
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74829 ***

language: Finnish




SUVUN KUNNIA JA MUITA KERTOMUKSIA HAWAII-SAARILTA

Kirj.

Jack London


Suomentanut

Vilho Oksanen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.




SISÄLLYS:

Suvun kunnia.
Koonan sheriffi.
Koolau pitaalinen.
Chun Ah Chun.




Suvun kunnia.


Percival Ford kummeksui tuloaan. Eihän hän tanssinut. Eikä välittänyt
paljoakaan sotilashenkilöistä. Kuitenkin hän tunsi heidät kaikki — nuo
Meripaviljongin _lanaissa_ pyörähdellen liukuvat ihmiset, upseerit
vastapuhdistetuissa valkoisissa univormuissa, herrat valkeassa
ja mustassa, naiset paljain käsivarsin ja hartioin. Kaksi vuotta
Honolulussa oltuaan oli kahdeskymmenes rykmentti lähdössä uudelle
asemalleen Alaskaan, ja Percival Ford yhtenä saaren mahtavimmista
miehistä ei voinut auttaa sitä, että oli tullut tuntemaan upseerit ja
heidän naisensa.

Mutta tuttavuuden ja suvaitsemisen välillä oli suuri juopa. Armeijan
naiset peloittivat häntä hieman. Ne olivat niin tyyten erilaisia
kuin ne naiset, joista hän piti parhaiten — vanhanpuoleiset
naiset, vanhatpiiat ja kuivahkot neitoset sekä hyvin vakavat
kaikenikäiset naiset, joita hän tapasi kirkossa, kirjastossa ja
lastentarhatoimikunnissa, jotka nöyrinä tulivat häneltä raha-avustuksia
ja neuvoja hakemaan. Niitä naisia hän hallitsi henkisellä
etevämmyydellään, suurella rikkaudellaan ja ylhäisellä asemallaan
Hawaiin kauppa-aatelin keskuudessa. Ja niitä hän ei pelännyt yhtään.
Sukupuolisuus ei niiden seurassa muistunut mieleen. Siinä se syy oli.
Niissä naisissa oli jotain muuta enemmän kuin tuoretta elämänhalua. Hän
oli liian arka, hän tunnusti sen itselleen, ja armeijan naisten paljaat
käsivarret ja alastomat hartiat, heidän suoraankatsovat silmänsä
sekä elämänhaluinen ja kiihoittava naisellisuutensa ärsyttivät hänen
arkatuntoisuuttaan.

Parempaan tulokseen hän ei tullut armeijan miestenkään suhteen,
jotka ottivat elämänsä liian keveästi, joivat, tupakoivat ja
kiroilivat kautta elämänsä, pitäen pääasiana lihan haluja yhtä
häpeämättömästi kuin heidän naisensakin. Hän oli aina kiusaantunut
armeijan miesten seurassa. Nämä näyttivät myös kiusaantuneilta. Ja
hän tiesi, että he nauroivat hänelle selän takana taikka säälivät
häntä ja kärsivät hänen seurastaan. Sitä paitsi he näyttivät jo
pelkällä läheisyydellään alleviivaavan hänen puutteitaan, ikäänkuin
kehoittaen tarkkaamaan heissä sitä, mitä hän ei osannut ja mistä
osaamattomuudestaan hän kiitti Jumalaa. Niini Samanlaisia he olivat
kuin naisensakin! Todellakin, Percival Ford ei ollut enempää naisten
mies kuin miestenkään mies. Silmäys häneen todisti sen. Hänellä oli
hyvä ruumiinrakenne, eikä hän ollut koskaan sairastanut, ei edes
lievää pahoinvointiakaan, mutta häneltä puuttui elinvoimaisuutta.
Hänellä oli negatiivinen elimistö. Hänen veressään ei ollut sitä
kuohuttavaa käyteainetta, joka olisi sen nostattanut noihin pitkiin
ja kapeihin kasvoihin, ohuihin huuliin, laihoihin poskiin ja pieniin,
teräviin silmiin. Tomunvärinen, suora ja harva olkikattotukka
ilmaisi saiturin sielua, ja ohut, erikoismuotoinen nenä teki
pikemmin linnunnokan vaikutuksen. Heikko veri kielsi häneltä paljon
elämännautintoja, sallien hänen mennä äärimmäisyyksiin vain yhdessä
asiassa, nimittäin vanhurskaudessa. Oikeaa, sovinnaista käyttäytymistä
hän noudatti tuskallisen tarkoin, sillä se oli hänen luonteelleen
yhtä välttämätöntä, kuin rakastaminen ja rakastettuna oleminen on
välttämätöntä tavalliselle ihmissuvulle.

Hän istui algaroba-puitten alla _lanain_ ja rannan välillä. Hänen
katseensa osui tuokioksi tanssijoihin, sitten hän käänsi päänsä pois
ja katseli merelle, hiljaa loiskuvien laineitten yli taivaanrannalla
loistavaa Etelän Ristiä kohti. Häntä ärsyttivät naisten paljaat
käsivarret ja hartiat. Jos hänellä olisi tytär, ei hän koskaan sallisi
hänen niin esiintyä, ei koskaan. Mutta hänen ajatuksensa olivat
vain tyhjää kuvittelua. Ajatusta ei elävöittänyt minkään tyttären
mielikuva. Hän ei nähnyt tytärtä, jolla oli käsivarret ja hartiat.
Sen sijaan hän hymyili kaukaiselle avioliittomahdollisuudelle. Hän
oli jo kolmenkymmenenviiden ikäinen ja ollen vailla persoonallista
rakkauskokemusta hän ei nähnyt rakkaudessa salaperäisyyden tenhoa, vaan
eläimellisyyttä. Jokainenhan voi naida. Japanilaiset ja kiinalaiset
kulit, jotka raatoivat sokeriviljelyksillä ja riisipelloilla, hekin
naivat. Poikkeuksetta he naivat ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Se johtui siitä, että he olivat niin alhaisella elämän asteella. Eikäpä
heillä ollut muutakaan tekemistä. He olivat niinkuin armeijankin miehet
ja naiset. Mutta häntä odottivat toiset, korkeammat tehtävät. Hän
oli erilainen kuin he — he kaikki. Hän oli ylpeä siitä, mikä sattui
olemaan. Hänpä ei ollut syntynyt mitättömästä rakkaudenkipunasta.
Hän oli syntynyt korkean velvollisuudentunteen ja aatteelle
antautumisen vaikutuksesta. Hänen isänsä ei ollut mennyt naimisiin
rakkaudesta. Rakkauden hulluus ei ollut koskaan häirinnyt Isaac Fordia.
Noudattaessaan kutsumustaan mennä pakanoita käännyttämään hän ei ollut
ajatellut eikä halunnut mennä naimisiin. Tässä suhteessa Percival Ford
ja hänen isänsä olivat samanlaisia. Mutta lähetysseuran johtokunta
oli taloudellinen. Uus-englantilaisten tarkkuus arvioi ja päätteli,
että naineet lähetyssaarnaajat tulivat vähemmän maksamaan päätä kohti
ja tuottivat enemmän. Niin johtokunta pani Isaac Fordin menemään
naimisiin. Toimittipa se hänelle vaimonkin, toisen innokkaan sielun,
joka ei myöskään ajatellut naimista, vaan jonka ainoana tarkoitusperänä
oli pakanoiden keskuudessa työskenteleminen Herran viinamäessä. He
näkivät toisensa ensi kerran Bostonissa. Lähetysseuran johtokunta
liitti heidät yhteen, järjestäen kaikki toimitukset, ja viikon lopulla
he jo olivat naimisissa ja läksivät pitkälle merimatkalle Kap Hornin
ympäri.

Percival Ford oli ylpeä, että oli syntynyt sellaisesta avioliitosta.
Hän oli syntynyt ylhäällä ja oli itse mielestään henkinen ylimys. Ja
hän oli ylpeä isästään. Se oli hänen intohimonsa. Isaac Fordin ankara,
suora ryhti oli syöpynyt hänen mieleensä ja oli hänen ylpeytenään.
Tuon Herran sotilaan pienoiskuva oli hänen pöydällään. Ja hänen
makuuhuoneensa seinällä riippui Isaac Fordin muotokuva, maalattu sinä
aikana, jolloin hän oli ollut monarkian palveluksessa pääministerinä.
Ei niin, että Isaac Ford olisi tavoitellut ylhäistä asemaa ja maallista
rikkautta, mutta hän oli pääministerinä ja sittemmin pankkiirina
ollut suuremmaksi hyödyksi lähetystoimelle. Saksalainen ryhmä ja
englantilainen ryhmä sekä koko saaren kauppiaskunta oli ivannut
Isaac Fordia kauppasieluiseksi sielujenpelastajaksi; mutta hän,
tämän poika, tiesi asiat paremmin. Kun alkuasukkaat irtaantuivat
äkillisesti feodaalisesta taloudestaan eikä heillä ollut käsitystä
maaomaisuuden hoidosta ja merkityksestä ja he niin ollen laskivat
sormiensa läpi laajat maa-alueet, niin Isaac Ford astui kauppiaskunnan
ja saaliin väliin ja otti siten haltuunsa suuren omaisuuden. Mutta
hän ei pitänyt suunnatonta omaisuuttaan omanaan. Hän piti itseään
Jumalan taloudenhoitajana. Maatiloista saamillaan tuloilla hän oli
rakennuttanut kouluja, sairaaloita ja kirkkoja. Ja syytön hän oli
siihen, että sokeri oli laskujen mukaan tuottanut neljäkymmentä
prosenttia, että hänen perustamansa pankin rautatiehommat menestyivät,
ja että muiden seikkain ohella viisikymmentä tuhatta acrea Oahun
laidunmaata, minkä hän oli ostanut dollarilla acren, kasvoi yhdeksän
tonnia sokeria acrella joka kahdeksassatoista kuukaudessa. Eikö kaiken
totuuden nimessä Isaac Ford sopinut — niin Percival Ford ajatteli
itsekseen — sankarihahmossa seisomaan Kamehameha I:n patsaan vieressä
Oikeustalon edustalla? Isaac Ford oli kuollut, mutta Percival, hänen
poikansa, jatkoi hänen työtänsä yhtä lujasti, jos kohta ei niin
taitavasti.

Hän käänsi katseensa jälleen _lanaihin_. Mitä oikeastaan oli eroa, hän
kysyi itseltään, ruohopukuisen, säädyttömän _hula_-tanssin ja hänen
oman rotunsa naisten avokaula-tanssin välillä? Oliko sillä oleellista
eroa? Vai oliko kysymys vain eri asteista?

Hänen juuri harkitessaan tätä kysymystä laskeutui käsi hänen olalleen.

"Hohoi, Ford, mitä te täällä teette? Eivätkö juhlat teitä hituistakaan
huvita?"

"Koetan ottaa niihin osaa katsellen, tohtori Kennedy", vastasi Percival
Ford vakavana. "Ettekö istahda?"

Tohtori Kennedy istahti ja taputti käsiään. Valkopukuinen japanilainen
palvelija saapui nopeasti paikalle.

Kennedy tilasi whiskyä ja soodavettä; sitten hän kääntyi Fordin puoleen
sanoen:

"En kysynyt teiltä tietenkään."

"Mutta jospa otan jotakin", sanoi Ford painavasti. Tohtori näytti
hämmästyvän, ja palvelija odotti. "Poika, sitruunavettä, ole hyvä."

Tohtori naurahti sydämellisesti, kuin asia olisi koskenut häntä, ja
vilkaisi soittajiin _hau_-puitten alle.

"Mitä, sehän on Aloha-orkesteri", sanoi hän. "Luulin sen koittavan
Hawaiin Hotellissa tiistai-illoin. Vähänpä siellä lie elämää nyt,
luulemma."

Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi erääseen soittajaan, joka soitti
kitaraa ja lauloi hawaiilaisia lauluja kaikkien soittimien säestämänä.
Vakaviksi kävivät hänen kasvonsa ja ne pysyivät vakavina hänen
kääntyessään toverinsa puoleen.

"Katsokaahan, Ford, eikö teidän ole jo aika jättää Joe Garland rauhaan?
Mikäli tiedän, te vastustitte Edistystoimikunnassa hänen lähettämistään
Valtioihin, ja siitä haluan nyt puhua kanssanne. Luulisin puolestani
teille olevan hauskaa saada hänet maasta pois. Silloinhan voisitte
mukavasti lakata vainoamasta häntä."

"Vainoamasta?" Percival Fordin kulmakarvat kohosivat kysyvästi.

"Sanokaa sitä miksi tahdotte", jatkoi Kennedy. "Olettehan ahdistellut
tuota miesparkaa jo vuosikausia. Se ei ole hänen syynsä. Joskus tulette
sen myöntämään."

"Eikö hänen syynsä?" Percival Fordin ohuet huulet vetäytyivät tiukasti
yhteen hetkeksi. "Joe Garland on laiska ja irstas. Hän on aina ollut
heittiö, hylkiö."

"Mutta eihän se anna teille oikeutta vainota häntä. Olen seurannut
menettelyänne alusta asti. Ensiksi opistosta tultuanne, kun tapasitte
hänet viljelyksellä työssä, te poltitte hänet kuin vieraan _lunan_ — te
miljooninenne ja hän kuudenkymmenen dollarin kuupalkkoineen."

"Ei ensiksi." Percival Ford puhui virallisella äänenpainolla, jolla hän
oli tottunut puhumaan komitean kokouksissa. "Annoin hänelle ensiksi
varoituksen Isännöitsijä sanoi hänen olevan pystyvän _lunan_. Sitä
vastaan minulla ei olekaan mitään sanottavaa. Mutta sitä vastaan kyllä,
kuinka hän kulutti joutohetkensä. Hän repi hajalle nopeammin kuin minä
ehdin rakentaa. Mitä hyötyä oli sunnuntaikouluista, iltakouluista ja
ompeluosastoista, kun Joe Garland oli siellä joka ilta helvetillisine
ja iankaikkisine tum-tumming-kitaroineen ja _ukulele_-lauluineen,
vahvoine ryyppyineen ja _hula_-tansseineen. Sen jälkeen kuin olin
varoittanut häntä, tapasin hänet — en voi unohttaa sitä — alhaalla
asunnoilla. Kuulin _hula_-laulut jo ennen kuin näin näyttämön. Ja
nähdessäni sen oli siellä kolme tyttöä häpeämättöminä kuutamossa
tanssimassa — tyttöjä joille minä olin opettanut puhtaita elämäntapoja
ja, siivoa käyttäytymistä. Ja sitten siellä oli kolme tyttöä, jotka
muistaakseni olivat juuri päässeet lähetyskoulusta. Tietysti erotin
Joe Garlandin työstä. Samanlaisen tiesin hänen olleen Hilossakin.
Ihmiset sanoivat minun menneen yli valtuuksieni, kun kehoitin Masonia
ja Fitchiä erottamaan hänet. Mutta lähetyssaarnaajat kehoittivat minua
niin menettelemään. Hänhän oli heidän työlleen pahennukseksi."

"Sen jälkeen kuin hän oli päässyt työhön teidän rautatiellenne, hänet
erotettiin ilman syytä", ilmoitti Kennedy.

"Eipä", oli nopea vastaus. "Kutsuin hänet yksityistoimistooni ja
keskustelin hänen kanssaan puolisen tuntia."

"Te erotitte hänet saamattomuuden perusteella?"

"Siveettömän elämän takia, jos suvaitsette."

Tohtori Kennedy naurahti ilkeästi. "Kuka hitto teille on antanut
luvan esiintyä tuomarina ja lautakuntana? Tilanomistusko teille antoi
oikeuden noitten kuolemattomien sielujen valvontaan? Minä olen ollut
lääkärinänne. Voinko ehkä huomispäivänä odottaa määräystänne, että
minun on luovuttava skottilaisesta whiskystä taikka menetän teidät
hoidokkinani? Joutavia! Ford, te otatte elämän liian vakavasti. Sitä
paitsi, kun Joe joutui kiikkiin salakuljetuksesta (hän ei ollut teidän
työssänne silloin) ja lähetti teille sanan, pyytäen teitä maksamaan
hänen sakkonsa, niin te jätitte hänet kuuden kuukauden raskaaseen
pakkotyöhön rantasärkille. Älkää unohtako, että jätitte Joe Garlandin
silloin pulaan. Te syöksitte hänet tylysti alas. Mutta muistanpa vielä
sen päivän, jolloin tulitte kouluun — me asuimme siellä, mutta te
kävitte vain päiväoppilaana — ja kun teidät otettiin sakkiin. Kolmasti
veden alle uima-altaassa, muistattehan, oli tapa, jolla uusi tulokas
aina vastaanotettiin. Mutta te panitte vastaan. Sanoitte, ettette osaa
uida. Olitte säikähtynyt, hermostunut —"

"Kyllä, kyllä muistan", sanoi Percival Ford hitaasti. "Olin todellakin
säikähtynyt. Ja minä valehtelin, sillä osasin uida... Mutta olin
peloissani."

"Ja muistatteko kuka piti puolianne? Kuka valehteli paremmin kuin te
voitte valehdella ja vannoi tietävänsä, ettette osannut uida? Kuka
hyppäsi altaaseen ja veti teidät ylös ensimmäisen kerran jälkeen ja oli
joutua itse hukuttamisen vaaraan, kun toiset pojat tiesivät, että te
_osasitte_ uida?"

"Tietysti muistan", vastasi toinen kylmästi. "Mutta pojan jalomielinen
teko ei oikeuta elämänikäistä väärää elämää."

"Mutta Joe ei ole koskaan tehnyt vääryyttä teille — mieskohtaista ja
suoranaista tarkoitan."

"Ei", oli Percival Fordin vastaus. "Mutta sepä se juuri tekeekin minun
menettelyni moitteettomaksi. Mieskohtaista vihaa minulla ei olekaan
häntä vastaan. Hän on huono ihminen, siinä kaikki. Hänen elämänsä on
huonoa —"

"Toisin sanoen, hän ei ole teidän kanssanne samaa mieltä, miten elämä
on elettävä", keskeytti tohtori.

"Sanottakoon vaikka niinkin. Se ei muuta asiaa. Hän on laiskuri —"

"Eipä ihme", keskeytti toinen taas, "kun muistamme, kuinka monesta
paikasta olette hänet ajanut pois".

"Hän on siveetön —"

"Oh, olkaa nyt, Ford. Älkää intoilko. Te olette puhdasverinen
uus-englantilainen. Joe Garland taas puoleksi _kanakki_ [valkoihoisten
käyttämä nimitys Hawaii-saarten alkuasukkaista]. Teidän verenne on
heikkoa. Hänen kuohuvaa. Elämä on teille toista, hänelle toista. Hän
nauraa ja laulaa ja tanssii koko ikänsä iloisena, epäitsekkäänä,
kaikkien ystävänä kuin lapsi. Te vaellatte elämänne läpi kuin kiertävä
rukouspyörä, eikä teillä ole muita ystäviä kuin vanhurskaat, ja niitä
ovat mielestänne vain ne, jotka ovat kanssanne yhtä mieltä siitä, mikä
on oikein. Mutta loppujen lopuksi, kuka sen voi sanoa? Te elätte kuin
erakko. Joe Garland elää kuin rehti mies. Kumpi on saanut elämältä
enemmän? Mehän olemme elämän palkoissa, kuten tiedätte. Kun palkka
on liian pieni, heitämme toimemme hiiteen, joka, uskokaa minua, on
jokaisen järkevän itsemurha. Joe Garland nääntyisi nälkään sillä
palkalla, minkä te saatte elämältä. Katsokaa, hän on luotu erilaiseksi.
Te taas nääntyisitte hänen palkallaan, joka on laulua ja rakkautta —"

"Himoa, jos suvaitsette", kuului vastaus.

Tohtori Kennedy hymyili.

"Rakkaus on teille seitsenkirjaiminen sana, jonka merkityksen tunnette
vain sanakirjasta. Mutta todellinen rakkaus, uhrautuva, sykkivä,
hellä, sitä te ette tunne laisinkaan. Jos Jumala loi teidät ja minut,
miehet ja naiset, niin uskokaa minua, hän loi myöskin rakkauden. Mutta
palatkaamme asiaan. On jo aika teidän jättää Joe Garland rauhaan. Se
ei ole arvokasta. Se on raukkamaista. Teidän on ojennettava hänelle
auttava käsi."

"Miksikä minun enemmän kuin teidänkään", tiedusti toinen. "Miksi ette
itse ojenna hänelle kättä?"

"Minä olen ojentanut. Tarjoan hänelle kättä nytkin. Koetanhan saada
teitä luopumaan Edistystoimikunnan hommasta hänen poislähettämisekseen.
Minä olen hommannut hänelle paikan Mason & Fitchillä. Olen hommannut
hänelle viisi-kuusi paikkaa, mutta joka paikasta te olette toimittanut
hänet pois. Mutta älkäähän huoliko. Älkää unohtako yhtä seikkaa —
vähäinen suorasukaisuuteni ei tehne teille pahaa — ei ole kaunista
peliä työntää toisen syntejä Joe Garlandin niskoille. Ja tiedättehän,
te kaikkein vähimmin olette sopiva sitä tekemään. Se todellakaan, mies,
ei osoita hyvää aistia. Tämä on joka tapauksessa sopimatonta."

"Nyt en ymmärrä puhettanne", vastasi Percival Ford. "Te ajatte takaa
joitakin epämääräisiä perinnöllisyys- ja vastuuttomuusteorioja. Mutta
kuinka mikään teoria voi pitää Joe Garlandia syyttömänä hänen vääriin
tekoihinsa ja samalla pitää minua mieskohtaisesti vastuunalaisena
niistä — vastuunalaisempana kuin ketään muuta, itse Joe Garlandkin
mukaan luettuna — sitä en voi käsittää."

"Joko häveliäisyys, luullakseni, estää teitä minua käsittämästä, tai
se on makuasia", kivahti tohtori Kennedy. "Seurapiirin takia voi kyllä
ummistaa silmänsä muutamille seikoille, mutta teidän käytöksenne menee
pitemmälle."

"Missä asiassa, pyytäisin tietää?"

Tohtori Kennedy suuttui. Syvempi puna kuin oikean skottilaisen whiskyn
nostattama leimahti hänen kasvoilleen, kun hän vastasi:

"Teidän isänne poika!"

"Mitä tarkoitatte?"

"Piru vieköön, mies, pitääkö minun puhua teille vieläkin selvempää
kieltä. Mutta jos kerran tahdotte, olkoon menneeksi — Isaac Fordin
poika — Joe Garland — teidän veljenne!"

Percival Ford istui tyynenä, mutta loukkaantunut ja hämmentynyt ilme
kasvoilla. Kennedy katsoi häneen uteliaana, mutta minuuttien hiljaa
vieriessä hänet valtasi ällistys ja säikähdys.

"Hyvä jumala!" hän vihdoin huudahti. "Enhän vain sanonut teille
sellaista, mitä ette vielä tiedäkään."

Vastaukseksi kävivät Percival Fordin posket harmaiksi.

"Tämä on ilkeää pilaa", sanoi hän, "hirveätä leikinlaskua".

Tohtori oli saavuttanut mielenmalttinsa. "Jokainen sen tietää", sanoi
hän. "Luulin siis teidänkin tietävän. Ja jollette ennen sitä ole
tiennyt, niin olipa jo aika teidän saada tietää, ja minä olen iloinen
voidessani sanoa sen teille suoraan. Joe Garland ja te olette veljeksiä
— velipuolia."

"Se on vale!" huusi Ford. "Ette tarkoita täyttä totta. Joe Garlandin
äiti oli Eliza Kunilio." (Kennedy nyökkäsi.) "Muistan hänet hyvin,
hänellähän oli ankkalammikko ja _taro_-tarha. Hänen isänsä oli Joseph
Garland, rantajätkä." (Tohtori Kennedy pudisti päätään.) "Vasta pari
tai kolme vuotta sitten hän kuolikin. Hän oli tavallisesti päissään. Se
on syynä Joe Garlandin irstaisuuteen. Siinä teille perinnöllisyyttä."

"Eikö kukaan ole kertonut sitä teille?" virkkoi Kennedy ihmetellen
hetken kuluttua.

"Tohtori Kennedy, te olette sanonut minulle hirveän asian, enkä minä
voi jättää sitä silleen. Teidän täytyy joko todistaa se taikka...
taikka..."

"Todistakaa se itse. Kääntykää ympäri ja katsokaa häntä. Näette hänen
profiilinsa. Katsokaa hänen nenäänsä. Sehän on Isaac Fordin nenä.
Teidän nenänne on vain ohut jäljennös siitä. Tuo on alkuperäinen.
Katsokaa. Piirteet ovat täysinäisemmät, mutta ne ovat kaikki siinä."

Percival Ford katsoi tuota kanakkia, puolirotuista, joka soitti –
_hau_-puun alla, ja hänen kasvojensa ilme oli sellainen, kuin hän
olisi tuijottanut omaa haamuaan. Jokainen kasvojenpiirre ilmaisi
hänelle epäilemätöntä yhdennäköisyyttä. Taikka oikeastaan, hänhän se
oli tuon toisen, täysilihaksisen ja vankkatekoisen miehen haamu. Ja
hänen sekä tuon toisen kasvojenpiirteet muistuttivat täydelleen Isaac
Fordin piirteitä. Eikä kukaan? ollut sanonut sitä hänelle. Joka ainoan
piirteen Isaac Fordin kasvoissa hän tunsi. Isänsä pienoiskuvia, muoto-
ja valokuvia, kulki hänen sielunsa silmien editse, ja yhä hän löysi
niistä sekä noista hänen edessään olevista kasvoista yhdennäköisyyksiä
ja toisiaan muistuttavia piirteitä. Oli kuin paholaisen taika olisi
jäljentänyt Isaac Fordin ankarat piirteet noihin aistillisiin ja
irstaisiin kasvoihin, jotka olivat hänen edessään. Mies sattui
kääntämään kasvonsa, ja väläykseltä oli Percival Ford näkevinään
isävainajansa tuijottavan vastaansa Joe Garlandin kasvoista.

"Mutta eihän se mitään merkitse", kuuli hän heikosti tohtori Kennedyn
sanovan. "Sekaisia olivat suhteet entispäivinä. Tiedättehän sen.
Olettehan sellaista nähnyt koko elämänne ajan. Merimiehet naivat
kuningattaria ja siittivät prinsessoja ja niin edelleen. Se oli
tavallista näillä saarilla."

"Mutta ei minun isäni ollut sellaisissa mukana", keskeytti Ford.

"Siinä sitä ollaan." Kennedy kohautti olkapäitään. "Maailman mahla ja
elämän savu. Vanha Isaac Ford oli kylliksi ankara ynnä muuta, eikä
näitä asioita voi selittää, ei edes itselleen. Hän ei ymmärtänyt sitä
enempää kuin tekään. Elämän savua, siinä kaikki. Älkääkä unohtako yhtä
seikkaa, Ford. Isaac Fordin veressä oli hieman hillittömyyttäkin, ja
Joe Garland peri sen — kaiken sen maailman mahlan ja elämän savun; te
taas peritte kaiken Isaac Fordin askeettisen veren. Ja se seikka, että
teidän verenne on kylmää, säädyllistä ja kurinalaista, ei oikeuta teitä
rypistämään kulmianne Joe Garlandille. Kun Joe Garland repii mitä te
rakennatte, niin muistakaa, että siinä on vain vanhan Isaac Fordin
molemmat puolet; hän repii toisella kädellään alas, minkä hän toisella
rakentaa. Te olette Isaac Fordin oikea käsi, sanokaamme, Joe Garland
taas hänen vasen kätensä."

Percival Ford ei vastannut, ja äänettömyyden vallitessa Kennedy
tyhjensi unohtuneen whiskysoodansa. Taempaa kuului automobiilin käskevä
törähdys.

"Siellä tulee kone", sanoi tohtori Kennedy nousten. "Minun on
jouduttava. Ikävä kyllä, että olen järkyttänyt teidän rauhaanne,
mutta samalla olen iloinen. Ja tietäkää yksi asia. Isaac Fordin veren
hillitsemätön osa oli tavattoman vähäinen, mutta Joe Garland peri sen
kaiken. Ja toinen asia. Jos isänne vasen käsi loukkaa teitä, älkää
hakatko sitä poikki. Sitä paitsi ei Joessa ole mitään vikaa. Suoraan
sanoen, jos saisin valita, kummanko teistä ottaisin autiolle saarelle
kanssani asumaan, niin valitsisin Joen."

Pieniä, paljasjalkaisia lapsia juoksi hänen ohitseen ruohikossa
leikkien, mutta Percival Ford ei nähnyt heitä. Hän tuijotti vain
herkeämättä _hau_-puun alla laulavaan mieheen. Muuttipa hän välillä
paikkaansakin lähemmäksi. Meripaviljongin konttoristi meni ohitse,
ontuen vanhuuttaan ja vastahakoisia jalkojaan laahaten. Hän oli ollut
neljäkymmentä vuotta saarilla. Percival Ford viittasi hänet luokseen,
ja toinen totteli kunnioittavasti, ihmetellen, että Percival Ford hänet
huomasi.

"John", sanoi Ford, "minä haluan teiltä muutamia tietoja. Ettekö
istuisi?"

Konttoristi istuutui kömpelösti, odottamattomasta kunniasta
huumaantuneena. Hän räpytteli silmiään ja supatti: "Kyllä, sir, kiitän
nöyrimmästi."

"John, kuka on Joe Garland?"

Konttoristi tuijotti häneen, räpytti silmiään, kakisteli kurkkuaan eikä
vastannut mitään.

"Antaa tulla vaan", kehoitti Percival Ford. "Kuka hän on?"

"Te pilkkaatte minua, sir", sai toinen änkytetyksi.

"Minä puhun teille vakavasti."

Konttoristi ponnahti taapäin.

"Ettehän tarkoittane sanoa, ettette tiedä sitä?" kysyi hän, joten hänen
kysymyksensä sisälsi samalla vastauksenkin.

"Minä tahdon tietää."

"Niin, tuota, hän on —" John jätti lauseensa kesken ja katsoi toiseen
avuttomasti. "Eikö hra Ford kysyisi joltakin toiselta? Kaikki luulevat
teidän tietävän. Me luulimme aina..."

"Hyvä on, jatkakaa."

"Me luulimme aina, että... että... se oli syynä, miksi te häntä
vainositte."

Isaac Fordin pienois- ja valokuvat kiitivät hänen poikansa aivojen
läpi, ja Isaac Fordin haamu näkyi hänelle ilmassa. "Toivotan teille
hyvää yötä, sir", kuuli hän konttoristin sanovan ja näki hänen alkavan
ontua pois.

"John!" huusi hän äkkiä.

John tuli takaisin ja seisahtui hänen lähelleen, vilkuttaen silmiään ja
hermostuneesti huuliaan liikutellen.

"Ettehän ole vielä sanonut minulle mitä tiedätte."

"Oh, Joe Garlandistako?"

"Niin, Joe Garlandista. Kuka hän on?"

"Hän on teidän veljenne, sir, jos sanon mitä ei pitäisi."

"Kiitoksia, John. Hyvää yötä."

"Ettekö tiennyt sitä?" uteli vanha mies halukkaana jäämään seuraan nyt,
kun vaikea paikka oli mennyt ohitse.

"Kiitoksia, John. Hyvää yötä", kuului toistamiseen.

"Niin, sir. Kiitoksia, hra Ford. Taitaapa tulla sade. Hyvää yötä, sir."

Kirkkaalta taivaalta, tähtien ja kuutamon täyttämältä, vihmoi sade
niin hienona ja ohuena kuin höyryn vihma. Kukaan ei välittänyt siitä;
lapset leikkivät edelleen, juoksivat paljain jaloin ruohikossa ja
hyppäsivät hiekkaan, ja muutamassa minuutissa sade lakkasi. Kaakossa
kuvastui Timanttivuoren huippu mustana varjona kraaterimuodostumineen
terävästi tähtitaivasta vasten. Uneliaan tovin takaa syöksähti
mainingin kuohu vaahtoisana hiekan yli ruohikkoon, ja kaukana ulompana
voi erottaa muutamia uimareita mustina pilkkuina kuutamossa. Valssia
laulavain äänet häipyivät, ja hiljaisuuden keskeytti jostakin puitten
alta kajahtava naisen nauru, joka samalla helkkyi rakkautta. Se pani
Percival Fordin sävähtämään ja muistutti hänelle tohtori Kennedyn
sanoja. Alhaalta rannan hiekalle vedettyjen kanoottien luona hän näki
kanakki-miehiä ja -naisia raukeina nojailevan kuin lootuksen-syöjät,
naisilla yllään valkea _holokus_; ja yhtä "holokusta" vasten hän näki
kanootin perämiehen tumman pään nojaavan naisen olkapäähän. Kauempana
alhaalla, missä hiekkasärkät levisivät laguunin aukon vierellä, hän
näki miehen ja naisen kävelevän käsikkäin. Kun he ehtivät _lanain_
valojen luo, hän huomasi naisen käden siirtyvän vyötäisille ja
päästävän irti sille kierretyn käsivarren.

Ja kun he menivät hänen ohitseen, Percival Ford tunsi heidät ja
nyökkäsi kapteenille ja majurin tyttärelle. Elämän savua, mietti hän
itsekseen. Ja jälleen kaikui pimeästä _algaroba_-puun alta rakkautta
helkkyvä naisen nauru, ja hänen tuolinsa taitse vei japanilainen
lapsentyttö makuulle muuatta paljasjalkaista poikaa. Laulajain äänet
sulivat hiljaa ja pehmeästi hawaiilaiseen rakkauslauluun, ja upseerit
naisineen, käsivarret toistensa ympäri kiedottuina, liukuivat ja
pyörivät _lanaissa_; ja taas nauroi nainen _algaroba_-puitten alla.

Mutta Percival Ford tunsi vain inhoa tuota kaikkea kohtaan. Häntä
kiusasi naisen rakkausnauru, perämiehen nojaava pää valkeata
_holokusta_ vasten, rannalla kävelevä pari, tanssivat upseerit
naisineen, rakkauslauluja laulavain äänet ja hänen veljensä, joka
lauloi toisten mukana _hau_-puun alla. Varsinkin tuo naisen nauru
erityisesti kiusasi häntä. Outo ajatussarja heräsi hänen mielessään.
Hän oli Isaac Fordin poika, ja mitä kerran oli Isaac Fordille sattunut,
voisi sattua hänellekin. Tämä ajatus sai heikon sydämen syöksemään
hänen poskilleen häpeän punan. Hän pelkäsi sitä, mitä saattoi piillä
hänen veressään. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi saanut äkkiä
tietää, että hänen isänsä oli ollut pitaalinen ja hänen oma verensä
sisälsi tuon hirveän taudin ituja. Isaac Ford, ankara Herran sotilas —
ulkokullattu mies! Mitä eroa olikaan hänen ja minkä rannan maleksijan
välillä tahansa? Suvun kunnia, se kunnian talo, jota Percival Ford oli
rakentanut, tuntui jo luhistuvan raunioksi.

Tunnit kuluivat, armeijalaiset nauroivat ja tanssivat,
alkuasukas-orkesteri soitteli, ja Percival Ford yhä ponnisteli etsien
ratkaisua äkilliseen ja masentavaan ongelmaan, joka oli vyörynyt hänen
päälleen. Hän rukoili hiljaa, kyynärpää pöydällä, pää käden varassa,
väsyneen katselijan näköisenä. Tanssien välillä armeijalaiset ja
siviilimiehet naisineen pyrähtivät hänen luokseen ja lörpöttelivät
tavanmukaisia lörpötyksiään, ja heidän palattuaan _lanaihin_ hän jatkoi
kesken jäänyttä ponnisteluaan siitä, mihin se oli katkennut.

Hän alkoi sovitella yhteen Isaac Fordin särkynyttä ihannekuvaa, ja
liiteaineena hän käytti taitavaa ja ovelaa logiikkaa. Ja se oli sitä
lajia, joka on valmistettu itsekkäitten ihmisten aivo-laboratorioissa,
ja se tepsi. Kieltämättä hänen isänsä oli ollut hienompaa savea kuin
nuo ihmiset hänen ympärillään; mutta kuitenkin oli vanha Isaac ollut
vasta muodostusasteellaan, jotavastoin hän, Percival Ford, oli jo
valmis tuote. Se todistelu asetti isän jälleen arvoonsa ja samalla
nosti hänen omaa arvoansa ylemmä. Hänen vähäpätöinen minänsä kasvoi
jättiläissuureksi. Hän oli kyllin suuri antamaan anteeksi. Se ajatus
ihan hehkui hänessä. Isaac Ford oli ollut suuri, mutta hän oli
suurempi, sillä hän voi antaa Isaac Fordille anteeksi, vieläpä asettaa
hänet uudelleen pyhälle paikalleen muistissaan, vaikkapa se paikka ei
ollutkaan enää aivan niin puhdas kuin ennen. Hän hyväksyi senkin, ettei
Isaac Ford ollut välittänyt ainoasta harha-askeleensa hedelmästä. Hyvä,
hän ei myöskään välitä siitä.

Tanssiaiset taukosivat vihdoin. Orkesteri soitti lopuksi "Aloha Oen" ja
valmistui lähtemään kotia. Percival Ford kutsui käsiään yhteen lyömällä
japanilaisen palvelijan.

"Sano tuolle miehelle, että minä tahdon tavata häntä", sanoi hän Joe
Garlandia osoittaen. "Käske hänen tulla tänne heti."

Joe Garland lähestyi pysähtyen kunnioittavasti muutaman askeleen päähän
hänestä, hermostuneesti hypistellen kitaraa, joka yhä riippui hihnasta
hänen olkapäällään. Toinen ei pyytänyt häntä istumaan.

"Te olette minun veljeni", sanoi Percival Ford.

"Niin, senhän tietää jokainen", oli vastaus, kummastuneella
äänensävyllä lausuttu.

"Niinpä luulen, tietää niinkin", virkkoi Percival Ford kuivasti. "Mutta
minä en ole tiennyt sitä ennen kuin tänä iltana."

Velipuoli odotti, ja häntä vaivasi äänettömyys, joka syntyi Percival
Fordin miettiessä puheen jatkoa.

"Muistatteko ensimmäisen päivän kouluun tultuani, kun pojat
sukelluttivat minua?" kysyi hän. "Miksi te piditte minun puoltani?"
Velipuoli hymyili ujosti. "Senkö takia, että tiesitte?"

"Niin, sen takia."

"Mutta minä en tiennyt silloin", sanoi Percival Ford kuivakiskoisesti.

"Niinkö", vastasi toinen. Taas tuli äänettömyys.

Palvelijat alkoivat sammutella valoja _lanaissa_.

"Te tiedätte... nyt", virkkoi velipuoli yksinkertaisesti.

Percival Ford rypisti kulmiaan. Sitten hän katsoi toiseen tutkivin
silmin.

"Paljonko vaaditte, jos lähdette saarilta ettekä palaa koskaan
takaisin?" tiedusti hän.

"Eikö koskaan palata?" änkytti Joe Garland. "Saaret ovat ainoa maa,
minkä tunnen. Toiset maat ovat kylmiä. En tunne muita maita. Minulla
on paljon tuttavia täällä. Muissa maissa en kuulisi yhdenkään äänen
lausuvan: '_Aloha_, Joe-poikani!'"

"Minä sanoin: ei koskaan palata", kertasi Percival Ford. "'Alameda'
lähtee huomenna San Fransiskoon."

Joe Garland oli hämmentynyt. "Mutta miksikä?" kysyi hän. "Te tiedätte
nyt, että me olemme veljeksiä."

"Juuri sen takia", oli vastaus. "Kuten itse äsken sanoitte, tietävät
sen kaikki. Minä maksan runsaasti."

Kaikki epäröinti ja hämminki katosi Joe Garlandista.

Muodostumaisillaan ollut silta heidän välillään katkesi.

"Te siis tahdotte, että lähden", kysyi hän.

"Tahdon, että lähdette ettekä koskaan palaa", vastasi Percival Ford.

Ja sinä silmänräpäyksenä, ohikiitävässä leimauksessa hän näki veljensä
kohoavan yläpuolelleen kuin vuoren ja tunsi itse kutistuvansa ja
painuvansa mikroskoopilliseen mitättömyyteen. Mutta ei ole hyvä
kenenkään nähdä itseänsä todellisena, eikä kukaan voi katsella minäänsä
oikeassa valossa kauan ja jäädä elämään; ja vain tuokion välähdyksessä
Percival Ford näki itsensä ja veljensä oikealta näkökulmalta.
Seuraavassa tuokiossa häntä hallitsi taas mitätön ja vaativa itsekkyys..

"Kuten sanoin, minä maksan runsaasti. Teidän ei tarvitse kärsiä
puutetta. Minä maksan hyvin."

"Olkoon menneeksi", sanoi Joe Garland. "Lähden."

Hän yritti poistua.

"Joe", kutsui toinen. "Tapaatte lakimieheni huomisaamuna. Viisisataa
heti ja kaksisataa kuukaudessa niin kauan kuin pysytte poissa."

"Te olette hyvin ystävällinen", vastasi Joe Garland hiljaa. "Olette
liian ystävällinen. Mutta olipa miten tahansa, luulen, etten tahdo
teidän rahojanne. Lähden huomenna 'Alamedassa'."

Hän poistui, mutta ei sanonut hyvästiä.

Percival Ford löi käsiään yhteen.

"Poika", sanoi hän japanilaiselle, "sitruunavettä".

Ja lasinsa yli kumartuneena hän hymyili kauan ja itseensä tyytyväisenä.




Koonan sheriffi.


"Te ette voi olla mieltymättä saaren ilmastoon", sanoi Cudworth minun
ylisteltyäni Koonan rannikon ihanuuksia. "Olin nuori mies, vasta
opistosta päässyt, kun kahdeksantoista vuotta sitten tulin tänne.
Enkä lähde täältä milloinkaan pois, paitsi tietysti käymäsiltään. Ja
varoitanpa teitä, jos teillä on maan päällä joku rakas paikka, ettette
viipyisi täällä liian kauan, muuten tulee tämä paikka rakkaammaksi."

Olimme juuri lopettaneet päivällisen, jota tarjottiin pohjoiseen
päin viettävässä _lanaissa_, vaikka mitäpä merkitystä pohjoisella
on niin miellyttävässä ilmastossa. Kynttilät oli sammutettu, ja
hintelä, valkopukuinen japanilainen palvelija hiipi kuin kummitus
hopeaisen kuutamon poikki, tarjottuaan meille sikareja, ja häipyi
huvilan pimentoon. Katselin banaanipuiden ja guava-pensaiden lomitse
peilityynelle merelle, joka oli tuhannen jalkaa alempana. Siitä asti
kuin viikko sitten olin pienellä rannikkohöyrylaivalla tullut maihin
ja oleskellut Cudworthin luona, ei tuuli ollut kertaakaan myllertänyt
tämän rauhaisan meren pintaa. Tosin siellä kävi tuulen henkäyksiä,
mutta ne olivat vienoimpia länsituulen viriä, mitä milloinkaan
puhalteli suvisilla saarilla. Ne eivät olleet tuulia, vain henkäilyjä —
pitkiä, kukkastuoksuisia henkäilyjä tässä rauhan sopukassa.

"Mikä onnen maa!" huudahdin minä.

"Missä jokainen päivä on toisensa kaltainen ja kaikki päivät ovat
paratiisin päiviä", lisäsi Cudworth. "Ei mitään yllätyksiä satu
koskaan. Ei ole liian kuuma eikä liian kylmä, vaan aina paras ilma.
Oletteko huomannut, kuinka maa ja meri henkivät vuoroon tervehdyksiä
toisilleen?"

Tosiaankin olin huomannut tuon miellyttävän, tahdikkaan henkäilyn.
Joka aamu olin seurannut meren huountaa sen alkaessa hitaasti levitä,
samalla leyhytellen maalle mitä lempeintä, pehmeintä otsonia. Se
saattoi meren pinnan väreilemään, vain hiukan tummentaen sitä, ja jätti
sinne tänne tyyniä täpliä, jotka väreillen ja päilyen vaihtelivat ollen
alttiina tuulenhengen oikullisille hyväilyille. Ja joka ilta olin
seurannut meren henkäysten haihtumista taivaalliseen lepoon ja kuullut
maan huokausten vienosti humisevan kahvipensaissa ja apinanleipäpuissa.

"Tämähän on ikuisen tyvenen maa", sanoin. "Tuuleeko täällä milloinkaan
— puhaltaako koskaan oikea tuuli? Ymmärrättehän mitä tarkoitan?"

Cudworth pudisti päätään ja viittasi itään päin.

"Kuinkapa se voi puhaltaa tuon sulun takaa, joka seisauttaa sen?"

Kaukana ylhäällä kohosivat Mauna Loan ja Mauna Kean valtavat huiput,
jotka näyttivät tavoittelevan tähtirikasta taivasta. Kaksi ja puoli
mailia meidän päittemme yläpuolelle ne kohottivat päänsä, valkeina
lumesta, jota tropiikin aurinko ei voinut sulattaa.

"Kolmenkymmenen mailin päässä, voisin siitä lyödä vetoa, tulee
neljänkymmenen mailin nopeudella tunnissa."

Minä hymyilin epäilevästi.

Cudworth astui _lanain_ puhelimeen. Hän puhui peräkkäin Waimeaan,
Kohalaan ja Hamakuaan. Puhelun huudahdukset kertoivat minulle tuulen
puhaltavan: "Vai tuulee siellä kovasti, häh?... Kuinka kauan?...
Vain viikonko?... Haloo, Abeko siellä?... Jaha, jaha... Vai yritätte
istuttaa kahvipensaita Hamakuan rannikolle... Hiiteen teidän
tuulenhalkaisijanne! Näkisittepä minun puitani."

"Myrsky raivoaa", sanoi hän minulle pantuaan paikoilleen puhelintorven.
"Minä teen aina pilaa Aben kahvista. Hänellä on viisisataa acrea,
ja hän on tehnyt ihmeitä tuulenmurtajalla, mutta kuinka hän saa ne
juurtumaan, on minusta käsittämätöntä. Tuuleeko? Ainahan se puhaltaa
Hamakuan puolella. Kohala ilmoittaa kuunarin purjehtivan purjeet
toisessa reivissä Hawaiin ja Mauin välisessä salmessa ja sittenkin
olevan aika tiukalla."

"Vaikeata uskoa", vastasin epävarmana. "Eikö pienintäkään vihuria
milloinkaan pääse tuolta ympäri tänne puhaltamaan?"

"Ei ainoatakaan. Meidän puolen maahenkäys on aivan erillään siitä ja
alkaa Mauna Kean ja Mauna Loan tältä sivulta. Maa näet henkii lämpöä
nopeammin kuin meri ja puhaltaa siten yöllä merellepäin. Päivällä
maa lämpenee nopeammin kuin meri, ja meri henkäilee vuorostaan
maallepäin... Kuunnelkaahan! Tuossapa tuleekin maahenkäys juuri,
vuorituuli."

Kuulin sen todellakin tulevan hiljaa kahisten kahvi-, pensaissa,
häilyttäen apinapalkoja ja humisten sokeriruovostossa. _Lanaissa_ oli
kuitenkin vielä hiljaista. Sitten saapui ensimmäinen vuoristotuulen
tuntu, suloisena, vienotuoksuisena, silkinpehmoisena, viininvilpoisena
— kuten vain Koonan vuoristotuuli voi olla.

"Ihmettelettekö, että Koona vei sydämeni kahdeksantoista vuotta
sitten?" kysyi Cudworth. "En milloinkaan voi sitä enää jättää. Se olisi
kuolemani. Kauheata. Täällä oli toinenkin mies, joka rakasti Koonaa
niin hartaasti kuin minäkin. Luulenpa hänen rakastaneen enemmänkin,
sillä hän oli syntynyt täällä Koonan rannikolla. Hän oli suuri mies,
paras ystäväni, joka oli minulle enemmän kuin veli. Mutta hän jätti sen
kuitenkin eikä kuollut."

"Rakkausko syynä?" arvailin. "Nainenko?"

Cudworth pudisti päätään.

"Eikä milloinkaan palannut takaisin, vaikka hänen sydämensä aina ikävöi
tänne kuolemaansa asti."

Hän pysähtyi ja katseli alas Kailuan rantatuliin. Minä tupakoin ääneti
ja odotin.

"Hän oli jo rakastunut... vaimoonsa. Sen lisäksi oli hänellä kolme
lasta, joita hän rakasti. He ovat Honolulussa nykyjään. Poika on
opistossa."

"Jostakin pahanteostako?" kysäisin vähän ajan kuluttua uteliaana.

Hän pudisti päätään.

"Hän ei ollut syyllinen mihinkään rikokseen eikä syytettynä mistään
muustakaan. Hän oli Koonan sheriffi."

"Te puhutte arvoituksia", sanoin.

"Siltä kai kuulostaa", myönsi hän, "ja helvetillinen se tarina onkin".

Cudworth katsoi minuun tutkivasti hetkisen ja palasi sitten äkkiä
kertomukseensa.

"Hän oli pitaalinen. Ei syntymästään; kukaan ei ole sellainen
syntymästään. Hän sairastui siihen. Tämä mies — mutta mitäpä se
merkitsee! Lyte Gregory oli hänen nimensä. Kaikki _kamainat_ tuntevat
jutun. Hän oli puhdasverinen amerikkalainen, mutta samaa voimakasta
rakennetta kuin vanhat Hawaiin päälliköt. Mitalleen kuusi jalkaa ja
kolme tuumaa. Hän painoi alastomana kaksisataakaksikymmentä naulaa,
eikä hänessä ollut luotiakaan, joka ei olisi ollut puhdasta lihaa
tai luuta. Hän oli voimakkain mies, mitä olen nähnyt. Voimailija ja
jättiläinen. Hän oli ystäväni. Mies kuin jumala. Ja hänen sydämensä ja
henkensä oli yhtä kaunis kuin hänen ruumiinsakin.

"Olisipa hauska tietää, mitä te tekisitte, jos näkisitte ystävänne,
veljenne riippumassa jyrkänteen reunalla, putoamaisillaan,
syöksymäisillään syvyyteen, ettekä kykenisi mitään tekemään. Tuo oli
juuri samanlaista. Minä en voinut tehdä mitään. Näin onnettomuuden
tulevan enkä voinut tehdä mitään. Jumal'auta, mies! Mitä minä voin
tehdä? Onnettomuuden merkit olivat pahaenteisinä ja selvinä hänen
kulmillaan. Ei kukaan muu sitä huomannut. Sen takia että hänestä pidin
niin paljon, olin siinä uskossa, etteivät muut sitä huomanneet. En
voinut luottaa järkeni todistukseen. Niin mahdotonta se oli kaikessa
kauheudessaan. Kuitenkin turmion merkit olivat hänen kulmillaan ja
korvissaan. Olinhan nähnyt ne — ohutta pöhöttymää korvalehdillä —
oh, niin vienoa kuin mitä lievintä päivetyksen punerrusta. Pidin
sitä silmällä kuukausia. Sitten vastoin toivoani tuo vieno tummennus
levisi molempien silmäkulmien yläpuolelle ohuena punerruksena. Olisin
voinut luulla sitä auringonpolttamaksi, mutta siinä oli kiilto
niin näkymätön, kiilto kuin pieni kipuna, mikä näyttäytyy hetkisen
ja sitten katoaa. Koetin luulla sitä auringon polttamaksi, mutta
enhän voinut. Tiesin toisin. Ei kukaan huomannut sitä niin selvästi
kuin minä, Stephen Kalunaa lukuunottamatta, enkä saanut sitäkään
tietää ennen kuin perästäpäin. Minä näin turmion tulevan kaikessa
kauheudessaan, mutta kieltäydyin ajattelemasta tulevaisuutta.
Pelkäsin. En voinut muuta. Ja yöt itkin. Hän oli ystäväni. Me
kalastelimme Niihaussa. Ajoimme villiä karjaa Mauna Kealla ja Mauna
Loalla. Kesytimme hevosia ja merkitsimme polttimella härkiä Carte
Ranchilla. Metsästimme vuohia pitkin Halaekalaa. Hän opetti minulle
sukellustaitoa ja rannikkouintia, kunnes olin melkein yhtä taitava
kuin hänkin, — hän oli taitavampi kuin tavallinen kanakki. Näin hänen
sukeltavan viidentoista sylen syvyyteen ja voivan viipyä veden alla
kaksi minuuttia. Hän oli merielävä ja vuoristolainen. Hän voi kavuta
mihin hyvänsä vuohetkin uskalsivat kapuilla. Eikä pelännyt mitään.
Kerran hän joutui haaksirikkoon 'Luga laivalla ja ui aallokossa
kolmekymmentä mailia kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa. Hänellä
oli voimia taistella ärjyviä hyökyjä vastaan, jotka teitä ja minua
veisivät kuin hyytelöä mukanaan. Hän oli suuri, mainio mies. Me
otimme yhdessä osaa vallankumoukseen. Olimme molemmat romanttisesti
uskollisia kuningasmielisiä. Häntä ammuttiin kahdesti ja hänet
tuomittiin kuolemaan. Mutta hän oli liian suuri mies tasavaltalaisten
tapettavaksi. Hän nauroi heille. Myöhemmin he osoittivat hänelle
kunniaa ja nimittivät hänet Koonan sheriffiksi. Hän oli yksinkertainen
mies, poika, joka ei koskaan vanhentunut. Eikä hänellä ollut
monimutkaista aivostoa. Hänen henkensä ilmauksissa ei ollut kieroutta
eikä viisastelua. Hän kävi suoraan asiaan, ja hänen esiintymisensä oli
aina yksinkertaista.

"Ja hän oli vilkas ja iloinen. En ole koskaan tuntenut niin luottavaa
miestä, enkä miestä niin tyytyväistä ja onnellista. Hän ei vaatinut
elämältä kaikkea mahdollista, eikä hänen elämässään ollut pettymyksiä.
Hän oli saanut täyden maksun, kuitannut laskun jo edeltäkäsin. Mitä
muuta hän olisi voinut kaivata, kun oli saanut tuon komean ruumiin
ja rautaisen rakenteen, tuon vastustuskyvyn, joka torjui tavalliset
taudit, ja tuon sielun terveyden? Ruumiillisesti hän oli täydellinen.
Ei koskaan elämässään hän ollut sairastanut. Hän ei tiennyt mitä
tavallinen päänsärkykään oli. Kun minä joskus tuskailin, katsoi hän
minuun ihmeissään ja sai minut nauramaan kömpelöillä myötätunnon
ilmauksillaan. Hän ei voinut ymmärtää sellaista asiaa kuin päänsärky.
Sangviinikkoko? Eipä ihme. Kuinka hän olisi voinutkaan olla
toisenlainen, kun hänellä oli niin hirveä elinvoima ja mahdottoman hyvä
terveys!

"Näyttääkseni teille, mikä usko hänellä oli onnensa tähteen ja miksi
hänellä oli tuo usko, kerron seuraavan jutun. Hän oli vielä nuorukainen
— olin juuri tutustunut häneen — kun hän joutui kerran pokerinpelaajani
sakkiin Wailukussa. Mukana oli eräs iso saksalainen, Schultz nimeltään,
joka pelasi raa'asti ja omavaltaisesti. Miestä oli onnistanut hyvin ja
hän oli aivan voittamaton, kun Lyte Gregory yhtyi peliin. Lyte lähti
peliin, kuten toisetkin, mutta Schultz pelasi kaikki ulos pelistä —
kaikki paitsi Lyten. Hän ei pitänyt saksalaisen pelitavasta ja haastoi
tämän uudelleen mukaan. Schultz kohotti vuorostaan ja Lyte vuorostaan.
Sillä tavoin peli sujui vuoroittaisin kohotuksin. Panokset olivat
isoja. Ja tiedättekö mitä Lytellä oli kädessään? Kuningaspari ja kolme
pikku ristiä. Se ei ole pokeria. Lyte ei pelannutkaan enää pokeria.
Hän urheili. Hän ei tiennyt mitä Schultzilla oli, mutta hän kohotti ja
kohotti, kunnes sai Schultzin kiljumaan, ja Schultzilla oli kolme ässää
koko ajan. Ajatelkaa sitä! Mies kuningasparilla pakottaa ässä-kolmikon
miehen varomaan!

"Well, Schultz osti kaksi korttia. Toinen saksalainen, Schultzin ystävä,
jakoi. Lyte tiesi silloin olevansa kolmea vastassa. Mitä hän teki nyt?
Mitä te olisitte tehnyt? Ostanut kolme korttia ja pitänyt kuninkaat
tietysti. Niin ei tehnyt Lyte. Hän pelasi uhallaan. Hän heitti
kuninkaat pois ja piti kolme pikku ristiä ja osti kaksi korttia. Hän
ei kertaakaan katsonut niihin. Mutta hän katsoi Schultziin, ja Schultz
kohotti — roimasti. Kun hänellä oli kolme ässää, niin hän tiesi Lyten
olevan kynsissään, koska hänellä oli kolme varmaa korttia Lyten lehtiä
vastaan ja tällä täytyi varmasti olla kolmea pienemmät. Schultz parka!
Hän oli aivan oikeassa otaksumisineen. Hän erehtyi siinä, kun luuli
Lyten pelaavan pokeria. He jatkoivat vuoroittaisia kohottamisiaan,
kunnes Schultzin varmuus alkoi hävitä. Ja koko aikana ei Lyte katsonut
kahta korttiaan, ja Schultz tiesi sen. Näin Schultzin ajattelevan,
vilkastuvan ja taas kohottavan. Mutta jännitys oli liian suuri hänelle.

"'Hellittäkää jo, Gregory', sanoi hän vihdoin. 'Olen jo höyhentänyt
teitä tarpeekseni. En halua enempää hävittää rahojanne. Olen saanut —'

"'Välipä sillä mitä olette saanut', keskeytti Lyte. 'Ettehän tiedä mitä
minulla on. Mitähän jos katsoisin.'

"Hän katsoi ja kohotti sata dollaria. Sitten he alkoivat taas ja
kohottivat vuoroin, kunnes Schultz helpotti ja laski taas kolme ässää
pöytään. Lyte laski myös viisi korttiaan. Ne olivat kaikki mustia.
Hän oli vetänyt kaksi ristiä lisää. Tiedättekö, sillä lailla hän
mursi Schultzin sisun pokerinpelaajana. Tämä ei pelannut enää samalla
rohkeudella. Hän menetti rohkeutensa ja hänen varmuutensa horjui.

"'Mutta kuinka voit niin tehdä?' kysyin Lyteltä perästäpäin. 'Tiesithän
hänen olevan voitolla, kun hän veti kaksi korttia. Sitä paitsi et
kertaakaan katsonut omia korttejasi.'

"'En tullut katsoneeksi', oli Lyten vastaus. 'Sillä tiesin niiden olevan
kaksi ristiä. Ja niiden täytyi olla kaksi ristiä. Luulitko minun
menneen peliin sitä varten, että se iso saksalainen löisi minut? Se oli
mahdotonta. Ei minua niin vain voiteta. Minun täytyi voittaa. Olisinpa
ollut maailman hämmästynein mies, elleivät ne kaikki olisi olleet
ristejä.'

"Tuo oli Lyten tapaista, ja juttu auttanee teitä paremmin arvostamaan
hänen suurenmoista rohkeuttaan. Kuten hän sanoi, hänen täytyi voittaa,
onnistua ja menestyä. Ja tässä kuten kymmenessätuhannessa muussakin
tapauksessa hän sen todisti. Ja todellakin häntä onnisti aina. Se
selitti hänen pelottomuutensa. Ei mitään voinut sattua hänelle. Hän
oli siitä vakuutettu, koska hänelle ei koskaan ollut mitään sattunut.
Silloin kun 'Luga' hukkui ja hän sai uida kolmekymmentä mailia, joutui
hän olemaan vedessä kaksi kokonaista yötä ja yhden päivän. Ja koko sinä
kauheana aikana hän ei kadottanut toivoaan, ei kertaakaan epäröinyt
pelastumistaan. Hän oli varma maihinpääsystään. Hän kertoi sen minulle
itse, ja minä uskon sen olleen totta.

"Well, tuollainen mies ystäväni Lyte Gregory oli. Hän oli erilaista
rotua kuin tavalliset kuolevaiset. Hän oli jumalaista alkuperää,
tavallisten tautien ja onnettomuuksien tapaamaton. Mitä tahansa hän
halusi, sen hän sai. Hän voitti vaimonsa, erään pienen kaunottaren,
Caruther-sukua, kymmenkunnalta kilpailijalta. Ja tyttö suostui häneen,
ja niin hän sai parhaan vaimon maailmassa. Hän tahtoi pojan. Hän sai.
Sitten hän tahtoi tytön ja toisen pojan. Hän sai ne. Ja ne olivat
oikeata laatua, puhtaita ja virheettömiä kaikin puolin, vankkarintaisia
ja saivat periä hänen terveytensä ja voimansa.

"Ja sitten tuli turmio. Kauheat merkit ilmaantuivat häneen. Seurasin
niitä vuoden. Se mursi minut. Mutta hän ei tiennyt siitä eikä kukaan
toinenkaan ihminen osannut sellaista aavistaa, lukuunottamatta
kirottua _hapa-haolea_, Stephen Kalunaa. Hän tiesi sen, mutta sitä en
minä taas tiennyt. Ja — niin tohtori Strowbridge tiesi sen myös. Hän
oli Yhdysvaltain lääkäreitä, ja hän tunsi pitaalin oireet. Nähkääs,
hänen toimenaan oli epäiltyjen tutkiminen ja niiden määrääminen
lähetettäväksi Honolulun tarkastusasemalle. Ja Stephen Kaluna oli myös
tarkka tuntemaan pitaalin oireita. Tauti raivosi hänen suvussaan, ja
neljä tai viisi hänen sukulaistaan oli jo lähetetty Molokaille.

"Turmion ilmitulo aiheutui Stephen Kalunan sisaren kautta. Kun tyttö
joutui epäilyksenalaiseksi, ja ennenkuin tohtori Strowbridge ehti saada
häntä käsiinsä, vei veli hänet piilopaikkaan. Lyte oli Koonan sheriffi,
ja hänen oli haettava tyttö esille.

"Me olimme kaikki sinä iltana Ned Austinin kapakassa Hilossa. Stephen
Kaluna oli myös siellä, kun astuimme sisälle, lasinsa ääressä ja
riitaisalla päällä. Lyte nauroi jollekin pilapuheelle — tuollaista
suurta ja hyväntahtoista jättiläisen naurua. Kaluna sylkäisi
ylenkatseellisesti lattiaan. Lyte huomasi sen, kuten toisetkin, mutta
ei tietääkseenkään. Kaluna haki riitaa. Hän otti loukkaantuakseen
siitä, että Lyte oli tullut hakemaan hänen sisartaan. Monella tavoin
hän osoitti närkästystään Lyten läsnäolosta, mutta Lyte ei välittänyt
siitä. Luulenpa Lyten olleen hieman pahoillaan, sillä hänen vaikein
velvollisuutensa oli pitaalisten pidättäminen. Ei ole hauskaa mennä
ihmisten asuntoihin ja riistää perheestä isä, äiti, lapsi, joka ei ole
tehnyt mitään pahaa, ja toimittaa hänet ikuiseen maanpakoon Molokaille.
Tietysti tämä on välttämätöntä yhteiskunnalle, ja Lyte, uskon minä,
olisi ollut valmis ensimmäisenä pidättämään oman isänsä, jos tämä olisi
joutunut epäilyksenalaiseksi.

"Vihdoin Kaluna sanoa tokaisi: 'Kuulkaas, Gregory, te olette hakemassa
Kalaniweoa, mutta häntä ette löydä.'

"Kalaniweo oli hänen sisarensa. Lyte vilkaisi häneen kuullessaan nimeään
mainittavan, mutta ei vastannut. Kaluna oli raivoissaan. Kaiken aikaa
hän puri hammastaan.

"'Sanonpa teille yhden asian', hän huudahti. 'Te joudutte itse
Molokaille, ennenkuin saatte Kalaniweon sinne. Sanon teille mikä
olette. Teillä ei ole oikeutta olla kunniallisten ihmisten seurassa.
Te pidätte hirveää melua velvollisuudestanne, eikö niin? Te lähetätte
monia Molokaille, vaikka tiedätte itse kuuluvanne sinne.'

"Olin nähnyt Lyten suuttuvan monta kertaa, mutta en koskaan ollut nähnyt
häntä niin suuttuneena kuin sillä hetkellä. Pitaali, tiedättehän,
ei ole leikin asia meidän keskuudessamme. Yhdellä loikkauksella hän
hyppäsi yli lattian ja niskasta tarttuen veti Kalunan ylös tuoliltaan.
Samalla hän ravisti miestä niin rajusti, että puolirotuisen hampaat
kalisivat.

"'Mitä tarkoitat?' kysyi Lyte. 'Sylkäise ulos, mies, taikka minä
kuristan sinut!'

"Tiedättehän Lännessä olevan puheenpartena, että miehen pitää hymyillä
puhuessaan. Sama on meillä saarelaisillakin puheenpartena, mutta se
ei koske pitaalia. Mikä liekin Kaluna ollut, ainakaan hän ei ollut
pelkuri. Niin pian kuin Lyte hellitti otteensa, hän vastasi: 'Minä
sanon teille mitä tarkoitan. Te olette pitaalinen itsekin.'

"Lyte lennätti puolirotuisen äkkiä tuolilleen, mutta jo sävyisämmin.
Sitten hän purskahti nauruun, vilpittömään, sydämelliseen nauruun.
Mutta hän nauroi yksinään, ja sen huomattuaan hän katsoi meitä
kasvoihin. Minä menin hänen luokseen ja koetin saada hänet lähtemään
pois, mutta hän ei ottanut pyyntöäni huomioonsa. Hän tuijotti vain
Kalunaan, joka hypisteli hermostuneesti kaulaansa, kuin pyyhkiäkseen
pois hänen sormiensa jäljet. Tuo liike oli aivan vaistomainen.

"Lyte katsoi meitä kasvoihin, siirtyen hitaasti toisesta toiseen.

"'Jumal'auta, miehet! Jumal'auta!' sanoi hän.

"Mutta se ei ollut puhetta enää. Se oli ennemmin käheää kauhun
kuiskausta. Pelko tukkesi hänen kurkkunsa, ja luulenpa, ettei hän
koskaan ennen elämässään ollut tuntenut pelkoa.

"Sitten hänen jättiläismäinen optimisminsa palasi ja hän naurahti
jälleen.

"'Mainiota pilaa — kuka hyvänsä sen keksikään!' sanoi hän. 'Minä tarjoan
ryypyt. Mutta, miehet, älkää tehkö sitä enää kellekään. Se on liian
vakavaa. Sanon teille, että kuolin tuhannen kuolemaa tuossa tuokiossa.
Ajattelin vaimoani ja lapsiani, ja...'

"Hänen äänensä murtui ja hän loi silmänsä puolirotuiseen, joka yhä
piteli kurkkuaan. Hän oli hämillään ja huolissaan.

"'John', sanoi hän kääntyen minuun.

"Hänen iloinen, täyteläinen äänensä soi korvissani. Mutta minä en voinut
vastata. Hengitin raskaasti sinä hetkenä ja tunsin, etteivät kasvoni
näyttäneet oikeilta.

"'John!' huudahti hän uudelleen, astuen askeleen lähemmä.

"Hän huudahti nimeni pelokkaasti, ja kaikista painajaisista hirveintä
oli kuulla pelokkuutta Lyte Gregoryn äänessä.

"'John, John, mitä tämä merkitsee?' jatkoi hän yhä pelokkaammin. 'Se
on leikkiä, eikö olekin? John, tässä on käteni. Jos minä olisin
pitaalinen, tarjoisinko kättäni? Olenko minä pitaalinen, John?'

"Hän ojensi kätensä, ja mitä minä välitin taivaasta tai helvetistä!
Hän oli ystäväni! Tartuin hänen käteensä, vaikka vihloikin sydäntäni
nähdessäni hänen kasvojensa kirkastuvan.

"'Se oli vain leikkiä, Lyte', sanoin minä. 'Olimme ajattelemattomia.
Sinä olet oikeassa. Asia on liian vakava leikin aiheeksi. Emme tee sitä
toiste.'

"Hän ei nauranut nyt. Hän hymyili kuin mies hymyilee herättyään pahasta
unesta ja ollen vielä painajaisen vallassa.

"'Ali right, sitten', sanoi hän. 'Älkää tehkö sitä enää, Mutta sanonpa,
miehet, että te saitte minut taannoin etelän helteeseen hetkiseksi.
Katsokaahan, miten olen hiessä.'

"Hän huokasi ja pyyhki hikeä otsaltaan lähtiessään tarjoilutiskiä kohti.

"'Se ei ollut pilaa', sanoi Kaluna äkkiä.

"Minä katsoin häneen murhaavasti. Mutta en tohtinut puhua taikka lyödä.
Sillä se olisi jouduttanut ratkaisua, jota vielä mielettömästi koetin
torjua.

"'Se ei ole leikkiä', toisti Kaluna. 'Te olette pitaalinen, Lyte
Gregory, ja teette väärin käydessänne käsiksi kunniallisten miesten
lihaan — puhtaitten miesten lihaan.'

"Silloin Gregory leimahti.

"'Leikki on mennyt jo liian pitkälle! Jätä se! Jätä se, Kaluna, sanon,
taikka pehmitän sinut!'

"'Menkää ensin bakteriologiseen tarkastukseen', vastasi Kaluna, 'ja
pehmittäkää sitten minut, jos vielä haluatte. Katsokaa kuvastimeen.
Siitähän sen näette itsekin. Jokainenhan tuon huomaa. Teillehän on
kehittymässä leijonan kasvot. Katsokaa, tuossa on ihottuma levinnyt
silmienne yläpuolelle.'

"Lyte tuijotti ja tuijotti, ja näin miten hänen kätensä vapisivat.

"'Minä en näe mitään', sanoi hän vihdoin, kääntyen _hapa-haoleen_.
'Sinulla on musta sydän, Kaluna. Enkä häpeä sanoa, että olet tuottanut
minulle kauhun, jota ei ole sopiva toiselle tuottaa. Pidän kuitenkin
kiinni puheestasi. Menen järjestämään tämän asian nyt. Lähden suoraan
tohtori Strowbridgen luo. Ja kun palaan, varokin!'

"Katsomattakaan meihin hän astui ovelle.

"'Odota täällä, John', sanoi hän viitaten minulle, etten seuraisi häntä.

"Seisoimme siinä kuin kummitusjoukkue.

"'Se on totta', sanoi Kaluna minulle. 'Tekin voitte sen nähdä.'

"Toiset katsoivat minuun, ja minä nyökkäsin. Harry Burnley kohotti
lasinsa huulilleen, mutta laski sen pois maistamatta. Hän läikytti
siitä puolet tiskille. Hänen huulensa värähtivät kuin itkevän lapsen.
Ned Austin kalisteli jäälaatikkoa. Hän ei kuitenkaan hakenut mitään.
Kukaan ei puhunut. Harry Burnleyn huulet värisivät kovemmin kuin
ennen. Äkkiä hän hirvittävä ilme kasvoissaan iski Kalunaa nyrkillään
kasvoihin. Syntyi kahakka. Emme yrittäneet keskeyttää heitä. Emmekä
olisi liikahtaneet, vaikka hän olisi tappanut tuon puolirotuisen.
Se oli kamalaa kuritusta. Mutta me emme surkeilleet. En muistakaan,
milloin Burnley lakkasi ja laski tuon raukan ryömimään tiehensä. Kaikki
olimme niin kiihoittuneita.

"Tohtori Strowbridge kertoi kohtauksen minulle perästäpäin.
Hän oli viipynyt myöhään työssään, kun Lyte saapui hänen
vastaanottohuoneeseensa. Lyte oli jo saanut takaisin entisen
rohkeutensa ja astui reippaasti sisään, Kalunalle hieman suutuksissaan,
mutta muuten entisellään. 'Mitä saatoin tehdä?' kysyi tohtori minulta.
'Tiesin taudin hänessä olevan. Olin huomannut sen jo kuukausia. Sitä
en voinut sanoa hänelle. En voinut sanoa: on. Kerronpa teille, että
silloin itkin. Hän pyysi bakteriologista tarkastusta. 'Leikatkaa
kappale ihoa, tohtori, ja toimittakaa koe', hän pyysi kiihkeästi.
'Leikatkaa kappale ihoa ja toimittakaa koe', hän yhä kertasi.

"Tohtori Strowbridgen itku sai Lyten vakuutetuksi. 'Claudine' oli
lähdössä seuraavana aamuna Honoluluun. Tapasimme hänet, kun hän
oli menossa jo laivaan. Nähkääs, hän oli päättänyt ilmoittautua
terveyslautakunnalle. Emme osanneet tehdä mitään hänen hyväkseen.
Hän oli lähettänyt liian monta Molokaille mennäkseen sinne itse.
Siksi kehoitimme häntä lähtemään Japaniin. Mutta hän ei ottanut sitä
kuuleviin korviinsakaan. 'Minä otan lääkkeeni, toverit', oli kaikki
mitä hän sai sanotuksi, ja hän sanoi sen uudestaan ja uudestaan. Se
ajatus oli niin vallannut hänet.

"Kaikki asiansa hän järjesti Honolulun tarkastusasemalta käsin ja
meni Molokain sairassiirtolaan. Mutta kovin lannistui hänen mielensä
siellä. Sikäläinen lääkäri kirjoitti meille, että hän oli vain varjo
entisestään. Suri niin vaimoaan ja lapsiaan. Hän tiesi, että me olimme
ottaneet heidät huolenpitoomme, mutta silti heidän kohtalonsa vaivasi
hänen mieltään. Kuuden kuukauden kuluttua lähdin Molokaille. Minä
istuin lasiseinän toisella puolella ja hän istui toisella. Katselimme
toisiamme lasin läpi ja keskustelimme puhetorven kautta. Mutta kaikki
oli toivotonta. Hän oli päättänyt pysyä siellä. Neljä kuolettavaa
tuntia todistelin hänelle ja lopulta uuvuin. Ja höyrylaivan vihellys
lisäksi kiirehti minua lähtemään.

"Mutta sittenkään emme voineet jättää asiaa silleen. Kolme kuukautta
myöhemmin vuokrasimme 'Halcyon'-kuunarin. Alus oli opiumin
salakuljettaja ja purjehti kuin noiduttu. Sen omistaja teki rahaa mistä
hyvänsä, ja me teimme hänen kanssaan sopimuksen Kiinan-matkasta. Hän
purjehti San Fransiskosta, ja muutamia päiviä myöhemmin me läksimme
Landhousen purrella risteilemään. Se oli vain viiden tonnin jahti,
mutta me kiidimme sillä viisikymmentä mailia koillistuulen suuntaan.
Meritautiko? En milloinkaan ole siitä niin kärsinyt. Maan kadottua
näkyvistä tapasimme 'Halcyon'in, ja Burnley sekä minä menimme laivaan.

"Laskimme Molokaille yhdentoista tienoissa yöllä. Kuunari käännettiin
lähtövalmiiksi, ja me sousimme maihin laivaveneellä Kalawaon kohdalle —
paikalle, missä Isä Bamien kuoli, tiedättehän. Laivuri oli rohkea mies.
Revolverit vyössä hän astui pelottomasti edellämme. Kolmisin oikaisimme
Kalaupapan niemekkeen poikki, noin kahden mailin matkan. Kuvitelkaa
mielessänne olevanne sysipimeässä yössä vainuamassa yhtä miestä
tuhansien pitaalisten joukosta. Nähkääs, jos olisimme siirtolassa
nostaneet hälyytyksen, niin se olisi vienyt yrityksemme hukkaan. Paikka
oli outo ja pilkkopimeä. Pitaalisten koirat tulivat ulos ja haukkuivat
meitä; harhailimme ympäri neuvottomina ja eksyneinä.

"Laivuri pelasti pulasta. Hän vei meidät ensimmäiseen yksinäiseen
taloon. Suljimme oven perässämme ja otimme tulta. Sisällä oli kuusi
pitaalista. Pudistimme ne hereille ja puhuimme heille maan kielellä.
Minä pyysin tavata _kokuaa_. Kokua on terveyslautakunnan palkkaama
apulainen, puhdas alkuasukas, joka hoitaa pitaalisia, sitoo niiden
haavoja ja niin edespäin sekä asuu siirtolassa. Odotimme talossa ja
pidimme silmällä asukkaita, sillä välin kuin laivuri läksi yhden kanssa
kokuaa hakemaan. Tämä löytyikin pian, ja laivuri toi hänet tullessaan
revolverilla uhaten. Laivurin jäätyä taloa vartioimaan Burnley ja minä
läksimme kokuan opastamina Lyten taloon. Hän asuikin yksin.

"'Uskoin teidän tulevan, toverit', sanoi Lyte. 'Älä kajoa minuun, John.
Kuinka Ned ja Charley voivat ja koko joukko? Olen valmis lähtemään nyt.
Olen ollut täällä yhdeksän kuukautta. Missä vene on?'

"Kiiruhdimme takaisin toiseen taloon laivuria hakemaan. Mutta hälyytys
oli noussut jo. Valot vilkkuivat taloissa ja ovet paukkuivat. Olimme
sopineet siitä, ettei ammuttaisi paitsi ehdottoman pakon tullen. Ja kun
meidän täytyi pysähtyä mennessämme, iskimme nyrkeillä ja revolverin
perillä. Minä jouduin otteluun erään ison miehen kanssa. En voinut
saada häntä irti itsestäni, vaikka kahdesti survaisin häntä lujasti
kasvoihin nyrkilläni. Hän tarrautui minuun kiinni, ja siinä rymäkässä
kaaduimme kamppaillen ja kolhien toisiamme. Hän kiskoi minua mukanaan.
Joku tuli lyhty kädessä. Silloin näin hänen kasvonsa. Kuinka voinkaan
kuvailla, miten kauheat ne olivat! Ne eivät olleet kasvot — kasvojen
jätteet tai kamala irvikuva kasvojen piirteistä, elävä raunio —
nenätön, huuleton. Toinen korva oli turvonnut ja riippui muodottomana
olkapäälle. Olin raivoissani. Hän likisti minua niin lujasti itseään
vasten, niin että tuo korvalehti kosketti kasvojani. Silloin
hullaannuin. Se oli kamalaa. Aloin kurikoida häntä revolverillani.
Kuinka siinä kävikään, sitä en tiedä, mutta juuri kun olin
pääsemäisilläni irti, hän tarttui minuun hampaineen. Puolet kädestäni
oli hänen huulettomassa suussaan. Silloin iskin häntä revolverilla
silmien väliin, ja hänen hampaansa heltisivät."

Cudworth näytti minulle kättään kuunvalossa, ja minä saatoin nähdä
arvet. Ne näyttivät koiranpuremilta.

"Ettekö pelännyt tartuntaa?" kysäisin.

"Pelkäsin. Seitsemän vuotta odotin. Tiedättehän, tauti tarvitsee pitkän
ajan kehittyäkseen. Täällä Koonassa odotin, vaan ei sitä tullut.
Mutta sen seitsemän vuoden aikana ei koskaan mennyt päivää eikä yötä,
etten aina tutkinut... etsinyt..." Hänen äänensä murtui, kun hän
katseli kuutamossa välkkyvää merta lumipeitteisten vuorenhuippujen
vierellä. "En mitenkään ollut kestää sitä ajatusta, että menettäisin
Koonan enkä koskaan enää saisi olla Koonalla. Seitsemän vuotta! Olen
pysynyt terveenä. Mutta siksi olen naimaton. Olin kihloissa. Mutta
sairastumistani peläten en uskaltanut mennä naimisiin. Tyttö ei
ymmärtänyt. Hän lähti valtioihin ja joutui naimisiin. Enkä koskaan sen
jälkeen ole nähnyt häntä.

"Juuri kun olin päässyt irti pitaalisesta poliisimiehestä, kuului
temmellystä ja kavioiden kapsetta aivan kuin ratsuväen hyökkäyksessä.
Se oli laivuri. Hän oli aavistanut näin käyvän ja pannut nuo siunatut
pitaaliset satuloimaan neljä hevosta. Mekin olimme jo valmiit. Lyte oli
selviytynyt kolmesta kokuasta, ja me vapautimme Burnleyn useammista.
Koko siirtola oli mylläkässä silloin, ja joku alkoi ampua meitä
winchesterillä. Kunhan se vain olisi ollut itse Jack McVeigh, Molokain
ylijohtaja.

"Sepä oli ratsastusta! Pitaaliset hevoset, pitaaliset satulat,
pitaaliset suitset, pikimusta pimeys, viuhuvat kuulat ja tietä tuskin
minkäänlaista. Ja laivurin hevosena oli muuli, eikä hän osannut
kunnolleen ratsastaakaan. Mutta me pääsimme venheelle, ja kun työnsimme
sitä ranta-aallokon läpi, kuulimme hevosten tulevan Kalaupapasta mäkeä
alas.

"Te aiotte mennä Shanghaihin. Tapaatte Lyte Gregoryn siellä. Hän
työskentelee eräässä saksalaisessa liikkeessä. Ottakaa hänet
päivälliselle. Tarjotkaa hänelle viiniä ja antakaa hänelle kaikkea
parasta, mutta älkää antako hänen maksaa mitään. Lähettäkää lasku
minulle. Hänen vaimonsa ja lapsensa ovat Honolulussa, ja hän tarvitsee
rahansa heille. Suurimman osan palkastaan hän lähettääkin heille ja
elää itse erakkoelämää. Ja kertokaa hänelle Koonasta. Täällä hänen
sydämensä on. Kertokaa hänelle kaikki mitä tiedätte Koonasta."




Koolau pitaalinen.


"Koska olimme sairaita, he riistivät meidän vapautemme. Me olemme
totelleet lakia. Emmekä ole tehneet mitään pahaa. Ja kuitenkin he
panisivat meidät vankeuteen. Molokai on vankila. Senhän tiedätte.
Niulin sisar lähetettiin Molokaille seitsemän vuotta sitten. Hän ei
nähnyt sisartaan sen koommin. Eikä hän saakaan häntä milloinkaan nähdä.
Tytön täytyy olla siellä kuolemaansa saakka. Tämä ei ole hänen tahtonsa
eikä se ole Niulinkaan tahto. Se on valkoisten miesten tahto, jotka
maata hallitsevat. Ja keitä ovat nämä valkoiset miehet? Kyllä tunnemme.
Isämme ja isoisämme jo heidät tunsivat. He saapuivat kuin lampaat ja
puhuivat lempeästi. Hyvin he osasivatkin puhua lempeästi, sillä me
olimme voimakkaita ja meitä oli paljon, ja kaikki saaret olivat meidän.
Niinkuin sanoin, he puhuivat lempeästi. Heitä oli kahta lajia. Toinen
laji pyysi meidän lupaamme saarnatakseen meille jumalansanaa, ja
toinen taas kysyi lupaa saadakseen käydä kauppaa kanssamme. Sellainen
oli alku. Nyt ovat kaikki saaret heidän, kaikki maa, kaikki karja —
kaikki on heidän. Ne, jotka saarnasivat meille jumalansanaa, ja ne,
jotka saarnasivat rommin sanaa, ovat menestyneet ja tulleet suuriksi
päälliköiksi. He asuvat kuin kuninkaat monihuoneisissa taloissa, ja
suurilukuinen palvelijajoukko hoitelee heitä. Ja vaikka heillä ei
mitään ollut, niin he omistavat nyt kaiken, ja jos minä tai joku
kanakki nälkäänsä valittaa, he vain irvistävät ja sanovat: 'Miks'ette
tee työtä? Sitä on kyllä viljelyksillä.’"

Koolau pysähtyi. Hän kohotti kätensä ja muodottomiksi koukistuneilla
sormillaan otti päästään loistavan hibiscus-kiehkuran, joka seppelöi
hänen mustia hiuksiaan. Kuu hopeoi näkyä säteillään. Oli rauhallinen
yö, vaikka ne, jotka istuivat hänen luonaan ja kuuntelivat, olivat
taistelussa olleitten näköisiä. Heidän kasvonsa muistuttivat leijonan
kuonoa. Millä töllötti tyhjä sija sillä paikalla, missä nenän piti
olla, millä taas käsivarren tynkä näytti paikkaa, mistä se oli mädännyt
pois. Siinä oli miehiä ja naisia kolmisenkymmentä, jotka olivat pedon
merkillä leimatut.

He istuivat seppelöityinä kukkien tuoksussa ja tähtiyön kirkkaassa
valossa. Heidän huulensa liikkuivat kummallisesti, ja heidän kurkkunsa
kähisivät hyväksyvästi Koolaun puheelle. Nämä ihmiset olivat olentoja,
jotka kerran olivat olleet miehiä ja naisia. Mutta nyt he eivät
olleet enää pitkään aikaan olleet kumpiakaan. He olivat epäsikiöitä
— kauhistus ja kaiken ihmisyyden luonnoton irvikuva. Hirveästi
runneltuja rampoja, olentoja, jotka näyttivät siltä, kuin heitä olisi
vuosituhansia kidutettu helvetissä. Heidän kätensä, mikäli niitä oli
jäljellä, olivat kuin harpyian linnunjalat. Heidän kasvonsa olivat
muodottomat ja hirveät kuin jonkun hullun jumalan ruhjomat elämän
koneistossa. Siellä ja täällä oli kasvoja, joista se hullu jumala
oli riiponut puolet pois, ja eräs nainen vuodatti kuumia kyyneleitä
kahdesta hirveästä kuopasta, joissa hänen silmänsä olivat kerran
olleet. Jotkut kärsivät kauheita tuskia, ja voihke kohoili heidän
rinnastaan. Toiset rykivät äänellä, joka vihloi kuin silkkikangasta
olisi repäisty. Kaksi tylsämielistä, jotka muistuttivat enemmän
suuren apinan sikiöitä kuin ihmisiä, liikkui ja soperteli kuutamossa
kultaisten kukkien keskellä. Eräs, jonka korvalehdet roikkuivat kuin
läpät hänen olkapäillään, otti loistavan tulipunaisen oranssinkukan
ja koristi sillä hirveän korvansa, joka lepsutti hänen liikkeittensä
mukaan.

Koolau oli näitten olioitten kuningas. Ja tämä oli hänen
kuningaskuntansa — kukkiin peittyvä syvänne esiinpistävine vuorineen
ja kukkuloineen, joilla villivuohet kiipeilivät. Kolmella sivulla
kohosivat jylhät kallioseinämät troopillisen kasvullisuuden
kukkaköynnösten ihmeellisessä verhossa, jotka tunkivat luolien suihin
— rajoittivat Koolaun alamaisten kalliosyvännettä. Neljännellä
sivulla maa päättyi kammottavaan kuiluun, ja kaukana alhaalla voi
nähdä kukkuloiden huippuja ja kuiluja, joiden juurella vaahtosivat
ja kohisivat Tyynenmeren aallot. Kauniilla ilmalla alukset pääsivät
maihin kallioiselle rannalle, joka johti Kalalaun laaksoon, mutta vain
hyvin kauniilla ilmalla. Ja rohkeapäiset vuoristolaiset ainoastaan
voivat kiivetä rannikolta Kalalaun laakson korkeimmalle kohdalle,
siihen vuorenrinteiden väliseen kouruun, missä Koolau hallitsi. Mutta
niitten vuoristolaisten täytyi olla hyvin kylmäpäisiä ja heidän tuli
tuntea villivuohien polut hyvin tarkoin. Oli ihmeellistä, kuinka tuo
ihmismassa raajarikkoja oli kyennyt laahaamaan avuttoman kurjuutensa
vuohenpolkuja pitkin tälle luoksepääsemättömälle paikalle.

"Veljet", alkoi Koolau.

Mutta eräs noista apinamaisista irvikuvista päästi äkkiä villin,
mielettömän kirkunan, ja Koolau odotti niin kauan kuin kimakka ääni
kaikui edestakaisin kallioseinämien väliä ja loittoni vähitellen
hiljaiseen yöhön.

"Veljet, eikö tämä ole omituista? Maa oli meidän, ja sittenkään se ei
ole meidän. Mitä nämä jumalan ja rommin saarnaajat antoivat meille
maastamme? Oletteko saaneet siitä yhtä dollaria, niin, yhtä dollaria?
Kuka teistä on saanut? Kuitenkin on maa heidän, ja vastaukseksi
kysymyksiimme he sanovat meille, että me voimme mennä työhön maalle,
heidän maalleen, ja se mitä tuotamme työllämme, tulee heidän hyväkseen.
Mutta entispäivinä meidän ei tarvinnut tehdä työtä. Ja koska olemme
sairaita, he vielä riistävät vapautemme."

"Kuka toi tämän taudin, Koolau?" tiedusti Kiloliana, laiha ja jänteikäs
mies kuin metsänpeikko, jolla olisi odottanut näkevänsä halkikaviot
jaloissa. Ja halkeamat niissä jaloissa olikin, totta kyllä, mutta
ne olivat suuria mätähaavoja ja visvaisia paiseita. Kuitenkin tämä
Kiloliana oli rohkein kiipijä heistä kaikista, mies, joka tunsi
jokaisen vuohenpolun ja joka oli opastanut Koolaun ja hänen surkeat
seuralaisensa Kalalaun syvänteen turviin.

"Jaa-a, hyvin kysytty", vastasi Koolau. "Koska me emme tahtoneet käydä
työhön peninkulmaisilla sokerikentillä, missä kerran meidän hevosemme
kävivät laitumella, he toivat kiinalaisia kuleja meren takaa. Ja heidän
muassaan tulivat kiinalaiset taudit — tämäkin, josta me kärsimme ja
jonka tähden he tahtovat viedä meidät Molokain vankeuteen. Me olemme
syntyneet Kauaissa. Olemme olleet muillakin saarilla, joku siellä,
toinen täällä, Oahussa, Mauissa, Hawaiilla ja Honolulussa. Aina me
kuitenkin palasimme Kauaihin. Miksi tulimme tänne takaisin? Siihen
täytyy olla syynsä. Sen tähden, että rakastamme Kauaita. Täällä olemme
syntyneet. Täällä olemme eläneet. Ja täällä me kuolemmekin — jos — jos
heikkosydämisiä ei ole joukossamme. He joutavat Molokaille, ja jos
sellaisia on, älkööt he viivytelkö täällä. Heikkoluontoiset menkööt
alas ja heidät lähetettäköön Molokaille. Mutta me pysymme paikoillamme
ja taistelemme. Emme halua kuolla. Meillähän on luodikoita. Te tunnette
kapean polun, jolla miesten täytyy ryömiä peräkkäin. Minä yksin, minä
Koolau, joka kerran olin cowboyna Niihaussa, voin puolustaa polkua
tuhattakin miestä vastaan. Tässä on Kapalei, joka joskus on ollut
tuomari ja kunnian mies, mutta joka nyt on ajettu rotta kuten me
kaikki. Kuulkaa häntä, hän on viisas mies."

Kapalei nousi. Kerran hän oli ollut tuomari. Hän oli käynyt Punahoun
opiston. Hän oli istunut herrojen ja päälliköitten ja korkeitten
edustajain joukossa, jotka suojelivat kauppiaita ja lähetyssaarnaajia.
Sellainen mies oli Kapalei ollut. Mutta nyt, kuten Koolau sanoi,
hän oli takaa-ajettu rotta, lain ulkopuolella oleva luontokappale,
joka oli vajonnut niin syvälle kauhistuttavaan liejuun, että oli
lain yläpuolella yhtä hyvin kuin sen alapuolellakin. Hänen kasvonsa
olivat piirteitä vailla ja täynnä kummallisia rakoilevia halkeamia, ja
luomettomat silmät paloivat kulmakarvattomissa kuopissa.

"Emme tahdo aikaansaada rettelöitä", alkoi hän. "Me haluamme olla
rauhassa, mutta jos he eivät jätä meitä rauhaan, silloin rettelön
alku on heidän syynsä ja samaten sen rangaistus. Minun sormeni ovat
mennyttä, niinkuin näette." Hän nosti kädentynkiään, jotta kaikki
voisivat nähdä. "Vielä minulla on sentään yksi peukalo jäljellä, ja
sillä voin painaa liipasinta yhtä lujasti kuin sen poistippuneilla
naapureilla ennen vanhaan. Me rakastamme Kauaita. Eläkäämme täällä tai
kuolkaamme täällä, mutta älkäämme lähtekö Molokain vankilaan. Tauti
ei ole meidän syntiämme. Miehet, jotka saarnasivat jumalan sanaa ja
rommin sanaa, tuottivat taudin niitten orjakulien muassa, jotka tekevät
työtä meiltä ryövätyillä mailla. Minä olen ollut tuomari. Minä tunnen
lain ja oikeuden ja sanon teille, että on väärin ryöstää mieheltä
maa, sairastuttaa hänet kiinalaiseen tautiin ja sitten panna hänet
loppuiäkseen vankilaan."

"Elämä on lyhyt ja päivät ovat kärsimystä", sanoi Koolau. "Juokaamme ja
tanssikaamme ja olkaamme niin onnellisia kuin voimme."

Eräältä kallioiselta rinteeltä tuotiin kurpitsaleilejä ja annettiin
niiden kiertää ympäri. Niissä oli ti-kasvin juuresta valmistettua,
kiihoittavaa juomaa. Kun tämä tulinen neste virtasi heidän ruumiinsa
läpi ja kohosi heidän aivoihinsa, unohtivat he nykyisen kurjuutensa ja
olivat miehiä ja naisia taas. Nainen, joka vuodatti kuumia kyyneliä
tyhjistä silmäkuopistaan, oli jälleen elämänhaluinen nainen, kun hän
kaiutteli _ukulele_-säveliä ja koroitti äänensä villiin rakkaushuutoon,
sellaiseen kiljuntaan, joka voi olla peräisin ainoastaan alkuperäisen
maailman metsien pimennoista. Ilma värisi hänen huudostaan, joka oli
pehmeän käskevä ja houkutteleva. Kiloliana tanssi matolla naisen laulun
rytmikkäässä tahdissa, jota oli mahdoton väärin ymmärtää. Rakkaus
karkeloi kaikissa hänen liikkeissään, ja hetken kuluttua tanssi hänen
vieressään matolla nainen, jonka vahvat lantiot ja voimakkaat rinnat
muodostivat taudinsyömien kasvojen kanssa ristiriidassa olevan kuvan.
Se oli elävältä kuolleen tanssia, sillä heidän runnelluissa ruumiissaan
elämä vielä kaipasi ja lempi. Taas nainen, jonka sokeista silmistä
juoksivat kuumat kyyneleet, lauloi rakkauslaulua, ja taas tanssivat
lemmentanssijat lämpimänä yönä, ja taas kiersivät leilit, kunnes heidän
aivoissaan kihisi ja kuohui eivätkä he muistaneet matojen ryömimistä
ja väsymystä. Ja naisen kera matolla tanssi solakka tyttö, jolla oli
kauniit ja neitseelliset kasvot, mutta jonka koukistuneet käsivarret
nousivat ja laskivat osoittaen taudin tuhoa. Ja ne kaksi tylsämielistä
nenäänsä honottaen tanssivat sivussa eriskummaista, outoa ja lystikästä
tanssiaan, esittäen lemmen irvi-ilveilyä, samoinkuin he itsekin olivat
elämän hirtehishuvikseen muovailemia.

Mutta naisen laulu särkyi puolitiessä ja tanssijat taukosivat, kun
kaikkien katseet kääntyivät kuiluun päin merelle, jossa raketti nousi
ilmaan kuin kummitus kuutamoisen ilman läpi.

"Ne ovat sotilaita", selitti Koolau. "Huomenna tulee taistelu. On hyvä
nukkua ja valmistua."

Pitaaliset tottelivat kavuten vuorenonkaloihinsa. Koolau jäi yksin
liikkumattomana kuutamoon ja istui luodikko polvillaan, katsellen
alhaalla olevia aluksia, jotka laskivat maihin rannikolle.

Kaukaisen Kalalaun laakson ylänne oli hyvin valittu turvapaikka.
Kilolianaa lukuunottamatta, joka tunsi takapolut ylhäällä äkkijyrkillä
vuorenseinämillä, ei ihminen voisi päästä syvänteeseen muuten kuin
hinautumalla erästä veitsenterävää harjannetta myöten. Tämä taipale
oli sadan jaardin pituinen ja tuskin kahdentoista tuuman levyinen.
Kummallakin sivulla ammotti syvyys. Pienikin harha-askel oikealle
tai vasemmalle, ja mies syöksyy surman suuhun. Mutta kerran yli
päästyään hän olisi maallisessa paratiisissa. Kasvullisuuden rehevä
meri peitti seudun, vihreät aaltomaiset köynnökset ulottuivat
seinämältä seinämälle, vuorenkielekkeeltä riippui alas viiniköynnöksiä,
ja sanajalkoja pujotteli lukemattomissa halkeamissa. Koolau oli
hallituksensa monien kuukausien aikana saanut tovereineen taistella
tätä kasvullisuuden merta vastaan. Tiheä viidakko oli raivattu
edemmäksi banaani-, appelsiini- ja mangopuiden ympäriltä, jotka
kasvoivat villinä. Pienillä aukeamilla kasvoi villejä nuolenjuuria;
kalliopengermillä, joille oli kokoiltu multaa, oli meloneja ja
_taro_-tilkkuja; ja jokaisella avoimella paikalla, minne auringonsäteet
voivat tunkeutua, oli _papala_-puita, raskaina kultaisten hedelmien
painosta.

Koolau oli vetäytynyt tähän turvapaikkaan alempaa rannikkolaaksosta.
Ja jos täältä oli peräydyttävä, niin hän tunsi syvänteiden kätkössä
piilopaikkoja, joihin hän voi johtaa alamaisensa turvaan. Ja nyt hän
makasi luodikko vierellään, tähystellen tiheän pensaikon läpi rannalla
olevia sotilaita. Hän huomasi, että heillä oli mukanaan suuria tykkejä,
joista valo heijastui kuin peilistä. Terävä harjanne oli juuri hänen
edessään. Hän voi nähdä miesten ryömivän ylöspäin sitä kohti pieninä
pilkkuina. Hän huomasi samalla, etteivät ne olleet sotilaita, vaan
poliiseja. Jos nämä epäonnistuvat, sitten sotilaat tulevat.

Hän pyyhkäisi hyväillen luodikkonsa piippua ja tutki varmuuden vuoksi,
että se tekisi tehtävänsä. Hän oli oppinut ampumaan ajaessaan villiä
karjaa Niihaussa, jolla saarella hänen taitonsa tarkka-ampujana
oli unohtumaton. Ryömivien miespilkkujen kasvaessa suuremmiksi ja
lähetessä hän arvioi välimatkaa, tutki tuulen suuntaa ja laski tarkoin,
ettei ampuisi yli tähtäyspilkkojen, jotka olivat niin kaukana hänen
alapuolellaan. Mutta hän ei ampunut. Eikä ilmaissut itseään, ennenkuin
he ehtivät harjanteen päähän. Sittenkään hän ei näyttäytynyt, vaan
puhui viidakosta.

"Mitä te tahdotte?" tiedusti hän.

"Me tahdomme Koolau pitaalisen", oli vastaus. Mies, joka johti
alkuasukaspoliiseja, oli itse sinisilmäinen amerikkalainen.

"Teidän täytyy palata takaisin", sanoi Koolau.

Hän tunsi miehen, erään apulais-sheriffin niiltä ajoilta, jolloin hänet
oli karkoitettu Niihausta Kauain poikki ulos laakson rotkoihin.

"Kuka olet?" kysyi sheriffi.

"Minä olen Koolau, pitaalinen", kuului vastaus.

"Sitten tule ulos. Me haemme sinua. Kuolleena taikka elävänä maksetaan
päästäsi tuhannen dollaria. Et voi paeta."

Koolau nauroi ääneen viidakossa.

"Tule ulos!" komensi sheriffi, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän
neuvotteli poliisien kanssa, ja Koolau näki, että he valmistuivat
hyökkäämään hänen kimppuunsa.

"Koolau!" huusi sheriffi. "Koolau, minä tulen luoksesi."

"Sitten katso ensin tarkasti aurinkoa, merta ja taivasta, sillä
viimeisen kerran näet ne elämässäsi."

"Kuulehan nyt, Koolau", sanoi sheriffi levollisesti. "Minä tunnen sinut
kuoleman ampujaksi. Mutta et voi ampua minua. Minä en ole koskaan
tehnyt sinulle mitään vääryyttä."

Koolau mörähti viidakossa.

"Minä sanon, etten koskaan ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä, vai
olenko?"

"Teethän minulle vääryyttä, kun yrität viedä minut vankilaan", oli
vastaus. "Ja teet minulle vääryyttä, kun koetat ansaita tuhannen
dollaria päästäni. Jos tahdot elää, niin pysy siinä, missä olet."

"Minun on tultava luoksesi. Ikävä kyllä, mutta se on velvollisuuteni."

"Kuolet, ennenkuin pääset tänne."

Sheriffi ei ollut pelkuri. Kuitenkin hän epäröi. Hän katsoi kummallakin
puolellaan ammottavaan kuiluun, silmäsi pitkin harjannetta, jota hänen
täytyi kulkea, mutta rohkaisi sitten luontonsa.

"Koolau!" huusi hän.

Mutta viidakko pysyi äänettömänä.

"Koolau, älä ammu. Minä tulen."

Sheriffi kääntyi, antoi muutamia käskyjä poliiseille ja aloitti sitten
vaarallisen kulkunsa. Hän eteni hitaasti. Se oli kuin köydellä kävelyä.
Hänellä ei ollut muuta tukea kuin pelkkä ilma. Laavakallio murtui hänen
jalkainsa alla, ja irtaantuneet kappaleet kierivät syvyyteen. Aurinko
paahtoi hänen niskaansa, ja hänen kasvonsa olivat hiestä märkinä.
Kuitenkin hän eteni, kunnes pääsi puolitiehen.

"Seis!" komensi Koolau viidakosta. "Askel vielä ja minä ammun."

Sheriffi pysähtyi, koettaen pysytellä tasapainossa tyhjyyden yllä.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta silmät olivat päättävät. Hän
nuolaisi kuivia huuliaan, ennenkuin puhui.

"Koolau, ethän ammu minua, tiedän, ettet tahdo ampua."

Hän astui vielä askeleen. Luoti pysäytti hänet puolikäännökseen. Hänen
kasvoilleen tuli kysyvän hämmästynyt ilme, kun hän kallistui ollen
putoamaisillaan. Hän yritti pelastautua heittäytymällä poikkipuolin
harjanteelle, mutta samassa hän tunsi kuolevansa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä oli terävä harjanne tyhjä. Sitten hyökkäsi viisi
poliisimiestä yhdessä jonossa harjanteelle, ja samassa toiset
alkoivat ampua. Se oli kamalaa. Viisi kertaa veti Koolau liipasinta
niin nopeasti, että laukaukset läksivät yhtenä rätinänä. Muuttaen
asemaansa ja painautuen syvemmälle suojaan kuulilta, jotka viuhuen
leikkasivat ilmaa, hän kurkisti ulos. Neljä poliisia oli seurannut
sheriffiä. Viides retkotti poikkipuolin harjanteen selällä vielä
hengissä. Vähän matkan päässä, enää ampumatta, olivat jäljelläolevat
poliisit. Suojattomalla kalliolla he olivat toivottomasti alttiina
tulelle. Ennenkuin he ehtisivät hiipiä alas, voisi Koolau nokkia heidät
viimeiseen mieheen. Mutta hän ei ampunut, ja heidän neuvoteltuaan otti
yksi heistä valkoisen aluspaitansa ja heilutti sitä lippuna. Toisen
seuraamana läksi hän yrittämään harjanteelle haavoittuneen toverinsa
luokse. Koolau ei antanut mitään merkkiä itsestään, mutta seurasi
heidän toimiaan, kun he peräytyivät alas laaksoon.

Kahta tuntia myöhemmin Koolau tarkkasi toisesta viidakosta poliisien
yritystä nousta laakson vastakkaiselta sivulta. Hän näki villivuohien
pakenevan heidän edellään, kun he kiipesivät korkeammalle ja
korkeammalle. Vihdoin hän epäili arvioimiskykyään ja kutsutti
Kilolianan, joka ryömi hänen sivullaan.

"Ei, siellä ei ole tietä", sanoi Kiloliana.

"Vuohet?" kysyi Koolau.

"Ne tulevat yli seuraavasta laaksosta, mutta eivät voi päästä tänne.
Siinä ei ole tietä. Nuo miehet eivät ole viisaampia kuin vuohet. He
saisivat surmansa pudotessaan. Vahtikaamme."

"Ne ovat urhoollisia miehiä", sanoi Koolau. "Vahtikaamme."

Kylki kyljessä he makasivat kukkien joukossa; keltaisia _hau_-kukkia
putoili ylhäältä heidän päällensä heidän seuratessaan mieshiukkasten
nousua ylöspäin, kunnes kolme heistä luiskahti, kieri ja syöksyi vuoren
reunan yli ja putosi puolen tuhannen jalan syvyiseen rotkoon. Kiloliana
nauraa hihitti.

"Niistä ei ole haittaa meille enää", sanoi hän. "Heillä on tykkejä",
virkkoi Koolau vastaukseksi. "Sotilaat eivät ole vielä puhuneet."

Helteisenä iltapäivänä nukkuivat useimmat pitaaliset luolissaan
kallioitten kouruissa. Koolau torkkui vastapuhdistettu luodikko
polvillaan oman luolansa suulla. Vääräkätinen tyttö makasi alempana
viidakossa ja vahti harjannepolkua. Äkkiä Koolau hypähti pystyyn,
kun kova pamaus kuului rannikolta. Seuraavassa silmänräpäyksessä
tuntui, kuin taivaan kansi olisi revennyt. Hirmuinen ääni pelästytti
hänet. Oli kuin kaikki jumalat olisivat tarttuneet taivaankanteen ja
repäisseet sen halki käsissään, kuten nainen repäisee puuvillakankaan
kaistaleiksi. Se oli hirveä revähdys, ja se läheni. Koolau vilkaisi
varovasti ylöspäin nähdäkseen. Korkealla vuorenhuippua vasten pommi
räjähti mustaa savua tupruttaen. Kallio särkyi ja kivet sinkoilivat
jyrkänteen juurelle.

Koolau pyyhkäisi kädellään hikisiä kulmakarvojaan. Hän oli hirveästi
järkytetty. Hänellä ei ollut kokemusta pommitulesta, ja tämä oli
peloittavampaa kuin mitä hän oli kuvitellut.

"Yksi", sanoi Kapahei, äkkiä päättäen laskea laukaukset.

Toinen ja kolmas pommi lensivät vinkuen vuorenseinän yli ja räjähtivät
silmänkantamissa. Kapahei piti järjestelmällisesti laskua. Pitaaliset
ryömivät esiin luolistaan. Ensin he säikähtivät, mutta pommien
jatkuvasti lentäessä heidän ylitseen he rauhoittuivat ja alkoivat
ihmetellä näytelmää. Ja ne kaksi tylsämielistä kirkuivat ihastuksesta,
tehden villejä hyppyjä joka kerta pommien lentäessä ohitse. Koolau
sai takaisin rohkeutensa. Eihän pommitus ollut aikaansaanut vahinkoa.
Nähtävästi he eivät voineet tähdätä sellaisilla suurilla heittoaseilla
niin pitkän matkan päästä yhtä tarkasti kuin luodikoilla.

Mutta asema muuttui. Pommit alkoivat putoilla matalammalle. Yksi
räjähti alhaalla viidakossa harjanteen päässä. Koolau muisti tytön,
joka makasi siellä vahdissa, ja juoksi alas katsomaan. Savua nousi
vielä pensaikosta hänen ryömiessään sinne. Hän oli hämmästynyt. Oksat
olivat pirstaleina ja poikki. Missä tyttö oli maannut, siinä oli
vain kuoppa jäljellä. Tyttö itse oli revennyt kappaleiksi. Pommi oli
räjähtänyt juuri hänen kohdallaan.

Tähysteltyään ensin, etteivät sotilaat yrittäneet tulla harjanteen
poikki, hän juoksi takaisin luolille. Koko ajan pommit vonkuivat ja
laakso kajahteli räjähdyksistä. Kun hän tuli luolien luo, näki hän
nuo kaksi tylsämielistä luolan edessä tarttuneina toisiinsa käsillään
sormentynkineen. Vielä juostessaan Koolau näki mustan savun nousevan
tylsämielisten paikalta. Heidän ruumiinsa olivat räjähdyksen voimasta
lentäneet irti toisistaan. Toinen makasi liikkumattomana, mutta toinen
veti itseään käsillään luolaa kohti. Hänen jalkansa raahautuivat
avuttomina hänen perässään. Hän näytti ihan kylpevän veressä, jota
juoksi hänen ruumiistaan, ja ryömiessään hän ulisi kuin pieni koira.
Kapaheita lukuunottamatta pitaaliset olivat paenneet luoliin.

"Seitsemäntoista", laski Kapahei. "Kahdeksantoista", lisäsi hän.

Tämä viimeinen pommi sattui suoraan erääseen luolaan. Räjähdys
tyhjensi luolat. Mutta siitä luolasta ei ilmaantunut ketään. Koolau
ryömi pistävän katkeran savun läpi. Neljä ruumista makasi siellä
hirvittävästi ruhjottuina. Yksi heistä oli sokea nainen, jonka
kyyneleet eivät enää milloinkaan vuotaneet.

Ulkopuolella Koolau näki kansansa kauhuissaan jo alkavan kiivetä
vuohenpolkua, joka vei syvänteestä pois, piiloutuakseen kukkuloiden
väliin ja rotkoihin. Haavoittunut tylsämielinen veti itseään heikosti
vaikeroiden eteenpäin, koettaen seurata toisia. Mutta ensimmäisellä
kallionsyrjällä hänen voimansa pettivät ja hän putosi takaisin.

"Olisi kai parasta tappaa hänet", sanoi Koolau Kapaheille, joka yhä
istui samalla paikalla.

"Kaksikymmentäkaksi", vastasi Kapahei. "Kyllä, parasta on tappaa hänet.
Kaksikymmentäkolme — kaksikymmentäneljä."

Tylsämielinen vaikeroi surkeasti nähdessään luodikon piipun suunnattuna
häntä kohti. Koolau epäröi, sitten hän laski pyssyn alas.

"Se on vaikea tehtävä", virkkoi hän.

"Olet hullu, kaksikymmentäviisi, kaksikymmentäkuusi", sanoi Kapahei.
"Anna kun minä näytän."

Hän pyörähti ja raskas kivenlohkare käsissään lähestyi haavoittunutta
olentoa. Kun hän oli juuri kohottanut kätensä iskuun, räjähti pommi
yläpuolella, vapauttaen hänet siitä pakosta ja samalla pannen lopun
hänen laskuilleen.

Koolau oli yksinään syvänteessä. Hän katseli raadollisen kansansa
matelemista kukkulanharjalla ja näki sen katoavan kukkulan taa. Sitten
hän kääntyi ja meni alas viidakkoon, missä tyttö oli saanut surmansa.
Pommitus yhä jatkui, mutta hän viipyi. Kaukana alhaalla hän näki
sotilaitten kiipeävän ylöspäin. Eräs pommi räjähti kahdenkymmenen
jalan päässä. Painautuessaan maata vasten hän kuuli pomminsirpaleiden
lentelevän läheltä ylitseen. _Haun_-kukkia satoi hänen päälleen. Hän
kohotti päätään tähystääkseen alas polulle ja huokasi. Oli peloissaan.
Kiväärinkuulat eivät peloittaneet häntä, mutta tämä pommituli oli
kauhistuttavaa. Joka kerta pommin räjähtäessä hän vavahti, mutta joka
kerta hän kuitenkin nosti päätään, jälleen tähystäen polulle.

Vihdoinkin pommitus lakkasi. Sen syyksi hän arvasi, että sotilaat
olivat ehtineet lähelle. He ryömivätkin pitkin polkua peräkkäin, ja
hän koetti laskea heidän lukumääräänsä. Heitä oli vähintään sata tai
sinnepäin — kaikki tulivat hänen, Koolau pitaalisen takia. Hän tunsi
ylpeyttä sellaisesta kunniasta. Tykeillä ja kivääreillä varustettuina
tulivat poliisit ja sotilaat häntä vastaan, ja hän oli ainoastaan
yksi mies tai oikeammin rampa miehen jäännös. Olivat tarjonneet
tuhat dollaria hänestä, kuolleena tai elävänä. Koko elämässään hän
ei ollut nähnyt niin paljon rahaa. Tuo ajatus oli katkera. Kapahei
oli ollut oikeassa. Hän, Koolau, ei ollut tehnyt vääryyttä kellekään.
Kun _haolit_ tarvitsivat työmiehiä anastamalleen maalle, he tuottivat
kiinalaisia kuleja, ja niiden mukana oli tullut tämä tauti. Ja nyt, kun
hän oli siihen sairastunut, oli hän tuhannen dollarin arvoinen — mutta
ei omaksi hyödykseen. Vain hänen arvoton raatonsa, joko taudinsyömänä
tai pommin repimänä, oli tuon rahasumman arvoinen.

Kun sotilaat ehtivät veitsenteräharjanteelle, oli hän valmiina
varoittamaan heitä. Mutta hänen katseensa sattui surmatun tytön
ruumiiseen, ja hän pysyi vaiti. Kun kuusi sotilasta oli uskaltautunut
vaaralliselle harjanteelle, hän avasi tulen. Eikä lopettanut,
ennenkuin harjanne oli puhdistettu. Hän tyhjensi makasiinin, latasi
ja tyhjensi jälleen. Hän ampui keskeymättä. Kaikki hänen kärsimänsä
vääryydet kuohuivat hänen aivoissaan, ja hän oli koston raivossa.
Kaikki vuohenpolulla alhaalla olevat sotilaat ampuivat, ja vaikka he
olivat pitkällään ja hakivat suojaa maanpinnan syvennyksistä, olivat
he alttiina hänen tulelleen. Kuulat räiskivät ja vihelsivät hänen
ympärillään. Eräs uursi mennessään vaon hänen päänahkaansa ja toinen
pyyhkäisi ihoa rikkomatta hänen olkapäätään. Se oli verilöylyä,
jossa yksi mies surmasi. Sotilaat alkoivat peräytyä, kuljettaen
haavoittuneitaan edellään. Heitä ammuskellessaan Koolau tunsi palaneen
lihan käryä. Hän vilkaisi ensin viereensä ja huomasi sitten, että se
läksi hänen omasta kädestään. Kuumetessaan hänen pyssynsä oli sen
synnyttänyt. Pitaalitauti oli syönyt enimmät hermot hänen käsistään, ja
vaikka hänen lihansa paloi ja hän huomasi sen, ei hän tuntenut kipua
siitä.

Hän makasi viidakossa hymyillen, kunnes muisti tykit. Epäilemättä
he alkavat uudestaan pommittaa ja tällä kerralla suoraan viidakkoa,
mistä hän oli tuottanut heille tuhoa. Tuskin oli hän ehtinyt
siirtyä takanansa olevaan matalaan kouruun, johon pommit eivät
voineet putoilla, kun pommitus alkoi jälleen. Hän laski laukaukset.
Kuusikymmentä kertaa oli tullut, ennenkuin tykkituli taukosi. Pikkuinen
ala oli räjähdyksen kuoppia täynnä, ja näytti aivan mahdottomalta,
että mikään elävä olento olisi voinut säilyä. Niin sotilaat luulivat,
kun he taas iltapäivän helteessä kiipesivät vuohenpolkua. Ja jälleen
heidän terävälle harjanteelle ehdittyään taisteltiin, ja jälleen he
peräytyivät rannikolle.

Kaksi päivää vielä piti Koolau tietä tukittuna, vaikka sotilaat
koettivat edelleen saavuttaa hänet lentävillä pommeilla
turvapaikastaan. Silloin saapui Paahau, muuan pitaalipoika, syvänteen
takaa hänen luokseen ja huusi hänelle, että Kiloliana oli vuohia
ajaessaan saanut pudotessaan surmansa ja että naiset säikäyksissään
eivät tienneet mitä tehdä. Koolau kutsui pojan alas ja jätti hänelle
luodikon, käskien vahtia polkua. Hän tapasi kansansa alakuloisena.
Suurin osa heistä ei voinut hankkia ruokaa itselleen, ja kaikki
olivat nälkään nääntymäisillään. Hän valitsi kaksi naista ja erään
miehen, joiden sairaus ei ollut vielä pitkälle kehittynyt, ja lähetti
heidät takaisin syvänteelle hakemaan ravintoa ja mattoja. Muita hän
rohkaisi ja lohdutti, kunnes heikommatkin heistä ryhtyivät rakentamaan
alkuperäisiä suojia itselleen.

Mutta ne, jotka hän oli lähettänyt ruokaa hakemaan, eivät palanneet,
ja hän riensi syvänteelle. Kun hän kääntyi kallion kulman takaa,
oli vastassa puoli tusinaa kiväärinlaukauksia. Eräs kuula repäisi
lihaa hänen olkapäästään, ja kivensirpale repi hänen poskeaan luodin
sattuessa kallionseinään. Siinä tuokiossa hän hypähti takaisin, mutta
samalla hän huomasi, että syvänne oli sotilaita kirjavanaan. Hänen oma
kansansa oli hänet pettänyt. Pommituli oli ollut liian hirveä, ja he
pitivät Molokain vankilaa parempana.

Koolau laskeutui takaisin ja heitti pois painavan patruunavyönsä.
Kallioiden rotkossa hän antoi vihollisen pään ja olkapäitten tulla
esille, ennenkuin veti liipasinta. Kahdesti tämä tapahtui, ja sitten
pienen viivytyksen jälkeen pään ja olkapäitten asemesta kohosi
valkoinen lippu muurin reunalle.

"Mitä te tahdotte?" tiedusti Koolau. "Sinut, jos olet Koolau,
pitaalinen", kuului vastaus.

Koolau unohti missä oli, unohti kaiken siinä maatessaan ja
ihmetellessään näiden _haolien_ merkillistä itsepintaisuutta, jotka
pitäisivät päänsä, vaikka taivas putoaisi alas. Niin, he pitivät päänsä
kaikessa, vieläpä vaikka kuolivatkin päämääräänsä pyrkiessään. Eikä hän
voinut olla ihailematta heitä, kuinka tuo tahto oli heissä voimakkaampi
elämää ja taivutti kaikki heidän valtansa alle. Hän oli vakuutettu
kamppailunsa toivottomuudesta. _Haolien_ hirveää tahtoa ei voinut
vastustaa. Vaikka hän tappoi tuhannen miestä, vieläkin he nousivat kuin
meren hiekka, ja heitä nousi aina enemmän ja enemmän. He eivät koskaan
tunnusta tappiotaan. Siinä oli heidän heikkoutensa ja heidän voimansa.
Siinä oli myös hänen kansansa onnettomuus. Hän näki nyt, kuinka
kourallinen jumalan saarnaajia ja rommin saarnaajia oli valloittanut
maan.

"Well, mitä sanot? Tahdotko tulla mukanamme?"

Se oli näkymättömän miehen ääni valkoisen lipun alla. Siellä hän oli
kuten toisetkin _haolit_ pyrkimässä suoraan loppuratkaisua kohti.

"Keskustelkaamme", vastasi Koolau.

Miehen pää ja olkapäät tulivat näkyviin, sitten koko hänen ruumiinsa.

Hän oli sileänaamainen, sinisilmäinen, kaksikymmentäviisivuotias
nuorukainen, hoikka ja kaunis kapteenin univormussaan. Hän läheni ja
pysähtyi noin kahdentoista jalan päähän hänestä.

"Olet urhoollinen mies", sanoi Koolau ihmettelevästi. "Minähän voisin
tappaa sinut kuin kärpäsen."

"Ei, et voisi", oli vastaus.

"Miksi en voisi?"

"Siitä syystä että olet mies, Koolau, vaikka tosin sairas mies. Tunnen
tapasi, sinä tapat rehellisesti."

Koolau murahti, mutta oli salaisesti hyvillään.

"Mitä olette tehneet alamaisilleni?" kysyi hän. "Poika, kaksi naista ja
mies?"

"He antautuivat, kuten nyt pyydän sinuakin antautumaan."

Koolau naurahti epäilevästi.

"Minä olen vapaa mies", ilmoitti hän. "En ole tehnyt pahaa. Kaikki mitä
pyydän on saada jäädä yksinäni tänne. Olen elänyt vapaana, ja vapaana
tulee minun saada kuoliakin. En tahdo koskaan antautua vangiksi."

"Sitten kansasi on sinua viisaampi", vastasi nuori kapteeni. "Katsohan
— he tulevat tuossa."

Koolau kääntyi ja seurasi lähestyvää joukkonsa jäännöstä. Voihkien
ja valittaen tuo aavekulkue laahasi surkeita raajojaan ohitse. Se
antoi Koolaunkin maistaa syvemmin katkeruuttaan, sillä he kiroilivat
ja solvasivat häntä ohikulkiessaan, ja läähättävä akka, joka kulki
viimeisenä, pysähtyi ja ojensi laihat, nahkaiset petolinnun kyntensä
häntä kohti ja syyti kirouksia. Toinen toisensa jälkeen he hävisivät
kukkulan taa ja antautuivat piiloutuneille sotilaille.

"Voit mennä nyt", sanoi Koolau kapteenille. "Minä en koskaan antaudu.
Se on viimeinen sanani, Hyvästi." Kapteeni liukui vuoren yli
sotilaittensa luo. Seuraavassa tuokiossa ilman rauhan lippua hän nosti
hattunsa huotrallaan ylös ja Koolaun kuula lensi sen läpi. Iltapäivällä
he vielä pommittivat rannikolta häntä, ja kun hän peräytyi korkeaan,
luoksepääsemättömään onkaloon, seurasivat sotilaat hänen jäljissään.

Kuusi viikkoa he ajoivat häntä rotkosta rotkoon, tulivuoren huippujen
yli ja pitkin vuohenpolkuja. Kun hän piiloutui lantana-viidakkoon, he
järjestivät ajoketjun ja ajoivat häntä kuten jänistä lantana-viidakon
ja guava-pensaitten läpi. Mutta hän tunsi joka sopen. Kun puristus
kävi liian ahtaaksi, hänen varma luodikkonsa karkoitti takaa-ajajat
kauemmaksi, ja he saivat kuljettaa haavoittuneitaan alas rannikolle.
Toisinaan he koettivat ampua häntä hänen ruskean ruumiinsa hetkeksi
näyttäytyessä pensaitten välistä. Kerran viisi vainoojaa yllätti hänet
suojattomalla vuohenpolulla kourujen välissä. He tyhjensivät pyssynsä
häntä kohti, kun hän ontuen kiipesi ylös pyörryttävää polkua pitkin.
Jäljestäpäin he löysivät veripilkkuja ja tiesivät, että hän oli
haavoittunut. Kuudennen viikon lopulla he kyllästyivät. Sotilaat ja
poliisit palasivat Honoluluun, ja Kalalaun laakso jäi hänen haltuunsa,
vaikka takaa-ajajat aika-ajoin läksivät hänen jälkeensä ja joka kerta
vain omaksi tappiokseen.

Kahden vuoden kuluttua Koolau ryömi viimeisen kerran viidakkoon ja
makasi _ti_-lehtien ja villien inkiväärien seassa. Vapaana hän oli
elänyt ja vapaana hän oli kuoleva. Kevyt tihkusade kasteli häntä, ja
hän veti rääsyisen peitteen sairaitten jäseniensä suojaksi. Hänen
ruumiinsa oli verhottu öljytyllä nahkatakilla. Hänen mauserkiväärinsä
oli poikkipuolin hänen rinnoillaan, hellän hartaasti hän siveli sen
kostunutta piippua. Kädessä, jolla hän pyyhki, ei ollut enää sormia,
joilla hän olisi voinut vetää liipasinta.

Hän sulki silmänsä, ja ruumiinsa heikkoudesta ja aivojensa
väristyksestä hän tiesi loppunsa lähenevän. Kuten villieläin hän oli
ryöminyt piiloon kuolemaan. Puolittain tajuttomana haaveillen hän eli
uudelleen aikaisemman miehuutensa päivät Niihaussa. Elämän haihtuessa
ja sadepisarain seuloessa utua hänen ympärilleen hän näki vielä
viimeisen kerran olevansa kesytettävän hevosen selässä; villi varsa
kirmasi ja hyppi hänen allaan, satulan hihnat kiinnitettyinä vatsan
alitse, tai potki mielettömästi aitoja, lennättäessään cowboyta niiden
yli. Toisessa tuokiossa hän taas oli ajavinaan villejä ylämaan härkiä
laitumella ja vievinään niitä alas laaksoon. Hiki ja tomu tunki jälleen
pistävästi hänen silmiinsä ja sieraimiinsa.

Taas hänellä oli koko reipas, terveruumiinen nuoruutensa, kunnes
lähenevä hajaannus herätti hänet tajuntaan. Hän nosti luonnottomat
kätensä ja katseli niitä ihmetellen. Mutta kuinka? Miksi? Miten saattoi
hänen kukoistava nuori ruumiinsa muuttua tällaiseksi? Sitten hän
muisti, ja heti hän oli jälleen Koolau pitaalinen. Hänen silmäluomensa
vaipuivat väsyneesti alas, ja sadepisarat taukosivat rapisemasta
hänen korvissaan. Hänen ruumiinsa värähteli. Värähtelykin taukosi.
Hän nosti päätään, mutta se putosi takaisin. Sitten hänen silmänsä
aukenivat eivätkä enää sulkeutuneet. Hänen viimeinen ajatuksensa oli
hänen mauserissaan, ja hän puristi sitä rintaansa vasten kurttuisilla,
sormettomilla käsillään.




Chun Ah Chun.


Chun Ah Chunin olemuksessa ei ollut mitään merkillistä. Hän oli
lyhyenläntä ja laiha, kuten kiinalaiset yleensä, ja hänellä oli
kiinalaisen kapeat hartiat. Ohimenevä matkailija, sattuessaan
silmäilemään häntä Honolulun kaduilla, olisi voinut luulla häntä
pesulaitoksen tai räätälinverstaan hyväntahtoiseksi omistajaksi,
ja mitä hyväluontoisuuteen ja hyvinvointiin tulee, olisi tuo arvio
ollutkin oikea, vaikkakin liian alhainen. Sillä hän oli yhtä sopuisa
kuin menestyväkin, eikä hänen varallisuutensa määrää tiedetty. Oli
kyllä hyvin tunnettua, että hän oli suunnattoman varakas, mutta se
"suunnaton" merkitsi vain tuntematonta ylimalkaan.

Ah Chunilla oli älykkäät silmät, pienet kuin näverinreiät ja mustat
kuin napit. Mutta ne olivat kaukana toisistaan ja niiden yllä oli
ilmeinen ajattelijan otsa. Ah Chunillakin oli probleeminsa, ja niitä
oli ollutkin hänellä koko elämänsä ajan. Eivät ne silti koskaan olleet
häntä huolestuttaneet. Hän oli todellinen filosofi, ja olipa hän sitten
tavallisena kulina tai monen miehen isäntänä, niin hänen sielunsa
oli aina sama. Joka hetki hän säilytti levollisen mielentyyneytensä,
jota ei hämmentänyt eikä järkyttänyt kova kohtalo. Kaikki hän otti
tyynesti vastaan, olivatpa ne sitten pomon iskuja sokerikentällä tai
sokerinhinnan alenemista, kun hän omisti nuo sokeriruokoviljelykset
itse. Ja niin hän kallionlujalla varmuudella selviytyi sellaisista
kysymyksistä, joita vain harvoilla on ratkaistavana, saatikka sitten
kiinalaisella talonpojalla.

Hän oli juuri sellainen kiinalainen talonpoika, joka on syntynyt
olemaan kaiket päivät pellolla kuin elukka, mutta sattuman oikusta
päässyt pakoon, kuten prinssi haltijasadussa. Ah Chun ei muistanut
isäänsä, pikkuista maanviljelijää eräässä kylässä lähellä Kantonia,
eikä hän paljon muistanut äitiäänkään, joka oli kuollut hänen ollessaan
kuusivuotias. Mutta hän muisti kunnioituksella setäänsä — Ah Kow'ia
— jolla hän oli palvellut orjan tavoin kuudennesta ikävuodestaan
kaksikymmentäneljävuotiaaksi. Sitten hän oli päässyt pois,
sitouduttuaan kolmeksi vuodeksi työhön Hawaiin sokeriplantaashille
viidenkymmenen sentin päiväpalkasta.

Ah Chun oli ahkera ja tarkkaavainen. Hän huomasi sellaisetkin
pikkuseikat, joita tuskin yksi tuhannesta pani merkille. Kolme
vuotta hän työskenteli viljelyksillä, ja sen ajan kuluttua hän tiesi
sokeriruokojen viljelemisestä enemmän kuin ylipomot, jopa enemmän kuin
itse isännöitsijä, ja olipa tämä hämmästynyt niitä tietoja, joita
tuolla laihalla kulilla oli työnsuorittamisesta. Mutta Ah Chun ei
tutkinut ainoastaan sokerin tuotantoa. Hän tutki myös sitä, kuinka
miehet pääsevät sokeritehtaitten ja - viljelysten omistajiksi. Se
hänelle ensiksi selvisi, etteivät he niiksi päässeet omien kättensä
työllä. Hän tiesi sen, sillä hän oli tehnyt työtä kaksikymmentä vuotta
itsekin. Miehet, jotka rikastuivat, rikastuivat toisten työstä. Ja
rikkain oli se mies, jolla oli suurin luku työläisiä raatamassa.

Työsopimuksensa päätyttyä Ah Chun sijoitti säästönsä pieneen
tuontiliikkeeseen, perustaen sen yhdessä erään toverinsa Ah Yungin
kanssa. Siitä paisui suuri toiminimi "Ah Chun & Ah Yung", joka kauppasi
mitä tahansa, Intian silkistä ja ginseng-juuresta linnunlantasaariin ja
neekerilaivoihin saakka. Sillä välin Ah Chun oli ryhtynyt kokiksi. Hän
oli hyvä keittäjä ja oli kolmen vuoden kuluttua kallispalkkaisin kokki
Honolulussa. Hänen edistymisensä sillä alalla oli varma, ja hän oli
hullu jättäessään sen, kuten Dantin, hänen työnantajansa sanoi hänelle.
Mutta Ah Chun tunsi oman tarkoitusperänsä paremmin, ja se tuotti
hänelle kolminkertaisen hullun nimen ja viisikymmentä dollaria palkan
yli hänen erotessaan kokintoimestaan.

"Ah Chun & Ah Yung" -liike menestyi. Ah Chunin ei tarvinnut enää
olla kokkina. Silloin oli erinomaiset keinotteluajat Hawaiilla.
Sokeriviljelyksiä laajennettiin ja työväkeä tarvittiin. Ah Chun
huomasi aseman ja perusti työväentuontitoimiston. Hän tuotti tuhansia
Kantonin kuleja Hawaiille, ja hänen varallisuutensa alkoi kasvaa.
Hän ryhtyi sijoittamaan rahojaan. Hänen nappisilmänsä huomasivat
edullisia kauppoja siinä, missä monet pelkäsivät vararikkoa. Hän osti
pilahinnalla kalalammikon, joka tuotti myöhemmin hänelle viisisataa
prosenttia ja jolla hän monopolisoi Honolulun kalamarkkinat. Hän ei
pitänyt ohjelmapuheita, ei esiintynyt politiikassa eikä hommaillut
vallankumouksia, vaan hän aavisti edeltäpäin tapaukset, selvemmin ja
kaukonäköisemmin kuin ne miehet, jotka niitä panivat toimeen. Älynsä
silmin hän näki Honolulun nykyaikaisena kaupunkina sähkövaloineen,
aikana, jolloin se vielä oli syrjäinen ja alkuperäinen hiekkasärkkä
merestä kohenneilla hedelmättömillä koralliriutoilla. Niinpä hän
osti maata. Hän osti sitä kauppiailta, jotka tarvitsivat käteistä
rahaa, hurjastelevilta kauppiaitten pojilta, leskiltä ja orvoilta ja
pitaalitaudin tähden Molokaille karkoitetuilta; ja sitten vuosien
vieriessä tarvittiin niitä hänen ostamiaan maa-aloja, tarvittiin yhteen
ja toiseen varastohuoneita, liikerakennuksia ja hotelleja varten. Hän
vuokrasi, myi, osti ja jälleen myi.

Mutta toisetkin asiat luistivat yhtä hyvin. Hän uskoi rahaa eräälle
hylkiökapteeni Parkinsonille, johon ei kukaan voinut luottaa. Sitten
Parkinson purjehti salaperäisille merimatkoille pikku 'Vega'lla. Ja
Parkinsonista pidettiin hyvää huolta hänen kuolemaansa saakka, ja
vuosien perästä Honolulu sai hämmästyä kuultuaan, että brittiläinen
fosfaattitrusti oli ostanut Draken ja Acornin linnunlanta-saaret
kolmesta neljännesmiljoonasta. Sitten tulivat kuningas Kalakaun ajat
ja lihavat herkkupäivät, jolloin Ah Chun maksoi kolmesataa tuhatta
dollaria opiumiluvasta. Vaikka hän maksoikin kolmannesmiljoonan siitä
monopolista, oli rahojen sijoitus siitä huolimatta erinomainen, sillä
voitto-osuudet tuottivat hänen käsiinsä Kalalau-plantaashin, mikä
vuorostaan tuotti hänelle kolmekymmentä prosenttia seitsemäntoista
vuotta, ja lopulta hän sen myydessään sai siitä puolitoista miljoonaa
dollaria.

Jo aikaisemmin, Kamehamehan hallitessa, hän oli ollut oman maansa,
Kiinan, konsulina — arvo, joka ei ollut aivan merkityksetön; ja
Kamehameha IV:n aikana hän muutti Hawaiin kansalaiseksi voidakseen
naida Stella Alendalen, joka oli ruskeanahkaisen kuninkaan alamainen,
vaikka hänen suonissaan virtasikin enemmän anglosaksilaista verta kuin
polyneesialaista. Hänen rotunsa oli tosiaankin niin sekoittunut, että
sen alkuperästä oli jäljellä vain kahdeksas- ja kuudestoistaosia.
Myöhemmässä vaiheessa oli hänessä isoäitinsä-äidin, prinsessa
Paahaon kautta kuninkaallista verta. Stella Alendalen isä oli
kapteeni Blunt, englantilainen seikkailija, joka oli ollut Kamehameha
I:n palveluksessa, ensimmäisenä hänen päällikkökunnassaan. Hänen
isoisänsä oli New Bedfordista kotoisin oleva valaanpyyntikapteeni, ja
hänen isänsä taas oli portugalilais-italialainen sekaverinen, joka
oli vuorostaan sulautunut englantilaiseen sukuvereen. Laillisesti
hawaiilaisena oli Ah Chunin morsian kuitenkin enemmän kolmea muuta
kansallisuutta.

Ja tähän sukusekoitukseen Ah Chun puolestaan toi mongolilaisen
lisäkkeen. Tällä tavalla hänen ja Mrs. Ah Chunin lapsissa oli yksi
kolmaskymmeneskahdesosa polyneesialaista, kuudestoistaosa italialaista,
kuudestoista osa portugalilaista, puolet kiinalaista ja yksitoista
kolmaskymmeneskahdesosaa englantilaista ja amerikkalaista verta.
Mahdollisesti Ah Chun olisi kieltäytynyt tästä avioliitosta, jos hän
olisi ennakolta tiennyt, mikä merkillinen perhe siitä naimisesta
oli koituva. Olipa se merkillinen monella tavalla. Ensiksikin hyvin
hedelmällinen. Viisitoista tytärtä ja poikaa, enemmän kuin puolet
tyttäriä. Kolme poikaa syntyi ensin; sitten tuli peräkanaa koko tusina
tyttäriä. Rotusekoitus osoittautui erinomaiseksi. Hedelmällisyys
ei yksin sitä todistanut, vaan lapset olivat lisäksi terveitä ja
virheettömiä. Mutta mikä eniten perheen suhteen hämmästytti, oli
lapsien tavaton kauneus. Kaikki tytöt olivat kauniita — eteerisen
kauniita. Mamma Ah Chunin pyöreät muodot näyttivät lieventäneen pappa
Ah Chunin laihoja kulmia, niin että tyttäret olivat norjan solakoita
kuin pajun virvat, olematta kuitenkaan laihoja tai täyteläisiä.
Kasvojen piirteissä kuvastui kullakin kaukainen aasialainen leima,
jonka vanha ja uusi Englanti sekä Etelä-Eurooppa olivat sievistäneet.
Ei voinut huomata, ellei tiennyt, että raskas kiinalainen veri virtasi
heidän suonissaan; mutta selityksen saatuaan näki kyllä kiinalaisten
piirteitten jäljet.

Kaunottarina Ah Chunin tytöt olivat harvinaisia. Ei missään oltu
sellaisia nähty. He eivät muistuttaneet mitään niin paljon kuin
toisiaan, mutta kuitenkin oli kullakin yksilölliset piirteensä. Ei
voinut erehtyä pitämään toista toisena. Tosin saattoi ehkä Maud,
joka oli sinisilmäinen ja keltahiuksinen, muistuttaa silmänräpäyksen
Henriettaa, komeaa tummaveristä naista, jolla oli hehkuvat, mustat
silmät ja tummat hiukset. Ja se yhtäläisyys, joka oli johtavana
lankana koko sisarparvessa, kaikista erikoispiirteistä huolimatta,
oli Ah Chunin lahjoittama. Hän oli antanut ruumiinrakenteen, johon
anglosaksilainen, latinalainen ja polyneesialainen rotu olivat
lisänneet sulonsa sekä älynsä. Mrs. Ah Chunilla oli omat ajatuksensa,
joille Ah Chun antoi arvonsa, vaikka ei suvainnutkaan niitä silloin,
kun ne olivat ristiriidassa hänen oman filosofisen tyyneytensä
kanssa. Rouva oli tottunut koko ikänsä asumaan eurooppalaiseen
tapaan. Hyvä! Ah Chun lahjoitti hänelle eurooppalaisen herrastalon.
Myöhemmin, kun hänen tyttärensä ja poikansa kasvoivat suuremmiksi,
hän rakennutti kesähuvilan, tilavan ja suurenmoisen sekä yhtä
yksinkertaisen kuin mahtavankin. Sen lisäksi hän ajan oloon laittoi
talon Tantalus-vuoristoon, mihin perhe voi paeta, kun "tautituuli"
puhalsi etelästä. Ja Waikikiin hän rakennutti suuren rannikkoasumuksen,
niin laajan ja asemaansa nähden niin erikoisen, että kun Yhdysvaltain
hallitus sittemmin otti sen linnoitusta varten, oli siitä suoritettava
suunnaton lunastushinta. Kaikissa hänen taloissaan oli biljardi- ja
tupakkahuoneet sekä vierashuoneet paviljonkeineen. Talojen sisustus oli
ylellisen yksinkertainen. Ah Chunin perhekunta vietti muhkeata elämää,
ruhtinaalliset menot suoritettiin ilman komeilua — kiitos perheen
hienostuneen maun.

Ah Chun oli vapaamielinen kasvatusasioissa. "Ei väliä kuluista",
selitti hän Parkinsonin päivinä, kun tuo saamaton merimies ei
ymmärtänyt, mitä varten 'Vega' oli tehtävä merikuntoiseksi. "Te
purjehditte kuunarilla, minä maksan laskut." Ja samaa periaatetta hän
noudatti tyttäriensä ja poikiensa suhteen. Heidän oli saatava paras
kasvatus säästämättä kulunkeja. Harold, esikoinen, oli opiskellut
Hanvardissa ja Oxfordissa. Albert ja Charles olivat käyneet Yalen
yliopistolliset kurssit. Ja tyttäret, vanhimmasta nuorimpaan, olivat
saaneet alkukasvatuksensa Millsin seminaarissa Kaliforniassa ja
jatkaneet Vassarilla, Wellesleyllä tai Bryn Mawrilla. Useat heistä
saivat vielä loppusilauksen Euroopassa. Ja niin palasivat Ah Chunin
pojat ja tyttäret kaikesta maailmasta hänen luokseen neuvomaan muoteja
hänen asuntojensa sisustuksia järjesteltäessä. Ah Chun itse piti
loistavaa itämaista komeutta parhaana, mutta hän oli filosofi ja näki
selvästi, että hänen lastensa maku oli hyvä Lännen mittojen mukaan.

Tietenkään eivät hänen lapsensa olleet tunnettuja Ah Chunin nimellä.
Niinkuin hän oli muuttunut tavallisesta kulista monimiljonääriksi,
niin hänen nimensäkin oli muuttunut. Mamma Ah Chun oli kääntänyt
sen A'Chuniksi, mutta hänen viisaat jälkeläisensä olivat poistaneet
heittomerkin ja kirjoittivat hienosti Achun Ah Chun ei pannut
vastaan. Hänen nimensä käännös ei vähääkään ollut ristiriidassa hänen
hyvinvointinsa eikä hänen tyynen filosofiansa kanssa. Sitä paitsi
hän ei ollut ylpeä. Mutta kun hänen lapsensa kävivät tärkkipaidassa
ja kovissa kauluksissa sekä frakissa, niin se ärsytti häntä. Ah Chun
ei suosinut sellaista. Hän pukeutui laajaan kiinalaiseen viittaan,
eivätkä he voineet mielistelyillä eikä vaatimuksella saada häntä
luopumaan tavoistaan. He eivät olleet turhaan olleet Amerikassa. He
olivat oppineet boikottauskeinoja kuten järjestyneet työläiset. Ja Ah
Chunia boikotettiin hänen omassa talossaan, mamma Ah Chunin avulla ja
yllätyksellä. Mutta Ah Chun itse, Lännen kulttuuriin perehtymättömänä,
oli sen sijaan perehtynyt Lännen työasioihin. Ollen itse suuri
työnantaja hän osasi pitää puolensa kamppailussa ja pani heti
kapinoivia jälkeläisiään vastaan sulun. Hän erotti palvelijalaumansa,
sulki tallit ja lukitsi talonsa, mennen itse asumaan Kuninkaalliseen
Hawaiin Hotelliin, jossa liikkeessä hän osui olemaan mahtavin osakas.
Perhe pyristeli avuttomana ystäviensä luona vieraisilla. Sillä aikaa Ah
Chun levollisesti johti monia liikkeitään, veteli savuja hopeapäisestä,
pitkävartisesta piipustaan ja ihmetteli jälkeläistensä päähänpistoja.

Tämä kysymys ei silti häirinnyt hänen levollisuuttaan. Hän tunsi
filosofisessa sielussaan, että se kypsyttyään kyllä selviää. Tällä
tempullaan hän antoi perheelleen läksyn, että niin mukautuva kuin hän
olikin, hän siitä huolimatta oli Achunin perheen ehdoton diktaattori.
Perhe piti puoliaan viikon, sitten se palasi Ah Chunin luo, ja samassa
koko palvelijajoukko oli koossa kesähuvilalla jälleen. Ja sen jälkeen
ei noussut riitaa, kun Ah Chun tuli loistossaan vastaanottohuoneeseensa
sinisessä silkkiviitassa, topatuissa tohveleissa ja mustasilkkisessä,
punanappisessa päähineessä tai kun hän halusi vedellä savuja
ohutvartisesta, hopeapesäisestä piipustaan, paperosseja ja sikareja
polttelevain upseerien ja siviiliherrain seurassa avarilla kuisteilla
tai tupakkahuoneessa.

Ah Chunilla oli huomattava asema Honolulussa. Vaikk'ei hän
esiintynytkään seurapiireissä, oli hänellä pääsy kaikkialle. Hän
ei käynyt missään muualla kuin kaupungin kiinalaisten kauppiaiden
seuroissa, mutta hänen kotonaan kävi vieraita ja hän oli aina isäntä
talossaan ja pöytänsä pää. Huolimatta siitä, että hän oli synnynnäinen
kiinalainen talonpoika, hän johti hienoa kulttuuripiiriä, eikä ollut
hänen vertaistaan koko saaristossa. Eikä saarilla ollut ketään niin
ylpeää, joka ei olisi voinut astua hänen kynnyksensä ylitse ja nauttia
hänen vieraanvaraisuuttaan. Ensiksikin vallitsi Achunin huvilassa
moitteeton seurasävy. Sitten siihen vaikutti Ah Chunin valta. Ja
viimeksi että hän oli moraalin esikuva ja rehellinen liikemies.
Huolimatta siitä, että liikemoraali saarilla oli korkeammalla kuin
mannermaalla, voitti Ah Chun Honolulun muut liikemiehet täsmällisen
tarkalla rehellisyydellään. Sananpartena oli, että hänen sanansa oli
yhtä luotettava kuin hänen takauksensakin. Allekirjoitusta ei koskaan
pyydetty häneltä sitoumuksen varmuudeksi. Hän ei koskaan pettänyt
sanaansa. Kaksikymmentä vuotta Hotchkisin — Hotchkis & Morterson
yhtiöstä — kuoleman jälkeen tavattiin hänen jättämistään papereista
muuan muistiinpano kolmenkymmenentuhannen dollarin lainasta Ah Chunin
nimelle. Asia oli tapahtunut Ah Chunin ollessa yksityisneuvoksena
Kamehameha II:n aikana. Noina sekavina ja rauhattomina rahanteon
aikoina asia oli häipynyt hänen muististaan. Ei ollut velkakirjaa
eikä laillista maksuvelvoitusta, mutta Ah Chun suoritti täydelleen
Hotchkisin perillisille vapaaehtoisesti koko summan korkoineen. Samoin
hän menetteli mentyään suulliseen takaukseen onnettoman Kakiku Ditch
Schemen puolesta, silloin kun vilkkainkaan mielikuvitus ei pitänyt
takausta tarpeellisena. — "Kirjoittakaa hänen maksuosoituksensa
kahdellesadalle tuhannelle, epäröimättä, herrat, epäröimättä", — oli
sihteerin lausunto, joka turhaan oli lähetetty Ah Chunin aikomuksia
urkkimaan. Ja monen samanlaisen tapauksen ohella, jotka todistivat
hänen sanansa pitävyyttä, oli siihen aikaan saarilla tuskin ketään
toista mainittavaa henkilöä, joka ei kerran ja toisenkin olisi saanut
nauttia avuliaisuutta raha-asioissa Ah Chunin kädestä.

Ja niinpä Honolulussa mielenkiinnolla seurattiin hänen merkillisen
perheensä kasvamista kummastuttavaksi arvoitukseksi, ja salaisella
myötätunnolla asetuttiin Ah Chunin puolelle, voimatta kuvitella, miten
hän oli menettelevä. Mutta Ah Chun itse ymmärsi kysymyksen selvemmin
kuin he. Perhe ei sitä arvannut. Ah Chun näki, ettei hänelle ollut
sijaa tämän hänen kupeittensa ihmeellisen siemenen seassa, ja hän
ajatteli tulevia vuosia, hyvin tietäen, että hän oli käyvä heille yhä
vieraammaksi. Hän ei ymmärtänyt lapsiaan. Heidän keskusteluaiheensa
eivät herättäneet hänen mielenkiintoaan, eikä hän käsittänyt niistä
mitään. Lännen kulttuuri oli vieras hänelle. Hän oli aasialainen
viimeiseen soluunsa saakka, mikä merkitsi, että hän oli pakana. Heidän
kristinuskonsa oli hänelle joutavaa. Mutta kaiken tämän hän olisi
sietänyt epäoleellisena, jos hän vain olisi ymmärtänyt tuota nuorta
väkeä itseään. Kun Maud esimerkiksi kertoi hänelle, että talouslaskut
kuukaudessa olivat kolmekymmentätuhatta — sen hän ymmärsi, kuten hän
ymmärsi Albertin pyynnön saada viisituhatta ostaakseen kuunarijahti
"Muriel'in" ja päästäkseen Hawaiin Purjehdusklubin jäseneksi. Mutta
heidän kaukaisempia ja mutkikkaampia harrastuksiaan hän ei käsittänyt.
Eikä hän ollut hidas ymmärtämään, että jokaisen pojan ja tyttären
tarkoituksena oli johtaa häntä sellaisiin ajatuksen sokkeloihin,
mistä hän ei uskaltaisi toivoa pois pääsevänsä. Aina hän törmäsi
sitä muuria vasten, joka erotti Idän Lännestä. Heidän sielunsa oli
luoksepääsemätön, ja samalla hän tunsi, että hänen sielunsa oli yhtä
luoksepääsemätön heille.

Sen lisäksi vuosien vieriessä ja vanhentuessaan hän huomasi yhä
enemmän ja enemmän hakevansa omaa lajiaan. Kiinalaiskorttelin tuoksut
olivat herkkua hänelle, ja katua kulkiessaan hän nautti niistä, sillä
ne veivät hänen mielikuvituksensa takaisin Kantonin kapeille ja
mutkitteleville kujille, siellä kuhisevaan elämään ja liikkeeseen.
Hän katui, että oli leikkauttanut palmikkonsa miellyttääkseen Stella
Alendalea. Hän mietti vakavasti oliko hänen uhrauksensa ollut sen
arvoinen ja kasvattaisiko hän palmikkonsa uudelleen. Ruoka, jonka
hänen kallispalkkainen kokkinsa valmisti hänelle, ei kutkuttanut hänen
kitalakeaan niin miellyttävästi kuin kiinalaiskorttelin ummehtunut
ravintola ruokalajeineen. Hän nautti enemmän tunnin tupakoimisesta
ja tarinoimisesta kahden tai kolmen kiinalaisen tuttavan kanssa
kuin ylellisten ja hienojen päivällisten johtamisesta, joista hänen
huvilansa oli kuuluisa ja joissa Amerikan ja Euroopan valitut istuivat
pitkän pöydän ääressä, miehet ja naiset samanarvoisina — naiset
jalokivineen, jotka välkkyivät valkeilla kauloilla ja käsivarsilla,
miehet iltapuvuissaan — ja kaikki jaarittelivat sekä nauroivat
puheenaiheille ja sukkeluuksille, jotka olivat hänelle pelkkää
latinaa tai eivät ainakaan herättäneet hänen mielenkiintoaan eivätkä
huvittaneet häntä.

Mutta kiusana ei ollut ainoastaan hänen muukalaisuutensa ja hänen
kasvava halunsa palata takaisin kiinalaisille lihapadoille. Syynä oli
myöskin hänen rikkautensa. Hän oli kuvitellut saavansa elää rauhassa
vanhoilla päivillään, sillä hän oli saanut tehdä kovasti työtä.
Hänen palkkionaan voisi siis olla rauha ja lepo. Mutta hän tiesi,
ettei se olisi mahdollista hänelle, hänen suunnattoman rikkautensa
vuoksi. Merkit ja enteet sen osoittivat. Sellaista hän oli nähnyt
aikaisemminkin. Tuossa oli esimerkiksi hänen vanha työnantajansa
Dantin, jolta lapset olivat lain varjolla ottaneet omaisuuden ja
panneet hänet holhouksen alaiseksi. Ah Chun tiesi liian hyvin, että
Dantin oli ollut köyhä mies, ja voitiin todistaa hänen aina järkevästi
hoitaneen liikettään. Ja vanhalla Dantinilla oli ollut vain kolme lasta
ja puoli miljoonaa, jotavastoin hänellä oli viisitoista lasta ja vain
hän itse tiesi, kuinka monta miljoonaa.

"Meidän tyttäremme ovat kauniita naisia", sanoi Ah Chun eräänä iltana
vaimolleen. "On myös monta nuorta miestä. Talo on aina täynnä nuoria
miehiä. Minun sikarilaskuni ovat nousseet koko runsaiksi. Miks'eivät he
mene naimisiin?"

Mamma Achun kohotti olkapäitään ja odotti.

"Naiset ovat naisia ja miehet miehiä — sepä on outoa, ettei naida. Ehkä
nuoret miehet eivät pidä tyttäristämme."

"Ah, he pitävät liiaksikin heistä", vastasi mamma Chun, "mutta katsos,
he eivät voi unhottaa, että sinä olet heidän isänsä."

"Mutta sinä unhotit, kuka minun isäni oli", sanoi Ah Chun painavasti.
"Ainoa mitä pyysit, oli, että leikkaisin palmikkoni."

"Nuoret miehet ovat vielä tarkemmat kuin minä, luulemma."

"Mikä on tärkein asia maailmassa?" kysyi Ah Chun äkkiä yllättäen.

Mamma Ah Chun ihmetteli hetkisen; sitten hän vastasi: "Jumala."

Ah Chun nyökkäsi. "Jumalia on maailmassa paljon. Niitä on paperisia,
toisia on puisia, muutamia pronssisia. Minä käytän erästä pikkuista
jumalaa konttorissa paperien painona. Bishop Museossa on monta jumalaa
korallikivestä ja kivettyneestä tulivuoren laavasta."

"Mutta on vain yksi ainoa oikea jumala", ilmoitti rouva päättävästi,
asettaen avaran olemuksensa juhlalliseen asentoon.

Ah Chun huomasi uhkaavan vaaran ja kiiruhti muuttamaan keskustelua.

"Mikä on suurempi jumalaa sitten?" kysyi hän. "Sanon sen sinulle. Se
on raha. Aikoinani olen ollut asioissa juutalaisten ja buddhalaisten,
kristittyjen ja muhamettilaisten kanssa sekä käynyt kauppaa
Salomonin-saarilta ja Uudesta Guineasta kotoisin olleiden pienten
mustain miesten kanssa, jotka kuljettivat jumalaansa muassaan
käärittynä öljypaperiin. Heillä oli eri jumalat, näillä miehillä,
mutta kaikki he kuitenkin palvelivat rahaa. — Onhan täällä esimerkiksi
kapteeni Higginson, hän näkyy pitävän Henriettasta."

"Hän ei milloinkaan nai häntä", vastasi mamma Chun. "Hänen täytyy
päästä amiraaliksi ennen kuolemaansa —"

"Vara-amiraaliksi", keskeytti Ah Chun, "hyvä, kyllä ymmärrän. Sehän on
heidän tapansa erota virasta".

"Hän on eräästä Yhdysvaltain ylhäisimmästä perheestä. He eivät
tahtoisi, että hän naisi, jollei menisi naimisiin amerikkalaisen tytön
kanssa."

Ah Chun kopahutti tuhan piipustaan ja ajatuksiin vaipuneena täytti
pienen hopeapesän tupakalla. Hän sytytti sen ja veti muutamia savuja,
ennenkuin puhui.

"Henrietta on vanhin tyttö. Hänen hääpäivänään lahjoitan hänelle
kolmesataatuhatta dollaria. Joka merkinnee jotakin kapteeni
Higginsonille ja hänen ylhäiselle perheelleen. Anna hänelle tieto
siitä, jätän asian sinun huoleksesi."

Ja Ah Chun istui tupakoiden ja puhalteli savukiemuroita. Niiden hän
näki muodostavan kasvojen piirteet, jotka kuvasivat Tou Shueytä. Tou
Shuey oli palvelijattarena hänen setänsä talossa Kantonissa ja ansaitsi
vuoden työstä yhden dollarin. Ja hän näki nuoruutensa kuvastuvan
savukiemuroissa, sen nuoruuden, josta hän yli kahdeksantoista vuotta
oli kuluttanut setänsä pelloilla. Ja nyt hän, Ah Chun, talonpoika,
antaa tyttärelleen myötäjäisiksi kolmensadantuhannen sellaisen
vuosiorjuuden palkat. Ja tyttö oli vain yksi tusinasta. Eipä tuo ajatus
kuitenkaan herättänyt hänessä ylpeyttä. Se ajatus huvitti häntä, ja
nauraa hörähtäen hän sai mamma Chunin heräämään haaveiluista, joiden
ukko tiesi oleksivan niissä sielun salakammioissa, joihin hän ei ollut
koskaan tunkeutunut.

Mutta Ah Chunin lupaus kulki kuiskeena kapteeni Higginsonin tietoon.
Ja tämä unohti amiraaliarvonsa sekä ylhäisen sukunsa ja otti
vaimokseen kolmesataatuhatta dollaria sekä hienon ja sivistyneen
tytön, jossa oli yksi kolmaskymmeneskahdesosa polyneesialaista,
kuudestoistaosa italialaista, saman verran portugalilaista, yksitoista
kolmaskymmeneskahdesosaa englantilaista ja amerikkalaista sekä puoleksi
kiinalaista verta.

Ah Chunin anteliaisuus teki vaikutuksensa. Hänen tyttärensä tulivat
äkkiä aviokelpoisiksi ja halutuiksi. Clara oli seuraava, mutta
piirihallituksen sihteerin muodollisesti häntä kosiessa Ah Chun
ilmoitti, että hänen täytyy odottaa vuoroaan, kunnes Maud, joka oli
vanhempi, tulisi ensin naiduksi. Se oli ovelaa menettelyä. Koko
perheelle kävi asia tärkeäksi. Maudin tieltänaittaminen tapahtuikin
kolmessa kuukaudessa. Ned Humphrey, Yhdysvaltain siirtolais-asiamies,
oli se onnellinen. Mutta nuoren parin täytyi valittaa myötäjäisiä,
sillä Maudille annettiin vain kaksisataatuhatta. Ah Chun selitti, että
hänen alkuperäinen anteliaisuutensa oli raivannut tien auki ja että
hänen jäljelläolevat tyttärensä saivat odottaa yhä alenevia hintoja.

Clara seurasi Maudia ja sen jälkeen kahden vuoden aikana oli häitä
myötäänsä Ah Chunin huvilassa. Sillä välin ei hän itse ollut
toimettomana. Liikeyrityksiin kiinnitetyt summat otettiin ulos
toinen toisensa jälkeen. Hän myi vähitellen pois osuutensa eri
liikeyrityksissä; mutta askel askeleelta, ettei se synnyttäisi hintojen
laskua markkinoilla. Hän luovutti suuret alueensa käsistään. Lopulta
hän myi jo häviölläkin. Tämän kiireen aiheuttivat ne pilvet, joiden
nousun hän näki jo taivaanrannalla. Silloin kun Lucille naitiin,
kaikui hänen korvissaan riitelemisen ja toraamisen melu. Ilma oli
sumea juonitteluista ja vastahankkeista, kun he koettivat hyötyä hänen
suosiostaan ja vehkeilivät toinen toistaan vastaan. Kaikki se ei
ennustanut rauhaa ja lepoa, jota hän oli aikonut vanhoiksi päivikseen.

Ah Chun joudutti ponnistuksiaan. Pitkän aikaa hän oli ollut
kirjevaihdossa Shanghaissa ja Macaossa olevien pääpankkiensa
kanssa. Jokainen höyrylaiva oli jo monta vuotta kuljettanut hänen
pankkisijoituksiaan koskevia maksumääräyksiä. Ne käsittivät yhä
suurempia nippuja. Hänen kaksi nuorinta tytärtään olivat vielä
naittamatta. Hän ei odottanut, vaan lupasi heille myötäjäisiksi
satatuhatta kummallekin, mitkä summat olivat Hawaiin pankissa ja
nostettavina heidän hääpäivänään. Albert otti käsiinsä, Ah Chun
& Yungin liikkeessä johdon, kun Harold, vanhin, mieluummin otti
neljännesmiljoonan ja muutti Englantiin asumaan. Charles, nuorin, sai
satatuhatta ja lähti lukemaan lakimieheksi, tietysti Keeleyn opistoon.
Mamma Chunille annettiin huvila, vuoristotalo Tantaluksessa uuden
merenpuolisen palatsin korvaukseksi, jonka Ah Chun myi hallitukselle.
Lisäksi mamma Chun sai puoli miljoonaa rahassa hyvin sijoitettuna. Ah
Chun oli nyt jo valmis särkemään probleeminsa pähkinän. Eräänä kauniina
aamuna perheen ollessa koossa aamiaisella hän oli pitänyt huolen siitä,
että kaikki hänen vävynsä ja tyttärensä olivat saapuvilla hän ilmoitti
päättäneensä palata esi-isäinsä maaperälle. Kauniissa lyhyessä puheessa
hän selitti pitäneensä yllin kyllin huolta perheestään ja esitti heille
elämisenohjeita, joiden hän arveli auttavan heitä elämään keskinäisessä
sovussa ja rauhassa. Sitä paitsi hän antoi neuvoja liikeasioissa
vävyilleen, teroittaen heidän mieliinsä kohtuullisen elämän ja vannojen
rahasijoitusten merkitystä sekä antoi heille hyviä tietoja laajasta
kokemuksestaan teollisuuden ja kaupan tilasta Hawaiilla.

Sitten hän kutsui ajurinsa ja ajoi itkevän mamma Chunin seurassa
Pacific Mailin höyrylaivalle jättäen taakseen huvilan äkilliseen
hämmästykseen. Kapteeni Higginson nosti kovan melun ja vaati
uhkakieltotuomiota. Tyttäret vuodattivat runsaita kyyneleitä.
Eräs heidän puolisoistaan, entinen liittovaltain tuomari, pani
kyseenalaiseksi Ah Chunin selväjärkisyyden ja kiiruhti viranomaisten
luo siitä selkoa saamaan. Hän palasi tuoden sen tiedon, että Ah Chun
oli käynyt siinä toimistossa jo päivää aikaisemmin tutkituttamassa
tilansa. Ei siis ollut mitään tehtävissä, joten he menivät rantaan
ja sanoivat jäähyväiset vanhalle pikku miehelle, joka viittasi
kädellään kävelykannelta laivan puskiessa keulaansa merellepäin
korallikallioitten lomitse.

Mutta vanha pikku mies ei matkustanut Kantoniin. Hän tunsi tarpeeksi
hyvin oman maansa ja mandariinien kiristyshalun antautuakseen
sille alttiiksi melkoisine omaisuuksineen, joka hänellä oli vielä
jäänyt jäljelle. Hän meni Macaoon. Ah Chun oli kauan tottunut
käyttämään kuninkaan valtaa ja hän olikin kuin itsevaltias kuningas.
Saavuttuaan maihin Macaossa hän meni suurimman eurooppalaisen hotellin
vastaanottohuoneeseen, mutta hotellin kirjuri sulkikin häneltä
matkustajapäiväkirjan, selittäen, ettei kiinalaisia sinne päästetty.
Ah Chun kutsui johtajan paikalle, mutta sai tältä halveksuvaa kohtelua
osakseen. Hän ajoi pois, mutta palasi kahden tunnin kuluttua. Nyt hän
kutsui kirjurin ja johtajan luokseen, maksoi heille kuukauden palkan
sekä erotti heidät toimestaan. Hän oli sillä välin ostanut hotellin
itselleen ja asui sen hienoimmassa huoneistossa ne monet kuukaudet,
joiden aikana hän rakennutti komean palatsin kaupungin lähistölle.
Tällä välin hän tunnetulla kyvyllään koroitti suuren hotellinsa voiton
kolmesta sentistä kolmeenkymmeneen.

Ne rettelöt, joita pakoon hän oli lähtenyt, alkoivat aikaisin. Jotkut
hänen vävypoikansa sijoittivat rahansa huonosti. Toiset leikkivät
voileivänheittoa Ah Chunin myötäjäisillä. Kun Ah Chun oli poissa, niin
he alkoivat keinotella mamma Chunin puolella miljoonalla. Eikä tämä
ollut omiaan herättämään heissä parhaita tunteita toisiaan kohtaan.
Lakimiehet lihoivat heidän riidoillaan. Haasteita ja vastahaasteita
olivat oikeuslaitokset tulvillaan. Eikä päässyt poliisioikeuskaan
niistä rauhaan. Sattuipa näet ankaria yhteenottoja, joissa kovat sanat
ja vielä kovemmat iskut vaihtelivat. Ja kukkaruukkuja heiteltiin
lisäämään sanojen tehoa. Kunnianloukkausjuttuja vedottiin oikeudesta
toiseen, ja ne riittivät pitämään Honolulun mieluisassa jännityksessä
todistajain paljastusten takia.

Mutta palatsissaan, kaiken itämaisen komeuden ympäröimänä, Ah Chun
veteli levollisena savuja piipustaan ja kuunteli rettelöiden kaikua
meren takaa. Joka ainoan höyrylaivan postissa kulki Macaosta Honoluluun
virheettömällä englanninkielellä ja amerikkalaisella kirjoituskoneella
kirjoitettuja kirjeitä, joissa hän kehoitti heitä elämään rauhassa ja
sovussa. Itse puolestaan hän kyllä on rettelöistä erillään ja hyvin
tyytyväinen. Hän on saanut levon ja rauhan. Väliin hän nauraa ja
vilkuttaa pieniä vinosilmiään ajatellen tämän maailman menoa. Sillä
kaikesta elämästään ja kokemuksistaan on hänelle jäänyt se vakaumus,
että — tämä maailma on kovin hullunkurinen.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74829 ***