*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76001 *** language: Finnish FREDRIKA BREMER Kuvaus vuosisatamme alkupuolelta Kirj. LUCINA HAGMAN Porvoossa, Werner Söderström 1886. SISÄLLYS I. Lapsuuden aika. II. Ensimäiset kyhäelmät. Ensimäinen nuoruus. III. Kehitystä vastaiseen vaikutukseen. Kirjallinen vaikutus. "Presidentens döttrar." Kirjallinen vaikutus. Tuntomerkkiä Kirjallinen vaikutus. "Nina". Kirjallinen vaikutus. "Grannarne." IV. Jatkuvaa kehitystä. Ulkonainen elämä. Kirjallinen vaikutus "Hemmet", "En dagbok" y.m. Kirjallinen vaikutus. Tendenssi. Arvostelua. Julkisia kunnianosoituksia. Yksityinen elämä. Yhteiskunnallinen vaikutus. Kirjallinen vaikutus "Morgonväkter". Kirjallinen vaikutus "Syskonlif" y.m. V. Amerikassa. Matkan syyt ja tarkoitus Amerikassa. Vastaanotto ja kohtelu siellä. Amerikassa. Siveelliset perikuvat. Amerikassa. Uskonnolliset olot. Amerikassa. Kvääkarit. Amerikassa. Naiset tila ja asema. Amerikassa. Waldo Emerson. Amerikassa. Theodor Parker. Amerikassa. Vertailevia mietteitä. Amerikassa. Orjalaitos. Amerikassa. Hyljätty aikomus. Amerikassa. Loppusana. VI. "Hertha" Meteliä. VII. Itämainen matka. Brüssel'in kongressi. Itämainen matka. Schweiz'issä Itämainen matka. Waldolaiset, vapautusliikkeistä. Itämainen matka. Cavour'en luona Itämainen matka. Välimeren yli Itämainen matka. Palestinassa. Itämaalainen sivistysmatka. Naisen tila ja asema. Itämainen matka. Turkissa ja Kreikassa. Itämainen matka. Spitalisten luona Itämainen matka. Jäähyväiset Kreikalle. "Fader och dotter" VIII. Loppu. I. LAPSUUDEN AIKA Fredrika Bremer syntyi elokuun 17 päivänä 1801 Tuorlan kartanossa lähellä Turkua. Hänen isän-isänsä Jakob Bremer oli Ruotsista muuttanut Suomeen, täällä kaupalla ja taitavasti hoidetulla tehdasliikkeellä koonnut itselleen varallisuutta, ja auttavaisuudestansa sekä aimollisesta käytöksestänsä voittanut kunnioitetun nimen. Hän oli kahdesti nainut; ensimäisestä avioliitosta syntyi yksitoista lasta, joista kuitenkin ainoastaan viisi ehti täysi-ikäiseksi; toisen vaimonsa nimi oli Salonius, suomalaista kotoperää, ja hänen kanssaan oli Bremerillä kaksi lasta, Karl Fredrik ja Agatha, joista ensimainittu sitten tuli maineekkaan kirjailijan isäksi. Hänen äitinsä oli suomalainen, Brigitta Charlotta Hällström. Tähän aikaan alkoi isänmaatamme lähestyvä kohtalo jo ruveta monelle ruotsalaiselle ja suomalaiselle näkymään, ja mainittu asianlaita lienee ollut syynä siihen, että Karl Fredrik Bremer, myytyänsä yhden maatiloistaan, muutti perheillensä Ruotsiin. Tämä tapahtui vuonna 1804, jolloin Fredrika, toinen kuudesta sisaruksesta, vasta oli täyttänyt kolme vuotta. Varsinaisia muistoja ei niin pienellä lapsella voinut olla, mutta ilman perintöä ei synnyinmaa kuitenkaan liene jättänyt tytärtänsä. Itse hän myöhemmin viittaa siihen, kun sanoo hänessä juoksevan omituisen suomalaisen suonen, jonka voimasta hän notkealla kestävyydellä saattaa päätökseen, mitä kerta on pannut alkuun. Ja hänen arvostelijansa ovat samaten huomauttaneet, että se sitkeä, usein itsepintaisuuteen menevä kestävyys, jolla hän pitkitti pyrinnöitänsä ja vielä vanhanakin kesti ruumiillisesti rasittavia matkustuksia, on katsottava kalliiksi lahjaksi hänen syntymämaaltaan. Ja antoipa se hänelle vielä muutakin perintöä: kautta koko hänen elämänsä kestäneen, Suomen vaiheihin osallistuvan sydämen, jonka osotteita tapaamme monessa kohden hänen kirjallisissa teoksissaan. Bremer asettui ensin Tukholmaan, mutta osti jo seuraavana vuonna Årstan ison maatilan Öster-Hanningen pitäjässä Itämeren rannalla, kolme penikulmaa eteläpuolella pääkaupunkia. Paikka oli alkujaan ollut Bjelkenstjernojen hallussa, siihen oli yhdistynyt joukko historiallisia muistoja, ja tila oli niin suuri, että se nyt Bremerille joutuessaan käsitti yli kaksikymmentä talon-alaa. Päärakennus, joka vielä seisoo täydessä kunnossa entisellään, on suuri kivestä tehty linnanmuotoinen kaksikerta, etupuolessa torni, jonka juuresta sisäänkäytävä johtaa. Suuresta korkeasta etehisestä, jossa vahvat pyöreät kivipylväät mahtavina kohtaavat tulijan silmää, viepi alikertaan monta ovea ja ylikertaan kahdet vastakkaat leveät kiviportaat. V. 1806 meni koko perhe Juhannukseksi Årstaan ja senjälkeen asuttiin kesät siellä ja talvet kaupungissa. Perheessä vallitsi yleensä ankara säännöllisyys ja sen ohessa jäykkyys kanssakäymisessä vanhempain ja lasten välillä. Ensi talvina vanhemmat usein ottivat osaa seuraelämään, joten heidän lapsensa ainoastaan harvoin saivat olla heidän seurassaan, ja silloinkin vaadittiin olemaan aivan hiljaa ja suorittamaan määrätyitä kunnianosotuksia. Puettuna piti lasten oleman kl. 8 aamulla ja sitten mennä tervehtimään. Äiti silloin tavallisesti istui kahvipöydässä ja tarkasteli visusti tyttäriensä astuntaa, kun tulivat hänen eteensä niiaamaan ja kättä suutelemaan; jollei heidän liikkeensä häntä täysin tyydyttäneet, täytyi heidän uudistaa temppunsa, kunnes onnistuivat. Vanhempi sisar, Charlotta, suoriutui siinä jotenkuinkin, mutta Fredrika parka ei melkein milloinkaan osannut täsmälleen astua eikä niiata, senvuoksi hän joutuikin pulasta pulaan ja sai alinomaa nuhteita. Kun sitten tultiin isän kammariin, kumarrettiin hänelle ja saatiin väliin vähän aikaa seisoa katsomassa, kuinka parturi kammasi ja pani palmikkoon isän hiukset ja sitten kylvi tukkajauhoihin hänen päänsä. Tämä heistä oli verrattoman hauskaa. Tervehdittyään näin isää ja äitiä pääsivät he aamiaiselle, jossa kuitenkaan eivät suuresti virvoittuneet, sillä rouva Bremerillä oli periaatteena pitää lapsensa laihalla ruualla, ja syynä siihen oli ensinnäkin se luulo hänessä, että heistä tulisi kankeaoppisia lapsia, jos söisivät paljon, ja toiseksi se, että ko'okkaat ja isot naiset olivat hänelle vastenmieliset. Senaikainen kaunokirjallisuus ylipäänsä ei suonut naissankareillensa paljon lihaa ja verta eikä myöskään tukevuutta luurakennuksessa; hyvän ja rakastettavan naisen täytyi ehdottomasti olla pienen ja heikkovartaloisen, ja sopinee pitää totena Fredrikan sisaren erästä lausumaa, että rouva Bremer, joka luki paljon romania, oli sitä tietä hankkinut mielipiteensä asiassa. Ja hänelle onnistuikin täydelleen saada tyttärensä mallinmukaisiksi, sillä etenkin Fredrika tuli ruumiin rakennukseltaan pieneksi ja solakaksi. Lapset saivat siis aamiaiseksi ainoastaan pikku mitallisen maitoa ja määrältä kovaa leipää. Enempää eivät uskaltaneet pyytää myöhemmin päivälläkään, vaikka nälkä kyllä kävi muistuttamassa heidän pienissä vatsoissaan. Heidän hoitajansa, vanha Leena, joka oli Suomesta tuotu mukaan, antoi joskus heille salaa leipää, mutta sai kovia nuhteita, kun asia tuli ilmi. Päivällispöydässä koitti kuitenkin aina onnen aurinko, sillä silloin saatiin syödä kylläisesti, jos kohta viidestä ruokalajista lasten oli lupa syödä ainoastaan kolmesta. Kello 11 päivällä valmistettiin väliin isälle erityinen aamiaispöytä, ja kun tämä seisoi juuri sen oven suussa, josta lasten piti kulkea, mennessään opettajan luo lukemaan, noukkivat he usein sivumennen pöydältä makupaloja suuhunsa; ja vaikka omatunto kovasti soimasi, ei ollut mahdollista pidättää haluansa toisellakaan kerralla. Opettajalle kuitenkin tämä pahateko tavallisesti tunnustettiin. Päivällispöydästä siirtyi perhe toiseen huoneesen kahville, jossa lastenkin piti olla muassa, hyvän järjestyksen vuoksi — vaikka ilman kahvia, — sitten saivat mennä pitkittämään aamupäivällä alkaneita opintojansa. Kun vanhemmat istuivat ehtoollispöytään kl. 9, olivat lapset jo tuntia ennen syöneet maitoa leipää, ja hyvää-yötä sanottuansa vetäytyneet yösijoilleen. Lukea ja oppia tahtoi Fredrika mielellään, ja aivojen täytettä henkisesti hän saikin monta vertaa runsaammalla kädellä kuin ruumiillista ravintoa. Mutta jälkimäistä hänen luontonsa kuitenkin ennen kaikkea vaati, sillä hän sanoo myöhemmin, että ruokahalu ja makeisten himo hänessä oli niin suuri, että sitä taisi verrata ainoastaan siihen kiihkoon, johon suuret omituiset työt ja sankariteot sytyttivät hänen mielensä. Ennen hänen viidettä ikävuottansa opetettiin hänelle jo äidinkielen sisälukua, ja kaksi vuotta myöhemmin luki ja puhui hän jo ranskaa. Opetusta johdatti eräs ranskalainen opettajatar, joka pani heille ranskankielisiä näytelmiä ulkoaluettaviksi. Kyllästyen Fredrikaan, joka istuessa ja seisoessa lakkaamatta luki ääneensä kokonaisia näytöksiä, sanoi hän usein: "Tuo Fredrika on oikein suututtava ja ilkeä läksyissään, eihän niistä koskaan tule loppua." Kun Fredrika oli seitsemän vuotta, ruvettiin hänelle antamaan tuntia soitannossa ja piirustuksessa, ja näiden rinnalla alkoi myöhemmin käydä opetus saksan- ja englanninkielessä sekä historiassa ja maantiedossa. Jälkimäistä opittiin sillä tavalla, että Charlotta, Fredrikan vanhempi sisar, ja Fredrika opettajalta saivat kumpikin määrätyn maan omakseen, ja kuta enemmän vuoria, virtoja, kaupunkeja he silloin osasivat kukin maassaan, sitä parempi. Tästä syntyi tyttösten välillä huvittava kilpailu. Franzén, joka nuoruudessaan oli Karl Bremerin kanssa tehnyt pitkän ulkomaamatkan silloin kun kumpasenkin vanhemmat vielä asuivat Suomessa, oli tähän aikaan kirkkoherrana Claran seurakunnassa Tukholmassa ja kävi usein perheessä, johon vanha tuttavuus ja kiitollisuuskin sitoi häntä. Etenkin seurusteli hän paljon Fredrikan kanssa ja pani hänen usein tutkintoon. Silloin Fredrikan piti kaikissa aineissa näyttää, mitä hän oli oppinut, ja kuulustelu päättyi tavallisesti tutkijan mielihyväksi ja tutkittavan iloksi. Lasten isoäiti asui myös talossa ja lienee elänyt vuoteen 1807. Hän oli tyttärensä lapsia kohtaan erittäin hellä ja piti heitä usein huoneessaan seurustelemassa. Häntäkin huvitti lasten edistyminen opissa, ja he saivat usein lukea hänelle ääneen. Silloin isoäidin makeispussi riippui sängyntolpassa, valmiina avaamaan heille avaran suunsa, josta kaikellaisia herkkuja vuosi heille kädet täyteen. Myöskin piirustukseen osotti Fredrika erityistä taipumusta, mutta käsitöissä ei hän sitä vastoin onnistunut laisinkaan. Kun hän pantiin neulomaan, käänsi hän kaikki nurin tahi ylösalasin, ja kun toinen järjesti hänelle eteen, ei hän sittenkään saanut sormiansa sovitetuksi niin, että työstä olisi tullut kelvollista. Itseään tämä häntä harmitti ja suretti. — Sukankutimessaan pudotteli hän silmät vartailta eikä tahtonut milloinkaan niitä noukkia ylös, vaan lennätti koko kutimen nuolena tuolin alle, jolla istui, ja juoksi ulos huoneesta. Opettajaa nämä Fredrikan temput usein huvittivat, vaikka hänen kyllä täytyi häntä niistä nuhdella. Jo pienenä rupesi Fredrika osottamaan kaikenmoisia muitakin odottamattomia kujeita ja tepposia. Vanhempainsa seurassa lasten oli määrä noudattaa vaitioloa ja hiljaista käytöstä, ja ulkopuolella huoneuksia he varsin harvoin saivat liikkua. Etenkin kaupungissa jälkimäinen määräys oli tarkkaan seurattava, Årstassa sallittiin sen verta vapautta, että lapset uskalsivat väliin oleskella pihalla ja puutarhassa, joskus yrittivät jonkun sylen maantiellekin. Sen vuoksi kesän tulo ja muuttoajan lähestyminen toikin aina pienokaisten sydämiin uuden elon toiveita. Fredrikassa elävä tiedon halu ja tekoihin pyrkivä luonto ei tahtonut ollenkaan taipua tuon kodissa hallitsevan painon alle. Illalla kun mentiin makuuhuoneesen, jossa Leenamuori oli ottamassa heitä vastaan, puhkesi Fredrikan into tavallisesti valtoihinsa, riisumisen sijasta rupesi hän hyppimään ja tanssimaan ympäri huonetta, hypittäen ja tanssittaen Leena parkaa muassaan, niin että tämä viimein suuttui ja rupesi tuolle vallattomalle tytölle saarnaamaan kuria ja komentoa. Aamulla taas kun piti silmät pestämän ja pää suittaman, luiskahti tyttö Leenan käsistä milloin minnekin muihin toimiin. Silloin Leenamuorin kärsivällisyys väliin loppui ja hän päätyi pelottavaan ennustukseen: "Entä tuota, mahtanee siitä kalu tulla, kun isoksi kasvaa, sillä sepä nyt on varma, että kuta vanhemmaksi ihminen elää, sitä pahemmaksi hän tulee." Usein heitti Fredrika tuleen, mitä sai käsiinsä; siten katosi monta liinaa, pienempäin siskojen myssyjä, sukkia ja muuta. Kun häntä sitten syytettiin ja äiti otti hänet tutkintoon, ei hän muulla taitanut selittää käytöstään, kuin että oli niin hauskaa katsoa, kuinka tuli leimahteli. Ei hän milloinkaan kieltänyt, mitä oli tehnyt, mutta ei voinut kuitenkaan toista kertaa pidättää itseänsä uudistamasta pahankuriaan, vaikka häntä ankarat nuhteet yhä kohtasi. Missä hän näki sakset, otti hän ne ja pakeni yksinäisyyteen. Hän leikkasi silloin monikulmaisia tilkkuja irti akkunanverhoista, matoista, omasta hameestaan, ja pahastui hyvin, jos joku tuli häntä häiritsemään. Kerta katosi tyttö vieraskammariin, ja kun häntä ei isoon aikaan missään nähty, arvasi Leenamuori olevan taas jotain tekeillä, meni vieraskammarin ovelle ja kolkutti, käskien sisällä olijan oitis avaamaan. "Paikalla", kuului Fredrikan ääni sisältä, mutta vasta hetken perästä päästettiin Leena sisään. Hän rupesi hakemaan pahantekijän jälkiä ja näki silloin, että yhteen nojatuoleista, keskelle istuinta oli tullut outomainen koristus: Fredrika oli siniseen silkkipäällykseen leikannut suuren läven ja sovittanut sen sijalle toisen tilkun, jonka oli leikannut omasta hameestaan. Väliin taas hän teki tutkimuksiaan toisella tavalla. Vasta saamaa nukkeansa leikkasi hän käsivarsiin ja jalkoihin ja taittoi toiselta pään. Kun Leenamuori sitten haki tytön tuhotöitä, kulki tämä sanaa puhumatta hänen vieressään ja pysähtyi hyvin totisena kuuntelemaan, kun Leena torui. Väliin kun ei hoitaja heti löytänyt pahantekijän jälkiä, tuskastui tämä ja viittasi äänetönnä sormellaan, mihin suuntaan olisi mentävä. Kun Charlotta ja Fredrika eräältä perheen ystävältä olivat saaneet lahjaksi kauniin poslinikalun kumpikin, ja esine sekä aines oli Fredrikasta jotain ihka uutta, heitti hän omansa muurinpesän alle kiviin ja sisarensa oman särki hän puihin, jotka oli laskettu uunin eteen. Toiste kun hän oli rikkonut karafinin ja kolme juomalasia, juoksi hän katuvaisena äitinsä luokse ja tarjosi kolme killinkiä, ainoat säästörahansa, korvaukseksi. Mutta kun ei tälläkään tavalla onnistunut oikein asiain perille päästä, käytti tyttö uusia keinoja. Kuin tuuliaispää lensi hän toisesta toiseen, kysyen ja tiedustaen kaikesta ja ihmettelijä harmistui, kun hänelle ei annettu tyydyttäviä vastauksia. Leenamuorikin, joka kuitenkin oli hänen paras tietolähteensä, väsyi häneen ja käski nirppanenän olla vaiti. Väliin Fredrika oli hyvin arka ja itki katkerasti, kun sai nuhteita, — ja niitä hän saikin alinomaa — toiste taas ei häneen näkynyt ollenkaan koskevan. Årstassa, jossa saatiin kulkea vähän ulkona, pudotti hän usein nenäliinat, sukkanauhat ja kadotti hansikkaansa. Vähä väliä repi hän vaatteensa ja myöhästyi päivällisistä, joten vanhempain tyytymättömyys häneen yhä kasvoi. Itse hän usein suri käytöstään ja onnistumatonta olentoansa ja koetti kyllä kaikin voiminsa parantaa itseänsä ja olla isälle ja äidille mieliksi, mutta kun hän huomasi, kuinka mahdoton hän oli ja kuinka vanhempien suosio yhä enemmän kääntyi hänestä, kävi hänen mielensä vähitellen synkäksi. Kaunista ja hienotapaista äitiänsä hän ihaili ja rakasti palavasti, ja äitinsä vastarakkaus oli onni, jonka saavuttamiseksi Fredrika koki panna kaiken taitonsa. Väliin kun hän sai äidiltänsä jonkun hyväksyvän sanan, luuli hän jo onnistuneensa, mutta pian hän taas huomasi, ettei äiti häntä suosinut. Ulkomuodoltaan lienee Fredrika ollut vähemmän sievä kuin sisarensa; tämä häntä myös hyvin suretti, koska hän arveli senkin kautta vieroittavansa vanhempansa luotaan. Isoa nenäänsä, joka hänen mielestään oli anastanut itselleen liian etevän sijan hänen kasvoissaan, koetti hän painaltaa pienemmäksi, mutta siitä rupesi se yhä paisumaan ja pian punottamaankin. Kun äidin mielestä hänellä oli liian matala otsa, leikkasi hän tukun hiuksia pois otsanlaesta ja riemastui sitten sanomattomasti, kun äiti, joka ei mitään tiennyt tästä, eräänä päivänä sanoi: "Kah, eihän otsasi sentään olekkaan niin matala." Pian rupesivat kuitenkin hiukset kasvamaan uudestaan, seisoen kuin harjakset pystyssä, silloin Fredrika pienillä pihdillä nykäisi ne juurineen ylös. Myöhemmin keksi hänen myllertämisen halunsa uusia esineitä. Fredrikan nuorempaa veljeä varten oli talossa kotiopettaja, suopealuontoinen ja lapsirakas mies, joka hiljaisuudessa viritti Fredrikan intoa. Kun molemmat kotiopettajat illoin istuivat pitkät ajat kiistämässä päättyneen shakkipelinsä jälkeen, käytti Fredrika tilaisuutta hyväkseen. Kerta kun nuoriherra seisoi opettajattaren edessä kiivaasti selittäen jotakin, hiipi Fredrika hänen selkänsä taakse ja pudotti painavan santapussin, jonka hän oli siepannut äitinsä ompelupöydältä, maisterin takataskuun, niin että takki venähtyi väärään. Mutta kun opettaja ei liikahtanutkaan, arveli Fredrika, ettei hän ollutkaan huomannut mitään. Ja siinä luulossaan hän yhä enemmän vahvistui, kun ei maisteri seuraavana aamunakaan mitään virkkanut. Vaan samassa hän pelästyi, kun näki takin jälleen suorana, ja ajatteli että nyt on äidin tarpeellinen ompelukalu vissiin pudonnut ja joutunut hukkaan. Ei auttanut muu kuin kysyä sitä maisterilta, ja kun tämä vaan tietämätönnä vastasi: "Santapussiko? Mikä santapussi?" täytyi tunnustaa kaikki tyyni. Vielä kauan jälkeenpäin se Fredrikaa kummastutti, ettei opettaja ollut tuntenut pussin painavan taskussa, ja luuli yhä, että oli mahtanut olla reikä takissa, josta pussi putosi. Toisella kerralla taas kun istuttiin päättyneen shakkipelin jälkijutuissa, veti Fredrika pitkän langan päähän solmun ja pisti sen neulalla kiinni maisterin takinhelmaan. Oikeen rupesikin langan toisessa päässä oleva kerä pyörimään, kun maisteri nousi liikkeelle, mutta Fredrika ei käsittänyt, mitä varten tämä kävi piirissä Fredrikan ympäri, ennenkuin lanka oli kietoutunut hänen jalkoihinsa ja hän huomasi olevansa petetty tepposessaan. Näitä ja samallaisia seikkoja omasta lapsuudestaan käyttää kirjailija sittemmin aineksina kuvatessaan Petreaa "Hemmet" nimisessä romanissaan. Kaikellaisia kysymyksiä elämän moninaisuudesta heräsi nyt heräämistään Fredrikan sielussa. Itse ei hän osannut niihin vastata, toiset taas kyllästyivät häneen ja tuomitsivat hänen kysymyksensä turhiksi ja joutaviksi tuumiksi, joka häntä syvästi loukkasi. Lapsen omituinen ja poikkeava luonto tuotti hänelle monta surun syytä, hän itki usein katkeria kyyneleitä yksinäisyydessä. Pienimmissäkin virheissä ja erehdyksissä aavistettiin huonoja taipumuksia, ja parhaimmatkin tarkoituksensa käsitettiin väärin. Isä oli vanhempana raskasmielinen ja luulevainen ja vaati perheeltään patriarkallista kuuliaisuutta, jonka alle Fredrikan vapaa, itsenäinen luonto ei tahtonut taipua. Isä oli tyytymätön, rettelöitä rupesi tulemaan heidän välillään, ja tuo kasvoi vähitellen häiritseväksi epäsovuksi. Näiden aikain muistot sitten myöhemminkin vaikuttivat kirjailijan käsitystapaan ja tulevat näkyviin hänen kirjoituksissaan. "Lapsuutta ylistetään niin onnelliseksi ja autuaaksi", kirjoittaa hän, "mutta kuinka paljon vuodatetaankaan lapsuudessa kyyneleitä? Samat tunteet ja intohimot kuin täysikasvaneessakin ne ovat, jotka puristavat itkun lapsenkin silmästä: kaipaus, maltittomuus, viha, häpy, kateus, epätoivo! Väärin tekevät usein aika-ihmiset, kun lasten suruja ja vastoinkäymisiä katsovat mitättömiksi ja halpana pitävät." Ja kertomuksessaan "Grannarne" antaa hän Fransiska-rouvan sanoa: "Lapsuutemme on meille täysikasvaneena kuin maisema, jonka kaukaisuudessa näemme; se on niin kaunis vaan sentähden että se on meistä niin etäällä." Vanhemmat kannattivat sitä periaatetta, että tyttäret perheessä ovat kasvatettavat siten, etteivät mitään saa tietää pahasta ja moitittavasta tässä maailmassa, sillä sitä tietä, arvelivat vanhemmat, säilyvät he viattomina ja tulevat onnellisiksi. Tämä katsantotapa ei ollut herra ja rouva Bremerille omituinen, vaan yleinen koko aikakaudelle, eikä ole harvinainen meidän päivinämmekään. Kun nyt tahtoivat tämän periaatteensa panna käytäntöön, huomasivat he siihen olevan tarpeellista salata lapsiltaan todellinen elämä kokonaisuudessaan, semmoisena kuin se maailmassa oli. Niinpä tahtoivatkin tehdä, ja senvuoksi ensinnäkin piti kieltää tyttöjä olemasta salissa, kun siellä oli vieraita, ja toiseksi liikkumasta kotirajain ulkopuolella, olletikkin kaupungissa; niinpä myös oli heille sanottu etteivät saa palkollisten kanssa mitään puhua, ainoastaan Leenamuorin kanssa oli se luvallista, mutta hän taas oli ankarasti kielletty mitään heille kertomasta. Täten kasvoivat tyttäret jonkimmoisessa erikoismaailmassa, josta luonnollinen tosielämä koetettiin karkottaa. Kun nyt sen ajan kaunokirjallisuuskin, jota tytöt lukivat, yleensä piti todellisen, olevan elämän salattuna, väärentäen sitä mielin määrin, on helppo arvata kuinka väärät ja erehdyttävät ne mielen kuvaukset elämästä olivat, jotka siten nuoreen tyttöön kasvoivat; ja mikä kova ja kipeä murtotila häntä uhkasi, kun sitten tosielämä vuorineen laaksoineen alkoi näyttäytymään hänelle. Mielikuvastimensa oli päässyt hänessä rakentamaan maailman, joka todellisen elämän tulvan tullessa oli hajoova ja murentuva pirstaleiksi. Ja haavat, jotka siinä saadaan, eivät pian kiinni kasva. Kertomuksessaan "Den ensamma" on Fredrika Bremer varmaan lausunut oman kokemuksensa päähenkilönsä sanoissa: "Jos olisin kasvattaja niin minä puolestani koettaisin varjella kasvattini kaikesta semmoisesta, mikä kiihoittaa ja tulistaa heidän mielikuvitustaan. Tahtoisin, estää heitä mielikuvituksellaan koristamasta tulevaisuuttaan sellaisilla kukkasilla, joita todellinen elämä kuitenkaan ei kasva; silloin he osaisivat noukkia siitä ne harvat, joita se todella antaa." Tämä on realismia, joka silloin kun se kirjoitettiin, päälle viisikymmentä vuotta sitten, pelotti monta; eikä nykyisestä sukupolvestakaan taitaisi kaikki sen alle puumerkkiänsä panna. Kotiopettaja, joka rupesi huomaamaan kuinka Fredrika ja Charlotta tämmöisessä supistuneessa elämässä kaipasivat suunnallista työntekoa, joka olisi vienyt johonkin määrättyyn tarkoitukseen, ja kuinka he yhä enemmän oloonsa ikävystyivät, opetti heitä valmistamaan pieniä sieviä pahviesineitä: koria, neulakoteloita, rasioita y.m. Nämä sitten myytiin, ja ostettiin rahoilla liinakangasta, josta Fredrika sisarensa kanssa neuloi vaatteita joululahjoiksi köyhille lapsille. Tämä oli Fredrikasta hauskaa ja hankki jonkimmoista tyydytystä hänen auttavaiselle sydämelleen. Sitä vaan tytöt ihmettelivät, että heidän vähäpätöisillä pahvikaluillaan oli niin hyvä menekki; sittemmin saivat tietää, että se olikin heidän äitinsä ja opettajatar, jotka olivat ne ostaneet. Sekin oli taas vaihtelua yksitoikkoisuudessa, kun kolmena talvena saivat käydä tanssikoulua, kotona tietysti. Fredrika tosin oli siihen aikaan niin heikko, että oli monta kertaa kaatua, kun määrätyt tanssikeikat oli tehtävät, mutta asia huvitti häntä. Kahdesti viikossa tuli vielä teatterista naistanssija opettamaan heille jotain hienompaa lajia ja toi muassaan vanhan viulunsoittajan tahdin ylläpitämiseksi. Ukko soitti voimainsa takaa, mutta ei tahtonut tanssijattarien jalat joutua oikeaan aikaan; väliin heidän kömpelyytensä ukkoa suututti ja hän mutisi itsekseen: hiisi vieköön. Jopa tuo oli heistä kovin raakaa ja loukkaavaa, mutta varovaisinta kuitenkin oli heidän mielestään olla tästä asiasta isälle ja äidille mitään puhumatta. Tanssikoulun jälkeen oli heidän elämänsä taas vailla kaikellaista liikuntoa. Yhtä vaikeaa kuin tämä, oli se että raitista ilmaa ani harvoin saivat hengittää. Joskus Bremer vei heidät parihevosillaan ulos ajelemaan, mutta siitä eivät tytöt paljoakaan välittäneet, kun piti istua katetussa reessä suorana kuin nukke eikä saanut tuulenpuuskaakaan kasvoilleen. Årstassa, jossa saatiin olla vähän vapaampina, viihtyivät lapset paremmin, vaikkei sielläkään minkäänlaista vaihtelua ollut saatavissa. Kaikellainen vieraankäynti täällä maalla vaivasi Bremeriä; pitäjän kirkkoherra ja kappalainen kutsuttiin pari kertaa kesässä päivällisille, siinä kaikki. Mitä laatua muu vaihtelu siellä saattoi olla, kuvaa paraiten seuraava tapaus: Bremer, joka nuoruudessaan oli tottunut liikkuvaiseen elämään, halusi siis kuitenkin jonkinmoista vaihtelua ja lähti silloin kaupunkiin muutamiksi päiviksi, joilta matkoiltaan hän kuitenkin usein palasi missään käymättä ja kenenkään kanssa seurustelematta. Tultuansa kotiin kyseli hän aina, mitä, uutta oli tapahtunut, mutta koska ei Årstassa milloinkaan mitään tapahtunut, niin ei ollut kellään mitään kerrottavaa. Kerran kuitenkin oli todella jotain tapahtunut Bremerin kaupungissa ollessa. Joukko härkiä, jotka oli laskettu irti juomaan eräästä lammikosta, juoksivat sieltä takaisin tullessaan pienen puistokentän läpi ja syttyivät toinen toisensa perästä semmoiseen kiihkoon, että rupesivat kaikki kiivaasti hyppäämään ja sätkyttelivät takajaloillaan kuin olisivat olleet suunniltaan. Tämä oli Årstassa merkillinen tapaus ja herätti lasten huomion. Kun isä kotiin tultuaan ehtoolla ensimäiseltä, jonka hän tapasi, kysyi niinkuin ennenkin, kertoi tämä päivän ihmeellisen tapauksen. Senjälkeen tuli toinen ja kolmas lapsista kertoen samaa asiaa ja viimeksi Fredrika, joka alkoi niinikään: "Tiedättekö, isä... härät..." Nyt Bremer suuttui koko asiaan, eikä sinä iltana puhuttu enään mitään mistään. Fredrikan vanhempi sisar oli kerta nimipäiväkseen saanut pienen maanpalstan puiston syrjässä, isä oli siihen teettänyt pienen sohvan, ja paikka vihittiin juhlallisesti virvoituksia tarjoomalla ja puheella, jossa isä sanoi antaneensa tämän paikan tyttärellensä kokonaan omaksi. Sitten arveltiin sisarusten kesken, että kai Fredrikakin saapi samallaisen seuraavana kesänä, kun hän täyttää 10 vuotta. Hän saikin pienen lohkon mäkirinteessä, mutta ei saanut sohvaa eikä puhetta eikä vihkiäisjuhlaa, — josta Fredrika silloin päätti, ettei hän mahtanutkaan olla isällensä niin rakas. Mutta tuohon pieneen maapalukkaansa istutti hän sitten kolme pientä tammentaimea ja hoiti niitä huolellisesti. Kun pari vuotta sitten kävin Årstassa, Fredrika Bremerin nuoruuden kodissa, seisoivat tammet siellä nyt korkeina tuuheina puina ihanimmassa kesäpuvussaan, vakavina todistajina istuttajansa onnistuneesta työstä. Kesällä 1813 sattui Årstassa poikkeus, joka etenkin virkeämpää elämää kaipaavalle Fredrikalle tuotti suurta hauskuutta. Erään sotarykmentin, joka oli määrätty Saksaan lähetettäväksi, piti astua laivoihin Dalarö'ssä likellä Årstaa, ja nyt tultiin pyytämään päällikkyydelle asuntoa Årstassa, johon Bremer myöntyi. Samassa olikin siellä koko päällikköjoukko sekä rykmentin soittokunta, ja 1000 miestä majoitettiin likisiin torppiin ja kyliin. Nyt sai Fredrika nähdä ja kuulla paljon erinomaista. Kahdesti viikossa tuli nyt postikin Årstaan, ja Fredrika kuunteli suurimmalla ihmetyksellä, kun isä ehtoollisen jälkeen luki uutiset sotatantereelta. Napoleon oli paraikaa paluumatkalla Venäjältä, jossa hänen oli niin huonosti käynyt, ja Euroopan vallat laittoivat sotajoukkonsa häntä vastaan. Osa Ruotsin armeijaa oli perintöprinssin, Karl Johan'in johdolla mennyt Saksaan. Fredrikassa syntyi nyt vastustamaton halu mennä taistelemaan Napoleonia vastaan. Itse onneton ja katkerassa vastarinnassa kaikkea sortavaa ylivaltaa vastaan tunsi hän sorrettuja ja onnettomia kohtaan syvää sääliä ja olisi tahtonut heitä auttaa. Kaksi kertaa lähti hän kotoa siinä vahvassa aikomuksessa, ettei enää palata, vaan jonkun matkustajan hevosella päästä Tukholmaan ja sieltä perintöprinssin riveihin sotimaan. Mutta kummallakin kerralla kävi huonosti: ei näkynyt ketään tiellä ottamassa häntä hevoseensa ja hänen täytyi surumielin palata takaisin kotiin. Nämä sotaiset tuumat haihtuivat sitten jonkun ajan perästä itsestään. Fredrikan vilkasta ja tulista luontoa kuvaa sattuvasti pieni seikka, jonka kirjailija on solminnut Fransiska-rouvan kertomukseen "Grannarne" nimisessä, romanissaan ja joka perustuu tosi-tapaukseen Fredrikan nuoruudessa. Sankari siinä on Fredrika itse. "Seuraa minua voimisteluun sankariseikkailuksiini", puhuu Fredrika, "seuraappa minua siihen aikaan, jolloin vielä olin vallan nuori, jolloin ei vielä veri näin hiljalleen vierinyt, aikaan, jolloin olin niin perin kyllästynyt näkemään aina samaa aurinkoa ja yksiä kasvoja, jolloin mieleni paloi seikkailuksiin vaikka millä kaupalla, jolloin tulipalo taikka joku muu melske minulle oli terve virkistys ja 'Pragin tappelu' ja 'Fleuryn tappelu' olivat mieluisempia soittokappaleitani, jolloin itkin, kun en ollut mies ja päässyt sotaan, jolloin niin halusin hullutuksia, että join viisi kuppia hupeloista teetä kamreri Arbell'issä jossa rouva oli joutunut semmoiseen tarjoomisen kiihkoon, että tahtoi pakottaa minua vielä kuudettakin kuppia juomaan. Olin silloin kuudentoista vanha, ja avuksi levottomalle mielelleni rupesi toinen hartioistani kasvamaan väärään. Voimistelu oli siihen aikaan muodissa, sillä haettiin apua kaikennäköisiin vikavuuksiin, ja vanhempani päättivät panna minutkin voimistelemaan. Puettuna leveihin housuihin ja viheriäverkaiseen nuttuun, päässä harsomyssy ruusunkarvaisilla nauhoilla, astuin eräänä päivänä toisten tyttöjen joukkoon, jotka melkein samallaisessa pukemisessa kuin minäkin jo hyppelivät köysien, tikapuitten ja salkojen välitse suuressa salissa. Tuo näytti kummalliselta ja vähän kamalalta. Ensi päivänä pysyin hiljaisena ja sain opettajattarelta selkätaivutusta ja käden ja jalan ojennuksia. Toisena päivänä jo sinuttelin muutamia tyttöjä, kolmantena kilpailin heidän kanssaan köysi- ja tikapuuharjotuksessa, ja ennen toisen viikon loppua johdatin kolmatta linjaa ja aloin sitä halustuttaa kaikellaisiin temppuihin. "Siihen aikaan luin Kreikan historiaa, ja sen sankarit ja urhotyöt rupesivat voimistelussa näyttäytymään mielikuvituksessani. Ehdottelin joukkiolleni, että ottaisimme muinaisaikuisia mies-nimiä emmekä voimistelussa milloinkaan nimittäisi toisiamme muilla kuin semmoisilla, niinkuin esim. Agamemnon, Epaminondas, Pelopidas. Itselleni otin nimen Oreste ja parasta ystävääni kutsuin Pyladeeksi. Eräs pitkä laiha tyttö, joka murti suomeksi ja joka minua ei ollenkaan miellyttänyt, syystä että hän harmittavalla huolimattomuudella kohteli minua sekä uusia aatteitani, otti pilkkaa tehdäkseen meidän nimimuutoksistamme ja puhutteli naureskellen minua sekä ystävääni — pienet kuin olimme — nimellä Orre [Teeri] ja Pylle. Tämä pisti minua vihaksi, etenkin kun huomasin kuinka sen kautta joukostani hävisi se kreikkalainen henki, jota siihen tahdoin juurruttaa. "Pitkä vihamieheni ei sanonut tahtovansa koskaan muusta nimestä tietää kuin Brita Kaisasta, minä kuitenkaan en herjennyt nimittämästä häntä Darius'eksi. Toisia eripuraisuuden aiheita tuli lisäksi. Vaikka olin päätäni myöten mieltynyt Kreikan historiaan, suosittelin Ruotsin historiaa puolueellisesti. Kaarle XII oli epäjumalani, usein huvitin ystäviäni osastossamme juttelemalla hänen urotöitään, ja jouduin silloin itse palavimpaan sankari-intoon. Eräänä päivänä astui Darius eteeni, väittäen että tsari Pietari I oli suurempi mies kuin Kaarle XII, aate joka tuntui kuin olisi saavillinen vettä kaadettu päähäni. Minä tartuin kiivaasti ja sisällisessä vimmastuksessa asiaan kiinni. Vastustajani toi kylmästi ja varmasti esiin moniaita tositapauksia väitteensä perustukseksi, ja kun minä välittämättäni niistä tahdoin ylentää oman sankarini pilviin, heitettiin minulle aina Pultava ja Bender eteen. Pultava, Pultava, onpa monta kyynelkarpaloa vierinyt veriselle tappotantereellesi, mutta ei ainoatakaan niin katkeraa kuin ne, jotka minä vuodatin kun — niinkuin ennen Kaarle XII — jouduin siellä tappiolle. Siinä oli kipu, jota en nyt enään käsitä. Vastustajaani rupesin vihaamaan yhtä paljon kuin itse Pietari tsaria ja sitä kansaa, jonka herra hän oli. "Kolmas kipinä vielä tarvittiin, niin tuli leimahti. Pieni suloinen ontuva tyttö, jonka naisellista ja kainoa olentoa miespuku ei voinut vähentää, voitti kokonaan suosioni, ja minä ilmoitin itseni hänen — ritarikseen. Eräänä päivänä kun hänelle deklamoitsin runoja Racine'lta, seisahtui tuo pahanilkinen Darius odottamatta viereeni ja sanoi korskeasti: 'Tässä näet kilpailijasi." Minä painoin kilpailijaani masentavan katseen ja sanoin ylenkatseellisesti: "Brita Kaisa, pysy sinä neulassasi vaan.' Tuo pisti Brita Kaisaa, hän punastui samassa kuin minun puolueeni puhkesi kaikuvaan nauruun. "Vähän aikaa sen jälkeen, kun istuin köysitikapuilla katsellen liehuvaa seuraa allani, tunsin yht'äkkiä väkevän käden käyvän kiinni jalkaani, ja näin pitkän vihamieheni seisovan käsi ojennettuna ja pitäen minua kiinni, sanoen ivallisesti: 'Hoi sinua siellä yläällä! Auta nyt itseäsi, jos Oreste olet, taikka istu puolapuullasi teerenä ja kujerra meille!' Mitä Oreste olisi tehnyt minun tilassani, en tiedä, mutta varmaan vihani, huutoni ja liikenteeni paremmin muistuttivat ansaan tarttunutta lintua kuin vangittua sotasankaria, sillä suunnattoman suuri nauru nousi yltympärilläni ja se minut vasta pani täyteen vimmaan. Kovalla äänellä huusin Pyladesta avukseni. Pylades näytti pelkurilta, koetti puhutella vihamiestäni, mutta ilman pontta sanoissaan. "Minä vaadin sinua miekkailuun, minä tahdon hyvitystä!" huusin Darius'elle, joka vaan naureskeli ja sanoi: "Hei, Teeri, hei! katsohan, juuri näin tsari Pietari piteli Kaarle XII:sta Bender'issä." "Olin juuri tekemälläni hurjan työn, kun yksi opettajattarista tuli, lopetti metelin ja vapautti minut. Mutta sydämessäni kiehui harmi, menin Pyladeen luo ja sanoin: 'Olet käyttäytynyt kuin raukka, Pylades! Tule paikalla kanssani, minä vaadin kaksintaisteluun tuon suurisuisen ylpeilijän, sinun pitää olla todistajani.' Pylades pelkäsi kuin jänes, mutta ei uskaltanut kieltää. "Menin nyt hakemaan Darius'ta; harmittavan tyyneenä seisoi hän selkä nojassa seinää vasten ja hyräili. Silmäkulmat rypyssä astuin hänen eteensä ja sanoin: "Mitä tarkoitit äsken?" Brita Kaisa heitti minuun ylpeän silmäyksen ja vastasi huolettomasti: "Mitäkö tarkoitin? sitä juuri, mitä sanoinkin." "Sitten mulla on sinulle sana sanottava", huusin vimmastuneena. "Olet sopimattomalla tavalla loukannut minua ja minä vaadin, että julkisesti koko osastomme edessä pyydät minulta anteeksi ja myönnät että Kaarle XII oli suurempi kuin tsari Pietari; taikka sinun täytyy tapella kanssani, jos sinussa kunnian tuntoa on ja jollet ole pelkuri." Brita Kaisa punastui, mutta sanoi suututtavan kylmästi: "Vai anteeksi? Ei, sitä en huoli tehdä. Tapellakko? No, kyllä! mutta missä ja millä, nuppineuloillako vai?..." "Miekalla, jollet pelkää, ja täällä. Voimme tulla tänne puolta tuntia ennen toisia. Aseet minä tuon mukaani. Pylades on minun todistajani, valitse sinä itsellesi toinen." Tämän sanoin mainion ylpeästi. "En minä todistajasta välitä", sanoi taas Brita Kaisa ilkeässä ylimielisyydessä, "minussa on kylläksi teitä molempia vastaan". — "Mutta sulla täytyy olla todistaja", huusin minä ja löin jalkaani permantoon. "Se kuuluu sääntöihin." — "No, olkoon menneeksi! — Grönvall, tules tänne vähän." Grönvall, jota kutsuttiin Nestoriksi, tuli ja kun hänelle oli asia selitetty, suostui hän olemaan vastustajani todistaja. "Huomenna kl. 9", sanoin ja erosin heistä. "Kl. 9", toisti Brita Kaisa ivallisesti naurahtaen. Kotimatkalla sain vihdoin viimein Pyladeen suostumaan; turhaan koetettuaan minua saattaa järkeeni, lupasi hän, kyyneleet silmissä, olla vaiti ja pysyä minulle uskollisena kuolemaan asti. Veri kuohui minussa, mutta illalla kun makasin vuoteellani ja kaikki oli hiljaa huoneessa, rupesi minua kammoittamaan teko, johon olin päättänyt käydä. Mutta peräytyä ja siten pistää Kaarle XII pulaan, jättää häväistykseni kostamatta ja antaa pilkkaamisen syytä viholliselleni, ei, sitä en saattanut! Ennemmin sitten kuolema. Nyt johtui mieleeni Jumalan kymmenet käskyt ja vanhempani, joille kuolemallani saattaisin syvän surun. Vastustajani kuvastui eteeni vahvana ja väkevänä kuin tsari Pietari, ja minä taas — sen hyvin tunsin — en ollut mikään Kaarle XII. Ajatellessani, kuinka vanhempani itkisivät, rupesin minäkin itkemään ja nukuin, ja kun heräsin oli kl. 1/2 9. Jopa oli koko kaksintaistelu melkein murennut mereen, mutta silmiäni hieroessani oli kuin pasuunalla olisi soitettu korviini: kl. 9! Hyppäsin ylös ja yhtäkkiä selveni asia mielessäni. Viidessä minuutissa olin valmiina ja tempasin käteeni kaksi pientä miekkaa, jotka iltaa ennen olin ottanut veljeni huoneesta. Olin juuri menossa, mutta samassa tuli taas vanhempani mieleeni ja että minun toki pitäisi heille kirjoittaa, jos kuolisin tappelussa. Pienelle paperikaistaleelle kirjoitin lyijykynällä: "Rakkaat vanhempani, kun nämä rivit tulevat silmiinne!" — — — kuulkaa! kello lyö neljännestä vaille 9! nyt myöhästyisin, jos en kohta menisi. Heitin alkamani kirjelipun laatikkoon, heittäysin Cesar'in tavoin onneni helmoihin ja kiiruhdin, miekat päällysnuttuni alla, voimisteluun. Ett'ei minulla ollut rahtuakaan aavistusta miekan käyttämisestä, on tiettyä, mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut. Tullessani paikalle oli vastustajani jo siellä todistajansa kanssa. Pyladesta ei näkynyt. Darius ja minä tervehdimme toisiamme kopeasti. Annoin hänen valita miekoista toisen. Hän piteli sitä kädessään niin harjaantuneesti ja sujuvasti, kuin olisi ollut siihen vallan tottunut. Mielikuvituksessani näin jo itseni lävistetyksi. Nyt tuli Pylades, vaaleana, kauhistuneena. Minä iskin häneen vihastuneen katseen ja väänsin oven lukkoon. "Herran tähden, älkää murhatko toisianne", huusi nyt Pylades. "Se on hulluutta." "Vaiti", huusin vihastuneena, ja kääntyen päin Darius'ta: "Sinä siis vieläkään et tunnusta vääryyttäsi etkä pyydä minulta anteeksi?" "En", sanoi Darius, verrattoman tyyneesti taivutellen miekkaansa laattiaan. — "Tsari Pietari oli suuri mies." "Kuolema hänelle! Eläköön Kaarle XII!" lausuin tulisesti ja tein asentoa. Darius teki samoin. "Vartokaa, vartokaa!" huusi Pylades. "Vartokaa!" "Minä en varro!" huusin minä, "kuole, ryssänystävä, minä luen kolmeen, ja me tapellaan! Yks, kaks, kolme!" — Miekkamme kalskahtivat toisiinsa, — ja samassa makasin aseetonna maassa. Darius seisoi minun ylitseni, ja luulin nyt viimeisen hetkeni tulleeksi. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun hän heittää miekkansa maahan, tarttuu minua käteen ja nostaa minut ylös iloisesti virkkaen: "Noh, tuossa oli sulle hyvitystä! Ruvetaanpa nyt ystäviksi. Olethan sinä urhoollinen ihminen." Pylades makasi polvillaan tainnoksiin menossa. Nestor istui tikapuilla hillittömässä itkussa. Minä olin suunniltani ja tuijotin entiseen viholliseen!, jonka kaulasta vuoti verta. "Sinä olet haavoitettu", huudahdin sitten, "minä olen sinut murhannut". — "Vielä vaan! Pieni naarmahan tuo vaan on. Muuten tahdon sanoa sinulle, että en minä pidä venäläisistä enemmän kuin sinäkään, olin vaan pitävinäni, saadakseni" — — — Hän vaaleni ja täytyi istua. "Mitä minä onneton olenkaan tehnyt", valitin tuskissani, kiertelin laattialla ja voivotin: "anna, anna toki anteeksi!" Samassa kuului jyskettä ovella, Pylades juoksi avaamaanpa sisään syöksi miekkailuksen opettaja ja kolme opettajatarta. Minä menin tainnoksiin. Vasta viikkoja jälkeenpäin sain tietää, että Pylades oli pettänyt minun ja kirjoittanut yhdelle opettajattarista, pyytäen häntä estämään onnettomuutta. Piletti myöhästyi, ja opettajatar tuli saapuville kun asia jo oli saatettu loppuun. Brita Kaisa parani pian, mutta minä jouduin vuoteen omaksi isoksi aikaa. Tämä tauti teki minulle hyvää ja jäähdytti tulista luontoani. Kun paranin, sain kuulla Brita Kaisan menneen vanhempainsa keralla Suomeen ja että hän usein oli käynyt minua tervehtimässä sairaana ollessani, sekä ollut kovin pahoillaan siitä että hän minua oli kiusotellut ja että hänen täytyi lähteä Ruotsista, ennenkuin tulin terveeksi ja saimme tehdä täydellisen sovinnon. Samaten olin minäkin pahoillani, kun en saanut sanoa vastustajalleni ystävällistä jäähyväissanaa, mutta toinnuttuani taudistani jouduin niin monellaisien vaikutuksien alaiseksi, että vastamenneet tapaukset haihtuivat mielestäni." II. ENSIMÄISET KYHÄELMÄT. ENSIMÄINEN NUORUUS. Kahdeksanvuotisena kirjoitti Fredrika ensimäisen sepityksensä, se oli laulu kuulle, ranskankielellä, ja alkoi: "O corps céleste de la nature", ja pari vuotta myöhemmin tuli uusi kyhäys, jonka esineenä oli pikku Melani Elvaskólastin linnassa, sekä heti sen perästä alku suureen runoelmaan "maailman luomisesta", — joka päättyi kesken. Sitten kirjoitti Fredrika vähä väliä runonpätkiä kaikenmoisista aineista, useammasti onnentoivotuksia perheen nimi- ja syntymäpäiviksi. 12 vanhana sepitti hän operan, joka soitettiin ja näytettiin kotona Årstassa yläkerran isossa salissa. Vaikka kaikki kävi hyvin, loukkaantui tekijä kipeästi vanhempain vait'olosta ja pani epätoivoissaan maata illalla. Mutta yhtäkkiä pisti hänelle mieleen, että tottakai vanhemmat kuitenkin jotain sanovat hänen operastaan, ja vaikka vakava ääni hänen sydämessään kielsi menemästä oven taakse kuuntelemaan, ei ollut mahdollista pidättää itseänsä, ja samassa hän seisoi ovenraossa, vaikka ilkeältä se tuntui. Hän kuuli äitinsä sanovan: "En ole koskaan nähnyt niin kummallista lasta kuin tuo meidän Fredrika on, saadaan nähdä, niin tulee hänestä jotakin merkillistä", eikä olisi voitu parempaa sanoa, joka kerrassaan pienen tytön sydämestä poisti monen salaisen surun muistot. Fredrikan lahjat rupesikin tulemaan ilmi ja veti vanhempain huomion puoleensa, pian näki hän että hän pääsi heidän suosioonsa sitä myöten kuin osasi osottaa etevyyttä. Isä oli innostunut, kun tyttärensä pieniä kyhäelmiä luettiin taikka näytettiin, ja kirjoitti usein itse näytelmäkappalten osat puhtaiksi. Mutta pysyväistä tyytyväisyyttä hänessä ei se voinut vaikuttaa. Sillä tuo Fredrikan ainainen levottomuus, uutukaiset tuumat ja ennen kaikkea tuo hänen mietteissään ja pyrinnöissään ilmituleva taipumus itsenäisyyteen ja vapaasen työhön, oli isälle vastenmielistä. Kotiopettajan valinnan mukaan saivat Charlotta ja Fredrika nyt illoin lukea ääneensä romania. Tämä heitä sanomattomasti huvitti. Kuten arvata sopii, sisälsivät kirjat enimmiten pilventakaisia seikkailuksia ilman luonnollista pohjaa ja esittivät henkilöitä, joiden mallit eivät olleet maasta eikä taivaasta kotosin. Tyttöjen päät ja sydämet tulivat täyteen kaikellaisia unelmia ja haaveiluksia, ja he rupesivat levottomasti odottamaan aikaa, jolloin kodin ovet avattaisiin ja he luostarillisesta yksinäisyydestään saisivat astua ulos maailmaan sankarittareiksi ihmeellisiin seikkailuksiin ja ilon pyörteihin. Fredrika odotti yöt päivät suurten merkillisten asiain tapahtumista. Charlotta taikka hän itse oli väkivaltaisuudella pois vietävä, sen hän tiesi varmaan, se oli tapahtuva keskellä päivää, kun he sunnuntai-aamuna ajoivat vaunuissa kirkolle opettajattaren kanssa. Joka kerta istui Fredrika koko matkan levottomasti odottaen, käännellen päätään joka suunnalle, katsoaksensa eikö pian hyökkäisi metsästä ratsastajajoukko esille. Mutta kun ei milloinkaan mitään kuulunut, alkoi asia häntä epäilyttää. Hän rupesi arvostelemaan itseänsä: ulkonäköänsä, pukuansa, liikkeitänsä, ja tuli siihen päätökseen, ettei hän mahdakkaan täyttää samoja vaatimuksia, kuin ryökkinät romaneissa. Nehän syntyestä olivat jo hyviä ja täydellisiä, hänessä sitä vastoin oli kaikellaisia virheitä ja vikavuuksia hengen sekä ruumiin puolesta, ettei hän suinkaan ollutkaan kelvollinen hyväksi ja rakastettavaksi neidoksi. Näin Fredrikan omakin arvostelu nyt, riippuen samoista perikuvista kuin rouva Bremerin, tuli samaan päätökseen. Äitihän jo kauan oli ollut pahoillaan Fredrikan omituisesta käytöstavasta, joka kokonaan puuttui suunnitelmaa: kun olisi pitänyt olla kaarimaisia ja pehmeitä liikkeitä, teki Fredrika kankeita ja kulmikkaita j.n.e. eikä osannut milloinkaan "pitää ruumista eikä sielua rauhassa", niinkuin hän itse myöhemmin kirjoittaa. Kun sitten tytöt pääsivät vanhempainsa kanssa seuraelämään, kärsi äiti usein, kun näki kuinka poikkeava Fredrika oli muista ja kuinka oudosti hän käyttäytyi. Tämä taas Fredrikaa kovin suretti ja teki hänen entistä kömpelömmäksi, kun koetti parastaan panna. Tehdäkseen vanhemmillensa mieliksi pakoitti Fredrika itseään ottamaan osaa talousaskareihin, joissa hän onnistuikin paremmin kuin tanssisalissa. Pianon soitossa hän myös oli ahkera, nousten usein kl. 4 aamulla soittamaan. Raittiin ilman ja riittävän liikunnon puute kuitenkin yhä talvisin kaupungissa rasitti, Charlotta ja Fredrika päättivät viimein pitkän neuvottelun perästä esitellä äidillensä kuinka tärkeätä raitis ilma ja liikunto on ihmiselle ja pyytää häneltä luvan edes pari kertaa viikossa käydä kävelemässä. Tähän vastasi äiti vaan ettei semmoinen ole sopivaa eikä hän pidä siitä että nuoret tytöt käyvät yksin kadulla. Raitista ilmaa oli kyllä kotosella, ja jos liikuntoa tarvitsivat, saivat hyppiä tasajaloin tuolin takana, pitäen selkäpuitteesta kiinni. Fredrika tuli alakuloiseksi, kiellossa oli jotain salaista, jota ei hän taitanut käsittää. Mitä varten, ajatteli hän, se ei ollut sopivaa että nuoret tytöt käyvät yksin kadulla ja miksei äiti pitänyt siitä? Jäähyväiset sanottuaan illalla koettivat tytöt kuitenkin seurata äidin neuvoa: Charlotta hyppäsi tuolin takana kaksisataa kertaa, mutta Fredrika ei ollut ehtinyt puoliväliin kun heitti kokeen sikseen, purskahti katkeraan itkuun ja heittäysi vuoteelleen, johon viimein nukkui. — Jälkeenpäin koettivat he arvostella tätä omituista voimistelutemppua romanielämän kannalta ja tulivat siihen päätökseen, ettei mikään romaninkirjoittaja olisi pannut sankareitansa tuolien taakse hyppäämään, varmaan hän olisi jonkun paremman keinon keksinyt hankkiaksensa liikuntoa suosikeillensa. Yhä enemmän alkoi uusia ajatuksia nousemaan Fredrikassa. Hän kysyi, mitä varten ei hän ja hänen sisarensa saaneet liikkua ulkopuolella kotia, töissä ja toimissa, niinkuin hänen veljensä, mikseivät he päässeet ulos maailmaan oppimaan ja avaran luonnon töitä ja tuotteita ihantelemaan, sanalla sanoen, miksei heidän sallittu vapaina olla, vaan pidettiin aina kytkettyinä kodin ahdistavaan piiriin? Saivathan he tosin aina jotain toimittaa: lukea, soittaa, piirustaa, maalata, virkata pitsiä ja mitä milloinkin, mutta kaikessa tuossa ilmaantui jotakin niin suunnatonta, niin joutavaa, jolla ei ollut mitään tarkoitusta. He saivat tehdä sitä taikka olla tekemättä, ei kukaan heiltä kysynyt, kuinka pitkälle he olivat tulleet. Vanhemmat olivat iloisia kun heidän tyttärensä osottivat edistymistä, varsinkin jos sen hedelmät tulivat näkyviin seuraelämässä ja tuottivat heille kiitosta muilta, mutta minkäänlaisen tarkoituksen saavuttamisesta ei ollut milloinkaan puhetta. Fredrikasta tuntui niinkuin hänen kirjallista taipumustaankin olisi katsottu vaan jonkinlaiseksi korukaluksi. Hän halusi päästä totisempiin opintoihin, hän olisi tahtonut neuvoja ja ohjeita elämäänsä, mutta hänen tuumansa otettiin vastaan välinpitämättömyydellä ja ivalla. Että vanhemmilla oli varoja riittävästi ja ettei rahaa suinkaan muuten tarkalla pidetty, huomasi hän aikaiseen, mutta ei tullut kysymykseenkään milloinkaan mitään tyttärien käytettäväksi antaa. Heitä vaan oletettiin. Ja sama oli laita muissakin perheissä. Fredrika huomasi, kuinka tyttäriä pidettiin vaan kuin jonkinmoisia tarvekaluja, yleisen hauskuuden ja mukavuuden ylläpitämiseksi. Hänen sielunsa asettui yhä kiivaammasti vastarintaan ja taisteli usein vastakkaita tunteita ja aikomuksia vastaan. Semmoiset sanat kuin totuus, vapaus, kunnia, kuolemattomuus sytyttivät hänessä rakkauden kaikkeen suureen ja hyvään, mutta hän tunsi olevansa suljettuna kaikesta totisesta toiminnasta. Tästä sai hän sydämeensä kalvavan tuskan, joka hänen mielensä käänsi kaikkien onnettomien puoleen. Ja kaikkialla, minne hän silmänsä käänsi, näki hän kärsimystä, sortoa ja surua. Häntä rupesi epäilyttämään, tokko se onkaan oikeus ja totuus, joka ihmisen elämän ohjaa. Aikaisesta lapsuudestaan oli hän oppinut, että Jumala oli kaiken hyvän tekijä ja suosija, että hän oli kaiken rakkauden lähde ja että hän rakkaudesta oli luonut maailman. Mutta se tuska ja onnettomuus, jonka hän näki ympärillään, ei hänestä todistanutkaan hyvää ja rakastavaa luojaa. Missä löytäisi hän tuon oikean Jumalan? kysyi hän. Maailma on langennut syntiin, vastattiin hänelle, eikä siis enään voi olla luojansa oikea kuva, mutta Jumalan sanassa, raamatussa, oli hän löytävä täydellisyyden Jumalan. Hän rupesi siis lukemaan raamattua; mutta eipä sekään herra, joka siellä ilmestyi, vastannut hänen oikeuden käsitettänsä ja sitä ihannetta, jonka hänen sielunsa oli Jumalasta luonut. Mitä raamatussa hänelle ankaran sanan nojalla opetettiin ehdottomana totuutena, ei hän saattanut uskoa. Hän etsi järjellisyyttä; mutta kun Jumala toisessa paikassa esitettiin ijankaikkisena oikeutena, hyvyytenä ja ehdottomana järkenä, luki Fredrika toisessa paikassa semmoisista Jumalan antamista käskyistä ja töistä, jotka todistivat kokonaan toista. Kuinka taitaisi hän oikeuteen sovittaa esim. semmoisia asioita kuin Jumalan käskyt Israelin kansalle ottaa egyptiläisiltä heidän kultansa ja hopeansa ja säälimättä tappaa ja hävittää kananealaisen kansan? Sama Jumala, joka kymmenissä käskyissä opettaa: ei sinun pidä varastaman, ei sinun pidä tappaman, käskee raamatun historiassa Moseksen sekä varastaa että tappaa. Vanhassa testamentissa Fredrika tapasi Jumalan kovana, vallanhimoisena ja oikullisena hallitsijana, jonka lapseksi ei hän tahtonut alistua. Uuden testamentin aate oli hänelle selvempi. Jesus oli hänestä suurempi ja korkeampi, kuin v.t:n herra, joka vaati uhria ja verta ensimäisten ihmisten synnin sovitukseksi. Oliko tämän synnin rikollisuus niin äärettömän suuri, että sen kautta kaikellainen epätila ja onnettomuus olisi tullut maailmaan? Sitä ei Fredrika voinut käsittää. Omassa sydämessään tunsi hän rakkautta hyvään, eikä voinut itsessään löytää muuta sukulaisuutta Adamin ja Evan syntiin, kuin tuon hillimättömän halun ottamaan hänkin tiedon puusta, josta hän ynnä koko sukupuolensa kanssa tiesi olevansa estettynä. Kun hän pantiin valmistettavaksi Herran ehtoolliselle, luuli Fredrika viimein saavansa selitystä moniin epäilyksiinsä, mutta yhtä pimeä ja kolkko oli hänen sielunsa sieltä tullessa kuin sinne mennessä. Hän pyysi valoa ymmärrykseensä, mutta sitä ei hänelle annettu; hädässään rupesi hän kyselemään papilta, par'aikaa kun tämä selitteli erästä kohtaa lunastusopista, mutta kiivaasti ja nuhtelevalla äänellä kielsi pappi häntä kyselemästä, sanoen: "Ei oppilaan sovi niin kysyä opettajalta, ihmisen tulee uskoa, mitä ei hän taida ymmärtää." Tämä vastaus hävitti hänessä kaiken toivon, sillä oppi, jonka tunnustukseen häntä nyt vietiin, soti hänen ymmärrystänsä vastaan; ja samoin kuin Jumala luojana ja ylläpitäjänä, oli hänelle lunastustyökin käsittämätön. Onnettomana ja kapinallisessa mielessä meni hän Herran-ehtoollispöytään. Valoa pimeään sieluunsa ei hän siitä löytänyt eikä lohdutusta sydämellensä, mutta pysyväisen pääsylipun seuraelämään sai hän sen kautta. Julkiset huvitukset hurmauttivatkin häntä ensin, hän löysi niissä yhtä toista nautittavaa ja antautui huvien intoon kuin muutkin. Vähitellen oli hänen onnistunut jotenkuten parantaa ulkonaista käytöstään, hankkia välttävä taito seurustelemaan ihmisten kanssa, olipa myös alkanut ilmi panna huomattavaa vilkkautta ja sukkeluutta puheessaan. Ja samassa kuin hän oppi antamaan jälkeen ja taipui mukautumaan, otettiin hänen hyvä päänsä ja älynsä armoihin, hän sai vastaanottaa kiitosta ja suosionosotuksia — ja koki tukehduttaa kaikki epäilyksensä. Mutta pian heräsivät uudelleen tuskat ja kilvoitukset, joita ei seuraelämän viehätys voinut enään tukehduttaa. Vuonna 1821 matkusti koko perhe etelä-Ranskaan asumaan talveksi. Kaksissa vaunuissa, valjastettuina kummatkin neljällä hevosella, lähdettiin ensin Ruotsin etelärannikolle, sieltä laivalla yli Stralsund'iin ja taas maamatkaa eteenpäin, useasti kuusi hevosta vaunujen edessä ja kaksi ratsastajaa johtamassa. Kun päästiin Darmstadt'iin, sairastui Fredrika, joka jo kauan oli ollut heikkona, ja matka täytyi katkaista useammaksi viikoksi. Voisi ajatella, että matkustus kaunisten seutujen läpi olisi kaikille tuottanut nautintoa, mutta ne harmit ja rettelöt, jotka syntyivät siitä, että perheenisän ankarat määräykset lähtöajan suhteen levähdyspaikoista eivät aina tulleet säntilleen seuratuiksi, painoivat koko seurueen alakuloiselle mielelle. Aikomus oli Geneve'stä jatkaa matka Marseilleen ja siellä asettua talvimajoille, mutta tiellä saatiin kuulla, että Marseillensa kävi tarttuva kuumetauti, jonka vuoksi palattiin takaisin ja asetuttiin Paris'iin, senjälkeen kuin Bremer Geneve'ssä oli nuorimman poikansa, Klaus'en, toimittanut erään professorin luo opintoja tekemään. Paris'issa piti Charlottan, Fredrikan ja Heddan taas ruveta soittamaan, maalaamaan, laulamaan, ja hyvät sekä kalliit opettajat hankittiin heille. Parhaat teatterit, joissa sen ajan etevimmät näyttelijät, Talmaa, neiti Mars y.m. näyttelivät, piti heidän myös nähdä ja tämä huvitus heitä hyvin miellytti. Yhtäpaljon kuin Talmaa'n mahdottoman suuri maine, herätti heissä suurta kummastusta se seikka, että kuta paremmin hän osasi heiluttaa ja tutistuttaa ilmaan koroitettuja käsivarsiansa, sitä kiivaammasti ihastunut yleisö taputti käsiinsä. Museoissa, maalausgallerioissa ja muissa taidekokoelmissa he usein kävivät, ja koska vanhemmat olivat tehneet tuttavuutta muutamissa etevimmissä ranskalaisissa perheissä, saivat tytöt olla muassa näiden tanssihuveissa. Mutta Fredrikalle tuotti tämä matka vaan uusia kärsimyksiä, uutta taistelua. Hän näki ja kuuli paljon uutta, mutta kuta enemmän pitkälle kehittyneen luonnon ja sivistyksen ihmeet laventivat hänen näköpiiriään, sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa tietoon ja sitä onnettomammaksi hän tuli. Vuoden perästä Tukholmaan palattua alkoi perhe vetääntyä enemmän yksinäisyyteen kuin ennen. Eikä Fredrika puolestaan seuraelämää enään pyytänyt, se oli käynyt hänelle yhä tyhjemmäksi ja mitättömämmäksi. Entiset haaveiluksensa ja unelmansa olivat murenneet pirstaleiksi; ne ruusut ja kukkaset, joita mielikuvastin oli maalannut hänen eteensä, tapasi hän tosielämässä joutavina koristeina taikka pistävinä okasina. Hän etsi totisempaa sisällystä elämällensä, mutta ei voinut löytää tietä siihen. Hän ei päässyt ryhtymään tarkoitukselliseen, suunniteltuun työntekoon, vaan missä hän siihen yritti, tapasi hän ovet suljettuna, ja hänen täytyi taantua. Hän näki rohkeuden ja elämän-innon loistavan miehen silmässä, hän näki hänen pelkäämättä ja vapauden oikeudella julkituovan tunteensa ja ajatuksensa, mutta omaa arpaansa ei hän löytänyt vapaitten uurnasta. Omansa ja koko sukupuolensa kohtalo näyttäytyi hänelle katalana ja käsittämättömänä. Hänkin tunsi voivansa siivillänsä lentää, mutta missä hän niitä koetti nostaa, niin ne katkaistiin. Kun ei hänen halunsa ja pyrintönsä löytänyt missään osanottoa, puuttui hän vanhempain ihmisten ohjausta samaten kuin isän rahallista apuakin. Sillä vaikka perheen varallisuus avasi pojille tilaisuuden vapaihin opintoihin ja itsenäisen ja tuetun tulevaisuuden saavuttamiseen, jätti se sitävastoin tyttäret paikoilleen. Jos Fredrika olisi ollut varattomasta kodista, olisi hän ehkä jo aikaiseen omistanut sen väen ja voiman, jonka jokapäiväisen leivän pakollinen hankkiminen antaa ihmiselle, ja joka taitaa läpi kantojen ja kivien itsellensä tien raivata. Mutta nyt hän puuttui sitäkin. Hän tarttui taas romaneihin, mutta ne vaan kiihoittivat häntä semmoisen onnen ja rakkauden ikävöitsemiseen, jota todellinen elämä ei valmista; hän luki saarnoja, jotka eivät hänestä parempaa eikä onnellisempaa ihmistä saaneet; hän soitti, neuloi, puuhasi, mutta yhä enemmän selveni hänelle, kuinka mitätön ja joutava olento hän oli, jota ei kukaan tarvinnut ja josta ei kenelläkään hyötyä ollut. Vuosien vieriessä hänen onnettomuutensa yhä häntä sorti ja murti. Sopii otaksua, että hän on ajatellut omaa nuoruuttansa, kun hän _Herthan_ kasvatukseen, samannimisessä kirjassaan, sovittaa Lutheruksen sanat: "Ihmisen sydän on kuin myllynkivet: jos kaadat hyviä jyviä kiven silmään, jauhavat ne tasaisesti ja tekevät hyviä jauhoja, mutta jos et mitään pane heille jauhettavaksi, jauhavat he itseänsä." Fredrikan sisaret, jotka olivat todistajina hänen taisteluunsa ja tuskaansa, ottivat sydämellisesti osaa hänen onnettomuuteensa, ja sen kautta sisarten kesken rakentui hellä ja uskollinen rakkaus toisiinsa, joka Fredrikalle valmisti pysyväisimmän ilon läpi elämän. Samassa kuin omat tuskansa enenivät, heltyi hänen mielensä yhä enemmän kaikkia onnettomia kohtaan koko luonnossa. Eräässä kirjeessään Franzénille v. 1842 puhuu kirjailija tästä. Mainittuaan kuinka se murtotila, jossa hän eli, olisi voinut hänen vietellä suuriin vaaroihin ja erehdyksiin, jatkaa hän: "Asianhaarat varjelivat minua ja saattoivat minun kehitykseen, joka oli katkera, mutta terveellinen. Se johti minua syvemmälle kärsimyksiin, sillä pitkän ajan elämästäni olin sangen onneton ja elämä painoi minua raskaana taakkana. Ilman vaihtelua, ilman virvoitusta kuin elin pitkät vuodet, näkyi minulle yhä selvemmin maailman onnettomuus. Tulin likemmäksi luontoa, ja näin siinä samat ristiriidat kuin ihmiselämässäkin. Näin rajut luonnonvietit valtaavan eläimissä ja näin toiselta puolen, kuinka heidän täytyi kärsiä paljon sortoa ihmisiltä. Ja kun en uskonut eläimille toisen paremman elämän koittavan eikä heidän siis oikeutta saavan kuolemankaan jälkeen, oli minusta kärsivien luontokappalten kova kohtalo vieläkin kipeämpi todistus hyvää luojaa vastaan. Niin kovalta tuntui tämä minulle, että minusta päivänkoittokin oli kuin pilkantekoa onnettomasta maailmasta, joka kaikkialla osotti pelkkää viheliäisyyttä. Nyt oli luonto astunut luojan ja minun väliini samaten kuin raamattukin, ei yhdistämään, vaan eroittamaan meitä?" Kuitenkin tässä murheen tilassa on tavattavana valoisampiakin kohtia. Sääli toisia kärsiväisiä kohtaan johti Fredrikan köyhäin ja sairaitten luo antamaan heille sekä aineellista apua että neuvoja ja opetusta monissa asioissa. Ja Årstan suurella alueella oli tarvitsevaisia kylläksi, jotka kiitollisesti ottivat vastaan avun, mikä heille tarjottiin. Kasvikunnan moninaisuus ja kauneus oli Fredrikaa lapsuudesta asti ihmetyttänyt, hän oli kirjain ja ahkerain kokeiden avulla oppinut tuntemaan monien yrttien käytännön haavain parantamiseen ja lääkkeenäkin. Missä joku oli saanut käärmeen piston, lyönyt haavan, vilustunut, siellä oli Fredrika tarjoomassa hoitoaan, ja hän paransi monta, jotka ymmärtämättömän, kaikkea tietoperustusta puuttuvan hoidon käsissä olisivat jääneet makaamaan sairasvuoteelle tai kuolleet. Missä köyhyys ja puute ajoi lapset käymään ryysyissä ja nälkäisinä, taikka vanha tahi työhön kykenemätön kärsi puutetta, saatiin usein Fredrikalta apua. Vanhoista vaatteista, joita ei kotona enään käytetty, neuloi hän paitoja, hameita, nuttuja lapsille, usein säästi hän omasta ruokaosastaan taikka oli kokonaan syömättä, voidakseen valmistaa nälkäiselle ikävöidyn suupalan. Fredrika tuli täten tervetulleeksi ja rakastetuksi vieraaksi köyhäin, ja antaman lääkeapunsa tähden varakkaittenkin asunnossa. Hänen apuansa ruvettiin hakemaan yhä kauemmas, ja kun eivät ainekset enään voineet hänelle riittää, rupesi hän vakavasti miettimään jotakin keinoa, millä hän taitaisi ansaita rahaa, voidakseen sydämensä käskyä panna käytäntöön edelleenkin. Hänen taipumuksensa piirustukseen tuli hänelle nyt avuksi. Hän oli jo ennenkin koettanut käyttää värejä ja pensseliä; nyt hän ryhtyi siihen uudella innolla, maalasi pieniä muotokuvia Napoleonista, joka oli päivän sankari, kuninkaasta, perintöprinssistä ja muista tunnetuista henkilöistä, möi ne hiljaisuudessa ja sai vuoden kuluessa 200 riksiä, jotka käytti köyhäin hyväksi. Sama tarkoitus sittemmin herätti hänessä päätöksen kirjoittaa yleisöä varten, ja kun hän lähetti ensimäisen käsikirjoituksensa kustantajalle, ajatteli hän enemmän sitä, kuinka hän nyt voisi pelastaa lähimmäisiänsä ruumiillisesta nälästä, kuin sitä, mitä kohtaloa vastaan hänen kirjoituksensa meni. On luonnollista, että näissä nuoren tytön ahkeroissa hyväntekeväisyyden toimissa oli määrältään haaveiluakin, niinkuin kirjailija itse myöhemmin sanoo olleen, mutta se seikka ei voinut estää niiden jalostuttavaa vaikutusta hänen omaan kehitykseensä. Toiselta puolen taas ei voi itsekieltäväisyyden ja onnettomain lähimmäisten hyväksi uhrattu työ milloinkaan jäädä merkityksettä, jos kohta siinä muassa on ollut vaikuttamassa alempiarvoisiakin aineksia. Mutta pysyväisempää mielen tyydytystä ei tämäkään vielä Fredrikalle tuottanut. Yksin ja osanottoa vailla kuin oli, ei valjennut hänelle vielä se vakaa työsuunta, jota hän lakkaamatta etsi. Miltei ainoa kohta, missä hän tuli yhteyteen muun sivistyneen maailman kanssa, oli seuraelämä, ja se häntä, niinkuin tiedämme, miellytti yhtä vähän kuin hän niitä ihmisiä, joiden tuttavuuteen hän sen kautta joutui. Tähän aikaan, kesällä 1824, oli rouva Bremer Heddan ja Klaus'en kanssa saattamassa perheen nuorinta tytärtä, Agathaa, erääsen sairasvoimistelulaitokseen Paris'issa, johon jättivät potilaan kahdeksi vuodeksi parannuksille. Samaan aikaan Bremer joutui pitkälliseen kivuloisuuteen, joten perheenjäsenten tarkkuus ja huoli nyt kääntyi häneen. Tauti oli kestävää luuvaloa, joka kesäaikoina antautui vähän paremmaksi, mutta piti talvet sairaan vuoteella. Se raskasmielisyys joka perheenisää oli vaivannut, väheni taudin tultua, hän tuli hilpeämmäksi ja tyytyi pienempiin vaatimuksiin kuin ennen. Omaiset koettivat nyt kaikki paraimman mukaan helpoittaa hänen vaivojaan ja lyhentää häneltä ajan pituutta. Kun kipu myönsi, luettiin sairaalle matkakertomuksia ja muuta raitista kirjallisuutta, joka häntä huvitti, toiste taas otettiin shakkipeli esille. Bremer oli aina ollut tähän ajanviettoon innostunut, mutta suuttui ja harmistui aina, kun joutui tappiolle. Koska Hedda ei vielä osannut pelata, olivat Charlotta ja Fredrika vuorottain isän vastapelaajina. Mutta jälkimäistä shakkipeli ei ollenkaan huvittanut, ja häntä kummastutti aina, että isä, joka hyvin suuttui, kun itse tappasi, makeasti nauroi heitä, kun kävi samoin heille. Väliin kun Fredrika ei voinut pidättää itkua, lähetti isä hänen pois ja tuotatti Charlottan jatkamaan, joka otti asian tyynesti ja pelasi niin, että joka ilta voitti jonkun pelin; mutta viimeisen kerran voitti aina isä, ja silloin oli lopputarkoitus, virkistystä sairaalle, voitettu. Charlotta kehoitti Fredrikaakin ottamaan seikan sellaisena, mutta siihen ei tämä saanut mieltänsä taipumaan, vaikka kyllä koetti. Kun kesä tuli ja päästiin maalle, tarjoutui heille taas vapaampi olo ja elämä. Kahden vuoden perästä oli Agatha niin parantunut että pääsi kotiin, josta tällä kertaa Charlotta ja Klaus rouva Bremerin kanssa lähtivät Paris'iin häntä hakemaan. Hänen parantamistansa oli kuitenkin vielä jatkettava Paris'ista tuotujen koneitten avulla, ja kun tämä katsottiin paraiten voivan tapahtua Årstassa, päätettiin että Fredrika ja Hedda jäisivät häntä hoitamaan ja perheen muut jäsenet muuttaisivat niinkuin ennenkin talveksi kaupunkiin. Tosin heidän toiveensa eivät olleet suuret Fredrikan kyvystä voimistelukoneiden käyttämisessä, mutta koska Bremer ennemmin otti Charlottan seuraksi itselleen kaupunkiin, ja Fredrika puolestaan ei parempaa halunnut kuin jäädä maalle pääkaupungin tyhjänpäiväistä seuraelämää pakoon, ei voinut paremmallakaan tavalla asiasta suoriutua. "Hyvä Hedda" se olikin, jonka huoleksi sairaan hoito oikeastaan uskottiin, Fredrika sai jäädä auttelemaan, missä taisi. Hänelle itselleen ei näytetty mitään epäilyksiä hänen kykeneväisyydestään, ja jos hän tunsikin semmoisten liikkuvan ilmassa, otti hän ilolla perheneuvoston päätöksen vastaan. Rakkaan sisarensa hoitamiseen tahtoi hän sydämestään ottaa osaa, siinä yksi asia, ja kaupungin elämää tahtoi hän paeta, siinä toinen asia, joka painoi muut tunteet hänessä vaikenemaan. Yksinäinen olo maalla virkisti Fredrikaa: hän sai nyt esteettä ja ilman ympäristönsä epäluuloista tarkastelua liikkua ulkona ja vapaasti käyttää aikaansa. Kahtena seuraavanakin vuonna sai Fredrika asua Årstassa talven yli. Ulkonainen hiljaisuus vaikutti häneen hyvästi, aikoja alkoi tulla, jolloin aaltojen pauhu hänen sydämessään hiljentyi ja tyyntymisen merkkejä rupesi yhä ilmestymään. Hän neuloi vaatteita köyhille, keitti lääkityksiä, hoiti sairaita, maalasi, luki paljon, kirjoitti lyhempiä ja pitempiä runoja ja muita kyhäyksiä. Näitä hän ei itse milloinkaan lähettänyt painoon, mutta hänen sisarensa Charlotta Bremer on julkaissut muutamia niistä, yhteydessä pienen elämäkerran ynnä muutamien kirjailijan kirjeiden kanssa, jotka yhdistettyinä tulivat painosta v. 1868, kolme vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kun nuo maalauksista saadut 200 riksiä oli lopussa, etsi Fredrika kyllä sepityksiensä joukossa jotain julkaistavaksi, mutta kun hänestä niissä ei ollut sopivia, rupesi hän todenteolla kirjoittamaan uutta. Niinpä valmistuikin ennen pitkää neljä kertoelmaa, joille hän yhteiseksi sarjanimeksi pani "Teckningar ur hvardagslifvet" (Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä), tuo päällekirjoitus, jota hän sittemmin käytti kertomuksillensa ja jonka lukeva yleisö vähän ajan kuluessa omisti tuttavakseen. Näitä oli "Axel och Anna eller en brefvexling mellan tvenne våningar" (Aksel ja Anna eli kirjevaihto kahden huonekerran välillä), sukkela kuvaus ensimäisen lemmen juoksusta nuoren tytön ja nuorukaisen sydämissä. Aksel asuu setänsä luona yläkerrassa ja Anna tätinsä luona alakerrassa. Palava, voittamaton rakkaus uhkaa heitä perikadolla, elleivät toisiansa saa, mutta koska asianomaiset isäntähenkilöt rakastavien mielestä pitävät heitä sydämettömän tarkalla silmällä eivätkä milloinkaan saata heitä tilaisuuteen seurustelemaan toistensa kanssa, purkavat he hehkuvat tunteensa pienille kirjelipuille, joita nopeajalkainen salaposti, Janne nimisen pojan muodossa, lennättää edestakaisin toisesta huonekerrasta toiseen. Monta harmia ja vastoinkäymistä sattuu rakastaville, ja kun he vihoviimein, kaikki lemmentuskat kärsittyään, ilmoittavat rakkautensa holhoojilleen, pyytäen heiltä naimalupaa, niin nämä kovasydämiset ihmiset kieltävät sen ja käskevät heidän olla asiasta sen kovemmin hiiskumatta. "Ja minulla on 300 riksiä vuosituloa, sanoo nuori herra, emmekös me kaksi henkeä nyt sillä toimeen tulisi kuolemaamme saakka? Mitähän sen enemmällä tekisimmekään?" Epätoivoissaan lähetti hän nyt kirjeen Annalle, jossa sanoo päättäneensä heidän karata pois noiden ankarain sukulaisten luota ja käskee Annan laittamaan itsensä valmiiksi. Mutta kun tämä vastauksessaan ilmoittaa ei voivansakaan suostua niin sopimattomiin hankkeisin, menee Aksel pelaamaan, menettää kaikki rahansa ja velkautuu. Tästä taas ahkeraa kirjevaihtoa: Anna nuhtelee häntä, itse hän kiroo itsensä ja kärsii katkeraa katumusta, sanoo ikuiset jäähyväiset lemmityllensä ja ilmoittaa päättäneensä paeta ulkomaille. Mutta — juuri kun lähdön hetki lyö ja tuskat ovat ylimmällään, tulee sydänkäpyseltä pieni lippu, joka kertoo että rakastetun velat ovat maksetut ja että asianomaiset ovat luvanneet heille laittaa oman kodin ja suostuvat heidän naimiseen! Jonkun ajan kuluttua vietetään heille häät ja he astuvat ikuiseen onnelaan. Kuvaus loppuu pienessä kirjeessä Jannelta Ulla-sisarelleen, jossa Janne valittaa kuinka hänen tuottava postivirkansa nyt on loppunut, kun herra ja neiti menivät naimiseen. "Mutta", lisää hän iloisesti, "olenhan toimellani ansainnut 30 riksiä, nyt juoksen kotiin ja ostan niillä äidille — talon." — Viimeisessä kertomuksessa, "Bref från Stockholms soaréer" tehdään tosiolojen mukainen kuva Tukholman iltaseuroista, jossa jotenkin paljaasti esiintyy se joutavuus ja aikaa, varoja ja voimia tuhlaava elämä, joka on niiden tuntomerkkinä. * * * * * Vanhempainsa tähden tahtoi Fredrika tarkasti karttaa kaikkea julkisuutta ja lähetti senvuoksi käsikirjoituksensa veljellensä Augustille, joka oli Upsalan yliopistossa ja oli luvannut kaupita Fredrikan kertomuksia kirjain kustantajille siellä. Tämä onnistuikin, tekijä sai palkkioksi 100 riksiä, ja kirja ilmestyi julkisuuteen lopulla vuotta 1828. Se tuli heti huomatuksi sanomalehtien arvosteluissa, saavutti paljon lukijoita ja pysyi kauan aikaa keskustelualueena julkisissa ja yksityisissä seuroissa. Kun tekijä oli kaikille tuntematon, puhuttiin Bremerilläkin kirjasesta, niin että Fredrika sai kuulla sekä moitteet että kiitokset. Eräs arvostelijoista oli lausunut sen ennustuksen, että jahka tekijän kirjailijataito nousee kehitykseensä, antaa se tulevaisuudessa syytä suurempaan kiitokseen. Paperikaistale, jolle Fredrika kopioitsi nuo sanat, kirjoitti hän: "Niin, hyvä ystävä, se on Jumalan kädessä." Kesällä 1829 kirjoitti Fredrika toisen osan "Kuvauksiaan", mutta sai repposet kustantajalta, jolle hän ne tarjosi. Tämä masennutti ensin Fredrikan toiveet kirjakyvystään, mutta sitten hän kysyi ensimäisen kirjansa kustantajalta ja tämä painatti ja julkaisi hänen uudet kyhäyksensä syksyllä 1830. Niitä oli kolme pienempää kertomusta: "Den ensamma" (Yksinäinen), "Tröstarinnan" (Lohduttaja), sekä lyhempi romani "Familjen H." "Den ensamma" on turvaton orpotyttö, joka kylmäkiskoisten ihmisten palveluksessa kärsii paljon ja etsii haparoiden elämän onnea ja sydämensä rauhaa ulkoapäin ihmisten suosiosta, eikä omasta sydämestään, jossa hän kuitenkin sitten uskoo elämän oikian sisällyksen ja todellisen rikkauden olevan piiloitetun. Kappale kuvastaa paljon psykologista totuutta ja viehättää lukijaa sekä sillä että runollisella muodollaan, joka sille on omituinen. Jutelmassa tapaamme osaksi kirjailijan omia elämänkokemuksia kuvailtuna. Näinä vuosina tuli Fredrikan kodissa tapauksia, jotka tekivät muutoksen perheen yleisessä järjestyksessä. Fredrikan vanhempi sisar Charlotta sai, kotiin tultuansa pitemmältä matkalta sukulaistensa luota, vanhempainsa suostumuksen mennä naimiseen lakitieteen tutkija Qviding'in kanssa. Perheenisän terveys oli yhä huonountunut, niin ettei keväällä 1830 muutettukaan enään Årstaan, vaan vuokrattiin kesäasunto likellä Tukholmaa, jotta tarvittaissa pikemmin saataisiin lääkärin apua. Tauti kiihtyi kuitenkin kesällä kiihtymistään ja Bremer kuoli perheensä keskellä heinäkuussa samana vuonna. "Tuntui niin hyvältä", kirjoittaa Fredrika jonkun aikaa sen jälkeen, "kun näin isäni nyt rauhallisena lepäävän, pelastettuna levottomasta elämästä; kun sain hänen puutuneelle kädelleen ja kylmälle otsallensa vuodattaa sovituksen kyyneleitä". Lopuksi kesää muutettiin vielä Årstaan, jossa Charlotan häät vietettiin, mutta talveksi asettuivat toiset jälleen kaupunkiin. "Kuvauksien" toisen osan ilmestyttyä kirjakaupassa kiirehti lukeva yleisö lukemaan ja sanomalehdet tarkastamaan sitä. Kirjan arvo huomattiin olevan merkille pantava ja nyt ruvettiin ahkerasti tiedustelemaan sen tekijää. Franzén oli ensimäinen ulkopuolella perheenpiiriä, joka sai sen tietää. Hän oli aina pitänyt Fredrikaa rakkaana ja iloitsi nyt sydämestään, kun kuuli että nuori suosikkinsa oli noiden kertomusten kirjoittaja. Kirjan maine levisi yhä laajemmalle, arvelut sen tekijästä liikkuivat sinne tänne kauan aikaa, mutta rupesivat sitten yhä likenemään oikeaa henkilöä, ja odottamatta sai Fredrika Bremer _Ruotsin Akademialta_ vastaan ottaa kunniakirjoituksen ja Yhdistyksen pienemmän kultarahan. Samassa hän rupesi saamaan tuttavia Tukholman kirjallisissa piireissä ja häntä onniteltiin nyt kaikilta tahoilta; mutta ei tämä kunnioitus voinutkaan Fredrikalle tuottaa sitä mielihyvää, josta hän aikaisimmassa nuoruudessaan oli uneksinut. Vähää ennen "Kuvauksien" toisen osan ilmestymistä kirjoitti hän vielä sisarelleen, ettei hän suinkaan aio kirjailemista valita varsinaiseksi toimekseen, vaan että se ainoastaan on häntä huvittanut muun paremman työn puutteessa. Viimeksi ulostulleesta osasta täytyi kuitenkin pian toimittaa uusi painos; ja kun yleisössä uteliaasti odotettiin jatkoa viimeiseen perhekuvaukseen, rupesi Fredrika uudestaan kirjoittamaan, niin että ennen vuoden loppua julkaistiin kolmas osa "Kuvauksia", sisältäen vaan yhden kertomuksen, "Familjen H.", jatkona samannimiseen edellisessä vihossa. Tässä on seuraava sisältö: Eversti H:n tytär, 26-vuotinen Emilia, on kihloissa Algernon S:n kanssa, mutta vaikka he kyllä aluksi rakastavat toisiansa niinkuin pitää, alkaa Emiliaan tulla kaikenmoisia epäilyksiä, joita kertomus alussa yksinomaan pitää näkymöllä, niin että lukija pian voipi luulla, ettei muuta tulekkaan; yhtäkkiä kuitenkin tulee häät ja nuori pari katoaa näkyvistä. Heidän sijaansa astuu silloin everstin nuorempi tytär, Julia sulhasineen, Kaarle kornetti, professori L. ja everstin veljentytär, sokea, intohimoinen Elisabeth, ja nyt kehitetään rakkauden lankaa vuorottain. Julia huomaa kihlauksensa puuttuvan oikeaa perustusta ja niinmuodoin takeita tulevasta onnesta, purkaa liittonsa ja menee vaimoksi ylevämieliselle, uskolliselle ystävällensä, professori L:lle, joka on häntä toisen verran vanhempi. Elisabethin kovan elämänkohtalon katkaisee viimein kuolema tervetulleena pelastajana, mutta rakastettava Kaarle kornetti saapi lemmittynsä omakseen. Kertomuksen juoni on siksi hajallinen, että se voisi täysin tyydyttää meidän aikamme arvosteluvaatimuksia, jotka kysyvät suurempaa yksinkertaisuutta ja keskitystä, mutta esittelyn yksityiskohdissa sen sijaan ilmestyy selvä ja makusa muoto, raitis hilpeys ja tuo lysteilevä humori, joka läpi kertomuksen pitää lukijan mieltyneenä, silloinkin kun se satirin hienolla tutkaimella pistää. Vaikka Fredrikan tähänastisilla kynätuotteilla oli ollut harvinainen menestys, ei hän vieläkään ollut tajunnut kutsumustaan kirjailijana eikä myöskään löytänyt sitä rauhaa, jota sielunsa etsi. Hän oli nähnyt, sanoo hän "Tröstarinnan" nimisessä jutelmassa, kuinka luonnossa kevät seurasi talvea, kuinka päivänpaiste tuli myrskyn ja raju-ilman perästä, ja hän ajatteli silloin, että mela saattaisi kääntyä hänenkin elämässään; mutta samassa näki hän taas, kuinka alati ihmisiltä monet tuhannet toivomukset tyhjään raukesivat ja kuinka elämänkuorma raskaana painoi tuhansien hartioilla, ja se vaivutti hänen jälleen epätoivoon. Mielikuvastimessa oli hän nähnyt tulevaisuuden sijoitettuna onnelan tupiin, "mutta todellisuus rakentaa linnansa tuhasta ja ryysyistä ja jokaisen täytyy antaa siihen roponsa", niinkuin kirjailija itse sanoo. Ja Fredrika oli pannut roponsa. Ensimäisen nuoruutensa hän oli uhrannut vastauksen etsimiseen niihin moninaisiin kysymyksiin, joita elämän ristiriidat olivat herättäneet, ja tämä etsiminen oli muodostunut kipeäksi kamppailukseksi, jossa monta kyynelkarpaloa oli vuodatettu. Mutta tämänlaatuinen kamppailu, niin ankara ja kipeä kuin se olikin, kypsenti hedelmiä, joita hän itse ja monet tuhannet muut saivat niittää. Monelle nuorelle sielulle, joka haparoitsi elämän okaisella tiellä, oli Fredrika Bremerin kova kokemus ohjaavaksi valoksi. Sen vuoksi, uskoo hän itse, täytyi hänen itkien etsiä pimeydessä, epäillä ja toivottomuudessa kulkea, että hän oikein käsittäisi nuorempain sisartensa olevan aseman ja ymmärtäisi, mitä heidän oli tarpeen. Mutta nyt se käännekohta, jonka tuloa ei hän enään uskonut, oli häntä likellä. Hänen vastainen elämänsuuntansa oli katsottuna. III. KEHITYSTÄ VASTAISEEN VAIKUTUKSEEN. Kysytään kenties, eikö Fredrikan nuori sydän kehoittanut häntä avioliiton elämänalalla etsimään tyydytystä. Tähän löytyy ainoastaan se yksinkertainen vastaus, ettei Fredrika rakastanut ketään niistä henkilöistä, jotka hänelle olivat tehneet naimaehdotuksensa. Sillä muuta lakia kuin sydämen ei Fredrika saattanut totella. Itse hän kertoo kuinka hän kerta aikaisemmassa nuoruudessaan yhtäkkiä rakastui nuoreen mieheen eräissä iltahuveissa, mutta kuinka jo ennen maata pantua tuo tunne niin tyynesti ja laiskasti pulputti sydämessä, ettei kannattanut ruveta sen haltuun heittäytymään. Samaan aikaan kuin "Kuvauksien" kolmas osa ilmestyi, pääsi Fredrika erään etevän sukulaisen tuttavuuteen, joka ei ainoastaan viitannut hänelle tietä hyödylliseen kirjallisuuteen, vaan myöskin osotti hänelle, kuinka hän sen mukaan kuin taitaisi omistaa itsellensä perusteellisia ja suunniteltuja tietoja ja voisi järkeensä tuottaa selkeyttä ja valoa, kokoaisi välikappaleita hyödylliseen ja siunausta tuottavaan vaikutukseen lähimmäistensä kesken. Paitsi tätä naista, elähytti monien muiden jalojen ja nerokkaiden henkilöiden tuttavuus Fredrikan masentunutta mieltä, uusi, määrällisempään suuntaan valittu lukeminen toi muassaan uusia rauhoittavia aineksia, ja toinen väljempi maailma alkoi näkyä hänelle, ensin kaukaisuudessa, sitten lähempänä. Astuttavansa tie selveni hänelle ja toi muassaan uusia toiveita ja uutta uskallusta. Niitä tyyntymisen merkkejä, joita jo aikaisemmin oli joskus näyttäytynyt, uudistui yhä, ja rauhattomuuden aallot alenivat alenemistaan. Kesällä 1831, Fredrika oli silloin 30 vuotta, tuli hän sisarensa rouva Qviding'in luo Kristianstad'iin etelä-Ruotsissa, johon hän asettui pitemmäksi aikaa. Oli luonnollista, että etevimmät seurapiirit heti tahtoivat ottaa hänet helmoihinsa, ja se herätti kummastusta, kun vastatullut vieras kieltäytyi useammista kutsumuksista. Mutta hänellä oli siihen syytä, joita eivät tuntemattomat voineet arvata: se viihdyttävä rauha, jota hän nyt ensi kerran elämässään sai nauttia, käski häntä elämään hiljaisuudessa, eroitettuna ulkoelämän häiritsevästä moninaisuudesta. Ainoastaan kun oli Qviding'illä vieraita, oli Fredrika muassa, ja kerrotaan, että hänen vaatimaton, hiljainen esiintymisensä yhdistyksessä nerokkaan humorillisen sananvaihdon kanssa voitti hänelle todellisia ystäviä. Yksi näistä oli silloinen koulurehtori Kristianstad'issa, P. Böklin, filosofisesti sivistynyt mies ja kristillismielinen. Hän käsitti Fredrikan sieluntaistelun ja oivalsi sitä merkitystä, johon nuoren kirjailijan alkava kyky oli nouseva. Böklin tarjoutui Fredrikalle opettajaksi, ja tämä pääsi nyt vapaasti ammentamaan muinaisuuden rikkaista tietolähteistä, jossa häntä Böklin johti aarteesta toiseen, esitellen hänelle mitä parasta oli klassillisessa kirjallisuudessa. Tämän kautta säteili taas uutta valoa ja selitystä noihin elämän arvoituksiin, jotka pimentävistä pilkuista olivat kasvaneet mustiksi varjoiksi ja uhanneet häntä kautta ensimäisen nuoruutensa ajan. Sovinnollinen rauhanmieli kehoitti häntä nyt ahkeraan työhön kaiken oikean ja hyvän puolesta, ja se ajatus alkoi vakaantua hänessä, että hänen kirjailijakykynsä oli se välikappale, jota hänen tuli käyttää. Ja todellisena ystävänä osallistui Böklin nyt ja sittemmin Fredrikan sekä kirjalliseen että käytännölliseen vaikutukseen. Lavea ja epäilemättä valaiseva kirjevaihto Fredrika Bremerin ja Böklin'in välillä on vielä tallella jälkimäisen sukulaisilla, mutta kun se on paraikaa annettu toisen henkilön käytettäväksi kirjalliseen tarkoitukseen, en ole voinut sitä saada läpikäytäväkseni. Tällä ajalla kehoitti eräs yksinäinen leskirouva joka omisti suuren herraskartanon Norjassa, Fredrikaa tulemaan luoksensa, tarjoten hänelle täydellisen vapauden järjestää elämänsä omain vaatimustensa mukaan. Fredrika suostui kiitollisesti, meni Norjaan elokuussa 1833 ja oleskeli siellä yhtämittaa kaksi vuotta. Emäntänsä seura häntä miellytti ja Fredrika sitoontui häneen uskollisella ystävyydellä. 1835 asui hän taas jonkun kuukauden kotona Årstassa, kesäisin kuitenkin oleskellen kylpylaitoksissa äitinsä ja sisartensa kera, mutta vielä neljänä seuraavana talvena oli hän jälleen ystävänsä luona Norjassa. Täälläkin Fredrika eli suurimmassa hiljaisuudessa, pannen kaiken aikansa kirjallisiin töihin. Hän luki nyt Norjan historiaa, tutustuen sen menneisyyteen ja nykyisyyteen. Uudessa maassa, uusissa oloissa, suuremmoisen luonnon ja omaperäisten ihmisluonteiden parissa heräsi hänessä monta uutta tunnetta, monta tähän saakka hänelle tuntematonta ajatusta. Se kuolluus, jonka hän tapasi kirkollisella alalla, esimerkiksi järkeä ja sivistyksen valoa puuttuvat saarnat ja raa'an virrenveisuun, hämmästytti häntä, mutta kansassa näki hän sen sijaan toisaalla ennustavia hengellisen kehityksen oireita, jotka olivat omiansa takaamaan parempaa tulevaisuutta. Koko tämä aika muodostui Fredrikalle luonnolliseksi, jatkoksi siihen varsinaiseen opintekoon, jota hän Kristianstad'issa oli alkanut. Itse sanoo hän kirjeissänsä tältä ajalta, että nyt vasta hänen nuoruutensa alkoi, ja tämä uusi sielunelämä kuvastuu kauttaaltansa hänen teoksissaan. Suruakin täytyi kuitenkin Fredrikan tällä ajalla kokea. Hedda Bremer, äitinsä ja siskojensa lemmitty, kuoli pitkällisen kivuloisuuden perästä v. 1837. Fredrika oli silloin kotona, ja hän kirjoittaa Charlotalle sisarensa kuolemasta, sanoen: "Hänen katseensa, hänen kyyneleensä, hänen nöyryytensä ja kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan ovat ainiaaksi painuneet mieleeni; hänen kuolonkylmä kätensä, jolla hän tautivuoteellansa minua hyväili, ei ole turhaan levännyt otsallani. Jumalalle kiitos että hän nyt on levossa! Kaikista vähin olen minä tehnyt hänen hyväksensä, mutta paljon minä häntä rakastin, ja hänen vaikutuksensa minuun ei milloinkaan voi hälventyä. — Mitä voin, tahdon sydämestäni tehdä äidin ja Agathan hyväksi, mutta Heddaa ei minusta kuitenkaan koskaan tule", lisää hän viimein alakuloisesti. KIRJALLINEN VAIKUTUS. "PRESIDENTENS DÖTTRAR." Kolmen vuoden loma-ajan jälkeen tuli nyt v. 1834 painosta uusi kirjateos: "Nya teckningar ur hvardagslifvet" (Uusia kuvauksia jokapäiväisestä elämästä), sisältäen kertomuksen: "Presidentens döttrar, en guvernants berättelse" (Presidentin tyttäret). Ennenkuin kerromme tämän kertomuksen pääjuonteen, on ehkä toistettava muistutus, johon tuonnempana viitattiin ja joka osaksi koskee seuraaviakin Fredrika Bremerin kirjatuotelmia, ettei ulkonainen rakenne niissä voi vastata meidänaikuisia käsityksiä muodosta; ja lisätä sopii samassa, etteivät ne, kokonaisuudessaan katsottuina, siinä kohdassa tyydyttäneet kaikkia senkään ajan arvostelijoita. Fredrika Bremerin teosten suurin voima ei ollut sommittelussa eikä, ylimalkaan otettuna, luonteenkuvauksessakaan, vaan pääasiallisesti siinä aaterikkaudessa, joka ynnä hienon, mieltä kiinnittävän ja usein nerollisen esitystavan kanssa ilmaantuu yksityiskohtain kuvaamisessa ja siinä puhtaassa, totuuden tarkassa maailmankatsannossa, mikä joka lehdeltä puhuu. Otamme tähän ylempänä mainitun romanin pääpiirteet lyhimmässä supistuksessa. Iso, pulska, ulkomuotoansa huolellisesti hoitava presidentti on leskimies ja viiden tyttären isä. Presidentti muistelee kaipauksella vaimoansa, jonka periaatteita kasvatuksessa hän suuresti ihailee ja koettaa käytäntöön panna. Lapsiansa pitää hän myös kalliina ja katsoo heidän etuaan nykyisyyden ja tulevaisuuden varalle. Neiti Rönnqvist'in on hän ottanut kotiopettajaksi, mutta opetus sekä kasvatus on kumminkin tapahtuva hänen omain silmäinsä alla ja niin paljon kuin suinkin hänen ohjeittensa mukaan. Presidentin tarkoituksena näet on tyttäristään valmistaa yksinkertaisia, ymmärtäväisiä naisia, hyviä aviovaimoja ja kelpo äitejä, eikä ensinkään minkäänlaisia erinomaisia, tarkkaälyisiä taikka kopeita henkilöitä. Talangeja sopii heillä kyllä olla, jotta voivat niiden avulla huvitella muita ja häntä itseänsä, mutta sen pitemmälle ei tarvinnut pyrkiä. On katsottava, etteivät hänen tyttärensä saa aikaansa tuhlata lukemiseen, muuta kuin sen verran että osaavat jotenkin sujuvalla kielellä ja makuisasti kannattaa puhetta semmoisissa keskusteluissa, joita yleisessä seuraelämässä tulee esille. Kaikellainen oppineisuus ja taiteellisuus on vahingollinen ja vieroittaa heitä siltä alalta, jolla yksinomaan heidän tulee elää ja yhteiskuntaa hyödyttää. Hänen autuaasti nukkuneen puolisonsa periaatteissa ilmaantui tosin jonkimmoista jälkeen-antamista aikakauden oikullisille vaatimuksille, myönsi presidentti, mutta pääasiassa ne kuitenkaan eivät sallineet poikkeuksia. Luoja itse oli näet naisen vaikutusmuodot kaavoitellut ja määrännyt, ja niiden välttämättöminä merkkeinä ja ehtoina olivat: hiljainen kodillisuus, lempeys, järjestys, mukautuvaisuus muiden mieliin, ankaruus itseänsä kohtaan, ahkeruus ja yleinen miellyttämisen taito kodissa ja seuroissa. Näissä kohden oli tarkasti valvottava, ettei laiminlyömiselle avattaisi tilaa. Rouva-vainaja hylkäsi kaikellaisen isostelemisen ja komeilun, kaikellaisen rohkean esiintymisen yleisön edessä, joka kuitenkin, Herra paratkoon, jo alkoi tulla naisissa näkyviin; hän päätti että nainen voi tulla onnelliseksi, otolliseksi luojalleen ja hyödylliseksi kanssa-ihmisilleen ainoastaan jos hän sulkeutuu perhepiirin varjeleviin rajoihin, hyvänä tyttärenä, hellänä aviovaimona ja äitinä. Ja mitä vainaja oli hylännyt, sen presidenttikin hylkäsi, niinkuin vainaja oli päättänyt, niin päätti presidenttikin. Missä määrässä presidentin aatteet hänen kahdessa nuorimmassa tyttäressä toteutuivat, sitä ei saada vielä tietää, mutta mitä tulee Edlaan ja Adelaide'een, niin ei kuitenkaan ensimainittu vastannut tarkoitukseen. 17-vuotinen Adelaide on luonnon suosikki. Hän on saanut sorean, notkean vartalon ja kauniit kasvot; hänen suloiset, pehmeät liikkeensä, hänen tyyni varmuutensa puheessa ja työssä, sanalla sanoen, hänen miellyttävä olentonsa viehättää kaikkia ihmisiä. Tekijä varustaa hänet kaikilla hyvillä ominaisuuksilla ja avuilla, kaikella mikä parasta ja korkeinta on luonnon antimissa. Olisipa siis ollut ihme, ellei Adelaide niin kauniina, niin suloisena, aina tietäen miellyttävänsä ja onnistuvansa, aina saaneensa ja saavansa rakkautta, hyväilyä ja imartelua, olisipa ollut ihme, ellei hän olisi tullut ylimieliseksi. Ja hän tulikin, mutta sekin oli hänessä miellyttävää. Niin hyvä, niin vaatimattoman yksinkertainen, niin auttavainen ja halukas kaikille saattamaan iloa ja onnea oli hän, ettei hänen ylimielisyytensä milloinkaan harmittanut. Luonnon suosikki oli ihmistenkin suosikki: kaikki ihmettelivät häntä, kaikki rakastivat häntä, kaikki tahtoivat hänen elämäänsä suloistuttaa. Yhtä suuressa määrässä kuin luonto oli tuhlaavainen Adelaide'a kohtaan, oli se tarkka ja saita vanhempaa sisarta kohtaan. Ja luonnon puolueelliseen kohteluun yhtyivät vielä ihmiset ja asianhaaratkin. Kahdeksanvuotisena oli Edla lähetetty kasvatuslaitokseen, josta hän palasi vasta vuotta ennen äitinsä kuolemaa. Kaikennäköistä kauneutta vailla kuin oli, meni hän Adelaide'n rinnalla mitättömäksi. Katkeramielisyytensä, hiljaisuutensa ja sulkeutunut olentonsa vieroitti häntä muista. "Olen hänen luontoansa tarkoin katsellut", sanoo kertoja, "ja huomannut hänessä syvän ja kipeästi loukatun tunteenvoiman. Hänen sanansa ilmaisee usein vakuutusta ja harmia, väittäen että osajako ihmisille on vääryydellä tehty; ja syvä tunne asuu hänessä ihmisen voimattomuudesta välttämään kärsimystä ja onnetonta kohtaloa. Semmoinen onneton kohtalo on pantu hänelle, eikä hän tahdo eikä taida sen alle alistua. Tarkalla silmällä keksii hän kaikki elämän epäkohdat; miettien niitä ja tuntien oman osattomuutensa on hänen katsantonsa kivuloistunut ja sydämensä haavoittunut. Ja kun ei hän taida toivoa parannusta löytyvän, sulkeutuu hän koko maailmalta." Tosin ei hänen silmissänsä nähty kyyneliä, eikä valituksia hänen huuliltansa kuultu, mutta koko hänen olentonsa ja elämänsä oli äänetöntä, katkeraa napinaa. Hän omisti kuitenkin paljon todellista voimaa, tunnetta, totuuden rakkautta ja hyvän mutta laiminlyödyn ymmärryksen. Adelaide'a presidentti rakasti ja suositteli. Edlan ja hänen välillä oli kylmyys ja kankeus. Kummallakin oli vaatimuksia, mutta kun ei rakkautta ollut, ei niitä täytetty kummaltakaan puolen. "Minä annoin sinulle hengen", sanoo isä, "annoin sinulle hoitoa lapsuudessasi, nyt syöt leipääni ja asut kattoni alla, ja minä tarjoon sinulle ijällesi sopivaa vapautta ja huvituksia, joihin muut tyytyvät. Ole kiitollinen, tottele tahtoani, huomaa ja täytä toivomukseni, niin saatat minulle iloa". "Saata sinä iloa minulle", vastaa tytär, "valmista minulle onnea, jota sieluni kaipaa, muuten en taida iloittaa sinua. Henkeä en sinulta pyytänyt, mutta henki, jonka olet minulle antanut, se pyytää onnea. Ellet anna minulle sitä, niin ensimäinen lahjasi on vaan kova kuorma, joka minua rasittaa". Tämmöisiin presidentin ja Edlan sananvaihdot päättyivät. Kun ei oltu muualla kemuloissa eikä vietetty kestejä kotona, kulutettiin ilta perheellisessä piirissä. Likisempiä tuttavia ja talossa-kävijöitä olivat nuori, vilkas vapaaherra Otto, tyttärien serkku ja rakastunut Adelaide'een, sekä omasta mielestään puolimatkassa sulhanen; ja vakava, kokenut, totismielinen Alarik kreivi, jonka tekijä ottaa suosikikseen ja joka pääsee ohjaajaksi kaikkeen hyvään. Tämä mies pyrkii aina ytimeen ja arvostelee sen mukaan asioita ja henkilöitä, kaikellainen ulkonainen ansio ja etuisuus on hänelle vähemmästä arvosta kuin hengen lahjat ja siveelliset hyveet. Huomaten sen epäsuhteen, mikä presidentin ja hänen vanhemman tyttärensä kesken vallitsee, astuu hän sovittajana esille ja koettaa taivuttaa tyttären mieltä isäänsä, samassa kuin hän hankkii hänelle hyödyttävää ja henkeä kehittävää lukemista, saattaen siten häntä tilaisuuteen tyydyttämään hartainta mielihaluansa. Kun Edla huomaa kreivin tarkoittavan hänelle taipumuksen mukaista edistymistä, herättää tämä hänessä luottamusta mieheen. Eräänä päivänä isä ja tytär kompastuvat toinen toisiinsa taas: kovia, ankaroita, isällistä rakkautta puuttuvia sanoja isältä, katkeria, pahoja, loukatun mielen vastauksia tyttäreltä. Kun kreivi silloin kiittää kodin lahjoittamaa onnea, verraten sitä taivaasen, kääntyy isä päin tytärtänsä ja sanoo terävästi ja nuhteellisesti: "Niin, etenkin kun siinä on rakastettava tytär, joka kaikissa koettaa olla isällensä mieliksi ja pitää hänen mukavuudestansa ja hauskuudestansa hellää huolta." Edla punastuu. "Olette verranneet kotia taivaasen, tiedättekö minkä vertainen se myös taitaa olla?" vastaa hän kreiville, ja kun tämä siihen ei sano mitään, lisää hän: "kuritushuoneen". Neiti Rönnqvist kauhistuu, presidentiltä läikkyy teevesi kupista, ja Alarik tarkastaa totisena ja nuhtelevasti Edlaa. Tämä jatkaa vertailuaan: kuinka kodissakin on vangit ja päällikkö. Viimemainittu pakoittaa vankeja työhön ja rankaisee heitä, jos tehtävänsä laiminlyövät. Velvollisuuden täyttämisen hän vaatii, mutta ei hän tarjoo sitä rakkautta, joka velvollisuuden huojentaa. "Mutta" lisää hän, "mitä varten siitä valitan? Supistuneemmassa kehässä jälitellään, mitä laveammassa tapahtuu: koti vaan on kuva maailman järjestyksestä", Presidentti on sanonut että hän on vähävaativa mies, hän ei pyydä elämällensä muuta, kuin että hän itse ja hänen omansa saavat mitä tarvitsevat; hän suuttuu nyt, mutta hillitsee itsensä ja ihmettelee ainoastaan kreiville, miten ihminen usein taitaa katkeruuttaa elämänsä ja sitten valittaa kärsimyksiä, joita hän itse on itselleen hankkinut. Hänen vaimovainajansa oli hänestä tehnyt onnellisimman aviomiehen maan päällä, ja jos hän olisi saanut vielä elää, olisi hän hänestä tehnyt yhtä onnellisen isän, sillä hän olisi osannut istuttaa tyttäriinsä sitä suloa ja mukautuvaisuutta, joka yksin voipi rakkautta saavuttaa, hän olisi opettanut heitä ansaitsemaan isän hellyyden, isän, joka ei parempaa toivo kuin saada nähdä omaisensa onnellisina ja heidät syliinsä sulkea. "Rakkaus ainoastaan saapi rakkautta vastineeksi", muistuttaa Edla, "isällä, joka antoi lapselleen hengen, mutta ei sille hellyyttä ja iloa lahjoittanut, ei ole vaatimisen oikeutta." "Vai ei olisi oikeutta", sanoo isä kiivastuen, "eikö olisi oikeutta? Vaan sinä, sinä tietysti et milloinkaan voi olla väärässä, sinulla on aina oikeus puolellasi. Mutta ellei minulla olisikaan oikeutta vaatia tottelemista ja mukautumista, niin mahtanee minulla kuitenkin oikeus olla puhdistamaan taloni ikävästä ja rauhattomuudesta. Et ole minulle kolmeen vuoteen valmistanut ainoatakaan ilon päivää, suoraan olet osottanut ylenkatsovasi isäsi neuvoa, etkä viihdy hänen talossaan; jollei vasta tule parempaa, kuin mitä on ollut, niin on parasta että eroomme." — — Alarik koettaa sovittaa; hän saapi Edlan pyytämään anteeksi, ja jonkimmoinen sovinto rakennetaan. Samana päivänä pääsee valkea irti pikkutyttöjen leikkihuoneessa, Edla osottaa suurta tointa ja rohkeutta sen sammuttaessa ja saapi pahoja palohaavoja. Siitä seuraavana taudin aikana Alarik kreivi ja neiti Rönnqvist ottavat ystävällistä osaa sairaan hoitoon ja koettavat johtaa hänen mieltään rauhaan ja tyytyväisyyteen. He hankkivat hänelle sopivia kirjoja, joita lukiessa hän saapi lohdutusta ja uskallusta elämään. Presidentti ensin levottomuudella ja epäilevällä silmällä katselee tyttärensä uutta työuraa, varoittaa neiti Rönnqvist'iä saattamasta häntä oppineihin lukuihin ja huomauttaa, mimmoiseen suureen vaaraan ja erehdykseen ne naisen johtavat. Mutta kun hän sitten näkee, kuinka aikaa voittain Edlan katkera ja kova muoto lieventyy ja hänen silmiinsä syntyy uusi kirkkaus, kuinka hänen käytöksensä muuttuu ja saapi raittiimman sävyn, rupeaa hän hiljalleen myöntymään ja tunnustamaan tuon uuden tuuman hedelmiä. Kun sitten presidentin on tehtävä pitkä ja huolestuttava matka yksin, astuu Edla hänen luoksensa, käärii kätensä hänen kaulaansa ja kysyy eikö isä huolisi häntä mukaansa seuraksi. Tämä tarjoomus isää liikuttaa, hän sulkee lapsensa syliinsä ja heistä tulee ystävät. Presidentin hartaimpia toivomuksia oli ollut avioliitolla yhdistää ensiksikin tyttärensä Augustan ja Alarik kreivin ja toiseksi Adelaid'en ja hänen serkkunsa Otton; mutta kohtalo ja asianomaisten taipumus määrää toisin. Adelaid'en kauneus ja suloisuus yhtenä hänen avomielisyytensä, viehättävän hellätuntoisuutensa ja iloisuutensa kanssa valloittaa vakavan Alarikin sydämen, ja neito vastaa hänen tuntoihinsa samalla laatua. Ottosta hän kyllä pitää ystävänä, mutta ei taida sydäntänsä taivuttaa antamaan hänelle sitä rakkautta, jota tämä palavasti pyytää. Kun siis Alarik ilmoittaa rakkautensa ja he kihlautuvat, niin raukeavat sekä presidentin ohjelmat että rakastuneen Otton elämän-unelmat tyhjiksi. Presidentti kuitenkin ennen pitkää mukautuu, mutta Ottolle on se vaikeampaa. Adelaid'en ja Alarikin väli ei kuitenkaan tahdo rakentua ihan rauhalliseksi. Morsian ei voi iloon ja huvituksiin tottunutta mieltänsä ja tähänastisia tapojaan muuttaa, vaan antautuu kuin ennenkin hartaalla halulla seuraelämään pyörteihin, tanssii, nauraa, mieltelee ja liikkuu iloisena kuin ilman lintu, puusta puuhun, oksalta oksalle. Mutta tämäpä vapaus ei olekkaan sulhaselle mieleen, hän ei saata kärsiä, että hänen kihlattu morsiamensa huvitteleikse entisten ystäväinsä ja tuttavainsa seurassa, hän moittii häntä, rupeaa vahtimaan häntä, ja mustasukkaisuuden kaikki oikut syttyvät. Tästä seuraa, että hyvä sopu rikotaan kerta toisensa perästä, rakennetaan suudelmilla jälleen, ja rikotaan taas. Viimein tullaan ratkaisevaan kohtaan, joka uhkaa ijäksi heidät eroittaa. Kreivin poissa ollessa Adelaide monien pyyntöjen perästä suostuu menemään mukaan seuranäytelmään, näyttelee siinä nuoren tytön osaa ja on saanut vastanäyttelijäkseen Otton, jolla tietysti on rakastajan tehtävä osanaan. Kutsumatta, odottamatta, ilmestyy Alarik katsojain joukossa, näkee kihlattunsa näyttämöllä ja vastanäyttelijän lemmenosotusten esineenä, hyppää sivuovesta näyttämölle, tempaisee Adelaid'en käsiinsä, pakoittaa hänen pois ja vie hänen kotiin. Sulhanen on loukattu: Adelaide on kevytmielinen, velvollisuutensa rikkonut hulivili; semmoisenko hän vaimokseen ottaisi? Morsian on huoneessaan, Alarik ei tahdo häntä tavata. Nyt kietoutuvat asiat aina pahemmin toisiinsa ja tuosta yksinkertaisen luonnonlaatuisen elämän kertomuksesta takerrutaan pilventakaisiin seikkoihin. Augusta kreivinna, joka kauan on ollut mieltynyt Alarikiin, saapi vastamenneestä tapahtumasta syytä ruveta puhumaan hänelle Adelaid'en huolimattomuudesta kaikkiin totisempiin elämänsiteihin nähden, hänen kevytmielisyydestään, kuinka hän mielistelee Otton edessä; sanalla sanoen, kuinka kelvoton hän olisi Alarikille vaimoksi. Tämän tehtyänsä menee Augusta sisarensa luokse selittämään ja toteennäyttämään, kuinka Alarikin rakkaus häneen on ollut pelkkää mielikuvituksen haaveilua, erehdystä kaikki tyyni, ja kuinka hän itse on ja on oleva se nainen, jota varten Alarikin todellinen rakkaus on aiottu. Saatuansa vihdoin kiihoitetuksi sisarensa epätoivoon lupaa tämä kihlauksensa rikkoa. Vielä osaa Augusta rouva laittaa niin, että Alarik tapaa kihlattunsa puutarhassa kahdenkesken Otto paronin kanssa, joka hänelle paraikaa purkaa rakkautensa. Hiljaisesti ja vakaasti vastaa Adelaide, ettei hän taida sydäntänsä kellenkään muulle antaa kuin Alarikille, jota ainoastaan hän rakastaa. Mutta sitä ei kuule Alarik, vaan heittää vimmastuen erosanansa morsiamelleen ja lähtee talosta. Adelaidekin pakenee ja löydetään metsässä verensylkyyn vaipuneena, kannetaan kotiin ja pannaan sairasvuoteelle. Lääkäri tuomitsee hänen kuolemaan, jota hän itsekin odottaa. Mutta viimein kuitenkin kaikki selviää. Neiti Rönnqvist saa tietää, miten asiat todenteossa ovat, hän kirjoittaa Alarikille kaikki ja kertoo samassa Adelaid'en toivottomasta tilasta. Alarik, huomattuaan rakastettunsa syyttömäksi, kiirehtii katuvaisena hänen luokseen; anteeksi pyydetään, anteeksi annetaan, morsian paranee — ja häät vietetään. KIRJALLINEN VAIKUTUS. TUNTOMERKKIÄ. Ulkonaisessa rakenteessa osottaa kertomus monta heikkoa kohtaa. Ensinnäkin tuo häiritsevä esitteleminen alussa, kun yhtähaavaa näyttämölle tuodaan parikymmentä henkeä, joiden esiintyminen ja satunnainen toimiskelu on aivan arvoton kokonaisuuteen nähden: toiset heistä ainoastaan näyttäytyvät, toiset ensin ilmestyvät painavina osanottajina toiminnassa, mutta sitten katoovat tietämättömiin. Myöskin liittää Fredrika Bremer, senaikuisten kirjailijain tapaan, tähän kertomukseensa pitkiä lisälehtiä, joiden sisältö luonnollisemmin olisi tullut lukijan tietoon esiintyvien henkilöiden toiminnassa. Myöskin huomaa pian, että luonteenkuvauksessa on jälkiä sen ajan kaunokirjallisista käsitteistä, eikä olekkaan muuta kuin luonnollista että niin on. Intoileva, ihanteellinen maailmankatsanto, joka kauniin aatemaailmansa vuoksi joskus unohtaa todellisuuden, viettelee tekijää vaaralliseen omavaltaisuuteen, niin ettei lukija tapaa aina luonnontekemää pohjaa luonteiden kehityksessä. Kynä on silloin tällöin luiskahtanut kuvauksesta sepitykseen ja joutunut liian aavalle alalle, jolta ei ole ollut aina helppo palata takaisin alkuperäiseen rajoitettuun uraan. Fredrika Bremer oli hänkin aikansa lapsi, helposti kuin muutkin saattaa hän varustaa suosikkinsa kaikilla niillä ruumiillisilla ja henkisillä ominaisuuksilla, jotka houkuttelevat lukijan huomion puoleensa ja tekevät heistä täydellisyyden esikuvia, samalla kuin ei säästä väritystä silloinkaan, kun vetää käsille niitä, jotka ovat määrätyt taulun taustalla seisomaan ja jotka usein saavat pitää hyvänään kaikki ne puutteet ja paheet, mitkä suurimmalla tarkkuudella ovat pois karsitut heidän onnellisemmista lähimmäisistään. Mutta mikä tässä asettaa Fredrika Bremerin kokonansa omalle perustalle ja painaa hänen kirjatuotelmilleen omituisen merkkinsä, on tuo uusi, vakaa aatesuunta, joka hänen kynäänsä johtaa. Niin muodoin hän ensinnäkin luonteiden valinnassa poikkeaa siitä, mikä siihen asti oli ollut tavallista. Oli esimerkiksi yleensä totuttu kaikessa kaunokirjallisuudessa tapaamaan naisluonteina kirjoittajan vallattomasta mielikuvituksesta syntyneitä joko enkeleitä taikka piruja, joista tavallisesti edelliset tarvittiin lopulliseksi palkinnoksi etevälle, suurelliselle romanin sankarille, jälkimäiset taas juonillansa kietomaan kertomuksen lankoja ja muodostamaan sen mustaa taustaa. Kun nyt Fredrika Bremerin "Kuvauksissa" äkkiarvaamatta esitellään yksinkertaisia, verrattain jokapäiväisiä, mutta tarkoituksessaan itsenäisiä vaimoja toimivina kertomuksen etulaiteella, herätti se outomaista huomiota ja uteliaisuutta lukevassa yleisössä. Odottamatta huomasi lukija olevansa tutussa seurassa, "elämän proosassa". Olihan joskus liioittelua kuvauksessa tässäkin — meidän aikamme arvostuksen silmissä paljonkin — mutta kaikki henkilöt tunsi lukija kuitenkin ihmisiksi, semmoisiksi kuin hän itse. Toiseksi huomattiin kohta se eroitus, että näissä uusissa kirjatuotteissa pantiin inhimilliset hyveet ja paheet tavallansa toisellaiseen arvosteluun, kuin tähän asti oli elämää tarkasteltu, ja tuo matkaansaattoi lukijoissa paljon häiriötä ja hämmästystä. Tähän asti pieniksi, mitättömiksi katsottuja virheitä osotettiin näissä sillä tavalla, että ne esiintyivät todellisina paheina; oikeutettuja ominaisuuksia ihmisissä, jopa hyvinä katsottuja tapojakin kuvattiin niin uudella lailla, että niiden vanha laatu haihtui ja niissä alkoi ilmaantua ikäänkuin jotain vastenmielistä ja poistettavaa. Toiset ominaisuudet ja asiat taas, joista ylimalkain ei oltu pidetty lukuakaan, veti tämä uusi kirjailija-tulokas uuden päivän valoon. Samalla kuin tuo vaikutti vähän häiritsevästi, niin se virkisteli. Olihan tosin harmittavaa monelle pienelle viattomalle kaunottarelle, kun hänen kaikkein naisellisempia ominaisuuksiansa ei saatettu suurempaankaan arvoon; olihan harmittavaa monelle nuorelle herrasmiehelle lukea suurisukuisista seikoistaan: miten hän osasi tarvittaissa lasia kilistää, lyödä korttia ja elää öisissä hurjistuksissa, ilman että mitään puhuttiin hänen miesarvostansa ja vapaasta asemastansa, jolle tuommoiset asiat oikeutena kuuluivat. Se oli ilkeän harmittavaa, mutta ei ollut haitallista. Vaan pahemmalta tuntui, kun vakaantuneiden, arvokkaiden perheenisäin taattuja etuoikeuksia, ja armollisten rouvain yleisesti hyväksyttyjä aatteita ja menetystapaa lastenkasvatuksessa saatettiin niin usein kuvauksen esineeksi ja monasti kosketeltiin puuttuvalla pyhyydellä ja kunnioituksella. Mutta havaittiin pian, että kaiken tuon kanssa oli noissa kertomuksissa suuri, rakastava sydän kätkettynä, levittäen lämpimyyttä ja virvoittavaa, puhdasta henkeä, joka vastustamattomasti virtasi lukijankin sydämeen ja herätti siinä uusia tunteita, uusia ajatuksia. KIRJALLINEN VAIKUTUS. "NINA" Ainoastaan yhdestä Fredrika Bremerin teoksista on sanottu, ettei se tyydyttävästi vastaa sitä selvyyttä, sitä kirkasta puhtautta siveellisessä arvostelussa, mikä muuten on läpikäyvänä voimana hänen kirjallisessa vaikutuksessaan. Tämä kirja, ₙNina", tuli painosta 1835, vuotta jälkeen "Presidentens döttrar" ja jatkona siihen. Lukijakunta ihastui kertomuksen eri kohtiin, tuohon tunteenrikkauteen, joka siinä tulvana juoksi, mutta se moitti päähenkilöä, Ninaa, ja oli tyytymätön tekijän kantaan, jota ei se tässä saanut täysin selville. "Nina" oli presidentin nuorin tytär, ihastuttava, lemmellinen ja kaikkien mielikki. Ludvig kreivi — toinen Alarik — ilmoittihe muiden muassa kosijaksi, mutta Nina ei rakastanut häntä. Vaan sitten kun Don Juan tulee, syttyy neidossa rakkaus ilmituleen, ja ellei ulkonaisia pelasteita olisi varalla ollut, olisi tuo valtava tunteenhehku vietellyt hänet siveelliseen erehdykseen. Sydänaallot kuitenkin pian jälleen laskeutuvat, ja nyt saavat tytön omaiset hänen myöntymään jonkinmoisiin puolikihloihin Ludvigin kanssa. Mutta jonkun ajan kuluttua joutuu Nina oleskelemaan äitipuolensa kanssa toisessa paikkakunnassa, uusissa oloissa, joiden johtajana ja elähyttäjänä esitteleikse seurakunnan jaloinen pappi, Hervey, kaikkien suosikki. Hervey'ssä vasta tapaa nyt Nina oikean osansa, ja Hervey Ninassa samoin. Tämä vuorovaikutus muodostuu vakavaksi rakkaudeksi, jota ei kuitenkaan aviollinen yhdistys pääse vahvistamaan, sillä ilmi tulee, että Hervey kantaa väärää nimeä ja että hänen maineensa on tahrattu. Kuuluu näet että hän olisi vietellyt, poisvienyt ja viimein murhannut Ludvig kreivin sisaren, eikä ollut voinut viattomuuttaan todistaa. Ainoastaan Nina uskoo häntä, mutta nähdessään kuinka suurta surua hän saattaisi perheelleen, jos menisi Herveylle vaimoksi, luopuu hän hänestä ja ottaa Ludvig'in. Mutta rakkauttansa Herveyhin ei Nina voi sammuttaa, hän kuolee aikaiseen. Hänen rakastettunsa syyttömyys tulee viimein ilmi ja hän kohoaa korkeimman maineen kukkuloille, mutta rakastetullensa pysyy hän uskollisena loppuun asti. Jos tekijä päähenkilönsä suhteen olisi joko astunut kokonaan puolueettomalle kannalle, pysyen vaan kuvaajana, taikka selvemmin esitellyt mielipiteensä, ei olisi yleinen arvostelu kirjasta päättynyt siihen tyytymättömyyteen, kuin nyt oli laita. Semmoisena kuin luonteenkehitys ja toiminnan juoksu nyt esiintyi, jäi se epäselväksi ja hämärti samassa lukijan omaa arvostusta. Yleisö oli kirjailijan edellisissä teoksissa tavannut uusia aatteita, jotka asettivat sen eteen tähän asti tuntemattomia kysymyksiä, mutta Ninassa tapahtui huomattava taka-askel vanhan vallattoman romantikin ja tunteen-elämän alalle takaisin. Ajan kaunokirjallisuudessa yleisesti Nina ei suinkaan mikään poikkeus ollut, mutta lukijakunta ja varsinkin se osa siitä, joka uusilla toiveilla oli "Kuvauksien" tekijässä luullut saavansa tervehtiä merkille pantavaa tienraivaajaa uusille aatteille, huomasi pettyneensä toiveissaan ja kävi alakuloiseksi. Etenkin ensimäinen tarkastus oli kiivaasti moittiva ja se koski tekijään sitäkin enemmän, koska hän itsekin oli tyytymätön työhönsä. Yksityisessä kirjeessä tältä ajalta sanoo hän siitä: "Ninassa on monta virhettä, ja paljon antaisin, jos voisin karsia niitä vähemmäksi. — — Ei kukaan taida olla tyytymättömämpi häneen kuin minä." Ankaruus jolla tarkastus alkoi, asettui kuitenkin pian osaksi ja kirja otettiin viimein armoihin, mutta muiden Fredrika Bremerin kirjateosten rinnalle ei se ole voinut täysin nousta. KIRJALLINEN VAIKUTUS. "GRANNARNE." Kun sitten v. 1837 ilmoitettiin "Grannarne" (Naapurit), meni yleisö vähän epäillen kirjakauppaan, mutta se meni kumminkin ja luki kirjan. "Grannarne" on kaunokirjalliselta kannalta epäilemättä Fredrika Bremerin etevin teos, ja syyllä on sanottu siitä, että se on "Ruotsin paras romani". Tapaus on maalla. Vanhapoika, pyöreäläntä tohtori Verner on vasta tuonut kotiin nuoren vaimonsa, joka miehensä arvon ja hyvän maineen kautta heti pääsee naapuriensa suosiolliseen tuttavuuteen. Tekijä on pannut kertomuksen langat tämän, Fransiska rouvan käteen, joka ne kehittää lukijalle kirjeissä eräälle ystävällensä. Kertomuksen keskuksena on tohtorin isäpuolivainajan kenrali Mansfelt'in leski, uljas ja ankara rouva, joka tietää pitää komentoa suuressa talossaan. Naimiseen mennessään oli hänen kasvatettavakseen joutunut miehensä poikapuoli Lars Anders Verner ja kaksi miehensä omaa poikaa Johan Jakob ja Pehr, ja itse sai hän pojan, jolle annettiin nimeksi Bruno. Tämän maailmaantulo oli ollut vähällä tempaista äidiltä hengen, mutta ehkäpä juuri senkin vuoksi piti hän tätä lasta kovin rakkaana. Yöt päivät istui hän hänen kehtonsa ääressä, eikä antanut muiden tuskin koskea häneen. Lapsikin rakasti palavasti äitiänsä, mutta osotti jo aikaiseen rajua ja vallanhimoista luontoa. Äiti ja lapsi eivät saattaneet elää ilman toisiansa, mutta jo varhain tunkeusi tähän rakkauteen jotain vihallista ja outoa. Yhdeksän kuukauden vanhana poika kiukussaan puri äitiänsä rintaan, kun tämä hänelle tarjosi ravintoa, ja kun äiti kivusta kiivastuen tästä häntä lyödä pyräytti, ei lapsi sen perästä kertaakaan rintaa enään ottanut. Kahdeksanvuotisena hän äitiänsä löi, kun tämä hänelle antoi ansaittua rangaistusta. Vaikka äiti häntä sanomattomasti rakasti, ei hän milloinkaan kohtelussaan suositellut häntä velipuolien rinnalla, vaan kasvatti heitä kaikkia vakavuudella ja hennottelematta. Kun isä kuoli, jättämättä mitään varallisuutta lapsilleen, lupasi "ma chère mère" — niin puhuttelivat pojat äitiään — tasan maksaa vuotisen korkosumman pojilleen ja rupesi itse hoitamaan velkaantunutta maatilaa. Mutta Brunolle eivät mitkään rahat riittäneet, hän kävi käsiksi kaikenmoisiin keinoihin saadaksensa enemmän omaisuutta. Viimein hän äidiltänsä varasti ison rahasumman, josta äiti niin sydäntyi, että hän kirosi lapsensa eikä luvannut hänen milloinkaan enään tulla nähtäviin. Brunon paettua kotoa, meni hän ensin tunnottomaksi ja vaipui sen jälkeen kolkkoon puhumattomuuteen, jota kesti kolme vuotta ja jolloin hän ei ottanut osaa mihinkään toimiin. Kaikki tämä oli jo ohitse, kun Fransiska rouva tulee seudulle. Bruno otaksuttiin kuolleeksi, äiti ei milloinkaan sietänyt kuulla hänen nimeänsä mainituksi, mutta oli muuten kuin ennen. — Kaikkea, mitä suuren talon hoitoon kysyttiin, ymmärsi hän ja taisi itse toimittaa; sekaantumattansa kuitenkaan kunkin palvelijan tehtävään ja hääläämättä joka paikassa, niinkuin moni talon-emäntä luulee pitävänsä tehdä. Hän vaan valvoi kaikkea ja piti ohjakset käsissään. Tapahtuipa kyllä, että korvapuusti kajahti joskus, mutta niin oikeuden ja kohtuuden mukainen oli tämä emäntä palkollisten mielestä, että hän täysin oli voittanut heidän kunnioituksensa ja uskollisuutensa, johon myös vaikutti hänen ystävällinen huolenpitonsa kaikesta talonväestään. Väliin pyhä-iltoina kutsui hän väkensä kokoon, käski heidän tanssia ja soitti itse heille viulullaan, jota hän nuoresta oli oppinut käyttämään. Usein otti hän vastaan vieraita kodissaan, vaikka itse kulki harvoin kylässä. Suora ja kursailematon, pani hän usein ihmisiä hämille, mutta pahuudesta ei hän loukannut kenenkään mieltä. Alusta alkain pääsee Fransiska rouva hänen suosioonsa, ja usein Verner ja hän maatilaltaan Rosenvik'istä käyvät "ma chère mère'n luona, johon tämän molemmat poikapuoletkin vaimoineen tulevat kesävietolle. "Naapurien" piiriin kuuluu iso joukko muitakin perheitä ja henkilöitä, muiden muassa eräs seudulle vasta muuttanut vieras mies, joka on ostanut rouva Mansfelt'in entisen talon, Ramm'in ja siellä asuu synkässä yksinäisyydessä. Mitään ilmoittamatta alkuperästään ja sukusuhteistaan osottaa tämä mies suurta hyväntekeväisyyttä ja auttavaisuutta kaikille köyhille ja onnettomille koko tienoolla, ja lukija pian arvaa kuka hän on. Bruno Mansfelt on tuottavilla, mutta ei aina kiitettävillä asialiikkeillään muilla mailla koonnut rikkautta, mutta kostava omatunto ja sovinnon halu on nyt vaatinut häntä syntymätienoilleen rakkaan äitinsä likeisyyteen, jolle ei hän kuitenkaan uskalla ilmoittautua. Kun sitten velipuolensa tohtori Verner sattumuksesta tuntee hänen, lankee hän nöyrtyneenä hänen kaulaansa ja pyytää häntä välittäjäksi äitinsä edessä. Salaisuus uskotaan nyt Fransiskalle ja Brunosta tulee jokapäiväinen vieras Rosenvik'issä. Täällä näkee hän lapsuutensa lemmikin, suloisen Serenan, joka on tullut kesteilemään Fransiskan luo. Brunon lapsuuden tunne muuttuu rakkaudeksi, ja hämmästyen huomaa Fransiska kuinka ystävänsä sydän taipuu tuohon villin luonnon oireita osottavaan ja rajumieliseen mieheen, johon ei hän saata täysin luottaa. Kirjan toisessa osassa kuvaus seuraa Brunon sisällistä taistelua hänen suhteessaan Serenaan ja niitä tapauksia, joiden kehityksessä hän vihdoin voittaa äitinsä anteeksiannon ja pääsee sovintoon hänen kanssaan. Bruno tunnustaa tosin paljon rikkoneensa ei ainoastaan epärehellisyytensä kautta asioissa, vaan yhtä paljon irstaassa elämässä, mutta hänen rakkautensa Serenaan herättää hänessä kiivaimman halun elämän autuutta ottamaan, ja hän panee kaiken kykynsä liikkeelle saadaksensa tämän vastarakkauden. Eihän hän ole niin huono, miettii hän, ettei hän tuota onnea ansaitsisi, asuu hänessä paljon hyvääkin, ja Serena, tuo puhdas, tuo jalo ja korkea olento on näet ainoa, joka taitaa hänen uuteen ja parempaan elämään johtaa. Enkeli tarvitaan liikuttamaan sitä vettä, jossa hän on uudistettava, tuumaa hän. Jonkun aikaa tuskallisessa epätiedossa elettyään, ilmoittaa hän Serenalle rakkautensa ja aikomuksensa, ja tapaakin hänessä hellän vastarakkauden. Mutta kun silloin Bruno intohimojensa vallassa rupeaa tyhjäksi ja lapselliseksi arkuudeksi mainitsemaan kaikki Serenan epäykset ja avioliiton esteet, peljästyy tämä ja vetäytyy pois hänestä, kun vielä lisäksi Bruno kehoittaa häntä lähtemään kanssansa pois maihin, joissa eivät kaikellaiset ulkonaiset muodot ja tavat vangitse sydämiä heidän taipumuksissaan. Semmoisessa onnessa ei taida rauhaa olla, vastaa siihen Serena ja kieltäytyy kokonaan. Tästä Bruno vaipuu entiseen synkkämielisyyteen ja onneton suhteensa äitiin yhä suurenee ja uhkaa häntä viimein perikadolla. Verner ja Fransiska koettavat nyt mitä voivat, saadaksensa sovintoa äidin ja Brunon välillä, mutta onnistumatta. Ensimäisestä sanasta, minkä puhuvat Brunosta, joutuu äiti vaaralliseen vimmantilaan, pakenee huoneesensa ja vaipuu synkkyyteen. Bruno on kerran kutsuttuna vieraana hänen luonaan, mutta rouva Mansfelt ei tunne häntä. Useampia kertoja vielä saattavat sukulaiset Brunon puheeksi, mutta kun he näkevät, kuinka onnettoman äidin kärsimykset yhä vaan suurenevat ja hänen sisällinen taistelunsa halventaa hänen muotonsa ja hänen vaivuttaa syvään surumielisyyteen, täytyy heidän luopua yrityksestään. Tämä rauetti Brunossa kaikki toiveet ja hänen mielentilansa alkoi tohtoria kovin huolestuttaa. Mutta käänne äidin ja pojan elämässä oli kuitenkin likempänä, kuin taittiin aavistaa. Eräällä rouva Mansfelt'in ja Fransiskan paluumatkalla kaupungista ehtii päivä pimetä ennen kotiintuloa ja he ajavat eksyksiin tiellä. Luullen omalle pihalle tulevansa ajavat he Ramm'in kartanolle, jossa hevoset yhtäkkiä säikähtyvät salaman iskusta ja hyökkäävät järveenpäin. Samassa säntää hevosten eteen mies, joka kovan taistelun perästä saa hevoset pysähtymään ja suuren onnettomuuden estetyksi. Tämä mies on Bruno; tapaturmaan joutuneet saatetaan sisään huoneisin, äiti ja poika seisovat toistensa edessä, ja nyt tuntee äiti lapsensa. Tämä lähestyy häntä ja pyytää anteeksi, ja äiti sulkee rakastetun poikansa syliinsä. Mutta sydämen liikutus on liian suuri vuosikymmenien kärsimysten jälkeen, se panee rouva Mansfelt'in kovalle tautivuoteelle. Tapaturmassa tulleista haavoista ja verenvuodatuksesta sairastaa Brunokin kauan aikaa heikkona. Äiti ja poika makaavat nyt viereisissä huoneissa, kipeinä mutta onnellisina. Fransiskan ja hänen taitavan tohtorinsa uskollisella hoidolla sairaat parenevat ja uusi elämä alkaa nyt kaikille. Rouva Mansfelt tosin kadottaa näkönsä, mutta onneansa ei hän kadota enään milloinkaan. Brunon ja Serenan rakkauden suhde myös uudistuu ja saatuansa kasvattivanhempainsa suostumuksen, menee Serena Brunolle vaimoksi. "Grannarne'ssa", oli tavattavana ei ainoastaan luonteen kaavakuvia (tyyppejä), vaan todellisia, omaperäisiä individejä. Tuo uljas väkevätunteinen, taipumaton "ma chère mèren", tuo hyväsydäminen vaikka ulkonäöltään karkea, kelpo tohtori Verner ovat aina oma itsensä eikä kukaan muu. Ja itse kertomuksen kertoja, Fransiska rouva, tuo aina iloinen, aina auttava, mutta miettiväinen ystävä, on kuvattu niin hienosti, niin pienimmissäkin tosielämän mukaan, että lukija koko ajan luulee seurustelevansa jonkun likisimmän tuttavan kanssa. Yleinen tarkastelu onkin merkinnyt tämän luonteen parhaimpain joukkoon, mitä siihen asti oli pohjoismaissa kynällä kuvailtu. On tullut tunnetuksi, että kun kiitetyn "Jane Eyre'n" tekijä — Currer Bell — jonkun aikaa jälkeenpäin julkaisi mainitun romaninsa, hän pelkäsi yleisön luulevan, että hän Jane'a kuvatessaan oli käynyt Fransiskalta lainassa. Paitsi kirjan pääjuonnetta, tuo äidin ja hänen poikansa välillä huomattava ankara taistelu, joka perustuu likeiseen yhtäläisyyteen heidän luonteissaan ja on siitä välttämättömästi kehittyvä seuraus, kutoutuu kertomuksen toimintaan monta sivullisempaa seikkaa, joissa tapaamme henkilöitä semmoisia kuin itsenäisyyteen ehtinyt neiti Hellevi Husgafvel, joka kauniissa, sievässä kodissaan hilpeällä ja tyytyväisellä mielellään ja vierasvaraisuudellaan ilahuttaa kaikkia, ja hänen ystävänsä, taiteen-ihailija, vaatimaton laamanni Hök; näiden kuvauksella Fredrika Bremer on luonut meille ystäviä, joita emme taida milloinkaan unohtaa. Samaten kuin Dickens "David Copperfield'issä" on Fredrika Bremer tässä seisonut inhimillisiä tunteita ja sydämen moninaisia taipumuksia niin likellä, että hän on taitanut muodon antaa olennoille, joista tunnemme, että ne ovat lihaa meidän lihastamme ja verta meidän verestämme. Ja että tämä teos otettiin mieltymyksellä vastaan, missä se käännöksessäkin ilmestyi, oli luonnollista. Sitä luettiin lavealta Ruotsissa ja muissa maissa ja luetaan vastakin, sillä eivät ne aarteet, joita se sisältää, voi pian vanheta. Tämä "Ruotsin paras romani" on tekijänsä koroittanut etevimpien riviin. Tosin tässäkin tapausten kasoittelemisessa tavataan puutteita siellä täällä, ja tekijän on täytynyt niissä paikoin keinotella yliluonnollisilla taikka kuitenkin tavallisesta järjestyksestä poikkeavilla kohtauksilla, jotka häiritsevät toiminnan tyyntä kulkua ja tekevät lukijaan hämmästyttävän vaikutuksen; mutta tämä puutteellisuus unohtuu pian tuon toden ja rikkaan elämän-käsityksen rinnalla, ja tuon uskollisen, tosiolonmukaisen piirteen rinnalla yksityis-kohdissa, joka isommasta pienempään taitavasti seuraten elämän risteileviä lankoja kertoo meille usein sen hienoimmat totuudet. "Tuleehan", kirjoittaa yksi arvostelijoista, "niin paljon elämästä otetun totuuden keralla kärsiä pieniä jopa suurempiakin epätäydellisyyksiä, sillä meidän on muistettava, ettei etevinkään nero sentään ole muuta kuin ihminen." Jo ensimäisissä Fredrika Bremerin teoksissa oli huomattu ja mainittu se aivan omaperäinen kyky, jolla hän osasi lukijansa mielen ja innon kiinnittää vaatimattoman jokapäiväisen elämän rajoihin. "Grannarne'ssa", tämä kyky esiintyi kehittyneenä taitona. Asken mainittu arvostelija sanoo siitä: "Harvinaisella kyvyllä osaa Fr. Bremer saattaa merkitystä ja arvoa siihen, mikä on näennäisesti mitätöntä ja vähäpätöistä, ja hän omistaa tälläistä kykyä suuremmassa määrässä kuin kukaan muu ruotsalainen romanikirjoittaja." Tarkalla silmällä hän tähtäsi ihanteesen ja tapasi sen pienimmissäkin elämänsuhteissa; tiesi sen lisäksi paremmin kuin muut itse väistyä syrjälle näkymättömiin, antaen toiminnan henkilöt itsenäisinä ja vapaasti liikkua, jonka kautta kuvailukseen kasvoi enemmän dramallista eloa ja luontoisuutta. Tämä oli sillä ajalla kirjallinen ansio, jota ei taajassa tavattu ja joka oli sekin puolestansa omiansa asettamaan "Grannarne'n" tekijän silloisten kirjailijain etusijaan. Eräässä kohdassa kuitenkin jotkut arvostelijat ovat tehneet muistutuksia tätä teosta kohtaan; he näet väittivät tekijän väärin menetelleen siinä, kun rikokselliselle ja ansaitsemattomalle henkilölle kuin Brunolle valmistaa puhtaan ja ylevämielisen Serenan rakkauden ja sen kanssa parhaimman elämän onnen. Fredrika on yksityisessä kirjeessä sanonut tästä, ettei ihminen jolla on Brunon entisyys ja luonne, kuitenkaan milloinkaan voi tulla onnelliseksi, koska moittivan ja rauhattoman omantunnon muistutukset eivät lakkaa seuraamasta häntä. — Tekijä olisi ehkä myöskin voinut vastata muistutukseen sillä, että todellisessa elämässä monasti nähdään niin käyvän; kuvailija piirtää vaan muodon sille, mitä elämässä näkee. IV. JATKUVAA KEHITYSTÄ. ULKONAINEN ELÄMÄ. Kirjailijan ulkonainen elämä näinä vuosina ei esiintuo suurta vaihtelua. Etenkin talvisin Tomb'issa seurusteli hän vaan emäntänsä ja ystävänsä kanssa ainoastaan kun joskus kokoontui tämän luokse vieraita, otti Fredrika osaa yleiseen illanviettoon ja istui silloin mielellään pianon eteen soittamaan nuorelle kansalle tanssiin. Mutta jos hän kerta joutui keskusteluun, saattoi hän huomaamattansa niin innostua, että vilkastutti koko seuran ja veti mielet ja kielet hauskaan puhevaihtoon. Tämmöiset illat olivat kuitenkin ainoastaan harvoja poikkeuksia näiden kahden naisen elämässä Tomb'in yksinäisyydessä. Sitä kyllin myöskin todistavat nuo monet kiitetyt kirjatuotelmat, joita nyt vähillä väliajoilla täällä valmistui ja tuli kotimaassa ulos painosta. Fredrikan yksityinen varallisuus sekä nuo kirjainsa hänelle tuottamat runsaat palkkiot pitivät hänelle lisäksi aina tien auki kaikkeen kirjallisuuteen, niin että hän taisi luettavakseen hankkia kaikkia, mikä etevintä ja parasta oli maailman kirjamarkkinoilla. Tämäkin oli etu, joka edisti hänen omaa kehitystään ja rikastutti hänen henkistä näkymöään uusilla elämänkuvilla. Kuinka hyvin hän viihtyi ja tunsi tämän hiljaisuuden lääkitsevän vaikutuksen itsessään, näkyy hänen kirjeistään, joissa hän omaisilleen ja ystävilleen paljastaa sisällisen elämäntilansa. Äidillensä kirjoittaa hän: "Yksinäisyys, missä ystäväni kanssa oleskelen, on minulle varsin erinomainen. Täällä rauhallisuudessa, uudessa maassa, uusien esineiden ympäröimänä, herää minussa monta puutunutta tunnetta, monta uinahtunutta harrastusta. Olen täällä nauttimassa henkistä lähdejuomaa, joka vahvistaa sieluni ja ruumiini. Ja molemmat ne tarvitsevat vahvistetuiksi tulla. Norjan historiasta, sen menneisyydestä ja nykyisyydestä, sen kirjallisuudesta nousee minuun monta ajatusta ja kysymyksiä, joita en koskaan ennen ole tuntenut. Kehäpiirteitä uusiin kirjakuvauksiin alkaa syntyä, ajatus vapautuu ja nykyisen asemani huomaan tärkeäksi vastaiselle kehitykselleni. Se kevät-ilma, jonka minulle emäntäni sydämensä ja luonteensa ansiolla valmistaa hengitettäväksi, vaikuttaa paljon hyvää, mutta vielä enemmän vaikuttaa se, että saan niin rauhassa elää. Kuinka hyvältä tuntuu kun ei tarvitse käydä kylässä eikä ottaa vastaan vieraita. Tämänlainen arkuus lienee jonkinmoinen nykyään voittamaton kivuloisuus, jonka vuosien kuluessa toivon parantuvaksi. Mutta nyt kun istun äännettömässä huoneessani kirjaini ja papereini ääressä ja näen avaran taivaan katsovan puoleeni, tunnen omistavani koko maailman, etenkin kun edessäni tuossa on vastatullut kirje, joka tuopi hyviä uutisia omaisiltani ja todistaa että minua rakkaana pitävät. Silloin sykkii sydämeni kiitosta kaikkihyvälle isälle, silloin olen onnellinen ja silloin parhaimman rakkauteni ja työni annan ihmisten hyväksi." Toisessa kirjeessä vuodelta 1835 eräälle naineelle ystävälle, jonka kanssa hän usein vaihtoi kirjeitä, sanoo hän: "Muistatko kun viime talvena yhdessä luimme neiti Martinau'n erästä pientä kertomusta, jossa hän — kumma kyllä niin valistuneelta ihmiseltä — sanoo, että _tieto_ olisi sivistyksen ja jokaisen ihmisen korkein tarkoitusperä ja että hyve vaan on katsottava välikappaleena sen saavuttamiseksi, ja kuinka me silloin yksissä äänin käänsimme lauseen päinvastoin? Mutta kun nyt ollaan samaa mieltä tässä, niin mistä maailmallisesta me kiistettäisiin? olen itsekseni ajatellut; turhaa on käydä sotaa, kun kerta on rauha rakennettu kaikkein tärkeimmässä. Sillä tiedänhän meidän samaa vakuutusta pitävän ei ainoastaan hyveen arvosta, vaan sen ijankaikkisesta syntyperästä, tuosta lähteestä, mistä kaikki totuuden ja voiman suonet alkunsa saavat. Kumpikin päätimme hyveen korkeimmaksi maan päällä ja että sitä kokisimme toteuttaa kumpikin elämämme tiellä. Sinun elämäsi näyttäytyy minulle kuin suudelma ja sydämellinen syleily, johon kutsut rakastettusi sulkeutumaan; minun ehkä käsittää laajemman piirin, mutta lienee vähemmän lämmittävä, vähemmän hellästävä. Todesti tuntuu minusta sinun osasi ihanammalta, ja usein muistan Byron'in sanoja, kun hän onnellisimmiksi ja jaloimmiksi runoilijoiksi kiittää niitä, jotka eivät sanalla ole julkituoneet sydämensä ja sielunsa aarteita, vaan ne syvälle omaan poveensa kätkeneet. Näin ajatellessani on minulle monasti tullut vaativa halu luopua tieltä, joka niin helposti viekottelee ihmissydämen itsekkäisyyteen, kunnianhimoon ja moneen heikkouteen, ja valita itselleni toinen ala, jonka yksinomaisena tarkoituksena olisi sielun puhdistaminen ja sydämen valmistus kärsivällisyyteen ja rakkauteen. Mutta vastustamaton voima on silloin käskenyt minua toisaalle, se on pannut kirjan ja kynän käteeni ja sanonut: mene. Ja olenkin päättänyt mennä, mutta olen kutsunut totisuuden ja rakkauden mukaani matkalleni johtamaan, tukemaan ja valaisemaan minua. — — Yksi ainoastaan on tärkeä: että hyvä tapahtuu. Siihen tahdon minäkin puolestani vaikuttaa; jos en onnistu, niin panen turvani siihen että toiset onnistuvat paremmin; pääasia vaan on, että Jumalan tahto ja ihmiskunnan onni pääsee toteutumaan. — — — Nyt vasta on minun oikea työnaikani alkanut, mutta paljon on minulla oppimista ja suuri on haluni siihen. _Ihminen_ on se aine, jota ennen kaikkea tahdon käsitellä, ja ihmistä tulee minun siis ensisijassa oppia." Miten Fredrika paraiten ajattelee pääsevänsä viimeisen tarkoituksen perille, ilmoittaa hän vähän edempänä samassa kirjeessä: "Ja ihmisen tuntemiseen antanevat minulle filosofia ja historia avaimen: filosofia siten että se minulle selittää ihmisen yleisyydessään, eri ainekset ja voimat, jotka hänessä vaikuttavat, sekä hänen suhteensa taivaasen ja luontoon; historia taas näyttämällä ihmisen työssä ja toiminnassa eri sivistyskansoissa, eri ilmanaloissa, kaikissa elämän vaihtelevissa oloissa. Ainoastaan näin tavoin luulen voivani oikein arvostella nykyisyyden ihmistä sekä aikamme yleisen suunnan suhteen kuin individillisen laatunsa puolesta. Eihän ole ihminen eikä valtio vastasyntyneitä, tyhjästä tulleita lapsia: kumpaisenkin sisällinen elimistö juurtuu syvään muinaisuuteen, lähtien alkuansa siitä elämästä, joka on ajan ja muuttumisen vallasta vapaa. Ainoastaan tutkimalla ihmistä ja valtioa niiden yhteydessä historialliseen menneisyyteen ja yliluonnolliseen ijankaikkisuuteen taitaa niiden perille, s.o. niiden sydämeen, niiden sisimmäiseen, olennaiseen elämään tungeta; ja ainoastaan semmoisella perusteella voimme siveyden oppaana jotain vaikuttaa ihmiskunnan hyväksi." Myöskin raamattua viljeli Fredrika tällä ajalla, etsien valonapua ja opastusta ihmiselämän tuntemiseen. Moni asia hänelle siinä selveni ja yhä enemmän löysi hän yhteyttä sen aattessa, vaikka yksityiskohdissa paljon jäi hämärään ja käsittämättömäksi. Ja vielä enemmän olisi siksi jäänyt, ellei hän niin tarkoin olisi koettanut huomata ja eroittaa sisällössä asuvaa henkeä ulkonaisen muodon vaillinaisuuksista. Hänen onnistui rakentaa käsitteilleen jonkinmoinen kokonaisuus, ja etenkin Jesuksen persona kuvastui hänelle niin täydellisen selvänä, niin johdonmukaisena ja aatetta vastaavana, että se ynnä hänen korkean oppinsa kanssa kasvatti Fredrika Bremerissä uskon — "järjellisen uskon nimittäin", sanoo hän itse, — jota yksityiskohtain hämäryys ei voinut kumota. Tällä ei hän vielä ollut löytänyt tyydyttävää vastausta kaikkiin sielussansa taisteleviin epäilyksiin, mutta hänellä oli nyt voimaa laskea ne nöyrinä ja kärsivällisinä odottamaan, kunnes esirippua enemmän nostettaisiin ja pimeys yhä paremmin poistuisi. Nyt tahtoi hän maallista elämää katsella kaikkivaltiaan ja hyvän isän kasvatusjaksona, joka ihmistä saattaa kehitykseen ja häntä valmistaa uuden kodin perilliseksi. Kristinopin nojassa tietää hän nyt jokaisen ihmisen voivan lohdullisesti astua elämänsä polkua ja voimainsa mukaan edistää totuuden voittoa. Saman opin perustamasta vapauden ja tasa-arvon aatteesta näkee hän myös kasvaneen ne aikakautensa liikkeet, jotka tarkoittivat valtion kehittämistä perussäännölliseksi yhteiskunnaksi, jossa kysytään jokaisen yksilön vaikutusta ja sanaa yhteisen hyvän eteen. Hän kirjoittaa tästä: "Kristus on oikean vapaamielisyyden ensimäinen alkaja. Hän teki jumaluusopin kansantajuiseksi ja julisti samalla kaiken muunkin hyvän opin ja viisauden kaikkien oikeudeksi; sillä jos kaikki ihmiset todella ovat saman isän lapsia, niin täytyy heidän kaikkien saada nauttia niitä hyviä töitä, joita inhimillinen nero tuottaa. Eikö tieto tästä totuudesta ole se voima, joka monta veristä taistelua otettuaan nyt tunkeutuu aikakauteemme ja pyytää yhteiskuntaamme järjestellä, rakentaa kouluja, opettaa köyhäin lapsia ja levittää kaikkiin luokkiin tieteentutkimusten päätulokset; sama voima se on joka puhuu kirjallisuudessa, joka lähentää isännät ja palvelijat, vanhemmat ja lapset kodissa toisiinsa, joka sammuttaa vihalliset ennakkoluulot ja ihmistyttää maailman. — Eläköön siis kaikki kirjapainattimet, höyrylaivat ja muut senkaltaiset keksinnöt, sillä nepä ovat aatteiden postimiehiä! Ja eläköön ennen kaikkea suuret, hyvät aatteet itse aseinensa, ja kiitetty olkoon yli kaiken hän, joka ne lähettää!" "Tämähän oli nyt oikea, suuri syleily, pikku ystäväni", päättää hän kirjeensä, "mutta semmoistakin väliin tarvitsemme, voidaksemme taas paremmin toimia oman maailmamme pienessä piirissä. Katsellessaan tuota suurta luojan laitosta, käsittää ihminen paremmin kutsumuksensa siinä ja oivaltaa lapsiensakin tehtävän, olipa nuo sitten ihmisiä taikka; kirjoja." Loppuvuodella 1837 oleskellessaan Tukholmassa, ennenkuin hän taas siirtyi talvimajoilleen Tomb'iin, sattui Fredrika tavallista useimmin olemaan muassa pienemmissä kirjailijaseuroissa ja muualla, missä pääkaupungin etevämpi sivistynyt maailma oli koolla. Niistä henkilöistä, joiden tuttavuuteen hän näissä joutui, näkyy etenkin Geijer häneen tehneen hyvän ja pysyväisen vaikutuksen, varsinkin suuren sydämellisyytensä ja aina arvollisen ja sävyisän käytöstapansa kautta. Kerta oli vähäinen seura koolla Bremerillä, kutsuttu Geijerin kunniaksi. Fredrika oli tilaisuutta varten kirjoittanut pienen näytelmäkappaleen, joka leikillisellä tavalla, keskustelun muodossa, käsitteli Geijerin runoilusta ja päättyi lyhyellä kunnialaululla hänelle. Agatha Bremer, eräs vieraista ja Fredrika näyttelivät sen, ja viimemainittu lausui tuon loppurunon. Kun se oli päättynyt, meni Geijer Fredrikan luokse, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä otsalle. Istui sitten pianon eteen soittamaan ja soitti muun muassa säveleitä omille runoillensa, joita joku seurassa lauloi. Kun joku päivä sen jälkeen Ruotsin Akademia vietti juhlan uuden jäsenensä, luonnontutkija J.J. Berzelius'en vastaanottamiseksi, piti Geijer säännöissä määrätyn tervehdyspuheen, jonka johdosta Fredrika kirjoitti: "Suurimman nautinnon juhlassa sain Geijerin arvollisesta olennosta ja hänen voimakkaasta sanastaan." Ja alempana lisää hän: "Sieluni on tämän syksyn ollut kuin pilvinen päivä, mutta Geijer on siihen levittänyt kirkkaan, välähtävän juovan; ei moneen vuoteen ole kukaan painunut niin syvälle mieleeni." Ja vielä monta vuotta jälkeenpäin puhuu Fredrika Bremer siitä vapauttavasta vaikutuksesta, minkä tämän miehen pelkkä läsnäolo tuotti hänelle. Franzén, joka alusta erityisellä osanotolla oli seurannut ei ainoastaan Fredrikan kirjallista kehitystä vaan myöskin hänen yksityistä elämänjuoksuaan lapsuudesta saakka, oli jo virittänyt laulukanneltansakin hänen kunniakseen ja osotti hänelle isällisintä ja ystävällisintä kohtelua. Usein olivat he vilkkaassa kirjevaihdossa, jossa vapaasti käsittelivät väliin kirjallisia aineita ja ajan uskonnollisia kysymyksiä, väliin taas yksityiseen elämään sulkeutuvia asioita ja ilmiöitä. Franzén'in kuuluisaksi tullut käsiala teki Fredrika Bremerille usein kovaa kiusaa, monasti jäi siinä monta riviä häneltä ikuiseen salaisuuteen. Kun Andersen kerta eräässä kirjeessään Fredrikalle sanoi toivovansa joskus saada vastaanottaa kirjoituksen Franzén'ilta, ja Fredrika juuri oli saanut erään, josta ei taas ollut helppo saada selkoa, vastaa hän Andersenille: "Franzén'in painetut teokset on hänen kansansa jokapäiväinen nautinto ja hengellinen leipä, mutta ainoastaan enkelit osaavat lukea hänen käsikirjoitustaan." KIRJALLINEN VAIKUTUS. "HEMMET", "EN DAGBOK" Y.M. Kahtena viimeisenä talvena Norjassa oloaan kirjoitti Fredrika laveimman romaninsa, "Hemmet" (Koti), joka painosta ilmestyi vuonna 1839 ja saavutti yhtä suuren ellei suuremmankin lukijakunnan kuin "Grannarne". Jo seuravana vuonna tuli "Strid och Frid eller några scener från Norigea (Sotaa ja ja Rauhaa eli muutamia kohtauksia Norjasta), joka nimensä mukaan käsittelee tapoja ja ihmisluonteita Norjassa ja on tulos kirjailijan havannoista siellä. Sen jälkeen valmistui kaksi kertomusta yhtä haavaa: "En Dagbok" (Päiväkirja) ja "Dalarne" (Taalain maassa) vuonna 1843. Näissäkin kertomuksissa saattaa tekijä meitä keskiluokan ja korkeamman virkasäädyn perheelliseen kotielämään, jossa hän seuraten sen pienimpiäkin vaiheita esiintuo aikansa ajatustapoja ja siveellisiä käsitteitä semmoisina, kuin ne ilmaantuivat avio- ja perhe-elämässä, lasten kasvatuksessa, seuraelämässä ja yhteiskunnallisen järjestyksen eri aloilla. Laamanni Frank "Hemmet'issä" on kuvattu presidentin vastakohtana. Viimemainittu perheenhaltija oli tuo omahyväinen ja erehtymätön, ennakkoluuloihin, ikihyväin tapain mahtiin ja vaimo-vainajansa periaatteihin sukeltunut mies, joka pelkää kaikkea mikä jollain tavalla poikkeaa yleisestä tavasta, joka rakastaa kauneutta, suloisuutta ja loistoa ja vaatii aina nähdäkseen iloisia, herttaisia kasvoja ympäristössään. Tyttäriensä tulee olla hänen elämäänsä hauskuttamassa ja sitten mennä naimiseen, siinä heidän tehtävänsä. Laamanni Frank sitä vastoin pitää ahkeran työn ja toimen jokaisen ihmisen ensimäisenä velvollisuutena ja oikeutena, sitä hän itse noudattaa ja sen käsittämiseen kokee hän lapsensakin kasvattaa. Kotinsa tahtoo hän tehdä semmoiseksi, että hänen lapsensa siinä olisivat onnelliset ja viihtyisivät, kuta kauemmin sitä parempi. "Tehkäämme koti lapsillemme niin miellyttäväksi", sanoo hän vaimollensa, "ettei muut kuin todellisesti suuriarvoiset syyt heitä siitä luovuta". Jokaiselle tarjosi hän tilaisuutta kehittymään semmoiseen elämänkutsumukseen, mihin luonnollinen taipumus ja mieli häntä viittasi. "Älköön mitkään pettävät haaveet so'aisko silmiänne näkemästä elämän todellista rikkautta, mitä hyvää ja jaloa sielunne pyytää, siinä pitää teidän saada tyydytystä", puhui hän lapsilleen. "Teidän täytyy oppia tuntemaan elämän todellisuutta, se on tuottava siunausta joka päivälle, intoa joka hetkelle, merkitystä ja arvoa joka työlle. Se on antava teille kestävyyttä ja tyyneyttä surussa sekä iloa elämässä kuin kuolemassa." "Hemmet'issä" on Fredrika Bremer yleensä kuvannut perhe-elämän semmoisena, kuin hän on sen nähnyt parhaimmassa ilmestyksessään. "Presidentens döttrar" ja "En dagbok" sitä vastoin saattaa lukijaa ulkokullatun seuraelämän tyhjänperäisiin pyörteihin, joihin moni ainoastaan vääräsuuntaisen kasvatuksen ja vallitsevan tavan painosta usein vasten taipumustaan joutuu, ja jotka ajan pitkään, kun ei nuoren ihmisen elämälle muuta totisempaa tarkoitusta aseteta, hänestä tekevät joutavan, hyödyttömän olennon. Tuntuu ikävältä ja vastenmieliseltä seurata presidentin perhettä sukulaisineen tuttavineen, ja leskimaaherratar Adelan'ia (Päiväkirjassa) tyttärineen seuroineen päivällisistä toisiin, tanssiaisista toisiin, huviretkille j.n.e., työstä ja elämän totisemmista velvollisuuksista kaukana. Täytyy ajatella, että vallitsevat mielipiteet ja siveellinen käsityskanta sekä niihin perustuvat kasvatusaatteet, joiden varalla tässä kuvailtu pintapuolinen ja arvoton elämä versoo, ovat löyhät ja todellista inhimillistä velvollisuuden tuntoa vailla. Selvänä kuvastuu myös näissä teoksissa se suunta, mihin tyttöjen kasvatus Fredrika Bremerin aikana ylehensä viittasi. Muuta määrää tuskin tunnettiin, kuin että tyttäret viehättävän ulkomuodon, talangien, säätyetujen ja kallisten pukujen kautta voittaisivat yleisön huomion sekä suosion ja sitten pääsisivät — vihille, kuta pikemmin sitä parempi. Muita kehitysmuotoja ei tunnettu; mihinkään itsenäiseen työntekoon ei tytöillä ollut tilaisuutta valmistautua. Kasvattaa heitä ahkeroiksi, tunnollisiksi ja vastuunalaisiksi ihmisiksi, se usein ei mahtunut ajan yleiseen käsitykseen. Kuinka onnettomia niinmuodoin ne tytöt olivat, joille ei luonto ollut suonut kaunista ulkomuotoa taikka muita seuraelämässä esiin pistäviä etuja, oli kirjailija näyttänyt kuvailussaan Edlasta, jonka nuoruus muodostui pelkäksi kärsimykseksi ja katkeruudeksi hänelle, kun ei hän taitanut onnistua siinä, minkä isä oli hänelle tarkoitukseksi määrännyt. Valaisevan kuvauksen tyttökasvatuksen periaatteista antaa kirjailija "Hemmet'issä" Evelina tädin kertomuksella, joka muodostaa vastakohdan niille aatteille, joita Frank'in perheessä kannatettiin. Evelina kertoo siinä, kuinka tosin tytöille aina opetettiin että kaikki tämän maailman komeus on pelkkää turhuutta, ettei mikään muu ansaitse pyrkimisen esineeksi tulla kuin ainoastaan hyvät avut ja todellinen kelpoisuus; mutta kuinka kuitenkin jokapäiväinen elämä heidän hartaimmaksi haluksensa ja toivoksensa kasvatti rikkauden, säätyarvon ja kaikellaisen ulkonaisen hyvän saavuttamisen. Sanottiin aina että tulee kaikessa totella Jumalan tahtoa, mutta joka asiassa johdettiin heitä sentään ihmispelvolla; sanottiin, ettei kauneudelle pidä arvoa antaa, mutta usein saivat tyttäret vanhempainsakin parissa kipeästi tuntea seuraukset sen puutteesta. Heille jaettiin kyllä monenmoista opetusta; mutta kun silmällä oli pidettävä että heistä tulisi naisellisia naisia, varottiin tarkasti kaikellaista perinjuurisempaa ja suunniteltua oppia, koska semmoisen omistaminen varmaan karkoittaisi tyttäristä heidän naisellisuutensa. Seuraus oli että he luuloittelivat jotain osaavansa, mutta puuttuivat todenteossa kokonaan kaiken perusteellisen opin ydintä ja sen kunnostavaa voimaa. Kun heitä totuutettiin elämänsä ainoana määränä pitämään naimista, jonka merkityksestä ei heillä ollut muuta selvillä, kuin että sen kautta saisivat miehen, oppivat he katsomaan miesten suosioa suurimpana onnena, mutta samalla salaisuutena, jonka tunnustaminen ei ollut paikallaan. Kun he siis pääsivät seuraelämään, kertoo Evelina, seurasivat vanhemmat levottomuudella heidän istumistaan ja astumistaan, mutta kun he olivat kauneutta vailla ja heidän pukunsa todisti köyhyyttä, ei heillä ollutkaan menestystä. Täytyi "istua" tanssiloissa ja jäädä unhotuksiin päivällisissä, mutta joukossa koetettiin sentään pysyä. Vuosien edetessä etenivät tyttäret nuoruuden loppupuolta, ja yhä pienemmiksi supistuivat vanhempain ja heidän omat toiveensa naimisiin pääsöstä. Mitä nyt oli tehtävä? Vanhempain koti ei heille tarjonnut mitään, eivätkä hekään mitään tehneet sen hauskuuttamiseksi, olivat vaan tyytymättömiä ja usein oikullisia, haparoiden sinne tänne, tietämättä mitä eteensä ottaisivat. Muutamat henkilöt mukautuvat tahdottomina mihin tahansa, viettäen elämätänsä turhuudessa, ilman määrää, ilman edesvastauksen tuntoa vanhuuteen saakka. Mutta toiset, joihin työn ja toiminnan katoomaton siemen kerta on kylvetty, eivät saata taipua. "Minä heräsin ajoissa siitä surkeasta tilasta, jossa olimme", sanoo kertoja; — "sanon _ajoissa_, sillä tuleepa semmoinenkin aika, jolloin on myöhäistä, jolloin ihmisen sielukin pitkien, raskaitten vuosien painon alla sitkistyy eikä hän enään kykene nousemaan siitä suoperästä, johon häntä vajoitetaan. Tunsin huononevani, tunsin, miten työtön ja tarkoitukseton elämäni päivä päivältä teki uutta rikkaruohoa sieluni kesantopellossa. Uteliaisuus, lörppöys, taipumus ilkeyteen ja panettelemiseen sekä yhä lisääntyvä epätasaisuus mielenlaadussa alkoi päästä minussa vallalle. Kun ihminen kuljeskelee päivät päästänsä ilman tosi-tarkoitusta, ilman työtä, — viettäen aikansa ulkopuolella käytännöllistä elämää, joka ainoastaan taitaa meidät oikealla voimalla ja väellä varustaa; kun ei mikään todellinen harrastus, ei mikään vakaan ystävyyden side elämäämme ohjaa, pääsee rauhattomuus ja tyytymättömyys pian kiertelemään povessamme, turmellen ruumiillista terveyttä, mielialaa, tunnon rauhaa ja kaiken hyvän kasvua meissä. Kaikki pahan vaikuttimet pääsevät siten liikkeelle." Kuinka kiivasta moitetta ne naiset vetivät puoleensa, jotka uskalsivat kiskoa itsensä irti piintyneestä katsantotavasta, on Fredrika Bremer kuvannut kertomuksessaan "I Dalarne", kun hän eräässä kohden panee neiti Lotten'in seitsemän tätiä miehissä päivittelemään tämän sopimattomista työnaikeista. "Hulluuttahan semmoinen on", päättävät tädit, napsauttaen sormillaan nuuskarasiansa kanteen, "miksei tyttö voi pysyä istumassa asemoillaan niinkuin muutkin tytöt, neuloa, kehräellä ja käydä äitinsä taloudessa", (jossa ei häntä laisinkaan tarvittu, äiti näet eli aivan supistuneissa varoissa). Eihän sovi siirtyä elämänsuhteista, joihin on syntynyt; ja mitäs varten tarvitsee mennä heittäymään maailman selälle uusiin huoliin, kun kotopesässäkin hengissä pysytään. Ovat tässä muutkin hiljoilleen kituneet eteenpäin, miksei Lotten'in kelpaa tehdä samaten kuin niiden?" Ja kun sitten sanoma tulee tytön enoillekin, että heidän sisarentyttärensä on ottanut talon arennille ja alkaa asioita hoitamaan, ennustavat nämä hänen pian perikatoon joutuvan ja panevat ankaran vastalauseensa moisille päätöksille. Että Fredrika Bremer tässä on muotoon pukenut omia elämiänsä ja havaannoitansa, ei ole epäiltävää. Vallaton lapsuutensa ja myrskyilevä nuoruutensa oli aikaiseen näyttänyt hänelle monet epäkohdat ja paheet sekä perhe- ja seuraelämässä että yhteiskunnallisissa oloissakin. Ja kuta enemmin hän katseli ympärilleen, kysyen ja etsien, sitä avarammaksi aukeni näköala ja sitä laajemmalle huomasi hän varjojenkin ulottuvan. Luonnollista oli siis, että kun hän rupesi jokapäiväisestä elämästä" piirtelemään, tulivat varjopuoletkin kuvalle. Sillä Fredrika Bremerin hengenlaatu oli siksi rehellinen ja totuudentarkka, että hän olisi antanut mistään syystä lahjoa itseänsä peittelemään kuvauksessa mitään, minkä hän todellisuudessa tapasi vaikuttamassa. Eikä hän kirjoittanut vaan huvittaaksensa, hän uskalsi vaikutuksessaan pyrkiä ottamaan osaa kansansa yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen ja edistymiseen, ja sen vuoksi hän pelkäämättä naputteli juuri niille soittimille, joista epäsoinnut kaikuivat. Mutta hän ei osottanut katkeruutta menettelössään. Moni kohta suretti häntä ja tulistutti hänen mielensä, mutta hän varoi eksymästänsä ahtaasen yksipuolisuuteen, antaen kuvauksestaan tihkuella elämän hyviäkin nesteitä, samassa kuin hän paljasti sen puutteet ja nurillisuudet. Fredrika Bremer ei katsellut toivottomana tulevaisuuteen, hän näki puutteita ja paheita, mutta ei parantumattomia. Sen tähden eivät hänen piirtämänsä vaikuttaneet lukijaankaan masentavasti. KIRJALLINEN VAIKUTUS. TENDENSSI. ARVOSTELUJA. Niinkuin näemme, oli Fredrika Bremerin tähänastisissa kirjateoksissa jo alkanut näyttäytyä tarkoitus eli tendenssi, jota lukeva yleisö ensi alussa ei ollut huomannut. Tiedämme että taide ja sen viralliset harrastajat usein ovat otaksuneet, että tarkoitus eli tendenssi jollakin tavalla hämmentää ja estää taidetta sen omatakeisessa kehityksessä. Siitä syystä nytkin moni kirjantarkastaja ravisti levottomana päätään. Tosin vaadittiin taiteelta, ettei se saanut loukata siveyttä, mutta siveyden tyydyttämiseksi kysyttiin ainoastaan, että hyväksytty yleinen tapa tuli noudatetuksi. Jos joku alkaa uudella tavalla silmäillä asioita ja yrittää julkituoda toisia tuumia, kuin mitä ennalta on vahvistettu, huudetaan pian että "tendenssikirjoitusta" tehdään ja että siten tahdotaan _puhdas taide_ karkoittaa valta-istuimeltaan. Tosilaita on kuitenkin usein se, että mikä tarkastuksessa vastamieltä ja harmia herättää, ei ole tendenssi semmoisenaan, vaan kirjailijan rohkea keksimys panna vanhojen ihanteiden sijaan uusia. Niinkauan kuin kirjailija ujosti pysyy kaikkien heräävien aatteiden ulkopuolella, käy enimmäkseen kirjainsa kaupitus hyvin joka taholla, mutta niin pian kuin hän rupeaa kääntämään älyänsä ja kykyänsä uusien aatteiden puoleen, joutuu suuri osa yleisöä epäilykseen. Yleisö ylipäänsä ei suosi sitä että kirjailija osottaa järin paljon tarkastelevansa oman aikansa ihmisiä ja tuntevansa niitä. Syynä siihen, ettei Fredrika Bremerin kirjoitelmissa ilmaantuva tendenssi aluksi nostanut kapinaa eikä edes tullut yleisesti huomatuksikaan oli, paitsi tuota miellyttävää tasapainoa ja toiveellista mielisävyä, se, että se ylimalkain luonnokkaasti liittyi itse kertomuksen kutoukseen ja samaten sulautui varsinaiseen luonteenkuvaan. Kirjailija oli harvoilla poikkeuksilla tähän asti osannut hienolla aistilla kuvauksistaan pois karsia kaiken karkean, runottoman oppimuodon. Eikä voinut kuitenkaan kukaan olla tietämättä hänen kirjatuotelmainsa merkityksestä, niin avomielisesti, niin hartaasti tämä uusi kirjailija piti todellisen sivistyksen, totuuden ja vapauden puolta. Niin tosi-olojen mukaisena, niin täydellisesti omaperäisenä ja rakastettavana ei ollut ruotsalainen mieliala ja luonne vielä kenenkään kynästä puhjennut, ja paremmin kuin hänen teoksissaan ei oltu vielä ruotsalaisessa kirjallisuudessa osattu henkisen ja siveellisen edistyksen aatetta kannattaa, todistivat hänen arvostelijansa. Fredrika Bremer oli käsittänyt ja muotoon pukenut mitä aikakautensa hengessä liikkui ja eleille pyrki. Samalla kuin hän "kuvauksissaan" paljasti kaiken todellisesti huonon ja hyljättävän, ylensi hän ansaitulle asemallensa mitä väärät oikeudenkäsitteet ja ennakkoluulot olivat sysänneet syrjälle. Ja vaikka ei yleisön suuriluku kohta alkamalta tuota aprikoinut, tunsi se vaistomaisesti että tässä oli jotain, joka nosti ihmistä ylemmäksi kehityksen tiellä ja johon kesti syvemmälle katsoa. Ja se mikä ensin näyttäytyi vaan aavistavana ja epämääräisenä tunteena, selviytyi monessa pian vakavaksi käsitteeksi. Tätä vaikutusta edistämään oli omiansa sekin, että Fredrika Bremer enemmän kuin kukaan muu aikansa kirjailijoista oli koko personansa ja luonteensa antanut kuvastua teoksissaan. Samassa kuin hän piirteli ihmiselämän moninaisuutta, astui hänen oma sielunsa kehitys selvänä lukijan eteen. Fredrika Bremeristä ei ole voinut kukaan sanoa, että hänen personansa ja luonteensa olisi ollut jotain muuta kuin hänen teoksensa, tämä pahentava, mutta tosilaitaan perustettu muistutus, joka on kohdannut niin monta etevää kirjailijaa ja vahingoittanut heidän runotuotelmainsa arvoa ja merkitystä varsinkin nousevien sukupolvien tarkastuksessa. Mutta Fredrika Bremer, aina sama henkilö elämässänsä ja teoissansa, kuin kirjallisissa tuotelmissansa, enensi ja vahvisti niinmuodoin näiden arvoa ja siveellistä vaikutusta yleisössä. * * * * * Useimmat Fredrika Bremerin kirjoista olivat jo levinneet ulkomaihin ja toiselle puolelle Atlantia: ne käännettiin englannin, saksan ja ranskan kieliin [suomalaiseen pukuun on tähän saakka toimitettu ainoastaan yksi: "Familjen H.", nimellä "Perhe", rouva Hahnsson'in suomentama] ja valmistivat tekijällensä maineen, jonka vertaa tuskin oli tullut monen ruotsalaisen kirjailijan osaksi, samalla kuin edistivät Ruotsin kirjallisuuden merkitystä vieraissa maissa. Luonnollista oli, että tämä menestys taas vaikutti takaisin kirjailijan isänmaahan. Vuosijuhlassaan 1844 osotti Ruotsin Akademia toisen kerran Fredrika Bremerille julkisen kunnioituksensa, antamalla hänelle Yhdistyksen suuremman kultametaljin — _För snille och smak_ — korkein palkinto, minkä se jakaa. Julkisessa puheessa lausuttiin samassa tilaisuudessa yleinen arvostelu Fr. Bremerin siihenastisesta kirjallisesta vaikutuksesta. 13 vuotta oli kulunut siitä, huomautti puhuja, kuin Akademia ensikerran oli osottanut julkisen kunnioituksensa nuorelle nerolle, jonka ensimäiset kokeet ennustivat harvinaista luonnon kykyä ja taitoa eräällä kaunokirjallisuuden alalla, jolla Ruotsissa vielä puututtiin kaavaa. Fredrika Bremerin kirjatuotelmissa oli sitten yhä kehittyneemmässä muodossa esiintynyt neron ja sydämen suuret ominaisuudet, kauneus kuvauksessa ja puhtaus ajatustavassa, ja tällä omituisella kyvyllänsä oli hän piirtänyt kaikki nuo harvinaisen viehättävät kuvansa perhe- ja yhteiskuntaelämän hienoimmista vaiheista, jotka suuren yleisön silmältä enimmäkseen jäävät kätköön. "Ruotsin Akademia tahtoi", lausuttiin lopuksi, "antamansa kunniamerkin kautta panna julki kiitollisuutensa etevälle kirjailijalle, joka niin ansiollisesti oli ylentänyt ruotsalaisen kaunokirjallisuuden mainetta vieraissa maissa". JULKISIA KUNNIANOSOITUKSIA. YKSITYINEN ELÄMÄ. Syksyllä 1841 oli Fredrika jälleen palannut Årstaan ja asui sen jälkeen omaistensa kanssa milloin maalla, milloin Tukholmassa. Mutta kun hän vuonna 1845 odottamatta sai sanoman entisen emäntänsä sairastumisesta Tomb'issa, matkusti hän sinne ja palasi vasta vuoden perästä, saatettuaan uskollisen ystävänsä hautaan. Fredrika Bremerin nimi oli nyt levinnyt laajoihin piireihin, Tukholman kirjallinen maailma olisi tahtonut omistaa hänen kokonaan, ja kirjevaihtonsa kasvoi kasvamistaan. Mutta yhtä vähän kuin Fredrika Bremerin vaikutus supistui pelkkään kirjalliseen toimeen, taisi häntä paljot seurustelemiset tyydyttää. Elämässänsä niinkuin kirjoituksessansakin etsi hän käytännöllisen elämän moninaisuudessaan ja otti sen kehitykseen tehokkaasti osaa. Lapsuutensa ja ensi nuoruutensa hartaileva mieli ja auttamisen halu, jonka kehoituksesta hän oli kirjoittanut ja myynyt ensimäisen kertomuksensa, ei ollut hänessä muuttunut. Yhden vuosikymmenen ajalla oli totta kirjailija nyt supistanut työnsä omiin opinnoihinsa ja kirjoittamiseen ja elänyt miltei kokonaan syrjällä ulkonaisen elämän riennoista, ja tämmöinen kehityskausi oli ollut hänelle tarpeellinen, mutta sen päätyttyä hän sydämensä käskystä ojentaa kätensä ja voimansa neuvoksi ja avuksi tarvitsevaisille lähimmäisilleen. Kirjapalkkioistaan pani hän usein enemmän taikka vähemmän jonkun puutetta kärsivän käteen, monasti oli hän jo ennen teoksen valmistuttua luvannut määrätyitä summia poisannettavaksi, milloin yksityiselle henkilölle, milloin johonkuhun laitokseen taikka muuhun hyvää työtä tarkoittavaan yritykseen. Niinpä kun "Hemmet" oli tekeillä, lainasi hän, kirjastansa saatavan palkkion varalla, 300 riksiä, voidaksensa siten ottaa osaa erään perheenisän taloudelliseen pelastukseen, ja toiset 300 hän lupaa kannatukseksi nuoren varattoman tytön terveyden hoitoon, jota varten häneltä oli apua pyydetty, ja kirjoittaa samassa kuin rahat lähettää: "Kiitoksia, kun käännyitte tässä asiassa minun puoleeni." Samaten hän usein, lähettäessään kirjoituksia sanomalehtiin, antoi jonkun tuttavan periä toimitukselta palkkion ja jakaa sen varattomille. Itse hän tarvitsi aivan vähän. Sekä omassa puvussaan että huoneensa sisustuksessa oli hän niin vaatimaton, että hän hylkäsi kaikki mukavuudet ja koristukset, niin että kun perheen muista huoneista astui sisään Fredrikan kammariin, oli eroitus silmiin nähtävä. Mutta valoa ja auringon paistetta hän rakasti, sentähden hän ei pitänyt verhojakaan akkunoissaan, joissa hän usein pitkät hetket seisoi katsellen kauas ulos luonnon ja ihmisten yhteistä elämää. Kaikki mikä ei ollut välttämättömän tarpeellista hänelle, saattoi hän iloisella sydämellä painaa lähimmäisensä käteen. Kerta kun yksi hänen läheisimpiä ystäviään, kirjallisuuden ja taiteen suosija ja kokeilija paroni von Brinkman oli kehoittanut Fredrika Bremeriä lausumaan ajatuksensa taiteen asemasta yksityisen ihmisen jokapäiväiseen elämään nähden, vastaa tämä muun muassa, että vaikka hän halusta tunnustaa ja tuntee tuon ylentävän vaikutuksen, minkä käynti Brinkman'in taidekokoelmassa herättää mielessä, ei hänestä kuitenkaan koskaan voisi taidekokeilijaa tulla. "Sanon suoraan", kuuluu hänen kirjeessään, "ettei minun huostassani tule kauan viihtymään mitään, millä vaan rahan arvo on — ei vainen Ruotsin Akademiasta kotoinen kultametaljikaan. Tarjokaa minulle 50 riksiä mistä hyvään, paitsi lämpöisestä päällysnutustani, niin päästän sen paikalla menemään." YHTEISKUNNALLINEN VAIKUTUS. Ja sitä mielipidettä toteutti hän koko elämässään. Hän antoi ja auttoi itse ja herätti muitakin samoin tekemään. Vuonna 1843 hän julkaisi kirjoituksen "Aftonbladet'issa", jossa hän, viitaten kaikkien kansalaisten velvollisuuteen yhteiskuntaa ja kaikkia sen jäseniä kohtaan, kehoitti yleisöä ryhtymään toimiin laimiinlyötyjen lapsien ja turvattomien orpojen pelastukseksi aineellisesta ja siveellisestä perikadosta, joka uhkasi monia tuhansia. Tässä kirjoituksessa hän myöskin opastaa omaa sukupuoltansa näkemään, kuinka sekin on osallinen yhteisessä edesvastauksessa ja kuinka väärin ja vahingollista on, että se välinpitämättömänä sysää luotaan velvollisuutensa. Kehoitus nosti useampia vastakirjoituksia ja kauan aikaa kesti sekä julkista että yksityistä keskustelua, mutta loppui kuitenkin niin, että Fredrika Bremerin ehdoitus turvakodin perustamisesta toteutettiin. Myöskin se suunnitelma, jonka hän asian järjestämiseksi oli esitellyt, mutta joka ensin hyljättiin, katsottiin vuosikymmenessä saadun kokemuksen perästä sopivimmaksi ja pantiin käytäntöön. Vuonna 1853 kun Tukholmassa kävi kolera, oli Fredrika Bremer taas ensimäisiä ajattelemaan turvaa orvoksi jääneille lapsille ja apua köyhille perheille, joista tauti oli tempaissut toisen vanhemmista. Naisyhdistys, jonka toimesta saatiinkin turvakoti ja apua aikaan, syntyi hänen vaikutuksestaan, ja hänen valpas, ihmisen parhaimpia tunteita puhutteleva kynänsä sai matkaan yleisen rahakeräyksen, joka tuotti yli 26,000 riksiä yrityksen ylläpitämiseksi. Tällä tavalla kulkutaudin kovimmat seuraukset alhaisemmassa kansassa osaksi poistettiin; orvoiksi jääneet lapset piti yhdistys suojassaan, siksi kuin olivat ripillä käyneet ja pääsivät palvelukseen. Muutamia vuosia myöhemmin kolkutti Fredrika vankihuoneidenkin oville ja alkoi, paitsi että hän kävi tervehtimässä vangituita, ottamaan selkoa, miten valtio hoiti näitä onnettomia jäseniänsä. Köyhä ja alhainen kansa ja etenkin vangit olivat tästä kiitolliset, mutta hallituspiireissä se herätti ankaraa moitetta ja hänelle lähetettiin varoituskirjeitä, joissa ilmoitettiin hänelle, ettei se ollut hänen asiansa käydä nuuskimassa sellaisissa paikoissa. Väsymättä kävi hän tervehtimässä köyhäin ja kipeiden luona. Vanhempana nähtiin hän usein kaupungin syrjäosissa kävelevän mökistä mökkiin, nahkalaukku käsivarrella, — ohitsemenijät tiesivät hyvin että tuosta yksinkertaisesta lähteestä moni köyhä ja onneton oli saanut tervetulleen rahalahjan, moni sairas ravitsevan kaakun taikka virvoittavan hedelmän, ja lasten kalpeat kätyläiset olivat sen piilosta monta herkkupalaa suuhunsa noukkineet. Kaikille siitä riitti, ja syystä sovitettiin sen omistajaan kertomus Sarpatin leskivaimosta, jolta ei loppunut jauhot vakkasesta eikä öljy astiasta. Tämä puoli Fredrika Bremerin vaikutuksessa se oli, joka, samassa kuin se ylensi hänen merkitystänsä ihmisenä ja yhteiskuntajäsenenä yleensä, kantoi hänen nimensä niihinkin kansankerroksiin, joiden tietoon ylimalkain ei suoranaisesti tulekkaan sivistyneiden luokkain mainekkaat. Tämä puoli se myöskin oli, joka käski loppuarvostelun todistamaan Fredrika Bremeristä, "että niinkuin hänen julkinen elämänsä oli uhraus aatteelle, oli hänen yksityinen elämänsä uhraus muille ihmisille". Ja kun hän viimein kirjansa "Lifvet i gamla verlden" (1860) alkulehdelle panee johtolauseeksi: "Olen ihminen eikä mikään, mikä inhimillistä on, taida olla minulle arvotonta" [Terentius'en mukaan], niin hän siinä itse tietämättänsä ainoastaan sanoilla toistaa, mitä koko hänen elämänsä jo oli työssä toteuttanut. Mutta tässä tulee meidän lykätä tuonnemmaksi kertominen hänen yksityisen elämänsä vaiheista ja jatkuvista töistä ja palata takaisin hänen kirjalliseen toimeensa. KIRJALLINEN VAIKUTUS. "MORGONVÄKTER." Eräässä kirjeessä vuodelta 1836 oli Fredrika kirjoittanut: "Voidaksensa mitään hyvää vaikuttaa, täytyy ihmisen jossakin määrätyssä suunnassa kartuttaa tietoansa ja kehittää taitoansa. Ja sitä varten tarvitsee hänen etupäässä tuntea luonnollisen lahjoituksensa. Luulen siinä nyt selvenneeni, ja arvelen sen vuoksi pitäväni kirjallisen työni supistaa ainoastaan perheen ja yksityisen ihmisen käsittelemiseen. Esitellä mikä perheensiteet tekee vahvoiksi ja miellyttäviksi, mikä kaikissa oloissa yksityisen ihmisen kasvattaa vakaaksi ja hyväksi, sekä omituisten luonteiden ja erityisten olosuhteiden piirtäminen lienee tehtäväni, jossa minun tulee taitoani täydentää." Tämän jälkeen olikin, niinkuin tiedämme, yhtä jatkoa ilmestynyt perhekuvaus toisensa perästä. Mutta aika näytti pian, että perhekuvausten tekijä oli ulotuttava harrastuksensa ja kykynsä muillekin aloille. Hänen luja vakuutuksensa Kristuksen opin onnellisuuttavasta ja vapauttavasta voimasta toiselta, ja hänen vastenmielisyytensä kaikkea umpioppisuutta ja dogmikuria kohtaan toiselta puolen kehoitti häntä julkaisemaan mielipiteensä toisessakin muodossa, kuin minkä romani hänelle tarjosi. Isomman aikaa oli Fredrika Bremer jo miettinyt uskonnollisen kirjoituksen julkaisemista ja koonnut sitä varten aineksia. Hänen yksityiset kirjeensä näiltä vuosilta sisältävät paljon mietteitä ja ehdoituksia siihen suuntaan. "Uskonnolliset käsitteet", sanoo hän niissä, "ovat ihmiselle kaikista tärkeimmät, tiedollisesti taikka ei ohjaa ihminen elämäänsä ja siveyttänsä niiden mukaan". Mimmoiseksi ihminen arvaa Jumalan, hänen tahtonsa ja vaikutuksensa, hänen suhteensa ihmiskuntaan ja sen tarkoitukseen sekä tulevaan elämään, siitä etupäässä riippuu ihmisen onnellisuus ja hyvyys. Uuden testamentin opissa on kätkettynä korkeimmat totuudet, mutta nämä totuudet ovat suurimmalta osalta ihmisiä pimentäväin vaippain peitossa. Filosofia on koettanut näitä vaippoja nostella, mutta se taas muotonsa kautta sulkee enemmistöltä tien aarteihinsa. Mutta niin ei pitäisi oleman. — "Minua on filosofia johdattanut näkemään yhteyttä elämän valtakunnissa ja oivaltamaan, että yksi voima vaikuttaa kaikissa, jos kohta eri määrässä ja eri tavalla. Etenkin historian filosofiasta olen käsittänyt että tämä ääni: 'Katso minä ilmoitan teille salaisuuden', joka kuuluu kautta koko ihmiskunnan ja joka on kaikissa uskonnoissa ihmiselle puhunut korkeammasta olennosta, elämästä kuoleman jälkeen, rangaistuksista ja palkinnoista, kuitenkin on puhtaimmasti kuulunut Jesuksen huulilta. Kristinoppi on totuus kaikissa uskonnoissa: mitä Brahma, Buddha, Oden ynnä muut parhaimmissa oppilauseissansa ovat ainoastaan vaillinaisesti ja osalta esitelleet, se on kristinopissa ilmestynyt täydellisesti; ja tämän ilmestyksen, katseltuna yhteydessä muiden uskontojen kanssa ja suhteessansa ihmisluontoon, tahtoisin minä kansantajuisesti esitellä, niinkuin olen sen käsittänyt." — "Muista kuitenkin", lisää hän heti ystävällensä, "etten siinä suinkaan lausu kumoomattomia perusoppia (axiomeja) muiden omistettavaksi, vaan ainoastaan oman mielipiteeni". Kuusi vuotta myöhemmin (1842) julkaisi hän väitöskirjan muodossa: "Morgonvakter" (Aamunkoitteita), likinnä siihen nyt kehoitettuna Straussin lausumista mietteistä "Das Leben Jesu'ssa", joka paraikaa kierteli Europassa. Tähän kirjaan pani Fredrika Bremer ensi kerran nimensä nimilehdelle. Sen alkulauseessa sanoo hän: "Oppineisuutta tavallisessa merkityksessä ei minulla ole, mutta olen kärsinyt — ja tuntenut paljon ja kokenut mitä syvimmällä elämässä liikkuu, ja paljon sitä miettinyt. Sillä valolla mikä minulle on suotu, astun julki, vaikka kohta vaan vastatulevan korkeamman ja täydellisemmän ennustajana. Aamukoiton kutsumus onkin päivän edelläkävijänä ja ennustajana olla ja luontoa sen vastaanottamiseen herätellä." Edelleen muistuttaa hän siinä kuinka jokaisen, jolla on oma vakaantunut mielipiteensä, täytyy saada ja on velvollinenkin se esiintuomaan, uskonnollisissakin kysymyksissä. Samaten kuin Raamatun lukeminen on oleva jokaisen oikeus, pitää myöskin jokaisen saada kysyä ja käyttää omaa järkeänsä ja omaatuntoansa tämän kirjan käsittämiseen. Orthodoksian opin ehdottomasta eli puustavillisesta inspirationista sekä sen väitteet, ettei inhimillinen järki kykenisi käsittämään uskonnollisia asioita, kirjailija hylkää, samaten kuin kaiken kirkollisen pakon. "Älköön mikään kirkko luulko voivansa määrätä ja säätää, mikä on ohjaava kaikkia kaikkina aikoina ", lausuu hän. Vastoin yleistä kirkko-oppia siis hyväksyen vapaan tutkimuksen ja julkisena keskustelun Raamatun käsityksestä, uskaltaa hänkin ilmoittaa ajatuksensa siitä. Ne kohdat, joissa hän Strauss'ia vastustaa, koskevat etupäässä uskon ja tiedon yhteyttä, Jesuksen jumaluutta ja ihmeitä. Strauss oli sanonut että usko ja järkeen perustuva tieto ovat ihmisessä kokonaan toisistaan eroavia aloja: mikä on uskolla omistettava, siihen ei tieto saa koskea, älköönkä taas toiselta puolen usko saako häiritä tietoa ja mitä sen omaksi kuuluu. Kristillisen uskon ydin on kokonaan lukittu tieteelliseltä tutkimukselta. Niinpä voivat Kristuksen yliluonnollinen syntymä, hänen tekemänsä ihmeet, hänen ylösnousemisensa ja taivaasen astumisensa seisoa ijankaikkisina totuuksina, vaikka kuinkakin sopii niitä historiallisina tapahtumina epäillä. Mutta tällaiset väitteet eivät tyydytä Fredrika Bremeriä. Usko ja tieto eivät saata olla niin toisistansa eroitettavia. Järjetöntä uskoa ei Fredrika käsitä; usko ja tieto käsittävät tosin saman totuuden eri muodossa ja eri tavallaan, mutta perus, jolle kummankin käsitys nojautuu, ei voi olla muu kuin logillinen johtopäätös. Kun Kristus käskee uskomaan häneen, puhuu hän yhtäpaljon inhimilliselle järjelle kuin pelkälle tunteelle, vaatien, että hänen teoistansa muodostettaisiin johtopäätös hänen olennostansa ja personastansa. Määrätyistä hedelmistä täytyy johtua määrättyihin syihin ja perustuksiin, niin että siellä missä tavataan voimaa ja hengen korkeutta suuressa määrässä inhimillisen voiman ja korkeuden yli, siellä tulee otaksua jumalallista voimaa. Strauss'in väitökseen Jesuksen jumaluutta vastaan sanotaan kirjasessa edelleen tämä, jossa vielä näemme jälkiä Fredrikan nuoruuden epäilyksistä: "Mutta jollei Jesus olisi ollut Jumala, kuinka sitten taidamme käsittää, että Jumala itse istuu taivaassansa tyynenä, sydän kylmänä katsellen ihmiskuntansa syntejä ja onnettomuutta ja antaen tuon yhden ihmisraukan täällä kärsiä sanomattomat tuskat ja viimein häpeällisen kuoleman, vapahtaaksensa syyllisiä? Tottahan Jesus sillä tavalla oli jotakin _parempaa ja korkeampaa_ kuin Jumala — jollei hän ollut Jumala?" Oli outoa ja katsottiinhan se sopimattomaksi rohkeudeksi, että henkilö, joka ei voinut näyttää tieteellistä oppitodistusta ja päällepäätteeksi oli nainen, julkaisi uskonnolliset mielipiteensä; mutta toiselta puolen tuollainen harvinainen tapaus, yhteydessä Fredrika Bremerin nimen kanssa, oli omiansa tuottamaan kirjaselle huomion, joka vuorostaan sai aikaan kiivaan keskustelun ja ankaran tarkastuksen. Siinä hyökättiin sekä sisältöön että muotoon ja tekijä sai ensi aluksi pitää hyvänään löylytyksiä oikealta ja vasemmalta. Sekä _että_ hän oli kirjoittanut, ja _mitä_ hän oli kirjoittanut, moitittiin kovasti. Ettei tämä tullut tekijälle odottamatta, näkyy hänen kirjeestään Franzén'ille, jossa hän m.m. sanoo: "Tiedän kyllä, etteivät monet ihmiset anna minulle anteeksi itsenäistä etsimistäni, mutta semmoiset ihmiset kuin sinä sen varmaan tekevät." Pitkä ja vilkas kirjeenvaihto seurasi nyt Franzén'in kanssa, jossa kumpikin kehittää ajatuksensa raamatunsanan ehdottomuudesta ojennusnuorana uskolliselle käsitykselle. Fredrikan kirjeistä selviää, että Franzén oli kehoittanut Fredrikaa vastaamaan tarkastajilleen, mutta hän vastaa: "En ole vielä milloinkaan vastannut tarkastajilleni, en sitä nytkään tee, ja tiedänpä hyvin, etten jäisi siinä pitämään viimeistä sanaa. " Myöskin Tegnér ottaa intoa kiistasta, suuttuu noihin hyökkääviin arvosteluihin ja kirjoittaa itse tarkastuksen, jossa hän astuu "Morgonväkter'in" puolelle. Kirjoituksensa julkaisemisen suhteen tahtoo hän kuitenkin ensin kuulustaa Fredrikan mieltä, ja tämä pyytää vastauksessaan Tegnériä jättämään julkaisu sillä kertaa sikseen, "koska", arvaa hän, "sen kautta vaan viimeiset puuskat yltyisivät pahemmiksi kuin ensimäiset". Niin jäikin kirjoitus painamatta. Myöhemmissä arvosteluissa Fredrika Bremerin kirjallisesta vaikutuksesta mainitaan "Morgonväkter'istä", että kuinka vähäpätöinen kirjanen olikin tekijän muiden teoksien rinnalla, ilmituli siinä paljon oppia ja enemmän ajatuksen syvyyttä kuin Strauss'in väitelmissä, joita se vastusti. Göteborgin Tiede- ja Kirjallis-Yhdistyksen pitämässä surujuhlassa Fredrika Bremerin muistoksi v. 1866, vuotta jälkeen hänen kuolemansa, sanotaan juhlapuheessa "Morgonväkter'istä" m.m., että "mikä tohtorinhattu hyvään olisi syyllä voinut ylpeillä semmoisesta kirjoitelmasta". Samaten kuin uskonnolliset kysymykset, olivat ne sisälliset valtiolliset liikkeet, jotka tällä ajalla elivät hänen isänmaassaan, omiansa herättämään Fredrika Bremerin valvosan hengen uutteraan osallistumiseen. Edustusmuodon muuttaminen säätyjärjestelmän kannalta heräävän tasa-arvo-aatteen luonnollisemmalle perustukselle oli se sydänkohta, johon ajan uudistusmiehet ponnistivat voimansa; ja vaikka Fredrika Bremer ei tosin voinut aina heidän käyttämiänsä välikappaleita ja joskus liian rajua menettelöänsä hyväksyä, omisti hän heidän päätarkoituksensa omakseen. Kukaan ei voinut hartaammasti kuin Fredrika Bremer toivoa muutosta, jonka kautta yhdenvertaisuuden aate saisi uuden voiton valtiollisessa elämässä. Ja kun samaan aikaan Ranskan kaunokirjallisuudessa oli ruvettu puheeksi ottamaan yhteiskunnallisten ongelmani ratkaiseminen ja kehitys, ja sociali-romani 1840 luvulla tuotettiin sieltä Ruotsiin, pani se uutta virikettä kirjailijan kynäsuoniin, joissa, niinkuin olemme nähneet, oli jo ennenkin tavattu voittava taipumus vallitsevain olojen ja mielipiteiden tutkistukseen. Fredrika alkoi nyt kokoilla aineksia yhteiskunnalliselta alalta, matkusti 1846 Saksassa, silmäilläkseen elämätä ulompanakin kotomaastaan, ja kirjoitti vähän aikaa senjälkeen: "Syskonlif" (Sisaruselämää) sekä pienemmän matkamuistelman: "Ett par blad från "Rhenstranden" ja v. 1849 "Lif i Norden". KIRJALLINEN VAIKUTUS. "SYSKONLIF" Y.M. Ensimainitussa teoksessa Fredrika Bremer nyt ensikerran varsinaisesti ryhtyy yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jonka vuoksi "Syskonlif" onkin arvosteluissa merkitty nimenomaan yhteiskunnalliseksi romaniksi. Se kuvastelee sisarusperhettä, jonka jäsenet vapaan itsensäkieltävän rakkauden vaikutuksesta elävät ja työtä tekevät toinen toiselleen ja liittyvät sen ohessa yhteiseen työhön ja vaikutukseen lähimmäistensä hyväksi. Kirjan voipi käsittää esikuvallisena luomana: koko ihmiskunnan tulisi vilpittömässä veljellisyydessä elää yhdeksi ainoaksi suureksi sisarusperheeksi, jossa kaikki tunnustavat toinen toisensa yhden isän yhdenvertaisiksi lapsiksi ja kaikki, ilman eroitusta, syntyneiksi yhden hyvän yhden onnen perillisiksi. Vaikka kokonaisuus kieltämättä lienee rohkein runoilus, tulee kertomuksen yksityiskohtiin ja erityisten luonteiden kehitelmään siinä määrässä tosielämän ainesta, etteivät ne aatteet ja totuudet, joita tekijä siinä valoon saattaa, suinkaan siltä kokonaan murene mielikuvituksen maailmaan. Hän tahtoo näyttää meille, kuinka säätyeroituksen ja ylipäänsä kaikellaisen kastijärjestyksen tuottamat vääryydet ja pitkälle ulotettu uskon pakko on se i'es, joka maahan painaa tuhansia ihmisiä ja ehkäisee kokonaisten kansanluokkain sekä aineellisen että henkisen kehityksen. Hän osottaa, kuinka toista yhteiskunnassa kovasti kohdellaan sentähden että hän on juutalainen, toista sentähden että hän on palvelija, toista sentähden että hän on epäilijä kirkon uskonkappalten suhteen, ja miten elämässä monin kohden toiselle ihmiselle luetaan anteeksi antamattomaksi rikokseksi samaa, jota toisessa vait'ololla hyväksytään. Tämän sijaan asettaa kirjailija nyt uuden yhteiskunnan, jossa puhdas veljellisyys voittaa ja toimittaa korkeimman rakkauden käskyä. Kaunokirjallisena tuotelmana katsottuna on varsinkin myöhempi tarkastus keksinyt kirjassa hämmentäviä puutteita, ei ainoastaan ulkonaisessa rakentelussa, jossa nuo monet, itsessään nerokkaat, ojennusta ja yhteiskunnallisia parannuksia tarkoittavat puheet ja ehdotukset vetivät puoleensa lukijan huomion ja viettelivät sen niin pois kertomuksen oman toiminnan kehityksestä, vaan myöskin päähenkilöiden luonteenkehityksessä, joka epäilemättä oli kärsinyt vahinkoa siitä, että tekijä oli käyttänyt siinä liian suurta mielivaltaa — virhe, jota Fredrika Bremer tähän asti oli enemmän kuin muut vakavasti torjunut. Sillä samassa kuin täytyi ihmetellä tuota jaloa sisarusparia, joka oman yksityisen onnensa uhraa kärsiväin lähimmäistensä edestä, ei voinut olla kysymättä, tokko moiset ihmissankarit taitavat ollakkaan olevan elämän tekemiä. Kertomuksen sivuhenkilöt sen sijaan uskollisesti vastasivat todellisuuden kaavaan ja olivat kauttaaltansa kuvatut tämän kirjailijan tunnetulla taidolla. Muodolliset puutteet katosivat kuitenkin pieniksi niiden uusien aatteiden ja sen tunteen rikkauden rinnalla, joita tämäkin kertomus ilmoille lähetti ja joiden voimasta kirja siirtyi kädestä käteen. Tämän sekä samaan aikaan ilmestyvän _Rhein-matkakuvauksen_ johdosta tuli nyt Fredrika Bremerille monelta taholta kirjeitä, joissa likemmältä kyseltiin ja tutkittiin hänen ajatuskantaansa, ja vastauksessaan eräälle sen ajan mainehikkaimmalle valtiomiehelle ja sanomakirjailijalle, vapaamielisten leiriä, jolle hän näkyy lähettäneen jälkimäisen näistä teoksista käsikirjoituksena, kirjoittaa hän: "Tuntuupa siltä kuin olisitte käsikirjoitustani vaan sieltä täältä silmäilleet ja siinä tavanneet polemillisen tarkoituksen niitä valtiollisia oppia vastaan, joita te omaatte ja kannatatte. Uskokaa minua, semmoista en ole ajatellut, enkä ole voinut sitä tehdä, koska itse tunnustan samoja oppia siinä, niissä ne edistävät vapautta ja kansalle valmistavat laajempaa tilaa ja vaikutusta lainsäädännössä y.m. kohdissa. Kirjaseni ei ole muuta kuin kertomus omin silmin näkemistä oloista ja tiloista, semmoisina kuin ne on — uskallanpa sanoa — rehellinen ja ennakkoluuloista vapautunut mieli käsittänyt. Olen vaan muuttanut nimiä ja sivuseikkoja sen verran, ettei muutamia henkilöitä tunnettaisi. Että tasavaltakiihkoisten toimet siinä kääntyvät heille itselleen vähemmän terveellisiksi, on ainoastaan tosiasia; esitellessäni sitä en ole aikonut mitään valtio-opillista viittausta tehdä. Mutta jos tahdottaisiin semmoista siitä johtaa, niin voin sen siinä määrässä tunnustaa, että katson aina vaaralliseksi seurata äärimmäisen vasenpuolen väkeä ja umpikiihkoista tasavallan miestä, niinpian kuin tämä kansanjohtajaksi asettuu. Tuo nuori ystäväni Marienberg'issä ei kuulunut maltillisten joukkoon, ja te olisitte itse ollut ensimäisenä johdattamassa häntä politilliseen järkeen. Asemani tässä on sama kuin "Syskonlif'issä", ja sitä edellisissä kirjoissanikin, ja yhä enemmän aion sitä samaa itsessäni vahvistaa. Se on oikeastaan ulkopuolella puolueita; tahtoisin kaikissa tunnustaa inhimillisesti hyvän ja puhtaan, niin kiihkoisimmassa tasavaltalaisessa kuin piintyneimmässä vanhakantalaisessakin, niin protestantissa kuin katolilaisessa, olipa sitten edellinen vaikka Bruno Bauer'in ateismon ja kommunismon tunnustaja taikka jälkimäinen paavillisen kaapun paatunein kumartaja, ja saakoot eri ajatussuunnat olla arvossansa, vaikka kohta itse puolestani järjen pakosta yhdyn johonkin niistä. Paremmin kuin moni muu lienette te tunteneet semmoisen ajatuksenpakon, senvuoksi mahtanette myös käsittää, kuinka sama voima toisenkin mielipidettä johtaa. Tällä en suinkaan tahdo sanoa että näillä toisilla olisi oikeus puolellansa, mutta sanon vaan että he ovat oikeutetut pysymään uskossansa ja vakuutuksessansa, vaikkapa se yksipuolinenkin olisi, siksi kunnes tämän yksipuolisuuden huomaavat ja voivat siitä vapaammalle, täydellisemmälle kannalle kohota. Ja semmoisen uskonkin tapahtuvan, sillä minä uskon ijankaikkista oikeutta ja järkeä ja luotan myös siihen, että ihmiset sen joskus käsittävät ja sen avulla saavat sovitetuksi, jollei kaikkia riitoja niin kuitenkin kaiken katkeran riidan. Mikä paremmin taitaa meitä lopputarkoitukseen johdattaa kuin tällaisen puoluekiihkosta vapaan aseman säilyttäminen, jolloin kernaasti tunnustamme muiden oikeutetut syyt ja pyrinnöt, samalla kuin ymmärryksemme takaa koetamme kiistanalaisia kohtia valaista ja totuuden voimalla taivuttaa vastustajiamme kääntymään siinä missä ovat väärässä. En tiedä voipiko sanomamies puolueen johtajana semmoista kantaa pitää, joka tunnustaa vastustajissaan oikean oikeaksi ja myöntää väärän vääräksi silloinkin, kuin se hänen omassa puolueessaan ilmestyy, mutta siitä olen varma, että hän siten paljon vähentäisi vastustuksen katkeruutta ja edistyttäisi niitä harrastuksia, joiden puolesta hän vaikuttaa." Fredrika Bremer niinmuodoin toivoi ja tahtoi tasa-arvolle voiton kaikilla aloilla, mutta hän hylkäsi kaikki maltittomat hyökkäykset ja pelkästä puoluekiihkosta alkunsa saaneet äkkipikaiset muutospuuhat, jotka usein eivät kestäneet tyynen tarkastuksen edessä, sanoi hän, eivätkä tarkoitettuun päämaaliin vieneet, vaan sitä vastoin monasti pysäyttivät asiat heidän luonnollisessa kehityksessään. Kirjeessään lisää hän vielä: "Eivät kansanliikkeet sentään itsessään ole pahasta, vaan päinvastoin hyvästä; ne ovat tukehutettujen joukkojen välttämätön herääminen ja nouseminen kansalaisarvoon, ottamaan osaa niihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin, jotka ihmisen tekevät vastuunalaiseksi olennoksi ja kansanjäseneksi, ja jotka jokaiselle ihmiselle ovat aiotut: ne ovat kristillisyyden esiintyminen valtiollisella alalla. Mutta se raakalaisuus, se veren vuodatus ja sekasorto, jonka avulla tämmöisissä liikkeissä asuvat aatteet pyrkivät valtaan, se todentotta ei kristillisyyden asiaan sovi. Järjettömällä ja väkinäisellä vastustuksella on tässä tosiaan paljon edesvastattavaa, mutta ei ole vähempi sekään edesvastaus, joka kansanjohtajain hartioille lankeaa." V. AMERIKASSA. MATKAN SYYT JA TARKOITUS. Paremmin palvellakseen aatteitansa, tahtoi Fredrika Bremer katsella elämän moninaisuutta laajemmalta. Hän ei tyytynyt istumaan kammarissansa ja sieltä levittämään oman mielikuvastimensa luomia, hän tahtoi omin silmin olevasta elämästä etsiä kaavoja. Kuta enemmän hän kirjoitti, sitä kalliimmaksi rupesi hän arvostelemaan sitä perustusta työllensä ja vaikutuksellensa, jonka kirjailija taitaa voittaa tarkalla ja uskollisella huomaamisella, miten ihmiselämä eri kansoissa on muodostunut todellisuudessa. Kirjojen tarjoomissa kertomuksissa ja kuvauksissa ei ollut hänelle kylläksi, hän tahtoi itse astua keskelle ihmiselämän piiriä, ottamaan suoranaisesti vastaan niitä vaikutuksia, joita elämä eri muodoissaan saattaa sydämeen painaa. Aikaisin kehittynyt silmä huomaamaan ja tarkastamaan oli nuoruudesta saakka saattanut hänen eteensä ristiriidat, väärät ja surkeat kohdat maailmassa. Hän oli nähnyt sanomattomain kärsimysten ja onnettomuuksien käyvän säälimättöminä hävittäjinä elämän tiellä; hän oli nähnyt kovuutta luonnossa ja ihmisissä, väkevämpäin väkivaltaa, heikompain sortamista, syyttömien vangitsemista, — ihmiskunnan erehdyksiä ja väärintekoja kaikkialla. Tämä oli kolkkona voimana uhannut hänen luottamustansa hyvään ja kaikkivaltiaasen Jumalaan, voimatta kuitenkaan häneltä paremmuuden toivoa pois riistää. Kokemukset elämän katkerista epäsoinnuista, sen pimeydestä ja luotujen huokauksista johdattivat häntä tutkimaan Kristuksen elämänvaikutusta, jossa hän toivoi löytävänsä takeet siitä, että maailman kärsimykset kerta olisivat poistettuina. Sillä ellei hän sellaisia takeita löytäisi, olisi hänen mahdotonta rakastaa Jumalaa, mahdotonta käsittää olemuksen suuria arvoituksia. "Sieluni rauhalle, maailmankatsannolleni on välttämätöntä, että kaikkivaltias myös on kaikkihyvä", kirjoittaa hän, ja ainoastaan Kristuksen opissa ja personassa voipi hän Jumalan tavata sellaisena. Senvuoksi hän tämän opin käsittääpikin korkeimmaksi, kehittyneimmäksi kaikista uskonnoista. Mutta jokaiselle esikristilliselle uskonmuodolle myöntää hän sen ohessa arvoa ja merkitystä siinä määrässä, kuin kukin niistä on opissansa ja vaikutuksessansa esiintynyt hyvän ja armollisen kaikkivallan ilmoittajana ja käskyläisenä sekä korkeimman totuuden kannattajana. Siinä supistuneessa muodossa, kuin kristinoppi ilmaantui valtiokirkossa, tuntui se Fredrika Bremerille liian ahtaalta. Sillä valtiokirkko ei totuuden tuntemisen palavalle halulle sallinut sitä vapautta tutkimiseen ja arvostelemiseen, joka sille on välttämätön. Protestanttinen kirkko niinmuodoin hänestä ei vastannut protestanttisuuden aatetta. Se on ainoaksi ohjeekseen julistanut Jumalan sanan Raamatussa, mutta se on ottanut itsellensä etuoikeuden yksin laatia sille selityksen, johon jokaisen kirkon jäsenen täytyy yhtyä ja jota hänen pitää tunnustaa. Fredrikaa ei tällainen kirkko voinut tyydyttää; koko sielullansa etsi hän semmoista uskonnollista tunnustusta, jota yleisyydessään koko sivistynyt maailma voisi käsittää ja omata — "niinkuin aurinkoa ja evankeliumia." Niin yleinen ja kaikille valaiseva kuin aurinko ja evankeliumi, niin yleinen oli kirkko oleva. Se ei saa luotansa lykkiä korkeampia tieteellisiä kysymyksiä, vaan suojella ja pyhittää niitä, eikä sulkea oveansa asioilta, jotka tosi-yleisen kirkon alalle kuuluvat. "Kirkko johon minä luotan, jota etsin ja jossa sieluni sisimmän elämänsä on jo löytänytkin, on sellainen kirkko, jossa dogmilliset ja muodolliset erilaisuudet eivät toisistaan eroita niitä, joita sama korkein rakkaus yhdistää", kuuluvat hänen sanansa. "Minun kirkkoni on se, jonka ylikuorissa Fénélon, Channing, François de Sales ja Herman Francke, Hildebrand ja Luther, Washington ja Vinet, pyhä Brigitta ja Florence Nightingale taitavat yhdessä rukoilla ja veisata kiitosvirsiä; niin, jonka avaroista temppeleistä ei suljeta ketään, joka totisesti on etsinyt ja rakastanut korkeinta hyvää; oli hän sitten Lao-tsen, Zoroaster, Buddha, Sokrates tahi Spinoza." Tällainen se kirkko oli oleva, jolle Fredrika tulevaisuutta toivoi. Mutta taisiko hän maailman kansoissa löytää perustusta tälle toivollensa? Olivatko olot ja oireet tavallisen elämän kehityksessä semmoisia, että niistä taitaisi moinen yleiskirkko kerta nousta? Tyydyttävää vastausta siihen ei ollut hän vielä löytänyt omassa, eikä naapurimaissaan; taitaisiko uuden mantereen kansa sen hänelle antaa? Fredrika Bremer kysyi itseltänsä, eikö maa ja valtio, joka seitsemän vuosikymmenen ajalla oli jatkanut aineellista ja henkistä kehitystään inhimillisen vapauden ja itsenäisyyden perustalla, taitaisi hänelle, vanhan mantereen lapselle, osottaa paljon, joka täydentäisi hänen toiveitansa onnellisemmasta tulevaisuudesta eri kansankerroksille ihmiskunnassa? Hän ajatteli että olisi paljon nähtävää ja opittavaa kansassa, joka yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen perussäännöksi oli julistanut kaikille ihmisille, ilman eroitusta, sortamattoman oikeuden vapaasti etsiä onneansa. Tällä perustuksella oli yleinen tapa ja katsantokanta nuoressa yhteiskunnassa tuolla puolen valtamerta kasvanut ja kehittynyt toisellaiseksi kuin meillä. Tälle perustukselle Amerikan kansa oli rakentanut menestyksensä. Vapauden aate oli tässä kansassa niin luja, että se on voinut täydellisemmin kuin muualla missään itsensä toteuttaa uskonnossa, valtiomuodossa ja yhteiskunnallisessa järjestyksessä. Syytä siis kyllä vanhan mantereen asukkaalle mennä etsimään ja tutkimaan tuota salaisuutta, joka Amerikan kansan on niin onnelliseksi ja tyytyväiseksi tehnyt. Ja syytä vielä suuremmasti kirjailijalle ja ihmisystävälle semmoiselle kuin Fredrika Bremer, jolle vakuutus uudistetusta tulevaisuudesta ihmiskunnalle oli ensimäisenä elinehtona. Jo kauan oli Fredrika puhunut omaisillensa matkatuumastaan, mutta näihin saakka heidän oli onnistunut estää häntä aikeitaan käytäntöön panemasta. Eihän ollut sopiva, eikä edes mahdollista yksinäisen vaimo-ihmisen lähteä matkustamaan satoja penikulmia yli maiden ja merten. Yksin kulkea rautateillä, ventovieraissa maissa, matkustaa ja asua päiviä ja viikkoja laivoilla, siirtyä paikasta paikkaan, yötellä ja asua ravintoloissa, sanalla sanoen: liikkua kaikkialla, nähden ja kuullen kaikkea, ja kaikkea kokea, semmoinen ajatus heitä kovasti loukkasi alussa. Mutta kun Fredrika ei taipunut äitinsä ja sisarensa epäyksiin, lakkasivat he kieltämästä häntä, ja jonkinmoista lepytystä tuotti heille Fredrikan tekemä lupaus kirjoittaa sisarellensa Agathalle matkakirjeitä kaikista, mitä hän matkallansa huomattavaa löytää ja kokee — lupaus, jonka kirjailija uskollisesti piti ja jonka seurauksena oli hänen sittemmin julkaisemansa lavea, kolmi-osainen matkakertomuksensa "Hemmen i nya Verlden" (Uuden mantereen kodit). Tässä teoksessa on kirjailija suuren taulun puitteihin koonnut huomionsa ja ajatuksensa inhimillisen elämän oloista ja tavoista uudella mantereella, ja samaa teosta on osaksi käytetty lähteenä seuraaville, kirjailijan sanottua matkustusta koskeville piirteille. Omaistensa ja ystäväinsä onnentoivotusten seuraamana jätti Fredrika Tukholman syksyllä vuonna 1849. Poikettuansa Köpenhaminassa luonnontukija ja filosofi H.C. Örsted'in luona, yksi niitä harvoja ystäviä, jotka kehoituksillaan olivat hänen rohkeaa matkatuumaansa kannattaneet — sekä Lontoossa useampain kirjallisten heimolaisien luona, nousi hän laivaan Liverpoolissa, kääntäen samassa mielensä ja kaiken huomionsa uutta maailmaa kohti, jonka ihmisiä ja tapoja hän nyt meni oppimaan. AMERIKASSA. VASTAANOTTO JA KOHTELU SIELLÄ. Hänen nimensä oli ennättänyt valtameren yli ennen häntä, ja astuessaan maalle New Yorkissa, oli häntä uusi manner tervehtimässä etevimpien miestensä ja naistensa kautta, jotka olivat odottamassa hänen tuloansa. Monta kymmentä kättä ojennettiin hänelle tervetuliaisiksi ja kilvassa pyydettiin häntä kesteilemään kodeissa ja perheissä. Mihin hän meni ja matkusti, otettiin hän kuin kutsuttu vieras vastaan maan parhaimmissa hotelleissa; laivoilla ja rautateillä osotettiin hänelle ensimäiset paikat, ja kun hänen piti pilettinsä lunastaa, olivat ne aina ennakolta lunastetut, sanottiin hänelle. Kaikki tahtoivat nähdä ja osottaa kunnioitustansa tuolle nerolliselle naiselle, jonka viehättävät kirjaluomat olivat heille, valmistaneet niin monta herttaista hetkeä ja joka nyt oli tullut katsomaan heidän maatansa. Arveltiin ehkä myös että tämän kaukaisen vieraan käynnistä saattaisi vielä kirjateos syntyä Yhdysvalloista; niinpä ei ollutkaan muuta kuin luonnollista, jos tahdottiin esiintyä vieraanvaraisina isäntinä ja emäntinä. Aamusta iltaan piti hänen ottaa vastaan tervehtijöitä, kutsumuksia, kukkaisvihkoja ja seisoa vastaamassa tietohaluisten lukemattomiin kysymyksiin: miten vanhassa maailmassa elettiin ja jaksettiin, miten onnistui matka tänne, miltä tuntuu meidän maamme? j.n.e., jonka johdosta kirjailija kotiintultuansa sanoi, kun häneltä kysyttiin kuinka häntä uuden mantereen asukkaat miellyttivät: "Paljon heistä pidin, oikein paljon, mutta heidän loppumattomia kysymyksiänsä ei jaksa kukaan kestää." Monta kertaa täytyi hänen antaa ja useammasti vielä kieltää käsialansa sanomalehtiin pantavaksi; kirjoituksia pyydettiin häneltä — ja kerrotaanpa Longfellow'in tahtoneen kipsiin muodostaa hänen kätensä muistoksi. Vähemmän tai pitemmän aikaa täytyi hänen asua ystäväinsä omissa kodeissa. Emerson'in, Washington Irwing'in, Longfellow'in, Lowel'in ja useampain naiskirjailijain luona vieraili hän useampia kertoja ja monta päivää yhtä mittaa. Catherine Sedgewick, "Reedwood" ja "Hope Leslie" kirjain maineekas tekijä voitti täydellisesti hänen sydämensä. Sekä kirjoituksiensa kautta että suusanallisesti tutustuttivat nämä ja muut etevät henkilöt vieraansa Amerikan valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin, sen rientoihin ja toivoihin. Kaikkialla hänen tuttavansa saattoivat häntä semmoisiin paikkoihin ja laitoksiin, jotka jollain tavoin olivat omiansa vieraalle käsitystä luomaan uuden valtion rakennuksesta. Missä oli juhla vietettävä, yleinen kokous pidettävä, tultiin häntä sinne kutsumaan. Täten taisi Fredrika Bremer paremmin kuin moni muu matkustaja tutustua vieraan maan omituisuuksiin ja elämän muotoihin; hänen ei milloinkaan tarvinnut tuntea yksinäisyyden ikävyyttä eikä outona olla katselemassa outoja oloja ja ihmisiä, tuo mikä matkustajalle ventovieraassa maassa saattaa tuntua niin perin kolkolta. Hän kirjoittaa siitä: "En ole täällä vieraana ollut, vaan niinkuin sisar veljiensä ja sisartensa kesken olen elänyt puhellen arvelematta heidän kanssansa kaikesta, juuri kuin luulen taivaassa voitavan puhella." Näin ollen hänen vierailemisensa Amerikassa suuntautui kokonaan toisin kuin matkustajain yleensä; sen vuoksi hänen kertomuksensa sieltä voittivatkin puoleensa tavallista suuremman huomion. Niinä kahtena vuonna, joina Fredrika Amerikassa oleskeli, matkusti hän läpi koko Yhdysvaltain, idästä länteen, pohjasta etelään, kooten havaannoita kaikilta yhteiskunnan asteilta. Oltuansa syyspuolen New York'issa ja useammilla käynneillä ulompana maaseuduilla, tuli hän talveksi Boston'iin, jossa hän asui ruotsalaisen konsulin Benzon'in luona, ja käytyänsä jälleen keväällä New York'issa, kääntyi hän eteläänpäin ja asettui Charleston'iin Etelä-Karolinassa. Oleskeltuaan pitemmän aikaa myös Virginiassa ja Georgiassa — orjalaitokseen tutustuaksensa — (josta edempänä tulee kerrottavaksi), siirtyi hän takaisin pohjoiseen, Pennsylvaniaan kvääkarein luoksi ja sieltä länteen Illinois'iin ja Wiscons'iin, asuen Chicago'ssa ja Millwaukie'ssä jonkun aikaa. Vielä edempänä lännessä käytyänsä, laski hän jättiläisvirtaa alaspäin Mississippi-tasankojen läpi New Orleans'iin ja sieltä yli Kuban saarelle. Sinne tuli Fredrika ainoastaan muukalaisena, tuntemattomana naisena, mutta pian täälläkin kasvoi hänen ympärilleen piiri hyväntahtoisia ihmisiä, joita hän oppi rakastamaan ja joista hän erosi ystävän kaipauksella. "Olen ihminen, eikä mikään, mikä inhimillistä on, taida olla minulle arvotonta", oli nytkin Fredrikan ohjelauseena, ja tämä häntä opasti kaikkialle, aina indianin ja vaatimattoman uudisasukkaan yksinkertaisesta töllistä mahtavain suurkaupunkien komeihin palatseihin saakka. Ei ollut mitään, joka olisi jäänyt hänen intoilevan mielensä harrastusta ja osanottoa vaille. Hän tahtoo nähdä kaikkea, tutkia kaikkea. Tosin tuommoinen odottamattoman suuri vieraanvaraisuus, kestitseminen ja hyvänä pitäminen, jolla hän kaikkialla vastaanotettiin ja kohdeltiin, olisi pian saattanut vietellä ja estää häntä huomaamasta yhteiskunnassa sen pimeitä puolia, mutta Fredrika Bremerillä oli siksi avara silmä ja tarkka huomiokyky, että hän olisi antanut sellaisten ulkonaisten vaikutusten salata häneltä todellisuuden, ja siksi syvä mieli, että hän olisi matkansa tarkoituksen unohtanut huolettomain päiväin nautintoon. Olla alinomaisen kunnianosotuksen ja huomion esineenä, voisihan se, jos mikään, pian saattaa viehätykseen ja erehdyksiin arvosteluissa, mutta Fredrika Bremerille ei niin käynyt. Se ei taitanut hurmauttaa häntä eikä hänelle mieleenkään ollut. Päinvastoin valittaa hän sisarellensa, kuinka rasittavaksi ja vastenmieliseksi käypi, kun pakoitetaan olemaan aamusta iltaan suurissa seuroissa ja itseänsä joka paikassa näyttelemään. Hän vertaa itseänsä leijonaparkaan, jonka kesyttäjänsä orjana täytyy lyödä käpälää ja hännällänsä huiskia niin kauan kuin henki ruumiissa pysyy, ja kirjoittaa sitten: "Meni mieleni kateelliseksi, kun äsken näin tienvieressä kanan tyytyväisenä makaavan auringonpaisteessa: ajattelinpa että parempi olisi olla kanana kuin leijonana." Mutta tällainen vastaanotto, joka johti matkustajan suoraan uuden maailman kansan koteihin ja perheelliseen elämään ja avasi hänelle tien kaikkiin yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oloihin, valmisti sen sijaan kirjailijalle runsaita ja arvokkaita aineksia kuvauksiksi. Hänen matkakertomuksissaan esitelläänkin silloisen Amerikan yhteiskunnallista, valtiollista ja uskonnollista elämää eri muodoissaan; maan korkeimman intelligenssin, sen kirjailijat, sen tiede- ja valtiomiehet, joiden hengentuotteita ja nimiä jo kauan oli kunnioituksella mainittu Europassakin, saat niissä tavata. Se henkinen elämä, joka "Uuden mantereen kodeissa" on kuvattuna, todistaa kyllin ettei Yhdysvaltain nopea edistyminen suinkaan perustu pelkältään aineellisiin syihin, vaan että sen juuret ovat etsittävät yhtä paljon ja likinnä virkeässä ja mahtavassa kehityksessä henkisellä alalla. Me näemme näistä kertomuksista, joita hän itse vertaa muutamiin silmänkantamattomalta vainiolta noukittuihin tähkäpäihin, kuinka hän kaikilla aloilla tahtoo tungeta asiain syvänteelle. Kaikessa etsii hän elon korkeinta tarkoitusperää, ja pienintäkin olokohtaa arvostelee hän sen mukaan, missä määrässä siinä elää ja ilmitulee pyrkimystä täydellisyyteen. Hän oli lähtenyt Amerikaan hakemaan uusia toiveita ihmiskunnan jalostumiseen; hän "tahtoi nähdä uuden ihmisen ja hänen maailmansa, uuden ihmiskunnan ja enteet sen tulevaisuudesta uudella mantereella", ja tämä tarkoitus silmämääränä hän matkallansa kokoo havaannoitansa. AMERIKASSA. SIVEELLISET PERIKUVAT. Mitä on Fredrika Bremer uudella mantereella nähnyt? Onko hän löytänyt sitä uutta ihmistä, niitä enteitä uuden sukukunnan tulevaisuudesta, joita hän etsi? Tahdomme kuulla, mitä hän siitä puhuu. Ne siveelliset perikuvat, joiden toteuttamista kohti kaikki kehitys Amerikan kansassa kulki, käsitti Fredrika monin tavoin eroaviksi siitä, mitä hän Europassa oli nähnyt ja kokenut. Vapauden kunnioitus sanassa ja työssä oli se perusohje, jonka amerikalainen tunnusti kansan oikeaksi johtajaksi kaikissa sen elämänmuodoissa, yksityisen ihmisen oikeus ja onni oli pyhänä pidettävä ja loukkaamaton. Jokaisen inhimillisen individin tulee suorastaan esiintyä omituisuudessaan, yksin Jumalan kasvojen edessä seisoa ja tältä sisimmältä kohdaltaan vaikuttaa ulospäin oman vakuutuksensa mukaan. Oikeus on oleva yksi kaikilla. Korkeimpaan luonnonlaatuiseen kehitykseen pitää kaikilla olla samallaiset tilaisuudet, onnen saavuttamiseen ei saa yhdeltäkään tietä sulkea. Sama vapaus, sama oikeus on oleva naisella kuin miehellä. Oikeus sanoo: etsi onneasi kaikkialla; se on ainoastaan väkivaltaa, joka sanoo: tuolla alalla saat sinä onnea etsiä, mutta tuolle toiselle alalle et saa astua. Ja työn kunnia sekä työn kunniallinen palkka on tuleva jokaiselle rehelliselle työntekijälle. Kaikellainen työ on itsessään kunniallinen ja semmoisena arvosteltava. Yhteiskunnassa pitää vallitseman tasa-arvonliike, joka tasaa yläältä. Jokainen ihminen on tuleva oikeutta tekeväksi ja hyväksi, oikeutta tekevän ja hyvän kohtelun kautta. Hyvä henki kutsuu hyvän hengen esille. — Kaikkea kaikille on yhteiskunnan todellinen päämäärä. Sen mukaan kuin kukin kykenee vastaanottamaan, pitää hänen saada tulla osalliseksi kaikesta, aineellisesta ja henkisestä hyvästä maan päällä. Kukaan ei ole siitä suljettava, joka ei itse sulje itseään. Ja jokaisella pitää myös tilaisuutta oleman astua uudestaan sisään; senvuoksi on vankeus oleva parannuslaitos ja toinen koulu niille, jotka sitä tarvitsevat. Yhteiskunnan tulee niin järjestyä, _että kaikille on tie auki kaikkea saavuttamaan, että kaikki voi tulla kaikille_. Onko Amerikan kansa nämä periaatteet toteuttanut? kysyy Fredrika Bremer, ja vastaa: ei, mutta se likenee sitä. Ei Amerikakaan taida ihmiskunnalle uutta paradisia luoda, sitä emme enää saa tämän maan päällä, mutta sen kansassa elää enemmän toivoa, enemmän uskallusta kuin vanhan mantereen asujamissa. Ja vaikka kovin paljon puuttuu, vaikka suuria ja vaarallisia epäkohtia on päässyt valtaan, näkyy kuitenkin läpitseensä jälkiä näistä korkeista periaatteista siinä järjestelmässä, joka uuden maailman valtiollista ja yhteiskunnallista elämää kannattaa. AMERIKASSA. USKONNOLLISET OLOT. Fredrika Bremer ei tavannut Yhdysvalloissa mitään erityistä valtakirkkoa, kiinnitettynä valtioon ja sen erityiseen suojelukseen, vaan suuren luvun eri kirkkoja ja tunnustuksia, jotka olivat tottuneet kärsimään toinen toistansa ja vaikuttamaan kukin omalla sisällisellä voimallansa ilman valtiollisia etuoikeuksia. Jokainen seurakunta on itse saanut järjestää ja ylläpitää jumalanpalveluksensa ja huolta pitää uskonsa levittämisestä; jokaisen jäsenen on niinmuodoin täytynyt osaa ottaa seurakuntansa voimassa oloon ja sen kartuttamiseen. Ja kun hän siinä on saanut itse vapaasti vaikuttaa, on hänen puolestaan myöskin ollut pakko kunnioittaa ja vapaata vaikutusta myöntää muiden oikeuksille. Tästä on kasvanut toiselta puolen suuri hartaus, toiselta puolen suvaitsevaisuus eri uskontunnustuksien ja lahkojen kesken. Missä eri uskonmuodot käsitetään seurauksina erillaisesta henkisestä lahjoituksesta, siellä paremmin taidetaan yhdistyä työntekoon kaikkien kanssa, jotka kristityn nimeä kantavat. Vaikuttavaa henkeä on siellä enemmän kuin dogmeja. Fredrika Bremeriä, joka itse ei suorastaan ollut sitoutunut rajoitettuun tunnustukseen, tämmöinen uskonelämän kehitys varsin tyydytti. Hän luuli näkevänsä täällä rakennettavan sitä näkymätöntä templiä, ylitse kivestä ja puusta tehtyjen, jossa kaikki ihmiset, joilla hyvä tahto on, yhtyvät työhön Kristuksen nimessä. Tämänkaltainen yhteisvaikutus on tuottanut yhteyttä kaikilla aloilla: lähetystoimessa, köyhäinhoidossa, rikoslain parantamisessa, raittiuden ja siveellisyyden edistämisessä ja ehkä eniten kaikista koululaitoksessa. Kaikkialla tapaa Fredrika Bremer vaikutuksen, jonka päämaalina on niin paljon kuin suinkin torjua köyhyyttä ja puutetta ja, missä se on päässyt alkuun, estää sen levenemistä. Siellä jokaisen yksityisen uskonnollinen tunnustus ja tietoisuus vapaudesta velvoittaa häntä enemmän ja asettaa hänen suurempaan edesvastaukseen, senvuoksi kristillisen yhteiskunnan ja valtion likisimmät johtajat tahtovat kaikkialla niin paljon kuin mahdollista tukea, vahvistaa ja kehittää yksityistä ihmistä. Siinä mielessä kansan rikkaimmat ja lahjakkaimmat henkilöt yhtyvät enentämään kouluja ja levittämään sivistystä laajalta yhteisen kansan riveihin, jotta kaikki kansanluokat pääsisivät kohoamaan siihen yhdenvertaisuuteen, johon kasvatus yksin johdattaa. "Tasoitusta yläältä" olivat suuret opettajat, semmoiset kuin Horace Mann, Barnard, Channing, Everett vaatineet ja se on ollut kaikkien niiden pyrintönä, jotka ovat käsittäneet, että vapaassa maassa on uskonnolla ja valtiolla yhteinen asia saavutettavana, yhteinen tarkoitus voitettavana: yksityisen tilan parannus. Että maassa missä yksityisen kunnioitus ja sen yhdistyksessä vapaus on koko kansan tunnussanana, saapi esteettä syntyä ja voimassa olla semmoiset ihmisten kesken muodostuneet liittokunnat kuin kvääkarien, mormonein, Uuden Libanonin shäkers'it y.m., ei voinut Fredrika Bremeriä ihmetyttää. Hän näki näissä yhdistyksissä vapauden toteutettuna ja käsitti ettei valtion tarvinnut niitä peljätä, sillä niin rajattomalla alueella kuin Yhdysvaltain ei moinen seurakuntalaisina ja yhteisomaisuuden-liitot voineet muuta kuin poikkeuksina pysyä. Kirjailija saattaa lukijan New Libanonin shäkersläisten ja erääsen toiseen liki Bostonia asuvaan yhteiskuntaan, johon joukko kansalaisia, protestanttista uskoa, on liittynyt elämään yhdessä, suostuttuin sääntöjen mukaan. Avioliitto on heillä kielletty, he tahtovat elää henkisessä liitossa, ahkeralla kättensä työllä. Moni elämän kovuutta kokenut sydän ja maailman myrskyissä murtunut mieli on semmoisessa liittokunnassa löytänyt rauhan sijan ja ystäviä, joiden parissa tulevaisen elämän toivo on tuonut hänelle lohdutusta. Toisessa paikassa, New Jersey'ssä, viettää Fredrika monta päivää seurakunnassa, joka on syntynyt siten että miehiä ja naisia on yhtynyt, kukin on pannut osan omaisuudestaan yhteiseksi toimeentuloksi, ja kukin panee myös työnsä siihen. He elävät ja toimivat valtakunnassaan veljellisessä rakkaudessa ja sovussa, elävät elämätä, "joka ei suinkaan maailmanparannusta toimeen saa", sanoo Fredrika, mutta joka ei myöskään ketään pahenna. Yhteiskunnan asukkaat ottavat suurimmalla ystävyydellä vieraansa vastaan, ja nuori kansa tanssii iloiten ja riemuten heidän seurahuoneessaan, jossa Fredrika Bremer seurakunnan pianolla soittaa heille ruotsalaista polskaa. Tämmöinen elämä saattaa ihmiselle tuntua suloiselta, mutta syvempää tarkoitusta ei siinä löydy, sillä ei voi olla pysyväisyyttä. Että ihminen uhraa vapautensa aineellisten etujen voittamiseksi, ei voi missään aatteena kestää, mutta se kadottaa kaiken käytännöllisen merkityksensäkin sellaisessa maassa kuin Yhdysvalloissa, jossa vapaus ehdottomasti tuottaa menestystä ja jossa on tilaa kylläksi auringon paisteessa jokaiselle. Semmoiset ovat mietteet, joihin näiden liittokuntain olo ja elämä matkustajamme saattaa. AMERIKASSA. KVÄÄKARIT. Pennsylvaniassa oleskeli Fredrika Bremer paljon kvääkarien seurassa, hän tahtoi likeltä tutustua heidän maailmankatsantoonsa, luonteesen ja tapoihin; tämän uskokunnan historia oli häntä nuoruudesta saakka viehättänyt, nyt oli hänellä tilaisuus muodostaa itsellensä näkemään perustunut käsitys sen kehityksestä. Filadelfiassa asuessaan hän usein oli läsnä heidän kokouksissaan, kuuntelemassa heidän esitelmiään. Hän huomasi kvääkarien vaikutusta kaikkialla yhteiskunnassa, etenkin hyväntekeväisyyden alalla, nämä "sisällisen valkeuden" saarnaajat esiintyivät hänelle ahkeroina ja uskollisina inhimillisen edistyksen kannattajina. "Ruotsissa", kirjoittaa hän, "tunnemme kvääkarit ainoastaan omituisena uskonlahkona, jotka sinuttelevat kaikkia ihmisiä, käyttävät leveälaitaisia hattuja ja astuvat hattu päässä keisarienkin eteen, täällä olen oppinut tuntemaan heidän merkityksensä ihmiskunnassa". Senjälkeen kuvailee meille kirjailija George Fox'in ja William Penn'in vaikutusta ja työtä kvääkarikunnan perustuksessa, sen asettumista Delaware virran rannoille ja kuinka tämä uskonvainoa paennut joukko uudessa siirtomaassa kehittyy ja kasvaa vahvaksi seurakunnaksi, josta moni voipi paljon oppia. Mikä taitaa enemmän innostuttaa, sanoo hän, kuin seurata tämmöistä jumalallisesti hurmaantunutta miestä todistavana totuuden puolesta ja nähdä, kuinka hän julman pitelemisen käsistä, vankeudesta, kuoleman vaarasta astuu taas yhtä lujana, yhtä vakaana esille; nähdä kuinka tunnustajien joukko kasvaa hänen ympärillään, kuinka hän hengen vastustamattomalla voimalla panee valtiokirkon kivimuurit horjumaan ja sen palvelijat hämmästymään? Mikä taitaa enemmän ihmetyttää kuin nähdä nämä sisällisen valkeuden oppimattomat tunnustajat esiintyvän sisimmän elämän ilmoittajina ja tulkitsijoina? Päivämiehet ja palvelustytöt tulevat saarnaajiksi, kutsuen paavit ja sulttanit, puritanit, neekerit ja hindulaiset kuuntelemaan totuuden sanaa sisällisen äänen tuomio-istuimen edessä. Tuo sisällinen ääni, joka käski heitä asettamaan hengen raamattujen yli, joka käski heitä sinuttelemaan kaikkia ihmisiä ja kieli ketäkään kumartamasta, joka ei voinut hyväksyä valan tekoa eikä ulkonaista hallitusmuotoa, käski sitävastoin jokaista sulkemaan kaikki ihmiset veljesrakkauden syliin ja kohtelemaan eläimiäkin hellyydellä. Tullessaan uudelle mantereelle tämmöiset aatteet sydämessään, tervehtien indianeja veljen nimellä ja ystävän kohtelulla, ei ollut ihme, että he kaikkialla voittivat lukuisasti seuraajia. Eikä ollut ihme että seurakunta, joka jumalanpalveluksessaan katsoi niin vähän muotoa, joka elämässään noudatti niin uskollisesti vapauden ja tasa-arvon oppia, herätti totisen kunnioituksen henkilössä sellaisessa kuin Fredrika Bremer. Missä kaikki ovat oikeutettuina samoihin etuihin ja samaan asemaan, ilman sääty- tai sukupuolieroitusta, siellä täytyy löytyä paraimmat aineellisen ja henkisen onnen toiveet. "Ajatusvapauden oikeus, perustuva Jumalan ääneen ihmisen sydämessä, on sama oppi, jonka puolesta Sokrates kuoli ja Luther eli", päättää kirjailija mietteensä kvääkareista ja lisää, viitaten myös heidän heikkouksiinsa: "Totta on, että se pahan ota, joka jokaisen ihmisen sydämessä juuret löytää, kvääkarikunnassakin näytteleikse, vaikkei se nuoruudessaan sitä nähnyt eikä sitä ehkä ollut alussa. Sillä ihanan aatteen into saattaa muuttaa ihmissielun kevät-aamuksi, jonka ylitse selkeä taivas sinisenä siintää, ja jonka puhtaan ilman kukkasten tuoksu ja lintujen viserrys täyttää. Pilvet nousevat vasta myöhäisempään päivällä. Ensimäisessä aamuraittiudessaan oli kvääkarisuus niinkuin kirkas, puhtaista lähteistä juokseva virta, joka totuuden puhdistavalla vedellä uudestaan kastoi maailman uskomaan ja tunnustamaan totuuden ääntä ja valtaa. Tämä oli ja on vielä sen hyvä työ ihmiskunnassa, ja sen herätyssana on puhdistavalla voimalla tunkenut tuhansien ihmisten sydämiin." NAISEN TILA JA ASEMA. Johdonmukaisena seurauksena niistä kristillisistä aatteista, jotka inhimillisen oikeuden ja vapauden oppia levittivät, tapasi Fredrika Bremer naisen tilan ja aseman Amerikassa osaksi jo paljon parannettuna ja kaikkialla parannuksen esineenä. Sillä kuta enemmän todellisesti kristilliset aatteet voimaan pääsevät, sitä enemmän ihmisen siveellinen arvo astuu määrääjäksi ja sitä mukaa naisen asemakin koroittuu; silloin kun ruumiillinen väkevyys lakkaa valtikkaa kantamasta, on nainen miehen vertaisena, kuuluu Fredrika Bremerin ennustukset. Paljon siitä vielä puuttuu Amerikassakin, mutta suunta sekä valtiollisella että yhteiskunnallisella alalla on siellä selvä. Fredrika Bremer, joka oli nähnyt kuinka vaikeata tytön oli saada oppia, kuinka vaikeata hänen oli maallisen elämän polulla eteenpäin päästä, kuinka paljon nöyryytystä maailmassa, kuinka paljon esteitä kaikkialla, kodissa ja kylässä, hänen eteensä oli pantu, näki Amerikassa naisen jo nauttivan vapauden lakia. Tilaisuus korkeampaan kehitykseen oli hänelle suotu. Naisella pitää siellä oleman sama oikeus hengenlahjain viljelykseen ja edistykseen kuin miehelläkin. Sama tie on oleva auki hänellä kuin miehelläkin vapauden ja onnellisuuden saavuttamiseen. Tämän periaatteen huomasi Fredrika vaikuttavana voimana naisen kasvatuksessa, hänen asemassaan kodissa ja perheessä niinkuin sen ulkopuolellakin. Koulut olivat hänelle avoinna, hän sai tehdä opintoja korkeampia työ- ja tiedealoja varten; Fredrika tapasi hänen lääkärinä, opettajana, esitelmänpitäjänä, johtajana sairashuoneissa, orpohuoneissa, koululaitoksissa ja osanottajana useammissa yhteiskunnan onnea ja menestystä koskevissa toimissa. Nainen ei ollut Amerikassa niinkuin Europassa syrjälle sysätty kaikesta, häntä ei siellä niinkuin täällä kotona voitu pihdissä puristaa, ei perheessä eikä ulko-elämässä. Uuden mantereen perheet ovat kerrassaan julistaneet naisen haltijaksensa ja lainsäätäjäksensä; hän tietää sen ja sen vuoksi hän myöskin koettaa asemaansa ja arvoansa niin hoitaa, että siitä koko hänen kansansa kasvaisi ja lujaksi tulisi. Edesvastauksen tunne velvoittaa amerikalaista naista suurempaan itsenäisyyteen, hänen täytyy muodostaa itselleen ajatus ja mielipide kaikissa ihmiselämää koskevissa kysymyksissä; hän tietää että kansan kehityksen juuret kasvavat ensimäistä alkuansa siitä kodista, jonka keskus ja haltija hän on. Aviovaimosta lelukaluna taikka palvelijana ei tietänyt uuden mantereen asukas, senvuoksi miehen ja vaimon välillä suurempi vuorovaikutus työssä, vertaisuus elämän taakkain ja velvollisuuksien kantamisessa. "Ja avioliitto näkyy olevan amerikalaisen korkein onnellisuuden ihanne", sanoo kirjailija, "avioliitto ja koti ensimäisenä ja vaikutus kansalaisena toinen. Oma puoliso, oma koti kaunistettavana, oma maantilkku viljeltävänä ja sen lisäksi jotain toimittaa kunnan ja kaupungin hyväksi, siinä useampien miesten elämäntarkoitus. Siihen tulee joskus vielä toivottuna tapauksena matka Europaan katselemaan _valmiita_ kaupunkeja ja _raunioita_." Tiedämme kuinka korkealle juuri Fredrika Bremer asetti kodin arvon ja vaikutuksen ihmiskunnan kehityksessä; kotielämän jalostuttaminen, ylentäminen ja siihen tarkoitukseen naisen sivistyksen koroittaminen. Siinä se läpikäyvä aate hänen teoksissaan, jonka hän kotomaassaan oli eloon kutsunut ja jota hän nyt merten toisella puolella etsi. Fredrika oli ennen lähtöänsä lukenut kertomuksia Amerikasta ja sen kansasta ja maahan tullessaan tuonut muassaan valmiin aatekuvan uuden maailman naisesta. Löysikö hän todellisuudessa tämän kuvan vastineen? Oliko uuden maailman nainen itse sitä, mitä kirjailija oli ajatellut ja toivonut? Ei täysin, mutta saattoi siksi tulla, nyt oli hän niinkuin kesken kasvantoa. Hän omisti paljon koulusivistystä, mutta ei riittävästi aina sitä sivistystä, jota kanssakäyminen jokapäiväisessä elämässä ihmiseltä kysyy. Hänen näköalansa ei ollut ennättänyt täälläkään kyllin vielä laajentua. Hän tunsi sen merkityksen, joka on kodin muodostumiselle annettava koko kansan kehitysjuoksussa, mutta hänen tietonsa kodin suhteesta yhteiskunnalliseen elämään ja valtiollisiin kysymyksiin oli puuttuvainen. Hän ei ollut vielä saavuttanut kykyä, "millä voisi kasvattaa kelpo kansalaista, millä voisi lapsen sydämessä sytyttää pyhän isänmaanrakkauden ja innon sen oikeaan palvelukseen, miten voisi valaista hänen sydäntänsä niin, että se yhteiskunnallisissa oloissa ja vakiokysymyksissä käsittäisi omantunnon puhtauden ja totuuden pyhyyden yhtä välttämättömäksi kuin kodinkin piirissä." Täydellisyyttä ei Fredrika siis löytänyt tässäkään, mutta pyrkimyksen sitä saavuttamaan näki hän kaikissa kansanluokissa. WALDO EMERSON. Kaikista maan etevistä ja kuuluisista henkilöistä, joiden seuraan Fredrika tuli matkallansa, näkyy Waldo Emerson jättäneen häneen syvimmän ja pysyväisimmän vaikutuksen, voimatta kuitenkaan häntä lämmittää. Ensimäisessä hetkessä kun he tapasivat toisensa, huomasi Fredrika tässä miehessä aatteen sankarin, joka täydellisyyttä ja idealejansa tavoitellen ei milloinkaan opi, niinkuin tulisi, soveltamaan vaatimuksiansa mahdollisuuden ja luonnollisten olojen rajoihin. Harmistuu alinomaa ihmisten pahuutta, keksii virheitä, paheita ja puolinaisuutta ylt'ympärillään, ja on itse siksi suuri ja täydellinen, että voisi käsittää muiden heikkouksia ja kärsimyksiä. Jonkinmoinen kylmyys ja halveksiva sävy hänen puheessaan asioista ja ihmisistä, jotka Fredrikalle olivat kalliita, oudoksuttaa ja loukkaa tätä, mutta pitemmän aikaa vietettyään hänen luonansa katoaa osaksi se jäykkyys, joka ensin piti heitä loitommalla toisistaan. "Jos sukua ollaan, niin kyllä yhteen tullaan", oli Emerson sanonut hänelle ensi kerta kun hyvästi sanoivat, ja monet olivat ne hetket, jolloin sittemmin istuivat miettien ja keskustellen elämän suuria arvoituksia. Fredrika Bremer kirjoittaa sisarellensa: "Tälläinen kritillinen, kristallinkirkas, puhdas ja kylmä luonto voipi olla suuresti kunnioitettava, sangen terveellinen ja hyödyllinen sille, jonka se on, ja myöskin toisille, jotka tahtovat sen tarkastuksen alaisiksi ruveta, mutta — minulle Davidin sydän ja Davidin laulut". Myöhemmin sanoo hän: "Tosi nautinto se oli minulle tuo kotkanluonto, tuo luja henki, mutta niin erillaiset ovat kuitenkin luontomme ja mielipiteemme, että yhtymisemme jääpi vaillinaiseksi, ja minussa väliin suuren kunnioitukseni ohessa pääsee esille salainen vastustushaluni häntä kohtaan, ja silloin hänen alppiluontonsa kylmänä ja peloittavana karkaa pystyyn. Kuitenkaan ei tämä puoli hänen luonnossaan ole alkuperäisintä eikä hän itsekään siinä oikein viihdy, vaan heittää sen mielellään ja elää ennemmin vienommassa ilmassa, jossa olentonsa luonnollinen kauneus pääsee näyttäytymään ja vaikuttamaan." Kantansa filosofina on panteismo; siveellisessä opissaan puhdas, jalo ja ankara, hän asettaa vaatimukset suuriksi itselleen ja muille, ei säästä kovuutta sanoissa eikä jyrkkyyttä arvostelussaan. Mielelläni vaihdan hänen kanssaan ajatuksia, usein vie hän minut mukaan, mutta usein vastamäkeenkin käännyn. En tiedä syytä, vaan en keskustelua hänen kanssaan koskaan etsinyt; kun se tuli, niin hyvä oli, mutta kun ei se tullut, oli hyvä kanssa? Vaikka Emerson oli lempeä perheoloissaan, kaipasi Fredrika kuitenkin aina hänessä suurempaa osanottoa ja enemmän hartautta yhteiskunnallsiin kysymyksiin ihmisten onnesta ja menestyksestä, surusta ja kärsimyksestä maan päällä. "Mutta", päättyy Fredrikan kertomus Emerson'ista, "mikä oikeus lähteen laineella, jota pieninkin tuulen henki liikuttaa, on riidellä kivikalliota vastaan, että se toisellaiseksi luotiin. Semmoisessa povessa lujia metallia kasvaa. Vaietkoon pieni lähde ja tyytyköön siihen, että saapi kalliota, kukkasia, taivaan kantta ja tähtösiä kuvastella, että saapi elää ja raittiutta itselleen ottaa samoista näkymättömistä lähteensuonista, joita korkeimmat vuorten ylänteetkin imevät. — Enpä tahtoisi tätä mahtavaa tähtien tulkitsijaa ollenkaan lähestyä, jollei olisi minulla mun oma taivaani aurinkoineen ja tähtineen, joiden ihannuutta hän tuskin taitaa aavistaa? THEODOR PARKER. Toisellaisen muiston painoi Fredrikaan Theodor Parker, "mies joka jättiläisen tavoin rohkeasti tahtoo filosofiasta laatia uskonnon ja kirkon", joka pelkäämättä kaikissa paikoissa suoraan ja uskalluksella lausuu ajatuksensa ja vakuutuksensa, mutta jonka puheesta ja olennosta veljellinen sääliväisyys, rakastava sydän ja anteeksi antava mieli lähimmäistä tervehtii. Mitä Waldo Emerson'ilta puuttui, sen löysi Fredrika siis Parker'issa ja myöskin samalla tuon ylevän, puhtaan ja vakaan siveellisen mielen, joka Emerson'inkin hänen arvostelussaan niin korkealle kohoitti. Aikaisemmassa nuoruudessaan oli Fredrika Bremerkin omannut unitarien oppia, senvuoksi Parker'in esitelmät enemmän kuin muiden puoleensa veti hänen huomionsa, ja liikutettuna ojensi hän hänelle kätensä, kiittäen tosisydämestä häntä hänen vakavasta ja suorasta esitelmästään; mutta monessa kohdassa hän Parker'ia vastusti ja etenkin tämän epäilykset ihmeitten suhteen antoi Fredrikalle syytä muistutuksiin. "Ystävällinen ja miellyttävä kuin hän oli puhuessaan", kirjoittaa Fredrika heidän keskusteluistaan, "kuunteli hän aina lempeänä ja totisena, mitä toinen sanoi, ja teki myönnytyksiä muutamissa kohdissa. Vastustuksessaan kivettynyttä orthodoksiaa ja sen ruhtinasta, kirkkoa, vastaan on hän tosi ja vakuuttava, mutta usein heikko oman jumaluusoppinsa järjestelmässä, ja tahtoisin", lisää hän, "sovittaa Parker'iin, mitä joskus on sanottu Luther'ista: 'Il a bien critiqué, mais pauvrement doctriné.'" — "Minä pidin siitä miehestä kuuluu hänen viimeiset sanansa hänestä. AMERIKASSA. VERTAILEVIA MIETTEITÄ. Edellisestä voisi luulla että Fredrika Bremer Yhdysvalloissa seurusteli vaan maan etevimpäin kanssa, huomaten valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta elämästä ainoastaan sen, mitä korkeamman sivistyksen ja edistyksen portaalla liikkui. Ettei kuitenkaan niin ollut laita, on jo aikaisemmin mainittu, ja käsityksemme Fredrika Bremeristä jäisi hyvin vaillinaiseksi, jollemme seuraisi häntä hänen matkallaan indiani-alueitten ja osavaltioiden läpi. Hän tiesi kyllä jo maalle astuessaan että kalvava mato oli olemassa, joka söi Yhdysvaltain elon ja onnen juuria, hän tiesi ja näki pian totena, että tämä vapauden lippua kantava kansa salli parissaan järjestelmän vaikuttaa, jonka tunnussana kauheimmassa muodossa teki pilkkaa vapauden aatteesta ja joka julmasti rikkoi, mitä uuden mantereen ihminen oli perusohjeekseen julistanut. Niin kauan kuin Fredrika Bremer matkusti pohjoisvaltioissa ja niissä osissa maata, joista tämä julma järjestelmä oli poistettu, ei sen luonto eikä sen vaaralliset vaikutukset päässeet vielä kaikessa vastenmielisessä alastomuudessaan hänessä oikeaan valoonsa. Vasta toisena matkavuotena, kun hän oleskeli etelävaltioissa: Karolinassa ja Georgiassa, ja myöhemmin Kuban saarella, asuen rikkaiden orjan-omistajain perheissä, katsellen toiselta puolen heidän elämäänsä ja toiselta orjain elämää ja oloa suurten pumpuli- ja sokeriviljelystilain työssä, vasta silloin hänelle selveni tämä epätila surkeudessaan. Mitä kirjailija miettii näistä asioista, tahdomme kuitenkin esiintuoda vasta sitten, kun ensin tuokion seuraamme häntä hänen lauselmissaan sen johdosta, mitä hän indianisuvun elämässä ja tavoissa tapasi matkallansa Mississippin varsilla. Saamme niissä tavata vertailuksia ja mietteitä, jotka ovat omiansa nekin puolestaan valaisemaan kirjailijan luonnetta ja maailmankatsoa. Astuessaan wigwamista toiseen, huomaten kansaa heidän perhe-elämässään sekä ulkonaisissa oloissaan ja tavoissaan, työssä ja huvituksissa, esiintuo hän heidän omituisuuksiaan monessa suhteessa, etenkin indianivaimon kohtalo ja tila antaa hänelle syytä moniin mietteihin. Sen sijaan kuin neekerin lämmin katse ja iloinen, hyvänsuopa muoto osotti rakastettavaa luonnetta, puhui indianin silmästä kylmäkiskoinen, älykäs, mutta terävä ja vieroittava luonteensävy, josta tunteen ominaisuus puuttui. "Suuri kuin taivaan avaruus on eroitus näiden ja neekeriväen silmäin välillä', kirjoittaa Fredrika Bremer, "edelliset ovat kuin kylmä päivä, jälkimäiset kuin lämpöinen yö." — Vaimot pidetään miesten kuormajuhtina, se näyttää heidän alennustaan ja sitä raakalaiskantaa, jolla kansa on. Edellä kulkee mies ylpeästi astuskellen, höyhenpuettu pää kopeasti taakseppäin heitettynä. Hän ei kanna muuta kuin piippunsa ja mahdollisesti matkasauvansa. Mutta hänen jälessään tulee vaimo, pää alhaalla, selkä koukussa, kuormattuna painavalla taakalla, jota otsan ympäri johdettu kuormavyö kannattaa. Selän takaa kurkistelee myös hänen pieni lapsensa, melkein yksinomaan aikojaan elellen kapalossa äitinsä hartioilla. Sen jälkeen kertoo meille kirjailija kuinka moni indianivaimo on itse elämänsä lopettanut ennemmin, kuin olisi mennyt avioksi miehelle, joka hänelle on vastenmielinen taikka kuin olisi toisten kilpailijana tahtonut aviovaimona elää. "Surkuteltava on heidän tilansa", sanoo hän, "ja heidän urhoollisuutensa ja siveellinen voimansa valita kuolema ennen kuin häpeällinen elämä alennuksessa osottaa, että nämä luonnon lapset ovat ylevämmän mieliset kuin monet naiset sivistyksen kukkuloilla. Metsän kaunottaret ovat väliin jalommat ja suurellisemmat kuin salonkien. Mutta — lisää hän — totta on, että heidän maailmansa on ahdas eikä muuta heille tarjoo kuin heidän miehensä, jota heidän täytyy palvella ja asunnon, jossa tämä yksin on isäntänä. Lieden ääressä tuvassaan istuvat miehet ja vaimot, viimeiset puolimakaavassa asennossaan väliäpitämättöminä loikuen. He katsoivat minuun ja minä heihin. Ihmetellen ja säälillä katselin näitä olennolta, vaimoja kuin minäkin ja vaimon tunteita omistaen, ja kuitenkin niin toisellaiset elämäntarkoitukseltaan, jokapäiväisessä olossaan ja koko elämässään. Nähdessäni indianivaimojen huoletonta olentoa yksinkertaisessa asunnossaan ajattelin tuota jäykkää, ummehtunutta kotielämää sivistyneessä maailmassa, ahdasmielisyyden hyytelöön kangistunutta kotoa ilman rakkautta, — jossa paraasta päästä huolta pidetään seurustelemisesta ja jossa tyttärien päävelvollisuutena on toisen sukupuolen miellyttäminen, kiellettynä kuin on heiltä kaikellainen itsenäinen toimi, vapaus, ilo." Kuvaus saattaa monelle näkyä liioitetulta, mutta meidän tulee pitää muistissa, että on liki neljäkymmentä vuotta sitten kuin tämä kirjoitettiin. Paljon nähnyt ja kokenut kulturikansain pettävää pintapuolisuutta ja sitä häväistystä, joka kauniin kuoren alla versoo, kysyy Fredrika itseltään, eikö indianin asunto ja vaimon tila heillä ollut maalliseksi elämäksi otollisempi kuin sivistyneitten olot. Mieleensä palauttaen New York'in ja Boston'in loistavat juhlasalit, joissa ihmiset kuumasta ja puuhasta hikoillen panivat taitonsa ja voimansa alttiiksi voidaksensa olla kohteliaita, miellyttäviä keskustelussa ja kaikessa käytöksessään, näytti indianin puuttuva asumus hänen silmissään onnellisemman maailman. Siellä istuivat nuo metsän tyttäret huolettomina kaikista miellytysmurheista, ilman mitään kohteliaisuuden vaivaa, ilman pakollisuutta, ilman — kureliiviä. Heitä ei vaivannut tuo alituinen hivutus, levottomuus, kyllästys ja kiusallinen väsymys, joka on hetkellisten kiihoitusten luopumaton seurakumppali; eikä moinen iletys ja kivutus, jonka synnyttää vähäpätöiset asiat, pienet pistot, jommoista ei kehtaa tunnustaa tuntevansa, mutta jonka kumminkin tuntee. Verrannollisesti tyyntä ja raitista indianivaimojen elämä on heidän köyhässä asunnossaan. Ja sen ulkopuolella on heillä aukea avaruus, raikkaat tuulet ja humisevat havumetsät. — Näitä ajatuksia risteilemään nousee taas toiset: "Mutta sitten asetuin minä mielikuvituksessani indianivaimon asemalle ja hänen elämäänsä, joka ei muuta häneltä vaadi eikä muuta onnenmuotoa hänelle tarjoo kuin palvelusta ja käskynalaisuutta jonkun miehen naituna vaimona, usein semmoisen, jota hän ei itse ole valinnut ja joka häntä katsoo ainoastaan palkkalaisekseen taikka niinkuin kukko kanojansa. Näin aviovaimon ja äidin alennettuna ja häväistynä toisten vaimojen kautta, joita mies kokosi ympärilleen asuntoonsa ja joihin hän rakkautensa käänti hänen silmäinsä edessä, samassa kodin piirissä, saman lieden ympärillä, joka oli valollansa tervehtinyt häntä hänen hääpäivänään; näin hänen sen miehen hylkäämänä, joka oli hänen koko maailmansa, — eikä ollut enää rauhaa indianipirtin katon alla, ei aukeassa avaruudessa, ei humisevassa havumetsässä. Viihdytystä semmoisen tuskan poltossa, pelastusta niin viheliäisestä tilasta löytyy ainoastaan alennuksessa, joka luontokappaleen tiedottomuuteen johdattaa, taikka kuolemassa. Ne monet vaimot, jotka valitsevat kuoleman ennemmin kuin sellaisen elämän, todistavat kyllin indianivaimon tragillisesta elämänkohtalosta. Ja taasen siirsin itseni sivistyneen maailman kotiin, tuommoisiin lemmellisiin koteihin, jommoisia on jo olemassa pohjolassa sekä etelän maissa ja jommoisiksi ne yhä enemmän muodostuvat vapaissa kristillisissä kansoissa, koteihin, joissa vaimo elää ja toimii miehen vertaisena, joissa hyvät vanhemmat tekevät tyttärillensäkin tilaa valmistaumaan itsenäiseen työhön ja onnen saavuttamiseen sekä avarampaankin vaikutukseen, kuin kotiseinäin rajoissa on tarjolla. Ajattelin että hänellä on mahdollisuus astumaan henkisen elämän työntekoon, jonka varjossa sivistyneen ihmisen suuret ja pienet vaivat ovat kuin pilvenhattarat selkeällä taivaalla; ajattelin omaa ruotsalaista kotiani, hyvää äitiäni, sisarnupukkaani, hiljaista kammariani, rauhaani ja vapauttani sen helmassa ja laveaa näköalaa kauas pois kuni ijäisyyden avaruuteen. Kiitin Jumalaa osastani." AMERIKASSA. ORJALAITOS. Fredrika Bremerin nimi oli ennen häntä ehtinyt eteläänkin ja hän otettiin vastaan orjavaltioissa samalla vieraanvaraisuudella ja ystävyydellä kuin pohjassa ja lännessä. Saattaisi kummastuttaa, ettei kirjailija seurustelussaan etelävaltioin sivistyneiden kanssa enemmän antautunut keskusteluun ja vastaväitteihin orjalaitoksesta, mutta ettei hän sitä tehnyt, oli kuitenkin luonnon- ja johdonmukaista, sillä me tiedämme, ettei Fredrika Bremer lähtenyt tänne parannussaarnaajana ja reformatorina, vaan näkemään ja oppimaan ja siten huomioillaan etelävaltioissa täydentääksensä käsitystään Amerikan maasta ja kansasta. Hän tuli hiljaisena tutkijana, joka ei muuta pyydä kuin saada esteettömästi tyydyttää tietohaluansa sekä näkemänsä ja kokemansa perusteelle valmistaa mielipiteensä ja päätelmänsä. Sen lisäksi tuli, että valmistava uudistusriento, joka nyt jo hiljaisena virtana juoksi, oli tilusten omistajissa ja orjalaitoksen puolustajissa herättänyt jonkinmoista levottomuutta ja arkuutta, ja toiselta puolen antanut enemmän rohkeutta orjuutetuille ja samassa virittänyt tunteen heidän alennuksestaan elävämmäksi. Näin ollen täytyi Fredrika Bremerin esiintymisessään noudattaa vissiä varovaisuutta ja, voidakseen tarkoitustaan voittaa, ainoastaan säästäväisyydellä ja niin kohtuullisesti kuin suinkin asiaan koskettaa. Senvuoksi hän harvoin itse johti puheen siihen, mutta kun kysymys kerta oli luonnollisella tavalla nostettu, lausui hän ajatuksensa peittelemättä. Voipi kuitenkin huomata hänen kirjeistään, että myöskin jonkinmoinen personallinen tunne — halu säilyttää sydämensä rauhaa — ensin ikäänkuin tahtoi koko asian lykätä loitommalle. Tämä heikkous häntä itseään myöhemmin hyvin harmittaa. Mikä häntä alusta alkain enin hämmästytti oli se että useammat eivät tätä asiaa tahtoneet katsoa suoraan silmiin. Samaa mitä yleisesti kaikissa vapautusriennoissa on nähty ja nähdään aina vielä meidänkin valistuneessa ajassa, huomasi Fredrika Bremer kaikkialla orjavaltioissa: luvattomilla ja luvallisilla keinoilla, johtopuutteisilla väitteillä koetettiin todeksi tehdä ja vakuuttaa, että orjat olivat onnellisimpia ihmisiä maan päällä ja etteivät ne suinkaan itse toivoneet päästä silloisesta tilastaan uusiin oloihin, joiden paremmuudesta heillä ei voinut olla mitään takeita. Kun Fredrikalta kysyttiin, oliko hän orjaemancipationin puolella, niinkuin oli hänestä kuulunut, ja hän siihen myöntäen vastasi ja lisäsi: "Tottahan tekin sen puolella olette, sillä varma lienee, että tahdotte koko ihmiskunnan vapautta ja onnea", niin vastattiin hänelle useimmiten: "Tietysti ollaan — — mutta" — orjain lakkauttaminen ei kuulu siihen, se on mahdoton asia. Liikettä parempaan päin ei kuitenkaan oltu voitu kokonaan estää, monissa sivistyneissä perheissä oli aljettu opettaa orjille lukua ja kirjoitusta, ja lähetyssaarnaajia kulki kautta maan julistamassa orjille kristinuskoa, joka tuli orjajärjestelmän vaarallisimmaksi vastustajaksi, kuten luonnollista oli. Katkerimmalla tavalla hämmästytti Fredrikaa, että naisetkin olivat umpisokeita orjaolojen suhteen ja usein vielä suuremmassa määrässä kuin miehet. Niiden, jotka itse olivat äitejä, arveli hän, olisi kumminkin pitänyt käsittää, kuinka luonnotonta ja väärää on, kun lapset kylmäkiskoisesti riistetään äideiltänsä ja sisarukset toisistaan eroitetaan. Semmoinen ei ole ainoastaan mitä luonnottominta ja julminta järjestystä, vaan se turmelee siveellisesti koko rakkauden aatteen. Kun hän orjakaupan puolustajille huomautti niistä kidutuksista ja pahoinpitelemisistä, joita tavan takaa ilmaantui oikeuden edessä, vastattiin hänelle: "Ovathan isännät ja emännät kaikissa maissa ja teidänkin maassanne joskus kovia palkollisilleen." "Silloin voivat palvelijat muuttaa", muistutti Fredrika, jolloin he vaikenivat. Asuessaan Etelä-Karolinassa erään tilusomistajan luona, jolla oli seitsemänkymmentä orjaa, pääsi kirjailija etenkin näkemään orjain tilaa ja elämää; hän kulki pitkillä kävelymatkoilla ympäristössä, kävi neekeriorjain kylissä ja asunnoissa, puhutteli heitä, kyseli heiltä ja kuunteli heidän elämänkertomuksiaan. Hän näki että oli paljon orjia, joilla oli hyvät ja oikeutta rakastavat isännät ja jotka saivat ihmisellisen kohtelun, joilla oli ruokaa, vaatteita ja lepoaikaa. Mutta hän näki taas paljon semmoisia, joiden ulkomuoto jo ilmoitti että he olivat julmuuden ruoskan alla. "Eikä kelpaa paraskaan isäntä orjuuden puolustukseksi ", sanoo Fredrika, "sillä paraskin isäntä kerran kuolee, ja silloin hänen orjansa myydään niinkuin karja enimmän maksavalle." Kaikkialla näki hän kuitenkin inhimillisen vapauden poljettuna, ja orjuuden vaaralliset seuraukset koko kansassa, orjuuttajissa ja orjissa: oikeuden tunnon puutteen, sekavat käsitykset ihmisen velvollisuuksista lähimmäistä kohtaan edellisissä; valhetta, silmäin palvelemista ja katkeran mielen tuomat paheet jälkimäisissä. Ja orjalaitos alentaa valko-ihoiset vielä enemmän kuin neekerit, päättää kirjailija, juuri sillä että se hämmentää oikeudentunnon ja pahentaa arvostelukyvyn heissä ja heidän lapsissansa, joissa se yllyttää ja antaa tukea kiivaudelle ja ihmisen raa'immille taipumuksille. Yksityinen ja yhteinen siveellisyys kärsii sen varjossa. Fredrika Bremerin tullessa Washington'iin oli orjakysymys siellä päivän polttavimpana. Monen viikon kuluessa hän istui senatissa ahkerana kuuntelijana, useammat sen etevimmistä jäsenistä hän oppi personallisesti tuntemaan, ja etevimmät miehet orjakysymyksen kahdessa pääpuolueessa esittelee hän matkamuistelmissaan. Orjuuden puoltajilla etelävaltioista oli juuri puheenvuoro, kun Fredrika ensikerran oli läsnä, vastapuolue istui mykkänä kuunnellen heidän pitkiä, inhoittavia puheitaan, ja Fredrikaa, joka ei tietänyt, että vapaudenharrastajat edellisinä päivinä olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, kummastutti ja harmitti heidän pitkällinen vaitolonsa, kunnes hänelle asian laita tuli tietyksi. Paluumatkallaan Kuban saarelta ja Floridasta vieraili hän jonkun aikaa Virginiassa ja kuuli siellä muun muassa Charlotteville'n yliopiston päätösjuhlassa puheen, jonka piti eräs opiston etevimpiä nuorukaisia ja jonka sisältö alusta loppuun oli sokeaa orjavaltioiden kiittelemistä ja vapautusliikkeen tuomitsemista ja kiroomista. Orjavapautus oli isänmaan ainoa ja suurin onnettomuus, sanoi hän. Hänen puheensa otti yleisö vastaan kiihkeimmillä mieltymyksen osotuksilla, mutta Fredrika Bremeristä riisti se viimeisen toivonkipinän näiden valtioiden siveellisestä kohoamisesta. Mutta seuraavana päivänä puhujasijalle nousi ylioppilas, joka vasten edellistä, historiallisilla todistuksilla näytti miten kaikki kansat, jotka inhimillisen vapauden aatteen ovat hyljänneet ja orjalaitosta ylläpitäneet, ovat itse viimein sammuneet ja kadonneet. Samallaisen kohtalon ennusti hän heillekin, ellei Amerika käänny ja julista orjille vapautta. Fredrika Bremer käsitti tämän puheen ilmauksena siitä uudistusvirrasta, jonka hän oli jo aikaisemmin huomannut liikkuvan syvänteellä, ja vaikka kyllä sen kannattajat vielä oli pieni joukko vaan, oli se väkevä ja uskalias ja ennusti kyllin, että tämän aatteen voitto tulevaisuudessa oli varma. AMERIKASSA. HYLJÄTTY AIKOMUS. Monasti oli Fredrika Bremerissä herännyt halu kirjoittaa erityinen kirja Amerikasta, ja kuta edemmäksi aika kului, sitä enemmän tämä aikomus suuntautui orjalaitokseen ja neekeriorjain vapauttamiseen. Etenkin olisi häntä viehättänyt kertomus jonkun neekeriperheen vapautuksesta, ja hän oli jo aiheessa koota aineksia semmoiseksi teokseksi. Mutta riittämättömät paikalliset tiedot ja puuttuvat tiedot niistä omituisista oloista, joiden vaikutuksen alaisina etelävaltiot olivat, synnytti hänessä epäilyksen yrityksensä menestyksestä; epäilys jota sopiikin hyvin uskoa kirjailijasta, joka niinkuin Fredrika Bremer aina asetti tositeollisen pohjan kertojan ensimäiseksi ehdoksi. Kuitenkaan ei tämä aikomus täydelleen hellittänyt,ennenkuin sen jälkeen kuin Beecher Stowen mainio ja yli sivistyneen maailman tunnettu "Setä Tuomaan tupa" ilmestyi ja tuli Fredrikan käsiin. Luettuansa tämän kertomuksen, joka kirjailijaa tyydytti enemmän kuin ehkä mikään toinen, heitti hän ijäksi aikomuksensa, jolla hänen mielestään nyt enään ei ollut mitään merkitystä, kun ne aineet joita hän oli aikonut esitellä olivat jo löytäneet niin mainion tulkitsijan. Mietteensä orjalaitoksesta lopettaa Fredrika seuraavilla sanoilla: " Mutta kun vaadimme ja puolustamme orjuuden lakkaamista Amerikassa, niin älkäämme unhottako miten asian kanta vielä on Europassa ja omassa isänmaassamme, etenkin alemman työkansan suhteen. Eikö heidän työelämänsä useasti ole orjuuden kaltaista? Etenkin vaimojen? Onhan vaimojen työpalkat meillä maalla niin surkuteltavan pienet, että vaikka tekevät työtä joka päivä vuoden umpeen, voivat töintuskin pitää itsensä hengissä yhden tai kahden lapsen kanssa. Jos sitten kolmas lapsi tulee, niin tuopi se hädän muassaan. Onhan tavallista kuulla muonavaimojemme haikiasti valittavan kuin Jumalan rangaistusta, jos lapsiparka on tulossa heille ja kiittävän Herran armoa, kun joku heiltä kuolee. Totta tosin että työväki meillä _voipi_ elpyä henkisesti ja aineellisesti, että kukin meillä _voipi_ itse onnensa luoda. Ja onhan se etu. Mutta usein ovat asian haarat senkaltaiset, että tämä vapaus ei paljon paranna. — Jätän Virginian kiitollisena siitä mitä se on minulle antanut luonnon kauniissa moninaisuudessa, mitä se on minulle antanut rakastettavien ja uskollisten ystävien kautta; kiitollisena siitä ylevästä muistosta, jonka lahjoitti minulle tuo — miten tahdon uskoa suurempaa nuorukaisjoukkoa edustava — puhdasmielinen nuorukainen (Charlottewille'n yliopistossa), sillä hänen sielustaan näyttäytyy minulle uusi toivo Amerikan tulevaisuudesta? AMERIKASSA. LOPPUSANA. Ja jos nyt vielä kysymme mikä oli kirjailijan loppupäätös uuden mantereen kansasta yleisyydessään, niin löydämme vastauksen siihen hänen kirjeessään Böklin'ille, jossa hän omaan kysymykseensä: Onko siis Amerikan kansa parempi kuin vanhan mantereen sivistyskansat? vastaa: "Ei, mutta sillä on enemmän toivoa ". "Enemmän toivoa" uudistetusta, paremmasta tulevaisuudesta, tämä oli Fredrika Bremerin löytö uuden mantereen kansassa, tämän toivon omisti hän itselleenkin ja tämän samaisen toivon toi hän sydämensä uusimpana aarteena valtameren yli isänmaahansa. VI. "HERTHA." Saatuansa kodistansa tiedon sisarensa Agathan sairastumisesta oli Fredrika jouduttanut paluumatkaansa, mutta ennen tuloansa Tukholmaan oli häntä vastassa äitinsä kirje, joka sisältää sanoman rakastetun sisaren kuolemasta. Tämä surusana riisti häneltä sen ilon, jolla hän oli rientänyt kaivattua kotiansa kohti, ja kauan aikaa eli hän nyt hiljaisessa yksinäisyydessä surevan äitinsä kanssa. Agathan kuolemassa oli Fredrika kadottanut ei ainoastaan rakastetun sisaren, vaan samassa uskollisen ystävän, joka aina tarkalla arvostelullansa ja viisailla neuvoillansa oli ohjaamassa Fredrikan tulistuneempaa mieltä. Kirjailija sanoi itse että Agathan tarkastus hänen kirjoistaan tähän asti oli ollut se, johon hän enin luotti ja josta hänellä oli paras hyöty ollut, ja harvoin oli tapahtunut ettei Fredrika käsikirjoituksistansa olisi pyyhkinyt semmoisia kohtia ja lauseita, joita vastaan sisar teki ankaria muistutuksia. — Kaksi vuotta myöhemmin kuoli hänen äitinsä. Kaikki kirjoittamat matkakirjeensä Agathalle kokosi Fredrika nyt kokoon ja toimitutti, huolellisen korjauksen jälkeen, painosta. Pari vuotta sen perästä valmistui hänessä tuuma ja päätös uuden romanin kyhäilemiseen, hän alkoi kokoilla aineksia siitä elämästä, joka liikkui hänen ympärillänsä, ja istui kirjoittamaan "Hertha'n", tuon kirjan, joka Ruotsissa herätti suurimman mullistuksen ihmisten mielissä ja pahemman kahakan kynämaailmassa kuin harva kirjateos sitä ennen. Ja niinkuin edempänä nähdään, jätti "Hertha" jälkeensä näkyvät jäljet ei ainoastaan mielipiteissä yleensä, vaan myöskin käytännöllisessä elämässä ja sen järjestämisessä. Isku jonka Fredrika Bremer tässä löi, koski suoraan puolta määrää koko ihmiskunnasta, kuvauksella olevasta elämästä, näytettiin kirjassa kuinka onnettomat naista koskevien lakien seuraukset olivat Ruotsissa. Lukiessamme "Herthaa" ajattelemme kenties ettei asiain laita niin ole, miltä siinä kuuluu, mutta emme saa unohtaa, mitä kolme vuosikymmentä kestänyt, tosin hiljainen, mutta vakaa työ tekijän viittaamassa suunnassa on matkaansaanut siitä, kuin kirja vuonna 1856 ilmestyi. Naisen vapaus oli silloin saarrettu joka alalla: hänellä ei ollut täysikäisen oikeutta hallitsemaan omaa personaansa eikä omaisuuttansa naimattomanakaan, hänen perintöoikeutensa oli supistettu miehen eduksi, ja hän oli kokonaan suljettu ei ainoastaan useimmista elinkeinoista, vaan myöskin kaikesta korkeammasta opetuksesta, minkä valtio miehisille kansalaisille tarjosi. Kaikellainen äänen valta puuttui häneltä yhteiskunnallisella sekä valtiollisella alalla, ja ainoastaan hyvin harvassa oli vielä ilmestynyt eroavaisuutta mielipiteihin näissä asioissa. Viimemainitusta myöskin selviää, mitä varten Fredrika Bremer tahtoi aatteensa pukea kertomuksen eli romanin muotoon. Kun kaunorakenteellinen puoli "Hertha'ssa" yleensä esiintyy heikompana kuin kirjailijan edellisissä teoksissa, osalta laimiinlyötynäkin, joutuu lukija pian, niinkuin kirjan ilmestyttyä myöhemmin tapahtuikin, kysymään, miksei tekijä ainestansa käsitellyt esitelmän eli väitöskirjan muodossa; mutta tarkemmasti ajateltua on kuitenkin helposti huomattava, että tekijän valitsema muoto paremmin oli omiansa saattamaan hänen aatteensa yleisemmästi tunnetuksi ja antamaan niille sen vahvistuksen, minkä ne yhdistettyinä elävään todellisuuteen saattavat voittaa. Hertha, eller en själs historia" alkaa kuvauksella eräästä illanvietosta Kungsköpingin kaupungissa. Lukijan eteen astuu joukko henkilöitä keskisäädystä, jotka olennolla ja sanalla ilmaisevat koko joukon vallitsevaa katsantotapaa; mutta samassa paljastuu uusia, vastakkaisiakin aatteita ja tuumia heidän keskustelussaan. Seura on koolla perheessä, jonka vanhin tytär, Eva Dufva, on kihlattu rikkaalle ruukinpatrona von Tackjern'ille ja varmaankin onnelliseksi tuleva, sillä sulhanen on kunnon mies ja omistaa talot ja ajopelit. Tosin morsian ei näytä onnelliselta, ja äiti häntä väliin levottomuudella silmäilee, mutta heitä on monta tytärtä varattomassa kodissa ja Eva tiesi suostumuksellaan tekevänsä vanhempansa ja siskonsa onnelliseksi. Virvoituksia tarjottaissa siirtyy puhe asiasta toiseen. Toimellinen papin rouva paraikaa kehoittaa miestään nyt, sopivassa hetkessä, ehdoittamaan yhdistyksen perustamista köyhäin ja orpojen auttamiseksi, johon esitykseen hilpeämielinen ja aina lähimmäisensä apuun altis Mimmi Svanberg'kin yhtyy. Kun rouva Uggla tämän johdosta valittaa naisten nykyistä toimimisen halua ja surkuttelee että niin monta tyttöä rupeaa jäämään "liikeneväin listalle", kehoittaa nuori neito tekemään elämää paremmaksi ja iloisemmaksi, ettei "liikeneväin listaa" enään olisikaan maailmassa, vaan että työ ja toimi yleisen hyväksi käyttäisi kaikki voimat. Pastorin rouva vielä lisää, että se on tyttöjen oma ja heidän äitiensä syy, jos he turhina ajelehtavat, tuleehan ymmärtää hankkia työtä jokaiselle joko kodissa taikka sen ulkopuolella. Rouva Uggla: "Joutavia, joutavia! Tytön pitää mennä naimisiin, saada oma koti ja talous hoidettavakseen. Niin olisi tyttärelleni Ingeborgillekin käynyt, jollei olisi haaveillut hupsutuksissaan ja kieltänyt aviotarjousta, senvuoksi muka ettei hän miestä rakastanut. Niinpä saakin nyt joka tilassa istua seiniä pukemassa, eikä tule hänestä milloinkaan muuta kuin vanhapiika. Semmoisia tuhmuuksia!" Tyttö jota sanat koskivat, istui vähän taaempana surullisen ja levottoman näköisenä; etenkin silloin kun äitinsä tylymäinen silmä tarkasti häntä, koetti hän näyttää iloiselta, mutta se vaan teki hänen muotonsa teeskenteleväksi, jommoisen hänen sanottiinkin olevan. — Herrat toisella puolen salia tuumailivat, miten saisivat illan kulumaan, kun ei näkynyt pelipöytiä; toiset uhkasivat mennä klubiin sikaria polttamaan ja juomaan punssia, toiset arvelivat menisivätkö keskustelemaan naisten kanssa. Johtuipa samassa puhe naima-asioihin, ja enimmät päättivät että on paras antaa niiden tyttöjen kokonaan olla rauhassa, joilla ei ole rahoja; Tackjern'ille, joka oli saamaisillaan rikkaan, lausuttiin hartaita onnentoivotuksia. "On morsiameni kiltti tyttö", vastaa sulhanen, "toivoakseni tulee hänestä hyvä aviovaimo, joka tekee minun onnelliseksi, olen aina etsinyt vakaata lajia onnessa kuin elämässäkin". Toisella kulmalla salia niinikään puhutaan tuosta kihlauksesta ja siellä tapaamme ensikerran kirjan päähenkilön, Herthan. Hän ei ole enään nuoruuden kevät-ijässä, iho on harmaantunut, kasvojen piirteet epäsäännölliset, silmät kuin pilveen sukeltuneet. Ainoastaan kullankarvaiset hiuksensa ja jalosti muovoeltu vartalonsa kaunistaa ulkomuotoa. Pian huomaa että Herthassa liikkuu yleisesti hyväksytystä mielipiteestä poikkeavia ajatuksia, jotka ovat hänen lykänneet muista syrjälle ja herättäneet paljon moitetta. Nytkin kun muut tytöt ihmettelivät että Eva Dufva oli mennyt kihloihin tuollaiselle ikävälle ja tylymäiselle miehelle eikä ottanut kaunista ja hauskaa luutnanttia, joka tosin usein oli humalapäissä, mutta josta heti muistutettiin että se asianlaita ei suinkaan häntä pahenna, niin Herthan mielestä sellainen elämä oli kurja, jossa ei kelpo tytöllä ollut muuta tekoa kuin mennä vaimoksi juomarille, taikka semmoiselle, joka ei hänestä välitä. Monet tytöistä sydämessään ihmettelivät Herthaa, kun uskalsi noin julki puhua, mutta rouvat harmistuivat semmoisesta rohkeudesta ja sanoivat että tuleehan toki kysyä mitä ihmiset sellaisesta esiintymisestä voivat sanoa. Olihan Eva Dufva e.m. köyhä tyttö, joka naimisella sai elatuksen. Eräs rouvista uskalsi kuitenkin mennä Herthan puolelle: hänenkin mielestä naisen ei pitäisi avioliittoon mennä ainoastaan elatuksen takia; tiettiin miten tytöt useimmasti eivät menneet avioliittoon sydänten ja sielujen kanssa, vaan rahakukkarojen kanssa. "Ei, ei rahakukkarojen kanssa, vaan unelmien kanssa", muistuttaa toinen nuori rouva. "Silmä näkee tuossa rakastetussa pelkkää kaunista, sitä luulee hänessä tavanneensa kaikki unelmissa tekemät ihanteensa, kaiken suuren ja hyvän maailmassa, — eikä tapaakkaan sitä, vaan —" hän vaikeni. Herthasta päättävät toiset tytöt että hän varmaankaan ei tule naiduksi, ja sitä luulee hän itsekin, mutta ei olekkaan vakuutettu olisiko korkein onni ehdottomasti avioliittoon kätketty. Kun hänelle muistutetaan että ainakin _äidin_ kokemus on sitä laatua ettei se milloinkaan tule naimattoman osaksi, vastaa hän etteivät kaikki aviovaimot saa lapsia ja että lienee elämässä sellaisiakin tyydyttäviä työaloja ja kokemuksia, jotka eivät taida muuta kuin naimattoman omaksi tulla. Jos vaan ei tyttöjen kasvatus olisi niin rajoitettu ja kurja eikä heitä totutettaisi, kuten tehdään, turvautumaan toisten holhoukseen, vaan omaan voimaansa ja työhönsä ja annettaisiin heidän harjaantua sellaisessa, mihin kunkin taipumus ja luonnolliset lahjat viittaa, niin heistä tulisi hyviä ja onnellisia ihmisiä. Nyt kasvatus ei muuta tarkoita kuin että heistä tulisi "suloisia tyttöjä", jotta pääsisivät sen kautta naimiseen kuta pikemmin sitä parempi, ja saisivat turvatun toimeentulon. Sellainen ajatus Herthan mielestä alentaa sekä miehen että vaimon. Herthan täti, joka on vallan hätäytynyt sisarentyttärensä puolesta ja monta kertaa häntä varoittanut, käypi nyt viimeiseen keinoon, muistuttaen häntä että jos herrat nyt kuulisivat hänen puhettaan, eivät suinkaan enään koskaan häntä pyytäisi tanssimaan kanssaan, että hän tulee sanomalehtiin, että saapi vielä käräjäkäynnin niskoilleen, niinkuin tätikin oli saanut, sanalla sanoen, saattaa tuumillaan itsensä ja muut onnettomiksi. Mutta eräs nuori mies joka on syrjältä kuunnellut keskustelua, osallistuu nyt siihen ja menee kaikkien ihmeeksi Herthan puolelle. Tietysti kaikki nuoret tytöt hänen poismentyään nyt ovat suunnattomasti ihastuneet häneen, ainoastaan Hertha on tyyni eikä mitään sano. Pastori ehdottelee sitten rahain keräystä puhutun yhdistyksen kantavaraksi, johon muut lupaavatkin antaa, paitsi sihteeri N.B., joka ilmoittaa paraikaa kirjoittavansa kirjaa naisyhdistyksiä vastaan ja v. Tackjern, jonka periaatteita vastaan sotii kaikellainen rahankeräys. Sillaikaa kuin ennnenmainittu herra N.B. aatteistaan haeskelee uutta sanottavaa tuohon nimitettyyn kirjaansa, ja oppinut professori Methodius, Mimmi Svanberg'in isä, niinikään miettii järjestystä tekeillä olevaan kirjaansa "yhteiskunnan parantamiseksi", käypi hänen tyttärensä, pastori ja pastorin rouva sekä Hertha köyhäin ja onnettomain luona. Viimemainitun serkku, Amalia, on kovan kohtalon kautta joutunut köyhyyteen ja elää nyt pienen lapsensa kanssa maailman ylenkatsomana ja hyljättynä syrjällä hyvämaineisten ihmisten seuraa. Kun Hertha sanoo menevänsä hänen luokseen, varoittaa häntä Nella-täti, ensinnäkin isän ankaralla kiellolla, jonka mukaan ei kukaan perheestä saisi pitää Amalian kanssa minkäänlaista kanssakäymistä, ja toiseksi sitä suurta vaaraa, johon Herthan maine joutuisi paremmissa ihmisissä, jos hän menee "tuollaisten luo", mutta tämä ei voi Herthaa estää tekemästä mitä sydän ja omatunto käskee. Me arvaamme tuon onnettoman vaimon elämän juoksun: nuori ja kaunis, ehkä vaarallisilla taipumuksilla; kasvatettu huvituksissa ja kevytmielisessä seuraelämässä; rakastunut uskottomaan mieheen, ja erehtynyt. Kiittäen Herthaa hänen pysyväisestä ystävyydestään, sanoo Amalia: "Katkeraa on elää ylenkatsottuna, vielä enemmän kun tietää sen ansainneensa; mielipuoleksi olen tulla, kun ajattelen mikä olin ja mimmoiseksi olisin voinut kehittyä." Hertha: "Sinun syysi on vähempi kuin miehen, joka sinun vietteli ja petti, sillä sinä rakastit häntä, mutta hän ei rakastanut sinua. Mutta olethan äitinä, nyt pitää sinun elää ja tehdä työtä lapsesi eteen." "Lapsen tähden olenkin nähnyt nälkää ja tehnyt työtä", vastaa hän, "ja ainoa lohdutukseni kurjuudessani on että seison Jumalan ja ihmisten edessä semmoisena kuin olen, etten ole mitään salannut, vaan koetan kantaa edesvastaukseni ja taakkani rehellisesti." Hyvästi jätettyään Amalialle ja Nella-tädille joka on etehisessä odottanut, palaa Hertha kotiin. Tirehtöri Falk, Herthan isä, on leskimies ja yksinvaltias talossaan. Äiti on aikaiseen tullut kivulloiseksi ja kuollut nuorimman tyttären syntyessä. Silloin Falk oli ottanut sisarensa — Amalian äidin —, joka oli leski, hoitamaan talouttaan ja neljää tytärtänsä. Mutta tämän vaimon vaikutus ei ollut onnellinen. Tirehtöri oli raskasmielinen, luulevainen ja itsekäs, sisarensa esitteleikse totuutta rakastavana ja hurskasmielisenä, mutta puuttui rakkauden sovittavaa lahjaa: pienimmätkin virheet ja puutteet etenkin Herthassa, jossa ilmaantuu paljon tavallisuudesta poikkeavaa ajatuksissa ja käytöksessä, piti hän ankarasti rangaistavana, koska hän niissä aavisti vaarallisia ja huonoja taipumuksia. Hellätunteinen lapsi nähdessään olevansa epäluulon alaisena, hyvä tahtonsa usein väärennettynä ja kaikki mietteensä joutaviksi tuomittuina, tuli onnettomaksi eikä viimein tietänyt mikä oli oikea mikä väärä. Alussa hän oli ajatellut että kaikki muut mahtoivat olla oikeassa, hän yksin väärässä, mutta kun hän näki hiljaista Alma-sisartansakin samaten kohdeltavan, heräsi hänessä tukehduttamaton oikeuden tunto, jolle hän myös uskoi saaneensa tukea Jumalan sanasta, ja hän rupesi vaatimaan oikeampaa tuomiota kuin hänen holhojansa tekivät. Tästä kasvamistaan kasvoi epäsointua isän ja tyttären väliin. Kertomuksen alkaessa on Hertha täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Kun hän nyt tulee kotiin kello vähän päälle kahdeksan, saapi hän ankarat nuhteet isältä, joka kivuloisuuden vuoksi ei voi paljon käyttää jalkojansa eikä siis olla liikkeellä. Kun Hertha sanoo ei huomanneensa ajan niin pitkälle ehtineen, ilmenee isä vielä kovempiin sanoihin, syyttäen tytärtänsä kiittämättömyydestä ja velvollisuuksiensa laimiinlyömisestä. "Et huomannut, onko semmoinen olevinaan selitystä? Onko se muka itsenäistä tuo kun unohtaa velvollisuutensa? Se on tiemmä sekin noita uusia aatteita, joita omistat, se on kaiketi luettava naisen vapautukseen se kun vapaudutaan pannuista velvollisuuksista ja isän vallasta? Olet kai unohtanut olevani isäsi ja menettelet juuri kuin olisi sinulla oikeus mitään vaatia. Mutta niinkauan kuin olen herrana talossani, vaadin minä kuuliaisuutta ja alistumista." Ja kun tirehtörin veljenpoika Rudolf, joka hoitaa setänsä konttoria, tähän tahtoo vastata, uhataan hänelle toista lajia muistutuksiksi. — Pysyköön Hertha rukissansa ja kyökkiaskareissansa, neuvoo vielä isä, muita asioita ei hän eikä hänen sukupuolensa ymmärrä. Tirehtöri ei aio päästää ketään asioihinsa, niinkuin naiset tätä nykyä alkavat tahtoa; he pistävät päänsä kaikellaisiin, ja sen vuoksi menee kaikki nurinpäin. Ei kelpaa enään olla kyökissä, pitää pyrkiä ylemmäksi, olla kansalaisia ja miksikä tuota kaikkea romua sanottaneen. On oikein iljettävää ajatellakkaan. Hänen tyttärensä eivät kumminkaan saa ihmisten pilkaksi asettua, niinkauan kuin hän päänä on. Hertha kalpenee, mutta ei mitään vastaa. Sitten pöytään istuttaissa kutsuu isä pikkutytöt luokseen, näppii heitä leikillisesti nenälle ja antaa heille kaikellaisia nimiä ja puhutteluja, joista nämä punastuvat ja saavat kyyneleet silmiin. Mutta tuollaista tirehtöri ei nyt myöskään kärsi. "On olevinaan liikuttavaa ja kaunista, kun ollaan tunteellisia, huoataan, itketään ja ollaan tyytymättömiä koko maailmaan ja onnettomia jos jonkin vuoksi. Min'en tahdo tietää semmoisesta, tyttäristäni pitää tulla kelpoja käytännöllisiä ihmisiä, eivät he saa elää unelmissa ja tyhmissä haaveiluksissa", sanoo. Ehtoolla korttipelin pois pantua kutsuu isä vielä Herthan luokseen, puhuen: "Olet syyllinen isäsi edessä, eikö mielestäsi sinun tulisi pyytää anteeksi? — — — En minä muuta tarkoita kuin lasteni parasta. Minä täytän velvollisuuteni heitä kohtaan ja pyydän ainoastaan, että he tekevät samoin isäänsä kohtaan, — osottavat minulle tottelevaisuutta ja kiitollisuutta." Tirehtöri pitikin lapsensa rakkaina, hän vaan ei katsonut sopivaksi antaa tyttärillensä mitään vapautta. Heille on myös hyödyllisempi, jos on ikävää, kuin jos on hauskaa, se opettaa heitä totisiksi, kodillisiksi, ahkeroiksi. "Eivätkä he taida hoitaa itseänsä eikä tavaraansa", sanoo isä; "he hävittäisivät pian kaikki, jos saisivat jotain hoitoonsa. Ei tytöt ole muuta kuin lapsia. Juuri sitä varten että tyttärilleni jäisi jotain siksi kuin vanhoiksi tulevat, täytyy minun hoitaa heidän omaisuutensa heidän puolesta ja säästää heille. Ja vastoin heidän kiittämättömyyttäänkin sen teen, sillä kerta he kuitenkin minua siitä kiittävät. Hertha olisi näet tahtonut käyttää osuuttansa omaisuudesta oppiin ja johonkuhun toimeen, sillä hänen mielestään ei hän itse eikä muut siitä hyötyneet, että heidän omaisuutensa kätkettiin elottomana aarteena, eiväthän he sillä vanhoina edistymistänsä kartuttaisi. Mutta asiat jäivät entiselleen. Eihän heiltä ruokaa eikä vaatteita puuttunut eikä huvituksiakaan, mutta he olivat suljetut elämän raittiista ilmasta, vapaudesta, tulevaisuudesta, jota paitsi koko olemuksemme kuihtuu kuin katala, ytimetön ruoko. Te olette naisia, ja siis holhouksen alaisia, sanoi isä, ja laki ja oikeus oli siinä hänen puolellansa. Mutta tämmöistä maailmanjärjestystä ja sitä Herraa, jonka tekemäksi sitä kiitetään, ei Hertha voinut oikeaksi eikä hyväksi käsittää. Oli ollut aika, jolloin hän uskoi mitä ihmiset ja kirjat sääntönä piti, että perhe ja koti oli naisen ainoa tarkoitusperä ja että hänen oli velvollisuus tukehduttaa ja polkea kaikki koittava halu muille ulkoileville työaloille; että kumoomaton, salainen voima oli säätänyt toisen puolen ihmiskuntaa vapauteen, toisen orjuuteen; mutta niin ei hän enään uskonut. Mitä uskonkappaleena tunnustettiin, tiesi ja tunsi hän nyt oikeuden ja totuuden väärennykseksi. Hän pyysi nyt elää järjelliseksi, vapaaksi ihmiseksi kansansa palveluksessa. "Saattaa olla", kuuluu hänen sanansa, "etten minä sitä koskaan saavuta, vaan joudun poljetuksi ja hautaunnun siihen mitättömyyteen, joka on ollut naisen osa maan päällä; mutta en milloinkaan mene sanomaan tätä hänen luonnolliseksi perinnökseen ja määräkseen, enkä milloinkaan lakkaa vaatimasta naiselle sitä asemaa ja elämänosuutta, jonka hän taitaa saavuttaa ja omistaa, jos hänelle annetaan vapaus kehittyä luonnollisten lahjain ja taipumuksien mukaan." Seuraavana yönä antaa tekijä unennäössä kuvastua Herthalle koko hänen sukupuolensa tilan ja alennuksen. Unennäkijä tuntee olevansa vasta henkeen herätetty sielu, joka nousee tervehtimään elämää ja sen valkeutta, mutta joka kaikkialla, missä hän tahtoo ihmisten töihin ja pyrinnöihin osallistua, sysätään takaisin sanoilla: "olet nainen". Hän näkee elämän ja vapauden korkean puun, jonka varjossa lukemattomat ihmiset viljelevät tieteitä, taiteita; hänkin tahtoo mennä mukaan, ja isällinen ääni taivaasta häntä siihen kehoittaa, mutta paikka onkin kovin etäällä ja kun hän viimein sitä lähenee, huomaa hän sen ympärillä lujan muurin monilla porteilla, jotka kaikki suljetaan hänen edessään. Hän pyytää päästä sisään, mutta hänelle vastataan ettei hänen osansa ole siellä; muutamat äänet, jotka ehdottavat hänen ottamistaan sinne, tukehtuvat pian enemmistön tuomioon. Jouduttuansa vuoren helmaan, jossa tuhansittain vaimoja istuu kiinni kehräämässä ja jossa hänkin samaan taipuu, kuulee hän onnettomain sisartensa lauluissa vapautusta ennustavia sanoja ja lähtee uudelleen ulos — auringon nousua kohti. Mutta kun hän sanoo olevansa vapautta etsivä sielu, ajetaan hän pois sillä selityksellä, että siinä maassa ei ole vaimoväellä sielua. Kaukana pohjosessa tapaa hän myös sukupuolensa miesten orjana, ainoastaan kun miehet ovat juopuneet taikka tappelevat keskenänsä, on naisilla vapautta, ja kun hän kysyy heiltä siitä, vastaavat he: "Onko se vapaus, jonkinlaista viinaa? Niin antakaa meille sitä, että saamme juottaa sitä isillemme ja miehillemme, niin eivät _meitä_ lyö. — Mutta onnellinen se, joka kuolee kolmantena yönä. Me olemme syntyneet orjuuteen?" Nyt menee hän vallanpitäjien ja pappien ja oppineitten luokse. Ensimäiset vastaavat, että vapaus on naiselle vaarallinen ja vahingollinen ja käskevät hänen pyrkimään naimiseen, papit tahtovat hänen sulkea luostariin ja oppineista toisten pitää keskustella "Thersiteen parrasta", toisten tutkia vastatavatun rottalajin häntämuodostusta, niin ettei heillä ole aikaa ajatella tuollaisia asioita kuin Herthan. Saksassa, jossa tämä tapahtuu, neuvovat häntä rouvat oppimaan kieliä, pianonsoittoa ja naisten käsitöitä ja sen lisäksi käymään kirkossa ja esitelmissä, henkisiä tarpeitaan tyydyttämässä. — John Bull käskee hänen mennä Roomaan; siellä korkeat pappisherrat käyvät hakemaan raamatusta ohjetta ja sanovat hänelle: "Näin on kirjoitettu: Sinun tahtos pitää sinun miehelles alamainen oleman." Ainoastaan yksi häntä puolustaa. Ainoat jotka tarjoovat hakevalle vapauden, on joukko seppelpäisiä, kirjavapukuisia naisia, jotka tanssien ja meluten tulevat häntä vastaan. Nähdessään hänen surullisena ja kuultuansa hänen itkevän sukupuolensa alennusta, nauravat he ja kehoittavat häntä yhtymään heihin. "Me osaamme kietoa miehet verkkoihimme, me olemme vapaita, me syömme, juomme, iloitsemme, laulamme. Me synnytämme lapsiakin niinkuin muutkin vaimot, mutta me panemme ne lastenhuoneihin, sillä me olemme ja tahdomme olla vapaita." Mutta inholla kääntyy heistä Hertha, sillä mitä he vapaudeksi kutsuvat, on vaan orjuuden surkeinta lajia. Vielä toisen kerran hän ne tapaa, "sillä he ovat kotonaan kaikkialla ja kaikkialla nauttivat he samaa vapautta"; he kutsuvat häntä taas tulemaan, mutta hän sanoo: "Te olette erehtyneet, teidän täytyy pelätä vanhuutta ja kuolemaa. Minä tunnen kärsivässä sydämessäni jotain suurempaa, mutta sitä en näe teissä. Ennemmin kuin elän ja nautin teidän onneanne, kuolen minä onnettomana onnettomain kanssa." Silloin vastaa joukosta yksi: "Olimme mekin kerran niinkuin sinä, etsimme valoa ja vapautta, mutta yhteiskunta salpasi meiltä tien elämän valistukseen. Silloin houkutteli meitä tämä väärä valo, lupasi onnea, mutta antoi onnettomuuden. Tiedämme olevamme langenneet ja se on salainen tuskamme. Olisimme saattaneet olla toisellaisia, mutta nyt on myöhäistä, kuka huokauksemme enään kuulee? Juokaamme ja unohtakaamme, sillä elää meidän täytyy." Samana yönä pääsee valkea irti murhapolton kautta, ja koko talo on ilmitulessa, kun Hertha herää, kun ei hän muiden omaistensa joukossa pihalla löydä isäänsä ja muistaa ettei tämä pääse käymään, juoksee hän sisään huoneihin ja kantaa hänen oman henkensä vaaralla liekkien läpi ulos. Nyt monta taloa palaa ja satoja ihmisiä joutuu kodittomiksi. Sammutus käy huonosti, kunnes Yngve Nordin joutuu miestensä kanssa rautatietyöstä ja saapi tulen tukehtumaan. Koko ajan Herthankin tointa tarvitaan. Muutamia päiviä tulipalon jälkeen panevat kaupunkilaiset toimeen apua hätään joutuneille ihmisille; kaupungin lääkäri, jäykkämuotoinen, mutta kelpo tohtori, yhtyy myös siihen, ja Ingeborg Uggla'n ja Herthan hän määrää sairaiden hoitajiksi. Jonkun aikaa näiden tapausten jälkeen kuolee yksi Falk'in tyttäristä, ja siitä sekä muista mielenliikutuksista tapahtuu isässä muutos. Hän kutsuu Herthan luokseen, tarjoo hänelle kiitollisuuden osotetta siitä, että hän on pelastanut hänen henkensä, ja kun Hertha siis pyytää häneltä vapauden sekä perintöosansa äitivainajansa jälkeen, myöntyy isä siihen, selittäen samalla, miten hän on nyt huomannut Herthan sellaiseksi naiseksi, joka taitaa tukea itsensä ja muitakin, ja miten hän ei ole ennen uskonut semmoista olevan. Hän sanoo sitten: "Ole vapaa ja onnellinen kaukana siitä kodista ja isästä, jota et rakasta; en pyydä muuta kuin että ilmoitat, missä tahdot olla." "Täällä, sinun luonasi, isäni, jos sen sallit", vastaa tytär. "Olet väärin käsittänyt minun ja vapauden, jota kaipaan ja pyydän." Hän pyytää sitten isältä luottamusta ja ystävällistä kohtelua sisarilleen, joille hän tahtoo olla uskollisena äitinä. Isä sanoo: "Olkoon niin, koetetaan alkaa uudestaan". Yngve Nordin oli tulipalossa vahingoittanut kätensä ja polvensa, joiden parantaminen vaati huolellista hoitoa. Kun tohtorilla oli kovin paljon sairaita, käskee hän Herthan ottaa osalleen Yngven haavat, ja sen kautta nämä kaksi nuorta henkilöä joutuvat tuttavuuteen, joka ei jää merkityksettä heidän sisälliselle kehitykselleen ja joka vaikuttaa paljon heidän tulevaisuuteensa. Monissa asioissa heidän mielipiteensä sulavat yhteen, he löytävät toisissaan usein sen mitä sydämensä likinnä pyytää. He lukevat ja keskustelevat, ja useimmiten tämä käsittää elämän tosiasioita. Molemmin puolin luottamus kasvaa pian ystävyydeksi, ja tämä taas vähitellen päättyy toiseen, uuteen muotoon, jonka nimeä ei kumpikaan pitkään aikaan mainitse, mutta jonka voimassa he löytävät ennen tuntemattoman viihdytyksen. Heidän rakkauttansa kohtaa kuitenkin monta kovaa loukkausta, joista yksi uhkaa sen kokonaan katkaista, ja toisetkin kokoovat heille katkeria kärsimyksiä. Herthalle kerrotaan Yngven olevan Amalian lapsen isän, ja semmoinen asia tekee Herthalle mahdottomaksi mennä avioliittoon hänen kanssaan. Ei hän siis nyt enään taida Yngveenkään luottaa; keneenkä sitten? Hän kyllä tietää ettei yleisö laske niin tarkkaa lukua miehistä näissä asioissa, mutta Hertha on nyt tuossakin toisellainen kuin muut. Mutta kun sitten todistetaan että syytös on ollut väärä, rakentuu Herthan ja Yngven suhde uudelleen, vaikka vielä sen jälkeenkin edellisellä on monta epäilystä. "Lapsuuteni ja ensi nuoruuteni on ollut iloton", sanoo hän Yngvelle, "kotini ja avioelämä on painanut minuun tuskallisen vaikutuksen, sillä paljon huomasin siinä epäsopua ja riitaa — ja kyyneleitä. Tuo minussa jo aikaiseen kasvatti vastamieltä avioliittoa kohtaan, vanhempana ajattelin monasti etten tahtoisi synnyttää lasta maailmaan, maistamaan tuota katkerata hedelmää, jota elämäksi kutsutaan." Tutustuttuansa Yngveen ja tavattuansa hänessä miehuullisen jalouden, heräsi hänessä uusi usko ihmiskuntaan. Mutta senkin jälkeen häntä vielä arveluttaa avioliitto Yngvenkin kanssa, sillä hän pelkää sen seurauksia: lapsien, ja etenkin tyttärien äidiksi tulla. "Mistä tuleekaan se", sanoo hän Yngvelle, "kaikkialla ylistetään vaimoa tyttärenä, äitinä, sisarena, kasvattajana, lohduttajana, ja kumminkin otetaan tyttölapsen syntyminen välinpitämättömyydellä jopa tyytymättömyydelläkin vastaan, monasti sitä surkutellaankin? Eiköhän ole niin, että tiedetään vaimon aseman maan päällä vielä olevan niin alistetun, etteivät kansain lait anna hänelle niinkuin miehelle itsensä määräämisen oikeutta, onnellisuutensa vapaata etsimistä?" Suunnitellun opin puute, johon sukupuolensa on ollut tuomittu ja joka esteellisimmällä tavalla on vaikuttanut suvun kehityksessä, on jo kauan sitten Herthassa herättänyt halun ja aikomuksen, saada paikkakunnallansa aikaan koululaitoksen, jossa nuorille tytöille annettaisiin järjestettyä opetusta. Hän puhuu tästä Yngvelle, ja tämä lupaa ottaa osaa yrityksen toteuttamiseen. Asianhaarat kuitenkin kääntyvät niin, että tämä jääpi Herthan yksin tehtäväksi. Hänen isänsä, joka vähitellen on unohtanut entiset ahtaat ajat ja Herthalle antamat lupauksensa, ei annakkaan nyt suostumustansa tyttärensä naimiseen Yngven kanssa, koska tämän taloudellinen asema hänen mielestänsä ei ole tarpeeksi ta'attu, ja kieltää sen ohessa tyttäreltänsä hänen perintöosuutensa. Mutta sittenkin kun Yngve monta vuotta ulkomaalla ansiollista työtä tehtyään on saavuttanut tuetun tulevaisuuden takeet, kieltää isä vielä. Hertha on tällä ajalla saanut toimeen koulunsa monien vastusten ja ponnistusten jälkeen. Viimein kun hän Yngven kirjeistä huomaa tämän vaipuneen surumielisyyteen ja kivulloisuuteen, kehoittaa hän häntä tulemaan kotiin hänen luoksensa. Yngve lähteekin, mutta laiva jolla hän matkustaa Venner'in yli, syttyy tuleen, hän uipi useampia kertoja maalle, pelastaen monta henkeä, mutta sairastuu sen jälkeen keuhkotautiin. Pitkän keskustelun perästä, jossa isä ottaa Herthalta lupauksen tyytyä siihen tiliin, minkä hän tekee, antaa hän nyt suostumuksensa avioliittoon. Mutta uuden onnen aika ei ole pitkä: Yngve kuolee, ja vähän sen jälkeen Herthan isä, jättäen talonsa ja tyttärensä ilman omaisuutta. Niinkuin Hertha on aavistanut, oli Falk menettänyt kaikki erääsen riita-asiaan, jonka oikean laadun hän itsepintaisesti oli salannut perheeltänsä kuolemaansa asti. Hertha seisoo nyt yksin ala-ikäisten sisariensa ainoana tukena, ilman mitään muuta kuin minkä hän taitaa työllänsä ansaita ja pienen rahamäärän, jonka Yngve oli jättänyt hänelle. Surun ja kaipauksen ohessa tuntee Hertha että elämänsä kovat kokemukset ovat heikentäneet hänen ruumiilliset voimansa ja ettei elämänsä taida pitkäksi tulla, mutta korkeampaan voimaan turvautuen käypi hän uudelleen kouluunsa jatkamaan työtänsä. Katkerasti saapi hän kuitenkin aina kokea, kuinka opin ja tiedon puute on hänelle siinä esteenä, ja sitä hartaammin tekee hän työtä sen poistamiseksi niissä nuorissa tytöissä, jotka uuteen oppilaitokseen ovat kokoontuneet. Monta opinkäynyttä miestä on myöskin osallistunut Herthan yritykseen ja auttavat häntä. Tähän loppuu kertomus. Parantumaton tauti kalvaa tämän ahkeran vaimon elinjuuria ja aikainen kuolema katkaisee hänen vaikutuksensa. Mutta professori Methodius ei ole saanut valmiiksi teostaan "Yhteiskunnan parantamisesta!, ja sihteeri N.B. on myös heittänyt kesken kirjoituksensa naisyhdistyksiä vastaan, sillä hän on päättänyt itse mennä yhdistykseen naisen kanssa ja tekeekin niin. "HERTHA." METELIÄ. Amerikasta palatessaan Fredrika Bremer seisoi maineensa kukkulalla, mutta hän tiesi hyvin kantavansa myrskyn enteet omassa helmassaan, ja nyt "Herthan" ilmestyttyä puhkesi se ilmiin. "Olisinhan voinut puhumattakin olla", kirjoittaa hän muutamia vuosia myöhemmin, "mutta en saattanut; omatuntoni pakoitti minua tuomaan julki niitä loppupäätöksiä, joihin pitkä elämä oli minun johtanut. Tiesin kyllä että panin arvalle — ja uhrasin — suuren yleisön suosion, ja se on oleva iloni aina kuolemaani saakka, että sen tiesin ja kuitenkin sen tein." Viidenkymmenenneljän vuoden vanhana Fredrika Bremer nyt tähän kirjaan oli kirjoittanut osan omista näkemistään ja kokemistaan naisen aseman suhteen todellisessa elämässä, ja mitä sanottiinkin tätä kertomusta vastaan, ei kuitenkaan kukaan voinut väittää sen sisältöä kypsymättömän hengen työksi. Mutta sitä ankarampia pitikin oltaman. Tuskin oli kirja ehtinyt painosta, kun melske jo oli hyvässä alussa, ja kirja-arvostelijain suuresta parvesta kuului ääniä, jotka koroitettiin varoitukseksi yleisölle olla tuohon myrkylliseen kirjaan tarttumatta. Että se taiteen kannalta olisi antanut syytä oikeutettuihin muistutuksiin, sitä ei ensi hädässä kukaan hoksannut, niin sen ihka-uudet aatteet olivat pyörälle panneet järjet ja mielet. "Kuka olisi voinut uskoa lempeää Fredrika Bremeriä niin tuhmanrohkeaksi, niin epänaiselliseksi, niin eksyneeksi siveellisessä mielipiteessään?" Astua esiin ja ruveta tarkastamaan perheenisäin valtaa tyttäriensä yli ja pyytää naiselle täysi-ikäisen oikeutta hallita omaisuuttansa; uskaltaa moittia vuosisatojen hyväksymiä tapoja ja asetuksia ja vaatia kouluja ja itsenäistä vaikutusta vaimoväellen, sehän toki oli liikaa. — Mutta kiistassa ilmaantui toisiakin ääniä, jotka antoivat vastaansanomattoman todistuksen siitä, että Fredrika Bremer vaan oli muotoon pukenut mitä monen ihmisen mielessä liikkui. "Svenska Tidningen'issä" esiintyi Herman Bjursten salamerkillä Ernst Ludvig "kirjeissä ystävälleen maaseuduilla" ["Svenska Tidningen", Marrask. 25 p. 1856] puolustamaan ja suojelemaan naista ja ennen kaikkea naisellisuutta, jonka päätuntomerkkinä oli joku helposti haihtuva hienon-hieno kukkaislemu ja joka oli häviöön tuomittu, jos avattaisiin naiselle tie oppiin ja vapaasen työhön yhteiskunnassa. "Uskotteko todellakin", kysyy hän, "että päätarkoitus tuon suloisen naisen esiintymisellä maan päällä on filantropillinen toimiminen nais- ja hyväätekeväisyyden-yhdistyksissä, taikka mikään syvempi tutkimus luonnon ja tieteiden alalla? Ettekö tahdo myöntää, että hiljainen ja lauha kasvatus sivistyneen ja jalon perheen suojassa ynnä sen lisäksi puolisolle ja perheenemännälle välttämätöntä opetusta hyödyllisissä käsitöissä ja kaunotieteissä — kielissä, soitannossa ja maalauksessa — on aivan kylläksi nuoren tytön näköpiirille? Tietäkää, että meille miehille Hertha tuntuu niin inhoittavalta, että minä puolestani antaisin ennemmin lyödä itseni kuoliaaksi, ennenkuin hänen kanssansa menisin kristilliseen avioliittoon. — — — Ja jos naiset tulevat semmoisiksi kuin Hertha, niin _ei yksikään heistä pääse naimisiin_ [kaikki harvennukset ovat arvostelijan omat], ei ainakaan järjellisen miehen kanssa. Voitteko ajatella, että mies, joka haluaa itsellensä kumppania elämän tiellä, kelpo talon emäntää, uskollista hoitajaa pyhälle tulelle kodin alttarilla, voitteko luuloitella itseänne — kysyn minä, että hän valitsisi puolison, jolla olisi pää täynnä filosofiaa ja kreikkaa, taivaankappalten kulkua, luonnonoppia, yhteiskunta- ja valtio-oppia, matematikiä ja fysikiä, ja joka vielä tahtoisi elää ei ainoastaan itsensä vaan isänmaansakin eteen. Toden totta, semmoiseen koetustyöhön en minä uskaltaisi mennä." Samassa lehdessä kirjoittaa sama nimimerkki toisen kerran: ["Svenska Tidn.", Marrask. 6 p. 1856] "Hän (Fr. Br.) tahtoo kääntää luonnon ylösalaisin. Minnekkä joutuisimmekaan, jos hänen hyväntahtoiset, mutta typerät ehdotuksensa toteutuisivat?" Herthan lausumista toiveista päästä oppimaan ja sitten muillekin jakamaan sitä hyvää mitä on löytänyt, huudahtaa Ernst Ludvig: "Lukijani! Semmoinen tulisi siis, neiti Bremerin mukaan, naisen määränä olla, yhtähyvin ja samalla oikeudella kuin miehenkin. Luonnonoppi näkyy tälle kirjailijalle nyt olevan sulettu kirjoitus. — — Ei mikään vaimo naimiseen mennessään ajattele sen kautta erittäin vaikuttavansa valon ja vapauden edistykseksi, kuten Hertha Yngvelle ehdottaa. Paras keino, ja _ainoa_, millä nainut vaimo voipi siihen tarkoitukseen vaikuttaa, on uskollinen ja _hiljainen_, huomatkaa neiti Bremer — _hiljainen_ velvollisuuksiensa täyttäminen kodin rajoissa, puolisona, äitinä, ennen kaikkea omain lastensa kasvattajana. _Niitähän_ tullee hänen ensikädessä hoitaa, ennenkuin hän heittäytyy tuolle arveluttavalle uralle vaikuttamaan koko ihmiskunnan eteen. — — — Hertha toivoo voidaksensa elää kansansa eteen, ihmiskunnan eteen ja viho viimein Jumalalle. Viimemainittu näyttää kummalliselta, ei suinkaan itsessään, mutta sovittelussa. Kieltääkö siis neiti Bremer, että Jumala, hyvyyden ja rakkauden lähde, on luonnon alusta aikain määrännyt erillaisen vaikutuspiirin niille olennoille, jotka hän on elämään kutsunut? Hän antoi miehelle — emme puhu nyt poikkeuksista — voiman, itsenäisyyden, rohkeuden, ruumiillisen väkevyyden ja sielun mahtavuuden terävyydessä, kestävyydessä, — _järjen_; hän antoi vaimolle lempeyden, suloisuuden, miellyttävyyden, — _tunteen_. Mitä varten Hertha luojan järjestystä ylösalaisin kääntää ja väittää silloin elävänsä ihmiskunnan eteen ja Jumalalle? Entäs kainous, tuo naisellisen armauden kaikista hienoin kaunistus, minnekkä se joutuisi, jos neiti Bremer saisi hallita? Totisesti: opilliset, järkeilevät, 'perusteellisesti oppineet' naiset — sellaisia on ollut ennen ja on vieläkin, neiti Br, — eivät milloinkaan ole olleet onnellisia itse eivätkä voineet ympäristöönsä onnellisuutta luoda. Sitä todistaa nykyaikana rouva Staël, Fr. Br:n edelläkävijä, joka on kirjoittanut "Delfine'nsa" jotenkin samalla tarkoituksella, mutta äärettömän paljon suuremmalla taidolla kuin Fr. Br. "Hertha'nsa." Senjälkeen tekijä — samaten kuin nimimerkki "Dagny" meillä kolmekymmentä vuotta myöhemmin — perhekuvassa näyttää, mimmoiseksi maailma mullistuu, jos naiset lasketaan tiedon puulle: — "Mies tulee kotiin, pyytää ruokaa, niin sanoo rouva: kyökkipiika lukee historiaa, emännöitsijä kirjoittaa vertailua nykyisestä ja kreikkalaisesta murhenäytelmästä, itse luen algebrata j.n.e. Auta minua, ystäväni, syöminen on sivuseikka, mitä varten _minua_ vaadit hoitamaan ruoka-asioita, lahjoitukseni ovat korkeampia varten." Ja sitten tuo sopimaton kohta, kun Fredrika Bremer antaa Herthan hoitaa haavaa nuoren miehen polvessa. — "Jos olisi ollut puhe _jalasta_, en olisi niin paljon huolinut siitä, mutta _polvi!_ Totisesti on siinä menty liian pitkälle!" huudahtaa tämä arvostelija loukatun kainouden puolesta. — Yhtä hirveätä on hänestä avata naiselle anatomiasalit ja muut oppipaikat. "Kun isän toinen tytär sanoo: tahdon lukea lääkäriksi, niin anatomiasaliin hänen kanssansa, alastomain, leikeltyjen, inhoittavien ihmisruumisten eteen; ja kun toinen pyytää teologiaa, pitää valtiolla olla yhteisopistot, jossa nuoret miehet ja naiset saavat perusteellista oppia. Yhdessä koulussa nuorukaisten kanssa tulisi heidän oppia tuntemaan toinen toistansa valon ja kauneuden palveluksessa! Ei siis tanssiloissa, iltahuveissa, halpamaisissa tilaisuuksissa salongien hiestävässä ilmassa, vaan _Iduna_-salissa, kreikkalaisten ja roomalaisten, totuuden ja vapauden jalojen ihmisolentojen parissa! Silloin tietysti kaunissieluinen nuorukainen löytää 'sisarten' joukossa vastaavan sielun, jonka kanssa hän tekee _hengen_ avioliiton, ja sitten ruumiillisenkin, — sen parempi. Jälkimäinen on kuitenkin sivuasia, — ja ennen kaikkea on aistillisuuden rikkatunkio pois perattava." Näin ivailee arvostelija ja jatkaa: "Tämä on paljasta haaveilua; missä ovat Fransiska, ma chère mère, rouva Frank "Hemmet'istä"? — _Se_ tupa kävi neiti B:lle liian ahtaaksi!" huudahtaa Ernst Ludvig lopuksi. Fr. Bremer oli syntiinlankeemushistorian johdosta antanut Herthan muistuttaa, ettei esiäidissämme Evassa kaikki liene ollut pahasta, sillä hän halusi tietoa, siis jotain hyvää, "hänessä oli kuitenkin voimallinen henki." Tästä kohdasta saapi Ernst Ludvig uutta aihetta, kääntyen ivallisesti sitä vastaan: "Siinähän se on! Vaimo se siis paradisista saakka kuitenkin on ollut meistä enin tiedonhaluinen. Hän se siis olikin ensimäinen ojentamassa kätensä tiedonpuuhun, ja kuinka väärin onkaan sitten sulkea häneltä oppisalien ovet? Mikä se nyt estää naisleirin onnea? Valtio, joka ei tee kouluja, laki, joka estää naisen vapaata kehitystä ja kahlehtii siis sielut luonnottomilla kahleilla! Ottakaahan kurenuorat auki, niin saatte nähdä Aspasioja — ilman aistihimoa — Sapphoja, oppineita pönkkähameissa, professoreja leninki päällä ja myssypäisiä saarnaajia!" Miks'ei, oli Fredrika Bremer sanonut. Viimeksi tahtoo arvostelija omalla kokemuksella vahvistaa väitteensä, vakuuttamalla ettei hän, opettajana ollen, kolmenkymmenen tytön joukossa ollut tavannut ainoatakaan, joka olisi osottanut vähintäkään taipumusta tieteellisiin opinnoihin. Ainoastaan taiteiden harjoitus olkoon naiselle sallittu, sanoo arvostelija. Se on "comme il faut". Lopuksi lohduttaa hän sillä, että "suuret lahjat" kyllä aina tiensä raivaavat, ja keskinkertaisille on tyydytystä kyllin yksityisessä tyttöpensionissa. Ei liene vaikea löytää sitä peruskuntaa, miltä Ernst Ludvig kysymystä käsittelee: naisen kasvatuksen ohjaajana ja hänen tilansa ja asemansa määrääjänä on ainoastaan oleva miehen aistillinen maku ja minkä mies itselleen edullisimmaksi katsoo; sentähden että nainen on miehelle viehättävämpi ja mukavampi tiedottomana, tahdottomana olentona, niin suljettakoon häneltä kaikki ne tiet, mitkä inhimillisen olennon tietoon, tahtoon, itsenäisyyteen saattavat. Ja avukseen Ernst Ludvig, kuten moni muu ennen ja jälkeen häntä, on ottanut Jumalan ja luonnon, vakuuttaen, että nämä kaksi vahvasti seisovat hänen puolellansa. Ja yhtä varma kuin hän on tässä, on hän myös siinä, että käsitykset hänen sukupuolessansa siitä, millä kehityksen kannalla ja missä asemassa nainen parhaiten vastaisi miehen tarpeihin, ovat muuttumattomat. Ernst Ludvig'ille vastaa nimimerkki Lars Johan "Aftonbladeteissa" [27 p. Marrask. 1856], joka vastoin "Svenska Tidningen'ia" siihen aikaan (niinkuin jälleen nyt) oli valtiollisten vapaamielisten äänenkannattaja ja joka myös johdonmukaisesti, kuten pian saamme nähdä, itse puolusti niitä aatteita, joiden tulkiksi "Herthan" tekijä oli astunut. "Kirjoittaessasi minulle Fr. Bremerin "Herthasta", alkaa Lars Johan, "et varmaankaan voinut aavistaa, että kirjeesi tapasi minun yhtä raajarikkona kuin tuo siivo Yngve siinä kirjassa, jonka sinun ivallinen kynäsi on ottanut ruoskittavaksensa. Niinkuin tiedät täytyi minun matkustaa asioissani Kungsköping'iin, ja olin jo ajanut 5 penik. kotoa, kun vanhat keltaiset kiesini yhtäkkiä räsähtävät rikki alamäessä, hevoset karkaavat tiehensä ja minä paiskataan tunnottomaksi maantielle, jossa viimein kova tuska polvessani herättää minun jälleen tuntooni. Ensi ajatukseni oli huutaa apua, varsinkin kun samassa näin kolme nuorta tyttöä kävelevän, taikka jos niin tahdot, "liitelevän" sinne päin, missä makasin. Huusin siis voimani takaa, mutta tuskin olivat nämä kainot olentoiset ennättäneet vilkaista minuun ja rikkirevittyyn pukuuni, ennenkuin kimakasti huutaen: "Herran jee, verinen polvi! Mies!" pakenivat poispäin metsänlaitaan, josta minua sitten kurkistelivat puunrunkojen suojelevasta piilopaikasta. Ethän kummastu että silloin mutisin itsekseni: 'tuommoisia perhanan hepsanoita', taikka jotakin semmoista, sillä minun pitää sanoa sinulle, hyvä veli, että kokonaan toista se on istua lämpimässä kammarissaan mietiskelemässä "kainoutta, naisellisen armauden hienointa kaunistusta", kuin maata maantien vieressä ja nähdä tuo ominaisuus täydessä kehityksessä noin omalla kaupallaan. En minä puolestani olisi pitänyt sitä yhtään sopimattomana, jos joku heistä olisi tullut luokseni ja sitonut 'hänelle tuntemattonaan nuoren miehen haavat' (E. L:n sanoja), ja minusta on ihmeellistä, ettet sinä, joka niin perinpohjin tunnet naisten heikkoudet, kykene eroittamaan sitä kainoutta, joka uskaltaa hoitaa _jalkaa_ mutta ei rohkene koskea _polveen_, siitä kainoudesta, jonka suojassa nuoret tytötkin saattaisivat täyttää ihmisrakkauden käskyn, menettämättä siltä vähääkään nais-arvostansa." "Olet aivan oikeassa siinä, että naisen tulee tehdä velvollisuutensa kodissa hiljaisuudessa, s.o. ettei hän pidä melua siitä eikä liioin itsestänsä", kirjoittaa L. edelleen. "Niinpä muistan, kun mennä vuonna kävin Tukholmassa, mimmoisella pyhällä kunnioituksella odotin sitä hetkeä jolloin saisin astua sinun seurapiiriisi ja nähdä nuo "kainouden hienoon huntuun" kätketyt kodin haltijattaret, joita toivoin siellä tapaavani; mutta tiedäthän, ettei ole niin helppo päästä heidän rauhoitettuun valtakuntaansa. Aamupäivällä sanottiin: armollinen rouva on ulkona kävelemässä — Armollinen rouva on mennyt kylään — Armollinen rouva on soitannollisissa aamuhuveissa. Ehtoopäivällä kuului samalla lailla: toinen laulajaisissa, toinen pukeutuu baaliloihin, kolmas kesteissä, ja ainoastaan parvi lapsia kurkisteli kuin kurenpoikaset noista tyhjistä salongeista, sillaikaa kun palvelustytöt ottivat vastaan vieraitansa taikka lueskelivat "Qvinnan i sin fullkomlighet" nimistä romania. Herra luonnollisesti oli joko rouvan keralla, taikka "Isossa Seurassa", taikka — — — luona, siellä on paljon rattoisampi kuin kotosella; ja jos hänen mahdollisesti tekisi mieli mennä kotiin teetä juomaan, on hyvin epätietoista tokko hän tapaisi rouvansa ruokakonttorin niin järjestyksessä kuin se mies huomaa vaimonsa talletuspaikat, joka elää 'Fr. Bremerin emansipationi-aikakaudessa'. Sillä lihamakkara ja sinkku on nykyaikana kallista tavaraa, menot suuret, rouvalla tarvitsee olla uusi muotihattu Paris'ista, oma loge'nsa ensi rivissä ja käydä kaikissa konserteissa. — Mennä vuonna niin teki haluni nähdä nuo sinun rakastettavat "kodikkaat, oppimattomat" naiset; niin oppimattomat, sillä uskallanpa panna vetoa, että monet heistä ei osaa eroittaa valkojuurikasta lantusta eikä tiedä, minkänäköinen herneenpalko on, ennenkuin se uipi heidän soppatalrikissaan. Katsotaanpa, etkö ole takertunut ennakkoluuloihin. Heitetäänpä nämä nyt hetkeksi pois, ei huolita olla nyt noita seuraelämän leijonia, noita illallispöytä-herroja, vaan muistellaanpa nuoruutemme raitista mielialaa! Emmekös silloin tavoitelleet totuutta, jaloutta, emmekös kunnioittaneet kaikkea hyvää hyvän tähden, emmekös mekin silloin pyytäneet elää "maamme, ihmiskunnan eteen ja Jumalalle?" Sinä vastaat tietysti että se on ainoastaan miehen asia. Mutta sanoppa, mistä voisi mies, joka omaa sellaisen elämän-aatteen ja joka sanasi mukaan ei suinkaan pidä vaimoa "sivukaluna", mistä voisi hän löytää oikean vaimon, ellei tämä ottaisi osaa hänen elämänsä korkeihin pyrinnöihin? Milloinka äiti paremmin kasvattaa lapsiansa, kuin silloin kun hän korkeamman voiman nojalla etsii opetuksensa omasta sielustansa ja esimerkillänsä osottaa pojallensa hänen velvollisuutensa elämään Jumalalle ja ihmiskunnalle. Muista että Hertha on nuori, älykäs, innollinen nainen, jonka luonnoton pakko on nostanut kapinaan maailmaa ja niitä oloja vastaan, jotka estävät häntä siitä henkisestä ja ajallisesta vapaudesta, minkä hän kehitykseksensä tarvitsee. Hänellä ei ole äitiä, ei mitään tuetta, ei ketään joka tahtoisi näitä tunteita johdattaa ja niiden kovaa polttoa asetella. Sinulla ei ole hyvä sydän, kun pilkkaat sen sijaan että surkuttelisit tämmöistä jaloa ihmisluonnetta. Ei Hertha pyydä huvituksia, vaan työtä, voidaksensa elää muidenkin hyväksi. Tässä ei ole mitään kummasteltavaa. — — Jos isänmaanrakkaus kristinopin valossa kohosi ihmisrakkaudeksi, en voi ymmärtää, miksei naisen sydän voisi tykyttää saman ihmiskunnan puolesta, jonka eteen hänen puolisonsa, lapsensa, veljensä, sanalla sanoen kaikki joita hän enin rakastaa, ovat kutsutut vaikuttamaan. Tämä ei ole Jumalan määräämän vaikutuspiirin kieltämistä, vaan se on Jumalan käskyn tottelemista. Sinä myös tahdot kieltää Herthalta oikeuden elää Jumalalle. Sitä en vielä tähän asti ole kuullut kenenkään meidän sukupuolestamme tekevän, päinvastoin kaikista kevytmielisinkin mies tavallisesti toivoo että hänen vaimonsa, kuten sanotaan, vaeltaisi Jumalan edessä". Myöskin pilkkaat Herthaa hänen sanoistansa: "avioliitto on minusta sivuasia, jollei se saata minua korkeampaan kehitykseen". Mutta jos pysyt omissa sanoissasi, että Jumala naiselle on antanut "tunteen" korvaukseksi kaikista niistä hyvistä lahjoista, joita hän on jaellut meille, niin on asia minusta sangen yksinkertainen. Hertha sanoo avioliiton olevan hänelle sivuseikan, senvuoksi ettei hän _rakasta_. Huomannethan tuosta pienestä: _jos_, ettei hänen sanansa ole ehdottomia. Ja ajatteleppas, kun romaninsankaritar huudahtaisi: "Oi, minä tahdon paikalla mennä naimaan!" — "Hyi sentään", vastaisit siihen sinä, joka olet hieno sivistynyt mies, — "semmoinen tyttö ei saisi miestä", — niin vaikea on meitä nuoria poikia tyydyttää." Ernst Ludvigia vastaan, että koulunkäyneet vaimot rupeaisivat kodissa "mietiskelemään", komentamaan opillansa, sanoo Lars Johan: "Oppia saanut ja taitava nainen, joka juuri sen kautta tietäisi kuinka paljoa hänen tietonsa vielä puuttuvat, komentaisi opillansa monta kertaa vähemmän, kuin tuollaiset hirveässä kiireessä ja hämmingissä luetetut olennot, jotka usein tahtovat loistaa lainakalulla ja juuri sen kautta tulevat naurettaviksi. Kysymys josko oppineet naiset tekevät itsensä taikka muut onnellisiksi koskee yhtä hyvin oppineisuutta yleensä kuin oppineita naisia erittäin. Mitä "Corinne'n" tekijään tulee, niin kertoo Chateaubriand hänestä että hänen miehensä kuoli surusta muutamia kuukausia hänen jälkeensä. Naurat syyllä isälle, joka tytöltänsä kysyy: tahdotko ruveta theologiksi j.n.e. Mutta mitäs jos isä puhuisi näin: "Kuulkaa lapseni, te olette köyhiä tyttöjä, meidän täytyy antaa teidän kehittyä kunkin siinä mihin hän sopii, että voisitte ansaita jokapäiväisen leipänne. Onhan meillä suuri elatuslaitos, jota sanotaan avioliitoksi, mutta että mennä naimisiin rahain vuoksi on liian miehekästä vaimo-ihmiselle; korkeammat pitää vaikuttimet olla ennenkuin niin tärkeä askel astutaan." — En minä tiedä olisiko tukholmalainen pappa, joka niin puhuisi, naurettava, mutta sen tiedän että minä, mitätön maanmoukka, mielelläni ottaisin hänet appivaarikseni. Jos alkaisi polveni huonontua, täytyy minun pyytää sinua neuvottelemaan siitä rouva Åhrberg'in kanssa, vaikka hän on naislääkäri!" Sama nimimerkki jatkaa toisessa numerossa kysymystä naisen kasvatuksesta ja huomauttaa siinä Er. L:lle, kuinka naisen vaikutus perheessä samassa on vaikutusta ihmiskunnassa ja kuinka oikeata sen johdosta on vaatia naiselle korkeampaa hengen kehitystä. "Naisen mielipide ja sivistyskanta on vaikuttavana voimana koko sukukunnan kehityksessä", kirjoittaa hän siinä. "Mutta nyt on niin, että naisen, vaikutus semmoisissa tärkeissä asioissa kuin kasvatus ja seuraelämä on hänelle uskottu sillä hiljaisella välipuheella, että hän olkoon siihen niin kykenemätön kuin mahdollista. Sen sijaan kuin pitäisi kehoittaa häntä totisiin ja todellisiin asioihin, tahdotaan suunnata hänen ajatustansa vähäpätöisiin ja joutaviin seikkoihin. Vakuutetaan hänelle että paras keino miellyttää ja päästä miesten suosioon on näkyä tykkänään vieraaksi kaikelle totisemmalle ajattelemiselle, olla niin ajattelematon kuin suinkin. Tyttö tulee siten vähäpätöiseksi ja mitättömäksi naiseksi ilman mitään vakavuutta, ja sellaista sieluntilaa miesten ennakkoluulot, jotka naisen ymmärryksen totista ja perusteellisempaa kehitystä pelkäävät, tahtovatkin hänessä säilyttää, samalla kuin nämä miehet naisen näin tahallisesti heikonnetuista sielunominaisuuksista odottavat oman ymmärryksensä ensimäistä kehitystä." Jos sen sijaan naiset oppisivat niin paljon itsekkäistä valtioviisautta, että käyttäisivät sielunsa ja kykynsä siveelliseen ja älylliseen edistykseen, niin heidän asemansa paljon muuttuisi. "On mahdollista", päättää hän lopuksi, "etteivät naiset, varustettuina sillä kasvatuksella, jota minä tarkoitan, tulisi naimisiin, mutta josko tämä olisi pidettävä todistuksena miesten järjellisyydestä, siitä tulee toinen kysymys." Näiden kahden jälkeen ilmaantui taas "Svenska Tidningen'issä" uusi arvostelija samaan suuntaan kuin Ernst Ludvig, mutta uskonnon suojassa ja tarkastaen asiaa naisen omalta kannalta. Hän ottaa sekä Jumalan sanan että luonnon todistamaan, että nainen ijankaikkisuudesta on määrätty alamaisuuteen. Hertha on siis sekä ylpeä että kaikin puolin moitittava olento, joka asettuu Jumalaa ja luontoa vastaan. Että "Herthan" ilmoille tuomat aatteet siis ovat kokonaan hyljättävät, todistaa tämä arvostelija kolmella lailla: 1) "Todistaakseni Jumalan sanasta, niin sanoo hän: "Vaimon pitää miehelle alamainen oleman." 2) "Ottaaksemme todistusta todellisuudesta, niin on meillä tuhansia todistuksia naisen kykenemättömyydestä ajatuksensa jännittämiseen ja kestävään sieluntyöhön miehen rinnalla." 3) "Ottaaksemme todistusta luonnosta, niin on meillä tuo naiseen kylvetty halu eli taipumus olemaan vallanalaisuudessa." Näin ollen katsoo arvostelija sitä yritystä jommoiseksi lainmuutokseksi, joka samaan aikaan oli nostettu Ruotsin säädyissä naisen täysi-ikäisyydestä, syrjäaskeleeksi oikeasta suunnasta. Hän toivoo ettei ehdotusta vahvisteta, mutta ennustaa samassa naiselle monellaisia ikäviä selkkauksia, jos se todella laiksi tehtäisiin. "Sielläkin missä hän saa itse hallita itseänsä, tuntuu sielun puolesta vielä terveelle ja pilaantumattomalle naiselle suloiselta antautua miehen tahdon alle", väittää hän, mutta lisää kumminkin pienen ehdon: "niin pian kuin tämä tietysti on kohtuullisuuden ja hellyyden jalostama. Tempaiskaa vaan nainen kodin turvasta ja vallanalaisuuden suojelevasta pakosta, niin tempaisette häneltä hänen elinehtonsa ja todellisen hupaisuutensa; laskekaa hän 25 vuoden vanhana ulos yhteiskunnalliseen elämään kaupustelijain ja petollisten ihmisten kilpailuun, niin seisoo hän siinä pian petettynä hupsukkana taikka naisellisuutensa menettäneenä kummituksena." Viimeksi kääntyy hän nuorten tyttöjen puoleen, huomauttaen heille, kuinka ilkeä olisi tuommoinen virallinen julkaistus heidän viidennestäkolmatta ikävuodestaan. Myöskin Suomesta pantiin ankara vastalause "Herthan" vapautus-aatteita vastaan. Itse Juhana Vilhelm Snellman tarttui kynäänsä, löylytteli Fredrika Bremeriä ja hänen mietteitänsä isällisellä kädellä ja neuvoi sen ohessa, millä lailla naissuvun oli meneteltävä voidaksensa rakastettava olla ja miessuvun suosiossa pysyä — sama kanta kuin Herman Bjursten'illä, ja jolta vastustajain suuriluku silloin ylehensä asiaa tarkasteli. Koska jokaiselle suomalaiselle lienee hauskaa ja hyödyllistä tuntea Snellmanin ajatustapaa kaikilla aloilla, otamme tähän hänen arvostelunsa pääkohdissaan ["Litteraturbladet", Syysk. 1856]. Siinä sanotaan: "Pääsumma hänen (Fr. Br:n) teorioissaan on että naiselle, samalla lailla kuin miehellekin, valmistettaisiin tilaisuutta kaiken sen sivistyksen hankkimiseen, mitä hän toivoo ja itsellensä vaatii, ja että hänelle annettaisiin täysi vapaus itse päättää tulevasta vaikutuksestaan ja tilastaan. Tästä olisi seurauksena enemmän tasa-arvolle, tietoisuudelle ja vakuutukselle perustettu suhde miehen ja naisen välillä, jota suhdetta tukisi se asianlaita, ettei nainen enään olisi pakoitettuna turvan ja toimeentulon saavuttamiseksi mennä vaimoksi ensimäiselle miehelle, joka hänelle kätensä kurottaisi." Tämän jälkeen Snellman tarkastaa tekijän menettelöä romanissaan, moittien sitä, että tekijä on tuon vapautetun naisen kuvaillut vapauttamattomassa ympäristössä, yhteiskunnassa, jossa kaikki sotii häntä ja hänen pyrinnöitänsä vastaan. Arvostelija nähtävästi ei olisi tahtonut nähdä Herthaa eli vallanalaisuudesta pyrkivää naista taistelevana sitä yhteiskuntaa ja niitä lakia vastaan, jotka häntä kiinni pitävät — se liikutti arvostelijaa vastamielisellä tavalla —, vaan tekijän olisi pitänyt lukijalle osottaa ihanteitansa vastaava yhteiskunta, jossa hänen mietteensä olivat jo toteutetut; sillä tapaa luulee arvostelija hänen voineensa hankkija aatteilleen joitakuita uskovaisia, "jota vastoin on sangen epäiltävä, voipiko Herthan romani kääntää ainoatakaan uskotonta". Herthan sekaantumista sairashoitoon arvostelija myöskään ei hyväksy, ja samaten kuin Bjursten'iä ja monia muita suututtaa häntä ei ainoastaan tuo "polven-hoito", vaan vielä enemmän se että Fr. Br. tuon itsenäisen sankarittarensa naittaa. "Hän (Hertha) on koitautinen ja kuolee naimattomana — sillä hänen naimisensa Yngven kanssa ei ole muuta kuin ulkonainen meno, joka oikeuttaa häntä tuota kuolemaan tuomittua keuhkosairasta hoitamaan. Hän jääpi siis vaan vapautetuksi kotiopettajaksi eli kouluttajattareksi. Tehtäköön nyt sankarittaren puolesta mitä hyvään, ja neiti Bremer on varmaankin tehnyt mitä tehdä voipi, niin voidaan semmoisesta naisesta korkeintaan saada kunnioitettava ja arvollinen ihminen, mutta rakastettavaksi miehen silmissä ei hän milloinkaan tule. Se on tämä, jota ei neiti Bremer ymmärrä eivätkä vapautuksen puolustajat ymmärrä, sanoo arvostelija. "Hertha on suora mielipiteissään, niinkuin vapautetun tulee olla, jos hän voipi yhdenvertaisena olla miehensä rinnalla. Se on sangen kunnioitettavaa. Hän istuu levollisesti kauniin nuoren miehen kipeää polvea hoitamassa. Sekin käypi laatuun kunnioitettavalle naiselle. — — Hän matkustaa pitkät matkat omin neuvoinsa. Sekin on kunnioitettavalle kernaasti suotu vapaus. Hän asettuu omavaraiselle taloudelliselle kannalle. Se on kaikki kunnioitettavaa. Mutta rakastettavaa ei se ole miehen silmissä. — Emme sano, ettei kaikessa tässä — paitsi ei noissa mielipiteiden suorassa esiintymisessä eikä tuossa polvenhoidossa — voi ilmaantua jonkimmoista rakastettavaa, mutta itsessään ei se mitään rakastettavaa sisällä", — siinä Snellmanin mietteitä. "Sillä naisen rakastettavuus perustuu pääasiallisesti siihen, että hän on turvaa tarvitseva, ja että hän miehen turvaa pyytää. Mies ei koskaan, sanoo ei koskaan, rakasta itsenäistä taikka itseensä turvaavaa (sjelftillräcklig) naista. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellainen nainen pyydä hänen rakkauttaan — taikka jos pyytää, ei ole enään itseensä turvaava." "Sangen kunnioitettavia avioliittoja voidaan rakentaa. Vanha kunnioitettava mies voipi naida kunnioitettavan vaimon, ja liitto voi olla onnellinen, mutta sangen vissi on, että vaimon puolella silloin paitsi kunnioitettavuutta myös on rakastettavuutta. Tämä ei riipu vissistä ijästä. Iso-äitikin nojatuolissaan voipi vielä olla rakastettava. Mutta perus on aina siinä, että nainen tarvitsee turvaa ja pyytää sitä. Tämä kutsutaan ja tämä on naisellisuus. Ja tämä se on, jonka nainen kadottaa sen mukaan, kuin hän pyrkii miehen asemaa yhteiskunnassa täyttämään." Että tekijä "ei ole tyytynyt tekemään Herthasta pelkkää kunnioitettavaa naista, vaan on samalla tahtonut hänestä tehdä rakastettavan ja antaa hänelle nuoren rakastajan — se ei ole soveltunut yhteen". — Siinä on arvostelijan mielestä kirjan päävika. "Sopivaisuutta vastaavaa on ainoastaan se, ettei vapautunut nainen milloinkaan tule perheen äidiksi. Muutenkin perheesen jo syntyy paljon onnettomuutta sen kautta, kun niin monet vaimot eivät ymmärrä hallita rakastettavuudellansa, vaan koettavat sitä tehdä järjellä ja todistavaisesti — taikka mitä he sellaisena pitävät. Vapautunut nainen, kasvatuksen saanut kuin mieskin kouluissa ja yliopistoissa ja tottunut miehen-omaisiin toimiin, lääkärinä, opettajana taikka muuna virantekijänä, astuisi arvattavasti perheenelämään miehelle kuuluvilla vaatimuksillakin. Ja ettei sellainen kannata, sitä ei tarvitse todistaa." Jotain nurillista myöntää arvostelija kuitenkin olevan naisen yhteiskunnallisessa asemassa. Hätätiloihin nähden, missä nainen ei voi avioliiton kautta päästä turvattuun asemaan, pitäisi lakien ja tapain helpoittaa hänelle toimeentulonsa hankkiminen, eikä häntä siinä estää, kuten arv. myöntää useimmissa maissa tehtävän. "Mutta jos naisen kasvatus, niinkuin miehen on järjestetty, suoraan johdattaisi ja valmistaisi häntä hänen kutsumukseensa, niin semmoisien hätätilojen luku pian vähenisi — ja silloin ei neiti Bremerin vapautustuumia syntyisikään", lopettaa suuri valtioviisaamme. Toisin kuului taas toisaalta. Ruvettiin viittaamaan auktoriteteihin molemmin puolin, ja jonkimmoista tasaannutta mielipiteissä lie vaikuttunut m.m. moniaat prof. _Agardh'in_ teoksista otetut ja julkaistut lauselmat, jotka olivat omiansa antamaan vapautus-ystäville kannatusta, yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa järjestyksessä ja tavoissa ylipäänsä puuttui kaikkia niitä aineksia, jotka naisessa tunnustetaan vaikuttaviksi", oli Agardh kirjoittanut. Naisen luonnossa on hienotunteisuutta, hellyyttä, oikeuden tuntoa, järkeä; mutta luonnottoman kasvatuksen kautta, joka vieroittaa hänen kaikesta totisesta, suunnitetusta, ja johdattaa häntä pelkkiin vähäpätöisyyksiin, tukehutetaan hänessä luonnollinen kehitys. Niinkuin Herodiaan tytär pannaan hän tanssillansa huvittelemaan toisia, ja kun hän on heidän vaatimuksensa täyttänyt, julistetaan hän sielun ja ruumiin puolesta miestä alemmaksi olennoksi. Että nainen olisi aiottu ainoastaan aliarvoisten töitten suorittamiseen ja mies yksistään kaikkiin niihin toimiin, joihin kysytään päätösvoimaa ja itsenäisyyttä, niinkuin usein oli väitetty, se on aivan väärä käsitys. Mikä naiselta puuttuu ruumiillisessa väkevyydessä, sen korvaa hänen kestävyytensä. Mies pikemmin nääntyy vastuksissa kuin hän, eikä ainoastaan henkisesti, vaan ruumiillisesti. Hän on jo elämänsä alusta vähemmän kuolevainen kuin mies, ja kestää paremmin taudissa ja vaivassa. Luoja oli hänen voimansa mitannut, kun määräsi hänen osakseen kovimman kaikista tuskista, mutta lahjoitti hänelle samalla suurimman kaikesta onnesta, äidin-onnen." Viitattiin kokemukseen, joka osottaa että nainen totisimmissa elämänkohdissa samaten kuin painavimmissa toimissa on ilmiin pannut neroa ja järkähtämättömyyttä usein enemmän kuin mies. Kun mieheltä on rohkeus ja toivo paennut, on nainen hänelle antanut omastansa. "Sen vuoksi luomishistoriassa sanotaan, että vaimo luotiin miehen avuksi", oli Agardh kirjoittanut. Kreikan Aspasia, Corinna, Sappho ovat mainitut maansa etevimpinä, samaten Spartan naiset kestävyydessä, isänmaanrakkaudessa. Mainittiin roomalaisissa Veturian uhri, Porcia, Cato'n tytär, joka kuoli tasavallan voitoksi, Cornelia y.m. ja samallaisia esimerkkiä nykyisemmistä ajoista. Perheellisessä elämässä hän samalla lailla voipi miehen rinnalle astua. Hän se on, joka useasti talon voimassa pitää, ojentaa, säästää ja korjaa siellä, missä miehen huolettomuus hävittää. Samaten monet niistä harvoista naisista, joille valtakuntain hoito oli uskottu, olivat kiitettävästi kutsumuksensa suorittaneet. Väärin on siis väittää, ettei luonto olisi varustanut naista semmoisiin toimituksiin, joissa tarvitaan järjestystä, huolenpitoa, älyä ja järkähtämättömyyttä, sillä tosiasiat näyttävät hänellä niihin kykyä olevan, vaikka hän on yhteiskunnassa niistä suljettu ja mies on ne itsellensä etuoikeutena säilyttänyt. Mutta jos on totta, että nainen on osottanut itsensä väkeväksi sellaistenkin olojen vallitessa, jotka pitkin aikoja ovat häntä pakoittaneet pysymään vaan vähäpätöisillä aloilla, niin vaikuttavampana vielä ilmestyy hän silloin, kun lakien ja tapain panemat esteet poistuvat hänen kehityksensä tieltä ja hän, niinkuin tähän asti mies, saapi vapaasti viljellä lahjojansa, muistutettiin. Vastakohtana sille tarkastelulle ja valtioviisaudelle, jolla J.V. Snellman punnitsi Fredrika Bremerin herättämiä aatteita sukupuolensa vapautuksesta orjuuttavien lakien ja tapain alta, on se kirjoitus, jonka "Aftonbladet" [1 p. Lokak. 1856] toimituksen nimessä julkaisi "Herthan" ilmestymisen johdosta. Lars Johan Hjertan valtiollinen kanta oli kyllin tunnettu, eikä siis ollut mitään odottamatonta tavata naisvapautus-asian vakaata puoltoa lehdessä, joka kolmattakymmentä vuotta oli ollut mainitun valtiomiehen johdon alla ja käynyt vapaamielisen valtiosuunnan eturivissä. "Tämän kertomuksen ("Herthan") johtava aate ja se tarkoitus, johon sen tekijä silminnähtävästi tähtää, on ehdottomasti yksi niitä likisimmän tulevaisuutemme tärkeimpiä kysymyksiä, jonka ratkaisemista ei, ilman vaaraa yhteiskunnalle, voi lykätä: naisen vapauttaminen niistä kahleista, jotka sitovat hänen kasvatuksensa, hänen itsetoimintansa, hänen taipumuksensa" — sanoo "Aftonbladet". Muistutettuansa kuinka soveliasta oli, että se nainen, joka oli niin monta hyvää siementä kylvänyt ruotsalaisten sydämiin ja joka oli alkuun pannut järjestetyn rakkaudentyön oman sukupuolensa puolelta, nyt myöskin näiden sisartensa nimessä ja heidän eduksensa julkilausui parannuksen naisen asemassa välttämättömäksi tarpeeksi ja paljasti ne ilmeiset vääryydet lainsäädännössä, jotka tätä asiaa koskevat, jatkaa lehti: "Samaten on paikallansa, että Ruotsin miehet kuuntelevat tätä sanaa, ja kehoitusta seuraten poistavat lakisäädännöstänsä kaikki, mikä siinä on naiselle alentavaa ja siis miehellekin loukkaavaista. Tosiaankin on kummallisia epäsäännöksiä olemassa nykyisessä suhteessa miehen ja naisen välillä. Tuo niin sanottu väkevämpi pitää hyvänänsä maailmaan tulla tuon niinsanotun heikomman suurimpain tuskain ja vaivain kautta, häneltä vastaan ottaa hoitonsa ja kasvatuksensa ja hänen kauttansa valmistautua inhimillisyyden korkeimpaan etuoikeuteen, rakastamaan ja rakkautta nauttimaan, ottaaksensa vihdoin tauti- ja kuolinvuoteellansa vastaan apunsa ja hoitonsa hänen kädestänsä. Näissä juhlallisissa tiloissa elämän vaelluksella saapi nainen ei ainoastaan olla muassa, vaan vieläpä pääosan niissä toimittaa, sillä sangen huonosti tulisi mies semmoisissa toimeen ilman häntä. Mutta noilla pitkillä väliajoilla, koko elämän aikana muuten, pitää mies oikeana ja kohtuullisena sekä hyvään järjestykseen sopivana asiana, että toinen puoli ihmiskunnasta yksinomaan elää ja toimii toisen nukkena, keittäjinä, pesijinä, vaatteidenpaikkaajina. Tämän tarkoituksen voittamiseksi on tavallisesti naisen kasvatus niin järjestetty, ettei mitään opeteta hänelle, joka valmistaisi häntä itsenäiseen toimitukseen, eikä missään aineessa mitään perusteellisuutta noudateta. Samaten on häneltä tie suljettu useampiin ammatteihin ja elatuskeinoihin, varmaankin senvuoksi että muussa tapauksessa ei olisi niin helppoa saada halpoja apulaisia taloudenhoitoon. Mutta kun ei nämäkään keinot olleet kyllin riittäviä, vaan oli joitakuita ammatteja, joihin häntä täytyi laskea, keksittiin uusi tehokas keino: kiellettiin häneltä oikeus itse hallita ja käyttää tavaraansa ja riistettiin senkautta häneltä mahdollisuus ammatin hoitamiseen. Ilman arvelua, mutta ei suinkaan ilman palkkioa otti toinen sukupuoli kaikki hänen asiansa toimittaakseen, ei naisen vapaasta anomuksesta, vaan sillä perusteella että katsottiin oltavansa jonkimmoisia holhoojia, syntyneitä johtamaan naisia, hallitsemaan heitä ja ennen kaikkea hoitamaan heidän rahojansa. Mutta kun ei tällainen yksinvaltius aineellisella alalla ollut vielä täydellisesti tyydyttävä, ulotettiin valta myöskin sydämen asioihin ja ruvettiin naima-isännyyden nimellä harjoittamaan uutta tyrannisuutta, joka on pahempi kaikkia muita. Ja kun vihdoin nainen, kaikilla aloilla karkoitettuna suoralta tieltä, alkoi käyttämään viekkautta ja juonia sortajiansa vastaan, niin nämä yksinkertaisuudessaan sitä suuresti kummastelivat ja huomasivat siinä syytä kiristämään nuorat entistä lujemmalle." Sen jälkeen mainitsee kirjoittaja että vaikka tosin ne ajat ovat menneet, jolloin nainen pidettiin ainoastaan huonekalun vertaisena, niin tämä esi-isäin katsantotapa vielä vallitsee naimis- ja perintö-kaareissa; aviovaimo niinkuin tytärkin ovat kokonansa holhouksen alaisia, ainoastaan leskivaimo saapi itsenäisesti hallita itsensä ja tavaransa. Semmoinen tila on hänestä väärä. "Seuraelämässä suodaan naiselle kaikellaisia pieniä etu-oikeuksia", jatkaa hän, "annetaan hänen esim. ensiksi astua ovesta sisään, mutta niin pian kuin kysymys tulee siitä portista, joka eroittaa täysi-ikäiset ala-ikäisistä, silloin astuu yhdenkolmatta vanha nuorukainen kursailematta kynnyksen yli, sanoen naiselle: Jää ulkopuolelle, sinun paikkasi on alaikäisten ja mielettömien seassa. Sanotaanpa vielä että tuo holhonalaisuus se onkin todellisen naisellisuuden välttämätön ehto ja että se menisi häviöön jos nainen laskettaisiin holhouksen alta irti ja päästettäisiin itsetoimintaan. Meidän vakuutuksemme mukaan tuo on aivan perätöntä pelkoa, uskomme päinvastoin sen pikemmin voivan tapahtua jäykän pakollisuuden tilassa kuin vapaassa työssä. Pyrkimys vissiin tarkoitukseen, taatun aseman voittamiseen tulevaisuudessa ja tieto voimainsa oikeasta käyttämisestä antaa ihmiselle mielen jäntevyyden, jota ei voi kyllin korkealle arvostella?" Kehoitettuansa Ruotsin yleisöä lukemaan Fredrika Bremerin puheena olevaa kirjaa, päättää tekijä lausumalla sen toivon, että jalon naisen sanat pääsisivät vaikuttamaan miesten sydämissä ja niin välillisesti ennen pitkää matkaansaattaisivat parannuksen Ruotsin naisen oikeussuhteissa. Sen oli vastaisuus osottava. Niinkuin aina kun mielet nousevat kiihkoonsa, iskettiin tässäkin kahakassa monta kertaa syrjälle asiasta. Muutamassa kirjoituksessa tuomittiin Fredrika Bremerin koko siihenastinenkin kirjallinen vaikutus arvottomaksi, eikä sitäkään ainoastaan, vaan vielä vedettiin hän ihmisenäkin tarkastus-istuimen eteen, jossa pilkkaa ja soimausta ei säästetty. Kutsuttiin muun muassa kirjailijaa kunnianhimoiseksi maineenpyytäjäksi, joka on kulkenut ulkomailla vaan hankkiakseen itselleen "puhvia" ja jonka matka Amerikaankin sai alkunsa paraasta päästä vaan maineen himosta. Mutta kaiken tämän kestäessä alkoi moni ihminen lainaamaan huomiotansa asioille, jotka näihin saakka olivat olleet häneltä kokonaan hämärässä taikka vaan kaukaisina varjoina haamoitelleet hänen mielessään, ja hän pahoitettiin kyselemään järkeänsä avuksi kiistanalaisten kysymysten selvittämiseksi. Siten Fredrika Bremerin julkituomat aatteet pääsivät leviämään yhä laajemmalle, ja kaikessa hiljaisuudessa ilmi kävi monen ihmisen sydämessä, että Fredrika Bremer toki oli osannut sanoa vaan, mitä itsekin olivat usein tunteneet. Sen mukaan mimmoisiksi asiat siis selvenivät kunkin käsityksessä, halkesivat mielipiteet erilleen, kunnes luokkautuivat kahteen vastakkaiseen suuntaan, joista toinen, pienempi, liittyi Fredrika Bremeriin, toinen taas suurena enemmistönä yhtyi pysymään kiinni tähänastisessa asiaintilassa. Kaikesta tästä, suusanallisista ja kirjallisista kiistoista ja otteluista, soimauksista, ei kuitenkaan kirjailija itse tietänyt mitään. Ennustaen pahaa melskettä tulevaksi oli hän, saatuansa käsikirjoituksensa valmiiksi, lähettänyt sen kaiken kiireen kustantajallensa, puristanut lähimpäin ystäväinsä käsiä jäähyväisiksi ja lähtenyt Tukholmasta matkalle, jonka hän jo aikaisemmin oli päättänyt tehdä ja joka tällä kertaa oli aiottu kauas itäänpäin, vanhain kansain muistettaviin maihin. Mekin tahdomme jättää Hertha-liikkeen likisimmät vaikutukset toistaiseksi, seurataksemme Fredrika Bremeriä hänen pitkälle itämaiselle matkallensa. VII. ITÄMAINEN MATKA. BRÜSSEL'IN KONGRESSI. Totuuden tuntemisen palava halu se oli, joka nytkin käski kirjailijan vaihtamaan rauhallisen kotinsa tuntemattomiin asuntoihin vieraissa maissa ja kansoissa kaukana isänmaastansa. Aleksander Vinet'n uskontoa käsittelevät teokset ja viimeiseksi hänen: "Discours Evangeliques", jonka Vinet'n' leski oli lähettänyt Fredrikalle, suuntasivat hänen matkansa alkua Schweiziin, päästäksensä elämässä tutustumaan niihin vapaa-oppisempiin liikkeihin, joissa tämä suuri opettaja oli vaikuttanut. "Vinet'n suuri henki kutsui minut Schweiz'iin", kirjoittaa hän siitä itse. Sateessa ja rumassa ilmassa matkusti hän alkukesästä 1856 Tukholmasta meritse, "mutta ystäväin sydämellisyys oli pannut niin paljon kukkasia sydämeeni ja käsiini, ettei paha ilma minua ensinkään häirinnyt, ja minä sain elää rauhassa sisällisen kukkaistarhani päiväpaisteessa", kirjoittaa hän yksityisessä kirjeessä. Heti tultuansa Schweiz'iin rupeaa hän tekemään matkaltansa muistiinpanoja, jotka sitten nimellä "Lifvet i gamla verlden" (Elämää vanhassa maailmassa) kotimaassa annettiin painosta kolmessa osassa, sitä myöten kuin ne tekijänsä kädestä valmistuivat. Tässä kirjassa avataan lukijalle suuri osa Europaa: luonnonkuvauksia, kertomuksia maiden ja paikkakuntain sekä kansain silloisista ja sen edellisistä oloista, elämäntavoista, henkisistä liikkeistä eri aloilla. Saamme näissä kuvauksissa ensin seurata kirjailijaa hänen matkallansa Schweiz'issä. Bern'istä ja sen seutuvilta, hiljaisista laaksoista korkeine vuorikukkuloilleen ja siintävine järviselkineen Lausanne'n kaupunkiin ja eteenpäin vuorelta vuorelle, toisesta alppilaaksosta toiseen saamme kertojan kanssa siirtyä, käydä hänen kanssansa täällä niinkuin Amerikassakin monissa yhteiskunnallisissa laitoksissa, kirkoissa, kokouksissa, kansanjuhlissa. Schwüz'in kantonassa matkaellessaan kuulustelee kirjailija siellä otaksutun ruotsalaisen asutuksen jälkijä, ja luuleekin semmoisia tapaavansa. Muistoista Wilhelm Tell'in ajoilta ja monellaisia taruja vapautussodasta kerrotaan lukijalle. Schwüz'in kaupungista matka johtaa Lucern'een ja Rhigivuorelle, josta tekijä viehättävällä tavallaan opastaa meitä ihantelemaan suuremmoista luonnon näytelmää; ja sieltä taas Zürich'iin, jossa käydään useissa armeliaisuuden laitoksissa ja eräässä munkkiluostarissa pakinoimassa pyhäin veljien kanssa heidän uskonnollisesta tunnustuksestaan. Mutta kun syyspuoleksi valmistettiin kansainvälistä kokousta Brüssel'iin, jonka kokouksen tarkoituksena oli keskusteleminen apukeinoista yhä lisääntyvän köyhyyden estämiseksi ja torjumiseksi, ja johon Fredrika Bremer jo aikaisemmin oli saanut kutsumuksen saapua, palasi hän jälleen takaisin pohjoiseen, kutsumusta ja omaa haluansa noudattaen. 300:sta kokouksen osanottajasta on hän ainoa nainen, eikä siis ole ihmeellistä, jos häntä kohdellaan erityisellä kunnioituksella jo senkin vuoksi; mutta se asianlaita että hän oli saanut sinne kutsumuksen, todistaa kuinka arvossa hänen nimeänsä ja merkitystänsä pidettiin. Erityisestä pyynnöstä kirjoitti hän esitelmän, jossa hän huomauttaa kokousta miten tarpeellista olisi vaikuttaa siihen suuntaan, että köyhempien kansankerrosten tyttärille valmistettaisiin parempi opetus, etupäässä ammatillinen, sillä senkautta työväen perheelle karttuisi suuri aineellinen apuvoima, jota paitsi ei se voi tulla toimeen. Näemme siis ettei Fredrika Bremerin vapautus-aatteet suinkaan supistuneet säätyläisnaisiin, vaan että hän piti silmällä koko sukupuolta, eikä tehnyt sitä vaan naissuvun, vaan koko sukukunnan tilan kohoittamiseksi. Tämä esitelmä luettiin kokouksessa ja voitti suurta kannatusta. "Aftonbladet'iin" lähetti Fredrika Brüssel'istä useampia kirjoituksia, joissa hän kertoo kongressin istunnoista, sen toimitushallinnosta, sen näyttelystä ja viimein sen etevimmistä jäsenistä, etenkin niistä, jotka ilmaisivat tiedonantoja asiain kehkeymisestä heidän isänmaassaan. Luonnollista oli että Fredrika Bremer, joka oli käyttänyt suuren osan elämästään lähimmäisensä palveluksessa, tahtoi koko sydämellänsä osallistua siihen työhön, jota varten kokous oli toimitettu. Olihan tämä kirjailija jo kymmenen vuotta sitten romanissa "Syskonlif" ihanteena kuvaillut semmoista yhteiskuntaa, josta köyhyyden kärsimykset ovat poistetut yhteisen huolenpidon avulla. Sanalla ja työllä hän oli, niinkuin olemme nähneet, isänmaassaan kehoittanut kansalaisiaan ja erittäin omaa sukupuoltaan ryhtymään toimenpiteihin puutetta vastaan, ja viimeksi oli hän tehnyt sitä "Herthassa". Täytyihän hänen siis iloita, kun nyt näki koossa nerollisia tiede- ja valtiomiehiä melkein kaikista Europan maista, joiden mieli ja aikomus oli etsiä ratkaistusta kysymyksille, jotka enin painavat Europan kansoja ja uhkaavat sen tulevaisuutta, kysymykset köyhyyden vastustamisesta ja poistamisesta. "Kiitän Jumalaa kaikesta, mitä olen täällä nähnyt ja kuullut ja siitä tulevaisuuden toivosta, jonka tämä kokous on antanut minulle ja monelle", päättää hän kirjoituksensa kongressista. Käytyänsä kirjailijan kera kutsutussa keskustelussa kuningas Leopold:in luona siirretään lukija Genfiin tutustumaan pitsivalmistuksiin ja sieltä Antverpen'in kautta lyhemmäksi aikaa Paris'in kirjavaan elämään, josta Fredrika tekee sen muistutuksen, että sen suurin kurjuus nyt on korjattu pois näkyvistä paremmin kuin kolmekymmentä vuotta sitä ennen, jolloin Fredrika asui siellä vanhempainsa kanssa, jättäen kuitenkin päättämättä, oliko muutos parempaan päin vai ei. Lontoossa oli Fredrika nähnyt kuinka koetettiin kaupungin halvempia osia kuntoon panna ja sen asukkaille toimittaa raitista ilmaa ja tilavuutta, mutta Parisissa näki hän vaan sen keskus-osia, jossa rikkaat ja mahtavat asuivat, kaunistettavan, mutta köyhäin ja onnettomain asuntopiirit kaupungin perällä saivat vartoa, kunnes heidän vuoronsa tulisi. ITÄMAINEN MATKA. SCHWEIZ'ISSÄ. Kesäkauden 1857 asuu kirjailija Genève'ssä ja tutustuu siellä historioitsijan Merle d'Aubigné'n kanssa, joka silloin paraikaa valmisteli Ranskan uskonpuhdistuksen-historiaa. Elävästi kuvailee Fredrika meille seudun suuremmeistä luontoa, kertoo Genève'n taskukellojen valmistuksesta, sen menneestä ja silloisesta henkisestä elämästä, etevistä miehistä ja naisista, jotka siellä ovat eläneet: Rousseau'sta, Pestalozzi'sta, rouva Staël'ista, Père Gérand'esta. Calvin'in teos: "Institution Chretienne", jonka kirjailija täällä lukee taikka niinkuin hän sanoo, paremmin "taistelee" läpi, antaa hänelle aihetta mietteihin, jotka osottavat, ettei suuren uskonpuhdistajan kova oppi ennakkomääräyksestä (prédestinationista) häntä ollenkaan tyydyttänyt. Hän kiittää tekijän pontevuutta ja terävää kirjoitustapaa vieraiden tunnustuksien kumoomisessa sekä oman oppinsa puolustuksessa, mutta surkuttelee että niin suuri henki kuin Calvin'in on saattanut makealla mielihyvällä kuvailla niiden sielujen ijankaikkista tuskaa, jotka ennakkomääräyksen mielivallasta ovat tuomitut kadotukseen. Semmoinen oppi oli Fredrika Bremerille inhoittava. "Syystä ja toisesta voin antaa anteeksi, jos joku määrätyssä aineessa pitää typeriä mielipiteitä, mutta kuka saattaa iloita semmoisesta opista, joka tekee Jumalan väärintekijäksi ja ihmiset hänen sokeiksi ja sydämettömiksi käskyläisikseen, hänelle en voi anteeksi antaa", kuuluu kirjailijan muistiinpanoissa. Matkustettuansa Neuchatel-järven ympärillä, St. Pierre'n saarelle katsomaan Rousseau'n asuntoa, St. Bernhardille, Mont Blanc'in tienoille, ja palattuansa vielä Genève'hen sekä tehtyään lukijalle loppukuvauksen maasta, jossa hän nyt enemmän kuin vuoden oli elänyt, sanoo kirjailija Schweiz'ille kiitolliset hyvästit ja ohjaa matkansa Italiaan. ITÄMAINEN MATKA. WALD0LAISET. VAPAUTUSLIIKKEISTÄ. Kunnioittaen kaikkia liikkeitä, jotka ovat johtuneet totisesta totuuden halusta, tahtoo Fredrika nyt päästä näkemään mimmoisiksi historiassa tunnettujen Waldolaisten uskonnolliset käsitykset ja elämä ovat muodostuneet, ja oleskelee senvuoksi isomman ajan heidän umpilaaksoissaan Poo-virran lähteillä ja sitten Piemont'in tasangoilla, tutustuen heidän tapoihinsa ja heidän etevimpien johtajainsa kanssa. Oma tietohalunsa käskee hänen herättämään samaa halua muissakin, ja sanoen lukijalle: "Siksi sinulle asiasta vähän kerron, että tahtoisit oppia siitä muualta enemmän", antaa hän taitavan kynänsä nytkin piirrellä kuvauksia Waldolaisten menneistä elämänvaiheista, heidän kovista kärsimyksistään pakolaisina, heidän urhoollisista vaikka usein onnistumattomista vapauden yrityksistään, heidän uskostaan, lujuudestaan, sitkeydestään ja vihdoin heidän vapautuksestaan. Yhtä suurella innolla tutkii hän taas, Turin'iin tultuansa, Italian vapautusliikettä vuosisadan alkupuolella. Mimmoisiksi hän käsittää näiden suurien liikkeiden syyt ja tarkoitukset, kirjoittaa hän eräässä muistiinpanossaan seuraavaa: "Mitä on inhimillinen sivistys? Siinä kysymys. Korukasviko semmoinen, jommoiseksi monet Itämaiden valtioista, Kreikan ja myöhemmin Italian tasavallat ovat sen kasvattaneet? Jos niin on, ei ole meillä paljon toivottavaa tulevaisuudessa. Sillä loistavampia ilmiöitä, suurempia miehiä: sotilaita, valtiomiehiä, taideniekkoja, jalompia töissään ja mainiompia taidetuotteissaan kuin he, ei meistä synny. Ja kuitenkin ovat kaikki ne kansat ja valtiot, joiden povesta he nousivat, hajonneet pirstaleiksi tai vajonneet voimattomuuteen. Mitä olemme me? minnekkä pyrimme, mitä parempaa me etsimme? me, jotka ylistämme taideteoksia, joiden vertoja emme voi luoda: Pyramideja, Parthenon'ia, Odyssé'aa, Pantheon'ia, Divina Comedia'a sekä Rafael'in ja Michael-Angelon luomia. Mutta, sanokaamme se nöyrästi iloiten — sillä vaan osaksi on ansio meidän — meillä on ja me pyydämme jotain suurempaa, korkeampaa Mitä se on, saapi Piemont'in ja nuoren Italian henki vastata." Ja kirjailija viittaa ensin Silvio Pellico'n "Prighione'een" ja Spielberg'in vankien sydäntä särkeviin kertomuksiin, "joita ei sävyisinkään sydän saata lukea vihaan syttymättä Itävaltaa vastaan", ja jatkaa: "Kun vankihuoneet vihdoin avattiin, osotti vankien tunnustukset sitä pyhää maansa vapauden ja itsenäisyyden tulta, joka poltti Italian nuorison povessa. — Ne osottivat että mitä nuoret isänmaanrakastajat tahtoivat, ei ollut ainoastaan Italian vapauttamista muukalaisten vallasta, vaan koko maan yhteyttä ja uutta, uusia ihanteita toteuttavaa elämää." Nämä ihanteet antoi maanpakolaisuudestaan Gioberti, joka opetti kansallensa että korkein inhimillinen siveys, kauneus ja järjestys piti oleman uuden valtion tuntomerkki, jonka mukaan sitten muutkin kansat voisivat valtionsa muodostaa. Tämmöisen hengen johdatuksella Italian miehet taistelivat itsenäisyyden ja vapauden puolesta, sanoo Fredrika, ja se osottaa hänelle että ihmiset todella ovat menneet eteenpäin. ITÄMAINEN MATKA. CAVOUR'EN LUONA. Fredrika kävi myöskin Piemont'in valtioministerin, kreivi Cavour'in luona, jonka ystävällinen ja tasainen olento voitti kirjailijan mieltymyksen yhtä suuressa määrässä kuin sitä ennen hänen nerokas, ponteva valtiohoitonsa oli tehnyt. Ennenkuin Fredrika erosi hänestä, kehoitti hän häntä toimittamaan valtakunnan perintölakiin muutoksen, joka naiselle sallisi saman perintöoikeuden kuin miehelle, johon Cavour lie vastannut, että mainittu muutos olikin oikeuden vaatimus. Neljä vuotta myöhemmin, kun Fredrika Bremer palasi takaisin Palestinasta ja Kreikasta, oli tämä etevä valtiomies päivää ennen kuollut, kansansa kaipaamana. Genuasta meni Fredrika Pisa'han, jonka kaltevaa tornia hän vertaa kadulla kompastuneesen ihmiseen, joka paraikaa nousee ylös, ja jossa hän jonkun aikaa seurustelee erään naiskirjailijan kanssa, tunnettu isänmaallisesta mielestään ja kansanvapautta harrastavista kirjoituksistaan. Oleskeltuaan vielä Florenz'issa asettuu hän joulun aikaan Roomaan. Kirjailijan ikä ja tännekin levinnyt maine avasi hänelle täälläkin ovet kaikkiin paikkoihin, kaikkiin tilaisuuksiin, tiedemiesten, runolijain ja valtiomiesten luoksi. Valtavan vaikutuksen häneen näkyy tehneen Rooman katakombit ja vieläkin enemmän tuo katholisen kirkon rohkea ja kaikkiin oloihin sekä yksityisten ihmisten koko maailmankatsantoon ulottuva valta ja voima. Minne hän menee, missä liikkuu: kadulla, perheissä, huveissa, kansanjuhlissa, kokouksissa, niin joka taholta tulee hänelle vastaan katholisuutta. Ja katholinen uskontunnustus ei Fredrika Bremeriä miellytä, etenkään ei sen välitys-aatteet ja niistä seuraavat erehdykset ja paheet. Mutta katholisen kirkon isännät, paavista alkaen, tekevät ahkeraa työtä saadakseen häntä kääntymään. Fredrika kyllä antautuukin pitkiin väitteihin heidän kanssaan, mutta ilman tyydyttäviä seurauksia paavilaisuudelle. Hän saapi luvan käydä Pio Nono'nkin [Pius IX] puheilla, saapi kunnian ensin kolmasti niiata hänen edessään ja sitten suudella häntä kädelle, mutta ei sekään vaikuta. Laimiinlyömättä mitään tilaisuutta, missä kath. kirkon opinperusteet taitaisivat hänelle paremmin selvetä, menee hän kuuntelemaan, miten vastakääntyneitä otetaan sen yhteyteen ja kuinka nuoria naisia vihitään nunniksi ja kiinnitetään luostarielämän palvelukseen. Antaapa itsensä sulkea erääsen nunnaluostariin oikein opetettavaksi, jolloin kaikki hänen katholiset ystävänsä yhtyvät ennustamaan hänelle perinpohjaista kääntymystä, sillä "Sacré Coeur" -kunnan helmasta ei ole vielä kukaan protestanttina palannut. Aamusta iltaan häntä pidetäänkin tutkinnoissa ja saarnoissa, joille ei varmaankaan "tuli- eikä vedenkoetus voisi vetää vertoja, mutta", kirjoittaa Fredrika, "pahempana protestanttina sieltä tulin, kuin olin sinne mennessäni." Toukokuussa v. 1858 jättää kirjailija Rooman ja tulee Neapeliin. Vesuviolla on silloin paraikaa mahtava purkaus, joka antaa kirjailijalle syytä synkkiin ajatuksiin ja kysymyksiin. Nähtyänsä Schweiz'issä Goldau-laakson hävityksen jäljet [jossa liki 5000 ihmistä oli menettänyt henkensä] oli hän kirjoittanut: "Laakso vuorilohkoineen ja maavanukkeineen on plastillinen saarna niille luonnonpalvelijoille, joille luonto on pelkkää sopusointua ja korkeimpana ilmauksena luojan hyvyydestä ja viisaudesta. — — Ja jollei tämän laakson toisella puolen olisi toista ihanampaa, niin ei meillä olisikaan hyvä luoja ja isällinen Jumala. Mutta mitä _luonto_ meille ilmoittaa tuosta toisesta Goldausta?" Sokean luonnonvoiman näkee hän nyt jälleen sankarina ja ihmiset sivuseikkoina, kun hän katselee tuota hävittävää tulensyöksyä, joka niin monelta tuhannelta on hengen temmaissut. ITÄMAINEN MATKA. VÄLIMEREN YLI. Neapelista käydään Ischia'n saarella, sitten Sorrento'ssa ja myöhemmin salmen yli Siciliaan. Jo Genua'ssa oli kirjailijan pariin yhtynyt eräs nuori, taiteen opinnoita harjoittava nainen, joka kaipasi matkatoveria ja jonka Fredrika otti suojaansa; Neapelissa liittyi heihin saksalainen neitonen ja vähä myöhemmin taas itävaltalainen matkustaja väkevämpää sukupuolta. Nämä kaksi jälkimäistä kutovat nyt kirjailijan matkakuvauksiin pitkän romanilangan, joka sitten päättyy avioliiton aukaisemattomassa solmussa. — Siciliasta, jossa Fredrika asemoitsee useissa paikoissa ja kertoo paitsi monia kohtia sen historiasta, asukkaiden elinkeinoista ja sivistyksestä, matkustaa hän Maltalle. Täällä on aikomus viipyä ainoastaan muutamia päiviä, mutta päivät muuttuvat viikoiksi, niin hyvin viihtyy Fredrika saarella. Hän tapaakin siellä useampia pohjoismaalaisia, ja vaikka hän tulee sinne outona matkustajana, huomaa hän pian ympärillänsä ystävällisiä ihmisiä, joiden vieraanvaraisuus ja seura lämmittää hänen sydäntään. Myötätuulessa, mutta kovassa merenkuohussa astuu hän täältä Egyptiä ja Palestinaa kohti purjehtivaan höyrylaivaan. Hän kirjoittaa muutamia tuntia sitä ennen: ITÄMAINEN MATKA. PALESTINASSA. "En aio sanoa sinulle, lukijani, mitä oikeastaan lähden Egyptissä ja Palestinassa katsoakseni, taikka mikä minua oikeastaan houkuttelee koettelemaan niin suuria vaikeuksia ja vaaroja, joita minun kaltaiseni yksinäisen matkustajan eteen täytyy tulla seuduilla, joilla en tunne tapoja enkä kieltä; en voi sitä sanoa, sillä en sitä itsekään tarkoin tiedä; sen vaan tiedän — että sinne minun täytyy. — — Meri kuohuu ja syöksee peloittavana, mutta minä lähden. Jumalanpelvolla ja tyhmänrohkeudella tässä maailmassa kuitenkin pääsee eteenpäin. Tottahan Pyramidien ja Palestinan tähden pitää uskaltaa kamppailus uskottomain kanssa!" Matka kävikin hyvin, mutta Aleksandrian satamaan tullessa tapahtui kuitenkin jotain, joka ei täysin vastannut kirjailijan viimeistä vakuutusta. Ilmoitettiin näet laivalle että polttorutto kävi kaupungissa, jonka vuoksi päällikkyyden, sääntöjä noudattaen, täytyi kieltää maalle astuminen ja matkustaa eteenpäin. Koko päivän viettää Fredrika laivan yläkannella, katsellen, kartta kädessä, Egyptin muistorikkaita rannikoita Välimeren siintävän taivaan alla, pahoilla mielin ettei saanut maalle astua. Vaan kuta likemmäksi he ehtivät Palestinan rantoja, sitä enemmän nuo pettyneet toiveet poistuvat uusien, vielä voimakkaimpien tieltä. Laiva laskee Jaffa'n -satamaan, jossa matkustajat nousevat maalle, ja erään venäläisen ruhtinattaren ja hänen seurueensa sekä muuan tiedemiehen parissa matkustaa kirjailija ratsastaen Jerusalemiin, ensin Saron'in tasangon yli ja sitten ylämaata nousten palmupuistoihin kätkettyjen pienten kyläin läpi, kunnes pysähtyvät pyhään kaupunkiin, 3000 jalkaa ylempänä meren pintaa. Lukijalle annetaan nyt kuvaus ei ainoastaan nykyisen kaupungin rakennuksista, sen pimeistä, kapeista ja epätasaisista kaduista, joilla kirjava ihmisjoukko kömpelöine kameleinensa ja laiskoine aaseinensa hitaasti liikkuu, vaan myöskin itämaalaisten kodeista ja perhe-elämästä. Europalaisten lähettiläiden toimesta tulee kirjailija näet esitellyksi useille eteville suuren profetan uskolaisille ja joutuu sen kautta kanssakäyntiin heidän taloissaan. Hän kutsutaan pitoihin heidän haremiin, joissa hän istuu korkeain rouvain parissa tuttavallisesti puhellen ja nauttien heidän lihaherkkujaan, joita naiset sormillaan, irroittivat paistista ja samalla välikappaleella kantavat hänen eteensä. Kaikki pyhät paikat Jerusalemissa katsotaan: Zion'in vuorelta, jossa on matkustajille rakennettu asunnoita ja ravintoloita, Morian kummulle, muinoin Salomonin temppelin, mutta nykyaikana turkkilaisten moskéan sijalle, Kedron'in kuivaneen puron poikki Gethsemane'hen ja ylös Öljymäelle, josta katsojan silmälle aukeaa Kedron'in, Gehennan ja Jehosaphat'in laaksot, kauniita olivipuistoja, ja etelässä Judean erämaa etäälle Kuollut mereen saakka, jonka pinta kaukaa siintää. — Käynti Jordanilla ja Kuollut meren rannoilla muutamien europalaisten seurassa antaa kirjailijalle mitä rikkaimpia kertoma-aiheita. Katsastaen vireällä arabialaisella juoksijalla alimaiden, vuoririnteiden, notkojen ja salojen kapeita polkuja, väliin palmujen viileässä varjossa, väliin kukkaisilla ruohopenkerillä, ihantelee matkustaja luonnon rikkautta, muistellen kaikkia niitä ihmeellisiä tapauksia, joita muinaisuuden historia näille tienoille sijoittelee. Pyhiinvaeltajia menee ja tulee, eikä paljon puutu, ettei Fredrikakin heidän kanssansa anna itseänsä kastaa pyhään virtaan. Mutta sen sijaan noukkii hän sen rannoilta maan omituisia kukkasia talteen pantaviksi ja maistelee Kuollutmeren katkeraa, pahanmakuista vettä. Kesäkuussa palaa hän takaisin Jaffaan, mutta tekee sieltä vaarallisen matkan Nazaret iin, Tiberiaan ja muihin pyhiin paikkoihin Genezaret'in ympärillä. Vasten niiden varoituksia ja neuvoja, jotka tunsivat seudun luotettamattomuuden ja beduinijoukkojen rosvoukset, ratsasti Fredrika päiväkausia asumattomien tienoitten läpi ainoastaan yhden kuljettajan seurassa. Hän sai kyllä kärsiä vilua ja kuumuutta vuorottain, sadetta, myrskyjä ja ukkosenilmoja; maata siistittömissä huoneissa, jotka vilisivät kaikenmoisia itikoita, ja tyytyä sopimattomaan ruokaan, mutta ei se häntä lannistanut. Hän tahtoi nähdä ne seudut ja paikat, joissa Jesus oli asunut ja opettanut, ja hän näki ne. ITÄMAALAINEN SIVISTYSKANTA. NAISEN TILA JA ASEMA. Kaikkialla missä hän matkustaa, koettaa hän tutustua itämaalaisten kansain oloihin, heidän sivistyskantaansa ja käsityksiinsä, Palestinassa samaten kuin sitten matkallansa Vähässä Aasiassa ja toisella puolen salmea, europanpuolisessa Turkissa. Senvuoksi hän nytkin käypi kaikissa jumalanpalveluksissa, juhlamenoissa, julkisissa laitoksissa ja haremeissa. Suurimman esteen näiden kansain nousemiseen tapaa Fredrika Bremer heidän uskonnollisissa käsitteissään, vaimon alennustilassa ja pappien vaikutuksessa. Haremeissa puheli hän usein naisien kanssa heidän tilastaan, kysellen heidän mieltään siitä ja muista asioista. Syvästi kävi heidän tilansa Fredrika Bremeriä sydämelle, eikä voinutkaan muuta. Nähdä oma sukupuolensa, järjellä ja inhimillisillä tunteilla lahjoitettuja olennoita suljettuina häkkiin kuin luontokappaleet, ilman mahdollisuutta mihinkään oppiin, ilman mahdollisuutta pääsemään muun maailman yhteyteen, pidettyinä ainoastaan leikkikaluina ja ihmiskunnan lisäyttämisen välikappaleina, täytyi murtaa hänen mieltään. Hän sanoo itämaan naisesta: "Jos heitä kasvatettaisiin vapauteen ja kristinuskoon, nousisivat he Europan sivistyneimpäin naisten rinnalle. Sitä suurempi synti kun heitä pakoitetaan koristeltuun alennukseen, häväistykseen ja henkiseen vankeuteen, ja sitä oikeampi ja paremmin ansaittu on se rangaistus, mikä kohtaa kansaa sellaista, joka ei ymmärrä kunnioittaa naista, ihmiskunnan äitiä. Ja mikä on rangaistus? Se on se, että sellainen kansa kokonaisuudessaan auttamatta alentuu häväistykseen ja tappioon. Sillä kuinka voisivat nämä vaimot, nämä ihmismadot, kasvattaa vapaata, itsetietoista, korkeampaan tarkoitukseen pyrkivää kansaa? Missä perhe taipuu väkivallan alle ja perheenisä yksinvaltiaana hallitsee, ja missä vaimo alentuu miehensä palvelijana hänen hyötyänsä ja huvitustansa ylläpitämään, siellä pian koko kansa saapi kumartua yksinvaltaisuuden alle ja siten orjuuteen ja kuolemaan — jollei se kykene kahlehtivaa koteloansa särkemään. Ja ensimäinen askel tälle tielle olisi naisen vapauttaminen ja perhe-elämän koroittaminen. Siinä kaikkien itämaalaisten kansojen hengen kysymys." Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen kuin nämä sanat kirjoitettiin, saamme lukea saman ajatuksen alennetun vaimon kostosta Carl Snoilskyn runossa, "Österländskan", jossa hän antaa alennukseen pakotetun vaimon sanoa itämaan miehelle: "Du dåre, som förbjöd oss Att också äga själar, Till straff vi frie männer Ej föda mer, men trälar." "Mutta naisen oma sielukin elää vielä ummessa", jatkaa Fredrika toisessa paikassa, "ja jos kohta monet heistä, niinkuin etenkin Konstantinopolissa on laita, huokailevat pois haremista europalaisen naisen asemalle, niin on tuo heidän halunsa vielä lapsen mielen kaltainen, joka pyytää vedessä kimaltelevaa kuun kuvaa omakseen. He tahtovat kuulla soittoa ja seurustella europalaisten herrain kanssa, siinä kaikki, tunnustavat lapsellisesti monet heistä. Naisen vapautta jalommassa merkityksessä käsittävät he yhtä vähän kuin heidän isäntänsä. Ainoa keino naisen ja koko kansan nousemiseen on siinä, että he kääntyvät kristinuskoon. Monivaimoisuus tosin asiain pakosta vähentyy, ja yksi toinen ylimys panee myös tyttärensä oppimaan vähä ranskaa ja soittamaan pianoa, mutta siihen kaikki päättyy. Turkkilaisen uskon mukaan tulee naisen aina "jäädä peiton alle", tuntemattomaksi. Ainoastaan tietämättömyyden ja pakonalaisuuden turvissa naista pitäen luulee Turkin mies voivansa varjella häntä ja itseänsä häpeästä." Palattuaan suurilta päivällisiltä, jotka korkeasukuinen, sivistynyt turkkilainen oli pannut toimeen haremissaan kuudellekymmenelle naiselle ja joissa Fredrika Bremer oli kutsuttuna vieraana, sanoo hän taas: "Sitä seuraa, sitä virvoittavaa kumppania, sitä ystävää, jonka mies kotonaan tarvitsisi, sitä puolisoa, joka tekisi hänelle kotinsa rakkaimmaksi paikaksi maan päällä, joka voisi osallistua hänen yrityksiinsä ja vahvistaa häntä hänen lepohetkillään, sitä ei hänellä ole eikä hän milloinkaan saa, yhtä vähän kuin mikään mahometilainen. Kenen on syy? Hyviä taipumuksia ei näiltä vaimoilta puutu, sen tiedän. Mutta valoa, vapautta, kasvattavaa hoitoa, jalompia tarkoituksia kuin maalliset nautinnot ja Muhammedin paradisi — sitä he puuttuvat, siinä on syy." Kirjailija muistuttaa sen ohessa kuinka juuri itämaiden suuret ja viisaat miehet, luokitusjärjestyksensä kautta, jota he kaikki harvoilla poikkeuksilla ovat ylläpitäneet, ovat estäneet vapauden ja itsenäisyyden aatteen kehittymisen, joten ei nainen itsekään huomaa kahleitansa. Kiinalla on ollut monta etevää ja mainiota naista, sanoo hän, mutta kuitenkin ovat tyttölasten murhat ja monivaimoisuus julkisia ja jokapäiväisiä tapoja. Osottaakseen kuinka ahdasmielisiä ja kaikkia korkeampia aatteita vailla eteväinkin naisten mietteet itämaan kansoissa ovat, kertoo Fredrika Bremer, mitä oppinut kiinalainen nainen sanoo eräässä teoksessaan, joka oli aiottu keisarin vastaiselle puolisolle: "Meille kuuluu ihmiskunnassa kaikista äärimmäinen tila, määrätty nöyrimpiä askareita varten", sanotaan siinä. " Ennen muinoin kun syntyi tyttölapsi, pantiin se alas maahan ja sai maata niin siinä kolme vuorokautta ilman kenenkään siihen koskematta. Vasta kolmantena päivänä sai se hoitoa. Silloin otti isä sen käsivarsilleen ja piti sitä hiljaa ja ääneti esi-isäin kuvien alla, siten lapsensa heille omistaen. Sen vuoksi tulee nuorten tyttöjen muistaa, mihin he ovat luodut, eikä ylpeillä, vaan pysyä kuuliaisina asemallaan, vakuutettuina etteivät mihinkään kykene ilman apua, ja tehdä tehtävänsä pitämättä mitään niistä raskaana." "Ainoastaan varjona ja kaikuna olkoon nainen taloudessa. Ja niinkuin ei varjolla ole mitään omaa muotoa eikä kaiulla omaa ääntä, ei pidä vaimollakaan oleman, ainoastaan sokea tottelevaisuus miestä ja hänen omaisiansa kohtaan voipi suojella häntä nuhteista." — Kumpiko sitten näistä kahdesta on surkuteltavampi, vaimoko, josta tehdään nolla, vai mies, joka sen nollan saapi? kysyy kirjailija, mutta sillä tavalla opetettiin idässä samaan aikaan, kuin kristinoppi lännessä levitti yhdenvertaisuuden uutta oppia ihmisille. ITÄMAINEN MATKA. TURKISSA JA KREIKASSA. Oltuansa Rhodolla, Smyrnassa, Mythiléne'llä oli Fredrika Dardanellien ja Marmorameren yli saapunut Konstantinopeliin, josta hän, jonkun aikaa sen seutuvilla kuljettuaan, ohjaa matkansa "siihen maahan, jonka kansa ensin toteutti vapaan kansalaisen ja vapaan valtion aatteen, — ei korkeimmassa merkityksessään, mutta kuitenkin oikeaan päin — maahan, joka on synnyttänyt Solonin, Lykurgon, Sokrateen, Perikleen." Oltuansa jonkun aikaa Athenassa ja maan saaristossa kirjoittaa hän: "Vaikutus, jonka elämä ja esineet täällä herättävät minussa, peloittaa minua tänne pitemmältä jäämästä; pelkäänpä että tämän kirkkaan olympo-taivaan alla ja niissä herkullisissa nautinnoissa, joita täällä aisteille tarjotaan, voisin, jollen unhoittaa, kuitenkin heikommin tuntea sen tarkoituksen ja sen mielen elämästä, jonka eteen jumalihminen eli, kuoli ja kuolleista nousi. Jotka eivät kärsi väkeviä viinejä, heidän ei pidä niitä käyttää. Sen vuoksi Kreikan pian jätän ja palajan pohjoiseen kotiini, jonka pilvinen taivas ja pitkät talvet eivät viettele liiaksi hurmaavan kauniina pitämään tätä maallista elämää. "Ja vähä sen jälkeen: "Sinua kiitän taivaallinen isäni, tänä 58 syntymäpäivänäni, kun tunnen sieluni ja mieleni nuoremmaksi ja toiveellisemmaksi kuin nuoruuteni päivinä." Mutta tuo Kreikan taivas ja luonto oli voimallisempi kuin kirjailijan aikomus. Jo syyskuun alussa piti hänen alkaa kotimatkaansa Ruotsiin, mutta hän viipyi Kreikassa — liki kaksi vuotta. Kuningattaren hovisaarnaajan Hansen'in ja hänen rouvansa tarjoomuksesta ja seurassa matkustaa Fredrika Naupliassa, samannimisen lahdekkeen perällä. Korinthossa, Arkadiassa ja muinaisessa Spartassa. Vanhat muistomerkit, luonto ja maan nykytila olivat matkueen tarkoituksena. Suurin osa tietä tehdään ratsastaen, usein vaivalla ja vaaralla, mutta hevosen seljässä istuminen on Fredrikalle aivan mieleen, ja hän sanoo itse nauraen, että siihenpä hän lieneekin luotu. Palattuaan takaisin Athenaan lähtee hän jonkun ajan perästä uudelle matkalle ja nyt Arkipelagin saarille: Eubea, Paros, Naxos, Delos, suuremmat ja pienemmät, muistoinensa, taruinensa. Taas Athenaan ja uudelleen ulos länteen ja etelään päin, mantereella. Kuningas Otto ja hänen kuningattarensa Amalia osottivat Fredrikalle suosiotansa monella tavalla: hän oli useampia kertoja kutsuttu hoviin, ja hänen matkaansa varten Arkipelagin saaristossa määräsi kuningas hänelle oman huvilaivansa, joka useamman viikon kuluessa vei häntä saarelta saarelle, hauskassa seurassa kaupungin etevimpien miesten ja naisten kanssa. Muinainen ja nykyinen Kreikka oli hänen edessään. Muinainen Kreikka muistomerkkiensä, tarujensa ja historiansa kautta, nykyinen Kreikka kansansa tapojen, yhteiskunnallisen järjestyksensä ja laitostensa kautta. Kumpaiseenkin hän matkakertomuksissaan saattaa lukijan. Niinkuin hän koko sielullansa ja mielellänsä ottaa osaa tämän maan ja kansan elämään, sen muinaiseen kunniaan ja sen nykyiseen taisteluun, niin hän kuvauksessaankin panee koko sielunsa ja mielensä lukijan eteen. Ei mikään niin vähäpätöistä, ettei se hänen huomiotansa herätä, ei mikään niin korkeaa, ei mikään niin alhaista, ettei se hänen sydäntänsä koskisi. Ihmiselämä moninaisuudessaan, semmoisena kuin matkustaja sen on todellisuudessa käsittänyt, sen nousu ja lasku, sen myrskyt ja sen tyveneet tulee meitä hänen matkakertomuksissaan vastaan. Mutta niitä täytyy itse lukea, voidakseen niistä ottaa tyydyttävää tietoa ja vaikutusta. Ainoastaan muutamasta kohdasta tahdomme lainata kirjailijan sanoja ja ajatuksia. Vaikkei Fredrika Bremer, niinkuin tiedämme, suosinut katholista kirkkoa sen opissa eikä voinut hyväksyä sen pintapuolisia menoja, kiittää hän usein tämän kirkon vaikutuksessa sitä puolta, jolla se on kääntynyt yhteiskunnan köyhien ja turvattomien avuksi. Kreikassakin niinkuin ennen Italiassa tapaa hän melkein kaikki armeliaisuuden laitokset: lasten ja vanhain hoitohuoneet, köyhäinhuoneet, sairashuoneet katholisuuden helmassa, sen varoilla perustettuina ja sen voimasta vaikuttavina. Ja hän siunaa tätä vaikutusta, huomauttaen kuinka paljon protestanttisilla kirkkokunnilla olisi tässä kohden katholisuudelta opittavaa. Kreikan maa ja kansa muuten saavuttaa Fredrikan mieltymyksen, etenkin heidän jäntevä vapauden taistelunsa Turkkia vastaan. Hän kiittää heidän lujaa kansallistunnettaan, heidän kauppaneroansa, heidän kunnioitusta perhettä kohtaan ja maakansan ahkeruutta, josta jälkimäisestä hän sanoo, että se ei ole hädän pakosta syntynyttä, vaan luonnollista työhalua. Mutta vielä tärkeämpänä perustuksena kansalliselle hyveelle ja onnelle mainitsee hän Kreikassa perheen pyhyyden. "En ole tavannut yhtäkään Kreikassa pitemmän aikaa asunutta muukalaista, joka ei perhe-elämästä täällä antaisi sitä todistusta, että se on suuressa määrässä siveellistä ja paraimmassa merkityksessä patriarkallista. Vaikka lain mukaan aviopuolisolla on sangen helppo saada ero, tapaa Kreikassa ani harvoin eroitettuja puolisoja, taikka laittomia yhdistyksiä. Aviollinen yhteiselämä näkyy kansalle olevan luonnollinen tila, sen vuoksi harvassa löytyy vanhempia naimattomia naisia. Naimattomat pojat ja veljet sen sijaan pitävät kiitettävää huolta äideistänsä ja ala-ikäisistä siskoistansa, jos perheen-isä kuolee. Uskonnollinen ja kansallinen tapa häntä käskee siihen. Naineet miehet taas pitäisi oleman mitä parhaita aviopuolisoja." Naisista uudessa Kreikassa arvelee kirjailija, että niillä olisi paljon oppimista saksalaisilta, englantilaisilta, ranskalaisilta sisariltaan, etenkin mitä koskee naisen kehitystä tyttärenä ja äitinä. Hänen asemansa on vielä ylehensä joutavan asema, ja kasvatus on laimiinlyöty. Suurin osa ylimysten, korkeain virkamiesten ja keskisäädyn tyttäristä viettävät aikansa työttömyydessä, ja laiskuudessa isänsä kodissa siihen asti kuin omaistensa toimesta joutuvat naimisiin. Siinä että tyytymättömyyttä on alkanut herätä ja kuulua julkisuudessakin, luulee Fredrika Bremer voivansa löytää takeita siitä että asiat parempaan päin käyvät. Julkiset opetus- ja kasvatuslaitokset kyllä olivat järjestetyt länsimaalaiseen malliin — ja me tiedämme, mimmoisia ne olivat. Että tyttöjen kasvatus ylipäänsä käsitetään kokonaan pintapuolisesti, on Fredrikalle selvä, mutta myös se, että "Kreikan miehet ja naiset yhä selvemmin alkavat käsittämään perusteellisemman ja vankemman naissivistyksen tarvetta". ITÄMAINEN MATKA. SPITALISTEN LUONA. Mutta täälläkin tahtoi Fredrika etsiä myös elämän pimentopuolet ja yhteiskunnan onnettomimmat. Ne olivat spitalitautiset yksinäisissä kätköissään. Santorinon saarella Arkipelagissa oli vuoriseinämiä vasten rakennettu matalat mökit noita onnettomia varten, jotka olivat ankarasti kielletyt muiden ihmisten yhteydestä. Mutta Fredrikaa ei voinut kukaan estää mennä heidän luoksensa. Hän kertoo käynnistään siellä. "Me katsoimme sisään erääsen asuntoon, johon ovet olivat auki. Huoneet tulivat kosteilta, mutta olivat siistit ja valkoisiin lakanoihin puetuilla sängyillä varustetut. Siellä oli yksi huone, johon minua varoitettiin astumasta, mutta sinne juuri meninkin ja aina perälle asti, sillä siellä makasi spitalinen mies taudin viimeisillä asteilla. Tuskin hirveämpää voi ajatella. Silmistä, nenästä, huulista ei ollut mitään jälellä. Kun huomasin tämän onnettoman eläväksi ja hengittävän, käskin lääkärin (joka oli pysähtynyt ovelle) huutamaan hänelle: Jesus Kristus on sinun herättävä uuteen elämään ja antaa sinulle uuden ruumiin. Silloin näin hänen nostavan surkastuneet, veriset käsivartensa ylös ja taas laskevan ne hiljalleen alas ristiin rinnan yli; se oli hänen vastauksensa, puhua hän ei voinut. Kun huomasin hänen kuulonsa olevan hyvän, käskin lääkärin kysyä häneltä, voisinko lähettää hänelle jotain, sai hän suurella vaikeudella kuiskatuksi sanan: lukumi. Lupasin sitä hänelle lähettää ja kysyin sen jälkeen muilta spitalisilta hänen mielenlaatuaan ja hänen tilaansa, johon he kaikki vastasivat kiittämällä hänen hurskauttaan ja hänen suurta nöyryyttään. Kaikki myös kohtelivat häntä kunnioituksella ja pitivät häntä seurattavana esimerkkinä. Kuitenkin näytti hänen huoneensa tyhjemmältä ja köyhemmältä kuin muiden, ja ainoastaan vesipullo seisoi virvoituksena hänen vuoteensa ääressä. Lääkäri sanoi hänen voivan elää vielä vuoden taikka enemmän. Niistä neljästätoista sairaasta, jotka olivat tänne sijoitetut, ei ollut tauti muita vielä pahaksi ajanut, ainoastaan kädet olivat jo niin runneltuneet, etteivät kyenneet työntekoon. Muutamat olivat vielä nuoruudessaan eikä ollut muuta odotettavana kuin vähitellen muuttua tuon onnettoman luurangon kaltaiseksi, jonka luota viimeksi olin lähtenyt. He olivat kuitenkin tyyneellä miel'alalla, ei kukaan valittanut onnettomuuttaan; mutta sitä vaillinaista hoitoa ja huolenpitoa, joka tuli heidän osakseen, valittivat he. Väliin saavat ainoastaan leipää, väliin he kokonaan jäävät unhotukseen, niinkuin esim. edellisenä talvena, jolloin nähtiin tuon pienen siirtokunnan tulevan kaupunkiin puolikuolleena nälästä ja vilusta. Kun heidän elämänsä on kokonaan satunnaisen armeliaisuuden varassa, saavat raukat usein nähdä suurta puutetta. Lääkärikin oli pahoillaan siitä, ettei yhteiskunta pidä heistä järjestetympää huolta. "Jos minä olisin yksi heistä", sanoo kirjailija, "ja minun täytyisi elää tuomittuna tänne vuoren loukkoihin ja kuunnella yöt päivät aaltojen raskaita ja yhä takaisin temmattuja ponnistuksia vuorenseiniä vastaan, kyllä tiedän, mihin tekoon ne minun kutsuisivat." ITÄMAINEN MATKA. JÄÄHYVÄISET KREIKALLE. "Katkeria kyyneliä vuodattaen — ensimäiset kuin olen Kreikassa itkenyt — jätin tämän paikan. Sitä Lazarusta, jonka täällä näin, en saata unhottaa koskaan, sen tunnen, enkä tahtoisikaan sitä tehdä. Vaan itkien tahtoisin laskea hänen rikkaiden ovien eteen, noiden kreikkalaisten isänmaallisten kynnyksille, jotka Wien'istä, Taganrog'ista, Lontoosta ja Parisista lähettävät rikkaita lahjoja isänmaahansa yliopistojen ja koulujen rakentamiseksi; tahtoisin heidät kantaa kuninkaan ja kuningattaren eteen kysyen, eivätkö voisi kerran vuodessa suuret juhlakemunsa muuttaa — spitalisten leiväksi ja hoidoksi? Tahtoisin kolkuttaa rikkaiden luostarien oville ja kysyä, eikö heillä olisi kylläksi tavaraa antaaksensa enemmän spitalisille köyhille." * * * * * Nämä kyyneleet eivät voineet kuitenkaan poistaa Fredrikasta sitä valtavaa ilon ja toiveen tunnetta, jonka Kreikan maa ja kansa hänessä herätti. Mielialaansa selittää paraiten hänen jäähyväissanansa: "Voi hyvin, ihana Hellas! saartesi seppelöimällä — jommoisena sinua vastakin tahdon katsella —, ja sinä vapautta rakastava, tiedonhaluinen, ahkera kansa, jalona ja jalostuttavana siteenä Lännen ja Idän välillä. Muinoin kannoit sinä Europalle, mitä Aasia sinulle oli antanut ja sinä itsenäisesti olit muodostellut. Nyt on vuorosi Europan täysikypsät hedelmät jakaa Aasialle. Se klassillinen sivistys, se kauneus ja monipuolinen viljelys, jonka sinä muinoin maailmalle annoit korkeimpana lahjanasi, sen voitat sinä itsellesi nyt uudestaan, mutta ei enään _korkeimpana_ aarteena, vaan välikappaleena korkeampaan, yleisempään, inhimillisempään tarkoitukseen." "FADER OCH D0TTER." Roomassa ollessaan valmisti Fredrika Bremer viimeisen romaninsa, "Fader och dotter" (Isä ja tytär) joka tuli painosta v. 1858. Tekijä oli valmistanut kirjan alkulauseella, jossa hän sanoo: "Olen väsynyt tuohon vanhaan veisuun rakastavien huokauksista, toiveista, tuskista, riidoista, sovuista, riemuista ja autuudesta, taikka epätoivoista; olen väsynyt kirjoittamaan siitä asiasta, juurikuin ei elämässä olisi ainoatakaan muuta kauniimpaa ja korkeampaa kuvattavaa. Onhan se totta kyllä kaunis salaperäisessä maaperässään tuo lemmen säteilevä kukkanen, kun se ihmeen lailla ihmisien sydämessä puhkeaa ja houkuttelee heitä täällä maan päällä matkimaan Adamin ja Evan lyhyttä paradisillista lemmentarinaa. Mutta sitä on kiitetty ja kaunistettu enemmän kuin se ansaitsee. Sen ihaninta elinkautta kestää ainoastaan muutamia hetkiä elämässä, korkeintaan jonkun auringonkukin ajan. Useimpien ihmisten elämässä se ei ole pääasiana, ja se mikä syvimmällä määrää heidän onnensa taikka onnettomuutensa, ei se tule siitä yksistään." Jo kertomuksen nimilehdestä ja näistä sanoista selvenee, että kirjan pääsisältönä ilmaantuu jotain muuta kuin rakkaus tavallisena sukurakkautena käsitettynä. Se kuvaa ihmiselämää, jossa tämä suhde alistuu muiden korkeain taipumusten ja kutsumusten alle, tässä itsensä kieltävän tyttärellisen rakkauden alle. Kuvauksessa tulee ilmi, että luonto voipi ihmistä käyttää ja hänen sieluansa ja sydäntänsä tyydyttää muullakin tavalla kuin aviollisella onnella. Luonto on rikas, se tallettaa kalliita helmiä kaikkialla povessaan, ja niin ei tarvitse kenenkään jäädä ilman. Rosa, kertomuksen päähenkilö, on aikaiseen kadottanut äitinsä ja saapi kasvatuksensa ja opetuksensa yksinomaan isältänsä. Oppinut lehtori Norrby on tirehtöri Falk'in, Herthan isän, suora vastakohta. Hän ei ole niitä miehiä, joiden mielestä korkea, jalostuttava oppi ja tieto voipi olla turha ja haitallinen toiselle ihmiselle, jos se kerta on hyödyllinen toiselle. Mistä hän itse on löytänyt sisällystä ja iloa elämällensä, siitä tahtoo hän tyttärellensäkin tarjota. Onhan heidän ruumiillinen ravintonsa sama, miksei siis henkinenkin olisi? Senvuoksi antaa hän Rosalle perusteellista oppia niissä aineissa, joissa hän itse on perehtynyt ja joissa hän on niin paljon totuutta ja nautintoa tavannut, etenkin klassillisessa kirjallisuudessa; ilman että tyttären käytännöllinen kasvatus siltä laiminlyödään. Ja kaikessa tahtoo isä häntä kehittää vastuunalaiseksi, itsenäiseksi olennoksi; niinpian kuin Rosa tulee täysikasvaneeksi, luopuu isä holhooja-asemastaan ja antaa laillisen vakuutuskirjan voimalla tyttärellensä hänen yksityisen perintönsä, erään maakartanon. "En ole koskaan", sanoo hän Rosalle, "muiden isäin lailla pitänyt tytärtäni nukkena, leikkikalunani, enkä ole häntä täysikasvaneenakaan käyttänyt oman hauskuuteni palvelijaksi. Olen sinua rakastanut ja kasvattanut itsesi tähden." Tämän isän ja tämän tyttären välillä kasvaa täydellinen sopusointu. Rakkaudesta isäänsä, joka tulee sokeaksi, kieltää Rosa itseltänsä aviollisen onnen ja jääpi isänsä ja heikkolahjaisen veljensä kanssa elämään. Kuvaus kaikesta tästä on tehty kirjailijan tunnetulla taidolla, ja varsinkin kiinnittää lukijan mieltä ne kohdat kertomuksessa, jotka kuvaavat tämän nuoren naisen taistelua, kun hänen tulee valita isänsä ja rakastettunsa välillä. Ilman vähintäkään vaikutusta ulkoapäin, on valinta tässä ainoastaan oman sydämen tehtävä. Ja sydän sanoo: luovu rakastetustasi, joka sinulle tarjoo avio-onnen, ja jää tuon toisen rakkaasi, isäsi luoksi, siinä on sinun paikkasi nyt, ja siinä löydät sinä onnesi. Sitä saattaa epäillä, josko luonto todella antaa suostumuksensa tällaiseen luopumiseen. Tekijä ei sitä epäillyt, ja sen vuoksi on hän taitanut niin mieltä kiinnittävän, niin uskottavan kuvan siitä luoda. Itse sanoo hän että hänellä on ollut siinä tosi-tapaus mallina. VIII. LOPPU. Vasta kesäkuussa 1861 palasi Fredrika Bremer Italian, Itävallan ja Saksan läpi takaisin isänmaahansa nelivuotisen poissaolon jälkeen. Se myrsky, joka heti jälkeen hänen lähtöänsä Tukholmasta oli noussut hänen ja hänen kirjansa yli, oli nyt asettunut. Ja hän itse oli tietänyt siitä aivan vähän. Ainoastaan muutamia sanomalehtinumeroita, joissa pahimmat hyökkäykset kirjoitettiin, olivat ystävät panneet menemään hänelle, eivätkä nämä kirjoitukset, kuten sopiikin arvata, tulleet hänelle odottamatta eikä häntä kummastuttaneet. Saatuansa yhden niistä Genève'hen, kirjoittaa hän yksityisessä kirjeessä eräälle ystävällensä Tukholmassa: — — "Odottamaton sitä vastoin on se ilon tunne, jonka minulle noiden hyökkäysten lukeminen tuotti; en ole semmoista ennen kokenutkaan. Onpa kuin näkymätön käsi olisi taluttanut minua näkymättömiin piireihin, — joissa, mutta en huoli puhua siitä enempää, vaan ehkä teen sen joskus. En tahtoisi mihinkään muuhun vaihtaa tätä kokemusta. Tieto siitä etten ole kirjoittanut miellyttääkseni ihmisiä, vaan että päinvastoin useampia heistä suututtaisin; tietäen vetäneeni päälleni katkeruutta ja hävyttömyyttä, ja tietäen noudattaneeni vahvan sisällisen käskyn ääntä, selittää osaksi, mutta ei kokonaan, ilontunteeni. "Ei niin käsitettävä, että olisin "Herthaan" tyytyväinen, kaukana siitä; tiedänhän hyvin että sitä pilaa moniaat liiallisuudet ja tuntuvat muodolliset virheet. — — Käytännölliset toimet sitä tehdessäni usein myös häiritsivät työtäni, senvuoksi se tuli semmoiseksi kuin taisi, eikä sellaiseksi kuin sen olisi pitänyt tulla. Pait sitä usein sisällinen tuska kalvoi minua. Mutta "Hertha" oli ensimäinen, eikä viimeinen sanani tässä asiassa" — ennustus jonka toteuttamisen kuoleman kalpa tuli katkaisemaan. "Kiitos tai moite ei minuun tästedes enään isosti voi koskea", lisää hän samassa kirjeessä, "ainoastaan olla uskollinen sisälliselle käskylle, se antaa minulle rangaistuksen tai palkinnon." Nyt kun Fredrika Bremer palasi, oli ilma siis jo tyyntynyt ja uskollinen isänmaa tervehti häntä jälleen rakastettuna tyttärenä. Ei mitään herjauksia, ei yhtään pilkallista naurua enään. Aika ja tyyneempi punnitseminen oli tuonut selvälle ettei tuossa soimatussa kirjassa tainnut sentään mitään pahaa eikä vaarallista ollakkaan, ja seuraukset alkoivat osottaa koko melskeen olleen enemmän hämmästyksestä kuin vihollisuudesta syntyneen. Sitä vastoin yhä useammat saivat huomatuksi "Herthassa" monta tähdelle pantavaa sanaa sanotuksi, olivatpa sen aatteet jo käytännöllisiksi kysymyksikin tulleet, niin että kun tekijä tuli kotiin, hän jo näki kylvämänsä siemenet itämässä. Muutamat rohkeat henkilöt, miehiä ja naisia, jotka Fredrika Bremerin kanssa eivät hyväksyneet niitä Ruotsin vanhoja lakia, jotka ala-ikäisyydessä ja opin puutteessa pitivät koko naissukua, olivat, "Herthasta" intoa ottaen, liittyneet yhteen ja panneet Tukholmassa toimeen yksityisen oppikurssin, jossa nuorille tytöille annettiin suunniteltua opetusta n.s. tieteellisissä aineissa. Yritys saavutti kannatusta monissa vanhemmissa niinkuin nais-nuorisossakin, niin että ilmoittihe oitis iso määrä oppilaita. Toiselta puolen ei puuttunut moitetta ja vastusta, niinkuin luonnollista täytyi olla aikana, jolloin syvän syvälle oli juurtunut semmoinen katsantotapa, jonka mukaan nainen ei muuta ollut kuin nukki, korukalu, luotuna pukeutumaan kauniisti ja suloisuudellansa viehättämään ympäristöänsä. Mutta tuo vähäinen joukko pysyi vakavana yrityksissään; vastoin enemmistön vastaanpanoa suunniteltiin tuon lukujakson tehtävä yhä varmemmasti, ja se kehittyi vähitellen järjestetyksi oppilaitokseksi. Isoon aikaan ei hallitus puuttunut asiaan laisinkaan, mutta jonkun vuoden perästä oli aate voittanut niin paljon puoltoa yleisössä, että säädyt hallituksen ehdotuksesta myönsivät varoja korkeamman oppilaitoksen perustamiseen tyttöjä varten. Tuo yksityinen koulu nyt annettiin valtion haltuun ja tuli järjestetyksi opettaja-seminariksi. Tosin se semmoisena ei suoraan vastannut alkuunpanijain ajatusta, joka tarkoitti opistoa laveammalla ohjelmalla; mutta kaikki tunnustivat että tärkeä askel oli otettu naiskasvatuksen parantamiseksi tälläkin lailla. Ensimäinen korkeampi oppilaitos tytöille oli siis nyt perustettu Ruotsissa. Ja että se oli Fredrika Bremerin henki, josta se nousi ja tuli todeksi, ei voineet hänen ankarimmat vastustajansakaan kieltää. Fredrika Bremerin vaikutusta huomattiin siinäkin, että Tukholman Teknilliseen kouluun (perust. 1846) otettiin sen silloisen johtajan B. Cronstrand'in toimesta ensi kerta tyttöjä v. 1858, kaksi vuotta "Herthan" ilmestymisen jälkeen. 1860 muutettiin opiston säännöt niin, että se "ottaa vastaan poikia ja tyttöjä." Myöskin lainsäädännön alalla oli käyty korjauksiin. Jo vuonna 1850 oli tosin säädyissä hyväksytty jonkimmoinen kaikellaisilla supistuksilla sidottu ehdotus naisen laskemisesta täysi-ikäisyyden oikeutta nauttimaan, mutta se ei voittanut hallituksen vahvistusta. Hertha-jutun perästä asia sai aivan uuden vauhdin, joutui julkisen harkinnon ja keskustelun alaiseksi ja pääsi voitolle siinä määrässä, että v. 1863. kaksi vuotta Fredrika Bremerin kotiintulon jälkeen, Ruotsin nainen julistettiin oikeutetuksi pääsemään viidenkolmatta vanhana hallitsemaan tavaraansa, siinä tapauksessa että hän tahtonsa ilmoitti asianomaiselle oikeuslautakunnalle. Tämäkin oli askel vapauteen päin; pieni, riittämätön askel tosin, mutta merkille pantava sentään. Fredrika asettui ensin asumaan Tukholmaan vanhaan kotiinsa, jossa hän nyt eli yksin, sittenkuin rouva Bremer jo ennen Fredrikan viimeistä matkaa oli kuollut. Vanhat ystävät saivat häntä nyt tervehtiä; ja tee-illat hänen luonansa kerta viikossa ilmoitettiin jälleen alkaviksi. De Greer, Lars Hjerta, suomalainen majori Myhrberg, professori Bergfalk, hänen uskollinen nuoruuden ystävänsä, jonka kanssa hän Amerikamatkallansa oli entistä lujemmin tutustunut, Emilia Flygare-Carlén ja joukko nuorempia henkilöitä valtiollisista ja kirjallisista piireistä olivat nyt usein hänen vierainansa. Itse hän ani harvoin enään kävi kylässä, iltaseuroista täytyi hänen terveytensä vuoksi kokonaan kieltäytyä. Joka aamupäivä hän sen sijaan teki pitemmän kävelymatkan kaupungin syrjä-osiin. Silloin nähtiin hän, tuo tuttu nahkalaukku käsivarrella ja tavallisesti joku nuorempi ystävä parissaan, milloin seisahtuvan puhuttelemaan vastaantulevaa köyhää, joista moni oli hänelle ehkä ennestä tunnettu, milloin astuvan sisään puutteenalaisten, sairasten ja surevien huoneisin. Kotonaan täytyi hänen ottaa vastaan ihmisiä kaikista kansanluokista, jotka tulivat kirjailijalta ja ihmisystävältä neuvoa ja apua pyytämään. Milloin oli se joku köyhä onneton, joka vasta oli laskettu vankeudesta eikä tiennyt millä uutta elämätänsä alkaisi, milloin nuori varaton nainen taikka nuorukainen, jonka piti itselleen valita elatuskeinoa, milloin taloudelliseen ahdistukseen joutunut perheen-isä, joka tarvitsi hyvän neuvon ja ennen kaikkea osaa-ottavan sydämen. Mutta elämä kaupungissa vähitellen alkoi tuntua Fredrikalle vaivaloiselta. Hänelle tuli halu vetääntyä syrjemmälle, ja tehtyänsä vielä matkan Saksaan ja Tanskaan, vieraili hän kesällä 1864 Årstassa, oli taas talven Tukholmassa, mutta muutti 1865, kesän alussa, kokonaan Årstaan, jättäen itselleen ainoastaan pari huonetta Tukholmassa kaupungin kortteriksi. Årsta oli jo kauan ollut vieraiden hallussa, ja v. 1856 oli maanviljelijä Saxenberg ostanut sen sitä edelliseltä omistajalta. Saxenberg ja hänen perheensä käytti ainoastaan alikertaa, joka Bremerin aikana oli seisonut asumatta; sen kautta Fredrika nyt sai asuttavakseen koko yläkerran, mutta valitsi itselleen ainoastaan ne huoneet rakennuksen toisessa päässä, jotka hänen nuoruudessaan olivat olleet tyttärien käytössä. Täällä hänellä nyt oli hyvä olla, keskellä lapsuutensa ja nuoruutensa muistoja. "Minulla on nyt vanhuuden oikeus levätä ja etäämmältä katsella asiain kehitystä", sanoo hän itse kirjeessä kaupunkiin. Täällä hän myöskin aikoi päättää viimeisen kirjallisen teoksensa — "Testamenttini Ruotsin naisille" oli hän nimittänyt sitä eräälle ystävälle, joka häntä kävi Årstassa tervehtimässä. Täällä hän myös paremmin, sanoi hän, taisi valmistautua toiseen elämään. Paremmin oli hänelle myöskin mahdollista Årstassa auttaa köyhiä, jota vastoin Tukholmassa tarvitsevain tungos oli käynyt niin suureksi, että hänen nyt rajoitettu varallisuutensa monasti kielsi häntä menettelemästä sydämensä käskyn mukaan. Ison, valoisan salin otti hän arkihuoneekseen, 3 akkunaa itään pihan ja puutarhan yli ja yhtä monta etelään isomman puiston puolelle. Keskellä laattiaa seisoi iso pöytä, jonka päällä pidettiin suurempia kuvateoksia, albumeita, uudempaa kirjallisuutta ja kukkasia laseissa, metsästä ja niityltä. Pöydän ympärillä pieniä sohvia, nojatuolia, joihin perhe alikerrasta usein illoin kokoontui istumaan kirjailijan seuraan. Akkunain välisillä valkoisilla marmoripöydillä taas nähtiin kaikellaisia pienempiä kaluja: taide- ja luonnon-tuotteita, simpukan kuoria, koralleja, höyheniä, rukousnauhoja y.m., kaikki muassa tuotuja muistoja kirjailijan matkoilta. Pöytien allakin oli kivennäisiä, merikasveja, järjestetty pieniin kokoelmiin. Tämän ison salin takana oli pienempi huone, johon Fredrika oli asettanut kirjoituspöytänsä akkunan alle, lavean näköalan eteen viljeltyjä peltoja ja metsiä. Täällä valmisti kirjailija nyt viimeisen osan matkakertomuksiaan ja pani sen jälkeen alkua uudeksi teokseksi, jonka piti oleman jatkona "Herthalle", mutta joka ei ehtinyt valmistua ja johon käsikirjoitus valitettavasti, erään sukulaisen toimesta, hävitettiin tekijän kuoleman jälkeen ynnä muiden jälelle jääneiden paperien kanssa. Kello viideltä aamulla nousi Fredrika ylös ja meni aina kesäaikana kävelemään vainioille taikka likelle olevaan metsikköön ja tuli takaisin silloin, kun muu talonväki meni aamiaiselle. Viimeisenä talvena antoi hän tehdä itselleen rukin, käyttäen kaikki illat ahkeraan kehräämisen emäntänsä rouva Saxenbergin seurassa, joka myöskin halulla ja taidolla käytti rukkia. "Äitisi ja minä oikein innoissamme täällä kehräämme väliin myöhäiseen iltaan saakka, ja kiittelemme kilvan työmme suloisuutta", sanoo kirjailija eräässä kirjeessä neiti S:lle, joka asui kaupungissa. Ja taas toisella kertaa vanhemmalle ystävälleen: "Valkea takassa viepi ajatukseni iltain hauskuuteen täällä maalla. Sillä kun hämärän tullessa sytytetään tuli pesässä, istun minä salinnurkkaani, kehrätä pyörittelen rukinratastani ja lämmittelen siten sydäntäni ja jalkojani, ja annan ajatukseni luistaa rinnan langan kanssa, joka sormieni lomitse hiljalleen juoksee rullalle. Näenpä jo aaveissani valmiin liinakankaani keväällä nurmella valkaistumassa auringon paisteessa." Viimeisissä kirjeissään samalle ystävälleen sanoo hän ennustavaisesti: "Nyt on syksy, mutta ei tämä vuodenaika milloinkaan ennen ole näyttänyt niin ihanalta, enkä ole sitä koskaan niin hyvin käsittänyt kuin nyt. Kullahtavana ja niin tumman vihantana syleilee metsä nuoria orapeltoja. Toisaalla taas aura lävistää syviä uria maahan, valmistellen sitä vastatapahtuvalle kevätkylvölle. Akkunani alla tuossa seisoo totisena saarnipuuni, saman vuoden lapsia kuin minä; luopuen kesäpuvustansa on se pudottanut maahan lehtensä, mutta sen siemenpalut kupusissaan, nuo 'uinahtavat silmänsä', valmistelevat uutta vuotta varten, uutta kevättä vastaan ottamaan, sitä kevättä, jolle se on nesteitänsä kokoillut. Nyt syysauringon valossa ne minulle yhä selvemmin kuvastuvat ja kertovat minulle, mikä syksyllä on meidän kaikkien tehtävä. — Ystäväni, kuinka hyvältä tuntuukaan vanhana olla, nyt kun lapsuuden, nuoruuden ja keski-ijän levottomat päivät kaikki ovat takanani; kuinka hyvältä kun tunnen itseni velvoitetuksi ja oikeutetuksi olemaan hiljaa ja rauhallisena, kokoomaan ajatukseni ja 'toimittamaan taloni', ja sitten saada istua takkavalkean ääressä — kehräämässä." Mutta tämä ei estänyt maalaiselämän rauhaan paennutta työntekijää taas nuoruutensa väkevällä tunteella ja koko sielunsa voimalla osallistumaan asiain kulkuun kotona ja muualla. Melkein yhtä vaikuttavasti kuin orjavapautuksen lopullinen julistus Pohjois-Amerikassa vähää ennen, sattui nyt Fredrikaan edustusmuutos Ruotsissa; niin suuren merkityksen isänmaansa valtiollisessa kehkeytymisessä ja eri kansakerrosten kohottamisessa oikeuksiinsa omistaa kirjailija tälle tapaukselle. Luuleepa hän vastajulistetussa asiaa koskevassa ehdotuksessa tapaavansa perusaatteessa myönnettynä naisellekin vaalioikeus yhteiskunnallisissa asioissa; vaikka, sanoo hän, on huolellisesti vältetty noista erittäin mainita (ja syystä, tällä hetkellä, arvelee hän). "Mutta aikanaan pyrkii kyllä esille se merkitys, jonka tämä ehdotus välillisesti hänelle antaa, vaikka herrat valtiomiehet, (af fruktan för krinolinerna) eivät ole siitä olleet tietävänäänkään, vaan koettaneet koko kohtaa kätkeä näkyvistä, yhtä huolellisesti kuin turkkilaiset vaimonsa hunnun alle peittävät", sanoi Fredrika. Kirjailijan ajatukset näiltä ajoilta löytyvät enimmäkseen yksityisissä kirjeissä ja sen perheen muistissa, jonka keskuudessa hän vietti viimeiset elinpäivänsä. Suurella rakkaudella ovat tämän perheen jäsenet vieläkin kiintyneet kauan kaivatun vainajan muistoon, jonka he ovat uskollisesti säilyttäneet, sitenkin että hänen asuntohuoneessaan pitävät entisellään kaikki ne kirjailijan jälkeen jääneet huonekalut ja esineet, joista ei sukulaiset muulla tavalla määränneet. Siellä seisoo vielä kirjailijan kehruurukkikin nurkassansa, nuorat pyörän ympärillä, lankaa rullalla ja pellavakuontalo asemallaan, totisena odottaen kauan poissa viipyvää kehrääjäänsä. Ystävällisesti ja melkein kuin omaisena olikin Fredrika yhdistynyt tämän perheen jäseniin ja oloihin. Omia kirjojansa ei Fredrika Bremer tavallisesti milloinkaan lukenut sittenkun ne valmistuivat painosta. Mutta Årstassa kerta kun kirjailijaa ei koko päivänä näkynyt ja joku illalla kysyi häneltä syytä siihen, vastasi hän, että hän oli lukenut erästä kirjaa, joka aikoinaan herätti suurta hämmästystä Ruotsissa. Kun kysyjä sitten arveli, mikähän se mahtoi olla, sanoi hän: "Fredrika Bremerin Hertha." — "Mitä hän piti siitä kirjasta", kysyttiin edelleen, niin hän vähän alakuloisesti hymyillen vastasi: "On siinä yhtä toista, joka olisi voinut olla poissa." — — "Sanoppas minulle esimerkiksi mitä varten tuon ihmisen (Herthan) aina piti käydä valkoisessa pukimessa?" kysyi hän naurahtaen. Tämä oli ensi kerran kun hän luki omia teoksiansa, yhdeksän vuotta sen jälkeen kuin kirja oli ilmestynyt. Paitsi mainittua isompaa teostansa kirjoitteli Fredrika Bremer Årstassa myös muutamia pienempiä kirjasia nuorisolle: "Lilla pilgrimens resa", "Lilla Jennys Jerichoros" ja "En fjärils evangelium", enimmäkseen uskonnollista sisältöä. Tähän aikaan julkaistiin myös eräässä kirjailijain-albumissa sadun-tapainen sepitys, "Drömsynen", jonka Fredrika Bremer oli kirjoittanut jo 1835, siis kolmekymmentä vuotta ennen, mutta jonka hän oli jättänyt painattamatta. Tässä kirjoituksessa esiintuo tekijä epäilyksensä kirkon oppia vastaan ijankaikkisesta kadotuksesta. Hän antaa siinä "uneksijansa", nähdessään lukemattoman joukon sieluja, synnin ja kärsimyksien piirteet kasvoissaan odottavan ijankaikkista tuomiotaan, sanovan: "Jollei taivaassa löydy täydellistä armoa, niin tahdon minä puolestani ennen olla kadotettu kuin kadottaja." Ikäänkuin vastaukseksi kuulee hän sitten äänen taivaasta: "Älkäät peljätkö, minä se olen", ja näkee kuinka kaikki nämä sielut rientävät onnellisina tuota ääntä kohti. Fredrika otaksuu autuuttoman sijan löytyvän, mutta kieltää että sielut voisivat sinne ijankaikkisesti jäädä. Kirjoitus herätti, niinkuin odotettava oli, vastustusta ja ankaraa moitetta orthodoksian puolelta, ja muutamassa lehdessä varoitettiin tekijää jouduttamasta omaa kadotustansa semmoisilla kirjoituksilla kuin puheena oleva. Toisessa kirjoituksessa, jonka Fredrika nyt tekee vastaukseksi näille tarkastuksille ja jonka hän, saatuansa kirjoituksensa takaisin sen lehden toimitukselta, jossa tarkastus oli ollut luettavana, julkaisee "Tidskrift för Hemmet'ssä" selittää hän suoraan kantansa, päätyen siihen mielipiteesen, että henki Jesuksen sanoissa on semmoinen, ettei se salli ijankaikkisen kadotuksen mahdollisuutta. Fredrika teki vielä uusia matkustus-ohjelmia. Hänen aikomuksensa oli mennä Wenäjälle, tutustuakseen sen maan oloihin ja ihmisiin, ja kenrali Furuhjelm Suomesta oli hyväntahtoisesti luvannut seurata häntä tälle matkalle. Jo pari vuotta ennen, kesällä 1863, oli kirjailijaa odotettu Suomeen, jonka kehitystä ja kasvantoa hän uutterasti seurasi sekä sanomalehdissä että meidän kirjallisuudessamme. Kun Castrén'in tekemä Kalevalan-käännös ilmestyi, oli Fredrika Bremer ensimäisiä Ruotsissa, joka tutustui sen sisältöön. Lukiessaan jotain Suomesta ja suomalaista, tuli hän usein ulos kammaristaan, painoi kätensä rintaansa vastaan ja sanoi: "Te minun kelpo suomalaiseni." — Joku väärin käsitetty lause kirjeessä eräälle sukulaiselle Helsingissä lienee ollut syynä siihen, että hänen luultiin nyt saapuvan sinne. Lähetettiin hänelle jo vartoessa täältä sähkösanomakin: "Turhaan odottaa Aura tyttärensä tuloa", mutta saatiin sitten tietää, että vasta jonkun vuoden perästä piti kirjailijan tulla ja viipyä jonkun aikaa syntymämaassaan, matkallansa Venäjälle. Mutta Fredrika Bremerin elämän määrä oli nyt päättynyt. Suomi jäi häneltä käymättä. Joulu-illaksi 1865 oli Fredrika kutsunut kaikki Årstan alustalaisten lapset isoon saliinsa toisella puolen etehistä, iloitsemaan hänen kanssansa joulukuusen ympärillä. Hän jakoi heille pieniä, omia valmistamiansa joululahjoja, kertoi heille satuja, soitti heille ja leikki heidän kanssaan. Toisen puolen illasta vietti Fredrika perheen parissa alikerrassa, iloisena ja terveenä. Seuraavana aamuna oli hän kirkossa, vilustui tällä matkalla ja sairastui heti sen jälkeen keuhkokuumeesen. Lyhyen taudin perästä sammui hänen henkensä rauhallisesti vuoden viimeisenä päivänä. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76001 ***