*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74803 ***
language: Finnish




HIRMUHALLITUS

Kirj.

Alexandre Dumas



Ranskankielestä suomentanut

A. Somersalo




Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1928.




SISÄLLYS:

        Esipuhe
     I. Tuoksuva keikari
    II. Maison-Rougen ritari
   III. Kulkuvartio
    IV. Neilikka ja maanalainen
     V. Kotietsintä
    VI. Vannottu vala
   VII. Seuraava päivä
  VIII. Conciergerien vankila
    IX. Hävinneiden askelten sali
     X. Kansalainen Théodore
    XI. Kansalainen Gracchus
   XII. Kuninkaan poika
  XIII. Orvokkivihko
   XIV. Puits-de-Noén ravintola
    XV. Sotaministeriön kanslisti
   XVI. Kaksi kirjelippua
  XVII. Dixmerin valmistelut
 XVIII. Maison-Rougen ritarin valmistelut
   XIX. Tiedustelut
    XX. Tuomio
   XXI. Pappi ja pyöveli
  XXII. Mestausrattaat
 XXIII. Mestauslava
  XXIV. Kotitarkastus
   XXV. Lorin
  XXVI. Edellisen jatkoa
 XXVII. Kaksintaistelu
XXVIII. Kuolleiden sali
  XXIX. Miksi Lorin oli lähtenyt
   XXX. Eläköön Simon!




Esipuhe


Dumas oli tasavaltalainen eikä kuningasmielinen, ja senvuoksi täytyy,
ihmetellä hänen tasapuolista esitystään Ranskan vallankumouksesta.
Tämä tosiasia tekisi yllättäväksi hänen puolueettomuutensa kun
hän romanttisesti käsitteli kuningattaren murhenäytelmää, ellemme
muistaisi, kuinka monen hallituksen aikana hän oli palvellut liukkaana
hovimiehenä, kastaen kynänsä hovihajuveteen. Jos tämä joskus jää
tuntumatta, sekaantuu siihen muita hajuja, kuten esimerkiksi tuoreita
neilikoita ja märkää sahajauhoa ynnä sitä, joka sai Julius Cæsarin
pyörtymään, ja koko teoksessa on Pariisin yllä leijailevaa tuoksua.
Tämä koskee tosiaankin koko hänen romaanisarjaansa, joka käsittelee
Ranskan vallankumousta sekä kuningas Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten
kuolemaa.

"Maison-Rougen ritari" (suomennettuna jaettu kahdeksi niteeksi,
edellinen nimeltä "Maison-Rougen ritari", jälkimäinen nyt esillä
oleva "Hirmuhallitus", johon vallankumousromaanien suomennossarja
päättyy) oli ensimmäinen romaani siitä ryhmästä, jonka hän suunnitteli
ja kirjoitti, ja vaikkakin historiallisesti viimeinen, on se hänen
vallankumoussarjansa avain. Vaikka hän onkin siinä käyttänyt koko
sitä vapautta, joka on romaaneissa luvallinen ei se Dumasin tekemäksi
ole liioiteltu. Onpa sen sankari itsekin, Morand, ollut olemassa.
Hänen oikea nimensä oli Gonzze de Rougeville, kuten Lenotre, Ranskan
vallankumousta käsittelevän kirjallisuuden erikoistuntija, tietää.
De Rougevillen ja hänen ystäviensä ja vastustajiensa luonteet
kehittyivät alkujaan niiden vastavallankumouksellisten, jalojen ja
epäjalojen tapahtumien sarjassa, joiden rinnalla Dumasin kertomat ovat
vähemmän törkeitä kuin hirvittäviä. Hän muuttaa esityksen iloiseksi
ja kohtalokkaaksi salaliittoromaaniksi, joka on hänen omaa mieleistä
lajiaan ja jossa vallankumous tosin on takavarikoinut rakkauden,
kuoleman ja armeliaisuuden, mutta jossa hän säästää meiltä realistisen
kuvauksen yksityiskohdat. De Rougevillen todellinen elämä, mikäli se
koskee Marie Antoinettea, sisälsi sekaisin kaikkea, mikä on alhaista,
sankarillista ja petollista. Dumas otti ainekset ja sekoittamalla
niihin lisää omiansa teki niistä romaanin. Hänen sekoituksensa on
romanttista ja tasavaltalaista laadultaan, ja hän käytti sitä runsaasti
teoksissaan siltä ajalta.

Kuitenkaan ei markiisi de Rougeville todellisesti kuollut sillä tavoin
kuin hänen vastineensa tässä kertomuksessa. Hän eli Waterloon taistelun
vuoteen saakka ja kuoli omalla tilallaan. Dumas meni niinkin pitkälle,
että ihan tarpeettomasti tekaisi kirjeen, joka oli tulevinaan markiisin
pojalta.

Vaikka kertomuksessa onkin Dumasin liioiteltua kiihtymystä, joka
hämmästyttää suomalaista lukijaa paljoa enemmän kuin ranskalaista,
on se erinomainen johdatus vallankumouksen historiaan. Ihmettely,
kuinka äärettömän jyrkästi Ranska ja ihmisluonne olivat Ranskan
vallankumouksen aikana vastatusten, nousee siinä ylimmilleen. Siinä
on osia, joissa Dumas ja ranskalainen tunteellisuus ehkä pillastuvat
laukkaamaan oikean historian hengettären ohitse tai joissa hänen
valtavan nopea kynänsä (hän kirjoitti ensimmäisen osan niistä kolmesta,
joihin "Maison-Rougen ritari", alkuaan jakaantui, puolessatoista
vuorokaudessa) kiireessä ajaa tiensyrjään. Erään vaikeuden, joka uhkasi
salajuonen säännöllistä jännittävyyttä, hän voitti suurenmoisesti.
Ovathan madame Véton pelastamiseksi tehdyt vehkeilyt jo etukäteen
tuomitut epäonnistumaan; niiden tuloksettomuus on yleisön tiedossa.
Mutta Dumas pitää giljotinin läheistä uhkaa ja kohtalon epävarmuutta
yllä viimeiseen hetkeen saakka. Sen hän saa aikaa panemalla pienemmän
salajuonen toimimaan alusta asti Marie Antoinettea suorastaan koskevien
tapahtumien rinnalle. Tähän kertomuksen osaan hän sai aiheen de
Rougevillen elämästä; mutta hän suoritti huomattavan kirurgintyön
ruiskuttamalla seikkailijaan Morandin verta. Paremmin sanoen, hän
leikkasi tämän miehen kahtia. Huonommasta puolesta hän teki herra
Dixmerin, joka kyynillisyydessään epäili naisen kunniaa vielä enemmän
kuin de Rougeville, koskapa hän myi oman vaimonsa paholaiselle.
Toisesta puoliskosta tuli Morand, ritari, joka todella oli _ritari
peloton ja moitteeton_.

Dumasin viisaus romaaninkirjoittajana ilmenee tässä menettelyssä, sillä
hän ei olisi kyennyt sielullisesti kuvaamaan de Rougevillen muuttumista
mitättömästä irstailijasta mieheksi, jonka elämän ainoana ajatuksena
oli uskollisuus tuomittua kuningatarta kohtaan oman perikadon
uhallakin. Jos Stendhal tai Flaubert olisi kuvannut tämän Gonzze de
Rougevillen muuttumista, mikä asiakirja siitä olisikaan tullut! Dumas
tunsi kynänsä rajat, tiesi mahdollisesti entiset epäonnistumisensa
luonteen alkemiassa sitä yrittääkseenkään. Kuvatessaan Morandin
kaikkea muuta kuin mahdottomia valepukuja, rohkeita tekoja ja pakoa
hän vain kertoo de Rougevillen todellisista seikkailuista, sillä tämä
pääsi vahingoittumatta tulen ja veren, jakobiiniklubin ja santarmien
väijytyksen lävitse.

Kukaan toinen kirjailija ei kosketa Pariisin unelmaa niin kuin Dumas
tässä romaanissa, jonka kirjoittamisessa itse kaupunki tuntuu olleen
hänen avustajansa yhtä hyvin kuin Maquet; hänen kynänsä kuvaa koko sen
jännityksen, uteliaisuuden ja intohimon, murhenäytelmän ja melodraaman,
hartauden ja uskollisuuden kuolemaan saakka, joka oli Pariisille
ominainen.




I

Tuoksuva keikari


Noin kaksi tuntia oli kulunut, niistä tapahtumista, joista juuri olemme
kertoneet. [Teos on suoranaista jatkoa romaaniin "_Maison-Rougen
ritari_". — Suom.].

Lorin käveli edestakaisin Mauricen huoneessa Agésilaksen kiilloittaessa
isäntänsä saappaita eteisessä; ovi oli kuitenkin jätetty auki, jotta
keskustelu kävisi helpommin, ja Lorin pysähtyi vaeltaessaan tämän oven
eteen ja esitti kysymyksiä kotiapulaiselle.

"Ja sinä sanot, kansalainen Agésilas, että isäntäsi on lähtenyt kotoa
tänä aamuna?"

"Niin, hyvä Jumala, onkin."

"Tavalliseen aikaansa?"

"Kymmenen minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin, en voi sanoa niin
tarkalleen."

"Etkä ole nähnyt häntä sen jälkeen?"

"En ole, kansalainen."

Lorin alkoi taas uudestaan kävellä, teki kolme neljä kierrosta vaiti
ollen ja sanoi sitten pysähtyen uudelleen:

"Oliko hänellä sapelinsa mukana?"

"Kun hän menee piirin kokoukseen, on hänellä se aina mukanaan."

"Ja sinä olet varma, että hän on lähtenyt juuri piirin huoneistoon?"

"Niin hän ainakin sanoi."

"Siinä tapauksessa menen häntä tapaamaan", sanoi Lorin. "Jos sivuutamme
toisemme, sanot hänelle, että olen mennyt ja palaan."

"Odottakaa", sanoi Agésilas.

"Mitä?"

"Kuulen hänen askelensa rappusissa."

"Luuletko niin?"

"Olen siitä varma."

Melkein samassa hetkessä avautui todella porraskäytävän ovi, ja Maurice
astui sisään.

Lorin loi tulijaan pikaisen silmäyksen ja sanoi huomattuaan, että hän
oli ihan entisensä näköinen:

"Kas, siinä sinä vihdoinkin olet! Olen odottanut sinua kaksi tuntia."

"Sitä parempi", sanoi Maurice hymyillen, "silloinhan sinulla on ollut
aikaa valmistella säepareja ja nelisäkeisiä runoja".

"Voi sinua rakasta Mauricea", sanoi runoseppä, "minä en tee niitä enää".

"Kaksi- ja nelisäkeisiä runojako?"

"En."

"Mitä hulluja! Tulee siis maailmanloppu?"

"Maurice, hyvä ystävä, minä olen surullinen."

"Sinäkö surullinen?"

"Olen onneton."

"Sinäkö onneton?"

"Niin juuri, minulla on tunnonvaivoja."

"Tunnonvaivojako?"

"Niin, hyvä Jumala, niin", sanoi Lorin, "joko sinä tai hän, mitään
keskitietä ei ollut. Sinä tai hän, ymmärrät hyvin, etten epäröinyt;
mutta, näes, Arthémise on epätoivoissaan, se tyttö oli hänen ystävänsä."

"Tyttöparka!"

"Ja kun juuri Arthémise antoi minulle hänen osoitteensa..."

"Olisit tehnyt äärettömän paljon paremmin, jos olisit antanut asioiden
seurata omaa latuansa."

"Niin, ja tällä hetkellä olisit sinä tuomittuna hänen sijastansa.
Mainiosti aprikoitu, rakas ystävä. Ja minä tulin vielä pyytämään
sinulta neuvoa! Luulin sinua viisaammaksi."

"No, vähätpä tuosta, kysy kuitenkin."

"No niin, etkö ymmärrä? Tyttöparka, haluaisinpa yrittää jotakin
pelastaakseni hänet. Minusta tuntuu, että jos antaisin tai saisin
oikein kelpo iskun hänen puolestaan, se tekisi minulle hyvää."

"Sinä olet hullu, Lorin", sanoi Maurice kohottaen olkapäitänsä.

"Mutta mitä sanoisit, jos tekisin anomuksen vallankumousoikeudelle?"

"Liian myöhäistä, hänet on jo tuomittu."

"Tosiaankin", sanoi Lorin, "on kauheata nähdä tuon nuoren naisen
kuolevan tällä tavalla".

"Sitäkin kauheampaa, kun minun pelastukseni on tuottanut hänelle
kuoleman. Kuitenkin kaikitenkin, Lorin, meitä lohduttaa se seikka, että
hän oli osallisena salavehkeissä."

"Voi, hyvä Jumala, eikö koko maailma ole enemmän tai vähemmän
salavehkeissä nykyaikana? Hän teki kuten kaikki muutkin. Naisparka!"

"Älä liiaksi surkuttele häntä, ystävä, äläkä ennen kaikkea liian
äänekkäästi", sanoi Maurice, "sillä me olemme osaksi syyllisiä hänen
rangaistukseensa. Usko minua, emme ole voineet pestä itseämme niin
puhtaiksi syytöksestä, ettei siitä olisi jäänyt tahraa. Tänään nimitti
minua Saint-Leun jääkärien kapteeni piirin kokouksessa girondistiksi,
ja minun täytyi juuri äsken antaa hänelle sapelinisku todistaakseni
hänen erehtyneen."

"Sitä varten sinä siis palaat niin myöhään?"

"Juuri niin."

"Mutta mikset ilmoittanut minulle siitä?"

"Koska sinä et tällaisissa asioissa kykene pysymään aisoissa; juttu
oli saatava heti päätökseen, jottei se herättäisi huomiota. Otimme
kumpainenkin mukaamme ne henkilöt, jotka olivat käsillä."

"Ja se veijari nimitti sinua girondistiksi, sinua, Maurice, puhdasta
tasavaltalaista...?"

"Niin nimitti, peijakas; ja se todistaa, veliseni, että jos vielä
sattuu semmoinen seikkailu, niin joudumme kansan epäsuosioon; sillä
tiedäthän. Lorin, että meidän päivinämme merkitsee epäsuosio samaa kuin
epäilyttävä".

"Sen tiedän hyvinkin", sanoi Lorin, "ja tuo sana saa rohkeimmatkin
miehet värisemään; yhtä kaikki... mutta minusta on vastenmielistä
päästää Héloise-parka giljotiinille pyytämättä häneltä anteeksi".

"Mitä sinä siis lopulta aiot?"

"Haluaisin, että jäät tänne, Maurice, sinulla kun ei ole mitään syytä
moittia itseäsi hänen takiansa. Mutta minun laitani on toinen, näetkös;
koska en enää voi tehdä mitään hänen puolestaan, asetun hänen tiensä
varrelle, tahdon mennä sinne, Maurice ystäväni, ymmärräthän minut,
jotta hän ojentaisi minulle kätensä...!"

"Tulen mukaasi siinä tapauksessa", sanoi Maurice.

"Mahdotonta, hyvä ystävä, ajattelehan vähän: sinä olet
kaupunginvirkamies, sinä olet piirin sihteeri, sinut on sekoitettu
juttuun, mutta minä olen ollut vain sinun puolustajanasi; sinua
luultaisiin rikolliseksi, jää siis tänne; minun laitani on toinen, minä
en vaaranna mitään ja menen sinne."

Kaikki, mitä Lorin oli sanonut, oli niin oikein puhuttu, ettei siihen
voinut mitään vastata. Vaihtamalla vain merkinkin Tisonin tytön
kanssa hänen astellessaan mestauslavalle ilmiantaisi Maurice itse
osallisuutensa rikokseen.

"Mene siis", sanoi hän, "mutta ole varovainen".

Lorin hymyili, puristi Mauricen kättä ja lähti.

Maurice avasi ikkunansa ja viittasi hänelle surullisena jäähyväisiksi.
Mutta ennen kuin Lorin oli ehtinyt kääntyä kadunkulmassa, oli Maurice
useammin kuin kerran noussut jälleen katselemaan häntä, ja joka kerta
oli Lorin jonkinlaisen magneettisen vetovoiman vaikutuksesta kääntynyt
katselemaan häntä hymyillen.

Lorinin viimein hävittyä rantakadun kulman taa, sulki Maurice
ikkunan, heittäytyi nojatuoliin ja vajosi sentapaiseen horrokseen,
joka lujaluonteisissa ja vahvarakenteisissa ihmisissä ennustaa suuria
onnettomuuksia, koska ne muistuttavat tyyntä myrskyn edellä.

Hän ei olisi herännyt tästä mietiskelystään tai pikemminkin
horrostilastaan, ellei kotiapulainen palattuaan joltakin asialta ulkoa
olisi astunut sisään niin innoissaan kuin palvelijat osaavat palaessaan
halusta kertoa isännälleen vasta kuulemansa uutiset.

Mutta nähdessään Mauricen olevan syventyneenä mietiskelyyn, hän ei
uskaltanut häiritä tätä, vaan ainoastaan käveli itsepintaisesti
edestakaisin hänen edessään ilman erikoista syytä.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Maurice välinpitämättömästi; "puhu, jos
sinulla on jotakin sanottavaa minulle".

"Voi, kansalainen, taas on tehty mainio salaliitto, suurenmoinen!"
Maurice kohautti hartioitaan.

"Salaliitto, joka panee hiukset nousemaan pystyyn päässä", jatkoi
Agésilas.

"Tosiaanko?" vastasi Maurice miehen tavoin, joka oli tottunut näkemään
kolmekymmentä salaliittoa samana päivänä.

"Niin, kansalainen", toisti Agésilas; "se panee värisemään, nähkääs!
Pelkkä ajatteleminenkin saattaa hyvien isänmaanystävien ihon
kananlihalle."

"Millainen oli tämä salaliitto?" sanoi Maurice.

"Itävallatar oli vähällä karata."

"Pyh", sanoi Maurice alkaen kiinnittää todellisempaa huomiota asiaan.

"Näyttää siltä", sanoi Agésilas, "kuin olisi Capetin leski ollut
yksissä hommissa Tisonin tytön kanssa, joka viedään tänään
giljotiinille. Hänpä onkin sen hyvin ansainnut, se onneton!"

"Ja millä tavoin oli hänellä yhteys tähän tyttöön?" kysyi Maurice, joka
tunsi hien helmeilevän otsallaan.

"Neilikan avulla. Voitteko kuvitella, kansalainen, että hänelle on
toimitettu karkaamissuunnitelma neilikan sisässä?"

"Neilikan sisässä! Entä kuka?"

"Herra ritari... malttakaahan... se on kuitenkin aika hyvin tunnettu
nimi... minä vain unohdan kaikki nämä nimet... Château... miten pöllö
minä olen! eihän enää ole linnoja ... Maison..." [Château = linna;
maison = talo; maison rouge = punainen talo. — Suom.]

"Maison-Rouge?"

"Niin se oli."

"Mahdotonta."

"Kuinka, mahdotonta? Minähän olen sanonut teille, että on löydetty
salaovi, maanalainen käytävä, vaunut."

"Etpähän, sinä et päinvastoin ole vielä sanonut mitään sellaista."

"No niin, siinä tapauksessa minä kerron sen nyt."

"Kerro; jos se onkin satua, on se ainakin kaunis satu."

"Ei, kansalainen, se ei ole satua, ei sinnepäinkään, ja sen todistaa
se, että kuulin sen ovenvartijalta. Aristokraatit ovat kaivaneet
salakäytävän; se lähti Corderie-kadulta ja ulottui aina kansatar
Plumeaun kämpän kellariin saakka, ja olipa hän vähällä joutua
rikostoveriksi, tuo kansatar Plumeau. Tunnettehan toki hänet?"

"Kyllä tunnen", sanoi Maurice, "entä sitten?"

"No niin, Capetin lesken piti karata tuon maanalaisen käytävän kautta.
Hänen jalkansa oli jo ensimmäisellä portaalla, mutta älä! Kansalainen
Simon sai hänet hameesta kiinni. Kuulkaa, kaupungissa soitetaan
yleismarssia ja piirit rummutetaan kokoon; kuuletteko rummun pärinän
nyt? Sanotaan, että preussilaiset ovat Dammartinissa ja että heidän
tiedustelijansa tunkeutuvat kaupungin rajoille saakka."

Tästä sanatulvasta, todesta ja valheesta, mahdollisesta ja
mahdottomasta erotti Maurice suunnilleen johtolangan. Kaikki
lähti siitä neilikasta, joka hänen silmiensä nähden oli annettu
kuningattarelle ja jonka hän itse oli ostanut kukkastyttöparalta. Tässä
neilikassa oli sen ilmitulleen salajuonen suunnitelma, jonka enemmän
tai vähemmän todellisista yksityiskohdista Agésilas oli kertonut.

Samassa läheni rummunpärinä, ja Maurice kuuli kadulla huudettavan:

"Kansalainen Simon ilmisaanut Templessä suuren salajuonen! Suuri
salajuoni Capetin lesken hyväksi saatu ilmi Templessä!"

"Niin, niin", sanoi Maurice, "niinhän minäkin ajattelin. Tässä jutussa
on perää. Ja Lorin menee tämän kansaninnostuksen aikana ojentamaan
kätensä tuolle tytölle ja revittää itsensä kappaleiksi."

Maurice otti hattunsa, kiinnitti sapelinsa hankkiluksen ja oli kahdella
harppauksella kadulla.

"Missä hän on?" kysyi Maurice. "Epäilemättä matkalla Conciergeriehen."

Hän syöksyi rantakadulle.

Mégisserle-rantakadun toisessa päässä kiinnitti hänen huomionsa piikit
ja pistimet, jotka näkyivät keskeltä väkijoukkoa. Hän luuli erottavansa
ryhmän keskeltä kansalliskaartilaisen puvun ja väkijoukon esiintyvän
vihamielisesti. Sydän kurkussa hän lähti juoksemaan tungosta kohti,
joka täytti koko rannan.

Tämä marseillelaisparven ahdistama kansalliskaartilainen oli Lorin;
hän seisoi kalpeana, huulet tiukasti yhteenpuserrettuina, silmä
uhkaavana, käsi miekkansa kahvassa, mittaillen kenttää iskuille, joita
valmistautui jakamaan.

Kahden askelen päässä Lorinista seisoi Simon. Tämä osoitti Lorinia
marseillelaisille ja roskaväelle ja sanoi julmasti nauraen:

"Katsokaa, katsokaa, näettehän te hyvin tuon, siinä on yksi niitä
aristokraatteja, jotka eilen karkoitutin pois Templestä; siinä on
yksi niitä, jotka suosivat kirjeenvaihtoa neilikankukilla. Hän on sen
Tisonin tytön rikostoveri, joka kohta viedään tästä ohi. No niin,
näettekö hänet, hän käyskentelee rauhallisena rantakadulla silloin
kun hänen rikostoverinsa astelee giljotiinille; ja onhan mahdollista,
että nainen oli enemmänkin kuin hänen rikostoverinsa, että hän oli
hänen rakastajattarensa ja että hän on tullut tänne sanoakseen hänelle
hyvästi tai yrittääkseen pelastaa hänet."

Lorinin sisu ei kestänyt enempää. Hän veti sapelin tupestaan.

Samassa väisti väkijoukko miestä, joka pää kumarassa syöksyi tungokseen
ja jonka leveät hartiat kaatoivat kumoon kolme neljä hyökkäykseen
valmistautuvaa katselijaa.

"Ole mielissäsi, Simon", sanoi Maurice. "Olit varmaankin pahoillasi
siitä, etten minä ollut täällä ystäväni luona, jotta olisit voinut
hoitaa ilmiantajan ammattiasi oikein suuressa mitassa. Ilmianna, Simon,
ilmianna, minä olen täällä."

"Totisesti annankin", sanoi Simon irvistellen tapansa mukaan
iljettävästi, "sinä saavutkin oikeaan aikaan. Kas tuo tuossa", sanoi
hän, "on uljas Maurice Lindey, joka oli syytettynä samaan aikaan kuin
Tisonin tyttökin ja joka pelasti nahkansa, koska oli rikas".

"Lyhtyyn, lyhtyyn roikkumaan!" huusivat marseillelaiset.

"Kernaasti, koettakaapa vain", sanoi Maurice.

Ja hän astui askelen eteenpäin ja ikäänkuin koetellakseen pisti
miekallaan erästä kiihkeimmistä hirtehisistä keskelle otsaa, niin että
veri heti sokaisi tämän silmät.

"Ottakaa kiinni murhaaja!" huusi haavoittunut.

Marseillelaiset laskivat alas piikkinsä, nostivat kirveensä, latasivat
kiväärinsä, väkijoukko väisti kauhistuneena, ja nuo kaksi ystävystä
jäivät eristetyiksi ja suojattomiksi kaikkia iskuja ja laukauksia
vastaan kahden maalitaulun tavoin.

He katsahtivat toisiansa kasvoillaan viimeinen, ylevä hymy, sillä he
odottivat tämän heitä uhkaavan tulisen ja rautaisen pyörremyrskyn
nielevän heidät, kun yhtäkkiä talonovi, jota vastaan he olivat
nojautuneet, avautui ja parvi nuoria miehiä, yllään sellaiset puvut,
joita myskikeikareiksi nimitetyt henkilöt käyttivät, jokaisella sapeli
kädessä sekä kaksi pistoolia vyöllä, syöksyi marseillelaisten kimppuun
ja sai hirveän tappelun aikaan.

"Hurraa!" huusivat Lorin ja Maurice yhteen ääneen tämän avun
virkistäminä ja ajattelematta, että taistellessaan uusien tulokkaiden
riveissä he antoivat Simonin syytöksille aihetta. "Hurraa!"

Mutta vaikka he itse eivät ajatelleetkaan omaa turvallisuuttansa,
ajatteli eräs toinen sitä heidän puolestaan. Muuan pieni viisi-
tai kuusikolmattavuotias sinisilmäinen nuori mies, joka käsitteli
äärettömän taitavasti ja tulisesti niin raskasta miekkaa, ettei hänen
naisenkätensä olisi luullut jaksavan sitä nostaa, kääntyi huomatessaan,
etteivät Maurice ja Lorin paenneetkaan ovesta, joka nähtävästi oli
tahallaan jätetty auki, vaan taistelivat hänen rinnallaan, ja sanoi
heille kuiskaten:

"Paetkaa tästä ovesta; se, mitä me aiomme tehdä täällä, ei liikuta
teitä, ja te vain panette turhaan henkenne vaaraan."

Sitten hän huusi Mauricelle äkkiä huomatessansa molempien ystävysten
epäröinnin:

"Takaisin! Ei ketään isänmaanystävää meidän joukkoomme; virkamies
Lindey, me olemme aristokraatteja, me!"

Kuullessaan tämän nimityksen, huomatessaan miehen näin rohkeasti
käyttävän itsestään sellaista laatusanaa, joka tuona aikana merkitsi
samaa kuin kuolemantuomio, päästi väkijoukko kovan kiljunan.

Mutta säikähtämättä tätä huutoa työnsivät nuori vaalea mies ja kolme
neljä hänen ystäväänsä Mauricen ja Lorinin käytävään ja sulkivat oven
heidän jälkeensä; sitten he jälleen heittäytyivät taistelun tuoksinaan,
joka kasvoi yhä suuremmaksi vankivaunujen lähestyessä.

Maurice ja Lorin, jotka niin ihmeellisesti olivat pelastuneet,
katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, pää pyörällä.

Tämä käytävä näytti olevan vartavasten laitettu tähän tarkoitukseen;
he tulivat pihaan ja löysivät sen perältä pienen salaoven, josta pääsi
Saint-Germain-l'Auxerrois-kadulle.

Samalla hetkellä marssi Change-sillan yli santarmiosasto, joka piankin
olisi lakaissut rantakadun puhtaaksi, vaikka vielä hetken ajan kuului
poikkikadulle, jolla ystävykset olivat, kiivaan taistelun meteli.

Osasto marssi sen vankivaunun edessä, joka vei Héloise-paran
mestauslavalle.

"Laukkaa!" huusi muuan ääni; "laukkaa!"

Vaunuhevoset lähtivät neliä. Lorin huomasi onnettoman nuoren tytön; hän
seisoi pystyssä, huulillaan hymy ja silmä kovana. Mutta Lorin ei voinut
edes viitata hänelle; hän ajoi ohitse näkemättä Lorinia, keskellä
rahvaan pyörrettä, joka kirkui:

"Kuolemaan se aristokraatti! Kuolemaan!"

Ja meteli loittoni hiljeten Tuileriein suuntaan.

Samaan aikaan avautui jälleen se pieni ovi, josta Maurice ja Lorin
olivat menneet, ja kolme neljä myskikeikaria tuli ulos puvut repaleissa
ja veressä. Luultavasti oli siinä kaikki, mitä pienestä joukosta oli
jäljellä.

Nuori vaalea mies tuli viimeisenä.

"Voi", sanoi hän, "tämä asia on siis kirottu!"

Ja heittäen pois lovellisen, verisen sapelinsa hän syöksyi
Lavandières-kadun suunnalle.




II

Maison-Rougen ritari


Maurice kiiruhti piirin kokoukseen tehdäkseen valituksen Simoina
vastaan.

Tosin oli Lorin ennenkuin erosi Mauricesta keksinyt tehokkaamman
keinon: koota yhteen muutamia thermopyleläisiä, odottaa Simonia hänen
tullessaan ensi kerran ulos Templestä ja tappaa hänet säännöllisessä
taistelussa.

Mutta Maurice oli jyrkästi vastustanut tätä suunnitelmaa.

"Olet hukassa", sanoi hän, "jos panet tuon täytäntöön. Musertakaamme
Simon, mutta musertakaamme hänet lain avulla, Sen luulisi olevan
lakimiehille helppoa."

Seuraavana aamuna Maurice niin ollen lähti piirin kokoukseen ja esitti
valituksensa.

Mutta hän hämmästyi suuresti, kun piirin puheenjohtaja ei ottanut asiaa
kuuleviin korviinsa, vaan kieltäytyi, koska ei sanonut voivansa ryhtyä
puolustamaan toista hyvää kansalaista toista vastaan, kun molempia
elähdytti isänmaanrakkaus.

"Hyvä", sanoi Maurice, "nyt tiedän, mitä on tehtävä, jotta saa hyvän
kansalaisen maineen. Jos keräätte kokoon rahvasta murhaamaan miehen,
joka on teistä vastenmielinen, nimitätte tätä isänmaanrakkauden
elähdyttämiseksi? Siinä tapauksessa yhdyn Lorinin mielipiteeseen ja
olin väärässä vastustaessani sitä. Tästä päivästä alkaen alan kasvattaa
isänmaanrakkautta, kuten te sitä nimitätte, ja kokeilen Simonilla."

"Kansalainen Maurice", vastasi puheenjohtaja, "tässä jutussa on Simon
ehkä vähemmän väärässä kuin sinä; hän on saanut ilmi salaliiton,
vaikka se ei ole kuulunut hänen virkaansa; sinä sitävastoin et ole
nähnyt mitään, vaikka ilmisaaminen olisi ollut sinun velvollisuutesi;
sitäpaitsi sinä joko sattumalta tai tahallisesti — emme tiedä, kummalla
tavalla toimit yhdessä juonessa kansakunnan vihollisten kanssa."

"Minäkö!" sanoi Maurice. "Kas, sehän on uutta, totta tosiaan; ja kenen
kanssa siis, kansalainen puheenjohtaja?"

"Kansalaisen Maison-Rougen kanssa."

"Minäkö?" sanoi Maurice hämmästyneenä; "toiminko minä yhdessä
juonessa Maison-Rougen ritarin kanssa? Minähän en tunne häntä, en ole
milloinkaan..."

"Sinun on nähty puhelevan hänen kanssaan."

"Minunko?"

"Puristavan hänen kättänsä."

"Minun?"

"Niin juuri."

"Missä niin, milloin?... Kansalainen puheenjohtaja", sanoi Maurice
tietoisena syyttömyydestään, "sinä valehtelet."

"Isänmaallinen intosi vie sinut hiukan liian pitkälle, kansalainen
Maurice", sanoi puheenjohtaja, "ja sinä tulet hetikohta katumaan
puhettasi, kun minä esitän todisteet siitä, etten ole sanonut muuta
kuin totta. Tässä on kolme eri ilmoitusta, joissa sinua syytetään."

"Älkäähän!" sanoi Maurice; "luuletteko, että minä olen kyllin typerä
uskoakseni teidän Maison-Rougen ritariinne?"

"Ja miksi et uskoisi?"

"Koska hän on vain vehkeilijäkummitus, jonka kanssa teillä yhdessä aina
on vehkeily saatavilla sotkeaksenne siihen vihoiksenne."

"Luepa ilmiannot."

"En lue mitään", sanoi Maurice; "vannon, etten ole milloinkaan nähnyt
Maison-Rougen ritaria ja etten koskaan ole puhutellut häntä. Tulkoon
se, joka ei usko kunniasanaani, sanomaan sen minulle, minä tiedän
kyllä, mitä hänelle vastaan."

Puheenjohtaja kohautti olkapäitään; Maurice, joka ei tahtonut jäädä
kenestäkään alakynteen, teki samoin.

Istunnon lopussa vallitsi hiukan synkkä ja pidättyvä mieliala.

Istunnon jälkeen puheenjohtaja, joka oli kelpo isänmaan-ystävä ja
oli kansalaisten äänillä tullut valituksi piirinsä korkeimpaan
virka-arvoon, lähestyi Mauricea ja sanoi hänelle:

"Tule, Maurice, minulla on sinulle puhuttavaa."

Maurice seurasi puheenjohtajaa, joka vei hänet pieneen sivuhuoneeseen
istuntosalin vieressä.

Tultuaan sinne katsoi puheenjohtaja Mauricea silmiin ja sanoi laskien
kätensä hänen olkapäällensä:

"Maurice, minä tunsin sinun isäsi ja pidin häntä arvossa, ja siitä
johtuu, että pidän sinuakin arvossa ja rakastan sinua. Maurice, usko
minua, sinä olet suuressa vaarassa luopuessasi uskostasi, mikä on
tosi-vallankumousmielen ensimmäinen rappeutumistila. Maurice ystäväni,
silloin kun menettää uskonsa, menettää uskollisuutensa. Sinä et usko
kansakunnan vihollisiin: siitä johtuu, että menet ihan heidän ohitsensa
näkemättä heitä ja joudut heidän vehkeillensä välikappaleiksi aivan
aavistamattasi."

"Mitä helkkaria, kansalainen", sanoi Maurice, "kyllä minä osaan
arvostella, kyllä minulla on sydän paikallaan, minä olen innokas
isänmaanystävä; mutta minun innostukseni ei tee minua kiihkoilijaksi;
on tehty kaksikymmentä luuloteltua salahanketta, joita kaikkia
tasavalta nimittää samalla nimellä. Minä pyydän kerta kaikkiaan saada
nähdä vastaavan toimittajan."

"Sinä et usko vehkeilijöihin, Maurice", sanoi puheenjohtaja; "no niin,
sanopas, uskotko sinä siihen punaiseen neilikkaan, jonka vuoksi Tisonin
tyttö mestattiin eilen?"

Maurice vavahti.

"Uskotko sinä siihen Templen puutarhan maanalaiseen käytävään, joka vie
kansatar Plumeaun kellarista erääseen taloon Corderie-kadun varrella?"

"En", sanoi Maurice.

"Tee siinä tapauksessa kuin apostoli Tuomas, mene katsomaan."

"Minulla ei ole Templessä vartiovuoroa, eikä minua päästettäisi sisään."

"Koko maailma voi päästä Templeen tätä nykyä."

"Kuinka niin?"

"Lue tämä tiedonanto; koska olet niin epäileväinen, esitän sinulle vain
virallisia asiakirjoja."

"Kuinka!" huudahti Maurice lukien tiedonantoa, "niinkö pitkällä ollaan?"

"Jatka!"

"Kuningatar siirretään Conciergerien vankilaan?"

"Entä sitten?" vastasi puheenjohtaja.

"Oho", sanoi Maurice.

"Luuletko, että yhteishyvänvaliokunta pelkän luulottelun, mielikuvan,
kuten sitä nimität, turhan lörpötyksen vuoksi on ryhtynyt niin vakavaan
toimenpiteeseen?"

"Tähän toimenpiteeseen on ryhdytty, mutta sitä ei panna täytäntöön
kuten suurta joukkoa muitakaan toimenpiteitä, siinä kaikki..."

"Lue siis loppuun asti", sanoi puheenjohtaja ja ojensi hänelle vielä
erään paperin.

"Richardin, Conciergerien vanginvartijan, kuitti!" huudahti Maurice.

"Hänen nimensä kirjoitettiin vankilan nimiluetteloon kello kaksi."

Tällä kertaa Maurice vaipui mietteisiinsä.

"Kommuuni toimii, kuten tiedät", jatkoi puheenjohtaja,
"kaukonäköisesti. Se piirtää leveän ja syvän uoman; sen toimenpiteet
eivät ole mitään lasten puuhia, se toteuttaa Cromwellin periaatteen:
Kuninkaita on iskettävä ainoastaan päähän!" Otettuaan esille erään
paperin hän lisäsin "Lue tämä poliisiministerin salainen ilmoitus."

Maurice luki:

"Koska on varmaa, että entinen Maison-Rougen ritari on Pariisissa,
koska hänet on nähty eri tienoilla, koska hän on jättänyt merkkejä
toiminnastaan useihin salahankkeisiin, jotka onneksi ovat rauenneet
tyhjiin, kehoitan kaikkia piiripäälliköitä tekemään valvontansa kahta
vertaa tehokkaammaksi."

"No niin?" kysyi puheenjohtaja.

"Täytyyhän minun uskoa, kansalainen puheenjohtaja", huudahti Maurice.

Sitten hän jatkoi:

"Maison-Rougen ritarin tuntomerkit: viisi jalkaa kolme tuumaa, vaalea
tukka, siniset silmät, suora nenä, kastanjanruskea parta, pyöreä leuka,
pehmeä ääni, naisen kädet. Kolmekymmentäviisi- tai -kuusivuotias."

Mauricen lukiessa tuntomerkit välähti omituinen valo hänen sielussaan;
hän muisteli sitä nuorta miestä, joka johti myskikeikarien joukkoa,
edellisenä päivänä pelastaessaan Lorinin ja hänet, ja joka niin
päättäväisesti oli iskenyt marseillelaisia raskaalla sapelillaan.

"Tuhat tulimmaista!" mutisi Maurice itsekseen, "olisikohan se hän?
Siinä tapauksessa ei se ilmianto, jossa minun väitetään puhuneen hänen
kanssaan, olekaan valhetta. Kuitenkaan en muista puristaneeni hänen
kättänsä."

"No niin, Maurice", kysyi puheenjohtaja, "mitä te nyt sanotte tästä,
hyvä ystävä?"

"Sanon uskovani teihin", vastasi Maurice surullisissa mietteissään;
sillä vaikka ei tietänytkään, mitkä huonot vaikutukset sumensivat
hänen elämänsä, hän jo jonkin aikaa oli huomannut kaiken synkkenevän
ympärillänsä.

"Älä pelaa tällä tavoin pois kansansuosiotasi, Maurice", jatkoi
puheenjohtaja. "Meidän päivinämme on kansansuosio sama kuin elämä;
kansan epäsuosio on, pidä varasi, epäily petoksesta, eikä kansalaista
Lindeytä sovi epäillä kavaltajaksi."

Mauricella ei ollut mitään vastattavaa sellaiseen oppiin, jonka hän
hyvin tunsi olevan omansa. Hän kiitti vanhaa ystäväänsä ja lähti piirin
huoneustosta.

"Ah", mutisi hän itsekseen, "hengittäkäämme hiukan raitista ilmaa;
epäluuloja ja taistelua on liikaa. Menkäämme suoraan nauttimaan
levosta, viattomuudesta ja ilosta: lähtekäämme Genevièven luo."

Niin lähti Maurice astelemaan vanhalle Sain-Jacques-kadulle päin.

Kun hän saapui nahkurimestarin luo, pitelivät Dixmer ja Morand pystyssä
Genevièveä, jota ahdisti ankara hermokohtaus.

Niinpä muuan palvelija, sen sijaan että olisi ilman muuta päästänyt
hänet sisään, kuten tapana oli, sulkikin häneltä tien.

"Ilmoita minut kuitenkin", sanoi Maurice levottomana, "ja ellei Dixmer
voi tällä hetkellä ottaa minua vastaan, lähden pois."

Palvelija astui pieneen paviljonkiin, ja Maurice jäi odottelemaan
puutarhaan.

Hänestä tuntui siltä kuin tapahtuisi talossa jotakin omituista.
Nahkatehtaalaiset eivät olleet työssään, vaan kävelivät puutarhassa
levottoman näköisinä.

Dixmer tuli itse ovelle asti.

"Astukaa sisään, rakas Maurice, astukaa sisään", sanoi hän; "te ette
kuulu niihin, joilta ovi on suljettu".

"Mutta mitä sitten on tapahtunut?" kysyi nuori mies.

"Geneviève on kipeä", sanoi Dixmer; "enemmän kuin kipeä, sillä hän
hourii".

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti nuori mies järkkyneenä siitä, että
täälläkin tapasi hätää ja kärsimystä. "Mikä hänellä on?"

"Tiedätte, veliseni", virkkoi Dixmer, "ettei naisten tauteja ymmärrä
kukaan, etenkään aviomies".

Geneviève oli pitkällään jonkinlaisella leposohvalla. Hänen vieressään
oli Morand, joka piti hajusuoloja hänen nenänsä alla.

"Mitä kuuluu?" kysyi Dixmer.

"Aina vain sama juttu", vastasi Morand.

"Héloise, Héloise!" kuului nuoren naisen kalpeiden huulien ja
yhteenpuristuneiden hampaiden välistä.

"Héloise!" toisti Maurice hämmästyneenä.

"Niin, hyvä Jumala, niin", toisti Dixmer vilkkaasti, "Geneviève meni
onnettomuudekseen ulos eilen ja näki nuo onnettomat vankirattaat ja
niissä erään tyttöparan nimeltä Héloise, jota vietiin giljotiinille.
Tuon hetken jälkeen hän on saanut viisi tai kuusi hermokohtausta ja
vain toistelee tätä nimeä."

"Eniten on häntä järkyttänyt se seikka, että hän tunsi tämän tytön
samaksi kukkastytöksi, joka myi hänelle nuo neilikat, kuten tiedätte."

"Tietysti minä tiedän, koska ne olivat vähällä katkaista kaulani."

"Niin, me olemme kyllä tienneet tuon kaiken, rakas Maurice, ja olkaa
varma, että olemme olleet niin peloissamme, kuin ikinä saattaa olla;
mutta Morand oli läsnä istunnossa ja näki teidän lähtevän sieltä
vapaana."

"Hiljaa!" sanoi Maurice; "luulenpa, että hän puhuu taas". "Voi,
katkonaisia sanoja, joita on mahdotonta ymmärtää", virkkoi Dixmer.

"Maurice!" mutisi Geneviève; "he haluavat tappaa Mauricen. Hänen
avukseen, ritari, apuun!"

Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja.

"Maison-Rouge", mutisi taas Geneviève; "Maison-Rouge!" Maurice tunsi
ikäänkuin epäilyn salaman, mutta se oli vain salama. Sitäpaitsi
liikutti Genevièven kärsimys häntä liikaa, jotta hän olisi ryhtynyt
hakemaan selitystä näihin muutamiin sanoihin.

"Oletteko kutsuneet lääkärin?" kysyi hän.

"Voi, tuo ei ole mitään", sanoi Dixmer; "hiukan vain hourailua, siinä
kaikki".

Ja hän puristi vaimonsa käsivartta niin lujasti, että Geneviève tuli
tuntoihinsa ja päästäen pienen huudahduksen avasi silmänsä, joita hän
tähän asti oli koko ajan pitänyt suljettuina.

"Kas, siinähän te olette kaikki", sanoi hän, "ja Maurice on teidän
kanssanne. Voi, olen onnellinen nähdessäni teidät, hyvä ystävä; jos
tietäisitte, miten minä olen..."

Hän korjasi puhettansa:

"Miten me olemme kärsineet kahden viime päivän kuluessa!"

"Niin, olemme taas kaikki koolla", sanoi Maurice; "rauhoittukaa siis
älkääkä tuottako itsellenne sellaisia kauhuja. Etenkin erästä nimeä
olisi teidän lakattava mainitsemasta, koska hän ei tällä haavaa ole
pyhimyksen maineessa."

"Mitä nimeä", kysyi Geneviève pirteästi.

"Maison-Rougen ritarin nimeä."

"Olenko minä maininnut Maison-Rougen ritarin nimen, minäkö?" sanoi
Geneviève kauhistuneena.

"Epäilemättä", vastasi Dixmer nauraen väkinäisesti; "mutta
ymmärrättehän, Maurice, ettei siinä ole mitään ihmeteltävää, koska
yleisesti kerrotaan hänen olleen Tisonin tytön rikostoverin ja juuri
hänen johtaneen eilistä karkaamisyritystä, joka onneksi epäonnistui."

"Minä en sanokaan, että tässä olisi mitään ihmeteltävää", vastasi
Maurice; "sanon vain, että hänen on pysyteltävä hyvin piilossa".

"Kenen?" kysyi Dixmer.

"Maison-Rougen ritarin, helkkarissa! Kommuuni hakee häntä, ja sen
ajokoirilla on hieno vainu."

"Kunpa hänet vain pidätettäisiin", sanoi Morand, "ennenkuin hän
saa valmiiksi jonkin uuden yrityksen, joka onnistuu paremmin kuin
viimeinen".

"Se ei missään tapauksessa koidu kuningattaren hyödyksi", sanoi Maurice.

"Miksi niin?" kysyi Morand.

"Koska kuningatar ei enää ole hänen kättensä ulottuvilla."

"Missä hän siis on?" kysyi Dixmer.

"Conciergeriessä", vastasi Maurice; "hänet siirrettiin sinne viime
yönä".

Dixmer, Morand ja Geneviève päästivät huudahduksen, jota Maurice luuli
yllätyksen aiheuttamaksi.

"Huomaatte niin ollen", jatkoi hän, "että kuningattaren ritarin on
sanottava hyvästi suunnitelmillensa. Conciergerie on turvallisempi kuin
Temple."

Morand ja Dixmer vaihtoivat silmäyksen, joka jäi Mauricelta huomaamatta.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän, "madame Dixmer kalpeni taas".

"Geneviève", sanoi Dixmer vaimolleen, "sinun on mentävä vuoteeseen,
rakas lapsi, sinulla on tuskia".

Maurice ymmärsi, että hänelle tällä sanottiin hyvästi; hän suuteli
Genevièven kättä ja lähti.

Morand lähti ulos hänen kanssansa ja saattoi häntä aina vanhalle
Saint-Jacques-kadulle asti.

Siellä hän jätti hänet ja meni sanomaan pari sanaa eräälle
palvelijalle, joka piteli valmiiksi satuloitua hevosta.

Maurice oli niin vaipunut mietteisiinsä, ettei ollut sanonut sanaakaan
Morandille heidän yhdessä lähdettyään talosta eikä nytkään edes
kysynyt, kuka tämä mies — oli ja mitä hevosella oli siinä tekemistä.

Hän kääntyi Fossès-Saint-Victor-kadulle ja pääsi sitten rantakadulle.

"Tämä on kummallista", sanoi hän itsekseen kävellessään. "Onko minun
älyni tullut heikommaksi vai ovatko tapaukset tulleet niin vakaviksi,
mutta kaikki tuntuu minusta suuremmalta, kuten näkisin mikroskoopin
kautta."

Ja hiukan rauhoittaakseen Maurice paljasti päänsä, jotta illan
tuulenhenkäys sitä vilvoittaisi, ja nojautui sillan kaidepuuta vastaan.




III

Kulkuvartio


Ollessaan näissä mietteissä ja katsellessaan veden virtaamista niin
surumielisen tarkkaavaisesti, kuin kaikki puhtaat pariisilaiset
tekevät, ja nojatessaan sillan kaiteeseen Maurice kuuli lähestyvän
pienen joukon tahdikkaat askelet: se saattoi olla kulkuvartio.

Hän kääntyi; sillan loisesta päästä tuli kansalliskaartin komppania.
Hämärässä luuli Maurice tuntevansa Lorinin.

Se olikin todella tämä. Heti huomattuaan Mauricen hän juoksi hänen
luokseen kädet ojossa.

"Viimeinkin", huudahti Lorin, "näen sinut. Helkkari, sinua ei kyllä
löydä vaivatta:

    "Kun löydän taas ystävän uskollisen,
     saa onneni uuden kääntehen.

"Tällä kertaa sinä toivoakseni et valita; annan sinulle Racinea Lorinin
sijaan."

"Mitä sinä aiot täällä tehdä kulkuvartiolla?" kysyi Maurice, jonka
kaikki jo teki levottomaksi.

"Olen retkikunnan päällikkö, hyvä ystävä; on aikomus palauttaa
järkytetty maineemme entiselle perustallensa."

Sitten hän sanoi kääntyen komppaniansa puoleen:

"Huomio! Kivääri eteen — vie! Kivääri olalle — vie!" sanoi hän. "Pojat,
yö ei vielä ole kyllin pimeä. Jutelkaa pikku asioistanne, me menemme
juttelemaan omistamme."

Sitten jatkoi Lorin tullen takaisin Mauricen luo:

"Kuulin piirin kokouksessa tänään kaksi suurta uutista."

"Mitkä?"

"Ensinnäkin, että aletaan epäillä meitä molempia, sinua ja minua."

"Tiedän sen. Entä sitten?"

"Vai niin, sinä tiedät sen?"

"Tiedän."

"Toiseksi, että koko neilikkasalahanketta on ollut johtamassa
Maison-Rougen ritari."

"Senkin minä tiedän."

"Mutta sitä sinä et tiedä, että punaisen neilikan salajuoni ja
maanalaisen käytävän salajuoni olivat yhtä ja samaa salahanketta."

"Senkin minä tiedän."

"Siirtykäämme siis kolmanteen uutiseen; sitä sinä ainakaan et tunne,
siitä olen varma. Menemme tänä yönä ottamaan kiinni Maison-Rougen
ritarin."

"Ottamaan kiinni Maison-Rougen ritarin?"

"Niin juuri."

"Sinusta on siis tullut santarmi?"

"Ei; mutta minä olen isänmaanystävä. Ja minun isänmaatani runtelee
kauhistuttavasti tämä Maison-Rougen ritari, joka punoo salajuonen
salajuonen perään. Ja isänmaa käskee minua, joka olen isänmaanystävä,
vapauttamaan sen yllämainitusta Maison-Rougen ritarista, joka on sille
kovana vastuksena, ja minä tottelen isänmaani ääntä."

"Yhtäkaikki", sanoi Maurice, "on omituista, että otat suorittaaksesi
sellaisen tehtävän".

"En ole ottanut sitä suorittaakseni, se on annettu minun
suoritettavakseni; mutta minun on kuitenkin myönnettävä, että olisin
tavoitellut sitä tehtävää. Me tarvitsemme loistavan teon palauttamaan
maineemme entiselleen, koskapa kunniamme palautus ei ainoastaan turvaa
olemassaoloamme, vaan myös oikeuttaa meidät ensimmäisessä tilaisuudessa
pistämään miekanterän kuusi tuumaa syvälle tuon kauhean Simonin
vatsaan."

"Mutta kuinka on saatu tietää Maison-Rougen ritarin olleen tuon
maanalaisen käytävän salahankkeen johdossa?"

"Se ei vielä ole ihan varmaa, mutta niin oletetaan."

"Aha, te olette keksineet sen johtopäätelmien avulla?"

"Olemme saaneet täyden varmuuden."

"Miten sinä järjestät koko tuon homman? Tarkastakaamme, sillä
kuitenkin..."

"Kuuntele tarkoin."

"Kuuntelen."

"Tuskin olin kuullut huudettavan: 'Suuri salaliitto, jonka on saanut
ilmi Simon...' (tuo Simon-roisto on kaikkialla, se kurja!) kun
itse tahdoin ottaa selvää, mikä oli totta. Puhuttiin maanalaisesta
käytävästä."

"Onko se olemassa?"

"On, kyllä se on olemassa, olen nähnyt sen.

    "Nähnyt, silmin molemminkin nähnyt, se vasta näkemistä.

"Kas, miksi et vihellä?"

"Koska se on Molièreä ja minä sitäpaitsi myönnän, että asianhaarat
näyttävät hiukan liian vakavilta leikinlaskua varten."

"Entä sitten, mistä siis laskettaisiin leikkiä, ellei vakavista
asioista?"

"Sanot siis nähneesi..."

"Maanalaisen käytävän... Toistan, että olen nähnyt maanalaisen
käytävän, että olen juossut sen päästä päähän ja että se yhdisti
kansatar Plumeaun kellarin erääseen taloon Corderie-kadun varrella,
taloon numero kaksitoista tai neljätoista, en enää muista niin tarkoin."

"Hyvä! Lorin, olet kulkenut sen päästä päähän?"

"Koko matkan, ja kautta kunniani, vakuutan, että se on erittäin
kauniisti tehty käytävä; sitäpaitsi siinä oli kolme rautaporttia,
jotka täytyi kaivaa irti toinen toisensa perästä, mutta jotka siinä
tapauksessa, että salaliittolaiset olisivat onnistuneet, olisivat,
uhraamalla kolme neljä heikäläistä, antaneet heille koko tarvittavan
ajan saattaa Capetin lesken turvalliseen paikkaan. Onneksi eivät asiat
ole siten, ja tuo kauhea Simon on vielä keksinyt tämänkin."

"Mutta minusta näyttää", sanoi Maurice, "että ensiksi olisi tullut
pidättää tämän Corderie-kadun talon asukkaat".

"Niin olisikin tehty, ellei talon olisi huomattu olevan vallan tyhjän."

"Mutta tämä talo kuuluu kuitenkin jollekulle?"

"Niin, uudelle omistajalle, mutta kukaan ei tuntenut häntä, tiedettiin,
että talo oli vaihtanut isäntää kaksi tai kolme viikkoa sitten, siinä
kaikki. Naapurit olivat kyllä kuulleet kalkutusta; mutta kun talo oli
vanha, he luulivat sitä korjattavan. Mitä toiseen omistajaan tulee, oli
hän jättänyt Pariisin. Asioiden ollessa tällä kannalla minä saavuin
paikalle.

"'Herran nimessä', sanoin minä Santerrelle vetäen hänet syrjään, 'tehän
olette kaikki ihan ymmällä'.

"'Se on totta’, vastasi hän, ’niin olemmekin'.

"'Tämä talo on myyty, eikö niin?'

"'On kyllä.'

"'Noin viisitoista päivää sitten?'

"'Kaksi kolme viikkoa sitten.'

"'Myyty notaarin tekemällä kauppakirjalla?'

"'Niin on.'

"'No hyvä, on etsittävä kaikki Pariisin notaarit, päästävä selville,
kuka heistä on myynyt tämän talon ja saatava kauppakirja nähtäväksi.
Sen alla on nähtävästi ostajan nimi ja osoite.'

"'Hyvä on! Siinähän on neuvo vasta', sanoi Santerre, ja sinä olet
kuitenkin mies, jota syytetään huonoksi isänmaanystäväksi. Lorin,
Lorin, minä palautan kunniasi, tai perkele minut korventakoon.'

"Lyhyesti", jatkoi Lorin, "sanottu ja tehty. Haettiin notaari,
löydettiin kauppakirja ja siitä rikollisen nimi ja asuinpaikka. Silloin
Santerre piti minulle antamansa sanan ja määräsi minut pidättämään
rikollisen."

"Ja tämä mies oli Maison-Rougen ritari?"

"Eipä sentään, vain hänen rikostoverinsa, se on, luultavasti."

"Mutta kuinka sinä sitten sanot teidän menevän pidättämään
Maison-Rougen ritaria?"

"Me menemme pidättämään koko joukon."

"Ensinnäkin, tunnetko sinä tämän Maison-Rougen ritarin?"

"Erinomaisesti."

"Sinulla on siis hänen tuntomerkkinsä?"

"Totta maar! Santerre antoi ne minulle. Viisi jalkaa kaksi tai kolme
tuumaa, vaaleat hiukset, siniset silmät, suora nenä, kastanjanruskea
parta; sitäpaitsi minä olen nähnyt hänet."

"Milloin?"

"Juuri tänään."

"Oletko todella nähnyt hänet?"

"Ja sinä myös."

Maurice vavahti.

"Tuo pieni, vaaleaverinen nuori mies, joka vapautti meidät tänä aamuna,
kuten tiedät, se, joka johti myskikeikarien joukkoa, se, joka iski niin
kovasti."

"Se oli siis hän?" kysyi Maurice.

"Hän itse! Häntä seurattiin ja hän katosi näkyvistä niillä tienoin,
missä Corderie-kadun talonomistajamme asuu; sen vuoksi otaksutaan
heidän asuvan yhdessä."

"Se on todella luultavaa."

"Se on varmaa."

"Mutta minusta tuntuu, Lorin", lisäsi Maurice, "että jos sinä tänä
iltana vangitset sen, joka pelasti meidät aamulla, sinä olet jossakin
määrin kiittämätön".

"Mitä vielä!" sanoi Lorin. "Luuletko sinä, että hän pelasti meidät
meidän pelastamisemme vuoksi?"

"Miksi sitten?"

"Ei ensinkään. He olivat siinä väijyksissä vapauttaakseen Héloise
Tison-paran, kun hän menisi ohitse. Meidän pyövelimme häiritsivät
heitä ja he iskivät heidän kimppuunsa. Meidät pelasti vastahyökkäys.
Ja kun kaikki riippuu aikomuksesta, ja kun aikomusta tässä ei ollut,
en voi vähääkään soimata itseäni kiittämättömyydestä. Sitäpaitsi
näethän, Maurice, että pääasia on välttämättömyys; ja välttämätöntä on,
että palautamme kunniamme loistavalla iskulla. Olen mennyt takuuseen
sinusta."

"Kenelle?"

"Santerrelle; hän tietää sinun johtavan partioretkeä."

"Kuinka niin?"

"'Oletko varma siitä, että saat rikolliset pidätetyiksi?' sanoi hän.

"'Olen', vastasin, 'jos Maurice on mukana'.

"'Mutta oletko varma Mauricesta? Hän on viime aikana muuttunut
laimeaksi.'

"'Ne, jotka puhuvat niin, erehtyvät. Maurice ei ole laimentunut enempää
kuin minäkään.'

"'Ja vastaatko sinä hänestä?'

"'Kuten itsestäni.'

"Silloin lähdin sinun luoksesi, mutta en tavannut sinua; sitten lähdin
tätä tietä, ensinnäkin siksi, että minun oli sitä kuljettava, ja sitten
siksi, että sinä käytät sitä tavallisesti; lopulta tapasin sinut, olet
tässä: eteenpäin, mars!

    "Alla viireimme hengetär voiton
     rientäköön kera riemuamaan..."

"Rakas Lorin, olen epätoivoissani, mutta en tunne pienintäkään halua
tähän partioretkeen; voithan sanoa, ettet ole tavannut minua."

"Mahdotonta! Kaikki miehemme ovat nähneet sinut."

"No niin, sanot tavanneesi minut ja etten minä halunnut olla teidän
mukananne."

"Yhtä mahdotonta."

"Ja miksi niin?"

"Koska sinä et tässä tapauksessa enää ole laimea, vaan epäilyttävä...
Ja tiedät, mitä heille, noille epäilyttäville tehdään: heidät viedään
Révolution-aukiolle ja kehoitetaan tervehtimään vapauden patsasta;
kuitenkaan he eivät tervehdi hatullaan, vaan päällänsä."

"No niin, Lorin, tapahtuu mitä tapahtuu; mutta mitä minä nyt sinulle
sanon, näyttää sinusta varmasti omituiselta."

Lorinin silmät tulivat suuriksi ja hän jäi katselemaan Mauricea.

"No niin", jatkoi Maurice, "minä olen kyllästynyt elämään..."

Lorin purskahti nauramaan.

"Hyvä", sanoi hän; "olemme joutuneet kinaan rakastettumme kanssa, ja se
tuottaa meille surullisia ajatuksia. Hui hai, kaunis Amadis, tulkaamme
jälleen miehiksi, ja siitä me sitten muutumme kansalaisiksi; minä
en sen sijaan milloinkaan ole parempi isänmaanystävä kuin ollessani
epäsovussa Arthémisen kanssa. Asiasta toiseen. Hänen jumaluutensa,
jumalatar Järki, lähettää sinulle tuhannet suloiset terveiset."

"Voit kiittää häntä minun puolestani. Hyvästi, Lorin!"

"Kuinka, hyvästi?"

"Niin, lähden pois."

"Minne sinä menet?"

"Kotiin, helkkarissa!"

"Maurice, sinä syökset itsesi turmioon."

"Siitä minä viisi."

"Maurice, ajattele, rakas ystävä, ajattele!"

"Olen ajatellut."

"En ole toistanut kaikkea..."

"Kaikkea, mitä?"

"Kaikkea, mitä Santerre sanoi minulle."

"Mitä hän sanoi sinulle?"

"Pyytäessäni sinua partion johtajaksi sanoi hän minulle:

"'Pidä varasi.'

"'Kenen suhteen?'

"'Mauricen suhteen'."

"Minunko suhteeni?"

"Niin. 'Maurice', lisäsi hän, 'käy hyvin usein tuossa kaupunginosassa'."

"Missä kaupunginosassa?"

"Siellä, missä Maison-Rouge asuu."

"Kuinka!" huudahti Maurice, "täälläkö hän piileksii?"

"Niin otaksutaan ainakin, koska täällä asuu hänen rikostoverikseen
luultu Corderie-kadun talon omistaja."

"Victorin esikaupungissa?" kysyi Maurice.

"Niin, Victorin esikaupungissa."

"Ja minkä kadun varrella?"

"Vanhalla Saint-Jacques-kadulla."

"Voi, hyvä Jumala!" sopersi Maurice ikäänkuin salaman häikäisemänä. Ja
hän peitti silmänsä käsiinsä.

Sitten hän sanoi hetken kuluttua kuin olisi sen aikana koonnut koko
rohkeutensa:

"Hänen ammattinsa?"

"Nahkurimestari."

"Ja nimensä?"

"Dixmer."

"Sinä olet oikeassa, Lorin", sanoi Maurice hilliten liikutuksensa;
"tulen mukaanne".

"Se on oikein. Onko sinulla aseita?"

"Minulla on sapelini kuten aina."

"Ota vielä nämä kaksi pistoolia."

"Entä sinä?"

"Minulla on kiväärini. Kivääri käteen — ota! Kivääri olalle — vie!
Tahdissa mars!"

Kulkuvartio lähti uudelleen marssimaan; sen etunenässä asteli
harmaapukuinen mies, joka johti sitä, poliisin edustaja. Maurice kulki
vieressä, Lorinin rinnalla.

Aika ajoittain saattoi kadunkulmista sekä talojen ovisopista
nähdä irtautuvan varjoja, jotka tulivat vaihtamaan muutaman sanan
harmaapukuisen miehen kanssa; heidät oli asetettu valvomaan.

Saavuttiin kujalle. Harmaapukuinen mies ei hetkeäkään epäröinyt;
hänellä oli hyvät tiedot: hän astui kujaan.

Hän pysähtyi sen puutarhaportin eteen, josta Maurice oli viety
köytettynä sisään.

"Täällä", sanoi hän.

"Mikä täällä on?" kysyi Lorin.

"Täältä me löydämme molemmat johtajat."

Maurice nojasi muuriin: hänestä tuntui kuin hän kaatuisi selälleen.

"Nyt", sanoi harmaapukuinen mies, "on kolme sisäänkäytävää olemassa:
pääovi, tämä ja ovi, josta mennään erääseen paviljonkiin. Minä
menen kuuden tai kahdeksan miehen kanssa pääovesta; vartioikaa tätä
sisäänkäytävää neljän viiden miehen kanssa, ja sijoittakaa kolme
luotettavaa miestä paviljongin ovelle."

"Minä", sanoi Maurice, "menen muurin yli vartioimaan puutarhaa".

"Mainiota", sanoi Lorin, "etenkin kun sinä avaat meille oven
sisäpuolelta päin".

"Mielelläni", sanoi Maurice. "Mutta älkää jättäkö käytävää tyhjäksi
älkääkä tulko ennenkuin minä huudan. Kaikki, mitä talossa tapahtuu,
minä näen puutarhasta."

"Sinä siis tunnet talon?" kysyi Lorin.

"Ajattelin kerran ostaa sen."

Lorin asetti miehensä pensasaitojen kulmauksiin ja ovisoppiin
väijyksiin sillä välin kun poliisikonstaapeli lähti kuten oli luvannut
kahdeksan tai kymmenen kansalliskaartilaisen kanssa murtamaan pääovea.

Hetken kuluttua oli heidän askeltensa ääni häipynyt herättämättä
minkäänlaista huomiota tässä autiossa kaupunginosassa.

Mauricen miehet olivat vartiopaikallaan ja piilottautuivat parhaansa
mukaan. Olisi voinut vannoa kaiken olevan rauhallista ja ettei mitään
erikoisempaa tapahtunut vanhalla Saint-Jacques-kadulla.

Maurice alkoi siis kavuta muurin yli.

"Odota", sanoi Lorin.

"Mitä?"

"Tunnussana."

"Se on totta."

"_Neilikka ja maanalainen_. Pidätä kaikki ne, jotka eivät sano sinulle
näitä kahta sanaa. Päästä menemään kaikki, jotka ne sanovat. Siinä
toimintaohjeet."

"Kiitos", sanoi Maurice.

Ja hän hyppäsi muurin harjalta alas puutarhaan.




IV

Neilikka ja maanalainen


Ensimmäinen isku oli ollut kauhea, ja Maurice oli tarvinnut koko
itsehillintäkykynsä peittämään Lorinilta sen mullistuksen, joka
oli tapahtunut koko hänen olemuksessaan; mutta kun hän kerran oli
päässyt puutarhaan, kerran jäänyt yksin, yksin yön hiljaisuuteen,
hänen mielensä muuttui rauhallisemmaksi ja ajatukset, sen sijaan että
olisivat pyörineet epäjärjestyksessä hänen aivoissaan, tulivat nyt
hänen mieleensä, ja hänen järkensä saattoi niitä arvostella.

Kuinka? Tämä talo, jossa Maurice oli käynyt niin usein mitä puhtaimmin
mielihyvän tuntein, tämä talo, jonka hän oli tehnyt paratiisikseen
maan päällä, ei siis ollutkaan muuta kuin veristen juonien pesäpaikka!
Se ystävällinen tapa, millä hänen kiihkeä mieltymyksensä oli
vastaanotettu, oli vain teeskentelyä; koko Gevevièven rakkaus johtuikin
vain pelosta!

Lukijamme tuntevat jo tämän puutarhan, jonne ovat useamman kuin kerran
seuranneet nuorta väkeämme. Maurice hiipi pensasryhmästä toiseen,
kunnes häntä suojasi kuunvalolta sen kasvihuoneen varjo, jonne hänet
oli suljettu ensimmäisenä päivänä hänen tunkeutuessaan taloon.

Tämä kasvihuone oli vastapäätä sitä paviljonkia, jossa Geneviève asui.

Mutta sen sijaan, että valo olisi tänä iltana ollut paikallaan ja
valaissut vain nuoren naisen huonetta, se liikkuikin ikkunasta
toiseen. Maurice huomasi Genevièven erään sattumalta puoleksi nostetun
kaihtimen lävitse; hän keräsi kiireissään tavaroitaan matkalaukkuun, ja
ihmeissään näki Maurice hänen käsissään kiiltävän aseita.

Hän nousi seisomaan kiven päälle voidakseen paremmin nähdä huoneeseen.
Pesässä paloi suuri tuli, joka kiinnitti hänen huomionsa; Geneviève
poltti papereitaan.

Samassa avautui ovi, ja nuori mies astui Genevièven huoneeseen.
Mauricen ensimmäinen ajatus oli, että mies olisi Dixmer.

Nuori nainen juoksi hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä, ja molemmat
seisoivat hetken vastatusten näyttäen olevan rajun mielenliikutuksen
vallassa. Minkä aiheuttama oli tämä mielenliikutus? Maurice ei osannut
sitä arvata, heidän sanojensa ääni ei kantanut häneen saakka.

Mutta äkkiä Maurice mittaili silmillään miehen vyötäröä.

"Se ei ole Dixmer", mutisi hän.

Huoneeseen tullut mies oli todella pieni ja hoikka; Dixmer oli iso ja
paksu.

Mustasukkaisuus on voimakas kiihoitin; yhdessä minuutissa oli Maurice
arvioinut tuntemattoman miehen vyötärön sentimetrin tarkkuudella ja
tutkinut aviomiehen varjokuvan piirteet.

"Se ei ole Dixmer", mutisi hän kuin olisi hänen ollut pakko toistaa se
itselleen tullakseen varmaksi Genevièven uskottomuudesta.

Hän lähestyi ikkunaa, mutta mitä likemmä hän tuli, sitä vähemmän hän
näki: hänen otsansa oli kuin tulessa.

Hänen jalkansa sattui tikapuihin; ikkuna oli seitsemän kahdeksan jalkaa
korkealla; hän otti tikapuut ja vei ne pystyyn seinää vastaan.

Hän nousi tikapuille ja painoi katseensa kaihtimen rakoon.

Genevièven huoneessa oleva tuntematon oli seitsemän tai
kahdeksankolmattavuotias, sinisilmäinen, sorearyhtinen nuori mies;
hän piteli nuoren naisen käsiä ja kuivasi puhuessaan kyyneliä, jotka
himmensivät Genevièven suloisia katseita.

Mauricen aikaansaama pieni kolina sai nuoren miehen kääntämään päänsä
ikkunaa kohden.

Maurice pidätti yllätyksen huudahduksen: hän oli tuntenut salaperäisen
pelastajansa Châtelet-aukiolta.

Samassa veti Geneviève kätensä pois tuntemattoman käsistä. Hän astui
tulisijan ääreen ja vakuuttautui siitä, että kaikki paperit olivat
palaneet.

Maurice ei kyennyt enempää pidättämään itseään; kaikki nuo kauheat
intohimot, jotka kiduttavat ihmistä, rakkaus, kosto, mustasukkaisuus,
kuristivat hänen sydäntänsä tulihampaillaan. Hän käytti tilaisuutta
hyväkseen, työnsi rajusti sisään huonosti suljetun ikkunankehän ja
hyppäsi huoneeseen.

Samassa ojentautui kaksi pistoolia hänen rintaansa vasten.

Geneviève oli kääntynyt kuullessaan kolinan; hän jäi äänettömäksi
nähdessään Mauricen.

"Hyvä herra", sanoi nuori tasavaltalainen kylmästi sille, jonka aseiden
kärjessä hänen henkensä jo toista kertaa oli, "hyvä herra, oletteko
Maison-Rougen ritari?"

"Entä jos niin olisinkin?" vastasi ritari.

"Jos asia on siten, olette rohkea mies ja niinmuodoin myös tyyni mies;
siksi sanon teille pari sanaa."

"Puhukaa", sanoi ritari kääntämättä pois pistooleitansa.

"Voitte tappaa minut, mutta ette tee sitä ennenkuin olen huutanut, tai
oikeammin minä en kuole huutamatta. Jos minä huudan, muuttavat tätä
taloa piirittävät tuhat miestä sen tuhaksi ennenkuin kymmenen minuuttia
on kulunut. Laskekaa siis pistoolinne ja kuulkaa, mitä minulla on
sanomista madamelle."

"Genevièvelle?" sanoi ritari.

"Minulleko?" sopersi Geneviève.

"Niin, teille."

Geneviève, joka oli kalpeampi kuin kuvapatsas, tarttui Mauricen
käsivarteen; nuori mies työnsi sen pois.

"Tiedätte, mitä olette minulle vakuuttanut, madame", sanoi Maurice
syvästi halveksivasti. "Minä tiedän nyt, että olette puhunut totta! Te
ette tosiaankaan rakasta herra Morandia!"

"Maurice, kuunnelkaa minua!" huudahti Geneviève.

"Minulla ei ole mitään kuunneltavaa, madame", sanoi Maurice. "Olette
pettänyt minua; te olette yhdellä iskulla katkaissut kaikki ne
siteet, jotka liittivät sydämeni teidän sydämeenne. Sanoitte, ettette
rakastanut herra Morandia, mutta ette sanonut, että rakastitte toista."

"Hyvä herra", sanoi ritari, "mitä te puhutte Morandista, tai oikeammin
kenestä Morandista te puhutte?"

"Kemisti Morandista."

"Kemisti Morand on teidän edessänne. Kemisti Morand ja Maison-Rougen
ritari ovat vain sama henkilö."

Ja ojentaen kätensä lähellä olevaa pöytää kohden hän tuokiossa puki
päähänsä sen mustan tekotukan, joka niin pitkän ajan oli tehnyt hänet
tuntemattomaksi nuoren tasavaltalaisen silmissä.

"Vai niin", sanoi Maurice kahta halveksivammin; "niin, minä ymmärrän,
te ette rakastanut Morandia, koska Morandia ei ollut olemassa; muttei
tämä metku, vaikka onkin sukkelampi, ole sen vähemmän halveksittava".

Ritari teki uhkaavan liikkeen.

"Hyvä herra", jatkoi Maurice, "suvaitkaa jättää minut hetkiseksi
juttelemaan madamen kanssa; tai ottakaa vielä jutteluun osaa, jos niin
haluatte; se ei veny pitkäksi, minä menen siitä takuuseen".

Geneviève teki liikkeen pyytääkseen Maison-Rougea malttamaan.

"Täten", jatkoi Maurice, "täten te, Geneviève, olette saattanut
minut ystävieni pilkan esineeksi, puoluelaisteni kiroukseksi! Olette
pannut minut auttamaan, sokea kun olin, kaikkia salajuonianne, olette
käyttänyt minua hyödyksenne, kuten käytetään välikappaleita. Kuulkaa:
se on katala teko! Siitä saatte rangaistuksen, madame, sillä tämä herra
tässä tulee tappamaan minut silmienne edessä! Mutta ennenkuin viisi
minuuttia on kulunut, on hän tuossa, hänkin virumassa jaloissanne, tai
jos hän elää, hän elää vain viedäkseen päänsä mestauslavalle."

"Hänkö kuolisi!" huudahti Geneviève; "hänkö veisi päänsä
mestauslavalle! Mutta te ette tiedä siis, Maurice, että hän on minun
suojelijani, minun perheeni suojelija; että antaisin henkeni hänen
puolestaan; että jos hän kuolee, kuolen minäkin, ja että, jos te olette
minun rakkauteni, hän on minun uskontoni?"

"Voi", sanoi Maurice, "te aiotte jatkaa juttuanne, että rakastatte
minua! Totta tosiaankin, naiset ovat liian heikkoja ja liian suuria
pelkureita!"

Sitten hän sanoi kääntyen nuoren kuningasmielisen puoleen:

"No nyt, hyvä herra, on teidän tapettava minut tai kuoltava."

"Miksi niin?"

"Koska minä vangitsen teidät, ellette tapa minua."

Maurice ojensi kätensä tarttuakseen hänen kaulukseensa.

"Minä en taistele hengestäni teidän kanssanne", sanoi Maison-Rougen
ritari, "ottakaa se".

Ja hän heitti aseensa nojatuolille.

"Ja miksi ette taistele hengestänne minun kanssani?"

"Koska minun henkeni ei ole sen katumuksen arvoinen, jonka saisin
tappaessani ritarillisen miehen, ja sitten ennen kaikkea, koska
Geneviève rakastaa teitä."

"Oi", huudahti nuori nainen liittäen kätensä yhteen; "oi, kuinka te
aina olette hyvä, ylevä, uskollinen ja jalomielinen, Armand."

Maurice katseli molempia melkein typerän hämmästyneenä.

"Malttakaa", sanoi ritari, "minä menen takaisin huoneeseeni; annan
teille kunniasanani, etten tee sitä paetakseni, vaan piilottaakseni
erään muotokuvan".

Maurice katsahti nopeasti Genevièven muotokuvaan; se oli paikoillaan.

Ehkä Maison-Rouge arvasi Mauricen ajatuksen tai ehkä hän tahtoi
osoittaa jalomielisyyttään kukkuramitalla:

"No niin", sanoi hän, "minä tiedän, että olette tasavaltalainen; mutta
tiedän teillä samaan aikaan olevan puhtaan ja uskollisen sydämen. Minä
luotan teihin loppuun asti: katsokaa!"

Ja hän veti esiin nuttunsa alta rinnaltaan pienoiskuvan, jonka näytti
Mauricelle: se oli kuningattaren muotokuva.

Maurice painoi päänsä alas ja nojasi otsansa käteensä.

"Odotan määräyksiänne, hyvä herra", sanoi Maison-Rouge; "jos haluatte
vangita minut, koputtakaa tälle ovelle silloin kun aika on tullut minun
antautua. Minä en enää välitä hengestäni, kun elämääni ei enää ylläpidä
toivo pelastaa kuningatarta."

Ritari lähti ulos Mauricen tekemättä yritystäkään pidättää häntä.

Tuskin hän oli ulkona huoneesta, kun Geneviève syöksyi nuoren miehen
jalkoihin.

"Anteeksi", sanoi hän, "anteeksi, Maurice, kaikki se paha, jonka olen
teille tehnyt; antakaa anteeksi minun petokseni, anteeksi kärsimysten!
ja kyynelteni nimessä, sillä, minä vannon sen, olen itkenyt paljon,
olen kärsinyt paljon. Voi, minun mieheni on lähtenyt pois tänä aamuna;
en tiedä, minne hän on mennyt, enkä minä näe häntä ehkä enää koskaan;
ja nyt jää minulle vain yksi ystävä, ei ystävä, vaan veli, ja te viette
hänet kuolemaan! Anteeksi, Maurice, anteeksi!"

Maurice nosti ylös nuoren naisen.

"Mitä te haluatte?" sanoi hän; "näin tahtoo sallimus; koko maailmalla
on henkensä panoksena pelissä tätä nykyä; Maison-Rougen ritari on
pelannut kuten muutkin, mutta hävinnyt; nyt hänen on maksettava".

"Toisin sanoen hänen on kuoltava, jos ymmärrän teidät oikein."

"Niin on."

"Hänen on kuoltava, ja sen sanotte minulle te?"

"En minä sano sitä, vaan kohtalo, Geneviève."

"Kohtalo ei ole sanonut viimeistä sanaansa tässä asiassa, koskapa te
voitte hänet pelastaa."

"Sanani ja siis kunniani kustannuksella! Ymmärrän, Geneviève!"

"Sulkekaa silmänne, Maurice, siinä kaikki, mitä teiltä pyydän, ja niin
pitkälle kuin naisen kiitollisuus voi mennä, lupaan minä sitä osoittaa."

"Sulkisin silmäni tarpeettomasti, madame; on annettu tunnussana,
tunnussana, jota ilman kukaan ei voi mennä ulos, sillä minä toistan
sen, talo on piiritetty."

"Ja te tiedätte sen?"

"Totta kai minä sen tiedän."

"Maurice!"

"Mitä?"

"Hyvä ystävä, rakas Maurice, sanokaa minulle tämä tunnussana, minä
tarvitsen sen."

"Geneviève!" huudahti Maurice, "Geneviève! Mutta kuka te olette
tullaksenne sanomaan minulle: Maurice, sen rakkauden nimessä, joka
minulla on sinuun, ole vailla kunniasanaa, vailla kunniaa, petä asiasi,
kiellä mielipiteesi? Mitä te tarjoatte minulle, Geneviève, tämän kaiken
vastineeksi, te, joka kiusaatte minua näin?"

"Oi, Maurice, pelastakaa hänet, pelastakaa hänet ensin ja pyytäkää
sitten minun henkeni!"

"Geneviève", vastasi Maurice synkällä äänellä, "kuulkaa minua: minun
toinen jalkani on jo kunniattomuuden tiellä; jotta astuisin sille
kokonaan, minä tahdon ainakin saada hyvän syyn itseäni vastaan;
Geneviève, vannokaa minulle, ettette rakasta Maison-Rougen ritaria..."

"Minä rakastan Maison-Rougen ritaria kuten sisar, kuten ystävä, en
muulla tavalla, vannon sen!"

"Geneviève, rakastatteko te minua?"

"Maurice, minä rakastan teitä, niin totta kuin Jumala sen kuulkoon."

"Jos teen sen, mitä pyydätte, jätättekö te sukulaiset, ystävät,
isänmaan, paetaksenne petturin kanssa?"

"Maurice, Maurice!"

"Oi, hän empii... voi, hän empii!"

Ja Maurice heittäytyi taaksepäin halveksumisen koko voimalla.

Geneviève, joka oli nojannut häneen, tunsi nojansa yhtäkkiä pettävän;
hän putosi polvilleen.

"Maurice", sanoi hän kumartuen eteenpäin ja väännellen käsiänsä;
"Maurice, kaikki, mitä sinä tahdot, minä vannon sen; käske, minä
tottelen."

"Tulet minun omakseni, Geneviève?"

"Kun sitä vaadit."

"Vanno se Kristuksen kautta."

Geneviève ojensi käsivartensa ja sanoi:

"Jumalani, sinä olet antanut anteeksi naiselle, joka teki huorin; minä
toivon, että annat minullekin."

Ja suuret kyynelet valuivat hänen poskiansa pitkin ja putoilivat hänen
pitkille, rinnalla hajallaan aaltoileville hiuksilleen.

"Voi, ei sillä tavalla, älkää vannoko siten", sanoi Maurice, "muuten en
hyväksy valaanne".

"Jumalani!" toisti hän, "minä vannon uhraavan! elämäni Mauricelle,
kuolevani hänen kerallaan ja, jos niin tarvitaan, hänen puolestaan, jos
hän pelastaa ystäväni, suojelijani, veljeni, Maison-Rougen ritarin".

"Hyvä on; hänet pelastetaan", sanoi Maurice.

Hän astui toisen huoneen ovelle.

"Hyvä herra", sanoi hän, "pukeutukaa jälleen parkitsija Morandin
pukuun. Annan teille sananne takaisin, olette vapaa."

"Ja te, madame", sanoi hän Genevièvelle, "kuulkaa tunnussanat: Neilikka
ja maanalainen".

Ja kuin häntä olisi kauhistanut jääminen huoneeseen, jossa hän oli
lausunut nuo molemmat hänet petturiksi tekevät sanat, hän avasi ikkunan
ja hyppäsi ulos puutarhaan.




V

Kotietsintä


Maurice oli jälleen asettunut vartiopaikalleen puutarhaan, vastapäätä
Genevièven ikkunaa: valo oli vain sammunut tästä ikkunasta Genevièven
mentyä Maison-Rougen ritarin huoneeseen.

Olikin jo aika Mauricen lähteä tästä huoneesta, sillä tuskin hän
oli kerinnyt kasvihuoneen nurkalle, kun puutarhan ovi avautui ja
harmaapukuinen mies astui esiin Loririnin ja viiden kuuden krenatöörin
saattamana.

"Mitä kuuluu?" kysyi Lorin.

"Näette, että olen paikallani", sanoi Maurice.

"Kukaan ei ole yrittänyt tulla ulos?" sanoi Lorin.

"Ei kukaan", vastasi Maurice onnellisena siitä, että pääsi
valehtelemasta kysymyksen ollessa tässä muodossa; "ei kukaan; entä mitä
te olette tehneet?"

"Me olemme hankkineet varmuuden siitä, että Maison-Rougen ritari on
noin tunti sitten mennyt sisälle taloon eikä ole senjälkeen lähtenyt
ulos", vastasi poliisimies.

"Entä tunnetteko te hänen huoneensa?" sanoi Lorin.

"Hänen huoneensa erottaa kansatar Dixmerin huoneesta vain käytävä."

"Aha, aha", sanoi Lorin.

"Ei siinä jumaliste tarvittaisi mitään erotusta yhtään; tuo
Maison-Rougen ritari näyttää olevan aika velikulta."

Maurice tunsi veren nousevan päähänsä; hän sulki silmänsä ja näki
tuhannen salaman välähdyksen.

"No niin, mutta mitä kansalainen Dixmer sanoi tästä?" kysyi Lorin.

"Hän huomasi sen olevan itselleen suureksi kunniaksi."

"Entä nyt?" sanoi Maurice tukahtuneella äänellä, "mitä me nyt päätämme
tehdä?"

"Me päätämme", sanoi poliisimies, "mennä vangitsemaan hänet
huoneestaan, ehkäpä vielä sängystään".

"Hän ei siis aavista mitään?"

"Ei yhtään mitään."

"Minkälainen on maasto?" kysyi Lorin.

"Meillä on täysin tarkka pohjapiirustus", sanoi harmaapukuinen;
"paviljonki puutarhan kulmassa: kas tuolla: noustaan neljä
porrasaskelmaa, näettekö tässä? Tullaan tasanteelle; oikealla on
kansatar Dixmerin huoneuston ovi, tuo ikkuna, jonka näemme tuossa,
kuuluu varmasti siihen. Taustalla, vastapäätä ikkunaa on ovi, josta
mennään käytävään, ja käytävästä ovi petturin huoneeseen."

"Hyvä, siitä saa koko lailla tarkan maastontuntemuksen", sanoi Lorin;
"kun on tuollainen pohjapiirros, voi kävellä silmät siteessä, sitä
suuremmalla syyllä silmät auki. Lähtekäämme siis."

"Ovatko kadut hyvin vartioidut?" kysyi Maurice, jonka mielenkiinnon
kaikki mukanaolevat luonnollisesti katsoivat johtuvan pelosta, että
ritari pääsisi livahtamaan.

"Kadut, käytävät, kadunkulmat, kaikki", sanoi harmaapukuinen mies;
"minä takaan, ettei hiirikään pääse ilman tunnussanaa".

Maurice värisi; nuo monet varovaisuustoimenpiteet panivat hänet
pelkäämään, että hänen petoksensa olisi hyödytön.

"Kuinka paljon miehiä te nyt sitten pyydätte vangitaksenne ritarin?"
kysyi harmaapukuinen.

"Kuinka paljon miehiä?" sanoi Lorin; "toivon Mauricen ja minun hyvin
riittävän; eikö niin, Maurice?"

"Kyllä", sopersi tämä, "varmasti me riitämme".

"Kuulkaa", sanoi poliisimies, "ei mitään turhia kerskailuja;
kykenettekö ottamaan hänet?"

"Jumaliste! Kykenemmekö", huudahti Lorin, "luulenpa sentään! Eikö niin,
Maurice, että meidän on otettava hänet?"

Lorin korosti tätä sanaa. Olihan hän sanonut, että heitä oli alettu
epäillä ja ettei olisi annettava epäilyille, jotka kasvoivat tuona
aikana niin nopeasti, aikaa varmistua; ja Lorin ymmärsi, ettei kukaan
uskaltaisi epäillä kahden sellaisen miehen isänmaallisuutta, joiden oli
onnistunut vangita Maison-Rougen ritari.

"No niin", sanoi poliisimies, "jos te todella pysytte päätöksessänne,
ottakaa mukaanne mieluummin kolme miestä kuin kaksi, neljä kuin kolme;
ritarin nukkuessa on hänen miekkansa aina päänalusen alla ja kaksi
pistoolia yöpöydällään".

"Mitä helkkaria", sanoi eräs Lorinin komppanian krenatööri, "mennään
kaikki, älköön kenelläkään olko etuoikeutta; jos hän antautuu,
panemme hänet säilöön giljotiinin varalle; jos hän tekee vastarintaa,
leikkaamme hänet kappaleiksi".

"Hyvin sanottu", virkkoi Lorin, "eteenpäin. Menemmekö ovesta vai
ikkunasta?"

"Ovesta", sanoi poliisimies; "ehkä siinä sattumalta on avain; sillä jos
menemme ikkunasta, on muutamia ruutuja lyötävä rikki, ja siitä syntyy
meteliä".

"Olkoon menneeksi ovesta", sanoi Lorin; "samantekevä mistä, kunhan
mennään. Lähdetään, sapeli kouraan, Maurice!"

Maurice veti koneellisesti sapelin huotrastaan.

Pieni joukko astui paviljonkia kohti. Kuten harmaapukuinen mies oli
sanonut siellä olevan, tavattiin tasanteen ensimmäiset portaat, sitten
tultiin tasanteelle ja siltä eteiseen.

"Kas", huudahti Lorin iloissaan, "avain on ovessa".

Hän oli ojentanut kätensä hämärässä, ja kuten oli sanonut, tosiaankin
tuntenut sormenpäillään kylmän avaimen.

"No, mennään, avaa siis, kansalainen luutnantti", sanoi harmaapukuinen.

Lorin väänsi avainta varovasti lukossa; ovi avautui.

Maurice kuivasi kädellään otsaansa, joka oli hiestä kostea.

"Olemme perillä", sanoi Lorin.

"Emme vielä", virkkoi harmaapukuinen. "Jos meidän maastotietomme ovat
tarkat, olemme kansatar Dixmerin huoneistossa."

"Siitä voimme saada varmuuden", sanoi Lorin; "sytyttäkäämme kynttilöitä
palamaan, takassa on vielä tulta".

"Sytyttäkäämme soihtuja", sanoi harmaapukuinen; "soihdut eivät sammu
kuten kynttilät".

Ja hän otti erään krenatöörin kädestä kaksi soihtua, jotka hän sytytti
lieden hiilloksessa. Toisen hän pani Mauricen, toisen Lorinin käteen.

"Katsokaa", sanoi hän, "minä en erehtynyt: tässä on ovi, josta mennään
kansatar Dixmerin makuuhuoneeseen, tuolla toinen, josta päästään
käytävään".

"Eteenpäin, käytävään", sanoi Lorin.

Avattiin taustalla oleva ovi, joka ei ollut suljettu enempää kuin
ensimmäinenkään, ja niin oltiin vastapäätä ritarin huoneen ovea.
Maurice oli nähnyt tämän oven kaksikymmentä kertaa eikä ollut
milloinkaan kysynyt, minne se vei; hänen mielestään keskittyi koko
maailma siihen huoneeseen, jossa Geneviève otti hänet vastaan.

"Kas, kas", sanoi Lorin matalalla äänellä, "tässä asia muuttuu; avainta
ei ole, ja ovi on lukossa".

"Mutta", kysyi Maurice, joka tuskin saattoi puhua, "oletteko ihan
varma, että se on tämä?"

"Jos pohjapiirros on tarkka, tulisi sen olla tämä", vastasi
poliisimies; "saammehan sitäpaitsi pian nähdä. Krenatöörit, murtakaa
ovi; ja te, kansalaiset, olkaa valmiit hyökkäämään huoneeseen heti kun
ovi on murrettu."

Neljä miestä, jotka poliisin asiamies määräsi, nosti kivääriensä perät
ja iski toimituksen johtajan merkistä yhden ainoan yhteisen iskun: ovi
lensi säpäleiksi.

"Antaudu tai olet kuoleman oma!" huudahti Lorin syöksyen huoneeseen.

Kukaan ei vastannut; vuodeverhot olivat suojeltuina.

"Vuoteen taustaa, pitäkää silmällä vuoteen taustaa!" sanoi poliisimies;
"kivääri poskelle, ja jos verhot vähänkään liikahtavat, ampukaa".

"Odottakaa", sanoi Maurice, "minä menen avaamaan ne".

Ja varmastikin siinä toivossa, että Maison-Rouge olisi piiloutuneena
verhojen taa ja että ensimmäinen tikarinisku tai pistoolinlaukaus
kohdistuisi häneen, Maurice syöksyi uutimia kohti, jotka kitisivät
luistaessaan tankoa pitkin.

Vuode oli tyhjä.

"Jumaliste", sanoi Lorin, "ei ketään!"

"Hän on päässyt pakenemaan", sopersi Maurice.

"Mahdotonta, kansalaiset, mahdotonta!" huudahti harmaapukuinen;
"sanoinhan, että hänen on nähty tulleen kotiin tunti sitten, ettei
kukaan ole nähnyt hänen menevän ulos ja että kaikkia uloskäytäviä
vartioidaan".

Lorin avasi seinäkomeroiden ja vaatekaappien ovet ja katseli joka
paikasta, sellaisistakin, jonne miehen olisi ruumiillisesti mahdotonta
piiloutua.

"Ei ketään! Ei kuitenkaan; näette hyvin, ei ketään!"

"Ei ketään!" toisti Maurice liikutettuna, minkä hyvin ymmärtää;
"näettehän, ettei täällä tosiaankaan ole ketään".

"Ehkä hän on kansatar Dixmerin huoneessa", sanoi poliisimies.

"Kunnioittakaa naisen huonetta", sanoi Maurice.

"Kuinkas sitten", sanoi Lorin, "varmasti sitä kunnioitetaan, ja
kansatar Dixmeriä myöskin; tarkastetaan vain".

"Tarkastetaanko kansatar Dixmer?" kysyi eräs krenatööri, mielissään
siitä, että saattoi laskea huonoa pilaa.

"Ei", sanoi Lorin, "vain huone".

"Antakaa minun siinä tapauksessa mennä ensimmäisenä", sanoi Maurice.

"Mene", virkkoi Lorin; "sinä olet kapteeni: kunnia sille, kelle kunnia
kuuluu".

Kaksi miestä jätettiin vartioimaan sitä huonetta, josta lähdettiin;
sitten mentiin siihen huoneeseen, jossa soihdut oli sytytetty.

Maurice lähestyi ovea, joka vei Genevièven makuuhuoneeseen. Ensimmäistä
kertaa hän oli nyt menossa sinne. Hänen sydämensä löi rajusti.

Avain oli ovessa. Maurice laski kätensä avaimelle, mutta epäröikin.

"Mitä nyt?" sanoi Lorin. "Avaa pois!"

"Mutta", sanoi Maurice, "entä jos kansatar Dixmer on makuulla?"

"Me katsomme hänen vuoteeseensa, hänen vuoteensa alle, hänen uuniinsa
ja vaatekaappeihinsa", sanoi Lorin; "minkä jälkeen, ellei siellä ole
muita kuin hän, me toivotamme hänelle hyvää yötä".

"Eipä suinkaan", sanoi poliisimies, "me vangitsemme hänet; kansatar
Geneviève Dixmer on aristokraatti, jonka tiedetään olleen Tisonin tytön
ja Maison-Rougen ritarin rikostoverin".

"Avaa siinä tapauksessa itse", sanoi Maurice päästäen avaimen
kädestään, "minä en vangitse naisia".

Poliisimies katseli Mauricea karsaasti, ja krenatöörit kuiskuttelivat
keskenään.

"Vai niin, vai niin", sanoi Lorin, "te kuiskuttelette? Kuiskutelkaa
sitten kahden miehen asioista täällä ollessanne, sillä minä olen samaa
mieltä kuin Maurice."

Ja hän astui askelen taaksepäin.

Harmaapukuinen mies tarttui avaimeen, väänsi kiivaasti, ovi avautui;
sotilaat syöksyivät huoneeseen.

Kaksi kynttilää paloi pienellä pöydällä, mutta Genevièven, yhtä vähän
kuin Maison-Rougen ritarinkaan huoneessa ei ollut ketään.

"Tyhjä!" huudahti poliisimies.

"Tyhjä!" toisti Maurice kalveten, "missä hän siis on?"

Lorin katseli Mauricea kummissaan.

"Hakekaamme", sanoi poliisimies.

Ja miliisimiestensä seurassa hän ryhtyi penkomaan koko talon
kellareista työpajalle saakka.

Tuskin he olivat kääntäneet selkänsä, kun Maurice, joka oli
kärsimättömänä seurannut heitä silmillään, nyt vuorostaan syöksyi
huoneeseen avaten kaapit, jotka hän jo kerran oli avannut, ja huutaen
hätäisellä äänellä:

"Geneviève! Geneviève!"

Mutta Geneviève ei vastannut, huone oli todella tyhjä.

Silloin Maurice ryhtyi omasta puolestaan tutkimaan taloa oikein
vimmatusti. Kasvihuoneet, vajat, ulkohuoneet, kaikki hän tutki, mutta
tuloksetta.

Äkkiä kuului kova meteli; aseistettu joukko näyttäytyi portilla,
ilmoitti vartiomiehelle tunnussanan, valloitti puutarhan ja hajaantui
taloon. Tämän apujoukon etunenässä välkkyi Santerren savustunut
kypärintöyhtö.

"No, missä on vehkeilijä?" sanoi hän Lorinille.

"Kuinka? Missäkö on vehkeilijä?"

"Niin. Minä kysyn teiltä, mitä olette hänelle tehneet?"

"Minä kysyn sitä teiltä itseltänne: jos teidän osastonne on vartioinut
uloskäytäviä hyvin, on sen täytynyt pidättää hänet, koskapa hän ei enää
ollut talossa silloin kun me saavuimme."

"Mitä te sanotte?" huusi kenraali raivoissaan, "olette siis päästäneet
hänet karkuun?"

"Emme ole voineet laskea häntä karkuun, koska hän ei milloinkaan ole
ollut käsissämme."

"Siinä tapauksessa en minä enää ymmärrä siitä mitään", sanoi Santerre.

"Mistä niin?"

"Siitä, mitä käskitte lähetin sanoa minulle."

"Olemmeko me lähettäneet jonkun teidän luoksenne, mekö?"

"Epäilemättä. Tuon ruskeapukuisen, mustatukkaisen, vihreäsilmälasisen
miehen, joka tuli meille ilmoittamaan teidän puolestanne, että
olitte saamaisillanne haltuunne Maison-Rougen ritarin, mutta että
hän puolustautui leijonan tavoin; heti tuon kuultuani minä kiiruhdin
paikalle."

"Mies, jolla oli ruskea puku, musta tukka, vihreät silmälasit?" toisti
Lorin.

"Niin juuri, ja piti käsipuolessaan naista."

"Nuorta, sievää?" huudahti Maurice harpaten kenraalin luo.

"Niin, nuorta ja sievää."

"Se oli hän ja kansatar Dixmer."

"Kuka hän?"

"Maison-Rouge... Voi, minua kurjaa, kun en tappanut heitä molempia!"

"Malttakaa, kansalainen Lindey", sanoi Santerre, "kyllä heidät saadaan
satimeen".

"Mutta kuinka helvetissä te päästitte heidät menemään?" kysyi Lorin.

"Helkkarissa", sanoi Santerre, "päästin heidät menemään, koska heillä
oli tunnussana".

"Heillä oli tunnussana!" huusi Lorin; "mutta meidän joukossammehan on
siis petturi?"

"Ei, ei, kansalainen Lorin", sanoi Santerre, "teidät tunnetaan, ja
tiedetään, ettei teidän joukossanne ole pettureita".

Lorin katseli ympärilleen ikäänkuin hakeakseen tätä petturia, jonka
läsnäolosta oli puhunut. Hän kohtasi Mauricen synkän otsan ja epäröivän
katseen.

"Voi", mutisi hän, "mitä tämä merkitsee?"

"Tämä mies ei voi olla kovin kaukana", sanoi Santerre; "tarkastakaamme
ympäristö; ehkä hänet on kohdannut jokin kulkuvartio, joka on ollut
näppärämpi kuin me eikä ole antanut vetää itseään nenästä".

"Niin, niin, hakekaamme", sanoi Lorin.

Ja hän tarttui Mauricen käsivarteen ja ollen ryhtyvinään hakemaan veti
hänet mukanaan ulos puutarhasta.

"Niin, hakekaamme", sanoivat sotilaat; "mutta ennenkuin haemme..."

Ja eräs heistä heitti soihtunsa katokseen, joka oli ahdettu täyteen
risukimppuja ja heiniä.

"Tule", sanoi Lorin, "tule".

Maurice ei vastustellut vähääkään. Hän seurasi Lorinia kuin lapsi;
molemmat kiiruhtivat sillalle saakka puhumatta enempää; siellä he
pysähtyivät, Maurice kääntyi.

Esikaupungin kohdalla oli taivaanranta punainen ja talojen ylitse
saattoi nähdä nousevan joukon kipinöitä.




VI

Vannottu vala


Maurice värisi; hän ojensi kätensä Saint-Jacques-katua kohti.

"Tulipalo", sanoi hän, "tulipalo!"

"Niin, entä sitten", sanoi Lorin, "tulipalo, mitä siitä?"

"Voi, hyvä Jumala! hyvä Jumala! Jos hän olisikin palannut?"

"Kuka niin?"

"Geneviève."

"Geneviève, se on rouva Dixmer, eikö niin?"

"Niin, hän."

"Ei ole vähääkään vaaraa, että hän olisi palannut, ei hän sitä varten
lähtenytkään."

"Lorin, minun on löydettävä hänet, minun on saatava kostaa."

"Oho, oho", sanoi Lorin.

    "On jumalille, Amor, kauhistus
    ja ihmisille sinun valtikkas,
    ja tarpeeton on enää suitsutus
     sun alttareillas, hirmuvaltias."

"Autathan sinä minua löytämään hänet, Lorin?"

"Totta helkkarissa, se ei ole vaikeata."

"Kuinka niin?"

"Tietysti, jos sinua kiinnostaa kansatar Dixmerin kohtalo niin paljon
kuin luulen, sinä varmasti tunnet hänet, ja tuntiessasi varmaankin
tiedät, ketkä ovat hänen läheisimmät ystävänsä; hän ei ole lähtenyt
Pariisista, hehän ovat kaikki hullaantuneet tähän kaupunkiin; hän on
varmasti hakenut turvapaikan jonkun uskotun luota, ja huomenaamuna sinä
saat jonkun Rosan tai Martan välityksellä pienen kirjelipun, joka on
laadittu suunnilleen seuraavaan muotoon:

    "Jos mielit, Mars, sä nähdä Cytheren,
     sa lainaa Yöttäreltä huntu sininen.

"Ja että hänen on esittäydyttävä ovenvartijalle, sen tai sen kadun
varrella, siinä tai siinä numerossa ja kysyttävä rouva Kolmi-Tähteä,
kas sillä tavalla."

Maurice kohautti olkapäitään; hän tiesi hyvin, ettei Genevièvellâ ollut
ketään, kenen luota hakisi turvapaikkaa.

"Me emme löydä häntä", mutisi hän.

"Salli minun sanoa sinulle eräs seikka, Maurice", sanoi Lorin.

"Mikä seikka?"

"Ettei se olisi mikään niin suuri onnettomuus, vaikka emme löytäisikään
häntä."

"Ellemme löydä häntä, Lorin", sanoi Maurice, "minä kuolen".

"Lempo vieköön", sanoi nuori mies, "se oli siis tuo rakkaus, joka oli
viemäisillään sinun henkesi?"

"Niin oli."

Lorin mietti hetkisen.

"Maurice", sanoi hän, "nyt on kello yhdentoista korvilla, seutu on
autio, tuossa on kivipenkki, joka näyttää olevan vartavasten laitettu
kahdelle ystävykselle. Osoita minulle suosio antautua yksityiseen
keskusteluun kanssani, kuten vanhan hallituksen aikana sanottiin. Annan
sinulle sanani, etten puhu runomittaa."

Maurice katsahti ympärilleen ja tuli istumaan ystävänsä viereen.

"Puhu", sanoi Maurice nojaten raskaaksi käyneen päänsä kätensä varaan.

"Kuule, rakas ystävä, sanon sinulle erään asian ilman johdantoa, ilman
kiertelyä, ilman selityksiä, että kuljemme perikatoamme kohti, sinä
viet meidät perikatoon."

"Kuinka niin?" kysyi Maurice.

"Kuule, armas ystävä", alkoi Lorin uudelleen, "eräs
yhteishyvänvaliokunnan päätös julistaa isänmaanpetturiksi jokaisen,
joka on suhteissa mainitun isänmaan vihollisiin. Tunnetko sinä tämän
päätöksen?"

"Epäilemättä", vastasi Maurice.

"Tunnet sen?"

"Tunnen."

"No niin. Minusta tuntuu, ettet ole mikään huono isänmaanpetturi. Mitä
sanot siitä? kuten sanoi Manlius."

"Lorin!"

"Epäilemättä, ellet sinä katso isänmaanpalvojiksi niitä, jotka antavat
asunnon, ruoan ja vuoteen Maison-Rougen herra ritarille; hän ei
luullakseni ole mikään kiihkeä tasavaltalainen eikä ole tällä haavaa
syytteessä syyskuun päivien toimeenpanosta."

"Voi, Lorin!" sanoi Maurice huokaisten.

"Se merkitsee", jatkoi siveyssaarnaaja, "että minusta sinä näytät
olleen tai olet vielä liian hyvä ystävä isänmaanvihollisen kanssa. No,
no, älä sano vastaan, rakas ystävä; sinä olet kuin Enkelados-vainaja,
saisit vuoren sortumaan kääntyessäsi. Sanon sinulle siis toistamiseen,
älä sano vastaan, vaan myönnä kiltisti, ettet enää ole kiihkeä
tasavaltalainen."

Lorin oli lausunut nämä sanat niin lempeästi kuin saattoi ja oikein
Ciceromaisen sulavasti.

Maurice tekikin vastalauseensa vain viittaamalla. Mutta Lorin ei siitä
välittänyt, vaan jatkoi:

"Voi, jos me eläisimme jonkinlaisessa kasvihuonelämmössä,
kohtuullisessa lämmössä, jossa kasvitieteen sääntöjen mukaan
ilmapuntari alituisesti osoittaa kuuttatoista astetta, sanoisin
sinulle, rakas Maurice, että se on soreasti tehty, että se on hienosti
tehty; olkaamme silloin tällöin hieman aristokraatteja, se tekee hyvää
ja on hauskaa; mutta me paistumme tänään kolmenkymmenenviiden tai
neljänkymmenen asteen lämmössä; ruokaliina polttaa, koska itse ollaan
haaleita; koska on kuuma, tunnutaan itse kylmiltä; koska on kylmä, on
epäilyttävä; tiedät sen, Maurice; ja kun ollaan epäilyttäviä, sinä olet
liian älykäs, rakas Maurice, jotta et tietäisi, mitä ollaan pian sen
jälkeen, tai oikeammin, mitä ei enää olla."

"No hyvä, tapettakoon minut siis ja päättyköön tämä juttu", huudahti
Maurice, "minä olen yhtäkaikki väsynyt elämään".

"Viime neljännestunnin kuluessa", sanoi Lorin. "Todellakaan ei ole
kulunut kylliksi pitkä aika, jotta jättäisin sinut oman tahtosi
valtaan; sitäpaitsi kun nykyaikana kuollaan, ymmärrät, että on kuoltava
tasavaltalaisena, vaikka sinä tahtoisit kuolla aristokraattina."

"Voi, voi", huudahti Maurice, jonka verta rupesi kiehuttamaan
syyllisyydentunnon aikaansaama sietämätön tuska; "voi, menet liian
pitkälle, hyvä ystävä".

"Menen vielä pitemmälle, sillä ilmoitan etukäteen, että jos muutut
aristokraatiksi..."

"Sinä ilmiannat minut?"

"Hyi, en: minä sulkisin sinut johonkin kellariin ja panisin hakemaan
sinua rumpujen päristyksellä, kuten eksynyttä lammasta; sitten
julistaisin, että aristokraatit, jotka tiesivät, mitä heille olit
varannut, ovat takavarikoineet sinut, kiduttaneet, näännyttäneet sinut,
joten hallinaiset ja Victor-piirin lumppu-ukot löydettyään sinut
kruunaavat sinut julkisesti kukkasilla, kuten tapahtui rovasti Elie de
Beaumontille, Latudelle ja muille. Kiiruhda siis jälleen muuttumaan
Aristideeksi, muuten on asiasi selvä."

"Lorin, Lorin, tunnen, että olet oikeassa, mutta virta vie minua,
luistan kaltevaa pintaa pitkin. Syytätkö sinä minua siksi, että kohtalo
pakottaa minut mukaansa?"

"En minä syytä sinua, vaan kinastelen kanssasi. Muistelepas hiukan
niitä näytöksiä, joita Pylades joka päivä esitti Oresteelle, näytöksiä,
jotka oivallisesti todistavat, ettei ystävyys ole muuta kuin paradoksi,
koskapa nämä malliystävykset väittelivät aamusta iltaan."

"Jätä minut, Lorin, se olisi paremmin tehty."

"En milloinkaan."

"Anna minun siinä tapauksessa rakastaa, olla vapaasti hullu, ehkä
rikollinenkin, sillä jos näen hänet jälleen, tiedän tappavani hänet."

"Tai lankeat polvillesi hänen eteensä. Voi, Maurice sinua, Maurice
rakastuneena aristokraattiin, milloinkaan en olisi uskonut sellaista.
Sinähän olet kuin tuo Osselin-parka, joka hullaantui markiisitar de
Charnyyn."

"Kylliksi jo, Lorin, minä pyydän hartaasti."

"Maurice, minä parannan sinut, tai piru minut periköön. Minä en
tahdo sinun voittavan pyhän giljotiinin arpajaisissa, kuten sanoi
Lombards-kadun maustekauppias. Ole varuillasi, Maurice, sinä saatat
minut epätoivoon. Maurice, sinä teet minusta verenimijän. Maurice, minä
tunnen tarvetta sytyttää Saint-Louis-saaren tuleen; soihtu, kekäle
tänne.

    "Ei, turhaa vaiva on
    ja soihdun pyytäminen kuitenkin.
    Sun tules suunnaton
     voi poroks polttaa sielus, kaupungin."

Maurice hymyili vasten tahtoaan.

"Tiedäthän, että sopimus oli puhua vain suorasanaisesti", sanoi hän.

"Mutta sinä myöskin saatat minut raivostumaan hulluudellasi", sanoi
Lorin; "sinä myöskin... Kuule, mennään juomaan, Maurice; juodaan
päihimme, tehdään lakiesityksiä, tutkitaan valtiotaloutta; mutta
Jupiterin rakkauden kautta, älkäämme olko rakastuneita, älkäämme
rakastako muita kuin vapautta."

"Tai Järkeä."

"Niin, se on totta. Jumalatar puhuu sinusta paljon ja pitää sinua
suloisena kuolevaisena."

"Etkä sinä ole mustasukkainen?"

"Maurice, pelastaakseni ystävän tiedän voivani uhrata kaikki."

"Kiitos, Lorin-parkani, panen arvoa uskollisuudellesi; mutta paras tapa
lohduttaa minua on antaa minun saada kyllikseni tuskaa. Hyvästi, Lorin;
mene sinä katsomaan Arthémiseäsi."

"Entä minne sinä menet?"

"Lähden kotiin."

Ja Maurice astui muutaman askelen siltaa kohden.

"Sinä asut siis nykyään vanhan Saint-Jacques-kadun suunnalla?"

"En, mutta minua huvittaa mennä sitä kautta."

"Nähdäksesi vielä kerran paikan, jossa sinun epäinhimillinen olentosi
asusti?"

"Nähdäkseni, eikö hän ole palannut sinne, missä tiesi minun häntä
odottavan. Oi, Geneviève, Geneviève, en olisi luullut sinun saattavan
tehdä sellaista petosta!"

"Maurice, muuan tyranni, joka tunsi hyvin kauniin sukupuolen, koskapa
hän kuoli rakastettuaan sitä liikaa, sanoi:

    "Nainen usein vaihtelee,
     hullu häneen uskonee."

Maurice päästi huokauksen, ja ystävykset lähtivät taas takaisin
vanhalle Saint-Jacques-kadulle päin.

Sitä myöten kun ystävykset lähenivät paikkaa, he kuulivat suuren
metelin; he näkivät valon kasvavan ja kuulivat isänmaallisia lauluja,
jotka päiväsaikaan kirkkaassa auringonpaisteessa, taisteluntuoksinassa
tuntuivat sankarihymneiltä, mutta jotka yöllä, tulipalon hohteessa
kuulostivat päihtyneiden ihmissyöjien synkiltä juomalauluilta.

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" sanoi Maurice unohtaen, että Jumala
oli poistettu käytännöstä.

Ja hän asteli eteenpäin otsa hiessä.

Lorin katseli hänen käyntiään ja mutisi hampaittensa välistä:

    "Jos rakkaus meidät vain valtaansa saa,
     niin järkevyys hyvästit heittää."

Koko Pariisi näytti vaeltavan niiden tapausten näyttämöä kohti, joista
juuri olemme kertoneet. Mauricen oli pakko tunkeutua krenatööriketjun
ja piirijoukkojen rivistöjen lävitse, sitten tuon aina raivokkaan, aina
valppaan roskaväen yhteensulloutuneiden laumojen halki, joka tällä
aikakaudella juoksi ulvoen näytelmästä näytelmään.

Sitä mukaa kuin Maurice lähestyi taloa, hän raivokkaassa
kärsimättömyydessään kiiruhti askeliaan. Lorin saattoi vaivoin seurata
häntä, mutta hän rakasti häntä liiaksi jättääkseen hänet yksikseen
sellaisena hetkenä.

Kaikki oli melkein lopussa; katoksesta, jonne sotilas oli heittänyt
palavan soihtunsa, oli tuli levinnyt työpajalle, joka oli rakennettu
laudoista siten, että ilma pääsisi vapaasti haihtumaan; tavarat olivat
palaneet; itse rakennus alkoi palaa.

"Voi, hyvä Jumala!" sanoi Maurice itsekseen, "jos hän olisi tullut
takaisin, jos hän olisi jossakin huoneessa, joka on liekkien
piirittämä, ja odottaisi minua, huutaisi minua!..."

Ja puoleksi mielipuolena tuskasta, uskoen kernaammin, että se nainen,
jota hän rakasti, oli hullu kuin petturi, syöksyi Maurice pää kumarassa
ovea kohti, jonka hän vilaukselta erotti savun keskeltä.

Lorin seurasi häntä yhä; hän olisi seurannut häntä helvettiin.

Katto paloi, tuli alkoi levitä portaisiin.

Läähättäen tarkasti Maurice ensin salin, Genevièven huoneen,
Maison-Rougen ritarin huoneen, käytävät ja huusi tukahtuvalla äänellä:

"Geneviève! Geneviève!"

Kukaan ei vastannut.

Tullessaan takaisin ensimmäiseen huoneeseen näkivät ystävykset
tulenkielekkeiden alkavan tunkea ovesta. Välittämättä Lorinin huudoista
ja viittauksista käyttää ikkunaa lähti Maurice liekkien keskelle.

Sitten hän juoksi päärakennukseen, harppasi pysähtymättä halki pihan,
joka oli täynnä särjettyjä huonekaluja, pääsi ruokahuoneeseen, Dixmerin
salonkiin, kemisti Morandin työhuoneeseen; kaikki nämä olivat täynnä
savua, pirstaleita, ikkunalasinsiruja; tuli oli juuri levinnyt tähänkin
talonosaan ja alkoi tuhota sitä.

Maurice teki samoin kuin paviljongissakin. Hän ei jättänyt ainoatakaan
huonetta tutkimatta, ainoatakaan käytävää juoksematta sen päästä
päähän. Hän astui alas kellareihin saakka. Ehkä oli Geneviève tulipaloa
paetessaan hakenut sieltä suojaa.

Ei ketään.

"Tuhat tulimmaista!" sanoi Lorin, "näethän hyvin, ettei täällä
saattaisi kestää muut kuin salamanterit, etkä sinä etsi kuitenkaan tätä
tarunomaista eläintä. Lähde pois; kyselemme, kuulustelemme saapuvilla
olevia; ehkä on joku nähnyt hänet."

Olisi tarvittu monen miehen yhtyneet voimat viemään Maurice talosta
ulos. Toivo veti hänet mukanaan hiuskarvallaan.

Silloin he alkoivat kysellä; he tutkivat ympäristön, pysäyttivät
ohikulkevat naiset, tarkastivat lehtokujat, mutta tuloksettomasti.
Kello oli yksi aamulla; Maurice oli jättiläisvoimistaan huolimatta
väsymyksen murtama: viimein hän lakkasi juoksemasta, kapuamasta,
alituisesti riitelemästä väkijoukon kanssa.

Ajuri ajoi ohi. Lorin pysäytti hänet.

"Rakas veli", sanoi hän Mauricelle, "me olemme tehneet kaiken sen, mikä
on ollut inhimillisesti mahdollista löytääksemme jälleen Genevièvesi;
olemme uupuneet pilalle, kärventyneet ruskeiksi, meitä on mukiloitu
hänen vuokseen. Olkoon Cupido miten vaativainen hyvänsä, ei hän voi
vaatia enempää mieheltä, joka on rakastunut, eikä ainakaan mieheltä,
joka ei ole rakastunut; nouskaamme rattaille ja lähtekäämme kumpikin
kotiin."

Maurice ei vastannut mitään, vaan alistui. Saavuttiin Mauricen ovelle
kummankaan ystävyksen vaihtamatta sanaakaan.

Mauricen juuri astuessa rattailta he kuulivat Mauricen asunnon ikkunan
sulkeutuvan.

"Kas, hyvä!" sanoi Lorin, "sinua odotettiin, minä voin olla
rauhallisempi. Kolkutapas nyt ovelle!"

Maurice kolkutti, ovi avautui.

"Hyvää yötä!" sanoi Lorin, "odota minua huomenaamuna, niin lähdetään
ulos".

"Hyvää yötä", sanoi Maurice koneellisesti.

Ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

Portaiden ensi askelmilla hän kohtasi kotiapulaisensa.

"Voi, kansalainen Lindey", huudahti tämä, "kuinka levottomiksi te
olette meidät tehnyt!"

Sana _meidät_ hämmästytti Mauricea.

"Teidätkö?" sanoi hän.

"Niin, minut ja sen pienen rouvan, joka teitä odottaa."

"Pienen rouvan!" toisti Maurice, jonka mielestä oli huonosti valittu
hetki jonkun entisen ystävättären muistuttaa häntä; "teit hyvin kun
ilmoitit sen; minä menen nukkumaan Lorinin luo".

"Voi, mahdotonta; hän oli ikkunassa, hän näki teidän nousevan ajurin
rattailta, hän huudahti: Kas tuossa hän on."

"Ah, mitä se minua liikuttaa, tietääkö hän minun tulleen; minulla ei
ole halua rakastaa. Lähde sisälle ja sano tuolle naiselle, että hän on
erehtynyt."

Kotiapulainen teki jo liikkeen totellakseen, mutta pysähtyikin.

"Voi, kansalainen", sanoi hän, "te olette väärässä: pikku rouva oli jo
hyvin surullinen, minun vastaukseni saattaa hänet vallan epätoivoon".

"Mutta kuka tämä rouva siis lopulta on?"

"Kansalainen, minä en ole nähnyt hänen kasvojaan; hän on kääriytynyt
vaippaan ja itkee; siinä kaikki mitä tiedän."

"Hän itkee!" sanoi Maurice.

"Niin, mutta hyvin hiljaa, tukahduttaen nyyhkytykset."

"Hän itkee", toisti Maurice. "Maailmassa on siis olemassa joku, joka
rakastaa minua niin paljon, että tulee siinä määrin levottomaksi minun
poissaolostani?"

Ja hän lähti hitaasti portaita ylös kotiapulaisensa perässä.

"Täällä hän on, kansatar, täällä hän on!" huusi tämä syöksyen
huoneeseen.

Maurice astui sisään hänen jäljessään.

Hän näki silloin salin nurkassa vavahtelevan muodon, joka peitti
kasvonsa pielusten alle, naisen, jota olisi luullut kuolleeksi, ellei
hän olisi vavahdellut kouristuksentapaisesti vaikeroiden.

Hän viittasi kotiapulaista poistumaan.

Tämä totteli ja sulki oven.

Silloin Maurice riensi nuoren naisen luo, joka kohotti päätänsä.

"Geneviève", huudahti nuori mies, "Geneviève minun luonani! Olenko minä
hullu, hyvä Jumala?"

"Ei, teillä on koko järkenne tallella, hyvä ystävä", vastasi nuori
nainen. "Minä olen luvannut kuulua teille, jos te pelastatte
Maison-Rougen ritarin. Te olette pelastanut hänet, minä olen tässä!
Minä odotin teitä."

Maurice käsitti näiden sanojen merkityksen väärin; hän peräytyi askelen
ja katsellen nuorta naista sanoi lempeästi:

"Geneviève, Geneviève, te ette siis rakastakaan minua?"

Genevièven katse verhoutui kyyneliin; hän käänsi pois päänsä ja
nojautuen sohvan selkämykseen puhkesi nyyhkytyksiin.

"Voi", sanoi Maurice, "näettehän, ettette rakasta minua enää, ettekä
te ainoastaan ole lakannut rakastamasta, Geneviève, vaan vieläpä
te tunnette minua kohtaan jonkinlaista vihaa, koska olette noin
epätoivoinen."

Mauricen viime sanoissa oli ollut niin paljon kiihtymystä ja tuskaa,
että Geneviève nousi jälleen seisomaan ja tarttui hänen käteensä.

"Hyvä Jumala", sanoi hän, "sekin mies, jonka luulin parhaimmaksi, on
siis aina vain itsekäs!"

"Itsekäs, Geneviève, mitä te sillä tarkoitatte?"

"Mutta ettekö te sitten käsitä, että minä kärsin? Mieheni pakolaisena,
veljeni henkipattona, taloni liekeissä, kaikki tämä yhden yön kuluessa,
ja sitten tämä kauhea kohtaus teidän ja ritarin välillä!"

Maurice kuunteli ihastuneena, sillä hulluimmallekin intohimojen orjalle
oli mahdotonta olla myöntämättä, että sellaiset yhteen kasaantuneet
kiihtymyksen aiheet saattavat johtaa sellaisen tuskan valtaan kuin
missä Geneviève oli.

"Niin, te olette tullut, kas siinä te olette, minä pidän teidät, te
ette enää jätä minua."

Geneviève vavahti.

"Minne minä olisin mennyt?" sanoi hän katkerasti. "Onko minulla
turvapaikkaa, suojaa, suojelijaa, muuta kuin se, joka on määrännyt
hinnan suojeluksestaan? Voi, Maurice, raivoissani ja hulluna minä
astuin Neuf-sillan yli, ja kävellessäni minä pysähdyin nähdäkseni
tumman veden kohisevan siltakaarien kulmissa; se veti minua puoleensa,
se lumosi minut. 'Tuolla on sinua varten, naisrukka', sanoin itselleni,
'tuolla on suoja; tuolla on lepo, jota ei häiritä; tuolla on unohdus'."

"Geneviève, Geneviève!" huudahti Maurice, "te sanoitte noin?... Mutta
te ette siis rakastakaan minua?"

"Minä sanoin siten", vastasi Geneviève hiljaa; "minä sanoin siten ja
tulin".

Maurice hengähti syvään ja vaipui polvilleen.

"Geneviève", kuiskasi hän, "älkää itkekö enää! Lohduttautukaa kaikkien
onnettomuuksienne jälkeen, koska te kerran rakastatte minua. Geneviève,
taivaan nimessä, sanokaa minulle, ettei minun uhkausteni kiivaus tuonut
teitä tänne! Sanokaa minulle, että siinäkin tapauksessa, ettette olisi
nähnyt minua tänä iltana, että kun olisitte jäänyt yksin, eriksenne,
ilman turvapaikkaa, te olisitte tullut tänne, ja ottakaa vastaan vala,
jonka vannon teille, vala, joka päästää teidät siitä valasta, jonka
pakotin teidät tekemään!"

Geneviève loi nuoreen mieheen katseen, joka kuvasti sanomatonta
kiitollisuutta.

"Jalosydäminen!" sanoi hän. "Oi, hyvä Jumala, minä kiitän sinua, hän on
jalosydäminen!"

"Kuulkaa, Geneviève", sanoi Maurice, "Jumala, joka täällä karkoitetaan
pois temppeleistään, mutta jota ei voida kartoittaa pois meidän
sydämistämme, jonne hän on istuttanut rakkauden, Jumala on tehnyt
tämän illan ulkonaisesti synkäksi, mutta pohjaltaan iloa ja onnea
säteileväksi. Jumala on johtanut teidät minun luokseni, Geneviève,
hän on laskenut teidät minun käsivarsilleni, hän puhuu teille minun
henkäykseni kautta. Jumala tahtoo viimein korvata tällä tavoin kaikki
ne kärsimykset, jotka olemme kestäneet, kaikki ne hyveet, joita olemme
harjoittaneet taistellessamme tätä rakkautta vastaan, joka näytti
väärältä, ikäänkuin voisi tunne, joka niin kauvan oli puhdas ja aina
niin syvä, olla rikos. Älkää siis itkekö enää, Geneviève! Geneviève,
antakaa minulle kätenne! Tahdotteko olla veljen luona, tahdotteko,
että tämä veli suutelee kunnioittaen teidän hameenne lievettä, poistuu
kädet ristissä ja astuu kynnyksen yli kääntämättä päätään? Hyvä on,
sanokaa sana, tehkää viittaus, niin näette minun poistuvan, ja niin
jäätte yksin, vapaaksi ja turvaan, kuten neitsyt kirkkoon. Mutta jos,
jumaloimani Geneviève, te päinvastoin tahdottekin muistella, että olen
rakastanut teitä niin paljon, että olen ollut vähällä siihen kuolla,
että minä tämän rakkauden vuoksi, jonka te voitte tehdä kohtalokkaaksi
tai onnekkaaksi, olen pettänyt puoluelaiseni, että omissa silmissäni
olen tehnyt itseni inhottavaksi ja arvottomaksi, tahdotteko ajatella
kaikkea sitä onnea, jonka tulevaisuus on meille varannut, sitä voimaa
ja tarmoa, joka sisältyy meidän nuoruuteemme ja rakkauteemme ja jolla
me puolustamme onneamme ketä hyökkääjää vastaan hyvänsä! Oi, Geneviève,
sinä olet hyvä enkeli, tahdotko, sano, tahdotko tehdä miehen niin
onnelliseksi, ettei hän enää sure elämää, ettei hän halua ikuista
autuutta? Siinä tapauksessa, sen sijaan, että työntäisit minut pois,
hymyile minulle, Genevièveni, anna minun painaa kätesi sydäntäni
vasten, taivu sen puoleen, joka haluaa sinua koko voimallaan, kaikilla
toiveillaan, koko sielustaan; Geneviève, minun rakkauteni, minun
elämäni, Geneviève, älä ota takaisin valaasi."

Nuoren naisen sydän keventyi näistä lempeistä sanoista: rakkauden
kaiho, hänen entisten kärsimystensä tuottama väsymys veivät hänen
voimansa; kyyneleet eivät enää kihonneet silmiin, ja kuitenkin
kohottivat nyyhkytykset hänen polttavaa rintaansa.

Maurice käsitti, ettei Genevièvellâ enää ollut rohkeutta vastustaa,
ja otti hänet syliinsä. Silloin Geneviève antoi päänsä vaipua hänen
olkapäällensä ja hänen pitkä tukkansa pääsi valloilleen hänen
rakastajansa palaville poskille.

Samassa tunsi Maurice Genevièven rinnan paisuvan, kuten laineet
nousevat vielä myrskyn jälkeen.

"Voi, sinä itket, Geneviève", sanoi hän syvästi murheissaan, "sinä
itket! Voi, rauhoitu! Ei, ei, milloinkaan en minä osta rakkautta
halveksittavan tuskan hinnalla. Ei milloinkaan minun huuliani tahraa
suudelma, jonka ainoakin katumuksen kyynel myrkyttäisi!"

Ja hän päästi käsivarsiensa elävän renkaan irti, hän loitonsi otsansa
Genevièven otsasta ja kääntyi hitaasti.

Mutta heti, tuollaisen vastavaikutuksen kautta, joka on
puolustautuvalle naiselle niin luonnollinen, koska hän
puolustautuessaankin haluaa, kietoi Geneviève Mauricen kaulaan
vapisevat kätensä, syleili häntä kiihkeästi ja painoi vasta
tyrehtyneestä kyynelvuodosta vielä kylmän ja kostean poskensa nuoren
miehen palavaa poskea vasten.

"Oi", sopersi hän, "älä hylkää minua, Maurice, sillä minulla ei ole
maailmassa muuta kuin sinä".

Seuraava päivä




VII

Seuraava päivä


Kaunis auringonpaiste pilkisti vihreiden kaihtimien lävitse kullaten
niiden kolmen ison ruusun lehdet, jotka puulaatikoissaan olivat
Mauricen ikkunalla.

Nämä kukat, jotka olivat silmälle sitä arvokkaammat, kun niiden
vuodenaika jo alkoi olla ohi, täyttivät tuoksullaan pienen
kivipermantoisen ruokasalin, josta loisti puhtaus ja jossa
säästeliäästi, mutta soreasti katetun pöydän ääressä istuivat Geneviève
ja Maurice.

Ovi oli kiinni, sillä pöydällä oli kaikki, mitä ruokailijat
tarvitsivat. He olivat tietenkin sanoneet toisillensa:

"Me olemme itse pöytäpalvelijoina."

Viereisessä huoneessa saattoi kuulla kotiapulaisen liikkuvan
touhukkaana kuin Phaidran silmänpalvelija. Kesän viimeisten kauniiden
päivien lämpö ja valo tunkeutui puoliavoimien sälekaihtimien raoista ja
pani auringon hyväilemien ruusupensaiden lehdet kimaltelemaan kullan-
ja smaragdin värisinä.

Geneviève pudotti lautaselleen sormissaan pitelemänsä kultaisen
hedelmän ja uneksivana, hymyillen ainoastaan huulillaan, hänen suurten
silmiensä katsellessa surumielisen kaihoovina, hän jäi istumaan
vaiteliaana, velttona, tylsänä, vaikkakin rakkauden auringosta eloisana
ja onnellisena, kuten nämä kauniit kukat taivaan auringosta.

Pian hänen silmänsä hakivat Mauricen silmät ja löysivätkin ne häneen
kohdistettuina: hänkin katseli huumaantuneena ja uneksi.

Silloin hän laski pehmeän ja valkoisen käsivartensa nuoren miehen
olkapäälle, joka vavahti; sitten hän nojasi siihen päänsä niin
luottavasti ja vapaasti, että pelkkä rakkaus ei siihen kykene.

Geneviève katseli häntä puhumatta ja punastui katsellessaan.

Mauricen ei tarvinnut muuta kuin hieman taivuttaa päätänsä painaakseen
huulensa rakastajattarensa puoliavonaisille huulille.

Hän taivutti päänsä; Geneviève kalpeni, ja hänen silmänsä sulkeutuivat
kuin kukkasen terälehdet, joka peittää kupunsa valon säteiltä.

Täten he olivat uinuneina tuohon harvinaiseen onnellisuuteen, kun
soittokellon terävä ääni sai heidät värähtämään.

He irtautuivat toinen toisestaan.

Kotiapulainen astui sisään ja sulki oven salaperäisenä.

"Siellä on kansalainen Lorin", sanoi hän.

"Ah, tuo rakas Lorin", sanoi Maurice; "menen lähettämään hänet pois.
Suo anteeksi, Geneviève."

Geneviève pysäytti hänet.

"Lähetätte ystävänne pois, Maurice", sanoi hän; "kelpo ystävän, joka
on teitä lohduttanut, auttanut, tukenut? Ei, minä en tahdo karkoittaa
sellaista ystävää talostanne enempää kuin sydämestännekään; astukoon
hän sisään, Maurice, astukoon sisään!"

"Kuinka, sallitteko te...?" sanoi Maurice.

"Minä tahdon", sanoi Geneviève.

"Voi, te olette siis huomannut, etten minä rakasta teitä kylliksi",
huudahti Maurice ihastuksissaan tästä hienotunteisuudesta, "ja teitä
olisi palvottava".

Geneviève tarjosi nuorelle miehelle punastuvan otsansa; Maurice avasi
oven, ja sisään astui Lorin, kauniina kuin päivä puolimyskikeikarin
puvussaan. Huomatessaan Genevièven hän hämmästyi, minkä jälkeen seurasi
kunnioittava tervehdys.

"Tule, Lorin, tule", sanoi Maurice, "ja katsele rouvaa. Sinut on syösty
valtaistuimeltasi, Lorin: nyt on olemassa eräs, jonka asetan sinun
edellesi. Olisin antanut henkeni sinun puolestasi; hänen vuoksensa,
siinä ei sinulle ole mitään uutta, Lorin, hänen vuoksensa olen antanut
kunniani."

"Madame", sanoi Lorin vakavana, mikä todisti hänen olevan syvästi
liikutetun, "minä koetan rakastaa Mauricea enemmän kuin te, jotta hän
ei kokonaan lakkaisi rakastamasta minua".

"Istukaa, hyvä herra", sanoi Geneviève hymyillen.

"Niin, istu", sanoi Maurice, joka oikealla kädellään puristi ystävänsä
ja vasemmalla rakastajattarensa kättä; täten hänen sydämensä täytti
koko se onni, mitä ihminen voi maan päällä tavoitella.

"Sinä et siis enää tahdo kuolla? Sinä et enää halua antaa tappaa
itseäsi?"

"Kuinka niin?" kysyi Geneviève.

"Voi, hyvä Jumala", sanoi Lorin, "miten epävakainen eläin ihminen
on, ja kuinka oikeassa filosofit ovatkaan halveksiessaan hänen
kevytmielisyyttänsä. Tuossa on yksi, uskotteko sen, madame, joka eilen
illalla tahtoi hypätä veteen, joka selitti, ettei tässä maailmassa
enää ollut hänelle mahdollista löytää onnea; ja nyt minä löydän hänet
tänä aamuna hilpeänä, iloisena, hymy huulillaan, onni otsallaan, elämä
sydämessään, hyvin katetun pöydän ääressä; tosin hän ei syö, mutta se
ei todista hänen olevan sen vähemmän onnellisen."

"Kuinka", sanoi Geneviève, "tahtoiko hän tehdä kaiken tuon?"

"Kaiken sen, ja vielä paljon muutakin; minä kerron sen teille
myöhemmin; mutta tällä haavaa minulla on kova nälkä; se on Mauricen
vika, sillä hän pani minut juoksemaan Saint-Jacques-kaupunginosan
pitkin ja poikin eilen illalla. Sallikaa minun hyökätä teidän
aamiaisenne kimppuun, johon ette kumpainenkaan ole koskenutkaan."

"Hän on tosiaan oikeassa!" huudahti Maurice iloisena kuin lapsi;
"syökäämme aamiaista. Minä en ole syönyt, ettekä tekään, Geneviève."

Hän tarkasti Lorinin katsetta mainitessaan tämän nimen; mutta Lorinin
kasvot eivät värähtäneetkään.

"Kas, sinä olet siis arvannut, että se on hän?" kysyi Maurice.

"Totta helkkarissa!" vastasi Lorin leikaten itselleen ison viipaleen
punaisen ja valkoisen kirjavaa kinkkua.

"Minulla on myöskin nälkä", sanoi Geneviève ojentaen lautasensa.

"Lorin", sanoi Maurice, "minä olin eilen illalla sairas".

"Sinä olit enemmän kuin sairas, sinä olit hullu."

"No niin, minä luulen, että sinä olet sen sijaan kipeä tänä aamuna."

"Kuinka niin?"

"Sinä et ole vielä sepittänyt runoja."

"Ajattelin juuri niitä tehdä.

    "Seurassa kun sulotarten,
    Phoibos lyyraa soittelee,
    lyyran hukkaa matkan varteen,
     Venusta jos seurailee."

"Hyvä! Onhan siinä nelisäkeinen runo siinäkin", sanoi Maurice nauraen.

"Ja sinun on tyydyttävä siihen, koska meidän on ryhdyttävä
keskustelemaan vähemmän hauskoista asioista."

"Mitä nyt taas on tapahtunut?" kysyi Maurice levottomana.

"Minä olen ensi kerralla vartiossa Conciergerien vankilassa."

"Conciergeriessä!" sanoi Geneviève; "kuningatarta vartioimassa?"

"Kuningatarta... luulenpa niin, madame."

Geneviève kalpeni; Maurice rypisti kulmiaan ja antoi Lorinille merkin.

Tämä leikkasi itselleen uuden viipaleen kinkkua, kahta vertaa suuremman
kuin edellisen.

Kuningatar oli todella viety Conciergerien vankilaan, jonne nyt aiomme
seurata häntä.




VIII

Conciergerien vankila


Change-sillan ja Fleurs-rantakadun kulmassa kohoavat Ludvig Pyhän
vanhan palatsin jäännökset. Ennen muita nimitettiin tätä Palatsiksi,
kuten Roomaa sanottiin Kaupungiksi, ja se on yhä säilyttänyt tämän
ylhäisen nimensä, vaikka ainoat kuninkaat, jotka siinä asuvat, ovat
kirjureita, tuomareita ja riitapuolia.

Tämä oikeuspalatsi on suuri ja synkkä rakennus, joka herättää enemmän
pelkoa kuin rakkautta ankaraa oikeuden jumalatarta kohtaan. Siellä
näkee ihmiskoston kaikki välineet ja tunnusmerkit koottuina ahtaaseen
tilaan. Täällä ovat salit, joissa syytetyt säilytetään; tuonnempana
salit, joissa heidät, tuomitaan; alempana komerot, jonne heidät
teljetään tuomittua; ovella on pieni aukio, jossa heidät merkitään
punaisella, häpeällisellä raudalla; sadanviidenkymmenen askelen päässä
edellisestä on toinen suurempi aukio, jossa heidät tapetaan, toisin
sanoen Grève-tori, jossa saatetaan päätökseen se, mitä palatsissa on
pantu alulle.

Oikeudella on, kuten huomataan, kaikki käsillä.

Koko tämä rakennusryhmä, jonka surulliset, harmaat, pienillä
ristikkoikkunoilla varustetut osat liittyvät toinen toiseensa, jonka
ammottavat holvikaaret muistuttavat Lunettes-rantakadun varrella olevia
ristikko-ikkunaisia luolia, on Conciergerie.

Tässä vankilassa on komeroita, joita Seinen vesi kostuttaa mustalla
liejullaan; siinä on salaperäisiä uloskäytäviä, jotka muinoin johtivat
virtaan ne uhrit, jotka tahdottiin saada häviämään.

Vuonna 1793 oli Conciergerie, mestauslavan väsymätön muonanhankkija,
täpösen täynnä vankeja, joista yhdessä tunnissa tehtiin
kuolemaantuomittuja. Tällä aikakaudella oli Ludvig Pyhän vanha vankila
todellakin kuoleman majatalo.

Porttien holvikaarien alla kiikkui öisin punainen lyhty, tämän tuskien
paikan kaamea merkki.

Sen päivän edellisenä iltana, jolloin Maurice, Lorin ja Geneviève
söivät yhdessä aamiaista, oli kumea jyrinä tärisyttänyt rantakadun
kivitystä ja vankilan ikkunoita; sitten oli jyrinä lakannut tultuaan
suippokaarisen portin kohdalle; santarmit olivat kolkuttaneet porttia
sapeliensa kahvoilla, tämä portti oli avautunut, ajoneuvot olivat
ajaneet pihaan, ja kun ovi oli kääntynyt kiinni saranoillaan, kun
salvat olivat kitisseet, oli nainen noussut vaunuista.

Heti nielaisi hänet ammollaan auki oleva ovi. Kolme neljä uteliasta
päätä, jotka olivat lähestyneet tarkastaakseen vankia ja ilmestyneet
puolivarjoon, sukelsi taas pimeyteen; sitten kuului muutama epähieno
naurunremahdus ja muutamia karkeita jäähyväisiä, joita vaihtavat miehet
poistuivat näkymättä, vaikka heidän puheensa kuuluikin.

Nainen, joka oli tällä tavoin tuotu, oli jäänyt ensimmäisen pikkuportin
sisäpuolelle santarmien kanssa; hän huomasi täytyvän astua sisään
toisesta, mutta unohti, että mennessä pikkuportista on samalla kertaa
nostettava jalkaa ja taivutettava päätä, sillä alhaalla on kynnys ja
ylhäällä kamana.

Vanki, joka varmaankaan ei vielä ollut hyvin tottunut vankiloiden
rakenteeseen, vaikka olikin asunut niissä jo kauvan, unohti taivuttaa
päätänsä ja löi otsansa rajusti rautatankoon.

"Sattuiko kipeästi, kansatar?" kysyi eräs santarmeista.

"Mikään ei tee minuun enää nykyään kipeätä", vastasi hän rauhallisesti.

Ja hän astui ovesta päästämättä valitusta, vaikka silmäkulmien
yläpuolella näkyi melkein verinen jälki, jonka rautatangon kosketus oli
aikaansaanut.

Pian tuli näkyviin vankilanpäällikön nojatuoli, joka herätti vankien
silmissä enemmän kunnioitusta kuin kuninkaan valtaistuin hovimiesten
silmissä, sillä vankilanpäällikkö on armonosoitusten jakelija;
kaikki armonosoitukset ovat vangille tärkeät; usein muuttaa pienikin
suosionosoitus hänen synkän taivaansa valoisaksi.

Asetuttuaan istumaan nojatuoliinsa ei vankilanpäällikkö Richard oman
tärkeytensä tunnossa ollut siitä noussut huolimatta rautaristikkojen
äänistä ja ajoneuvojen jyrinästä, jotka ilmoittivat hänelle uuden
vieraan; vankilanpäällikkö Richard otti nuuskaa, katsahti vankiin,
avasi hyvin suuren vankiluettelon ja kastoi kynän pieneen mustapuiseen
mustepulloon, jonka musteessa, vaikka se olikin reunoilta kovettunutta,
keskellä vielä oli kosteata sakkaa, kuten tulivuoren aukon keskellä
aina on hiukan sulaa ainetta.

"Kansalainen vankilanpäällikkö", sanoi saattovartion päällikkö, "laita
meille ote vankiluettelosta ja vilkkaasti, sillä meitä odotetaan
kärsimättömästi Kommuunissa".

"No, se ei kauvan kestä", sanoi vankilanpäällikkö kaataen
mustepulloonsa muutamia viinitippoja, jotka olivat jääneet lasin
pohjaan; "minun käteni on sitä varten tehty, Luojan kiitos! Nimesi ja
etunimesi, kansatar?"

Ja kostuttaen kynänsä tilapäiseen musteeseen, hän valmistautui
kirjoittamaan alapäähän sivua, jonka seitsemän kahdeksasosaa jo oli
täyteen kirjoitettu, uuden tulokkaan henkilötiedot; sillä aikaa
kun kansatar Richard, hyväntahtoisen näköinen vaimo, seisten hänen
tuolinsa takana, tarkasteli melkein kunnioittavan hämmästyneenä tätä
hänen miehensä kuulustelemaa naista, joka näytti samalla haavaa niin
surulliselta, niin jalolta ja niin rohkealta.

"Marie Antoinette Johanna Josefa, Lothringin herttuatar", vastasi vanki,
"Itävallan arkkiherttuatar, Ranskan kuningatar".

"Ranskan kuningatar?" toisti vankilanpäällikkö nousten hämmästyneenä
seisomaan tuolinsa käsinojan varaan.

"Ranskan kuningatar", toisti vanki samalla äänensävyllä. "Toisin sanoen
Capetin leski", sanoi saattovartion päällikkö.

"Kumpi näistä kahdesta nimestä on minun kirjoitettava? kysyi
vankilanpäällikkö.

"Kumman vain haluat, kunhan kirjoitat nopeasti", sanoi saattovartion
päällikkö.

Vankilanpäällikkö painui istumaan nojatuoliinsa, ja hiukan vapisevin
käsin hän kirjoitti luetteloonsa ne etunimet, sen nimen ja sen arvon,
jonka vanki oli ilmoittanut; tämän kirjoituksen muste näyttää vielä
tänä päivänä punertavalta luettelossa, jonka arvokkaimman osan lehtiä
vallankumousajan vankilan rotat ovat nakerrelleet.

Richardin vaimo seisoi yhä miehensä nojatuolin takana; kuitenkin oli
uskonnollisen säälin tunne pannut hänet ristimään kätensä.

"Ikänne?" jatkoi vankilanpäällikkö.

"Kolmekymmentäseitsemän vuotta ja yhdeksän kuukautta", vastasi
kuningatar.

Richard ryhtyi uudelleen kirjoittamaan, selosti sitten tarkalleen
tuntomerkit ja teki viimein erikoismuistutukset ja merkinnät.

"Hyvä", sanoi hän, "valmis on".

"Minne vanki viedään?" kysyi saattovartion päällikkö. Richard otti
toisen annoksen nuuskaa ja katsahti vaimoansa.

"Herrainen aika!" sanoi tämä, "meille ei ole etukäteen ilmoitettu,
joten emme tiedä ensinkään..."

"Hae!" sanoi santarmikorpraali.

"Onhan neuvoston huone", virkkoi vaimo.

"Hm, se on kovin suuri", mutisi Richard.

"Sitä parempi! Jos se on suuri, voi siihen helpommin asettaa
vartiomiehet."

"Olkoon neuvoston huone", sanoi Richard; "mutta siinä ei tällä hetkellä
voi asua, koska siinä ei ole vuodetta".

"Se on totta", vastasi vaimo, "sitä minä en ajatellut".

"Pyh!" sanoi muuan santarmeista, "laitetaan sinne vuode huomenna, ja
huomenhan tulee pian".

"Sitäpaitsi voi kansatar viettää tämän yön meidän huoneessamme; eikö
niin, hyvä mieheni?" sanoi Richardin vaimo.

"No niin, entä me sitten?" sanoi vankilanpäällikkö.

"Me emme mene maata; kuten kansalainen santarmi sanoi, on yksi yö pian
vietetty".

"Saattakaa siis kansatar minun huoneeseeni", sanoi Richard.

"Sillä välin te laitatte valmiiksi meidän kuittimme, eikö niin?"

"Löydätte sen tullessanne takaisin."

Richardin vaimo otti kynttilän, joka paloi pöydällä, ja lähti
ensimmäisenä.

Marie Antoinette seurasi häntä sanomatta sanaakaan, rauhallisena ja
kalpeana kuin aina; kaksi ovenvartijaa, joille Richardin vaimo antoi
merkin, astui jäljessä. Kuningattarelle osoitettiin vuode, johon
Richardin vaimo kiirehti laittamaan puhtaat lakanat. Ovenvartijat
asettuivat oville; sitten ovi suljettiin kaksinkertaiseen lukkoon, ja
Marie Antoinette jäi yksin.

Miten hän tämän yön vietti, sitä ei kukaan tiedä, koska hän oli
kahdenkesken Jumalan kanssa.

Vasta seuraavana aamuna kuningatar saatettiin neuvoston huoneeseen,
joka oli pitkän nelikulmion muotoinen ja jonka ovesta tullaan
Conciergerien käytävään. Se oli pitkin pituuttaan jaettu kahtia
väliseinällä, joka ei ulottunut kattoon asti.

Toinen osasto oli vartiomiesten huone.

Toinen oli kuningatarta varten.

Kumpaakin kammiota valaisi yksi, paksulla rautaristikolla varustettu
ikkuna.

Oven sijasta oli varjostin erottamassa kuningattaren vartijoistaan, ja
se sulki keskellä olevan aukon.

Koko huoneen lattia oli laskettu syrjilleen asetetuista tiiliskivistä.

Seiniä olivat muinoin koristaneet kullatusta puusta tehdyt kehykset,
joista vielä riippui liljakuvioiset seinäpaperien riekaleet.

Vuode, joka oli asetettu vastapäätä ikkunaa, ja tuoli ikkunan vieressä,
siinä koko kuninkaallisen vankilan kalustus.

Astuessaan sisään pyysi kuningatar, että hänelle tuotaisiin hänen
kirjansa ja käsityönsä.

Hänelle tuotiin _Englannin vallankumoukset_, jonka hän oli aloittanut
Templessä, _Nuoren Anacharsiksen matka_ sekä kirjo-ompeluksensa.

Santarmit asettuivat puolestaan asumaan viereiseen osastoon. Historia
on säilyttänyt heidän nimensä, kuten niiden halvimpienkin henkilöiden
nimet, jotka kohtalo liittää suuriin onnettomuuksiin; heihin heijastuu
välähdys sitä valoa, jonka räjähtävä ruuti synnyttää murskatessaan
kuninkaiden valtaistuimet tai kuninkaat itsensä.

Heidän nimensä olivat Duchesne ja Gilbert.

Kommuuni oli määrännyt nämä kaksi miestä, jotka se tunsi hyviksi
isänmaanystäviksi, ja heidän oli jäätävä alituisiksi vartiomiehiksi
kammioonsa aina Marie Antoinetten tuomion langettamiseen saakka: tällä
tavoin toivottiin voitavan välttää sellaisen palveluksen melkein
välttämätön epäsäännöllisyys, joka vaihtuu useita kertoja päivässä, ja
heidät oli tehty hirveässä määrässä vastuunalaisiksi.

Tänä päivänä sai kuningatar näiden molempien miesten keskustelusta,
jonka jokaisen sanan hän kuuli, ellei erikoinen syy pakottanut heitä
hiljentämään ääntään, tiedon tästä toimenpiteestä; hän tuli siitä
samalla kertaa sekä iloiseksi että levottomaksi; sillä, joskin hän
toiselta puolen myönsi näiden miesten olevan hyvin luotettavia, koskapa
heidät oli valittu niin monesta tarjolla olevasta, hän toiselta puolen
ajatteli ystäviensä keksivän useampia tilaisuuksia lahjoa kaksi
tunnettua, alituista vartijaa, kuin sata tuntematonta, jotka sattuma
määräsi ja jotka odottamatta tulivat hänen luoksensa yhdeksi ainoaksi
päiväksi.

Ensimmäisenä yönä oli toinen santarmeista tapansa mukaan tupakoinut
ennen maatapanoaan; tupakansavu tunki väliseinän aukoista ja tuli
piirittämään kuningatarparkaa, jonka herkkyyttä onnettomuus oli
kiihoittanut sen sijaan, että se olisi sitä tylsyttänyt.

Pian hän tunsi savun ja kuvotusta; hänen päätänsä ahdisti painostava
tukehtuminen; mutta uskollisena lannistumattomalle ylpeydelleen hän ei
valittanut ensinkään.

Valvoessaan tuskaisena ja kenenkään häiritsemättä yön hiljaisuutta,
hän luuli kuulevansa jonkinlaista vaikerrusta, joka tuli ulkoapäin;
tämä vaikerrus oli surullinen ja pitkällinen, siinä oli jotakin
turmiotatietävää ja läpitunkevaa kuin tuulen ulvonnassa aukeissa
käytävissä, kun myrsky lainaa ihmisäänen antaakseen eloa luonnonvoimien
intohimoille.

Pian hän huomasi tämän äänen, joka ensin oli saanut hänet vapisemaan,
tämän tuskallisen ja hellittämättömän äänen olevan rantakadulla ulvovan
koiran surullista valitusta. Hän ajatteli heti Black-parkaansa,
jota hän ei ollut muistanut sillä hetkellä kun lähti Templestä
ja jonka äänen hän luuli tuntevansa. Tosiaankin oli koiraparka,
joka liiallisella valppaudellaan oli saattanut emäntänsä turmioon,
lähtenyt alas hänen perässään, seurannut ajopelejä aina Conciergerien
ristikoille saakka; se oli lähtenyt loitommalle vain siksi, että portin
kaksinkertainen rautaterä oli sulkeutuessaan ollut vähällä leikata sen
kahtia.

Mutta pian oli eläinparka palannut ja ymmärrettyään emäntänsä olevan
suljettuna tähän suureen kivihautaan se huusi häntä ulvoen avukseen ja
odotti hyväilevää vastausta kymmenen askelen päässä vartiomiehestä.

Kuningatar vastasi huokaamalla, mikä sai hänen vartijansa heristämään
korviansa.

Mutta kun tämä huokaus oli ainoa ja kun mitään muuta ääntä ei enää
kuulunut Marie Antoinetten huoneesta, tulivat hänen vartijansa pian
taas levollisiksi ja vaipuivat horrostilaansa.

Seuraavana päivänä aamun valjetessa oli kuningatar noussut makuulta
ja pukeutunut. Istuen ristikkoikkunan ääressä, jonka rautatankojen
heikentämä, sinertävä valo lankesi hänen laihtuneille käsilleen, hän
näytti lukevan, mutta hänen ajatuksensa oli hyvin kaukana kirjasta.

Santarmi Gilbert avasi varjostimen puoleksi ja katseli häntä ääneti.
Marie Antoinette kuuli huonekalun kahinan sen taittuessa kokoon ja
hipaistessa permantoa, mutta hän ei kohottanut edes päätänsä.

Hän istui sellaisessa asennossa, että santarmit saattoivat nähdä hänen
päänsä, joka kylpi kokonaan tässä aamuvalossa.

Santarmi Gilbert antoi toverilleen merkin tulla katsomaan hänen
kanssaan aukosta.

Duchesne astui hänen viereensä.

"Katsopas", sanoi Gilbert hiljaa, "kuinka kalpea hän on: sehän on
hirveätä. Hänen punareunaiset silmänsä todistavat hänen kärsivän; voisi
sanoa hänen itkeneen."

"Tiedäthän hyvin", sanoi Duchesne, "ettei Capetin leski koskaan itke;
hän on liian ylpeä siihen".

"Siinä tapauksessa se todistaa hänen olevan sairaan", sanoi Gilbert.

Sitten hän kysyi korottaen äänensä:

"Sanohan, kansatar Capet, oletko sinä sairas?"

Kuningatar nosti silmänsä hitaasti ja hänen katseensa kohdistui
kirkkaana ja kysyvänä näihin molempiin miehiin.

"Minulleko te puhutte, hyvät herrat?" sanoi hän hyvin lempeällä
äänellä, sillä hän oli luullut huomanneensa myötätunnon vivahduksen sen
miehen äänenpainossa, joka oli puhutellut häntä.

"Niin, kansatar, sinulle", virkkoi Gilbert, "ja me kysymme sinulta,
oletko sairas".

"Miksi niin?"

"Koska sinun silmäsi ovat hyvin punaiset."

"Ja kun olet samalla kertaa hyvin kalpea", lisäsi Duchesne.

"Kiitos, hyvät herrat. En, minä en ole ensinkään sairas; olen vain
kärsinyt kovasti tänä yönä."

"Ah niin, sinulla on surusi."

"Ei, hyvät herrat, koska suruni ovat aina samat ja uskonto on opettanut
minua laskemaan ne ristin juureen, eivät suruni aiheuta minulle toisena
päivänä enemmän kärsimyksiä kuin toisenakaan; ei, olen sairas, koska en
ole paljon nukkunut tänä yönä."

"Niin, uusi asunto, vuoteen vaihto", sanoi Duchesne.

"Ja eihän asunto ole kaunis", lisäsi Gilbert.

"Ei se ole sekään, hyvät herrat", sanoi kuningatar pudistaen päätänsä.
"Ruma tai kaunis, asuntoni on minulle yhdentekevä."

"Mikä se sitten on?"

"Mikäkö se on?"

"Niin."

"Pyydän teiltä anteeksi, että sanon sen teille; mutta minua on kovasti
vaivannut tuo tupakan tuoksu, jota herra puhaltaa vielä tällä hetkellä."

Gilbert tupakoi tosiaankin, mikä muuten oli hänen tavallisin
toimituksensa.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän aivan ymmällään sen sävyisyyden
vuoksi, jota kuningatar käytti puhuessaan. "Sekö se on? Miksi et
sanonut sitä, kansatar?"

"Koska en luullut itselläni olevan oikeutta häiritä teidän tapojanne,
hyvä herra."

"Hyvä on, sinua ei enää vaivata, en minä ainakaan", sanoi Gilbert
heittäen pois piippunsa, joka särkyi lattialle; "sillä minä en polta
tämän jälkeen".

Ja hän kääntyi vieden toverinsa mukanaan ja sulkien varjostimen.

"Mahdollista on, että hänen päänsä pannaan poikki, mutta se on
kansakunnan asia se; mutta mitä varten häntä kiusattaisiin, tätä
naista? Me olemme sotilaita emmekä pyöveleitä kuten Simon."

"Mitä sinä nyt teit, toveri, oli hiukan aristokraatin tapaista", sanoi
Duchesne pudistaen päätänsä.

"Mitä sinä sanot aristokraatin tapaiseksi? Sano, selitähän minulle
hiukan tuota seikkaa."

"Minä sanon aristokraatin tapaiseksi kaikkea sitä, mikä kiusaa
kansakuntaa ja tuottaa mielihyvää sen vihollisille."

"Sinun mielestäsi minä siis", sanoi Gilbert, "kiusaan kansakuntaa,
koska en enää aio savustaa Capetin leskeä? Mitä hulluja, minä näetkös",
jatkoi tuo kelpo mies, "minä muistan isänmaalle tekemäni valan ja
korpraalin toimintaohjeet, siinä kaikki. Ja toimintaohjeeni minä
muistan ulkoa: Olla laskematta vankia karkuun, olla laskematta ketään
hänen luokseen, estää kaikki kirjeenvaihto, jonka hän tahtoisi panna
alulle tai ylläpitää, ja kuolla vartiopaikalleni. Siinä kaikki, mitä
olen luvannut ja sen minä pidän. Eläköön kansa!"

"Mitä minä sinulle sanon", virkkoi Duchesne, "sitä en sano siksi, että
minä sitä paheksuisin, päinvastoin; mutta minusta olisi ikävää, että
saattaisit itsesi huonoon huutoon".

"Hiljaa! Joku tulee."

Kuningattarelta ei ollut sanakaan päässyt kuulematta tästä
keskustelusta, vaikka se tapahtuikin hiljaisella äänellä. Vankeus tekee
aistien tarkkuuden kaksinkertaiseksi.

Ääni, joka oli vetänyt molempien vartijoiden huomion puoleensa, lähti
useasta henkilöstä, jotka lähestyivät ovea.

Ovi avautui.

Kaksi kaupunginvirkamiestä astui sisään vankilanpäällikön ja muutamien
ovenvartijoiden saattamina.

"No, missä vanki on?" kysyivät he.

"Hän on tuolla", vastasivat molemmat santarmit.

"Millainen kamari hänellä on?"

"Katsokaa."

Ja Gilbert meni kolkuttamaan varjostinta.

"Mitä te tahdotte?" kysyi kuningatar.

"Kommuuni tulee käynnille, kansatar Capet."

"Tuo mies on hyvä", ajatteli Marie Antoinette, "ja jos minun ystäväni
vain tahtovat..."

"Hyvä on, hyvä on", sanoivat kaupunginvirkamiehet sysäten syrjään
Gilbertin ja astuen kuningattaren luo; "niin paljon muodollisuuksia ei
tarvita".

Kuningatar ei kohottanut päätänsä yhtään, ja hänen
liikkumattomuudestaan olisi saattanut luulla, ettei hän ollut kuullut
eikä nähnyt, mitä juuri oli tapahtunut, ja että hän luuli yhä olevansa
yksin.

Kommuunin valtuusmiehet tarkastelivat uteliaina huoneen kaikki
yksityiskohdat, tutkivat seinäpaneelin, vuoteen, naisten pihalle
avautuvan ikkunan ristikkoraudat, ja kehoitettuaan santarmeja
suorittamaan valvontansa mahdollisimman tarkasti he lähtivät ulos
sanomatta sanaakaan Marie Antoinettelle ja tämän näyttämättä huomanneen
heidän läsnäoloansa.




IX

Hävinneiden askelten sali


Saman päivän iltana, jolloin olemme nähneet kaupunginvirkamiesten
tarkastavan kuningattaren vankilan niin perinpohjaisen huolellisesti,
eräs harmaaseen jakobinitakkiin pukeutunut mies, jonka päätä peitti
paksu musta tukka ja jolla tämän yllä oli sellainen karvalakki,
joka siihen aikaan oli rahvaan keskuudessa yltiöisänmaallisten
merkki, käyskenteli siinä suuressa salissa, jota niin filosofisesti
nimitettiin Hävinneiden askelten saliksi, ja näytti hyvin tarkkaavasti
katselevan meneviä ja tulevia, tämän salin tavallista asujamistoa,
joka oli suuresti lisääntynyt tähän aikaan, jolloin oikeudenkäynnit
olivat saavuttaneet suuremman merkityksen ja jolloin käytiin
käräjiä riidelläkseen vain päästään pyöveliä vastaan ja kansalaisen
Fouquier-Tinvillen, tämän väsymättömän hankkijan, kanssa.

Mies, jonka kuvan olemme juuri piirtäneet, oli asettunut erittäin hyvää
makua todistavaan asentoon. Yhteiskunta oli tähän aikaan jakautunut
kahdeksi luokaksi, lampaiksi ja susiksi; toiset tietysti pelkäsivät
toisia, koska toinen puoli yhteiskuntaa söi toisen puolen.

Tämä juro käyskentelijä oli pientä kokoa; hän heilutteli mustassa ja
likaisessa kädessään sellaista sauvaa, jota nimitettiin perustuslaiksi;
tosin olisi tätä kauheata asetta heiluttava käsi tuntunut varsin
pieneltä jokaisesta, joka olisi tämän oudon merkkihenkilön suhteen
huvikseen ryhtynyt näyttelemään inkvisiittorin osaa, kuten tämä itse
oli tehnyt toisten silmissä; mutta kukaan ei olisi mitenkään uskaltanut
ryhtyä tutkimaan miestä, jonka ulkonäkö oli niin hirveä.

Täten herättäen huomiota sai tämä karttumies suurta levottomuutta
aikaan eräissä nurkkakirjuriryhmissä, jotka väittelivät yleisistä
asioista; nämä alkoivatkin mennä yhä pahemmin ja pahemmin, eli paremmin
ja paremmin, riippuen siitä tarkastetuinko kysymystä vanhoilliselta
vai vallankumoukselliselta näkökannalta, Nämä kelpo miehet katselivat
syrjäkulmittain hänen pitkää mustaa partaansa, hänen vihertäviä
silmiään, joita reunustivat kulmakarvat, tuuheat kuin harjat, ja
vapisivat joka kerta kun tämä kauhea isänmaanystävä lähestyi heitä
kävellessään edestakaisin koko Hävinneiden askelten salin päästä päähän.

Tämä kauhu johtui etenkin siitä, että joka kerta kun he olivat
rohjenneet lähestyä häntä tai edes liian tarkkaavaisesti katsella
häntä, oli karttumies kopautellut permantoon raskasta asettaan, joka
sai toisista permantokivistä lähtemään kumean, soinnuttoman, toisista
kimeän, soinnukkaan äänen.

Mutta tätä hirmuista vaikutusta eivät saaneet ainoastaan nämä kelpo
nurkkakirjurit, joista olemme puhuneet ja joita yleisesti nimitettiin
Palatsin rotiksi: sen saivat myöskin kaikki ne eri henkilöt, jotka
tulivat Hävinneiden askelten saliin sen isosta ovesta tai joistakin
sen ahtaista käytävistä; nämä menivät ohitse kiireesti nähdessään
karttumiehen, joka itsepäisesti aina vain taivalsi salin päästä päähän
keksien vähän päästä tekosyyn kajahduttaa karttunsa permantokiviin.

Jos kirjurit olisivat olleet vähemmän kauhuissaan ja kävelijät
selvänäköisempiä, olisivat he varmasti huomanneet isänmaanystävämme,
joka oli oikukas, kuten kaikki omituiset ja äärimmäiset luonteet,
harrastavan erikoisesti muutamia permantopaasia, esimerkiksi niitä,
jotka olivat hyvin lähellä oikeata seinää, ja niitä, jotka olivat
melkein keskellä salia ja antoivat puhtaimman ja raikuvimman äänen.

Lopuksi hän keskitti kiukkunsa vain muutamiin lattiapaasiin, etenkin
niihin, jotka olivat keskellä salia. Hairahtuipa hän vielä hetkiseksi
pysähtymään ja mittailemaan silmillään joitakin välimatkoja. Tosin
tätä hairahdusta kesti vain lyhyen ajan, ja hänen ilmeensä, jossa oli
näkynyt ilon välähdys, muuttui jälleen hurjaksi.

Melkein samalla hetkellä eräs toinen isänmaanystävä — tähän aikaan
ilmeni jokaisen mielipide hänen olemuksestaan ja etenkin hänen
vaatteistaan — melkein samalla hetkellä tuli eräs toinen isänmaanystävä
käytävän ovesta ja vähääkään näyttämättä pelkäävän, kuten muut, tuota
ensimmäistä käyskentelijää suuntasi kulkunsa toisen kävelysuunnan
poikki astuen melkein tasajalkaa hänen kanssaan, joten he puolivälissä
salia kohtasivat toisensa.

Vastasaapuneella oli kuten toisellakin karvalakki, harmaa
jakobinitakki, likaiset kädet ja karttu; lisäksi hänellä oli iso
sapeli, joka kävellessä takoi hänen pohkeitaan; mutta mikä etenkin
saattoi pelkäämään häntä enemmän kuin edellistä, oli, että yhtä
hirvittävä ilme kuin oli edellisellä, oli toisen ilme kavala, vihainen
ja halpamainen.

Vaikkakin nämä molemmat miehet näyttivät olevan aateveljiä ja saman
hengen lapsia, uskalsivat läsnäolijat katsella syrjäkulmittain
nähdäkseen, miten kävisi, ei tosin heidän kohdatessaan, sillä he eivät
astelleet aivan tarkalleen samaa viivaa, vaan heidän lähestyessään
toisiansa. Ensimmäisellä kerralla heidän toiveensa petti: molemmat
isänmaanystävät vain loivat silmäyksen toisiinsa, ja tämä silmäys sai
pienemmän heistä hiukan kalpenemaan; kuitenkin saattoi hänen huultensa
tahdottomasta ilmeestä havaita, ettei tätä kalpenemista aiheuttanut
suinkaan pelko, vaan inho.

Toisella vuorolla isänmaanystävän ilme, joka tähän asti oli ollut
niin tyly, kirkastui kuitenkin, kuin hän olisi tehnyt voimakkaan
ponnistuksen; jonkinlainen hymy, joka yritti olla ystävällinen,
ilmestyi hänen huulilleen, ja hän poikkesi hieman vasemmalle ilmeisesti
aikoen pysäyttää toisen isänmaanystävän.

Melkein keskellä salia he kohtasivat toisensa.

"Kas helkkarissa! Sehän on kansalainen Simon!" sanoi ensimmäinen
isänmaanystävä.

"Minä itse! Mutta mitä sinä haluat minusta, kansalaisesta Simonista? Ja
kuka sinä ensinnäkin olet?"

"Ole olevinasi tuntematta minua!"

"Minä en ensinkään tunne sinua, siitä erinomaisesta syystä, etten
milloinkaan ennen ole sinua nähnyt."

"Mitä vielä! Sinä et siis tunne sitä, jolla on ollut kunnia kantaa
Lamballen päätä?"

Ja nämä sanat, jotka lausuttiin kumean raivokkaasti, syöksyivät
ikäänkuin palavina jakobinitakkisen isänmaanystävän suusta. Simon
vavahti.

"Sinäkö?" sanoi hän. "Sinäkö?"

"Entä sitten, ihmetyttääkö se sinua? Voi, kansalainen, luulin sinun
paremmin tuntevan ystävät, uskolliset!... Sinä tuotat minulle tuskaa!"

"Tekosi oli varsin hyvä", sanoi Simon, "mutta minä en tunne sinua".

"Suurempi etu on pienen Capetin vartioimisesta, silloin on enemmän
näkyvillä; sillä minä tunnen sinut, ja panen sinulle arvoa."

"No kiitoksia!"

"Ei kestä... Sinä olet kävelyllä?"

"Niin, minä odotan erästä... Entä sinä?"

"Minä myöskin."

"Mikä sinun nimesi on? Minä puhun sinusta kerhossa."

"Nimeni on Théodore."

"Ja mikä vielä?"

"Ei mikään, siinä kaikki; eikö se riitä?"

"No täydellisesti... Ketä sinä odotat, kansalainen Théodore?"

"Erästä ystävää, jolle aion tehdä hauskan pikku ilmiannon."

"Tosiaanko? Kerrohan minulle."

"Ilmoitan aristokraattipesän."

"Heidän nimensä?"

"Ei, sitä minä en tosiaankaan voi kertoa muille kuin ystävälleni."

"Sinä olet väärässä; sillä kas tuossa tulee minun ystäväni meitä
kohden, ja luulenpa hänen tuntevan oikeudenkäynnin riittävästi
järjestääkseen sinun asiasi heti paikalla, mitä, häh?"

"Fouquier-Tinville!" huudahti ensimmäinen isänmaanystävä,

"Ei kukaan pienempi, rakas ystävä!"

"No niin, hyvä on."

"Niin, niin, se on hyvä... Hyvä päivää, kansalainen Fouquier."

Kalpeana, rauhallisena, avaten paksujen kulmakarvojen peitossa olevat
silmänsä tapansa mukaan aivan auki, tuli Fouquier-Tinville eräästä
salin sivulla olevasta ovesta luettelo kädessään, paperipinkat
kainalossaan.

"Hyvää päivää, Simon", sanoi hän; "mitä uutta?"

"Paljon asioita. Ensinnäkin Théodoren ilmianto; hän on kantanut
piikissä Lamballen päätä. Esitän hänet sinulle."

Fouquier kohdisti älykkään katseensa isänmaanystävään, jonka tämä
tutkimus sai levottomaksi hermojen uljaasta jännityksestä huolimatta.

"Théodore", sanoi hän. "Kuka on tämä Théodore?"

"Minä", sanoi jakobinitakkinen mies.

"Sinäkö olet kantanut Lamballen päätä?" virkkoi yleinen syyttäjä hyvin
epäilevin ilmein.

"Minä, Saint-Antoine-kadulla."

"Mutta minä tunnen erään, joka ylpeilee siitä", sanoi Fouquier.

"Minä tunnen sellaisia kymmenen", virkkoi kansalainen Théodore
rohkeasti: "mutta kun toiset pyytävät siitä jotakin palkakseen enkä
minä pyydä mitään, toivon minulla olevan etusijan".

Tämä sukkeluus sai Simonin nauramaan ja Fouquierin rypyt siliämään.

"Sinä olet oikeassa", sanoi hän, "ja ellet sinä olekaan sitä tehnyt,
olisi sinun pitänyt tehdä niin. Ole hyvä ja jätä meidät nyt. Simonilla
on minulle jotakin sanottavaa."

Théodore astui syrjemmälle, hyvin vähän loukkautuneena kansalaisen
yleisen syyttäjän suorasukaisuudesta.

"Hetkinen", huusi Simon, "älä lähetä häntä tuolla tavalla pois; kuule
ensin, minkä ilmiannon hän aikoo meille tehdä".

"Vai niin!" virkkoi Fouquier-Tinville hajamielisin elein, "ilmiannonko?"

"Niin, hän ilmiantaa koko pesän", lisäsi Simon.

"Yhtä kaikki, puhu: mistä on kysymys?"

"No, eipä juuri mistään: kansalaisesta Maison-Rougesta ja muutamista
hänen ystävistään."

Fouquier hypähti taaksepäin; Simon kohotti kätensä taivasta kohti.

"Todellako?" sanoivat molemmat yhteen ääneen.

"Ihan todella; haluatteko ottaa heidät kiinni?"

"Heti paikalla; missä he ovat?"

"Olen kohdannut Maison-Rougen Grande-Truanderie-kadulla."

"Erehdyt, hän ei ole Pariisissa", intti Fouquier.

"Minä olen nähnyt hänet, ihan todella."

"Mahdotonta. On pantu sata miestä hänen jäljilleen; ei hän näyttäytyisi
kadulla."

"Juuri hän, hän, hän", sanoi isänmaanystävä, "iso, ruskea mies, yhtä
vahva kuin kolme vahvaa miestä ja parrakas kuin karhu".

Fouquier kohautti halveksien hartioitaan.

"Taaskin typeryys", sanoi hän. "Maison-Rouge on pieni, laiha, eikä
hänellä ole parranhaiventakaan."

Isänmaanystävä antoi hämmästyksissään kätensä vaipua.

"Vähät siitä, hyvä aikomus on yhtä hyvä kuin teko. No niin, Simon,
meidän kahden kesken; pidähän kiirettä, minua odotetaan oikeuden
kansliassa, on mestauskärryjen lähtöaika."

"No niin, ei mitään uutta; lapsi voi hyvin."

Isänmaanystävä käänsi selkänsä siten, ettei näyttäisi tunkeilevaiselta,
mutta niin, että hän saattoi kuulla.

"Lähden pois, jos häiritsen teitä", sanoi hän.

"Hyvästi", sanoi Simon.

"Näkemiin", sanoi Fouquier.

"Sano ystävällesi erehtyneesi", lisäsi Simon.

"Hyvä on, odotan häntä."

Ja Théodore loittoni hiukan ja nojautui karttuunsa,

"Aha, pikku mies voi hyvin", sanoi silloin Fouquier, "entä moraali?"

"Sen saan kivikovaksi, jos tahdon."

"Hän siis puhuu?"

"Kun vain tahdon."

"Luulet, että hän voisi todistaa Antoinetten jutussa?"

"En luule sitä, olen siitä varma."

Théodore nojautui pylvääseen kääntäen katseensa ovea kohti; mutta hänen
silmänsä olivat levottomat, ja kansalaisen korvat olivat sensijaan
kovin höröllään suuren karvalakin alla. Mahdollisesti hän ei nähnyt
mitään, mutta ihan varmasti hän kuuli jotakin.

"Mieti tarkoin", sanoi Fouquier, "älä saata lautakuntaa tekemään
lehmänkäännöstä. Oletko varma, että Capet tulee puhumaan?"

"Hän sanoo kaikki, mitä minä tahdon."

"Onko hän sanonut sinulle sen, mitä me aiomme häneltä kysyä?"

"On sanonut."

"Tuo, mitä sinä kansalainen Simon lupaat, on tärkeätä. Tämä lapsen
tunnustus on äidille kuolettava."

"Siihen minä helkkarissa luotankin."

"Sellaista juttua ei ole vielä nähty niiden tunnustusten jälkeen, jotka
Nero teki Narcissukselle", mutisi Fouquier synkällä äänellä. "Mietipä
vielä kerran, Simon."

"Saattaisi luulla, kansalainen, että sinä pidät minua hölmönä; toistat
minulle aina samaa asiaa. No, kuulehan tämä vertaus: kun panen nahan
veteen, tuleeko se pehmeäksi?"

"En tiedä sitä", sanoi Fouquier.

"Se tulee pehmeäksi. No niin, pieni Capet tulee minun käsissäni yhtä
taipuisaksi kuin mitä pehmein nahka. Minulla on sitävarten omat
menettelytapani."

"Olkoon", virkkoi Fouquier. "Oliko siinä kaikki sanottavasi?"

"Kaikki... Unohdin: tässä on muuan ilmianto."

"Aina vain. Aiot siis rasittaa minua liiaksi tehtävillä?"

"On palveltava isänmaatansa."

Simon esitti yhtä mustan paperilapun, kuin se nahka, josta hän juuri
puhui, mutta varmasti vähemmän taipuisan. Fouquier otti sen ja luki.

"Taaskin kansalaisesi Lorin; sinä vihaat siis kovasti tätä miestä?"

"Näen hänet aina rikkomassa lakia. Eilen illalla hän sanoi: Hyvästi
rouva, eräälle naiselle, joka nyökkäsi hänelle ikkunasta... Huomenna
toivon voivani antaa sinulle pari sanaa toisesta epäiltävästä: tuosta
Mauricesta, joka oli kaupunginvirkamiehenä Templessä punaisen neilikan
jutun aikana."

"Täsmälleen, täsmälleen!" sanoi Fouquier hymyillen Simonille.

Hän ojensi Simonille kätensä ja käänsi selkänsä niin kiireesti, ettei
se todistanut suutarin eduksi.

"Mitä helvettiä tulee minun ilmoittaa täsmälleen? Onhan viety
giljotiinille vähemmästäkin!"

"Oi, kärsivällisyyttä", vastasi Fouquier levollisena; "ei kaikkea voida
tehdä yhdellä kertaa".

Ja hän astui nopein askelin ulos pikkuovesta. Simon etsi silmillään
kansalaistaan Thédorea löytääkseen lohtua hänen seurastaan. Hän ei
nähnyt häntä enää salissa.

Tuskin hän oli astunut ulos läntisestä ristikko-ovesta, kun Théodore
ilmestyi uudelleen erään kirjurinkopin nurkan takaa. Kopin asukas
saattoi häntä.

"Mihin aikaan suljetaan ristikko-ovet?" sanoi Théodore tälle miehelle.

"Kello viideltä."

"Entä mitä tapahtuu täällä sitten?"

"Ei mitään; sali on tyhjä seuraavaan päivään asti."

"Eikö tehdä kierroksia, tarkastuksia?"

"Ei, hyvä herra, meidän kojumme ovat lukossa."

Sanat _hyvä herra_ panivat Théodoren rypistämään kulmiaan; hän katseli
heti epäilevästi ympärilleen.

"Ovatko sorkkarauta ja pistoolit kopissa?" kysyi hän.

"Ovat, maton alla."

"Lähde kotiin... Puheesta toiseen, näytäpäs minulle vielä se
oikeussali, jonka ikkunassa ei ole ristikkoa ja joka on pihalle päin
Dauphine-aukion vieressä."

"Vasemmalla pylväiden välissä, lyhdyn alla."

"Lähde nyt ja pidä hevoset määrätyllä paikalla!"

"Oi, onnea, hyvä herra, onnea ja menestystä...! Luottakaa minuun!"

"Kas nyt on sopiva hetki... kukaan ei näe... avaa kojusi."

"Tehty on, hyvä herra; rukoilen teidän puolestanne."

"Minun puolestani ei tarvitse rukoilla, vaan toisen. Hyvästi!"

Ja luotuaan ympärilleen kaunopuheisen katseen pujahti kansalainen
Théodore niin taitavasti kojun pienen katon alle, että hän hävisi kuin
olisi ollut ovea sulkevan kirjurin varjo.

Tämä arvon kirjuri veti avaimen pois lukosta, otti papereita
kainaloonsa ja poistui avarasta salista yhdessä niiden harvojen
virkamiesten kanssa, jotka kellon lyödessä viisi lähtivät kanslioista
kuin mehiläisten myöhästynyt jälkiparvi.




X

Kansalainen Théodore


Yö oli verhonnut suureen, harmahtavaan vaippaansa tämän äärettömän
salin, jonka onnettoman kaiun tehtävänä on loistella asianajajien
ärtyisiä sanoja ja riitapuolten hartaita, nöyriä pyyntöjä.

Seisten pitkien välimatkojen päässä suorina ja liikkumattomina pimeässä
näyttivät valkoiset pylväät valvovan keskellä salia kuin tämän pyhän
paikan suojelushaamut.

Ainoa ääni, joka kuului tässä pimeässä, oli rottien nakerrus ja
nelistys; ne söivät kirjurien koppeihin jääneitä romupapereita
alettuaan nakertamalla koppien puuta.

Toisinaan kuului myöskin ajopelien kolinaa, joka tunki aina tähän
Themiksen pyhättöön saakka, kuten akateemikko sanoisi, avainten
kalinaa, joka näytti tulevan maan alta; mutta kaikki tämä meteli tuli
kaukaa, eikä mikään saata syvää hiljaisuutta selvemmin havaittavaksi
kuin kaukaiset äänet, samaten kuin ei mikään tee pimeyttä paremmin
huomattavaksi kuin kaukainen valo.

Varmasti olisi pyörryttävä kauhu vallannut sen henkilön, joka tällä
hetkellä olisi uskaltanut Palatsin suunnattomaan saliin; olivathan
Palatsin ulkoseinät vielä punaiset syyskuun uhrien verestä, olivathan
sen portaat samana päivänä nähneet viidenkolmatta kuolemaantuomitun
askelet, ja vain muutama jalanmitta erotti lattiapaadet Conciergerien
vankikomeroista, joissa asui kalvenneita luurankoja.

Kuitenkin kuului heikko narahdus tämän kauhean yön, tämän melkein
juhlallisen pimeyden keskeltä: erään kirjurin kopin ovi avautui
narisevilla saranoillaan, ja muuan varjo, mustempi kuin yön, hiipi
varovaisesti ulos kojusta.

Silloin kosketti tämä raivokas isänmaanystävä, jota kuiskaamalla
nimitettiin herraksi ja joka kovalla äänellä väitti nimensä olevan
Théodore, kevein askelin kuluneita lattiapaasia.

Hänellä oli oikeassa kädessään raskas sorkkarauta, ja vasemmalla hän
kiinnitti vyöhönsä kaksipiippuisen pistoolin.

"Laskin kaksitoista paatta kojusta lähtien", mutisi hän itsekseen;
"katsotaanpa, tässä on ensimmäisen reuna".

Ja koko ajan laskeskellen hän koetteli jalkaterällään sitä kivien
liitoskohdan rakoa, jonka aika tekee yhä tuntuvammaksi.

"Katsotaanpa", mutisi hän pysähtyen, "olenko mitannut oikein, olenko
kyllin vahva ja onko hänellä kylliksi rohkeutta. Ei, kyllä minä tunnen
hänen rohkeutensa riittävästi. Oi, hyvä Jumala, kun minä tartun hänen
käteensä, kun minä sanon hänelle: Madame, te olette pelastunut!..."

Hän pysähtyi kuin olisi sellaisen toiveen paino musertanut hänet.

"Voi", jatkoi hän, "hurjapäinen, järjetön suunnitelma, sanovat toiset
vetäytyen peittojensa alle tai tyytyen maleksimaan lakeijoiksi
pukeutuneina Conciergerien ympärillä; mutta uskaltaakseen he eivät
ajattele, niinkuin minä, pelastaa ei ainoastaan kuningatarta, vaan
vielä ja ennenkaikkea naisen".

"No niin, nyt työhön ja kerratkaamme, mitä on tehtävä!"

"Nostettava paasi, se ei ole mitään; jätettävä reikä auki, siinä
piilee vaara, sillä päivystäjä voi tulla... Mutta päivystäjät eivät
koskaan tule. Epäilyksiä ei synny, sillä minulla ei ole rikostovereita.
Ja kuinka paljon aikaa kuluu sitten niin innokkaalta mieheltä kuin
minulta kävelläkseni synkän käytävän päähän? Kolmessa minuutissa olen
hänen huoneensa alla; seuraavien viiden minuutin kuluessa niinä nostan
sen kiven, joka on hänen uuninsa tulisijana; hän kuulee minun työni,
mutta hänellä on niin paljon voimaa, ettei hän pelästy. Päinvastoin,
hän ymmärtää, että sieltä lähestyy vapauttaja... Häntä vartioi kaksi
miestä; varmasti nämä ryntäävät paikalle..."

"No niin, yhtä kaikki, kaksi miestä", sanoi isänmaanystävä synkästi
hymyillen ja katsellen vuoroin sitä asetta, joka hänellä oli kädessään
ja toista, joka oli vyössä, "kaksi miestä, se on kaksi laukausta tästä
pistoolista tai kaksi iskua tällä sorkkaraudalla. Miesparat!... Voi,
monta muuta on tapettu, jotka eivät olleet syyllisempiä."

"Työhön!"

Ja kansalainen Théodore asetti rautakankensa päättäväisesti kahden
paaden liitokseen.

Samassa hetkessä välähti paasille kirkas valo kuin kultainen salama, ja
holvista lähtevän kaiun toistama ääni sai vehkeilijän kääntämään päänsä
ja yhdellä harppauksella piiloutumaan kojuun.

Pian osui Théodoren korviin etäisyyden ja sen mielenliikutuksen
heikentämiä ääniä, jota kaikki ihmiset tuntevat yöllä suuressa
rakennuksessa.

Hän kumartui ja näki kojun raosta ensinnäkin sotilaspuvussa olevan
miehen, jonka ison sapelin ääni sen kolistessa lattiapaasia vastaan
aluksi oli saanut hänen huomionsa osakseen; sitten vihreäpukuisen
miehen, jolla oli mittapuu kädessään ja paperikääröjä kainalossaan;
sitten kolmannen, jolla oli suuret villaliivit ja turkislakki; sitten
vielä neljännen puukengissä ja jakobinitakissa.

Mercierien ristikko-ovi narisi äänekkäästi saranoillaan ja kalisteli
rautaketjua, joka päiväsaikaan piti sitä auki.

Nuo neljä miestä astuivat sisään.

"Kierros", mutisi Théodore. "Jumalan kiitos! Kymmenen minuuttia
myöhemmin olisin ollut hukassa!"

Sitten hän hyvin tarkkaavaisena ryhtyi tarkastamaan niitä henkilöitä,
jotka olivat tällä kierroksella.

Hän tunsi heistä todellakin kolme.

Ensimmäisenä asteleva kenraalin pukuun puettu mies oli Santerre;
villaliiveissä ja karvalakissa esiintyvä mies oli vankilanpäällikkö
Richard; puukengissä ja jakobinitakissa tuleva oli luultavasti
ovenvartija.

Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt vihreäpukuista miestä, jolla oli
mittapuu kädessään ja papereita kainalossaan.

Kuka saattoi tuo mies olla, ja mitä aikoivat kommuunin kenraali,
Conciergerien vankilanpäällikkö, ovenvartija ja tuo tuntematon mies
tehdä kello kymmeneltä illalla Hävinneiden askelten salissa?

Kansalainen Théodore asettui toiselle polvelleen pitäen toisella
kädellään ladattua pistooliansa ja sovitellen toisella kädellään lakkia
hiuksilleen, joiden juuripuolen hänen tekemänsä äkillinen liike oli
saattanut liiaksi epäjärjestykseen, jotta ne olisivat luonnollisen
näköisiä.

Tähän asti olivat nuo neljä yöllistä vierasta olleet vaiti, tai
ainakaan eivät heidän lausumansa sanat olleet tulleet vehkeilijän
korviin muuta kuin mitättömänä supatuksena.

Mutta kymmenen askelen päässä kojusta Santerre ryhtyi puhumaan, ja
hänen äänensä kuului selvästi kansalaisen Théodoren korviin.

"No niin", sanoi hän, "olemme nyt Hävinneiden askelten salissa. Nyt on
sinun asiasi, kansalainen arkkitehti, opastaa meitä ja panna parastasi
näyttääksesi, ettei paljastuksesi ole mitään jaarittelua; sillä näetkö,
vallankumous on tehnyt lopun kaikista noista tyhmyyksistä, emmekä me
usko enempää maanalaisiin käytäviin kuin kenkiinkään. Mitä sinä siitä
sanot, kansalainen Richard?" lisäsi Santerre kääntyen karvalakkisen ja
villaliivisen miehen puoleen.

"Minä en milloinkaan ole sanonut, ettei Conciergerien alla ole mitään
maanalaista käytävää", vastasi tämä; "ja tässä on Gracchus, joka on
kymmenen vuotta ollut ovenvartijana ja siis tuntee Conciergerien kuten
oman taskunsa, eikä hän kuitenkaan tiedä sen maanalaisen käytävän
olemassaolosta, josta kansalainen Giraud puhuu; mutta kun kansalainen
Giraud kuitenkin on kaupungin arkkitehti, täytyy hänen tuntea tämä
paremmin kuin me, koskapa se on hänen virkansa".

Théodore värisi kiireestä kantapäähän kuullessaan nämä sanat.

"Onneksi", mutisi hän, "on sali suuri, ja ennenkuin he löytävät sen,
mitä etsivät, he saavat etsiä ainakin kaksi päivää".

Mutta arkkitehti avasi ison paperikäärönsä, pani silmälasit nenälleen
ja polvistui tarkastamaan pohjapiirrosta Gracchuksen pidellessä lyhtyä,
josta lähti väräjävä valo.

"Pelkäänpä", pilkkasi Santerre, "että kansalainen Giraud on nähnyt
unta".

"Saatpa nähdä, kansalainen kenraali", sanoi arkkitehti, "saatpa nähdä,
olenko minä haaveilija; malta, malta".

"Näethän, että maltamme", sanoi Santerre.

"Hyvä on", sanoi arkkitehti.

Sitten hän ryhtyi laskemaan:

"Kaksitoista ynnä neljä on kuusitoista", sanoi hän, "ynnä kahdeksan on
neljäkolmatta, joka jaettuna kuudella on neljä; minkä jälkeen meille
jää puoli; siinä se on, minä tiedän paikan, ja jos erehdyn jalankin
verran, voitte sanoa minua tietämättömäksi ihmiseksi".

Arkkitehti lausui nämä sanat niin varmasti, että kansalainen Théodore
jähmettyi kauhusta.

Santerre katseli pohjapiirrosta jonkin verran kunnioittavasti; näkyi,
että hän ihmetteli sitäkin enemmän, kun ei ymmärtänyt mitään.

"Seuratkaa nyt tarkasti, mitä aion sanoa."

"Minne sitten?" kysyi Santerre.

"Tällä kartalla, jonka olen piirustanut, helkkarissa! Seuraatteko
mukana? Kolmentoista jalan päässä seinästä on liikkuva paasi; olen
merkinnyt sen A:lla. Näettekö sen?"

"Tottahan minä näen A:n", sanoi Santerre; "luuletko sinä, etten minä
osaa lukea?"

"Tämän paaden alla ovat portaat", jatkoi arkkitehti; katsokaa, olen
merkinnyt ne B:llä".

"B", toisti Santerre; "näen B:n, mutta en portaita". Ja kenraali alkoi
äänekkäästi nauraa omalle sukkeluudelleen.

"Kun paasi on nostettu, kun jalkanne on viimeisellä portaalla", virkkoi
arkkitehti, "laskekaa viisikymmentä kolmen jalan askelta ja katsokaa
ylöspäin, niin olette juuri kanslian kohdalla, minne tämä maanalainen
käytävä päättyy kulkien kuningattaren kopin alitse".

"Capetin lesken kopin, aiot sinä sanoa, kansalainen Giraud", sujahutti
Santerre rypistäen kulmiaan.

"Juuri niin, Capetin lesken."

"Mutta sinähän sanoit kuningattaren."

"Vanha tottumus."

"Ja te sanotte siis, että se on löydettävissä kanslian alta?" kysyi
Richard.

"Ei ainoastaan kanslian alta, vaan sanonpa teille vielä, minkä kanslian
osan kohdalta se on löydettävissä: uunin alta."

"Älähän, se on kummallista", sanoi Gracchus; "todellakin joka kerta,
kun minä pudotan halon sille paikalle, kivi kumahtaa".

"Jos me löydämme sen, mitä olet sanonut, kansalainen arkkitehti, minä
tosiaankin myönnän, että mittaustiede on kaunis asia."

"No myönnä siis, kansalainen Santerre, sillä minä vien sinut sille
paikalle, joka on merkitty A:lla."

Kansalainen Théodore painoi kyntensä lihaan saakka.

"Jahka olen nähnyt, jahka olen nähnyt", sanoi Santerre; "minä olen kuin
pyhä Tuomas."

"Kas, sinä sanot _pyhä Tuomas?_"

"Niin kautta kunniani sanonkin, kuten sinä sanoit _kuningatar_
tottumuksesta; mutta minua ei varmastikaan syytetä siitä, että
vehkeilisin pyhän Tuomaan puolesta."

"Enkä minä kuningattaren."

Tämän sanottuaan arkkitehti otti näppärästi mittapuunsa, mittasi sylet
ja pysähdyttyhän sekä sitten laskettuaan tarkoin kaikki välimatkat löi
erääseen permantopaateen.

Tämä paasi oli juuri sama, jota kansalainen Théodore oli lyönyt
raivokkaassa vihassaan.

"Tässä se on, kansalainen kenraali", sanoi arkkitehti.

"Luuletko niin, kansalainen Giraud?"

Kojussa oleva isänmaanystävä hairahtui iskemään voimakkaasti nyrkillään
reiteensä ja päästämään kumean murinan.

"Olen siitä varma", toisti Giraud; "ja teidän tarkastuksenne yhdessä
minun tiedotukseni kanssa todistaa Konventille, etten ole erehtynyt.
Niin, kansalainen kenraali", jatkoi arkkitehti korostaen joka sanaa,
"tämän paaden alta avautuu käytävä, joka päätyy kansliaan kulkien
Capetin lesken kopin alitse. Nostakaamme tämä paasi, tulkaa alas
käytävään minun kanssani, ja minä otan todistaakseni teille, että kaksi
miestä, vieläpä yksikin, voisi yhdessä yössä ryöstää hänet kenenkään
sitä epäilemättä."

Arkkitehdin sanojen aikaansaama kauhistuksen ja ihastuksen mumina pääsi
koko ryhmästä ja kuului kansalaisen Théodoren korviin saakka: tämä
näytti muuttuneen patsaaksi.

"Siinä on meille vaara", jatkoi Giraud. "No niin, kun minä nyt laitan
maanalaiseen käytävään ristikon, joka leikkaa sen kahtia ennenkuin
saavutaan Capetin lesken koppiin saakka, niin pelastan isänmaan."

"Oi", sanoi Santerre, "kansalainen Giraud, siinä on sinulla hieno
ajatus".

"Helvetti sinun järkesi sotkekoon, kolminkertainen tyhmyri!" murisi
isänmaanystävä kahta raivokkaammin.

"Nostapas nyt paasi", sanoi arkkitehti kansalaiselle Gracchukselle,
joka paitsi lyhtyään kantoi vielä sorkkarautaa.

Kansalainen Gracchus ryhtyi työhön, ja hetken perästä oli paasi
nostettuna.

Silloin näkyi ammottava maanalainen käytävä portaineen, jotka hävisivät
syvyyteen, ja sieltä pääsi ummehtunut löyhkä, joka oli paksu kuin sumu.

"Taaskin myttyyn mennyt yritys!" mutisi kansalainen Théodore. "Voi,
taivas ei siis tahdo, että hän pääsee karkaamaan, ja hänen asiansa on
siis kirottu asia!"




XI

Kansalainen Gracchus


Hetken ajan jäi kolmen miehen ryhmä liikkumattomaksi maanalaisen
käytävän suulle ovenvartijan laskiessa aukkoon lyhtynsä, joka ei
kyennyt valaisemaan sen pohjaa.

Arkkitehti vallitsi voitonriemuisena kolmea toveriaan koko neronsa
suuruudella.

"No niin", sanoi hän hetken kuluttua.

"Totisesti, niin", vastasi Santerre, "siinä on kyllä käytävä
eittämättömästi. Kuitenkin on otettava vielä selville, minne se johtaa."

"Niin", toisti Richard, "se on otettava selville".

"No hyvä, lähde alas, kansalainen Richard, niin näet itse, olenko minä
puhunut totta."

"Voin tehdä paremminkin kuin mennä sitä kautta", sanoi
vankilanpäällikkö. "Me palaamme sinun ja kenraalin kanssa
Conciergeriehen. Siellä sinä nostat uunin arinakiven, niin me saamme
nähdä."

"Niin oikein!" sanoi Santerre. "Lähdetään!"

"Mutta varo", virkkoi arkkitehti, "auki jäänyt paasi saattaa tuoda
jonkun mieleen ajatuksia!"

"Kenen perhanan sinä luulet tulevan tänne tähän aikaan?" sanoi Santerre.

"Sitäpaitsi", sanoi Richard, "on tämä sali tyhjä, ja jos Gracchus jää
tänne, on se riittävä".

"Olkoon niin", sanoi Gracchus.

"Onko sinulla asetta?" kysyi Santerre.

"Minulla on sapelini ja tämä sorkkarauta, kansalainen kenraali."

"Mainiota! Vartioi tarkoin. Kymmenen minuutin kuluttua olemme luonasi."

Ja suljettuaan ristikko-oven lähtivät kaikki kolme Mercierien salin
kautta hakemaan Conciergerien erikoista käytävää.

Ovenvartija katseli heidän loittonemistaan; hän seurasi heitä
silmillään niin kauvan kuin saattoi heidät nähdä; hän kuunteli heidän
askeliaan niin kauan kuin kuuli; sitten jäätyään kokonaan yksin hän
asetti lyhtynsä maahan, istuutui laskien jalkansa käytävän aukkoon
roikkumaan ja vajosi mietteisiinsä.

Ovenvartijatkin vajoavat toisinaan mietteisiinsä; mutta tavallisesti ei
viitsitä ottaa selvää, mitä he miettivät.

Yhtäkkiä, ollessaan juuri syvimmissä mietteissään, hän tunsi käden
laskeutuvan olkapäällensä.

Hän kääntyi, näki tuntemattoman olennon ja aikoi huutaa; mutta samassa
painoi jääkylmä pistooli hänen otsaansa.

Hänen äänensä tarttui kurkkuun, hänen käsivartensa vaipuivat
voimattomina alas, hänen silmänsä muuttuivat niin rukoileviksi, kuin
saattoivat.

"Ei sanaakaan", sanoi vastatullut, "tai olet kuoleman oma".

"Mitä te haluatte, hyvä herra?" sopersi ovenvartija.

Vieläpä vuonna 93:kin saattoi, kuten näkyy, olla hetkiä, jolloin ei
sinuteltu ja jolloin unohdettiin sanoa toisiaan kansalaiseksi.

"Minä tahdon", vastasi kansalainen Théodore, "että päästät minut tuonne
alas".

"Tekemään mitä?"

"Mitä se sinuun kuuluu?"

Ovenvartija katseli hyvin hämmästyneenä miestä, joka pyysi häneltä
tällaista.

Hänen puhetoverinsa luuli tämän katseen pohjalta löytävänsä
ymmärtämyksen välähdyksen.

Hän laski aseensa.

"Etkö tahtoisi tulla rikkaaksi?"

"En tiedä; kukaan ei ole minulle ehdottanut mitään sellaista."

"Hyvä, minä ehdotan."

"Tarjoatteko te minulle rikkautta, minulle?"

"Tarjoan."

"Mitä te käsitätte rikkaudella?"

"Viisikymmentätuhatta livreä kullassa, esimerkiksi; kova raha on
harvinaista, ja viisikymmentätuhatta livreä kullassa on tänään
miljoonan arvoinen. Hyvä on, minä tarjoan sinulle viisikymmentätuhatta
livreä."

"Jotta minä päästäisin teidät tuonne alas?"

"Niin, mutta ehdolla, että tulet mukanani ja että autat minua tekemään,
mitä aion."

"Mutta mitä te siellä teette? Viidessä minuutissa olisi tämä käytävä
täynnä sotamiehiä, jotka pidättäisivät teidät."

Kansalainen Théodore hämmästyi näiden sanojen vakavuutta.

"Voitko estää sotilaita sinne tulemasta?"

"Minulla ei ole mitään keinoa; en tiedä mitään keinoa, etsin turhaan."

Ja saattoi huomata, että ovenvartija kokosi älynsä koko
tarkkanäköisyyden keksiäkseen tämän keinon, joka tulisi hänelle
tuottamaan viisikymmentätuhatta livreä.

"Mutta huomenna", kysyi kansalainen Théodore, "voimmeko silloin mennä
sinne?"

"Voidaan epäilemättä; mutta huomiseen mennessä asetetaan tähän
käytävään rautaristikko, joka täyttää koko sen leveyden, ja suuremmaksi
varmuudeksi on vielä sovittu, että tämä ristikko on umpinainen, kiinteä
ja ilman ovea."

"Silloin on keksittävä toinen keino", sanoi kansalainen Théodore,

"Niin, on keksittävä toinen keino", sanoi ovenvartija; "tuumikaamme".

Kuten siitä monikkomuodosta näkyi, jota kansalainen Gracchus käytti,
olivat hän ja kansalainen Théodore jo liitossa. "Mitä sinä toimitat
Conciergeriessä?"

"Minä olen ovenvartija."

"Se merkitsee?"

"Minä avaan ovet ja suljen ne."

"Nukutko sinä täällä?"

"Nukun, hyvä herra."

"Syötkö sinä täällä?"

"En aina. Minulla on virkistyshetkeni."

"Ja silloin?"

"Minä käytän niitä."

"Tehdäksesi mitä?"

"Hakkaillakseni Puits-de-Noé-ravintolan emäntää, joka on luvannut mennä
kanssani naimisiin silloin kun minulla on tuhatkaksisataa frangia."

"Entä missä on Puits-de-Noé-ravintola?"

"Vieille-Draperie-kadun varrella." w

"Hyvin hyvä."

"Tst, hyvä herra."

Isänmaanystävä heristi korviaan.

"Aha, aha!" sanoi hän.

"Kuuletteko?"

"Kuulen, askelia, askelia."

"He palaavat. Huomaatte hyvin, ettei meillä olisi ollut aikaa."

Tämä _meillä_ tuli yhä ratkaisevammaksi.

"Se on totta! Sinä olet kunnon poika, kansalainen, ja sinä näytät
minusta olevan etukäteen määrätty."

"Mihin?"

"Olemaan rikas jonakin päivänä."

"Jumala teitä kuulkoon!"

"Sinä uskot siis Jumalaan?"

"Toisinaan, silloin tällöin, Tänään esimerkiksi."

"Entä sitten?"

"Uskoisin mielelläni."

"Usko siis", sanoi kansalainen Théodore laskien kymmenen kultarahaa
ovenvartijan kouraan.

"Perhana!" sanoi tämä katsellen kultaa lyhtynsä valossa. "Oikein siis
tosissanne?"

"Niin tosissani kuin saatan."

"Mitä on tehtävä?"

"Ole huomenna Puits-de-Noéssa, niin sanon, mitä sinusta tahdon. Mikä on
nimesi?"

"Gracchus."

"No niin, kansalainen Gracchus, huomiseen mennessä laitat
vankilanpäällikkö Richardin erottamaan sinut."

"Erottamaan! Entä minun paikalleni?"

"Aiotko jäädä ovenvartijaksi omistaessasi viisikymmentätuhatta frangia?"

"En; mutta ollessani ovenvartijana ja köyhänä olen varma, ettei minua
viedä giljotiinille."

"Varma?"

"Tai melkein varma; kun sen sijaan ollessani vapaana ja rikkaana..."

"Sinä piilotat rahasi ja hakkailet kutojanaista sen sijaan, että
hakkailisit Puits-de-Noén emäntää."

"No niin, olkoon niin!"

"Huomenna, ravintolassa."

"Mihin aikaan?"

"Kello kuudelta illalla."

"Hävitkää äkkiä, he ovat tuolla... Sanon hävitkää, sillä oletan teidän
tulleen holvien lävitse."

"Huomiseen", sanoi Théodore paeten.

Tosiaankin oli jo aika; askelten ja puheen äänet lähenivät. Pimeässä
käytävässä näkyi jo loistavan valo, joka läheni.

Théodore juoksi sille ovelle, jonka koppinsa lainannut kirjuri oli
hänelle näyttänyt: hän mursi sen lukon sorkkaraudallaan, pääsi puheena
olleelle ikkunalle, avasi sen, liukui alas kadulle ja huomasi olevansa
Republique-aukion kiveyksellä.

Mutta ennenkuin oli lähtenyt Hävinneiden askelten salista hän saattoi
vielä kuulla kansalaisen Gracchuksen kysyvän Richardilta ja tämän
vastaavan hänelle:

"Kansalainen arkkitehti oli täysin oikeassa: maanalainen käytävä kulkee
Capetin lesken huoneen alta; se on vaarallista."

"Sen uskon kyllä!" sanoi Gracchus, joka tunnontarkasti sanoi suuren
totuuden.

Santerre ilmestyi portaiden aukkoon.

"Entä sinun työmiehesi, kansalainen arkkitehti?" kysyi hän Giraudilta.

"Ennen aamua he ovat täällä ja ristikko asetetaan heti kohta", vastasi
ääni, joka näytti tulevan maan uumenista.

"Ja sinä olet silloin pelastanut isänmaan!" sanoi Santerre puoleksi
piloillaan, puoleksi vakavissaan.

"Sitä ei tiedä niin tarkalleen, kansalainen kenraali", mutisi Gracchus.




XII

Kuninkaan poika


Sillä välin oli oikeusjuttu kuningatarta vastaan alkanut, kuten
edellisestä kappaleesta on huomattu.

Vihjailtiin jo, että uhraamalla tämä kuuluisa pää saataisiin kansan
viha, joka niin kauvan aikaa oli jyrissyt, lopultakin leppymään.

Keinoja ei puuttunut, joiden avulla tämä pää saataisiin putoamaan, ja
kuitenkin oli Fouquier-Tinville, hirveä yleinen syyttäjä, päättänyt
ottaa huomioon ne uudetkin syytekeinot, jotka Simon oli luvannut
asettaa hänen käytettäväkseen.

Päivää hänen ja Simonin kohtaamisen jälkeen Hävinneiden askelten
salissa sai aseiden kalske taas vapisemaan ne vangit, jotka yhä asuivat
Templessä.

Nämä vangit olivat madame Elisabeth, madame Royale sekä prinssi, jota
kehdossa oli nimitelty majesteetiksi, mutta jota ei enää sanottu muuta
kuin pieneksi Ludvig Capetiksi.

Kolmivärisine töyhtöineen, suurine hevosineen ja isoine sapeleineen
sekä useiden kansalliskaartilaisten seurassa astui kenraali Hanriot
torniin, jossa kuninkaan poika riutui.

Kenraalin vieressä marssi ilkeän näköinen kirjuri, jolla oli mustepullo
ja paperikäärö, huitoen suhteettoman pitkällä kynällä.

Kirjurin perässä tuli yleinen syyttäjä. Olemme nähneet, tunnemme ja
tapaamme vielä myöhemminkin tämän kuivan, keltaisen ja kylmän miehen,
jonka veristävät silmät saivat itse hurjan Santerrenkin värisemään
sotahaarniskassaan.

Muutamia kansalliskaartilaisia sekä eräs luutnantti seurasi heitä.

Simon, hymyillen kavalasti ja toisessa kädessään karhunnahkalakkinsa,
toisessa suutarin polvihihna, asteli edellä näyttääkseen toimikunnalle
tietä.

He saapuivat jotenkin pimeään, tilavaan ja tyhjään huoneeseen, jonka
perällä istui nuori Ludvig täysin liikkumattomana vuoteellaan.

Silloin kun näimme lapsiparan pakenevan Simonin raakaa vihaa, hänessä
oli vielä jonkinlaista elinvoimaa, joka teki vastarintaa Templen
suutarin häntä aiheettomasti rääkätessä: hän pakeni, hän kirkui, hän
itki; hän siis pelkäsi: hän siis kärsi; hän siis toivoi.

Nyt olivat pelko ja toivo hävinneet; epäilemättä oli kärsimys vielä
jäljellä; mutta jos se oli jäljellä, kätki marttyyrilapsi, joka niin
julmalla tavalla sai maksaa vanhempiensa erehdykset, sen sydämensä
sisimpään ja verhosi sen näennäiseen täydelliseen tunteettomuuteen.

Hän ei nostanut edes päätänsä toimikunnan astuessa hänen luokseen. Nämä
hakivat itselleen muitta mutkitta istumapaikat ja asettuivat, yleinen
syyttäjä vuoteen pääpuoleen, Simon jalkopäähän, oikeuden kirjuri
ikkunan viereen, kansalliskaartilaiset ja heidän luutnanttinsa syrjään
hiukan varjoon.

Ne läsnäolevat, jotka katselivat pientä vankia jonkin verran
myötätuntoisesti tai vaikkapa vain uteliainakin, huomasivat lapsen
kalpeuden, hänen omituisen lihavuutensa, joka ei ollut muuta kuin
pöhötystä, ja hänen väärät säärensä, joiden nivelet alkoivat ajettua.

"Tämä lapsi on kovin sairas", sanoi luutnantti niin varmalla äänellä,
että Fouquier-Tinville, joka jo oli istuutunut ja valmistautunut
kuulustelemaan, kääntyi.

Pieni Capet nosti silmänsä ja etsi varjosta sen, joka oli lausunut
nämä sanat, ja tunsi saman nuoren miehen, joka jo kerran ennenkin oli
Templen pihalla estänyt Simonia lyömästä häntä. Lempeä ja älykäs ilme
välkkyi hetken hänen tummansinisissä silmäterissään, mutta siinä kaikki.

"Vai niin! Sinäkö se oletkin, kansalainen Lorin", sanoi Simon johtaen
täten Fouquier-Tinvillen huomion Mauricen ystävään.

"Minä itse", vastasi Lorin, joka ei koskaan menettänyt malttiaan.

Ja koska Lorin, vaikka olikin aina valmis katsomaan vaaraa silmiin, ei
sitä hakemalla hakenut, käytti hän tilannetta hyväkseen tervehtimällä
Tinvilleä, joka vastasi siihen kohteliaasti.

"Luulen sinun huomauttaneen, kansalainen", sanoi yleinen syyttäjä,
"että lapsi on sairas: oletko sinä lääkäri?"

"Minä olen ainakin opiskellut lääketiedettä, vaikka en olekaan tohtori."

"No niin, mitä sinä hänestä sanot?"

"Taudin oireistako?" kysyi Lorin.

"Niin."

"Totean hänen poskensa ja silmänsä olevan turvonneita, käsiensä laihoja
ja kalpeita, polvien ajettuneita, ja jos koettaisin hänen valtimoansa,
laskisin, olen siitä varma, kahdeksankymmentäviisi tai yhdeksänkymmentä
lyöntiä minuutissa."

Lapsi ei näyttänyt välittävän kärsimyksiensä luettelemisesta,

"Ja mistä katsoo tiede vangin tilan johtuvan?" kysyi yleinen syyttäjä.

Lorin raapi nenänpäätänsä ja mutisi:

    "Phyllis tahtoo mua puhuttaa,
     tuskin vain hän mua siihen saa."

Sitten hän sanoi ääneen:

"Kautta kunniani, kansalainen, minä en tunne riittävästi pienen Capetin
hoitotapaa voidakseni vastata sinulle... Kuitenkin..."

Simon heristi tarkkaavaisesti korviaan ja nauroi partaansa nähdessään
vihollisensa valmiina joutumaan epäedulliseen valoon.

"Kuitenkin", jatkoi Lorin, "luulen, ettei hän saa kylliksi liikuntoa".

"Sen uskon hyvinkin", sanoi Simon. "Se pikku roisto ei tahdo kävellä."

Lapsi kuunteli tätä suutarin hyökkäystä välinpitämättömänä.

Fouquier-Tinville nousi, meni Lorinin luokse ja puhui hänelle
hiljaisella äänellä.

Kukaan ei kuullut yleisen syyttäjän sanoja, mutta selvää oli, että
niillä oli kuulustelun luonne.

"Oho! Oho! Uskotko niin, kansalainen? Se on hyvin raskauttavaa
äidille..."

"Me saamme joka tapauksessa tietää sen", sanoi Fouquier. "Simon
väittää kuulleensa sen häneltä itseltään ja on luvannut saada hänet
tunnustamaan sen."

"Se olisi hirmuista", sanoi Lorin. "Mutta onhan se lopulta mahdollista:
eihän Itävallatar ole synnitön, ja olkoon oikein tai väärin, se ei
liikuta minua... Hänestä on tehty Messalina, mutta ellei siihen
tyydytä, vaan tahdotaan tehdä hänestä vielä Agrippina, on se minusta
vähän liikaa."

"Ne ovat Simonin antamia tietoja", sanoi Fouquier kylmästi.

"Minä en epäile, ettei Simon ole sitä sanonut... On olemassa miehiä,
jotka eivät kavahda mitään syytöksiä, mahdottomiakaan... Mutta eikö
sinun mielestäsi", jatkoi Lorin katsoen Fouquieriä kiinteästi silmiin,
"sinä, joka olet älykäs ja kokenut mies, vielä voimakaskin mies, eikö
sinun mielestäsi tällaisten yksityiskohtaisten tietojen pyytäminen
lapselta henkilöstä, jota kaikki luonnon väärentämättömät ja pyhimmät
lait käskevät kunnioittamaan, ole melkein koko ihmiskunnan loukkaamista
tämän lapsen olemuksessa?"

Syyttäjän kasvot eivät värähtäneetkään. Hän veti taskustaan tiedonannon
ja näytti sen Lorinille.

"Konventti käskee minua ottamaan asiasta selvän", sanoi hän. "Muu ei
minua liikuta, minä otan selvän."

"Se on oikein", sanoi Lorin; "ja myönnänpä, että jos tämä lapsi
tunnustaisi..." Nuori mies pudisti halveksivasti päätään.

"Sitäpaitsi", jatkoi Fouquier, "me emme käy oikeutta yksinomaan Simonin
ilmiannon perusteella; ei, syytös on julkinen".

Ja Fouquier veti taskustaan esiin toisen paperin. Tämä oli numero _Père
Duchesne_-lehteä, jota, kuten tietty, toimitti Hébert.

Siinä oli todellakin julkaistuna täydellinen syytös.

"Se on kirjoitettu, vieläpä painettukin", sanoi Lorin. "Mutta
yhtäkaikki, kunnes olen kuullut sellaisen syytöksen lapsen suusta,
tietenkin vapaaehtoisesti, pakottamatta, uhkailematta... no niin..."

"No niin?..."

"No niin, Simonin ja Hébertin vakuutteluista huolimatta minä epäilen,
kuten sinä itsekin epäilet."

Simon odotteli kärsimättömänä tämän keskustelun päättymistä; tuo kurja
ei tiennyt mitään siitä mahdista, jolla älykkääseen mieheen vaikuttaa
hänen väkijoukossa huomaamansa katse: se on joko heimolaisuuden
houkutteleva tunne tai äkillisen vihan vaikutelma. Toisinaan se
on luotaan työntävä, toisinaan puoleensa vetävä voima, joka panee
ajatuksen juoksemaan ja johtaa miehen itsensäkin tätä väkijoukossa
tapaamaansa tasaväkistä tai ylivoimaista miestä kohti.

Mutta Fouquier oli tuntenut Lorinin katseen painon ja tahtoi tämän
katselijan ymmärtävän häntä.

"Kuulustelu alkaa", sanoi yleinen syyttäjä; "kirjuri, tartu kynääsi".

Tämä oli juuri kirjoittanut kuulustelupöytäkirjan johdannon ja odotti,
kuten Simon, kuten Hanriot, kuten kaikki muutkin, Fouquier-Tinvillen ja
Lorinin keskustelun päättymistä.

Lapsi yksinään näytti olevan täysin tietämätön siitä näytelmästä,
jonka pääosan esittäjä hän oli, ja oli jälleen vaipunut siihen
hervottomuuteen, jota hetkisen oli valaissut suuren älyn välähdys.

"Hiljaa!" sanoi Hanriot, "kansalainen Fouquier-Tinville ryhtyy
kuulustelemaan lasta".

"Capet", sanoi yleinen syyttäjä, "tiedätkö, mitä sinun äidistäsi on
tullut?"

Pienen Ludvigin marmorinkalpeus muuttui polttavaksi punaksi. Mutta hän
ei vastannut.

"Oletko sinä kuullut kysymykseni, Capet?" toisti syyttäjä.

Sama hiljaisuus.

"Kyllä hän hyvinkin kuulee", sanoi Simon; "mutta hän on kuin apinat,
hän ei tahdo vastata, jottei häntä luultaisi ihmiseksi ja pantaisi
työhön".

"Vastaa, Capet", sanoi Hanriot; "sinua kuulustelee Konventio
toimikunta, ja sinun on toteltava lakeja".

Lapsi kalpeni, mutta ei vastannut.

Simon teki raivokkaan eleen; näillä raaoilla ja tyhmillä luonteilla on
raivo-juopumusta, jota seuraa oikean juopumuksen rumat oireet.

"Vastaatko sinä, sudenpenikka!" sanoi hän hänelle puiden nyrkkiään.

"Ole vaiti, Simon", sanoi Fouquier-Tinville, "sinulla ei ole
puhevuoroa".

Tämä lause, jota hän oli tottunut käyttämään vallankumousoikeudessa,
pääsi häneltä ihan vahingossa.

"Kuuletko sinä, Simon", sanoi Lorin, "sinulla ei ole puhevuoroa, tämä
sanotaan sinulle nyt toistamiseen minun läsnäolossani; ensimmäisen
kerran silloin, kun syytit Tisonin eukon tytärtä, jonka kaulan sinä
huviksesi olet leikkauttanut".

Simon pysyi vaiti.

"Rakastiko äitisi sinua, Capet?" kysyi Fouquier.

Sama äänettömyys.

"Kerrotaan, ettei rakastanut", jatkoi syyttäjä.

Jonkinlainen kalpea hymy ilmestyi ohimennen lapsen huulille.

"Mutta minähän sanon teille", ulvoi Simon, "että hän on sanonut minulle
äitinsä rakastaneen häntä liiaksi".

"Katsopas, Simon, kuinka harmillista on, että pikku Capet, joka
kahdenkesken lavertelee niin paljon, mykistyy ihmisten edessä", sanoi
Lorin.

"Voi, jospa olisimmekin yksin!" sanoi Simon.

"Niin, jos olisitte yksin, mutta onnettomuudeksi ette sitä ole. Voi,
jos te olisittekin yksin, urhea Simon, mainio isänmaanystävä, kuinka
sinä pieksäisitkin lapsiparan, eikö niin? Mutta sinä et olekaan yksin
etkä sinä uskalla, sinä viheliäinen olento, meidän toisten edessä,
kunniallisten ihmisten, jotka tiedämme jäljittelemiemme muinaisajan
kansojen kunnioittaneen kaikkia heikkoja; sinä et uskalla, koska et ole
yksin, etkä sinä silloin ole urhea, kunnianarvoisa mies, kun vastassasi
on viiden jalan kuuden tuuman pituisia lapsia."

"Voi...!" raivosi Simon kiristellen hampaitaan.

"Capet", virkkoi Fouquier, "oletko sinä tehnyt Simonille joitakin
tunnustuksia?"

Lapsen katseeseen, joka ei hievahtanutkaan, tuli pilkallinen ilme, jota
on mahdoton kuvata.

"Äidistäsi?" jatkoi syyttäjä.

Halveksiva välähdys näkyi hänen katseessaan.

"Vastaa olen tai en ole", huudahti Hanriot.

"Vastaa olen!" ulvoi Simon kohottaen polvihinnan lasta kohti.

Lapsi värisi, mutta ei liikahtanutkaan välttääkseen iskua. Läsnäolevat
päästivät inhon huudahduksen.

Lorin teki paremmin, hän syöksyi paikalle, ja ennenkuin Simonin
käsivarsi oli ehtinyt iskeä, hän tarttui hänen ranteeseensa.

"Päästötkö sinä minut irti?" räyhäsi Simon muuttuen raivosta
purppuranpunaiseksi.

"Katsohan", sanoi Fouquier, "siinä ei ole mitään pahaa, että äiti
rakastaa lastansa; sano meille, millä tavalla sinun äitisi rakasti
sinua, Capet. Se saattaa olla hänelle hyödyllistä."

Nuori vanki vavahti ajatellessaan, että hän saattaisi olla hyödyllinen
äidilleen.

"Hän rakasti minua siten, kuin äiti rakastaa poikaansa, hyvä herra",
sanoi hän; "äideillä ei ole kahta tapaa rakastaa lapsiaan eikä lapsilla
rakastaa äitiään".

"Ja minä väitän, että sinä, pieni käärme, olet sanonut äitisi..."

"Sen sinä olet nähnyt unta", keskeytti Lorin rauhallisesti.
"Painajainen taitaa vaivata sinua usein, Simon!"

"Lorin, Lorin!" huusi Simon purren hammasta.

"No niin, Lorin, entä sitten? Häntä ei voi lyödä, tuota Lorinia:
kas, hänhän lyö muita, silloin kun he ovat pahoja; häntä ei voida
ilmiantaa, sillä minkä hän teki, estäessään kätesi liikkeen, sen hän
teki kenraali Hanriotin ja kansalaisen Fouquier-Tinvillen läsnäollessa,
jotka hyväksyivät tämän teon eivätkä ole yhtään laimeita miehiä! Ei ole
siis mahdollisuutta peloitella häntä pikkuisen, kuten Héloise Tisonia;
se on harmillista, se on raivostuttavaa, mutta niin se vain on, Simon
parkani!"

"Myöhemmin, myöhemmin!" vastasi suutari irvistellen kuin hyena.

"Niin, rakas ystävä", sanoi Lorin; "mutta minä toivon Korkeimman
olennon avulla... aha, sinä odotit minun sanovan Jumalan avulla?
mutta minä toivon Korkeimman olennon ja sapelini avulla sitä ennen
halkaisseeni sinun vatsasi; mutta menepä syrjään, Simon, sinä estät
minua näkemästä!"

"Rosvo!"

"Ole vaiti! Sinä estät minua kuulemasta."

Ja Lorin musersi Simonin katseellaan.

Simon puristi nyrkkejään, joiden mustankirjavuudesta hän ylpeili, mutta
kuten Lorin oli sanonut, ei hän voinut tehdä muuta.

"Nyt, kun hän on alkanut puhua", sanoi Hanriot, "hän varmasti jatkaa;
kysy siis lisää, kansalainen Fouquier!"

"Tahdotko vastata nyt?" kysyi Fouquier.

Lapsi oli taas vaiti.

"Näetkö, kansalainen, näetkö!" sanoi Simon.

"Tämä lapsi on omituisen itsepäinen", sanoi Hanriot, jota tämä vallan
kuninkaallinen mielenlujuus väkisinkin vaivasi.

"Häntä on opetettu huonosti", sanoi Lorin.

"Kuka on opettanut?" kysyi Hanriot.

"Hänen isäntänsä, helkkarissa!"

"Sinä syytät minua?" huusi Simon. "Sinä ilmiannat minut?... Kas, sehän
on merkillistä...!"

"Taivuttakaamme hänet lempeydellä", sanoi Fouquier.

Sitten hän sanoi kääntyen lapsen puoleen, jota olisi voinut luulla
täysin tunteettomaksi:

"No niin, lapsukaiseni", sanoi hän, "vastatkaa kansalliselle
toimikunnalle; älkää pahentako asemaanne kieltäytymällä antamasta
hyödyllisiä selityksiä; te olette puhunut kansalaiselle Simonille
niistä hyväilyistä, joita äitinne teille antoi, siitä tavasta, miten
äitinne teitä hyväili, hänen tavastaan rakastaa teitä".

Ludvig kohdisti seuraan katseensa, joka pysähtyessään Simoniin muuttui
vihaiseksi, mutta hän ei vastannut.

"Tunnetteko itsenne onnettomaksi?" kysyi syyttäjä; "onko teillä
mielestänne huono asunto, huono ravinto, kohdellaanko teitä huonosti?
Haluatteko enemmän vapautta, toisen ruokajärjestyksen, toisen
vankilan, toisen hoitajan? Haluatteko hevosen, jolla voitte ratsastaa,
haluatteko, että teille myönnetään samanikäisten lasten seuraa?"

Ludvig vaipui takaisin samaan vaitioloon, jonka oli hetkeksi jättänyt
vain puolustaakseen äitiään.

Toimikunta oli ymmällä; niin paljon lujuutta, niin paljon älyä ei olisi
luullut lapsella olevan.

"Mitä rotua ovatkaan nämä kuninkaat", sanoi Hanriot matalalla äänellä;
"he ovat kuin tiikerit: he ovat pahanilkisiä jo aivan pieninä".

"Mitenkä tutkimuspöytäkin kirjoitetaan?" kysyi kirjuri ymmällään.

"Sen voi antaa vain Simonille tehtäväksi", sanoi Lorin. "Ei ole mitään
kirjoitettavaa: se olisi hänelle erinomainen asia!"

Simon heristi nyrkkiä leppymättömälle viholliselleen.

Lorin rupesi nauramaan.

"Tuolla tavalla et sinä naura sinä päivänä, jolloin aivastat säkissä",
sanoi Simon hurjana raivosta.

"En tiedä, menenkö ennen vai sinun jälkeesi noihin pieniin kemuihin,
joilla sinä minua uhkaat", sanoi Lorin. "Mutta sen sanon minä, että
monet nauravat sinä päivänä, jolloin on sinun vuorosi. Jumalat — minä
käytän monikkoa ‒ jumalat, kuinka ruman näköinen sinä oletkaan tuona
päivänä, Simon, sinä olet vallan hirmuinen!"

Ja Lorin vetäytyi toimikunnan taakse purskahtaen heleään nauruun.

Toimikunnalla ei enää ollut mitään tehtävää, se poistui.

Vapauduttuaan kuulustelijoistaan ryhtyi poika hyräilemään vuoteellaan
pientä surumielistä rallatusta, joka oli ollut hänen isänsä lempilaulu.




XIII

Orvokkivihko


Kuten saattaa aavistaa, ei rauha voinut kauvan viipyä siinä
onnenmajassa, jossa Geneviève ja Maurice asuivat.

Rajuilmassa, joka päästää tuulen ja salaman kahleistaan, huojuu
kyyhkysenpesäkin siinä puussa, joka sen kätkee.

Geneviève joutui kauhusta toisen kauhun valtaan; hän ei enää pelännyt
Maison-Rougen puolesta, hän vapisi Mauricen vuoksi.

Hän tunsi miehensä kyllin hyvin tietääkseen, että hän oli pelastunut
sillä hetkellä, jolloin oli kadonnut; varmana hänen pelastumisestaan
hän nyt pelkäsi itsensä puolesta.

Hän ei rohjennut uskoa tuskiaan tuon ajan rohkeimmallekaan miehelle,
jolloin kukaan ei pelännyt; mutta ne näyttäytyivät ilmeisinä hänen
punaisissa silmissään ja hänen kalpeilla huulillaan.

Eräänä päivänä astui Maurice hiljaa sisään ilman että Geneviève,
joka oli vajonnut syvälle haaveisiinsa, kuuli hänen tulevan. Maurice
pysähtyi kynnykselle ja näki Genevièven istuvan liikkumattomana,
tuijottaen eteensä, kädet raukeina polvilla, pää mietteisiin painuneena
rinnalle.

Hän katseli häntä hetken syvästi surumielisenä; sillä kaikki mitä
nuoren naisen sydämessä tapahtui, paljastui hänelle kuin hän olisi
saattanut lukea sen viimeistäkin ajatusta myöten.

Sitten hän sanoi astuen askelen häntä kohti:

"Ette rakasta enää Ranskaa, Geneviève, myöntäkää se minulle.
Te pakenette sen pelkkää ilmaakin ja lähestytte ikkunaakin
vastenmielisesti."

"Voi", sanoi Geneviève, "minä tiedän hyvin, etten voi peittää
ajatustani teiltä; olette arvannut oikein. Maurice".

"Se on kuitenkin kaunis maa", sanoi nuori mies, "elämä on nykyään
arvokasta ja hyvin täyteläistä: tämä vallankumousoikeuden, kerhojen,
salaliittojen pauhaava toimeliaisuus tekee kotilieden ääressä vietetyt
hetket erittäin suloisiksi. Rakastetaan niin kiihkeästi, koska kotiin
palatessa pelätään, ettei huomenna enää saateta rakastaa, koska
huomenna on lakattu elämästä."

Geneviève ravisti päätään.

"Kiittämätön maa niille, jotka sitä palvelevat!" sanoi hän.

"Kuinka niin?"

"Niin, ettekö te, joka olette niin paljon tehnyt sen vapauden hyväksi,
ole puoleksi epäilyksenalainen?"

"Mutta te, rakas Geneviève", sanoi Maurice luoden häneen rakkaudesta
juopuneen katseen, "te, tämän vapauden vannoutunut vihollinen, te,
joka olette toiminut niin paljon sitä vastaan, te nukutte rauhassa ja
loukkaamattomana tasavaltalaisen katon alla; on olemassa valopuoliakin,
jotka korvaavat toiset, kuten näette".

"Niin", sanoi Geneviève, "niin, mutta sitä ei kestä kauvan, sillä se,
mikä on väärin, ei voi kestää".

"Mitä te sillä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, etten minä, toisin sanoen aristokraatti, minä, joka
salakavalasti haaveilen teidän puolueenne tappiosta ja teidän
aatteittenne perikadosta, minä, joka teidän talossannekin vielä
vehkeilen vanhan hallitusmuodon puolesta, minä, joka kiinnijoutuneena
saatan teidät kuolemaan ja häpeään, ainakin teidän mielipiteenne
mukaan; minä, Maurice, en voi jäädä tänne talon pahaksi hengettäreksi;
minä en tahdo viedä teitä mukanani mestauslavalle".

"Ja minne te menette, Geneviève?"

"Minnekö minä menen? Jonakin päivänä, jolloin te olette ulkona,
Maurice, minä menen itse ilmiantamaan itseni sanomatta, mistä tulen."

"Voi!" huudahti Maurice, jonka sydänjuuriin nämä sanat iskivät,
"kiittämättömyyttä, nytkö jo?"

"Ei", vastasi nuori nainen kietoen kätensä Mauricen kaulaan; "ei,
ystäväni, rakkaudesta, kaikkein uskollisimmasta rakkaudesta, vannon
sen teille! En ole tahtonut veljeäni vangittavan ja tapettavan
kapinallisena; en tahdo, että minun rakastajani vangittaisiin ja
tapettaisiin petturina!"

"Te aiotte tehdä tuon, Geneviève?" huudahti Maurice.

"Niin totta kuin Jumala on taivaassa!" vastasi nuori nainen.
"Sitäpaitsi ei pelkääminen vielä ole mitään, minä tunnen katumusta."

Ja hän taivutti päänsä, kuin olisivat katumuksen tunteet olleet liian
raskaita kantaa.

"Voi, Geneviève!" sanoi Maurice.

"Ymmärrätte hyvin, mitä minä sanon, ja etenkin, mitä minä tunnen,
Maurice", jatkoi Geneviève, "sillä tekin tunnette katumusta... Te
tiedätte, Maurice, että minä annoin itseni kuulumatta itselleni; että
te olette ottanut minut, vaikkei minulla ollut oikeutta antautua."

"Riittää!" sanoi Maurice, "riittää!"

Hänen otsansa rypistyi, ja hänen niin puhtaissa silmissään loisti
synkkä päätös.

"Näytän teille, Geneviève", jatkoi nuori mies, "että rakastan
teitä yksinomaan. Annan teille todisteen, ettei mikään uhraus ole
rakkaudelleni liian suuri. Te vihaatte Ranskaa, no niin, hyvä on, me
lähdemme maasta."

Geneviève liitti kätensä yhteen ja katseli rakastajaansa intomielisen
ihailevin ilmein.

"Ettekö petä minua, Maurice?" sopersi hän.

"Milloin olen minä pettänyt teitä?" kysyi Maurice; "sinäkö päivänä,
jolloin tein itseni kunniattomaksi voittaakseni teidät?"

Geneviève painoi huulensa Mauricen huulille ja jäi niin sanoaksemme
riippumaan rakastajansa kaulasta.

"Niin, sinä olet oikeassa, Maurice", sanoi hän, "ja minä olen
erehtynyt. Se, mitä minä tunnen, ei olekaan enää katumusta; se on
ehkä sieluni alennustilaa: mutta sinä ainakin ymmärrät sen, minä
rakastan sinua liiaksi, jotta pelkäisin muuta kuin menettäväni sinut!
Lähtekäämme hyvin kauaksi, hyvä ystävä: menkäämme sinne, mistä kukaan
ei voi meitä saavuttaa."

"Oi, kiitos!" sanoi Maurice suunniltaan ilosta.

"Mutta millä tavoin pakenemme?" kysyi Geneviève vapisten tätä kauheata
ajatusta. "Nykyään ei helposti päästä pakenemaan syyskuun 2:n päivän
murhaajien tikarilta tai tammikuun 21:n päivän pyövelin kirveeltä."

"Geneviève!" sanoi Maurice, "Jumala meitä suojelee. Kuule, eräs hyvä
työ, jonka tahdoin tehdä mainitsemasi syyskuun 2:n päivän johdosta,
tuottaa palkan tänään. Halusin pelastaa erään köyhän papin, joka
oli opiskellut yhdessä minun kanssani. Menin tapaamaan Dantonia,
ja hänen pyynnöstään allekirjoitti yhteishyvänvaliokunta passin
tälle onnettomalle ja hänen sisarelleen. Tämän passin antoi minulle
Danton; mutta sen sijaan, että onneton pappi olisi tullut hakemaan
sen minun luotani, kuten olin hänelle sanonut, hän sulkeutuikin
Karmeliittiluostariin: siellä hän kuoli."

"Entä passi?" sanoi Geneviève.

"Se on minulla yhä. Se on tällä hetkellä miljoonan arvoinen. Se on
enemmänkin arvoinen, Geneviève, se on henkemme, onnemme arvoinen!"

"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti nuori nainen, "ylistetty
olkoon Sinun nimesi!"

"Nyt on minun omaisuuteni, kuten tiedät, eräässä maatilassa, jota
hoitaa muuan perheen vanha palkollinen, puhdas isänmaanystävä,
uskollinen sielu, johon voimme luottaa. Hän lähettää minulle tulot,
minne vain haluan. Matkustaessamme Boulogneen, poikkeamme hänen
luoksensa."

"Missä hän siis asuu?"

"Lähellä Abbevilleä."

"Milloin lähdemme, Maurice?"

"Tunnin kuluttua."

"Ihmisten ei tule tietää meidän lähdöstämme."

"Ei kukaan saa siitä tietää! Juoksen Lorinin luokse; hänellä on kääsit,
mutta ei hevosta; minulla on hevonen, mutta ei ajopelejä; lähdemme heti
palattuani. Jää sinä tänne, Geneviève, ja valmista kaikki tätä lähtöä
varten. Me emme tarvitse paljon matkatavaroita: ostamme sen, mitä
meiltä puuttuu, Englannista. Annan Scævolalle tehtävän, joka saattaa
hänet loitolle. Lorin selittää hänelle tänä iltana meidän lähtömme: ja
tänä iltana me olemme jo kaukana."

"Mutta jos meidät pidätetään tiellä?"

"Eikö meillä ole passiamme? Menemme Hubertin luokse, se on tämän
tilanhoitajan nimi. Hubert on Abbevillen kaupunginvaltuuston jäsen;
Abbevillestä Boulogneen hän saattaa ja suojelee meitä. Boulognessa me
ostamme tai vuokraamme purjeveneen. Sitäpaitsi voin mennä valiokunnan
luo ja panna heidät antamaan minulle tehtävän Abbevillessä. Mutta
ei, ei mitään petkutuksia, eihän, Geneviève? Saavuttakaamme onnemme
henkemme kaupalla!"

"Niin, niin, hyvä ystävä, ja me onnistumme! Mutta miten paljon sinä
oletkaan käyttänyt hajuvesiä tänä aamuna, hyvä ystävä!" sanoi nuori
nainen kätkien kasvonsa Mauricen rintaan.

"Se on totta! Olin ostanut vihon orvokkeja sinua varten tänä aamuna
mennessäni Égalité-palatsin ohitse; mutta astuessani sisään tänne
ja nähdessäni sinut niin surullisena, en ajatellut muuta kuin kysyä
sinulta tämän surusi syytä."

"Oi, anna se minulle, annan sen takaisin."

Geneviève hengitti sisäänsä kukkavihon tuoksua niin kiihkeästi, kuin
hermostuneet henkilöt melkein aina rakastavat hajuvesiä.

Yhtäkkiä hänen silmänsä kostuivat kyynelistä.

"Mikä sinun on?" kysyi Maurice.

"Héloise parka!" mutisi Geneviève.

"Ah, niin", sanoi Maurice huokaisten. "Mutta ajatelkaamme itseämme,
rakas ystävä, ja jättäkäämme kuolleet, olkoot mitä puoluetta hyvänsä,
nukkumaan hautaan, jonka heidän uskollisuutensa on kaivanut. Hyvästi!
Minä lähden."

"Palaa oikein pian!"

"Tulen takaisin ennenkuin puoli tuntia on kulunut."

"Mutta ellei Lorin olisikaan kotona?"

"Vähät siitä! Hänen palvelijansa tuntee minut. Enkö minä voi
ottaa hänen asunnostaan kaikkea, mitä vain haluan, vieläpä hänen
poissaollessaankin, kuten hänkin voi täältä?"

"Hyvä, hyvä!"

"Laita sinä, Geneviève, kaikki valmiiksi, mutta ota, kuten olen
sanonut, vain sellaista, mikä on ehdottoman välttämätöntä. Ei sovi,
että meidän lähtömme näyttää muutolta."

"Ole rauhallinen!"

Nuori mies astui askelen ovea kohti.

"Maurice!" sanoi Geneviève.

Hän kääntyi ja näki nuoren naisen seisovan kädet ojossa häntä kohti.

"Näkemiin! Näkemiin!" sanoi hän, "armaani, rohkeutta! Puolessa tunnissa
olen täällä jälleen."

Geneviève jäi yksin, velvollisuutenaan, kuten jo mainitsimme,
matkavalmistukset.

Nämä valmistukset hän suoritti kuumeisella innolla. Niin kauvan kun hän
oli Pariisissa, hän oli mielestään kaksin verroin rikollinen. Kerran
Ranskan ulkopuolella, kerran ulkomailla näytti hänen rikoksensa, joka
enemmän oli kohtalon kuin hänen tekemänsä, hänestä vähemmän painavalta.

Toivoipa hän vielä yksinäisyydessä ja eristettynä ollen lopulta
unohtavansa, että toinen mies kuin Maurice oli ensinkään olemassa.

He aikoivat paeta Englantiin, siitä oli sovittu. Heillä olisi siellä
pieni talo, pieni yksinäinen, hyvin erillään oleva maatalo, joka olisi
kaikilta silmiltä hyvin piilossa; he muuttaisivat nimensä ja tekisivät
heidän kahdesta nimestään yhden.

Siellä he ottaisivat kaksi palvelijaa, jotka eivät ensinkään tuntisi
heidän menneisyyttänsä. Sattumalta puhuivat kumpikin, sekä Maurice että
Geneviève, englanninkieltä.

Ei kumpikaan heistä jättänyt Ranskaan mitään kaipaamisen arvoista,
ellemme ota lukuun sitä äitiä, jota aina kaivataan, vaikkapa hän olisi
tyly äitipuolikin, sitä, jota nimitetään isänmaaksi.

Geneviève alkoi siis laittaa valmiiksi niitä esineitä, jotka olivat
heidän matkaansa tai oikeammin heidän pakoaan varten välttämättömät.

Hän tunsi sanomatonta huvia erottaessaan näiden tavaroiden joukosta
muutamia, joista Maurice erikoisesti piti puvun, joka istui parhaiten,
kaulaliinan, joka sopi parhaiten hänen ihoonsa, kirjoja, joita hän
useimmin oli selaillut.

Hän oli jo tehnyt valintansa; puvut, liinavaatteet, kirjat peittivät
tuolit, leposohvat ja pianon odotellessaan matkakirstuja, joihin ne
suljettaisiin.

Äkkiä hän kuuli avaimen narisevan lukossa.

"Hyvä!" sanoi hän, "sieltä tulee Scævola takaisin. Eiköhän hän ole
kohdannut Mauricea?"

Hän jatkoi puuhailemistaan.

Salin ovet olivat auki; hän kuuli palvelijan liikkuvan eteisessä.

Hänellä oli juuri nuottikäärö kädessään ja haki narua sitoakseen sen.

"Scævola!" huusi hän.

Lähestyvät askeleet kajahtivat viereisestä huoneesta.

"Scævola!" toisti Geneviève, "tulkaa tänne, olkaa hyvä".

"Tässä olen!" sanoi muuan ääni.

Kuullessaan tämän äänen kääntyi Geneviève äkkiä ja päästi hirveän
parkaisun.

"Mieheni!" huudahti hän.

"Minä itse", sanoi Dixmer levollisesti.

Geneviève istui tuolilla ja oli nostanut kätensä hakeakseen eräästä
kaapista jonkinlaisen siteen; hän tunsi päätänsä pyörryttävän, hän
ojensi kätensä ja pudottautui selälleen toivoen löytävänsä altaan
kuilun, johon syöksyisi.

Dixmer otti hänet syliinsä ja kantoi leposohvalle, jolle istuutui.

"No kas, mikä teidän on, rakkaani? Mitä on tapahtunut?" kysyi Dixmer.
"Vaikuttaako minun läsnäoloni teihin niin epämieluisasti?"

"Minä kuolen!" sopersi Geneviève heittäytyen taaksepäin ja painaen
kätensä silmilleen, jottei näkisi tuota kauheata näkyä.

"Hyvä", sanoi Dixmer, "luulitteko minua jo vainajaksi, rakkaani? Teenkö
minä aaveen vaikutuksen?"

Geneviève katseli ympärilleen hämmentynein silmin, ja nähdessään
Mauricen muotokuvan, hän liukui alas leposohvalta ja lankesi polvilleen
ikäänkuin pyytääkseen apua tältä voimattomalta ja tunteettomalta
kuvalta, joka jatkoi hymyilemistään.

Vaimoparka ymmärsi kaiken sen uhkan, jonka Dixmer peitti teeskennellyn
levollisuutensa alle.

"Niin, rakas lapseni", jatkoi nahkuri, "minähän se olen. Luultavasti te
luulitte minun olevan varsin kaukana Pariisista, mutta enpähän vain,
minä jäin tänne. Palasin taloon seuraavana päivänä ja näin sen paikalla
hyvin kauniin tuhkaläjän. Olen tiedustellut teitä, kukaan ei ollut
nähnyt teitä. Ryhdyin sitten etsimään teitä, ja minulla oli suuri vaiva
löytää teidät. Myönnän, etten luullut teidän olevan täällä; kuitenkin
epäilin sitä, koska tulin, kuten näette. Mutta pääasia on, että minä
olen täällä ja että te olette tuossa. Miten Maurice jaksaa? Minä olen
todellakin varma siitä, että te olette kärsinyt paljon, te, joka olette
niin hyvä kuningasmielinen, pakosta elää saman katon alla kuin niin
kiihkoisa tasavaltalainen."

"Hyvä Jumala!" sopersi Geneviève, "hyvä Jumala! Armahda minua!"

"Kumminkin", jatkoi Dixmer katsellen ympärilleen, "rakkaani, minua
lohduttaa se, että te asutte niin mukavasti ja ettette näytä
minusta kärsineen paljoakaan lainsuojattomuudesta. Talomme palon ja
omaisuutemme tuhoutumisen jälkeen olen harhaillut jotenkin umpimähkään
asustaen kellarien perällä, laivaruumissa, vieläpä muutaman kerran
Seineen päättyvissä likaviemäreissäkin."

"Hyvä herra!" huudahti Geneviève.

"Teillä on tuossa hyvin kauniita hedelmiä; minun sen sijaan on joskus
täytynyt jäädä ilman jälkiruokaa, koska oli pakko olla syömättä
päivällistä."

Geneviève peitti nyyhkyttäen kasvonsa käsiinsä.

"Hyvä herra, hyvä herra!" huudahti Geneviève, "säälikää minua!
Näettehän, että minä kuolen."

"Levottomuudesta, ymmärrän sen; te olette ollut minusta kovin levoton;
mutta lohduttautukaa, minä olen täällä; minä palaan takaisin, emmekä
enää jätä toisiamme, madame."

"Voi, te aiotte tappaa minut!" huudahti Geneviève.

Dixmer katseli häntä hymyillen pelottavasti.

"Tappaisinko viattoman naisen! Oi, madame, mitä te sanotte? Murhe,
jonka minun poissaoloni on teille tuottanut, on vienyt järkenne."

"Hyvä herra!" huudahti Geneviève, "minä rukoilen teitä ristissä käsin
tappamaan minut ennen kuin kiduttamaan tuollaisella julmalla pilalla.
Ei, minä en ole viaton; niin, minä olen rikollinen, minä ansaitsen
kuoleman. Tappakaa minut, hyvä herra, tappakaa minut!"

"Te myönnätte siis ansaitsevanne kuoleman?"

"Myönnän, myönnän."

"Ja sovittaaksenne ties minkä rikoksen, josta itseänne syytätte, te
alistutte tähän kuolemaan valittamatta?"

"Iskekää, hyvä herra, minä en päästä huudahdustakaan; ja sen sijaan
että kiroisin, minä siunaan sitä kättä, joka minut iskee."

"Ei, hyvä rouva, minä en tahdo iskeä teitä; kuitenkin te luultavasti
kuolette. Mutta teidän kuolemanne ei ole häpeällinen, kuten
saattaisitte pelätä, vaan yhtä kunniakas kuin kaikkein kauneimmat
kuolemat. Kiittäkää minua, hyvä rouva, minä rankaisen teitä tekemällä
teidät kuolemattomaksi."

"Hyvä herra, mitä te siis teette?"

"Me pyrimme samaan päämäärään kuin silloinkin, kun työmme keskeytyi.
Meidän kesken te kaadutte syyllisenä; kaikkien muiden mielestä te
kuolette marttyyrina."

"Voi, hyvä Jumala! Te teette minut hulluksi tuolla puheellanne. Minne
te johdatte minut? Minne te viette minut?"

"Kuolemaan luultavasti."

"Antakaa minun siinä tapauksessa rukoilla."

"Rukouksenneko?"

"Niin."

"Ketä aiotte rukoilla?"

"Vähät te siitä! Sillä hetkellä, kun te tapatte minut, minä maksan
velkani, ja jos olen teille maksanut, en ole enää teille mitään velkaa."

"Se on kyllä oikein", sanoi Dixmer vetäytyen toiseen huoneeseen, "minä
odotan teitä".

Hän astui ulos salista.

Geneviève laskeutui polvilleen muotokuvan eteen painaen molemmin käsin
sydäntään, joka oli pakahtumaisillaan.

"Maurice", sanoi hän hiljaa, "anna minulle anteeksi! Minä en odottanut
tulevani onnelliseksi, mutta toivoin voivani tehdä sinut onnelliseksi.
Maurice, minä ryöstän sinulta onnen, joka oli koko elämäsi; anna
minulle anteeksi kuolemasi, armaani!"

Ja leikattuaan pitkistä hiuksistaan suortuvan hän sitoi sen
orvokkivihon ympärille ja asetti sen muotokuvan juurelle. Niin
tunteeton kuin tämä mykkä kuva olikin, näytti se saavan tuskallisen
ilmeen nähdessään hänen lähtevän.

Ainakin se näytti sellaiselta Genevièvstä hänen kyyneltensä lävitse.

"No, oletteko valmis, madame?" kysyi Dixmer.

"Nytkö jo?" sopersi Geneviève.

"Oi älkää hätäilkö, hyvä rouva!" vastasi Dixmer; "minulla ei ole
kiirettä yhtään. Sitäpaitsi ei luultavasti kestä kauvan ennenkuin
Maurice saapuu kotiin, ja minä olisin hyvin mielissäni voidessani
kiittää häntä siitä vieraanvaraisuudesta, jota hän on teille
osoittanut."

Geneviève vavahti ajatellessaan, että hänen miehensä ja hänen
rakastajansa saattaisivat kohdata toisensa.

Hän ponnahti ylös kuin jousen vaikutuksesta.

"Kaikki on lopussa, hyvä herra", sanoi hän, "minä olen valmis".

Dixmer astui ulos ensimmäisenä. Vapiseva Geneviève seurasi häntä,
silmät puoleksi ummessa, pää taaksepäin taivuksissa; he nousivat ajurin
rattaille, jotka odottivat oven edessä. Ajoneuvot lähtivät vierimään.

Kuten Geneviève oli sanonut, kaikki oli lopussa.




XIV

Puits-de-Noén ravintola


Tuo jakobinitakkiin pukeutunut mies, jonka olemme nähneet mittailevan
Hävinneiden askelten salia pitkin ja poikin ja jonka olemme kuulleet
arkkitehti Giraudin, kenraali Hanriotin ja isä Richardin tutkimusretken
aikana vaihtavan muutamia sanoja maanalaisen käytävän ovelle asetetun
vartijan kanssa, tämä raivokas isänmaanystävä oli karhunnahkalakki ja
paksut viikset, joka oli väittänyt Simonille kantaneensa ruhtinatar
Lamballen päätä, oli tämän niin monivaiheisen illan jälkeisenä päivänä
noin kello seitsemältä illalla Puits-de-Noén ravintolassa, joka
sijaitsi, kuten mainittu, Vieille-Draperie-kadun kulmassa.

Hän istui siellä isännän tai oikeammin emännän luona, tupakan ja
kynttilän savun nokeaman ja savustaman salin perällä ollen syövinään
kalaa käristetyn voin kera.

Sali, jossa hän söi illallistaan, oli melkein tyhjä; kaksi tai kolme
talon vakinaista vierasta oli toisten lähdettyä jäänyt nauttimaan
siitä etuoikeudesta, jonka heille tuottivat jokapäiväiset käynnit
ravintolassa.

Suurin osa pöydistä oli tyhjiä, mutta Puits-de-Noé-ravintolan kunniaksi
on mainittava, että punaiset tai oikeammin punasinertävät pöytäliinat
ilmaisivat siellä käyneen riittävän määrän ruokavieraita, jotka oli
ravittu.

Nuo kolme viimeistä ruokavierasta hävisivät toinen toisensa perästä,
ja kello neljännestä vailla kahdeksan huomasi isänmaanystävä olevansa
yksin.

Silloin hän työnsi aristokraattisimman halveksivasti luotaan karkean
lautasen, joka hetkistä aikaisemmin näytti olleen hänen ihastuksensa
esineenä, ja veti taskustaan esille levyn espanjalaista suklaata, jonka
hän söi hitaasti ja hyvin toisin ilmein, kuin mitä olemme nähneet hänen
koettavan antaa ulkomuodolleen.

Pureskellessaan espanjalaista suklaatansa ja mustaa leipäänsä hän
aina silloin tällöin loi lasioveen, jonka sulki valkean ja punaisen
kirjava ruudukas esirippu, katseita, jotka kuvastivat levotonta
kärsimättömyyttä. Toisinaan hän heristi korviaan ja keskeytti
vaatimattoman ateriansa niin hajamielisenä, että se antoi paljon
ajattelemisen aihetta emännälle, joka istui konttorissaan kyllin
lähellä isänmaanystävän tähystämää ovea, jotta hän olematta liiaksi
turhamainen saattoi luulla itseänsä tämän huomion esineeksi.

Viimein kilahti ovikello tavalla, joka pani miehemme vavahtamaan; hän
otti taas kalansa ilman että ravintolanemäntä huomasi hänen heittävän
puolet siitä koiralle, joka nälkäisenä katseli häntä, ja toisen puolen
kissalle, joka antoi koiralle heikkoja, mutta tuntuvia käpäläniskuja.

Ovi, jossa oli punaisen ja valkoisen kirjava verho, avautui
vuorostaan, sisään astui mies, jolla oli melkein samanlainen puku
kuin isänmaanystävälläkin, paitsi että hänellä karvalakin sijasta oli
punainen myssy.

Äärettömän suuri avainkimppu riippui tämän miehen vyötäröltä sekä
myöskin suuri jalkaväen miekka, jossa oli vaskiupotukset.

"Liemeni, tuoppini!" huusi tämä mies astuessaan sisälle yhteiseen
saliin koskematta edes punaiseen myssyynsä ja ainoastaan nyökäten
päätään ravintolan emännälle.

Väsymyksestä huokaisten hän sitten istuutui isänmaanystävämme
viereiseen pöytään.

Arvonannosta uutta tulokasta kohtaan nousi ravintolan emäntä ja lähti
itse tilaamaan pyydetyt ruoat.

Molemmat miehet käänsivät selkänsä toisillensa; toinen katseli kadulle,
toinen huoneen perälle. Ei sanaakaan vaihdettu näiden miesten välillä,
ennenkuin ravintolan emäntä oli täydellisesti hävinnyt näkyvistä.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, huomasi karvalakkinen mies
rautalangasta ripustetun yhden ainoan kynttilän valossa, joka oli
niin taitavasti järjestetty, että valaistuslaite riitti molemmille
ruokavieraille, vastapäätä olevasta kuvastimesta, että huone oli täysin
tyhjänä.

"Hyvää iltaa", sanoi hän toverilleen kääntymättä.

"Hyvää iltaa, hyvä herra", sanoi vastatullut.

"No niin", sanoi isänmaanystävä yhä teeskennellen välinpitämättömyyttä,
"mihin on tultu?"

"Kas, se on päättynyt."

"Mikä on päättynyt?"

"Kuten sovimme viimein, olen riidellyt ukko Richardin kanssa
palveluksesta, panin tekosyyksi huonon kuuloni, pyörtymyskohtaukseni ja
rupesin voimaan pahoin keskellä oikeudenkansliaa."

"Varsin hyvin; entä sitten?"

"Sitten ukko Richard huusi vaimonsa paikalle, ja hän hieroi ohimoitani
etikalla, joka sai minut tointumaan."

"Hyvä! Entä sitten?"

"Sitten sanoin, kuten meidän keskemme oli sovittu, että ilmanpuute sai
minussa nämä pyörtymyskohtaukset aikaan, koska olin verevä, ja että
palvelus Conciergeriessä, jossa tällä hetkellä on neljä sataa vankia,
tappaa minut."

"Mitä he sanoivat?"

"Richardin muori surkutteli minua."

"Entä ukko Richard?"

"Hän ajoi minut ulos."

"Mutta se ei riitä, että hän ajoi sinut ulos."

"Malttakaahan! Silloin Richardin muori, joka on kelpo nainen, nuhteli
häntä, ettei hänellä ole sydäntä, koska minä olen perheen isä."

"Mitä hän sanoi siihen?"

"Hän sanoi vaimonsa olevan oikeassa, mutta että ovenvartijan viran
ensimmäinen erottamaton ehto oli jäädä siihen vankilaan, jossa palveli;
ettei tasavalta laskenut leikkiä, vaan leikkaisi sellaisten miesten
kaulan, jotka pyörtyvät virantoimituksessaan."

"Perhana!" sanoi isänmaanystävä.

"Eikä hän ollutkaan väärässä, tuo ukko Richard: sen jälkeen kun
Itävallatar tuli sinne, on siitä tullut valvonnan helvetti; siellä
kynsitään silmät oman isän päästä."

Isänmaanystävä antoi lautasensa nuoltavaksi koiralle, jonka kimppuun
kissa heti hyökkäsi.

"Kertokaa loppuun", sanoi hän kääntymättä päin.

"Lopuksi, hyvä herra, minä rupesin voihkimaan, toisin sanoen tunsin
itseni hyvin sairaaksi; pyysin päästä sairaalaan ja vakuutin lasteni
kuolevan nälkään, jos palkkani pidätettäisiin."

"Entä ukko Richard?"

"Ukko Richard vastasi, että kun on vanginvartija, ei tehdä lapsia."

"Mutta teillä oli luullakseni Richardin muori puolellanne?"

"Onneksi! Hän esitti miehelleen näytöksen, soimaten, että hänellä
oli pahansisuinen sydän, ja lopulta Richard ukko sanoi minulle: 'No
niin, kansalainen Gracchus, sovipas jonkun ystäväsi kanssa, joka antaa
sinulle osan palkastasi; esitä hänet minulle sijaiseksi, niin lupaan
hyväksyä hänet.' Minkä jälkeen minä lähdin ulos sanoen: 'Hyvä on, isä
Richard, minä menen hakemaan.'"

"Entä oletko sinä löytänyt, kunnon poika?"

Tällä hetkellä palasi ravintolan emäntä tuoden kansalaiselle
Gracchukselle hänen liemensä ja tuoppinsa.

Se ei ollut Gracchuksen eikä isänmaanystävänkään mieleen, sillä heillä
oli varmasti vielä muutamia tietoja annettavana toisilleen.

"Kansatar", sanoi ovenvartija, "olen saanut pienen palkinnon ukko
Richardilta, joten uskallan ottaa tänään siankyljyksen etikkakurkkujen
kera sekä pullon Bourgognen viiniä; lähetä palvelustyttösi hakemaan
toinen lihakauppiaalta ja mene itse hakemaan toinen kellarista".

Emäntä antoi heti määräyksensä. Palvelustyttö lähti kadunpuolisesta ja
hän kellarin ovesta.

"Hyvä!" sanoi isänmaanystävä, "sinä olet älykäs poika".

"Niin älykäs, että en teidän kauniista lupauksistanne huolimatta salaa
itseltäni, mistä meillä molemmilla on kysymys. Ettekö te ole selvillä,
mistä on kysymys?"

"Olen kyllä, täydellisesti."

"Meillä on molemmilla päämme panoksena."

"Älä ole levoton minun päästäni."

"Myönnän, hyvä herra, että en olekaan niin kovin levoton, juuri teidän
päästänne."

"Vaan omastasi?"

"Niin kyllä."

"Mutta jos arvioin sen kahta vertaa kalliimmaksi kuin se on?"

"Voi, hyvä herra, pää on hyvin kallisarvoinen kappale."

"Ei sinun pääsi."

"Kuinka? Eikö minun?"

"Ei ainakaan tällä hetkellä."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, ettei sinun pääsi ole äyrinkään arvoinen, sillä jos minä
esimerkiksi olisin yhteishyvänvaliokunnan asiamies, pääsisit sinä
huomenna giljotiinille."

Ovenvartija kääntyi niin rajusti, että koira rupesi häntä haukkumaan.

Hän oli kalpea kuin kuollut.

"Älä käänny äläkä kalpene", sanoi isänmaanystävä. "Syö sen sijaan
liemesi rauhassa loppuun: minä en Ole yllyttäjäasiamies, hyvä ystävä.
Vie minut Conciergeriehen, aseta minut virkaan paikallesi, anna minulle
avaimet, niin huomenna minä lasken sinun kouraasi viisikymmentätuhatta
livreä kullassa."

"Se on ainakin ihan totta?"

"On, sinulla on suurenmoinen pantti, sinulla on minun pääni."

Ovenvartija mietti muutaman sekunnin.

"Kas niin", sanoi isänmaanystävä, joka näki hänet kuvastimestaan, "kas
niin, älä sinä hulluja mieti; jos ilmiannat minut, ei tasavalta anna
sinulle penniäkään, koska et ole tehnyt muuta kuin velvollisuutesi;
jos sinä palvelet minua, jolloin sinä päinvastoin rikot tätä samaa
velvollisuuttasi vastaan, ja kun on kohtuutonta tässä maailmassa tehdä
jotakin ilmaiseksi, niin annan sinulle ne viisikymmentätuhatta livreä".

"Kas, kyllä minä hyvinkin ymmärrän", sanoi ovenvartija, "minulle on
kyllä hyvin edullista tehdä, mitä minulta pyydätte; mutta minä pelkään
seurauksia".

"Seurauksia... entä mitä sinulla on pelättävää? Mitä hulluja, en kai
minä sinua ilmianna, päinvastoin!"

"Varmasti ette."

"Asetettuasi minut virkaan, tulet sinä seuraavana päivänä tekemään
kierroksen Conciergeriessä. Minä lasken sinulle viisikolmatta kääröä,
ja kussakin on kaksituhatta frangia; nämä viisikolmatta kääröä sopivat
helposti sinun molempiin taskuihisi. Rahan mukana annan sinulle passin
lähteäksesi Ranskasta; sinä lähdet, ja minne hyvänsä joudut, sinä olet,
vaikkakaan et rikas, ainakin riippumaton."

"Hyvä on, olkoon menneeksi, hyvä herra, tapahtukoon mitä tahansa.
Minä olen köyhä piru, minä en sekaannu valtiollisiin asioihin, Ranska
on aina menestynyt hyvin ilman minuakin eikä minun vuokseni joudu
perikatoon: jos te teette pahan työn, sitä pahempi teille."

"Missään tapauksessa", sanoi isänmaanystävä, "en luule tekeväni
huonommin, kuin mitä nykyään tehdään!"

"Herra kai sallii minun olla arvostelematta kansallisen Konventin
politiikkaa?"

"Oletpa sinä ihailtavan huoleton ajattelija! No, milloin sinä siis
esität minut ukko Richardille?"

"Tänä iltana, jos niin haluatte."

"Kyllä, varmasti. Kuka minä olen?"

"Serkkuni Mardoche."

"Mardoche, olkoon menneeksi, nimi miellyttää minua. Mikä ammatti?"

"Housuräätäli."

"Housuräätälistä nahkuriin on vain pieni muutos."

"Oletteko te nahkuri?"

"Voisin olla."

"Se on totta."

"Mihin aikaan on esittely?"

"Puolen tunnin kuluttua, jos niin haluatte."

"Kello yhdeksältä siis."

"Milloin saan rahat?"

"Huomenna."

"Te olette siis äärettömän rikas."

"Tulen hyvin toimeen."

"_Entinen_, eikö niin?"

"Mitä se sinuun kuuluu?"

"Olla rahoissaan ja antaa rahansa pois tullakseen vaaraan joutua
giljotiinille; entiset ovat todellakin hyvin typeriä."

"Mitä sinä hulluja! Sansculoteilla on niin paljon järkeä, ettei
toisille jää mitään."

"Tst! Tuolla tulee minun viinini."

"Tänä iltana, Conciergerien edustalla!"

"Niin."

Isänmaanystävä maksoi osansa ja lähti ulos.

Ovelta kuultiin hänen huutavan jyrisevällä äänellä:

"Pian nyt, kansatar! Siankyljykset kurkkujen kera! Serkkuni Gracchus
kuolee nälkään."

"Tuo kelpo Mardoche!" sanoi ovenvartija maistellessaan lasillista
Bourgognen viiniä, jonka ravintolanemäntä oli hänelle juuri kaatanut
luoden häneen helliä silmäyksiä.




XV

Sotaministeriön kanslisti


Isänmaanystävä oli mennyt ulos, mutta ei kauas. Savuttuneiden
ikkunoiden lävitse hän tähysteli ovenvartijaa, eikö tämä ehkä asettuisi
yhteyteen tasavallan poliisin kanssa, yhden parhaimmista, mitä koskaan
on ollut olemassa, sillä toinen puoli yhteiskuntaa vakoili toista,
vähemmän tosin hallituksen suuremman kunnian, kuin oman päänsä
suuremman turvallisuuden vuoksi.

Mutta mitään sellaista, mitä isänmaanystävä pelkäsi, ei tapahtunut.
Muutamaa minuuttia vailla yhdeksän nousi ovenvartija, silitti emännän
leukaa ja lähti ulos.

Isänmaanystävä liittyi hänen seuraansa Conciergerien rantakadulla, ja
molemmat astuivat sisälle vankilaan.

Jo samana iltana päätettiin kaupat: ukko Richard hyväksyi ovenvartija
Mardochen kansalaisen Gracchuksen sijaiseksi.

Kaksi tuntia ennen tämän asian järjestymistä vanginvartijan huoneessa
tapahtui toisessa vankilan osassa näytelmä, joka tosin ei näyttänyt
kiinnostavalta, mutta jolla oli tämän kertomuksen päähenkilöille yhtä
suuri merkitys.

Conciergerien kanslisti aikoi päivätyöstä väsyneenä juuri sulkea
luettelonsa ja lähteä pois, kun hänen kirjoituspöytänsä eteen ilmestyi
eräs mies kansatar Richardin saattamana.

"Kansalainen kanslisti", sanoi hän, "tässä tulee teidän virkaveljenne
sotaministeriöstä laatimaan kansalaisen ministerin puolesta joitakin
sotilasluetteloita".

"Ah, kansalainen", sanoi kanslisti, "te tulette hiukan myöhään, panin
juuri pillit pussiin".

"Suokaa anteeksi, rakas virkaveli", sanoi vastatullut, "mutta meillä
on niin paljon hommaa, ettemme voi suorittaa asiallakäyntejämme muuta
kuin joutohetkinämme, ja joutohetkiä on meillä vain silloin, kun toiset
syövät ja nukkuvat".

"Jos asiat ovat siten, tehkää pois vain, rakas virkaveli; mutta
kiirehtikää, sillä kuten te jo sanoitte, on nyt illallisaika ja minulla
on nälkä. Onko teillä valtakirjanne?"

"Ne ovat tässä", sanoi sotaministeriön kanslisti esittäen salkun, jonka
hänen virkaveljensä, niin kiire kuin hänellä olikin, tarkasti erittäin
tunnontarkasti.

"No, nuo ovat kaikki kunnossa", sanoi Richardin vaimo, "minun mieheni
on ne jo tarkastanut".

"Yhtäkaikki, yhtäkaikki", sanoi kanslisti jatkaen tarkastamistansa.

Sotaministeriön kanslisti vartoi kärsivällisesti kuten mies, joka oli
odottanut näiden muodollisuuksien tarkkaa noudattamista.

"Mainiossa kunnossa", sanoi Conciergerien kanslisti, "ja te voitte
nyt aloittaa milloin vain haluatte- Onko teillä monta otetta
kirjoitettavana?"

"Satakunta."

"Teillä on siis useaksi päiväksi?"

"Niin, rakas virkaveli, minä perustankin tänne teidän huoneeseenne
pienen laitoksen, ellei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Kuinka tarkoitatte?" kysyi Conciergerien kanslisti.

"Sen selitän mennessämme tänä iltana yhdessä syömään illallista;
sanoittehan, että teillä on nälkä."

"Enkä minä sitä peruuta."

"Sen selitän mennessämme tänä iltana yhdessä syömään illallista;
sanoittehan, että teillä on nälkä."

"Enkä minä sitä peruuta."

"No niin, saatte nähdä vaimoni: hän on hyvä keittäjä, sitten teette
tuttavuutta minun kanssani: minä olen hauska poika."

"Toden totta, te vaikutatte siltä; kuitenkin, rakas virkaveli..."

"Voi, suostukaa kursailematta syömään ne osterit, jotka ohimennessäni
ostan Châtelet-aukiolta, kananpoikasen, jonka haen ruokatavarakaupasta,
ja pari kolme pientä ruokalajia, jotka rouva Durand valmistaa
oivallisesti."

"Te viettelette minut, rakas virkaveli", sanoi Conciergerien kanslisti,
"tuollaisen ruokalistan häikäisemänä, jollaiseen vallankumousoikeuden
kahden paperilivren palkalla oleva kanslisti ei ollut tottunut; olihan
näiden kahden livren arvo todellisuudessa tuskin kahta frangia."

"Te siis suostutte?"

"Suostun."

"Jätetään työ siinä tapauksessa huomiseen ja lähdetään pois tänä
iltana."

"Lähdetään!"

"Tuletteko?"

"Heti kohta. Menen vain ilmoittamaan santarmeille, jotka vartioivat
Itävallatarta."

"Miksi te heille ilmoitatte?"

"Jotta he tietäisivät minun lähteneen, ja kun kansliassa ei siis enää
ole ketään, voivat olla jokaisesta äänestä varuillaan."

"Kas, erittäin hyvä; mainio varovaisuustoimenpide, toden totta!"

"Ymmärrätte, eikö olekin?"

"Erinomainen. Lähtekää!"

Conciergerien kanslisti meni todellakin kolkuttamaan ristikko-ovea, ja
toinen santarmeista avasi sen sanoen:

"Ken siellä?"

"Minä, kanslisti! Tiedätte, lähden. Hyvää yötä, kansalainen Gilbert!"

"Hyvää yötä, kansalainen kanslisti!"

Ja ristikko-ovi sulkeutui.

Sotaministeriön kanslisti oli seurannut koko tätä näytöstä erittäin
tarkkaavaisesti, ja kuningattaren vankilanoven ollessa auki oli hänen
katseensa tunkeutunut aina ensimmäisen osaston perälle asti: hän oli
nähnyt santarmi Duchesnen istuvan pöydän ääressä ja oli siis saanut
varmuuden siitä ettei kuningattarella ollut muuta kuin kaksi vartijaa.

Sanomattakin oli selvää, että sotakanslisti virkaveljensä kääntyessä
taas oli tullut yhtä välinpitämättömän näköiseksi kuin miksi hän
suinkin saattoi tekeytyä.

Heidän astuessaan ulos Conciergeriestä, tuli kaksi miestä. Nämä kaksi
sisääntulevaa miestä olivat kansalainen Gracchus ja hänen serkkunsa
Mardoche.

Huomatessaan toisensa painuivat Mardoche-serkku sekä sotakanslisti,
kuten olisivat saaneet saman tunteneet kumpikin, toinen karvalakkinsa,
toinen leveälierisen hattunsa silmilleen.

"Keitä nuo miehet ovat?" kysyi sotakanslisti.

"Minä tunnen heistä vain toisen: hän on ovenvartija nimeltä Gracchus."

"Kas", sanoi toinen teeskennellyn välinpitämättömästi, "pääsevätkö
ovenvartijat siis ulos Conciergeriestä."

"Heillä on vapaapäivänsä."

Tiedustelua ei jatkettu pitemmälle: nuo kaksi uutta ystävystä
astuivat Change-sillalle. Châtelet-aukion kulmassa osti sotakanslisti
esittämänsä ohjelman mukaisesti kopan, jossa oli kaksitoista tusinaa
ostereita. Sitten jatkettiin matkaa Gèvres-rantakatua pitkin.

Sotaministeriini kanslistin asunto oli hyvin yksinkertainen:
kansalainen Durand asui kolmessa pienessä huoneessa Grève-aukion
varrella, talossa, jossa ei ollut ovenvartijaa. Jokaisella asukkaalla
oli käytävän avain, ja oli sovittu, että kun joku ei ollut ottanut
avainta mukaansa, hän ilmoittaisi lyömällä kerran, kaksi tai kolme
kertaa kolkuttimella, riippuen kerroksesta, jossa asui: se, joka odotti
jotakuta ja tunsi merkin, lähti silloin alas avaamaan ovea.

Kansalaisella Durandilla oli avaimensa taskussaan: hänen ei siis
tarvinnut kolkuttaa.

Palatsin kanslisti huomasi sotakanslistin rouvan olevan kovin hänen
makuunsa.

Hän oli todella hurmaava nainen, jonka ulkonäöstä kuvastuva syvä
surullisuuden ilme teki erittäin mielenkiintoisen näköiseksi.
Huomattava on, että surullisuus on kauniiden naisten varmimpia
viettelykeinoja; surullisuus tekee kaikki miehet poikkeuksetta,
vieläpä kanslistitkin, rakastuneiksi; sillä sanottakoon mitä
tahansa, kanslistit ovat miehiä hekin, eikä ole olemassa mitään
julmaa itserakkautta eikä yhtään tunteellista sydäntä, joka ei toivo
lohduttavana suruissaan olevaa kaunista naista ja muuttavansa kalpean
ihon valkeita ruusuja iloisemman värisiksi, kuten kansalainen Dorat
sanoi.

Molemmat kanslistit söivät erittäin hyvällä ruokahalulla; ainoastaan
rouva Durand ei syönyt mitään.

Kysymyksiä tehtiin kuitenkin kummaltakin puolelta.

Sotakanslisti kysyi virkaveljeltään merkillisen uteliaasti — olivathan
verinäytelmät tuohon aikaan jokapäiväisiä ilmiöitä — millaisia Palatsin
tavat olivat, milloin tuomiot julistettiin, miten valvonta tapahtui.

Mielissään siitä, että häntä kuunneltiin niin tarkkaavaisesti,
vastaili Palatsin kanslisti hyväntahtoisesti ja kertoili mitä tapoja
oli vanginvartijoilla, Fouquier-Tinvillellä ja lopuksi kansalaisella
Sansonilla, sen murhenäytelmän ensiosan esittäjällä, jota joka päivä
näyteltiin Révolution-aukiolla.

Sitten hän kääntyi virkaveljensä ja isäntänsä puoleen ja kysyi tältä
vuorostaan tietoja sotaministeriöstä.

"Voi", sanoi Durand, "minulla ei ole yhtä tarkat tiedot kuin
teillä, koska olen äärettömän paljon vähäpätöisempi henkilö kuin
te, ollessani oikeammin kanslistin sihteeri kuin kanslisti. Minä
suoritan pääkanslistin tehtävät. Omituinen virkamies, minä teen
työn, suuret herrat saavat hyödyn! Se on kaiken virkavallan,
vallankumouksellisenkin, tapana. Maa ja taivas muuttuvat kai kerran,
mutta virastot eivät muutu."

"Kyllä minä autan teitä, kansalainen", sanoi Palatsin kanslisti
ihastuneena isäntänsä hyvään viiniin ja ennen kaikkea rouva Durandin
kauniisiin silmiin.

"Oi, kiitos", sanoi se, jolle tehtiin tämä ystävällinen tarjous;
"köyhälle virkamiehelle ovat kaikki tapojen ja huoneistojen vaihdokset
huvia, ja pelkään enemmän työni päättymistä kuin sen jatkumista
Conciergeriessä, ja edellyttäen, että voin joka ilta ottaa mukaani
kansliaan rouva Durandin, jolla on täällä ikävä..."

"Minä en näe siinä mitään sopimatonta", sanoi Palatsin kanslisti
mielissään siitä rakastettavasta huvituksesta, jonka hänen
virkaveljensä hänelle lupasi.

"Hän saa sanella minulle otteet", jatkoi kansalainen Durand. "Ja
sitten, ellette pidä tämän päivän illallistamme liian huonona, tulette
aina silloin tällöin syömään samanlaisen."

"Niin, mutta en liian usein", sanoi Palatsin kanslisti itserakkaasta
"sillä myönnän saavani toruja, jos saavun myöhemmin kuin tavallista
erääseen tiettyyn pikkutaloon Petit-Musc-kadun varrella".

"Hyvä on, se kyllä järjestyy erinomaisesti", sanoi Durand: "eikö niin,
rakas ystävä?"

Rouva Durand, joka oli kovin kalpea ja aina kovin surullinen, kohotti
katseensa mieheensä ja vastasi:

"Tapahtukoon teidän tahtonne."

Kello löi yksitoista; oli aika jo lähteä, Palatsin kanslisti nousi ja
heitti hyvästit uusille ystävilleen ilmaisten heille, minkä nautinnon
heidän ja heidän päivällisensä tuttavuus oli hänelle tuottanut.

Kansalainen Durand saattoi vierastaan portaisiin saakka ja sanoi
palattuaan huoneeseen:

"No, Geneviève, menkää maata."

Vastaamatta mitään nousi nuori nainen, otti lampun ja meni oikealla
puolen olevaan huoneeseen.

Durand, tai oikeammin Dixmer, katseli hänen poistumistaan, jäi hetkeksi
mietteisiinsä ja synkäksi hänen mentyään; sitten hän vuorostaan lähti
huoneeseensa, joka oli vastakkaisella puolella.




XVI

Kaksi kirjelippua


Tästä hetkestä alkaen tuli sotaministerien kanslisti joka ilta tekemään
uutterasti työtään virkatoverinsa Palatsin kanslistin toimistossa.
Rouva Durand saneli otteet valmiiksi laitetuista luetteloista, ja
Durand jäljensi innokkaasti.

Durand tarkasti kaikki näyttämättä huomaavan mitään. Hän oli pannut
merkille, että joka ilta kello yhdeksältä oli Richard tai hänen
vaimonsa tuonut ruokavasun ja laskenut sen oven suuhun.

Silloin, kun kanslisti sanoi santarmille: "Nyt minä lähden,
kansalainen", tuli santarmi, toisinaan Gilbert, toisinaan Duchesne,
otti vasun ja kantoi sen Marie Antoinettelle.

Niinä kolmena peräkkäisenä iltana, jolloin Durand oli jäänyt
myöhemmäksi paikalleen, oli vasukin jäänyt myöhemmäksi paikalleen,
koska santarmi vain ovea avatessaan ja sanoessaan hyvästi kanslistille
korjasi pois ruokatarpeet.

Toisen santarmin vietyä täyden vasun, hän neljännestuntia myöhemmin
toi oven suuhun edellisen päivän tyhjän vasun ja asetti sen samalle
paikalle, missä toinen oli ollut.

Neljännen päivän iltana, lokakuun alussa, tavallisen istunnon jälkeen,
Palatsin kanslistin lähdettyä ja Durandin tai oikeammin Dixmerin
jäätyä kahden vaimonsa kanssa hän laski pois kynänsä, katseli
sitten ympärilleen ja heristäen korviaan yhtä tarkasti, kuin olisi
hänen henkensä siitä riippunut, nousi äkkiä, juoksi varpaisillaan
ristikko-ovelle, kohotti lautasliinaa, joka peitti vasun ja pisti
vangille tarkoitettuun pehmeään leipään pienen hopeakotelon.

Sitten hän kalpeana ja vavisten liikutuksesta, joka kiusaa
voimakkaintakin miestä hänen ollessaan suorittamaisillaan loppuun
suuriarvoista, kauvan valmisteltua ja kiihkeästi odoteltua työtä,
palasi taas paikalleen nojaten otsansa toiseen käteensä ja painaen
toisen sydämelleen.

Geneviève katseli hänen hommaansa, mutta sanomatta mitään. Sen jälkeen
kun hänen miehensä oli noutanut hänet Mauricen luota, oli hänen tapansa
aina odottaa, että hänen miehensä puhuisi ensiksi.

Tällä kertaa hän kuitenkin katkaisi äänettömyyden.

"Onko se tätä iltaa varten?" kysyi hän.

"Ei, vaan huomista varten", vastasi Dixmer.

Katseltuaan ympärilleen ja kuunneltuaan jälleen hän sulki luettelot,
astui oven luokse ja kolkutti.

"Mitä?" sanoi Gilbert.

"Kansalainen", sanoi hän, "minä lähden pois".

"Hyvä on", sanoi santarmi kopin perältä. "Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, kansalainen Gilbert."

Durand kuuli salpojen kitisevän, ymmärsi santarmin tulevan avaamaan
ovea ja lähti ulos.

Ukko Richardin huoneistosta pihalle johtavassa käytävässä hän törmäsi
erääseen karvalakkiseen ovenvartijaan, joka heilutteli raskasta
avainkimppua.

Pelko valtasi Dixmerin; tämä mies, joka oli raaka, kuten kaikki
ammattitoverinsa, aikoi kuulustella häntä, tarkastaa hänet, ehkäpä
ottaa hänestä selvän. Hän painoi hattunsa syvälle päähän, ja Geneviève
veti silmilleen mustan vaippansa reunuksen.

Hän erehtyi.

"Oi, anteeksi!" sanoi ovenvartija ainoastaan, vaikka juuri häneen oli
sattunut.

Dixmer vavahti kuullessaan tämän äänen, joka oli levollinen ja
kohtelias. Mutta ovenvartijalla oli varmaankin kiire, hän livahti
käytävään, avasi ukko Richardin oven ja katosi. Dixmer jatkoi matkaansa
vieden mukanaan Genevièven.

"Se on kummallista", sanoi hän tultuaan ulos, oven sulkeuduttua hänen
jäljessään ja ulkoilman jäähdytettyä hänen polttavaa otsaansa.

"Niin on, hyvin kummallista", kuiskasi Geneviève.

Siihen aikaan kun heidän suhteensa oli läheisempi, olisivat
aviopuolisot ilmoittaneet toisilleen hämmästyksensä syyn. Mutta Dixmer
piti ajatuksensa omana tietonaan taistellen niitä vastaan kuten ne
olisivat olleet harhanäkyä, ja kääntyessään Change-sillan kulmassa
Geneviève ainoastaan loi viimeisen silmäyksen synkkään Palatsiin, jossa
jonkinlainen kadonneen ystävän haamu oli herättänyt hänessä niin paljon
sekä suloisia että katkeria muistoja.

Molemmat saapuivat Grève-aukiolle lausumatta ainoaltakaan sanaa.

Sillä välin oli santarmi Gilbert lähtenyt ulos ja ottanut haltuunsa
kuningatarta varten tuodun eväsvasun. Siinä oli hedelmiä, kylmä
kananpaisti, pullo valkoviiniä, vesikarahvi sekä puolikas kahden naulan
leipää.

Gilbert nosti lautasliinan ja näki, että esineet olivat tavanmukaisessa
järjestyksessä, kuten kansatar Richard oli ne asettanut. Sitten hän
sanoi sysäten varjostimen syrjään:

"Kansatar, tässä on illallinen."

Marie Antoinette mursi leivän; mutta tuskin olivat hänen sormensa
painuneet siihen, kun hän tunsi hopean kylmän kosketuksen ja ymmärsi
leivän sisältävän jotakin tavallisesta poikkeavaa.

Silloin hän katsahti ympärilleen, mutta santarmi oli jo poistunut,

Kuningatar jäi hetkeksi liikkumattomaksi; hän punnitsi, miten pitkälle
santarmi oli mennyt.

Tultuaan varmaksi, että hän oli mennyt istumaan toverinsa viereen, hän
veti kotelon leivästä esille. Kotelossa oli kirjelippu. Hän kääri sen
auki ja luki seuraavaa:

 "Madame, pitäkää itsenne valmiina huomenna samaan aikaan kuin
 saadessanne tämän kirjelipun. Sillä huomenna tähän aikaan tuodaan
 muuan nainen Teidän Majesteettinne koppiin. Tämä nainen ottaa
 teidän vaatteenne ja antaa teille omansa. Sitten te lähdette ulos
 Conciergeriestä erään mitä uskollisimman palvelijanne saattamana.

 Älkää tulko levottomaksi metelistä, joka syntyy ensimmäisessä
 huoneessa. Älkää antako huutojen eikä vaikerrusten pidättää itseänne.
 Älkää huolehtiko muusta, kuin että saatte äkkiä päällenne sen naisen
 puvun ja viitan, jonka on asetuttava Teidän Majesteettinne paikalle."

"Mikä uhrautuvaisuus!" kuiskasi kuningatar. "Kiitos, hyvä Jumala! Minä
en siis olekaan, kuten väitettiin, kaikkien ihmisten inhon esine."

Hän luki kirjelipun uudelleen. Silloin hän hämmästyi toista pykälää.

 "Älkää antako huutojen eikä vaikerrusten pidättää itseänne", kuiskasi
 hän. "Voi, se merkitsee, että aiotaan tappaa molemmat vartijani,
 miesparat, jotka ovat osoittaneet niin paljon sääliä minua kohtaan.
 Voi, ei milloinkaan, ei milloinkaan!"

Hän repäisi irti toisen puoliskon paperia, joka oli vielä valkea, ja
kun hänellä ei ollut lyijykynää eikä muutakaan kynää vastatakseen
tuntemattomalle ystävälle, joka huolehti hänestä, hän otti neulan
pitsihuivistaan ja pisteli paperiin kirjaimia, joista syntyi seuraavat
sanat:

 "En voi eikä minun sovi sallia kenenkään henkeä uhrattavan omani
 sijasta. M.A."

Sitten hän pisti paperin takaisin koteloon, jonka työnsi taitetun
leivän toiseen puolikkaaseen.

Tuskin oli tämä työ valmis, kun kello löi kymmenen ja kuningatar
pitäen leivänkappaletta kädessään laski surullisena lyönnit, jotka
kumahtelivat hitaasti ja pitkin väliajoin; silloin hän kuuli toiselta
ikkunalta, joka avautui naisten pihaksi sanotulle pihalle, terävän
äänen, sellaisen, jonka ikkunaa raaputtava timantti saa aikaan. Tätä
ääntä seurasi kevyt isku ruutuun, isku, joka toistui useita kertoja ja
jota tahallaan esti kuulumasta miehen yskintä. Sitten ilmestyi ikkunan
kulmaan pieni paperikäärö, joka solui hitaasti sisään ja putosi seinän
juurelle. Sen jälkeen kuningatar kuuli avainten helinän toisiansa
vastaan avainkimpussa ja askelten loittonevan kivityksellä.

Hän huomasi, että ruudun kulmasta oli leikattu kappale ja tästä
kulmasta oli loittoneva mies sujahduttanut sisään paperin, joka
varmasti oli kirjelippu. Tämä kirjelippu oli maassa. Kuningatar katseli
sitä silmillään kuunnellen koko ajan, eikö kumpikaan vartijoista tulisi
hänen luokseen. Mutta hän kuuli heidän puhuvan hiljaa tapansa mukaan
heidän tehtyään äänettömän sopimuksen olla häntä häiritsemättä. Silloin
hän nousi hiljaa seisomaan pidättäen henkeänsä ja meni nostamaan ylös
paperin.

Siitä luiskahti ulos kuin tupesta pikkuinen, kova esine ja pudotessaan
tiilipermannolle helähti metallin tapaan. Se oli mitä hienoin viila,
enemmän koruesine kuin työkalu, tuollainen teräsjousi, jolla miten
heikko ja taitamaton käsi hyvänsä voi neljännestunnissa leikata
paksuimmankin rautatangon poikki.

"Madame", sanottiin paperissa, "huomenna kello puoli kymmeneltä tulee
eräs mies juttelemaan teitä vartioivien miesten kanssa naisten pihaan
aukenevan ikkunan kautta. Sillä välin sahaa Teidän Majesteettinne
poikki ikkunanne kolmannen rautatangon vasemmalta oikealle päin...
Leikatkaa viistoon, neljännestunti riittää Teidän Majesteetillenne.
Olkaa sitten valmis astumaan ulos ikkunasta...

"Neuvon antaa eräs teidän hartaimmista ja uskollisimmista
alamaisistanne, joka on pyhittänyt elämänsä Teidän Majesteetillenne ja
olisi onnellinen voidessaan uhrata sen Teidän puolestanne."

"Voi!" kuiskasi kuningatar, "eikö se ole ansa? Mutta ei, minusta
tuntuu, että tunnen tämän käsialan, se on sama kuin Templessä, se on
Maison-Rougen ritarin käsialaa! Voi sentään! Ehkä Jumala tahtoo minun
pääsevän karkaamaan."

Ja kuningatar lankesi polvilleen ja turvautui rukoukseen, tähän vankien
mahtavaan lohdutukseen.




XVII

Dixmerin valmistelut


Seuraava päivä, jonka edellä oli ollut uneton yö, koitti viimein
kauheana ja, liioittelematta voi sanoa, verenkarvaisena.

Joka päivä näkyi kirkkaimmassakin auringossa tähän aikaan ja tänä
vuonna lyijynharmaita pilkkuja.

Kuningatar nukkui tuskin yhtään ja unta, joka ei tuonut lepoa. Tuskin
hän oli sulkenut silmänsä, kun hän jo luuli näkevänsä verta, kun hän
luuli kuulevansa huutoja.

Hän oli nukahtanut viila käteensä.

Osan päivästä hän uhrasi rukoukseen. Hänen vartijansa näkivät hänen
rukoilevan niin usein, etteivät nämä hartaudenharjoitukset saattaneet
heitä ensinkään levottomiksi.

Tuolloin tällöin veti kuningatar poveltaan viilan, jonka hänelle oli
antanut hänen pelastajansa, ja hän vertaili työvälineen heikkoutta ja
ristikkorautojen paksuutta keskenään.

Onneksi eivät nämä rautatangot olleet kiinni seinässä muuta kuin
toisesta päästä, toisin sanoen alhaalta.

Yläosaa piti kiinni poikittainen rautatanko; kun alapää oli sahattu
poikki, ei tarvinnut muuta kuin vetää rautatankoa, jotta se irtaantuisi.

Mutta kuningatarta eivät pidättäneet fyysilliset vaikeudet: hän ymmärsi
täydellisesti, että asia oli mahdollinen, ja juuri tämä mahdollisuus
teki toivosta verisen liekin, joka häikäisi hänen silmiään.

Hän tunsi, että päästäkseen hänen luoksensa täytyi ystävien tappaa
häntä vartioivat miehet, eikä hän olisi suostunut näiden miesten
kuolemaan millään hinnalla. Nämä miehet olivat ainoat, jotka pitkään
aikaan olivat osoittaneet häntä kohtaan jonkin verran sääliä.

Toiselta puolen oli noiden rautatankojen ulkopuolella, jotka hänet
käskettiin sahaamaan poikki, näiden kahden miehen, joiden täytyi sortua
estäessään hänen pelastajiaan saapumasta hänen luokseen, ruumiiden
tuolla puolen elämä, vapaus ja ehkäpä kosto, kolme niin mieluista
asiaa, etenkin naiselle, että hän pyysi Jumalalta anteeksi, että toivoi
niitä niin hartaasti.

Hän luuli muuten huomanneensa, ettei hänen vartijoitaan vaivannut
mikään epäluulo ja ettei heillä myöskään ollut tietoisuutta siitä
ansasta, johon vanki tahdottiin saada lankeamaan, olettaen, että
salajuoni oli ansa.

Näiden yksinkertaisten miesten petoksen olisivat saaneet ilmi niin
kokeneet silmät kuin oli tällä naisella, joka oli tottunut arvaamaan
pahan, koska oli saanut siitä kärsiä.

Kuningatar luopui siis melkein täydellisesti niistä ajatuksista, jotka
olivat saaneet häntä pitämään molempia hänelle tehtyjä aloitteita
ansoina: mutta sikäli kuin pelko joutua häpeällisesti ansaan jätti
hänet, häntä hirvitti vielä enemmän nähdä silmiensä edessä juoksevan
verta, joka vuodatettiin hänen puolestaan.

"Omituinen kohtalo, ylevä näytelmä!" kuiskasi hän. "Kaksi salaliittoa
yhtyy pelastamaan kuningatarparkaa tai oikeammin vangittua naisparkaa,
joka ei ole tehnyt mitään houkutellakseen tai rohkaistakseen
vehkeilijöitä, ja molemmat tahtovat yrittää samaan aikaan!

"Kukapa tietää! Ehkä siinä on vain yksi juoni. Ehkä se on
kaksinkertainen miina, jonka tarkoitus on päätyä samaan kohtaan.

"Jos tahtoisin, pääsisin siis vapauteen!

"Mutta jokin naisparka uhrataan minun sijastani.

"Mutta kaksi miestä tapetaan, jotta tämä nainen pääsee minun luokseni
saakka!

"Jumala ja tulevaisuus eivät antaisi sitä minulle anteeksi.

"Mahdotonta, mahdotonta!"

Mutta silloin tulivat yhä uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä nuo
suuret aatteet palvelijoiden uhrautumisesta herrojensa puolesta ja nuo
vanhanajan perinnäisopit isäntien oikeudesta palvelijoillensa henkeen:
kuolevan kuninkuuden melkein hävinneet aavekuvat.

"Itävallan Anna olisi hyväksynyt", sanoi hän itsekseen; "Itävallan
Anna olisi asettanut kaikkien asioiden yläpuolelle kuninkaallisten
henkilöiden onnen suuren periaatteen.

"Itävallan Anna oli samaa verta kuin minäkin ja melkein samassa
tilanteessa kuin minäkin.

"Hulluutta tulla yrittämään toteuttaa Itävallan Annan kuninkaallisuutta
Ranskassa!

"Sitäpaitsi en minä ole tullut; kaksi kuningasta on sanonut:

"'On tärkeätä, että kaksi kuninkaanlasta, jotka eivät koskaan ole
nähneet toisiansa, jotka eivät ole rakastaneet toisiansa, jotka
eivät ehkä milloinkaan tule rakastamaan toisiansa, vihitään samalla
alttarilla mennäkseen kuolemaan samalle mestauslavalle.'

"Ja eikö minun kuolemani sitäpaitsi veisi kuolemaan lapsiparkaani, joka
harvojen ystävieni silmissä vielä on Ranskan kuningas?

"Ja sitten kun poikani on kuollut kuten miehenikin, eikö heidän haamunsa
hymyilisi säälistä nähdessään minun, säästääkseni muutamia pisaroita
alhaista verta, tahrivan omalla verelläni pyhän Ludvigin valtaistuimen
jätteet?"

Näissä yhä lisääntyvissä tuskissa, tässä epäilyn kuumeessa, jossa
tykytys yhä kasvoi kaksinkertaiseksi, tämän kauhistuttavan pelon
vallassa kuningatar viimein odotti iltaa.

Useita kertoja hän oli tutkinut vartijoillensa ilmeitä. Milloinkaan ei
heillä ollut ollut levollisempaa ilmettä.

Milloinkaan ei myöskään näiden kahden karkean, mutta hyvän miehen
huomaavaisuus ollut häntä enemmän hämmästyttänyt.

Kun vankilassa tuli pimeätä, kun kiertovartion askelet kajahtelivat,
kun aseiden kalske ja koirien ulvonta herätti kaiun synkissä
holvikaarissa, kun viimein vankilan koko hirvittävyys ja toivottomuus
paljastui, nousi Marie Antoinette kauhistuneena, naisen luontoon
juurtuneen heikkouden lannistamana.

"Voi, minä pakenen", sanoi hän. "Kyllä, kyllä, kyllä minä pakenen.
Silloin kun he tulevat, silloin kun he puhuvat, sahaan poikki
rautatangon ja odotan, mitä Jumala ja minun vapauttajani määräävät.
Minä olen sen velkaa lapsilleni, heitä ei tapeta, taikka jos heidät
tapetaan ja minä olen vapaa, voi, silloin ainakin..."

Hän ei lopettanut lausettaan, hänen silmänsä sulkeutuivat, suu
tukahdutti äänen. Tämän kuningatarparan uinailu oli kauhea huoneessa,
jonka sulkivat salvat ja ristikot. Mutta pian putosivat hänen unessaan
salvat ja ristikot; hän näki itsensä synkän, säälimättömän armeijan
keskellä; hän käski tulen leimahtaa, raudan paljastua huotrastaan; hän
kosti kansalle, joka lopultakaan ei ollut hänen kansansa.

Sillä välin juttelivat Gilbert ja Duchesne rauhallisesti ja valmistivat
illallisensa.

Sillä välin saapuivat myöskin Dixmer ja Geneviève Conciergeriehen ja
asettuivat tapansa mukaan kansliaan. Tunnin kuluttua tästä päätti
Palatsin kanslisti tehtävänsä ja jätti heidät yksin.

Heti kun ovi oli sulkeutunut hänen virkaveljensä jälkeen, syöksyi
Dixmer tyhjälle vasulle, joka oli asetettu oven suuhun illan eväsvasun
sijalle.

Hän otti leivänkappaleen, mursi sen ja löysi kotelon. Siinä oli
kuningattaren vastaus; hän luki sen kalveten. Ja kun Geneviève
tarkasteli häntä, repi hän paperin tuhanneksi kappaleeksi, jotka meni
heittämään uunin tuliseen kitaan.

"Hyvä on", sanoi hän. "Kaikesta on sovittu!"

Sitten hän sanoi kääntyen Genevièven puoleen:

"Tulkaa, rouva!"

"Minäkö?"

"Niin, minun on puhuttava teille hiljaa."

Geneviève, joka oli liikkumaton ja kylmä kuin marmori, teki alistuvan
eleen ja astui miehensä luokse.

"Nyt on hetki tullut, madame", sanoi Dixmer. "Kuunnelkaa minua."

"Kyllä, hyvä herra."

"Te pidätte asiallenne hyödyllistä kuolemaa, joka saa kokonaisen
puolueen siunaamaan teitä ja kokonaisen kansan teitä surkuttelemaan,
parempana kuin häpeällistä kostokuolemaa, eikö niin?"

"Niin, hyvä herra."

"Olisin voinut tappaa teidät paikallenne tavatessani teidät
rakastajanne luota; mutta miehen, joka kuten minä on pyhittänyt
elämänsä pyhälle ja kunnioitettavalle työlle, tulee osata käyttää
hyväksensä omia onnettomuuksiansa uhraamalla ne tälle asialle, niin
kuin minä olen tehnyt, tai oikeammin kuten minä suunnittelen. Kuten
olette nähnyt, olen kieltäytynyt huvista saada oikeutta. Minä olen
myöskin säästänyt teidän rakastajaanne."

Häipyvä, mutta hirveä hymy ilmestyi Genevièven värittömille huulille.

"Mutta mitä rakastajaanne tulee, käsitätte te, joka tunnette minut,
että olen odottanut vain osatakseni häneen paremmin."

"Hyvä herra", sanoi Geneviève, "minä olen valmis. Mitä varten siis
sitten nämä pitkät puheet?"

"Te olette valmis?"

"Niin, te tapatte minut. Te olette oikeassa, minä odotan."

Dixmer katseli Genevièveä ja vavahti tahtomattaankin; hän oli sillä
hetkellä suurenmoinen: kaikkein loistavin sädekehä, se, joka johtuu
rakkaudesta, valaisi häntä.

"Minä jatkan", sanoi Dixmer. "Olen ilmoittanut kuningattarelle
etukäteen; hän odottaa. Kuitenkin hän luultavasti tekee joitakin
vastaväitteitä, mutta te pakotatte hänet."

"Hyvä on, hyvä herra. Antakaa määräyksenne, minä suoritan ne."

"Kohta", jatkoi Dixmer, "minä koputan ovelle, Gilbert tulee avaamaan.
Tällä tikarilla" — Dixmer avasi takkinsa ja näytti kaksiteräistä
tikaria, jonka veti puoleksi tupesta — "tällä tikarilla minä tapan
hänet".

Geneviève värisi tahtomattaankin.

Dixmer teki eleen saadakseen hänen huomionsa puoleensa.

"Sillä hetkellä kun minä isken häntä", jatkoi hän, "te syöksytte
toiseen huoneeseen, siihen, jossa kuningatar on. Siinä ei ole ovea,
kuten tiedätte, ainoastaan varjostin, ja te vaihdatte pukua hänen
kanssaan sillä välin kun minä tapan toisen sotamiehen. Silloin
minä tartun kuningattaren käsivarteen ja poistun hänen kanssaan
ristikko-ovesta."

"Varsin hyvä", sanoi Geneviève kylmästi.

"Te ymmärrätte?" jatkoi Dixmer; "joka ilta teidät nähdään tuossa
mustassa taftiviitassa, joka peittää teidän kasvonne. Pankaa viittanne
hänen majesteettinsa päälle ja käärikää hänet siihen, kuten teillä on
tapana kääriä itsenne."

"Teen niin kuin te sanotte, hyvä herra."

"Minun on siis nyt annettava teille anteeksi ja kiitettävä teitä, hyvä
rouva", sanoi Dixmer.

Geneviève ravisti päätänsä hymyillen kylmästi.

"Minä en tarvitse teidän anteeksiantoanne enkä teidän kiitostanne,
hyvä herra", sanoi hän ojentaen kätensä. "Se mitä teen, pyyhkisi
pois rikoksen, enkä minä ole tehnyt muuta kuin heikkouden; ja
tämän heikkouden, muistelkaapa käytöstänne, hyvä herra, te olette
melkein pakottanut minut tekemään. Minä vieroitin itseni hänestä,
ja te työnsitte minut takaisin hänen syliinsä, ja siten te olette
alkuunpanija, tuomari ja kostaja. Minun siis on anneltava teille
anteeksi kuolemani, ja minä annan teille anteeksi. Minun siis tulee
kiittää teitä, hyvä herra, siitä, että otatte henkeni, koska elämä
olisi minulle ollut sietämätön ollessa erossa miehestä, jota rakastan
yksinomaan, etenkin sen hetken jälkeen, jolloin julmalla kostollanne
katkaisitte kaikki ne siteet, jotka minut kiinnittivät häneen."

Dixmer painoi kyntensä rintaansa; hän tahtoi vastata, mutta ääni petti.

Hän astui muutaman askelen kansliassa.

"Hetki menee ohi", sanoi hän viimein. "Joka sekunti on käytettävä
hyväksemme. No hyvä rouva, oletteko te valmis?"

"Olen sanonut sen jo, hyvä herra", vastasi Geneviève levollisena kuin
marttyyrit, "minä odotan".

Dixmer keräsi kaikki paperinsa, meni katsomaan, olivatko ovet hyvin
suljettuina, eikö kukaan voisi päästä kansliaan. Sitten hän aikoi
toistaa vaimollensa annetut ohjeet.

"Tarpeetonta, hyvä herra", sanoi Geneviève, "minä tiedän tarkalleen,
mitä minun on tehtävä."

"Hyvästi siinä tapauksessa!"

Ja Dixmer ojensi hänelle kätensä kuin olisi tällä viimeisellä hetkellä
kaikkien vastasyytösten tullut häipyä tilanteen suuruuden ja uhrauksen
ylevyyden tieltä.

Väristen kosketti Geneviève sormiensa päillä miehensä kättä.

"Asettukaa viereeni, hyvä rouva", sanoi Dixmer, "ja heti kun olen
iskenyt Gilbertin kuoliaaksi, hyökätkää sisään".

"Olen valmis!"

Silloin Dixmer puristi oikealla kädellään suurta tikariaan ja löi
vasemmalla ovea.




XVIII

Maison-Rougen ritarin valmistelut


Sillä välin kun edellisessä kappaleessa kuvattu näytös tapahtui
kanslian ovella, joka avautui kuningattaren vankilaan, tai oikeammin
kahden santarmin asumaan ensimmäiseen huoneeseen, tehtiin muita
valmisteluja vastakkaisella puolella, toisin sanoen naisten pihassa.

Muuan mies ilmestyi sinne äkkiä kuin seinästä irtautunut kivipatsas.
Tätä miestä seurasi kaksi koiraa, ja hyräillen tähän aikaan muodissa
olevaa laulua _Ça ira_ hän pyyhkäisi kädessä pitämällään avainkimpulla
niitä viittä rautatankoa, jotka sulkivat kuningattaren ikkunan.

Ensin oli kuningatar vavahtanut; mutta tunnettuaan tämän merkiksi hän
oli heti avannut ikkunan hiljaa ja oli ryhtynyt työhön tottuneemmin
käsin, kuin oli saattanut odottaa, sillä useammin kuin kerran hän oli
lukkopajassa, jossa hänen kuninkaallinen puolisonsa toisinaan oli
huvikseen viettänyt osan päiviään, hennoilla sormillaan käsitellyt
samanlaisia työkaluja, kuin se, josta tällä hetkellä riippuivat kaikki
hänen pelastusmahdollisuutensa.

Kuultuaan kuningattaren ikkunan avautuvan lähti avainkimppumies
koputtamaan santarmien ikkunaa.

"Kas, kas!" sanoi Gilbert katsellen ruutujen lävitse, "sehän on
kansalainen Mardoche".

"Hän juuri", vastasi ovenvartija. "No niin, mutta näyttääpä siltä kuin
me vartioisimme hyvin?"

"Tapamme mukaan, kansalainen vanginvartija. Minusta tuntuu, ettette
monasti saa meitä hairahduksesta kiinni."

"Ai", sanoi Mardoche, "tänä yönä juuri on valppaus tarpeellisempi kuin
koskaan ennen".

"Pyh", sanoi Duchesne, joka myös oli astunut ikkunan ääreen.

"Varmasti."

"Mikä nyt siis on?"

"Avatkaa ikkuna, niin kerron teille sen."

"Avaa", sanoi Duchesne. Ja Gilbert avasi ja löi kättä vanginvartijan
kanssa, joka oli jo laittautunut santarmien ystäväksi.

"Mikä nyt siis on, kansalainen Mardoche?" toisti Gilbert. "Konventin
istunto on ollut hiukan kuuma. Oletteko lukeneet?"

"Emme. Mitä on siis tapahtunut?"

"Kas, ensinnäkin on käynyt niin, että kansalainen Hébert on keksinyt
erään seikan."

"Minkä niin?"

"Sen, että ne salaliittolaiset, joiden luultiin kuolleen, ovatkin
elossa ja hyvin virkkuina."

"Niin niin", sanoi Gilbert; "Delessart ja Thierry, olen kuullut siitä
puhuttavan, he ovat Englannissa, nuo veijarit".

"Entä Maison-Rougen ritari?" sanoi ovenvartija korottaen äänensä niin,
että kuningatar saattoi kuulla sen.

"Kuinka! Onko hänkin Englannissa, hänkin?"

"Ei ensinkään, hän on Ranskassa", jatkoi Mardoche pitäen ääntänsä yhtä
lujana.

"Hän on siis palannut?"

"Hän ei ole lähtenytkään."

"Siinä on todella julkea mies!" sanoi Duchesne.

"Semmoinen hän juuri on."

"No niin, hänet koetetaan saada kiinni."

"Varmasti hänet kyllä koetetaan saada kiinni, mutta se ei ole helppo
asia, siltä ainakin näyttää."

Kun kuningattaren viila tällä hetkellä kiljui niin voimakkaasti
rautatangossa, että ovenvartija pelkäsi sen kuuluvan huolimatta
yrityksistään hukuttaa sitä, laski hän kantapäänsä toisen koiran
käpälän päälle; koira päästi tuskan ulvonnan.

"Voi, koiraparka!" sanoi Gilbert.

"Pyh!" sanoi ovenvartija. "Miksei sillä ollut puukengät jalassa? Oletko
sinä hiljaa, Girondisti, oletko sinä hiljaa!"

"Onko sinun koirasi nimi Girondisti, kansalainen Mardoche?"

"On, minä annoin sille sen nimen."

"Ja sinä siis sanoit", alkoi uudelleen Duchesne, joka itse vankina
ollen oli innostunut kuulemaan uutisia kuten kaikki vangit, "sanoit
siis, että...?"

"Kas, sehän on totta, sanoin, että kansalainen Hébert — kas siinä
on isänmaanystävä — oli silloin tehnyt esityksen, että Itävallatar
vietäisiin takaisin Templeen."

"Entä miksi niin?"

"Ka, koska hän väittää, että Itävallatar on viety Templestä pois
ainoastaan, jottei hän olisi Pariisin kommuunin välittömän tarkastuksen
alaisena."

"Oho, hiukan myöskin tuon kirotun Maison-Rougen yritysten johdosta",
sanoi Gilbert. "Minusta näyttää siltä, että maanalainen käytävä on
olemassa."

"Senhän hänelle vastasi kansalainen Santerre. Mutta Hébert sanoi,
ettei ollut vaaraa enää siitä hetkestä lähtien kun oli saatu varoitus;
että Templessä voitiin vartioida Marie Antoinettea puolta vähemmin
varovaisuustoimenpitein kuin täällä, sekä että Temple tosiaankin oli
paljon vahvempi rakennus kuin Conciergerie."

"Tahtoisinpa minäkin totta tosiaan", sanoi Gilbert, "että hänet
vietäisiin takaisin Templeen".

"Minä ymmärrän, sinun on ikävä vartioida häntä."

"Ei, minä tulen siitä surumieliseksi."

Maison-Rouge yski kovasti. Viila piti sitä suurempaa ääntä, mitä
syvemmälle se kalvoi rautatankoa.

"Entä mitä on päätetty?" kysyi Duchesne ovenvartijan yskänkohtauksen
tauottua.

"Päätettiin, että hän jää tänne, mutta että hänen oikeudenkäyntinsä
alkaa heti."

"Voi, naisparkaa!" sanoi Gilbert.

Duchesne, jonka korvat olivat varmasti tarkemmat kuin hauen toverinsa
tai jonka huomio ei ollut yhtä paljon kiintynyt Mardochen kertomukseen,
kumartui kuunnellakseen vasemmasta osastosta tulevaa ääntä.

Ovenvartija näki liikkeen.

"Joten sinä ymmärrät, kansalainen Duchesne", sanoi hän äänekkäästi,
"että salaliittolaisten yritykset tulevat sitä epätoivoisemmiksi,
mitä vähemmän he tietävät itsellään olevan aikaa niitä suorittaa.
Vankiloiden vartiosto tehdään kaksinkertaiseksi, koska ei ole
kysymys vähemmästä kuin tunkeutumisesta asevoimin Conciergeriehen.
Salaliittolaiset tappavat kaikki, jotka ovat heidän tiellään, kunnes
pääsevät kuningattaren luo, Capetin lesken luokse, aioin sanoa."

"Entä miten he pääsisivät sisään, nuo sinun vehkeilijäsi?"

"Isänmaanystäviksi pukeutuneina he ovat toimeenpanevinaan uudelleen
syyskuun 2 päivän, nuo heittiöt, ja kun ovet kerran on saatu auki,
hyvää yötä!"

Tuli hetken hiljaisuus, jonka aiheutti santarmien hämmästys.

Ovenvartija kuunteli kauhun ja ilon sekaisin tuntein viilan jatkuvaa
kiljumista. Kello löi yhdeksän.

Samaan aikaan kolkutettiin kanslian ovelle, mutta molemmat santarmit
olivat liiaksi kiintyneet jutteluun vastatakseen.

"Hyvä on, me olemme valppaina, olemme valppaina", sanoi Gilbert.

"Ja jos niin tarvitaan, me kuolemme paikallemme todellisina
vallankumouksellisina", lisäsi Duchesne.

"Hänen täytyy jo pian olla valmis", sanoi ovenvartija itsekseen
pyyhkien hiestä märkää otsaansa.

"Ja minä oletan, että tekin olette omasta puolestanne valppaina", sanoi
Gilbert. "Sillä teitä ei säästettäisi enempää kuin meitäkään, jos
sattuisi sellainen tapaus, kuin josta kerrotte."

"Uskon hyvinkin", sanoi ovenvartija. "Minä vietän yöni
kierrosmatkoilla. Olen sitäpaitsi perin uuvuksissa, te toiset ainakin
vuorottelette ja voitte nukkua joka toisen yön."

Tällä hetkellä kolkutettiin toistamiseen kanslian ovelle. Mardoche
vavahti; jokainen tapahtuma, miten vähäpätöinen hyvänsä, saattoi estää
hänen suunnitelmaansa toteutumasta.

"Mikä siellä on?" kysyi hän muina miehinä.

"Ei mitään, ei mitään", sanoi Gilbert, "sotaministeriön kanslisti
lähtee tiehensä ja ilmoittaa minulle siitä".

"Kas, erinomaista", sanoi ovenvartija.

Mutta kanslisti jatkoi itsepäisesti koputtamistaan.

"Hyvä, hyvä!" huusi Gilbert lähtemättä ikkunasta. "Hyvää yötä, hyvästi!"

"Luulen hänen puhuvan sinulle", sanoi Duchesne kääntyen ovea kohden.
"Vastaapa siis hänelle..."

Silloin kuului kanslistin ääni.

"Tulehan, kansalainen santarmi", sanoi hän; "haluaisin puhua kanssasi
hetken".

Tämä ääni, vaikka siinä olikin kiihtynyt leima, joka vei siltä sen
tavallisen sävyn, sai ovenvartijan heristämään korviaan; hän luuli
tuntevansa sen.

"Mitä sinä siis tahdot, kansalainen Durand?" kysyi Gilbert.

"Haluan sanoa sinulle pari sanaa."

"Hyvä, sinä voit sanoa sen huomenna."

"Ei, vaan tänä iltana! Minun on puhuttava sinulle tänä iltana", toisti
sama ääni.

"Voi, mitä nyt tapahtuneekaan?" mutisi ovenvartija.

"Sehän on Dixmerin ääni."

Turmiota tietävänä ja väräjävänä näytti tämä ääni lainanneen jotakin
kaameata synkän käytävän kaukaiselta kaiulta.

Duchesne kääntyi.

"No niin", sanoi Gilbert, "minä menen, koska hän välttämättä tahtoo".

Ja hän lähti ovelle.

Ovenvartija käytti hyväkseen tätä hetkeä, jolloin molempien santarmien
huomion oli kiinnittänyt odottamaton asianhaara. Hän juoksi
kuningattaren ikkunan luo.

"Onko se valmis?" kysyi hän.

"Olen yli puolessa", vastasi kuningatar.

"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" sopersi hän, "kiirehtikää, kiirehtikää!"

"No kas", sanoi Duchesne, "minne sinä hävisit, kansalainen Mardoche?"

"Täällä minä olen", huudahti ovenvartija palaten nopeasti ensimmäisen
osaston ikkunan luo.

Samalla hetkellä, juuri kun hän asettui jälleen paikalleen, kajahti
vankilasta hirveä huuto, sitten kirous, sitten metallitupesta
riuhtaistavan sapelin ääni.

"Voi, konna! Voi rosvo!" huusi Gilbert.

Ja käytävästä kuului tappelun meteli.

Samanaikaisesti avautui ovi paljastaen ovenvartijan silmille kaksi oven
luona taistelevaa varjoa ja päästäen sisään naisen, joka työnnettyään
syrjään Duchesne syöksyi kuningattaren osastoon.

Välittämättä tästä naisesta juoksi Duchesne toverinsa avuksi.

Ovenvartija harppasi toiselle ikkunalle; hän näki naisen polvillaan
kuningattaren edessä; nainen rukoili hartaasti vankia vaihtamaan pukua
hänen kanssansa.

Säihkyvin silmin kumartui hän katsomaan koettaen tuntea tämän naisen,
jonka hän pelkäsi tunteneensa jo liiankin hyvin. Äkkiä hän päästi
tuskallisen huudon.

"Geneviève, Geneviève!" huusi hän.

Kuningatar oli pudottanut viilan ja näytti aivan lamaantuneelta.
Tämäkin yritys oli siis rauennut tyhjiin.

Ovenvartija tarttui kaksin käsin viilan vikuuttamaan rautatankoon ja
ravisti sitä ponnistaen äärimmäiset voimansa.

Mutta viilan jälki ei ollut kyllin syvä, tanko kesti.

Sillä välin oli Dixmerin onnistunut työntää Gilbert takaisin vankilaan,
ja hän oli juuri tulossa sinne itsekin, kun Duchesnen onnistui ovea
painamalla saada hänet peräytymään.

Mutta ovea hän ei saanut suljetuksi. Epätoivoissaan oli Dixmer pistänyt
kätensä seinän ja oven väliin.

Tässä kädessä oli tikari, joka hankkiluksen vaskisolkeen tylstyneenä
oli liukunut pitkin santarmin rintaa avaten hänen pukunsa ja raadellen
hänen ihoansa.

Rohkaistuneina yhdistivät molemmat miehet kaikki voimansa ja huusivat
samalla kertaa apua.

Dixmer tunsi käsivartensa olevan murtumaisillaan; hän nojasi hartiansa
oveen, antoi voimakkaan sysäyksen, ja niin hänen onnistui vetää pois
puutunut kätensä.

Ovi sulkeutui läimähtäen. Duchesne työnsi salvat eteen sillä välin kun
Gilbert väänsi oven lukkoon.

Käytävästä kajahtivat kiivaat askelet, sitten oli kaikki hiljaa.
Molemmat santarmit katsahtivat toisiinsa ja loivat silmäyksen
ympärilleen.

He kuulivat sen metelin, jota väärä ovenvartija piti koettaessaan
murtaa rautatankoa.

Gilbert syöksyi kuningattaren vankikoppiin ja löysi Genevièven
polvillaan hänen edessään rukoilemassa vankia vaihtamaan pukua
kanssansa.

Duchesne tarttui kivääriinsä ja juoksi ikkunan luokse: hän näki miehen
roikkuvan rautatangosta, ravistavan sitä raivokkaasti ja turhaan
yrittävän murtaa sitä väkivoimin.

Hän tähtäsi.

Nuori mies näki pyssynpiipun suuntautuvan häntä kohti.

"Niin, niin", sanoi hän, "tapa minut, tapa!"

Ja ylväänä epätoivossaan hän veti rintansa täyteen ilmaa uhmaten luotia.

"Ritari", huudahti kuningatar, "ritari, jääkää elämään, minä pyydän
sitä hartaasti, jääkää elämään!"

Kuullessaan Marie Antoinetten äänen Maison-Rouge putosi polvilleen.

Pyssy pamahti; mutta tämä liike pelasti hänet, luoti lensi hänen päänsä
ylitse.

Geneviève luuli ystävänsä kuolleen ja kaatui tunnottomana
kivipermannolle.

Kun savu oli hälvennyt, ei naisten pihassa ollut enää ketään.

Kymmenen minuutin kuluttua tutki Conciergerien mahdottomimmatkin
lymypaikat perinpohjin kolmekymmentä sotamiestä kahden komisariuksen
johdolla.

Ketään ei löydetty; kanslisti oli astellut rauhallisesti ja hymysuin
ukko Richardin nojatuolin ohitse.

Mitä ovenvartijaan tulee, oli hän juossut ulos huutaen:

"Aseisiin! Aseisiin!"

Vartiomies oli ollut aikeissa ojentaa pistimensä häntä vastaan, mutta
hänen koiransa olivat karanneet vartiomiehen kurkkuun.

Ainoastaan Geneviève pidätettiin ja teljettiin kuulustelun jälkeen
tyrmään.




XIX

Tiedustelut


Emme voi enää kauvemmin jättää unohduksiin erästä tämän kertomuksen
päähenkilöistä, sitä, joka edelliseen lukuun kasaantuneiden
loppuratkaisujen tapahtumisaikana on kärsinyt enimmän kaikista ja jonka
kärsimykset enimmän ansaitsevat lukijaimme myötätunnon.

Monnaie-kadulla oli kirkas auringonpaiste, ja muijat juttelivat ovilla
yhtä iloisesti kuin ei kaupungin yllä kymmenen kuukauden läpi olisikaan
ollut veripilvi, Mauricen palatessa mukanaan rattaat, jotka hän oli
luvannut tuoda.

Hän jätti hevosensa ohjakset erään Saint-Eustache-kirkon eteisen
kengänharjaajan käsiin ja nousi portaittensa askelmia sydän tulvillaan
ilosta.

Rakkaus on elähdyttävä tunne: se osaa valaa henkeä sydämiin, jotka ovat
kuolleet kaikille aistimuksille; se kansoittaa erämaat, se nostattaa
silmien eteen rakkauden esineen unikuvan; se panee rakastajan sielussa
laulavan äänen näyttämään hänelle koko luomakunnan toivon ja onnen
valoisan päivän kirkastamana, ja koska se, samalla kun on sydäntä
avartava tunne, on myöskin itsekäs tunne, tekee se rakastavan sokeaksi
näkemään mitään, mikä ei ole rakkauden esinettä itseään.

Maurice ei nähnyt näitä naisia, Maurice ei kuullut heidän juttujaan;
hän näki vain Genevièven tekemässä valmistuksia matkaa varten,
joka tuli antamaan heille pysyvän onnen; hän ei kuullut muuta kuin
Genevièven hajamielisenä hyräilemässä tavallista pikku lauluaan,
ja tämä pikku laulu hyrisi niin suloisesti hänen korvissaan, että
hän olisi vannonut kuulevansa hänen äänensä eri sävellajit sekaisin
suljettavan lukon napsahdusten kanssa.

Maurice pysähtyi tasanteella; ovi oli puoleksi avoinna: tapana oli
pitää sitä aina kiinni, ja tämä asianhaara hämmästytti häntä Hän
katseli kaikkialle ympärilleen nähdäkseen oliko Geneviève käytävässä;
häntä ei näkynyt. Hän astui eteiseen, meni sen lävitse ruokasaliin;
hän tarkasti makuuhuoneen. Eteinen, ruokasali, sali, makuuhuone olivat
tyhjät. Hän huusi hänen nimeänsä, kukaan ei vastannut.

Kotiapulainen oli lähtenyt ulos, kuten tiedetään; Maurice ajatteli,
että Geneviève hänen poissaollessaan oli tarvinnut jotakin nuoraa
sitoakseen matkalaukkujaan tai joitakin matkaeväitä laittaakseen ne
vaunuihin ja että hän oli lähtenyt ulos näitä tavaroita ostamaan. Tämä
oli hänen mielestään suuri varomattomuus, mutta vaikkakin hän alkoi
käydä levottomaksi, ei hän vielä epäillyt mitään.

Maurice odotteli siis käyskennellen edes takaisin ja kumartuen tuolloin
tällöin ulos ikkunasta, joka raollaan ollen päästi sisään sadetta
ennustavia tuulenpuuskia.

Pian luuli Maurice kuulevansa askelia portaista. Hän kuunteli; ne
eivät olleet Genevièven. Siitä huolimatta hän juoksi porraskäytävään,
kumartui kaiteen yli ja tunsi kotiapulaisensa, joka huolettomana kuin
palvelijat aina nousi portaita.

"Scævola!" huusi hän.

Kotiapulainen kohotti päätänsä.

"Kas, tehän se olettekin, kansalainen."

"Niin, minä; mutta missä on kansatar?"

"Kansatar?" kysyi Scævola hämmästyksissään jatkaen koko ajan
kapuamistaan.

"Niin juuri. Näitkö häntä ulkona?"

"En."

"Lähde siinä tapauksessa takaisin! Kysy ovenvartijalta ja ota selvää
naapureilta."

"Heti kohta!"

Scævola lähti alas.

"Nopeammin, nopeammin!" huusi Maurice. "Etkö sinä näe, että olen kuin
kuumilla hiilillä?"

Maurice vartoi viisi kuusi minuuttia portaissa. Sitten, kun hän ei
nähnyt Scævolan ilmestyvän takaisin, hän meni sisään ja kumartui
uudestaan ulos ikkunasta. Hän näki Scævolan astuvan pariin kolmeen
myymälään ja tulevan taas ulos saamatta tietää mitään uutta.

Kärsimättömänä hän huusi häntä.

Kotiapulainen katsoi ylös ja näki isäntänsä kärsimättömänä ikkunassa.

Maurice antoi hänelle merkin palata sisään.

"On mahdotonta, että hän olisi lähtenyt ulos", sanoi Maurice itsekseen.

Ja hän huusi uudestaan:

"Geneviève! Geneviève!"

Kaikki oli kuollutta. Autiossa talossa ei näyttänyt olevan edes
kaikuakaan jäljellä.

Scævola ilmestyi takaisin.

"No niin, talonmies on ainoa, joka on nähnyt hänet."

"Onko talonmies nähnyt hänet?"

"On. Naapurit eivät ole kuulleet siitä puhuttavankaan."

"Sanot, että talonmies on nähnyt hänet? Millä tavalla?"

"Hän on nähnyt hänen menevän ulos."

"Hän on siis lähtenyt ulos?"

"Siltä näyttää."

"Yksinäänkö? On mahdotonta, että Geneviève olisi lähtenyt yksin ulos."

"Hän ei ollut yksin, kansalainen, hän oli erään miehen seurassa."

"Kuinka! Miehenkö seurassa?"

"Sen mukaan ainakin, mitä kansalainen talonmies sanoo."

"Mene hakemaan hänet tänne, minun on saatava tietää, kuka tuo mies oli."

Scævola astui kaksi askelta ovea kohti ja kääntyi sitten.

"Odottakaahan", sanoi hän näyttäen miettivän.

"Mitä? Mitä sinä tahdot? Puhu, minä kuolen kärsimättömyydestä."

"Ehkä se oli sen miehen kanssa, joka juoksi minun perässäni."

"Juoksiko joku mies sinun perässäsi?"

"Juoksi."

"Mitä varten?"

"Pyytääkseen minulta avainta teille."

"Mitä avainta, sinä onneton? Mutta puhuhan, puhu nyt."

"Huoneiston avainta."

"Ja sinä annoit huoneiston avaimen tuntemattomalle?" huudahti Maurice
tarttuen molemmin käsin kotiapulaisen kauluriin.

"Mutta eihän hän ollut mikään tuntematon, hyvä herra, koska hän oli
teidän ystäviänne."

"Ah, niin, minun ystäviäni? Hyvä, se oli varmaankin Lorin! Niinhän se
on, hän on lähtenyt ulos Lorinin kanssa."

Ja hymyillen vaikka kalpeanakin vei Maurice nenäliinansa hiestä
kostealle otsallensa.

"Ei, ei, ei, hyvä herra, ei se ollut hän", sanoi Scævola. "Totta kai
minä tunnen Lorinin, jumaliste!"

"Mutta kuka se oli siis?"

"Kyllä te tiedätte hyvin, kansalainen, se oli se mies, se, joka tuli
eräänä päivänä..."

"Minä päivänä?"

"Sinä päivänä, jolloin te olitte niin surullinen; se, joka vei teidät
mukanaan, kun sitten palasitte niin iloisena..."

Scævola oli huomannut kaikki nämä seikat.

Maurice katseli häntä kauhistuneen näköisenä. Hänen koko ruumiinsa
värisi. Sitten oltuaan kauvan vaiti hän huusi:

"Dixmer?"

"Niin tosiaankin, niin, luulenpa, että se oli niin, kansalainen", sanoi
kotiapulainen.

Maurice horjahti ja kaatui selälleen nojatuoliin. Hänen silmissään
sumeni.

"Voi, hyvä Jumala!" sopersi hän.

Kun hänen silmänsä taas avautuivat, näki hän Genevièven unohtaman tai
oikeammin jättämän orvokkikimpun.

Hän syöksyi paikalle, otti sen, suuteli sitä; sitten, huomattuaan,
mille paikalle se oli asetettu, sanoi hän:

"Ei epäilystäkään! Nämä orvokit... ne olivat hänen viimeinen
tervehdyksensä."

Silloin Maurice kääntyi ja huomasi vasta nyt, että matkalaukku
oli puoleksi täynnä, että loput liinavaatteista oli lattialla tai
puoliavonaisessa kaapinlaatikossa.

Lattialla olevat liinavaatteet olivat varmasti pudonneet Genevièven
käsistä Dixmerin ilmestyessä paikalle.

Tästä hetkestä alkaen selvisi kaikki. Elävänä ja kamalana kuvastui
hänen silmiinsä näytelmä näiden neljän seinän välissä, jotka äsken
olivat olleet niin suuren onnen todistajana.

Tähän asti oli Maurice ollut lamaantunut, musertunut. Herääminen oli
hirveä, nuoren miehen suuttumus kauhistuttava.

Hän nousi seisomaan, sulki raolleen jääneen ikkunan, otti
kirjoituskaappinsa päältä kaksi matkaa varten valmiiksi ladattua
pistoolia, tarkasti sytytyksen ja nähtyään sen olevan kunnossa pani
pistoolit taskuunsa.

Sitten hän kaasi kukkaroonsa kaksi kultarahakääröä, jotka hän
isänmaallisuudestaan huolimatta oli katsonut varovaisimmaksi säilyttää
erään laatikon perällä, ja ottaen käteensä tupessa olevan sapelin sanoi:

"Scævola, luulen sinun olevan kiintyneen minuun; sinä olet palvellut
isääni ja minua viisitoista vuotta."

"Olen, kansalainen", sanoi kotiapulainen kauhistuneena nähdessään
tämän marmorinkalpeuden ja tämän hermostuneen vapisemisen ensi kertaa
isännässään, jota hyvällä syyllä pidettiin miesten pelottomimpana ja
voimakkaimpana; "olen, mitä käskette?"

"Kuule! Jos se nainen, joka asui täällä..."

Hän keskeytti puheensa; hänen äänensä vapisi niin kovasti lausuessansa
nämä sanat, ettei hän voinut jatkaa.

"Jos hän palaa", jatkoi hän hetken kuluttua, "ota hänet vastaan, sulje
ovi hänen jäljestään; ota tämä pyssy, asetu portaisiin äläkä päästä
sisään ketään, pääsi kautta, henkesi kautta, sielusi kautta! Jos
tahdotaan murtaa ovi, puolusta sitä, iske! Tapa! Tapa äläkä pelkää
mitään, Scævola, minä otan vastatakseni kaikesta!"

Nuoren miehen äänensävy, hänen raju uskalluksensa sähköisti Scævolan.

"Minä en ainoastaan tapa", sanoi hän, "vaan olen valmis kuolemaankin
kansatar Genevièven puolesta".

"Kiitos... Kuule nyt! Tämä huoneisto on minulle vastenmielinen, enkä
minä tahdo astua tänne sisälle ennenkuin olen löytänyt hänet jälleen.
Jos hän on päässyt karkaamaan, jos hän on tullut takaisin, aseta
silloin ikkunaasi se suuri japanilainen päivänkukkamalja, jota hän niin
rakasti. Siinä ovat ohjeet päivää varten. Yöksi aseta lyhty. Joka kerta
mennessäni ohi kadulla saan siten tietää; niin kauvan kun en näe lyhtyä
enkä kukkamaljaa, jatkan etsintääni."

"Oi hyvä herra, olkaa varovainen, olkaa varovainen!" huudahti Scævola.

Maurice ei edes vastannut. Hän hyökkäsi huoneesta, laskeutui portaita
alas kuin olisi hänellä ollut siivet ja juoksi Lorinin luokse.

Olisi vaikeata kuvata tämän arvon runoilijan hämmästystä, suuttumusta,
raivoa, kun hän kuuli tämän uutisen; yhtä hyvin kannattaisi kertoa ne
liikuttavat valitusrunot, joilla Orestes innoitti Pyladeksen.

"Sinä et siis tiedä missä hän on", hoki hän.

"Kadonnut, hävinnyt!" ulvoi Maurice epätoivon puuskassa. "Hän on
tappanut hänet, Lorin, hän on tappanut hänet!"

"Ei sentään, rakas ystävä, ei sentään, hyvä Maurice, ei hän ole häntä
tappanut. Ei, niin monen mietintäpäivän jälkeen ei murhata sellaista
naista kuin Genevièveä; ei, jos hän olisi hänet tappanut, hän olisi
tappanut hänet paikalle, ja hän olisi kostonsa merkiksi jättänyt
ruumiin sinun asuntoosi. Ei, katsopas, hän on karannut hänen kanssansa,
liian onnellisena, että on löytänyt jälleen aarteensa."

"Sinä et tunne häntä, Lorin, sinä et tunne häntä", sanoi Maurice. "Tuon
miehen katseessa oli jotakin kamalaa."

"Ei, sinä erehdyt. Minuun hän on aina tehnyt rohkean miehen
vaikutuksen. Hän on ottanut hänet uhratakseen hänet. Hän joutuu
vangiksi hänen kanssaan, heidät tapetaan yhdessä. Ja kas siinä on
vaara", sanoi Lorin.

Nämä sanat saivat Mauricen raivon nousemaan kaksinkertaiseksi.

"Minä löydän hänet jälleen! Minä löydän hänet jälleen taikka kuolen!"
huusi hän.

"Voi, mitä siihen tulee, on kyllä varmaa, että me hänet löydämme",
sanoi Lorin. "Rauhoitu kuitenkin! Tuumikaamme, Maurice, parahin
Maurice; usko minua, silloin kun ei ajattele, hakee huonosti; ajattelee
huonosti ollessaan niin kiihdyksissä kuin sinä."

"Hyvästi, Lorin, hyvästi!"

"Mitä sinä siis teet?"

"Menen tieheni."

"Lähdetkö luotani? Miksi niin?"

"Koska se ei liikuta muita kuin minua yksin. Koska vain minun yksin on
pantava henkeni vaaraan pelastaakseni Genevièven."

"Haluat kuolla?"

"Olen valmis kaikkeen: tahdon mennä tapaamaan valvontavaliokunnan
puheenjohtajaa, aion puhua Hébertille, Dantonille, Robespierrelle.
Tunnustan kaikki, mutta hänet on annettava minulle takaisin."

"Hyvä on", sanoi Lorin.

Ja lisäämättä sanaakaan hän nousi seisomaan, kiinnitti hankkiluksensa,
pani päähänsä univormuinkin ja, kuten Mauricekin oli tehnyt, otti kaksi
ladattua pistoolia, jotka pisti taskuunsa.

"Lähtekäämme", lisäsi hän yksinkertaisesti.

"Mutta sinähän saatat itsesi huonoon valoon!" huudahti Maurice.

"No niin, entä sitten?

    "Näytännön jälkeen tapa palata
     hyvässä seurassa taas kotia."

"Mistä me ensiksi lähdemme etsimään?" kysyi Maurice.

"Hakekaamme ensin vanhalta asuinpaikalta, tiedäthän, vanhan
Saint-Jacques-kadun varrelta; sitten väijymme Maison-Rougen
ritaria. Missä hän on, siellä on varmasti Dixmer; sitten lähestymme
Vieille-Corderie-kadun taloja. Tiedät, että puhutaan Antoinetten
siirtämisestä Templeen. Usko minua, sellaiset miehet kuin nuo eivät
menetä toivoaan pelastaa hänet ennenkuin viime hetkessä."

"Niin", toisti Maurice, "sinä olet todella oikeassa... Luuletko siis,
että Maison-Rouge on Pariisissa?"

"Dixmer on varmasti."

"Se on totta, se on totta! He ovat jälleen liittyneet yhteen", sanoi
Maurice, jonka nämä epämääräiset valonvälkähdykset tekivät hiukan
järkevämmäksi.

Tästä hetkestä alkaen ystävykset sitten ryhtyivät etsimään, mutta
kaikki oli turhaa. Pariisi on suuri ja sen hämärä synkkä. Milloinkaan
ei pohjaton syvyys ole paremmin kyennyt kätkemään salaisuutta, jonka
rikos tai onnettomuus on sille uskonut.

Sata kertaa menivät Lorin ja Maurice Grève-aukion ohi, sata kertaa he
hipaisivat sitä pientä taloa, jossa Geneviève asui ja jossa Dixmer
häntä alituisesti vartioi, kuten papit muinoin vartioivat uhrattaviksi
määrättyjä henkilöitä.

Nähdessään olevansa määrätty perikatoon Geneviève, kuten kaikki
jalot sielut, omasta puolestaan hyväksyi uhrauksen ja halusi kuolla
hiljaisuudessa. Muuten hän pelkäsi, vähemmän tosin Dixmerin kuin
kuningattaren asian puolesta, sitä julkisuutta, jonka Maurice varmasti
tulisi antamaan kostolleen.

Hän pysytteli siis niin hiljaa, kuin olisi kuolema jo sulkenut hänen
suunsa.

Kuitenkin oli Maurice sanomatta mitään Lorinille käynyt esittämässä
pyyntönsä kauhean yhteishyvän valiokunnan jäsenille; ja Lorin oli
puhumatta Mauricelle samoin uhrautunut omasta puolestaan tekemällä
saman pyynnön.

Sen vuoksi olikin samana päivänä Fouquier-Tinville merkinnyt punaisen
ristin heidän nimiensä viereen, ja sana epäilyttäviä yhdisti heidät
veriseen syleilyyn.




XX

Tuomio


Yhden ja jakamattoman Ranskan tasavallan vuoden II kolmantenakolmatta
päivänä, joka vastasi lokakuun 11 päivää 1793 vanhan ajanlaskun
mukaan, kuten silloin sanottiin, oli utelias väkijoukko jo aamusta
asti täyttänyt sen salin parvekkeet, jossa vallankumouksen istunnot
pidettiin.

Palatsin käytävät, Conciergeriehen johtavat tiet olivat tulvillaan
ahnaita ja kärsimättömiä katselijoita, joiden huudot ja intohimot
siirtyivät toisesta toiseen, kuten aallot siirtävät toisillensa
kohinansa ja vaahtonsa.

Huolimatta siitä uteliaisuudesta, joka kiihoitti jokaista katselijaa,
ja ehkä juuri tämän uteliaisuuden vaikutuksesta säilytti jokainen
aalto tässä kahden sulun väliin puristuneessa meressä, ulkopuolisen
sulun, joka sitä painoi, sisäpuolisen sulun, joka painoi takaisin,
tässä vuoksessa ja luoteessa melkein saman paikan, johon se alkujaan
oli asettunut. Mutta paremmilla paikoilla olevat olivat myöskin
ymmärtäneet, että heidän oli saatava anteeksi tämä onni, ja tätä varten
he taipuivat kertomaan huonommissa asemissa oleville naapureillensa,
jotka taas kertoivat toisille alkuperäiset sanat, mitä olivat nähneet
ja mitä olivat kuulleet.

Mutta istuntosalin oven luona taisteli ryhmä tanakoita miehiä ankarasti
yhden tuuman leveästä ja yhden tuuman korkeasta alasta; sillä tuuman
levyinen ala riitti näkemään kahden olkapään välistä salin nurkan ja
todistajien ulkomuodon; sillä tuuman korkuinen ala riitti, jotta näki
erään pään ylitse koko salin ja syytetyn ulkomuodon.

Onnettomuudeksi täytti tämän salin käytävän, tämän niin ahtaan solan
melkein kokonaan eräs mies leveine hartioilleen ja lanteille nojaavine
käsivarsineen. Nämä pönkittivät koko huojuvan väkijoukon, joka olisi
sortunut saliin, ellei tämä lihasvallitus olisi kestänyt.

Tämä istuntohuoneen kynnyksellä seisova järkähtämätön mies oli nuori
ja kaunis, ja joka kerta kun väkijoukko antoi hänelle lujan sysäyksen,
hän ravisti kuin harjaa paksua tukkaansa, jonka alla paloi kaksi
synkkää ja päättäväistä silmää. Kun hän oli katseellaan ja hartioillaan
työntänyt takaisin väkijoukon, jonka itsepäiset hyökkäykset hän
elävänä aallonmurtajana pysäytti, ryhtyi hän taas liikkumattomana ja
tarkkaavaisena seuraamaan tapahtumia.

Sata kertaa oli kiinteä väkijoukko yrittänyt kaataa hänet kumoon, koska
hän oli suuri kooltaan ja hänen takaansa oli mahdotonta nähdä; mutta
kuten olemme sanoneet, kallio ei olisi ollut järkähtämättömämpi kuin
hän.

Kuitenkin oli eräs toinen mies raivannut tiensä tämän ihmismeren
toisesta päästä tunkeilevan väkijoukon läpi melkein hurjan
hellittämättömästi. Mikään ei ollut pysäyttänyt hänen väsymätöntä
eteenpäinmenoaan, eivät niiden iskut, jotka hän jätti taaksensa, eivät
niiden sadattelut, jotka hän ohimennessään puristi melkein kuoliaiksi,
eivätkä naisten valitukset, sillä tässä tungoksessa oli paljon
naisiakin.

Iskuihin hän vastasi iskuilla, sadatteluihin katseella, jonka edestä
rohkeimmatkin väistyivät, valituksiin välinpitämättömyydellä, joka
muistutti halveksimista.

Viimein hän saapui tuon voimakkaan nuoren miehen taakse, joka niin
sanoaksemme sulki tien saliin. Ja yleisön jännittyneenä odottaessa —
sillä jokainen halusi nähdä, miten nämä kaksi kovaa kohtasivat toisensa
— hän yritti menettelyänsä, joka oli siinä, että painoi kyynärpäänsä
kuin kiilan kahden katselijan väliin ja tunkeutui sitten ruumiillaan
kahden miten lujasti hyvänsä toisiinsa juotetun henkilön väliin.

Hän oli muuten nuori, pienikokoinen mies, jonka ruumiinrakenteen hänen
kalpeat kasvonsa ja hennot jäsenensä todistivat yhtä heikoksi, kuin
hänen kiihkeät silmänsä ilmaisivat hänen olevan voimakkaan tahdoltaan.

Mutta tuskin oli hänen kyynärpäänsä hipaissut edessä seisovan nuoren
miehen kylkeä, kun tämä hämmästyneenä hyökkäyksestä kääntyi kiivaasti
ja nosti samalla nyrkkinsä, joka iskiessään uhkasi murskata uskalikon.

Molemmat vastustajat seisoivat tällöin silmä silmää vasten, ja heiltä
pääsi yhtaikaa pieni hämmästyksen huuto.

He olivat tunteneet toisensa.

"Voi, kansalainen Maurice", virkkoi hento nuori mies sanoissaan
kuvaamatonta tuskaa, "päästäkää minut ohitsenne, päästäkää minut
näkemään, minä rukoilen teitä; tapatte minut sitten myöhemmin".

Maurice, sillä se oli todella hän, tunsi heltyvänsä ja ihailevansa tätä
ikuista uskollisuutta, tätä murtumatonta tahdonlujuutta.

"Te!" mutisi hän. "Te täällä, varomaton!"

"Niin, minä olen täällä! Mutta olenpa uuvuksissa... Voi, hyvä Jumala,
hän puhuu, päästäkää minut näkemään! Päästäkää minut kuulemaan!"

Maurice väisti ja nuori mies asettui hänen eteensä. Koska Maurice oli
ensimmäisenä väkijoukossa, ei mikään estänyt enää silloin sen katsetta,
joka oli saanut kestää niin monta iskua ja haukkumista päästäkseen
sinne.

Koko tämä näytös ja sen aikaansaama puheensorina herätti tuomarien
uteliaisuuden.

Syytettykin katsahti sinne päin; ensi rivissä hän huomasi ja tunsi
silloin ritarin.

Jonkinlainen väristys järkytti rautaisessa nojatuolissa istuvaa
kuningatarta.

Kuulustelua, jota johti puheenjohtaja Harmand, jota selitti
Fouquier-Tinville ja josta väitteli Chauveau-Lagarde, kuningattaren
puolustaja, kesti niin kauvan kuin tuomarien ja syytetyn voimat
sallivat.

Koko tämän ajan viipyi Maurice liikkumattomana paikallaan, kun salissa
ja käytävissä olevat kuulijat sen sijaan jo useita kertoja olivat
vaihtuneet.

Ritari oli löytänyt selkänojakseen pylvään ja oli yhtä kalpea kuin se
marmoriseko, johon hän nojasi.

Päivää oli seurannut pimeä yö: muutamat valamiesten pöydille sytytetyt
kynttilät, jotkut salin seinillä savuavat lamput loivat synkän punaisen
hohteen tämän naisen jaloille kasvoille, joka oli ollut niin kaunis
Versaillesin juhlien loistavassa valaistuksessa.

Hän oli siellä yksinään vastaten lyhyesti ja halveksivasti
puheenjohtajan kysymyksiin ja kumartuen toisinaan kuiskatakseen jotakin
puolustajansa korvaan.

Hänen valkea ja sileä otsansa ei ollut kadottanut vähääkään
ylpeydestään; hänellä oli yllään mustaraitainen pukunsa, josta hän
kuninkaan kuoltua ei ollut tahtonut luopua.

Tuomarit nousivat mennäkseen äänestämään; istunto oli päättynyt.

"Mutta olenko siis esiintynyt liian halveksivasti, hyvä herra?" kysyi
kuningatar Chauveau-Lagardelta.

"Oi, madame", vastasi tämä, "esiinnytte aina hyvin ollessanne oma
itsenne".

"Kas kuinka hän on ylpeä!" huusi eräs nainen yleisön puolelta, kuin
olisi ääni vastannut kysymykseen, jonka onneton kuningatar oli juuri
tehnyt asianajajalleen.

Kuningatar käänsi päänsä tätä naista kohden.

"Juuri niin", toisti nainen, "minä sanon, että sinä olet ylpeä,
Antoinette, ja että sinun ylpeytesi on syössyt sinut turmioon".

Kuningatar punastui.

Ritari kääntyi sitä naista kohden, joka oli lausunut nämä sanat, ja
vastasi lempeästi:

"Hän oli kuningatar."

Maurice tarttui hänen ranteeseensa.

"Ei", sanoi hän kuiskaten, "olkaa niin rohkea, ettette syöksy
perikatoon".

"Oi, herra Maurice", vastasi ritari, "te olette mies ja tiedätte
puhuvanne miehelle. Voi, sanokaa, luuletteko, että he voivat tuomita
hänet kuolemaan?"

"En luule sitä", sanoi Maurice, "olen siitä varma".

"Voi, naisen!" huudahti Maison-Rouge nyyhkyttäen.

"Ei, vaan kuningattaren", vastasi Maurice. "Niinhän te itse juuri
sanoitte."

Ritari tarttui nyt vuorostaan Mauricen ranteeseen niin voimakkaasti,
ettei olisi luullut hänen sellaiseen kykenevän, ja pakotti hänet
kumartumaan puoleensa.

Kello oli puoli neljä aamulla; katsojien joukossa näkyi suuria aukkoja.
Muutamat valot sammuivat siellä täällä, jättäen osia salista pimeiksi.

Yhdessä pimeimmistä kohdista olivat ritari ja Maurice, joka kuunteli,
mitä ritarilla oli hänelle sanottavaa.

"Miksi te oikeastaan olette täällä ja mitä te aiotte tehdä", kysyi
ritari, "te, hyvä herra, jolla ei ole tiikerin sydän?"

"Voi!" sanoi Maurice, "minä olen täällä saadakseni tietää, miten on
käynyt erään onnettoman naisen".

"Niin, niin", sanoi Maison-Rouge, "sen, jonka hänen miehensä työnsi
kuningattaren vankikomeroon, eikö niin? Sen, joka vangittiin minun
nähteni?"

"Genevièven?"

"Niin, Genevièven."

"Geneviève on siis vankina, miehensä uhraamana, Dixmerin tappamana?...
Voi, minä ymmärrän nyt kaikki, minä ymmärrän kaikki! Ritari, kertokaa
minulle, mitä on tapahtunut, sanokaa minulle, missä hän on, sanokaa
minulle, mistä voin löytää hänet jälleen. Ritari... tämä nainen on
elämäni, kuuletteko te?"

"No niin, minä olen nähnyt hänet. Minä olin paikalla, kun hänet
vangittiin. Minäkin olin siellä vapauttaakseni kuningattaren. Mutta
meidän molemmat suunnitelmamme turmelivat toisensa sen sijaan, että
olisivat auttaneet toisiaan, koska emme olleet voineet olla yhteydessä
keskenämme."

"Ettekä te pelastanut edes häntäkään, sisartanne, Genevièveä?"

"Olisinko minä voinut? Rautaristikko erotti minut hänestä. Ah, jos te
olisitte ollut siellä, jos olisitte liittänyt voimanne minun voimiini,
olisi tuo kirottu rautatanko antanut myöten, ja me olisimme pelastaneet
heidät molemmat!"

"Geneviève! Geneviève!" sopersi Maurice.

Sitten hän kysyi katsellen Maison-Rougea raivokkain ilmein, joita ei
voi sanoin kuvata:

"Ja miten on Dixmerin käynyt?"

"En tiedä. Hän pakeni omalle taholleen ja minä omalleni."

"Voi!" sanoi Maurice kiristäen hampaitaan, "jos joskus hänet tapaan..."

"Niin, minä ymmärrän. Mutta Genevièven asiat eivät vielä ole aivan
hukassa", sanoi Maison-Rouge, "kun sen sijaan täällä kuningattaren
asiat... Voi, Maurice, te olette mies, jonka sydän on paikallaan,
mahtava mies, teillä on ystäviä... Voi, minä rukoilen teitä niin kuin
Jumalaa rukoillaan... Maurice, auttakaa minua pelastamaan kuningatar!"

"Ajatteletteko sitä?"

"Maurice, Geneviève rukoilee sitä minun kauttani."

"Voi, älkää lausuko sitä nimeä, hyvä herra! Kuka tietää, ettekö te ole
Dixmerin tavoin uhrannut tuota naisrukkaa?"

"Hyvä herra", vastasi ritari ylpeästi, "kun minä ryhdyn johonkin
asiaan, osaan uhrata ainoastaan itseni".

Tällä hetkellä avautui neuvotteluhuoneen ovi; Maurice aikoi juuri
vastata.

"Hiljaa, hyvä herra, hiljaa!" sanoi ritari; "tuossa saapuvat tuomarit".

Ja Maurice tunsi vapisevan käden, jonka Maison-Rouge kalpeana ja
hoippuen oli laskenut hänen käsivarrelleen.

"Voi!" mutisi ritari. "Voi, sydämeni ei kestä."

"Rohkeutta! Ja hillitkää mielenne, tai olette hukassa!" sanoi Maurice.

Vallankumousoikeus palasi todella, ja tämä uutinen levisi käytäviin ja
parvekkeille.

Väkijoukko ryntäsi uudelleen saliin, ja valot näyttivät alkavan
itsestään palaa kirkkaammin tällä ratkaisevalla ja juhlallisella
hetkellä.

Kuningatar oli tuotu takaisin sisään; hän seisoi suorana,
liikkumattomana, ylväänä, katse levollisena ja huulet
yhteenpuristettuina.

Hänelle luettiin päätös, jolla hänet tuomittiin kuolemanrangaistukseen.

Hän kuunteli kalpenematta, silmää räpäyttämättä, ainoankaan kasvojen
lihaksen todistamatta mielenliikutusta.

Sitten hän kääntyi ritariin päin, loi häneen pitkän ja paljonpuhuvan
silmäyksen, ikäänkuin kiittääkseen tätä miestä, jota hän ei milloinkaan
ollut nähnyt muuta kuin uskollisuuden elävänä kuvana. Ja nojaten
saattovartiota komentavan santarmiupseerin käsivarteen hän poistui
levollisena ja arvokkaana vallankumousoikeudesta.

Maurice päästi syvän huokauksen.

"Jumalan kiitos!" sanoi hän, "mikään hänen selityksensä kohta ei ole
sotkenut Genevièveä, ja vielä on toivoa".

"Jumalan kiitos!" mutisi Maison-Rougen ritari puolestaan, "kaikki on
lopussa, ja taistelu on päättynyt. Minulla ei olisi ollut voimia mennä
pitemmälle."

"Rohkeutta, hyvä herra!" kuiskasi Maurice.

"Sitä minulla tulee olemaan", vastasi ritari.

Ja puristettuaan toistensa kättä poistuivat molemmat eri ovista.

Kuningatar vietiin takaisin Conciergeriehen: suuri kello löi neljä
hänen astuessaan sisään.

Neuf-sillan toisessa päässä pidätti Lorin Mauricen molemmin käsin.

"Seis!" sanoi hän, "tästä ei pääse!"

"Miksi ei?"

"Minne sinä ensinnäkin menet?"

"Menen kotiin. Voinkin nyt mennä kun tiedän, miten hänen on käynyt."

"Sitä parempi. Mutta sinä et mene."

"Mistä syystä?"

"Siitä syystä, että kaksi tuntia sitten ovat santarmit tulleet
pidättämään sinua."

"Oho!" huudahti Maurice. "Sitä paremmalla syyllä."

"Oletko hullu? Entä Geneviève?"

"Sehän on totta. Mutta minne menemme?"

"Minun luokseni, helkkarissa."

"Mutta minä saatan sinut turmioon."

"Sitä paremmalla syyllä! Tule, lähde pois!"

Ja hän kiskoi Mauricen mukanaan.




XXI

Pappi ja pyöveli


Vallankumousoikeudesta oli kuningatar saatettu takaisin Conciergeriehen.

Huoneeseensa tultuaan hän oli ottanut sakset, leikannut pitkän kauniin
tukkansa, joka oli tullut kauniimmaksi, kun ei siihen ollut vuoteen
käytetty puuteria, käärinyt sen paperiin ja sitten kirjoittanut
paperille: _Jaettavaksi poikani ja tyttäreni kesken_.

Sitten hän oli istuutunut tai oikeammin pudonnut nojatuoliin, ja
väsymyksen murtamana kuulustelua oli kestänyt kahdeksantoista tuntia
hän oli nukahtanut.

Kello seitsemältä hän heräsi säpsähtäen suojustimen ääneen sitä
siirrettäessä. Hän kääntyi ja näki miehen, joka oli hänelle täysin
tuntematon.

"Mitä minusta tahdotaan?" kysyi hän.

Mies lähestyi ja tervehti häntä niin kohteliaasti kuin olisi hän vielä
ollut kuningatar.

"Nimeni on Sanson", sanoi hän.

Kuningatar värisi hieman ja nousi. Jo tämä pelkkä nimi sanoi enemmän
kuin pitkä keskustelu.

"Te tulette hyvin aikaisin, hyvä herra", sanoi hän, "ettekö voisi tulla
hieman myöhemmin?"

"En, madame", vastasi Sanson. "Minulla on määräys tulla."

Sanottuaan nämä sanat hän astui vielä askelen kuningatarta kohden.

Kaikki oli tässä miehessä ja tällä hetkellä merkitsevää ja hirvittävää.

"Ai, minä ymmärrän", sanoi vanki, "te haluatte leikata tukkani?"

"Se on tarpeellista, madame", sanoi pyöveli.

"Tiesin sen, hyvä herra", sanoi kuningatar, "ja minä olenkin tahtonut
säästää teiltä tämän vaivan. Minun hiukseni ovat tuolla, tuolla
pöydällä."

Sanson seurasi kuningattaren käden osoittamaan suuntaan.

"Tahtoisin kuitenkin", jatkoi hän, "että ne annettaisiin tänä iltana
lapsilleni".

"Madame", sanoi Sanson, "se asia ei kuulu minulle".

"Kuitenkin olin luullut..."

"Minulle kuuluu vain", virkkoi pyöveli, "ihmisten tavarat, heidän
vaatteensa, heidän koruesineensä, ja vain silloin, kun he nimenomaan
antavat ne minulle. Muussa tapauksessa kaikki menee Salpetrièreen
ja joutuu sairaalan köyhille; yhteishyvänvaliokunnan määräys on
järjestänyt asiat sillä tavoin."

"Mutta, hyvä herra", kysyi Marie Antoinette hellittämättä, "voinko
luottaa siihen, että hiukseni annetaan lapsilleni?"

Sanson oli vaiti.

"Minä koetan ottaa sen suorittaakseni", sanoi Gilbert.

Vanki loi santarmiin sanomattoman kiitollisen silmäyksen.

"Nyt tulin leikkaamaan teidän tukkaanne", sanoi Sanson, "mutta koska
tämä toimitus on tehty, voin jättää teidät hetkeksi yksin, jos niin
haluatte".

"Minä pyydän sitä, hyvä herra", sanoi kuningatar, "sillä minun täytyy
koota voimiani ja rukoilla".

Sanson kumarsi ja lähti ulos.

Silloin kuningatar jäi yksin, sillä Gilbert oli vain pistänyt päänsä
sisälle sanoakseen ne sanat, jotka kerroimme.

Sillä välin kun kuolemaantuomittu polvistui toisia matalammalle
tuolille, jota hän käytti rukousjakkarana, tapahtui eräs näytelmä,
joka oli yhtä kauhea kuin kertomamme, vanhan Pariisin pienen
Saint-Landry-kirkon pappilassa.

Tämän seurakunnan kirkkoherra oli juuri noussut makuulta; hänen vanha
emännöitsijänsä valmisti vaatimatonta suurusta, kun äkkiä kolkutettiin
lujasti pappilan ovelle.

Meidänkin päiviemme papille merkitsee odottamaton vieraskäynti aina
tapahtumaa: on kysymyksessä ristiäiset, kuolinhetkellä tapahtuvat
vihkiäiset tai viimeinen rippi. Mutta tällä aikakaudella saattoi
vieraan käynti merkitä vieläkin vakavampaa asiaa. Tähän aikaan ei pappi
enää ollut Jumalan edustaja, vaan hänen oli tehtävä tiliä ihmisille.

Kuitenkin kuului apotti Girard niiden joukkoon, joiden tarvitsi pelätä
vähemmän, sillä hän oli tehnyt valan perustuslaille: hänen omatuntonsa
ja rehellisyytensä olivat puhuneet äänekkäämmin kuin itserakkaus ja
uskonnollinen tunne. Varmaankin apotti Girard myönsi hallituksen
kehitysmahdollisuudet ja pahoitteli niitä monia väärinkäytöksiä,
joita oli tehty Jumalan tahdon nimessä. Hän oli, vaikkakin piti oman
Jumalansa, hyväksynyt tasavaltaisen hallitusmuodon veljeyden.

"Menkää katsomaan, muori Jacinthe", sanoi hän. "Menkää katsomaan,
kuka on tullut koputtamaan meidän ovellemme niin varhain; ellei se
sattumalta ole kiireellinen palvelus, jota minulta pyydetään, sanokaa,
että minua on lähetetty noutamaan tänä aamuna Conciergeriehen ja että
minun on pakko lähteä sinne tuossa paikassa."

Rouva Jacinthen nimi oli ennen ollut rouva Madeleine, mutta hän oli
hyväksynyt kukannimen oman nimensä sijaan, kuten apotti Girard oli
hyväksynyt arvonimen "kansalainen" kirkkoherra-nimen asemesta.

Isäntänsä kehoituksesta kiirehti rouva Jacinthe laskeutumaan portaita
pieneen puutarhaan, jonne ulko-ovi avautui: hän veti salvat auki ja
sieltä ilmestyi nuori, kovin kalpea, kovin kiihtynyt mies, jolla
kuitenkin oli lempeä ja rehellinen ulkomuoto.

"Herra apotti Girard?" sanoi hän.

Jacinthe tarkasti tulokkaan epäjärjestyksessä olevaa pukua, hänen
pitkää parransänkeänsä ja hänen hermostunutta vapisemistaan: kaikki tuo
näytti hänestä huonolta merkiltä.

"Kansalainen", sanoi hän, "täällä ei ole herraa enempää kuin
apottiakaan".

"Suokaa anteeksi, madame", virkkoi nuori mies, "tarkoitin Saint-Landryn
pappia".

Huolimatta isänmaallisuudestaan järkytti Jacinthea sana _madame_, jota
ei olisi käytetty keisarinnallekaan; kuitenkin hän vastasi:

"Häntä ei voi tavata, kansalainen, hän rukoilee."

"Odotan siinä tapauksessa", vastasi nuori mies.

"Mutta", sanoi rouva Jacinthe, jonka mieleen tämä hellittämättömyys toi
alkujaan saadut huonot ajatukset, "te odotatte turhaan, kansalainen,
sillä hänet on kutsuttu Conciergeriehen, ja hän lähtee heti kohta".

Nuori mies kalpeni hirveästi tai oikeammin muuttui, kalpea kun oli jo
ennestään, lyijynharmaaksi.

"Se on siis totta!" mutisi hän.

Sitten hän sanoi ääneen:

"Senpä vuoksi juuri, madame", sanoi hän, "minä olen tullut kansalaisen
Girardin luokse".

Ja puhuessaan hän oli astunut sisään, oli tosin hiljaa, mutta
päättäväisesti työntänyt oven salvat kiinni ja oli rouva Jacinthen
vastaväitteistä, vieläpä uhkauksistakin huolimatta astunut sisään
taloon ja tunkeutunut aina apotin huoneeseen saakka.

Nähdessään hänet päästi apotti hämmästyksen huudahduksen.

"Anteeksi, herra kirkkoherra", sanoi nuori mies heti, "minulla on
teille puhuttavana eräs hyvin vakava asia; sallikaa, että jäämme yksin".

Vanha pastori tiesi kokemuksesta, millä tavoin suuret tuskat
ilmaistaan. Hän luki kaikkea hallitsevan intohimon nuoren miehen
sekasortoisesta ulkomuodosta, valtavan mielenliikutuksen hänen
kuumeisesta äänestään.

"Jättäkää meidät, rouva Jacinthe", sanoi hän.

Nuori mies seurasi kärsimättömästi silmillään emännöitsijää, joka
tottuneena pääsemään perille isäntänsä salaisuuksista empi lähteä; kun
hän sitten lopulta oli lähtenyt, sanoi tuntematon:

"Herra kirkkoherra, te kysytte ensinnäkin, kuka minä olen. Sanon sen
teille; olen lainsuojaton mies; olen kuolemaan tuomittu mies, joka ei
elä muuta kuin rohkeutensa voimalla; minä olen Maison-Rougen ritari."

Apotti hypähti kauhusta isossa nojatuolissaan.

"Oi, älkää pelätkö mitään", sanoi ritari. "Kukaan ei ole nähnyt minun
astuvan tänne sisälle, eivätkä nekään, jotka olisivat nähneet, tuntisi
minua. Minä olen muuttunut paljon kahdessa kuukaudessa."

"Mutta mitä te sitten tahdotte, kansalainen?" kysyi kirkkoherra.

"Te menette tänä aamuna Conciergeriehen, eikö niin?"

"Niin, vankilanpäällikkö on lähettänyt noutamaan minua."

"Tiedättekö mitä varten?"

"Jotakuta sairasta, jotakuta kuolevaa, ehkä kuolemaantuomittua varten."

"Te sen sanoitte: niin, teitä odottaa kuolemaantuomittu henkilö."

Vanha pastori katseli ritaria kummissaan.

"Entä tiedättekö, kuka tuo henkilö on?" virkkoi Maison-Rouge.

"En... en tiedä."

"No niin, tämä henkilö on kuningatar."

Apotti päästi tuskan huudahduksen.

"Kuningatar? Voi, hyvä Jumala!"

"Niin, hyvä herra, kuningatar. Olen kysellyt saadakseni tietää, kuka
pappi lähetettäisiin hänen luoksensa. Sain kuulla, että se olitte te,
ja niin juoksin tänne."

"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi pastori kauhistuen ritarin kuumeista
äänenpainoa.

"Minä tahdon... minä en tahdo, hyvä herra. Minä tulin taivuttamaan
teitä, pyytämään teitä, rukoilemaan teitä."

"Mihin?"

"Ottamaan minut mukaanne hänen majesteettinsa luo."

"Voi, te olette hullu!" huudahti apotti. "Mutta tehän syöksette minut
turmioon! Mutta tehän syöksette itsennekin turmioon!"

"Älkää pelätkö mitään."

"Naisparka on tuomittu kuolemaan, hän on hukassa."

"Tiedän sen; en tahdokaan nähdä häntä yrittääkseni pelastaa hänet,
vaan... Mutta kuunnelkaa minua, hyvä isä, tehän ette kuuntelekaan!"

"Minä en kuuntele teitä, koska te pyydätte minulta mahdottomia; minä en
kuuntele teitä, koska te teette hullun tekoja", sanoi vanhus; "minä en
kuuntele teitä, koska saatte minut pelkäämään".

"Rauhoittukaa, hyvä isä", sanoi nuori mies koettaen itsekin tyyntyä;
"hyvä isä, uskokaa minua, olen täysin järjissäni. Kuningatar on
hukassa, tiedän sen; mutta tahdon langeta hänen jalkainsa juureen,
vaikka vain sekunniksikin: se pelastaisi minun henkeni. Ellen minä näe
häntä, tapan itseni, ja koska te tulisitte olemaan minun epätoivoni
syynä, te tappaisitte samalla kertaa sekä sielun että ruumiin."

"Poikani, poikani", sanoi pastori, "te pyydätte minua uhraamaan
henkeni, ajatelkaa sitä! Niin vanha kuin olenkin, on elämäni
tarpeellinen vielä monelle onnettomalle. Niin vanha kuin olenkin,
tekisin itsemurhan, jos itse astuisin kuolemaan."

"Älkää kieltäytykö, hyvä isä", virkkoi ritari; "kuulkaa, te tarvitsette
apulaisen: ottakaa minut, viekää minut mukaanne".

Pastori koetti saada takaisin jyrkkyytensä, joka rupesi horjumaan.

"Ei", sanoi hän, "ei, se olisi velvollisuuksieni rikkomista; olen
vannonut uskollisuutta perustuslaille, olen vannonut sen sydämeni
pohjasta, sieluni ja omantuntoni kautta. Kuolemaan tuomittu nainen
on rikollinen kuningatar; suostuisin kuolemaan, jos kuolemani olisi
hyödyllinen lähimmäiselleni, mutta en tahdo rikkoa velvollisuuttani."

"Mutta", huudahti ritari, "kun sanon, kun toistan, kun vannon teille,
etten tahdo pelastaa kuningatarta. Kas, tämän evankeliumin, tämän
ristiinnaulitun kuvan kautta minä vannon, etten mene Conciergeriehen
estääkseni häntä kuolemasta."

"Mitä te siinä tapauksessa tahdotte?" kysyi vanhus järkytettynä
sellaisesta epätoivon sävystä, jota ei voida jäljitellä.

"Kuulkaa", sanoi ritari, jonka sielu näytti etsivän tietä hänen
huultensa yli, "hän oli hyväntekijäni, hän on hiukan kiintynyt minuun.
Olen varma siitä, että minun näkemiseni tuottaisi hänelle lohdutusta
hänen viimeisellä hetkellään."

"Siinäkö kaikki, mitä haluatte?" kysyi pappi tämän vastustamattoman
äänensävyn järkyttämättä.

"Ehdottomasti kaikki."

"Te ette suunnittele mitään juonta koettaaksenne vapauttaa
kuolemaantuomitun?"

"En minkäänlaista. Olen kristitty, hyvä isä, ja jos sydämessäni on
valheen varjoakaan, jos minä toivon hänen jäävän eloon, jos teen mitä
hyvänsä sen puolesta, rangaiskoon Jumala minua ikuisella kadotuksella."

"Ei, ei, minä en voi luvata teille mitään", sanoi kirkkoherra, jonka
mieleen juolahtivat tällaisen varomattomuuden suuret ja lukuisat vaarat.

"Kuulkaa, hyvä isä", sanoi ritari syvän tuskan äänensävyllä, "minä
olen puhunut teille tottelevaisen pojan tavoin; en ole puhunut
teille muuta kuin kristillisistä ja armeliaista asioista; ei katkera
sanakaan, ei ainoakaan uhkaus ole päässyt suustani, ja kuitenkin on
pääni käymistilassa, kuitenkin polttaa kuume vertani, kuitenkin kalvaa
epätoivo sydäntäni, kuitenkin minulla on aseita. Katsokaa, minulla on
tikari!"

Ja nuori mies veti poveltaan välkkyvän ja hienon terän, joka heitti
lyijynkarvaisen hohteen hänen vapisevalle kädelleen.

Kirkkoherra astui äkkiä syrjään.

"Älkää pelätkö mitään", sanoi ritari surullisesti hymyillen.
"Tietäessään teidän pitävän sananne niin uskollisesti, olisivat toiset
osanneet vaatia teiltä valan pelästyessänne. Ei, minä olen rukoillut
teitä ja rukoilen vieläkin liittäen käteni yhteen ja kumartaen otsani
maahan saakka: tehkää niin, että saan nähdä hänet yhden ainoan
hetkenkin. Ja kas tässä on teille takuu."

Ja hän veti taskustaan kirjelipun, jonka ojensi apotti Girardille. Tämä
kääri sen auki ja luki seuraavat sanat:

 "Minä, René, Maison-Rougen ritari, ilmoitan Jumalan ja kunniani
 kautta, että olen kuoleman uhalla pakottanut arvoisan Saint-Landryn
 kirkkoherran viemään minut mukaansa Conciergeriehen hänen
 kieltäytymisistään ja vastaanhangoitteluistaan huolimatta. Minkä
 vakuudeksi olen merkinnyt

   Maison-Rouge."

"Hyvä on", sanoi pastori. "Mutta vannokaa minulle vielä, ettette tee
mitään varomatonta. Ei riitä, että minun henkeni on turvassa, minä
vastaan vielä teidänkin hengestänne."

"Oi, älkäämme ajatelko sitä", sanoi ritari. "Te suostutte?"

"Täytyyhän sitä, koska te välttämättä tahdotte. Te odotatte minua
alhaalla, ja silloin kun hän menee kansliaan, silloin saatte nähdä
hänet..."

Ritari tarttui vanhuksen käteen ja suuteli sitä yhtä kunnioittavasti ja
kiihkeästi kuin hän olisi suudellut ristiinnaulitun kuvaa.

"Oi!" mutisi ritari, "hän kuolee ainakin kuningattarena, eikä pyövelin
käsi kosketa häntä".




XXII

Mestausrattaat


Heti saatuaan tämän luvan Saint-Landryn kirkkoherralta hyökkäsi
Maison-Rouge puoliavoimesta ovesta erääseen huoneeseen, jonka hän oli
huomannut apotin pukeutumishuoneeksi.

Siellä hävisivät partaveitsen vaikutuksesta hänen partansa ja viiksensä
kädenkäänteessä, ja silloin vasta hän itse saattoi nähdä kalpeutensa;
se oli hirvittävä.

Hän astui taas sisälle ulkonaisesti rauhallisena. Hän tuntui muuten
täydellisesti unohtaneen, että vaikka hänen partansa ja viiksensä
olikin ajeltu, hänet saatettaisiin tuntea Conciergeriessä.

Hän seurasi apottia, jota hänen ollessaan hetken poissa oli kaksi
virkamiestä tullut noutamaan, ja niin rohkeasti, että kaikki epäluulot
häipyivät, kasvoillaan kuumeen pöhötys, joka muuttaa ulkomuodon, hän
astui sisään ristikkoportista, joka tähän aikaan avautui Palatsin
pihalle.

Kuten apotti Girardillakin oli hänellä yllään musta puku, varsinaista
pappispukua kun ei silloin käytetty.

Kansliassa he tapasivat yli viisikymmentä henkeä, joko vankilan
virkailijoita, edustajia tai komisaareja, jotka joko uteliaisuudesta
tai siihen valtuutettuina olivat tulleet näkemään kuningattaren
astelevan ohitse.

Kun hän oli ristikko-oven edessä, löi hänen sydämensä niin
rajusti, ettei hän enää kuullut apotin keskustelua santarmien ja
vankilanpäällikön kanssa.

Maison-Rouge törmäsi vain kynnyksellä mieheen, jolla oli kädessään
sakset ja äsken leikattu kangaskappale.

Maison-Rouge kääntyi ja tunsi pyövelin.

"Mitä sinä tahdot, kansalainen?" kysyi Sanson.

Ritari koetti tukahduttaa väristyksen, joka vastoin tahtoa karmi hänen
selkäänsä.

"Minäkö?" sanoi hän. "Näethän sinä hyvin, kansalainen Sanson, minä
saatan Saint-Landryn kirkkoherraa."

"Jaha, hyvä on", vastasi pyöveli.

Ja hän vetäytyi syrjään antaen apulaiselleen määräyksiä.

Sillä välin tunkeutui Maison-Rouge kanslian perälle; sitten hän meni
kansliasta siihen osastoon, jossa molemmat santarmit olivat.

Nämä kelpo miehet olivat ymmällään. Yhtä arvokas ja ylpeä kuin
kuningatar oli ollut toisia kohtaan, yhtä hyvä ja lempeä oli
kuolemaantuomittu ollut heitä kohtaan: he tuntuivat pikemmin olevan
hänen palvelijoitaan kuin hänen vartijoitansa.

Mutta sieltä, missä hän oli, ei ritari voinut huomata kuningatarta:
suojustin oli suljettuna.

Suojustin oli avattu, jotta kirkkoherra pääsisi sisälle, mutta suljettu
hänen jäljestään.

Kun ritari astui sisään, oli keskustelu jo alkanut.

"Hyvä herra", sanoi kuningatar terävällä, ylpeällä äänellään, "koska
te olette tehnyt uskollisuusvalan tasavallalle, jonka nimessä minut
viedään kuolemaan, en minä voi luottaa teihin. Me emme enää palvele
samaa Jumalaa."

"Madame", vastasi Girard tämän halveksivan uskontunnustuksen
liikuttamana, "kuolemaan menevän kristityn tulee kuolla tuntematta
vihaa sydämessään, eikä hänen ole sysättävä luotaan Jumalaansa, tulipa
Hän missä muodossa hyvänsä hänen luoksensa".

Maison-Rouge astui askelen raottaakseen varjostinta, toivoen
kuningattaren nähdessään hänet ja saadessaan tietää syyn, joka toi
hänet tänne, muuttavan käytöstään kirkkoherraa kohtaan. Mutta molemmat
santarmit tekivät liikkeen estääkseen sen.

"Mutta", sanoi Maison-Rouge, "koska minä olen kirkkoherran apulainen..."

"Koska hän kieltäytyy ottamasta vastaan kirkkoherraa", vastasi
Duchesne, "ei hän tarvitse hänen apulaistansakaan".

"Mutta ehkä hän hyväksyy minut", sanoi ritari korottaen ääntänsä. "On
mahdotonta, ettei hän hyväksyisi."

Mutta Marie Antoinette oli liian täydellisesti häntä kiihoittavan
tunteen vallassa kuullakseen ja tunteakseen ritarin ääntä.

"Menkää, hyvä herra", jatkoi hän puhuen koko ajan Girardille, "menkää
ja jättäkää minut: koska me elämme nykyään Ranskassa vapauden aikaa,
vaadin minä vapauden kuolla oman mieleni mukaan".

Girard koetti vastustella.

"Jättäkää minut, hyvä herra", sanoi hän, "minä pyydän teitä jättämään
minut rauhaan".

Girard koetti sanoa muutaman sanan.

"Minä tahdon", sanoi kuningatar tehden Maria Theresian eleen.

Girard poistui,

Maison-Rouge koetti tunkea katsettansa varjostimen raosta, mutta vanki
oli kääntynyt selin.

Pyövelin apulainen tuli kirkkoherraa vastaan; hän tuli sisälle pitäen
nuoraa kädessään.

Molemmat santarmit työnsivät ritarin ovelle saakka ennenkuin hän
ymmällään, epätoivoissaan, pää pyörällä ollen oli ehtinyt päästää
ääntäkään tai tehdä elettäkään suorittaakseen aikomuksensa.

Hän huomasi siis olevansa Girardin kanssa ristikko-oven käytävässä.
Käytävästä heidät työnnettiin aina kansliaan saakka, jonne tieto
kuningattaren kieltäytymisestä jo oli levinnyt ja jossa Marie
Antoinetten itävaltalainen ylpeys antoi muutamille aiheen herjauksiin
ja toisille salaiseen ihailuun.

"Menkää", sanoi Richard apotille, "palatkaa kotiinne, koska hän ei
teitä halua, ja kuolkoon hän kuten tahtoo".

"Niin, niin", sanoi Richardin vaimo, "hän on oikeassa, ja minäkin
tekisin hänen tavallaan".

"Ja te olisitte väärässä, kansatar", sanoi apotti.

"Ole vaiti, vaimo", kuiskasi vankilanpäällikkö moittien. "Kuuluuko se
sinuun? Menkää, apotti, menkää!"

"En", toisti Girard, "en, minä saatan häntä vastoin hänen tahtoaankin.
Sanakin, yksi ainoa sanakin, jos hän vain kuulee sen, saa hänet
muistamaan velvollisuutensa. Sitäpaitsi on kommuuni antanut minulle
tehtävän... ja minun on toteltava kommuunia."

"Olkoon menneeksi, mutta lähetä ainakin lukkarisi pois", sanoi
karkeasti adjutantti, joka komensi saattovartiota.

Hän oli Comédie-Françaisen entinen näyttelijä ja nimeltään Grammont.

Ritarin silmät iskivät kaksinkertaisen salaman, ja hän pisti kätensä
koneellisesti poveensa.

Girard tiesi, että hänellä oli liivinsä alla tikari. Hän pidätti tämän
liikkeen rukoilevalla katseella.

"Säästäkää minun henkeni", kuiskasi hän hiljaa. "Näettehän, että
asianne on aivan hukassa, älkää syöksykö turmioon hänen kerallaan. Minä
puhun teistä hänelle tiellä, vannon sen teille. Sanon hänelle, missä
vaarassa olette ollut nähdäksenne hänet viimeisen kerran."

Nämä sanat rauhoittivat nuoren miehen kuohunnan. Sitäpaitsi seurasi
tavanmukainen vastavaikutus; koko hänen elimistönsä valtasi omituinen
raukeus. Tämä lujatahtoinen mies, tämä erinomainen kyky oli kuluttanut
voimansa ja tahtonsa loppuun. Hän ajelehti päättämättömänä tai
oikeammin väsyneenä, voitettuna jonkinlaisessa horroksessa, jota olisi
saattanut luulla kuoleman edeltäkävijäksi.

"Niin", sanoi hän, "näin sen täytyi olla: risti Jeesukselle,
mestauslava hänelle. Jumalat ja kuninkaat tyhjentävät sakkaan saakka
sen kalkin, jonka ihmiset heille ojentavat."

Tästä alistuvaisesta, voimattomasta ajatuksesta oli seurauksena, että
nuori mies antoi sysätä itsensä pois, puolustautumatta muuten kuin
tahdottomasti väristen, aina ulko-ovelle saakka ja tekemättä enemmän
vastarintaa kuin kuolemaan saakka uskollinen Opheliakaan nähdessään
tulvan vievän hänet mukanaan.

Conciergerien ristikoiden ja ovien ulkopuolella oli tuollainen kauhea
väentungos, jota ei voida kuvitellakaan, ellei sitä ole nähnyt ainakin
kerran.

Kärsimättömyys oli intohimoista voimakkain, ja intohimot puhuivat
äänekästä kieltänsä, joka toisiinsa sekaantuen aikaansai äärettömän,
jatkuvan metelin, ikäänkuin olisivat kaikki Pariisin äänet ja asukkaat
keskittyneet oikeuspalatsin kaupunginosaan.

Tämän väentungoksen eteen oli majoittunut kokonainen armeija
tykkeineen, joiden tarkoitus oli suojella juhlaa ja tehdä se
turvalliseksi siitä nauttiville.

Olisi ollut turhaa yrittää murtaa tätä paksua etuvarustusta, jota
kuolemantuomion tultua tunnetuksi ulkopuolella Pariisin olivat
etukaupunkien isänmaanystävät vahvistaneet.

Työnnettynä ulos Conciergeriestä oli Maison-Rouge tietenkin joutunut
sotilaiden ensi riviin.

Sotilaat kysyivät häneltä, kuka hän oli,

Hän vastasi olevansa apotti Girardin apulainen, mutta koska hän kuten
kirkkoherransakin oli tehnyt valan, oli kuningatar kieltäytynyt
ottamasta häntä vastaan kuten kirkkoherraakin.

Sotilaat työnsivät hänet vuorostaan katselijoiden eturiviin saakka.

Siellä hänen oli pakko toistaa, mitä oli sanonut sotilaille.

Silloin nousi huuto:

"Hän on juuri tullut hänen luotaan... Hän on nähnyt hänet... Mitä hän
sanoi?... Onko hän aina yhtä ylpeä? Onko hän masentunut?.... Itkeekö
hän?..."

Ritari vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin heikolla, lempeällä ja
ystävällisellä äänellä, kuin olisi tämä ääni ollut hänen huulistaan
riippuvan elämänsä viimeinen ilmaus.

Hänen vastauksensa oli puhdasta, yksinkertaista totuutta. Kuitenkin oli
tämä totuus Antoinetten mielenlujuuden ylistyslaulua, ja se, mitä hän
sanoi evankelistan yksinkertaisuudella ja uskolla, teki useamman kuin
yhden sydämen levottomaksi ja katuvaiseksi.

Kun hän puhui pienestä kruununperillisestä ja madame Royalesta, tästä
valtaistuimettomasta kuningattaresta, tästä puolisottomasta vaimosta,
tästä lapsettomasta äidistä, tästä yksinäisestä ja hyljätystä naisesta,
jolla ei ollut ketään ystävää pyövelien keskellä, tulivat useammat kuin
yhdet kasvot vakaviksi, useampia kuin yksi kyynel kihosi salavihkaa ja
polttavana silmiin, joista hiljan oli loistanut viha.

Palatsin kello löi yksitoista; koko meteli lakkasi samalla hetkellä.
Satatuhatta ihmistä laski kellon lyönnit, joihin vastasi heidän
sydämensä tykintä.

Kun viimeisen lyönnin väräjäminen oli kuollut avaruuteen, kuului
porttien takaa suuri meteli, samaan aikaan kun rattaat, jotka tulivat
Fleurs-rantakadun suunnalta, halkoivat väentungoksen, sitten vartion ja
asettuivat portaiden eteen.

Pian ilmestyi kuningatar äärettömän suurten ulkoportaiden yläpäähän.
Kaikki intohimot keskittyivät katselijoiden silmiin; ihmiset pidättivät
henkeänsä ja läähättivät.

Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu, suurin osa oli muuttunut
valkeaksi vankeuden aikana, ja tämä hopeanhohde teki vielä hienommaksi
hänen helmiäisvärisen kalpeutensa, joka tällä viime hetkellä teki
melkein taivaalliseksi Cæsarien tyttären kauneuden.

Hänellä oli yllään valkea puku, ja hänen kätensä oli sidottu kiinni
selän taakse.

Kun hän näyttäytyi portaiden yläpäässä oikealla puolellaan apotti
Girard, joka seurasi häntä vastoin hänen tahtoaan, ja vasemmallaan
pyöveli, molemmat puettuina mustiin, kuului koko tästä väkijoukosta
mumina, jonka vain ihmisten sydämet tunteva Jumala saattoi ymmärtää ja
oikein selittää.

Silloin astui muuan mies pyövelin ja Marie Antoinetten väliin.

Se oli Grammont. Hän asettui siihen näyttääkseen hänelle nuo
häpeälliset teloitusrattaat.

Kuningatar perääntyi vastoin tahtoaan askelen.

"Nouskaa rattaille", sanoi Grammont.

Koko maailma kuuli nämä sanat, sillä mielenliikutus pidätti sorinan
katselijoiden huulille.

Silloin nähtiin veren nousevan kuningattaren poskille aina hiusjuuriin
saakka; sitten hänen kasvonsa muuttuivat melkein heti taas
kuolemankalpeiksi.

Hänen kalmankapeat huulensa avautuivat hiukan.

"Miksi annetaan minulle vain rattaat", sanoi hän, "kun kuningas on
ajanut mestauslavalle vaunuissaan?"

Apotti Girard sanoi hänelle silloin ihan hiljaa muutamia sanoja.
Varmasti hän taisteli tätä kuolemaantuomitun kuningasylpeyden viimeistä
ääntä vastaan.

Kuningatar vaikeni ja horjahti.

Sanson ojensi molemmat käsivartensa tukeakseen häntä, mutta kuningatar
suoristautui jo ennen kuin mies oli ehtinyt koskea häneen.

Hän laskeutui alas portaita apurin kiinnittäessä rattaiden taakse
puista astinlautaa.

Kuningatar nousi rattaille ja apotti hänen jälkeensä.

Sanson käski heidän molempien istuutua.

Rattaiden lähtiessä liikkeelle lähti kansakin. Mutta kun sotamiehet
eivät tienneet, missä tarkoituksessa kansa liikehti, yhdistivät he
kaikki voimansa työntääkseen väkijoukon takaisin. Sen vuoksi syntyi
suuri tyhjä tila rattaiden ja ensi rivien välille.

Tästä välistä kajahti synkkä ulvonta.

Kuningatar vavahti ja nousi kokonaan seisomaan katsellen ympärilleen.

Hän näki silloin koiransa, joka oli hävinnyt kaksi kuukautta sitten,
koiransa, joka ei ollut voinut tunkeutua Conciergeriehen hänen
kanssansa, joka huudoista, iskuista ja potkuista huolimatta syöksyi
rattaita kohti. Mutta melkein heti katosi nääntynyt, laiha, uupunut
Black-parka hevosten jalkoihin.

Kuningatar seurasi sitä silmillään. Hän ei voinut puhua, sillä hänen
äänensä hukkui meluun, hän ei voinut osoittaa sitä sormellaan, sillä
hänen kätensä oli sidottu; sitäpaitsi, vaikka hän olisi voinut viitata
siihen, vaikka hänen puheensa olisi kuultukin, hän olisi varmaan
pyytänyt turhaan.

Mutta menetettyään koiran hetkeksi näkyvistään, hän näki sen taas
uudelleen.

Se oli erään kalpean nuoren miehen käsivarrella, joka seisten kanuunan
päällä näkyi väkijoukon yli ja sanomattoman haltioitumisen vallassa
tervehti häntä osoittaen taivasta.

Marie Antoinette katsahti myös taivaaseen ja hymyili lempeästi.

Maison-Rougen ritari päästi voihkauksen, kuin olisi tämä hymy
haavoittanut hänen sydäntään, ja rattaiden kääntyessä Change-sillalle
päin hän putosi alas väkijoukkoon ja hävisi näkyvistä.




XXIII

Mestauslava


Révolution-aukiolla odotteli kaksi miestä nojaten lyhtypylvääseen.

Väkijoukon kanssa, jonka yksi osa oli marssinut Palatsi-aukiolle,
toinen osa Révolution-aukiolle ja loput levinnyt meluten ja
tungeskellen pitkin näitä aukioita erottavaa tietä, he odottelivat,
että kuningatar saapuisi mestauskoneen luo, joka sateen ja
auringonpaisteen ravistamana, pyövelin käden käyttämänä ja, miten
hirveätä! uhrien kosketuksen kuluttamana kohosi synkän ylpeänä kaikkien
alla olevien päiden yli, kuten kuningatar hallitsee kansaansa.

Nämä kaksi miestä, joilla oli käsi toistensa kainalossa, huulet
kalpeat, kulmat rypyssä, jotka puhuivat hiljaa ja katkonaisesti, olivat
Lorin ja Maurice.

Hukkuneina katselijoiden joukkoon, mutta kuitenkin tavalla, joka
herätti kaikissa kateutta, he jatkoivat hiljaisella äänellä
keskustelua, joka ei ollut vähimmän mielenkiintoinen kaikista ryhmissä
kiertelevistä keskustelunaiheista. Kuten sähköketju liikehti tämä elävä
meri Change-sillalta aina Révolution-sillalle saakka.

Yllä lausuttu ajatus kaikkia päitä hallitsevasta mestauslavasta oli
hämmästyttänyt heitä molempia.

"Katsopas", sanoi Maurice, "kuinka tuo iljettävä kummitus kohottaa
punaiset käsivartensa. Eikö voisi sanoa sen kutsuvan meitä ja
hymyilevän meille luukullaan kuten hirveällä suulla?"

"Ei, toden totta", sanoi Lorin, "minä myönnän, etten kuulu siihen
runoilijakoulukuntaan, joka näkee kaikki veripunaisena. Minä näen
kaikki ruusunpunaisena, ja tämän iljettävän koneen juurella minä vielä
laulan ja toivon. _Dum spiro, spero_."

"Sinä toivot vielä silloinkin, kun tapetaan naisia?"

"Oi, Maurice, vallankumouksen lapsi, älä kiellä äitiäsi! Oi, Maurice,
ole edelleenkin hyvä ja uskollinen isänmaan ystävä! Maurice, se, joka
nyt astelee kuolemaan, ei ole nainen kuten kaikki muut naiset; se, joka
nyt menee kuolemaan, on Ranskan paha hengetär."

"Voi, häntä minä en sure. Häntä minä en itke!" huudahti Maurice.

"Niin, minä ymmärrän, sinä suret Genevièveä."

"Oi, katsohan, on olemassa ajatus, joka tekee minut hulluksi: että
Geneviève on sellaisten giljotiininruoanhankkijoiden käsissä kuin
Hébertin ja Fouquier-Tinvillen, sellaisten miesten käsissä, jotka ovat
lähettäneet tänne Héloise-raukan ja jotka nyt lähettävät tänne ylpeän
Marie-Antoinetten."

"No niin", sanoi Lorin, "juuri tuo saa minut toivomaan: kun kansan viha
on saanut ravinnokseen kaksi tyrannia, on se ainakin joksikin ajaksi
ravittu, kuten boakäärme tarvitsee kolme kuukautta sulattaakseen sen,
mitä on syönyt. Silloin se ei enää niele ketään, ja kuten esikaupungin
profeetat sanovat, pelkää se pienimpiäkin palasia."

"Lorin, Lorin", sanoi Maurice, "minä perustan ajatukseni enemmän
tosiasioihin, kuin sinä, ja sanon sinulle hiljaa, vaikka olenkin valmis
sanomaan sen julki: Lorin, minä vihaan uutta kuningatarta, sitä, jonka
luullakseni on määrä seurata vallasta syöksemäänsä Itävallatarta.
Viheliäinen on sellainen kuningatar, jonka purppura on tehty joka päivä
valuvasta verestä ja jonka pääministeri on Sanson."

"Pyh, me pääsemme häneltä karkuun."

"Sitä en vähääkään usko", sanoi Maurice pudistaen päätänsä. "Näethän
sinä, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin elää kadulla, jottei
meitä vangittaisi asunnossamme."

"Pyh! Me voimme lähteä Pariisista, ei mikään estä meitä siitä. Älkäämme
siis valittako. Setäni odottaa meitä Saint-Omerissa. Rahaa, passia,
mitään meiltä ei puutu. Eikä yksi santarmi pidätä meitä, vai kuinka
luulet? Me jäämme Pariisiin, koska me niin tahdomme."

"Ei, sinä et puhunut oikein paikalleen, mainio ystävä, uskollinen sydän
kun olet... Sinä jäät tänne, koska minä tahdon jäädä."

"Ja sinä tahdot jäädä löytääksesi jälleen Genevièven. No niin, mikä on
sen yksinkertaisempaa, sen oikeampaa ja luonnollisempaa? Luulet hänen
olevan vankilassa, sehän on enemmän kuin luultavaa. Sinä tahdot valvoa
häntä, emmekä me sen vuoksi voi lähteä Pariisista."

Mauricelta pääsi huokaus: hänen ajatuksellansa oli ilmeisesti toinen
suunta.

"Muistatko sinä Ludvig XVI:n kuoleman? Näen itseni vielä liikutuksesta
ja ylpeydestä kalpeana. Minä olin yksi tuon lauman päälliköitä, jonka
sokkeloihin minä tänään piiloudun. Olin tämän mestauslavan juurella
suurempi kuin koskaan oli ollut kuningas, joka sille nousi. Mikä
muutos, Lorin, ja ajatellessa, että yhdeksän kuukautta on riittänyt
aikaansaamaan tämän kamalan muutoksen."

"Yhdeksän kuukautta rakkautta, Maurice... Rakkaus, sinä veit Troijan
perikatoon!"

Maurice huokasi; hänen levoton ajatuksensa kulki toista tietä, ja hänen
näköpiirinsä oli toinen.

"Maison-Rouge parka!" mutisi hän, "tämä on ikävä päivä hänelle".

"Voi", sanoi Lorin, "haluatko, että sanon sinulle, Maurice, mikä minun
mielestäni on surullisinta vallankumouksissa?"

"Sano."

"Että usein on vihollisina miehiä, joiden tahtoisi olevan ystäviä, ja
ystävinä miehiä..."

"Minun on vaikea uskoa yhtä seikkaa", keskeytti Maurice.

"Mitä niin?"

"Sitä, ettei hän keksi jotakin suunnitelmaa, miten mieletöntä hyvänsä,
pelastaaksensa kuningattaren."

"Olisiko yksi unes voimakkaampi kuin satatuhatta?"

"Sanoinhan: miten mieletöntä hyvänsä... Minä ainakin tiedän, että
pelastaakseni Genevièven..."

Lorin rypisti kulmiaan.

"Sanon sen sinulle uudelleen, Maurice", virkkoi hän, "sinä erehdyt.
Ei, siinäkään tapauksessa, että pelastaisit Genevièven, et sinä
olisi huono kansalainen. Mutta kylliksi jo siitä asiasta, Maurice,
meitä kuunnellaan! Kas, kuinka päät aaltoilevat. Kas tuossa nousee
kansalainen Sansonin renki koppansa päälle ja katselee kauas.
Itävallatar saapuu."

Kuin säestääkseen tätä aaltoilemista, josta Lorin oli huomauttanut,
levisi kestävä ja kasvava humina koko väkijoukossa. Tämä oli kuin
tuulispää, joka alkaa vinkunalla ja päättyy ulvontaan.

Maurice, joka kohotti suurta vartaloaan vielä lyhtypylvääseen
nojaamalla, katsahti Saint-Honoré-kadulle päin.

"Niin", sanoi hän väristen, "tuolta hän tulee".

Sieltä näkyi tosiaankin tulevan toinenkin kone, melkein yhtä ruma kuin
giljotiini, mestauskärryt.

Oikealla ja vasemmalla välkkyivät saattovartion aseet ja sen edessä
vastaili Grammont säihkyvällä säilällään muutamien kiihkoilijoiden
päästämän huutoihin.

Mutta sitä mukaa kuin rattaat etenivät, vaikenivat äänet äkkiä
kuolemaantuomitun kylmän ja synkän katseen tieltä.

Milloinkaan eivät mitkään kasvot ole tarmokkaammin herättäneet
kunnioitusta; milloinkaan ei Marie Antoinette ollut ennen ollut
suurempi ja enemmän kuningatar. Hän meni rohkeassa ylpeydessään niinkin
pitkälle, että herätti läsnäolevissa kauhun ajatuksia.

Välittämättä häntä väkisinkin seuranneen apotti Girardin kehotuksista
hän ei kääntänyt kasvojaan oikealle eikä vasemmalle. Hänen sisin
ajatuksensa näytti yhtä järkähtämättömältä kuin hänen katseensakin.
Rajuudellaan pani rattaiden nykivä liike epätasaisella kivityksellä
hänen ryhtinsä ankaruuden pistämään vielä enemmän silmään. Häntä olisi
voinut sanoa marmoripatsaaksi, joka matkusti rattaissa; kuitenkin oli
kuningatarpatsaalla loistavat silmät, ja hänen hiuksensa hulmusivat
tuulessa.

Erämaan hiljaisuus yllätti äkkiä sen näytöksen kolmesataatuhatta
katselijaa, jonka taivas näki ensi kerran päivänsä kirkkaudessa.

Pian kuului sille paikalle, jossa Maurice ja Lorin seisoivat,
mestausrattaiden akselin kitinä ja vartion hevosten huokuna.

Rattaat pysähtyivät mestauslavan juurelle.

Kuningatar, joka varmaankaan ei ollut ajatellut tätä hetkeä, heräsi
mietteistään ja ymmärsi: hän loi ylvään katseen väkijoukkoon, ja sama
nuori kalpea mies, jonka hän oli nähnyt seisomassa tykin päällä,
ilmestyi jälleen hänen silmiensä eteen seisomassa rajakivellä.

Tämän rajakiven päältä hän lähetti hänelle saman kunnioittavan
tervehdyksen kuin Conciergerien edestäkin; sitten hän heti hyppäsi
maahan.

Useat henkilöt näkivät hänet, ja kun hän oli mustiin puettuna, levisi
siitä huhu, että jokin pappi oli odottanut Marie Antoinettea antaakseen
hänelle synninpäästön sillä hetkellä kun hän nousi mestauslavalle.
Muuten ei kukaan häirinnyt ritaria. Suurten tapahtumien hetkinä
osoitetaan joillekin asioille suurta kunnioitusta.

Kuningatar astui varovaisesti alas portaiden kolme askelmaa; häntä
tuki Sanson osoittaen hänelle viimeiseen hetkeen asti mitä suurinta
kunnioitusta suorittaessaan tehtävää, johon hän itse tuntui olevan
tuomittu.

Hänen astuessaan mestauslavan portaita kohti kavahtivat muutamat
hevoset takajaloilleen, jotkut vartiomiehet, muutamat sotilaat
näyttivät horjahtavan ja menettävän tasapainonsa; sitten nähtiin
haamun livahtavan mestauslavan alle; mutta melkein samassa
hetkessä palasi rauha: ei kukaan halunnut jättää paikkaansa
tällä juhlallisella hetkellä, kukaan ei tahtonut jäädä näkemättä
pienintäkään yksityisseikkaa siitä suuresta draamasta, joka nyt oli
päättymäisillään; kaikki silmät olivat kohdistetut kuolemaantuomittuun.

Kuningatar oli jo mestauslavan tasanteella. Pappi puhui hänelle yhä;
eräs apuri työnsi häntä varovaisesti takaapäin, toinen avasi solmusta
huivin, joka peitti hänen hartioitaan.

Marie Antoinette tunsi tuon hävyttömän käden, joka hipaisi hänen
kaulaansa; hän teki kiivaan liikkeen ja astui Sansonin jalalle. Tämä
oli hänen huomaamattaan kiinnittämässä häntä tuohon kohtalokkaaseen
lautaan.

Sanson veti jalkansa pois.

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", sanoi kuningatar, "minä en tehnyt sitä
tahallani".

Nämä olivat viimeiset sanat, jotka lausui Cæsarien tytär. Ranskan
kuningatar, Ludvig XVI:n leski.

Tuileriein kello löi neljänneksen yli kahdentoista samalla hetkellä kun
Marie Antoinette vaipui ikuisuuteen.

Hirvittävä huuto, johon sisältyivät kaikki intohimot: ilo, pelko,
suru, toivo, voitonriemu, sovitus, hukutti hirmumyrskynä toisen heikon
valittavan huudon, joka samaan aikaan kajahti mestauslavan alta.

Santarmit kuulivat sen kuitenkin, niin heikko kuin se olikin, ja
astuivat muutaman askelen eteenpäin; väkijoukko pääsi painon alta,
levisi kuin virta, jonka patoa laajennetaan, kaatoi kumoon ketjun,
hajoitti vartiomiehet ja löi kuin vuoksi mestauslavan juurta,
tärisyttäen lavaa.

Jokainen tahtoi nähdä läheltä kuninkuuden jäännökset, joiden nyt
luultiin ikiajoiksi hävinneen Ranskasta.

Mutta santarmit hakivat toista: he hakivat sitä haamua, joka oli
läpäissyt heidän ketjunsa ja livahtanut mestauslavan alle.

Kaksi heistä palasi taluttaen kaulurista nuorta miestä, joka puristi
kädellään veren värjäämää nenäliinaa sydäntään vasten.

Häntä seurasi pieni espanjalainen lintukoira, joka ulvoi valittaen.

"Kuolemaan aristokraatti! Kuolemaan entinen!" huusivat muutamat
rahvaan miehet osoittaen nuorta miestä. "Hän on kastanut nenäliinansa
Itävallattaren vereen: kuolemaan!"

"Suuri Jumala!" sanoi Maurice Lorinille, "tunnetko sinä hänet? Tunnetko
sinä hänet?"

"Kuolemaan kuningasmielinen!" huusivat nuo vimmatut. "Ottakaa häneltä
pois tuo nenäliina, josta hän aikoo tehdä itselleen pyhäinjäännöksen:
repikää pois, repikää pois!"

Ylpeä hymy ilmestyi nuoren miehen huulille; hän repäisi auki paitansa,
paljasti rintansa ja pudotti nenäliinansa.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "tämä veri ei ole kuningattaren, vaan
omaani; antakaa minun kuolla rauhassa".

Ja syvä, silmäänpistävän suuri haava ammotti vasemman rintanäppylän
alta.

Väkijoukko päästi kirkaisun ja perääntyi.

Silloin nuori mies vaipui hitaasti polvilleen katsellen mestauslavaa,
kuten marttyyri katselee alttaria.

"Maison-Rouge!" kuiskasi Lorin Mauricen korvaan.

"Hyvästi!" kuiskasi nuori mies pään painuessa ja jumalaisen hymyn
ilmestyessä hänen huulilleen. "Hyvästi, tai oikeammin näkemiin!"

Ja hän veti viimeisen henkäyksensä ällistyneiden vartiomiesten välissä.

"Tuonkin voi vielä tehdä, Lorin", sanoi Maurice, "ennenkuin tulee
huonoksi kansalaiseksi".

Pieni koira pyöriskeli ruumiin ympärillä pelästyneenä ja ulvoen.

"Kas, sehän on Black", sanoi muuan mies, jolla oli iso keppi kädessään,
"kas, sehän on Black! Tule tänne kuomaseni!"

Koira lähestyi sitä, joka sitä huusi, mutta tuskin se oli joutunut
hänen ulottuvilleen, kun mies nosti keppinsä ja murskasi sen pään
purskahtaen nauramaan.

"Voi tuota kurjaa!" huudahti Maurice.

"Hiljaa!" kuiskasi Lorin pidättäen hänet, "hiljaa, tai olemme
hukassa... Se on Simon!"




XXIV

Kotitarkastus


Lorin ja Maurice olivat palanneet edellisen asuntoon. Jottei saattaisi
liian julkisesti ystäväänsä vaaraan, oli Maurice ottanut tavakseen
lähteä ulos aamulla ja palata vasta illalla.

Sekaantuen kaikkiin tapahtumiin, katsellen vankien siirtoa
Conciergeriehen, hän väijyskeli joka päivä Genevièveä, koska ei ollut
saanut selville, mihin taloon hänet oli suljettu.

Sillä tehtyään käynnin Fouquier-Tinvillen luokse oli Lorin ilmoittanut
hänelle, että ensimmäinenkin julkinen teko veisi hänet turmioon, että
hän silloin uhrautuisi voimatta toimittaa apua Genevièvelle, ja niin
tuli Maurice, joka olisi heti antautunut vangiksi toivossa päästä
yhteyteen rakastajattarensa kanssa, varovaiseksi pelosta, että hänet
erotettaisiin hänestä iäksi.

Hän käveli siis joka aamu Carmesista Port-Libreen, Madelonnettesista
Saint-Lazareen, Forcesta Luxembourgiin ja pysähteli vankiloiden
eteen siihen aikaan kun vankivaunut kuljettivat syytettyjä
vallankumousoikeuteen. Luotuaan silmäyksen uhreihin hän juoksi toisen
vankilan luo.

Mutta pian hän huomasi, ettei kymmenenkään toimeliasta miestä olisi
riittänyt valvomaan niitä kolmeakymmentäkolmea vankilaa, jotka
Pariisissa oli siihen aikaan, ja sen vuoksi hän tämän jälkeen menikin
vain itse oikeuteen odottamaan Genevièven saapuville tuloa.

Tämä oli jo epätoivon alkua. Mitä mahdollisuuksia olikaan todella
kuolemaantuomitulla tuomion julistamisen jälkeen? Toisinaan oli
vallankumousoikeus, jonka istunnot alkoivat kello kymmeneltä, tuominnut
kaksi- tai kolmekymmentä henkeä kello neljältä. Ensimmäisellä
tuomitulla oli tilaisuus nauttia elämästään kuusi tuntia, mutta
viimeinen, jota kuolemantuomio kohtasi neljännestä vailla neljä,
menetti päänsä mestauskirveen alla kello puoli viideltä.

Alistua Genevièven suhteen sellaisen sattuman varaan oli samaa kuin
väsyä taistelemaan kohtaloa vastaan.

Oi, jospa hän olisi ennakolta saanut tiedon Genevièven
vangitsemisesta... kuinka olisikaan Maurice tehnyt pilaa tästä
inhimillisestä oikeudesta, joka tuohon aikaan oli niin sokea! Miten
helposti ja nopeasti hän olisikaan vapauttanut Genevièven vankilasta!
Milloinkaan ei karkaaminen ole ollut helpompaa: voisi sanoa, ettei se
milloinkaan ole ollut harvinaisempaa. Jouduttuaan kerran vankeuteen,
asettui koko tämä ylimystö asumaan siihen kuten linnaansa ja kuoli
kursailematta. Paeta oli samaa kuin pelätä kaksintaistelun seurauksia:
naisetkin punastuivat sellaista vapautta, joka oli hankittu tällä
hinnalla.

Mutta Maurice ei olisi ollut niin turhantarkka. Tappaa koirat, lahjoa
ovenvartija, mikä olisikaan ollut yksinkertaisempaa! Geneviève ei ollut
niitä loistavia nimiä, jotka vetivät maailman huomion puoleensa... Pako
ei häpäisisi häntä, ja muuten... mikä häntä häpäisisikään!

Voi, miten katkerasti hän ajatteli Port-Libren puutarhoja, joiden aidan
yli oli niin helppo kavuta, Madelonnettesin huoneita, joiden seinät
oli niin mukava puhkaista päästäkseen kadulle, Luxembourgin matalia
muureja, Cannesin synkkiä käytäviä, joihin päättäväinen mies niin
helposti saattoi tunkeutua avaamalla ikkunan.

Mutta oliko Geneviève jossakin noista vankiloista?

Epäilyn kuluttamana ja levottomuuden murtamana kiroili Maurice silloin
Dixmeriä. Hän uhkaili tätä, hän nautti vihastaan tätä miestä kohtaan,
jonka halpa kosto oli oleminaan uskollisuutta kuninkaan asialle.

"Minä löydän hänetkin kyllä", ajatteli Maurice, "sillä jos hän tahtoo
pelastaa onnettoman naisen, tulee hän esille; jos hän haluaa saattaa
hänet perikatoon, tulee hän häpäisemään häntä. Minä löydän hänet kyllä,
sen roiston, ja sinä päivänä, voi häntä!"

Sen päivän aamuna, jonka tapahtumista nyt aiomme kertoa, oli
Maurice lähtenyt ulos asettuakseen tavalliselle paikalleen
vallankumousoikeuteen. Lorin nukkui.

Hänet herätti iso meteli, jonka aikaansaivat ovella naisten äänet ja
kiväärinperät.

Hän silmäili ympärilleen kuin tekee säikähtynyt mies, joka haluaa
vakuuttautua, ettei mitään raskauttavaa ole näkyvissä.

Neljä piirimiestä, kaksi santarmia ja yksi komisaari astuivat samassa
sisälle.

Tämä käynti oli niin kuvaava, että Lorin kiiruhti pukeutumaan.

"Vangitsette minut?" sanoi hän.

"Niin teemme, kansalainen Lorin."

"Miksi sitten?"

"Koska sinä olet epäilyttävä."

"Niin, se on totta."

Komisaari töhersi joitakin sanoja vangitsemispöytäkirjan alle.

"Missä sinun ystäväsi on?" sanoi hän sitten.

"Kuka ystävä?"

"Kansalainen Maurice Lindey."

"Luultavasti kotonaan."

"Eipähän, hänhän asuu täällä."

"Hänkö? Mitä vielä! Hakekaa sitten, ja jos löydätte hänet..."

"Tässä on ilmianto", sanoi komisaari; "se on seikkaperäinen".

Hän ojensi Lorinille rumalla käsialalla kirjoitetun paperin, jonka
oikeinkirjoitus oli arvoituksentapainen. Tässä ilmiannossa sanottiin,
että joka aamu nähtiin kansalaisen Lorinin asunnosta tulevan
kansalaisen Lindeyn, joka oli epäilyttävä ja määrätty vangittavaksi.

Ilmiannon oli allekirjoittanut Simon.

"Kas vain! Mutta tuo paikkasuutari menettää asiakkaansa", sanoi Lorin,
"jos hän harjoittaa näitä molempia ammatteja yhtaikaa. Mitä hittoa!
Vakoilija ja saappaiden puolipohjaaja! Tämä herra Simon on oikea
Cæsar..."

Ja hän purskahti nauramaan.

"Kansalainen Maurice!" sanoi silloin komisaari. "Missä on kansalainen
Maurice? Me vaadimme sinua luovuttamaan hänet."

"Minähän sanoin, ettei hän ole täällä."

Komisaari meni viereiseen huoneeseen, kiipesi sitten pienelle
parvekkeelle, jossa Lorinin kotiapulainen asui. Lopuksi hän meni
kellariin. Ei jälkeäkään Mauricesta.

Mutta ruokasalin pöydällä veti hiljan kirjoitettu kirje komisaarin
huomion puoleensa. Sen oli kirjoittanut Maurice, joka oli laskenut
sen siihen lähtiessään aamulla herättämättä ystäväänsä, vaikka he
nukkuivatkin yhdessä:

"Lähden oikeuteen", sanoi Maurice. "Syö aamiaista yksin, minä palaan
vasta illalla."

"Kansalaiset", sanoi Lorin, "vaikka minulla onkin kiire totella teitä,
ymmärrätte toki hyvin, etten minä voi seurata teitä paitasillani...
Sallikaa kotiapulaiseni pukea minun päälleni."

"Aristokraatti!" sanoi muuan ääni, "häntä täytyy auttaa vetämään
housuja jalkaansa..."

"Niin, hyvä Jumala, niin", sanoi Lorin, "minä olen kuin kansalainen
Dagobert [merovingikuningas — Suom.]. Huomaatte kai, etten sanonut
kuningas."

"No, olkoon menneeksi", sanoi komisaari. "Mutta pidä kiirettä!"

Kotiapulainen tuli alas parveltaan ja ryhtyi auttamaan isäntäänsä
pukeutumaan.

Lorinin tarkoitus ei oikeastaan ollut pyytää kamaripalvelijan apua,
vaan se, ettei mikään jäisi kotiapulaiselta huomaamatta, jotta hän
voisi kertoa Mauricelle kaikki, mitä oli tapahtunut.

"Nyt, hyvät herrat... suokaa anteeksi, kansalaiset... nyt, kansalaiset,
minä olen valmis ja seuraan teitä. Mutta sallikaa, olkaa hyvä, minun
ottaa mukaani herra Demoustierin teoksen _Kirjeitä Emilialle_ vasta
ilmestynyt viimeinen osa, jota en vielä ole lukenut; se sulostuttaa
vankeuden ikävää."

"Sinun vankeutesiko?" sanoi äkkiä Simon, josta oli nyt vuorostaan
tullut kaupunginvirkamies ja joka neljän piirimiehen seurassa astui
sisään. "Sitä ei kestä kauvan: sinä esiinnyt sen naisen oikeusjutussa,
joka tahtoi päästää Itävallattaren karkaamaan Hänet tuomitaan tänään...
Sinut tuomitaan huomenna, jahka olet todistanut."

"Suutari", sanoi Lorin arvokkaasti, "te neulotte kengänpohjanne liian
nopeasti".

"Niin, mutta mikä kaunis naskalinpisto se onkaan!" sanoi Simon nauraen
rumasti; "saatpa nähdä, saatpa nähdä, kaunis krenatööri".

Lorin kohautti hartioitaan.

"No, lähdemmekö?" sanoi hän. "Minä odotan teitä."

Ja jokaisen kääntäessä selkänsä lähteäkseen alas portaita antoi Lorin
kaupunginvirkamies Simonille niin voimakkaan potkun, että hän ulvoen
kieri liukkaiden ja jyrkkien portaiden alapäähän asti.

Piirimiehet eivät voineet pidättää nauruaan. Lorin pisti kätensä
taskuun.

"Virantoimituksessani!" sanoi Simon kalmankalpeana vihasta.

"Helkkarissa!" vastasi Lorin, "emmekö me kaikki ole virantoimituksessa?"

Hänen oli noustava ajurinrattaille, ja komisaari vei hänet
oikeuspalatsiin.




XXV

Lorin


Jos lukijamme tahtovat seurata meitä toistamiseen
vallankumousoikeuteen, löydämme Mauricen samalta paikalta, jossa
olemme jo nähneet hänet. Kuitenkin näemme hänen olevan kalpeamman ja
kiihdyksissään.

Sen synkän teatterin näytännön alkaessa, jonne tapahtumat johdattavat
meidät paljon enemmän kuin erityinen mieltymyksemme siihen, ovat
tuomarit neuvottelemassa, sillä erästä juttua on juuri käsitelty: kaksi
syytettyä, jotka tuon ajan röyhkeän tavan mukaan ovat pitäen tuomareita
pilkkanaan pukeutuneet valmiiksi mennäkseen mestauslavalle, keskustelee
puolustajiensa kanssa, joiden epämääräiset sanat muistuttavat lääkärin
sanoja hänen hoitaessaan toivotonta potilasta.

Parvekerahvas oli tuona päivänä hurjalla tuulella, sellaisella, joka
kannustaa tuomarien ankaruutta: kutojattarien ja etukaupunkilaisten
välittömän silmälläpidon alaisina käyttäytyvät valamiehet paremmin,
samaten kuin näyttelijä saa kahta vertaa paremman vauhdin huonotuulisen
yleisön edessä.

Nämä samat taipumattomiksi muuttuneet tuomarit ovatkin kello kymmenen
jälkeen aamulla tehneet viidestä syytetystä viisi kuolemaantuomittua.

Syytettyjen penkillä istuvat kaksi miestä odottivat siis myönteistä tai
kielteistä vastausta, joka tulisi joko antamaan heille takaisin elämän
tai heittämään heidät kuolemaan.

Katsojayleisö, jonka sen mielinäytelmäksi käynyt jokapäiväinen
murhenäytelmä oli tehnyt raa'aksi, valmisti heitä huudahduksillaan tätä
pelottavaa hetkeä varten.

"Kas, kas, kas, katsokaa toki tuota suurta!" sanoi muuan sukankutoja,
jolla, kun ei ollut päähinettä, oli tukkalaitteessaan kädenkokoinen
kolmivärinen kokardi; "kas, kuinka kalpea hän on. Voisipa sanoa, että
hän jo on kuollut."

Tuomittu katseli halveksivasti hymyillen naista, joka oli käynyt hänen
kimppuunsa.

"Mitä sinä sanotkaan?" sanoi naapuritar. "Hänhän nauraa!"

"Niin, väkinäisesti."

Eräs esikaupunkilainen katsoi kelloaan.

"Paljonko kello on?" kysyi hänen toverinsa häneltä.

"Kymmentä vailla yksi; sitähän on kestänyt jo kolme neljännestä."

"Juuri kuten Domfrontissa, onnettomuuden kaupungissa; kun joku saapui
sinne kello kaksitoista, joutui hirtetyksi kello yksi."

"Entä tuo pieni, tuo pieni!" huusi toinen katselija. "Miten ruma hän
onkaan, kun hän aivastaa säkissä."

"Pyh! se tapahtuu liian nopeasti, sinulla ei ole aikaa huomata sitä."

"Älähän, hänen päänsä voi vaatia herra Sansonilta, meillä on oikeus
nähdä se."

"Katsohan, kuinka kaunis tyranninsininen puku hänellä on; onhan
köyhille hiukan mieluista, että hyvinpuetut miehet tehdään vähän
lyhyemmiksi."

Kuten pyöveli oli sanonut kuningattarelle, perivät köyhät tosiaankin
jokaisen uhrin vaatteet, jotka vietiin Salpetrièreen heti mestauksen
jälkeen jaettaviksi puutteenalaisille. Sinne oli viety myöskin
teloitetun kuningattaren puvut.

Maurice kuuli näiden puheiden sorinan välittämättä niistä; jokaisen
mieltä painoi jokin voimakas ajatus, joka teki hänet yksinäiseksi;
jo muutaman päivän ajan oli hänen sydämensä lyönyt vain ajoittain
ja tärisemällä; toisinaan näytti pelko tai toivo keskeyttävän hänen
elämänkulkunsa, ja nämä ainaiset heilahtelut olivat ikäänkuin murtaneet
hänen sydämensä tunteellisuuden vaihtamalla sen hermottomuuteen.

Tuomarit palasivat istuntoon, ja kuten saattoi odottaa, julisti
puheenjohtaja molemmille syytetyille kuolemantuomion.

Heidät vietiin pois, ja he astelivat vakain askelin; kaikki ihmiset
osasivat tähän aikaan kuolla hyvin.

Oikeudenpalvelijan ääni kajahti synkkänä ja pahaa ennustavana.

"Kansalainen yleinen syyttäjä kansatar Geneviève Dixmeriä vastaan."

Mauricen koko ruumis värisi, ja kostea hiki helmeili hänen kasvoillaan.

Se pieni ovi, josta syytetyt astuivat sisälle, avautui, ja Geneviève
ilmestyi saliin.

Hän oli valkoisiin puettu; hänen tukkansa oli laitettu ihastuttavan
somasti, sillä hän oli taitavasti sommitellut sen kerroksiin ja
kähertänyt, leikkaamatta sitä, kuten useat naiset tekivät.

Epäilemättä tahtoi Geneviève-parka näyttäytyä viimeiseen hetkeen saakka
kauniilta sen silmissä, joka saattoi nähdä hänet.

Maurice näki Genevièven ja tunsi, että kaikki hänen tätä tilaisuutta
varten keräämänsä voimat pettivät yhtaikaa; kuitenkin hän oli odottanut
tätä iskua, koska hän ei kahteentoista päivään ollut laiminlyönyt
ainoatakaan istuntoa ja hän oli jo kolmasti kuullut yleisen syyttäjän
lausuvan Genevièven nimen; mutta toisinaan on epätoivo niin ääretön ja
syvä, ettei kukaan voi mitata sen pohjattomuutta.

Kaikki, jotka näkivät tämän niin kauniin, niin koruttoman, niin kalpean
naisen, päästivät huudahduksen: muutamat raivosta — tähän aikaan oli
ihmisiä, jotka vihasivat kaikkea ylemmyyttä, kauneuden ylemmyyttä yhtä
paljon kuin rahan, älyn ja syntyperän — toiset ihailusta, muutamat
säälistä.

Geneviève tunsi epäilemättä yhden huudahduksen kaikista näistä
huudahduksista, yhden äänen kaikista näistä äänistä; sillä hän
kääntyi Mauriceen päin sillä välin kun puheenjohtaja selaili syytetyn
asiakirjapinkkaa ja tuolloin tällöin katseli häntä kulmainsa alta.

Jo ensi silmäyksellä hän näki Mauricen, vaikka hän olikin piilossa ison
hattunsa leveiden lierien alla; silloin hän kääntyi täydellisesti,
hymyillen suloisesti ja tehden vielä suloisemman eleen; hän painoi
molemmat ruusunpunaiset ja vapisevat kätensä huulilleen, ja pannen
koko sielunsa hengähdykseensä hän antoi siivet tälle lentosuukolle,
jonka ainoastaan yhdellä tästä väkijoukosta oli oikeus katsoa itselleen
tulevaksi.

Osanoton kuiske kävi läpi koko salin. Geneviève kääntyi kuulusteltaessa
tuomareitansa kohti; mutta hän pysähtyi kesken tätä liikettä, ja
sanomattoman kauhun ilmein kiinnitti hän laajentuneet silmäteränsä
erääseen salin kohtaan.

Maurice nousi turhaan varpailleen: hän ei nähnyt mitään, tai oikeammin
veti eräs tärkeämpi seikka hänen huomionsa näyttämölle, se on tuomarien
istuinpaikalle.

Fouquier-Tinville oli alkanut lukea syytöskirjelmää.

Tässä syytöskirjassa esitettiin, että Geneviève oli hurjan vehkeilijän
vaimo, sen miehen, jonka epäiltiin auttaneen Maison-Rougen entisen
ritarin kuningattaren pelastamiseksi tekemiä toistuneita yrityksiä.

Sitäpaitsi oli hänet yllätetty kuningattaren jalkojen juuresta,
pyytämästä häntä vaihtamaan hänen kanssaan pukua ja tarjoutumasta
kuolemaan hänen sijastaan. Tämä typerä kiihko, sanottiin
syytekirjelmässä, ansaitsisi epäilemättä vastavallankumouksellisten
ylistyksen, mutta nykyään, niin lisättiin, kuuluu kaikkien Ranskan
kansalaisten henki vain kansakunnalle, ja on kaksinkertainen petos
uhrata se Ranskan vihollisille.

Genevièveltä kysyttäessä, tunnustiko hän, kuten santarmit Duchesne ja
Gilbert olivat sanoneet, tulleensa yllätetyksi polviltaan kuningattaren
edestä pyytämässä häntä vaihtamaan pukua kanssansa, vastasi hän
yksinkertaisesti:

"Kyllä."

"Kertokaa meille siinä tapauksessa", sanoi puheenjohtaja,
"suunnitelmanne ja toiveenne".

Geneviève hymyili.

"Naisella voi olla toiveita", sanoi hän; "mutta nainen ei saata laatia
sentapaista suunnitelmaa, jonka uhriksi minä olen joutunut".

"Kuinka te sitten olitte siellä?"

"Koska en kuulunut itselleni ja koska minut pakotettiin."

"Kuka teidät pakotti?" kysyi yleinen syyttäjä.

"Henkilöt, jotka uhkasivat minua kuolemalla, ellen tottelisi heitä."

Ja nuoren naisen kiihtynyt katse kiintyi uudelleen tuohon salin
kohtaan, jota Maurice ei nähnyt.

"Mutta välttääksenne kuoleman, jolla teitä uhattiin, te uhmasitte sitä
kuolemaa, joka seuraisi teille kuolemantuomiosta?"

"Suostuessani oli veitsenterä rintaani vasten, kun giljotiinin terä
sen sijaan oli kaukana päästäni. Minä taivuin samanaikaisen väkivallan
edessä."

"Miksette huutanut apua? Kaikki hyvät kansalaiset olisivat puolustaneet
teitä."

"Voi, hyvä herra!" vastasi Geneviève niin murheellisella ja
samalla niin lempeällä äänenpainolla, että Mauricen sydän oli
pakahtumaisillaan; "minulla ei enää ollut ketään lähelläni".

Heltyminen seurasi myötätuntoa, kuten tämä oli seurannut uteliaisuutta.
Monet päät painuivat, toiset peittäen kyyneleensä, toiset antaen niiden
vapaasti virrata.

Maurice huomasi silloin vasemmalla itsestään lujana pysyvän pään,
järkähtämättömät kasvot.

Siellä seisoi Dixmer, synkkänä, leppymättömänä, päästämättä silmistään
Genevièveä yhtä vähän kuin tuomareitakaan.

Veri kohosi nuoren miehen ohimoille; viha nousi sydämestä hänen
otsalleen täyttäen koko hänen olemuksensa koston hillittömillä
haluilla. Hän loi Dixmeriin katseen, jossa oli niin paljon sähköistä,
voimakasta vihaa, että tämä, ikäänkuin polttavan virran puoleensa
vetämänä, käänsi päänsä vihollistaan kohti.

Heidän katseensa kohtasivat toisensa kuin kaksi liekkiä. "Sanokaa
meille yllyttäjienne nimet", sanoi puheenjohtaja.

"Heitä on vain yksi, hyvä herra."

"Kuka sitten?"

"Mieheni."

"Tiedättekö, missä hän on?"

"Tiedän."

"Ilmoittakaa hänen piilopaikkansa."

"Hän on saattanut olla halpamainen, mutta silti minä en ole raukka;
minun asiani ei ole ilmiantaa hänen olinpaikkaansa, sen löytäminen
kuuluu teille."

Maurice katsahti Dixmeriin.

Dixmer ei liikahtanutkaan. Ajatus pälkähti nuoren miehen päähän:
ilmiantaa hänet samalla kertaa kuin itsensäkin, mutta hän tukahdutti
sen.

"Ei", sanoi hän, "sillä tavalla hänen ei ole kuoltava."

"Te siis kieltäydytte toimimasta oppaana meidän etsiessämme?" sanoi
puheenjohtaja.

"Minä luulen, hyvä herra, etten voi sitä tehdä", vastasi Geneviève,
"joutumatta yhtä halveksittavaksi toisten silmissä kuin hän on minun
silmissäni."

"Onko olemassa todistajia?" kysyi puheenjohtaja.

"On yksi", vastasi oikeudenpalvelija.

"Kutsukaa sisään todistaja."

"Maximilien Jean Lorin!" kirkui oikeudenpalvelija.

"Lorin!" huudahti Maurice. "Oi, hyvä Jumala, mitä onkaan tapahtunut?"

Tämä näytös tapahtui Lorinin vangitsemispäivänä, eikä Maurice tiennyt
vangitsemisesta mitään.

"Lorin!" mutisi Geneviève katsellen tuskallisen levottomana ympärilleen.

"Miksi ei todistaja vastaa, kun hänen nimeänsä huudetaan?" kysyi
puheenjohtaja.

"Kansalainen puheenjohtaja", sanoi Fouquier-Tinville, "todistaja on
pidätetty asunnossaan uuden ilmiannon johdosta; hänet tuodaan heti
tänne".

Maurice vavahti.

"Oli olemassa toinen tärkeämpi todistaja", jatkoi Fouquier; "mutta
häntä ei ole vielä voitu tavata".

Dixmer kääntyi hymyillen Mauriceen päin: ehkäpä sama ajatus, joka
oli pälkähtänyt rakastajan päähän, oli nyt juolahtanut aviomiehenkin
mieleen.

Geneviève kalpeni ja lyyhistyi kokoon päästäen huokauksen.

Samassa astui Lorin sisään kahden santarmin kanssa.

Hänen jälkeensä ja samasta ovesta ilmestyi Simon, joka oikeuden
jokapäiväisenä vieraana meni istumaan tuomarien lähelle.

"Nimenne ja etunimenne?" kysyi puheenjohtaja.

"Maximilien Jean Lorin."

"Toimenne."

"Joutilas mies."

"Sitä sinä et ole kauvan", sanoi Simon näyttäen hänelle nyrkkiään.

"Oletteko syytetyn sukulainen?"

"En, mutta minulla on kunnia kuulua hänen ystäviinsä."

"Tiesittekö, että hän vehkeili päästääkseen kuningattaren karkuun?"

"Mitenkä luulette, että minä olisin sen tiennyt?"

"Hän on saattanut uskoa teille salaisuuden."

"Minulleko, Thermopylen piirin jäsenelle?... Mitä hulluja!"

"Teidät on kuitenkin joskus nähty hänen seurassaan."

"Minut olisi tullut nähdä siellä oikein usein."

"Te tiesitte hänen olevan aristokraatin."

"Tiesin hänen olevan nahkurimestarin vaimon."

"Hänen miehensä ei todellisesti kuitenkaan harjoittanut sitä ammattia,
jota hän käytti suojanaan."

"Ei, sitä minä en tiedä; hänen miehensä ei kuulu ystäviini."

"Kertokaa minulle tuosta aviomiehestä."

"Oh, vallan kernaasti. Hän on roisto..."

"Herra Lorin", sanoi Geneviève, "säälikää..."

Lorin jatkoi antamatta häiritä itseään:

"Hän on uhrannut vaimoparkansa, jonka tässä näette silmienne edessä,
ei tyydyttääkseen valtiollisia mielipiteitänsä, vaan henkilökohtaista
vihaansa. Hyh! Pidän häntä yhtä alhaisena kuin Simonia!"

Dixmer kävi lyijynkarvaiseksi. Simon tahtoi puhua; mutta puheenjohtaja
viittasi hänet vaikenemaan.

"Te näytte tuntevan tämän jutun erinomaisesti, kansalainen Lorin",
sanoi Fouquier; "kertokaa meille kaikki".

"Suokaa anteeksi, kansalainen Fouquier", sanoi Lorin nousten seisomaan,
"olen kertonut kaikki, minkä tiesin".

Hän kumarsi ja istuutui jälleen.

"Kansalainen Lorin", jatkoi syyttäjä, "velvollisuuksiisi kuuluu
valaista oikeutta tiedoillasi".

"Valaiskoon oikeus itseänsä niillä tiedoilla, joita juuri annoin. Mitä
tähän vaimoparkaan tulee, toistan, ettei hän ole tehnyt muuta kuin
totellut väkivallan edessä... No, katsokaa häntä hiukankin, onko hän
vehkeilijän näköinenkään? Hänet on pakotettu tekemään, mitä teki, siinä
kaikki."

"Luuletko niin?"

"Olen siitä varma."

"Lain nimessä", sanoi Fouquier, "vaadin, että todistaja Lorin asetetaan
oikeuden eteen syytettynä ja tämän naisen rikostoverina".

Maurice voihkaisi.

Geneviève peitti kasvonsa molempiin käsiinsä.

Simon huudahti ilmi riemuissaan:

"Kansalainen syyttäjä, sinä olet pelastanut isänmaan." Lorin taas,
vastaamatta mitään, nousi kaiteen yli ja istuutui Genevièven viereen;
hän tarttui hänen käteensä ja suudellen sitä kunnioittavasti sanoi:

"Hyvää päivää, kansatar", niin rauhallisesti, että se vaikutti koko
kuulijakuntaan. "Miten jaksatte?"

Sitten hän istuutui syytettyjen penkille.




XXVI

Edellisen jatkoa


Koko tämä näytös oli tapahtunut kuin harhakuvan ilmestys Mauricen
edessä hänen seistessään nojautuneena sapeliinsa, jota ei jättänyt
kädestään; hän näki ystävän toisensa jälkeen syöksyvän siihen kuiluun,
joka ei anna uhrejaan takaisin, ja tämä kuolettava kuva oli niin
ilmielävä, että hän kysyi itseltään, miksi hän, näiden onnettomien
matkatoveri, vielä tarrautui kiinni kuilun reunoihin eikä antautunut
huimauksen valtaan, joka veti häntä heidän mukaansa.

Harpatessaan kaiteen yli oli Lorin nähnyt Dixmerin synkän ja
pilkallisen ulkomuodon.

Kun hän asettui istumaan Genevièven viereen, kuten olemme kertoneet,
kumartui tämä kuiskaamaan hänen korvaansa.

"Oi, herra Jumala!" sanoi hän, "tiedättekö Mauricen olevan tuolla?"

"Missä siis?"

"Älkää katsoko heti; teidän katseenne voisi viedä hänet perikatoon."

"Olkaa rauhallinen."

"Meidän takanamme, oven lähellä. Mikä tuska se onkaan hänelle, jos
meidät tuomitaan kuolemaan."

Lorin katseli nuorta naista hellästi säälien.

"Meidät tuomitaan", sanoi hän, "minä vannotan teitä uskomaan niin.
Pettymys olisi liian julma, jos varomattomuudessanne toivoisitte vielä."

"Voi, hyvä Jumala!" sanoi Geneviève. "Ystäväparka, joka jää yksin
maailmaan!"

Lorin kääntyi silloin Mauriceen päin, ja voimatta hillitä itseään loi
Genevièvekin nopean silmäyksen nuoreen mieheen. Mauricen silmät olivat
kohdistuneina heihin, ja hän painoi kättänsä sydämellensä.

"Teillä on olemassa keino pelastua", sanoi Lorin.

"Varmastiko?" kysyi Geneviève, jonka silmät säteilivät iloa.

"Oh, siitä voin vastata."

"Jos te pelastaisitte minut, miten minä siunaisinkaan teitä."

"Mutta tämä keino..." jatkoi nuori mies.

Geneviève luki epäröimisen syyn hänen silmistään.

"Te siis myöskin olette nähnyt hänet?" sanoi hän.

"Olen, minä näin hänet. Tahdotteko te pelastua? Tulkoon hän tänne
vuorostaan rautaiselle tuolille, niin olette pelastunut."

Varmasti Dixmer arvasi Lorinin katseen ilmeestä hänen lausumansa sanat,
sillä ensin hän kalpeni; mutta pian hän taas sai takaisin synkän
ilmeensä ja pirullisen hymynsä.

"Se on mahdotonta", sanoi Geneviève; "minä en voisi enää vihata häntä".

"Sanokaa, että hän tuntee teidän jalomielisyytenne ja uhmaa teitä."

"Epäilemättä, sillä hän on varma itsestään, minusta, meistä kaikista."

"Geneviève, Geneviève, minä olen vähemmän täydellinen kuin te; antakaa
minun temmata hänet mukaani, jotta hän kuolee."

"Ei, Lorin, minä vannotan teitä, ei mitään yhteistä tuon miehen kanssa,
ei edes kuolemaa; minusta tuntuu, että olisin Mauricelle uskoton, jos
kuolisin yhdessä Dixmerin kera."

"Mutta tehän ette kuolekaan."

"Millä keinoin minä eläisin hänen kuoltuaan?"

"Ah!" sanoi Lorin, "kuinka paljon Mauricella onkaan syytä rakastaa
teitä! Te olette enkeli, ja enkelien isänmaa on taivaassa. Rakas
Maurice-parka!"

Simon, joka ei saattanut kuulla molempien syytettyjen lausumia sanoja,
tarkkaili sen sijaan koko ajan heidän kasvojensa ilmeitä.

"Kansalainen santarmi", sanoi hän, "estähän toki vehkeilijöitä
jatkamasta salahankkeitaan tasavaltaa vastaan vielä
vallankumousoikeudessakin".

"Hyvä!" virkkoi santarmi; "tiedäthän sinä hyvin, kansalainen Simon,
ettei täällä enää solmita salaliittoja, tai jos niin tehdäänkin, ei
sitä tehdä kauvan. Hehän juttelevat, nuo kansalaiset, ja kun laki ei
kiellä juttelemasta mestausrattaillakaan, miksi sitten kiellettäisiin
juttelemasta oikeudessa?"

Tämä santarmi oli Gilbert, joka tunnettuaan kuningattaren vankikopissa
ottamansa vangin osoitti tavallisella vilpittömyydellään myötätuntoa
Genevièven rohkeutta ja uskollisuutta kohtaan.

Puheenjohtaja oli neuvotellut asessorien kanssa; Fouquier-Tinvillen
kehoituksesta hän alkoi kysellä:

"Syytetty Lorin", sanoi hän; "minkä luontoisia olivat teidän suhteenne
kansatar Dixmeriin?"

"Minkäkö luonteisia, kansalainen puheenjohtaja?"

"Niin."

    "Yhdisti sydämemme ystävyys puhtahin,
     mä veli olin hälle, hän sisar rakkahin."

"Kansalainen Lorin", sanoi Fouquier-Tinville, "se on huono runo".

"Kuinka niin?" kysyi Lorin.

"Epäilemättä, loppusoinnuissa on kaksi h:ta."

Edellisen jatkoa 193

"Leikkaa pois, kansalainen syyttäjä, leikkaa pois, se on sinun virkasi."

Fouquier-Tinvillen järkähtämättömät kasvot kalpenivat hiukan tämän
kamalan pilan johdosta.

"Entä millä silmin", kysyi puheenjohtaja, "katseli kansalainen Dixmer
hänen vaimonsa suhdetta sellaiseen mieheen, joka oli olevinaan
tasavaltalainen?"

"Oh, mitä siihen seikkaan tulee, en voi sitä sanoa, koska en
milloinkaan ole tuntenut kansalaista Dixmeriä enkä ole yhtään
yrittänytkään oppia häntä tuntemaan."

"Mutta", virkkoi Fouquier-Tinville, "sinä et mainitse, että ystäväsi
kansalainen Maurice Lindey oli sinun ja syytetyn välisen niin puhtaan
ystävyyden yhdyssiteenä?"

"Kun minä en sitä sano", vastasi Lorin, "johtuu se siitä, että
sellainen tuntuu minusta pahasti sanotulta, ja minusta tuntuu myös,
että teidän olisi tullut seurata minun esimerkkiäni".

"Kansalaiset valamiehet", sanoi Fouquier-Tinville, "osannevat
arvostella näiden kahden tasavaltalaisen merkillistä suhdetta
aristokraattinaiseen juuri sillä hetkellä, jolloin tämä
aristokraattinainen on todistettavasti tekemässä mustinta salahanketta,
mitä on tehty kansakuntaa vastaan".

"Miten minä olisin tuntenut sen salahankkeen, josta sinä puhut,
kansalainen syyttäjä?" kysyi Lorin, joka pikemminkin vimmastui kuin
pelästyi tuon törkeän todisteen johdosta.

"Te tunsitte tämän naisen, te olitte hänen ystävänsä, hän nimitti teitä
veljeksensä, te sanoitte häntä sisareksenne ettekä te tuntenut hänen
puuhiansa? Onko siis mahdollista, että hän, kuten te itse sanoitte,
yksin on suorittanut sen teon, joka pannaan hänen syyksensä?"

"Hän ei ole suorittanut sitä yksin", sanoi Lorin käyttäen
puheenjohtajan sanoja, "koska hän on sanonut teille, koska minä olen
sanonut teille ja sanon vieläkin, että hänen miehensä pakotti hänet
siihen".

"Kuinka sinä et siis tunne aviomiestä", sanoi Fouquier-Tinville, "kun
kerran mies oli yhdessä naisen kanssa?"

Lorinin olisi tarvinnut vain kertoa Dixmerin ensimmäisestä
katoamisesta; Lorinin olisi tarvinnut vain sanoa Genevièven ja Mauricen
rakastavan toisiaan; Lorinin olisi tarvinnut vain ilmoittaa, miten
aviomies oli ryöstänyt ja piilottanut vaimonsa luoksepääsemättömään
kätköpaikkaan puhdistautuakseen kaikesta osallisuudesta ja hajoittaen
kaiken epäselvyyden.

Mutta sitä varten olisi tarvinnut ilmaista molempien ystävien
salaisuus; sitä varten olisi Genevièven täytynyt punastua viidensadan
ihmisen edessä; Lorin pudisti päätänsä sanoakseen itselleen ei.

"No niin", kysyi puheenjohtaja, "mitä te vastaatte kansalaiselle
syyttäjälle?"

"Että hänen logiikkansa on musertava", sanoi Lorin, "ja että hän on
saanut minut uskomaan erään asian, jota en ole edes aavistanutkaan".

"Mitä sitten?"

"Että minä olen nähdäkseni kauheimpia vehkeilijöitä, joita milloinkaan
on nähty."

Tämä ilmoitus herätti yleistä hilpeyttä. Tuomaritkaan eivät voineet
pysyä vakavina, niin heitä miellytti se äänensävy, jota nuori mies oli
käyttänyt lausuessaan nämä sanat.

Fouquier ymmärsi koko ivan; ja kun hän väsymättömillä ponnistuksillansa
oli oppinut tuntemaan syytettyjen kaikki salaisuudet yhtä tarkoin
kuin syytetyt itsekin, tunsi hän vastoin tahtoaankin Lorinia kohtaan
myötätuntoista ihailua.

"No, kansalainen Lorin", sanoi hän, "puhu, puolusta itseäsi! Oikeus
kuuntelee sinua, sillä se tuntee sinun vaiheesi, ne ovat kunnon
tasavaltalaisen vaiheet".

Simon tahtoi puhua; puheenjohtaja teki hänelle merkin olla vaiti.

"Puhu, kansalainen Lorin", sanoi hän, "me kuuntelemme sinua".

Lorin pudisti uudelleen päätänsä.

"Tämä vaitiolo on myöntymystä", jatkoi puheenjohtaja.

"Eipähän", sanoi Lorin; "tämä vaitiolo on vaitioloa, siinä kaikki".

"Vielä kerran", sanoi Fouquier-Tinville, "haluatko sinä puhua?"

Lorin kääntyi yleisöön päin kysyäkseen Mauricen silmiltä, mitä hänen
olisi tehtävä.

Maurice ei antanut Lorinille merkkiä puhua, ja Lorin pysyi vaiti.

Se oli samaa kuin tuomita itsensä kuolemaan.

Mitä nyt seurasi, tapahtui nopeasti.

Fouquier esitti syytöksensä, puheenjohtaja esitti lyhyesti syytetyn
ja todistajien kuulustelun; tuomarit menivät äänestämään ja palasivat
julistaen Lorinin ja Genevièven syyllisiksi.

Puheenjohtaja tuomitsi heidät molemmat kuolemaan.

Palatsin suuri kello löi kaksi.

Puheenjohtaja käytti juuri yhtä paljon aikaa kuolemantuomion
julistamiseen kuin kello lyömiseensä.

Maurice kuunteli näitä molempia ääniä, jotka sekaantuivat toisiinsa.
Äänen ja kellon kaksinkertaisten värähtelyjen sammuessa olivat hänen
voimansa lopussa.

Santarmit veivät mukanaan Genevièven ja Lorinin, joka oli tarjonnut
edelliselle käsivartensa.

Molemmat tervehtivät Mauricea hyvin erilaisesti: Lorin hymyili;
Geneviève, joka oli kalpea ja pyörtymäisillään, lähetti hänelle
viimeisen suudelman kyyneliin kastetuilla sormillaan.

Hän oli viimeiseen hetkeen saakka ylläpitänyt toivoa saada elää, eikä
hän itkenyt elämäänsä, vaan rakkauttansa, joka sammuisi hänen elämänsä
keralla.

Puoliksi hulluna ei Maurice vastannut mitään näihin ystäviensä
jäähyväisiin; hän nousi kalpeana, sekavana penkiltä, jolle oli
vaipunut. Hänen ystävänsä olivat hävinneet.

Hän tunsi, että vain yksi asia vielä eli hänessä: viha, joka jäyti
hänen sydäntään.

Hän loi viimeisen katseen ympärilleen ja tunsi Dixmerin, joka
poistui toisten katselijoiden kanssa ja kumartui mennäkseen käytävän
holviovesta.

Nopeasti kuin ojentuva jousi ponnahti Maurice penkiltä penkille ja
saapui samalle ovelle.

Dixmer oli jo ehtinyt ovesta ja päässyt hämärään käytävään.

Maurice asteli hänen perässänsä.

Juuri kun Dixmer kosketti jalallaan suuren salin permantopaasia, laski
Maurice kätensä Dixmerin olkapäälle.




XXVII

Kaksintaistelu


Tähän aikaan oli aina vakava asia kysymyksessä, jos tunsi olkapäätänsä
kosketettavan.

Dixmer kääntyi ja tunsi Mauricen.

"Kas, päivää, kansalainen tasavaltalainen", sanoi Dixmer näyttämättä
muuta liikutuksen oiretta, kuin että hänen äänensä melkein
huomaamattomasti värähteli, vaikka hän sen heti tukahdutti.

"Päivää, kansalainen pelkuri", vastasi Maurice; "tehän odotitte minua,
eikö niin?"

"Se on, etten minä odottanut teitä enää, päinvastoin", sanoi Dixmer.

"Miksi niin?"

"Koska odotin teitä aikaisemmin."

"Minä saavun vieläkin liian aikaisin sinun mielestäsi, murhaaja!"
lisäsi Maurice hirveällä äänellä tai oikeammin kuiskeella, sillä siinä
oli hänen sydämeensä kertyneen myrskyn jyrinää hänen katseensa iskiessä
salamoita.

"Tehän purskutatte tulta silmistänne, kansalainen", sanoi Dixmer. "Pian
meidät tunnetaan ja ruvetaan seuraamaan meitä."

"Niin, sinä pelkäät joutuvasi vangituksi, eikö niin? Pelkäät tulevasi
samalle mestauslavalle, jonne lähetät toiset? Vangittakoon meidät,
sitä parempi, sillä minusta tuntuu, että vielä puuttuu yksi rikollinen
kansallisen oikeuden käsistä."

"Kuten puuttuu yksi nimi kunnian miesten luettelosta, eikö niin, teidän
nimenne hävittyä siitä."

"Hyvä on! Puhumme tuosta uudelleen toivoakseni; mutta sillä välin
sanon, että olette kostanut, ja kostanut kurjasti, naiselle! Kun kerran
odotitte minua jossakin, miksi ette odottanut minua asunnossani sinä
päivänä, jolloin varastitte minulta Genevièven?"

"Luulin teitä ensimmäiseksi varkaaksi."

"Ei mitään sukkeluuksia, hyvä herra, minä en milloinkaan ole tuntenut
teitä; ei mitään sanoja, minä tunnen teidät paremmin tekojenne kuin
sanojenne kautta, kuten se päivä todistaa, jolloin tahdoitte tappaa
minut: sinä päivänä puhui teidän luonteenne."

"Ja minä olen useammin kuin yhden kerran katunut, etten kuullut sen
ääntä", vastasi Dixmer rauhallisesti.

"No niin", sanoi Maurice lyöden sapeliaan, "minä tarjoan teille
tilaisuuden korvaukseen".

"Huomenna, jos niin suvaitsette, ei tänään."

"Miksi huomenna?"

"Tai tänä iltana."

"Miksi ei heti?"

"Koska minulla on tehtävää kello viiteen saakka."

"Taaskin jokin iljettävä suunnitelma", sanoi Maurice.

"Taaskin jokin väijytys."

"Kas niin, herra Maurice", sanoi Dixmer, "te olette tosiaankin hyvin
vähän kiitollinen. Kuinka? Kuuden kuukauden aikana minä olen antanut
teidän kehrätä täydellistä rakkautta vaimoni kanssa; kuuden kuukauden
aikana olen sietänyt teidän kohtauksianne, sallinut teidän hymyillä
toisillenne. Ei milloinkaan ole mies, myöntäkää se, ollut sen vähemmän
tiikeri kuin minä."

"Toisin sanoen sinä luulit minun voivan olla sinulle hyödyllisen ja
ajattelit säästäväsi minua."

"Epäilemättä!" vastasi levollisesti Dixmer, joka hillitsi itseänsä
sitä enemmän, mitä enemmän Maurice kiihtyi. "Epäilemättä, sillä välin
kun te petitte tasavaltanne ja myitte sen minulle vaimoni katseesta;
sillä välin kun te menetitte kunnianne, te petoksenne kautta, hän
aviorikoksensa kautta, olin minä viisas ja sankari. Minä odotin ja
juhlin voittoani."

"Inhottavaa!" sanoi Maurice.

"Niin, eikö niin? Annatte käytöksellenne oikean arvon, hyvä herra. Se
oli kauhea! Se oli katala!"

"Erehdytte, hyvä herra; minä nimitän sen miehen käytöstä kamalaksi ja
katalaksi, jonka huostaan oli uskottu naisen kunnia, joka oli vannonut
säilyttävänsä tämän kunnian puhtaana ja koskemattomana ja joka, sen
sijaan että olisi pitänyt valansa, on tehnyt hänen kauneudestaan
häpeällisen syötin, jolla hän on pyydystänyt heikon sydämen. Teidän
pyhä velvollisuutenne oli ennen kaikkea suojella tätä naista, hyvä
herra, mutta sen sijaan että olisitte suojellut häntä, te myitte hänet."

"Mitä minun oli tehtävä, hyvä herra", vastasi Dixmer, "sen aion teille
sanoa; minun oli pelastettava ystävä, joka yhdessä minun kanssani tuki
pyhää asiaa. Samaten kuin uhrasin omaisuuteni tälle asialle, uhrasin
myöskin kunniani. Mitä minuun tulee, olen täysin unohtanut itseni,
väistynyt täydellisesti. Ajattelin itseäni vain viime tingassa. Nyt ei
minulla enää ole ystävää: hän kuoli tikarinpistoon; nyt ei enää ole
kuningatarta: kuningattareni on kuollut mestauslavalla; nyt, no niin,
nyt minä ajattelen kostaa."

"Sanokaa murhata."

"Aviorikoksen tehnyttä naista ei murhata iskemällä häneen, vaan häntä
rangaistaan."

"Tämän aviorikoksen te olette aiheuttanut, siis se oli laillinen."

"Niinkö luulette?" sanoi Dixmer synkästi hymyillen. "Kysykää hänen
katumukseltaan, luuleeko hän toimineensa laillisesti."

"Se, joka rankaisee, iskee päivänvalossa; sinä, sinä et rankaise, sillä
heittäessäsi hänen päänsä giljotiinille, sinä itse piiloudut."

"Minäkö pakenisin, minäkö piiloutuisin, ja milloin olet nähnyt
sellaista, pölkkypää?" kysyi Dixmer. "Onko se piiloutumista, jos olen
läsnä häntä tuomittaessa kuolemaan? Onko se pakenemista, että menen
aina Kuolleiden saliin asti heittämään hänelle viimeiset hyvästit?"

"Sinä siis menet katsomaan häntä?" huudahti Maurice, "sinä menet
sanomaan hänelle hyvästi?"

"Tietysti", sanoi Dixmer kohauttaen hartioitaan. "Sinä et ilmeisesti
ole mikään koston erikoistuntija, kansalainen Maurice. Minun sijassani
sinä siis olisit tyytynyt siihen, että tapahtumat vaikuttavat omalla
voimallaan, että asianhaarat tuovat mukanaan oman seuraamuksensa;
siten olisi esimerkiksi avionrikkojanainen, joka on ansainnut
kuoleman, irti minusta, tai oikeammin hän ei olisi velkaa minulle
siitä hetkestä alkaen, jolloin rankaisen häntä kuolemalla. Ei,
kansalainen Maurice, olen keksinyt paremman tavan kuin tämän: olen
keksinyt keinon, jolla kostan hänelle kaiken sen pahan, jonka hän
on minulle tehnyt. Hän rakastaa sinua, hän tulee kuolemaan sinusta
kaukana; hän inhoo minua, hän näkee minut jälleen. Katsohan", sanoi
hän vetäen taskustaan salkun, "näetkö tämän salkun? Sen sisällä on
Palatsin kanslistin allekirjoittama kortti. Sen avulla voin päästä
kuolemaantuomittujen luo; no niin, minä tunkeudun Genevièven viereen ja
nimitän häntä avionrikkojaksi; näen pyövelin leikkaavan hänen tukkansa,
ja sillä välin hän saa kuulla minun ääneni toistavan: 'Avionrikkoja!'
Minä seuraan häntä mestauskärryille saakka, ja hänen asettaessaan
jalkansa mestauslavalle on viimeinen sana, jonka hän kuulee, sana
_avionrikkoja_."

"Pidä varasi. Hänellä ei tule olemaan voimaa kärsiä noin monta
raukkamaista tekoa, hän ilmiantaa sinut."

"Ei!" sanoi Dixmer, "hän vihaa minua liiaksi tehdäkseen sitä. Jos hänen
olisi täytynyt ilmiantaa minut, olisi hän tehnyt sen silloin, kun
ystäväsi kuiskaamalla kehoitti häntä siihen; koska hän ei ilmiantanut
minua pelastaakseen henkensä, ei hän ilmianna minua kuollakseen minun
kanssani: sillä hän tietää hyvin, että jos hän ilmiantaa minut, minä
viivytän mestausta yhden päivän; hän tietää hyvin, että jos hän
ilmiantaa minut, minä menen hänen kanssaan en ainoastaan Palatsin
portaiden juurelle, vaan aina mestauslavalle saakka; sillä hän tietää
hyvin, että minä sen sijaan että jättäisin hänet rattaiden astuimen
juurella, nousisin hänen kanssansa rattaisiin; hän tietää hyvin, että
minä koko matkan toistaisin tätä kauheata sanaa: _avionrikkoja_; että
minä mestauslavallakin yhä toistaisin sitä ja että sillä hetkellä,
jolloin hän vaipuu ikuisuuteen, vaipuisi syytös hänen kerallaan."

Dixmer oli hirvittävä suuttumuksessaan ja vihassaan; hänen kätensä oli
tarttunut Mauricen käteen; hän ravisti sitä sellaisella voimalla, jota
Maurice ei olisi odottanut. Hänessä tapahtui päinvastainen vaikutus:
sitä mukaa kuin Dixmer kiihtyi, rauhoittui Maurice.

"Kuule", sanoi nuori mies, "tästä kostosta puuttuu eräs seikka".

"Mikä?"

"Että sinä voit hänelle sanoa: Lähtiessäni vallankumousoikeudesta
tapasin rakastajasi ja tapoin hänet."

"Päinvastoin, minusta on hauskempi sanoa, että sinä elät ja kärsit koko
loppuikäsi hänen kuolemansa näystä."

"Kuitenkin sinä tapat minut", sanoi Maurice, "taikka", lisäsi hän
katseltuaan ympärillensä ja nähtyään olevansa melkein tilanteen herra,
"minä tapan sinut".

Ja kalpeana kiihtymyksestä, suuttumuksen yllyttämänä, tuntien voimansa
kaksinkertaistuneen pakotettuaan itsensä kuuntelemaan Dixmerin kauheita
suunnitelmia loppuun asti, hän tarttui hänen kurkkuunsa, veti hänet
rintaansa vasten ja asteli takaperin portaita kohti, jotka johtivat
joen äyräälle.

Tämän käden kosketuksesta tunsi Dixmerkin vuorostaan vihan nousevan
itsessään kuten laavan.

"Hyvä on", sanoi hän, "sinun ei tarvitse viedä minua väkisin, minä
tulen".

"Tule siis, sinullahan on ase."

"Tulen perässäsi."

"Ei, kulje edellä, mutta minä ilmoitan jo etukäteen, että jos teet
pienimmänkin merkin, pienimmänkin eleen, minä halkaisen pääsi
sapeliniskulla."

"Oh, sinä tiedät hyvin, etten minä pelkää", sanoi Dixmer vääntäen
kasvonsa hymyyn, jonka hänen huultensa kalpeus teki niin
kauhistuttavaksi.

"Minun sapeliani et kylläkään", kuiskasi Maurice, "mutta sinä pelkäät,
ettet saakaan kostaa. Ja kuitenkin", lisäsi hän, "voit nyt, kun olemme
vastatusten, sanoa hänelle hyvästi".

He olivat saapuneet virran rannalle, ja vaikka katse saattoikin seurata
heitä sinne, missä he olivat, ei kukaan olisi ehtinyt paikalle ajoissa
estääkseen kaksintaistelua tapahtumasta.

Sitäpaitsi jäyti samanlainen viha kumpaistakin.

Näin puhuessaan he olivat laskeutuneet niitä pieniä portaita, jotka
johtavat Palatsin aukiolta, ja saapuneet melkein tyhjälle rantakadulle;
sillä, koska istunnot yhä jatkuivat, kello kun oli vasta kaksi,
tungeskeli väkijoukko vielä oikeussalissa, käytävissä ja pihoissa, ja
Dixmer näytti yhtä paljon janoavan Mauricen verta kuin Maurice hänen
vertansa.

He tunkeutuivat sitten yhteen niistä holvikäytävistä, jotka johtavat
Conciergerien vankikopeista jokeen; nykyään ne ovat roskaväen
saastaisia tyyssijoja, joita pitkin muinoin useammin kuin kerran
kärrättiin ruumiita kauas vankiluolista.

Maurice asettui virran ja Dixmerin välille.

"Minä luulen varmasti tappavani sinut, Maurice", sanoi Dixmer; "sinä
vapiset liikaa".

"Ja minä, Dixmer", sanoi Maurice ottaen sapelin käteensä ja sulkien
häneltä huolellisesti paluutien, "minä luulen päinvastoin tappavani
sinut ja tehtyäni sen ottavani salkustasi Palatsin kanslistin antaman
pääsylipun. Ah, sinun on parasta kyllä napittaa pukusi, olkoon
menneeksi; minun sapelini kyllä avaa sen, siitä minä menen takuuseen,
vaikka se olisikin vaskea, kuten muinaiset haarniskat."

"Otatko sinä sen paperin?" ulvoi Dixmer.

"Otan", sanoi Maurice, "minä käytän sitä paperia; minähän menen
sen avulla Genevièven viereen; minähän istuudun hänen rinnalleen
teloitusrattaisiin: minäpä kuiskaankin hänen korvaansa niin kauvan
kun hän elää: _Minä rakastan sinua_; ja kun hänen päänsä putoo: _Minä
rakastin sinua_."

Dixmer teki vasemmalla kädellään eleen ottaakseen paperin oikealla
kädellään ja heittääkseen sen salkkuineen jokeen. Mutta nopeana kuin
salama, leikkaavana kuin kirves iski Mauricen sapeli tähän käteen ja
erotti sen melkein kokonaan ranteesta.

Haavoittunut päästi parahduksen ravistaen silvottua kättänsä ja asettui
asentoon.

Silloin alkoi tämän yksinäisen, pimeän holvin alla hirvittävä taistelu;
molemmat miehet, jotka olivat niin ahtaassa paikassa, etteivät iskut
saattaneet osua paljonkaan syrjään ruumiista, liukastelivat kosteilla
paasilla ja pysyttelivät vaivoin holvin seinävierillä; hyökkäykset
kävivät yhä tiheämmiksi, mitä enemmän tappelevien kärsimättömyys kasvoi.

Dixmer tunsi verensä virtaavan ja ymmärsi voimiensa kuluvan verensä
mukana; hän ahdisti Mauricea niin raivokkaasti, että tämä pakosta
peräytyi askelen. Väistyessään hänen vasen jalkansa luiskahti, ja hänen
vihollisensa sapelinkärki raapaisi hänen rintaansa. Mutta nopeana
kuin ajatus hän polvistuneena nosti miekan vasemmalla kädellänsä ja
ojensi kärjen Dixmeriä kohti, joka vihansa kiivaudessa ja hyökätessään
viettävällä maaperällä lankesi siihen ja lävisti itsensä.

Kuului hirveä kirous; sitten vyöryivät molemmat ruumiit holvikäytävän
ulkopuolelle.

Yksi vain nousi pystyyn, Maurice, veren peitossa, mutta vihollisensa
veren.

Hän veti sapelinsa ulos ruumiista, ja vetäessään hän tuntui miekallaan
imevän viimeisenkin elämänjäännöksen, joka hermoväristyksenä vielä eli
Dixmerin jäsenissä.

Varmistuttuaan siitä, että tämä oli kuollut, hän kumartui, avasi
kuolleen puvun, otti salkun ja poistui nopeasti.

Tarkastaessaan itseänsä hän huomasi, ettei voisi astua neljää
askeltakaan tulematta vangituksi: hän oli veren peitossa.

Hän astui virran reunalle, kumartui jokeen päin ja pesi kätensä ja
pukunsa.

Sitten hän kiireisesti nousi taas portaita ylös luoden holviin
viimeisen katseen.

Punainen ja höyryävä juova lähti sieltä ja virtasi jokeen päin.

Päästyään Palatsin lähelle hän avasi salkun ja löysi sieltä
pääsykortin, jonka oli allekirjoittanut Palatsin kanslisti.

"Kiitos, vanhurskas Jumala!" mutisi hän itsekseen. Ja hän nousi
nopeasti portaita, jotka johtivat Kuolleiden saliin.

Kello löi kolme.




XXVIII

Kuolleiden sali


Lukijat muistavat, että Palatsin kanslisti oli avannut Dixmerille
vankiluettelot ja pitänyt hänelle seuraa, jonka kanslistin rouvan
läsnäolo oli tehnyt hyvin miellyttäväksi.

Kuten hyvin saattaa ymmärtää, joutui tämä mies hirveän kauhun valtaan,
kun Dixmerin salaliitto oli tullut ilmi.

Kysymyksessä ei tosiaankaan ollut vähemmän kuin että hän näytti
valevirkaveljensä rikostoverilta ja joutuisi tuomituksi kuolemaan
Genevièven keralla.

Fouquier-Tinville oli kutsuttanut hänet eteensä.

Ymmärtää, kuinka paljon miesparka oli saanut ponnistella
näyttääkseen viattomuutensa yleiselle syyttäjälle; hän oli siinä
onnistunut Genevièven tunnustusten avulla, jotka todistivat hänen
tietämättömyytensä Dixmerin suunnitelmista. Hän oli onnistunut siinä
Dixmerin paon ansiosta; hän oli onnistunut siinä ennen kaikkea
Fouquier-Tinvillen halun vuoksi säilyttää oma hallintonsa puhtaana
kaikista tahroista.

"Kansalainen", oli kanslisti sanonut heittäytyen hänen jalkojensa
juureen, "anna minulle anteeksi, minua on petetty".

"Kansalainen", oli syyttäjä vastannut, "sellainen kansakunnan
virkamies, joka tällaisina aikoina antaa pettää itseään, ansaitsee
joutua giljotiinille".

"Mutta saattaahan olla pässinpää, kansalainen", jatkoi kanslisti, jolla
oli vastustamaton halu nimittää Fouquier-Tinvilleä ylhäisyydeksi.

"Pässinpää tai ei", vastasi ankara syyttäjä, "rakastuessaan tasavaltaa
ei kenenkään sovi tuudittautua uneen. Kapitolin hanhetkin olivat tyhmiä
ja kuitenkin ne heräsivät pelastamaan Rooman."

Kanslisti ei osannut vastata mitään sellaista todistelua vastaan; hän
päästi huokauksen ja odotti.

"Minä annan sinulle anteeksi", sanoi Fouquier. "Puolustanpa sinua
vielä, sillä en tahdo, että ketään minun alaisistani virkamiehistä edes
epäiltäisiin; mutta muista, että pienimmästäkin sanasta, joka saapuu
korviini, vähimmästäkin aiheesta muistuu uudelleen tämä juttu, ja sinä
olet mennyttä kalua."

Ei ole tarvis sanoa, miten innokkaasti ja huolellisesti tämä kanslisti
tutki sanomalehdet, kiirehtien aina sanomaan, mitä ne tiesivät, vieläpä
toisinaan, mitä ne eivät tienneet, vaikka siten olisi kymmenen miehen
pää pudonnut.

Hän haki etenkin Dixmeriä, kehoittaakseen tätä olemaan vaiti; mutta
Dixmer oli tietenkin muuttanut asuntoa, eikä hän voinut löytää tätä.

Geneviève vietiin syytettyjen penkille; mutta hän oli jo kuulustelussa
selittänyt, ettei hänellä eikä hänen miehellään ollut ainoatakaan
rikostoveria.

Miten kiitollisesti hän katselikaan naisraukkaa nähdessään hänen
kävelevän ohitseen mennäkseen oikeuteen!

Kuitenkin, juuri Genevièven mentyä ja hänen palattuaan hetkeksi
kansliaan ottaakseen sieltä kansalaisen Fouquier-Tinvillen vaatiman
asiakirjan, hän yhtäkkiä näki Dixmerin ilmestyvän ja astelevan häntä
kohti levollisin, hiljaisin askelin.

Tämä näky sai hänet ällistymään.

"Oh!" sanoi hän ikäänkuin olisi nähnyt aaveen.

"Etkö sinä tunne minua?" kysyi vastatullut.

"Tottahan toki. Sinä olet kansalainen Durand tai oikeammin kansalainen
Dixmer."

"Niin juuri."

"Mutta sinähän olet kuollut, kansalainen?"

"En vielä, kuten näet."

"Tarkoitan, että sinut vangitaan."

"Kukapa minut vangitsisi? Kukaan ei tunne minua."

"Mutta minä tunnen sinut, eikä minun tarvitse sanoa muuta kuin sana,
niin joudut giljotiinille."

"Eikä minun tarvitse sanoa muuta kuin kaksi sanaa, niin sinäkin joudut
giljotiinille minun kanssani."

"Sinähän puhut kamalia."

"Ei, puhun vain johdonmukaisesti."

"Mutta mistä on kysymys? No, puhu, pidä kiirettä, sillä mitä vähemmän
aikaa me juttelemme yhdessä, sitä vähemmän me joudumme molemmat
vaaraan."

"Kas näin! Vaimoni tuomitaan kuolemaan, eikö niin?"

"Sitä suuresti pelkään, vaimoparka!"

"No niin, minä haluan nähdä hänet viimeisen kerran sanoakseni hänelle
hyvästi."

"Missä niin?"

"Kuolleiden salissa."

"Uskallatko mennä sinne?"

"Miksi en?"

"Oh!" sanoi kanslisti kuten mies, jonka ihon tämä ajatuskin panee
kananlihalle.

"Siihen tarvitaan jokin keino?"

"Kun mennään Kuolleiden saliin? Niin, varmasti."

"Mikä sitten?"

"On hankittava lupalippu."

"Entä mistä nämä lupaliput saadaan?"

Kanslisti tuli kamalan kalpeaksi ja sopersi:

"Te kysytte, mistä nämä kortit saadaan?"

"Minä kysyn, mistä ne saadaan", vastasi Dixmer; "kysymys on mielestäni
selvä".

"Ne saadaan... täältä."

"Ah, tosiaankin; entä kuka ne tavallisesti allekirjoittaa?"

"Kanslisti."

"Mutta kanslistihan olet sinä."

"Epäilemättä, se olen minä."

"Kas, kuinka hyvin sattuikin!" sanoi Dixmer istuutuen; "sinä kirjoitat
minulle pääsylipun".

Kanslisti hypähti pystyyn.

"Sinä pyydät päätäni, kansalainen", sanoi hän.

"Enpä suinkaan. Minä pyydän lupalipun, siinä kaikki."

"Minä panetan sinut vankilaan, onneton!" sanoi kanslisti kooten koko
tarmonsa.

"Pane vain", sanoi Dixmer; "mutta samassa hetkessä minä ilmoitan sinut
rikostoverikseni, ja sen sijaan, että päästät minut menemään ihan yksin
tuohon kuuluisaan saliin, sinä seuraatkin minua sinne".

Kanslisti kalpeni.

"Voi sinua roistoa!" sanoi hän.

"Siinä ei ole mitään roistomaisuutta", virkkoi Dixmer; "minun on tarvis
puhua vaimoni kanssa, ja minä pyydän sinulta lupalippua päästäkseni
hänen luokseen".

"No, onko sinulle niin tarpeellista puhua hänelle?"

"Kaiketikin, koska panen pääni alttiiksi päästäkseni sinne."

Tämä peruste tuntui kanslistista pätevältä. Dixmer näki hänen
päätöksensä horjuvan.

"No rauhoitu", sanoi hän, "kukaan ei saa sitä tietää. Mitä perhanaa!
Sattuuhan joskus sellaisiakin tapauksia kuin tämä."

"Ne ovat harvinaisia. Niitä ei paljon satu. — No mutta, katsotaanpa,
järjestetään tämä toisella tavoin."

"Jos se on mahdollista, en pyydä mitään parempaa."

"Se on hyvin helppoa. Tule sisään kuolemaantuomittujen ovesta, sitä
varten et tarvitse lupalippua. Ja sitten kun olet puhunut vaimosi
kanssa, huudat minua, ja minä päästän sinut ulos."

"Eipä hullumpaa!" sanoi Dixmer. "Pahaksi onneksi kiertelee kaupungilla
kuitenkin eräs juttu."

"Mikä juttu?"

"Tarina eräästä kyttyräselkäparasta, joka erehtyi ovesta ja luullen
saapuvansa arkistoon astuikin puheena olevaan saliin. Kuitenkin, kun
hän oli tullut tuomittujen ovesta eikä isosta ovesta, kun hänellä ei
ollut korttia, minkä avulla näyttää toteen henkilöllisyytensä, ei häntä
enää päästetty ulos, kun hän kerran oli tullut sisään. Väitettiin,
että koska hän oli astunut sisään toisten tuomittujen ovesta, hän
oli tuomittu kuten toisetkin. Turhaan hän pani vastalauseensa,
vannoi, vetosi oikeuteen, kukaan ei uskonut häntä, kukaan ei tullut
hänen avukseen, kukaan ei päästänyt häntä ulos. Joten pyöveli hänen
vastalauseistaan, kirouksistaan, huudoistaan välittämättä ensin
leikkasi hänen tukkansa, sitten hänen kaulansa. Onko kasku tosi,
kansalainen kanslisti? Sinun täytyy tietää se paremmin kuin kukaan muu."

"Voi, kyllä se on tosi!" sanoi kanslisti ihan vapisten.

"No niin, sinä siis näet, että kun tuollaista on tapahtunut, minä
olisin hullu, jos menisin sellaiseen rosvojen pesään."

"Mutta kun minä kerran olen siellä, sanoinhan minä sinulle."

"Ja jos sinua huudetaan, jos olet kiinni muualla, jos sinä unohdat?"

Dixmer korosti säälimättömästi viimeistä lausettaan: "Entä jos sinä
unohdat, että minä olen siellä?"

"Mutta kun minä lupaan."

"Ei, sitäpaitsi se saattaisi sinut vaaraan: sinut nähtäisiin
puhuttelemassa minua; ja lopuksi se ei sovellu minulle. Pidän siis
enemmän lupalipusta."

"Mahdotonta."

"Siinä tapauksessa, rakas ystävä, minä kerron kaikki, ja me teemme
yhdessä matkan Révolution-aukiolle."

Huumaantuneena, sekaisin, puolikuolleena kirjoitti kanslisti lupalipun
_yhdelle kansalaiselle_.

Dixmer iski siihen kiinni ja lähti hätäisesti pois asettuakseen
oikeussalissa sille paikalle, jossa olemme hänet nähneet.

Loppu tiedetään.

Välttääkseen kaikkia syytöksiä osallisuudesta meni kanslisti tämän
jälkeen istumaan Fouquier-Tinvillen viereen jättäen kansliansa hoidon
ensimmäiselle apulaiselleen.

Kello kymmentä minuuttia yli kolmen tunkeutui Maurice korttinsa avulla
ovenvartijoiden ja santarmien ketjun lävitse ja pääsi vaikeuksitta
tuolle turmiota tuottavalle ovelle.

Sanoessamme turmiota tuottavalle liioittelemme, sillä ovia oli
kaksi. Iso ovi, josta menivät ja tulivat lupalipun saaneet, ja
tuomittujen ovi, josta tulivat ne, jotka lähtivät ulos vain mennäkseen
mestauslavalle.

Huone, johon Maurice oli astunut, oli jaettu kahteen osastoon.

Toisessa näistä osastoista istuivat kirjurit merkitsemässä saapuvien
nimiä; toisessa, jonka kalustona oli vain muutamia puupenkkejä,
säilytettiin sekä niitä, jotka juuri oli vangittu, että niitä, jotka
juuri oli tuomittu, mikä oli melkein sama asia.

Sali oli synkkä; sitä valaisi vain väliseinän ikkuna, joka avautui
kansliaan.

Valkoisiin puettu puolipyörtynyt nainen virui eräässä nurkassa nojaten
seinään.

Muuan mies seisoi hänen edessään, käsivarret ristissä rinnallaan,
pudistaen silloin tällöin päätänsä ja epäröiden puhua hänelle, pelosta,
että hän tulisi jälleen tajuihinsa, hän kun näytti pyörtyneen.

Näiden kahden henkilön ympärillä liikuskeli sekaisin muita
kuolemaantuomittuja, jotka nyyhkyttivät tai lauloivat isänmaallisia
lauluja.

Toiset kävelivät pitkin askelin ikäänkuin paetakseen sitä ajatusta,
joka kalvoi heitä.

Tämä oli tosiaankin kuoleman eteinen, ja kalustus teki sen tämän nimen
arvoiseksi.

Näkyi oljilla täytettyjä ruumiskirstuja puoleksi avonaisina ikäänkuin
kutsumassa eläviä luokseen: ne olivat leposijoja, väliaikaisia hautoja.

Suuri kaappi seisoi vastapäätä lasiovea seinän vieressä.

Muuan vanki avasi sen uteliaisuudesta ja peräytyi kauhusta.

Tämä kaappi sisälsi edellisenä päivänä mestattujen veriset vaatteet,
ja pitkiä hiuspalmikoita riippui siellä täällä: niistä pyöveli sai
juomarahoja myymällä ne sukulaisille, koska viranomaiset eivät
velvoittaneet häntä polttamaan noita rakkaita pyhäinjäännöksiä.

Läähättäen, suunniltaan ollen oli Maurice tuskin avannut oven, kun hän
jo oli nähnyt koko kuvaelman yhdellä silmäyksellä.

Hän astui kolme askelta huoneessa ja lankesi Genevièven jalkojen
juureen.

Naisparka päästi kirkaisun, jonka Maurice tukahdutti huulillaan.

Lorin puristi itkien ystävänsä syliinsä; nämä olivat hänen ensimmäiset
kyynelensä.

Kumma seikka! Kaikki nämä koolla olevat onnettomat, joiden tuli kuolla
yhdessä, tuskin edes katselivat sitä liikuttavaa näytelmää, jonka nämä
onnettomat, heidän vertaisensa, heille esittivät.

Jokaisella oli liiaksi mielenliikutuksen aihetta, ottaakseen osaa
toisten mielenliikutukseen.

Nuo kolme ystävystä jäivät hetkeksi sanattomaan, kiihkeään ja melkein
riemuisaan syleilyyn.

Lorin irtautui ensimmäisenä tuosta tuskallisesta ryhmästä.

"Sinut on siis myöskin tuomittu kuolemaan?" sanoi hän Mauricelle.

"Niin on", vastasi tämä.

"Oi, mikä onni!" kuiskasi Geneviève.

Sellaisten ihmisten iloa, joilla on vain tunti elettävää, ei saata
kestää niinkään kauvan kuin heidän elämäänsä.

Silmäiltyään Genevièveä sen kiihkeän ja syvän rakkauden katseella,
joka asui hänen sydämessään, kiitettyään häntä tuosta hänen juuri
lausumastaan sekä itsekkäästä että hellästä sanasta, Maurice kääntyi
Lorinin puoleen.

"Jutelkaamme nyt", sanoi hän sulkien Genevièven molemmat kädet omaansa.

"Niin, jutelkaamme", vastasi Lorin; "se on vallan oikein, kunhan vain
olisi aikaa! Mitä sinulla on minulle sanottavaa? Katsotaanpa!"

"Sinut on vangittu minun vuokseni, tuomittu kuolemaan hänen takiaan,
etkä sinä ole rikkonut ensinkään lakia; kun Geneviève ja minä maksamme
velkamme, ei käy päinsä, että sinut pannaan maksamaan samalla kertaa
kuin meidät."

"Minä en ymmärrä."

"Lorin, sinä olet vapaa!"

"Vapaa, minäkö? Sinä olet hullu!" sanoi Lorin.

"En, minä en ole hullu; toistan sinulle, että olet vapaa; kas,
tässä on lupalippu. Sinulta kysytään, kuka olet; sinä palvelet
Carmesin kansliassa; olet tullut puhuttelemaan Palatsin kansalaista
kanslistia; olet uteliaisuudesta pyytänyt häneltä lupalipun näädäksesi
kuolemaantuomittuja; olet nähnyt heidät, olet saanut kylliksesi ja
menet tiehesi."

"Tämähän on pilaa, eikö niin?"

"Eipä suinkaan, rakas ystävä, tässä on lippu, käytä tilaisuutta
hyväksesi. Sinä et ole rakastunut, sinä; sinun ei ole tarvis kuolla
voidaksesi viettää muutaman minuutin lisää sydämesi rakastetun kanssa,
eikä menettää sekuntiakaan ikuisuudestasi."

"No niin, Maurice", sanoi Lorin, "jos täältä voi päästä pois, mitä en
koskaan olisi uskonut, vannon sen, miksi sinä et sitten ensinnä pelasta
madamea? Sinun suhteesi me kyllä sitten keksimme keinon."

"Mahdotonta", sanoi Maurice, jonka sydäntä kauheasti kouristi, "kas,
sinähän näet, lippuun on merkitty kansalainen eikä kansatar; eikä
Geneviève sitäpaitsi tahtoisi lähteä ulos jättäen minut tänne, elää
tietäessään minun kuolevan".

"No niin, ellei hän tahdo sitä, miksi minä sitä tahtoisin? Luuletko
sinä siis, että minulla on vähemmän rohkeutta kuin naisella?"

"En, hyvä ystävä, minä tiedän päinvastoin, että sinä olet miehistä
urhein; mutta mikään asia maailmassa ei voisi puolustaa sinun
itsepäisyyttäsi tällaisessa tapauksessa. No, Lorin, käytä hetkeä
hyväksesi, ja suo meille tuo suuri ilo, että tiedämme sinut vapaaksi ja
onnelliseksi."

"Onnelliseksi!" huudahti Lorin, "lasketko sinä pilaa? Onnellinen ilman
teitä?... Voi, mitä perhanaa sinä luulet minun tekevän tässä maailmassa
ilman teitä, Pariisissa, kun en voi elää tapojen! mukaan? Kun en
enää näe teitä, kun en enää ikävystytä teitä loppusoinnuillani? Voi,
jumaliste, en!"

"Lorin, ystäväni..."

"Juuri niin, juuri sen vuoksi, että olen ystäväsi, minä pysyn
päätöksessäni: jos olisin vankina kuten nyt olen ja toivoisin löytäväni
teidät molemmat, niin kaataisin kumoon muurit; mutta karatakseni täältä
yksinäni käyskennelläkseni katuja pitkin pää kumarassa ja jonkinlaisen
katumuksen huutaessa korviini: 'Maurice! Geneviève!' mennäkseni
tiettyihin kortteleihin ja muutamien talojen ohi, joissa olen nähnyt
teidät ja joissa tämän jälkeen näkisin vain teidän haamunne; täten
lopulta joutuakseni vihaamaan tätä rakasta Pariisia, jota niin paljon
olen rakastanut, ah, en, kautta kunniani, ja minun mielestäni on tehty
oikein julistamalla pannaan kuninkaat, vaikkapa ei edes muun kuin
kuningas Dagobertin vuoksi."

"Entä mitä yhteyttä on kuningas Dagobertilla tämän tilanteen kanssa?"

"Mitä yhteyttäkö? Eikö tämä kauhea tyranni sanonut suurelle
Eligiukselle: Ei ole niin hyvää seuraa, ettei sitä pidä jättää. No
niin, minä olen tasavaltalainen ja sanon: mikään ei saata meitä
jättämään tätä hyvää seuraa, ei edes giljotiini; täällä minun on hyvä
olla, ja tänne minä jään!"

"Ystäväparka, ystäväparka!" sanoi Maurice.

Geneviève ei sanonut mitään, mutta katseli häntä kyynelsilmin.

"Sinä kaipaat elämää, sinä!" sanoi Lorin.

"Niin, hänen vuoksensa."

"Minä taas en kaipaa sitä minkään vuoksi; enpä edes Järki-jumalattaren
vuoksi, joka — olen unohtanut ilmoittaa sinulle tämän seikan — on
menetellyt viime aikana erittäin väärin minua kohtaan eikä ole edes
viitsinyt lohduttautua toisen, muinaisen Arthémiksen tapaan; minä
poistun siis erittäin rauhallisena ja hyvin leikkisänä; minä huvitan
kaikkia noita heittiöitä, jotka juoksentelevat pyövelinrattaiden
perässä, minä lausun kauniin nelisäkeisen runon herra Sansonille ja
hyvästit seuralle... toisin sanoen... maltahan!"

Lorin keskeytti puheensa.

"Ah niin kyllä, niin kyllä", sanoi hän, "niin kyllä, minä tahdon lähteä
ulos; tiedän hyvin, etten rakastanut ketään; mutta unohdin vihanneeni
erästä; mitä on kellosi, Maurice, kellosi?"

"Puoli neljä."

"Minulla on aikaa, helkkarissa, minulla on aikaa!"

"Varmasti", huudahti Maurice; "tänään on vielä yhdeksän syytettyä,
se ei pääty ennen kello viittä; meillä on siis melkein kaksi tuntia
käytettävänä".

"Enempää en tarvitsekaan; anna minulle lippusi ja lainaa minulle
kaksikymmentä souta."

"Oi, hyvä Jumala! Mitä te aiotte tehdä?" kuiskasi Geneviève.

Maurice puristi hänen kättänsä; hänelle oli tärkeätä, että Lorin lähti.

"Minulla on ajatus", sanoi Lorin.

Maurice veti kukkaronsa taskustaan ja pani sen ystävänsä kouraan.

"Nyt pääsylippusi, Jumalan rakkauden kautta! Aioin sanoa Ikuisen
Olennon rakkauden kautta."

Maurice antoi hänelle pääsylipun.

Lorin suuteli Genevièven kättä, ja käyttäen hyväkseen tilaisuutta, kun
kansliaan tuotiin joukko kuolemaantuomittuja, hän harppasi puupenkkien
yli ja ilmestyi suurelle ovelle.

"Hoi!" sanoi muuan santarmi, "tuossa näyttää menevän karkulainen".

Lorin ojentautui ja esitti pääsylippunsa.

"Kas tässä", sanoi hän, "kansalainen santarmi, opi paremmin tuntemaan
ihmiset".

Santarmi tunsi kanslistin allekirjoituksen; mutta hän kuului niihin
toimihenkilöihin, joilta tavallisesti puuttuu luottamus asioihin,
ja kanslistin juuri tällä hetkellä tullessa oikeussalista väristen
yhä vieläkin sen vuoksi, että niin varomattomasti oli antanut
nimikirjoituksensa, sanoi santarmi:

"Kansalainen kanslisti, tässä on paperi, jonka avulla eräs otus aikoo
päästä pois Kuolleiden salista; kelpaako tämä paperi?"

Kanslisti kalpeni kauhusta, ja varmana siitä, että jos katsoisi, näkisi
Dixmerin kamalat kasvot, hän kiirehti vastaamaan repäisten kortin
käteensä:

"Kyllä, kyllä, se on minun allekirjoitukseni."

"Siinä tapauksessa", sanoi Lorin, "jos se kerran on sinun
allekirjoituksesi, anna se minulle takaisin".

"Eipä suinkaan", sanoi kanslisti repien sen tuhanneksi kappaleeksi,
"enpä suinkaan, tällaisia pääsylippuja voidaan käyttää vain kerran".

Lorin seisoi hetken neuvottomana.

"Ai, sitä pahempi", sanoi hän; "mutta minun on ennen kaikkea tapettava
hänet". Ja hän syöksyi ulos kansliasta.

Kuten helposti saattaa ymmärtää, Maurice oli seurannut Lorinia
jännittyneenä, kunnes hän oli hävinnyt näkyvistä.

"Hän on pelastunut", sanoi hän Genevièvelle niin innostuneena, että
se muistutti iloa; "hänen pääsylippunsa on revitty kappaleiksi, hän
ei pääse enää sisälle: sitäpaitsi, vaikka hän pääsisikin sisään, on
vallankumousoikeuden istunto pian lopussa: hän saapuu kello viisi, ja
me olemme silloin kuolleet!"

Geneviève huokasi ja värisi.

"Oi, purista minut syliisi", sanoi hän, "ja älkäämme enää jättäkö
toisiamme... Miksi ei ole mahdollista, hyvä Jumala, että sama isku
iskee meihin molempiin, jotta vetäisimme molemmat yhdessä viimeisen
henkäyksemme!"

Sitten he vetäytyivät hämärän salin perälle. Geneviève istuutui ihan
Mauricen viereen ja kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa;
täten he toisiinsa kietoutuneina, yhdessä hengittäen, sammuttaen
mielestään etukäteen äänet ja ajatukset, huumaantuivat rakkauden avulla
välinpitämättömiksi lähestyvästä kuolemasta.

Kului puoli tuntia.




XXIX

Miksi Lorin oli lähtenyt


Äkkiä kuului kova meteli, santarmit tulivat matalasta ovesta sisään;
heidän jälkeensä tuli Sanson ja hänen apurinsa kantaen nuorakimppuja.

"Oi, ystäväni, ystäväni!" sanoi Geneviève, "nyt tuli kohtalokas hetki,
minä tunnen pyörtyväni".

"Ja te olette väärässä", sanoi Lorinin heläjävä ääni:

    "Väärässä ootte totta tosiaan,
     kuolema vapautta ompi vaan."

"Lorin!" huudahti Maurice epätoivoisena.

"Se ei ollut hyvä, eihän ollut? Olen samaa mieltä kuin sinä;
eilispäivästä lähtien olen sepittänyt vain surkeita..."

"Voi, siitäkö nyt olisi kysymys! Sinä palasit, onneton...! Sinä
palasit...!"

"Niinhän oli luullakseni sovittu. Kuulehan, sillä se, mitä aion kertoa,
kiinnostaa yhtä paljon sinua kuin madamea."

"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!"

"Annahan minun puhua, muuten ei minulla ole aikaa kertoa sitä. Halusin
mennä ulos ostaakseni veitsen Barillerie-kadulta."

"Mitä sinä aioit tehdä veitsellä?"

"Tahdoin tappaa sillä tuon hyvän herra Dixmerin." Geneviève värisi.

"Oi!" sanoi Maurice, "minä käsitän".

"Minä ostin sen. Kas näin minä ajattelin, ja sinä saat nähdä, miten
paljon ystävälläsi on loogillista järjenjuoksua. Alanpa luulla, että
minusta olisi pitänyt tulla matemaatikko runoilijan sijasta. Pahaksi
onneksi on nyt liian myöhäistä. Kas näin minä siis puhuin itsekseni;
seuraahan järkeilyäni: 'Herra Dixmer on sekoittanut vaimonsa huonoon
asiaan; herra Dixmer on käynyt katsomassa hänen tuomitsemistaan; herra
Dixmer ei varmaankaan luovu huvista nähdä häntä pyövelinrattaissa,
etenkään kun me olemme häntä saattamassa. Minä näen hänet siis
katselijoiden ensi rivissä; minä solahdan hänen viereensä; sanon
hänelle: 'hyvää päivää, herra Dixmer', ja isken veitseni hänen
kylkeensä!"

"Lorin", huudahti Geneviève.

"Rauhoittukaa, rakas ystävä. Sallimus on saattanut kaikki oikeaan
järjestykseen. Voitteko kuvitella, että katselijat, sen sijaan että
olisivat pysytelleet Palatsin edessä kuten tavallista, olivat tehneet
puolikäännöksen oikeaan ja piirittivät rantakatua! 'Kas', sanoin
itsekseni, 'siellä on varmasti hukkunut koira, miksi ei Dixmer olisi
siellä? Hukuttautuva koira saa ajan aina hyvin kulumaan.' Astun kaiteen
viereen, ja näen pitkin rantaa seisoskelevan joukon ihmisiä, jotka
nostelevat käsiään ilmaan ja kumartuvat katsomaan jotakin maassa
makaavaa esinettä huutaen voi! voi! niin — että itse Seinen olisi
pitänyt nousta uomastaan. Lähestyn paikkaa... Tämä maassa makaava...
arvaapas, mikä se oli...?"

"Se oli Dixmer", sanoi Maurice synkällä äänellä.

"Niin! Miten sinä sen osasi! arvata? Niin, rakas ystävä, Dixmer, joka
ihan yksikseen oli avannut vatsansa; tuo onneton on varmasti tappanut
itsensä sovittaakseen rikoksensa."

"Ai, niinkö sinä ajattelit?" sanoi Maurice synkästi hymyillen.

Genevièven pää vaipui käsien väliin; hän oli liian heikko kestääkseen
niin paljon mielenliikutuksia, jotka tulivat toinen toisensa perästä.

"Niin, siten minä ajattelin, koska hänen vierestään löydettiin hänen
verinen sapelinsa; ellei hän... vain ole kohdannut jotakuta..."

Sanomatta mitään ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Geneviève ei
lamaantuneena saattanut nähdä häntä, avasi Maurice takkinsa ja näytti
Lorinille veriset liivinsä ja paitansa.

"Oh, se on eri asia", sanoi Lorin. Ja hän ojensi kätensä Mauricelle.

"Nyt", sanoi hän kumartuen kuiskaamaan Mauricen korvaan, "kun
vaatteitani ei tarkastettu, koska palasin sanoen kuuluvani herra
Sansonin seurueeseen, on minulla vielä veitsi mukanani, jos sinä kammot
giljotiinia."

Maurice tarttui riemastuneena aseeseen.

"Ei sentään", sanoi hän, "hän kärsisi siitä liikaa". Ja hän antoi
veitsen takaisin Lorinille.

"Sinä olet oikeassa", sanoi tämä; "eläköön herra Guillotinin kone. Mikä
on herra Guillotinin kone? Nenäpiuvi kaulalla, kuten Danton sanoi. Mikä
on nenäpiuvi?"

Ja hän heitti veitsen keskelle kuolemaantuomittujen joukkoa.

Muuan heistä otti sen, työnsi sen rintaansa ja kaatui kuolleena maahan.

Samalla hetkellä liikahti Geneviève ja parkaisi. Sanson oli laskenut
kätensä hänen olkapäälleen.




XXX

Eläköön Simon!


Kuullessaan Genevièven parkaisun Maurice käsitti taistelun alkaneen.

Rakkaus voi hurmata sielun urhouteen saakka; rakkaus voi vastoin
luonnonvaistoa saada ihmislapsen toivomaan kuolemaa; mutta se ei
sammuta hänessä tuskan tuntoa. Oli selvää, että Geneviève suostui
kuolemaan kärsivällisemmin ja alistuvaisemmin, kun Maurice kuoli hänen
kanssansa; mutta alistuminen ei estänyt kärsimästä, ja tästä maailmasta
lähteminen ei ole ainoastaan vaipumista tuntemattoman pohjattomaan
syvyyteen, vaan myöskin kärsimistä vaipuessa.

Maurice näki yhdellä silmäyksellä koko näyttämön ja yhdellä ajatuksella
kaikki mitä tapahtui!

Keskellä salia ruumis, jonka rinnasta paikalle syöksynyt santarmi oli
riuhtaissut puukon, pelosta, etteivät toisetkin käyttäisi sitä.

Sen ympärillä epätoivosta mykkiä miehiä, jotka tuskin edes huomasivat
sitä, kirjoittamassa lyijykynällä paperille katkonaisia sanoja tai
puristellen toistensa käsiä; muutamat toistaen alituisesti, kuten
hullut, jotakin rakasta nimeä tai kastellen kyynelin muotokuvaa,
sormusta, hiuskiehkuraa; toiset purkaen hirveitä kirouksia tyranniutta
vastaan, kulunutta sanaa, jota koko maailma vuorotellen on kironnut,
vieläpä toisinaan tyrannit itsekin.

Kaikkien näiden onnettomien keskellä Sanson, jota ei hänen
viisikymmentäneljä ikävuottansa vielä painanut niin paljon kuin hänen
synkän virkansa vakavuus; niin lempeänä, niin lohduttavaisena kuin
hänen tehtävänsä salli hänen olla, antoi Sanson tuolle neuvon, tälle
surullisen, rohkaisevan sanan ja keksi kristillisiä lauseita, joilla
vastasi sekä epätoivoisille että ylimielisille.

"Kansatar", sanoi hän Genevièvelle, "huivi olisi otettava pois ja tukka
sidottava ylös tai leikattava, jos suvaitsette".

Geneviève rupesi vapisemaan.

"No, hyvä ystävä", sanoi Lorin lempeästi, "rohkeutta".

"Voinko minä itse sitoa madamen tukan?" kysyi Maurice.

"Oi, niin", huudahti Geneviève, "hän! Minä rukoilen sitä hartaasti,
herra Sanson!"

"Sitokaa vain", sanoi pyöveli kääntäen pois päänsä.

Maurice päästi auki kaulaliinansa, hänellä kun oli liian lämmin.
Geneviève suuteli sitä ja polvistuen nuoren miehen eteen laski hänen
syliinsä tämän hurmaavan pään, joka oli tuskassaan kauniimpi kuin se
milloinkaan oli ollut ilossaan.

Mauricen suoritettua tämän hautajaistoimituksen, vapisivat hänen
kätensä niin kovasti, hänen kasvoissaan oli niin voimakas tuskan ilme,
että Geneviève huudahti:

"Oi, minulla on rohkeutta, Maurice!"

Sanson kääntyi.

"Eikö niin, hyvä herra, enkö minä olekin rohkea?" sanoi Geneviève.

"Varmasti, kansatar", vastasi pyöveli liikutetulla äänellä,
"todellisesti rohkea".

Sillä välin oli ensimmäinen apulainen käynyt lävitse Fouquier-Tinvillen
lähettämän luettelon.

"Neljätoista", sanoi hän.

Sanson luki kuolemaantuomitut.

"Viisitoista, kuollut mukaanluettuna", sanoi hän; "miten se on
selitettävissä?"

Lorin ja Geneviève lukivat hänen jälkeensä, saatuaan molemmat saman
ajatuksen.

"Te sanotte, ettei ole muuta kuin neljätoista kuolemaantuomittua ja
että meitä on viisitoista?" sanoi Geneviève.

"Niin, varmasti on kansalainen Fouquier-Tinville erehtynyt."

"Ai, sinä valehtelit", sanoi Geneviève Mauricelle, "sinua ei vielä
ollut ensinkään tuomittu".

"Miksi minä odottaisin huomiseen, kun sinä kuolet tänään?" vastasi
Maurice.

"Ystävä", sanoi Geneviève hymyillen, "sinä teet minut rauhalliseksi:
nyt minä näen, että on helppo kuolla".

"Lorin", sanoi Maurice, "Lorin, viimeisen kerran... kukaan ei voi
tuntea sinua täällä... sano, että olet tullut sanomaan minulle
hyvästi... sano, että sinut on suljettu tänne erehdyksestä. Kutsu
se santarmi, joka näki sinun menevän ulos... Minä se olen oikea
kuolemaantuomittu, minunhan on kuoltava; mutta sinä, me rukoilemme
sinua, ystävä, jää sinä meidän iloksemme eloon säilyttääksesi meidän
muistomme; nyt on vielä aikaa, Lorin, me rukoilemme sinua!"

Geneviève liitti kätensä yhteen rukoilemisen merkiksi.

"Minä olen sanonut en, ja se merkitsee en", vastasi Lorin lujalla
äänellä; "älkää puhuko minulle siitä enää, muuten minä tosiaan luulen
olevani teille vaivaksi".

"Neljätoista", toisti Sanson, "ja heitä on viisitoista".

Sitten hän sanoi korottaen äänensä:

"Katsotaanpa, onko täällä kellään mitään muistuttamista? Voiko joku
todistaa olevansa täällä erehdyksestä?"

Kenties avautuivat muutamat suut tätä kysyttäessä, mutta ne
sulkeutuivat jälleen sanomatta sanaakaan; ne, jotka olisivat
valehdelleet, eivät kehdanneet sitä tehdä; ne, jotka eivät olisi
valehdelleet, eivät tahtoneet puhua mitään.

Syntyi usean minuutin hiljaisuus, jonka kuluessa apurit jatkoivat
kaameata työtään.

"Kansalaiset, me olemme valmiit", sanoi silloin vanha Sanson kumealla,
juhlallisella äänellään.

Muutamat nyyhkytykset ja voihkaukset vastasivat tähän.

"No niin", sanoi Lorin, "olkoon menneeksi.

    "Kuolkaamme eestä synnyinmaan,
     se on kohtalo kaunehin...

"Niin, kuollessa isänmaan puolesta; mutta minä alan vallan varmasti
luulla, ettemme kuolekaan niiden huviksi, jotka katselevat meidän
kuolemistamme. Kautta kunniani, Maurice, minä olen yhtä mieltä
kanssasi, minä alan myöskin saada kynikseni tasavallasta."

"Nimihuuto!" sanoi ovella seisova komisaari.

Useita santarmeja astui saliin ja sulki täten pääsyn, asettuen
seisomaan elämän ja kuolemaantuomittujen väliin, kuten estääkseen näitä
palaamasta edelliseen.

Suoritettiin nimihuuto.

Maurice oli nähnyt sen miehen tuomittavan, joka tappoi itsensä Lorinin
puukolla, ja vastasi kuullessaan tämän miehen nimeä huudettavan.
Silloin huomattiin, että ainoastaan kuollut oli ollut liikaa joukossa.

Hänet kannettiin ulos salista. Jos hänen henkilöllisyytensä olisi
todettu, jos hänet olisi tunnettu kuolemaantuomituksi, olisi hänet,
niin kuollut kuin olikin, viety giljotiinille muiden mukana.

Eloonjääneet työnnettiin ulko-ovea kohti.

Jokaisen tullessa yksitellen ristikko-oven eteen, sidottiin hänen
kätensä selän taakse.

Kymmenen minuutin kuluessa ei ainoatakaan sanaa vaihdettu näiden
onnettomien kesken.

Vain pyövelit yksistään puhuivat ja toimivat.

Maurice, Geneviève ja Lorin, jotka eivät enää voineet hillitä itseään,
painautuivat toisiaan vasten, jottei heitä erotettaisi toisistaan.
Sitten työnnettiin kuolemaantuomitut Conciergeriestä pihalle.

Täällä kävi näytelmä kauhistuttavaksi.

Useat pyörtyivät nähdessään teloitusrattaat; ovenvartijat auttoivat
heitä nousemaan niihin.

Vielä suljettujen ovien takaa kuului väkijoukon sekavia ääniä, ja
melusta päättäen saattoi arvata sen olevan suuren.

Geneviève nousi rattaille kyllin voimissaan; Maurice sitäpaitsi
kannatti häntä kyynärpäästä ja hyppäsi kiireesti hänen jälkeensä.

Lorin ei hätäillyt. Hän valitsi istumapaikkansa ja asettui Mauricen
vasemmalle puolelle.

Portit avautuivat; ensi riveissä seisoi Simon.

Molemmat ystävykset tunsivat hänet; hänkin näki heidät.

Hän nousi seisomaan rajakivelle, jonka ohi rattaiden täytyi ajaa.

Rattaita oli kolmet. Ensimmäiset lähtivät liikkeelle, ne, joissa nuo
kolme ystävystä istuivat.

"Kas, päivää, kaunis krenatööri!" sanoi Simon Lorinille, "saat
luullakseni tuntea minun nahkavöistäni?"

"Niin", sanoi Lorin, "ja minä koetan olla liikaa kolhimatta sitä
lovelle, jotta se pystyisi leikkaamaan sinunkin nahkasi, kun vuorosi
tulee".

Molemmat toiset rattaat lähtivät liikkeelle seuraten ensimmäisiä.

Kirkunan, hyvähuutojen, voihkimisten, kirousten hirveä myrsky puhkesi
kuolemaantuomittujen ympärillä.

"Rohkeutta, Geneviève, rohkeutta!" kuiskasi Maurice.

"Oi", vastasi nuori nainen, "minä en sure elämää kuollessani sinun
kerallasi. Pahoittelen, etteivät käteni ole vapaat puristaakseni sinut
vielä kerran syliini ennenkuin kuolen."

"Lorin", sanoi Maurice, "Lorin, pengopas liivintaskuni, löydät sieltä
kynäveitsen".

"Ai, helkkarissa!" sanoi Lorin, "miten tervetullut onkaan kynäveitsi;
minua nöyryytti mennä kuolemaan sidottuna kuten vasikka".

Maurice laski taskunsa alas ystävänsä käsien tasalle; Lorin otti sieltä
kynäveitsen; sitten he yhdessä avasivat sen. Silloin Maurice otti sen
hampaittensa väliin ja leikkasi Lorinin käsiä sitovat nuorat.

Vapautuneena köysistään teki Lorin saman palveluksen Mauricelle.

"Pidä kiirettä", sanoi nuori mies; "Geneviève pyörtyy".

Suorittaakseen tämän työn, oli Maurice hetkiseksi kääntynyt selin
naisparkaan, ja kun tämän koko voima johtui hänestä, oli Geneviève
tosiaankin sulkenut silmänsä ja hänen päänsä vaipunut rinnoille.

"Geneviève", sanoi Maurice, "Geneviève, avaa jälleen silmäsi,
ystäväiseni; meillä ei enää ole muuta kuin muutama minuutti aikaa nähdä
toisiamme tässä maailmassa".

"Nämä köydet runtelevat minua", kuiskasi nuori nainen.

Maurice päästi siteet.

Heti hän avasi silmänsä ja suoristautui, joutuen kiihtymyksen valtaan,
joka teki hänen kauneutensa häikäiseväksi.

Hän kietoi toisen kätensä Mauricen kaulaan, tarttui toisella Lorinin
käteen, ja seisoen pystyssä rattailla ja molempien toisten uhrien
maatessa heidän jaloissaan jo ennakolta kärsityn kuoleman tylsyttäminä,
he kaikki kolme kiittivät taivasta, joka salli heidän vapaasti nojautua
toinen toiseensa.

Roskaväki, joka oli solvannut heitä heidän istuessaan, vaikeni
nähdessään heidän seisovan.

Mestauslava tuli näkyviin.

Maurice ja Lorin näkivät sen, Geneviève ei sitä huomannut: hän katseli
vain rakastajaansa.

Teloitusrattaat pysähtyivät.

"Minä rakastan sinua", sanoi Maurice Genevièvelle, "minä rakastan
sinua".

"Nainen ensiksi, nainen ensiksi!" huusi tuhat ääntä.

"Kiitos, kansa", sanoi Maurice, "kuka sanoikaan sinua julmaksi?"

Hän otti Genevièven syliinsä ja painaen huulensa hänen huulilleen
kantoi hänet Sansonin käsiin.

"Rohkeutta!" huudahti Lorin, "rohkeutta!"

"Sitä minulla on", vastasi Geneviève, "sitä minulla on!"

"Minä rakastan sinua!" kuiskasi Maurice; "minä rakastan sinua!"

Tässä ei enää teloitettu uhreja, vaan ystävykset tekivät kuolemasta
juhlan.

"Hyvästi!" huusi Geneviève Lorinille.

"Näkemiin!" vastasi tämä.

Geneviève katosi onnettoman luukun alle.

"Sinun vuorosi!" sanoi Lorin.

"Sinun vuorosi!" virkkoi Maurice.

"Kuule! Hän kutsuu sinua!"

Geneviève päästi tosiaankin viimeisen huutonsa.

"Tule!" sanoi hän.

Väkijoukosta kuului suuri kohina. Kaunis ja sorea pää oli pudonnut.

Maurice syöksyi paikalle.

"Se on juuri oikein", sanoi Lorin, "seuratkaamme logiikkaa. Kuuletko,
Maurice?"

"Kuulen."

"Hän rakasti sinua, hänet tapetaan ensimmäisenä; sinua ei ole tuomittu
kuolemaan, sinä kuolet toisena; minä taas en ole tehnyt mitään, ja
koska olen rikollisin meistä kolmesta, minä kuolen viimeisenä.

    "Näin selvitämme asian
     avulla aina logiikan.

"Lupasin sinulle, kansalainen Sanson, totta totisesti nelisäkeisen
runon, mutta sinä tyytynet kaksisäkeiseenkin."

"Rakastin sinua!" mutisi Maurice sidottuna tuohon turmiolliseen lautaan
ja hymyillen ystävättärensä päälle; "minä rakas..."

Rauta leikkasi sanan kahtia.

"Minun vuoroni!" huudahti Lorin harpaten mestauslavalle, "ja sukkelaan!
Sillä minä menetän tosiaankin nyt pääni... Kansalainen Sanson, olen
jäänyt sinulle velkaa kaksi säettä, mutta tarjoankin sen sijaan
sanaleikin."

Sanson sitoi hänetkin vuorostaan.

"Kas", sanoi Lorin, "tapana on huutaa eläköötä jollekin, silloin kun
kuolee. Ennen vanhaan huudettiin: 'Eläköön kuningas!' mutta nyt ei
enää ole kuningasta. Sitten huudettiin: 'Eläköön vapaus!' mutta nyt ei
enää ole vapautta. Kautta kunniani, eläköön Simon, joka yhdisti meidät
kaikki kolme!"

Ja jalon nuoren miehen pää putosi Mauricen ja Genevièven päiden viereen.


*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74803 ***