*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74877 *** language: Finnish MIELIALOJA Kirj. LAURI POHJANPÄÄ Helsingissä, Suomalainen kustannusosakeyhtiö Kansa, 1910. SISÄLLYS: I. Sävel. Autio saari. Honka. Kohtalo. Vangittu kotka. Sytytä tähdet. Näky. Me saamme alkaa kaikki uudestansa. Pyhiinvaeltajat. Sairasvuoteella. Resignatsioni. Pisar, mentävä on pois. II. Tuhlaajapoika. Laineet. Haudoilta 1. Valkeat ristit. 2. Laulaja taivaan portilla. 3. Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot. 4. Päivännousu kultaa kirkkomaan. III. Mooses. Kuningas Daavid. Salomo Sulamitille. Sulamit Salomolle. Marian murhe. Martyyrit. IV. Menneiltä ajoilta Lapsuuden lempi 1-3. Lethen rannalla. Keiju. Seitsentoistiaalle. Kaipaus. Mua muistele. Nyt vasta tunnen. Minä rakastin neitoa nuorta. Haavoitettu hirvi. V. Ylös aurinkoon. Päivä. Kehtolaulu. Katolilaisessa kirkossa. Näin hyvä on. Lakeuden-yksinäisyys. Kesäyö. Erämaa 1-3. Kukka. Raskahina riippuu rypäleet. Legenda. Tähtien laulu. Lauantai-ilta. I. SÄVEL. Sävel kaukaa kirkkauden maasta, riemuitsevin kielin puhu, haasta! Soios sieluun, joss'on tuska ankee, niinkuin päivän sädesade lankee autiolle maalle läpi häivän, hetki kirkastaos elonpäivän sille, jolla harmaa arki ain' on, joka uupunut on alle painon... Vapahdusta kuolonvarjon maasta riemuitsevin kielin haasta, haasta! AUTIO SAARI. Kylmänä kaukana mustista laineista nousee tuulten pieksemä, autio, paljas maa keskellä kuohun laulua loppumatonta, silmänkantamatonta ulappaa. Siellä ei kasva mitään, käy ei kukaan, lintu joskus lennossa levähtää, aika ylitse rientää katsoen kaukaa ikuisen syksyn ikuista ikävää. Ihmissielun sanaton yksinäisyys, kohtalos katkeran, raskahan aavistaa keskellä kuohun laulua loppumatonta tuulten pieksemä, autio, paljas maa. HONKA. Kas yössä salamat lyö taivahalla kuin kalvat kostavien jumalten, ja niinkuin taistohuuto taivaiden käy jylhä ukonjyly pauhinalla. On jättihonka rotkon partahalla — ja avaruudet soivat jylisten ja vuoret kumajavat horjuen. Mut huimat syvyydet on hongan alla. Kas, tuli taivaan vimmoin iski puuhun! Se horjui, syöksi syvyyksien suuhun, kuin parahtain sen löihe seinämiin. Se uhmas taivahia, honka vakaa. Se syvyyksissä murskattuna makaa. Taas yöhön peittyi kohta näky niin. KOHTALO. Karavaani pyrkii taivaanrantaan, joka loitos jää. Karavaani nääntyy erämaan santaan, sfinksi hymyää. Niinkuin päivä tuhannen vuotta hukkuu, häviää... Karavaanit sadat jo nääntyi suotta. Sfinksi hymyää. VANGITTU KOTKA. Se liikkumatta istuu paikallansa ja taivaan sineen kauas tuijottaa, ja sitä painaa suru niinkuin vuori ja epätoivo mykkä ahdistaa. Se näkee unta vapaudestaan ja autuudesta karun alppimaan. Se ajan muistaa, jolloin vapahana se nousi silmänkantamattomiin, ja siipi kantoi, katse oli kirkas ja sydän sykki väkevänä niin, se näki allaan pienen, pienen maan... se oli kuningas — nyt orja vaan. Voi kuningasta, joka orjaks joutuu, on ikuisesti sairas sydän sen. Mut tuskaansa se valita ei koskaan. Ja päivät vierii vitkaan eellehen... se liikkumatta istuu paikallaan ja näkee unta vapaudestaan. SYTYTÄ TÄHDET! Sytytä tähdet niille, jotka yötä käy, joille ei viitat tiellä eikä määrä näy, jotka kiviin lankee, nousee uudestaan, joita on monta, monta yli laajan maan. Sytytä tähdet niille yöhön välkkymään, joiden taistelua nää ei yksikään. NÄKY. Kas, immet hymyy kukat kutreillansa, soi kevyt tahti tanssisäveleen, ja sadat sähköt tuhlaa loistettansa ja riemun viini tulvii sydämeen. Oi katso, väistyy säikkyin juhlakansa, käy kuolo keskeen riemun hiljenneen, se mua etsii kalmankatseellansa, luo astuu jäisine se hymyineen: — Ma olen Nurmi-Tuomas, kuolon renki, sun arpas määrännyt on Suuri Henki. Ma seppel päässä lähden matkalleen. Miks toivoit, sydän, uskoin, unelmoiden! Mut askeltemme kaiun synkän soiden me katoamme yöhön hiljaiseen. ME SAAMME ALKAA KAIKKI UUDESTANSA... Me saamme alkaa kaikki uudestansa kuin isät kärsineet ei oisikaan, ja taisteluitse löydämme me rauhan ja tuskan kautta vasta aamun maan. Me ristin kantaaksemme kaikki saimme, on pitkä taival, taakka raskas niin... mut on kuin kaukana hän hymyis meille, mi kauan sitten ristiinnaulittiin. PYHIINVAELTAJAT. Me tulemme, pyhiinvaeltajat, me tulemme korven yöstä, sun kaupunkis kupoolit loistivat jo kaukaa valovyöstä, me epätoivon kurimoon monet kerrat olimme syöstä... sun valosi meitä valaiskoon, me tulemme korven yöstä. Me tulemme, pyhiinvaeltajat, me tulemme verisin jaloin, ne repi orjantappurat tietönten, synkkäin saloin. Sun loistaa yöstä kartanos jo jalokivi-valoin, sun rauhas meille antaos, me tulemme verisin jaloin. Me tulemme, pyhiinvaeltajat, on loppunut suru ja yö nyt ja vaarat alati uhkaavat, väsyneitten päivätyö nyt, ne pue kultaan, purppuraan, on hetki astua lyönyt ikuisen hääsalis kunniaan, on loppunut suru ja yö nyt. SAIRASVUOTEELLA. Näin vieri virsi tuonen vainion harmaan: pois pestä synnit kaikki kuolo voi ja rintas rauhalla se autuoi ja antaa sovituksen suuren, armaan. Siis jätät kerälläni elon karmaan... käy kulku läpi öisten metsäin. Oi, kuu loistaa, huurre välkkyy, tiuku soi, kun suojass' uinut tuonen vaimon parmaan. Ja portahilla vanhus valkopää sun tuonelalle tulleeks tervehtää, sun hämärähän tuonen tupaan johtaa. Soi siellä hiljaa kuoro vainajain ja rauha sydämellä siell' on ain, ei sitä riemu eikä murhe kohtaa. RESIGNATSIONI. Ovat suuret mun suruni olleet — ne raukee nukkumaan kuin kaukana ulapan laine. Iankaikkinen meri on vaan. Olen läikyntä yöllisen laineen, olen pisara, pisara vaan — ovat hyrskineet myrjaadit laineet ja menneet nukkumaan. PISAR. Kaikelle lie tullut nyt sovituksen hetki. Sielussain on hiljennyt — päättynyt lie retki. Ihme, vasta rinnastain viime suru lähti. Katsoo sisään kimaltain taivaan tyyni tähti. On kuin kaukaa kellot sois, kellot kuolon, veri. Pisar, mentävä on pois, kutsuu valtameri. II. TUHLAAJAPOIKA. Taas luokses, koti, maailmalta palaa niin monin tuskan muistoin katkerin sun poikas tuhlaajana takaisin, kuin mierolainen hiiviskellen salaa. Hän vielä kerran tuta rauhaas halaa näin tunnoin autuain ja ihanin, kun tuomet puhkee yössä kukkihin ja tähdet kevättaivahilla palaa. Mun syöntäin poltti liekit syntien. Mua soimaa kaikki muistot lapsuuden, kun vaiti seison piha-aidan eessä. Ah, yli kattoin, yli puistikon ja kaivonvintin rauhan onni on. Ma hiljaa poispäin käännyn silmät veessä. LAINEET. Ei kukaan kysy, kukaan muista meitä, me oomme kuohu valtamerten vaan, me oomme kulkuun lakkaamattomaan ah, iäks tuomituita, hävinneitä. On määrä loitos autioita teitä — Me emme sinne saavu milloinkaan. Me katoamme hautaan harmajaan ja rukoilemme: unho, lapses peitä! Mut toiset tulee meidän jälkehen. Ja katso: päästä vuotten tuhanten ne kerran saapuu toivojemme rantaan. Ne kerran saapuu jälkeen unhon, yön ja toivottoman taistelun ja työn, ja viime laine kuolee kultasantaan. HAUDOILTA. 1 Valkeat ristit. Valkeat ristit vihreillä kummuilla, kasteessa terät nuorilla ummuilla. Täällä arkiset aatokset hukkuvat. Täällä isien henget nukkuvat, jotka on meille elämän antaneet, ennen meitä murheita kantaneet, jotka nyt kauan on rauhassa maannehet, joitten on taistelut voittohon laannehet. Hautoja siunaten tuuli haviskoon. Pyhää hartautta sieluni vaviskoon. 2 Laulaja taivaan portilla. Olen kuolleen laulajan sielu — tulen kaukaa päältä maan, ei mulla onnea ollut, oli ihana kaipaus vaan. Olen katsonut silmäni sokeiks unelmaini kirkkauteen, en onnea pyydä, mut unet suo nähdä mun uudelleen. 3 Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot. Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot ja myssyin alta välkkyy valkohapset — he tulee toivottamaan hyvää yötä: kas täällä nukkuu lapset, lastenlapset. He kaikista on yksin eloon jääneet, he itkeneet on paljon kyyneleitä, nyt surunsa jo ovat ammoin laanneet, nyt pyhä, kirkas rauha varjoo heitä. He tulee mustissansa joka ilta ja vapisevin käsin portin avaa ja käyvät hiljaksensa hautain keskeen ja muistokirjoitukset lasten tavaa. Ja uudestaan ja yhä uudestansa he muistelevat läpi elämänsä. He niitä, jotka nyt jo ovat täällä, on kerran sylkytelleet sylissänsä. On kaikki hyvin, hekin kohta lähtee, jo nukkuu lapset sekä lastenlapset. Käy hiljaa päätä nyökkäin vanhat mummot ja myssyin alta välkkyy valkohapset. 4 Päivännousu kultaa kirkkomaan. Päivännousu kultaa kirkkomaan, linnut havahtuvat unestaan, katso, aamukaste haudoilla jo kiiltää. Päivän hymyyn ummut aukeaa, niinkuin vasta olis luotu maa, katso, aamukaste haudoilla jo kiiltää, niinkuin kuolo olis uni vaan, elämä ei päättyis milloinkaan. Katso, aamukaste haudoilla jo kiiltää. Riemulla käy kohti kuolemaas, kuolemasta nousee elo taas. Katso, aamukaste haudoilla jo kiiltää. III. MOOSES. Maa lupauksen, ikävöidä tohti sua sydämeni yössä Egyptin, ja korven kautta lapset Jaakobin ma johdin maitas autuaita kohti. Mun unelmissain seedrimetsäs hohti ja suviniitut heljät Saaronin ja vilpas juoksu pyhän Jordanin. Ja mua sydämeni kaiho johti. Mut toinen joukot Jordanille vie, ja kaipuu ainoa se palkka lie, min tautta sydämeni kärsi, soti. Ah, korvenkulkijan on korpi koti! En saavu suvenmaihin milloinkaan ja unessa vain näin ma Kaanaanmaan. KUNINGAS DAAVID. On valkeen linnan yli noussut yö ja Daavid-kuningas käy vuoteeltansa ja tähtein loiston alla katollansa hän kultaharppuansa hiljaa lyö. Ei hälle rauhaa suo yön uni, työ, ei kuuma sylinanti Batsebansa, on murhe mykkä hänen otsallansa ja sieluansa tuima tuska syö. On muisto syntein hänet ylttänyt. Hän tahtois olla yksin kanssa Herran, hän erämaahan kauas ikävöi. On kruunun loiste hälle halpa nyt. Hän tahtois olla niinkuin läsnä kerran, kun paimenena leikkiä hän löi. SALOMO SULAMITILLE. Ma harmaannuin jo sodan, rauhan töissä ja olen kohta kypsä kuolemaan, ja väsyin jo, ah turhaan tähtiöissä tään elon tarkoitusta tutkimaan. Ei onni ole kruunun-helmilöissä, ei kullassa ja kunniassa maan, ei runon sävelien helkynnöissä — se kaikk' on turhuuksien turhuus vaan. Nyt vasta onnen ihanimman näin, oi Sulamit, sa sisko, ystäväin, sun sisäisessä kauneudessasi, mi katseilt' ihmisien kätköss' on, ja itselleenkin aavistamaton, kuin merten päärly lapsen-sielussasi. SULAMIT SALOMOLLE. Ma olin lapsi köyhän korven vaan, mut löysin armon sinun edessäsi, sa kaunistit mun kultakäädyilläsi ja puetit mun silkkiin, purppuraan, häävuoteesees veit myrrhan-tuoksuvaan, ah, raukeana vasten sydäntäsi kuin ruoko värisin sun sylissäsi ma ihanuutta lemmen autuaan. Oi suo mun, orjas, mennä jälleen pois! Kas äiti synnytti mun kärsimyksin ja surun maitoa ma juoda sain. Tää onni mulle liian suuri ois. Ma tahdon korvess' ikävöidä yksin ja hiljaa itkeä vain onneain. MARIAN MURHE. Voi, päivä peittää silmänsä nyt varhain ja maa ja metsä kauhuissaan on nyt, voi, valo sammunut on tähtitarhain ja merten valitus on yltynyt. Hän oli sielultansa ylväin, parhain, mi koskaan vaimosta on syntynyt. Ei koskaan lapsia oo tuskain, harhain kuin hän maan päällä kukaan lempinyt. Ja hänet pettivät he, hänet möivät ja häntä pilkkasivat, häntä löivät ja armaat silmät peittyi kyynelein. Ja hänet raastivat he Golgatalle. Hän nääntyi tuskan toivottoman alle. Hän kuoli yksin keskeen ryövärein. MARTYYRIT. "Ne pieskää!" huusi raivoissansa kansa, "ne syöskää revittäviks petojen!" Mut nöyrinä ne kulki vaieten kuin hiljaisissa rukouksissansa. Ja pedot kiljui verenhimossansa ja kyyristyivät hyökkäyksehen ja syöksi yli äitein, vanhusten. He hymysivät anteeksantoansa. Ja Herran kaupungista valkeasta he näki suurta unta sieluissaan: sen kadut kullasta on puhtahasta, ei siellä päivä laske milloinkaan, ja suvisien tuulten huminasta soi uudet virret unten uuden maan. IV. MENNEILTÄ AJOILTA. Lapsuuden lempi. 1. Mitä, pyhintä, korkeinta konsanaan on astunut sieluhun, mitä kauneinta uneksin milloinkaan, se on liittynyt muistoos sun. On puettu pyhimysgloriaan ja kukkain tuoksuhun ja kasteisen aamun purppuraan lapsuuteni morsian mun. 2. Siintää taivas, välkkyy vedet, kukkii kirsipuu, kirsipuun alla valkea tyttö vaiti uneksuu. Vieläkin öisin unissani kirsipuun sen nään, kirsipuun kukkain lomitse armaan kultakiharapään. 3. Muistelen sua kuin kaunista unta, unta valkeaa: minä olin lapsi ja sinä olit lapsi, hymyili taivas, maa. Kauneinta, ihaninta untaan koskaan ei voi unhottaa, kauneinta, ihaninta untaan ei koskaan, koskaan toteen saa. LETHEN RANNALLA. Sun vaihtumatta yllä rantojesi on valkeus ja rauha ikuinen ja taivaan siinto sees ja sininen, ja kristallia kirkkahampi vesi sun välkkyy läikynnässä laineillesi, kun kaukaa entää soinnut sävelten ja tuoksut kukkain nimettömien kuin viestit autuailta ylitsesi. Oi unhon pyhä virta, syömestäin pois pese muistot syntein syyttäväin ja harhain, eksymysten elämäni. Niin raskas, raskas eteen tulla on ah, kahden armaan silmän tuomion, mun Beatricein, lapsuusystäväni. KEIJU. Toisemme kuin läpi unelman kesäyön hetkenä nähtiin... katsoin silmies pohjahan, niinkuin metsätähtiin. Olitko keiju vai ihminen, sitä edes tiedä en nyt, tiedän: jälkeen hetken sen multa on rauha mennyt. SEITSENTOISTIAALLE. Oot aamunraikas niinkuin aamunsuu tai kevätpäivä tai kuin itse kevät, ja suventuoksuva kuin nuori puu, min lehdet kasteisina värisevät. Nuor' onni silmissäsi kuvastuu, ne niinkuin aamun taivaat säteilevät, ja poves ujon alla uneksuu viel' kevään ensi unet hymyilevät. En voi, en henno sua herättää, mun vangitsi kuin tenhoavin taijoin sun vasta puhkeava nuoruutes. Oi onnellista untas vielä näa! Ma suudelman, min sulta ryöstää aijoin, vain aatoksissa painan otsalles. KAIPAUS. Kaukana taivaanrantaa vastaan lumiset vuoret ylenee, lumisten vuorien toisella puolen yksi, yks mua muistelee. Sinisistä saloista savu nousee — kaukana saunat lämpiää, sinisissä saloissa kaukana sydän sydämeni tahtikin sylkähtää. Painan hiljaa silmäni kiinni: kuulen äänesi helkynnän, tunnen jossakin aatostemme toinen toisiinsa yhtyvän. Elän mä jällehen suviset päivät... muistot mieltäni lämmittää. Sinisissä saloissa kaukana sydän sydämeni tahtihin sylkähtää. MUA MUISTELE. Alfred de Musset'n mukaan. Mua muistele, kun avaa päivänkoi lumotun linnan aamun auterissa; mua muistele, kun ohi huminoi yö uneksiva tähtimanttelissa; kun onnen hurmassa sun rintas aaltoaa, sua illoin unelmat ja varjot houkuttaa, humussa metsien: sa kuulet sävelen mua muistele. Mua muistele, kun tahto kohtalon on meidät eroiltava ainiaaksi, kun tuskahan on sydän toivoton ja vuotten painoon lakastuva maaksi; ah, muista lempeäin ja viime suudelmaa! Ylitse kuolonkin viel' lempi leimahtaa. Mun kunis sykkii syön, se sinis sulle lyö: mua muistele. Mua muistele, kun alla kylmän maan, mun nukkuu särkynehet unelmani; mua muistele, kun hiljaa tuoksumaan käy orpo kukkanen mun haudallani. Sua nää en milloinkaan, mut katso, sielu mun kuin uskollinen sisko palaa luokse sun. Ah kuule, yössä näin soi ääni nyyhkyttäin: mua muistele. NYT VASTA TUNNEN... Kun jällehen taas painaa elon arki, mun on kuin unta kaikki ollut ois. Nyt vasta tunnen: olin onnellinen, kun onni on jo multa mennyt pois. Ah, on kuin läpi yön ja hiljaisuuden mua silmäs katsois, äänes helkky sois... Nyt vasta tunnen sua lempineeni, kun olet multa iäks mennyt pois. MINÄ RAKASTIN NEITOA NUORTA. Minä rakastin neitoa nuorta, joka lehdoissa ilakoi, suven riemu kun mailla läikkyi ja metsät helisi, soi. Nyt syksy on riipinyt lehdot ja vienyt ystävän... minä hyväilen paljasta puuta, jota kerran koski hän. Ah, vaikk' olet iäksi poissa, sua lemmin vieläkin... sinä rauhani rikkoja julma, sinä siunattu sittenkin. HAAVOITETTU HIRVI. On haava syvä sydämessä sen — se vielä kulkee tuskaa uhmaten ja kantain surman nuolta rinnassansa. Se kulkee ylpeänä pystypäin, veristä sydäntänsä sylkyttäin, se jättää jälkeen takaa-ajajansa. Ei ykskään nähdä saa sen kärsivän, tuon haavoitettunakin ylpeän, kun vuotaa hiekkaan sydänveri jalo. Se syöksyy syviin ikimetsihin, pois tuskaa sykkiväisin sydämin; kun synkistyy sen ympärillä salo, se silloin vasta vaipuu, vaikeroi, ja vuorten onkaloissa kaiku soi, kun yksinään se ystävittä huolee. Ja yllä katsoo kylmät tähdet vaan — se syöksyy vuoren rotkoon tuskassaan ja sinne, sinne kuninkaana kuolee. V. YLÖS AURINKOON! Ylös aurinkoon! Valon lapsi ma oon, vaikk' ympäröi yön minut häivä. Ylös valkeuteen iankaikkiseen — minut kirkasta, vanhurskas päivä! PÄIVÄ. päivä nousee purppuraisin siivin, kastehessa kylpein tuoksuu maa, ulapoilta uivat huomentuulet, taivahille kiurut kohoaa. Päivä nousee siunausta vuotain, aamukaste sielun kostuttaa; kiitokseni, nouse kiurun lailla kohti taivonkantta korkeaa. KEHTOLAULU. Sa olet valkeain unten laps ja suuren rakkauden, me kuolemme pois, mut rakkaus on sinussa ikuinen. Oi, täyttymättähän monet jäi unet onnenautuaat, ja me kuolemme pois, mut unelmat sinä kerran täyttää saat. KATOLILAISESSA KIRKOSSA. Soi messukuoron laulu humisten, se niinkuin merenkäynti nousee, vaipuu, ja tuohus palaa eessä Neitsyen ja pyhä savu korkeuksiin haipuu. Ja alla kaarten kimmeltävien kas polvillensa kaikki maahan taipuu. On hengen ikävöintä ikuinen ja pyhä, pyhä sydämien kaipuu! Me sille pystytämme temppeleitä, ja sitä isät ammoin ennen meitä jo puussa, auringossa kumarsit. On vuosituhansien salain takaa sen valta koskaan vaihtumaton, vakaa, kun muodot tuhannesti vaihtelit. NÄIN HYVÄ ON. Näin hyvä on, kaipaus lempeempi on kuin oli onni itse. Näin hyvä on, hymysi armaampi on, kun hymyät kyynelitse. LAKEUDEN-YKSINÄISYYS. Herman Allmers'in mukaan. Ma suojass' uinun korkeen ruohoston, ja siintoon kauas katseheni leijaa, soi sirkkain kuoro taukoamaton mun yli kaartuin taivon suuren, Seijaan. Kuin unet armaat pilvikarkelo käy valkeana sinikantta kiitäin; — mun on kuin öisin ammoin kuollut jo, nyt pois kuin pilvet autuaana liitäin. KESÄYÖ. Oi, onnellinen on sydän, joka rauhaa juoda saa ja tuntea kesäyön onnen, kun tuomet tuoksuaa, ja niitut hämyssä nukkuu ja vaiti on metsä, maa, ja jostain lahden takaa ruisrääkkä kaikertaa. Se ei voi enää mitään saada, ei mitään kadottaa, joka tuntee kesäyön onnen, kun tuomet tuoksuaa. ERÄMAA. 1 Mun kaipaukseni öin ja päivin on sun uneksivaan hiljaisuutehesi, miss' onni tyyni, intohimoton on hengityksessä sun tuoksujesi. Ja tuulten helkähtävän soittelon ma kuulen kruunuissa sun metsiesi, nään unta laulajista hongikon ja päivännoususta sun ylitsesi. Suur' erämaa, min rauha ympäröi sun suurten, sanattomain korpiesi, ja päivän siunaus min seppelöi, ah, lahjoistasi parhaan saanut oon: mun sydämeeni sytti sydämesi sun uskos elämään ja aurinkoon. 2 Soi hiljaisuuden kellot korvahani, puut mulle päätä nyökkää harmahat ja lehdot havisevat armahat, kun yksinäni harhaan polkujani ma unelmien-valtakunnassani, ja päivät menevät ja tulevat kuin taivahilla pilvenhattarat, ja unhon onni on mun rinnassani. Oi täällä vielä sadun taika elää, ja sinikellot keijuhäitä helää, ja immet kuutamossa karkeloi. Ja täällä vielä aarnitulet palaa, ja täällä metsän hohtolinnat salaa viel' öisin vaeltaja nähdä voi. 3 Kuin äidin kehtolaulu huminasi on jäänyt soimahan mun sieluhun, oon saanut voimaas aurinkoista sun kuin jättiläinen kosketuksestasi. Sa lääkitsit mun lohdutuksellasi, kun vaipunut ma oli suruhun, ja keväänonneni kun hymys mun, sen kajastuksen näin sun kasvoillasi. Soi kielet meissä samoin sävelein. Kuin hengen hengestänsä sydämein sun hiljaisessa humussasi kohtaa. Puun, kiven, tähden, ihmissydämen kas läpi virtaa voima iäinen, se voima, joka maailmoita johtaa. KUKKA. Ah, on lyhyt kukan taru, hankihin se hukkuu, mutta tyynnä kesän kukka talven alla nukkuu, nähden unta onnellista: haudaltansa herää kevään tullen uusi kukka kohti päivänterää. RASKAHINA RIIPPUU RYPÄLEET. Raskahina riippuu rypäleet, kylvöt korjata on kypsyneet. Katso: jälleen laihot aaltoaa, luomisvoimaa sykkii pyhä maa. Kuule sävel alta turpehen: elämä on hedelmällinen. Siemen itää alta talven jään. Kaikki puhkee jälleen hedelmään. Katso: metsävuohi valkoinen, kaksosia kantaa kohtu sen. Katso: parmahillaan imettää nuori äiti lasta hymyyvää. Kuule yli taivaan, meren, maan sointu valtalaulun voitokkaan. Kuule sävel luonnon kuorojen: elämä on iankaikkinen. LEGENDA. Pyhä, ikuinen kaipaus hällä oli syntyissä rinnassaan, ja kuin kaikki me ihmislapset hän etsi taivastaan. Hänet vei se rinnan kaipuu pois maastansa, kansastaan yli monien merten kuohun ulos avaraan maailmaan. Hän tuskin mies oli vielä, kun lähti hän matkalleen, ja kun palas — oli vuosien lumi jo satanut hapsilleen, ja vartensa köyryks käynyt ja sammunut silmän lies. Mut taivasta löytänyt mistään ei ollut se vanha mies. Näät rauhaa suonehet hälle ei laakerit kunnian, ei nero, ei naisen lempi, ei päihtymys hekkuman. Niin saapui matkallansa hän majaan matalaan, miss' asui köyhä vaimo ja puute ja kurjuus vaan. Makas taudin lyömänä vaimo kera kuoleman kamppaillen, oli otsalla tuskan poltto, tuli silmissä hourehen. Hän astui sairahan luokse, levon, lohdun hälle toi, ja tuskahan lievityksen käden kosketus hellä soi. Ja hän jäi ja hän kaikkensa jakoi kera vaimon köyhän sen, ja hän valvoi tuskien hetket siell' luona vuotehen. Ja oli kuin silloin oisi, taas syttynyt silmän lies, mut kirkkaampana, kuin milloin oli nuori se vanha mies. Ja oli kuin päärlyiset portit olis laivahan auenneet ja autuutta sokean silmät ah, kasvoihin katselleet, ja paistanut ikuinen päivä, sadat harput helkkyneet ja lävitse tuskan ja vaivan hyvät enkelit hymyilleet. TÄHTIEN LAULU. On täällä aurinkoista, avaraa, ja täällä tuskat rauhaan raukeavat ja vietit villit tuli kirkastaa ja rajat hyvän, pahan katoavat. Yö kättä päivälle tääll' ojentaa, kuin harppu avaruudet humajavat, ja tähtikunnat kaukaa kimaltaa ja sammuin syvyyksihin sukeltavat. Mut ikuisesti syttyy uudestaan siell' aurinkoja elämähän uuteen, miss' ompi kerran kuolo kulkenut. Niin aina jatkuva on ikuisuuteen. Ei mikään joudu hukkaan milloinkaan, ei mikään ole suotta sammunut. LAUANTAI-ILTA. Vasta, luulen, paimenpojat karjan kotiin toivat, yli vetten kirkonkellot sunnuntaita soivat. Aaltoo laiho tähkäpäinen, henkii tuuli lauha, suvisen tienoon yllä lepää sunnuntainen rauha. Päivä hiljaa metsän taakse laskee ruskoon kullan, maasta hengitys se nousee nuoren, mustan mullan. Näin minä kerran kuolla tahdon hiljaa niinkuin tuuli, katsoen kauas taivaan ruskoon, onnen hymyssä huuli, sammuvan päivän siunatessa kultaviljamaita, kellojen kaukaa soittaessa suurta sunnuntaita. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74877 ***