Quijote —
sanoa minulle, olenko minä se Don Quijote, jonka väititte voittaneenne.

— Siihen me vastaamme teille, — sanoi Peiliritari — että olette sen
ritarin näköinen, jonka minä voitin, niinkuin muna on toisen munan
näköinen, mutta koska sanotte noitien teitä vainoavan, en uskalla
väittää, oletteko kysymyksessä oleva henkilö vai ette.

— Minulle se riittää — vastasi Don Quijote — uskoakseni, että olette
joutunut petoksen uhriksi, mutta minä tahdon päästää teidät täysin
vapaaksi siitä erehdyksestä. Tuotakoon ratsumme esiin, niin minä saan
nähdä teidän kasvonne, jos Jumala, valtiattareni ja väkevä käsivarteni
minua tässä auttavat, vähemmässä ajassa kuin te olisitte tarvinnut
kohottaaksenne silmikkoanne, ja te saatte nähdä, etten minä ole se
voitettu Don Quijote, joksi minua luulette.

Siihen he päättivät keskustelunsa ja nousivat ratsujensa selkään, Don
Quijote käänsi Rocinanten lähteäkseen ottamaan tarvittavaa vauhtia ja
kääntyäkseen sitten kohti vastustajaansa, ja samoin teki Peiliritari.
Mutta Don Quijote ei ollut ehtinyt peräytyä kahtakymmentä askelta, kun
kuuli Peiliritarin huutavan. He pysähtyivät molemmat keskitiehen, ja
Peiliritari sanoi:

— Muistakaa, herra ritari, kaksintaistelumme ehto: kuten jo aikaisemmin
sanoin, tulee voitetun antautua täydellisesti voittajan armoille.

— Tiedänhän minä sen; — vastasi Don Quijote ‒ se vain edellytyksenä,
ettei se, mitä voitetulta vaaditaan ja mihin häntä käsketään, saa
millään muotoa rikkoa ritariuden lakeja.

— Se on selvää — vastasi Peiliritari.

Samassa Don Quijote huomasi aseenkantajan merkillisen nenän ja
ihmetteli sitä samoinkuin Sancho, vieläpä niin, että piti miestä
jonkinlaisena hirviönä tai aivan uudenlaisena ihmisenä, jollaisia
maailmassa ei yleensä esiinny. Nähdessään isäntänsä lähtevän ottamaan
vauhtia Sancho ei halunnut jäädä yksin isonenäisen seuraan, sillä hän
pelkäsi, että tuo nenä, vain kerran hänen omaan nenäänsä törmätessään,
tekisi hänet taisteluun kykenemättömäksi, koska hän siitä iskusta tai
pelosta varmaan kellahtaisi maahan. Hän siis lähti juoksemaan isäntänsä
jälkeen, tarttui Rocinanten toiseen jalustinhihnaan ja otaksuessaan,
että isännän oli aika kääntyä, sanoi hänelle:

— Parahin herra, minä rukoilen teidän armoanne, ennenkuin käännytte
ja ryhdytte hyökkäykseen, auttamaan minut tuohon korkkipuuhun, mistä
voin paremmin kuin maassa ollen katsella sitä uljasta taistelua, johon
teidän armonne käy tuota ritaria vastaan.

— Minä luulen ennemmin, Sancho, — sanoi Don Quijote — että sinä haluat
nousta korokkeelle voidaksesi turvallisesti katsella härkätaistelua.

— Toden tunnustaakseni — vastasi Sancho — tuon aseenkantajan julma
nenä minua peloittaa ja kauhistuttaa, niin etten uskalla jäädä hänen
pariinsa.

— Se on tosiaan semmoinen, — sanoi Don Quijote — että säikyttäisi
minuakin, jollen olisi, mikä olen. Tule siis, minä autan sinua
pääsemään, minne haluat.

Don Quijoten auttaessa Sanchoa korkkipuuhun Peiliritari peräytyi
vauhtia ottaakseen niin kauas kuin hänestä näytti tarpeelliselta,
otaksui Don Quijoten jo tehneen samoin eikä huolinut odottaa mitään
torventoitotusta tai muuta merkkiä taistelun alkamiseen, vaan
käänsi ratsunsa (joka ei ollut kevytjalkaisempi eikä muhkeampi
kuin Rocinante) ja hyökkäsi vihollista vastaan täyttä vauhtia,
toisin sanoen keskinkertaista ravia; mutta huomatessaan sitten
ritarin parhaillaan auttavan Sanchoa puuhun hän kiristi ohjaksia ja
keskeytti hyökkäyksensä, mistä hänen ratsunsa oli hänelle erinomaisen
kiitollinen, koska sillä ei ollut mitään halua kiitää eteenpäin.
Don Quijote, joka luuli vastustajansa tulevan täyttä lentoa, painoi
tuimasti kannukset Rocinanten raihnaisiin kupeisiin ja sai sen
semmoiseen vauhtiin, että historia kertoo tämän olleen ainoan kerran,
jolloin sen tiedetään hiukan nelistäneen; muuten sen paraskin kulku oli
vain ilmeistä ravia. Tällä ennenkuulumattomalla raivolla hän syöksyi
sinne, missä Peiliritari epätoivoisesti kannusti ratsuansa saamatta
sitä liikahtamaan tuuman vertaa paikasta, mihin se oli hyökkäyksessään
pysähtynyt. Tänä otollisena hetkenä ja tässä suotuisassa tilaisuudessa
Don Quijote kohtasi vastustajansa, jolla oli hevonen vastuksinaan ja
joka käsitteli peistä, osaamatta tai voimatta laskea sitä sojoon. Don
Quijote ei välittänyt vähääkään hänen vaikeuksistaan, vaan hyökkäsi
aivan turvallisesti ja ilman mitään vaaraa Peiliritarin kimppuun
sellaisella voimalla, että tämä ihan vastoin tahtoansa vierähti maahan
hevosensa lautasten yli ja mäiskähti kenttään niin hervottomasti, että
jäi siihen makaamaan kuin kuollut liikuttamatta jalkaansa enempää kuin
kättänsäkään.

Nähtyään ritarin kukistuvan Sancho kiipesi alas korkkipuusta ja juoksi
täyttä vauhtia herransa luo. Tämä astui alas Rocinanten selästä, meni
Peiliritarin luo, avasi hänen kypärinsä hihnat nähdäkseen, oliko hän
kuollut, ja antaakseen hänen hengittää raitista ilmaa, jos hän sattui
vielä olemaan elossa, ja näki... Kukapa voi kertoa, mitä hän näki,
saamatta kuulijaa hämmästymään, ihmettelemään ja säikähtämään? Historia
kertoo, että hän näki kasvot, muodon, piirteet, kuvan ja profiilin,
jotka kaikki kuuluivat kandidaatti Simson Carrascolle, ja että hän tuon
nähtyään lausui kuuluvalla äänellä:

— Tule tänne, Sancho, näkemään, mitä täällä on nähtävänä ja mikä on
ihan uskomatonta! Kiiruhda, poikani, ja huomaa, mitä noituus voi saada
aikaan, mihin noidat ja loitsijat pystyvät!

Sancho tuli ja nähdessään kandidaatti Carrascon kasvot risti ja siunasi
itsensä tuhanteen kertaan. Koko tänä aikana ei kukistunut ritari
antanut minkäänlaista elonmerkkiä, ja Sancho sanoi Don Quijotelle:

— Minä olen sitä mieltä, armollinen herra, että teidän armonne tulee
joka tapauksessa tarttua miekkaansa ja pistää se tämän kurkkuun,
joka näyttää kandidaatti Simson Carrascolta; kukaties saatte siten
surmatuksi jonkun vihoiksenne noidan.

— Sinä puhut järkevästi, — sanoi Don Quijote sillä sitä parempi, mitä
vähemmän on vihollisia.

Mutta hänen parhaillaan vetäessään miekkaansa pannakseen täytäntöön
Sanchon kehoituksen ja neuvon tuli heidän luokseen Peiliritarin
aseenkantaja, nyt ilman nenää, joka oli tehnyt hänet niin rumaksi, ja
huusi:

— Malttakaa, armollinen herra Don Quijote; henkilö, joka makaa teidän
jalkojenne edessä, on ystävänne Simson Carrasco, ja minä olen hänen
aseenkantajansa.

Nähdessään miehen vailla entistä hirmuisuuttaan Sancho sanoi hänelle:

— Entä nenä?

Siihen vastasi mies:

— Se on minulla täällä taskussa.

Hän pisti kätensä housujensa oikeanpuoliseen taskuun ja veti esiin
maalatusta pahvista tehdyn naamiaisnenän, joka oli sellainen kuin
aikaisemmin mainittiin. Sancho katseli miestä nyt yhä tarkemmin ja
huudahti vihdoin ihan ihmeissään:

— Pyhä Jumalan äiti minua auttakoon! Eikö tämä ole Tomé Cecial,[36]
naapurini ja hyvä kuomani?

— Olen aivan varmasti! — vastasi nenänsä menettänyt aseenkantaja. —
Minä olen Tomé Cecial, Sancho Panzan hyvä kuoma ja ystävä, ja minä
kerron teille heti kaikki ne konstit, juonet ja viekkaudet, joilla
minut on tänne saatu; mutta pyytäkää ja rukoilkaa sitä ennen armollista
herraanne, ettei hän koske Peiliritariin, ei pitele pahoin, haavoita
eikä surmaa häntä, joka nyt makaa hänen jalkojensa edessä, sillä hän
on aivan varmasti kylänmiehemme, uhkarohkea ja varomaton kandidaatti
Simson Carrasco.

Sillävälin oli Peiliritari tullut tajuihinsa, ja sen nähtyään Don
Quijote asetti paljastetun miekkansa kärjen hänen kasvojensa eteen ja
sanoi hänelle:

‒ Te olette kuoleman oma, ritari, ellette tunnusta, että verraton
Dulcinea Tobosolainen voittaa kauneudeltaan teidän Casildea
Vandalialaisenne; sitäpaitsi teidän täytyy luvata (jos pääsette
hengissä tästä ottelusta ja tästä lankeemuksestanne) lähteä Toboson
kaupunkiin ja mennä minun lähettämänäni valtiattareni luo, jotta
hän saa tehdä teille, mitä hyväksi näkee, ja jos hän laskee teidät
vapaaksi, niin teidän tulee vielä palata ja etsiä minut (minun
urotöilleni ura tulee olemaan teille oppaana, joka johtaa teidät sinne,
missä olen) ilmoittaaksenne minulle, mitä hänen ja teidän kesken on
tapahtunut. Nämä ehdot ovat sopusoinnussa niitten kanssa, joista
sovimme ennen taistelumme alkua, eivätkä ne mitenkään riko vaeltavan
ritarikunnan lakeja.

— Minä tunnustan, — sanoi kukistunut ritari — että neiti Dulcinea
Tobosolaisen likainen ja rikkinäinen kenkä on arvokkaampi kuin
Casildean huonosti kammattu, vaikka puhdas parta, ja lupaan mennä
valtiattarenne luo, palata ja kertoa teille täydellisesti ja
yksityiskohtaisesti kaikki, mitä minulta vaaditte.

— Teidän tulee myös tunnustaa ja uskoa, — lisäsi Don Quijote — ettei
se ritari, jonka sanoitte voittaneenne, ollut eikä voinut olla Don
Quijote Manchalainen, vaan että hän oli joku toinen hänen näköisensä,
kuten minä tunnustan ja uskon, että te, vaikka olettekin kandidaatti
Simson Carrascon näköinen, ette kumminkaan ole hän, vaan joku toinen
hänen näköisensä, jonka viholliseni ovat tuoneet hänen hahmossaan minun
tielleni, jotta minä hillitsisin ja suistaisin vihani kiivautta ja
nauttisin lempeästi voiton kunniaa.

— Kaiken tuon minä tunnustan, ajattelen ja uskon niinkuin te sen
uskotte, ajattelette ja tunnustatte vastasi vapautunut ritari. —
Sallikaa minun nousta, minä pyydän, jos sen sallii pudotessani saamani
isku, joka runteli minua sangen pahoin.

Don Quijote ja aseenkantaja Tomé Cecial auttoivat hänet jaloilleen.
Sancho ei kääntänyt katsettaan aseenkantajasta ja kyseli häneltä monia
seikkoja, joihin annetut vastaukset hänelle selvästi osoittivat,
että mies tosiaan oli, kuten itse sanoi, Tomé Cecial; mutta hänen
isäntänsä sanat, että noidat olivat muuttaneet Peiliritarin kandidaatti
Carrascon hahmoon, peloittivat Sanchoa niin, ettei hän voinut uskoa
todeksi, mitä omin silmin näki. Niin jäivät sekä isäntä että palvelija
saman harhaluulon valtaan, ja Peiliritari ja hänen aseenkantajansa
poistuivat Don Quijoten ja Sanchon luota suutuksissaan ja huonossa
kunnossa, aikoen etsiä jonkin kylän, missä voisivat laastaroida
ritaria ja lastoittaa hänen kylkiluitaan. Don Quijote ja Sancho
jatkoivat taas matkaansa Zaragozaan päin, ja siihen heidät jättää
historia kertoakseen, keitä olivat Peiliritari ja hänen isonenäinen
aseenkantajansa.




Viidestoista luku,

jossa kerrotaan ja ilmaistaan, keitä olivat Peiliritari ja hänen
aseenkantajansa.


Don Quijote oli erinomaisen tyytyväinen, kopea ja pöyhkeä voitettuaan
niin urhoollisen ritarin kuin kuvitteli Peiliritarin olevan. Hänen
ritarisanaansa luottaen hän toivoi saavansa tietää, oliko hänen
valtiattarensa yhä noiduttuna, sillä täytyihän tuon voitetun ritarin,
jollei tahtonut menettää ritariarvoansa, palata kertomaan, mitä oli
tapahtunut, kun hän oli kohdannut tuon ylhäisen naisen. Mutta Don
Quijoten ajatellessa näin Peiliritari ajatteli aivan toisin eikä
totta puhuen ajatellut silloin mitään muuta kuin sellaisen paikan
etsintää, missä hänet, kuten sanottu, voitaisiin sitoa ja laastaroida.
Historia kertoo, että kandidaatti Simson Carrasco oli neuvonut
Don Quijotea jatkamaan keskeytyneitä ritaritoimiaan siitä syystä,
että oli neuvotellut kirkkoherran ja parturin kanssa, mitä keinoa
voitaisiin käyttää, jotta saataisiin Don Quijote kaikessa rauhassa
jäämään kotiin hänen onnettomien seikkailujensa häntä kiusaamatta.
Tämän neuvottelun päätökseksi tuli kaikkien yksimielisen ja varsinkin
Carrascon esittämän ehdotuksen nojalla, että pitäisi antaa Don
Quijoten lähteä, koska näytti mahdottomalta pidättää häntä, ja että
Simson lähtisi hänkin matkaan vaeltavana ritarina ja haastaisi hänet
taisteluun, johon kyllä syytä löytyisi, voittaisi hänet, mikä näytti
aivan helpolta, sekä tekisi sopimuksen ja asettaisi ehdoksi, että
voitetun piti antautua voittajan armoille; Don Quijoten siten jouduttua
häviölle piti ritariksi muuttuneen kandidaatin käskeä hänen palata
kotikyläänsä ja kotiinsa ja pysytellä siellä kaksi vuotta tai kunnes
voittaja toisin määräisi. Pidettiin selvänä, että voitettu Don Quijote
varmaan täyttäisi sopimuksen ehdot, jottei rikkoisi ritarilakeja,
ja niinmuodoin oli mahdollista, että hän kylän ja kotinsa pariin
suljettuna unohtaisi hullutuksensa tai että saataisiin tilaisuutta
etsiä jotakin sopivaa parannuskeinoa hänen hulluuteensa.

Carrasco otti tehtävän suorittaakseen, ja hänen aseenkantajakseen
tarjoutui Tomé Cecial, Sancho Panzan hyvä tuttava ja naapuri, iloinen
ja älykäs mies. Simson varustautui niinkuin kerrottu on, ja Tomé Cecial
pisti luonnollisen nenänsä päälle mainitun irtonenän, jottei hänen
kuomansa tavattaessa häntä heti tuntisi, ja niin he lähtivät kulkemaan
samaa tietä kuin Don Quijote. Vähältä piti, etteivät he saavuttaneet
häntä Kuoleman vaunujen kanssa sattuneen seikkailun aikana, ja vihdoin
he sitten tapasivat Don Quijoten ja Sanchon metsässä, niissä kävi
niinkuin älykäs lukija on havainnut. Ja elleivät esteenä olisi olleet
Don Quijoten eriskummaiset ajatukset hänen kuvitellessaan, ettei
kandidaatti ollut se oikea kandidaatti, niin tämä ei olisi milloinkaan
päässyt suorittamaan lisensiaattitutkintoa, koska hän ei ollut löytänyt
pesääkään sieltä, mistä oli luullut löytävänsä lintuja. Huomatessaan,
kuinka huonosti kandidaatti oli onnistunut aikeissaan ja kuinka
onnettomasti hänen matkansa oli päättynyt, Tomé Cecial sanoi hänelle:

— Totisesti, herra Simson Carrasco, me olemme saaneet ansaitun palkan;
on helppo suunnitella ja aloittaa yritys, mutta useimmiten on vaikea
siitä selviytyä. Don Quijote on hullu, ja me olemme viisaita; hän menee
menojaan terveenä ja iloisena, ja teidän armonne on tässä ruhjottuna ja
allapäin. Tekisipä nyt mieleni tietää, kumpi on hullumpi, sekö, joka
on hullu siksi, ettei voi muuta olla, vai se, joka on hullu omasta
vapaasta tahdostaan.

Siihen vastasi Simson:

— Näiden erilaisten hullujen välillä on se ero, että se, jonka on pakko
olla hullu, on ja pysyy semmoisena, se sitävastoin, joka on hullu
vapaaehtoisesti, voi lakata olemasta semmoinen milloin hyväksi näkee.

— Jos kerran on niin laita, — sanoi Tomé Cecial — niin minä olin
vapaaehtoisesti hullu, kun rupesin teidän armonne aseenkantajaksi, ja
samalla tavalla tahdon nyt lakata olemasta hullu ja lähteä takaisin
kotiin.

— Se saattaa sopia teille; — vastasi Simson — mutta se, joka
luulee, että minä palaan kotiin, ennenkuin olen peitonnut Don
Quijoten, luulee mahdottomia. Tästä puoleen minä en pyri enää häntä
tavoittamaan siitä syystä, että toivon hänen jälleen tulevan järkiinsä,
vaan kostonhimosta, sillä selkäni ankara pakotus ei anna sijaa
minkäänlaisille laupiaille ajatuksille.

Siitä he sitten juttelivat, kunnes saapuivat erääseen kylään, mistä
onnekseen löysivät välskärin, jonka hoidettavaksi onneton Simson
antautui. Tomé Cecial kääntyi takaisin kotiin, mutta Simson jäi
hautomaan kostoa. Historiamme kertoo hänestä taas aikanaan, mutta nyt
se ei voi olla iloitsematta Don Quijoten kanssa.




Kuudestoista luku.

Siitä, mitä Don Quijote joutui kokemaan erään älykkään manchalaisen
aatelismiehen seurassa.


Don Quijote jatkoi matkaansa iloisena, tyytyväisenä ja ylpeänä, kuten
jo mainittiin, kuvitellen saamansa voiton vuoksi olevansa kaikkein
urhoollisin vaeltava ritari sinä aikakautena koko maailmassa. Ja
hän katsoi jo suoritetuiksi ja onnelliseen päätökseen saatetuiksi
kaikki ne seikkailut, joita hänelle tästä lähtien voi sattua; hän ei
välittänyt paljoakaan noituuksista ja noidista, ei muistanut niitä
lukemattomia pieksäjäisiä, joihin oli ritaritointaan harjoittaessaan
joutunut, ei kivisadetta, joka oli vienyt häneltä puolet hampaista,
ei kaleerivankien kiittämättömyyttä, ei yanguesien hävyttömyyttä ja
heidän toimeenpanemaansa kalikkatanssia. Hän mietti mielessään, että
kun vain keksisi keinon, tavan ja välineen vapauttaakseen lumouksesta
valtiattarensa Dulcinean, niin hän ei kadehtisi korkeintakaan onnea,
jonka kaikkein onnellisin menneitten aikojen vaeltava ritari oli
saavuttanut tai oli voinut saavuttaa. Hän oli yhä syventyneenä näihin
mietteisiin, kun Sancho sanoi hänelle:

— Eikö ole merkillistä, armollinen herra, että minä olen yhä vielä
näkevinäni hyvän naapurini Tomé Cecialin suunnattoman ja määrättömän
nenän?

— Luuletko sinä, Sancho, kukaties, että Peiliritari oli kandidaatti
Carrasco ja hänen aseenkantajansa sinun hyvä naapurisi Tomé Cecial?

— En tiedä, mitä siihen sanon; — vastasi Sancho — tiedän vain, ettei
mitään siitä, mitä hän mainitsi kodistani, eukostani ja lapsistani,
olisi voinut minulle kertoa kukaan muu kuin hän. Hänen naamansakin
oli nenää lukuunottamatta Tomé Cecialin oma naama, jonka olen nähnyt
lukemattomat kerrat kotikylässä, missä me asumme seinätysten, ja hänen
puheäänensäkin oli aivan sama.

— Ajatellaan nyt asiaa järkevästi, Sancho — virkkoi Don Quijote.
— Kuulehan, kuinka voi olla mahdollista, että kandidaatti Simson
Carrasco tulee tänne vaeltavana ritarina, hyökkäys- ja puolustusaseilla
varustettuna, minun kanssani taistelemaan? Olenko minä kenties ollut
hänen vihamiehensä? Olenko milloinkaan antanut hänelle aihetta
karsauteen itseäni kohtaan? Olenko hänen kilpakosijansa, tai onko
hän antautunut harjoittamaan asetointa, koska kadehtii minun siinä
saavuttamaani mainetta?

— Mutta mitä sanomme siitä, armollinen herra, vastasi Sancho — että tuo
ritari, olipa hän kuka tahansa, on niin kovin kandidaatti Carrascon
näköinen ja että hänen aseenkantajansa on ilmetty Tomé Cecial, minun
hyvä naapurini? Ja jos se on noituutta, niinkuin teidän armonne sanoo,
niin eikö maailmassa ollut kahta muuta miestä, joita he saattoivat
muistuttaa?

— Kaikki tuo on minua vainoavien ilkeitten noitien juonta ja viekkautta
— vastasi Don Quijote. He aavistivat, että minä selviytyisin
taistelusta voittajana, ja järjestivät senvuoksi niin, että voitettu
ritari oli minun ystäväni kandidaatin näköinen, jotta ystävyyteni
häntä kohtaan tulisi miekkani tutkaimen ja väkevän käsivarteni väliin
ja hillitsisi sydämeni oikeutettua vihaa, niin että siten saisi jäädä
elämään henkilö, joka oli aikonut petoksella ja vääryydellä minut
surmata. Tämän todistukseksi sinun, Sancho, tarvitsee vain muistaa
omasta kokemuksestasi, joka varmaankaan ei salli sinun valehdella eikä
pettää, kuinka helposti noidat voivat muuttaa kasvot toisiksi tekemällä
kauniin rumaksi ja ruman kauniiksi, sillä eihän ole kulunut kahta
päivää siitä, kun verraton Dulcinea näyttäytyi sinulle kauneuden ja
sulon täydellisyydessä ja luonnollisessa sopusuhtaisuudessaan, minulle
sitävastoin kömpelön maalaistytön rumassa ja alhaisessa hahmossa,
silmät tihruisina ja hengitys pahalta haiskahtavana; ei siis ihmekään,
jos ilkeä noita, joka rohkeni suorittaa niin katalan muutoksen, on nyt
menetellyt samoin Simson Carrascon ja sinun hyvän naapurisi kanssa
temmatakseen voiton kunnian minun käsistäni. En kumminkaan ole siitä
millänikään, sillä olenhan sittenkin voittanut viholliseni, esiintyipä
hän missä hahmossa tahansa.

— Jumala yksin tietää, kuinka asianlaita oikeastaan on — virkkoi Sancho.

Koska Sancho hyvin tiesi, että Dulcinean noituminen oli ollut hänen
omaa juontansa ja viekkauttansa, eivät hänen isäntänsä houreet
tuntuneet hänestä vakuuttavilta, mutta hän ei halunnut enää mitään
vastata, koska pelkäsi sanovansa jotakin, mikä ilmaisisi hänen
petoksensa.

Heidän näin keskustellessaan saavutti heidät eräs mies, joka tuli
samaa tietä heidän jäljessään ratsastaen komealla papurikkotammalla,
yllään hienosta viheriästä verasta tehty, vaaleanruskealla sametilla
päärmätty viitta ja samasta sametista tehty päähine. Tamma oli heveissä
matkatamineissa, jotka nekin olivat tummanpunaiset ja viheriät, ja
jalustimet oli nostettu korkealle; hänellä oli maurilainen miekka, joka
riippui leveässä viheriällä ja kullalla kirjaellussa olkahihnassa, ja
hänen puolisaappaansa olivat samoin kirjaellut; kannukset eivät olleet
kullatut, vaan viheriöiksi vernissatut ja niin kiiltävän puhtaat, että
näyttivät koko pukuun hyvin sopien kauniimmilta kuin jos olisivat
olleet puhdasta kultaa. Heidät saavutettuaan matkustaja tervehti heitä
kohteliaasti, kannusti tammaansa ja aikoi ajaa ohi; mutta Don Quijote
sanoi hänelle:

‒ Jalo herra, jos teidän armollanne on sama tie kuin meillä eikä ole
kovaa kiirettä, olisin kiitollinen, jos voisimme matkustaa yhdessä.

— Minä en tosiaankaan olisi aikonut kiiruhtaa ohi, — vastasi tammalla
ratsastava — jollen olisi pelännyt, että oriinne käy levottomaksi
joutuessaan tammani seuraan.

— Armollinen herra voi hyvinkin pidättää tammaansa, — virkkoi nyt
Sancho — sillä meidän ratsumme on maailman vakavin ja sivein ori; se ei
ole milloinkaan tehnyt itseään tämmöisissä tilaisuuksissa vikapääksi
mihinkään säädyttömyyteen, ja ainoan kerran, jolloin se niin hairahtui,
saimme me, minun herrani ja minä, maksaa seitsenkertaisesti. Sanon siis
vieläkin, että teidän armonne voi hiljentää vauhtia, jos niin haluatte;
tämä ori näet ei ajattelisikaan kajota tammaan, vaikka se tuotaisiin
sille tarjottimella.

Matkustavainen hiljensi vauhtia ihmetellen Don Quijoten ryhtiä ja
ulkomuotoa; hänellä näet ei ollut päässä kypäriä, sillä Sancho kuljetti
sitä kuin matkalaukkua harmonsa satulan etukaarella. Viheriäviittaisen
siten Don Quijotea silmäillessä Don Quijote tutki häntä vielä
tarkemmin, sillä vieras näytti hänestä melkoiselta mieheltä. Hän oli
arviolta viidenkymmenen vuoden ikäinen, hänellä oli ohuet harmaantuneet
hiukset ja käyrä nenä, hänen kasvojensa ilme oli osalta iloinen,
osalta vakava, ja koko hänen asustaan ja ryhdistään kävi ilmi, että
hän oli hyväsäätyinen henkilö. Viheriäviittainen puolestaan ajatteli
Don Quijote Manchalaisesta, ettei ollut eläessään milloinkaan
nähnyt miestä, joka olisi asultaan enempää kuin ulkomuodoltaankaan
muistuttanut häntä. Hän ihmetteli Don Quijoten pitkää kaulaa, luisevaa
kookasta vartaloa, laihoja ja kellerviä kasvoja, hänen varuksiaan,
hänen käytöstään ja ryhtiään, sanalla sanoen koko hahmoa ja muotoa,
jollaista ei ohut pitkiin aikoihin nähty niillä tienoilla. Don Quijote
huomasi varsin hyvin, kuinka tarkkaavasti matkustavainen häntä katseli,
arvasi hänen ihmetyksestään hänen toivomuksensa, ja koska hän oli
erittäin kohtelias ja kernaasti teki kaikkien mieliksi, niin hän
ennätti edelle, ennenkuin toinen mitään kysyi, ja sanoi hänelle:

— En ollenkaan ihmettele, vaikka ulkomuotoni, sellaisena kuin teidän
armonne sen näkee, niin erikoisena ja tavallisuudesta poikkeavana,
teitä kummastuttaisi; mutta teidän armonne lakkaa heti ihmettelemästä,
kun sanon teille, kuten nyt sanon, että olen niitä ritareita, joiden
sanotaan liikkuvan seikkailemassa. Minä olen lähtenyt kotipaikaltani,
pantannut omaisuuteni, luopunut mukavasta elämästä ja heittäytynyt
Onnettaren syliin antautuen hänen vietäväkseen minne hän hyväksi
näkee. Olen tahtonut herättää jälleen eloon jo kuolleen vaeltavan
ritarikunnan, ja olen monena päivänä, milloin kompastuen, milloin
kaatuen, milloin alas syöksyen, milloin taas nousten, toteuttanut
suuren osan aikomuksiani auttaen leskiä, suojaten neitoja ja antaen
tukea naiduille naisille, orvoille ja alaikäisille, mikä on vaeltavien
ritarien oma luonnollinen tehtävä; ja siten minä olen lukuisien ja
kristillisten urotöitteni avulla saavuttanut sellaista mainetta,
että vaellan jo nyt kirjaan painettuna maailman kaikkien tai ainakin
useimpien kansakuntien keskuudessa. Minun historiaani on painettu
kolmekymmentätuhatta kappaletta, ja luultavaa on, että sitä tullaan
painamaan kolmekymmentätuhatta kertaa tuhansia kappaleita, ellei taivas
sitä kiellä. Lausuakseni koko asian muutamilla harvoilla tai yhdellä
ainoalla sanalla minä sanon, että olen Don Quijote Manchalainen, jota
nimitetään myös Murheellisen hahmon ritariksi; ja vaikka oma kiitos ei
tuoksahda hyvältä, on minun kuitenkin pakko toisinaan kiittää itseäni,
nimittäin silloin, kuu ei ole läsnä ketään toista, joka voisi sen
tehdä. Niinmuodoin, jalo herra, tämän ratsun, tämän peitsen, tämän
kilven tai tämän aseenkantajani ei pidä, enempää kuin kaikkien näitten
varuksieni, kasvojeni kelmeyden tai luisevan laihuuteni, teitä enää
ihmetyttää, koska nyt olette saanut tietää, kuka olen ja mitä ammattia
harjoitan.

Niin sanottuaan Don Quijote vaikeni, ja viheriäviittaisen vastaus
viipyi niin kauan, että näytti siltä kuin hän ei osaisikaan mitään
vastata. Pitkän tovin kuluttua hän kumminkin virkkoi:

— Teidän on onnistunut, herra ritari, arvata ihmetyksestäni minun
toiveeni, mutta teidän ei ole onnistunut hälventää hämmästystä, joka
minut valtaa, kun teitä katselen. Vaikka näet, kuten te, armollinen
herra, itse sanotte, se seikka, että nyt tiedän, kuka olette, olisi
voinut kummastukseni hälventää, ei sittenkään ole niin käynyt;
päinvastoin, nyt, kun sen tiedän, olen sitäkin suuremman hämmästyksen
ja ihmetyksen vallassa. Olisiko tosiaan mahdollista, että maailmassa
on vaeltavia ritareita ja että on todellisista ritaritöistä kertovia
painettuja historioita? Minä en voi mitenkään saada itseäni uskomaan,
että meidän päivinämme on maan päällä henkilöitä, jotka auttavat
leskiä, suojaavat neitoja, kunnioittavat naituja naisia tai tukevat
orpoja, enkä olisi sitä milloinkaan uskonut, jollen olisi omin silmin
nähnyt teidän armoanne, joka sanoo olevansa semmoinen. Kiitetty
olkoon taivas siitä, että tuo teidän mainioista ja todenperäisistä
ritarillisista teoistanne kertova historia, jonka teidän armonne
sanoo painosta ilmestyneen, tulee saattamaan unohdukseen lukemattomat
kuvitelluista vaeltavista ritareista kertovat tarinat, joita maailma
on ollut tulvillaan ylen suureksi vahingoksi hyville tavoille ja
halvennukseksi ja turmioksi oikeille historioille.

— Siitä voidaan puhua paljon, vastasi Don Quijote — nimittäin mitä
tulee kysymykseen, ovatko vaeltavien ritareiden historiat pelkkää
keksintöä vai ei.

— Onko siis semmoisiakin, — virkkoi Viheriä ‒ jotka eivät usko, että
nuo tarinat ovat perättömiä?

— Minä olen semmoinen; — vastasi Don Quijote — mutta jääköön asia nyt
sikseen. Jos näet jatkamme matkaamme yhdessä, niin toivon Jumalan
avulla voivani osoittaa teidän armollenne, että olette tehnyt väärin
vieriessänne virrassa niitten mukana, jotka pitävät varmana, etteivät
nuo historiat ole todenperäisiä.

Tämä Don Quijoten viimeinen lause sai matkustavaisen arvelemaan, että
Don Quijoten täytyi olla mielenvikainen, ja senvuoksi hän odotti, että
hän lausuisi vielä jotakin, mikä vahvistaisi tuota otaksumaa; mutta
ennenkuin he antautuivat enempiin keskusteluihin, Don Quijote kehoitti
häntä ilmoittamaan, kuka oli, koska hän itse oli jo ilmoittanut
säätynsä ja elämäntapansa. Siihen vastasi Viheriäviittainen:

— Minä, herra Murheellisen hahmon ritari, olen hidalgo, kotoisin
eräästä kylästä, jossa tänään syömme päivällistä, jos Jumala suo. Minä
olen tavallista varakkaampi, ja nimeni on Don Diego de Miranda; minä
elelen vaimoni, lasteni ja ystävieni seurassa, harrastan metsästystä
ja kalastusta, mutta en pidä haukkoja enkä jahtikoiria, vaan käytän
vain kesyjä peltokanoja tai rohkeata kärppää. Minulla on kuusi tusinaa
kirjoja, toiset espanjankielisiä, toiset latinankielisiä, muutamat
niistä ovat historiallisia, toiset hartauskirjoja; ritariromaanit
eivät ole vielä milloinkaan päässeet taloni kynnyksen yli. Minä
selailen useammin maallisia kuin hengellisiä kirjoja, kun ne vain
ovat sopivalla tavalla huvittavia, ilahduttavat kauniilla kielellään
ja saavat kekseliäällä juonellaan ihmetyksen ja jännityksen valtaan,
vaikka sellaisia on hyvin vähän Espanjassa. Toisinaan aterioin
naapurieni ja ystävieni luona ja kutsun heidät usein luokseni; minun
pitoni ovat siistit ja somat eivätkä suinkaan niukat. Minä en harrasta
juoruja enkä salli juoruttavan läsnäollessani; en pengo toisten
ihmisten elämää enkä tutki vihaisesti kuin ilves toisten tekoja; käyn
jumalanpalveluksessa joka päivä, annan köyhille omastani ylpeilemättä
hyväntekeväisyydestäni, sillä en tahdo päästää sydämeeni tekopyhyyttä
ja pöyhkeyttä, noita vihollisia, jotka niin helposti tunkeutuvat
siveimpäänkin mieleen. Minä pyrin rakentamaan rauhaa niiden välille,
joiden tiedän olevan eripuraisia, palvon hartaasti Jumalan äitiä ja
luotan vain Jumalan, meidän Herramme äärettömään laupeuteen.

Sancho kuunteli erittäin tarkkaavasti hidalgon kertomusta elämästään ja
askarruksistaan. Tuo elämä näytti hänestä hyvältä ja hurskaalta, ja hän
uskoi henkilön, joka niin eli, varmaan voivan tehdä ihmeitä, hyppäsi
senvuoksi alas harmonsa selästä, riensi vieraan luo, tarttui hänen
oikeanpuoliseen jalustimeensa ja suuteli hänen jalkojaan monet kerrat,
mielessä syvä hartaus ja silmät melkein kyynelissä. Sen nähtyään
hidalgo kysyi häneltä:

— Mitä teette, hyvä ystävä? Mitä nuo suudelmat tarkoittavat?

— Sallikaa minun suudella; — vastasi Sancho — minusta tuntuu, että
teidän armonne on ensimmäinen lyhyitä jalustimia käyttävä pyhimys,
jonka olen eläissäni nähnyt.

— En minä ole mikään pyhimys, — vastasi hidalgo — vaan suuri
syntinen; mutta te, ystäväni, olette varmaan hyvä ihminen, kuten
yksinkertaisuutenne osoittaa.

Sancho nousi jälleen aasinsa satulaan pakotettuaan syvästi murheellisen
isäntänsä nauramaan ja saatuaan Don Diegon uuden ihmetyksen valtaan.
Don Quijote kysyi vieraalta, kuinka monta lasta hänellä oli, ja sanoi,
että vanhat filosofit, joilla ei ollut totista tietoa Jumalasta,
katsoivat niihin seikkoihin kuuluviksi, joita pitivät korkeimpana
hyvänä, luonnon ja onnen antimet lukuisat ystävät sekä suuren ja
hyvälaatuisen lapsilauman.

— Minulla, herra Don Quijote, — vastasi hidalgo — on yksi poika, ja
jos minulla ei olisi häntä, pitäisin itseäni vielä onnellisempana
kuin olen; mutta tämä ei johdu siitä, että hän on huono, vaan
siitä, ettei hän ole niin hyvä kuin toivoisin hänen olevan. Hän
on nyt kahdeksantoista vuoden ikäinen; hän on ollut kuusi vuotta
Salamancassa opiskelemassa latinaa ja kreikkaa, mutta toiveessani hänen
alkavan opiskella toisia tieteitä huomasin hänen niin hullaantuneen
runouteen (jos sitä voidaan tieteitten joukkoon lukea), että on aivan
mahdotonta saada häntä harrastamaan lakitiedettä, jota toivoisin hänen
opiskelevan, tai kaikkien tieteitten kuningatarta, jumaluusoppia.
Olisin toivonut hänestä tulevan sukunsa kruunun, koska elämme aikana,
jolloin hallitsijamme ylevästi palkitsevat hyviä ja jaloja tieteitä;
onhan näet opillinen sivistys ilman hyvettä kuin helmi tunkiossa.
Hän viettää kaiket päivät tutkien, onko Homeros onnistunut hyvin vai
huonosti sepittäessään sen tai sen säkeen Ilias-runoelmaansa, onko
Martialis loukannut säädyllisyyttä siinä tai siinä kompasäkeessä, onko
ne tai ne Vergiliuksen säkeet selitettävä sillä tai tällä tavalla.
Sanalla sanoen, hänen ainoana askarruksenaan ovat teokset, joita ovat
sepittäneet mainitut runoilijat sekä Horatius, Persius, Juvenalis ja
Tibullus; nykyaikaisista espanjalaisista kirjailijoista hän ei paljoa
välitä. Mutta siitä huolimatta, että hän suhtautuu niin karsaasti
espanjalaiseen runouteen, hän ei nyt ajattele mitään muuta kuin erään
nelisäkeistöisen runoelman sepittämistä, johon häntä on Salamancasta
kehoitettu ja joka luullakseni kuuluu johonkin kirjalliseen kilpailuun.

Kaikkeen tuohon vastasi Don Quijote:

— Lapset, armollinen herra, ovat leikatut vanhempien sydämistä, ja
senvuoksi tulee heitä rakastaa, olkoot he hyviä tai huonoja, niinkuin
sielua, joka antaa meille elämän. Vanhempien tehtävä on opastaa heitä
pienestä pitäen hyveen, hyvän kasvatuksen ja hyvien ja hurskaitten
tapojen tielle, jotta he täysi-ikäisiksi tultuaan ovat vanhempiensa
vanhuuden tuki ja jälkeläistensä kunnia; mutta minä puolestani en
pidä viisaana pakottaa heitä opiskelemaan jotakin määrättyä tiedettä,
vaikka kehoittamisesta ei tietenkään voi olla mitään vahinkoa. Ellei
heidän tarvitse opiskella _pro pane lucrando_,[37] jos näet opiskelija
on niin onnellinen, että taivas on suonut hänelle vanhemmat, jotka
jättävät hänelle riittävän omaisuuden, niin olisin sitä mieltä, että
pitäisi sallia heidän harrastaa sitä tiedettä, johon huomataan heissä
olevan parhaat taipumukset ja runous, vaikka se on vähemmän hyödyksi
kuin huviksi, ei kumminkaan kuulu niihin seikkoihin, jotka tuottavat
harjoittajilleen häpeää. Runous, herra hidalgo, on nähdäkseni kuin
kaikin puolin erittäin kaunis, hento, nuori neito, jota uutterasti
koristavat, hienontavat ja kaunistavat monet muut neidot, nimittäin
kaikki muut tieteet, ja sen tulee käyttää hyväkseen kaikkia muita, ja
kaikkien muitten tulee saada sen avulla suurempaa arvoa. Mutta tätä
neitoa ei saa kourin koskea, ei saa laahata häntä pitkin katuja eikä
asettaa julkisesti nähtäväksi torien kulmiin tai palatsien nurkkiin.
Hän on niin jaloa metallia, että se, joka osaa häntä oikein käsitellä,
voi muuttaa hänet arvaamattoman kalliiksi puhtaaksi kullaksi; sen,
joka hänet omistaa, tulee pitää hänet oikeissa rajoissaan eikä
päästää häntä harhailemaan loukkaavissa satiireissa tai tunnottomissa
soneteissa; hän ei saa olla millään tavoin ostettava, paitsi silloin,
kun on kysymys sankarirunoelmista, murheellisista tragedioista tai
hilpeistä ja taidokkaista huvinäytelmistä — häntä eivät saa käsitellä
ilveilijät eikä sivistymätön rahvas, joka ei kykene tajuamaan eikä
arvostamaan hänessä piileviä aarteita. Ja älkää luulko, armollinen
herra, että tarkoitan rahvaasta puhuessani ainoastaan alempaa ja
vaatimatonta väkeä, sillä jokainen sivistymätön, vaikka hän olisi
ylhäinen herra ja ruhtinas, voidaan ja hänet tuleekin lukea rahvaan
joukkoon kuuluvaksi. Hän, joka mainitut vaatimukset täyttää, runoutta
viljelee ja sitä omanaan pitää, tulee kuuluisaksi, ja hänen nimensä
on suuressa maineessa kaikkien sivistyneitten kansojen keskuudessa
koko maailmassa. Mitä tulee siihen, että te, hyvä herra, sanoitte
poikanne vähäksyvän omalla kielellämme sepitettyä runoutta, uskon
varmaan, ettei hän siinä ole oikeassa, ja syy on tämä: suuri Homeros
ei kirjoittanut latinankielellä, koska hän oli kreikkalainen, eikä
Vergilius kirjoittanut kreikankielellä, koska hän oli roomalainen,
sanalla sanoen: kaikki muinaisajan runoilijat käyttivät teoksissaan
sitä kieltä, jonka olivat imeneet äidinmaidosta, eivätkä lähteneet
etsimään vierasta kieltä ilmaistakseen yleviä ajatuksiaan; ja koska
niin on laita, olisi järkevää, että tämä tapa saisi levitä kaikkien
kansojen keskuuteen ja ettei halveksittaisi saksalaista runoilijaa
senvuoksi, että hän kirjoittaa omalla kielellään, tai kastilialaista
tai biskajalaistakaan, joka käyttää teoksissaan omaa kieltään. Mikäli
ymmärrän, arvoisa herra, ei teidän poikanne kumminkaan katsele
karsaasti espanjalaista runoutta, vaan niitä runoilijoita, jotka
käyttävät yksinomaan espanjankieltä osaamatta muita kieliä ja muita
tieteitä, jotka voisivat koristaa, valveuttaa ja edistää heidän
luontaista taipumustaan; mutta siinäkin voi piillä erehdys, sillä
pätevän yleisen mielipiteen mukaan ihminen syntyy runoilijaksi,
toisin sanoen: alkuvoimainen runoilija urkenee runoilijana äitinsä
kohdusta ja luo taiteellisen viettinsä varassa, jonka taivas on hänelle
lahjoittanut, enemmittä opinnoitta ja ilman keinotekoisia apuneuvoja
sellaisia teoksia, jotka osoittavat todeksi vanhan lauseen: _Est Deus
in nobis_[38] jne. Väitän vielä, että synnynnäinen runoilija, joka
ottaa taiteen avukseen, on paljoa parempi ja etevämpi kuin runoilija,
joka haluaa olla runoilija ainoastaan taiteen varassa. Tämä johtuu
siitä, ettei taide ole luonnon yläpuolella, vaan täydentää sitä, että
molempien yhtyessä, luonnon taiteeseen ja taiteen luontoon, syntyy
kaikkein täydellisin runoilija. Puheeni päätöksenä olkoon siis, herra
hidalgo, että teidän armonne tulee antaa poikansa vaeltaa, minne
hänen tähtensä häntä kutsuu; jos näet hän nyt jo on niin oppinut kuin
varmaan otaksun hänen olevan ja on jo onnellisesti noussut tieteitten
ensimmäiselle porrasaskelmalle oppimalla klassilliset kielet, niin
hän tulee niiden avulla itsestään kohoamaan inhimillisen sivistyksen
huipulle, mikä sopii erittäin hyvin aatelismiehelle, joka ei antaudu
opilliselle uralle, ja on hänelle yhtä suureksi kaunistukseksi,
kunniaksi ja maineeksi kuin hiippa piispalle tai talaari ansiokkaalle
lakimiehelle. Teidän armonne moittikoon poikaansa, jos hän sepittää
satiireja, jotka loukkaavat toisten kunniaa; voittepa rangaistakin
häntä ja repiä semmoiset tuotteet rikki, mutta jos hän kirjoittaa
sellaisia sermoneja kuin Horatius, soimaten niissä paheita yleensä,
kuten mainittu runoilija hienolla tavalla teki, niin kiittäkää häntä,
sillä runoilijan on lupa moittia kateutta ja panetella säkeissään
kateellisia ja samoin kaikkia muita paheita, kunhan hän ei nimeltään
mainitse ketään henkilöä. Mutta on olemassa runoilijoita, jotka
eivät voi jättää lausumatta jotakin ilkeyttä, vaikka saattavat
itsensä siten alttiiksi vaaralle joutua karkotetuiksi jonnekin
Mustanmeren saariin.[39] Jos runoilija on siveä tavoiltaan, on hän
siveä säkeissäänkin; kynä on sielun kieli, teokset ovat laadultaan
samanlaisia kuin sielussa syntyvät ajatukset, ja kuninkaat ja
ruhtinaat, havaitessaan viisaissa, hyvissä ja arvokkaissa alamaisissaan
runouden ihmeellistä kykyä, kunnioittavat, arvostavat ja palkitsevat
heitä, vieläpä seppelöivätkin sen puun lehdillä, jota salama ei
milloinkaan vahingoita,[40] kuin merkiksi siitä, ettei kukaan saa
vahingoittaa niitä, joiden ohimoita kunnioittavat ja kaunistavat
semmoiset seppeleet.

Viheriäviittainen ihmetteli kovin Don Quijoten puhetta ja oli
jo kerrassaan luopua aikaisemmasta ajatuksestaan, että hän oli
mielenvikainen. Mutta ennenkuin tämä keskustelu, joka ei erikoisesti
Sanchoa miellyttänyt, ehti päättyä, oli tämä poikennut tien viereen
pyytämään maitoa muutamilta paimenilta, jotka siinä lähellä parhaillaan
lypsivät lampaitaan. Hidalgo, jota kovin miellytti Don Quijoten
äly ja etevä esitystapa, tahtoi aloittaa jälleen keskustelun hänen
kanssaan, kun Don Quijote samassa kohotti päätään ja näki tiellä, jota
he kulkivat, heitä vastaan tulevat vaunut, joissa oli suuri määrä
kuninkaallisia lippuja, otaksui, että tässä varmaan oli tulossa uusi
seikkailu ja huusi kovalla äänellä Sanchoa tulemaan ja antamaan hänelle
kypärin. Huudon kuultuaan Sancho lähti paimenten luota, joudutti
parhaansa mukaan harmoaan ja saapui isäntänsä luo, joka nyt joutui
hirmuiseen ja hämmästyttävään seikkailuun.




Seitsemästoista luku,

missä kuvaillaan korkein ja äärimmäinen kohta, jonka Don Quijoten
sanomaton sankaruus saavutti ja voi saavuttaa, sekä onnellisesti
päättynyt seikkailu leijonan kanssa.


Historia kertoo, että Sancho, Don Quijoten huutaessa hänelle, että
hän toisi kypärin, oli parhaillaan ostamassa paimenilta muutamia
kermajuustoja. Hän säpsähti isäntänsä kovaa kiirettä, ei tietänyt,
mihin juustot panisi tai missä niitä kuljettaisi, ei tahtonut
myöskään niitä hukata, koska oli ne jo maksanut, vaan päätti pistää
ne Don Quijoten kypäriin ja palasi sitten oivallisen muonansa kanssa
kuulemaan, mitä hänen isäntänsä tahtoi. Hänen saavuttuaan Don Quijote
sanoi hänelle:

— Anna minulle tuo kypäri, hyvä ystävä; jos näet ollenkaan tunnen
seikkailuja, niin tuo, jonka näen tuolta saapuvan, on semmoinen, että
minun täytyy tarttua aseisiin ja heti.

Kuullessaan tuon viheriäviittainen tähyili joka puolelle, mutta
ei havainnut mitään muuta kuin vaunut, jotka tulivat heitä kohti
varustettuina parilla kolmella pienellä lipulla, niistä hän päätteli,
että vaunuissa kuljetettiin hänen majesteettinsa rahoja. Hän sanoi tuon
Don Quijotelle, mutta tämä ei häntä uskonut, koska hän aina luuli ja
ajatteli, että kaikki, mitä hänelle tapahtui, oli pelkkää seikkailua.
Senvuoksi hän vastasi hidalgolle:

— Ei vara venettä kaada: ei tapahdu mitään vahinkoa, vaikka olen
varuillani, sillä minä tiedän kokemuksesta, että minulla on näkyviä ja
näkymättömiä vihollisia, ja minun on mahdoton tietää, milloin, missä,
minä aikana ja missä hahmossa ne hyökkäävät kimppuuni.

Hän kääntyi Sanchon puoleen ja pyysi häneltä kypäriä, ja Sancho, jolla
ei ollut aikaa ottaa pois kermajuustoja, joutui antamaan kypärin
semmoisenaan. Don Quijote otti sen huomaamatta mitä siinä oli ja puki
sen kiireesti päähänsä, mutta juustojen joutuessa puristukseen alkoi
hera valua pitkin Don Quijoten kasvoja ja partaa. Siitä hän säikähti
niin, että sanoi Sancholle:

— Mitä tämä mahtaa merkitä, Sancho? Minusta tuntuu kuin aivoni
pehmenisivät ja kalloni sulaisi tai kuin hikoilisin kiireestä
kantapäähän! Jos on laita niin, että hikoilen, en kumminkaan hikoile
pelosta, vaikka varmasti uskon, että seikkailu, joka nyt minua odottaa,
on aivan hirmuinen. Jos sinulla on jotakin, millä voin itseäni pyyhkiä,
niin anna tänne, sillä runsas hiki sokaisee silmäni.

Sancho antoi hänelle sanaakaan sanomatta jonkin rievun ja kiitti
samalla Jumalaa, ettei hänen herransa ollut saanut selville asian
oikeata laitaa. Don Quijote pyyhki kasvojaan, riisui kypärin nähdäkseen
mitä oli se, mikä tuntui jäähdyttävän hänen päätänsä, näki kypärin
pohjalla valkoista puuroa, vei sen lähelle nenäänsä, haisteli sitä ja
sanoi:

— Niin totta kuin valtiattareni Dulcinea Tobosolainen elää, olet pannut
tänne kermajuustoja, sinä lurjus, sinä hävytön veijari, sinä kelvoton
aseenkantaja.

Siihen vastasi Sancho aivan tyynesti ja muina miehinä:

— Jos siellä on kermajuustoja, niin teidän armonne on hyvä ja antaa ne
tänne, kyllä minä pistän ne poskeeni... Mutta ei sentään, syököön ne
piru, sillä hän ne on varmaan sinne pannut. Uskaltaisinko minä liata
teidän armonne kypäriä? Oikeata miestäpä osasitte syyttää semmoisesta
riettaudesta! Totisesti, armollinen herra, täytyy minullakin, mikäli
Jumalan mieleenjohdatuksesta ymmärrän, olla noitia, jotka vainoavat
minua, koska olen teidän armonne palvelija ja jäsen, ja ne ovat varmaan
panneet kypäriin tuon sotkun kiihdyttääkseen kärsivällisyytenne vihaksi
ja saadakseen teidät tapanne mukaan kolistelemaan kylkiluitani. Mutta
tällä kertaa uskon totisesti, että ovat puskeneet päänsä seinään, sillä
minä luotan herrani hyvään ymmärrykseen ja uskon teidän harkinneen,
ettei minulla ole mitään kermajuustoja, ei maitoa eikä muutakaan
sentapaista, ja että jos olisikin, niin pistäisin sen mieluummin
vatsaani kuin kypäriin.

— Varsin mahdollista — virkkoi Don Quijote.

Hidalgo katseli tätä kaikkea kovin ihmetellen, etenkin, kun Don
Quijote, pyyhittyään päänsä, kasvonsa, partansa ja kypärinsä, pani
kypärin päähänsä, varautui jalustimiin, koetteli miekkaansa, tarttui
peitseen ja sanoi:

— Tulkoon nyt mitä tahansa, minä olen tässä valmiina ottelemaan vaikka
saatanan itsensä kanssa.

Sillävälin saapuivat luo lipuilla varustetut vaunut, joissa ei ollut
muita henkilöitä kuin muulilla ratsastava ajaja ja eräs toinen mies,
joka istui niiden etuosassa. Don Quijote asettui vaunujen tielle ja
kysyi:

— Mihin olette menossa, hyvät miehet? Mitkä vaunut nämä ovat, mitä
niissä kuljetatte ja mitä lippuja nuo ovat?

Siihen vastasi ajomies:

— Vaunut ovat minun, niillä kuljetetaan häkkejä ja niissä kahta villiä
leijonaa, jotka Oranin maaherra lähettää pääkaupunkiin lahjaksi hänen
majesteetilleen; liput ovat meidän herramme kuninkaan lippuja ja ovat
merkkinä siitä, että tässä kuljetetaan jotakin hänelle kuuluvaa.

— Ovatko leijonat suuriakin? — kysyi Don Quijote.

— Niin suuria, — vastasi mies, joka istui vaunujen nokalla — ettei
suurempia eikä, niinkään suuria ole koskaan tuotu Afrikasta Espanjaan;
minä olen leijonanvartia ja olen kuljettanut niitä ennenkin, mutta
en milloinkaan tämmöisiä. Toinen on koiras, toinen naaras; koiras on
tuossa etumaisessa häkissä, naaras toisessa, ja ne ovat nyt nälissään,
koska eivät ole saaneet tänään vielä syödä; suvaitkoon siis teidän
armonne väistyä syrjään, sillä meidän täytyy pian päästä paikkaan,
missä voimme niitä ruokkia.

Siihen vastasi Don Quijote, huulilla pieni hymynhäive:

— Leijonariepujako minulle? Minulleko leijonariepuja, ja juuri nyt?
Jumaliste, nyt saavat nähdä ne herrat, jotka ovat ne tänne lähettäneet,
olenko minä semmoinen mies, joka leijonia säikähtää! Astukaa alas, hyvä
mies, ja koska olette leijonanvartia, avatkaa häkit ja päästäkää ulos
nuo eläimet; minä näytän niille keskellä tätä kenttää, kuka on Don
Quijote Manchalainen, niiden noitien uhalla ja kiusaksi, jotka ovat
lähettäneet ne minua vastaan.

— Kas, kas! — sanoi nyt hidalgo itsekseen. — Kelpo ritarimme osoittaa,
mikä hän on miehiään; kermajuustot ovat varmaan pehmittäneet hänen
kallonsa ja tärvelleet hänen aivonsa.

Samassa tuli Sancho ja sanoi hänelle:

— Armollinen herra, minä pyydän teitä Jumalan tähden estämään herraani
Don Quijotea käymästä näiden leijonain kimppuun; jos hän sen tekee,
niin ne raatelevat meidät kaikki kappaleiksi.

— Onko siis isäntänne niin hullu, — virkkoi hidalgo että pelkäätte ja
uskotte hänen käyvän noiden villipetojen kimppuun?

— Ei hän hullu ole, — vastasi Sancho — mutta uhkarohkea.

— Minä pidän huolen siitä, ettei hän ainakaan nyt ole liian rohkea —
sanoi hidalgo.

Hän meni Don Quijoten luo, joka hoputti leijonanvartiaa avaamaan
häkkejä, ja sanoi hänelle:

— Herra ritari, vaeltavien ritareitten tulee käydä seikkailuihin,
joiden voi toivoa päättyvän onnellisesti, mutta ei semmoisiin, jotka
ovat aivan toivottomia, sillä uhkarohkeudeksi muuttuessaan urhoollisuus
on pikemmin hulluutta kuin miehuutta. Sitäpaitsi nämä leijonat eivät
ole tulleet hyökkäämään teidän armonne kimppuun eivätkä mitään
sellaista kuvittelekaan; ne tuodaan lahjaksi hänen majesteetilleen,
eikä ole hyvä niitä viivyttää tai estää niitten kulkua.

— Herra hidalgo; — vastasi Don Quijote — menkää te vain hoitamaan
houkutuslintuanne ja kelpo portimoanne ja antakaa muitten tehdä, mitä
heille kuuluu. Tämä on minun tehtäväni, ja minä kyllä tiedän, tulevatko
nämä herrat leijonat taistelemaan minua vastaan vai ei.

Hän kääntyi sanomaan leijonanvartialle:

— Piru vieköön, herra lurjus, jos ette heti paikalla avaa häkkejä, niin
minä naulitsen teidät tällä peitsellä vaunuihinne!

Havaitessaan, kuinka päättäväinen tuo asestettu haamu oli, ajomies
sanoi hänelle:

— Armollinen herra, sallikoon teidän armonne hyväntahtoisesti minun
riisua valjaista muulit ja lähteä niiden kanssa turvalliseen paikkaan,
ennenkuin leijonat pääsevät irti; jos ne tappavat muulini, olen tuhon
oma koko iäkseni, sillä minulla ei ole mitään muuta omaisuutta kuin
nämä vaunut ja nämä muulit.

— Voi sinua vähäuskoista! — virkkoi Don Quijote. — Astu alas, riisu
muulisi valjaista ja tee mitä tahdot; kohta saat nähdä, että olet
suotta itseäsi rasittanut ja että olisit voinut jättää sen vaivan
näkemättä.

Ajomies astui alas, riisui kiireesti muulit valjaista, ja
leijonanvartia sanoi kuuluvalla äänellä:

— Olkoot kaikki läsnäolevat todistajinani, että minä avaan häkit ja
päästän irti leijonat vastoin tahtoani ja pakosta ja että ilmoitan
tälle herralle, että kaikki se onnettomuus ja vahinko, jonka nämä
eläimet voivat saada aikaan, tulee hänen laskuunsa samoinkuin minun
palkkani ja kaikki, mitä minulle kuuluu. Te, armolliset herrat,
suvaitkaa lähteä suojaan, ennenkuin avaan häkit; omasta puolestani
tiedän varmaan, etteivät leijonat tee minulle mitään pahaa.

Hidalgo kehoitti Don Quijotea vielä kerran luopumaan sellaisesta hullun
yrityksestä sanoen, että se oli Jumalan kiusaamista. Don Quijote
vastasi hyvin tietävänsä mitä teki. Hidalgo pyysi häntä tarkoin
harkitsemaan sanoen olevansa varma siitä, että hän erehtyi.

— No niin, hyvä herra, — virkkoi Don Quijote ‒ ellei teidän armonne
tahdo olla näkemässä tätä tapausta, josta teidän mielestänne tulee
murhenäytelmä, niin kannustakaa papurikkoanne ja lähtekää turvalliseen
paikkaan.

Tuon kuultuaan Sancho rukoili kyynelet silmissä häntä luopumaan tästä
yrityksestä, johon verrattuna oli ollut pelkkää leikintekoa seikkailu
tuulimyllyjen kanssa, peloittava seikkailu tamppimyllyjen luona ja
sanalla sanoen kaikki ne urotyöt, joita Don Quijote oli eläessään
suorittanut.

— Ottakaa huomioon, armollinen herra, — sanoi Sancho — ettei tässä
ole mitään noituutta eikä mitään sinnepäinkään; minä näet olen nähnyt
häkin ristikon raoista oikean leijonankäpälän ja päättelen siitä, että
leijonan, jolla on semmoinen käpälä, täytyy olla suurempi kuin vuori.

— Pelko voi sen saada näyttämään sinusta suuremmalta kuin puoli
maailmaa — vastasi Don Quijote. Väisty nyt syrjään, Sancho, ja jätä
minut; jos saan tässä surmani, niin muistathan vanhan sopimuksemme:
sinä lähdet Dulcinean luo, ja enempää en sinulle sano.

Hän lisäsi vielä yhtä ja toista, tuhoten kaikki toiveet, että hän voisi
luopua mielettömästä aiheestaan. Viheriäviittainen olisi mielellään
käynyt häntä vastustamaan, mutta huomasi varuksensa huonommiksi eikä
katsonut olevan viisasta käydä ottelemaan hullun miehen kanssa,
sellaiselta Don Quijote hänestä nyt kaikin puolin näytti Don Quijote
kehoitti leijonanvartiaa jälleen joutumaan ja toisti uhkauksensa, ja
hidalgo piti nyt parhaana kannustaa tammaansa. Sancho hoputti harmoansa
ja ajomies muulejaan, ja molemmat pyrkivät vaunujen luota niin kauas
kuin mahdollista, ennenkuin leijonat pääsisivät ulos. Sancho itki
herransa kuolemaa, jonka uskoi tällä kertaa varmasti hänet kohtaavan
leijonain kynsissä, hän kirosi kovaa kohtaloaan ja sanoi onnettomaksi
hetkeä, jolloin oli päättänyt palata hänen palvelukseensa; mutta
itkustaan ja valituksestaan huolimatta hän kumminkin muisti ruoskia
harmoaan päästäkseen loitolle vaunuista. Nähtyään pakenevien ehtineen
jo etäälle leijonanvartia pyysi ja varoitti Don Quijotea samoinkuin
oli aikaisemmin häntä pyytänyt ja varoittanut, ja Don Quijote vastasi
sanoen kyllä kuulevansa hänen sanansa, mutta samalla kehoittaen häntä
luopumaan enemmästä vaivasta, koska se ei mitään hyödyttänyt, ja
pitämään vain kiirettä.

Leijonanvartian avatessa ensimmäistä häkkiä Don Quijote harkitsi,
oliko ehkä parempi suorittaa taistelu jalkaisin eikä ratsain, ja
päätti vihdoin käydä siihen jalkaisin, koska pelkäsi Rocinanten voivan
säikkyä leijonain ilmaantuessa näkyviin. Senvuoksi hän hyppäsi alas
satulasta, heitti pois peitsen, otti kilven käsivarrelleen, paljasti
miekkansa ja lähti ihmeen päättäväisesti ja pelottomin sydämin
astelemaan eteenpäin kohti vaunuja sulkeutuen koko sydämestään Jumalan
ja myös valtiattarensa Dulcinean suojelukseen. Ja tulee tietää, että
tämän todenperäisen historian kirjoittaja tähän kohtaan ehdittyään
huudahtaa näin: »Oi sinä rohkea Don Quijote Manchalainen, jonka
pelottomuutta ei voida kyllin kiittää, sinä kuvastin, jossa voivat
katsella itseään kaikki maailman urhot, sinä toinen ja uusi Manuel
de León,[41] joka oli Espanjan ritarien kunnia ja ylpeys! Millaisin
sanoin voinkaan kertoa tästä sinun hirvittävästä sankarityöstäsi tai
millaisin lausein voin sen tehdä uskottavaksi tuleville aikakausille,
tai mitä sellaisia ylistyssanoja onkaan, jotka sopisivat sinuun
olkoot ne kuinka ylenpalttisia tahansa? Jalkaisin, yksin, säikkymättä
ja pelottomana, kädessäsi vain miekka eikä sekään mikään hieno
toledolainen, käsivarrellasi kilpi, joka ei ole erinomaisen kiiltäväksi
hiottua terästä, sinä seisot siinä odottaen kahta kaikkein villeintä
leijonaa, mitä Afrikan metsät ovat milloinkaan kasvattaneet. Ylistäkööt
sinua sinun omat tekosi, sinä urhea Manchalainen; minä jätän ne tässä
omaan täyteen arvoonsa, sillä minulta puuttuu sanoja niiden maineen
kuuluttamiseksi.»

Siihen päättyi tekijän huudahdus ja hän lähti jatkamaan esitystään
solmien jälleen historiansa langan seuraavaan tapaan. Nähtyään
Don Quijoten jo asettuneen taisteluasentoon ja huomattuaan, että
hänen täytyi päästää ulos koirasleijona, jollei mielinyt joutua
kokemaan närkästyneen ja uhkarohkean ritarin vihaa, leijonanvartia
avasi ensimmäisen häkin, missä, kuten sanottu, oli koirasleijona,
erinomaisen suuri ja näöltään peloittava ja ruma. Ensi työkseen se
piehtaroi häkissään, jonka ovi oli avattu, ojensi käpäläänsä ja
oikoi koko ruumistaan; sitten se avasi kitansa, haukotteli pitkään
ja nuoli kielellään, joka riippui suusta melkein kaksi korttelia,
pölyn silmistään ja pesi naamansa. Sen tehtyään se pisti päänsä ulos
häkistä ja katseli joka puolelle silmillä, jotka hehkuivat kuin tuliset
hiilet. Tämä näky olisi varmaan voinut saattaa kauhun valtaan kaikkein
uhkarohkeimmankin, mutta Don Quijote katseli vain jäykästi leijonaa
toivoen sen hyppäävän alas vaunuista ja käyvän kimppuun, jotta hän
saisi ruhjoa sen käsissään riekaleiksi.

Näin pitkälle meni hänen ennenkuulumattoman hulluutensa ylenpalttisuus.
Mutta jalo leijona, joka esiintyi pikemmin leppoisasti kuin kopeasti,
ei välittänyt mitään lapsellisista eleistä ja uhmailusta, vaan
katseli, kuten sanottu, puolelle ja toiselle, kääntyi sitten, näytti
Don Quijotelle takalistonsa ja lähti aivan tyynesti ja rauhallisesti
takaisin häkkiinsä paneutuen jälleen makaamaan. Tämän nähtyään Don
Quijote käski leijonanvartiaa lyömään ja ärsyttämään otusta, jotta se
lähtisi ulos.

— Sitä en tee; — vastasi leijonanvartia — jos näet sitä ärsytän, niin
se raatelee ensinnä minut kappaleiksi. Tyytyköön teidän armonne, herra
ritari, siihen, mitä olette jo tehnyt, sillä suurempaa urhoollisuutta
ei voida keneltäkään vaatia, ja älkää huoliko koetella onneanne
toista kertaa. Häkin ovi on auki, leijonalla on vapaa valta lähteä
ulos tai olla lähtemättä; mutta koska se ei ole vielä lähtenyt, ei se
tule lähtemäänkään koko päivänä. Teidän armonne jalo pelottomuus on
tullut riittävästi ilmi; kukaan urhea soturi (mikäli minä ymmärrän)
ei ole velvollinen muuhun kuin haastamaan taisteluun vihollisensa ja
odottamaan häntä avoimella kentällä; jos vastustaja ei saavu, niin
häpeä kohtaa häntä, ja odottava saa voitonseppeleen.

— Se on totta; — vastasi Don Quijote — sulje, hyvä ystävä, häkin ovi
ja anna minulle niin hyvin kuin suinkin voit todistus siitä, mitä
olet nähnyt minun tässä tekevän, nimittäin, että sinä avasit leijonan
häkin, että minä sitä odotin, mutta että se ei tullut ulos, että odotin
sitä vieläkin, ettei se sittenkään tullut ja että se palasi häkkiinsä
paneutuen sinne makuulle. Enempää ei minulta voida vaatia, ja hiiteen
nyt noituudet, ja Jumala varjelkoon oikeutta ja totuutta ja totista
ritariutta. Sulje nyt häkki, kuten sanoin, niin minä annan sillä aikaa
paenneille ja poissaoleville merkkejä, kutsuen heitä kuulemaan, kuinka
kerrot tästä urotyöstä.

Leijonanvartia teki niin, Don Quijote pisti peitsen päähän rievun,
jolla oli pyyhkinyt kasvoistaan juustonheraa, ja alkoi kutsua toisia,
jotka yhä pakenivat alinomaa taakseen vilkuen, kaikki yhdessä joukossa
ja hidalgon ajamina. Nähtyään valkoisen rievun liehuvan Sancho sanoi:

— Minut saa tappaa, jollei herrani ole voittanut noita petoja, koska
hän kutsuu meitä luokseen.

Kaikki pysähtyivät ja huomasivat, että merkinantaja oli Don Quijote;
heidän pelkonsa hiukan hälveni, ja he palasivat hiljalleen, kunnes
kuulivat selvästi Don Quijoten huudot. Vihdoin he tulivat takaisin
vaunujen luo, ja heidän tultuaan Don Quijote sanoi ajomiehelle:

— Valjastakaa, hyvä mies, taas muulinne ja jatkakaa matkaanne, ja sinä,
Sancho, anna hänelle ja leijonanvartialle kaksi dukaattia korvaukseksi
siitä, että ovat viipyneet minun tähteni.

— Minä annan ne mielelläni; — vastasi Sancho — mutta kuinka on
leijonain käynyt? Ovatko ne kuolleet vai ovatko vielä elossa?

Leijonanvartia kertoi nyt seikkaperäisesti ja silloin tällöin pysähtyen
taistelun kulun, liioitellen Don Quijoten urheutta niin paljon kuin
suinkin voi ja osasi, sanoi, että leijona oli Don Quijoten nähdessään
säikähtänyt niin kovin, ettei halunnut eikä uskaltanut lähteä ulos
häkistään, vaikka hän oli pitänyt ovea avoimia kauan aikaa. Sitten
hän oli sanonut ritarille, että olisi Jumalan kiusaamista, jos
ärsytettäisiin leijonaa, kuten hän oli tahtonut, jotta se väkisinkin
joutuisi lähtemään ulos, ja ritari oli vastahakoisesti ja aivan vastoin
tahtoaan sallinut, että ovi jälleen suljettiin.

— Mitä sinä tästä arvelet, Sancho? — kysyi Don Quijote. — Onko
semmoista noituutta, joka tehoaa todelliseen urhoollisuuteen? Noidat
voivat tosin riistää minulta hyvän onnen, mutta rohkeuden ja miehuuden
riistäminen on mahdotonta.

Sancho antoi dukaatit, ajomies valjasti juhtansa, leijonanvartia
suuteli Don Quijoten käsiä saamastaan lahjasta ja lupasi kertoa hänen
sankarillisen tekonsa itse kuninkaalle, kunhan ehtisi pääkaupunkiin.

— Jos hänen majesteettinsa sattuu kysymään, kuka sen teki, niin
vastatkaa hänelle, että se oli _Leijonaritari_; minä näet tahdon
tästä hetkestä muuttaa ja vaihtaa sellaiseksi nimeni, joka on ollut
_Murheellisen hahmon ritari_, ja minä noudatan tällöin vaeltavien
ritareitten vanhaa tapaa; he näet vaihtoivat nimeä milloin hyväksi
näkivät ja milloin se heille sopi.

— Vaunut jatkoivat matkaansa, ja Don Quijote, Sancho ja
Viheriäviittainen lähtivät hekin kulkemaan eteenpäin.

Don Diego de Miranda ei ollut koko tänä aikana virkkanut sanaakaan,
koska oli yksinomaan tarkannut ja kuunnellut Don Quijoten tekoja
ja sanoja pitäen häntä viisaana hulluna eli hulluna, joka suuresti
muistutti järjissään olevaa ihmistä. Hän ei ohut vielä tullut tuntemaan
Don Quijoten historian edellistä osaa; jos hän olisi sen lukenut, ei
hän olisi enää ihmetellyt hänen tekojaan ja puheitaan, koska olisi
siten saanut tietää, mitä lajia hänen hulluutensa oli. Mutta hän ei
sitä tuntenut, ja siksi hän piti ritaria milloin viisaana, milloin
hulluna koska kaikki, mitä ritari lausui, oli järkevää, sievää ja hyvin
esitettyä, mutta kaikki, mitä hän teki, tyhmänrohkeata ja typerää.
Hidalgo ajatteli: »Voiko olla mitään suurempaa hulluutta kuin että
mies pukee päähänsä kypärin, joka on täynnä kermajuustoa, ja sitten
luulee noitien pehmittäneen hänen pääkoppansa? Ja onko mitään suurempaa
uhkarohkeutta ja mielettömyyttä kuin se, että tahtoo väkisinkin käydä
taistelemaan leijonia vastaan?» Don Quijote keskeytti nämä hänen
mietteensä ja tämän yksinpuhelun sanoen hänelle:

— Aivan varmaan, herra Don Diego de Miranda, teidän armonne pitää minua
mielettömänä ja hulluna miehenä. Eikä ihmekään, vaikka niin on laita,
sillä tekoni eivät voi mitään muuta todistaa. Kaikesta huolimatta
tahdon kumminkin teidän armollenne huomauttaa, etten ole niin hullu
enkä vähämielinen kuin varmaan olen teistä näyttänyt olevan. Urhea
ritari esiintyy kuninkaansa nähden edukseen, kun hän tuimasti iskee
raivokasta härkää suurella areenalla hyvin onnistuen yrityksessään;
edukseen esiintyy myös ritari, kun hän loistavissa varuksissa kiitää
yli tanteren iloisessa kilpaleikissä, naisten häntä katsellessa, ja
edukseen esiintyvät kaikki ritarit, jotka sotaisissa harjoituksissa
tai muissa semmoisissa askareissa huvittavat, ilahduttavat ja, jos
niin voi sanoa, kunnialla kaunistavat ruhtinaittensa hoveja, mutta
enemmän kuin kukaan näistä esiintyy edukseen vaeltava ritari, joka
liikkuu erämaissa, autioissa seuduissa, tienristeyksissä, metsissä
ja vuorilla etsimässä vaarallisia seikkailuja aikoen saattaa ne
onnelliseen ja suotuisaan päätökseen vain saavuttaakseen loistavaa ja
katoamatonta kunniaa; enemmän edukseen, sanon minä, esiintyy vaeltava
ritari, auttaessaan jotakin leskeä jossakin asumattomassa seudussa,
kuin joku hoviritari imarrellessaan suuressa kaupungissa jotakin nuorta
tyttöä. Kaikilla ritareilla on oma erikoinen toimensa: hovilainen
palvelkoon naisia, luokoon upeilla puvuillaan loistoa kuninkaansa
hoviin, kestitköön köyhiä ritareita pöytänsä runsaudella, järjestäköön
taistoleikkejä, pitäköön turnajaisia, osoittautukoon ylevämieliseksi,
anteliaaksi ja komeutta rakastavaksi, mutta ennen kaikkea hyväksi
kristityksi; siten hän täyttää hänelle määrätyt velvollisuudet. Mutta
vaeltava ritari käyköön maailman kaukaisimmilla kulmilla, tunkeutukoon
kaikkein salaperäisimpiin sokkeloihin, ryhtyköön alinomaa mahdottomilta
näyttäviin yrityksiin, sietäköön asumattomilla autiomailla auringon
polttavaa hellettä sydänkesällä ja talvella tuulten ja pakkasten
ankaraa tuimuutta, älkööt häntä peloittako leijonat, älkööt kauhistako
hirviöt tai säikyttäkö louhikäärmeet, sillä edellisten etsiminen,
jälkimmäisten kimppuun hyökkääminen ja niiden kaikkien voittaminen
on hänen tärkeimpänä ja varsinaisena toimenaan. Koska nyt on minun
osakseni tullut kuulua vaeltavien ritareitten joukkoon, en voi olla
ryhtymättä kaikkeen, mikä mielestäni kuuluu ammattini piiriin, ja
niinmuodoin oli selvä velvollisuuteni hyökätä leijonain kimppuun
niinkuin vastikään hyökkäsin, vaikka ymmärsin sen olevan suunnatonta
uhkarohkeutta; minä näet tiedän hyvin, mitä on urhoollisuus, että se on
hyve kahden pahan äärimmäisyyden, pelkuruuden ja uhkarohkeuden välillä;
mutta vähempi onnettomuus on, jos urhoollinen kohoo uhkarohkeuden
rajoille kuin jos hän painuu pelkuruuden rajaviivalle Samoinkuin
tuhlaavaisen on helpompi olla antelias kuin saiturin, samoin on
uhkarohkean helpompi esiintyä todella urhoollisena kuin pelkurin kohota
todelliseen urhoollisuuteen. Ja mitä tulee seikkailujen etsimiseen
saatte uskoa, armollinen herra Don Diego, että tuhoon johtaa pikemmin
liiallinen varovaisuus, sillä paremmalta kuuluu, jos sanotaan: »Tuo
ritari on uhkarohkea ja uskalias», kuin jos sanotaan: »Tuo ritari on
arka ja pelkuri.»

— Minä tunnustan, herra Don Quijote, — vastasi Don Diego — että kaikki,
mitä teidän armonne on sanonut ja tehnyt, on hyvin punnittu itse järjen
omalla vaa'alla, ja minä olen sitä mieltä, että vaeltavan ritarikunnan
asetukset ja lait, vaikka ne häviäisivätkin, löytyisivät teidän armonne
povesta, joka on niiden luonnollinen säiliö ja varastopaikka. Mutta
pitäkäämme nyt kiirettä, sillä on kohta myöhä, ja koettakaamme ehtiä
kylääni ja talooni, missä teidän armonne voi levätä kokemiensa vaivojen
jälkeen; vaikka näet suorittamanne työ ei ole rasittanut ruumistanne,
on se kumminkin ollut sielun rasitus, joka monesti saattaa ruumistakin
uuvuttaa.

— Minä pidän tarjoustanne erinomaisena suosiona ja armonosoituksena,
herra Don Diego — vastasi Don Quijote.

He hoputtivat ratsujaan entistä enemmän, ja kello saattoi olla kaksi
iltapuolella, kun he saapuivat kylään ja taloon, missä asusti Don
Quijoten _Viheriänviitan ritariksi_ nimittämä Don Diego.




Kahdeksastoista luku.

Siitä, mitä Don Quijotelle sattui Viheriänviitan ritarin linnassa eli
talossa, sekä muista merkillisistä asioista.


Don Quijote huomasi Don Diego de Mirandan talon sangen tilavaksi, kuten
maalaisasumukset yleensä; portinpäällä tien puolella nähtiin vaakuna,
tosin hakkaamattomaan kiveen veistetty, sisäpihalla oli viinivarasto,
porttikäytävässä ovi kellariin ja yltympäri suuri määrä saviruukkuja,
jotka olivat peräisin Tobososta ja senvuoksi herättivät Don Quijoten
mielessä hänen noidutun ja toiseen hahmoon muutetun Dulcineansa
muiston. Hän huokasi ja lausui, ollenkaan ajattelematta mitä sanoi ja
läsnäolevista välittämättä:

    Oi aarteet, jotka tuskia vain toitte,
    vaikk' onnen antaa löytäjälle voitte.[42]

— Oi te tobosolaiset ruukut,[43] kuinka olettekaan johdattaneet
mieleeni katkerimman tuskani ihanimman aarteen!

Tuon kuuli Don Diegon poika, runoilija-ylioppilas, joka oli äitinsä
kanssa tullut häntä tervehtimään, ja äiti ja poika hämmästyivät kovin
nähdessään Don Quijoten merkillisen hahmon. Ritari astui heti alas
Rocinanten selästä ja meni erittäin kohteliaasti pyytämään rouvan kättä
suudeltavakseen. Don Diego sanoi:

Toivottakaa, puolisoni, ystävällisesti kuten ainakin, tervetulleeksi
Don Quijote Manchalainen, joka on tässä edessänne, vaeltava ritari ja
urhoollisin ja älykkäin, mitä maailmassa on.

Talon rouva, jonka nimi oli Doña Cristina, otti hänet vastaan erittäin
rakastettavasti ja kohteliaasti, ja Don Quijote vastasi hänelle sangen
älykkäästi ja soveliain sanoin. Sitten hän vaihtoi suunnilleen samat
kohteliaisuudet ylioppilaan kanssa. Kuultuaan Don Quijoten puhuvan tämä
piti häntä älykkäänä ja teräväjärkisenä miehenä.

Tässä kohden historiamme kirjoittaja kuvailee seikkaperäisesti Don
Diegon taloa kertoen, mitä kaikkea on varakkaan maalais-aatelismiehen
kartanossa; mutta tämän historian kääntäjä katsoi, soveliaaksi vaieten
sivuuttaa ne ja muut samanlaiset yksityisseikat, koska ne eivät oikein
soinnu historiamme varsinaiseen tarkoitukseen; sen voima näet on
pikemmin sen todenperäisyydessä kuin joutavissa sivuseikoissa.

Don Quijote vietiin nyt saliin, missä Sancho riisui häneltä varukset,
niin että hänen ylleen jäivät vain roimahousut ja säämiskäinen
ihonuttu, jonka ruosteiset varukset olivat kokonaan lianneet;
hänen leveä kauluksensa oli tärkkäämätön ja vailla pitsireunusta,
kuten ylioppilailla; pehmeästä nahasta tehdyt säärystimet olivat
taatelinväriset ja kengät vahalla voidellut. Hän vyötti vyölleen hyvän
miekkansa, joka riippui hylkeennahkaisessa olkavyössä, koska hänen
väitetään monen vuoden aikana poteneen munuaiskipuja;[44] sitten hän
heitti hartioilleen hienosta harmaasta verasta tehdyn viitan, mutta
ennen kaikkea hän pesi päänsä ja kasvonsa käyttäen vettä viisi tai
kuusi ämpäriä (ämpärien lukumäärään nähden tiedonannot ovat hiukan
erilaiset), mutta vesi oli sittenkin yhä heranväristä, kiitos olkoon
Sanchon ahneuden ja sen, että hän oli ostanut noita onnettomia
kermajuustoja, jotka olivat hänen isäntänsä niin sievästi saippuoineet.
Tässä asussa, siron arvokkaasti ja ryhdikkäästi, Don Quijote sitten
lähti toiseen saliin, missä ylioppilas odotti häntä keskustellakseen
hänen kanssaan, kunnes pöytä katettaisiin. Rouva Doña Cristina näet
halusi niin ylhäisen vieraan taloon saavuttua osoittaa, että hän osasi
ja voi hyvin kestitä talossa käyviä.

Don Quijoten vielä riisuessa varuksiaan oli Don Lorenzo (se näet oli
Don Diegon pojan nimi) saanut tilaisuutta kysyä isältään:

— Kuka onkaan tuo ritari, jonka teidän armonne on tuonut kotiin. Me
näet ihmettelemme kovin, minä ja äitini, hänen nimeään, ulkomuotoaan ja
sitä, että hänen sanotaan olevan vaeltava ritari.

— En tiedä, mitä sinulle vastaisin, poikani; — virkkoi Don Diego —
voin sanoa ainoastaan, että olen nähnyt hänen tekevän tekoja, jotka
sopisivat maailman suurimmalle hullulle, ja kuullut hänen puhuvan niin
älykkäästi, että hänen tekojensa aikaansaama vaikutelma kerrassaan
häipyi pois. Puhuttele sinä nyt häntä, tunnustele hänen ymmärryksensä
valtimoa ja arvostele itse älykkäänä miehenä, onko hän viisas vai
hullu, vaikka minä, totta puhuen, pidän häntä pikemmin hulluna kuin
viisaana.

Tätä kehoitusta noudattaen Don Lorenzo meni, kuten jo mainittiin,
juttelemaan Don Quijoten kanssa, ja heidän keskustellessaan Don Quijote
sanoi Don Lorenzolle muun muassa:

— Teidän isänne, herra Don Diego de Miranda, on minulle maininnut
teidän armonne harvinaisista kyvyistä ja teräväjärkisyydestä ja ennen
kaikkea, että olette suuri runoilija.

— Runoilija voin kyllä olla, — vastasi Don Lorenzo mutta en suinkaan
mikään suuri runoilija. On totta, että jossakin määrin ihailen runoutta
ja mielelläni luen hyvien runoilijoiden teoksia, mutta siitä syystä
minua ei suinkaan voida nimittää suureksi runoilijaksi, kuten isäni
tekee.

‒ Vaatimattomuutenne miellyttää minua, — vastasi Don Quijote — sillä ei
ole yhtään runoilijaa, joka ei ole vaatelias ja luule olevansa maailman
suurin runoilija.

— Ei ole sääntöä ilman poikkeusta; — virkkoi Don Lorenzo — voi näet
olla sellaisiakin, jotka ovat todellisia runoilijoita eivätkä niin
ajattele.

— Niitä on vähän; — vastasi Don Quijote — mutta sanokaa nyt minulle,
millaisia säkeitä te nykyisin sepitätte; teidän arvoisa isänne
näet mainitsi minulle, että ne teitä hiukan huolestuttavat ja
ajatteluttavat. Jos kysymyksessä on jokin nelisäkeinen selitysruno,
niin minä, joka olen semmoisiin hieman perehtynyt, mielelläni sen
kuulisin; jos on kysymyksessä kirjallinen kilpailu, niin yrittäköön
teidän armonne voittaa toisen palkinnon; ensimmäisen palkinnon näet
vie aina joku suosittu tai ylhäinen henkilö, mutta toinen voitetaan
todellisen ansion nojalla, joten kolmas palkinto oikeastaan tulee
olemaan toinen ja ensimmäinen niinmuodoin oikeastaan kolmas, aivan
samoin kuin lisensiaattitutkinnoissa yliopistoissa; mutta kaikesta
huolimatta on ensimmäisen palkinnon voittaja sangen huomattava henkilö.

— Toistaiseksi — sanoi Don Lorenzo itsekseen en voi pitää teitä
hulluna; mutta kuunnelkaamme enemmän.

Hän sanoi Don Quijotelle:

— Minusta näyttää, että teidän armonne on opiskellut korkeakouluissa;
minkä tieteen luentoja olette kuunnellut?

— Vaeltavan ritarikunnan, — vastasi Don Quijote — joka on yhtä
oivallinen tiede kuin runous, jopa hiukan parempikin.

— Minä en tiedä, mikä tiede se on, — virkkoi Don Lorenzo — enkä ole
toistaiseksi kuullut koskaan siitä puhuttavan.

— Se on tiede, — virkkoi Don Quijote — joka sisältää maailman kaikki
tai ainakin useimmat tieteet, sillä sen harjoittajan täytyy olla
lainoppinut ja tuntea sekä henkilö- että esineoikeuden lait voidakseen
antaa kullekin, mitä hänelle kuuluu; hänen täytyy olla teologi
voidakseen milloin tahansa vaadittaessa tehdä selkoa tunnustamastaan
kristillisestä uskosta, hänen täytyy olla lääkäri ja varsinkin
kasvientuntija voidakseen asumattomissa seuduissa ja erämaissa tuntea
ne yrtit, jotka kelpaavat haavojen lääkitsemiseen, sillä vaeltava
ritari ei voi lähteä jokaisen ottelun jälkeen etsimään haavojensa
parantajaa; hänen täytyy olla astronomi voidakseen tähtien asemasta
tietää, kuinka monta yön hetkeä on kulunut, missä osassa maailmaa ja
missä vyöhykkeessä hän kulloinkin on; hänen tulee olla matematiikkaan
perehtynyt, sillä hän tarvitsee tätä tiedettä alinomaa; ja koska
on itsestäänselvää, että hänen täytyy olla kaikilla kristillisillä
ja kardinaalisilla hyveillä[45] kaunistettu, sivuutan ne enemmittä
puheitta, siirryn toisiin, vähäpätöisempiin seikkoihin ja huomautan,
että hänen täytyy osata uida yhtä hyvin kuin Kala-Nicolas[46] eli
Nicolao; hänen täytyy osata kengittää hevonen ja valmistaa satula
ja ohjakset ja, palatakseni siihen, mistä lähdin hänen tulee olla
uskollinen Jumalalle ja valtiattarelleen, hänen tulee olla siveä
ajatuksissaan, kohtelias puheissaan, aulis auttamaan, urhoollinen
teoissaan, kärsivällinen vaivoissaan, armelias hädänalaisille ja
vihdoin voimallinen totuuden puolustaja, vaikka se vaatisi hänen
henkensä. Kaikki nämä tärkeät ja vähäpätöiset ominaisuudet muodostavat
yhdessä vaeltavan ritarin, ja tästä teidän armonne, herra Don Lorenzo,
voi nähdä, opiskeleeko ritari joutavaa tiedettä siihen perehtyessään
ja sitä harjoittaessaan ja eikö sitä voida asettaa kaikkein parhaitten
kymnaaseissa ja korkeakouluissa opetettujen tieteitten rinnalle..

— Jos on laita niinkuin sanotte, — virkkoi Don Lorenzo — niin minä
sanon, että tämä tiede on kaikkia muita parempi.

— Mitä tarkoitatte saneessanne: jos on niin laita? — kysyi Don Quijote.

— Minä tarkoitan, — sanoi Don Lorenzo — että epäilen, onko koskaan
ollut ja onko olemassa semmoisilla hyveillä kaunistettuja vaeltavia
ritareita.

— Minä olen jo monesti sanonut ja sanon nyt jälleen, — vastasi Don
Quijote — että suurin osa ihmisiä maailmassa luulee, ettei vaeltavia
ritareita ole ollut olemassakaan, ja koska minusta näyttää, että on
aivan turhaa vaivaa (kuten kokemus on minulle monet kerrat osoittanut)
yrittää saada heitä toisin uskomaan, ellei itse taivas ihmeen nojalla
heille osoita, että semmoisia ritareita on ollut ja on olemassa,
en halua nyt kuluttaa aikaa hälventääkseni teidän armonne mielestä
harhaluuloa, johon monet muut tekevät itsensä vikapäiksi teidän
kanssanne. Tahdon vain rukoilla taivasta vapautta maan teidät siitä
erehdyksestä ja antamaan teidän oivaltaa, kuinka hyödyllisiä ja
välttämättömiä vaeltavat ritarit olivat maailmassa menneinä aikoina
ja kuinka otollisia he olisivat nykyisenä aikana, jos heitä vielä
nyt käytettäisiin; mutta nyt rehoittavat ihmissuvun syntien tähden
laiskuus, joutilaisuus, hekuma ja ylellisyys.

— Nyt vieraamme pillastui; — mietti Don Lorenzo mielessään — mutta
merkillinen hullu hän sittenkin on, ja minä olisin mieletön raukka,
jollen sitä ymmärtäisi.

Siihen loppui heidän keskustelunsa, sillä heidät kutsuttiin
aterialle. Don Diego kysyi pojaltaan, oliko hän saanut selkoa vieraan
mielentilasta. Hän vastasi:

— Sitä eivät voi saada selville hänen hulluutensa sekavasta käsialasta
kaikki maailman lääkärit ja parhaat kirjoittajatkaan; hän on ilmetty
hullu, jolla on alinomaa valoisia hetkiä.

He kävivät pöytään, ja ateria oli sellainen kuin Don Diego oli
matkalla sanonut vieraillensa aterian yleensä olevan: moitteeton,
runsas ja maukas; mutta suurinta nautintoa tuotti Don Quijotelle koko
talossa vallitseva ihmeellinen hiljaisuus, joka sai sen muistuttamaan
kartusiaaniluostaria. Kun ruoka-astiat sitten oli korjattu pois,
pöytärukous luettu ja kädet pesty, kehoitti Don Quijote hartaasti
Don Lorenzoa lukemaan ne säkeet, jotka hän oli sepittänyt kirjasista
kilpailua varten. Don Lorenzo vastasi:

— En tahdo näyttää niiden runoilijain kaltaiselta, jotka kieltäytyvät
lausumasta säkeitään, kun heitä pyydetään niin tekemään, ja syytävät
niitä suustaan ylen paljon, kun kukaan ei sitä halua, ja senvuoksi luen
tässä runoni, josta en toivo mitään palkintoa, koska olen sepittänyt
sen ainoastaan harjoituksen vuoksi.

— Eräs ystäväni, älykäs mies, — virkkoi Don Quijote — oli sitä mieltä,
ettei kenenkään pidä nähdä vaivaa sepittämällä selitysrunoja, ja syynä
hän sanoi olevan, ettei semmoinen runo voi milloinkaan olla aiheensa
veroinen ja että se usein, jopa kaikkein useimmissa tapauksissa,
harhautuu pois selitettävien säkeitten suunnasta ja tarkoituksesta.
Sitäpaitsi hän huomautti, että semmoisen runon lait ovat ylen ankarat,
koska eivät suvaitse mitään kysymystä, eivät salli käytettävän sanoja
hän sanoi tai aion sanoa, kieltävät muuttamasta teonsanaa nimisanaksi,
lausumasta toisin ajatusta sekä asettavat suuren määrän muita esteitä
ja vaikeuksia, jotka kahlehtivat runon sepittäjää, kuten teidän armonne
varmaan tietää.

— Totisesti, herra Don Quijote, — sanoi Don Lorenzo — olisin mielelläni
huomannut teidän latinassanne jonkin virheen, mutta se oli mahdotonta,
sillä te luiskahdatte käsistäni kuin ankerias.

— En ymmärrä, — vastasi Don Quijote — mitä teidän armonne sanoo,
enempää kuin sitäkään, mitä tarkoitatte puhuessanne luiskahtamisestani.

— Selitän seikan kohta; — vastasi Don Lorenzo mutta kuunnelkoon teidän
armonne nyt säkeitäni ja niiden aihetta. Ne kuuluvat näin:

              AIHE.

    Jos palais aika entinen,
    jos toivoni ei turha ois,
    ah, saapuis aika nopeemmin,
    se, mikä kaiken jälkeen on.

              SELITYSRUNO.

    Pois haihtui, häipyi lailla harhaili
    jo riemu mulle antamas,
    oi Onnetar — sun lahjas parhain,
    tuo onnenaika autuas,
    niin multa riistettiin jo varhain.
    Nyt jään sun jalkais juurehen,
    oi Onnetar, näin anoen:
    suo entisaika pyytäjälleen,
    sill’ autuas ois elo jälleen,
    _jos palais aika entinen_.

    En ano maineen seppelettä,
    en pyri muuhun kunniaan,
    kun sen vain varmaan tiedän, että
    ma takaisin sen muiston saan;
    sen jälkeen olen pyytehettä.
    Sen ilon, jonka veit sä pois,
    ah, Onnetar, jos saada vois,
    se viihtäis tuskieni tulta:
    oi jospa armon saisin suita,
    _jos toivoni ei turha ois_.

    Mut mitä pyydän, tiedän kyllä,
    on täyttää silti mahdoton.
    Ei toivo täyty pyytelyllä,
    sill' aikaan, joka mennyt on,
    ei mainen mahti enää yllä.
    Näät aika rientää kuitenkin
    pois siivin kevein, siuhuvin,
    ja turhaan silloin pyynnöt kaikaa:
    ah, saispa nähdä entisaikaa,
    _ah, saapuis aika nopeemmin_.

    Niin toivo, pelko vuoroin ajaa
    mun sieluani palavaa
    päin riemun, epätoivon rajaa,
    ja usein toivon kuolemaa,
    tuot' ainokaista vapahtajaa.
    Vois tuta kuolintuomion,
    mutt' ois se teko maltiton
    — näät mietteistäni ottain selon
    ma tunnen, että tuottaa pelon
    _se, mikä kaiken jälkeen on_.

Kun Don Lorenzo oli lukenut runonsa loppuun, nousi Don Quijote
seisomaan, tarttui Don Lorenzon oikeaan käteen ja lausui kuuluvalla
äänellä, melkein huutaen:

— Kaikkein korkeimpain taivaitten nimessä, jalo nuorukainen, minä
vakuutan, että olette maailman mainioin runoilija ja ansaitsette
laakeriseppeleen, ei sitä, jonka tarjoaa Kypros ja Gaeta, kuten sanoo
eräs runoniekka, jolle Jumala anteeksi antakoon, vaan sen, jonka
tarjoaisivat Ateenan akatemiat, jos olisivat vielä olemassa, ja
jonka voivat teille antaa nykyiset Parisin, Bolognan ja Salamancan
yliopistot! Jos tuomarit eivät myönnä teille ensimmäistä palkintoa,
niin suokoon Jumala, että Phoibos ampuu heidät nuolillaan kuoliaiksi
ja etteivät Muusat milloinkaan astu heidän kynnystensä yli. Suvaitkaa
lukea minulle, hyvä herra, joitakin pitempiä säkeitä; minä näet haluan
kaikin puolin tunnustella teidän ihailtavan neronne valtimoa.

Eikö ole mainiota, että Don Lorenzo, kuten väitetään, oli kovin
iloissaan, kun kuuli Don Quijoten kiitoksen, vaikka piti häntä hulluna?
Oi sinä imartelun voima, kuinka laajalle aiotutkaan, ja kuinka avarat
ovatkaan mieluisan valtasi rajat! Tämän todisti oikeaksi Don Lorenzo,
sillä hän suostui heti täyttämään Don Quijoten pyynnön ja toivomuksen
ja lausui tämän tarinan eli historian Pyramosta ja Thisbestä.

              SONETTI.

    Sai seinän halkeamaan neito nuori,
    hän lempeen sytti uljaan Pyramon;
    ja Kypron jättäin Amor matkaan suori:
    tie outo, ahdas nähtävä näät on.

    On aukko äänetön kuin hautakuori,
    ei sanat mahdu pieneen rakohon,
    vain sielut kuiskii — mahtavinkin vuori
    on rakkauden eessä voimaton.

    Mut kaipuu varomattomuuteen johtaa,
    käy neito nautinnoita hakemaan,
    ja tiellä julma kuolo hänet kohtaa.

    Näin heidät tapaa kohtalonsa sama,
    ja surmaa, peittää, nostaa kunniaan
    yks miekka, sama hauta, muisto sama.

— Kiitetty olkoon Jumala, — sanoi Don Quijote kuultuaan Don Lorenzon
sonetin — että olen lukemattomien raadollisten runoilijoiden joukosta
löytänyt yhden niin täydellisen runoilijan kuin te, armollinen herra;
taidokkaasti sepittämänne sonetti on sen minulle osoittanut.

Don Quijote viipyi neljä päivää Don Diegon talossa, missä häntä
kestittiin mitä parhaimmin. Tämän ajan kuluttua hän pyysi lupaa
saada matkustaa pois selittäen olevansa isännälle kiitollinen hänen
talossaan nauttimastaan suosiosta ja vieraanvaraisuudesta, mutta
lisäten, ettei vaeltavien ritareitten sopinut viettää pitkiä aikoja
joutilaisuudessa ja mukavassa elämässä ja että hänkin senvuoksi
tahtoi lähteä täyttämään tehtäväänsä, etsimään seikkailuja, joita
oli kuullut niillä tienoilla olevan runsaasti ja joissa hän toivoi
voivansa kuluttaa aikaa, kunnes Zaragozassa pidettäisiin turnajaiset,
jotka olivat hänen matkansa varsinainen päämäärä. Sitä ennen hänen
piti vielä astua alas Montesinon[49] luolaan, josta näillä seuduilla
kerrottiin niin paljon ja niin merkillisiä asioita, ja sitäpaitsi hän
halusi tutkia ja saada selville Ruidera-järvien nimellä mainittujen
seitsemän järven alkukohdan ja varsinaiset lähteet. Don Diego ja hänen
poikansa ylistivät hänen kunniallista päätöstään ja kehoittivat häntä
ottamaan heidän talostaan ja omaisuudestaan mitä ikänä halusi; he
tahtoivat palvella häntä niin auliisti kuin suinkin mahdollista, sillä
heitä velvoitti siihen hänen persoonallinen arvonsa ja hänen kunniakas
ammattinsa.

Vihdoin koitti lähtöpäivä, Don Quijotelle yhtä ilahduttava kuin
iloton ja ikävä Sancholle, joka viihtyi erittäin hyvin Don Diegon
äveriäässä talossa eikä ollenkaan mielinyt palata näkemään nälkää
metsissä ja erämaissa, vain huonosti varustettu haarapussi turvanaan.
Hän sulloi kumminkin pussin täyteen kaikkea, mikä hänestä näytti
välttämättömimmältä, ja heidän sitten lähtiessään Don Quijote sanoi Don
Lorenzolle:

— En tiedä, olenko jo sanonut teidän armollenne, mutta jos olenkin
sanonut, niin sanon vielä kerran, että teidän, jos tahdotte välttää
maineen temppelin luoksepääsemättömälle huipulle johtavan tien
vaikeuksia, tarvitsee vain jättää runouden verrattain kaita polku
ja lähteä kulkemaan kaikkein kapeinta uraa, nimittäin vaeltavan
ritarikunnan viitoittamaa, joka voi tehdä teistä keisarin tuossa
tuokiossa.

Näillä sanoillaan Don Quijote lopullisesti ratkaisi hulluuttaan
koskevan kysymyksen ja teki sen vielä ehdottomammin lausuessaan lisäksi:

— Jumala tietää, kuinka mielelläni veisin mukanani herra Don Lorenzon
opettaakseni hänelle, kuinka on säälittävä ja säästettävä nöyriä,
kukistettava ja tallattava jalkoihinsa pöyhkeitä — molemmat hyveitä,
jotka kuuluvat valitsemaani ammattiin; mutta koska teidän nuoruutenne
ei sitä pyydä eivätkä kiitettävät kirjalliset harjoituksenne sitä
suvainne, tyydyn vain huomauttamaan teidän armollenne, että teistä voi
runoilijana tulla mainio runoilija, jos noudatatte enemmän toisten
arvostelua kuin omaanne; ei näet ole olemassa vanhempia, joiden
mielestä heidän omat lapsensa ovat rumia, ja kun ovat kysymyksessä
hengen tuotteet, niin tämä itsepetos on sitäkin yleisempi.

Isä ja poika ihmettelivät jälleen Don Quijoten puheita, joissa ilmeni
sekaisin älyä ja mielettömyyttä, sekä sitä sitkeätä itsepintaisuutta,
jota hän osoitti tahtoessaan kaikin mokomin lähteä etsimään onnettomia
seikkailuja pitäen niitä toiveittensa tarkoituksena ja päämääränä.
Lausuttiin jälleen ystävällisiä vakuutuksia ja kohteliaisuuksia, ja Don
Quijote ja Sancho, pyydettyään suosiollista lähtölupaa linnanrouvalta,
lähtivät matkaan, toinen Rocinantella, toinen harmollaan ratsastaen.




Yhdeksästoista luku,

jossa kerrotaan rakastuneen paimenen seikkailu sekä muita todella
hupaisia tapahtumia.


Don Quijote ei ollut ehtinyt kauas Don Diegon kylästä, kun häntä
vastaan tuli kaksi henkilöä, jotka näyttivät pappismiehiltä
tai ylioppilailta, sekä kaksi talonpoikaa, kaikki ratsastaen
pitkäkorvaisten heimoon kuuluvilla juhdilla. Toisella ylioppilaalla oli
viheriästä kankaasta tehty nyytti, kuin matkareppu, missä näytti olevan
joitakin liinavaatteita ja kaksi paria paksuja villasukkia; toisella ei
ollut mukanaan mitään muuta kuin kaksi uutta florettia, joiden kärjessä
oli nahkapallo. Talonpojilla oli mukanaan erinäisiä muita tavaroita,
joista saattoi päätellä, että he tulivat jostakin suuresta kaupungista,
missä olivat ne ostaneet, ja olivat nyt palaamassa kotikyläänsä.
Sekä ylioppilaat että talonpojat joutuivat ihmetyksen valtaan, kuten
ainakin henkilöt ensimmäisen kerran nähdessään Don Quijoten, ja he
olivat menehtyä uteliaaseen haluunsa saada tietää, kuka oli tämä mies,
joka oli ulkomuodoltaan niin kovin toisista ihmisistä poikkeava. Don
Quijote tervehti heitä ja saatuaan kuulla, mihin he olivat menossa ja
että heillä oli sama matka, hän kehoitti heitä liittymään seuraansa ja
pyysi heitä hiljentämään vauhtia; heidän aasintammansa näet liikkuivat
nopeammin kuin hänen ratsunsa. Osoittaakseen heille kohteliaisuuttaan
hän kertoi lyhyesti, kuka oli, mihin säätyyn kuului ja mitä ammattia
harjoitti, sanoen olevansa vaeltava ritari, joka vaelsi kaikissa
maailman paikoissa etsimässä seikkailuja. Hän ilmoitti varsinaisen
nimensä olevan Don Quijote Manchalainen ja lisänimensä _Leijonaritari_.
Kaikki tuo oli talonpojille yhtä käsittämätöntä kuin kreikankieli
tai siansaksa, mutta toisin oli ylioppilaitten laita, jotka heti
huomasivat Don Quijoten päässä olevan jotakin vikaa. Siitä huolimatta
he katselivat häntä ihaillen ja kunnioittaen, ja toinen heistä sanoi:

— Jollei teidän armonne, herra ritari, noudata mitään määrättyä
suuntaa, kuten seikkailuja etsivät yleensä eivät tee, niin suvaitkoon
teidän armonne tulla meidän kanssamme; te saatte nähdä parhaat ja
upeimmat häät, mitä toistaiseksi on vietetty Manchassa ja lähiseuduilla
monen peninkulman piirissä.

Don Quijote kysyi häneltä, vietettiinkö jonkun ruhtinaan häitä, koska
hän niitä niin kovin kehui.

— Ei, — vastasi ylioppilas — vaan erään talonpojan ja erään
maalaistytön häitä; mies on rikkain koko paikkakunnalla, ja tyttö on
kaunein, mitä ihmiset ovat milloinkaan nähneet. Häävalmistukset ovat
erinomaiset ja uudenlaiset; häät näet pidetään eräällä niityllä lähellä
morsiamen kotikylää. Morsianta nimitetään hänen erikoisuutensa vuoksi
kauniiksi Quiteriaksi, ja sulhasen nimi on rikas Camacho. Edellinen on
kahdeksantoista, jälkimmäinen kahdenkolmatta vuoden ikäinen; he sopivat
hyvin toisilleen, vaikka muutamat rikkiviisaat, joilla on päässään
kaiken maailman sukuluettelot, tahtovat väittää, että kauniin Quiterian
suku on Camachon sukua etevämpi. Siitä ei kumminkaan paljoa välitetä,
sillä rikkaudella voidaan juottaa umpeen suuriakin repeämiä. Mainittu
Camacho on vieraanvarainen, ja hänen päähänsä on johtunut rakennuttaa
koko niityn yläpuolelle viheriä lehväkatos, niin että aurinko tuskin
pääsee tervehtimään viheriää nurmea. Hän on järjestänyt myös tansseja,
sekä miekka- että liukutansseja; hänen kylässään näet on semmoisia,
jotka osaavat erinomaisen hyvin tiukuja ravistella ja kilistellä.
Niistä, jotka tulevat tanssimaan anturatansseja,[47] en puhu mitään,
sillä hän on hankkinut niitä tavattoman paljon. Mutta mikään niistä
seikoista, jotka olen tässä maininnut, enempää kuin monet muut, jotka
jätän mainitsematta, eivät tee näitä häitä huomattavammiksi kuin se,
mitä luulen ylenkatsotun Basilion tulevan niissä tekemään. Tämä Basilio
on talonpoika, kotoisin samasta kylästä kuin Quiteria, hänen kotinsa
on seinätysten Quiterian vanhempien talon kanssa, ja siitä rakkaus sai
aiheen jälleen esittää maailmalle Pyramon ja Thisben jo unohduksiin
joutunutta lemmentarinaa. Basilio näet oli rakastunut Quiteriaan
jo varhaisella lapsuusiällään, ja tyttö vastasi hänen tunteisiinsa
lukemattomilla viattomilla suosionosoituksilla, niin että kyläläiset
huvikseen puhuivat lapsukaisten Basilion ja Quiterian rakkaudesta.
Heille karttui ikää, ja nyt Quiterian isä päätti kieltää Basilioa enää
käymästä talossa niinkuin siihen asti ja päätti, jottei tarvitsisi elää
alinomaisessa pelossa ja epäluulossa, naittaa tyttärensä rikkaalle
Camacholle. Hänen mielestään näet ei sopinut antaa häntä vaimoksi
Basiliolle, jolle onni oli suonut vähemmän lahjoja kuin luonto. Jos
näet tahdomme tunnustaa totuuden ilman mitään kateutta, niin meidän
täytyy myöntää, että hän on reippain kaikista nuorukaisista, jotka
tunnemme, hyvä tangonheittäjä, mainio painija ja taitava pallonpelaaja;
hän juoksee kuin kauris, hyppää paremmin kuin vuohi ja kumoo keiloja
kuin noituudella, laulaa kuin leivonen, soittaa kitaraa, joka tuntuu
puhuvan hänen käsissään, ja käyttelee sitäpaitsi miekkaa niin ettei
paremmasta apua.

Vain tämän yhden ainoan oivallisen ominaisuutensa vuoksi — virkkoi nyt
Don Quijote — tuo nuorukainen ansaitsisi vaimokseen kauniin Quiterian,
vieläpä itse kuningatar Ginevran, jos hän vielä eläisi, huolimatta
Lancelotista ja kaikista muista, jotka haluaisivat sitä estää.

— Sanoapa tuo minun eukolleni; — virkkoi Sancho Panza, joka oli tähän
saakka kannellut mitään virkkamatta — hän näet inttää aina, että
jokaisen pitää naida vertaisensa, muistellen sananlaskua, joka sanoo:
»Mukaistansa mullikin puskee.» Mutta minusta olisi hyvä, jos kelpo
Basilio, johon olen jo mieltynyt, saisi naida tuon neiti Quiterian; ja
Jumala siunatkoon ja antakoon iäisen rauhan (hän tarkoitti päinvastoin)
niille, jotka tahtovat estää toisiinsa rakastuneita saamasta toisiaan.

— Jos kaikki toisiinsa rakastuneet saisivat toisensa, — sanoi Don
Quijote — niin vanhemmat menettäisivät oikeutensa naittaa lapsiaan
kenelle ja milloin haluavat, ja jos miehen valitseminen jätettäisiin
tytärten vapaaseen valtaan, niin monikin valitsisi isäntänsä rengin ja
usea heistä ottaisi ensimmäisen, joka osuu hänen tielleen kadulla, jos
tämä sattuu näyttämään pulskalta ja komealta, vaikka olisikin vain joku
kehno tappelupukari; rakkaus ja kiintymys, näet helposti sokaisevat
ymmärryksen silmät, jotka kumminkin ovat aivan välttämättömät
valittaessa jotakin elämää varten; ja varsinkin avioliittoa
solmittaessa uhkaa suuri erehtymisen vaara, ja tarvitaan suurta
varovaisuutta ja taivaan erikoista armoa, jotta siinä voi osua oikeaan.
Aikoessaan lähteä pitkälle matkalle ymmärtäväinen ihminen hankkii
itselleen sitä ennen luotettavan ja mieleisen matkakumppanin, jonka
kanssa voi retken suorittaa; miksi siis ei tulisi samoin menetellä
sen, jonka matka kestää koko elämän aina kuoleman pysähdyspaikkaan
saakka, varsinkin, kun tämän matkakumppanin tulee olla hänen seuranaan
vuoteessa, aterialla ja kaikkialla, kuten on laita vaimon ja hänen
miehensä? Vaimon seura ei ole mitään kauppatavaraa, joka voidaan
ostaa ja taas palauttaa tai vaihtaa toiseen, sillä se on erottamaton
lisä, jonka omistus kestää koko elämänajan, se on paula, joka kerran
kaulaasi kierryttyään muuttuu Gordionin solmuksi, jota ei käy mitenkään
avaaminen, ellei sitä leikkaa poikki kuoleman viikate. Minä voisin
puhua paljon enemmänkin tästä asiasta, jollei minua pidättäisi siitä
halu saada tietää, onko herra lisensiaatilla ehkä enemmän kerrottavaa
Basilion historiasta.

Siihen vastasi ylioppilas, kandidaatti tai lisensiaatti, kuten Don
Quijote häntä nimitti:

— Minulla ei ole enää mitään muuta lisättävää kuin että siitä hetkestä,
jolloin Basilio sai tietää, että kaunis Quiteria menisi naimisiin
rikkaan Camachon kanssa, hänen ei ole enää nähty nauravan eikä kuultu
lausuvan ainoatakaan järkevää sanaa. Hän on aina mietteissään ja
alakuloinen ja puhuu itsekseen, siten selvästi osoittaen, ettei ole
oikein järjissään; hän syö vähän ja nukkuu vähän, syö ainoastaan
hedelmiä, ja jos nukkuu, niin nukkuu taivasalla, kovalla maalla
kuin villieläin. Toisinaan hän katsahtaa taivaaseen, toisinaan taas
tuijottaa maahan, niin syventyneenä omiin ajatuksiinsa, että on kuin
vaatetettu kuvapatsas, jonka pukua tuuli häilyttää. Sanalla sanoen, hän
osoittaa niin monin tavoin intohimon täydellisesti vallitsevan hänen
sydäntään, että me kaikki, jotka hänet tunnemme, pelkäämme hänen saavan
kuolemantuomionsa, jos kaunis Quiteria huomenna lupautuu toiselle.

— Kyllä Jumala sen hyväksi kääntää; — sanoi Sancho — Jumala,
joka lähettää kivun, antaa lääkkeenkin; kukaan ei tiedä, mitä
tulevaisuudessa tapahtuu, tästä huomiseen on vielä monta tuntia, ja
yhdessä tunnissa, jopa yhdessä silmänräpäyksessäkin, voi rakennus
sortua; minä olen nähnyt satavan ja paistavan ihan yhtä haavaa; moni
menee illalla terveenä nukkumaan, mutta ei hievahdakaan enää seuraavana
aamuna. Ja sanokaahan minulle: onko ehkä joku semmoinen ihminen,
joka voi kehua lyöneensä naulan onnen pyörään? Ei varmastikaan, ja
naisen kiellon ja myönnön väliin minä en uskaltaisi luvata pistää
silmäneulaakaan, sillä se ei siihen mahtuisi. Jos Quiteria vain
rakastaa Basilioa täydestä sydämestään ja sielustaan, niin minä lupaan
hänelle säkillisen onnea; olen näet kuullut sanottavan, että rakkaus
katselee semmoisten silmälasien läpi, jotka saavat kuparin näyttämään
kullalta, köyhyyden rikkaudelta ja silmännurkassa olevan räämän
ihanilta helmiltä.

— Mitä sinä nyt taas ajat takaa, kirottu Sancho? — huudahti Don
Quijote. — Kun sinä alat ladella sananparsia ja juttuja toisen
toisensa jälkeen, niin kukaan ei jaksa odottaa niiden loppua, jollei
mahdollisesti Juudas, joka sinut periköön. Sano minulle, sinä onneton
otus, mitä sinä tiedät nauloista ja onnenpyöristä tai mistään
sellaisesta?

— Jos minua ei ymmärretä, — vastasi Sancho — niin ei ihmekään, että
sananparsiani pidetään järjettöminä. Mutta vähät siitä; minä ymmärrän
itse, mitä tarkoitan, ja tiedän, etten ole puhuessani sanonut kovinkaan
paljon tyhmyyksiä; mutta teidän armonne, hyvä herra, tutkii aina minun
sanojani ja tekojani, kuin mikäkin friskaali.

— Sinun tulee sanoa fiskaali — virkkoi Don Quijote eikä friskaali, sinä
hyvän kielen tärvelijä.

— Teidän armonne ei pidä pahastua, — vastasi Sancho — sillä
tiedättehän, etten ole kasvanut pääkaupungissa enkä opiskellut
Salamancassa, niin että tietäisin, milloin lisään sanoihini jonkin
kirjaimen, milloin taas jätän niistä jonkin pois. Eihän, Jumala
nähköön, voi vaatia sayagolaiselta talonpojalta, että hänen tulee puhua
kuin toledolainen, ja sitäpaitsi voi Toledossakin olla semmoisia, jotka
eivät puhu järin hienosti.

— Niin on laita, — virkkoi lisensiaatti — sillä ne, jotka ovat
kasvaneet Toledon nahkurinverstaissa tai Zocodoverilla, eivät osaa
puhua yhtä hyvin kuin ne, jotka kävelevät melkein koko päivän
tuomiokirkon kaarikäytävissä, vaikka kaikki ovat toledolaisia. Puhdasta
kieltä, virheetöntä, hienoa ja selvää, puhuvat sivistyneet hovilaiset,
vaikka olisivat kotoisin Majalahondasta; minä sanon sivistyneet, sillä
heidän joukossaan on paljon semmoisia, jotka eivät ole sivistyneitä,
ja sivistys on käytännön ohella hyvän kielen kielioppi. Minä,
hyvät herrat, olen syntieni tähden opiskellut kirkollista oikeutta
Salamancassa ja luulen tosiaan voivani ilmaista ajatukseni selvin,
koruttomin ja oikein sanoin.

— Jos ette olisi luulotellut osaavanne käsitellä niitä floretteja,
joita kuljetatte mukananne, vielä taitavammin kuin kieltä, — sanoi
toinen ylioppilas — olisitte varmaan voittanut ensimmäisen sijan
lisensiaattitutkinnossa, missä nyt jäätte ihan hännän huippuun.

— Kuulkaa, herra kandidaatti, — vastasi lisensiaatti — te olette niin
väärässä kuin ihminen yleensä voi olla, mitä tulee miekkailutaitoon,
jota pidätte joutavana.

— Minulle se ei ole ainoastaan mielipide, vaan varma tosiasia;
— virkkoi Corchuelo — ja jos haluatte, että todistan sen teille
kouraantuntuvasti, niin onhan teillä mukananne floretteja, tässä on
hyvää tilaa, ja minussa on jäntevyyttä ja voimaa, mikä melkoisen
rohkeuteni keralla varmaan pakottaa teidät myöntämään, etten erehdy.
Astukaa alas ratsultanne ja tehkää hyökkäyksenne, volttinne ja
kulmatyöntönne ja kaikki temppunne; minä toivon sittenkin uudella
talonpoikaisella taidollani voivani saada teidät näkemään tähtiä
keskellä kirkasta päivää, ja luottaen siihen, lähinnä Jumalaa, otaksun,
ettei se mies ole vielä syntynyt, joka saa minut kääntymään selin ja
ettei koko maailmassa ole ketään, jota minä en pakottaisi väistymään.

— Mitä tulee siihen selinkääntymiseen, en tahdo asiaan puuttua, —
virkkoi miekkailija — mutta niin voisi sattua, että siihen kohtaan,
mihin miekkailun alkaessa jalkanne laskette, täytyy heti sen jälkeen
kaivaa teille hauta; minä tarkoitan, että menettäisitte henkenne, koska
halveksitte miekkailutaitoa.

— Se pian nähdään — vastasi Corchuelo.

Hän hyppäsi kiireesti juhtansa selästä ja tempasi tuimasti toisen
niistä floreteista, joita lisensiaatti kuljetti mukanaan.

— Ei käy päinsä sillä tavalla; — sanoi samassa Don Quijote minä
tahdon valvoa tätä taistelua ja olla tuomarina tässä monesti
ratkaisemattomaksi jääneessä kiistakysymyksessä.

Hän astui Rocinanten selästä ja otti peitsensä asettuen keskelle
tietä. Lisensiaatti asteli samassa ryhdikkäästi ja reippaasti kohti
Corchueloa, joka puolestaan syöksyi päin vastustajaansa silmät tulta
hehkuen, kuten on tapana sanoa. Heidän matkaseuraansa kuuluvat molemmat
talonpojat katselivat aasiensa selästä tätä vaarallista näytelmää.
Corchuelo suoritti lukemattomia iskuja, pistoja, kvartteja ja terssejä
sekä molemmin käsin annettuja iskuja, ja niitä tuli taajemmin
kuin sadepisaroita ja tuimemmin kuin rakeita. Hän hyökkäsi kuin
ärsytetty leijona, mutta sai samassa vasten suuta iskun lisensiaatin
floretinnupista, joka pysähdytti hänet kesken raivoaan ja pakotti
hänet sitä suutelemaan kuin se olisi ollut jokin pyhäinjäännös,
vaikka ei niin hartaasti kuin pyhäinjäännöksiä tulee suudella ja
kuin niitä yleensä suudellaan. Sanalla sanoen, lisensiaatti luki
floretiniskuillaan Corchuelon yllä olevan puolipitkän takin kaikki
napit ja leikkoi hänen liepeensä pitkiksi suikaleiksi kuin polyypin
käsivarret; hän löi kaksi kertaa hatun miehen päästä ja ahdisti häntä
niin kovin, että tämä harmistuneena, vihastuneena ja raivostuneena
heitti floretin ilmaan niin vihaisesti, että toinen katselijoista, joka
oli eräs kirjuri, haettuaan sen takaisin, vakuutti hänen heittäneen sen
kolmen neljännespenikulman päähän; ja tämä todistus kelpasi ja kelpaa
vielä osoittamaan, kuinka totta on, että taito voittaa pelkän voiman.

Corchuelo istui uupuneena, ja Sancho tuli hänen luokseen ja sanoi:

‒ Kunniani nimessä, herra kandidaatti, jos teidän armonne haluaa
noudattaa neuvoani, niin älkää enää toiste haastako ketään
miekkailemaan, vaan korkeintaan painimaan tai heittämään tankoa, sillä
siihen teillä on sekä voimia että ikää; niinsanotuista miekkailijoista
näet olen kuullut kerrottavan, että he voivat pistää miekankärjen
neulansilmästä.

— Minä olen tyytyväinen, — vastasi Corchuelo — kun olen päässyt
erehdyksestäni, ja kokemus on minulle osoittanut totuuden, jota en
ollut aavistanutkaan.

Hän nousi seisomaan, syleili lisensiaattia, ja heidän ystävyytensä oli
entistä ehompi. He eivät viitsineet odottaa kirjuria, joka oli lähtenyt
florettia hakemaan, koska uskoivat hänen viipyvän liian kauan, ja niin
he kaikki päättivät jatkaa matkaansa ehtiäkseen ajoissa Quiterian
kylään, mistä he kaikki olivat kotoisin.

Matkan jatkuessa lisensiaatti todisti heille miekkailun erinomaisia
etuja niin monilla havainnollisilla perusteilla ja niin monilla
matemaattisilla lauseilla ja todistuksilla, että kaikki tulivat
varmasti vakuutetuiksi tuon taiteen oivallisuudesta ja Corchuelon
itsepintaisuus tuli korjatuksi.

Yö oli tullut; mutta ennenkuin he saapuivat kylään, näytti heistä kuin
kylän ulkopuolella olisi levinnyt jokin toinen taivas lukemattomine
tuikkivine tähtineen. Siellä kuuluivat myös kauniisti soivan sekaisin
erilaiset soittimet, huilut, tamburiinit, kitarat, sorapillit,
käsirummut ja helistimet, ja lähemmäksi ehdittyhän he näkivät aivan
kylän laitaan rakennetun lehväsalin täynnä palavia lyhtyjä, joita tuuli
ei heiluttanut; se näet leyhyi niin hiljaa, ettei kyennyt liikuttamaan
edes puitten lehtiä. Soittoniekat olivat häihin kutsuttuja ilonpitäjiä,
ja he liikkuivat juhlapaikalla eri ryhmissä, toiset laulaen, toiset
tanssien ja toiset soitellen mainittuja eri soittimia. Näytti sanalla
sanoen siltä kuin tällä suurella niityllä olisi karkeloinut vain ilo
ja leiskunut riemu. Monet muut olivat rakentamassa korokkeita, joilta
seuraavana päivänä voitaisiin vaivattomasti katsella näytäntöjä ja
tansseja tällä paikalla, joka oli määrätty rikkaan Camachon häitä ja
Basilion hautajaisia varten. Don Quijote ei halunnut ratsastaa kylään,
vaikka talonpoika ja kandidaatti häntä siihen kehoittivat. Hän mainitsi
mielestään täysin pätevän syyn, nimittäin sen, että vaeltavien ritarien
tapana oli nukkua mieluummin metsissä ja kentillä kuin asutuilla
mailla, vaikka heille tarjottaisiin sija kullatun katon alla; ja niin
hän väistyi hiukan syrjään maantieltä, suureksi ikäväksi Sancholle,
joka muisti, kuinka mainio majapaikka heillä oli ollut Don Diegon
linnassa eli talossa.




Kahdeskymmenes luku,

jossa kerrotaan rikkaan Camachon häistä ja siitä, mitä tapahtui
köyhälle Basiliolle.


Vaalea aamurusko oli tuskin ehtinyt antaa loistavan Phoibon
hehkuvilla säteillään kuivata kultaisten kutriensa kastehelmet, kun
Don Quijote karisti väsymyksen jäsenistään, nousi seisomaan ja huusi
aseenkantajaansa Sanchoa, joka yhä vielä kuorsasi. Sen huomattuaan Don
Quijote sanoi hänelle, ennenkuin hänet herätti:

— Oi sinä onnellisin kaikista maan päällä asuvaisista, koska nukut
siinä tuntematta kateutta ja toisten sinua kadehtimatta, nukut
rauhallisin mielin; sinua eivät vaivaa noidat, sinua eivät säikytä
mitkään noituudet! Sinä nukut, sanon sen vielä kerran ja tulen sanomaan
sata kertaa, nukut mustasukkaisuuden pitämättä sinua valveilla öisin,
eikä untasi häiritse huoli siitä, kuinka voit maksaa velkojasi tai mitä
sinun tulee tehdä hankkiaksesi seuraavaksi päiväksi ruokaa itsellesi
ja hätääkärsivälle pienelle perheellesi. Sinua ei kiusaa kunnianhimo
eikä vaivaa maailman turha komeus, koska toiveittesi rajat eivät ulotu
kauemmaksi kuin huolenpitoon omasta aasistasi, sillä huolehtimisen
omasta persoonastasi sinä olet laskenut minun hartioilleni, mikä
onkin herrojen ja isäntien luonnollinen ja yleinen rasitus ja taakka.
Palvelija nukkuu, mutta hänen isäntänsä valvoo ajatellen, kuinka voi
hänet ruokkia, auttaa häntä eteenpäin ja osoittaa hänelle suosiotaan.
Huoli siitä, että näkee taivaan muuttuvan metallinkarvaiseksi ja
kieltävän maalta tarpeellisen kosteuden, ei rasita palvelijaa, vaan
isäntää, jonka täytyy katovuosina ja nälänhädän vallitessa ruokkia
sitä, joka on palvellut häntä runsaan sadon aikana.

Tuohon kaikkeen Sancho ei vastannut sanaakaan, sillä hän nukkui, eikä
olisi hevin herännytkään, jollei Don Quijote olisi peitsensä varrella
häntä tuupannut. Vihdoin hän heräsi, katseli uneliaana joka puolelle ja
sanoi:

— Jollen erehdy, niin tuolta lehväsalista huokuu meitä vastaan pikemmin
paistettujen silavaviipaleitten kuin narsissien ja timjamin tuoksu.
Häät, jotka alkavat semmoisilla hajuilla, ovat varmaan runsaat ja
vieraanvaraiset.

— Vaiti, sinä ahmatti; — sanoi Don Quijote — tulehan, lähdetään
näkemään noita häitä, jotta saamme tietää, mitä ylenkatsottu Basilio
tekee.

— Tehköön mitä tahtoo; — vastasi Sancho — jos hän ei olisi köyhä,
niin hän voisi mennä naimisiin Quiterian kanssa. Mutta onko laitaa,
kun miehellä ei ole lanttiakaan, mutta siitä huolimatta pyrkii niin
ylhäisiin naimisiin? Totisesti, armollinen herra, minun mielestäni
köyhän tulee tyytyä siihen, mitä hän löytää, eikä pyytää mahdottomia.
Minä panen käsivarteni vetoon, että Camacho voisi peittää koko Basilion
reaaleilla, ja jos on niin laita, kuten täytyy olla, niin olisihan
Quiteria ihan hölmö, jos heittäisi pois kaikki ne komeat vaatteet
ja jalokivet, jotka Camacho on varmaan jo hänelle lahjoittanut ja
voi hänelle vielä lahjoittaa, ja valitsisi hänen asemestaan hyvän
tangonheittäjän ja miekkailijan Basilion. Onnistuneesta tangonheitosta
tai hienosta floretinpistosta ei saa viinituoppia kapakassa. Semmoiset
kyvyt ja taidot, joista ei mitään makseta, pitäköön hyvänään kreivi
Dirlos;[48] jos nämä kyvyt sitävastoin sattuvat mieheen, jolla
on rahoja, niin enpä totisesti pyydä mitään parempaa. Hyvälle
perustukselle voidaan rakentaa hyvä rakennus, ja maailman paras pohja
ja perustus on raha.

— Jumalan nimessä, Sancho, — virkkoi nyt Don Quijote — lopeta jo
lorusi; minä uskon, että sinulle, jos sinun sallittaisiin jatkaa
puheitasi, joita alinomaa aloitat, ei jäisi aikaa syömiseen eikä
nukkumiseen, koska tuhlaisit sen pelkkään jaaritteluun.

— Jos teidän armollanne olisi hyvä muisti, — virkkoi Sancho — niin
muistaisitte eri kohdat sopimuksessamme, jonka teimme, ennenkuin
lähdimme kotoa tämän viime kerran; yksi niistä pykälistä oli, että
teidän tulee antaa minun jutella niin paljon kuin haluan, kun en vain
loukkaa lähimmäistäni enkä teidän armollenne kuuluvaa kunnioitusta, ja
toistaiseksi en luule puolestani rikkoneeni tätä määräystä.

— Minä en muista mitään semmoista pykälää, Sancho; — vastasi Don
Quijote — ja vaikka niin olisikin laita, vaadin sinua nyt vaikenemaan
ja lähtemään kanssani, sillä soittimet, jotka eilen illalla kuulimme,
alkavat jälleen ilahduttaa näitä laaksoja, ja häät vietetään varmaan
viileän aamupäivän aikaan eikä ehtoopäivän helteessä.

Sancho noudatti herransa käskyä, satuloi Rocinanten, ja molemmat
nousivat juhtainsa selkään ja lähtivät hiljalleen ratsastamaan kohti
lehväsalia. Ensiksi Sancho näki kokonaisesta jalavanrungosta tehtyyn
paistinvartaaseen pistetyn häränruhon, jonka alla oli melkein vuoren
kokoinen rovio polttopuita; tulen ympärillä oli kuusi pataa, jotka
eivät olleet tavallisten patojen muotoiset, vaan kuin valtavat
tynnyrit, joihin jokaiseen mahtui lihamyymälän varasto; niihin oli
pistetty kokonaisia oinaita, jotka hävisivät sinne kuin pienet
kyyhkyset. Puiden oksista riippui lukemattomia nyljettyjä jäniksiä ja
kynittyjä kanoja; lintuja ja kaikenlaista metsänriistaa oli tavattomat
määrät puihin ripustettuna, jotta säilyisivät kylminä. Sancho laski
seitsemättäkymmentä viinileiliä, joista jokainen veti lähes ankkurin ja
oli, kuten myöhemmin kävi ilmi, täynnä jaloa viiniä; hohtavan valkoista
leipää oli myös suuria kasoja, kuin vehnäkasoja luuvissa. Juustot,
jotka oli ladottu päälletysten kuin tiilet, muodostivat kokonaisen
muurin, ja kahdessa öljykattilassa, jotka olivat suuremmat kuin
värjäämöitten värikattilat, keitettiin taikinakakkuja, jotka sitten
nostettiin valtavan suurilla kauhoilla vieressä seisovaan toiseen
kattilaan, missä oli puhdistettua hunajaa. Kokkeja ja keittäjättäriä
oli kuudettakymmentä; kaikki olivat siisteissä pukimissa, kaikki
puuhailivat uutterasti ja kaikki olivat iloisia ja tyytyväisiä. Härän
laajaan vatsaan oli pistetty kaksitoista pientä porsasta, joiden
piti tehdä paisti vielä maukkaammaksi ja möyheämmäksi. Erilaisia
mausteita oli nähtävästi ostettu leivisköittäin eikä nauloittain, ja ne
olivat julkisesti nähtävinä suuressa arkussa. Sanalla sanoen: häiden
valmistelut olivat maalaismaiset, mutta niin runsaat, että niillä olisi
voinut ruokkia kokonaisen sotajoukon.

Sancho pälyili joka puolelle, tarkasteli kaikkea ja mieltyi kaikkeen.
Hänen halunsa kohdistui ja kiintyi ensiksi patoihin, ja hän olisi
kovin mielellään nostanut niistä sievän aterian. Sitten hänen teki
mieli päästä viinileileille ja vihdoin paistinpannuille, jos semmoisia
valtavia kattiloita voi pannuiksi nimittää, ja sitten, kun ei voinut
enempää sietää eikä kyennyt toisin menettelemään, hän astui erään
uutterasti puuhailevan kokin luo ja pyysi kohteliain ja nälkäisin
sanoin saada kastaa leipäpalaa johonkin pataan. Siihen vastasi kokki:

— Hyvä ystävä, rikasta Camachoa saamme kiittää siitä, ettei tämä päivä
ole niitä, joina nälkää nähdään; astukaa maahan ja katsokaa, löydättekö
jostakin kauhan, nostakaa padasta kana tai pari, ja maittakoot ne hyvin.

— En minä näe tässä kauhaa — vastasi Sancho.

— Odottakaahan — sanoi kokki. — Siunatkoon, kuinka te olette arka ja
neuvoton!

Niin sanottuaan hän sieppasi ämpärin, upotti sen pataan, veti sieltä
kolme kanaa ja kaksi hanhea ja sanoi Sancholle:

— Syökää, hyvä ystävä, pahimpaan nälkäänne, mitä olen tästä kuorinut,
kunnes tulee aterian aika.

— Minä en tiedä, mihin sen panen — virkkoi Sancho.

— Ottakaa sitten ämpäri ja kaikki — sanoi kokki. — Camacho on niin
rikas ja iloinen, ettei se mitään haittaa.

Sanchon ollessa näissä puuhissa Don Quijote katseli, kuinka lehväsalin
toiselta puolelta ratsasti sisään kaksitoista talonpoikaa erinomaisen
kauniilla hevosilla, joilla oli kallisarvoiset, upeat valjaat
ja varukset ja rinnuksissa joukko tiukuja, ja kuinka he, kaikki
juhlapukuihin puettuina, ajoivat niityn yli, ei yhtä kertaa, vaan
moneen kertaan, hilpeästi meluten ja huutaen: — Eläkööt Camacho ja
Quiteria, toinen yhtä rikas kuin toinen kaunis, ja toinen kaunein maan
päällä!

Sen kuultuaan Don Quijote sanoi itsekseen:

— Huomaa kyllä, että nuo eivät ole nähneet valtiatartani Dulcinea
Tobosolaista; jos he olisivat hänet nähneet, niin eivät varmaankaan
niin hillittömästi ylistäisi tuota Quiteriaa.

Kohta sen jälkeen alkoi lehväsalin eri puolilta tulla sisään useita eri
tanssijaryhmiä, muiden muassa eräs miekkatanssia esittävä joukko, johon
kuului kaksikymmentäneljä reippaan ja komean näköistä nuorta miestä,
kaikki puettuina hienoihin ja hohtavan valkoisiin palttinapukuihin,
joihin kuuluvat päähineet oli kirjaeltu monivärisellä hienolla
silkillä. Eräs ratsastavista talonpojista kysyi heidän johtajaltaan,
reippaalta nuorukaiselta, oliko joku tanssijoista loukkaantunut.

— Toistaiseksi ei, Jumalan kiitos, ole kukaan haavoittunut; me olemme
kaikki terveitä.

Hän alkoi heti toveriensa kanssa tanssia käännähdellen niin ketterästi
ja taitavasti, että Don Quijote, vaikka olikin tottunut näkemään
semmoisia tansseja, piti tätä parempana kuin mitään aikaisemmin
näkemäänsä.

Häntä miellytti myös toinen ryhmä, joka nyt tuli sisään. Siihen
kuului kauniita nuoria tyttöjä, joista yksikään ei näyttänyt olevan
neljäätoista vuotta nuorempi eikä kahdeksaatoista vuotta vanhempi.
Heillä oli kaikilla yllään viheriästä Cuencan verasta tehdyt vaatteet,
heidän puolittain palmikoidut, puolittain irrallaan liehuvat hiuksensa
olivat niin kullanhohtelevat, että voivat kilpailla auringonjumalan
kutrien kanssa, ja heillä oli päässään jasmiineista, ruusuista,
kaunokeista ja kuusamista punotut seppeleet. Heitä johtivat eräs
kunnianarvoinen ukko ja muudan vanha eukko, jotka olivat, paljoa
ketterämmät ja kevytjalkaisemmat kuin heidän ikänsä edellytti.
Heidän joukkoonsa kuului zamoralainen säkkipillin soittaja, ja tytöt
osoittautuivat maailman parhaiksi tanssijattariksi karkeloidessaan
siinä viheriällä niityllä, kasvot vakavina ja jalat vikkelästi liikkuen.

Sitten tuli toinen taiteellinen tanssi, sitä lajia, jota, nimitetään
puhetanssiksi. Siihen kuului kahdeksan nymfiä, jotka olivat jakautuneet
kahteen riviin; toista johti Cupido-jumala, toista Vauraus; edellinen
oli varustettu siivillä, jousella, viinellä ja nuolilla, jälkimmäinen
puettu kultaan ja moniväriseen silkkiin. Rakkauden jumalaa seuraavilla
nymfeillä oli selässään valkoinen pergamenttilevy, johon oli suurin
kirjaimin merkitty heidän nimensä. Ensimmäisen nimi oli _Runous_,
toisen _Äly_, kolmannen _Jalosukuisuus_, neljännen _Urhoollisuus_.
Samalla tavalla oli Vaurautta seuraavat nymfit merkitty: ensimmäisen
nimenä oli _Anteliaisuus_, toisen _Lahja_, kolmannen _Aarre_ ja
neljännen _Rauhallinen omistus_. Kaikkien edellä kuljetettiin puusta
rakennettua linnaa, jota vetämässä oli neljä murattiin ja viheriään
hamppukankaaseen puettua villi-ihmistä, jotka olivat niin luonnollisen
näköisiä, että Sancho melkein säikähti. Linnan etusivuun ja kaikkiin
sen neljään seinään oli kirjoitettu: _Siveyden linna_. Soittajina oli
neljä taitavaa tamburuninsoittajaa ja huilunpuhaltajaa. Tanssin aloitti
Cupido, joka kaksi vuoroa tanssittuaan kohotti katseensa ja jännitti
jousensa kohti erästä neitoa, joka ilmaantui linnan sakarain vähin, ja
lausui hänelle näin:

    Mun jumaltahtohoni kaikkialla
    maat, ilmain ääret nöyrtyvät,
    mua kuullaan meren aaltoin alla,
    ja hornankuilut hirveät
    täll' ohjaan jousi-valtikalla.

    En pelkoa ma tunne laisin;
    voin tehdä mitä haluan,
    jos mahdotonta halajaisin,
    myös helposti sen saavutan —
    miss' on se, ketä kavahtaisin.

Esitettyään nuo säkeet Cupido ampui nuolen kohti linnan sakaroita ja
palasi sitten paikalleen. Heti sen? jälkeen astui esille Vauraus ja
tanssi hänkin kaksi vuoroa; tamburiinit vaikenivat, ja hän lausui:

    Suur' rakkaus on kyllä, mutta
    ma synnyltäni suurin lien,
    oon mahtavampi rakkautta,
    mi ohjaa elämäni tien
    päin taivaallista korkeutta.

    Oon Vauraus, tuo suuri, jalo,
    jot' oikein harvoin käytetään,
    mua ilman menesty ei talo;
    sun luokses tänäpänä jään,
    oon ikuisesti huonees valo.

Vauraus vetäytyi syrjään, ja esiin astui Runous. Tanssittuaan vuoronsa
samoinkuin toiset se suuntasi katseensa linnanneitoon ja lausui:

    Niin helein soinnuin, äänin vienoin
    myös Runous nyt ilmestyy,
    sonetin verhoin tummin, hienoin
    sua, valtiatar, lähestyy
    tää outo vieras näillä tienoin.

    Jos tunkeilevaksi et soimaa
    mun intoani rohkeaa,
    niin minun siivissäni voimaa
    on nostaa nimes kunniaa,
    jo tuhansien ihannoimaa.

Runous väistyi syrjään, ja Vaurauden ryhmästä tuli esiin Anteliaisuus,
joka tanssi vuoronsa ja sanoi:

    On antelias se, ken taitaa
    ain' aulis olla antamaan
    niin näyttämättä mieltä saitaa,
    mut tuhlaamatta kuitenkaan
    myös koskaan viime lantin laitaa.

    Mut tuhlarien viitta yllä
    sun onneksesi kuljen nyt,
    sen synnin anteeks saanen kyllä,
    näät sydän lempeen syttynyt
    mua siihen kiihtää pyytelyllä.

Niin tulivat esiin ja vetäytyivät jälleen syrjään molempien ryhmien
kaikki henkilöt; jokainen heistä tanssi vuoronsa ja lausui säkeensä,
joista toiset olivat aistikkaita, toiset naurettavia. Don Quijoten
muistiin (joka oli erittäin hyvä) jäivät kumminkin vain tässä mainitut.
Sitten molemmat ryhmät hajautuivat, muodostivat ketjuja ja katkaisivat
ne jälleen varsin sievästi ja sulavasti. Kulkiessaan puulinnan ohi
Lemmenjumala ampui aina nuoliaan ilmaan, ja Vauraus rikkoi linnan
seinään kullattuja savisia säästölippaita. Kun he siten olivat
tanssineet kauan aikaa, otti Vauraus vihdoin esiin ison roomalaisen
kissan nahasta tehdyn valtavakokoisen kukkaron, joka näytti olevan
täynnä rahoja, ja heitti sen linnanseinään. Kova isku sai seinien
puulevyt irtautumaan liitoksistaan ja kaatumaan maahan, niin että
linnanneito seisoi siinä aivan suojatonna. Vauraus riensi esiin
koko seurueineen, he heittivät neidon kaulaan pitkät kultakäädyt ja
näyttivät aikovan käydä häneen käsiksi, valloittaa ja ottaa vangikseen.
Sen nähtyään Lemmenjumala ja hänen seuralaisensa taas olivat
riistävinään neidon heiltä. Kaikkia tämän esityksen yksityiskohtia
säesti tamburiinien helinä ja siihen sopivat liikkeet ja karkelot.
Villit tulivat tekemään rauhaa ja kohottivat jälleen kiireesti
linnan lautaseinät liittäen ne paikoilleen, niin että neito oli taas
niitten suojassa, ja siihen päättyi tanssi katselijoitten suureksi
tyydytykseksi.

Don Quijote kysyi eräältä nymfiltä, kuka tuon oli keksinyt ja
järjestänyt. Hän vastasi, että sen oli tehnyt eräs sillä paikkakunnalla
asuva kirkkoherrakunnan omistaja, joka oli hyvin kekseliäs semmoisissa
asioissa.

— Lyönpä vetoa, — sanoi Don Quijote — että sen kandidaatin tai
kirkkoherran täytyy olla parempi Camachon kuin Basilion ystävä ja
että hän on etevämpi satiiriseppo kuin saarnamies. Hän on erittäin
taitavasti yhdistänyt tuohon tanssiin Basilion kyvyt ja Camachon
rikkauden!

Sancho Panza kuuli keskustelun ja sanoi:

— Kuningas on minun kukkoni; minä pidän Camachon puolta.

— Selvästi näkee, Sancho, — virkkoi Don Quijote — että olet moukka ja
kuulut niihin, jotka sanovat: »Eläköön se, joka voittaa!»

— En tiedä, kenen joukkoon kuulun, — vastasi Sancho — mutta sen tiedän
varmaan, etten voi koskaan kuoria Basilion padoista mitään niin hyvää
kuin olen saanut Camachon padoista.

Hän näytti ämpäriään, joka oli täynnä hanhia ja kanoja, otti yhden
kananruhon, alkoi sitä syödä hyvillä mielin ja hyvällä ruokahalulla ja
sanoi:

— Hiiteen kaikki Basilion kyvyt; ihminen on varainsa arvoinen, ja
hänellä on varoja yhtä paljon kuin arvoakin. Isoäidilläni oli tapana
sanoa, että maailmassa on vain kaksi sukua, se, jolla on, ja se, jolla
ei ole, ja hän piti aina sen puolta, jolla on. Nykyisin, armollinen
herra Don Quijote, kysytään pikemmin omaisuutta kuin tietoja, ja
kullalla lastattu aasi näyttää paremmalta kuin hevonen kuormasatula
selässä. Siksi sanon vielä kerran, että minun mieheni on Camacho, sillä
hänen padoistaan voi ammentaa hanhia ja kanoja, jäniksiä ja kaniineja
niin paljon kuin haluaa, mutta Basilion padasta saa, vaikka pohjaa
myöten haraisi, pelkkää vesiheraa.

— Joko loppui lorusi, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— Taisi loppua, — vastasi Sancho — sillä minä huomaan, että teidän
armonne panee sen pahakseen; jollei sitä estettä olisi, niin minulla
olisi työtä vaikka kolmeksi päiväksi.

— Suokoon Jumala, Sancho, — virkkoi Don Quijote — että saan nähdä sinut
mykkänä, ennenkuin kuolen.

— Kun elämme niinkuin elämme, — vastasi Sancho — niin minä varmaan
saan haukata multaa, ennenkuin teidän armonne kuolee, ja silloin minä
kukaties olen niin mykkä, etten sano sanaakaan ennen maailmanloppua tai
ainakaan ennen tuomiopäivää.

— Vaikka niinkin kävisi, oi Sancho, — vastasi Don Quijote — ei
vaikenemisesi voi milloinkaan korvata, mitä olet puhunut, puhut ja
tulet vielä puhumaan eläessäsi; onhan sitäpaitsi aivan luonnollisen
järjestyksen mukaista, että minun kuolemani päivä saapuu ennenkuin
sinun, ja siksi en uskokaan, että tulen milloinkaan näkemään sinua
mykkänä, en edes silloin, kun juot tai nukut, — ja tämä on totinen tosi.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho luurankomieheen ei ole
luottamista, tarkoitan kuolemaan, sillä se syö samalla karitsan kuin
lampaankin; ja minä olen kuullut kirkkoherramme sanovan, että se astuu
yhtä hyvin kuninkaitten korkeihin linnoihin kuin köyhien mataloihin
majoihin. Tämä herra on pikemmin väkivaltainen kuin valikoiva, hän ei
hylkää mitään, hän syö kaikkea ja kaikki häntä maittaa, ja kaikenmoista
väkeä, eri-ikäistä ja erisäätyistä, hän sulloo haarapussiinsa. Hän
on semmoinen viljan korjaaja, joka ei välitä päivällislevosta, vaan
niittää ja leikkaa lakkaamatta sekä lakastunutta että tuoretta ruohoa,
eikä hän näytä ruokaansa ollenkaan pureksivan, vaan nielevän ja ahmivan
kaikki, mitä hänen eteensä asetetaan, sillä hän on nälkäinen kuin susi
eikä saa koskaan kyllikseen, ja vaikka hänellä ei ole vatsaa, näyttää
hän olevan vesitautinen ja janoavan kaikkien elävien elämää niinkuin
janoinen ihminen himoitsee raikkaalla vedellä täytettyä maljaa.

— Riittää, Sancho — virkkoi nyt Don Quijote. — Istu lujasti satulassa
ja katso, ettet putoa. Totta totisesti, sen, mitä olet maalaismiehen
kielellä lausunut kuolemasta, olisi yhtä hyvin voinut sanoa joku oiva
saarnamies. Minä sanon sinulle, Sancho, että sinä, jos sinulla olisi
yhtä sivistynyt äly kuin sinulla on hyvät luounonlahjat, voisit nousta
saarnastuoliin ja lähteä maailmalle saarnaamaan oikein sievästi.

— Joka hyvin elää, se hyvin saarnaa; — vastasi Sancho — siinä koko
minun teologiani.

— Et sinä enempää tarvitsekaan; — sanoi Don Quijote — mutta minä en
kumminkaan pääse oikein käsittämään enkä oivaltamaan, kuinka sinulla
voi olla niin paljon viisautta, vaikka jumalanpelko on viisauden alku
ja sinä pelkäät sisiliskoakin enemmän kuin Jumalaa.

— Arvostelkaa te, armollinen herra, omia ritariasioitanne; — virkkoi
Sancho — älkää huoliko ruveta arvostelemaan toisten ihmisten
pelkuruutta tai rohkeutta; minä näet pelkään Jumalaa yhtä hyvin
kuin kuka muu tahansa. Mutta antakaa minun nyt syödä loppuun tämä
kauhallinen, sillä kaikki muu on joutavaa lorua, josta meidät vaaditaan
tilille toisessa elämässä.

Sen sanottuaan hän alkoi jälleen tutkia ämpärinsä sisältöä niin hyvällä
ruokahalulla, että Don Quijotenkin alkoi tehdä mieli jotakin maistaa,
ja hän olisi varmaan käynyt Sanchoa auttamaan, jollei häntä olisi siitä
estänyt eräs seikka, joka on tässä ensin mainittava.




Yhdeskolmatta luku,

jossa jatketaan kertomusta Camachon häistä ja esitetään muita hauskoja
tapahtumia.


Don Quijoten ja Sanchon vielä keskustellessa niinkuin edellisessä
luvussa kerrottiin, kuultiin yhtäkkiä kovaa huutoa ja ankaraa melua.
Sen saivat aikaan ratsastavat miehet, jotka täyttä laukkaa ajaen ja
äänekkäästi huutaen riensivät ottamaan vastaan morsiusparia, joka nyt
saapui lukemattomien soittimien ja tanssivien ryhmien ympäröimänä,
seurassaan kirkkoherra ja sukulaiset sekä arvokkain väki kaikilta
lähiseudulla sijaitsevilta paikkakunnilta, kaikki juhlapuvussa.
Nähdessään morsiamen Sancho sanoi:

— Hän ei totisesti ole puettu niinkuin talonpoikaistyttö, vaan kuin
hieno hovinainen. Jumaliste, olenpa näkevinäni, että hänellä on
kaulassa tavallisten rintahelyjen asemesta komeita koralleja, ja hänen
pukunsa ei suinkaan ole tavallista viheriää Cuencan verkaa, vaan
kolmikymmensäikeistä samettia! Ja reunus, onko se tehty valkoisesta
palttinasuikaleesta! Ei totisesti, sehän on silkkiä! Ja katsokaahan
hänen käsiään, onko niissä agaattisormuksia! Minut saa paha viedä,
jolleivät sormukset ole kultaa, ja kaikkein parasta kultaa, ja niissä
on maidonvalkoisia helmiä, joista jokainoa on yhtä kallis kuin ihmisen
silmä. Voi koiranpoika, millaiset hiukset; jos se ei ole irtotukka,
niin en ole eläessäni nähnyt pitempiä enkä vaaleampia! Ja voisiko hänen
ryhtiänsä ja vartaloansa mitenkään moittia, ja eikö häntä täydy verrata
palmuun, joka hiljaa huojuu, taakkanaan pitkät taatelitertut, sillä
juuri semmoisilta näyttävät ne korut, joita hänellä on hiuksissaan ja
kaulassaan! Siinä on totisesti pulska tyttö, joka kelpaa kuusipuisten
pukkien päälle.

Don Quijote nauroi Sanchon maalaismaisille ylistyksille, mutta oli
itsekin sitä mieltä, ettei ollut nähnyt milloinkaan kauniimpaa naista,
omaa valtiatartaan Dulcinea Tobosolaista lukuunottamatta. Kaunis
Quiteria oli hiukan kalpea, mikä luultavasti johtui unettomasta yöstä,
jonka morsiamet tavallisesti viettävät varustautuessaan hääpäivää
varten. Kulkue eteni kohti koroketta, joka oli rakennettu niityn
toiselle laidalle ja koristettu matoilla ja lehvillä; siellä piti
vihkimisen tapahtua, ja sieltä oli määrä katsella tansseja ja muita
näytöksiä. Mutta siihen saapuessaan he kuulivat takaa äänekästä huutoa
ja jonkun sanovan:

— Odottakaa hiukan, te ajattelemattomat ja äkkipikaiset ihmiset.

Tuon äänen ja nuo sanat kuultuaan kaikki kääntyivät katsomaan ja
huomasivat, että ne oli lausunut mies, jolla oli yllään tulipunaisella
läikesilkillä päärmätty pitkä musta viitta. Päässä hänellä oli (kuten
kohta huomattiin) pahaenteisen sypressin oksista punottu seppele ja
kädessä pitkä sauva. Hänen ehdittyään lähemmäksi kaikki tunsivat hänet
uljaaksi Basilioksi ja kaikki odottivat jännittyneinä ihmetellen,
mitä hänen huutonsa ja sanansa tarkoittivat, sillä hänen tulonsa tänä
hetkenä saattoi ennustaa ainoastaan jotakin ikävää tapahtumaa.

Hän saapui vihdoin luo, uupuneena ja hengästyneenä, pysähtyi
morsiusparin eteen, työnsi teräskärjellä varustetun sauvansa maahan,
loi katseensa Quiteriaan, kalpeni ja virkkoi kumealla ja vapisevalla
äänellä:

— Sinä tiedät hyvin, kiittämätön Quiteria, että sen pyhän uskonnon
mukaan, jota tunnustamme, sinun on mahdoton minun vielä eläessäni ottaa
ketään muuta puolisoksesi; eikä sinulle ole tuntematonta sekään, etten
minä, odottaessani ajan ja oman uutteruuteni lisäävän varallisuuttani,
ole tahtonut jättää huomioonottamatta sinun kunniasi vaatimuksia.
Mutta sinä olet kylmästi sivuuttanut kaikki ne velvollisuudet, joihin
rehellinen aikomukseni sinua sitoo, ja tahdot tehdä minulle kuuluvan
omaisuuden herraksi toisen, jonka rikkaudet eivät ainoastaan tuota
hänelle onnea ja ulkonaista loistoa, vaan vielä kaikkein korkeimman
autuuden. Ja jotta hän saisi sen täysin määrin (ei niin, etten minä
katsoisi hänen sitä ansaitsevan, vaan taivaan tahdon mukaan), tahdon
omin käsin raivata pois sen mahdottomuuden tai esteen, joka voisi
olla hänen tiellään, surmaamalla itseni. Eläköön, eläköön rikas
Camacho kiittämättömän Quiterian kanssa pitkät ja onnelliset vuodet,
ja kuolkoon, kuolkoon köyhä Basilio, jonka köyhyys leikkasi hänen
onneltaan siivet syösten hänet hautaan!

Niin sanoen hän tarttui maahan pistämäänsä sauvaan, jonka toinen puoli
jäi maahan kiinni; se näet oli vain siinä piilevän kapean pistoaseen
tuppi. Toisen pään, jota sopii nimittää kahvaksi, hän nyt painoi maahan
ja syöksyi rohkeasti ja päättäväisesti terän kärkeen, ja samassa
nähtiin verisen kärjen ja puolen terää pistävän ulos hänen selästään.
Siihen jäi onneton mies makaamaan veriinsä oman aseensa lävistämänä.

Hänen ystävänsä riensivät heti hänen avukseen surkutellen hänen
kärsimystään ja surullista kohtaloaan. Don Quijotekin astui Rocinanten
selästä ja tuli häntä auttamaan, sulki hänet syliinsä ja huomasi, ettei
hän ollut vielä vetänyt viimeistä henkäystä. Toiset aikoivat kiskoa
terän ulos, mutta läsnäoleva kirkkoherra oli sitä mieltä, ettei sitä
pitänyt vetää pois, ennenkuin hän oli ripittäytynyt, koska hän terää
pois otettaessa varmaan heti kuolisi. Mutta nyt Basilio tuli hiukan
tajuihinsa ja sanoi tuskallisella, heikolla äänellä:

— Jos sinä, säälimätön Quiteria, tänä viimeisenä ja ratkaisevana
hetkenä ojennat minulle kätesi luvaten tulla puolisokseni, niin katson
uhkarohkean tekoni saavan jonkinlaista puolustusta, koska sen avulla
saavutan onnen päästä sinun omaksesi.

Kuullessaan nuo sanat kirkkoherra lausui hänelle, että hänen piti
ennemmin ajatella sielunsa autuutta kuin ruumiillista nautintoa, ja
kehoitti häntä rukoilemaan vilpittömin sydämin Jumalalta anteeksi
syntejänsä ja epätoivoista tekoansa. Siihen Basilio vastasi, ettei hän
missään tapauksessa suostunut ripittäytymään, ellei Quiteria sitä ennen
ojentanut hänelle kättään luvaten tulla hänen puolisokseen, ja sanoi,
että siitä johtuva tyydytys yksin voisi vahvistaa hänen tahtoaan ja
antaa hänelle rohkeutta ripittäytymiseen.

Kuultuaan haavoittuneen pyynnön Don Quijote sanoi kuuluvalla äänellä,
että se, mitä Basilio vaati, oli aivan oikeutettua ja järkevää ja
sitäpaitsi helposti toteutettavaa ja että herra Camachon kunnia
ei tulisi mitenkään loukatuksi, vaikka hän saisi vaimokseen neiti
Quiterian hänen jäätyään uljaan Basilion leskeksi eikä suoraan hänen
isänsä kädestä. Hän lausui:

— Tässä ei saa tulla kysymykseen mikään muu kuin myöntö, mikä
edellyttää vain sen pelkkää lausumista, sillä tuleehan tämän liiton
morsiussänky kuitenkin olemaan hauta.

Camacho kuuli kaiken tuon ja joutui siitä niin hämilleen, ettei
tietänyt mitä tehdä tai sanoa. Mutta Basilion ystävien huuto kiihtyi
yhä, ja he pyysivät häntä sallimaan Quiterian ojentaa kätensä
kuolevalle, jottei hänen sielunsa joutuisi kadotukseen, jos hän lähtisi
epätoivoissaan tästä elämästä. Niin he saivat tai oikeammin pakottivat
Camachon selittämään, että hän tyytyisi siihen, jos Quiteria ojentaisi
Basiliolle kätensä, koska kaikki tuo ei merkinnyt muuta kuin hänen
omien toiveittensa täyttymisen vähäistä viivästymistä.

Nyt kääntyivät kaikki Quiterian puoleen ja koettivat, toiset
rukouksilla, toiset kyynelillä, toiset taas pätevillä syillä saada
hänet ojentamaan kätensä Basilio raukalle. Mutta Quiteria seisoi siinä
jäykempänä kuin marmori ja liikkumattomampana kuin kuvapatsas eikä
näyttänyt voivan eikä tahtovan vastata sanaakaan, eikä hän olisi mitään
sanonutkaan, jollei pappi olisi kehoittanut häntä tekemään nopeasti
päätöksensä, koska Basilio oli jo henkihieverissä eikä ollut enää aikaa
odottaa epäröivää harkintaa. Silloin kaunis Quiteria vihdoin astui
mitään virkkamatta, hämmentyneenä, nähtävästi aivan murheellisena ja
järkytettynä, siihen paikkaan, missä Basilio makasi jo murtuvin silmin,
hengitellen lyhyeen ja kiihkeästi, kuiskaillen Quiterian nimeä ja
ilmeisesti ollen kuolemaisillaan pakanana eikä kristittynä. Quiteria
tuli nyt aivan hänen luokseen, painui polvilleen ja pyysi hänen kättään
vain viittoen, mitään virkkamatta. Basilio katseli häntä suurin silmin
jäykästi tuijottaen ja sanoi:

Oi Quiteria, sinussa on siis herännyt sääli vasta nyt, kun se tulee
olemaan tikari, joka tekee lopun elämästäni: minulla näet ei ole
enää voimia kestää onnea, jonka minulle lahjoitat valitsemalla minut
puolisoksesi, tai hillitä tuskaa, joka kohta verhoo silmäni kuoleman
kauhistavaan varjoon! Minä anon sinulta, sinä kovan onneni tähti,
ainoastaan yhtä: ettet sinä nyt, kun pyydät kättäni ja ojennat minulle
oman kätesi, tee sitä ainoastaan täyttääksesi minun toivomustani
tai jälleen minua pettääksesi, vaan että nyt tunnustat ja selität
ojentavasi ja antavasi minulle kätesi ottaen minut lailliseksi
puolisoksesi, millään tavalla tekemättä väkivaltaa omille tunteillesi,
sillä eihän olisi oikein, jos tällä kuoleman hetkellä pettäisit minut
tai teeskentelisit minulle, joka olen aina kohdellut sinua aivan
vilpittömästi.

Näitä sanoja lausuessaan hän pyörtyi useita kertoja, niin että kaikki
läsnäolijat aina luulivat pyörtymyksen sammuttavan hänen elämänsä.
Quiteria tarttui vilpittömästi ja arasti oikealla kädellään Basilion
käteen ja sanoi hänelle:

— Mikään väkivalta ei kykene taivuttamaan minun tahtoani, ja minä
ojennan siis niin vapaasti kuin suinkin voin käteni sinulle ottaen
sinut lailliseksi puolisokseni ja otan vastaan sinun kätesi, jos sinä
puolestasi ojennat sen minulle vapaasta tahdostasi, sen onnettomuuden,
johon harkitsematon tekosi on sinut syössyt, tajuntaasi himmentämättä.

— Minä teen sen, — vastasi Basilio — enkä suinkaan hämmentyneenä, vaan
selvällä järjellä, jonka taivas on armossaan minulle suonut, ja lupaan
siis tulla sinun puolisoksesi.

— Ja minä sinun puolisoksesi, — vastasi Quiteria — siitä riippumatta,
elätkö vielä monet vuodet vai kannetaanko sinut hautaan minun sylistäni.

— Tuo nuori mies puhuu kovin paljon — virkkoi nyt Sancho Panza —
ollakseen niin pahoin haavoittunut. Pitäkää huolta siitä, että hän
jättää nuo lemmenjutut ja ajattelee sieluansa, joka minusta näyttää
pikemmin olevan hänen kielellään kuin hänen huulillaan.

Kun siis Basilio ja Quiteria olivat liittäneet kätensä yhteen, antoi
kirkkoherra heltyneenä ja itkien heille siunauksensa ja rukoili Jumalaa
suomaan ikuisen levon vastanaineen nuoren miehen sielulle. Mutta tuskin
siunauksen saatuaan tämä kavahti notkeasti seisoalleen ja sieppasi
uskomattoman uskaliaasti ulos terän, jonka tuppena oli ollut hänen
ruumiinsa. Kaikki läsnäolijat joutuivat ihmetyksen valtaan, ja muutamat
heistä, jotka olivat pikemmin yksinkertaisia kuin terävä-älyisiä,
alkoivat äänekkäästi huutaa:

— Ihme, ihme!

Mutta Basilio virkkoi:

— Ei mikään »ihme, ihme», vaan viekkaus, viekkaus!

Hämmästynyt ja pelästynyt kirkkoherra kiiruhti molemmin käsin tutkimaan
haavaa ja huomasi, ettei terä ollut tunkeutunut Basilion lihan ja
kylkiluitten välitse, vaan verellä täytetyn rautaputken läpi, jonka
hän oli taitavasti sijoittanut oikeaan paikkaan, ja vereen oli,
kuten myöhemmin kävi ilmi, sekoitettu semmoisia aineita, ettei se
voinut hyytyä. Sanalla sanoen, kirkkoherra ja Camacho sekä kaikki
läsnäolevat havaitsivat joutuneensa pilan ja petoksen esineiksi. Äsken
vihitty vaimo ei näyttänyt kumminkaan olevan pilasta pahoillaan, vaan
päinvastoin, kuullessaan sanottavan, ettei vihkiminen voinut olla
pätevä, koska siinä oli käytetty petosta, sanoi uudelleen antavansa
siihen suostumuksensa. Siitä kaikki päättelivät, että koko asia oli
suunniteltu kummankin asianosaisen yhteisestä päätöksestä. Camacho
ja hänen seuralaisensa suuttuivat niin, että aikoivat käydä heti
kostamaan, ja monet heistä paljastivat miekkansa hyökäten Basilion
kimppuun, jota puolustamaan heti paljastettiin yhtä monta miekkaa.
Kaikkein ensimmäisenä syöksyi esiin Don Quijote ratsunsa selässä,
peitsi kädessä ja kilvellään hyvin itseään suojaten, ja pakotti kaikki
väistymään kauemmaksi. Sancho, jota tällaiset kohtaukset eivät koskaan
miellyttäneet tai ilahduttaneet, peräytyi lihapatojen luo, joista oli
saanut mainion ateriansa, sillä tämä paikka tuntui hänestä pyhältä
paikalta, jota tuli pitää kunniassa ja arvossa. Don Quijote huusi
raikuvalla äänellä:

— Pysähtykää, hyvät herrat, pysähtykää; ei ole oikein, jos haluatte
kostaa rakkauden tekemiä loukkauksia. Muistakaa, että rakkaus ja sota
ovat yhtä ja samaa, ja samoinkuin sodassa on yleisesti sallittua
käyttää viekkautta ja sotajuonia vihollisen voittamiseksi, samoin
hyväksytään rakkauden kiistoissa ja kilpaleikeissä viekkautta ja
juonia, joihin turvaudutaan toivotun tarkoitusperän saavuttamiseksi,
kunhan ne vain eivät koidu vahingoksi tai häpeäksi rakastetulle.
Quiteria kuului Basiliolle ja Basilio Quiterialle kaitselmuksen oikean
ja suopean päätöksen mukaan. Camacho on rikas ja voi rahalla hankkia
itselleen toiveittensa tyydytyksen milloin, missä ja miten vain haluaa.
Basiliolla on vain tämä yksi karitsa, eikä sitä voi häneltä riistää
kukaan, olipa kuinka mahtava tahansa, sillä kahta, jotka Jumala on
yhteen liittänyt, eivät ihmiset voi toisistaan erottaa, ja ken sitä
yrittää, joutuu sitä ennen tekemisiin tämän peitsenkärjen kanssa.

Niin sanoen hän heilutti peistä niin voimakkaasti ja taitavasti,
että säikähdytti kaikki, jotka eivät häntä tunteneet. Quiterian
välinpitämättömyys teki muuten Camachon mieleen niin voimakkaan
vaikutuksen, että hän häivytti silmänräpäyksessä rakastetun kuvan
muististaan, ja senvuoksi hän myös kuunteli kirkkoherran, älykkään
ja hyväntahtoisen miehen kehoituksia, joten sekä Camacho että hänen
puoluelaisensa kohta leppyivät ja tyyntyivät. Rauhan merkiksi he
pistivät miekkansa tuppeen ja syyttivät koko asiasta enemmän Quiterian
kevytmielisyyttä kuin Basilion viekkautta. Camacho itse ymmärsi, että
Quiteria, joka oli rakastanut Basilioa tyttönä, olisi rakastanut häntä
vielä naimisissakin, joten hänen, Camachon, ennemmin tuli kiittää
taivasta siitä, että se oli Quiterian häneltä riistänyt, kuin siitä,
että se oli hänet hänelle antanut.

Kun siis Camacho ja hänen väkensä olivat rauhoittuneet ja tyyntyneet,
rauhoittuivat myös Basilion ystävät, ja rikas Camacho, joka tahtoi
osoittaa, ettei hän kantanut mitään kaunaa tehdystä kepposesta eikä
siitä mitään välittänyt, vaati, että juhlallisuuksia jatkettaisiin,
ikäänkuin hän olisi todella viettänyt häitään. Mutta Basilio, hänen
vaimonsa ja seuralaisensa eivät tahtoneet ottaa juhlallisuuksiin osaa,
vaan lähtivät Basilion kotikylään. Köyhilläkin ihmisillä, jos he ovat
kunnollisia ja älykkäitä, on näet omat seuralaisensa, jotka heitä
kunnioittavat ja suojaavat, samoinkuin rikkailla on sellaisia, jotka
heitä imartelevat ja keräytyvät heidän ympärilleen.

Basilion seuralaiset veivät mukanaan Don Quijoten, jota he pitivät
jalona ja pelottomana miehenä. Ainoastaan Sanchon mieli pimeni, kun hän
huomasi, ettei saanutkaan jäädä odottamaan Camachon oivallista ateriaa
ja juhlaa, joka jatkui myöhään yöhön, ja niin hän seurasi herraansa,
tämän ratsastaessa Basilion ja hänen tovereittensa kanssa, seurasi
heitä surullisena ja alakuloisena jättäen taakseen Egyptin lihapadat,
vaikka kuljettikin niitä mielessään, sillä niistä nostettu, nyt jo
kohta syöty ja nautittu muona, jota hänellä oli ämpärissään, palautti
hänen mieleensä kadotetun onnen ihanuuden ja runsauden. Niin hän
ajoi murheellisena ja mietteissään, vaikka ei nälkäisenä, Rocinanten
jäljessä, harmonsa selässä järkähtämättä istuen.




Kahdeskolmatta luku,

missä kerrotaan suuresta seikkailusta Montesinon luolassa, joka
sijaitsee keskellä Manchaa, ja kuinka urhoollinen Don Quijote
Manchalainen saattoi tämän seikkailun onnelliseen päätökseen.


Vastanaineet kestitsivät Don Quijotea mitä parhaimmin ja runsaimmin,
sillä he tunsivat olevansa hänelle kiitollisuudenvelassa siitä
urhoollisuudesta, jota hän oli osoittanut heidän asiaansa
puolustaessaan, ja yhtä paljon kuin hänen urhoollisuuttaan he
kunnioittivat hänen älyään, jopa siinä määrässä, että pitivät häntä
Cidin vertaisena soturina ja Ciceron kaltaisena kaunopuhujana.
Kelpo Sancho huvitteli kokonaista kolme päivää vastanaineitten
kustannuksella, joilta nyt saatiin tietää, ettei näennäinen
haavoittuminen suinkaan ollut kauniin Quiterian kanssa ennakolta
tehty suunnitelma, vaan että juonen oli keksinyt Basilio toivoen
siten saavuttavansa, mitä todella saavuttikin. Hän tunnusti kumminkin
ilmaisseensa suunnitelmansa muutamille ystävilleen, jotta he tarpeen
vaatiessa tulisivat hänen avukseen ja tukisivat hänen petostaan.

— Ei sovi eikä tule nimittää petokseksi — virkkoi Don Quijote —
sellaisia keinoja, joiden avulla tavoitellaan hyviä tarkoituksia.

Hän lisäsi vielä, että kaikkein paras tarkoitus, mikä rakastavaisilla
saattoi olla, oli naimisiinmeno, ja huomautti, että rakkauden pahin
vihollinen on nälkä ja alinomainen puute, koska rakkaus on pelkkää
iloa, riemua ja autuutta, varsinkin, jos rakastavainen on saanut
omakseen rakastetun; mutta näiden tunteiden verivihollisia ovat puute
ja köyhyys. Hän sanoi puhuvansa näin siksi, että herra Basilio luopuisi
entisistä askarruksistaan, jotka tosin voivat tuottaa hänelle mainetta,
mutta joista hänellä ei ollut mitään rahallisia tuloja, ja koettaisi
ahkeruudella ja älykkäille ja uutterille ihmisille aina tarjoutuvilla
keinoilla hankkia itselleen parempia tuloja. Köyhällä kunniallisella
miehellä (mikäli köyhän osaksi voi kunniaa tulla) on suuri aarre, jos
hän omistaa kauniin vaimon; jos häneltä tämä aarre riistetään, niin
häneltä riistetään samalla kunnia ja tuhotaan se. Kaunis ja kunnollinen
vaimo, jolla on köyhä mies, ansaitsee laakeriseppeleen ja voitonpalmun.
Kauneus sinänsä herättää kiintymystä kaikissa, jotka sen näkevät
ja tuntevat, ja sen kimppuun hyökkäävät kuningaskotkat ja ylhäällä
liitelevät linnut, kuin johonkin maukkaaseen syöttiin, mutta jos
semmoiseen kauneuteen liittyy puute ja köyhyys, niin sitä ahdistavat
myös korpit, haukat ja muut petolinnut. Ja semmoista vaimoa, joka pysyy
järkkymättömänä, vaikka joutuu niin monien hyökkäysten alaiseksi,
kannattaa todella nimittää miehensä kruunuksi.

— Muistakaa, älykäs Basilio, — sanoi Don Quijote vielä — että eräs
viisas mies, en muista kuka, oli sitä mieltä, että maailmassa on yksi
ainoa kunnon nainen, ja neuvoi jokaista ajattelemaan ja uskomaan,
että tämä ainoa kunnon nainen on hänen oma vaimonsa, ja siten
elämään onnellisena ja tyytyväisenä. Minä en ole naimisissa enkä ole
toistaiseksi ajatellutkaan naimisiin mennä, mutta siitä huolimatta
rohkenisin antaa henkilölle, joka sitä minulta pyytäisi, neuvon,
kuinka hänen tulee etsiä naista, jonka kanssa haluaa mennä naimisiin.
Ensinnäkin neuvoisin häntä pitämään silmällä enemmän hyvää mainetta
kuin varallisuutta, sillä kelpo nainen ei saavuta hyvää mainetta
ainoastaan olemalla moitteeton, vaan myös näyttämällä semmoiselta;
naisen kunnia näet joutuu paljon enemmän kärsimään varomattomuudesta
ja liian vapaasta käyttäytymisestä julkisuudessa kuin hänen salaisista
vioistaan. Jos tuot kotiisi kunnon naisen, niin sinun on helppo
säilyttää hänet kunnollisena, jopa lujittaakin hänen hyvettään, mutta
jos otat huonon naisen, niin sinun on kovin vaikea häntä parantaa,
sillä ei ole suinkaan helppo siirtyä äärimmäisyydestä toiseen. En sano,
että se on mahdotonta, mutta pidän sitä vaikeana.

Sancho kuunteli tuota kaikkea ja sanoi itsekseen:

— Tämän minun isäntäni tapana on sanoa, kun minä puhun mehukkaasti
ja voimallisesti, että minä voisin ottaa saarnastuolin kainalooni
ja vaeltaa ympäri maailmaa mainiona saarnamiehenä, mutta minä sanon
hänestä, että hän, alkaessaan ladella viisaita lauseita perätysten
ja jaella hyviä neuvoja, voisi ottaa saarnastuolin kainaloonsa ja
lisäksi kaksi joka sormelle ja kulkea paikasta toiseen saarnaten mitä
ikinä ihminen voi toivoa. Oletpa pirunmoinen vaeltava ritari, kun
osaat ja ymmärrät niin paljon! Minä ajattelin mielessäni, ettei hän
ymmärrä mitään muuta kuin omia ritariasioitaan, mutta eihän maailmassa
ole semmoista seikkaa, johon hän ei kajoa ja heitä kauhallista omaa
viisauttaan.

Sancho mutisi tuon puoliääneen; hänen herransa kuuli jotakin ja kysyi
häneltä:

— Mitä sinä mutiset, Sancho?

— En minä sano mitään enkä mutise mitään; — vastasi Sancho —
ajattelinhan vain itsekseni, että minun olisi pitänyt kuulla, mitä
teidän armonne tässä sanoi, ennenkuin menin naimisiin; jos niin olisi
laita, voisin kukaties sanoa nyt: »Hätäkös joutilaan härän kuvettansa
nuolla!»

— Onko Teresasi siis niin paha, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— Ei hän järin paha ole, — vastasi Sancho — mutta ei kovin hyväkään, ei
ainakaan niin hyvä kuin toivoisin olevan.

— Sinä teet väärin, Sancho, — sanoi Don Quijote — kun puhut pahaa
vaimostasi, joka kuitenkin on lastesi äiti.

— Emme me ole toisillemme velkaa kumpikaan, — vastasi Sancho — sillä
puhuu se eukkokin pahaa minusta, kun niin sattuu, varsinkin, kun on
mustasukkainen; silloin ei sitä siedä itse pirukaan.

Niin he viettivät kolme kokonaista päivää vastanaineitten luona,
missä heitä kestittiin ja palveltiin kuin prinssejä. Don Quijote
pyysi miekkailija-lisensiaattia hankkimaan hänelle oppaan, joka veisi
hänet Montesinon luolalle, sillä hän halusi hartaasti mennä luolaan
omin silmin näkemään, olivatko tosia kaikki ne ihmeet, joita siitä
kerrottiin kaikkialla lähiseuduilla. Lisensiaatti lupasi antaa hänelle
oppaaksi oman serkkunsa, mainion oppineen miehen, joka luki sangen
mielellään ritariromaaneja ja joka varsin kernaasti opastaisi hänet
mainitun luolan aukolle ja näyttäisi hänelle myös Ruidera-järvet,
jotka nekin ovat kuuluisia koko Manchassa, vieläpä koko Espanjassakin.
Hän sanoi lisäksi, että Don Quijote saisi hänestä hupaista seuraa,
koska tämä nuori mies osasi kirjoittaa kirjoja, jotka kelpasivat
painettaviksi ja ruhtinaallisille henkilöille omistettaviksi. Serkku
tulikin vihdoin ratsastaen kantavalla aasintammalla, jonka satulaa
peitti kirjava matto tai loimi. Sancho satuloi Rocinanten ja pani
kuntoon harmonsa sekä varusti haarapussinsa, jonka vahvisteeksi tuli
serkun yhtä hyvin varustettu eväslaukku, ja niin he lähtivät matkaan
sulkeutuen Jumalan varjelukseen ja sanoen jäähyväiset kaikille ja
suuntasivat kulkunsa kohti Montesinon kuuluisaa luolaa.

Matkalla Don Quijote kysyi serkulta, mitä lajia ja laatua hänen
askarruksensa, ammattinsa ja opintonsa olivat, ja serkku vastasi
opiskelevansa kaunotieteitä, pitävän työnään ja tutkimuksenaan
kirjoittaa ja julkaista kirjoja, joista kaikista oli yhteiskunnalle
suurta hyötyä eikä vähemmän huvia. Eräs niistä oli nimeltään _Tutkimus
ritaripuvuista_, jossa hän oli kuvaillut seitsemänsataakolme eri pukua
kaikkine väreineen, valiolauseineen ja vertauskuvineen. Niistä hovin
herrat voivat juhlien ja huvien aikana valita ja ottaa minkä tahtoivat,
joten heidän ei tarvinnut käydä niitä keneltäkään kerjäämässä tai,
kuten sanotaan, ajatella päätänsä puhki yrittäessään keksiä sellaisia,
jotka vastaisivat heidän toiveitaan ja tarkoituksiaan.

— Minä näet annan mustasukkaiselle, ylenkatsotulle, unohdetulle ja
erossaolevalle kullekin semmoisen puvun, joka sopu ja sopii aivan
moitteettomasti. Minulla on tekeillä vielä toinenkin kirja, jonka nimi
tulee olemaan _Muodonmuutokset_[50] _eli Espanjan Ovidius_ ja jonka
juoni on aivan uudenlainen ja erikoinen; minä näet jäljittelen siinä
Ovidiusta hullunkuriseen tapaan ja kerron, kuka oli Sevillan Giralda
ja Magdalenan enkeli, mikä oli Cordoban Vecinguerran veto-oja,[51]
mitä olivat Guisandon härät, Sierra Morena, Leganitosin ja Lavapiésin
suihkukaivot[52] Madridissa, unohtamatta Täikaivoa, Kultaista enempää
kuin Priorittarenkaan kaivoa, ja kaiken tämän minä kerron käyttäen
vertauskuvia ja kuvallisia lauseparsia, niin että esitys samalla kertaa
huvittaa, jännittää ja opettaa. Minulla on vielä kolmas kirja, jolle
annan nimen _Lisäys Polydorus Vergiliukseen_ ja jossa käsitellään
olioitten keksimistä; se on erittäin oppinut ja syvämietteinen teos,
sillä minä olen siinä tutkinut ja kauniissa muodossa esittänyt kaikki
tärkeät seikat, jotka Polydorus on jättänyt mainitsematta. Polydorus
Vergilius näet unohti meille mainita, kenellä maailmassa oli ensinnä
nuha ja kuka on ensimmäisenä käyttänyt voiteita parantuakseen
ranskantaudista, mutta minä osoitan tuon täsmällisesti ja esitän
todistukseksi enemmän kuin viisikolmatta eri tekijää, mistä kaikesta
teidän armonne näkee, että olen tehnyt työtä uutterasti ja että tämä
kirja tulee olemaan hyödyksi kaikille ihmisille.

Sancho oli kuunnellut erittäin tarkkaavasti serkun kertomusta ja sanoi
nyt:

— Kuulkaahan, hyvä herra, niin totta kuin toivon Jumalan suovan teille
onnea kirjojanne painettaessa, voitteko minulle sanoa — ja varmaan
voitte, koska kerran tiedätte kaikki — kuka on ensimmäisenä ruopinut
päätänsä; minä näet olen siinä uskossa, että sen on täytynyt olla
meidän ensimmäinen isämme Aatami.

— Niin on varmaan laita, — vastasi serkku — sillä Aatamilla oli aivan
varmaan pää ja hiukset, ja koska hänellä ne oli ja koska hän oli
maailman ensimmäinen ihminen, niin hän varmaan toisinaan raapi päätänsä.

— Sitä minäkin; — vastasi Sancho — mutta sanokaahan minulle nyt: kuka
heitti maailmassa ensimmäisenä häränpyllyä?

— Totta puhuen, hyvä ystävä, — vastasi serkku — en voi varmasti vastata
siihen kysymykseen nyt heti, ennenkuin olen asiaan syventynyt. Minä
ryhdyn sitä kysymystä tutkimaan, kun palaan takaisin kirjojeni luo, ja
vastaan teille toiste tavattaessa; eihän tämä kerta liene viimeinen.

— Kuulkaahan, armollinen herra, — virkkoi Sancho — älkää viitsikö
nähdä semmoista vaivaa; mieleeni näet johtui juuri nyt vastaus omaan
kysymykseeni. Tietäkää siis, että ensimmäinen häränpyllyn heittäjä
tässä maailmassa oli Lucifer; kun hänet syöstiin pois taivaasta, niin
hän heitti häränpyllyä aina helvetin syvyyteen.

— Olet oikeassa, hyvä ystävä — sanoi serkku.

Don Quijote sanoi:

— Tuota kysymystä ja tuota vastausta sinä et ole keksinyt itse, Sancho;
olet kuullut sen joltakin muulta.

— Olkaa hiljaa, armollinen herra; — virkkoi Sancho — minä näet
vakuutan, että jos rupean kysymään ja vastaamaan, en pääse päähän vielä
huomennakaan. Niin on laita, sillä ei minun tarvitse lähteä pyytämään
apua naapurilta, jos tahdon kysyä tyhmästi ja vastata mielettömästi.

— Sinä, Sancho, olet puhunut paremmin kuin tiedätkään; — sanoi Don
Quijote — on näet henkilöitä, jotka kiusaavat itseään oppimalla ja
tutkimalla asioita, joista, kun ne on opittu ja tutkittu, ei ole hyödyn
rahtuakaan ymmärrykselle enempää kuin muistillekaan.

Näissä ja muissa hupaisissa keskusteluissa he kuluttivat päivän ja
majoittuivat illan tultua erääseen pieneen kylään, missä serkku
sanoi Don Quijotelle, että sieltä Montesinon luolaan oli vain kahden
peninkulman matka ja että hänen, jos oli todella päättänyt siihen
tunkeutua, täytyi hankkia itselleen köysi, johon sidottuna voisi
laskeutua sen syvyyteen. Don Quijote vastasi tahtovansa tutkia sen
pohjan, vaikka se ulottuisi aina helvetin kuiluun saakka. He siis
ostivat noin sata syltä köyttä ja saapuivat seuraavana päivänä kello
kaksi iltapuolella luolalle, jonka aukko on laaja ja avara, mutta
tuuheiden ja toisiinsa kietoutuneitten orjantappurapensasten ja villien
viikunapuitten, vadelmapensaitten ja karhunvatukkain niin tarkoin
peittämä, ettei sitä ollenkaan voi nähdä. Tultuaan paikalle serkku,
Sancho ja Don Quijote astuivat maahan, molemmat ensinmainitut sitoivat
ritarin vyötäisille köyden niin lujasti kuin suinkin osasivat, ja
heidän siinä häntä siteessään ja vyöttäessään Sancho sanoi hänelle:

— Ajatelkaa, armollinen herra, mitä teette, älkää hautautuko elävältä
ja älkää astuko tuonne alas, missä olette kuin pullo, joka lasketaan
kaivoon kylmenemään. Eihän tämä koske teidän armoanne, eikä ole
teidän asianne tutkia luolaa, joka on varmaan hirmuisempi kuin mikään
maanalainen vankikomero.

— Sido ja ole vaiti; — vastasi Don Quijote — tällainen yritys, hyvä
Sancho, on jätetty juuri minun suoritettavakseni.

Sitten sanoi opas:

— Minä rukoilen teidän armoanne, herra Don Quijote, hyvin katselemaan
ja sadalla silmällä tutkimaan, mitä siedä alhaalla on; siedä
saattaa kenties olla seikkoja, joita voin käyttää teoksessani
_Muodonmuutoksista_.

— Rumpu on semmoisen miehen käsissä, joka osaa sitä lyödä — vastasi
Sancho Panza.

Tämän jälkeen ja kun Don Quijoten köyttäminen oli päättynyt (köyttä ei
kiinnitetty hänen haarniskaansa, vaan asetakin päälle), Don Quijote
lausui:

— Olemme menetelleet harkitsemattomasti, kun emme ole ottaneet mukaan
pientä tiukua, jonka olisimme kiinnittäneet köyteen pääni yläpuolelle
ja jonka helinästä olisitte voineet kuulla, että minä painun yhä
alemmaksi ja olen vielä hengissä; mutta koska sille asialle ei nyt enää
mitään mahda, niin antaudun Jumalan huomaan, joka minua johtakoon.

Sitten hän painui polvilleen ja lausui hiljaisella äänellä rukouksen
anoen Jumalaa avukseen ja saattamaan hyvään päätökseen tämän
vaarallisen ja ennenkuulumattomalta tuntuvan seikkailun. Sitten hän
sanoi kuuluvalla äänellä:

— Oi sinä minun tekojeni ja tunteitteni valtiatar, maanmainio ja
verraton Dulcinea Tobosolainen! Jos on mahdollista, että sinun korviisi
saapuvat tämän sinun onnellisen rakastajasi pyynnöt ja hartaat
rukoukset, niin minä rukoilen sinua sanomattoman kauneutesi nimessä
niitä kuuntelemaan, sillä ne eivät tarkoita mitään muuta kuin ettet
kiellä minulta apuasi ja suojaasi nyt, kun sitä niin kipeästi kaipaan.
Minä olen nyt hyppäämässä, painumassa ja syöksymässä tässä edessäni
olevaan kuiluun, vain näyttääkseni maailmalle, ettei ole mitään niin
mahdotonta, etten siihen ryhtyisi ja sitä suorittaisi, kun vain sinä
minua autat.

Niin sanottuaan hän astui kohti kuilua, mutta huomasi, että oli
mahdotonta sinne heittäytyä tai edes päästä kuilun partaalle
raivaamatta itselleen tietä käsivarsiansa voimalla tai miekaniskuilla.
Senvuoksi hän tarttui miekkaansa ja alkoi hakata ja raivata pois luolan
suulla kasvavaa pensaikkoa, ja siten syntyvä räiske sai pensaikosta
lehahtamaan lentoon erinomaisen suuria korppeja ja variksia niin
taajat parvet ja sillä vauhdilla, että Don Quijote keikahti kumoon.
Jos hän olisi uskonut enteisiin, niinkuin luotti katoliseen uskoonsa,
olisi hän varmaan pitänyt tätä pahana merkkinä ja olisi luopunut
aiheestaan lähteä sellaiseen vaaran paikkaan. Hän nousi kumminkin
jälleen seisomaan ja huomattuaan, ettei pensaikosta enää singonnut
ylös korppeja eikä muita yöllisiä lentäjiä, kuten yölepakoita, joita
oli korppien kanssa sieltä lähtenyt, hän alkoi serkun ja Sanchon
köyttä löyhdyttäessä painua peloittavaan kuiluun. Hänen hävitessään
luolan aukkoon Sancho antoi hänelle siunauksensa, teki lukemattomia
ristinmerkkejä hänen ylitseen ja sanoi:

— Jumala ja Ranskanvuoren madonna[53] sekä Gaetan pyhä kolmiyhteys[54]
ohjatkoot sinua, sinä vaeltavan ritarikunnan kukka, kerma ja vaahto!
Sinne sinä nyt painut, sinä maailman suurin sotaurho, sinä, jonka sydän
on terästä ja käsivarsi pronssia! Jumala sinua ohjatkoon, sanon vielä
kerran, ja tuokoon sinut vapaana, terveenä ja vioittumattomana takaisin
päivän valkeuteen, jonka nyt jätät hautautuaksesi tuohon etsimääsi
pimeyteen!

Suunnilleen samat toivotukset ja rukoukset lähetti serkku hänen
jälkeensä.

Don Quijote huusi huutamistaan kehoittaen heitä päästämään enemmän
köyttä, ja he päästivät sitä vähitellen. Kun hänen huutoansa, joka
kuului luolasta kuin putken läpi, ei voinut enää kuulla, olivat he
jo päästäneet alas sata syltä, ja koska heillä ei enää ollut köyttä,
pitivät he parhaana vetää Don Quijoten jälleen ylös. He odottivat
kumminkin noin puoli tuntia ja alkoivat sen ajan kuluttua lappaa
köyttä, mikä kävi aivan helposti ja heidän huomaamatta mitään painoa.
Siitä he otaksuivat, että Don Quijote oli jäänyt alas, ja Sancho,
joka todella niin uskoi, itki katkerasti lappaen samalla köyttä
sangen vikkelästi saadakseen selville asian todellisen laidan.
Mutta ehdittyään lappaa, kuten heistä näytti, hiukan enemmän kuin
kahdeksankymmentä syltä he tunsivat painoa ja ilahtuivat siitä kovin.
Vihdoin, kun jäljellä oli vain kymmenen syltä, he näkivät selvästi Don
Quijoten, jolle Sancho huusi:

— Tervetullut takaisin, armollinen herra; me jo luulimme, että olitte
jäänyt sinne iäksenne.

Mutta Don Quijote ei vastannut sanaakaan, ja vedettyään hänet maan
päälle he huomasivat, että hänen silmänsä olivat kiinni ja että hän
näytti nukkuvan. He laskivat hänet maahan ja irroittivat köyden, ja
hän ei herännyt vieläkään. Mutta he kääntelivät ja pyörittelivät,
pudistelivat ja ravistelivat häntä niin kauan, että hän pitkän ajan
kuluttua vihdoin tuli tajuihinsa ja oikoi jäseniään, ikäänkuin
raskaasta ja sikeästä unesta heräten. Hän katseli ympärilleen kuin
kauhistuneena ja virkkoi:

— Antakoon Jumala teille anteeksi, hyvät ystävät, että olette
temmanneet minut kaikkein miellyttävimmästä ja ihanimmasta elämästä ja
näystä, mitä kukaan ihminen on milloinkaan nähnyt tai kokenut. Nyt minä
totisesti vasta oikein ymmärrän, että kaikki tämän elämän ilot häipyvät
pois kuin varjo ja unennäkö ja lakastuvat niinkuin kedon kukkaset. Oi
sinä onneton Montesinos! Oi sinä vaikeasti haavoittunut Durandarte![55]
Oi sinä kovia kokenut Belerma! Oi sinä kyyneleinen Guadiana ja te
kovaosaiset Ruideran tyttäret, joiden virrat osoittavat, kuinka paljon
itkunhelmiä on valunut teidän kauniista silmistänne!

Serkku ja Sancho kuuntelivat erittäin tarkkaavasti Don Quijoten
sanoja, jotka hän lausui niin murheellisesti kuin olisi sanomaton
tuska puristanut ne hänen sydämestään. He pyysivät hartaasti häntä
selittämään, mitä tarkoitti, ja kertomaan, mitä oli nähnyt tuossa
helvetinkuilussa.

— Helvetinkuiluksiko te sitä nimitätte? — virkkoi Don Quijote. — Älkää
antako sille semmoista nimeä, sillä se ei sitä ansaitse, kuten kohta
saatte nähdä.

Hän pyysi heiltä jotakin syötävää sanoen olevansa kovin nälkäinen.
He levittivät serkun satulaloimen viheriälle nurmelle, vetivät
haarapussista esiin muonaa, istuutuivat siihen kaikki kolme hyvässä
sovussa ja ystävyydessä ja nauttivat samalla kertaa päivällisen ja
illallisen. Kun sitten satulaloimi oli jälleen korjattu pois, sanoi Don
Quijote Manchalainen:

— Älköön kukaan nousko, vaan kuunnelkaa, lapseni, molemmat tarkkaavasti.




Kolmaskolmatta luku.

Niistä ihmeellisistä seikoista, joita mainio Don Quijote kertoi
nähneensä Montesinon syvässä luolassa, mutta jotka ovat niin
mahdottomia ja suurenmoisia, että seikkailun todenperäisyyttä epäillään.


Kello lienee ollut neljä iltapäivällä, kun pilviin peittynyt aurinko,
luoden himmeätä ja hillittyä valoaan, teki Don Quijotelle mahdolliseksi
helteestä kärsimättä ja rasittumatta kertoa kuuluisille kuulijoilleen,
mitä oli nähnyt Montesinon luolassa. Hän aloitti kertomuksensa
seuraavaan tapaan:

— Noin kahdentoista tai neljäntoista sylen syvyydessä on tässä luolassa
oikealla puolella niin suuri ontelo, että siihen mahtuvat muulien
vetämät suuret vaunut. Siihen tulee hiukan valoa muutamista raoista
tai rei’istä, joiden aukot ovat etäällä maanpinnalla. Minä näin tuon
onkalon ehdittyäni jo väsyä ja kyllästyä riippumaan köydessä ja
liukumaan alaspäin tuossa pimeässä tyhjyydessä ilman mitään varmaa ja
määrättyä suuntaa, ja senvuoksi päätin mennä tuohon suojaan hetkeksi
lepäämään. Minä huusin teille pyytäen teitä olemaan päästämättä enempää
köyttä, kunnes teitä jälleen siihen kehoittaisin, mutta te nähtävästi
ette kuulleet sanojani. Käärin siis kokoon alas laskemanne köyden, tein
siitä pyöreän kasan ja istuuduin mietteissäni siihen, harkiten, miten
minun piti menetellä päästäkseni luolan pohjaan, kun minulla ei ollut
ketään, joka olisi minua kannattanut. Kun istuin siinä mietteissäni ja
epäröiden, valtasi minut yhtäkkiä ja tahtomattani erittäin sikeä uni,
ja sitten minä odottamatta, ollenkaan tietämättä, miten se oikeastaan
tapahtui, jälleen heräsin ja havaitsin olevani kaikkein kauneimmalla,
miellyttävimmällä ja ihanimmalla niityllä, mitä luonto voi luoda
tai ihmisen kekseliäinkään mielikuvitus kuvitella. Avasin silmäni,
hieroin niitä ja havaitsin kohta, etten nukkunut, vaan olin todella
valveilla. Siitä huolimatta koettelin päätäni ja rintaani saadakseni
varmuuden, olinko siinä itse, vai oliko sijassani jokin olematon haamu
ja kummittelija; mutta tunto, tajunta ja mielessäni tapahtuva järkevä
harkinta antoivat minulle varmuuden, että olin siellä aivan sama kuin
nyt olen tässä. Kohta senjälkeen tuli näkyviin komea kuninkaallinen
palatsi tai linna, jonka muurit ja seinät näyttivät olevan
läpikuultavaa kirkasta kristallia. Sitten avautui kaksi suurta ovea, ja
minä näin niistä tulevan vastaani kunnianarvoisen vanhan miehen, jolla
oli yllään sinipunaisesta kankaasta tehty pitkä viitta, joka viisti
maata hänen jäljessään; hänen hartioillaan ja rinnallaan oli viheriä
atlas-kaista, jollaisia korkea-arvoiset kirkonmiehet käyttävät, päässä
hänellä oli musta baretti, ja hänen lumivalkoinen partansa ulottui
vyötärystä alemmaksi. Hänellä ei ollut mitään aseita, mutta hän kantoi
kädessään rukousnauhaa, jonka helmet olivat tavallisia pähkinöitä
suuremmat, ja joka kymmenes helmi oli tavallisen strutsinmunan
kokoinen. Hänen ryhtinsä, käyntinsä, arvokkuutensa ja komea hahmonsa,
kukin seikka erikseen ja kaikki yhdessä, herättivät minussa hämmästystä
ja ihastusta. Hän saapui luokseni ja ensi työkseen sulki minut
kiinteästi syliinsä lausuen sitten: »Urhoollinen ritari Don Quijote
Manchalainen, me, jotka elämme lumottuina tässä yksinäisyydessä,
olemme jo kauan toivoneet saavamme nähdä sinut, jotta sinä voit kertoa
maailmalle, mitä sisältää ja itseensä kätkee tämä Montesinon luolan
nimellä mainittu syvä kuilu, johon olet tunkeutunut, tehden siten
urotyön, jonka suorittaminen on säästetty yksin sinun voittamatonta
sydäntäsi ja sinun hämmästyttävää rohkeuttasi varten. Tule kanssani,
sinä maanmainio herra; minä tahdon näyttää sinulle ne ihmeet, joita
sisältää tämä läpikuultava palatsi, missä minä olen alinomaisena
päällikkönä ja ylivalvojana, sillä minä olen itse Montesinos,
josta tämä luola on nimensä saanut.» Kun hän siten oli minulle
ilmoittanut olevansa Montesinos, kysyin häneltä heti, oliko totta,
mitä ylämaailmassa kerrotaan: että hän oli pienellä metsästyspuukolla
leikannut sydämen hyvän ystävänsä Durandarten rinnasta ja vienyt sen
neiti Belermalle, kuten Durandarte oli viimeisenä hetkenään käskenyt.
Hän vastasi, että tuo kertomus oli aivan tosi, lukuunottamatta
metsästyspuukkoa; hän näet ei ollut käyttänyt mitään puukkoa, ei suurta
eikä pientä, vaan hiottua tikaria, joka oli ollut suutarin naskalia
terävämpi.

— Se tikari — keskeytti Sancho — oli varmaan sevillalaisen asesepän
Ramón de Hocesin tekoa.

— En tiedä; — jatkoi Don Quijote — mutta tuskinpa se oli sen asesepän
työtä, sillä Ramón de Hoces eli aivan äskettäin, ja Roncesvalin
taistelu, missä tämä onnettomuus tapahtui, taisteltiin monta sataa
vuotta sitten; mutta tämän seikan selvittäminen ei ole ollenkaan
tärkeätä eikä se millään tavalla häiritse eikä muuta kertomuksen
totuutta ja yhtenäisyyttä.

— Eipä suinkaan; — virkkoi serkku — jatkakaa vain, armollinen herra Don
Quijote; minä kuuntelen teitä mitä suurimmalla mielihyvällä.

— Minä kerron yhtä mielelläni — vastasi Don Quijote. — Tietäkää siis,
että kunnianarvoisa Montesinos vei minut kristallipalatsiin, missä
eräässä alakerran salissa, joka oli erinomaisen viileä ja kokonaan
alabasterista, oli ihmeen taidokkaasti rakennettu marmorinen hautakivi.
Sen päällä näin makaavan pitkänänsä ritarin, joka ei ollut pronssia
eikä marmoria tai jaspista, kuten sellaiset hautakivien veistokset
yleensä ovat, vaan todellista lihaa ja verta. Hänen oikea kätensä
(joka minusta näytti sangen karvaiselta ja jäntereiseltä, mikä osoitti
henkilön itsensä erittäin voimakkaaksi) oli laskettu sydämen puolelle,
ja Montesinos, joka oli huomannut minun hämmästyneenä katselevan
hautakiveä, sanoi minulle, ennenkuin olin ehtinyt häneltä mitään
kysyä: »Tämä on ystäväni Durandarte, joka oli aikoinaan kaikkien
rakastuneitten ja urhoollisten ritareitten kukka ja kuvastin; häntä
samoinkuin minua ja monta muuta mies- ja naispuolista henkilöä pitää
täällä lumottuna ranskalainen noita Merlin,[56] jonka sanotaan olevan
paholaisen poika; minä puolestani en usko hänen olevan paholaisen
poika, vaan uskon, että hän, kuten sanotaan, on hiukan piruakin
kiperämpi. Kukaan ei tiedä, kuinka tai miksi hän on meidät noitunut,
mutta se kyllä saadaan ajan mittaan selville, eikä sitä luullakseni
tarvitse kovin kauan odottaa. Mutta minua ihmetyttää, että tiedän, niin
totta kuin nyt on päivä, Durandarten heittäneen henkensä sylissäni ja
tiedän hänen kuoltuaan omin käsin ottaneeni sydämen hänen povestaan,
ja sen täytyi varmaan painaa enemmän kuin kaksi naulaa, sillä
luonnontutkijain tiedonannon mukaan on ihminen, jolla on suurempi
sydän, urhoollisempi kuin semmoinen, jonka sydän on pieni. Koska siis
on niin laita ja koska tämä ritari on todella kuollut, niin kuinka hän
voi toisinaan valittaa ja huokailla, ikäänkuin hän olisi vielä elossa?»
Hän oli tuskin ennättänyt tuon kertoa, kun onneton Durandarte huusi
korkealla äänellä ja sanoi:

    Oi kuule viime pyyntöni,
    Montesinos serkku parhain:
    kun sieluni on liitänyt
    taa taivaan tähtitarhain,
    Belennan luokse rinnastain
    sydämeni silloin kanna,
    miekalla se irti lyö
    ja hänelle se anna.

Kuultuaan tuon kunnianarvoisa Montesinos painui polvilleen murheellisen
ritarin eteen ja sanoi hänelle, silmät kyynelissä: »Herra Durandarte,
rakas serkkuni, minä olen jo tehnyt, mitä käskitte minun tehdä
onnettomuuden katkerana päivänä: minä leikkasin sydämen rinnastanne
niin hyvin kuin osasin jättämättä poveenne pienintäkään kappaletta;
minä pyyhin sen pitsinenäliinalla ja ratsastin täyttä laukkaa Ranskaan
laskettuani teidät sitä ennen maan poveen vuodattaen niin runsaita
kyyneliä, että voin niillä pestä käteni ja puhdistaa ne verestä,
jota niihin oli tullut, kun kaivelin sisälmyksiänne; ja varmemmaksi
vakuudeksi ilmoitan teille vielä, rakas serkkuni, että ensimmäisessä
paikassa, minne Roncesvalista lähdettyäni saavuin, sirottelin
sydämeenne hiukan suolaa, jottei se tulisi pahanhajuiseksi, vaan
saapuisi, jollei täysin tuoreena, niin ainakin riimisuolassa neiti
Belermalle, jota, samoinkuin teitä, minua, aseenkantajaanne Guadianaa,
rouva Ruideraa, hänen seitsemää tytärtään ja kahta sisarentytärtään
sekä monia muita tuttavianne ja ystäviänne Merlin-noita on nyt pitänyt
lumottuina monta vuotta. Vaikka on kulunut jo kuudettasataa vuotta, ei
kukaan meistä sittenkään ole kuollut. Joukostamme puuttuu ainoastaan
Ruidera tyttärineen ja sisarentyttärineen; koska näet he aina itkivät,
niin Merlin heitä säälien muutti heidät yhtä moneksi järveksi, ja heitä
mainitaan nyt elävien maailmassa ja Manchan maakunnassa Ruidera-järvien
nimellä. Hänen seitsemän tytärtään kuuluvat Espanjan hallitsijoille ja
molemmat sisarentyttärensä erään erinomaisen pyhän, Pyhän Johanneksen
nimeä käyttävän ritarikunnan ritareille. Koska aseenkantajanne Guadiana
samoin itki teidän onnettomuuttanne, muutettiin hänet virraksi,
jolla on hänen oma nimensä; mutta tultuaan maanpinnalle ja nähtyään
auringon ylhäällä toisella taivaalla hän joutui niin syvän murheen
valtaan teitä muistaessaan, että painui takaisin maan poveen; koska
kumminkin on mahdotonta olla noudattamatta luonnollista juoksuansa,
tulee hän tavan takaa näkyviin ja näyttäytyy auringolle ja ihmisille.
Mainitut järvet laskevat siihen vetensä, ja niihin sekä moniin muihin
vesistöihin yhtyneenä hän virtaa suurena ja uhkeana Portugaliin. Mutta
siitä huolimatta ja missä ikänä virranneekin hän näyttää surulliselta
ja synkältä, eikä sovi kehua, että hänen vedessään eläisi hyvänmakuisia
ja arvossapidettyjä kaloja, vaan ainoastaan tavallisia ja mauttomia,
aivan toisenlaisia kuin ne, jotka uiskentelevat kultaisessa Tajossa.
Mitä nyt teille sanon, rakas serkkuni, olen teille sanonut jo monta
kertaa, mutta koska ette minulle vastaa, otaksun, että ette minua
usko tai ette sanojani kuule, ja Jumala yksin tietää, kuinka suurta
tuskaa se minulle tuottaa. Mutta nyt minä kerron teille erään uutisen,
joka kenties ei voi mitenkään lievittää kärsimystänne, mutta ei
myöskään millään tavalla sitä lisätä. Tietäkää siis, että tässä
teidän edessänne — avatkaa silmänne, niin näette hänet — seisoo
se suuri ritari, josta tietäjä Merlin on niin paljon ennustanut,
minä tarkoitan tämä Don Quijote Manchalainen, joka on uudelleen ja
suuremmaksi hyödyksi kuin menneinä aikoina herättänyt meidän päivinämme
jälleen eloon jo unohduksiin painuneen vaeltavan ritarikunnan, jonka
avulla ja suosiolla meidät ehkä voidaan vapauttaa lumouksesta; sillä
suuret sankarityöt ovat varatut suuria miehiä varten.» »Vaikka ei
niin tapahtuisikaan», vastasi murheellinen Durandarte heikolla ja
hiljaisella äänellä, »vaikka ei niin tapahtuisikaan, oi serkkuni, niin
minä sanon: kärsivällisyyttä ja uudet kortit.»[57] Sitten hän kääntyi
taas kyljelleen, painui tavalliseen vaitioloonsa eikä virkkanut enää
sanaakaan. Samassa kuului äänekkäitä huutoja ja valituksia, joita
säestelivät syvät huokaukset ja tuskaiset nyyhkytykset. Minä käänsin
päätäni ja näin kristalliseinien läpi kaksirivisessä juhlakulkueessa
liikkuvia erinomaisen kauniita neitoja, jotka astelivat erään toisen
salin läpi, kaikki surupuvussa ja päässä valkoiset turbaanit,
turkkilaiseen tapaan. Kulkueen jäljessä asteli ylhäinen nainen, kuten
hänen arvokkuudestaan saattoi nähdä, hänkin mustissa vaatteissa ja
yllään valkoinen huntu, joka oli niin laaja ja pitkä, että viisti
maata. Hänen turbaaninsa oli kaksi kertaa suurempi kuin suurin toisten
päässä olevista, hänellä oli yhteenkasvaneet kulmakarvat, hiukan
nykerö nenä, suuri suu, mutta punaiset huulet; hampaat, joita hän
silloin tällöin paljasti, näyttivät harvoilta ja epätasaisilta, mutta
hohtavan valkoisilta kuin kuoritut mantelit. Hänellä oli käsissään
hieno palttinaliina ja siinä, mikäli voin erottaa, sydän, joka näytti
otetun jostakin muumiosta, niin rutistunut ja kuiva se oli. Montesinos
sanoi minulle, että kaikki tuohon kulkueeseen kuuluvat olivat
Durandarten ja Belerman palvelijoita, jotka olivat täällä lumottuina
herrasväkensä kanssa, ja että viimeisenä asteleva, joka kantoi liinassa
sydäntä, oli neiti Belerma; hän järjesti kamarineitiensä kanssa neljä
kertaa viikossa tämän juhlakulkueen, missä laulettiin tai oikeammin
itkettiin valitusvirsiä hänen serkkunsa ruumiille ja murheelliselle
sydämelle. Montesinos huomautti, että jos neiti Belerma oli minusta
näyttänyt sangen rumalta tai ei ainakaan niin kauniilta kuin hänen
maineensa oli tietänyt kertoa, niin syynä siihen olivat ne vaikeat
yöt ja vielä pahemmat päivät, joita hän vietti tässä lumouksessa,
kuten saatoin nähdä hänen silmiensä alla olevista leveistä tummista
renkaista ja hänen kelmeästä hipiästään. »Tämä kelmeys ja nuo silmien
alla olevat tummat renkaat eivät johdu mistään naisten tavallisesta
kuukautisesta pahoinvoinnista, sillä on kulunut jo useita kuukausia,
vieläpä vuosiakin siitä, kun hän on huomannut merkkiäkään semmoisista
vaivoista, vaan ne johtuvat tuskasta, joka raastelee hänen sydäntään
sen sydämen tähden, jota hän lakkaamatta pitää käsissään ja joka
alinomaa uudistaa ja palauttaa muistiin hänen kovaosaisen rakastajansa
onnettoman kohtalon. Jollei olisi niin laita, niin tuskinpa voitaisiin
verrata häneen ylhäistä Dulcinea Tobosolaistakaan, joka on kauneutensa,
sulonsa ja rakastettavuutensa vuoksi niin kuuluisa koko tässä
tienoossa, vieläpä koko maailmassakin.» »Hillitkää kielenne, herra
Don Montesinos»; keskeytin minä, »kertokaa historianne niinkuin tulee
kertoa, sillä tiedättehän, että kaikki vertaukset ontuvat, joten ei
ole syytä verrata ketään kehenkään. Verraton Dulcinea Tobosolainen
on se, mikä hän on, ja neiti Doña Belerma on se, mikä hän on ja mikä
hän on ollut, ja sillä hyvä.» Siihen vastasi Montesinos: »Herra Don
Quijote, suokaa anteeksi; minä tunnustan erehtyneeni ja väittäneeni
väärin saneessani, että neiti Dulcinea tuskin on neiti Belerman
vertainen, sillä täytyihän etäisimmän aavistuksenkin, joka jotenkin
mieleeni hiipi, minulle sanoa, että teidän armonne on hänen ritarinsa,
joten minun olisi ennemmin pitänyt purra kieleni poikki kuin verrata
häntä mihinkään muuhun kuin itse taivaaseen.» Kun olin saanut suurelta
Montesinolta tämän hyvityksen, tyyntyi sydämessäni äkkiä syttynyt harmi
siitä, että kuulin verrattavan valtiatartani Belermaan.

— Mutta minä ihmettelen, — sanoi Sancho — ettei teidän armonne
hyökännyt tuon äijärähjän kimppuun, potkinut hänen luitaan lusuksi ja
repinyt hänen partaansa, niin ettei siihen olisi jäänyt karvaakaan.

— Ei, hyvä Sancho; — vastasi Don Quijote — minun ei sopinut niin tehdä,
sillä me olemme kaikki velvolliset kunnioittamaan vanhuksia, vaikka he
eivät olisikaan ritareita, mutta varsinkin niitä, jotka ovat ritareita
ja lisäksi vielä elävät lumottuina. Sitäpaitsi minä tiedän, ettemme me
niissä monissa kysymyksissä ja vastauksissa, joita vaihdoimme, suinkaan
jääneet toisillemme mitään velkaa.

Nyt virkkoi serkku:

— Minä en ymmärrä, herra Don Quijote, kuinka teidän armonne, ollessaan
tuolla alhaalla niin vähän aikaa, ehti nähdä niin paljon ja puhua ja
vastata niin monta kertaa.

— Kuinka pitkä aika on siitä, kun lähdin alas? — kysyi Don Quijote.

— Hiukan toista tuntia — vastasi Sancho.

— Se on mahdotonta, — virkkoi Don Quijote — sillä minä näin siellä
alhaalla päivän menevän mailleen ja aamun koittavan, ja sitten tuli
taas ilta ja taas aamu kolme kertaa, niin että minä olen omien
laskujeni mukaan viettänyt kolme vuorokautta noissa kaukaisissa ja
näkymättömissä seuduissa.

— Minun herrani puhuu varmaan totta; — sanoi Sancho — koska näet
kaikki, mitä hänelle on tapahtunut, on ollut noituutta, niin voihan
olla, että se, mikä meistä tuntuu yhdeltä tunnilta, tuntuu siellä
alhaalla kolmelta päivältä öineen päivineen.

— Niin on varmaan laita — vastasi Don Quijote.

— Entä onko teidän armonne syönyt mitään koko tänä aikana? — kysyi
serkku.

— En ole rikkonut paastoani ainoallakaan suupalalla — vastasi Don
Quijote — enkä ole tuntenut nälkää, en vähän vähääkään.

— Entä ne lumouksessa olevat, syövätkö ne? — kysyi serkku.

— Eivät syö, — vastasi Don Quijote — eikä heillä ole mitään suurempia
ulostuksia; mutta olen kumminkin sitä mieltä, että heidän kyntensä,
partansa ja hiuksensa kasvavat.

— Mahtavatko ne lumotut nukkua, armollinen herra? — kysyi Sancho.

— Eipä, tietenkään; — vastasi Don Quijote — ei ainakaan yksikään heistä
ummistanut silmiään hetkeksikään, enempää kuin minäkään, koko sinä
kolmen vuorokauden aikana, jonka vietin heidän luonaan.

— Tähän sopii hyvin sananlasku: — sanoi Sancho — »Sano minulle kenen
kanssa seurustelet, niin minä sanon sinulle, kuka olet». Teidän
armonne seurustelee noidutun väen kanssa, joka pitää paastoa eikä
nuku; onko siis ihmekään, jos ette syö ettekä nuku heidän kanssaan
seurustellessanne. Mutta suokaa minulle anteeksi, armollinen herra, kun
sanon, etten kissa vieköön (vähältä piti, etten sanonut: piru vieköön)
usko sanaakaan siitä, mitä olette nyt kertonut.

— Miksi niin? — kysyi serkku. Ei suinkaan herra Don Quijote valehtele?
Ja vaikka hän haluaisikin niin tehdä, ei hänellä ole ollut tilaisuutta
keksiä ja kuvitella niin lukemattomia valheita.

— En minä usko herrani valehtelevan — vastasi Sancho.

— Mitä sitten uskot? — kysyi Don Quijote.

— Minä uskon, — vastasi Sancho — että tuo Merlin tai ne noidat,
jotka ovat noituneet koko sen joukon, jota teidän armonne sanoo
katselleensa ja puhutelleensa tuolla alhaalla, ovat sulloneet teidän
mielikuvitukseenne tai muistiinne koko sen jutun, jonka olette tässä
meille kertonut, ja kaikki, mitä teillä on vielä kerrottavana.

— Kaikki tuo on mahdollista, Sancho; — virkkoi Don Quijote — mutta
sittenkään ei ole niin laita, sillä minä olen omin silmin nähnyt ja
omin käsin koetellut kaikkea, mitä olen kertonut. Mutta mitä sanotkaan,
kun nyt sinulle mainitsen, että Montesinos, näyttäessään minulle
lukemattomia muitakin seikkoja ja ihmeitä (jotka kerron sinulle
vähitellen ja aikanaan matkamme varrella, koska ne kaikki eivät ole
tässä paikallaan), näytti minulle vielä kolme maalaistyttöä, jotka
juoksentelivat ja hyppivät noilla viehättävillä niityillä kuin vuohet?
Ja tuskin ne nähtyäni minä tunsin erään heistä verrattomaksi Dulcinea
Tobosolaiseksi ja molemmat muut samoiksi maalaistytöiksi, jotka olivat
hänen seurassaan, kun kohtasimme heidät lähellä Tobosoa. Minä kysyin
Montesinolta, tunsiko hän heidät, ja hän vastasi minulle, ettei
tuntenut, mutta että uskoi heidän varmaan olevan joitakin lumoukseen
joutuneita ylhäisiä naisia, jotka olivat vasta muutamia päiviä sitten
ilmaantuneet näille niityille, ja ettei minun pitänyt sitä ihmetellä,
sillä siellä oli vielä paljon muita sekä menneitten että nykyisten
aikojen ylhäisiä naisia, jotka oli noitumalla muutettu erilaisiin
ja eriskummaisiin hahmoihin ja joiden joukosta hän tunsi kuningatar
Ginevran ja hänen kamarineitinsä Quintanonan, joka kaasi viiniä
pikariin Lancelotille hänen

    Brittein maasta tullessaan.

Kuullessaan isäntänsä puhuvan tällä tavalla Sancho luuli melkein
menettävän järkensä tai pakahtuvansa nauruun; koska näet hän hyvin
tiesi, kuinka todella oli Dulcinean otaksutun lumouksen laita, missä
hän itse oli toiminut velhona ja todistajana, niin hän nyt lopultakin
uskoi aivan varmaan, että hänen herransa oli järjiltään ja aivan hullu,
ja sanoi hänelle:

— Rakas suojelijani, armollinen herra, te astuitte onnettomana hetkenä
ja onnettoman tähden alla alas toiseen maailmaan, ja onneton oli se
hetki, jona kohtasitte herra Montesinon, joka on lähettänyt teidät
takaisin meidän luoksemme. Olihan teidän armollanne täällä maan päällä
Jumalan teille antama täysi järki, te lausuitte viisaita lauseita
ja annoitte hyviä neuvoja yhtä mittaa, mutta nyt te kerrotte vain
suurimpia mielettömyyksiä, mitä ajatella saattaa.

— Minä tunnen sinut, Sancho, — vastasi Don Quijote — enkä välitä
puheistasi.

— Minä en välitä sen enempää teidän armonne puheista, — virkkoi Sancho
— vaikka minua löisitte tai vaikka minut tappaisittekin sen vuoksi,
mitä sanon, tai sen vuoksi, mitä aion vielä sanoa, jollette muuta ja
korjaa omia puheitanne. Mutta sanokaahan, armollinen herra, nyt, kun
olemme sulassa sovinnossa: kuinka tai mistä te tunsitte armollisen
neitimme? Ja jos häntä puhuttelitte, niin mitä hänelle sanoitte ja mitä
hän teille vastasi?

— Minä tunsin hänet — vastasi Don Quijote — siitä, että hänellä oli
yllään samat vaatteet kuin silloin, kun sinä hänet minulle näytit.
Minä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut minulle sanaakaan, vaan
käänsi selkänsä ja lähti pakenemaan niin nopeasti, ettei nuolikaan
olisi voinut häntä saavuttaa. Minä aioin lähteä hänen jälkeensä ja
olisin lähtenytkin, ellei Montesinos olisi neuvonut minua luopumaan
siitä vaivasta, koska se oli aivan turhaa, ja varsinkin, koska lähestyi
se hetki, jolloin minun täytyi nousta ylös kuilusta. Hän lupasi
minulle vielä ajan pitkään antaa tietoa, millä tavalla hän, Belerma
ja Durandarte sekä kaikki muut siellä olevat voitaisiin lumouksesta
vapauttaa. Mutta kaikesta siellä näkemästäni ja huomaamastani minua
huolestutti syvimmin se, että Montesinon sillä tavalla minulle
puhuessa minua lähestyi sivulta päin, niin etten huomannut hänen
tuloansa, toinen onnettoman Dulcinean seuralainen, joka lausui minulle,
silmät kyynelissä ja hiljaisella murheellisella äänellä: »Armollinen
neiti Dulcinea Tobosolainen suutelee teidän armonne käsiä ja pyytää
hartaasti teidän armoanne hänelle ilmoittamaan, kuinka voitte, ja
suuressa ahdingossa ollen hän vielä rukoilee teidän armoanne niin
hartaasti kuin suinkin osaa, että suvaitsette lainata hänelle tätä
uutta pumpulialushametta vastaan, joka minulla tässä on, puoli tusinaa
reaalia tai niin paljon kuin teidän armollanne sattuu olemaan, ja
hän lupaa kunniasanallaan maksaa ne teille takaisin aivan pian.»
Tämä tiedonanto sai minut hämmästyksen ja ihmetyksen valtaan, ja
minä käännyin kysymään herra Montesinolta: »Onko mahdollista, herra
Montesinos, että lumouksessa elävät ylhäiset henkilöt kärsivät
puutetta?» Hän vastasi siihen: »Uskokaa minua, armollinen herra
Don Quijote Manchalainen: se, mitä puutteeksi nimitetään, on aivan
tavallista missä tahansa, ulottuu kaikkialle ja kohtaa kaikkia,
säästämättä lumouksessa eläviäkään, ja koska neiti Dulcinea
Tobosolainen lähettää teiltä pyytämään kuutta reaalia ja pantti näyttää
olevan hyvä, niin ei ole muuta neuvoa kuin antaa ne hänelle, sillä hän
on aivan varmaan joutunut johonkin suureen pulaan.» »Panttia minä en
ota», vastasin minä hänelle, »enkä voi myöskään antaa hänelle, mitä
hän pyytää, sillä minulla ei ole enempää kuin neljä reaalia.» Ne minä
hänelle sitten annoin (ne olivat samat lantit, jotka sinä, Sancho,
tässä taannoin annoit minulle, jotta saisin lahjoittaa ne almuina
köyhille, joita tapaisin matkan varrella) ja sanoin hänelle: »Sanokaa
valtiattarellenne, ystäväiseni, että hänen hädänalainen tilansa kovin
rasittaa minun sieluani ja että tahtoisin olla Fugger[58] voidakseni
hänet siitä pelastaa; ja sanokaa hänelle vielä, etten voi eikä minulla
ole lupakaan voida hyvin niin kauan kuin täytyy olla vailla hänen
miellyttävää läsnäoloansa ja älykästä kanssapuhettansa ja että minä
rukoilen häntä hartaasti, niin hartaasti kuin osaan, suvaitsemaan
armossaan näyttäytyä tälle hänen orjuuteensa annetulle palvelijalle ja
harhailevalle ritarille ja keskustella hänen kanssaan. Sanokaa hänelle
vielä, että hän, kun vähimmin sitä aavistaa, saa kuulla kerrottavan,
että olen tehnyt valan ja antanut pyhän lupauksen, niinkuin teki ja
antoi aikoinaan Mantuan markiisi luvatessaan kostaa sisarenpoikansa
Baldovinon puolesta löydettyään hänet henkihieverissä keskellä
vuoristoa, nimittäin, ettei enää söisi katetusta pöydästä, ja mitä
siihen kuuluvaa hän vielä lupasikaan, ennenkuin olisi kostanut hänen
puolestaan; samalla tavalla vannon ja lupaan minä, etten suo itselleni
mitään lepoa, vaan vaellan kaikissa seitsemässä maanosassa, suorittaen
retkeni vielä tunnollisemmin kuin Portugalin prinssi Don Pedro[59]
aikoinaan, kunnes olen vapauttanut valtiattareni lumouksesta.» »Kaiken
tuon ja vielä enemmänkin teidän armonne on velkaa valtiattarelleni» —
vastasi tyttö minulle. Sitten hän otti neljä reaalia, mutta ei minulle
niiannut, vaan heitti hypäkkää kohoten kolmen kyynärän korkeuteen
maasta.

— Hyvä Jumala! — huudahti nyt Sancho kovalla äänellä. — Onko
mahdollista, että tuommoista maailmasta löytyy ja että noidat ja
noituudet ovat niin voimallisia, että ovat muuttaneet herrani
terveen järjen niin mielettömäksi hulluudeksi? Voi armollinen herra,
varokaa toki itseänne ja pitäkää silmällä hyvää mainettanne ja älkää
uskoko noita loruja, jotka ovat hämmentäneet ja sekoittaneet teidän
ymmärryksenne!

— Sinun puheesi, Sancho, osoittaa, että olet minuun kiintynyt; —
virkkoi Don Quijote — ja koska olet huonosti perehtynyt maailman
asioihin, niin kaikki seikat, joihin liittyy jotakin vaikeutta,
näyttävät sinusta mahdottomilta. Mutta minä, kuten jo sanoin, tulen
ajan pitkään kertomaan sinulle muutamia seikkoja tuolla alhaalla
näkemistäni, semmoisia, että sinun täytyy uskoa, mitä olen tässä
kertonut, koska niiden todenperäisyys ei siedä minkäänlaista
vastaväitettä eikä kiistaa.




Neljäskolmatta luku,

missä kerrotaan paljon pikkuseikkoja, yhtä joutavia kuin
välttämättömiäkin sille, joka tahtoo oikein ymmärtää tämän suuren
historian.


Se henkilö, joka on kääntänyt tämän suuren historian sen ensimmäisen
tekijän Cide Hamete Benengelin kirjoittamasta alkutekstistä, sanoo,
että hän, ehdittyään siihen lukuun, jossa kerrotaan Montesinon luolan
seikkailu, havaitsi sivun reunassa seuraavat Hameten omakätisesti
kirjoittamat sanat:

»En voi käsittää enkä saada itseäni uskomaan, että urhoollinen
Don Quijote on todella kokenut kaikki, mitä edellisessä luvussa
on kerrottu. Syynä on se, että aikaisemmin sattuneet seikkailut
ovat kaikki olleet mahdollisia ja todennäköisiä, mutta mitä tähän
luolaseikkailuun tulee, en katso mitenkään voivani pitää sitä
todenperäisenä, koska se on kerrassaan järjen rajojen ulkopuolella.
En voi kumminkaan otaksua Don Quijoten valehdelleen, sillä hän oli
kaikkein hartaimmin totuutta rakastava hidalgo ja kaikkein jaloin
ritari aikanaan eikä olisi suinkaan lausunut valhetta, vaikka hänet
olisi nuolilla lävistetty. Toiselta puolen otan huomioon, että hän
kertoi tämän tarinan esittäen kaikki mainitut yksityisseikat ja ettei
hän voinut niin lyhyessä ajassa sepittää niin suurta mielettömyyksien
rykelmää. Jos siis tämä seikkailu ei tunnu todenperäiseltä, niin
syy ei ole minun, ja minä kirjoitan sen tähän väittämättä sitä
valheelliseksi enempää kuin todenperäiseksikään. Sinä, lukijani, joka
olet ymmärtäväinen ihminen, saat itse päättää siitä, mitä hyväksi näet;
minun ei tule enkä minä voikaan tehdä enempää, vaikka pidetäänkin
varmana, että hänen kerrotaan elämänsä lopulla ja kuolemansa hetkellä
ja loppunsa lähestyessä sanoneen, että oli sen keksinyt, koska se
hänestä tuntui hyvin sopivan ja sointuvan niihin seikkailuihin, joita
hän oli lukenut ritarihistorioistaan». Sitten hän jatkaa näin:

Serkku hämmästyi sekä Sancho Panzan uskaliaisuutta että hänen
isäntänsä kärsivällisyyttä ja arveli Don Quijoten lempeän mielialan
johtuvan siitä, että hän oli ilokseen nähnyt valtiattarensa Dulcinea
Tobosolaisen, vaikka vain lumotussa tilassa; jollei olisi ollut niin
laita, olisivat Sanchon käyttämät sanat ja lauseet varmaan tuntuneet
hänestä kelpo selkäsaunan arvoisilta. Serkku oli tosiaan sitä mieltä,
että Sancho oli puhutellut herraansa liian uskaliaasti, ja sanoi
senvuoksi Don Quijotelle:

— Herra Don Quijote Manchalainen, minä pidän tätä teidän armonne kanssa
viettämääni päivää erittäin hyvin käytettynä, sillä minulla on ollut
siitä nelinkertainen voitto. Ensinnäkin se, että olen tutustunut teidän
armoonne, mitä pidän suurena kunniana. Toiseksi, että olen saanut
tietää, mitä tämä Montesinon luola sisältää, ja olen kuullut Guadianan
ja Ruidera-järvien muodonmuutoksista, joista minulla tulee olemaan
hyötyä tekeillä olevassa _Espanjan Ovidiuksessa_. Kolmanneksi, että
nyt tiedän, kuinka vanha korttipeli on ja että sitä käytettiin ainakin
jo keisari Kaarle Suuren aikana, kuten voi päätellä sanoista, jotka
teidän armonne kertoo Durandarten lausuneen, kun hän Montesinon hänelle
kauan aikaa puhuttua vihdoin heräsi ja virkkoi: »Kärsivällisyyttä ja
uudet kortit». Tätä lausepartta ja puhetapaa hän näet ei ole voinut
oppia lumouksessa ollessaan, vaan sitä ennen, eläessään Ranskassa
mainitsemani keisarin Kaarle Suuren ajalla. Ja tämä toteaminen tulee
kuin tilauksesta toista tekeillä olevaa kirjaani varten, jonka nimi
on _Lisäys Polydorus Vergiliukseen: muinaisaikaisista keksinnöistä_.
En usko, että hänen mieleensä johtui kertoa teoksessaan korttipelin
keksimisestä, mutta minä teen sen nyt, ja se tulee olemaan erittäin
tärkeä seikka, varsinkin, kun voin vedota niin arvokkaaseen ja totuutta
rakastavaan tiedonantajaan kuin herra Durandarte. Neljänneksi olen nyt
saanut varmasti tietää, mistä Guadiana-joki on lähtöisin, mitä seikkaa
ei kukaan ole ennen tietänyt.

— Teidän armonne on oikeassa; — virkkoi Don Quijote — mutta minun
tekisi mieli kuulla, siltä varalta, että Jumala armossaan sallii teidän
saada luvan teostenne painattamiseen (mitä epäilen), kenelle aiotte ne
omistaa.

— Espanjassa on paljon ylhäisiä herroja ja grandeja, joille ne voi
omistaa — vastasi serkku.

— Ei heitä paljon ole; — vastasi Don Quijote — en tarkoita, etteivät
he sitä ansaitse, vaan tarkoitan, etteivät he halua ottaa vastaan
sellaista omistusta, koska eivät tahdo ottaa velvollisuudekseen
suorittaa vastapalvelusta, jonka teos ja sen tekijä näyttävät
ansaitsevan. Tunnen sentään erään ruhtinaan,[60] joka voi korvata
toisissa ilmenevät puutteet niin suurella etevämmyydellä, että minä,
jos uskaltaisin käydä sitä kuvailemaan, ehkä nostattaisin kateutta
moneen jaloon sydämeen. Mutta jääköön se seikka sopivampaan aikaan, ja
lähtekäämme nyt etsimään paikkaa, missä voimme viettää tämän yön.

— Täällä on verrattain lähellä — vastasi serkku — eräs erakonasumus.
Sitä käyttää tyyssijanaan erakko, jonka sanotaan olleen sotilaana ja
jota pidetään hyvänä kristittynä ja sitäpaitsi erittäin älykkäänä ja
hyväätekevänä ihmisenä. Lähellä erakon asuntoa on pieni maja, jonka
hän on rakentanut omalla kustannuksellaan; pienuudestaan huolimatta se
sentään tarjoo sijaa vieraille.

— Onkohan sillä erakolla kanoja? — kysyi Sancho.

— Harvoilta erakoilta niitä puuttuu, — vastasi Don Quijote — sillä
nykyiset erakot eivät ole sellaisia kuin ne Egyptin erämaissa asuneet,
jotka vaatettivat itseään palmunlehdillä ja käyttivät ravintonaan
maasta kaivamiaan juuria. Tätä ei kumminkaan pidä ymmärtää niin,
että minä toisia kiittäessäni tahdon evätä kiitoksen toisilta, sillä
tarkoitan vain, etteivät nykyisten erakkojen katumusharjoitukset ole
ennen eläneitten ankaraan ja niukkaan elämäntapaan verrattavia. Siitä
huolimatta he kaikki ovat hyvää väkeä, ainakin minä pidän heitä hyvinä,
ja pahimmassakin tapauksessa tekee hurskautta teeskentelevä sentään
vähemmän pahaa kuin julkinen syntinen.

Niin keskustellessaan he näkivät vastaantulevan jalankävijän, joka
kulki kiireesti, piiskallaan jouduttaen muulia, jolla oli taakkanaan
peitsiä ja pertuskoita. Saavuttuaan heidän luokseen mies tervehti ja
aikoi mennä ohi. Don Quijote sanoi hänelle:

— Pysähtykää, hyvä mies; te näytte pitävän suurempaa kiirettä kuin
muulinne oikeastaan sietää.

— En voi pysähtyä, armollinen herra, — vastasi mies -— sillä aseita,
joita näette minun tässä kuljettavan, aiotaan käyttää huomenna, joten
minun tulee välttää kaikkea viivytystä, ja Jumalan haltuun. Jos
kumminkin haluatte tietää, mihin niitä kuljetan, niin ilmoitan aikovani
viettää yön erakonasumuksen yläpuolella olevassa majapaikassa; jos
siis kuljette samaa tietä, niin kohtaatte minut siellä, ja minä kerron
teille merkillisiä asioita. Siis vielä kerran: jääkää hyvästi.

Hän hoputti juhtaansa niin tuimasti, ettei Don Quijotella ollut
tilaisuutta häneltä tiedustella, millaisia ihmeitä hän aikoi heille
kertoa. Koska hän oli verrattain utelias ja koska häntä aina kiusasi
halu saada tietää jotakin uutta, käski hän heti lähteä matkaan ja
päätti viettää yön majapaikassa poikkeamatta erakon asunnolla, mihin
serkku olisi tahtonut heidän yöpyvän.

Niin tehtiin, he nousivat ratsujensa selkään ja ajoivat kaikki kolme
suoraan majataloon, mihin saapuivat illan suussa. Serkku ehdotti Don
Quijotelle, että he poikkeaisivat erakon asunnolla hiukan juomassa.
Tuon kuultuaan Sancho Panza suisti kohta harmonsa sinnepäin, ja samoin
tekivät Don Quijote ja serkku. Mutta Sanchon kova onni järjesti niin,
ettei erakko ollutkaan kotona, kuten heille sanoi eräs naispuolinen
erakkolan asukas, jonka he asunnossa kohtasivat. He pyysivät häneltä
parasta viiniä, mutta nainen vastasi, ettei hänen isännällään sellaista
ollut, sanoen kumminkin mielellään antavansa heille huokeata vettä, jos
he sitä halusivat.

— Jos minun tekisi vettä mieli, — vastasi Sancho — niin olisinhan
saanut sitä kyllikseni matkan varrella tapaamistani lähteistä. Oi te
Camachon häät ja oi sinä Don Diegon yltäkylläisyys, kuinka monta kertaa
teitä vielä kaipaankaan!

Niin he lähtivät erakon asunnolta ja kannustivat ratsujaan ajaen kohti
majapaikkaa. Vähän ajan kuluttua he kohtasivat nuorukaisen, joka asteli
heidän edellään pitämättä kovaa kiirettä, niin että he saavuttivat
hänet. Hänellä oli miekka olkapäällään, ja siitä riippui nyytti tai
käärö, jossa hänellä nähtävästi oli vaatteet; siinä olivat varmaan
housut tai kaatiot, viitta ja joitakin paitoja, sillä hänellä oli
yllään vain lyhyt samettinuttu, jossa vielä näkyi joitakin silkkivuorin
riekaleita, ja paita paistoi sen repeämistä; sukat olivat silkkiset
ja jalkineet tylppäkärkiset, kuten hovimuoti vaati. Hän voi olla
suunnilleen kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuoden ikäinen, hänen
kasvonsa olivat iloiset, ja hän näytti olevan reipas veikko. Hän
lauloi hauskoja lauluja keventääkseen vaelluksensa vaivoja. Kun he
hänet saavuttivat, hän parhaillaan lopetti erästä, jonka serkku painoi
muistiinsa ja jonka sanotaan kuuluneen näin:

    Sotatielle mun lähteä täytyy pois;
    olis kultaa, niin kotihin jäädä vois.

Don Quijote aloitti keskustelun sanoen hänelle:

— Te matkustatte keveissä pukimissa, nuori herra. Entä minne on matka?
Antakaa kuulua, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.

Nuori mies vastasi siihen:

— Kevyt vaatetukseni johtuu kuumuudesta ja köyhyydestä, ja tieni vie
sotaan.

— Kuinka niin, köyhyydestä? — kysyi Don Quijote. — Helle kelpaa syyksi
paremmin.

— Armollinen herra, — virkkoi nuori mies — minulla on tässä nyytissä
samettihousut, jotka kuuluvat tähän nuttuun; jos kulutan ne matkalla,
ei minulle jää mitään komeutta kaupunkia varten eikä minulla ole varaa
ostaa uusia. Siitä syystä ja viileyden vuoksi minä olen tässä asussa,
kunnes saavutan muutamia jalkaväkikomppanioita, jotka majailevat tuskin
kahdentoista peninkulman päässä täältä; siellä minä otan pestin, ja
sitten ei taida olla puutetta kuormavaunuista, joissa pääsen ajamaan
satamapaikkaan saakka, mikä kuuluu olevan Cartageua. Ja mieluummin minä
pidänkin isäntänä ja herrana kuningasta ja palvelen häntä sodassa kuin
jotakin kitupiikkiä pääkaupungissa.

— Saatteko edes jotakin lisämaksua? — kysyi serkku.

— Jos olisin palvellut jotakin Espanjan grandia tai jotakin muuta
ylhäistä herraa, — vastasi nuori mies — niin varmaan saisin, sillä
se etu on suurellisten palvelemisesta, että voi palvelijasta kohota
vänrikiksi tai kapteeniksi tai saada hyvän eläkkeen. Mutta minä
vaivainen olen aina palvellut onnenonkijoita ja seikkailijoita,
jotka antoivat niin niukan muonan ja palkan, että puolet siitä meni
kaularöyhelön tärkkäämiseen, ja olisipa ilmetty ihme, jos vaeltava
palkkalainen pääsisi edes siedettäviin oloihin.

— Mutta sanokaahan minulle Herran nimessä, hyvä ystävä, — lausui Don
Quijote — onko mahdollista, ettette ole voinut hankkia itsellenne edes
livereitä, vaikka olette ollut palveluksessa jo monta vuotta?

— Olenhan minä saanut niitä kaksi kappaletta; vastasi nuori mies
— mutta samoinkuin henkilöltä, joka eroaa jostakin munkkikunnasta
antamatta munkkilupausta, otetaan pois munkinpuku ja hänelle
annetaan takaisin hänen entiset vaatteensa, sain minäkin vaatteeni
takaisin isänniltäni; suoritettuaan ne toimet, joiden vuoksi olivat
pääkaupunkiin tulleet, he näet palasivat kotiinsa ja veivät mukanaan
liverit, jotka oli annettu minulle vain komeuden vuoksi.

— Merkillistä spilorceriaa,[61] kuten italialainen sanoo — virkkoi
Don Quijote. — Mutta kaikesta huolimatta voitte pitää erinomaisena
onnena, että olette lähtenyt pois pääkaupungista mielessänne niin hyvä
aikomus: maan päällä näet ei ole mitään, mistä ihmiselle koituisi
enemmän kunniaa ja hyötyä kuin siitä, että hän palvelee ensi sijassa
Jumalaa ja sitten kuningastaan ja luonnollista käskijäänsä, varsinkin
asetoimessa, jonka avulla saavutetaan, ellei suurempaa rikkautta,
niin ainakin suurempaa kunniaa kuin opillisella sivistyksellä, kuten
olen jo monta kertaa sanonut. Vaikka näet opillinen sivistys on
perustanut enemmän sukutiloja kuin asetoimi, on asetoimen perustamilla
kuitenkin eräänlaisia etuja edellisiin verrattuina ja sitäpaitsi
eräänlainen loisto, joka tekee ne kaikkia muita paremmiksi. Mutta
pitäkää mielessänne, mitä aion teille nyt sanoa, sillä siitä teille
on suurta hyötyä ja huojennusta vaivoissanne; teidän näet pitää olla
ajattelematta niitä kovia kohtaloita, jotka voivat tulla osaksenne,
sillä kaikkein pahin niistä on kuolema, mutta jos se vain on hyvä,
niin se on niistä kaikkein paras. Julius Caesarilta, urhoolliselta
Rooman imperaattorilta, kysyttiin kerran, mikä kuolema on paras. Hän
vastasi: odottamaton, äkillinen ja aavistamaton; ja vaikka hän vastasi
niinkuin pakana, jolla ei ollut mitään tietoa oikeasta Jumalasta, hän
sittenkin sanoi aivan oikein, koska semmoisessa kuolemassa välttyy
ihmisen luontainen pelontunne. Jos näet otaksun, että saatte surmanne
ensimmäisessä kahakassa tai taistelussa, joko tykinkuulasta tai
räjähtävästä miinasta, niin mitä se haittaa? Se on pelkkää kuolemaa, ja
sillä hyvä; ja Terentiuksen mukaan sotilaan on parempi maata kuolleena
taistelukentällä kuin säilyttää henkensä ja pelastua pakenemalla;
ja urhoollinen sotilas saavuttaa mainetta sikäli kuin hän tottelee
päälliköitänsä ja niitä, joilla on oikeus antaa hänelle käskyjä. Ja
huomatkaa hyvin, poikani, että sotilaan sopii paremmin haistella
ruutia kuin myskiä, ja jos vanhuus teidät kerran tapaa yhä vielä
harjoittamassa tätä kunniakasta tointa, niin se, vaikka olisitte täynnä
haavoja ja rujo ja rampa, ei ainakaan kohtaa teitä kunniattomana, ja
sellaista kunniaa ei köyhyys voi milloinkaan vähentää. Sitäpaitsi on
jo ryhdytty toimenpiteisiin, jotta vanhat ja rammat sotilaat saisivat
elatusta ja apua, sillä ei ole oikein kohdella heitä niinkuin tekevät
ne, jotka erottavat ja vapauttavat neekereitä, kun nämä ovat vanhoja
eivätkä enää jaksa tehdä työtä, ja muka vapauttaen ajavat heidät pois
luotaan saattaen heidät siten nälän orjuuteen, mistä he eivät voi
toivoa vapautuvansa muuten kuin kuoleman kautta. Mutta nyt en tahdo
sanoa teille mitään enempää kuin että nousette tämän minun ratsuni
lautasille ja lähdette kerallani majapaikkaan saakka. Siellä syötte
illallista kanssani ja huomenna voitte jatkaa matkaanne, jonka Jumala
tehköön niin onnelliseksi kuin aikeenne ansaitsevat.

Nuorukainen ei suostunut nousemaan hevosen lautasille, mutta sanoi
mielellään syövänsä illallista majapaikassa; ja Sanchon kerrotaan tässä
tilaisuudessa sanoneen itsekseen: »Hyvä Jumala, millainen isäntä! Onko
mahdollista, että ihminen, joka osaa lausua niin paljon ja oivallisia
asioita kuin hän on tässä lausunut, voi väittää nähneensä kaikki ne
mielettömät mahdottomuudet, joita hän kertoo Montesinon luolasta? No,
olkoon, perästä kuuluu.»

Yön tullessa he sitten saapuivat majataloon, ja Sancho oli varsin
mielissään, kun näki herransa pitävän sitä todellisena majatalona eikä
linnana, kuten hänen tapansa oli. Perille ehdittyä Don Quijote kysyi
heti isännältä, niissä oli peitsiä ja pertuskoita kuljettava mies, ja
isäntä vastasi, että hän oli tallissa ruokkimassa muuliansa. Serkku
ja Sancho tekivät nyt samoin juhdilleen ja luovuttivat Rocinantelle
parhaan seimen ja parhaan paikan tallissa.




Viideskolmatta luku,

jossa kerrotaan aasinhuutoseikkailu ja hupainen kohtaus nukketeatterin
johtajan kanssa sekä profeetallisen apinan merkilliset ennustukset.


Don Quijote oli niin utelias kuulemaan ja saamaan tietää niitä
merkillisiä asioita, joita aseita kuljettava mies oli luvannut hänelle
kertoa, että hänen kärsivällisyytensä joutui kovalle koetukselle. Hän
lähti miestä etsimään sieltä, missä isäntä oli sanonut hänen olevan,
löysi hänet ja kehoitti häntä nyt ilmoittamaan, mitä hänellä oli
sanottavaa matkalla esitettyyn kysymykseen. Mies vastasi hänelle:

— Minun täytyy saada kertoa ihmeestäni kaikessa rauhassa eikä tässä
seisoessani; sallikaa, hyvä herra, minun ensin hoitaa juhtaani; sitten
kerron teille seikkoja, joita varmaan ihmettelette.

— Ei senvuoksi tarvitse viivytellä, — vastasi Don Quijote — minä tulen
teitä auttamaan.

Hän teki niin, seuloi kauroja ja puhdisti seimen, ja tämä alentuvaisuus
sai miehen auliisti kertomaan, mitä häneltä pyydettiin. Hän istuutui
kivipenkille, Don Quijote sijoittui hänen viereensä, kuulijoiksi
tulivat vielä serkku, nuori palvelija, Sancho Panza ja majatalon
isäntä, ja niin mies aloitti kertomuksensa:

— Armolliset herrat, teidän tulee tietää, että eräällä paikkakunnalla,
joka sijaitsee neljän ja puolen peninkulman päässä tästä majatalosta,
sattui kylänvouti kadottamaan aasinsa, mihin oli syynä erään hänen
palveluksessaan olevan tytön juoni ja viekkaus. En voi tässä kertoa
asiaa juurta jaksain, summa vain se, ettei aasia löydetty, vaikka
kylänvouti ryhtyi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin. Kerrotaan
ja huhuillaan yleisesti, että oli kulunut noin kaksi viikkoa aasin
katoamisesta, kun mainitun kylänvoudin ollessa torilla hänen luokseen
tuli eräs toinen saman paikkakunnan vouti ja sanoi hänelle: »Antakaa
minulle löytäjän palkkio, kuomaseni; aasinne on nähty.» »Minä annan
teille sen ja hyvänkin, kelpo kuoma», vastasi toinen, »mutta sanokaa,
missä se on nähty.» »Minä näin sen metsässä tänä aamuna», vastasi
löytäjä, »ilman satulaa ja minkäänlaisia valjaita ja niin laihana, että
oli surkeata sitä katsella. Minä aioin ajaa sitä edelläni ja tuoda sen
teille, mutta se oli jo niin vauhko ja villi, että pakeni lähestyessäni
pois ja juoksi sankkaan metsään. Jos haluatte, että lähdemme yhdessä
sitä etsimään, niin sallikaa minun vain viedä kotiin tämä aasintammani;
tulen heti takaisin.» »Te teette minulle suuren palveluksen», sanoi
aasin omistaja, »ja minä koetan maksaa teille samalla mitalla.» Kaikki,
jotka tämän asian hyvin tuntevat, kertovat siitä tällä tavalla ja
mainitsevat nämä yksityisseikat. Molemmat kylänvoudit lähtivät siis
jalkaisin ja käsikynkässä metsään, mutta tultuaan siihen paikkaan,
mistä luulivat aasin löytävänsä, he eivät sitä löytäneet, eikä sitä
näkynyt missään niillä mailla, vaikka olisivat kuinka sitä hakeneet.
Huomatessaan, ettei aasia löytynyt, sanoi se kylänvouti, joka oli aasin
nähnyt, toiselle; »Kuulkaahan, kuomaseni, mieleeni johtui juoni, jonka
avulla aivan varmaan eläimen löydämme, vaikka se olisi piiloutunut maan
uumeniin eikä ainoastaan metsään. Minä näet osaan mainiosti matkia
aasinhuutoa, ja jos tekin olette siihen hiukan perehtynyt, niin voitte
uskoa asian varmasti onnistuvan.» »Sanoitteko hiukan perehtynyt, hyvä
naapuri?» virkkoi toinen. »Minä en totisesti vääjää siinä asiassa
ketään, en aasejakaan.» »Se kohta nähdään», sanoi toinen kylänvouti;
»minä näet olen ajatellut, että te kierrätte metsän toiselta taholta
ja minä lähden kiertämään toista puolta, niin että kierrämme ja
katselemme sen joka kolkan, ja jos sitten tavan takaa huudamme kuin
aasi, niin aasin täytyy varmaan huutomme kuulla ja siihen vastata,
jos se kerran metsässä on.» Siihen vastasi aasin omistaja: »Teidän
keksintönne, hyvä naapuri, on todella erinomainen ja suuren neronne
arvoinen.» Lähdettyään he sitten sattuivat päästämään huutonsa melkein
yhtaikaa, ja kumpikin heistä juoksi, toisen huudon pettämänä, etsimään
kumppaniaan luullen aasin jo ilmaantuneen. Kun he sitten toisensa
kohtasivat, sanoi se kylänvouti, joka oli aasin kadottanut: »Onko
mahdollista, kuomaseni, ettei huutaja ollut minun aasini?» »Kyllä se
olin minä», vastasi toinen. »Siinä tapauksessa minun täytyy sanoa»,
virkkoi aasin omistaja, »ettei teidän ja aasin välillä, kuomaseni,
ole mitään eroa, mitä huutoon tulee, sillä minä en ole milloinkaan
eläessäni nähnyt enkä kuullut mitään luonnollisempaa.» »Tuo kiitos ja
ylistys», vastasi juonen keksijä, »kuuluu ja sopii teille paremmin
kuin minulle, sillä niin totta kuin Jumala on minut luonut te voitatte
kaikkein parhaimman ja harjaantuneimman aasinmatkijan: te huudatte
korkealla äänellä, äänenne on kestävä ja noudattaa oikeata aikamittaa
ja tahtia, teidän kadanssinne ovat niin lukuisat ja kohdalleen osuvat,
että minä sanalla sanoen tunnustan joutuneeni häviölle, luovutan
teille voitonpalmun ja tarjoan kunniapalkinnon tuosta harvinaisesta
taidostanne.» »Minun täytyy tunnustaa», vastasi aasin omistaja, »että
pidän tästä lähtien itseäni paremmassa arvossa ja katson johonkin
kelpaavani, koska minulla on jotakin kykyä; vaikka näet uskoin hyvin
matkivani aasinhuutoa, en missään tapauksessa luullut saavuttaneeni
siinä taidossa semmoista täydellisyyttä kuin te sanotte.» »Minun
täytyy sanoa», vastasi toinen, »että maailmassa menee hukkaan paljon
harvinaisia kykyjä ja että ne sopivat huonosti henkilöille, jotka
eivät osaa käyttää niitä hyväkseen.» »Meidän kykymme», vastasi aasin
omistaja, »voivat hyödyttää meitä ainoastaan tällaisissa tapauksissa,
muuten niistä ei ole mitään hyötyä, ja suokoon Jumala, että ne auttavat
meitä edes tässä.» Niin keskusteltuaan he taas erosivat ja alkoivat
jälleen huutaa, mutta antoivat kerran toisensa jälkeen pettää itsensä
ja kohtasivat toisensa, kunnes päättivät antaa toisilleen merkin
huutamalla kaksi kertaa perätysten, siitä huomatakseen, että huuto
oli heidän eikä aasin. Niin he vaelsivat läpi koko metsän tavan takaa
huutaen, aina kaksi kertaa perätysten, mutta kadonnut aasi ei vastannut
eikä antanut minkäänlaista elonmerkkiä. Ja kuinka olisikaan vaivainen
ja kovaonninen eläin voinut vastata, koska he vihdoin löysivät sen
metsän kaukaisimmasta loukosta susien raatelemana? Sen nähdessään aasin
omistaja virkkoi: »Ihmettelinhän minä, ettei se vastannut; jos näet se
ei olisi kuollut, se olisi varmaan alkanut huutaa kuullessaan meidän
huutomme, sillä eihän se olisi muuten aasi ollutkaan. Mutta kuultuani
teidän matkivan aasin ääntä niin mainiosti, kuomaseni, katson hyvin
käyttäneeni tässä etsimisessä näkemäni vaivan, vaikka löydän nyt aasini
kuolleena.» »Ei ollut vikaa teissäkään, kuomaseni», vastasi toinen;
»jos näet pappi laulaa hyvin, niin kuoripoika ei jää paljoa jälkeen.»
Niin he palasivat takaisin kyläänsä pettyneinä ja käheinä ja kertoivat
siellä ystävilleen ja tuttavilleen, mitä heille oli tapahtunut, kun
olivat olleet aasia etsimässä, ja kumpikin ylisti ylenmäärin toisen
taitoa huutaa aasin lailla. Tieto tästä levisi pian lähiseudun
kyliin, ja paholainen, joka ei koskaan nuku, vaan ilokseen kylvää ja
levittää vihaa ja epäsopua, mihin suinkin voi, paisuttaen joutavia
asioita ilkeiksi juoruiksi ja pahoiksi riidoiksi, järjesti ja toimitti
nytkin niin, että toisten kylien asukkaat, nähdessään jonkun meidän
kyläläisemme, huusivat aasin lailla, kuin lyöden meitä vasten kasvoja
kylänvoutiemme huudolla. Poikanulikat tekivät samoin, ja silloin asia
oli joutunut kaikkien kadotuksen henkien käsiin ja suuhun; aasinhuuto
levisi kylästä kylään, niin että huutajakylän asukkaat nyt tunnetaan
kaikkialla niinkuin neekerit tunnetaan ja erotetaan valkoisista, ja
tämä onneton pila on mennyt niin pitkälle, että pilkatut ovat useita
kertoja lähteneet asestettuina ja joukolla pilkkaajiansa vastaan
tapellakseen heidän kanssaan, eikä mikään mahti, ei pelko eikä häpeä
ole voinut heitä siitä estää. Minä luulen, että kyläni asukkaat, siis
sen kylän miehet, josta aasinhuuto on kotoisin, aikovat huomenna tai
ylihuomenna hyökätä erääseen toiseen kylään, joka sijaitsee kahden
peninkulman päässä meidän kylästämme ja kuuluu niihin, jotka meitä
pahimmin vainoavat; ja koska he nyt mielivät lähteä retkelle hyvissä
varuksissa, olen ostanut näkemänne peitset ja pertuskat viedäkseni
ne heille. Siinä ne ihmeet, joita sanoin voivani teille kertoa, ja
jolleivät ne teistä ihmeiltä tunnu, en tiedä mitään muuta sanoa.

Siihen lopetti kelpo mies kertomuksensa, ja samassa astui majatalon
ovesta sisään mies, jonka kaikki vaatteet, sukat, housut ja nuttu
olivat säämiskäiset. Hän sanoi kuuluvalla äänellä:

— Herra isäntä, saako täältä yösijaa? Tässä tulee profeetallinen apina
ja nukketeatteri, jossa esitetään Melisendran vapauttaminen.

— Peijakas, — sanoi majatalon isäntä — siinähän on mestari Pedro! Nyt
saamme hauskan illan.

Unohdin mainita, että mestari Pedron vasenta silmää ja melkein puolta
poskea peitti viheriä laastari, josta voi päätellä, että koko se puoli
kasvoja oli huonossa kunnossa. Isäntä jatkoi sanoen:

— Terve tuloa, arvoisa mestari Pedro. Mutta missä ovat apina ja
nukketeatteri? En niitä tässä näe.

— Ne saapuvat tänne aivan kohta; — vastasi säämiskäpukuinen — minä
lähdin vain edeltäkäsin kuulemaan, saako täältä yösijaa.

— Minä pakottaisin itse Alban herttuan väistymään mestari Pedron tieltä
— vastasi isäntä. — Tuokaa vain tänne apina ja nukketeatteri; tänä yönä
on majatalossamme väkeä, joka mielellään maksaa nähdessään näytelmän ja
apinan temput.

— Olkoon menneeksi; — vastasi laastaroitu — minä alennan maksua ja
katson saaneeni kylliksi, jos saan sen verran, että voin maksaa oman
laskuni. Mutta nyt minä palaan hoputtamaan vaunuja, niin että apina ja
teatteri ovat pian täällä.

Sitten hän kohta riensi pois majatalosta.

Don Quijote kysyi nyt majatalon isännältä, kuka tuo mestari Pedro
oli ja mikä apina ja millainen teatteri hänellä oli mukanaan. Siihen
vastasi isäntä:

— Hän on mainio nukkenäyttelijä, joka on useita päiviä kierrellyt
täällä Aragonian Manchassa esittäen näytelmää, jossa kuuluisa Don
Gaiferos vapauttaa Melisendran, ja se on parhaita ja parhaimmin
esitettyjä historioita, mitä tässä maanpaikassa on moneen vuoteen
nähty. Hänellä on sitäpaitsi mukanaan apina, joka on niin erinomaisen
taitava, ettei semmoista ole milloinkaan nähty apinain joukossa eikä
voida ihmistenkään keskuudessa kuvitella. Jos näet siltä kysyy jotakin,
niin se kuuntelee kysymystä, hyppää sitten isäntänsä olkapäälle lähelle
hänen korvaansa ja kuiskaa siihen vastauksen, jonka mestari Pedro heti
kuuluvasti toistaa. Se puhuu paljon enemmän menneistä kuin tulevista
asioista, ja vaikka se ei aina osu kaikessa oikeaan, ei se kumminkaan
yleensä erehdy, niin että tekee mieli uskoa, että siinä asuu itse piru.
Mestari Pedro ottaa kaksi reaalia jokaisesta kysymyksestä, jos apina
siihen vastaa, tarkoitan, jos isäntä vastaa apinan puolesta, kun se on
kuiskannut vastauksen hänen korvaansa. Siksi uskotaankin, että mestari
Pedro on upporikas; hän on _galantuomo_ ja _buon compagno_,[62] kuten
Italiassa sanotaan, ja viettää hyviä päiviä; hän pakisee kuuden edestä
ja ryyppää enemmän kuin kahdentoista verosta, kaikki kielevyytensä,
apinansa ja nukketeatterinsa kustannuksella.

Samassa tuli mestari Pedro takaisin, ja rattailla saapuivat myös
nukketeatteri ja iso, hännätön apina, jonka pakarat olivat kuin huopaa,
mutta joka ei ollut muuten ruman näköinen. Sen nähtyään Don Quijote
kysyi heti:

— Sanokaa minulle, herra profeetta: _Che pesce pigliamo?_[63] Miten
meidän käy? Tässä minä annan kaksi reaalia.

Hän käski Sanchon antaa rahat mestari Pedrolle, mutta tämä vastasi
apinan puolesta:

— Armollinen herra, tämä eläin ei vastaa eikä anna tietoa tulevaisista
asioista; menneistä se tietää jotakin ja nykyisistäkin hiukan.

— Hitto vieköön; — sanoi Sancho — minä en maksa mitään sille, joka
kertoo, mitä minulle on jo tapahtunut, sillä kuka sen voi paremmin
tietää kuin minä itse? Ja olisihan liian typerää maksaa toiselle
siitä, että hän kertoo minulle, mitä jo tiedän; mutta koska hän tietää
nykyiset asiat, niin tässä on kaksi reaalia, ja sano minulle, parahin
herra apina, mitä nyt tekee vaimoni Teresa Panza ja millaisissa
hommissa hän on.

Mestari Pedro ei tahtonut ottaa vastaan rahoja, vaan sanoi:

— En halua ottaa maksua ennakolta, ennenkuin työ on tehty.

Sitten hän taputti oikealla kädellään kaksi kertaa vasenta olkapäätään,
apina hyppäsi siihen, vei suunsa lähelle hänen korvaansa ja liikutti
nopeasti hampaitaan. Tehtyään sitä suunnilleen niin kauan kuin
isämeidänrukoukseen kuluu, se hyppäsi takaisin maahan, ja mestari Pedro
lankesi heti mitä kiireimmin polvilleen Don Quijoten eteen, syleili
hänen sääriään ja sanoi:

— Minä syleilen näitä sääriä kuin syleilisin molempia Herkuleen
patsaita, oi sinä jo unohdukseen joutuneen vaeltavan ritarikunnan
mainio eloonherättäjä! Oi sinä Don Quijote Manchalainen, ritari, jota
ei ole milloinkaan riittävästi ylistetty, sinä uupuneitten rohkeus,
horjuvien tuki, kaatuneitten käsivarsi, kaikkien onnettomien sauva ja
lohdutus!

Don Quijote ällistyi, Sancho oli ihmeissään, serkku ja vaeltava nuori
palvelija samoin, aasinhuuto-tarinan kertoja seisoi suu auki, ja
majatalon isäntä oli täyden hämmingin vallassa; sanalla sanoen, kaikki,
jotka olivat kuulleet nukkenäyttelijän sanat, joutuivat mitä suurimman
hämmästyksen valtaan; mutta mies jatkoi sanoen:

— Ja sinä, kelpo Sancho Panza, maailman parhaan ritarin parhain
aseenkantaja, iloitse, sillä kelpo vaimosi Teresa voi hyvin ja
häkilöi nyt parhaillaan pellavia, ja paremmaksi vakuudeksi hänellä on
vasemmalla puolellaan ruukku, jonka kaula on katkennut; ja siinä on
hyvä kulaus viiniä, jolla hän virkistää itseään työtä tehdessään.

— Sen minä kyllä uskon; — vastasi Sancho — hän näet on siunatun
hyvä vaimo, ja jollei hän olisi mustasukkainen, en vaihtaisi häntä
jättiläisnaiseen Andandonaan,[64] joka herrani väitteen mukaan oli
hemmetin hyvä ja kunnollinen nainen; ja minun Teresani on niitä
eukkoja, jotka muistavat pitää huolen itsestään, vaikka perilliset
jäisivät omaansa paitsi.

— Totisesti, — virkkoi siihen Don Quijote — joka paljon lukee ja
paljon matkustaa, näkee paljon ja saa paljon tietää. Minä sanon tämän,
sillä mikä olisikaan voinut saada minua uskomaan, että maailmassa on
ennustavia apinoita, minkä nyt olen nähnyt omin silmin? Minä näet olen
juuri se Don Quijote Manchalainen, jonka tuo kelpo eläin mainitsi tosin
ylistäen minua hiukan liikaa; mutta olinpa millainen tahansa, kiitän
kumminkin taivasta siitä, että se on lahjoittanut minulla lempeän ja
osaaottavan mielenlaadun, niin että olen aina valmis tekemään hyvää
kaikille ja olemaan tekemättä pahaa kenellekään.

— Jos minulla olisi rahoja, — virkkoi vaeltava palvelija — niin
kysyisin herra apinalta, miten minun käy tällä retkelläni.

Siihen vastasi mestari Pedro, joka oli jo noussut Don Quijoten edestä:

— Sanoin jo, ettei tämä pikku eläin vastaa tulevia asioita koskeviin
kysymyksiin, mutta jos hän voisi niihin vastata, ei haittaisi mitään,
vaikka ei olisikaan rahoja, sillä minä uhraisin kaikki maailman edut
palvellakseni herra Don Quijotea, joka on tässä läsnä. Ja koska olen
sen hänelle velkaa ja koska tahdon häntä huvittaa, järjestän nyt
nukketeatterini ja tarjoan huvia kaikille täällä majatalossa oleville,
pyytämättä siitä mitään maksua.

Sen kuultuaan majatalon isäntä ilahtui tavattomasti ja osoitti
paikan, mihin teatteri voitiin sijoittaa, mikä sitten tapahtuikin
silmänräpäyksessä.

Don Quijote ei ollut oikein tyytyväinen apinan ennustuksiin, sillä
hänestä ei tuntunut soveliaalta, että apina ennusti tulevista
enempää kuin menneistäkään asioista. Mestari Pedron pannessa kuntoon
nukketeatteria hän senvuoksi vei Sanchon tallin nurkkaan, missä kukaan
ei voinut hänen puhettaan kuulla, ja sanoi hänelle:

— Kuule, Sancho, minä olen tarkoin harkinnut tuon apinan merkillistä
kykyä ja uskon puolestani varmaan, että apinan isännällä, tuolla
mestari Pedrolla, täytyy olla salainen tai julkinen pakti paholaisen
kanssa.

— Jos piru lähettelee hänelle salaa pakettejaan, — sanoi Sancho — niin
ne ovat varmaan siivottomia paketteja; mutta mitä hyötyä on mestari
Pedrolla semmoisista paketeista?

— Sinä et ymmärrä minua, Sancho; minä tarkoitan vain, että hän
nähtävästi on tehnyt paholaisen kanssa jonkinlaisen sopimuksen
siitä, että paholainen antaa apinalle tuon kyvyn, jotta mestari voi
ansaita sillä elatuksensa, mutta että hänen rikkaaksi tultuaan täytyy
luovuttaa paholaiselle sielunsa, sillä yksin sitä tuo ihmissuvun
vihollinen himoitsee. Minut saa niin uskomaan se seikka, että huomaan
apinan vastaavan ainoastaan menneitä tai nykyisiä seikkoja koskeviin
kysymyksiin, kauemmaksi näet paholaisen tieto ei voi ulottua;
tulevaisia hän korkeintaan arvailee, eikä aina sitäkään; sillä Jumala
yksin tietää ajat ja hetket, ja hänelle ei ole mitään mennyttä eikä
tulevaista, koska kaikki on hänelle nykyistä. Jos siis on niin laita,
kuten varmaan onkin, niin on selvää, että tämä apina puhuu paholaisen
avulla, ja minua ihmetyttää, ettei sitä ole syytetty Pyhän Inkvisition
edessä, tutkittu tarkoin ja otettu selkoa, minkä hengen voimalla se
ennustaa; on näet varmaa, ettei tämä apina ole mikään astrologi,
eivätkä he, sen isäntä ja se itse, sommittele eivätkä osaa sommitella
kuvioita, joita nimitetään horoskoopeiksi ja joita nykyisin käytetään
Espanjassa niin yleisesti, ettei ole yhtään semmoista naikkosta,
paashia tai rajasuutaria, joka ei uskalla sommitella horoskooppia yhtä
helposti kuin ottaa maassa olevassa korttipakasta sotamiehen, ja siten
he valheillaan ja tietämättömyydellään tärvelevät tieteen ihmeellisen
totuuden. Olen kuullut kerrottavan eräästä ylhäisestä naisesta,
joka kysyi joltakin semmoiselta mestarilta, tulisiko hänen pieni
sylikoiransa kantavaksi ja saisiko penikoita, kuinka monta penikkaa
tulisi ja minkä värisiä ne olisivat. Herra astrologi sommitteli
horoskoopin ja vastasi, että sylikoira tulisi tiineeksi ja synnyttäisi
kolme penikkaa, viheriän, punaisen ja kirjavan, mutta ainoastaan
sillä ehdolla, että se parittelisi kello yhdentoista ja kahdentoista
välillä päivällä tai yöllä ja että se tapahtuisi maanantaina tai
lauantaina. Mutta miten kävikään? Kaksi päivää myöhemmin koira kuoli,
koska oli syönyt liikaa, mutta horoskoopin tekijää pidettiin yhä sillä
paikkakunnalla kaikkein taitavimpana astrologina, kuten kaikkia tai
ainakin useimpia horoskoopintekijöitä.

— Minä toivoisin kumminkin, — virkkoi Sancho — että teidän armonne
käskisi mestari Pedron kysyä apinalta, oliko se, mitä teidän armollenne
tapahtui Montesinon luolassa, todenperäistä; minä näet uskon teidän
armonne luvalla, että kaikki oli vain silmänlumetta ja valhetta tai
ainakin unennäköä.

— Kaikki on mahdollista; — vastasi Don Quijote — mutta minä noudatan
neuvoasi, vaikka asia tavallaan minua hiukan arveluttaa.

Samassa tuli mestari Pedro etsimään Don Quijotea ja sanomaan, että
nukketeatteri oli jo kunnossa; hänen armonsa sopi tulla sitä näkemään,
sillä se kyllä sen ansaitsi. Don Quijote ilmoitti hänelle aikomuksensa
ja pyysi, että hän heti käskisi apinaansa hänelle ilmoittamaan,
olivatko muutamat seikat, joita hän oli joutunut kokemaan Montesinon
luolassa, uneksittuja vai todenperäisiä; hänestä itsestään tuntui,
että ne olivat sekä sitä että tätä. Mestari Pedro ei vastannut tuohon
mitään, vaan meni hakemaan apinaansa, asetti sen Don Quijoten ja
Sanchon eteen ja sanoi sitten:

— Kuulkaahan, herra apina, tämä ritari haluaa tietää, ovatko muutamat
seikat, joita hänelle sattui eräässä luolassa, jota mainitaan
Montesinon nimellä, perättömiä vai todenperäisiä.

Hän antoi tavallisen merkin, apina hyppäsi hänen vasemmalle
olkapäälleen, näytti puhuvan hänen korvaansa, ja mestari Pedro sanoi
kohta:

— Apina sanoo, että toiset teidän armonne mainitussa luolassa näkemistä
seikoista ovat perättömiä, toiset todennäköisiä, sanoo tietävänsä tästä
kysymyksestä tämän, mutta ei mitään muuta, ja lupaa, jos teidän armonne
haluaa tietää enemmän, vastata ensi perjantaina kaikkiin kysymyksiin;
nyt hänen kykynsä on lopussa eikä se siitä parane ennenkuin ensi
perjantaina, kuten sanottu.

— Enkö jo sanonut, — virkkoi Sancho — etten voinut saada päähäni, että
kaikki, mitä te, armollinen herra, kerroitte luolassa sattuneista
tapauksista, oli totta, tai puoletkaan?

— Perästä kuuluu, Sancho; — vastasi Don Quijote — aika, joka tuo ilmi
kaikki, ei jätä mitään vetämättä päivän valkeuteen, ei sellaistakaan,
mikä piilee maan uumenissa. Mutta riittäköön nyt, ja lähdetään
katsomaan kelpo mestari Pedron nukketeatteria, jonka luulen tarjoavan
jotakin mielenkiintoa.

— Kuinka niin, jotakin? — virkkoi mestari Pedro. — Tämä minun
nukketeatterini sisältää kuusikymmentätuhatta merkillistä seikkaa.
Ja minä vakuutan teidän armollenne, kunnioitettu herra Don Quijote,
että se on suurimpia nähtävyyksiä, mitä maailmassa nykyisin on; mutta
_operibus credite, et non verbis_,[65] ja käydään nyt toimeen, sillä on
jo myöhä ja meillä on paljon tekemistä, sanomista ja näyttämistä.

Don Quijote ja Sancho tottelivat ja lähtivät siihen paikkaan, missä
teatteri oli jo valmiina ja avoimena, ympärillä joukko pieniä
vahakynttilöitä, jotka tekivät sen upean ja loistavan näköiseksi.
Saavuttuaan luo mestari Pedro sijoittui näyttämön taakse, sillä hänen
tehtävänään oli liikuttaa näyttämön eri kuvioita, ja etupuolelle
sijoittui muudan poika, mestari Pedron apulainen, tulkitsemaan ja
selittämään yleisölle nukkenäyttämön salaisuuksia; hänellä oli
kädessään pieni keppi, jolla hän osoitti näyttämölle ilmaantuvia
hahmoja.

Kun koko majatalon väki oli joko istuutunut tai sijoittunut seisomaan
vastapäätä näyttämöä ja Don Quijote, Sancho, vaeltava palvelija ja
serkku olivat istuutuneet parhaille paikoille, alkoi tulkki heille
kertoa, mitä kuulee ja näkee, jos kuuntelee tai katselee seuraavaa
lukua.




Kuudeskolmatta luku,

jossa jatkuu hupainen kertomus nukketeatteriseikkailusta ja esitetään
muitakin todella mainioita asioita.


Vaieten kuuntelemaan jäi Tyyron mies sekä Troian,[66] toisin sanoen,
kaikki näytelmän katselijat seurasivat tarkasti esitystä niistä
merkillisistä asioista, joita tulkki heille selitti, ja sitten kuultiin
näyttämön takaa lukuisien patarumpujen ja torvien pauhu ja useita
laukauksia. Tämä melu kesti vain vähän aikaa; sitten poika koroitti
äänensä ja lausui:

— Se todenperäinen historia, joka armolliselle herrasväelle tässä
esitetään, on kokonaan saatu ranskalaisista kronikoista sekä
espanjalaisista kansanlauluista, joita vanhat ja nuoret laulavat
kaikilla kaduilla ja kujilla. Siinä kuvaillaan, kuinka herra Don
Gaiferos vapautti puolisonsa Melisendran, joka oli maurien vankina
Espanjassa Sansuenan kaupungissa; se näet oli nykyisen Zaragozan nimi.
Arvoisa herrasväki suvaitkoon nyt katsoa, kuinka Don Gaiferos istuu
tammipelin ääressä, niinkuin laulussa lauletaan:

    Tammilaudan ääress' istuu Don Gaiferos
    eikä enää muista omaa Melisendraa.

Ja se henkilö, joka nyt tulee esiin, kruunu päässä ja valtikka kädessä,
on keisari Kaarle Suuri, mainitun Melisendran otaksuttu isä, joka
vävynsä laiskuudesta ja huolimattomuudesta harmistuneena tulee lukemaan
hänelle lakia. Ja katsokaa nyt, kuinka kiivaasti ja kiukkuisesti
hän vävyänsä toruu, niin että näyttää aivan siltä kuin hän aikoisi
valtikallaan koputella hänen pääkuortaan, ja onkin kirjailijoita,
jotka väittävät hänen niin tehneen, vieläpä oikein lämpimästä kädestä.
Ja nyt, kun hän on selittänyt vävylleen monella muotoa, että hänen
kunniansa joutuu vaaraan, jollei hän toimita puolisoaan vapauteen,
kerrotaan hänen vielä sanoneen:

    Riittää jo, te harkitkaa.

Katsokaa nyt sitten, hyvä herrasväki, kuinka keisari kääntää Don
Gaiferosille selkänsä ja jättää hänet siihen aivan noloksi, ja katsokaa
nyt, kuinka tämä suuttuu, heittää tammilaudan ja nappulat pois, käskee
heti tuoda hänen aseensa ja pyytää serkultaan Don Rolandilta lainaksi
hänen miekkaansa Durendalia, ja kuinka Don Roland ei halua sitä
hänelle lainata, mutta tarjoutuu sensijaan lähtemään hänen mukaansa
hänen suunnittelemaansa vaikeaan yritykseen. Mutta urhoollinen ja
vihastunut Don Gaiferos ei halua suostua hänen tarjoukseensa, vaan
sanoo voivansa yksinkin pelastaa puolisonsa vankeudesta, vaikka
hänet olisi kätketty maan uumeniin, ja niin hän menee varustautumaan
lähteäkseen heti matkaan. Kääntäkää nyt, arvoisa herrasväki, katseenne
tuohon torniin, joka näkyy tuolla ja jonka otaksutaan olevan muudan
torni siinä Zaragozan linnassa, jota nyt mainitaan Aljaferian nimellä.
Tuolla parvekkeella maurilaisessa puvussa esiintyvä nainen on verraton
Melisendra, joka on istunut siellä jo monet kerrat tähyillen Ranskaan
johtavalle tielle ja lohduttanut itseään vankeudessaan antamalla
ajatustensa vaeltaa Parisiin ja oman puolison luo. Mutta katsokaa myös
merkillistä tapausta, joka sattuu tässä ja jonka vertaista ei kenties
ole milloinkaan nähty. Ettekö näe tuota mauria, joka hiipii aivan
hiljaa, askel askelelta ja sormi huulilla, kauniin Melisendran taakse?
Katsokaa nyt, kuinka hän suutelee Melisendran suuta, kuinka Melisendra
heti sylkäisee ja pyyhkii huuliansa paitansa valkoiseen hihaan, kuinka
hän voivottelee ja harmistuneena repii kauniita hiuksiaan, ikäänkuin ne
olisivat syypäät tuohon ilkityöhön. Katsokaa myös, kuinka tuo vakava
mauri seisoo tuolla käytävässä; hän on Sansuenan kuningas Marsilio;
hän on nähnyt toisen maurin hävyttömyyden ja senvuoksi, huolimatta
siitä, että toinen on hänen sukulaisensa ja suuri suosikkinsa, käskee
ottaa hänet heti kiinni, antaa hänelle kaksi sataa paria raippoja ja
kuljettaa häntä häpeän saattueessa kaupungin katuja, huutajat edellä
ja sotamiehiä jäljessä. Ja katsokaa nyt, kuinka he tulevat panemaan
toimeen tuomiota, vaikka rikos tehtiin aivan äsken; maurien keskuudessa
näet ei ole tapana, niinkuin meillä, tehdä pitkiä pöytäkirjoja ja
kuulustella todistajia ja antaa syypään istua kauan tutkintovankeudessa.

— Poika, poika, — huusi nyt äänekkäästi Don Quijote — jatkakaa
kertomustanne suoraviivaisesti, älkää huoliko tehdä mutkia ja
syrjähyppäyksiä; asian selvillesaamiseen näet tarvitaan paljon
todistuksia ja lisätodistuksia.

Mestari Pedro huusi hänkin näyttämön takaa:

— Älä sinä lurittele liikoja, poika, vaan tee niinkuin herra käskee,
se on varminta; laula vain laulusi koreilematta, älä huoli puuttua
hienouksiin, sillä hienot langat helposti katkeavat.

— Olkoon menneeksi — vastasi poika ja jatkoi sanoen: — Tuo tuolla,
joka istuu hevosen selässä, yllään gascognelainen viitta, on itse Don
Gaiferos. Hänen puolisonsa, jonka puolesta on jo kostettu julkealle
rakastuneelle maurille, on nyt asettunut näöltään iloisempana ja
tyynempänä tornin parvekkeelle ja keskustelee puolisonsa kanssa luullen
häntä joksikin matkustavaiseksi; ja siinä lausutaan kaikki sanat ja
keskustelut, jotka sisältyvät tunnettuun kansanlauluun:

    Ritari, Ranskaan jos lähdet,
    kysy, missä on Gaiferos.

En kumminkaan kerro tässä tarkemmin heidän keskustelustaan, sillä
liika laveus yleensä ikävystyttää. Riittää, kun nähdään, kuinka Don
Gaiferos ilmaisee itsensä ja miten Melisendra iloisilla eleillä
osoittaa tunteneensa hänet, ja nähdään vielä, kuinka hän laskeutuu
alas parvekkeelta istuutuakseen kelpo puolisonsa hevosen lautasille.
Mutta voi onnetonta! Hänen alushameensa helma on tarttunut parvekkeen
rautatankoon, ja hän riippuu ilmassa voimatta päästä maahan. Mutta
katsokaa, kuinka taivas armossaan tuo apua, kun hätä on suurimmillaan,
sillä Don Gaiferos astuu esiin ja välittämättä vähääkään, repeytyykö
kallis alushame vai ei, tarttuu puolisoonsa, vetää hänet vastoin hänen
tahtoaan alas maahan, heilauttaa hänet sitten hevosen lautasille,
missä hän istuu hajareisin kuin mies, käskee hänen pidellä kiinni ja
kiertää käsivartensa ristiin hänen rinnalleen, jotta ei putoisi, sillä
tämmöiseen ratsastukseen rouva Melisendra ei ole tottunut. Huomatkaa,
kuinka ratsu hirnumalla selvästi osoittaa iloitsevansa urhoollisesta
ja kauniista taakasta, joka sillä on selässään, kun se saa kantaa
herraansa ja herransa puolisoa. Katsokaa, kuinka he kääntyvät ja
poistuvat kaupungista iloisina ja tyytyväisinä lähtien ajamaan
kohti Parisia. Menkää rauhassa, te verrattomat aito rakastavaiset!
Saapukaa onnellisesti kaivattuun kotimaahanne sallimuksen asettamatta
mitään estettä teidän riemulliselle tiellenne! Nähkööt ystävienne
ja sukulaistenne silmät teidän nauttivan hiljaisessa rauhassa vielä
jäljellä olevia elämänne päiviä, joita teille suotakoon niin paljon
kuin Nestorille!

Mestari Pedro koroitti taas äänensä ja sanoi:

— Hiljemmin poika; älä kiipee liian korkealle; kaikki teeskentely on
pahasta.

Tulkki ei vastannut mitään, vaan jatkoi näin:

— Ei puuttunut joutilaita silmiä, semmoisia, jotka aina näkevät kaikki,
ja ne olivat nyt nähneet, kuinka Melisendra oli laskeutunut alas ja
noussut ratsun selkään; he antoivat siitä tiedon kuningas Marsiliolle,
joka käski heti hälyttää, ja katsokaa nyt, millainen kiire niillä on
ja kuinka koko kaupungin täyttää kellojen soitto, kaikuen moskeijain
kaikista torneista.

— Se on mahdotonta! — virkkoi siihen Don Quijote. — Mitä kelloihin
tulee, mestari Pedro on pahoin erehtynyt, sillä maurien keskuudessa
ei käytetä kelloja, vaan patarumpuja ja eräänlaisia huiluja, jotka
ovat meidän klarinettiemme kaltaisia; on siis aivan mieletöntä antaa
kellojen soida Sansuenassa.

Sen kuultuaan mestari Pedro lopetti heti soittamisen ja sanoi:

— Teidän armonne ei pidä välittää pikkuseikoista, herra Don Quijote,
eikä harjoittaa joutavaa hiuksenhalkomista. Eikö täällä meillä esitetä
joka päivä tuhansia näytelmiä, jotka ovat ihan täynnä lukemattomia
epätäsmällisyyksiä ja typeryyksiä, mutta jotka siitä huolimatta
menestyvät hyvin ja joita kuunnellaan ei ainoastaan suosiota osoittaen
vaan todella ihastellen! Jatka vain, poika, ja anna niiden puhua;
kunhan saan kukkaroni täyteen, en välitä, vaikka esityksessäni olisi
enemmän epätäsmällisyyksiä kuin auringossa on ainehiukkasia.

— Se on oikein — virkkoi Don Quijote.

Poika jatkoi:

— Katsokaa, kuinka lukuisa ja kuinka loistava ratsujoukko lähtee
kaupungista tavoittamaan tuota moitteetonta rakastavaista paria,
kuulkaa, kuinka monet torvet soivat, kuinka monet huilut helisevät ja
kuinka monet rummut raikuvat. Minä pelkään, että heidät saavutetaan ja
laahataan takaisin sidottuina oman ratsunsa häntään, mikä olisi kamala
näytelmä.

Nähdessään nyt niin paljon maureja ja kuullessaan semmoisen valtavan
melun Don Quijote piti sopivana lähteä auttamaan pakenevia, ja niin hän
nousi seisomaan ja lausui kuuluvalla äänellä:

-— Niin kauan kuin elän ja olen läsnä, en missään tapauksessa salli
tehtävän väkivaltaa niin mainiolle ritarille ja niin pelottomalle
rakastajalle kuin Don Gaiferos. Pysähdy, sinä kehno roskaväki, älä aja
häntä takaa, sillä muuten joudut tekemisiin minun kanssani!

Niin sanoen hän samalla paljasti miekkansa, syöksyi yhdellä
hyppäyksellä näyttämön luo ja alkoi äkkiä ennenkuulumattoman
raivokkaasti iskeä miekallaan maurilaisia hahmoja, kaatoi muutamia,
löi toisilta pään poikki, teki toiset rammoiksi, hakkasi toiset
kappaleiksi ja sivalsi muun muassa kerran niin tuimasti olan takaa,
että mestari Pedrolta, jollei hän olisi kumartunut, kyykistynyt ja
vetäytynyt piiloon, olisi haljennut pää helpommin kuin jos se olisi
ollut mantelitahdasta. Mestari Pedro huusi:

— Hillitkää itsenne, armollinen herra Don Quijote, ja ottakaa huomioon,
että ne, joita tässä kumoatte, särjette ja surmaatte, eivät ole mitään
oikeita maureja, vaan pahvista tehtyjä kuvia. Jumala minua vaivaista
syntistä armahtakoon, tehän hävitätte kaikki ja saatatte minut puille
paljaille.

Don Quijote ei kumminkaan lakannut iskemästä sekä yhdellä kädellään
että molemmin käsin olan takaa ja sivulta, niin että iskuja tuli
kuin satamalla. Olisi tuskin ehtinyt lukea isämeidänrukousta kahteen
kertaan, kun hän oli jo jaoittanut koko teatterin maan tasalle,
hakannut koneiston ja kaikki nuket kappaleiksi, vaarallisesti
haavoittanut kuningas Marsilioa ja halkaissut Kaarle Suurelta pään
ja kruunun. Kuuntelijoitten ja katselijoitten joukossa nousi suuri
hälinä, apina pakeni majatalon katolle, serkku oli peloissaan, vaeltava
nuorukainen samoin, ja itse Sancho Panzakin oli ankaran kauhun
vallassa, koska hän, kuten vakuutti myöhemmin, rajuilman tauottua, ei
ollut milloinkaan nähnyt herraansa niin mielettömän raivokkaana. Siten
täydellisesti tuhottuaan nukketeatterin Don Quijote hiukan tyyntyi ja
virkkoi:

— Toivoisin, että nyt olisivat tässä edessäni kaikki ne, jotka
eivät usko eivätkä tahdo uskoa, kuinka suurta hyötyä maailmassa on
vaeltavista ritareista. Ajatelkaa, miten olisi käynyt urhoollisen Don
Gaiferosin ja kauniin Melisendran, jollen minä olisi ollut läsnä; aivan
varmaan olisivat nuo koirat jo heidät saavuttaneet ja heitä jollakin
tavalla loukanneet. Sanalla sanoen: eläköön vaeltava ritarikunta ennen
kaikkea muuta maailmassa!

— Eläköön vaan, — virkkoi siihen mestari Pedro surkealla äänellä —
mutta minä saan kuolla, koska olen nyt niin onneton, että voin sanoa
Don Rodrigon kanssa:

    Viel' eilen hallitsin Espanjanmaata,
    mut tänään tornia yhtäkään
    en enää omaksi sanoa saata.

Ei ole kulunut puolta tuntia, eipä puolta silmänräpäystäkään siitä, kun
olin kuninkaitten ja keisarien herra, kun tallini, kirstuni ja säkkini
olivat täynnä lukemattomia hevosia ja kaikenkaltaisia koruja, ja nyt
olen tässä murheellisena ja masentuneena, köyhänä kerjäläisenä, ja
mikä pahinta, vailla apinaa, sillä ennenkuin sen saan takaisin, saavat
varmaan hampaanikin hikoilla. Ja kaikkeen tähän on syynä tämän herra
ritarin harkitsematon vihanpuuska, hänen, jonka sanotaan suojelevan
orpoja, torjuvan vääryyksiä ja tekevän muita rakkaudentöitä. Vain
minuun nähden hänen jalo tarkoituksensa jäi toteuttamatta; mutta
siunattu ja ylistetty olkoon taivas ja sen korkeimmat asuinsijat. Niin
oli säädetty, että tämän murheellisen hahmon ritarin piti tehdä minun
nukkeni hahmoltaan murheellisiksi.

Sancho Panzan mieltä hellyttivät mestari Pedron sanat, ja hän virkkoi:

— Älä itke, mestari Pedro, äläkä valita, sinähän ihan murrat minun
sydämeni; voin sinulle vakuuttaa, että herrani Don Quijote on niin
totinen ja tunnollinen kristitty, että hän, käsitettyään tehneensä
sinulle vääryyttä, varmaan voi ja tahtoo sen sinulle maksaa ja antaa
sinulle enemmän kuin riittävän korvauksen.

302

303

‒ Jos herra Don Quijote korvaisi minulle edes osan tekemästään tuhosta,
olisin tyytyväinen, ja hänen armonsa omatunto keventyisi, sillä eihän
voi tulla autuaaksi kukaan, joka anastaa vastoin oikean omistajan
tahtoa hänen tavaraansa eikä luovuta sitä takaisin.

— Totta kyllä; — sanoi Don Quijote — mutta en tiedä, mitä minulla
toistaiseksi olisi semmoista, mikä kuuluu teille, mestari Pedro.

— Vai ette tiedä? — vastasi mestari Pedro. — Entä nämä ruumiit, jotka
makaavat tässä kovalla ja kuivalla maalla, onko niitä kaatanut ja
ottanut hengiltä mikään muu kuin teidän käsivartenne kukistamaton
voima? Ja kenelle muulle nämä ruumiit kuuluvat kuin minulle? Ja miten
minä olen ansainnut elatustani, jollen juuri niiden avulla?

— Nyt minä lopultakin uskon, — sanoi siihen Don Quijote — mitä olen
arvellut jo monet kerrat: että minua vainoavat noidat aina asettavat
näkyviini hahmoja sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, mutta
sitten heti muuttavat ja vaihtavat niitä miten hyväksi näkevät. Sanon
teille toden totta, hyvät kuuntelevat herrat, että kaikki, mitä tässä
tapahtui, näytti minusta tapahtuvan aivan todellisesti: Melisendra oli
Melisendra, Don Gaiferos oli Don Gaiferos, Marsilio oli Marsilio ja
Kaarle Suuri oli Kaarle Suuri. Siitä vihani syttyi, ja täyttääkseni
velvollisuuttani vaeltavana ritarina tahdoin lähteä auttamaan ja
tukemaan pakenevaa paria ja tein tässä hyvässä aikomuksessa, mitä
näitte minun tekevän. Jos se sitten kääntyi takaperoiseksi, ei syy ole
minun, vaan niiden pahojen olentojen, jotka minua vainoavat. Siitä
huolimatta tahdon tämän erehdykseni vuoksi, vaikka se ei johtunut
mistään ilkeydestä, tuomita itseni maksamaan kustannukset. Katsokaa
siis, mestari Pedro, mitä tahdotte rikotuista näyttelijöistänne, niin
minä suostun sen heti teille maksamaan hyvässä ja käyvässä Espanjan
rahassa.

Mestari Pedro kumarsi ja sanoi:

— Vähempää en odottanutkaan, kun ajattelin, kuinka verraton kristitty
on mieleltään urhoollinen Don Quijote Manchalainen, kaikkien
hädänalaisten ja apua tarvitsevien vaeltajien todellinen auttaja
ja tuki, ja tulkoot nyt herra majatalon isäntä ja suuri Sancho
välittäjiksi ja arviomiehiksi tässä teidän armonne ja minun välisessä
jutussa ja sanokoot he, minkä arvoiset ovat tai voivat olla rikotut
nuket.

Isäntä ja Sancho sanoivat siihen suostuvansa, ja mestari Pedro nosti
heti lattialta Zaragozan kuninkaan Marsilion, joka nyt oli päätänsä
lyhempi, ja sanoi:

— Jokainen voi nähdä, kuinka mahdotonta on saattaa tätä kuningasta
entiseen kuntoonsa, ja siksi olen sitä mieltä, suostuen kumminkin
kuulemaan parempia asiantuntijoita, että minulle tulee maksaa hänen
kuolemastaan, katoamisestaan ja poismenostaan puoliviidettä reaalia.

— Jatketaan — sanoi Don Quijote.

— Ei ole suinkaan paljon, jos pyydän tästä halkeamasta, joka ulottuu
kiireestä melkein kantapäähän, — jatkoi mestari Pedro ottaen käsiinsä
halkaistun keisari Kaarle Suuren — viisi reaalia ja neljänneksen.

— Se ei ole vähän — sanoi Sancho.

— Eikä paljonkaan; — virkkoi majatalon isäntä — pannaan tasan ja
merkitään siitä viisi reaalia.

— Annettakoon hänelle viisi ja neljännes, — sanoi Don Quijote — sillä
näin huomattavan häviön kokonaissummassa ei yksi neljännesreaali paljoa
merkitse. Mutta pitäkää jo kiirettä, mestari Pedro; kohta on illallisen
aika, ja minä alan tuntea nälän oireita.

— Tästä nenänsä ja toisen silmänsä menettäneestä nukesta, — sanoi
mestari Pedro — joka esittää kaunista Melisendraa, pyydän liikoja
vaatimatta kaksi reaalia ja kaksitoista maravedia.

— Sittenpä on piru irti, — sanoi Don Quijote — jollei Melisendra
puolisoineen ole jo ehtinyt ainakin Ranskan rajalle; hevonen, jolla
he ratsastivat, näytti minusta pikemmin lentävän kuin juoksevan: ja
siksi ei kannatakaan yrittää myydä minulle kissaa jäniksenä ja näyttää
minulle tässä nenätöntä Melisendraa, vaikka oikea Melisendra, jos hyvin
sattuu, makaa nyt Ranskassa sääret suorina, huvitellen miehensä kanssa.
Jumala auttakoon kutakin hoitamaan omaansa, parahin mestari Pedro, ja
liikutaan nyt vain hiljakseen ja ilman mitään juonia. Jatkakaa!

Huomatessaan Don Quijoten taas pillastuvan ja palaavan entiseen
hullutukseensa mestari Pedro ei tahtonut päästää häntä käsistään, vaan
sanoi hänelle:

— Tämä ei nähtävästi olekaan Melisendra, vaan joku hänen
kamarineitinsä, ja senvuoksi olen aivan tyytyväinen ja katson saaneeni
täyden maksun, jos annatte hänestä minulle kuusikymmentä maravedia.

Sillä tavalla hän hinnoitteli muutkin silvotut nuket, ja molemmat
arviomiehet sovittelivat yleissumman sitten sellaiseksi, että se
tyydytti kumpaakin asianosaista, ja niin päädyttiin neljäänkymmeneen
reaaliin ja kolmeen neljännekseen. Paitsi tätä summaa, jonka Sancho
heti maksoi, vaati mestari Pedro kaksi reaalia siitä vaivasta, joka
hänelle koitui apinan kiinniottamisesta.

— Anna ne hänelle, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ei apinan
kiinniottamista varten, vaan juomarahoiksi; minä puolestani antaisin
vaikka kaksisataa sille, joka voisi minulle varmasti sanoa, ovatko Doña
Melisendra ja herra Don Gaiferos jo Ranskassa omaistensa luona.

Sitä ei voi kukaan sanoa paremmin kuin minun apinani; — vastasi mestari
Pedro — mutta sitä ei ota nyt kiinni itse pirukaan. Luiden sentään,
että kiintymys minuun ja ahdistava nälkä pakottavat sen jo tänä iltana
palaamaan luokseni. Mutta Jumala antaa uuden päivän, ja sittenpähän
nähdään.

Niin päättyi vihdoin nukketeatterista koitunut meteli, ja kaikki
nauttivat illallista mitä parhaassa rauhassa ja ystävyydessä Don
Quijoten kustannuksella: hän näet oli rajattoman aulis. Jo ennen
päivän koittoa lähti peitsiä ja pertuskoita kuljettava mies matkaan,
ja aamun tultua sanoivat serkku ja vaeltava palvelija Don Quijotelle
jäähyväiset. Edellinen lähti kotipaikalleen, toinen jatkoi matkaansa,
ja Don Quijote antoi viimeksimainitulle avustukseksi kaksitoista
reaalia. Mestari Pedro ei halunnut antautua enempään sananvaihtoon Don
Quijoten kanssa, jonka hän nyt varsin hyvin tunsi; senvuoksi hän nousi
varhain, ennen päivän koittoa, keräsi nukketeatterinsa jäännökset,
otti apinansa ja lähti hänkin etsimään omia seikkailujaan. Majatalon
isäntä, joka ei tuntenut Don Quijotea, ihmetteli yhtä paljon hänen
hullutuksiaan kuin hänen anteliaisuuttansa. Sancho maksoi lopuksi
hänelle herransa käskystä sangen runsaasti, ja he sanoivat hänelle
jäähyväiset suunnilleen kello kahdeksan aikaan aamulla, lähtivät
majatalosta ja jatkoivat matkaansa, jolle heidät nyt jätämme; tässä
näet on sopiva tilaisuus kertoa muita seikkoja, jotka ovat omansa
selvittämään tätä mainiota historiaa.




Seitsemäskolmatta luku,

jossa kerrotaan, keitä olivat mestari Pedro ja hänen apinansa, sekä
Don Quijoten huonosta menestyksestä seikkailussa aasinhuutoa matkivien
kanssa, joka seikkailu ei päättynyt hänen mielensä mukaan eikä niinkuin
hän oli ajatellut.


Cide Hamete, tämän merkillisen historian kirjoittaja, aloittaa tämän
luvun seuraavilla sanoilla: »Minä vannon katolisena kristittynä...»
Siihen huomauttaa kääntäjä, että jos Cide Hamete vannoi katolisena
kristittynä, vaikka hän, kuten varmaan tiedetään, oli mauri, niin tämä
merkitsi vain, että samoinkuin katolinen kristitty valaa tehdessään
vannoo tai hänen tulee vannoa pysyvänsä totuudessa ja ilmoittavansa
sen kaikessa, mitä sanoo, samoin hänkin, ikäänkuin olisi tehnyt valan
katolisena kristittynä, puhui totta kaikessa, mitä aikoi kirjoittaa
Don Quijotesta, varsinkin tehdessään selkoa, kuka oli mestari Pedro
ja kuka tuo profeetallinen apina, joka hämmästytti koko paikkakuntaa
ennustuksillaan. Hän sanoo sitten, että se, joka on lukenut tämän
historian ensimmäisen osan, varmaan muistaa Ginés de Pasamonten,
jonka Don Quijote oli vapauttanut muiden kaleerivankien ohella Sierra
Morenassa, saaden tästä hyvästä työstään huonon kiitoksen ja vielä
huonomman palkan ilkeiltä ja kehnoilta ihmisiltä. Tämä Ginés de
Pasamonte, jota Don Quijote mainitsi nimellä Ginesillo de Parapilla,
oli sama mies, joka oli varastanut Sancho Panzan harmon, ja koska
kirjanpainajan huolimattomuuden vuoksi ensimmäisessä osassa ei missään
kohden mainittu, miten tai milloin se tapahtui, on tämä antanut
ajattelemisen aihetta monille lukijoille, jotka ovat syyttäneet
tekijän huonoa muistia kirjapainon tekemästä virheestä. Sanalla
sanoen, Ginés varasti aasin Sancho Panzan istuessa ja nukkuessa aasin
selässä, ja varas käytti tällöin samaa viekasta menettelyä, jota
oli aikoinaan käyttänyt Brunelo varastaessaan hevosen Sacripanten
alta hänen ollessaan piirittämässä Albracaa; mutta Sancho sai sitten
aasinsa takaisin, kuten on jo kerrottu.[67] Tämä Ginés pelkäsi,
että oikeudenpalvelijat, jotka etsivät häntä saattaakseen hänet
rangaistukseen lukemattomista konnantöistä ja rikoksista — niitä oli
niin paljon ja ne olivat niin merkillisiä, että hän oli itse sepittänyt
niistä kokonaisen kirjan — todella hänet löytäisivät, ja päätti
senvuoksi siirtyä Aragonian kuningaskuntaan, laastaroida vasemman
silmänsä umpeen ja ryhtyä harjoittamaan nukketeatterin johtajan virkaa;
hän näet osasi sen taidon erittäin hyvin, samoinkuin silmänkääntötemput.

Sattui sitten, että hän sai muutamilta Berberiasta tulleilta
vapaiksipäässeiltä kristityiltä ostaa mainitun apinan, jonka hän opetti
merkkiä totellen hyppäämään olkapäälle ja kuiskaamaan jotakin hänen
korvaansa tai ainakin olemaan kuiskaavinaan. Siinä onnistuttuaan hän
tiedusteli aina, ennenkuin saapui kylään nukketeatterinsa ja apinansa
kanssa, lähimmässä kylässä tai keneltä tahansa, mitä erikoista oli
sattunut puheenaolevalla paikkakunnalla ja keitä olivat ne henkilöt,
joita asia koski. Tuon hän sitten painoi tarkoin muistiinsa ja näytti
kylässä ensi työkseen nukketeatteriansa, jossa esitti milloin minkin
historian, mutta aina jonkin iloisen, hupaisen ja yleisesti tunnetun.
Näytännön loputtua hän puhui apinansa tempuista ja kertoi yleisölleen,
että apina arvasi kaikki menneet ja nykyiset asiat, mutta ei kajonnut
tulevaisiin. Vastauksesta kuhunkin kysymykseen hän vaati kaksi reaalia,
mutta antoi toisia halvemmallakin, aina sen mukaan, kuinka varakkaaksi
oli kysyjän huomannut. Toisinaan hän myös meni taloihin, joiden
asukkaitten elämäkerta oli hänelle tuttu, ja vaikka häneltä ei mitään
kysytty, koska ei haluttu mitään maksaa, hän siitä huolimatta antoi
apinalle merkin ja selitti sitten apinan ilmoittaneen sitä tai tätä,
mikä täydellisesti vastasi tosiasioita. Niin hän saavutti uskomattoman
luottamuksen, ja kaikki juoksivat hänen jäljessään. Toisinaan hän,
älykkäänä miehenä, vastasi niin, että vastaukset erinomaisesti
sopivat kysymyksiin, ja koska kukaan ei häntä ahdistanut eikä
vaatinut selittämään, miten hänen apinansa kykeni salattuja asioita
ilmoittamaan, niin hän veti kaikkia nenästä ja täytti kukkaronsa.
Majataloon tultuaan hän oli heti tuntenut Don Quijoten ja Sanchon,
ja siksi hänen oli aivan helppo saattaa Don Quijote, Sancho Panza ja
kaikki majatalossa olevat ihmetyksen valtaan; mutta asia olisi voinut
käydä hänelle kalliiksi, jos Don Quijote olisi iskenyt hiukan alemmaksi
katkaistessaan kaulan kuningas Marsiliolta ja tuhotessaan hänen koko
ratsuväkensä, kuten edellisessä luvussa kerrottiin.

Enempää ei ole mainittavana mestari Pedrosta ja hänen apinastaan.
Palaan nyt Don Quijote Manchalaisen luo ja kerron ensinnäkin, että
hän majatalosta lähdettyään aluksi päätti käydä Ebro-joen rantamilla
ja koko sillä seudulla, ennenkuin lähtisi Zaragozan kaupunkiin, koska
turnajaisiin oli vielä pitkä aika, ja hänellä siis oli siihen hyvä
tilaisuus. Siinä tarkoituksessa hän jatkoi matkaansa kulkien eteenpäin
kaksi päivää ja kohtaamatta mitään sellaista, mitä kannattaisi
kirjoittaa muistiin, kunnes hän kolmantena päivänä, ratsastaessaan
erään kummun rinnettä ylöspäin, kuuli rumpujen, torvien ja muskettien
aikaansaamaa melua. Aluksi hän ajatteli, että joukko sotilaita oli
kulkemassa siitä ohi, halusi nähdä ne ja kannusti Rocinantea ajaen
kummun laelle. Sinne ehdittyään hän näki kummun juurella joukon miehiä,
arviolta kolmattasataa; näillä oli varusteinaan erilaisia aseita,
peitsiä, jousia, pertuskoita ja keihäitä, muutamilla pyssyt, muutamilla
pyöreät kilvet. Hän ajoi alas kummulta ja lähestyi joukkoa, kunnes voi
selvästi nähdä liput ja erottaa niiden värit ja kuviot. Erikoisesti
kiinnitti hänen huomiotaan eräässä valkoisesta atlassilkistä tehdyssä
standaarissa eli lipussa oleva kuva. Se esitti varsin luonnollisesti
aasia, joka oli pientä sardinialaista lajia, pää ojennettuna, suu
ammollaan ja kieli riippumassa, eleillään ja asennollaan osoittaen,
että oli parhaillaan huutamassa. Kuvan ympärille oli kirjoitettu
suurilla kirjaimilla seuraavat kaksi säettä:

    Ei suotta huutaneet aasin lailla
    pormestarit molemmat näillä mailla.

Tuosta kuvasta Don Quijote päätteli, että näiden täytyi olla
huutaja-kylän väkeä, ja hän sanoi sen Sancholle samalla hänelle
selittäen, mitä lippuun oli kirjoitettu. Hän lisäsi, että mies,
joka oli hänelle kertonut tämän tarinan, oli nähtävästi erehtynyt
sanoessaan, että aasinhuudon matkijat olivat kylänvouteja,
sillä lippuun kirjoitetuista säkeistä päättäen he olivat olleet
pormestareita. Siihen vastasi Sancho Panza:

— Armollinen herra, sitä teidän ei pidä oudoksua; onhan mahdollista,
että kylänvoudit, jotka sillä kertaa huusivat kuin aasit, ovat aikojen
kuluessa päässeet paikkakuntansa pormestareiksi ja että heille
niinmuodoin voidaan antaa molemmat arvonimet. Sitäpaitsi ei ollenkaan
vaikuta historian todenperäisyyteen, ovatko huutajat kylänvouteja vai
pormestareita, kun he vain ovat varmaan huutaneet; sillä yhtä hyvin voi
aasin lailla huutaa pormestari kuin joku kylänvouti.

He saivat nyt selville ja kuulivat, että suuttunut kyläkunta oli
lähtenyt taistelemaan toista kylää vastaan, joka sitä ärsytti enemmän
kuin kohtuullista oli ja enemmän kuin hyvä naapuruus salli.

Don Quijote ratsasti heidän luokseen, ja se tuotti suurta huolta
Sancholle, joka ei milloinkaan halunnut olla läsnä semmoisissa
sotaisissa yrityksissä. Asestettu joukko otti hänet vastaan luullen
hänen kuuluvan heidän miehiinsä. Don Quijote nosti kypärinsä silmikon
ja ratsasti jalon ryhdikkäästi ja päättäväisesti aasistandaarin luo, ja
siihen kerääntyivät hänen ympärilleen joukon huomattavimmat henkilöt
häntä katselemaan; he näet ihmettelivät samoinkuin ihmiset yleensä
nähdessään hänet ensimmäisen kerran. Huomatessaan, kuinka tarkkaavasti
he häntä katselivat kenenkään hänelle mitään lausumatta ja häneltä
mitään kysymättä, hän tahtoi käyttää hyväkseen tätä hiljaisuutta,
lopetti vaitiolon, koroitti äänensä ja lausui:

— Arvoisat herrat, minä pyydän teitä niin hartaasti kuin suinkin voin
olemaan keskeyttämättä puhetta, jonka aion tässä teille pitää, kunnes
ehkä havaitsette sen epämiellyttäväksi ja ikävystyttäväksi; jos niin
käy, tulen teidän antamastanne vähimmästäkin merkistä sinetöimään suuni
ja kahlitsemaan kieleni.

Kaikki kehoittivat häntä lausumaan, mitä hän halusi, ja sanoivat
mielellään häntä kuuntelevansa. Tämän luvan saatuaan Don Quijote jatkoi:

— Minä, arvoisat herrat, olen vaeltava ritari, jonka ammattina
on asetoimi ja tehtävänä suojata suojaa tarvitsevia ja auttaa
hädänalaisia. Jo muutamia päiviä sitten sain kuulla teidän
onnettomuudestanne ja syystä, joka yllyttää teitä alinomaa tarttumaan
aseisiin kostaaksenne vihollisillenne. Olen myös useasti mielessäni
harkinnut asiaanne ja olen havainnut, että kaksintaistelun lakien
mukaan olette erehtyneet katseessanne itsenne solvatuiksi; kukaan
yksityinen henkilö näet ei voi solvata kokonaista kyläkuntaa, ellei
hän syytä sen kaikkia asukkaita pettureiksi, koska ei tiedä, kuka
yksityinen on tehnyt itsensä syypääksi petokseen, jonka vuoksi hän
heille haasteen antaa. Meille tarjoaa siitä esimerkin Don Diego
Ordonez de Lara, joka antoi haasteen koko Zamoran kaupungille, koska
ei tietänyt, että Vellido Dolfos yksin oli tehnyt itsensä syypääksi
petokseen surmaamalla kuninkaansa, ja niin hän antoi haasteen heille
kaikille, ja kaikkien asiana oli sitten kostaa ja torjua hänen
syytöksensä. On kyllä totta, että herra Don Diego käyttäytyi hiukan
häikäilemättömästi, vieläpä meni haasteen laillisia rajoja paljon
kauemmaksikin, sillä eihän hänellä ollut aihetta antaa haastetta
vainajille, vedelle ja leivälle, ei syntymättömille eikä muille hänen
historiassaan mainituille seikoille; mutta olkoon menneeksi, sillä
vihan kuohahtaessa yli reunojensa ei kieltä hillitse, kurita eikä
ohjaa mikään. Koska siis on niin laita, ettei yksityinen henkilö voi
solvata kokonaista kuningaskuntaa, maakuntaa, kaupunkia, kuntaa tai
kylää, on selvää, ettei ole myöskään syytä vaatia kostoa semmoisesta
solvauksesta, joka ei ole mikään solvaus. Olisihan mainiota, jos
Kellokylän nimellä mainitun kyläkunnan asukkaat tai ne, joita
nimitetään kattilanpaikkaajiksi tai mainitaan muilla semmoisilla
pilkkanimillä, joita poikaviikareilla ja vähäpätöisillä ihmisillä
aina on suussaan, tahtoisivat alinomaa käydä niiden kimppuun, jotka
heille näitä nimiä antavat. Olisi tosiaan somaa, jos kaikki nuo
mainiot yhteiskunnat suuttuisivat ja kävisivät kostamaan ja vetäisivät
miekkojaan yhtä nopeasti kuin vetopasuunoitaan minkä riidan vuoksi
tahansa, olipa se kuinka mitätön hyvänsä! Ei, ei, Jumala ei voi sitä
sallia eikä tahtoa. Ymmärtäväisten miesten ja hyvin järjestettyjen
valtioitten tulee tarttua aseisiin, paljastaa miekkansa ja saattaa
vaaranalaisiksi itsensä, henkensä ja omaisuutensa ainoastaan näistä
neljästä syystä: ensiksi puolustaakseen katolista uskoa, toiseksi
puolustaakseen henkeänsä, mikä on luonnollisen ja jumalallisen lain
mukaista, kolmanneksi puolustaakseen omaa ja sukunsa kunniaa ja
omaisuutta, neljänneksi palvellakseen kuningastaan oikeassa sodassa,
ja, jos tahdon lisätä vielä viidennen syyn (jonka voidaan katsoa
olevan toisella sijalla), puolustaakseen isänmaataan. Näihin viiteen
tärkeimpään syyhyn voidaan vielä lisätä muutamia muita, jos ne ovat
oikeudenmukaisia ja järjellisiä ja velvoittavat meitä aseisiin
tarttumaan; mutta se, joka tarttuu aseisiin lapsellisista syistä
ja semmoisten seikkojen tähden, jotka ovat pikemmin naurettavia ja
huvittavia kuin solvaavia, näyttää olevan vailla kaikkea tervettä
järkeä, varsinkin, kun epäoikeutetun koston vaatiminen (ja oikeutettua
kostoa muuten ei voi yleensä olla olemassakaan) on selvästi
ristiriidassa tunnustamamme pyhän opin kanssa, joka käskee meitä
tekemään hyvää vihollisillemme ja rakastamaan niitä, jotka meitä
vihaavat. Tämä käsky tosin näyttää hiukan vaikealta täyttää, mutta
se on vaikea vain niille, joissa on vähemmän Jumalaa kuin maailmaa
ja enemmän lihaa kuin henkeä, sillä Jeesus Kristus, totinen Jumala
ja totinen ihminen, joka ei koskaan valehdellut, ei voinut eikä voi
valehdella, hän, meidän lainsäätäjämme, sanoi, että hänen ikeensä on
suloinen ja kuormansa keveä, eikä hän niinmuodoin voinut käskeä meitä
tekemään mitään, mikä on mahdotonta täyttää. Te, arvoisat herrat,
olette siis sekä inhimillisten että jumalallisten lakien mukaan
velvolliset hillitsemään itseänne.

— Piru minut vieköön, — sanoi siihen Sancho itsekseen — jollei isäntäni
ole teologi, ja jos ei olekaan, niin ainakin hän sitä muistuttaa
niinkuin muna toista munaa.

Don Quijote hengähti hiukan ja huomatessaan kaikkien yhä ääneti
kuuntelevan aikoi jatkaa esitystään ja olisi varmaan jatkanutkin,
jollei Sancho olisi nokkelasti ennättänyt edelle. Havaitessaan
isäntänsä vaikenevan hän puuttui puheeseen sanoen:

— Minun herrani, Don Quijote Manchalainen, joka yhteen aikaan nimitti
itseään Murheellisen hahmon ritariksi ja nyt mainitsee itseään
Leijonaritarin nimellä, on erittäin älykäs hidalgo, joka osaa latinaa
ja espanjaa kuin kandidaatti ja toimii kaikessa, mihin itse ryhtyy
tai toisia neuvoo, kuin kelpo sotilas ja tuntee kuin viisi sormeansa
kaikki niinsanotun kaksintaistelun lait- ja asetukset. Ei siis
muuta kuin tyytykää, noudattamaan hänen neuvoansa; kyllä minä otan
syyn päälleni, jos erehdytään, varsinkin, kun on päivänselvää, että
on tyhmää suuttua pelkästä aasinhuudon kuulemisesta. Muistan itse
poikasena matkineeni aasinhuutoa, milloin sattui päähäni pälähtämään,
eikä kukaan minua siitä estänyt, ja minä tein sen muuten niin sievästi
ja luonnollisesti, että minun huutaessani huusivat kaikki kylän
aasit, mutta minä olin sittenkin erittäin kunniallisten vanhempieni
poika, ja vaikka monet kylän isoisimmista kadehtivat tätä taitoani,
en ollut siitä tietääkseni. Jos tahdotte kuulla, että puhun totta,
niin malttakaa ja kuunnelkaa; tämä taito näet on samaa lajia kuin
uintitaito: kun sen kerran on oppinut, ei sitä unohda koskaan. Sitten
Sancho painoi sormillaan sieraimensa kiinni ja alkoi matkia aasinhuutoa
niin voimallisesti, että kaiku vyöryi kaikissa läheisissä laaksoissa.
Mutta eräs niistä, jotka seisoivat hänen vieressään, luuli hänen heitä
pilkkaavan, kohotti kädessään olevan pitkän kangen ja löi Sanchoa
niin tuimasti, että tämä auttamattomasti kellahti maahan. Nähdessään
Sanchoa pahoinpideltävän Don Quijote syöksyi peitsi sojossa sitä miestä
vastaan, joka oli Sanchoa lyönyt, mutta väliin tuli niin paljon väkeä,
että hänen oli mahdoton päästä miehelle kostamaan. Huomattuaan vielä,
että kiviä alkoi sataa ja että tuhat jännitettyä jousta ja melkoinen
määrä tuliluikkuja suunnattiin uhkaavasti häneen päin, hän käänsi
Rocinanten ja poistui heidän luotaan niin nopeasti kuin ratsu suinkin
jaksoi laukata, koko sydämestään rukoillen Jumalaa pelastajakseen tässä
vaarassa, koska pelkäsi kuulan voivan milloin tahansa sattua selkään ja
tulla ulos rinnasta. Hän veti tavan takaa syvään henkeään nähdäkseen,
oliko vielä hengissä. Mutta asestettu joukko tyytyi vain katselemaan
hänen pakoansa kertaakaan ampumatta. Sanchon he nostivat aasin selkään,
ennenkuin hän oli ehtinyt oikein toipua, ja lähettivät hänet isäntänsä
jälkeen. Hän ei ollut vielä niin voimissaan, että olisi kyennyt
juhtaansa ohjaamaan, mutta harmo seurasi nuhteettomasti Rocinantea, nyt
kuten aina. Ehdittyään hyvän matkan päähän Don Quijote käänsi päätänsä,
huomasi Sanchon tulevan jäljessä ja odotti häntä, koska näki, ettei
kukaan ajanut häntä takaa.

Kyläläisten joukko viipyi paikoillaan yöhön saakka, mutta palasi sitten
kotiin iloisena ja tyytyväisenä, koska heidän vastustajansa eivät
olleet saapuneet taistelemaan. Jos he olisivat tunteneet muinaisten
kreikkalaisten vanhan tavan, niin he olisivat pystyttäneet siihen
paikkaan voitonmerkin.




Kahdeksaskolmatta luku.

Seikoista, jotka lukija, kuten Benengeli sanoo, tulee tietämään, jos ne
tarkkaavasti lukee.


Urhoollisen paetessa on ilmeistä, että vihollinen on turvautunut
johonkin juoneen, ja viisaitten miesten asiana on säästää itseään
parempaa tilaisuutta varten. Tämän totuuden vahvisti Don Quijote, joka
maalaismiesten raivoa ja vihan valtaan joutuneitten kyläläisten pahoja
tarkoituksia väistäen livisti tiehensä ja ollenkaan ajattelematta
Sanchoa tai vaaraa, johon oli hänet jättänyt, poistui niin kauas kuin
katsoi oman turvallisuutensa vaativan. Sancho seurasi häntä maaten
poikkipuolin aasin selässä, kuten jo mainittiin. Vihdoin hän ehti
herransa luo, tultuaan jo täysin tajuihinsa, ja perille saavuttuaan
hän lipui harmon selästä Rocinanten jalkojen eteen aivan peloissaan,
myöhennettynä ja piestynä. Don Quijote astui maahan tutkimaan hänen
haavojansa, mutta havaittuaan hänet terveeksi ja vahingoittumattomaksi
kiireestä kantapäähän hän sanoi aseenkantajalleen sangen kiukkuisesti:

— Onnettomalla hetkellä johtui mieleesi matkia aasinhuutoa, Sancho! Ja
mistä olet saanut päähäsi, että on hyvä puhua nuorasta hirtetyn miehen
talossa? Millä muulla voisikaan lyödä tahtia sellaiseen aasimusiikkiin
kuin kangella? Ja kiittäkää Jumalaa, Sancho, ettei teihin, kun teidät
nyt on siunattu kepillä, vielä tehdä ristinmerkkiä sapelilla.

— Minussa ei ole miestä vastaamaan, — vastasi Sancho — sillä minusta
tuntuu kuin selkäni puhuisi. Noustaan nyt ratsujen selkään ja lähdetään
tästä pois. Aasin lailla huutamisesta minä en toiste hiisku mitään,
mutta sen minä kyllä muistan kertoa, että vaeltavat ritarit pakenevat
ja jättävät uskolliset aseenkantajansa nuuskaksi möyhennettyinä
vihollisten valtaan.

— Peräytyminen ei ole pakenemista; — vastasi Don Quijote — sinun näet
tulee tietää, Sancho, että urhoollisuutta, joka ei lepää varovaisuuden
perustuksella, nimitetään uhkarohkeudeksi, ja uhkarohkean urotyöt
katsotaan pikemmin hyvästä onnesta kuin hänen omasta rohkeudestaan
johtuviksi. Minä siis tosin tunnustan peräytyneeni, mutta en paenneeni;
ja niin menetellen minä noudatin monien urhollisten miesten esimerkkiä,
jotka ovat säästäneet itseään parempia aikoja varten. Historiakirjat
ovat tulvillaan sellaisia seikkoja, mutta minä en nyt kerro niitä,
sillä niistä ei ole hyötyä sinulle eikä huvia minulle.

Sillävälin oli Sancho Don Quijoten auttamana jo päässyt juhtansa
selkään, Don Quijote nousi Rocinanten satulaan, ja niin he ajoivat
hiljalleen eteenpäin piiloutuakseen metsikköön, jonka näkivät
suunnilleen neljännespeninkulman päässä siitä. Sancho huokasi tavan
takaa syvään ja ähkyi tuskallisesti. Don Quijoten kysyttyä, mikä oli
syynä tuohon ankaraan tuskaan, hän vastasi tuntevansa selkärangan
alapäästä aina niskaan saakka semmoista kipua, että oli siihen ihan
menehtyä.

Kivun syynä — virkkoi Don Quijote — on varmaan se, että karttu, jolla
sinua lyötiin, oli pitkä ja leveä, niin että se ulottui yli koko
selkäsi, mihin sisältyvät kaikki ne paikat, joissa kipua tunnet. Jos
karttu olisi ulottunut kauemmaksi, olisi särky vielä pahempi.

Jumaliste, sanoi Sancho — teidän armonne on vapauttanut minut
suuresta epäilyksestä ja selittänyt minulle koko jutun selvin sanoin!
Peeveli soi, oliko kipuni syy todella niin salattu, että oli tarpeen
minulle sanoa, että tunnen kipua kaikissa niissä kohdissa, joihin
karttu sattui? Jos kehräsluitani pakottaisi, voisi kyllä arvailla,
mistä syystä niitä pakottaa, mutta ei ole suuri konsti arvata,
että paikkojani särkee, kun olen saanut selkääni. Totta totisesti,
armollinen herra, kun on kirves toisen jalassa, niin se on kuin pölkyn
päässä, ja minä alan joka päivä yhä selvemmin aavistaa, kuinka vähän
minulla on odotettavaa kumppanuudesta teidän armonne kanssa; jos tällä
kertaa jätitte minut peitottavaksi, niin varmaan joudumme vielä toisen
kerran ja sata toista kertaa kokemaan sen taannoisen poukotuksen ja
muita konnuuksia, ja jos nyt sain selkääni, niin toisella kertaa voin
saada vasten silmiä. Paljon viisaammin minä tekisin, jos en olisi
tämmöinen hölmö, joka en osaa tehdä mitään hyvää ikäpäivinäni, paljon
viisaammin minä tekisin, sanon vieläkin, jos palaisin kotiin vaimoni ja
lasteni luo, elättäisin eukkoni ja kasvattaisin lapsiani sillä, mitä
Jumala armossaan suvaitsee minulle suoda, enkä enää vaeltaisi teidän
armonne perässä teillä, jotka eivät ole mitään teitä, ja poluilla,
missä ei mitään polkua näy, saaden vähän ja huonoa juotavaa ja vielä
kehnompaa syötävää. Entä nukkuminen sitten! Mitatkaa itsellenne, hyvä
aseenkantajani, seitsemän jalkaa maata, ja jos enemmän haluatte,
ottakaa saman verta lisää, saatte ottaa sitä niin paljon kuin haluatte
ja ojentaa itsenne siihen pilkaksenne miten mielenne tekee. Kunpa
näkisin roviolla poltettavan ja tuhkaksi muutettavan sen, joka on
ensimmäisenä antautunut vaeltavaksi ritariksi tai ainakin sen, joka on
ensimmäisenä ruvennut aseenkantajaksi semmoisille hulluille, jollaisia
kaikki entiset vaeltavat ritarit varmaan ovat olleet. Nykyisistä en
sano mitään; koska näet teidän armonne on yksi heistä, niin kunnioitan
heitä, varsinkin, kun vielä tiedän, että teidän armonne on kaikissa
puheissaan ja ajatuksissaan hiukan itse piruakin viisaampi.

— Mielisin lyödä kanssanne kelpo vedon, Sancho, — sanoi Don Quijote —
siitä, että nyt, kun saatte puhua kenenkään estämättä, ette tunne enää
kipua missään paikassa koko ruumiissanne. Puhukaa siis, poikaseni,
jaaritelkaa vain kaikki, mitä mieleenne ja huulillenne johtuu, sillä
minä pidän pelkkänä huvina nenäkkyydestänne johtuvan ikävyyden, kun
vain tiedän, ettei selkäänne enää pakota. Ja jos niin kovin ikävöitte
takaisin kotiin vaimonne ja lastenne luo, niin Jumala minua varjelkoon
teitä estämästä. Teillä on hallussanne minun rahojani, laskekaa, kuinka
pitkä aika on siitä, kun lähdimme kolmannen kerran kotikylästämme,
harkitkaa myös, kuinka paljon voitte ja kuinka paljon teidän tulee
ansaita kuukaudessa, ja suorittakaa maksu omin käsin.

— Ollessani Tomé Carrascon, kandidaatti Simson Carrascon isän
palveluksessa, — vastasi Sancho — jonka teidän armonne hyvin tuntee,
ansaitsin kaksi dukaattia kuussa ja muonat päälle. En tiedä, kuinka
paljon voin ansaita teidän armonne palveluksessa, vaikka sen kyllä
tiedän, että vaeltavan ritarin aseenkantaja on paljon pahemmassa
pinteessä kuin jonkun talonpojan renki. Jos näet meidän, talonpoikain
renkien, täytyykin päivisin paljon raataa, on meillä sentään
pahimmassakin tapauksessa iltaisin lämmintä ruokaa syötävänä ja sänky,
jossa saamme maata; mutta minä en ole maannut sängyssä tultuani
teidän armonne palvelukseen. Jos jätän luvusta pois sen lyhyen ajan,
jonka vietimme Don Diego de Mirandan talossa, ja lisäksi ne hyvät
palat, joita kuorin Camachon lihapadoista, sekä sen, mitä söin join
ja nukuin Basilion talossa, olen kaiken muun ajan maannut kovalla
maalla taivasalla, kärsien niinsanottua sään tuimuutta, pitäen itseäni
hengissä juustonreunoilla ja leivänkannikoilla ja juoden vettä, milloin
puroista, milloin lähteistä, tavatessamme niitä näissä jylhissä
seuduissa, joissa olemme vaeltaneet.

— Minä myönnän, — virkkoi Don Quijote — että kaikki, mitä sinä, Sancho,
sanot, on totta. Kuinka paljon minun mielestänne pitää antaa enemmän
kuin Tomé Carrasco teille antoi?

— Jos teidän armonne lisäisi kaksi reaalia kuussa, — sanoi Sancho —
niin katsoisin saaneeni hyvän palkan. Se olisi palkka vaivoistani;
mutta mitä tulee teidän armonne antamaan sanaan ja lupaukseen, että
lahjoitatte minulle jonkin saaren käskynhaltianviran, niin sen
lupauksen täyttämiseksi olisi oikeus ja kohtuus lisätä vielä kuusi
reaalia, niin että siitä tulisi kaikkiaan kolmekymmentä reaalia.

— Hyvä; — virkkoi Don Quijote — nyt on kulunut kaksikymmentä viisi
päivää siitä, kun lähdimme kotikylästä; laskekaa nyt, Sancho, palkan
mukaan, jonka olette itse itsellenne määrännyt, kuinka paljon olen
teille velkaa, ja maksakaa, kuten jo sanoin, omalla kädellänne.

Ei hemmetissä, sanoi Sancho — teidän armonne laskee ihan väärin! Mitä
siihen saaren lupaamiseen tulee, on aika laskettava siitä päivästä,
jona teidän armonne sen minulle lupasi, tähän nykyiseen hetkeen saakka,
jossa nyt elämme.

— Kuinka pitkä aika siitä sitten on, Sancho, kun minä sen teille
lupasin? — kysyi Don Quijote.

— Jos en aivan väärin muista, — vastasi Sancho, — niin siitä täytyy
olla kolmattakymmentä vuotta, pari kolme päivää enemmän tai vähemmän.

Don Quijote löi kämmenellä otsaansa, alkoi nauraa sydämen pohjasta ja
sanoi:

— Enhän minä ole viettänyt Sierra Morenassa enkä kaikilla näillä
retkilläni enempää kuin vaille kaksi kuukautta, ja sinä, Sancho,
väität, että on kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun sinulle saaren
lupasin! Minä huomaan selvästi, että tahdot ottaa kaikki rahani,
jotka ovat hallussasi, palkaksesi, ja jos niin on laita ja jos sinun
tekee niitä mieli, niin minä lahjoitan ne sinulle heti paikalla, ja
onneksi olkoon. Minä näet suostun mielelläni jäämään niin köyhäksi,
ettei minulla ole lanttiakaan, kun vain pääsen vapaaksi tuollaisesta
kelvottomasta aseenkantajasta. Mutta sano minulle, sinä kunnoton,
joka rikot kaikki vaeltavan ritarikunnan aseenkantajasäännöt, missä
olet nähnyt tai lukenut, että yksikään vaeltavan ritarin aseenkantaja
on yrittänyt tehdä tällaista välipuhetta herransa kanssa: »Niin ja
niin paljon enemmän teidän tulee maksaa minulle kuukausittain, jos
suostun teitä palvelemaan»? Lähde, lähde, sinä konna, sinä lurjus ja
kuvatus, sillä se sinä olet, lähde, sanon minä, heidän historioittensa
valtamerelle, ja jos silloin huomaat, että yksikään aseenkantaja on
milloinkaan sanonut tai edes ajatellut, mitä sinä nyt olet lausunut,
niin saat naulita sen minun otsaani ja lisäksi sinetöidä kasvoihini
kaikilla kynsilläsi. Käännä aasisi ohjakset, tai oikeammin sen
marhaminta, ja palaa takaisin kotiisi, sillä sinä et saa seurata minua
enää askeltakaan eteenpäin. Voi sinua kiittämätöntä, jonka kanssa
olen leipäni jakanut! Voi kuinka kehnolle miehelle olen lupaukseni
antanut! Voi sinua vaivaista olentoa, joka olet pikemmin eläin kuin
ihminen! Juuri nyt olin ajatellut pitää sinusta huolta toimittamalla
sinut sellaiseen asemaan, että sinua eukkosi uhallakin olisi nimitetty
armolliseksi herraksi, ja juuri nyt sinä jätät minut? Nytkö lähdet
tiehesi, kun olin ehtinyt tehdä lujan ja lopullisen päätöksen antaa
hallittavaksesi maailman parhaimman saaren? Mutta kuten itse olet monta
kertaa sanonut, hunaja ei ole aasin suuta varten. Sinä olet aasi ja
pysyt aasina elämäsi loppuun saakka, sillä minä uskon varmaan, että
kuolemasi hetki tulee, ennenkuin huomaat ja oivallat olevasi elukka.

Don Quijoten siten syytäessä solvauksia Sancho tuijotti jäykästi
häneen, ja hänet valtasi niin syvä masennus, että kyynelet tulvahtivat
hänen silmiinsä, ja hän sanoi surkealla ja vapisevalla äänellä:

— Rakas armollinen herra, minä tunnustan olevani aasi, vain häntää
vailla; jos teidän armonne tahtoo panna sen paikalleen, niin katson
sen tapahtuneen täydellä oikeudella ja tahdon palvella teitä aasina
kaikkina jäljelläolevina elämäni päivinä. Suokaa minulle anteeksi,
armollinen herra, säälikää minun nuoruuttani ja muistakaa, etten
tiedä paljoa ja että jos paljon puhun, min se johtuu enemmän
yksinkertaisuudesta kuin ilkeydestä; sillä syntistä, joka itsensä
parantaa, Jumala armahtaa.

— Olisin ihmetellyt, Sancho, jos et olisi yhtäkään sananlaskua
puheeseesi liittänyt. Olkoon menneeksi, minä annan sinulle anteeksi,
jos lupaat itsesi parantaa etkä toiste pidä niin tiukasti silmällä
omaa etuasi. Koeta pikemmin avartaa sydäntäsi ja odota rohkeasti ja
luottamuksella lupausteni täyttymistä; vaikka se viipyy, ei sen silti
tarvitse jäädä tapahtumatta.

Sancho lupasi niin tehdä, vaikka se vaikeatakin olisi hänelle
vaivaiselle.

Niin he lähtivät metsikköön, missä Don Quijote sijoittui erään
jalavan alle ja Sancho erään pyökkipuun juurelle. Sancho vietti yön
tuskan ja kivun vallassa, sillä kartunjäljet tuntuivat viileässä
yöilmassa entistä enemmän. Don Quijote vietti yönsä tavanomaisissa
muisteloissaan; mutta kaikesta huolimatta heidän molempien silmät
painuivat umpeen. Herättyään he lähtivät päivän koittaessa jatkamaan
matkaansa pyrkien kuuluisan Ebron rannoille, missä heille tapahtui,
mitä seuraavassa luvussa kerrotaan.




Yhdeksäskolmatta luku.

Merkillisestä seikkailusta taiotussa venheessä.


Askel askelelta hiljalleen edeten Don Quijote ja Sancho Panza saapuivat
kaksi päivää sen jälkeen kuin olivat metsiköstä lähteneet Ebro-joelle,
ja Don Quijote iloitsi kovin sen nähdessään. Hän katseli ja silmäili
sen miellyttäviä rantoja, sen kirkasta vettä, sen rauhallista kulkua
ja sen vetisten kristallien runsautta, ja tämä kaunis näky toi hänen
mieleensä jälleen lukemattomia lemmenajatuksia. Hän ajatteli varsinkin,
mitä oli nähnyt Montesinon luolassa; vaikka näet mestari Pedron apina
oli hänelle sanonut, että osa noista seikoista oli ollut totta ja osa
valhetta, tarkkasi hän kuitenkin enemmän niitä, jotka olivat tosia,
kuin niitä, jotka saattoivat olla valheellisia, aivan toisin kuin
Sancho, joka piti niitä kaikkia yhtenä ainoana valheena. Kulkiessaan
niin eteenpäin mietteisiinsä vaipuneena Don Quijote huomasi pienen
venheen, jossa ei ollut airoja eikä muita tarpeita, kiinnitettynä
rannalla kasvavan puun runkoon. Hän katseli joka puolelle havaitsematta
ketään, astui sitten muitta mutkitta alas Rocinanten selästä ja käski
Sanchonkin hypätä alas harmonsa selästä ja sitoa molemmat juhdat
lujasti toistensa viereen erääseen lähellä olevaan poppeliin tai
halavaan. Sancho kysyi häneltä, mistä tämä äkillinen maahanastuminen ja
sitominen johtui. Don Quijote vastasi:

— Sinun tulee tietää, Sancho, että tämä venhe on tässä nimenomaan ja
ainoastaan siitä syystä, että sen tulee kutsua ja kehoittaa minua
siihen astumaan lähteäkseni sillä auttamaan jotakin ritaria tai
muuta hädänalaista ja ylhäistä henkilöä, joka ilmeisesti on jossakin
pahassa ahdingossa; ritariromaaneissa ja samoin niiden noitien
keskuudessa, jotka ovat tekemisissä sellaisten historioiden kanssa,
on tapana, että jonkun ritarin jouduttua pahaan pulaan hänet voi
siitä vapauttaa ainoastaan joku toinen ritari, vaikka he ovatkin
kahden- tai kolmentuhannen penikulman, vieläpä pitemmänkin matkan
päässä toisistaan, ja silloin he vievät hänet joko väkisin pilvessä
tai tarjoavat hänelle venheen, johon hän voi astua, ja niin he
silmänräpäystäkään siihen tarvitsematta kuljettavat hänet pois joko
ilmojen tietä tai meritse, miten kulloinkin mielivät ja missä hänen
apunsa milloinkin on tarpeen. Tämäkin venhe, oi Sancho, on nyt tässä
samaa tarkoitusta varten; se on yhtä varmaa kuin että nyt on päivä,
ja sido sinä, ennenkuin taas tulee pimeä, harmo ja Rocinante, ja
opastakoon meitä Jumala, sillä minä en aio olla venheeseen astumatta,
vaikka paljasjalkamunkit minua siitä varoittaisivat.

— Koska niin on laita — vastasi Sancho — ja teidän armonne tahtoo
alinomaa käydä tämmöisiin luvalla sanoen hullutuksiin, niin en voi
tehdä muuta kuin totella ja kumartaa, niinkuin sananlasku sanoo: »Tee
mitä herrasi käskee, vaikka käskisi kanssaan aterioimaan.» Siitä
huolimatta tahdon kuitenkin omantuntoni huojennukseksi huomauttaa
teidän armollenne, että tämä venhe ei minusta näytä kuuluvan
lumotuille, vaan joillekin tämän joen kalastajille, sillä tästä joesta
pyydetään mailman parhaita tuutaimia.

Tuon Sancho sanoi eläimiä sitoessaan ja jättäessään ylen murheellisena
ne poppamiesten suojaan ja varjelukseen. Don Quijote sanoi hänelle,
ettei hänen tarvinnut olla huolissaan, vaikka eläimet jäivät siihen
oman onnensa nojaan, koska hän, joka kuljetti heitä itseään pitkien
distanssien päähän, varmaan pitäisi huolta heidän toimeentulostaan.

— Minä en ymmärrä, mitä tanssia se on, — sanoi Sancho — enkä ole
kuullut semmoista sanaa eläissäni.

— Distanssi — vastasi Don Quijote — merkitsee välimatkaa, eikä ole
mikään ihme, vaikka et sitä ymmärrä, sillä et sinä ole velvollinen
osaamaan latinaa, niinkuin monet muut, jotka ovat sitä osaavinaan,
mutta eivät kumminkaan osaa.

— Minä olen sitonut — virkkoi Sancho. — Mitä nyt teemme?

— Mitä teemme? — vastasi Don Quijote. — Me siunaamme itsemme ja
nostamme ankkurin, toisin sanoen astumme alukseen ja katkaisemme
köyden, jolla se on kiinnitetty.

Hän hyppäsi venheeseen, Sancho hänen jäljessään; hän katkaisi köyden,
ja venhe alkoi hiljalleen lipua ulos rannasta. Huomatessaan olevansa
suunnilleen kolmen kyynärän päässä joella Sancho alkoi vapista peläten
joutuvansa tuhon omaksi; mutta kaikkein pahimmin häntä huolestutti,
että hän kuuli harmonsa huutavan ja näki Rocinanten tempoen pyrkivän
vapaaksi. Hän sanoi herralleen:

— Harmo huutaa murehtien, että olemme sen jättäneet, ja Rocinante
tempoo itseään irti syöksyäkseen jälkeemme. Voi rakkaat ystävät,
olkaa rauhassa, ja hulluus, joka vie meidät nyt pois teidän luotanne,
vaihtukoon kohta terveeksi ymmärrykseksi ja johdattakoon meidät jälleen
teidän tykönne.

Samassa hän alkoi itkeä niin katkerasti, että Don Quijote sanoi hänelle
harmistuneena ja kiukkuisesti:

— Mitä sinä pelkäät, kurja raukka? Mitä itket, vaivainen? Kuka sinua
vainoaa, kuka sinua ahdistaa, sinä pelkuri, tai mitä sinulta puuttuu,
koska niin kovin valitat hätääsi keskellä yltäkylläisyyttä? Oletko
kukaties kulkemassa paljain jaloin Rhypean vuoristossa, vaikka istut
tässä kuin arkkiherttua leveällä tuhdolla, hiljaa liukuen pitkin
tätä kaunista virtaa, joka aivan pian kuljettaa meidät aukealle
meren selälle? Mutta me olemmekin varmaan jo sinne saapuneet ja
olemme kulkeneet ainakin seitsemän- tai kahdeksansataa peninkulmaa,
ja jos minulla olisi tässä astrolabium, jotta voisin sillä mitata
napakorkeuden, niin sanoisin sinulle, kuinka monta peninkulmaa olemme
kulkeneet. Pahoin kumminkin erehtyisin ja huonosti asian ymmärtäisin,
jollemme ole jo kulkeneet tai kohta tule kulkemaan tasaaja-linjan yli,
joka jakaa ja leikkaa molemmat vastakkaiset navat samassa etäisyydessä.

— Kun tulemme sille liinalle, josta teidän armonne puhuu, — kysyi
Sancho — kuinka kauas olemme silloin ehtineet?

— Oikein kauas, — vastasi Don Quijote — sillä mainitulle
linjalle saavuttuamme olemme kulkeneet puolet niistä
kolmestasadastakuudestakymmenestä asteesta, jotka maa- ja vesipallo
sisältää Ptolemaion laskujen mukaan, joka oli parhain kaikista
tunnetuista kosmografeista.

‒ Jumala varjelkoon, — sanoi Sancho — millaisen hienon herran teidän
armonne nyt tuo todistajaksi, putelimiehen ja rosmon, ja mikä kirahvi
siinä vielä olikaan.

Don Quijote nauroi selitykselle, jonka Sancho oli antanut kosmografi
Ptolemaion nimestä, ja sanoi hänelle:

— Sinun tulee tietää, Sancho, että espanjalaisilla ja kaikilla niillä,
jotka nousevat Cadizissa laivaan matkustaakseen Itä-Intiaan, on eräitä
merkkejä, joista he voivat havaita kulkeneensa äsken mainitsemani
ekvinoktiaalilinjan yli, ja eräs näistä merkeistä on siinä, että
kaikista aluksessa olevista ihmisistä kuolevat täit, niin ettei eloon
jää yhtään ainoata ja ettei koko aluksesta löydy yhtäkään, vaikka
maksaisi siitä sen painon kultaa. Voit siis pyyhkäistä omaa reittäsi,
Sancho, ja jos tapaat jotakin elävää, niin epäilyksemme hälvenee;
jollet, niin olemme kulkeneet linjan yli.

— Minä en usko tuosta yhtään mitään; — vastasi Sancho — mutta siitä
huolimatta teen niinkuin teidän armonne käskee, vaikka en oikeastaan
tiedä, mitä semmoisten kokeitten tekeminen auttaa, koska näen omin
silmin, ettemme ole loitonneet rannasta vielä viittä kyynärää emmekä
kahtakaan kyynärää siitä, missä elikot seisovat, sillä tuossa ovat
Rocinante ja harmo samassa paikassa, johon ne jätimme, ja kun nyt otan
mittaa silmälläni, voin vannoa pyhästi, ettemme liiku eteenpäin edes
niin nopeasti kuin muurahainen.

— Suorita sinä, Sancho, tutkimus, jonka sinulle mainitsin, äläkä
huoli mistään muusta; sinähän et tiedä mitään koluureista, linjoista,
paralleelipiireistä, eläinradoista, ekliptikoista, navoista,
seisauspisteistä, tasauspisteistä, planeetoista, tähtikuvioista,
pisteistä ja asteista, joiden mukaan maan ja taivaan palloa mitataan;
jos näet tietäisit kaiken tämän tai edes osan siitä, niin huomaisit
selvästi, kuinka monta paralleelipiiriä olemme leikanneet, kuinka monta
tähtikuviota olemme nähneet ja kuinka monta taivaanmerkkiä olemme
jättäneet ja yhä jätämme taaksemme. Siksi sanon sinulle vielä kerran:
tunnustele itseäsi ja etsi, sillä minä uskon, että olet puhtaampi kuin
sileä valkoinen paperiarkki.

Sancho tunnusteli, vei kättään hiljaa ja varovasti kohti vasenta
polvitaivettaan, kohotti päänsä, katsoi isäntäänsä ja sanoi:

— Joko on tämä koe mitätön, tai emme ole vielä saapuneet sinne,
mihin teidän armonne sanoo meidän saapuneen, vaan olemme vielä monen
peninkulman päässä.

— Kuinka niin? — kysyi Don Quijote. — Löysitkö jonkin?

— Löysinhän noita jokusia — vastasi Sancho.

Hän pyyhki sormiaan ja pesi koko kätensä joessa, missä venhe liukui
rauhallisesti eteenpäin, minkään salaisen voiman tai piilevän noidan
sitä ajamatta, tässä kohdassa hiljaisen ja tyynen virran viemänä.

Samassa he havaitsivat muutamia suuria vesimyllyjä, jotka olivat
keskellä jokea, ja ne nähtyään Don Quijote sanoi heti Sancholle
kuuluvalla äänellä:

— Näetkö? Tuolla, oi ystäväni, näkyy se kaupunki, linna tai linnoitus,
missä on vangittuna joku hädänalainen ritari tai joku solvattu
kuningatar tai prinsessa, jonka avuksi minua nyt kuljetetaan.

— Mistä pirun kaupungista, linnoituksesta tai linnasta teidän armonne
puhuu? — kysyi Sancho. — Ettekö näe, että nuo ovat jokeen rakennettuja
vesimyllyjä, joissa jauhetaan viljaa?

‒ Ole vaiti, Sancho; — sanoi Don Quijote — vaikka ne näyttävät
vesimyllyiltä, eivät ne kumminkaan niitä ole. Olenhan sinulle jo
sanonut, että noituus muuttaa ja vaihtaa kaikki luonnollisesta
hahmostaan. En tarkoita, että se todella muuttaa jonkin olion toiseksi,
vaan että siltä näyttää, kuten kokemus meille osoitti, kun näimme,
millaiseksi oli muuttunut Dulcinea, minun toiveitteni ainoa pakopaikka.

Venhe oli sillävälin ehtinyt keskelle jokea ja alkoi nyt liukua
eteenpäin nopeammin kuin ennen. Kuu vesimyllyjen myllärit näkivät
venheen tulevan virran mukana ja suuntautuvan suoraan myllynruuheen,
riensivät monet heistä venhettä pidättämään, käsissään pitkät korennot,
ja he näyttivät sangen peloittavilta, koska olivat aivan valkoiset ja
koska heidän kasvonsa ja vaatteensa olivat yltä päältä jauhoissa. He
huusivat kovalla äänellä:

‒ Miehet perkeleet! Minne menette? Oletteko elämään kyllästyneet? Mikä
on aikomuksenne? Tahdotteko hukkua ja murskautua myllyn rattaisiin?

— Enkö sinulle sanonut, Sancho, — virkkoi siihen Don Quijote — että
olemme ehtineet siihen paikkaan, missä minun tulee osoittaa, mihin
käsivarteni voima pystyy? Katso, kuinka paljon ryöväreitä ja roistoja
hyökkää minun kimppuuni, katso, kuinka paljon aaveita asettuu minun
tielleni, katso, kuinka monet rumat naamat meille irvistelevät... Mutta
kohta saatte nähdä, te riiviöt!

Hän nousi venheessä seisomaan ja alkoi äänekkäästi uhkailla mylläreitä
huutaen heille:

— Kunnoton ja ilkeä roskaväki, päästäkää irti ja vapauteensa se
henkilö, jota pidätte vangittuna tässä linnoituksessa tai vankilassa,
olkoon hän ylhäinen tai alhainen, mihin säätyyn ja arvoon kuuluva
tahansa, sillä minä olen Don Quijote Manchalainen, jota nimitetään myös
Leijonaritariksi ja jonka tehtäväksi korkea taivas on varannut tämän
seikkailun onnelliseen loppuun saattamisen.

Niin sanoen hän veti miekkansa ja alkoi heiluttaa sitä ilmassa päin
mylläreitä; nämä, jotka tosin kuulivat, mutta eivät ymmärtäneet hänen
mielettömiä puheitaan, varautuivat korennoillaan pidättämään venhettä,
joka oli jo menossa kuohuvaan myllynruuheen.

Sancho painui polvilleen ja rukoili hartaasti taivasta pelastamaan
hänet tästä uhkaavasta vaarasta, ja taivas tekikin niin käyttäen
välineinään taitavia ja sukkelia mylläreitä, jotka pidättivät
korennoillaan venheen, kumminkin niin, että venhe kaatui ja Don Quijote
ja Sancho keikahtivat päistikkaa veteen. Don Quijote suoriutui sentään
hyvin vaarasta, sillä hän osasi uida kuin hanhi, vaikka varuksien
paino veti hänet kaksi kertaa pohjaan asti. Jos myllärit eivät olisi
heittäytyneet veteen ja suoltaneet heitä kuivalle ihan solkenaan,
olisivat he molemmat luultavasti löytäneet siitä Troiansa.[68] Kun
he siis olivat päässeet kuivalle maalle, läpimärkinä eikä ollenkaan
janoisina, painui Sancho polvilleen, laski kätensä ristiin, kohotti
katseensa taivaaseen ja rukoili pitkässä ja hartaassa rukouksessa
Jumalaa tästä lähtien vapahtamaan hänet ja hänen herransa uhkarohkeista
yrityksistä ja seikkailuista.

Samassa saapuivat paikalle kalastajat, joiden omistama venhe
oli särkynyt säpäleiksi myllynrattaisiin, ja nähdessään venheen
rikkinäisenä he kävivät riisumaan Sanchoa ja vaatimaan Don Quijotelta
maksua venheestä. Don Quijote vakuutti aivan rauhallisesti, ikäänkuin
hänen ei olisi kuinkaan käynyt, mylläreille ja kalastajille suostuvansa
varsin mielellään maksamaan venheen, jos hänelle vain jätettiin ilman
ehtoja ja ilman lunnaita se tai ne henkilöt, jotka olivat vangittuina
heidän linnassaan.

— Mitä henkilöitä ja mitä linnaa sinä tarkoitat, järjetön mies? — kysyi
eräs mylläreistä. — Tahdotko ehkä viedä mukanasi ne, jotka tulevat
meidän myllyillemme viljaansa jauhattamaan.

— Jo riittää! — sanoi Don Quijote itsekseen. — Minähän olisin huutavan
ääni korvessa, jos tahtoisin pyynnöillä saada tämän roskaväen tekemään
jotakin hyvää. Tässä seikkailussa on varmaan kaksi voimallista noitaa
osunut vastatusten, ja toinen estää, mitä toinen aikoo: toinen lähetti
minulle venheen, ja toinen heitti minut päistikkaa veteen. Jumala meitä
varjelkoon; tämä maailma on täynnä petoksia ja juonia, jotka sotivat
toisiansa vastaan. En voi enempää.

Sitten hän koroitti äänensä, tuijotti vesimyllyihin ja lausui:

— Ystäväni, keitä lienettekin, te, jotka istutte vangittuina tässä
linnassa, suokaa minulle anteeksi; oman onnettomuuteni tähden ja
teidän onnettomuudeksenne en voi teitä pelastaa ahdistuksestanne. Tämä
seikkailu on varmaan varattu ja säästetty jollekin toiselle ritarille.

Niin sanottuaan hän sopi kalastajien kanssa ja maksoi venheestä
viisikymmentä reaalia, jotka Sancho kovin vastahakoisesti luovutti
sanoen:

— Vielä kaksi tämmöistä venematkaa, ja koko pääomamme on mennyttä.

Kalastajat ja myllärit katselivat ihmeissään noita kahta omituista
hahmoa, jotka näyttivät niin toisenmoisilta kuin muut ihmiset, eivätkä
voineet oikein ymmärtää, mitä Don Quijote tarkoitti puheillaan ja
kysymyksillään. He otaksuivat, että he olivat molemmat hulluja,
jättivät heidät siihen ja lähtivät kukin taholleen, myllärit
myllyihinsä ja kalastajat majoihinsa, Don Quijote ja Sancho palasivat
elukkainsa luo, yhtä tyhminä kuin olivat sieltä lähteneet, ja siihen
loppui seikkailu taiotussa venheessä.




Kolmaskymmenes luku.

Siitä, mitä Don Quijotelle sattui, kun hän kohtasi erään kauniin
metsästäjättären.


Ritari ja aseenkantaja palasivat sangen alakuloisina ja huonotuulisina
juhtainsa luo, varsinkin Sancho, jonka mieltä kovin rasitti se, että
oli täytynyt keventää kukkaroa, sillä hänestä tuntui, että kaikki, mitä
siitä otettiin pois, otettiin hänen silmäteristään. Vihdoin he nousivat
ratsujensa selkään mitään virkkamatta ja poistuivat kuuluisan joen
rannalta, Don Quijote vaipuneena lemmenaatoksiinsa ja Sancho ajatellen
olojensa kohentumista, joka nyt näytti kovin kaukaiselta. Vaikka
olikin yksinkertainen, hän sentään hyvin käsitti, että hänen isäntänsä
teot, kaikki tai ainakin useimmat, olivat pelkkää hullutusta, ja niin
hän päätti etsiä tilaisuutta tempautuakseen irti hänen seurastaan ja
palatakseen jonakin kauniina päivänä kotiin ryhtymättä enää mihinkään
tilintekoon ja lausumatta hänelle mitään jäähyväisiä. Mutta sallimus
järjesti asiat aivan toisin kuin hän osasi pelätä.

Sattui näet, että Don Quijote seuraavana päivänä auringon laskiessa,
kun he ajoivat ulos eräästä metsästä, antoi katseensa liidellä
viheriällä niityllä ja näki sen etäisimmällä laidalla väkeä, jonka hän
lähemmäksi tultuaan havaitsi haukalla metsästäväksi seurueeksi. Hän
ajoi vielä likemmäksi ja huomasi seurueessa komean naisen ratsastamassa
lumivalkoisella tasa-astujalla, jota koristi viheriä loimi ja jonka
satula oli hopeainen. Tämä nainen oli itsekin viheriöissä vaatteissa,
jotka olivat niin kauniit ja upeat, että näytti siltä kuin itse upeus
olisi pukeutunut hänen hahmoonsa. Vasemmalla kädellään hän hallitsi
metsästyshaukkaa, mistä Don Quijote päätteli, että hän oli joku
ylhäinen nainen ja nähtävästi koko tuon metsästysseurueen johtaja,
kuten todella olikin. Senvuoksi hän sanoi Sancholle:

— Kiiruhda, Sancho poikaseni, ja sano tuolle armolliselle rouvalle,
joka istuu upean ratsunsa selässä pidellen haukkaa, että minä,
Leijonaritari, suutelen hänen suuren kauneutensa käsiä ja siinä
tapauksessa, että hänen ylhäisyytensä antaa minulle luvan, tulen
henkilökohtaisesti niin tekemään ja palvelemaan häntä, mikäli voimani
sallivat ja hänen korkeutensa suvaitsee käskeä. Mutta harkitse, Sancho,
miten puhut, ja katso, ettet liitä viestiisi ainaisia sananlaskujasi.

— Nytpä osuitte oikeaan, ihan pilkulleen! — vastasi Sancho. — Minuako
varoitatte! En minä ole ensimmäistä kertaa eläessäni viemässä terveisiä
korkeille ja kookkaille naisille.

— Armolliselle neiti Dulcinealle viemiäsi terveisiä lukuunottamatta —
virkkoi Don Quijote en tiedä sinun vieneen mitään muita, ainakaan minun
palveluksessa ollessasi.

— Totta kyllä; — vastasi Sancho — mutta hyvää maksajaa ei pantti
rasita, eikä hätää kovaa käsissä, kun on leipää, lihaa säkissä; minä
tarkoitan, ettei minulle tarvitse mitään sanoa eikä mitenkään minua
varoittaa, sillä minä olen aina valmis ja kelpaan vähän joka paikkaan.

‒ Sen kyllä uskon, Sancho; — sanoi Don Quijote mene nyt, ja onnea
matkalle, ja Jumala sinua ohjatkoon.

Sancho lähti ajamaan täyttä laukkaa hoputtaen harmonsa tavallista
parempaan vauhtiin ja saapui känniin metsästäjättären luo. Hän astui
maahan, painui polvilleen hänen eteensä ja sanoi:

‒ Kaunis armollinen rouva, tuo ritari tuolla, jota mainitaan
Leijonaritarin nimellä, on minun isäntäni, ja minä olen hänen
aseenkantajansa, jota kotinurkilla nimitetään Sancho Panzaksi. Tämä
Leijonaritari, jonka nimi oli vielä tässä taannoin Murheellisen
hahmon ritari, käskee minun pyytää teidän ylhäisyydeltänne armollista
lupaa, jotta hän saa teidän suosiollisella suostumuksellanne tulla
toteuttamaan toiveensa, joka, kuten hän itse sanoo ja kuten minäkin
ajattelen, on siinä, että hän haluaa palvella teidän korkeata
ylevyyttänne ja ihanuuttanne; ja jos teidän armonne siihen suostuu,
niin se koituu hänelle suureksi hyödyksi ja hänen osakseen tulee
ylimmäinen armo ja ilo.

— Kelpo aseenkantaja, — vastasi puhuteltu — te olette todella
esittänyt terveisenne niin seikkaperäisesti kuin sellaiset
lähettilästoimet edellyttävät. Nouskaa seisomaan, sillä aseenkantajan,
joka palvelee Murheellisen hahmon ritarin laista ritaria, josta
olemme täällä jo paljon kuulleet, ei sovi olla polvillaan; nouskaa,
hyvä ystävä, ja menkää sanomaan herrallenne, että hän on erittäin
tervetullut nauttimaan minun ja mieheni herttuan vieraanvaraisuutta
huvilinnassamme, joka sijaitsee tässä lähellä.

Sancho nousi ihmetellen ystävällisen rouvan kauneutta ja hänen
erinomaisen hienoa ja kohteliasta käytöstään, mutta varsinkin
sitä, että hän oli sanonut kuulleensa puhuttavan hänen herrastaan,
Murheellisen hahmon ritarista; se seikka, ettei rouva ollut maininnut
häntä Leijonaritarin nimellä, johtui varmaan siitä, että tämä nimi oli
omaksuttu vasta aivan äskettäin. Herttuatar, jonka nimestä ei ole vielä
tietoa,[69] kysyi häneltä:

— Sanokaahan, hyvä ystäväni aseenkantaja: eikö teidän herranne ole
se, josta on julkaistu historia nimeltä _Mielevä hidalgo Don Quijote
Manchalainen_, hän, joka on valinnut sydämensä valtiattareksi jonkun
Dulcinea Tobosolaisen?

— Sama mies, armollinen rouva; — vastasi Sancho — ja hänen
aseenkantajansa, nimeltä Sancho Panza, joka esiintyy tai jonka ainakin
pitäisi esiintyä siinä historiassa, olen minä, jollei minua ole
vaihdettu kehdossa, tarkoitan, jollei minua ole vaihdettu kirjapainossa.

— Tämä kaikki ilahduttaa minua kovin — virkkoi herttuatar. — Menkää
nyt, parahin Panza, sanomaan herrallenne, että hän on erittäin
tervetullut minun tiluksilleni ja ettei olisi voinut sattua mitään,
mikä olisi tuottanut minulle suurempaa huvia.

Sancho lähti sanomattoman iloisena viemään tätä mieluisaa vastausta
isännälleen, jolle kertoi kaikki, mitä ylhäinen rouva oli sanonut,
maalaismaisilla lauseparsillaan koroittaen taivaaseen saakka hänen
suurta kauneuttaan, rakastettavuuttaan ja kohteliaisuuttaan. Don
Quijote röyhistihe satulassaan, sijoitti jalkansa lujasti jalustimiin,
siirsi kypärinsä silmikon paikoilleen, kannusti Rocinantea ja ratsasti
jaloryhtisenä suutelemaan herttuattaren kättä. Herttuatar oli
lähettänyt kutsumaan puolisoaan herttuaa ja kertoi hänelle saamistaan
terveisistä Don Quijoten lähestyessä, ja koska molemmat olivat lukeneet
historiamme edellisen osan ja olivat siitä oppineet tuntemaan Don
Quijoten mielettömät päähänpistot, niin he odottivat häntä varsin
mielellään ja haluten häneen tutustua sekä päättivät suostua kaikkiin
hänen ajatuksiinsa, myöntää oikeaksi, mitä hän sanoi, sanoipa mitä
tahansa, ja kohdella häntä, niin kauan kuin hän heidän luonansa
viipyisi, niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria, ottaen huomioon kaikki ne
muodollisuudet, jotka ovat tavallisia ritariromaaneissa; he näet olivat
niitä lukeneet ja pitivätkin niistä.

Don Quijote lähestyi nyt, kypärinsilmikko kohotettuna, ja hänen
alkaessaan astua maahan lähti Sancho pitämään hänen jalustintaan. Mutta
Sanchon kävikin niin onnettomasti, että hänen astuessaan harmon selästä
hänen toinen jalkansa takertui johonkin satulan hihnaan, niin ettei
hän mitenkään voinut siitä irtautua, vaan jäi siihen riippumaan, suu
ja ryntäät maassa. Don Quijote, joka ei ollut tottunut astumaan alas,
jollei joku pitänyt hänen jalustintaan, luuli Sanchon jo tulleen sitä
pitämään, hyppäsi alas koko painollaan ja veti mukanaan Rocinanten
satulan, jonka hihnat nähtävästi eivät olleet hyvin kiinnitetyt, ja
niin hän mäiskähti maahan satuloineen päivineen, aika lailla häveten
ja itsekseen ankarasti soimaten onnetonta Sanchoa, jonka jalka oli
yhä satimessa. Herttua käski metsästäjiään menemään ritarin ja
aseenkantajan avuksi, ja he nostivat pudonneen ja loukkaantuneen Don
Quijoten jaloilleen. Tämä lähti, niin hyvin kuin voi, onnahdellen
herttuan ja herttuattaren luo ja polvistui heidän eteensä. Herttua ei
kuitenkaan millään muotoa siihen suostunut, vaan astui alas ratsultaan,
meni Don Quijoten luo, syleili häntä ja sanoi:

— Mieltäni pahoittaa, armollinen herra Murheellisen hahmon ritari,
että ensimmäinen hahmonne minun maillani oli niin onneton kuin
tässä nähtiin; mutta aseenkantajan huolimattomuus on usein syynä
ikävämpiinkin seikkoihin.

— Seikka, joka on suonut minulle tilaisuuden nähdä teidät, urhoollinen
ruhtinas, — vastasi Don Quijote ‒ ei suinkaan voi olla onneton. Vaikka
näet olisin pudotessani syöksynyt hamaan syvyyden kuiluun, olisi
minut sieltäkin kohottanut ja nostanut ylpeä tietoisuus siitä, että
olen saanut nähdä teidät. Aseenkantajani, jonka Jumala kirotkoon,
osaa paremmin irroittaa kielensä kantimet lausuakseen ilkeyksiä kuin
kiinnittää satulan hihnoja niin, että se pysyy varmasti paikoillaan;
mutta olinpa missä tilassa tahansa, kaatuneena tai seisoallani,
jalkaisin tai ratsain, minä olen aina valmis palvelemaan teitä ja
armollista rouvaa herttuatarta, teidän arvoisaa korkeata puolisoanne,
kauneuden arvokasta valtiatarta ja kohteliaisuuden kaikkivaltiasta
ruhtinatarta.

— Hiljemmin, armollinen herra Don Quijote Manchalainen; — virkkoi
herttua — koska kerran on olemassa armollinen neiti Dulcinea
Tobosolainen, ei ole soveliasta ylistää muita kaunottaria.

Sancho Panza oli nyt päässyt irti paidastaan, oli tullut luo ja sanoi,
ennenkuin hänen isäntänsä ehti mitään vastata:

‒ Ei käy kieltäminen, vaan täytyy myöntää, että armollinen neiti
Dulcinea Tobosolainen on sangen kaunis, mutta ei voi koskaan tietää,
mistä pensaasta jänis pemahtaa, sillä minä olen kuullut sanottavan,
että se, mitä luonnoksi nimitetään, on kuin ruukkumestari, joka tekee
saviastioita, ja se, joka tekee yhden kauniin astian, voi tehdä niitä
kaksi, kolme ja satakin. Tarkoitan vain, ettei armollisen rouva
herttuattaren suinkaan tarvitse hävetä armollista neitiä Dulcinea
Tobosolaista.

Don Quijote kääntyi sanomaan herttuattarelle:

— Suvaitkoon teidän korkeutenne huomata, ettei kenelläkään vaeltavalla
ritarilla maailmassa ole ollut suulaampaa eikä kujeellisempaa
aseenkantajaa kuin tämä minun aseenkantajani, ja hän kyllä todistaa
väitteeni oikeaksi, jos teidän korkeutenne suvaitsee ottaa muutaman
päivän aikana vastaan minun palveluksiani.

Siihen vastasi herttuatar:

— Minä pidän suuressa arvossa sitä, että kelpo Sancho on lystikäs,
sillä se osoittaa, että hän on älykäs. Leikinlasku ja hupaiset puheet,
kuten te, armollinen herra Don Quijote hyvin tiedätte, eivät kuulu
typerille ihmisille, ja koska kelpo Sancho on leikkisä ja hupainen,
niin minä väitän heti, että hän on älykäs mies.

— Ja suuri suupaltti — lisäsi Don Quijote.

— Sitä parempi; — sanoi herttua — eihän lukuisia leikkipuheita voida
ilmaista vähillä sanoilla. Mutta emme huoli nyt tuhlata aikaamme
siihen, vaan suvaitkoon Murheellisen hahmon suuri ritari...

— Teidän korkeutenne tulee sanoa Leijonaritari; — huomautti Sancho —
nyt ei ole enää mitään murheellista hahmoa, vaan hahmon tulee olla
leijonallinen.

Herttua jatkoi:

— Sanon siis, että herra Leijonaritari suvaitkoon lähteä lähellä
sijaitsevaan linnaani, missä hänet otetaan vastaan niinkuin semmoinen
korkea henkilö on oikeuden mukaan vastaanotettava ja niinkuin me, minä
ja herttuatar, yleensä otamme vastaan kaikki tänne saapuvat vaeltavat
ritarit.

Sancho oli sillävälin pannut paikoilleen Rocinanten satulan ja
kiinnittänyt kunnollisesti satulan vyöt. Don Quijote nousi ratsunsa
selkään, herttua uljaan hevosen satulaan, he ottivat herttuattaren
väliinsä ja lähtivät ajamaan kohti linnaa. Herttuatar käski Sanchoa
ratsastamaan vierellään, sillä häntä huvittivat sanomattomasti Sanchon
älykkäät puheet. Sanchoa ei tarvinnut enempää pyytää, hän liittyi
kolmen henkilön seuraan ja otti neljäntenä osaa keskusteluun kovin
ilahduttaen herttuatarta ja herttuaa, jotka pitivät suurena onnena,
että saivat linnaansa vieraikseen semmoisen vaeltavan ritarin ja
semmoisen kielevän aseenkantajan.




Yhdesneljättä luku,

jossa käsitellään useita ja tärkeitä asioita.


— Sancho oli sanomattoman iloinen huomatessaan, kuten hänestä näytti,
olevansa herttuattaren suuressa suosiossa. Elämän mukavuus tuntui
hänestä aina mieluisalta, ja senvuoksi hän nyt otaksui löytävänsä
herttuattaren linnasta, mitä oli löytänyt Don Diegon ja Basilion luota;
ja niin hän aina tarttui tilaisuutta otsatukkaan, mitä tulee hyvien
päivien viettämiseen, missä ja milloin se vain kävi päinsä.

Historia kertoo, että herttua, ennenkuin he saapuivat huvilaan tai
linnaan, ratsasti edelle ja antoi kaikille palvelijoilleen määräyksen,
miten heidän piti kohdella Don Quijotea. Kun hän sitten saapui
herttuattaren kanssa linnan portille, tuli samassa linnasta ulos kaksi
lakeijaa tai ratsupalvelijaa, joilla oli yllään pitkät laahusviitat,
hienointa karmosiinipunaista atlassilkkiä. He nostivat Don Quijoten
äkkiä maahan ja sanoivat hänelle:

— Suvaitkoon teidän korkeutenne auttaa armollista rouvaa herttuatarta
astumaan alas.

Don Quijote teki niin, ja sen johdosta lausuttiin molemmin puolin
paljon kohteliaita vakuutuksia; mutta herttuatar kieltäytyi sittenkin
ehdottomasti eikä suostunut sallimaan kenenkään muun kuin herttuan
nostaa itseään ratsun selästä. Hän sanoi, ettei pitänyt itseään kyllin
ansiollisena rasittamaan niin ylhäistä ritaria niin tarpeettomalla
taakalla. Vihdoin herttua tuli auttamaan häntä maahan, ja kun he kaikki
sitten astuivat suurelle sisäpihalle, tuli kaksi kaunista neitoa, jotka
heittivät Don Quijoten hartioille erinomaisen hienon purppuraviitan,
ja silmänräpäyksessä täyttyivät kaikki pihan parvekkeet herttuaparin
palvelijoista ja palvelijattarista, jotka huusivat kovalla äänellä:

— Tervetuloa, te vaeltavien ritareitten kukka ja valio!

Kaikki tai ainakin useimmat heistä valelivat samalla Don Quijotea,
herttuaa ja herttuatarta hyvänhajuisilla vesillä. Don Quijote ihmetteli
kovin tätä kaikkea, ja tämä oli ensimmäinen päivä, jona hän täysin
varmasti uskoi olevansa todellinen vaeltava ritari eikä mikään
haaveellinen luuloritari, koska näki itseään kohdeltavan aivan samalla
tavalla kuin oli kirjoistaan lukenut menneitten aikojen ritareita
kohdellun.

Sancho heitti harmonsa oman onnensa nojaan, pysyi kiinteästi
herttuattaren seurassa ja astui hänen kanssaan linnaan. Omatunto alkoi
häntä kumminkin soimata, koska hän oli jättänyt aasinsa yksin, ja niin
hän kääntyi puhuttelemaan erästä kunnianarvoisaa kamarirouvaa, joka oli
muitten mukana tullut vastaanottamaan herttuatarta, ja kuiskasi hänelle:

Señora Gonzalez tai mikä teidän nimenne onkaan...

— Minun nimeni on Doña Rodríguez de Grijalba vastasi kamarirouva. —
Mitä haluatte, hyvä ystävä?

Siihen vastasi Sancho:

— Minä haluaisin, että teidän armonne suvaitsisi mennä ulos linnan
portille, mistä löydätte minulle kuuluvan harmaan aasin. Suvaitkoon
teidän armonne sitten käskeä viedä tai itse viedä sen talliin;
eläinrukka näet on hiukan arka eikä missään tapauksessa voi jäädä yksin.

‒ Jos isäntä on yhtä viisas kuin renki, — vastasi kamarirouva — niin
hyvin kävi! Menkää, rakas ystävä, menkää hiiteen, te itse ja se, joka
on teidät tänne tuonut, ja hoitakaa itse aasinne; me tämän talon
kamarirouvat emme ole tottuneet semmoisiin hommiin.

‒ Totta totisesti, — vastasi Sancho — minä olen kuullut herrani, joka
tuntee kaikki historiat ihan juurta jaksain, kertovan Lancelotista,
että hänen

    Brittein maasta tullessaan
    naiset häntä hoitivat,
    kamarirouvat ratsuaan,

ja mitä erityisesti aasiini tulee, niin minä en vaihtaisi sitä herra
Lancelotin konkariin.

— Hyvä mies, — vastasi kamarirouva — jos olette ilveilijä, niin
säästäkää sukkeluutenne semmoiseen aikaan ja paikkaan, missä ne
sukkeluuksilta näyttävät ja missä saatte niistä maksun; minulta ette
voi saada muuta kuin pitkän nenän.[70]

— Se on varmasti korea ja kypsä, — vastasi Sancho — sillä teidän
armonne ei suinkaan häviäisi korttipelissä, jos saisi laskea pisteiksi
ikävuotensa!

— Sinä portonpoika! — huusi kamarirouva vihasta hehkuen. — Minä teen
tiliä Jumalalle, olenko vanha vai en, mutta en teille, te kehno lurjus
ja sipulinsyöjä!

— Hän huusi tuon niin äänekkäästi, että herttuatar sen kuuli ja
kääntyessään katsomaan ja nähdessään kamarirouvansa niin kiukkuisena ja
verestävin silmin kysyi häneltä, kuka hänet oli niin suututtanut.

— Tuo hävytön — vastasi kamarirouva. — Hän suvaitsi pyytää minua
viemään talliin aasiaan, joka on linnan portilla, mainiten minulle
esimerkin, että niin on tehty ennen, en tiedä missä, ja että naiset
ovat hoidelleet jotakin Lancelotia ja kamarirouvat hänen hevostaan, ja
kaiken hyvän lisäksi hän vielä haukkui minua vanhaksi.

— Sitä pitäisin minäkin solvauksena, — vastasi herttuatar — kaikkein
pahimpana, mitä minulle voitaisiin lausua.

Hän kääntyi sanomaan Sancholle:

— Huomatkaa, hyvä Sancho, että Doña Rodríguez on vielä varsin nuori ja
että hänellä on myssy päässä pikemmin vain arvon merkkinä ja yleisen
tavan vuoksi kuin korkean iän tähden...

— Huonosti minun käyköön kaikkina niinä vuosina, jotka vielä saan
elää, — vastasi Sancho — jos tuon sanoin sitä tarkoittaen. Minä sanoin
sen vain, koska olen niin kiintynyt aasiini, etten uskonut voivani
luovuttaa sitä armeliaammalle henkilölle kuin armollinen rouva Doña
Rodríguez.

Don Quijote, joka oli kuullut kaikki, sanoi hänelle:

— Sopiiko tällaisessa paikassa puhua sillä tavalla, Sancho?

‒ Armollinen herra, — vastasi Sancho — jokaisen täytyy valittaa
vaivaansa, sattuipa olemaan missä tahansa. Tässä minä tulin harmoa
ajatelleeksi ja tässä minä siitä puhuin; jos se olisi jolkahtanut
mieleeni tallissa, olisin puhunut siitä siellä.

Siihen virkkoi herttua:

— Sancho on aivan oikeassa, eikä häntä sovi syyttää mistään. Harmo saa
apetta niin paljon kuin haluaa, ja Sancho voi olla aivan huoletta,
sillä hänen ratsustaan pidetään yhtä hyvä huoli kuin hänestä itsestään.

Näissä keskusteluissa, jotka miellyttivät kaikkia, Don Quijotea
lukuunottamatta, saavuttiin yläkertaan, ja Don Quijote johdettiin
mitä upeimmilla kulta- ja brokadiverhoilla koristettuun saliin. Kuusi
neitosta tuli riisumaan Don Quijoten varuksia ja palvelemaan häntä
paasheina; heille kaikille olivat herttua ja herttuatar sanoneet, mitä
heidän piti tehdä ja miten heidän tuli kohdella Don Quijotea, jotta
hän uskoisi ja havaitsisi, että häntä kohdeltiin niinkuin ainakin
vaeltavaa ritaria. Kun Don Quijoten varukset oli riisuttu, seisoi
hän siinä ahtaissa polvihousuissaan ja säämiskänutussaan laihana,
pitkänä ja hontelona, posket niin kuopallaan, että niiden sisäpinnat
suutelivat toisiaan, sanalla sanoen sellaisena, että tytöt, jotka
häntä palvelivat, olisivat pakahtuneet nauruun, jolleivät olisi
parhaansa mukaan sitä pidättäneet (mikä oli eräs niistä nimenomaisista
määräyksistä, joita he olivat herrasväeltään saaneet).

He pyysivät nyt häneltä lupaa saada riisua hänet alasti pukeakseen
hänen ylleen paidan; mutta siihen hän ei millään ehdolla suostunut,
vaan sanoi, että vaeltavien ritareitten tuli olla yhtä kainoja kuin
urhoollisia. Mutta hän kehoitti heitä antamaan paidan Sancholle,
sulkeutui sitten huoneeseen, niissä oli komea sänky, riisuutui alasti
ja otti paidan ylleen. Havaitessaan olevansa kahden kesken Sanchon
kanssa hän virkkoi:

— Sano minulle, sinä vastaleivottu narri ja vanha hölmö, onko
mielestäsi oikein loukata ja solvata niin suuriarvoista ja
kunnioitettavaa kamarirouvaa? Pitikö sinun juuri nyt muistaa harmoasi,
ja onko tämä sellaista herrasväkeä, että se jättää eläimet huonoon
hoitoon, vaikka kohtelee niiden omistajia näin erinomaisen hyvin?
Jumalan nimessä, Sancho, hillitse, itsesi äläkä paljasta oikeata
karvaasi, jotta saavat nähdä, millaista karkeata ja moukkamaista
kudosta sinä olet. Muista, sinä syntinen, että isäntää pidetään sitä
suuremmassa arvossa, mitä kunniallisempia ja paremmin kasvatettuja ovat
hänen palvelijansa, ja että eräs suurimpia etuja, mitä ruhtinailla on
muihin ihmisiin verraten, on siinä, että he käyttävät palvelijoinaan
henkilöitä, jotka ovat yhtä moitteettomia kuin he itse. Etkö ymmärrä,
että tuotat häpeää itsellesi ja vahinkoa minulle, jos he huomaavat,
että olet sivistymätön moukka tai vähäjärkinen ilveilijä, ja otaksuvat,
että minäkin olen joku veijari tai joku keinotellen elävä ritari? Ei,
ei, rakas Sancho, koeta välttää sellaisia sopimattomia tekoja, sillä
se, joka pitää suurta suuta ja ilveilee oikein osaamatta, kaatuu ensi
kerran kompastuessaan, ja hänestä tulee epäonnistunut narri. Suista
kieltäsi, harkitse ja punnitse tarkoin sanojasi, ennenkuin ne suustasi
päästät, ja muista, että olemme tulleet paikkaan, mistä lähtiessämme
olemme Jumalan armosta ja minun käsivarteni voimasta saaneet
monikertaisen kunnian ja ansion.

Sancho lupasi aivan vilpittömästi kuroa suunsa kiinni tai purra poikki
kielensä, ennenkuin sanoisi sanaakaan, joka ei olisi aivan sovelias
ja hyvin harkittu, kuten hänen herransa käski, ja kehoitti isäntäänsä
olemaan aivan huoletta, koska hän ei tulisi missään tapauksessa
ilmaisemaan, keitä he oikeastaan olivat.

Don Quijote pukeutui, otti ylleen olkavyönsä ja miekkansa, heitti
hartioilleen avaran helakanpunaisen viitan, pani päähänsä viheriän
silkkisen metsästyslakin, jonka palvelevat neitoset olivat hänelle
antaneet, ja lähti tässä upeassa asussa suureen saliin, niissä neidot
häntä odottivat jakautuneina kahteen riviin, joissa oli kummassakin
yhtä monta, ja kaikki varustettuina kaatamaan vettä hänen käsilleen,
minkä he sitten tekivät monin niiauksin ja juhlallisin menoin.
Sitten saapui kaksitoista paashia hovimestarin kanssa hakemaan häntä
aterialle, koska herttua ja herttuatar jo häntä odottivat. He ottivat
hänet keskelleen ja veivät hänet komeasti ja majesteetillisesti toiseen
saliin, mihin oli katettu upea pöytä ainoastaan neljää henkeä varten.
Herttua ja herttuatar tulivat salin ovelle ottamaan häntä vastaan,
ja heidän kanssaan tuli eräs vakavannäköinen pappismies, muudan
niistä, jotka hallitsevat ruhtinaitten taloja, muudan niistä, jotka
itse olematta ruhtinaallista sukuperää eivät osaa koskaan opettaa
niitä, jotka sellaisia ovat, kuinka heidän tulee säätynsä vaatimuksia
noudattaa, muudan niistä, jotka tahtovat suurten suuruutta mitattavan
heidän oman ahtaan mielensä mitoilla, muudan niistä, jotka, tahtoessaan
opettaa heidän ohjattavinaan olevia toimimaan säästäväisesti, tekevät
heistä pikkumaisia. Näiden joukkoon, sanon minä, nähtävästi kuului se
vakavannäköinen pappismies, joka tuli herttuan ja herttuattaren kanssa
ottamaan vastaan Don Quijotea. He lausuivat toisilleen lukemattomia
kohteliaisuuksia, ottivat hänet sitten keskelleen ja lähtivät pöytään.
Herttua tarjosi Don Quijotelle kunniapaikan pöydän yläpäässä, hän ei
tahtonut siihen suostua, mutta herttua vaati vaatimistaan, niin että
hänen lopultakin täytyi siihen istuutua. Pappi istui häntä vastapäätä,
ja herttua ja herttuatar toinen toisella, toinen toisella puolella.

Sancho oli kaiken aikaa läsnä ja katseli ällistyneenä ja ihmeissään,
kuinka suurta kunniaa ruhtinaspari osoitti hänen herralleen, ja
nähtyään monet kursailut ja pyynnöt, joita herttua ja Don Quijote
esittivät, ennenkuin tämä istuutui pöydän päähän, hän sanoi:

— Jos armollinen herrasväki sallii, niin kerron kotikylässäni sattuneen
tapauksen, joka johtui pöytäpaikoista.

Sanchon niin sanottua Don Quijote alkoi heti pelätä ja vapista, sillä
hän uskoi aivan varmaan, että Sancho taas jaarittelisi jotakin typerää.
Sancho katseli häntä, arvasi hänen ajatuksensa ja sanoi:

— Älkää huoliko pelätä, armollinen herra, en minä käyttäydy
sopimattomasti enkä sano mitään, mikä ei ole ihan paikallaan; en minä
ole unohtanut, kuinka teidän armonne äsken minua neuvoi puhumaan tai
olemaan puhumatta vähän tai paljon, hyvin tai huonosti.

— En minä muista mitään sellaista, Sancho; — vastasi Don Quijote — sano
mitä mielit, mutta sano pian.

— Mitä minä tässä aion kertoa, — sanoi Sancho — on ihan totista totta,
niin ettei herrani Don Quijote, joka on läsnä, varmaankaan voi sanoa,
että valehtelen.

— Minun puolestani — virkkoi Don Quijote — saat valehdella niin paljon
kuin haluat, en minä aio sinua estää; mutta ajattele, mitä sanot.

— Minä olen ajatellut sen kerran ja kahdestikin, niin ettei hätä ole
tämännäköinen, kuten kohta nähdään.

— On ehkä parasta, — sanoi Don Quijote — että teidän korkeutenne käskee
heittää ulos tämän hölmön, joka varmaan lausuu tuhansia tyhmyyksiä.

— Ei, niin totta kuin herttua elää, — sanoi herttuatar — Sancho ei
saa poistua hetkeksikään vierestäni; minä pidän hänestä paljon, sillä
tiedän, että hän on hyvin hupainen.

— Saakoon teidän pyhyytenne elää hupaisia päiviä, ‒ sanoi Sancho —
koska teillä on minusta niin hyvät ajatukset, vaikka en olekaan niiden
arvoinen. Mutta seikka, jonka tässä aion kertoa on seuraava. Muudan
kotikylässäni asuva hidalgo, erittäin rikas ja ylhäinen herra, hän
näet oli Medina del Campon Álamos-sukua ja oli naimisissa Doña Mencia
de Quiñonesin kanssa, joka oli Don Alonso de Marañonin tytär, joka oli
Santiago-ritarikunnan ritari, joka hukkui Herraduran satamaan,[71]
josta muutamia vuosia sitten syntyi kylässämme se rähinä, missä luulen
herrani Don Quijotenkin olleen mukana, missä haavoittui se Tomasillo
huimapää, seppä Balbastron poika... Eikö tämä kaikki ole totta,
armollinen herra ja isäntä? Sanokaa se totuuden nimessä, jottei tämä
herrasväki pidä minua valehtelijana ja suupalttina.

— Toistaiseksi — virkkoi pappismies — pidän teitä enemmän, suupalttina
kuin valehtelijana, mutta en vielä tiedä, miksi teidät tuonempana
katson.

— Sinä mainitset niin paljon todistajia, Sancho, ja niin paljon
tuntomerkkejä, että minun täytyy myöntää, että nähtävästi puhut totta.
Jatka kertomustasi ja tee se lyhyemmin, sillä ethän ehdi loppuun
kahdessa päivässä, jos tuolla tavalla kerrot.

— Ei hänen pidä sitä lyhentää, —sanoi herttuatar — jos tahtoo tehdä
minun mieleni mukaan, vaan hänen tulee kertoa se omalla tavallaan,
vaikka ei pääsisi päähän viikossa; jos se niinkin kauan kestäisi, niin
se olisi hupaisin aika, minkä olen eläessäni viettänyt.

— No niin, arvoisa herrasväki, — jatkoi Sancho — minä siis kerron,
että mainittu hidalgo, jonka tunnen kuin viisi sormeani, sillä hänen
asuntonsa ei ole pyssynkantamankaan päässä meiltä, kutsui kerran
luokseen aterialle köyhän, mutta kunniallisen talonpojan.

— Eteenpäin, hyvä ystävä; — virkkoi siihen pappi — näyttäähän siltä,
että juttunne tulee kerrotuksi vasta toisessa maailmassa.

— En ehdi vielä puolitiehenkään, kun kertomukseni on jo lopussa, jos
Jumala suo — vastasi Sancho. — Sanon siis, että mainittu talonpoika
tuli tuon hidalgon luo, joka oli hänet aterialle kutsunut, ja rauha
hänen sielulleen, sillä hän on jo kuollut ja paremmaksi varmuudeksi
sanotaan vielä, että hän sai autuaan lopun, minä näet en ollut läsnä,
kun olin juuri silloin lähtenyt Temblequeen heinää tekemään...

— Minä pyydän teitä hartaasti, hyvä ystävä, palaamaan Temblequestä niin
pian kuin suinkin ja päättämään kertomuksenne lähtemättä hautaamaan
hidalgoa, jollette halua haudata meitä muitakin.

— Seikka oli siis se, — virkkoi Sancho — että heidän pöytään
istuutuessaan, ja minusta tuntuu kuin nyt näkisin heidät siinä
ilmielävinä...

Herttuaa ja herttuatarta kovin huvitti se harmi, jota pappismies näytti
tuntevan Sanchon kertoessa historiaansa niin seikkaperäisesti ja
katkonaisesti, mutta Don Quijote oli menehtyä vihan vimmaan.

— Sanon siis, — jatkoi Sancho — että heidän istuutuessaan pöytään,
kuten sanoin, talonpoika vaati välttämättä hidalgoa istuutumaan pöydän
päähän, ja hidalgo puolestaan vaati vaatimalla, että talonpojan piti
siihen istuutua, koska hänen talossaan piti aina tapahtua niinkuin
hän sanoi; mutta talonpoika, joka tahtoi käyttäytyä kohteliaasti ja
sivistyneesti, ei halunnut millään muotoa siihen suostua, kunnes
hidalgo kiukuissaan laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen, istutti
hänet siihen väkisin ja sanoi: »Istu, pölkkypää; siinä, missä minä
istun, on aina pöydänpää.» Ja tämä on se kertomus, ja minä todella
uskon, ettei se ole tässä ihan asiaton.

Don Quijoten kasvojen ruskeassa pinnassa vivahtelivat tuhannet värit.
Herttua ja herttuatar tukahduttivat naurunsa, jotta Don Quijote
ei suuttuisi vielä enemmän, hyvin oivallettuaan Sanchon ilkeyden.
Vaihtaakseen puheenaihetta ja estääkseen Sanchoa lausumasta enempiä
tyhmyyksiä herttuatar kysyi Don Quijotelta, millaisia uutisia hän oli
saanut neiti Dulcinealta ja oliko hän äskettäin lähettänyt hänelle
lahjaksi jättiläisiä tai ryöväreitä, koska hän oli varmaan voittanut
niitä useitakin. Siihen vastasi Don Quijote:

— Armollinen rouva, onnettomuuksillani on ollut alku, mutta loppua
niihin ei tule milloinkaan. Minä olen voittanut jättiläisiä ja olen
lähettänyt hänen luokseen ryöväreitä ja maantierosvoja, mutta mistä
he voisivat hänet löytää, kun hän on lumottu ja muutettu kaikkein
rumimmaksi maalaispiiaksi, mitä kuvitella saattaa?

— Enpä tuota tiedä; — virkkoi Sancho Panza — minusta hän näyttää
maailman kauneimmalta olennolta; tiedän ainakin, ettei hän
ketteryydessä ja hyppytaidossa ole nuorallatanssijaa huonompi. Minä
vakuutan teille, armollinen rouva herttuatar, että hän hyppää maasta
aasin selkään kuin kissa.

— Oletteko nähnyt hänet lumottuna, Sancho? — kysyi herttua.

— Olenko nähnyt! — virkkoi Sancho. — Kuka hiidessä olisikaan sitten
ensimmäisenä keksinyt koko tämän noituushomman? Hän on noiduttu yhtä
varmasti kuin autuas isäni!

Kuullessaan puhuttavan jättiläisistä, rosvoista ja noituuksista
pappismies johtui heti ajattelemaan, että tämän täytyi olla Don Quijote
Manchalainen, jonka historiaa herttua tapasi lukea, mistä pappi oli
monesti häntä moittinut sanoen olevan järjetöntä lukea semmoisia
järjettömyyksiä. Havaittuaan nyt otaksumansa oikeaksi hän lausui
herttualle kiukkuisesti:

— Armollinen herra, teidän ylhäisyytenne täytyy kerran tehdä Jumalalle
tiliä siitä, mihin tämä ihmisparka ryhtyy. Tämä Don Quijote tai Don
Kaistapää tai mikä hänen nimensä olikaan, ei nähdäkseni ole vielä niin
mieletön kuin teidän ylhäisyytenne haluaa hänen olevan, koska antaa
hänelle tilaisuutta jatkaa joutavia typeryyksiään.

Sitten hän kääntyi puhumaan Don Quijotelle ja sanoi:

— Ja te, hölmö, kuka on teille uskotellut, että olette vaeltava ritari
ja että voitatte jättiläisiä ja otatte vangiksi maantierosvoja? Menkää
Jumalan nimeen ja samassa nimessä olkoon teille sanottu: palatkaa
kotiin ja kasvattakaa lapsianne, jos teillä niitä on, ja pitäkää huolta
taloudestanne ja lakatkaa kuljeksimasta maailmalla töllistelemässä
ja olemasta kaikkien niiden naurun esineenä, jotka teidät tuntevat
tai eivät teitä tunne. Missä hiidessä olettekaan nähneet olleen tai
vielä olevan vaeltavia ritareita? Missä onkaan jättiläisiä Espanjassa,
maantierosvoja Manchassa tai lumottuja Dulcineoja ja kaikkia niitä
lukemattomia typeryyksiä, joita teistä kerrotaan?

Don Quijote kuunteli tarkkaavasti kunnianarvoisen miehen sanoja ja
havaitessaan hänen vaienneen nousi seisomaan, ollenkaan arkailematta
herttuaa ja herttuatarta, kiukkuisin elein ja ilmein, ja sanoi...

Mutta hänen vastauksensa ansaitsee oman luvun.




Kahdesneljättä luku.

Vastauksesta, jonka Don Quijote antoi moittijalleen, sekä muista
vakavista ja hupaisista tapahtumista.


Noustuaan seisomaan, vapisten kiireestä kantapäähän kuin elohopean
myrkyttämänä, Don Quijote lausui hätäisesti ja värisevällä äänellä:

— Paikka, missä olen, läsnäolevat henkilöt ja kunnioitus, jota olen
tähän saakka tuntenut ja tunnen yhä teidän armonne säätyä kohtaan,
kaikki tämä hillitsee ja pidättää oikeutetun närkästykseni voimaa; ja
niin hyvin siitä syystä kuin myös siksi, että tiedän kaapuniekkojen
käyttävän naisten asetta, nimittäin kieltään, tahdon käydä tasaiseen
taisteluun teidän armonne kanssa, jolta voisi pikemmin odottaa hyviä
neuvoja kuin halpamaisia solvauksia. Hurskaat ja hyvää tarkoittavat
moitteet vaativat toisenlaisia olosuhteita ja edellyttävät toisenlaista
esitystapaa, ja varmaa on ainakin, että minua julkisesti ja niin
tuimasti moittiessanne olette mennyt kaiken hyvän moitteen rajojen
ulkopuolelle. Sellainen moite näet pohjautuu pikemmin lempeyteen
kuin tuimuuteen, eikä ole oikein, että nimitetään syntistä ihmistä
mielettömäksi ja hölmöksi lähemmin — tuntematta moitittavana olevaa
virhettä. Ellette tätä hyväksy, niin sanokaa minulle, armollinen
herra: mitä niistä hulluuksista, jotka olette minussa havainnut, te
tuomitsette ja soimaatte, ja minkä sellaisen tähden käskette minun
lähteä kotiin pitämään huolta taloudestani ja vaimostani ja lapsistani,
tietämättä, onko minulla niitä? Sopiiko syöksyä sillä tavalla päätä
pahkaa vieraisiin taloihin ja komentaa niitten isäntiä? Ja sopiiko
semmoisten, jotka ovat kasvaneet vieraan leivissä eivätkä ole nähneet
maailmaa enempää kuin mahtuu kahden- tai kolmenkymmenen peninkulman
piiriin, käydä julkeasti säätämään ritariuden lakeja ja tuomitsemaan
vaeltavia ritareita? Onko kukaties turha yritys ja onko tuhlattua
aikaa se, joka käytetään vaeltaen maailmalla, eikä suinkaan etsien
nautintoja, vaan kaikkia niitä vaikeuksia, joiden kautta jalot ihmiset
kohoavat kuolemattomuuden piiriin? Jos ylhäiset, jalot, hyväsukuiset
ritarit pitäisivät minua hölmönä, niin minä katsoisin sellaisen
solvauksen auttamattomaksi, mutta kuullessani kirjatoukkain, jotka
eivät ole milloinkaan olleet ritariuden poluilla, pitävän minua
yksinkertaisena, en välitä siitä vähän vähääkään. Minä olen ritari
ja kuolen ritarina, jos Korkein sallii. Toiset kulkevat kopean
kunnianhimon leveitä latuja, toiset orjamaisen ja alhaisen imartelun,
toiset petollisen tekopyhyyden ja muutamat todellisen jumalanpelon
tietä; mutta minä kuljen tähteni johtamana vaeltavan ritarikunnan
kapeata polkua, ja sitä tointa harjoittaessani halveksin maallista
hyvyyttä, mutta en kunniaa. Minä olen kostanut solvauksia, korjannut
vääryyksiä, rangaissut julkeutta, voittanut jättiläisiä ja kukistanut
maahan kummituksia; minä olen rakastunut, vain siksi, että vaeltavien
ritareitten täytyy olla rakastuneita, mutta minä en rakasta niinkuin
siveettömät rakastajat, vaan pidättyvällä platonisella tavalla. Minun
aikeeni tähtäävät aina hyviin tarkoituksiin, nimittäin siihen, että
teen hyvää kaikille enkä tee pahaa kenellekään; ja minä pyydän teidän
korkeuksianne, mainiota herttuaa ja herttuatarta sanomaan, sopiiko
henkilöä, joka niin ajattelee, joka niin toimii ja näin puhuu, nimittää
hölmöksi.

— Hyvin puhuttu, jumaliste! — sanoi Sancho. — Älkää lausuko enää
sanaakaan puolustukseksenne, armollinen herrani ja isäntäni, sillä
maailmassa ei voida mitään parempaa sanoa, ei ajatella eikä noudattaa.
Jos tämä herra muuten väittää, kuten on väittänyt, ettei maailmassa ole
ollut eikä ole vaeltavia ritareita, niin onko ihmekään, ettei hän tiedä
mitään asioista, joista puhuu?

— Oletteko te, hyvä mies, — kysyi pappi — kenties se Sancho Panza,
josta kerrotaan, että hänen isäntänsä on luvannut hänelle saaren?

— Olen kuin olenkin, — vastasi Sancho — ja minä ansaitsen sen yhtä
hyvin kuin kuka muu tahansa. Minä olen niitä miehiä, joista sanotaan:
»Liittykää hyviin ihmisiin, niin teistä tulee yksi heistä», minä olen
niitä, joista sanotaan: »Vähät suvusta, seura miehen hioo», ja minä
olen niitä, joista sanotaan, että »joka hyvään puuhun nojaa, se hyvän
varjon saa». Minä olen nojannut hyvään herraan ja olen nyt ollut jo
monta kuukautta hänen seurassaan, ja jos Jumala suo, niin minusta tulee
hänen kaltaisensa, ja eläköön hän ja annettakoon minun elää, sillä
häneltä ei tule puuttumaan keisarikuntia eikä minulta hallittavia
saaria.

— Eipä suinkaan, Sancho ystäväni, — virkkoi siihen herttua — sillä
minä teen teidät armollisen herran Don Quijoten nimessä erään minulle
kuuluvan ja tätä nykyä haitattomana olevan eikä suinkaan vähäpätöisen
saaren hallitsijaksi.

— Lankee polvillesi, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja suutele hänen
ylhäisyytensä jalkoja kiitokseksi armosta, jota hän on sinulle
osoittanut.

Sancho totteli; mutta sen nähtyään pappi nousi pöydästä aivan
kiukuissaan ja sanoi:

— Sen puvun nimessä, joka minulla on ylläni, olen valmis väittämään,
että teidän ylhäisyytenne on yhtä yksinkertainen kuin nämä syntiset.
Ajatelkaa, eikö heistä täydy tulla hulluja, kun viisaat kiittävät
heidän hulluuttansa! Jääköön teidän ylhäisyytenne heidän seuraansa;
niin kauan kuin he täällä viipyvät, aion minä pysytellä kotonani enkä
huoli enää moittia seikkoja, joita en kykene korjaamaan.

Mitään enempää virkkamatta ja ateriaansa jatkamatta hän lähti pois,
eivätkä herttuan ja herttuattaren pyynnöt saaneet häntä jäämään.
Herttua ei kumminkaan paljoa puhunut, sillä hänet esti siitä
hengenmiehen sopimattoman suuttumuksen aikaansaama nauru. Naurettuaan
kyllältään hän sanoi Don Quijotelle:

— Herra Leijonaritari, teidän armonne on vastannut omasta puolestaan
niin ylevästi, ettei teidän tarvitse enää mitenkään vaatia hyvitystä
tuosta näennäisestä solvauksesta, joka todella ei ole mikään solvaus;
eiväthän näet, kuten teidän armonne parhaiten tietää, pappismiehet voi
ketään solvata enempää kuin naiset.

— Niin on laita; — vastasi Don Quijote — ja syynä on, ettei henkilö,
jota itseään ei voida loukata, myöskään voi loukata toista. Naiset,
lapset ja papit eivät voi puolustautua, jos heitä ahdistetaan, eivätkä
he myöskään voi joutua solvattaviksi. Kuten teidän ylhäisyytenne hyvin
tietää, on loukkauksen ja solvauksen välillä tämä ero: solvaus tulee
sellaisen henkilön taholta, joka sen tekee, voi tehdä ja jatkaa sitä;
loukkaus taas voi tulla kenen taholta hyvänsä, eikä siihen tarvitse
sisältyä solvausta. Esimerkiksi: joku seisoo kadulla aivan huoletonna;
tulee sitten kymmenen asestettua miestä jotka antavat hänelle
selkäsaunan, hän tarttuu miekkaansa ja tekee velvollisuutensa, mutta
vihollisten monilukuisuus on esteenä, niin ettei hän voi saavuttaa
tarkoitustaan, nimittäin kostaa; sellaista henkilöä on kohdannut
loukkaus, mutta ei solvaus. Saman seikan vahvistaa toinen esimerkki:
joku seisoo selin, toinen tulee ja lyö häntä ja lyötyään pakenee
jäämättä odottamaan, ja toinen kiiruhtaa hänen jälkeensä kumminkaan
häntä saavuttamatta; mies, jota lyötiin, tuli loukatuksi, mutta ei
solvatuksi, sillä solvauksen tulee olla jatkuva. Jos sitävastoin lyöjä,
vaikka hyökkääkin salaa kimppuun, vetää miekkansa, jää paikalleen ja
uhmaa vastustajaansa, niin se, jota lyödään, joutuu samalla kertaa
loukatuksi ja solvatuksi, loukatuksi, koska hänen kimppuunsa on
kavalasti hyökätty, solvatuksi, koska lyöjä jatkaa tekoaan jääden
paikalleen lähtemättä pakoon. Kaksintaistelun ankarain lakien mukaan
voin siis tuntea olevani loukattu, mutta en solvattu; lapset ja naiset
näet eivät voi kenenkään kunniaa loukata, heillä ei niinmuodoin ole
mitään syytä paeta eivätkä he voi ryhtyä vastarintaan, ja samoin
on niiden laita, jotka toimivat pyhän kirkon palveluksessa; näiltä
kolmelta ihmislajilta puuttuu sekä hyökkäys- että puolustusaseita,
joten he eivät voi hyökätä kenenkään kimppuun, vaikka ovat hekin
luonnostaan velvolliset puolustautumaan. Ja vaikka äsken sanoin,
että voin katsoa olevani loukattu, sanon nyt, ettei se ole mitenkään
mahdollista, koska se, jota solvaus ei voi kohdata, ei myöskään itse
voi ketään solvata. Näistä syistä minun ei tule panna pahakseni tuon
hyvän miehen loukkaavia sanoja enkä todella niin teekään; olisin vain
toivonut hänen viipyvän vielä vähän aikaa, jotta olisin voinut hänelle
osoittaa, kuinka pahoin hän erehtyi otaksuessaan ja sanoessaan, ettei
maailmassa ole ollut eikä ole vaeltavia ritareita; jos Amadis tai joku
hänen lukemattomista jälkeläisistään olisi kuullut sellaisen väitteen,
niin hänen armonsa olisi varmaan käynyt huonosti.

— Sen minä takaan; — sanoi Sancho — he olisivat lyöneet häntä niin,
että olisivat halkaisseet hänet ylhäältä alas asti kuin granaattiomenan
tai aivan kypsän meloonin. Eivät ne pojat olisi sietäneet semmoista
hävyttömyyttä! Minä uskon totisesti, että Montalbanin Rinaldo, jos hän
olisi kuullut tuon miesrähjän sanat, olisi lyönyt häntä vasten leukoja,
niin että häneltä olisi kadonnut puhumisen halu kolmeksi vuodeksi.
Olisipa hän vain käynyt heidän kanssaan ottelemaan, niin lujille olisi
joutunut, ennenkuin olisi heidän kynsistään päässyt!

Herttuatar oli menehtyä nauruun kuunnellessaan Sanchon puhetta.
Tämä oli hänen mielestään vielä hupaisempi ja hullumpi kuin hänen
herransa, ja siihen aikaan oli paljon muitakin, jotka olivat samaa
mieltä. Don Quijote tyyntyi vihdoin, ateria lopetettiin, ja kun
ruoka-astiat oli korjattu pois, tuli saliin neljä neitoa; yksi heistä
kantoi hopeamaljaa, toinen toi vesikannua, joka sekin oli hopeainen,
kolmannen olkapäällä oli kaksi lumivalkoista, rikkaasti kirjaeltua
pyyheliinaa, ja neljännellä, joka oli käärinyt hihansa kyynärpäätä
myöten, oli valkoisissa käsissään (ne näet tietenkin olivat valkoiset)
myhkyrä Napolin saippuaa. Maljaa kantava neitonen saapui luo ja asetti
sievästi ja luontevasti maljan Don Quijoten leuan alle. Vaikka tämä
seremonia ritaria ihmetytti, ei hän kumminkaan virkkanut sanaakaan,
vaan otaksui, että tässä maanpaikassa oli tapa sellainen, ja ojensi
leukansa niin pitkälle kuin voi. Samassa alkoi kannusta virrata
vettä, saippuaneito kiiruhti saippuoimaan hänen partaansa ja peitti
lumivalkoiseen vaahtoon (niin valkoista se tosiaan oli) sekä kuuliaisen
ritarin parran että hänen koko kasvonsa ja silmänsäkin, niin' että
hänen oli pakko ne sulkea. Herttua ja herttuatar, jotka eivät tietäneet
mitään tästä asiasta, odottivat, mihin tällainen erinomainen pesu
saattaisi johtaa. Kun parturineito oli hieronut ritarin kasvoihin
paksun saippuakerroksen, häneltä muka puuttui vettä, ja hän käski
kannua kantavan neidon hakea lisää sanoen, että armollinen herra Don
Quijote kyllä odottaisi. Toinen totteli, ja Don Quijote istui siinä
niin merkillisen ja naurettavan näköisenä kuin suinkin ajatella saattaa.

Kaikki läsnäolevat, joita oli paljon, katselivat häntä, ja oli iso
ihme ja osoitti suurta itsehillintää, että he, nähdessään hänen puolen
kyynärän pituisen kaulansa, joka oli tavallista päivettyneempi,
hänen ummistaneet silmänsä ja saippuoidun partansa, voivat pidättää
nauruansa. Keppostaan tekevät tytöt seisoivat siinä silmät alas
luotuina ja uskaltamatta katsahtaa isäntäväkeensä. Herttuan ja
herttuattaren mielessä taistelivat närkästys ja naurunhalu, eivätkä
he tienneet, mitä tehdä: rangaistako tyttöjä heidän julkeudestaan
vai palkitako heitä siitä huvista, että saatiin nähdä Don Quijote
semmoisessa asussa. Vihdoin toinen tyttö palasi tuoden vesikannun,
Don Quijoten peseminen lopetettiin, ja sitten astui hänen luokseen
pyyheliinoja kantava tyttö, joka sangen vakavasti hänet pyyhki ja
kuivasi. Vihdoin kaikki neljä kumarsivat ja niiasivat syvään ja
aikoivat poistua, mutta herttua, joka ei halunnut Don Quijoten
huomaavan, että hänelle oli tehty kepponen, kutsui pesumaljaa kantavan
tytön ja sanoi hänelle:

— Tulkaa tänne ja peskää minutkin ja katsokaa, ettei vesi lopu.

Älykäs ja nokkela tyttö astui heti luo ja asetti maljan aivan samalla
tavalla herttuan leuan alle. Sitten he kiireesti pesivät ja saippuoivat
hänet kelpo tavalla, pyyhkivät ja kuivasivat, niiasivat ja menivät
menojaan. Myöhemmin saatiin tietää herttuan vannoneen, että hän olisi
rangaissut heitä nenäkkyydestä, jolleivät he olisi pesseet häntä
samoinkuin Don Quijotea; mutta tytöt pelastivat itsensä älykkäästi
pulasta saippuoimalla hänetkin.

Sancho katseli tarkkaavasti pesemis-seremoniaa ja sanoi itsekseen:

— Pyhä isä! Onkohan tässä maanpaikassa tapana pestä aseenkantajienkin
parta samoinkuin ritarien? Minulle se totisesti olisi hyvään
tarpeeseen, ja sitä kiitollisempi olisin, jos vielä ajelisivat partani.

— Mitä te siinä itseksenne puhutte; Sancho? — kysyi herttuatar.

— Minä sanon tässä, armollinen rouva, vastasi hän ‒ että olen aina
kuullut kerrottavan, että toisten ruhtinaitten hoveissa aterian
loputtua annetaan vettä käsille, mutta ei lipeää partaan. Onpa hyvä,
että saa kauan elää, jotta saa paljon nähdä, vaikka sanotaanhan
niinkin, että joka kauan elää, se paljon pahaa kokee, joskin tuommoisen
pesun kokeminen on pikemmin huvia kuin vaivaa.

‒ Älkää olko huolissanne, hyvä Sancho; — sanoi herttuatar — minä pidän
huolen siitä, että kamarineitini teidät pesevät ja panevat pyykkiinkin,
jos niin tarvitaan.

— Minä tyydyn parran pesemiseen, — vastasi Sancho ainakin toistaiseksi;
Jumala on säätänyt, mitä tuonnempana tapahtuu.

— Ottakaa huomioon, hovimestari, — sanoi herttuatar — mitä kelpo Sancho
haluaa, ja täyttäkää hänen toivomuksensa täsmällisesti.

Hovimestari lupasi kaikin puolin palvella herra Sanchoa ja lähti sitten
aterioimaan vieden Sanchon mukanaan. Herttua ja herttuatar jäivät
Don Quijoten kanssa pöydän ääreen, ja he keskustelivat siinä monista
eri asioista, jotka sentään kaikki koskivat asetointa ja vaeltavaa
ritarikuntaa.

Herttuatar pyysi Don Quijotea, jonka sanoi huomanneensa
hyvämuistiseksi, kuvailemaan neiti Dulcinea Tobosolaisen kauneutta
ja hänen kasvojensa piirteitä. Sen nojalla, mitä huhu oli tietänyt
kertoa Dulcinean kauneudesta, herttuatar piti aivan varmana, että hänen
täytyi olla kaunein olento koko maailmassa, vieläpä koko Manchassakin.
Kuultuaan herttuattaren pyynnön Don Quijote huokasi ja sanoi:

— Jos voisin temmata sydämen povestani ja asettaa sen teidän
korkeutenne nähtäviin lautaselle tähän pöydälle, niin kieleni ei
tarvitsisi nähdä vaivaa lausumalla, mitä tuskin voidaan ajatuksella
käsittää, sillä, teidän ylhäisyytenne näkisi valtiattareni siihen
täydellisesti kuvattuna. Mutta mitä hyödyttää, jos nyt ryhdyn kohta
kohdalta ja piirre piirteeltä kuvailemaan ja esittämään verrattoman
Dulcinean kauneutta, koska sellainen tehtävä on toisille hartioille
paremmin sopiva taakka, tehtävä, jonka suorittamisessa tulisi
askarrella Parrhasion, Timantheen ja Apelleen siveltimien ja Lysippon
taltan maalaten ja muovaten hänen kuvaansa kankaalle, marmoriin ja
pronssiin, ja ciceronisen ja demosthinisen kaunopuheisuuden, oikein
häntä sanoilla ylistäen.

Mitä merkitsee demosthininen, armollinen herra Don Quijote? — kysyi
herttuatar. — Sitä sanaa en ole kuullut eläessäni.

— Demosthininen kaunopuheisuus — vastasi Don Quijote — merkitsee samaa
kuin Demostheneen kaunopuheisuus, samoinkuin ciceroninen merkitsee
Ciceron kaunopuheisuutta; nämä molemmat näet olivat maailman parhaimmat
kaunopuhujat.

— Niin on laita; — virkkoi herttua — ja te olitte hiukan hajamielinen
esittäessänne tuon kysymyksen. Mutta armollinen herra Don Quijote
ilahduttaisi meitä sittenkin suuresti, jos suostuisi kuvailemaan
valtiatartaan; vaikka hän piirtäisi vain joitakin ääriviivoja ja
luonnoksia, niin kuvasta varmaan syntyy sellainen, että kauneimpienkin
naisten täytyy häntä kadehtia.

— Minä tekisin sen epäilemättä, — vastasi Don Quijote —jollei hän
olisi häipynyt muististani hänelle äskettäin sattuneen onnettomuuden
tähden, joka on niin suuri, että mielin häntä pikemmin itkeä kuin
kuvailla. Teidän korkeuksienne näet tulee tietää, että minä,
lähdettyäni tässä taannoin suutelemaan hänen käsiänsä ja saamaan hänen
siunaustaan ja suosiollista lupaansa tätä kolmatta retkellelähtöä
varten, löysin etsimäni asemesta aivan toisen henkilön, havaitsin,
että hän oli lumottuna ja että prinsessasta oli tullut maalaistyttö,
kauniista ruma, enkelistä perkele, hyvätuoksuisesta inhoittava
kuin rutto, sivistyneestä sivistymätön, siveästä neidosta kevyt
kekkale, valkeudesta pimeys ja sanalla sanoen Dulcinea Tobosolaisesta
sayagolainen talonpoikaistyttö.

— Jumala varjelkoon! — huudahti herttua kovalla äänellä. — Kuka on
tuottanut maailmalle semmoisen vahingon? Kuka on riistänyt siltä sitä
ilahduttaneen kauneuden, sitä huvittaneen viehätyksen ja sille kunniaa
tuottaneen siveyden?

— Kuka? — virkkoi Don Quijote. — Kuka muu se voisikaan olla kuin joku
ilkeä noita niiden monien kateellisten joukosta, jotka minua vainoavat?
Tämä kirottu sukukunta, joka on tullut maailmaan himmentämään ja
tuhoamaan hyvien ihmisten tekoja ja vetämään esiin ja ylentämään
pahojen tekoja. Noidat ovat minua vainonneet, noidat minua vainoavat
ja noidat tulevat minua vainoamaan, kunnes syöksevät minut ja minun
jalot ritaritekoni unohduksen syvään kuiluun ja vahingoittavat ja
haavoittavat minua juuri siinä kohdassa, jota huomaavat minun pahimmin
aristelevan; jos näet vaeltavalta ritarilta riistetään hänen sydämensä
valtiatar, niin se merkitsee samaa kuin jos häneltä riistettäisiin
silmät, joilla hän katselee, aurinko, josta hän saa valonsa, ja
ravinto, joka häntä ylläpitää. Olen sanonut jo useasti ja sanon nyt
vielä kerran, että vaeltava ritari vailla sydämensä valtiatarta on kuin
puu ilman lehviä, kuin rakennus ilman perustusta, kuin varjo ilman
kappaletta, joka sen luo.

— Enempää siitä ei voida sanoa; — virkkoi herttuatar — mutta jos meidän
kumminkin tulee uskoa sitä herra Don Quijoten urotöistä kertovaa
historiaa, joka on vähän aikaa sitten tullut päivän valkeuteen ja
saavuttanut lukijoiden yleisen suosion, niin siinä, mikäli oikein
muistan, mainitaan, ettei teidän armonne ole milloinkaan nähnyt neiti
Dulcineaa ja ettei ole olemassakaan mainittua neitiä, vaan ainoastaan
eräs kuviteltu nainen, jonka teidän armonne oma mieli on siittänyt ja
synnyttänyt koristaen hänet mielin määrin kaikenlaisella viehätyksellä
ja täydellisyydellä.

‒ Siitä voisi puhua paljon — vastasi Don Quijote. ‒ Jumala tietää,
onko Dulcinea olemassa vai ei, onko hän kuviteltu vai todellinen.
Tämä kuuluu niihin seikkoihin, joiden tutkimisessa ei saa mennä
äärimmilleen. Minä en ole siittänyt enkä synnyttänyt sydämeni
valtiatarta, vaikka hän kuvastuu mieleeni sellaisena kuin täytyy olla
naisen, jonka hyvät ominaisuudet tekevät hänet kuuluisaksi kaikkialla
maailmassa, esimerkiksi, että hän on moitteettoman kaunis, arvokas,
mutta ei kopea, hellä ja kunniallinen, kiitollinen, koska on kohtelias,
kohtelias, koska on hyvin kasvatettu, ja lisäksi ylhäistä sukua, koska
kauneus kirkastaa ja vallitsee jalosukuista verta täydellisemmin kuin
alhaissukuista kauneutta.

— Se on oikein; — sanoi herttua — mutta herra Don Quijoten tulee
sallia minun huomauttaa eräästä seikasta, jota ilmaisemaan minua
pakottaa hänen urotöistään kertova lukemani teos. Siitä näet käy
ilmi, ettei neiti Dulcinea, vaikka myönnetäänkin, että Tobosossa tai
sen lähiseuduilla olisi semmoinen ollut ja että hän olisi ollut niin
erinomaisen kaunis kuin teidän armonne meille kertoo, sittenkään voi
jalosukuisuuteen nähden vetää vertoja toisille ylhäisille naisille,
esimerkiksi Orianalle, Alastrajarealle, Madásimalle tai muille heidän
laisilleen, joita historiat ovat tulvillaan, kuten teidän armonne hyvin
tietää.

‒ Siihen voin sanoa, — vastasi Don Quijote — että Dulcinea on omien
töittensä tytär, että hyveet jalostavat verta ja että kunnollista
alhaista tulee pitää suuremmassa arvossa kuin paheellista ylhäistä,
sitäkin suuremmalla syyllä, kun Dulcineassa on vaakunamerkki, joka
voi koroittaa hänet kruunua ja valtikkaa kantavaksi kuningattareksi;
kauniin ja kunnollisen naisen hyve ja ansio näet voi saada aikaan vielä
suurempia ihmeitä, ja hänessä piilee vielä suurempia onnenantimia,
jollei todellisuuden, niin ainakin mahdollisuuden mukaan.

— Minun täytyy sanoa, armollinen herra Don Quijote, — virkkoi
herttuatar — että teidän armonne liikkuu kaikissa puheissaan niin
varovasti kuin jalkanne olisivat lyijyä ja kuin teillä, kuten on tapana
sanoa, olisi aina mittausluoti kädessänne, ja että minä tästä lähtien
tulen uskomaan ja vakuuttamaan kaikille talossani asuville, vieläpä
puolisolleni herttuallekin, jos niin vaaditaan, että Tobosossa elää
Dulcinea ja että hän elää vielä tänä päivänä, on kaunis ja jalosukuinen
ja ansaitsee herra Don Quijoten laisen ritarin hänelle tarjoaman
palveluksen; enempää en voi enkä tiedä sanoa hänen ylistyksekseen.
En voi kumminkaan välttää eräänlaista epäilystä enkä voi olla
tuntematta jotakin, en oikein tiedä mitä, kaunaa Sancho Panzaa kohtaan.
Epäilykseni johtuu siitä; että mainittu historia kertoo tuon Sancho
Panzan, kun hän toi teidän armoltanne kirjettä neiti Dulcinealle,
kohdanneen hänet välppäämässä vehnää, jonka kaiken lisäksi kerrotaan
olleen tattaria; tämä seikka näet saa minut epäilemään neiti Dulcinean
jalosukuisuutta.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Armollinen rouva, teidän korkeutenne tietäköön, että kaikki tai
ainakin useimmat seikat, mitä minulle sattuu, tapahtuvat aivan toisin
kuin muitten vaeltavien ritareitten seikat yleensä, joko niin, että
niitä saa aikaan kohtalon tutkimaton tahto, tai niin, että niihin
antaa aihetta jonkun kateellisen noidan ilkeys. Huomattakoon vielä se
yleisesti tunnettu tosiasia, että kaikki tai useimmat suurimaineiset
vaeltavat ritarit omistavat sellaisen onnenlahjan, että toista heistä
ei voida noitua, toisilla taas on niin luja pinta, ettei heitä voida
haavoittaa, kuten oli kuuluisan Rolandin, Ranskan kahdentoista päärin
joukkoon kuuluvan ritarin laita, josta kerrotaan, ettei häntä voinut
haavoittaa muuhun kohtaan kuin vasempaan jalkapohjaan ja siihenkin vain
paksun parsinneulan kärjellä eikä minkäänlaisella muulla aseella, joten
siis Bernardo del Carpio, käydessään häntä surmaamaan Roncesvalissa ja
huomattuaan, ettei voinut ottaa häntä hengiltä teräksellä, nosti hänet
käsivarsillaan maasta ja tukehdutti hänet, muistaen, kuinka Herakles
oli surmannut Antaion, tuon julman jättiläisen, jota väitettiin Maan
pojaksi. Siitä, mitä nyt olen sanonut, haluan tehdä sen johtopäätöksen,
että minulla saattaisi olla jokin sellainen lahja, tosin ei
haavoittumattomuus, sillä kokemus on minulle monet kerrat osoittanut,
että ihoni on herkkä eikä suinkaan haavoittumaton, ei myöskään
noitumattomuus, sillä minä olen jo kerran joutunut häkkiin, johon
minua ei olisi voinut sulkea koko maailmankaan voima, jollei se olisi
tapahtunut noituudesta. Koska kuitenkin pääsin siitä vapaaksi, tahdon
otaksua, ettei minulle enää tulevaisuudessa satu sellaista vahinkoa;
mutta nämä noidat, havaitessaan, etteivät voi käyttää minua vastaan
pahoja juoniansa, kostavat niille, jotka ovat minulle rakkaimmat, ja
yrittävät surmata minut pitelemällä pahoin Dulcinean elämää, joka
yksin ylläpitää minua. Senvuoksi uskonkin, että noidat, aseenkantajani
viedessä minulta terveisiä, muuttivat valtiattareni hänen silmissään
vaivaiseksi maalaistytöksi, joka askarteli niin halvassa työssä kuin
on vehnäin välppääminen; mutta olen jo aikaisemmin sanonut, ettei tuo
vehnä voinut olla tattaria enempää kuin vehnääkään, vaan itämaitten
helmiä, ja todistaakseni, että niin oli laita, tahdon mainita teidän
korkeuksillenne, että minä vähän aikaa sitten, kulkiessani Toboson
kautta, en voinut mitenkään löytää Dulcinean palatsia ja että hän
seuraavana päivänä, kun aseenkantajani Sancho näki hänet hänen oikeassa
hahmossaan, joka on ihanin, mitä maan päältä löytyy, näytti minusta
kömpelöltä ja rumalta maalaistytöltä ja vielä pahasuiselta, vaikka
hän muuten käyttäytyy mitä hienoimmin. Koska siis en ole noiduttu
enkä voi noidutuksi joutua, niin kaiken terveen järjen mukaan on
hän noiduttu, vahingoitettu ja muutettu, uuteen hahmoon saatettu ja
rumennettu. Viholliseni ovat kostaneet minulle tärvelemällä hänet,
ja minä tulen hänen tähtensä viettämään elämäni päivät lakkaamatta
itkien, kunnes saan nähdä hänet entisessä olossaan. Olen maininnut
tämän kaiken, jotta kukaan ei välittäisi siitä, mitä Sancho on kertonut
Dulcinean seulonnasta tai välppäämisestä, sillä jos he ovat muuttaneet
hänet toiseen hahmoon minun silmissäni, niin eihän ihmekään, jos ovat
antaneet hänelle toisen hahmon aseenkantajani silmissä. Dulcinea on
ylhäinen ja jalosukuinen nainen, ja Toboson aatelisissa suvuissa,[72]
jotka ovat lukuisat, vanhat ja erittäin arvokkaat, on verrattomalla
Dulcinealla hyvä osansa, ja hän tulee tekemään syntymäpaikkansa
suurimaineiseksi ja kuuluisaksi tuleviin aikoihin, niinkuin Troian
on tehnyt kuuluisaksi Helene ja Espanjan La Cava, mutta vielä
suuremmalla oikeudella ja suuremmaksi kunniaksi. Toiselta puolen haluan
huomauttaa teidän armoillenne, että Sancho Panza on kaikkein hauskimpia
kaikista niistä aseenkantajista, jotka ovat milloinkaan palvelleet
vaeltavaa ritaria. Hän esittää toisinaan yksinkertaisuudessaan niin
teräväjärkisiä huomautuksia, että on kerrassaan huvittavaa harkita,
onko hän yksinkertainen vai teräväjärkinen, hän lausuu ilkeyksiä,
joiden vuoksi voisi häntä pitää ilmeisenä lurjuksena, ja tyhmyyksiä,
jotka selvästi osoittavat, että hän on hölmö, hän epäilee kaikkea ja
uskoo mitä hyvänsä; kun luulen hänen parhaillaan olevan syöksymässä
typeryytensä kuiluun, hän samassa lausuu jotakin niin älykästä, että
se kohottaa hänet pilviin saakka. Minä en sanalla sanoen tahtoisi
vaihtaa häntä mihinkään toiseen aseenkantajaan, vaikka minulle
annettaisiin kaupunki väliä, ja senvuoksi olen hiukan kahden vaiheilla,
onko hyvin harkittua, jos lähetän hänet siihen käskynhaltianvirkaan,
jonka teidän korkeutenne on suvainnut hänelle lahjoittaa. Tosin olen
hänessä huomannut eräänlaista taipumusta hallintotoimeen, ja jos hänen
ymmärryksensä liikakasvua hieman leikkaisi pois, niin hän varmaan
hoitaisi minkä hallinnollisen viran tahansa yhtä hyvin kuin kuningas
hoitaa raha-asiansa. Tällaiseen otaksumaan on sitä suurempi syy, kun
runsaan kokemuksen nojalla jo tiedämme, ettei vaadita mitään suurta
kykyä eikä hyvää opillista sivistystä sellaisten maaherranvirkojen
hoitajilta, sillä maassamme on suunnilleen satakunta, jotka tuskin
osaavat lukea, mutta siitä huolimatta hallitsevat kuin haukat. Tässä
on tärkeintä, että miehillä on hyvä tahto, että he haluavat menetellä
aina oikein, sillä heiltä ei tule milloinkaan puuttumaan henkilöitä,
jotka heitä neuvovat ja opastavat heidän tehtävissään, kuten on laita
sellaisten maaherrain, jotka ovat ritareita eivätkä ole saaneet
kirjallista sivistystä ja jakavat oikeutta käyttäen apunaan asessoria.
Minä neuvoisin häntä olemaan ottamatta mitään vieraan omaa, mutta
pitämään samalla kiinni omista oikeuksistaan, ja minulla on sydämelläni
vielä muita pikkuseikkoja, jotka tulevat aikanaan ilmi Sanchon hyväksi
ja hänen hallittavakseen jätetyn saaren hyödyksi.

Herttua, herttuatar ja Don Quijote olivat keskustelussaan ehtineet
niin pitkälle, kun kuulivat palatsin huoneista kovaa huutoa ja melua,
ja sitten syöksyi yhtäkkiä saliin Sancho aivan säikähtyneenä, leuan
alla pesuriepu, ja hänen jäljessään joukko kyökkipoikia tai oikeammin
kyökkiveijareita ja muuta semmoista väkeä. Eräs heistä kantoi
pesuvatia, jonka vesi, harmaasta ja likaisesta väristään päättäen, oli
huuhteluvettä, vadinkantaja seurasi ja ahdisti Sanchoa yrittäen kaikin
mokomin pistää ja sovittaa vatia Sanchon parran alle, ja eräs toinen
veijari näytti pyrkivän partaa pesemään.

— Mitä tämä merkitsee, pojat? — kysyi herttuatar.

— Mitä tämä merkitsee? Mitä tahdotte tältä kelpo mieheltä? Ettekö
muista, että hänet on nimitetty käskynhaltiaksi?

Siihen vastasi parturipoika:

— Tämä herra ei tahdo antaa pestä itseänsä niinkuin tapa on ja niinkuin
armollinen herra herttua ja hänen oma herransa sallivat itsensä pestä.

— Tahdonhan minä, — vastasi Sancho kiukkuisesti — mutta minä tahtoisin
käytettävän siistimpiä pyyheliinoja, puhtaampaa saippuavettä eikä
niin likaisia käsiä; minun ja isäntäni välillä näet ei ole semmoista
eroa, että häntä pitäisi pestä enkelivedellä ja minua pirunlipeällä.
Ruhtinaitten alueilla ja palatseissa noudatetut tavat ja pitämykset
ovat hyviä, mikäli niistä ei koidu ihmisille harmia, mutta täällä
käytännössä oleva parranpesutapa on pahempaa kuin lihankidutus.
Partani on puhdas enkä minä tarvitse mitään semmoista virkistystä,
ja sille, joka yrittää tulla minua pesemään tai koskettaa karvaakaan
päässäni, tarkoitan parrassani, sille minä luvalla sanoen, annan
semmoisen paukun, että nyrkkini uppoaa hänen kalloonsa, sillä tämmöiset
sirimoniat ja saippuoimiset tuntuvat pikemmin koirankurilta kuin
vieraille osoitettavalta kohteliaisuudelta.

Herttuatar oli menehtyä nauruun nähdessään, kuinka vihainen Sancho oli,
ja kuullessaan hänen puheensa, mutta Don Quijote ei ollut ollenkaan
hyvillään havaitessaan aseenkantajansa sellaisessa asussa, likainen
riepu leuan alla ja ympärillä joukko kyökkipoikia. Senvuoksi hän
kumarsi syvään herttualle ja herttuattarelle, kuin pyytäen heiltä
lupaa saada puhua, ja lausui sitten Sanchoa ahdisteleville veijareille
vakavasti:

— Kuulkaa, hyvät herrat, suvaitkaa jättää nuorukainen rauhaan ja
palatkaa sinne, mistä olette tulleet tai minne mielenne tekee; minun
aseenkantajani on yhtä puhdas kuin joku toinen, ja tuollaiset pesuvadit
eivät ollenkaan sovi hänen leukansa alle. Noudattakaa neuvoani ja
jättäkää hänet rauhaan, sillä hän ei ymmärrä leikkiä enempää kuin
minäkään.

Sancho sieppasi häneltä puheenvuoron ja jatkoi sanoen:

— Niin, tulkaahan vain tänne pitämään minua pilananne kuin mitäkin
maankiertäjää; minä en sitä siedä, niin totta kuin nyt on päivä! Tuokaa
tänne kampa tai mitä haluatte ja sukikaa minun partani, ja jos löydätte
sieltä jotakin, mikä sotii siivollisuutta vastaan, niin saatte leikata
partani muotopuoleksi.

Siihen virkkoi herttuatar yhä nauraen:

— Sancho Panza on kaikin puolin aivan oikeassa ja tulee olemaan
oikeassa, sanoipa hän mitä tahansa: hän on puhdas eikä hän, kuten hän
itse sanoo, kaipaa mitään pesua, ja ellei täällä noudatettu tapa ole
hänelle mieleinen, niin tehköön tahtonsa, sitä suuremmalla syyllä,
kun te, puhtauden vartiat, olette menetelleet ylen huolimattomasti ja
välinpitämättömästi, etten sanoisi julkeasti, koska olette tuoneet
sellaista henkilöä ja sellaista partaa varten puuvateja ja ämpäreitä ja
pesuriepuja, vaikka teidän olisi pitänyt tuoda kultavateja ja -kannuja
ja hienosta Saksan palttinasta tehtyjä pyyheliinoja. Mutta te olette
kerta kaikkiaan kehnoa ja alhaista väkeä ettekä voi olla, te lurjukset,
ilmaisematta kaunaa, jota tunnette vaeltavien ritareitten aseenkantajia
kohtaan.

Kujeelliset palvelijat ja heidän seurassaan tullut hovimestarikin
uskoivat, että herttuatar oli tosissaan, ja ottivat senvuoksi
pesurievun pois Sanchon rinnoilta, poistuivat aivan noloina ja melkein
häpeissään ja jättivät hänet siihen. Huomatessaan pelastuneensa tuosta
hänen mielestään hirmuisesta vaarasta Sancho meni herttuattaren luo,
polvistui ja sanoi:

— Ylhäisiltä naisilta sopii odottaa suuria suosionosoituksia; sitä,
joka on tänään tullut minun osakseni teidän armonne taholta, ei voi
korvata millään vähemmällä kuin toivomuksella, että minut lyödään
vaeltavaksi ritariksi, jotta voin antautua kaikkina elämäni päivinä
palvelemaan niin korkeata rouvaa. Minä olen maalaismies, nimeni on
Sancho Panza, olen naimisissa, minulla on lapsia ja minä palvelen
aseenkantajana; jos voin jossakin sellaisessa ominaisuudessa palvella
teidän korkeuttanne, niin ennätän totella, ennenkuin teidän armonne
ennättää käskeä.

— Voi hyvin huomata, Sancho, — vastasi herttuatar — että olette oppinut
itse kohteliaisuuden koulussa olemaan kohtelias, voi hyvin huomata,
tarkoitan, että teidät on kasvatettu armollisen herran Don Quijoten
povella, joka varmaan on kaiken kohteliaisuuden kukka ja kaikkein
seremoniain tai, kuten te sanotte, sirimoniain täydellisyys. Jumala
siunatkoon sellaista herraa ja sellaista palvelijaa; toinen vaeltavan
ritarikunnan pohjantähti ja toinen aseenkantajan-uskollisuuden
johtotähti! Nouskaa, hyvä Sancho; minä korvaan kohteliaisuutenne
taivuttamalla puolisoni herttuan niin pian kuin suinkin mahdollista
antamaan teille suosiollisesti lupaamansa käskynhaltianviran.

Siihen keskustelu päättyi. Don Quijote lähti päivällislevolleen, ja
herttuatar kehoitti Sanchoa, jollei hänen tehnyt kovin mieli mennä
nukkumaan, viettämään iltapäivän hänen ja hänen kamarineitiensä
kanssa eräässä erittäin viileässä salissa. Sancho vastasi, että
hän tosin oli tottunut kesäiseen aikaan pitämään neljän tai viiden
tunnin päivällislevon, mutta että hän siitä huolimatta, osoittaakseen
kiitollisuuttaan herttuattaren hyvyydestä, kokisi tänään kaikin voimin
olla nukkumatta ja totella hänen kehoitustaan. Niin hän meni menojaan.
Herttua antoi jälleen käskyn kohdella Don Quijotea niinkuin ainakin
vaeltavaa ritaria ja varoitti vähääkään poikkeamasta niistä säännöistä,
joita säilyneitten kertomusten mukaan oli ennen vanhaan noudatettu
vaeltavia ritareita kohdeltaessa.




Kolmasneljättä luku.

Herttuattaren, hänen kamarineitiensä ja Sancho Panzan hauskasta
keskustelusta, joka on lukemisen ja huomion arvoinen.


Historia kertoo edelleen, ettei Sancho sinä päivänä viettänyt
päivällislepoaan, vaan että hän, täyttääkseen lupauksensa, lähti
aterian jälkeen herttuattaren luo. Herttuatar, joka kuunteli mielellään
hänen puheitaan, käski hänen istuutua jakkaralle viereensä, vaikka
Sancho pelkästä kohteliaisuudesta ei tahtonut siihen suostua; mutta
herttuatar sanoi hänelle, että hänen piti istuutua käskynhaltiana ja
puhua aseenkantajana, vaikka hän kumman arvonsa vuoksi hyvänsä olisi
ansainnut päästä istumaan suuren sankarin Cid Ruy Diaz Campeadorin
nojatuoliin. Sancho kyyristi nöyrästi hartioitaan, totteli ja istuutui,
ja kaikki herttuattaren kamarineidit ja rouvat kerääntyivät hänen
ympärilleen tarkkaavaisina ja hiiskahtamatta kuuntelemaan, mitä hän
sanoisi. Mutta ensiksi alkoi puhua herttuatar lausuen:

— Nyt, kun olemme täällä yksin eikä kukaan meitä kuule, toivoisin herra
käskynhaltian hälventävän mielestäni eräitä epäilyksiä, joita syntyi,
kun luin painosta ilmestynyttä suuren Don Quijoten historiaa. Eräs
näistä epäilyksistä on tämä: koska kelpo Sancho ei ole milloinkaan
nähnyt Dulcineaa, tarkoitan neiti Dulcinea Tobosolaista eikä jättänyt
hänelle herransa Don Quijoten kirjettä, joka unohtui muistikirjaan
Sierra Morenassa, niin kuinka hän uskalsi keksiä vastauksen ja tuon
kertomuksen, että oli kohdannut neiti Dulcinean hänen ollessaan vehniä
välppäämässä, mikä kaikki on pelkkää juonta ja valhetta ja erinomaisen
vahingollista verrattoman Dulcinean hyvälle maineelle sekä lisäksi
semmoista, ettei se ollenkaan sovi kunniallisten aseenkantajien arvoon
ja uskollisuuteen?

Tuon kuultuaan Sancho ei vastannut mitään, vaan nousi jakkaraltaan
ja asteli hiljaa, etukumarassa ja sormi huulilla, ympäri koko salin
kohotellen kaikkia uutimia. Sen tehtyään hän palasi taas paikalleen ja
sanoi:

— Armollinen rouva, nyt, kun olen huomannut, ettei läsnäolevia
lukuunottamatta kukaan meitä salavihkaa kuuntele, vastaan levollisesti
ja pelkäämättä kysymyksiinne ja kaikkeen, mitä minulta haluatte
kysyä. Sanon siis ensinnäkin, että pidän herraani Don Quijotea
parantumattomana hulluna, vaikka hän toisinaan puhuu semmoista, mikä
minun ja myös kaikkien muiden häntä kuuntelevien mielestä on niin
älykästä ja liikkuu niin oikeissa raiteissa, ettei itse saatanakaan
voisi sitä paremmin sanoa; mutta siitä huolimatta olen totisesti ja
arvelematta sitä mieltä, että hän on mielipuoli. Koska siis olen saanut
tuon päähäni, uskallan hänelle uskotella semmoista, missä ei ole päätä
eikä perää, niinkuin esimerkiksi tuon vastauksen kirjeeseen ja sen
toisen jutun, joka sattui tässä seitsemän kahdeksan päivää sitten ja
jota ei ole vielä historiaan merkitty, nimittäin jutun armollisen
Dulcinea neidin lumouksesta: minä näet uskottelin herralleni, että
neiti on lumottu, vaikka siinä ei ollut perää pahaakaan.

Herttuatar pyysi häntä kertomaan tuosta lumouksesta tai kepposesta,
Sancho kertoi hänelle kaikki aivan niinkuin oli tapahtunut, ja siitä
kuulijat saivat suurta huvia. Sitten herttuatar jatkoi kyselyään ja
virkkoi:

— Sen johdosta, mitä kelpo Sancho on minulle kertonut, surisee nyt
mielessäni eräs epäilys, ja korviini kuuluu jokin kuiskaavan ja
sanovan: »Koska Don Quijote Manchalainen on hullu ja vähäjärkinen ja
mielipuoli ja hänen aseenkantajansa Sancho Panza tämän tietää, mutta
siitä huolimatta häntä palvelee ja kulkee hänen mukanaan luottaen
hänen tyhjiin lupauksiinsa, niin hänen täytyy aivan varmaan olla vielä
hullumpi ja typerämpi kuin hänen isäntänsä, ja jos niin on, kuten
epäilemättä onkin, ei lueta ansioksi sinulle, rouva herttuatar, jos
annat tälle Sancho Panzalle saaren haluttavaksi; kuinka näet voisikaan
hallita muita semmoinen henkilö, joka ei osaa hallita itseänsä?»

— Totisesti, armollinen rouva, — vastasi Sancho — tuo epäilys ei synny
keskeisenä, mutta käskeköön teidän armonne sen vain puhua selvästi
tai miten mieli tekee; minä näet huomaan kyllä, että se puhuu totta,
ja jos olisin viisas, olisin aikoja sitten jättänyt isäntäni. Mutta
tämä oli minun kohtaloni, tämä minun onnettomuuteni, en sille mitään
mahda, minun täytyy häntä seurata, me olemme saman kylän miehiä, minä
olen syönyt hänen leipäänsä, minä pidän hänestä, hän on kiitollinen,
hän on lahjoittanut minulle aasinvarsansa, ja ennen kaikkea minä
olen uskollinen, ja senvuoksi on mahdotonta, että meitä voi erottaa
toisistamme mikään muu kuin haudankaivajan kuokka ja lapio. Ja jos
teidän ylevyytenne ei halua, että tuo luvattu käskynhaltianvirka
minulle annetaan, niin samantekevää, eihän sitä minulla ollut
syntyessänikään, ja voihan olla, että omalletunnolleni tulee vähemmän
kuormaa, jos en sitä saa; vaikka näet olen tyhmä, ymmärrän sentään
sananlaskun, joka sanoo: »Surmakseen muurahainen siivet sai», ja voihan
olla niinkin, että aseenkantaja Sancho pääsee taivaaseen helpommin kuin
käskynhaltia Sancho. Täällä leivotaan yhtä hyvää leipää kuin Ranskassa,
ja pimeässä ovat kaikki kissat harmaita, eikä ole häävi onni sillä,
joka ei ole saanut palaakaan suuhunsa kello kaksi iltapäivällä, eikä
ole vatsaa, joka on vaaksan vertaa toista vatsaa suurempi, ja sen
täytteeksi, kuten sanotaan, kelpaa yhtä hyvin oljet kuin heinätkin,
ja taivaan linnuillakin on Jumala, joka niitä hoitaa ja ravitsee,
ja enemmän lämmintä saa neljästä kyynärästä Cuencan sarkaa kuin
neljästä kyynärästä Sayagon verkaa. Ja kun tästä maailmasta lähdetään
ja meidät maan rakoon pistetään, niin ruhtinas astelee yhtä kapeata
polkua kuin päiväpalkkalainen, eikä paavin ruumis vie enempää tilaa
kuin suntion, vaikka toinen on toista ylhäisempi; hautaan astuessamme
me kaikki teemme tilaa ja sulloudumme yhteen, tai toiset pakottavat
meitä tekemään tilaa ja sulloutumaan, tahdoimme tai emme, ja sitten
vain hyvää yötä. Ja minä sanon vieläkin, että jos teidän armonne ei
halua antaa minulle saarta, koska pitää minua liian tyhmänä, niin minä
olen kyllin viisas ollakseni siitä mitään välittämättä, ja minä olen
kuullut sanottavan, että ristin takana piilee piru ja ettei kaikki ole
kultaa, mikä kiiltää, ja että talonpoika Wamba[73] haettiin Espanjan
kuninkaaksi härkien, aurojen ja ikeitten takaa, ja Rodrigo haettiin
kultakankaillensa, kuviensa ja rikkauksiensa keskeltä käärmeitten
syötäväksi, jos vanhojen laulujen värsyt eivät valehtele.

— Mitä ne valehtelisivat! — virkkoi siihen kamarirouva Doña Rodríguez,
joka oli kuulijoitten joukossa. — On näet eräs kansanlaulu, jossa
sanotaan, että kuningas Rodrigo heitettiin ilmielävänä kuoppaan, joka
oli täynnä rupisammakoita, käärmeitä ja sisiliskoja, ja että kuningas
kaksi päivää myöhemmin lausui kuopasta surkealla ja raukealla äänellä:

    Ne kalvaa jäsentäni, sitä, jolla
    tais synneissäni raskain osa olla.

Siitä syystä tämä herra on aivan oikeassa sanoessaan, että hän haluaa
mieluummin olla talonpoika kuin kuningas, jos täytyy joutua semmoisten
matelevaisten raadeltavaksi.

Herttuatar ei voinut olla nauramatta kuunnellessaan kamarirouvansa
yksinkertaisia sanoja eikä voinut olla ihmettelemättä Sanchon puheita
ja sananlaskuja. Hän sanoi Sancholle:

— Kelpo Sancho tietää kyllä, että ritari yrittää täyttää, mitä on
kerran luvannut, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Herrani ja
puolisoni herttua tosin ei kuulu vaeltavien ritareitten joukkoon, mutta
siitä huolimatta hän on ritari ja senvuoksi hän täyttää lupauksensa,
mitä tuohon luvattuun saareen tulee, koko maailman kateudesta ja
ilkeydestä huolimatta. Olkaa hyvällä mielellä, Sancho; kun vähimmin
osaatte sitä ajatella, havaitsette istuvanne saarenne ja virkanne
valtaistuimella ja ryhdytte toimimaan käskynhaltianvirassa, joka on
niin hyvä, ettei paremmasta apua. Mutta minä velvoitan teitä hyvin
hallitsemaan alamaisianne, joista voin sanoa, että he ovat kaikki
lainkuuliaisia ja moitteettomia.

‒ Mitä hyvään hallitsemiseen tulee, — vastasi Sancho — ei minua
tarvitse mihinkään velvoittaa, sillä minä olen luonnostani
hyväsydäminen ja säälin köyhiä, ja eihän saa varastaa leipäkyrsää
siltä, joka leivän leipoo ja paistaa. Mutta toden totta, minua niiden
ei pidä yrittää pettää: minä olen vanha koira ja tunnen kaikki
houkutukset ja osaan pitää silmäni auki, kun siksi tulee, enkä
suinkaan suostu siihen, että silmiäni pimitetään, sillä minä kyllä
tiedän, mistä kohdasta kenkä pusertaa. Sanon tämän siksi, että kelpo
ihmiset löytävät minusta avoimen käden ja sydämen, mutta kehnojen ei
tarvitse pistää jalkaansa kynnykseni yli. Ja minusta tuntuu, että mitä
hallitsemiseen tulee, kaikki riippuu siitä, kuinka asia aloitetaan, ja
voihan niinkin sattua, että pari viikkoa käskynhaltiana oltuani sormeni
syyhyvät siihen virkaan ja että olen perehtynyt siihen paremmin kuin
maanviljelykseen, jota olen harjoittanut kaiken ikäni.

— Te olette oikeassa, Sancho; — sanoi herttuatar — ei kukaan ole seppä
syntyessään, ja ihmisistä ne piispatkin tehdään eikä kivistä. Mutta
palatakseni asiaan, jota tässä äsken käsittelimme, nimittäin neiti
Dulcinean lumoukseen, pidän varmana ja liiankin hyvin todistettuna,
että tuo Sanchon päähänpisto, joka sai hänet tekemään kepposen
herralleen ja uskottelemaan hänelle, että maalaistyttö oli Dulcinea,
jota hänen herransa ei tuntenut, koska hän oli lumottu, tarkoitan, että
kaikki tuo oli jonkun Don Quijotea vainoavan noidan keksintöä, sillä
tiedän aivan varmaan ja olen kuullut luotettavalta taholta, että tuo
maalaistyttö, joka niin ravakasti hyppäsi aasintammansa selkään, oli ja
on Dulcinea Tobosolainen ja että kelpo Sancho, joka itse luuli toista
pettävänsä, joutui itse petetyksi; ja tätä tosiasiaa ei sovi epäillä
enempää kuin muitakaan semmoisia seikkoja, joita emme ole milloinkaan
nähneet. Ja herra Sancho Panzan tulee tietää, että täällä meilläkin
on noitia, jotka ovat meille suopeita ja kertovat, mitä maailmalla
tapahtuu, rehellisesti ja vilpittömästi, ilman minkäänlaista juonta tai
petosta, ja Sancho voi uskoa, että se ravakka talonpoikaistyttö oli ja
on Dulcinea Tobosolainen ja että hän on lumottu niinkuin äiti, joka
hänet synnytti, ja kerran, kun vähimmin osaamme arvata, saamme nähdä
hänet omassa hahmossaan, ja silloin Sanchosta hälvenee harhaluulo,
jonka vallassa hän nyt elää.

— Kaikki tuo on varsin mahdollista, — vastasi Sancho Panza — ja nyt
minä tahdon uskoa todeksi senkin, mitä isäntäni kertoo nähneensä
Montesinon luolassa, missä hän sanoo nähneensä neiti Dulcinea
Tobosolaisen samassa asussa ja puvussa kuin minä sanoin hänet nähneeni,
kun noiduin hänet noin vain pilan viteeksi, ja kaikki onkin nähtävästi
ollut aivan päinvastoin, kuten te, armollinen rouva, sanotte, sillä
minun kehnolta ymmärrykselläni ei voi vaatia, että se keksisi
silmänräpäyksessä niin ovelan juonen, enkä minä usko, että isäntäni
on niin hullu, että hän minun heikkojen ja huonojen vakuutusten!
tähden olisi uskonut asiaa, joka on niin mieletön ja mahdoton. Ei ole
kumminkaan oikein, armollinen rouva, jos teidän hyvyytenne pitää minua
senvuoksi ilkeämielisenä, sillä eihän minunlaiseni hölmön velvollisuus
ole tutkistella vihoviimeisten noitien aivoituksia ja ilkeyksiä. Minä
keksin tuon juonen välttääkseni herrani Don Quijoten haukkumiset enkä
senvuoksi, että olisin aikonut häntä vahingoittaa, ja jos on käynyt
toisin päin, niin taivaassa on Jumala, joka tutkii ja tuomitsee
ihmisten sydämet.

‒ Se on totta: — sanoi herttuatar — mutta sanokaa minulle nyt, Sancho,
mitä te puhutte Montesinon luolasta; olisi hauska se tietää.

Sancho Panza kertoi seikkaperäisesti, mitä olemme mainitusta
seikkailusta aikaisemmin maininneet. Sen kuultuaan herttuatar sanoi:

— Koska suuri Don Quijote sanoo siellä nähneensä saman maalaistytön,
jonka Sancho näki Toboson luona, voidaan tästä päätellä ensinnäkin,
että hän on aivan varmaan Dulcinea, ja toiseksi, että näillä seuduilla
on erittäin valppaita ja ylen tiedonhaluisia noitia.

— Samaa minä sanon; — virkkoi Sancho Panza — jos neiti Dulcinea
Tobosolainen on noiduttu, niin sitä pahempi hänelle; minä en aio
ryhtyä tappelemaan isäntäni vihannesten kanssa, sillä niitä on varmaan
paljon ja ne ovat kaikki pahoja. Mutta totta on, että se, jonka
minä näin, oli maalaistyttö, ja maalaistyttönä minä, häntä pidin ja
maalaistytöksi häntä luulin; jos hän sittenkin on Dulcinea, niin se
ei tule minun tililleni eikä se saa koitua minun vahingokseni, ei
missään nimessä. Mutta niinhän käy, että minua syytetään joka asiassa
ja huudetaan: »Sancho niin sanoi, Sancho sen teki, Sancho sinne, Sancho
tänne», ikäänkuin Sancho olisi kuka tahansa eikä itse Sancho Panza,
joka liikkuu jo kirjoissa maailmalla, kuten minulle sanoi Simson
Carrasco, joka on sentään Salamancan maistereita, ja eiväthän semmoiset
miehet voi valehdella, jollei satu päähän pälkähtämään tai muuten
olemaan heille hyödyllistä, niin ettei ole hyvä kenenkään käydä minun
kimppuuni; ja koska minä olen hyvässä maineessa ja herrani sanojen
mukaan hyvä nimi on parempi kuin suuret rikkaudet, niin annettakoon
minulle käskynhaltianvirka, ja kohta nähdään ihmeitä, sillä siitä, joka
on ollut hyvä aseenkantaja, tulee varmaan hyvä käskynhaltia.

— Kelpo Sancho — sanoi herttuatar — on tässä lausunut pelkkiä Caton
mietelauseita tai ainakin lauseita, joita voisi luulla itsensä Micael
Verinon[74] kirjoittamiksi, hänen, joka _floreiitibus occidit annis_.
Jos tahtoo puhua hänen tavallaan, niin voipa totisesti väittää, että
huonon viitan alta löytyy usein hyvä juomaveikko.

— Totisesti, armollinen rouva, — vastasi Sancho — minä en ole eläissäni
juonut turhan päiten; janoissani olen voinut juoda, sillä en ole mikään
tekopyhä; minä juon, kun mieli tekee ja kun ei mieli tee ja kun minulle
tarjotaan, sillä en tahdo näyttää turhankainolta tai moukkamaiselta;
jos joku ystävä tahtoo esittää maljan, niin kenellä olisikaan semmoinen
kivikova sydän, ettei hän siihen suostuisi? Mutta ryyppäämisestä on
matkaa rypemiseen, ja sitäpaitsi vaeltavien ritareitten aseenkantajat
juovat tavallisesti vain vettä, koska he aina liikkuvat erämaissa,
metsissä ja vainioilla, vuorilla ja kallioilla, löytämättä vaivaista
viinintilkkaa, vaikka antaisivat siitä silmänsä.

— Sen kyllä uskon — vastasi herttuatar. — Mutta nyt Sancho voi mennä
lepäämään; me puhumme asiasta laajemmin tuonnempana ja pidämme huolen
siitä, että hän pääsee pian käskynhaltianvirkaan.

Sancho suuteli jälleen herttuattaren käsiä ja pyysi häntä armollisesti
toimittamaan hyvää hoitoa harmolle, koska tämä oli hänen silmiensä valo.

— Mikä harmo se on? — kysyi herttuatar.

— Minun aasini, — vastasi Sancho — jota tavallisesti nimitän harmoksi
välttääkseni tuota toista nimitystä. Tähän linnaan saapuessani pyysin
tätä kamarirouvaa pitämään siitä huolta, mutta hän siitä tuimistui kuin
olisin haukkunut häntä rumaksi tai vanhaksi, vaikka luulisi olevan
soveliaampaa ja luonnollisempaa, että kamarirouvat hoitelevat aaseja
kuin että he rehentelevät linnan saleissa. Herra varjelkoon, kuinka
vihainen muudan kotikyläni hidalgo oli semmoisille naisille!

— Hän oli varmaan joku moukka; — virkkoi kamarirouva Doña Rodríguez —
jos hän olisi ollut jalosukuinen hidalgo, niin hän olisi koroittanut
heidät kuunsarvea korkeammalle.

— Riittäköön jo, — sanoi herttuatar — ei mitään enempää; Doña Rodríguez
olkoon vaiti, ja herra Panza tyyntyköön; minä kyllä huolehdin siitä,
että harmo hyvin hoidetaan; koska se on Sanchon kalleus, pidän sitä
suuremmassa arvossa kuin silmäterääni.

— Kunhan vain saa olla tallissa, niin se riittää; — vastasi Sancho —
harmo enempää kuin minäkään ei ole kyllin arvollinen olemaan hetkeäkään
teidän korkeutenne silmäteriä korkeammalla, ja minä mieluummin
tuikkaisin itseäni tikarilla kuin siihen suostuisin: vaikka näet
herrani sanoo, että kohteliaisuudessa peli menetetään helpommin, jos
on kortteja liian paljon kuin jos niitä on liian vähän, niin näissä
juhdallisissa ja aasillisissa asioissa täytyy sentään menetellä
varovasti ja harkiten.

‒ Vieköön Sancho sen mukanaan maaherrakuntaansa, — virkkoi herttuatar —
kestitköön sitä siellä mielin määrin ja päästäköön sen eläkkeellekin,
jos niin tahtoo.

‒ Armollinen rouva herttuatar, — sanoi Sancho teidän armonne ei pidä
luulla sanoneensa liikaa, sillä minä olen nähnyt maaherranvirkaan
pääsevän monenkin aasin, eikä olisi mikään outo asia, jos minä ottaisin
siihen omani.

Sanchon sanat naurattivat ja ilahduttivat jälleen herttuatarta, joka
nyt lähetti hänet lepäämään ja lähti itse kertomaan herttualle, mitä
oli Sanchon kanssa keskustellut. Herttua ja herttuatar suunnittelivat
Don Quijotelle tehtävän kepposen, josta piti tulla oikein oivallinen
ja hyvin ritariromaanien tyyliin sointuva, ja tätä suunnitelmaansa
noudattaen he sitten tekivät paljonkin kepposia, jotka olivat niin
onnistuneita ja älykkäitä, että ovat kaikkein hauskimpia tähän suureen
historiaan sisältyvistä seikkailuista.




SELITYKSIÄ.


Cervantes omisti »Don Quijoten» jälkimmäisen osan kreivi Lemosille
(Don Pedro Fernandez de Castrolle), joka teoksen ilmestyessä
oleskeli Napolissa, tämän silloin Espanjalle kuuluvan kuningaskunnan
varakuninkaana. Aikaisemmin Cervantes oli jo omistanut tälle jalolle
suosijalleen teoksensa _Novélas ejemplares_ (1613) ja _Ocho comedias y
ocho entremeses nuevos nunca representados_ (1615).

 »Omistus kreivi Lemosille.

 Lähettäessäni teidän ylhäisyydellenne taannoin komediani, jotka on
 julkaistu painosta ennenkuin niitä on esitetty, sanoin, jos oikein
 muistan, että Don Quijote kiinnitti kannuksiaan lähteäkseen teidän
 ylhäisyytenne puheille; ja nyt sanon, että hän on ne kiinnittänyt
 ja on lähtenyt matkaan, ja jos hän saapuu perille, katson tehneeni
 teidän ylhäisyydellenne jonkin palveluksen, sillä minua kehoitetaan
 lukemattomilta tahoilta erittäin hartaasti lähettämään hänet, jotta
 hän poistaisi sen äitelyyden ja inhon, mitä on aikaansaanut eräs
 toinen Don Quijote, joka on pukeutunut toisen osan valhepukuun ja
 liikkunut ympäri maailmaa; ja hartaimmin on osoittanut kaipaavansa
 minun teostani Kiinan suuri keisari, sillä hän kirjoitti minulle noin
 kuukausi sitten kiinankielisen kirjeen, jonka toi pikalähetti ja jossa
 keisari pyytää tai oikeammin sanoen anoo minua lähettämään sen, koska
 hän tahtoisi perustaa opiston, missä luettaisiin kastiliankieltä ja
 missä luettavana kirjana olisi Don Quijoten historia. Samalla hän
 kehoitti minua tulemaan mainitun opiston rehtoriksi. Minä kysyin
 kirjeen tuojalta, oliko Hänen Majesteettinsa antanut hänelle mitään
 rahallista avustusta minulle tuotavaksi. Hän vastasi, ettei se edes
 ollut keisarin mieleen juolahtanut.

 — Niinpä te, hyvä ystävä, — vastasin minä — voitte matkustaa takaisin
 kotimaahanne Kiinaan kulkien päivässä kymmenen tai kaksikymmentä
 peninkulmaa tai saman verran kuin tänne tullessanne; terveyteni näet
 ei ole niin hyvä, että voisin lähteä semmoiselle pitkälle matkalle,
 ja raihnauteni lisäksi tulee vielä, että olen aivan rahatonna, ja
 keisari kuin keisari, hallitsija kuin hallitsija, minulla on Napolissa
 jalo Kreivi Lemos, joka minua auttaa, suojelee ja osoittaa minulle
 suosiotaan enemmän kuin osaan toivoakaan, ilman semmoisia joutavia
 opistontitteleitä ja rehtorinvirkoja.

 Niin minä annoin hänen mennä menojaan, ja näin sanon nyt itsekin
 jäähyväiset tarjoten teidän ylhäisyydellenne _Persileen ja Sigismundan
 vastoinkäymiset_, kirjan, jonka saan valmiiksi, _Deo volente_, neljän
 kuukauden kuluessa ja josta tulee joko huonoin tai paras kielellämme
 sepitetyistä, tarkoitan ajanvietekirjoista; mutta minä tunnustan
 katuvani, että sanoin huonoin, sillä ystäväni ovat sitä mieltä,
 että siitä tulee niin hyvä kuin ikinä mahdollista. Palatkoon teidän
 ylhäisyytenne tänne yhtä terveenä kuin odotettuna; Persiles tulee
 olemaan valmiina kunnioittavasti teidän ylhäisyyttänne tervehtimään
 samoinkuin minä, teidän ylhäisyytenne nöyrin palvelija. Madridissa
 lokakuun viimeisenä päivänä kuusitoistasataaviisitoista.

 Teidän ylhäisyytenne kuuliainen palvelija

                           _Miguel de Cervantes Saavedra_.»

       *       *       *       *       *

[1] toisen Don Quijoten tekijää vastaan. Ennenkuin Cervantes ennätti
saada valmiiksi teoksensa jälkimmäisen osan, julkaisi joku Alonso
Fernandez de Avellaneda Tarragonassa Don Quijoten »toisen osan». Ei
tiedetä varmasti, kuka tämä »Avellaneda» oikeastaan oli.

[2] kunniakkaimmassa tilaisuudessa: Lepanton meritaistelussa, missä
Cervantesin vasen käsivarsi haavoittui ja herpautui.

[3] Inkvisition palveleva veli. Avellaneda oli näin viittaillut Lope de
Vegaan.

[4] kuuluisan välinäytöksen _La Perendengan_ lauseita. Lyhyitä hupaisia
välinäytöksiä, _entremeses_, esitettiin vakavain draamojen näytösten
välissä. »Kuuluisasta» Perendengasta ei ole jäänyt muuta muistoa kuin
tämä Cervantesin maininta.

[5] Toledon arkkipiispa Don Bernardo de Sandoval y Rojas, Rooman kirkon
kardinaali ja Espanjan suurinkvisiittori, jalo ja oppinut mies, suosi
ja auttoi vanhaa Cervantesta.

[6] Mingo Revulgon laulu on tuntemattoman runoilijan sepittämä pitkähkö
runoelma, joka ivailee Kastilian kuninkaan Enrique (Henrik) IV:n
hallitusta.

[7] Persiles tuli julkisuuteen vasta C:n kuoltua. — _La
Galatea_-niminen paimenromaani, C:n esikoisteos, oli ilmestynyt v.
1585. Teoksen toinen osa ei ole tullut julkisuuteen; se on nähtävästi
hävinnyt samoinkuin useat muut C:n kirjoittamat teokset.

[8] Hänet oli nimitetty... lisensiaatiksi Osunassa. Pienempiä
yliopistoja ja niiden jakamia oppiarvoja yleisesti ivailtiin.

[9] Ja kuinka Kiinanmaan... Vrt. Ariosto, _Orlando furioso_ XXX, 16.

[10] eräs andalusialainen runoilija: Luis Barabona de Soto.

[11] verraton kastilialainen runoilija: Lope de Vega, jonka sepittämä
on 20 laulua sisältävä runoelma _La hermosura de Angélica_ (Sevilla,
1602).

[12] quando caput dolet (caetera membra dolent): »päätä kivistäessä
(kivistää muitakin jäseniä).»

[13] Cide Hamete Berenjena. Berenjena-kasvin päärynänmuotoiset hedelmät
ovat syötäviä. Lue: »aberenjenado =Solanum melongenan hedelmän värinen.»

[14] neljä alempaa tutkintoa: Papiksi pyrkivä oli aluksi _osnarius_,
kirkonvartia, sitten _exorcista_, pahanhengenmanaaja, varsinkin
kastettaessa, sitten _lector_, esilukija, sitten _acoluthus_,
lukkarintapainen.

[15] enemmän kuin kaksitoistatuhatta kappaletta. Simson Carrasco ei
näytä liioitelleen. »Don Quijoten» ensimmäistä osaa oli jo ennen
vuotta 1612 julkaistu kolme painosta Madridissa (1605 ja 1608), kaksi
Lissabonissa (1605), kaksi Valenciassa (1605), kaksi Brysselissä (1607
ja 1611) ja yksi Milanossa (1610), yhteensä 10 painosta. Painosmäärä
saattoi keskimäärin hyvinkin olla puolitoistatuhatta.

[16] Tostadon kaikki teokset. Avilan arkkipiispa D. Alonso de Madrigal
(15. vuosis.), tunnettu nimellä _el Tostado_, oli niin tuottelias
kirjailija, että lause »kirjoittaa enemmän kuin Tostado» muuttui
sananparreksi.

[17] aliquando bonus dormitat Homerus: toisinaan torkahtaa hyvä
Homeroskin. — Horatiuksen _Ars poeticasta_ otettu lause.

[18] stultorum est infinitus numerus: typerien lukumäärä on äärettömän
suuri.

[19] koska hän unohtaa sanoa, kuka oli se lurjus, joka varasti Sanchon
aasin. Carrasco ei ole oikeassa.

[20] samoin kävi Sacripanten. Kts. Ariosto, _Orlando furioso_ XXVII, 84.

[21] Tocho: Köntys, Löntys.

[22] harhailee maailmalla niinkuin prinsessa Doña Urraca. Sancho
viittaa erääseen romanssiin, jossa kerrotaan, kuinka Kastilian kuningas
Fernando I kuolinvuoteellansa jakoi jäämistöään lapsilleen ja unohti
tyttärensä Doña Urracan. Tämä sydämystyi ja uhkasi lähteä maailmalle ja
antautua kenelle tahansa,

    a los moros por dinero,
    y a los cristianos de gracia.

Siitä isä säikähti niin, että heräsi ja antoi Doña Urracallekin
läänityksen.

[23] suuri kastilialainen runoilijamme: Garcilaso de la Vega
(1503—1536).

[24] pro rata parte: (kunkin) osuuden mukaan; suhteellisesti.

[25] bene quidem: olkoon menneeksi.

[26] runoilijamme säkeet. Tässäkin C. viittaa Garcilaso de la Vegaan.

[27] Calainósin romanssin. Kansanlaulu kertoo, että mauri Calainós
rakasti Sibillaa, joka vaati rakkautensa hinnaksi kolmen Ranskan päärin
päät. Calainós lähti Parisiin päitä hakemaan, mutta hänen itsensä kävi
huonosti.

[28] »olette vain viestintuoja» j.n.e. Kaksi sananlaskuksi muuttunutta
säettä vanhasta Bernardo del Carpion romanssista.

[29] lähteä kyselemään Mariaa Ravennasta. Italialainen sananlasku.

[30] Angulo Paha l. Andres de Angulo oli kuuluisa cordobalainen
teatterinjohtaja, jonka tiedetään eläneen ja vaikuttaneen 1500-luvun
jälkipuoliskolla.

[31] Tartessos: aikoinaan Espanjan kaakkoisrannikolla sijainnut, jo
roomalaisajalla hävinnyt kaupunki. Tässä tarkoitettaneen Andalusiaa.

[32] Sevillan kuuluisan jättiläisnaisen, jonka nimi on Giralda. Tämä
pronssinen jättiläisnainen nähdään vieläkin Sevillan katedraalin uljaan
tornin huipussa, missä se on myös tuuliviirin virassa.

[33] Guisandon... härkäpatsaita. Guisandon, Madridin maakunnassa
sijaitsevan pikkukaupungin luostarin viinitarhassa oli aikoinaan neljä
esihistoriallista isoa graniittihärkää.

[34] Cabran onkalo: Córdoban maakunnassa sijaitseva, toistasataa metriä
syvä luola.

[35] »mit' uljaampi on maine...» Cervantes muistelee D. Alonso de
Ercillan sankarirunoelman _La Araucanan_ ensimmäisen laulun paria
säettä.

[36] Cecial: Kapakala.

[37] pro pane lucrando: ansaitakseen leipäänsä.

[38] Est Deus in nobis: meissä on Jumala.

[39] joutua karkoitetuiksi jonnekin Mustanmeren saariin. C:n mielessä
oli nähtävästi Ovidiuksen muisto, vaikka tämä karkoitettiinkin
Mustanmeren rannalle, ei saarelle, ja vaikka karkoituksen syy ei ollut
tässä mainittu »ilkeyksien lausuminen».

[40] sen puun lehdillä, jota salama ei milloinkaan vahingoita. Tämä puu
on laakeri, ja mainittu uskomus on ikivanha.

[41] Manuel de León oli urhea ritari Ferdinandin ja Isabellan hovissa.
Hovin naiset katselivat eräänä päivänä parvekkeelta äsken Afrikasta
tulleita muhkeita leijonia, ja Don Manuel oli läsnä. Sattui sitten,
että nainen, jota hän palveli, pudotti käsineensä leijonapihalle
ja pahoitteli vahinkoaan. Don Manuel lähti alas pihalle, avasi
leijonahäkin oven, astui urhoollisesti leijonain joukkoon, nosti
käsineen maasta ja vei sen sydämensä valtiattarelle. Tästä pelottomasta
teosta, jonka palkinnoksi ja muistoksi tuli Don Manuelin liikanimi
de León, kertovat kansanomaiset romanssit ja myöhemmin myös Schiller
tunnetussa balladissaan.

[42] Oi aarteet jne. Kaksi säettä eräästä Garcilaso de la Vegan
sonetista.

[43] Oi te tobosolaiset ruukut... Kts. I 1 muist.

[44] joka riippui hylkeennahkaisessa olkavyössä, koska hänen väitetään
monen vuoden aikana poteneen munuaiskipuja. Ei niin, että hylkeennahka
olisi munuaiskivuissa tehoisa lääke; ajatuksena on nähtävästi vain,
ettei ritari sietänyt vyötä munuaisiaan rasittamassa ja että hän siksi
käytti (hylkeennahkaista) hankkilusta.

[45] kristillisillä ja kardinaalisilla hyveillä. Edelliset ovat usko,
toivo ja rakkaus, jälkimmäiset viisaus, kohtuullisuus, urhoollisuus ja
oikeamielisyys.

[46] Kala-Nicolas eli pesce Cola, suuri uimari ja sukeltaja, kuuluu
eläneen 15. vuosisadalla, enimmälti meressä Sisilian ja Italian
manteren välillä.

[47] anturatansseja. Niissä tanssijat paukuttivat, soiton tahdissa,
kämmenpohjillaan kenkiensä anturoita.

[48] kreivi Dirlos, romansseissa mainittu sankari, Durandarten veli.
Pitäköön hyvänään kreivi D. = vieköön hiisi.

[49] Montesinon luola ja Ruidera-järvet eivät ole kuviteltuja, vaan
sijaitsevat todella Manchassa.

[50] Muodonmuutokset (Metamorphoses), Ovidiuksen teos. Sevillan Giralda
ja Guisandon härät mainittiin. — Magdalenan enkeli oli Salamancan
Magdalenankirkon rujonnäköinen tuuliviiri.

[51] Vecinguerran veto-oja kuljetti likaviemärinä Guadalquiviriin
eräiden Córdoban katuojien vesiä.

[52] Leganitosin ja Lavapiésin suihkukaivot jne. Serkku luettelee 17.
vuosisadan Madridin huomattavimmat suihkukaivot.

[53] Ranskanvuoren madonna. La Peña de Francian, Salamancan ja Ciudad
Rodrigon välillä sijaitsevan korkeahkon vuoren laelta löydettiin v.
1409 ihmeitätekevä pyhän neitsyen kuva. Myöhemmin rakennettiin vuorelle
luostari.

[54] Gaetan pyhä kolmiyhteys. Aragonian kuninkaan Napolin
kuningaskuntaan perustaman kirkon ihmeitätekevä kuva.

[55] Durandarte kuuluu Kaarle Suuren paladinien joukkoon samoinkuin
hänen serkkunsa Montesinos. D. haavoittui kuolettavasti Roncesvalissa,
ja M. teki hänelle tekstissä mainitun palveluksen.

[56] ranskalainen noita Merlin. Selittäjät huomauttavat, että tämä
suuri noita oli englantilainen, tarkemmin sanoen kotoisin Walesista,
jonka nimi, Gales t. Gaula, saatettiin helposti sekoittaa nimeen Gallia.

[57] kärsivällisyyttä ja uudet kortit. Paciencia y barajar voidaan, jos
kehoitus lausutaan toiselle henkilölle, kääntää myös: tee työ ja opi
pelaamaan. — Kaarle Suuren aikana eläneen ritarin suussa tuo lause on
hupainen.

[58] Fugger: tunnettu augsburgilainen pankkiirisuku (16. vuosis.)

[59] Portugalin prinssin Pedron matkoista, tosin vain neljässä
maanosassa, oli julkaistu teos v. 1570.

[60] Tunnen sentään erään ruhtinaan... Tämä ruhtinas oli Cervantesin
suosija, kreivi Lemos.

[61] Merkillistä spilorceriaa. Italiankielinen sana spilorceria
merkitsee kitsautta.

[62] galantuomo ja buon compagno: miesten mies ja hauska veikko.

[63] Che pesce pigliamo? Italialainen sananparsi; sananmukaisesti:
Minkä kalan nyt saamme saaliiksi?

[64] Jättiläisnainen Andandona mainitaan Amadis Gallilaisen romaanissa,
mutta hän on siinä kaikin puolin hirmuinen olento.

[65] operibus credite jne.: uskokaa tekoihin, älkää sanoihin.

[66] Vaieten kuuntelemaan jne. Vergiliuksen säkeen vapaanlainen
käännös, jonka espanjankielinen alkumuoto on saatu Gregorio Hernandez
de Velascon v. 1557 julkaisemasta Aeneis-runoelman espanjankielisestä
laitoksesta.

[67] Sancho sai sitten aasinsa takaisin, kuten on jo kerrottu.
Ylempänä, neljännessä luvussa.

[68] olisivat... löytäneet Troiansa: olisivat tuhoutuneet.

[69] Herttuatar, jonka nimestä ei ole vielä tietoa... Herttuatar, jonka
nimeä Cervantes ei tahtonut mainita, oli todennäköisesti Doña Maria
Luisa de Aragón, Villahermosan herttuan vanhin tytär ja perijätär,
aikanaan kuuluisa kaunotar, jonka miehen nimi oli D. Carlos de Borja.
Tiedetään myös, missä herttuallinen huvilinna Buenavia sijaitsi Ebron
rantamalla.

[70] minulta ette voi saada muuta kuin pitkän nenän. Kamarirouvan
lupaama _higa_ merkitsee oikeastaan peukaloa, joka pistetään etu- ja
keskisormen välistä näkymään — ylenkatseen merkki ja ärsytyskeino, joka
tunnettaneen muuallakin maailmassa.

[71] hukkui Herraduran satamaan. V. 1562 tuhoutui mainitussa paikassa
myrskyyn neljäkolmatta kaleeria ja hukkui viidettätuhatta henkeä, m.m.
laivueen päällikkö D. Juan de Mendoza.

[72] Toboson aatelisissa suvuissa... Eräästä v:lta 1576 säilyneestä
tilastollisesta asiakirjasta käy ilmi, ettei Tobosossa ollut
ainoatakaan aatelishenkilöä.

[73] Wamba, Espanjan kuningas, mainittiin jo ensimmäisessä osassa; kts.
11 muist. Samoin Espanjan viimeinen goottilaiskuningas Rodrigo (I 1,
muist.).

[74] Micael Verino, menorcalainen runoilija, joka eli 15. vuosisadan
lopulla ehtimättä 20 vuoden ikään (florentibus occidit annis:
kuoli kukkeassa iässään), mutta ennätti sepittää melkoisen määrän
latinankielisiä säkeitä.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74194 ***