*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76011 *** language: Finnish KERTOMISEN TAITO Kirj. Jakob Wassermann Suomentanut V. Tarkiainen Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1907. KERTOMISEN TAITO NUORI: On varmaan jo enemmän kuin vuosi siitä, kun viimeksi näimme toisiamme. Ystävättäreni kuoltua olen aniharvoin hakenut seuraa ja poistun kamaristani vain mennäkseni yksinäisille kävelyretkilleni. Ainoa huvini on lukea ja miettiä, minkälaisen vaikutuksen kirjat tekevät minuun. Luulen, että jos nyt taas tarttuisin kynään, niin saisin jotakin kunnollista aikaan. VANHA: Ja mihinkä mielesi sitten palaa? Taiteilija ei saa olla niinkuin metsästäjä, joka huolimatta mikä saalis eteen sattuu harhailee maita mantereita, vaan hänen tulee olla niinkuin merimies, jonka sisäinen aisti, sisäinen silmä on lakkaamatta teroitettu kenties näkymätöntä, mutta kuitenkin täysin varmaa päämäärää kohti. Mihin siis mielesi palaa? Mihin luulet olevasi syntynyt? Minkä hengensaaren luulet löytäväsi? NUORI: Tunnen halua ja intoa vain kertomuksia sepittämään. Yksinäisyyden ja keskittymisen hetkillä tuntuu kuin olisi koko sieluni kukkuroillaan tapahtumia ja kohtaloita. Usein laikahtaa mieleni, ikäänkuin paljastuisi minulle koko maailmanmeno, Aatamin ajoista asti, ihan erikoisella tavalla, ja tunnen kiihkeätä halua, kuinka sanoisinkaan?... kertomaan, kertomaan. VANHA: Se on hyvä, se on erinomaista. Jos todella tunnet semmoista halua etkä sitten erehdy sitä seuratessasi, niin oletpa tosiaankin syntynyt kertomaan. NUORI: Kuinka voisin erehtyä? Miksi epäilet? Mikä on sitten sen yksinkertaisempaa? VANHA: Ettei se ole lainkaan yksinkertaista, eikä lainkaan päivänselvää, sen osoittaa sinulle jo silmäys kertomataidon nykyisiin tuotteihin. Useimmat eivät enää edes tiedä, mitä merkitsee kertomuksen sepittäminen, ja lahjakkaimmatkin luovat pelkkiä sekasikiöitä ja muodottomuuksia. NUORI: Olet hyvin ankara kuten aina. Mutta luulen, ettet ole oikeassa. Ei milloinkaan ole ollut niin paljon tekeillä kuin juuri nykyjään. Joka taholla sarastaa päivä. VANHA: Nuorten iänikuinen erehdys. NUORI: Pelkäänpä, ettet sinäkään siis hyväksy tähänastisia tuotteitani. VANHA: Siihen kysymykseen en voi vastata ennenkuin saan tietää, miten asiasi ovat ja eikö mielessäsi vallitse muut halut kuin rakkaus asiaan, eikö sisin sydämesi tavoittele muita päämääriä paitsi täydellistymistä siinä rakkaudessa, etkö pelkää katsoa totuutta silmiin tai eikö kevytmielinen kiitos ole jo iäksi sokaissut sinua. Jos arastelet katkeraa hetkeä, niin sano suoraan, minä vaikenen mielelläni. Näytät miettivältä. NUORI: Pidätkö sitten tuomiotasi kumoamattomana, ainoana mahdollisena? Eikö se voisi olla hairahduksen, liiallisen ankaruuden tai itsenäisyyden synnyttämä? VANHA: Koetan perustella sitä sinulle, ja jos voit kieltää todistuksiltani sitovan voiman, niin lupaan tyytyä siihen. NUORI: Puhu siis. VANHA: Kirjailijoita on kolmea lajia: semmoisia, joilla on oma tyyli ja jotka pystyvät kehittämään sen korkeimpaan täydellisyyteen; semmoisia, jotka etsivät omaa tyyliään, ja vihdoin semmoisia, jotka käyvät käsiksi kaikenmaailman tyyliin ja pitelevät sitä niinkuin ravintolavieraat isäntänsä pöytiä, tuoppeja ja tuoleja; he eivät koskaan pääse sanojensa, ajatustensa ja lauseidensa herroiksi, hehkuvimminkin eletty tunto hyytyy ehdottomasti heidän esittämänään, ylevät tunnelmat muuttuvat arkipäiväisiksi, jokainen runollinen innostus tahalliseksi tarkoitukseksi, jokainen ulkoapäin tullut vaikutus jäljittelyksi, kaikki voimakas muuttuu karkeaksi ja kaikki hieno kituliaaksi. Mutta emme puhu näistä kirjailijoista, jotka pitävät huolta suurten laumojen markkinatavarasta. Sinä kuulut toiseen ryhmään. NUORI: Se ei olisikaan hullumpaa. Etsiviähän me kaikki olemme. Voidaanpa sanoa, suurinkaan mestari ettei ole kuolinpäiväänsä asti lakannut etsimästä. Miksi hymyilet? VANHA: Koska näen tästä huomautuksesta, kuinka vähän minua vielä ymmärrät. Jos suuret mestarit etsivät, niin he tahtovat luoda sopusoinnun aineen ja muodon välille. He tietävät, että ilman semmoista sopusointua ei yleensä ole yhtään taideteosta. Ja kun he sen tietävät ja pyrkivät sitä tietä täydellisyyteen, varoen tarkasti tuhlaamasta taidekeinojensa yltäkylläisyyttä väärään esineeseen tahi väärään paikkaan, niin syntyy aina tuote, joka sointuu yhteen taiteen ja tekijän oman luovan personallisuuden kanssa. He etsivät näkevin silmin, te taas etsitte kuin sokeat; he kulkevat suoraa tietä ja saapuvat päämäärään, vaikk'eivät aina toivottuun; te sensijaan haparoitte ylt'ympäri samassa kehässä. Etsivät, jotka eivät tunne oikeata tietä, ovat tuomitut perikatoon. NUORI: Saatpa minun ihan levottomaksi. Suuttuisin sinuun, ellen tietäisi tarkoituksesi olevan vakavan. Aavistan, mihin pyrit. Puhu siis vihdoinkin minusta. VANHA: Hyvä. Ensinnäkin on teoksissasi huomattava kaksi seikkaa, näennäisesti ulkonainen ja näennäisesti sisäinen: nimittäin se, etteivät ne täytä lukijan sielua miellyttäväisyydellä, ja se, että itse aiheelta puuttuu olemassaolon välttämättömyys. Mutta molemmat kuuluvat kiinteämmin yhteen kuin luuletkaan; sen todistan sinulle heti. NUORI: Mitä tarkoitat miellyttäväisyydellä? Aivan päinvastaistahan toki tarkoitamme, runoelmia suunnitellessamme: mielenkiinnon herättämistä, jännitystä, osanoton vireillä pitämistä ja sisäistä järkyttämistä. Luulen sinun tekevän pilkkaa minusta. VANHA: Kärsivällisyyttä. Käytän tässä miellyttäväisyyttä korkeammassa, taiteellisessa merkityksessä. Tarkoitan sillä ihannelukijan rajatonta luottamusta kertojaan. Tämän luottamuksen synnyttää uskottavuus, ja uskottavuuden taas kerrotun välttämättömyys. Näet siis, kuinka lujassa yhteydessä nämä molemmat seikat ovat, ja vielä eroittamattomammaksi silmälle ja tunteelle ne muuttuvat sen kautta, mitä maallikko, dilettantti ja tavallinen arvostelija nimittää tekniikaksi: kertomistaidon kautta; sekin on vain näennäisesti ulkonainen seikka, sillä todellisuudessa se on eepillisen taiteen sielu. NUORI: Puheesi haarautuu kovin laajoille aloille. Aikomuksesihan oli puhua minun teoksistani. VANHA: Sanon senvuoksi, ett'ei sinun tuotteissasi ole miellyttäväisyyttä, koska et osaa etkä ymmärrä niitä synnyttää. Kirjoituksissasi on suorasti tai epäsuorasti eletyn elämän leima ilminäkyvänä, mutta tämä eletty ei ole taiteellisesti kirkastettu eikä korotettu, eikä se senvuoksi tee runollista vaikutusta. Sinussa on voimakasta ja luonnollista tunnetta, mutta se vaikuttaa aniharvoin puhtaasti, koska aine ei jaksa siihen kokonaan sulautua. Huomaatko nyt, mihin puheeni tähtää, huomaatko, kuinka kaikki sisäinen on samalla ulkonaista ja päinvastoin? NUORI: En huomaa muuta kuin saivartelua ja kuulen ainoastaan sanoja. Ellei joku taidemuoto riitä ilmituomaan sitä, mitä minulla on sydämellä, niin se laajennettakoon. Missä kirjassa ovat ne oppineet lait, joihin minun on alistuttava? Kuka ne on laatinut ja kuinka minä tottuisin niitä kumartamaan? VANHA: Missä kirjassa ne ovat? Inhimillisessä tunteessa. Kuka ne on laatinut? Inhimillinen tunne. Miksi sinun on kumarrettava niitä? Koska sinä et muuten voi vaikuttaa, koska sanasi ja teoksesi muuten ovat haihtuvampaa laatua kuin palanen jäätä keskipäivän paahteessa. On näet vuosisatojen ja vuosituhansien etsimisen kautta päästy selville siitä, mikä tempaa ihmisen mukaansa, mikä sitä lohduttaa ja ilahuttaa, mikä on peräisin sen sielun syvyyksistä ja pyrkii takaisin sen syvyyksiin. Ken on sitä neuvoa noudattanut ja aikaansaanut syvän vaikutuksen, ei suinkaan sokeasti, vaan selkeästi ymmärtäen, hän on ollut mestari. Ken taas opetusta halveksii, hänestä ei kehity edes oppilastakaan. NUORI: Neuvo siis minua. VANHA: Sanoin jo äsken, ett'eivät elementit ota yhtyäkseen sinussa; aihe ja tunne pysyvät vihollisina ja sulautumattomina vastakkain. Siitä on seurauksena alituinen ja kaikkialla havaittava epäsointu. Sinä et oikeastaan kerro tapahtumia, vaan kuvailet situatsioneja. Juuri se näyttää sinusta tärkeältä, mikä kertomuksen kululle on ja minkä täytyy olla vähäpätöistä. Sinä hyppäät situatsionista situatsioniin, välilläoleva on sinusta hätävara ja muuttuu pakolliseksi selonteoksi ja herättää kuivakiskoisuudelleen lukijan runouden lumouksesta. Kun sinä kirjoittaessasi itsekin hyvin selvästi tunnet tämän häilymisen, pakoittaa se sinua tasoitteluihin, etkä voi olla turvautumatta pateettis-fyyrillisiin kuvauksiin, joissa toiminta ei edisty rahtuakaan. Sillä kuten ymmärrettävää on: liike on kaikki kaikessa, kaikki taide syntyy liikkeen kautta. Sen kanssa hyvin läheisessä yhteydessä on henkilökuvauksesi. Kertomustesi henkilöillä ei ole yhtään lepokohtaa. Ne ovat näppärästi ja uskottavasti piirretyt, sikäli ja niinkauan kuin ne liittyvät toimintaan, mutta siitä irtitemmattuina ja itse-elävinä ne muuttuvat voimattomiksi ja puisiksi. Ne tietävät liian tarkkaan, mitä niiden on tehtävä, ei omassa maailmassaan, vaan sinun maailmassasi. Niistä puuttuu korkeampi runouden lumous eivätkä ne pysty, tekemään runollista todellisuusvaikutelmaa. Henkilökuvan tulee elää toiminnasta riippumatta eikä toiminnan kautta. Mistäpä muusta sitten johtuisi, että kaikilla keskinkertaisilla kirjailijoilla juuri ne henkilöt ovat uskottavimmat, jotka ovat kaikista vähimmin kiedotut toimintaan ja jännittäviin kohtauksiin, n.s. sivuhenkilöt? Ainoastaan niistä leviää miellyttäväisyyttä, s.o. uskottavuutta, koska ne eivät näytä noudattavan mitään ennakkosuunnitelmaa. Jos siis sanotaan, että taide syntyy liikkeen kautta, niin tulee samalla lisätä, että sen vaikutus riippuu liikkeen näennäisestä tarkoituksettomuudesta. NUORI: Minussa herää epäilys toisensa perästä. Sadat kysymykset tulvivat mieleeni, sillä nyt huomaan, kuinka syvältä sinä käyt asiaan käsiksi. Ja ajatuksissani hämärtää moni seikka, jota en ennen aavistanutkaan. Mutta salli minun tehdä kysymys. Sanoit, etten minä kerro tapahtumia, vaan kuvailen situatsioneja, ja minun täytyy tunnustaa, että nämä käsitteet menevät minulta sekaisin. Eikö se ole pelkkää sanaleikkiä? Mikä sitten mielestäsi eroittaa kertomuksen kuvauksesta? Tarkoitan, missä määrin teoksen vaikutus kärsii kuvauksista. Eivätkö ne ole koulumestarimaisia rajoituksia? VANHA: Otaksukaamme, että olisit tehnyt vaivalloisen ja vaarallisen matkan, olisit pannut henkesi alttiiksi uhkarohkeissa seikkailuissa, että sinua olisi pidetty jo vuosikausia hävinneenä ja menneenä miehenä ja olisit nyt kuitenkin palannut takaisin. Kaikki ovat silloin jännitetyt kuulemaan, miten olet kaikesta suoriutunut ja mitä kaikkea olet kokenut. Sinä istut uteliasten ja osaaottavien kuulijain keskeen ja kerrot, alat puhua matkastasi meren yli, luetella matkatovereitasi, kuvaten lyhyesti, mitä he ovat miehiään ja millaiset heidän entiset vaiheensa, jatkat sitten kertoen maallenousun, lähdön tuntemattomiin seutuihin j.n.e., j.n.e. Olisiko silloin paikallaan uuvuttaa kuulijain mielenkiintoa kuvailemalla maisemia, eläimiä, kasveja? Jos niin tekisit, syntyisi heissä pieni epäilys, että tokkohan kokemasi kohtalot ovatkaan tosia ja olivatkohan ne oikeastaan niin vaikeita. He tahtovat tietää, miten sinun on käynyt, eikä mitään muuta, ja kuta yksinkertaisempi ja asiallisempi kertomuksesi on, sitä uskottavammilta kuulostavat elämänvaiheesi. Sinun ei tarvitse sanallakaan kuvailla. Maan ja maiseman kuva syntyy ihan itsestään mielikuvituksessa; kuta vähemmän siitä puhut, sitä voimakkaammin näkee sen kuulijaisi mielikuvitus ja juuri sinun kokemustesi kautta. Tietämättään he kulkevat samaa tietä kuin sinäkin ja näkevät sinun silmilläsi. Vähät siitä, vastaako siten saatu kuva todellisuutta, kunhan heissä vain syntyy kuva sielullisen liikkeen avulla. Tämän sielullisen liikkeen taas synnyttää taiteellisen aineen liikunta, ja niinpä taaskin näet, kuinka ulkonainen ja sisäinen puoli sulavat toisiinsa ja kuinka niiden täytyykin sulaa. NUORI: Esimerkki on valaiseva. Se selvittää minulle, että poikkeaminen esille otetusta asiasta vaikuttaa yhtä epätodesti taiteessa kuin elämässä, ja ymmärrän, että lukijan luottamus saattaa siitä kärsiä. Mutta mainitsitpa jotakin aineen kirkastamisesta ja korottamisesta ja runollisesta vaikutuksesta. Se tuntuu minusta nyt kokonaan tarpeettomalta, kun kerran ei tarvitse ollenkaan epäillä kerrotun totuutta ja todenperäisyyttä. VANHA: Tietysti, jos vain olisi sama asia kertoa suullisesti tahi kirjallisesti. Niiden välillä on niin syvä juopa, ettei henkevyys, ei tieto eikä vilpitön suoruus voi sen yli siltaa rakentaa, vaan yksistään taiteellinen nerokkuus. Se on juopa todellisuuden ja mielikuvan, peilin ja sen ääressä seisovan henkilön, elämän ja muistikuvan, hetken ja iankaikkisuuden välillä. Vilkkaat kuulijasi näkevät sinut, he näkevät sinun muistojesi valtaamana, innostamana, painostamana; elävästi puhutulla sanalla on jo itsessään sangen pätevä todistusvoima. Jos kirjoittaisit tämän toden ja järkyttävän matkakertomuksesi ihan suullisen esityksesi sanoilla, niin voisi se kuulua mauttomalta, valheelliselta ja niin sanoakseni perättömältä. Taaskin synnyttää taidevaikutelman siis näennäisesti kaikista ulkonaisin ominaisuus: tyyli. Voidaksesi saada lukijan uskomaan sitä yksinkertaisuutta, jonka kuulija huomaa ilman erityisiä ponnistuksia sinun puoleltasi, jos vain olet yksinkertainen ja rehellinen luonne, siihen vaaditaan puolen elämän uupumatonta kokeilua, kuluttavaa vaivannäköä, mitä kiduttavina ponnistelua. Elämässä on yksinkertainen selvyys, tai käyttääksemme ammattisanaa, naivisuus edellytyksenä, taiteessa se on viimeisenä saavutuksena, korkeimpana huippuna. NUORI: On siis pyrittävä muotoon, jossa kaikki kuvastuisi itsestään selvänä, ja luomaan taiteen piirin sisällä kuva, jossa luonnon piirteet ilmenevät. Siihen asti olen selvillä. Mutta jokaisella yksilöllä on oma erikoinen naivisuutensa, jokaisella »itsellä» oma omituinen selkeytensä. Olisiko sittenkin eräitä lakeja, joihin kaikki tietämättään ovat sidotut, niin taiteen luojat kuin nauttijatkin? VANHA: Lähtekäämme kehittämään asiata ahtaimmasta päästä päästäksemme laajemmalle. Kenellä on kieliaisti ja tarkka korva, hän kai tietää tai on jo aikaisin tietämättään tuntenut, että kielemme paras kauneus on sen kyky muodostaa elimellisesti jäsenneltyjä, ikäänkuin eläviä lausejaksoja. Ajatus, mielikuva syntyy ja ilmaistaan nimisanan ja teonsanan avulla; määräyssana liittyy niihin joko selvittämään tai kaunistamaan, toinen mielikuva tai toiminta tahtoo perustella edellistä ja kehittää sitä edelleen ja niin muodostuu sivulause, jossa esiintyvät samat ilmiöt kuin päälauseessa, ainoastaan hillitympinä, pienennettyinä, miedonnettuina. Siitä johtuu suorasanaisen esitystavan rytmi: säveleen ja koron paisuminen ja laskeminen, lauseiden ja lauseenosien keskinäinen suhde toisiinsa, vapaasti ja itsenäisesti aaltoileva ryhmittyminen ja mitä niukkasanaisimmin ilmaistun tunteen täyteläisyys. Kielemme ominaisin voima on teonsanassa: sen kehittäminen, muodostaminen ja tavallaan muista eristäminen on hyvän suorasanaisen kirjailijan tunnusmerkki, sensijaan kuin keskinkertainen panee enemmän painoa koristavaan määräyssanaan, — luonnollisestikin. Tarkastappa hyvien kertojiemme tyyliä tältä kannalta katsoen: miten se aallehtii ja virtailee majesteetillisen rauhallisena, aina liikkuen ja aina pyrkien päämäärään, jota kannattaa tavoitella. Määräyssana vaikuttaa kangistavasti ja sitä on vain säästäen käytettävä, ja ainoastaan havainnollinen mielikuvitus voi asettaa sen oikealle paikallensa; verbi tekee eläväksi ja on varsinaisena motoorisena aineksena lauserakennuksessa. On aina mieltäkiinnittävää tutkia hyvää kertomatyyliä yksinomaa sen kielisoinnun kannalta ja huomata todeksi, miten hyvästi lausejaksot ja hengitys sopivat yhteen, miten aistikkaasti jäsenneltyinä lause ja sivulause suhtautuvat toisiinsa, ja miten sointu helähtää loppuun, kun kappale päättyy. Oikeastaan voisi hyvän suorasanaisen kirjan tuntea jo sen painoasusta, joka niin sanoakseni on sen fasaadina. Eepillisellä taiteilijalla tulee sen lisäksi vielä runokuvien kumpuileminen elettyinä hänen sielustaan ja omituinen tunto siitä, kuinka välittömästi sanat valautuvat hänellä plastillisiksi kuviksi, mikä varjelee hänen esitystapaansa latteudesta. Sillä miten muuten voisi kirjakieli säilyä vuosisatoja virkeänä ja elinvoimaisena? Lausekäänteiden harvinainen omintakeisuus ei sitä tee, eivätkä aisti ja muotokyky yksin myöskään ole luomiskykyisiä, — ainoastaan tunnon elimellinen yhteys sanan kanssa estää epiikan kielen kuihtumasta ja kuolemasta. On vaikea lausua sitä selvin sanoin, ellet sitä mielessäsi tunne. NUORI: Minä tunnen sen. Olen tuntenut sitä usein lukiessani Gottfrid Kelleriä. Aivan jokapäiväinen sana, joka seurustelukielessämme helähti laimeasti ja näytti yhtä kuolleelta kuin kulunut raha, astui äkkiä eteeni uutena ja outona, ikäänkuin taikapukuun puettuna. VANHA: Ja kuitenkin ovat useimmat nuorista runoilijoistamme sananhakijoita, ja mikä pahempi, he eivät ymmärrä kertoa pitkissä hengähdyksissä. En kiellä kirjailijalta oikeutta hakata lauseitansa palasiksi ja hoputtaa niitä kiihkeässä tempossa esiin, jos situatsioni ja hänen luoteensa niin vaatii. Mutta yhtä vähän kuin ihminen voi olla kauan henkeään vetämättä, yhtä vähän sallii sitä kirja, tai muuten se tekee epämieluisen ja tympäisevän vaikutuksen. Olen pitänyt kädessäni kirjoja, joissa pelkät suppeat, ahdashenkiset lauseenpätkät ovat seisoneet vierekkäin mykkinä ja murheellisina kuin sotilaat paraadissa. Yksityiset lauseenosat uiskentelivat kuin poikkihakatut kädet ja jalat liian monien välimerkkien tulvassa, ja jokainen rytmi oli silvottu, senvuoksi että kirjoitustavan vaatimatonta keskitietä ei pidetä niin suuressa arvossa kuin kiduttamalla esiinpuserrettua mielettömyyttä, tai kun tahdotaan aikaansaada tunne siitä, että tekijä on ollut syvästi kuohuvan mielialan vallassa sitä kirjoittaessaan. Tekijältä ei lainkaan vaadita kuohustilaa; Jumala ei ole ripustanut joka puuhun eikä jokaisen vuoren kylkeen lappua, jossa sanottaisiin: kuinka kaunis, kuinka mahtava ja karakteristinen minä olen. Jumala on vaatimaton, hän piilee näkymättömänä maailmassaan, ja samoin suuri taiteilijakin. Kertojalta vaaditaan näkymättömyyttä, kerrottavalta taas mitä suurinta näkyväisyyttä. NUORI: Siihen ei minulla ole mitään vastaansanomista. Ei saata kuitenkaan kieltää, ettei esim. paksussa romaanisiteessä ole vaikea, ellei kerrassaan mahdoton läpeensä säilyttää ankaraa kertomuksen sävyä. Sellainen kirja väsyttäisi yksitoikkoisuudellaan, luulen minä, eikä pitäisi moittia tekijää, jos hän yrittää välttää tätä epäkohtaa draamallisten keskustelujen ja jännittävien kuvausten kautta. VANHA: Se on ihan eri asia. Eihän keittokirjalta voi vaatia, että se ratkaisisi tieteellisiä probleemeja. Jos runoilijasta on vaikeata luoda taideteos, niin tyytyköön hän kyhäykseen, mutta älköön sitten vaatiko itsellensä taiteilijan nimeä. Pakkoko sitten on kirjoittaa paksuja romaanihirviöitä, joista sinä puhut? Ja jos niitä kirjoitetaan, olenko minä velvollinen niitä penkomaan? Jos suuntaamme tarkastelumme näihin alempiin piireihin, mitä kaikkea voitaisiinkaan sanoa, mitä kaikkea valittaa: naisten kirjailemista, sanomalehdistöä, kehnoja käännöksiä vieraista kielistä j.n.e. Mutta sovittakaamme keskusteluummekin taiteellisin kaikista laeista ja pysykäämme asiassa. NUORI: Olet oikeassa. Kuitenkin on sekasikiöitä, joita ei auta tuomita ja joiden vaikutus on syvempi ja syntymismotiivi valtavampi kuin puhtaissa taideteoksissa. Sitä ei saa unohtaa. VANHA: Se on mielestäni erehdys. Ne taideteokset joiden vaikutus on pienempi ja kestävyys heikompi kuin mainitsemiesi tuotteiden, eivät siinä tapauksessa olekkaan oikeastaan elinvoimaisia ja niiden perikato on vain ajankysymys. NUORI: Kaikki, kaikki on katoavaista. Itse Homeros ja Shakespearekin. VANHA: Tyhmä fraasi. Ne katoavat vasta sitten kun maapallo hajoaa ja valo muuttuu pimeydeksi. Ne ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta ja puhe kuolemattomuudesta ihmiskunnan ulkopuolella on mieletöntä. NUORI: Eräs asia ei ole minulle aivan selvä. Kerrottaessa on pääasiana tapahtuman esittäminen ja tapahtuman sisällä taas yksityisten kuvien tai situatsionien maalaaminen, sillä ilman sellaisia kuvia minä pikemmin kirjoittaisin historiaa kuin loisin taidetta. Kuinka voin siis luoda situatsionin, loukkaamatta lakia, joka vaatii, että eepillinen esitys alituisesti liikkuisi edelleen niinkuin vierivä virta? Sanalla sanoen, kuinka voin samalla kertaa olla kertova sekä plastillinen? VANHA: Vastaukseksi tähän kysymykseen luen erään kohdan Goethen »Mestari Wilhelmin oppivuosista». Se kuuluu: »Pari kolme taloa oli kokonaan liekkien vallassa. Puutarhaan ei kukaan ollut voinut pelastautua, kun sinne vievä holvikäytävä oli tulessa. Wilhelm oli enemmän huolissaan ystäviensä vuoksi kuin omien tavarainsa tähden. Hän ei uskaltanut jättää lapsia yksin ja näki onnettomuuden vain kasvamistaan kasvavan. Hän vietti muutamia hetkiä tukalassa tilassa. Feliks oli nukahtanut hänen syliinsä, Mignon makasi hänen vieressään ja piti häntä lujasti kiinni kädestä. Vihdoin oli tuli saatu pysähtymään pontevilla toimenpiteillä. Hiiltyneet rakennukset sortuivat maahan, aamu valkeni, lapset alkoivat väristä vilusta, ja hän itsekin voi töintuskin sietää nousevaa kastetta, sillä hän oli ohuissa pukineissa. Hän vei heidät sortuneen rakennuksen raunioille, ja he lämmittelivät itseään hiili- ja tuhkaläjän suloisessa paahteessa. Päivän tultua alkoivat kaikki ystävät ja tuttavat vähitellen kerääntyä kokoon, j.n.e.» Siitä näet selvästi, kuinka kainosti ja hillitysti tuo kauhea tapaus sulaa kertomuksen yleiseen tunnelmaan. Rauhallisesti liittyy tuhkaläjän ääressä lämmittelevien henkilöiden ihanaan, niukkasanaiseen kuvaukseen uusi tapahtuma eikä lauseiden liitteissä tunnu pienintäkään kiihtymystä. Vertaappa siihen jotakin Zolan kuvausta tulen tuhotöistä; yksityispiirre tunkee yksityispiirteen niskaan. Pikkuseikkojen ääretön tulva särkee kuvan ja hukuttaa kuohuihinsa mielikuvituksen. Mihin kuvailija tarvitsee viisikymmentä sivua, sen eepillinen kirjailija sanoo kymmenellä rivillä. Kertova tyyli ei suinkaan ole situatsionien maalaamista, vaan se loihtii situatsionin korkeampaan olotilaan, jotta se liukuisi täydellisessä rauhassa ohitsemme. Melkein esikuvaksi kelpaava on siinä suhteessa Kleist, meidän kenties suurin kertojaneromme. Yhtä ylhäisen suppeasti kuin kansan sadussa synnyttää hän liikettä liikkeen sisällä. Vasta siten saa lauserakennekin eloisuutta, ja siten karisee siitä tuo paperisuus, jota on etevimpienkin kirjailijoiden tyylissä; se saa yhtäkkiä samanlaisen sisäisen voiman ja verevyyden kuin elävä olento, ja niinkuin teos kokonaisuudessaan on lauserakennekin elimistö lihasta ja hengestä. Puu on kokoonpantu pienistä soluista; sen hedelmien terveys riippuu tuon näkymättömän kudoksen terveydestä. Lausejaksojen leveydestä ja täyteläisyydestä riippuu koko teoksen leveys ja täyteläisyys; ei tapahtumien seikkailumaisuus, ei suunnitelman laajaperäisyys, ei hienoin psykologinen hiuksenhalkominen, ei mikään aiheen uusmuotisuus, ei mikään ulkonainen jännitys, ei henkevyys, ei näppäryys eikä filosofinen syvyys voi kohottaa teosta, jolta puuttuu tosieepillinen leveys ja rauha, oikean taideteoksen arvoon. NUORI: Siis rauhaa ja yhä taaskin rauhaa. Mutta olemmehan vääjäämättömästi osoittaneet, että taiteen tekee eläväksi vain liike, ja olemme kauniisti huomanneet, että liikkeen tarkoituksettomuus on taiteellisen vaikutuksen ehtona, nyt taas olisi muka rauha kaikki-määräävä. Se panee pään pyörälle. Rauhako? Merkitseehän se samaa kuin kylmyys, sehän olisi sama kuin ymmärtää väärin koko runoilijan olemus ja puolustaa taiturimaisuutta. VANHA: Hillitse intosi, saatpa pian nähdä, kuinka ajattelematonta se on. Kertova taide esittää menneitä tapahtumia. Se koskee sitä, mitä on eletty, mitä on nähty, mitä on tapahtunut. Sensijaan että draama perustuu tapahtumien ja intohimojen nykyisyyteen, on eepos tai novelli taaksepäin kääntyvä, taaksepäin katsova, — luonnollisesti, ja sen muoto vaatiikin ehdottomasti suurempaa rauhaa ja täsmällisyyttä, sillä sen taiteeksi tulkitseminen edellyttää katselijaa, huomioidentekijää, arvostelijaa, yhteenliittäjää. Sensijaan että draama on näennäisesti vapaa, eristetty itsenäistuote, viittaa kertomus aina ja joka rivillä takaisin kertojaan, ja tämän suhde aineeseen määrää kaikki. Kylmyys ja rauha on siis vain näennäistä, tulisuuden hillitsemistä. Semmoisen teoksen luoja on sitä enemmän pakoitettu salaamaan omaa personallisuuttaan, kun hän lopultakin itse edustaa koko sitä maailmaa, jonka hän loihtii näkyviin. Jos hän lakkaa olemasta näkymätönnä, kärsii illusionimme siitä, ja näennäinen rauha on siis kaikkien hänen taiteensa vaikutusten ehtona. Mutta hänen olemuksestaan ja runoilijakyvystään riippuu, voimmeko me sisimmällämme kiintyä hänen teokseensa, nähdä kaikki hänen silmillään, elää hänen omissa joko iloisissa tai traagillisissa mielentiloissaan. Hänen maailmankatsomuksensa ja henkinen voimansa toiselta, ja toiselta puolelta rauha, joka tekee hänelle mahdolliseksi jakaa valoa ja varjoa, synnyttää kuvia ja luoda ajanperspektiivejä, niitä voidaan sanoa kahdeksi pääpisteeksi, joiden välillä hänen taiteensa liikkuu. Senvuoksi vaatiikin eepillinen taide täyttä hengen kypsyyttä. NUORI: Ei siis ole vaatimuksena, että tunne tukahutettaisiin, vaan että se hillittäisiin ja että lämpö jakaantuisi laajemmalle. Ilmeisesti kärsii teos siitä, jos liian paljon valoa lankee yksityiseen henkilöön. Miten on siis laita henkilökuvien? Miten paljon ne saavat kohota kertomuksen tasapinnasta vaikuttaakseen plastillisesti? VANHA: Se riippuu aineesta ja yleissävystä. Vertailkaammepa muutamien suorasanaisten eepillisten teosten kulkua tältä kannalta: Herodotoksen historiallisia kertomuksia, Cervantesin »Don Quixotea», Goethen »Wilhelm mestaria» ja Tolstoin romaania »Sota ja rauha». Herodotoksessa on luonnollista, personallista naivisuutta, joka on sopusoinnussa sen ajan ja nuoren nousevan kultuurin kanssa. Hänellä ei ole esikuvia eikä hän niitä kaipaakaan. Hän ei pyri erityisesti teroittamaan mieleen taidemuotoa. Hän välttää korusanoja. Hän pysyttelee kaukana kaikista abstraktsioneista. Hän »kertoo». Hänen sävynsä on miehen, joka rikkaana kokemuksista ja tiedosta istuu omaistensa keskellä ja tekee selkoa kaikesta yhtä yksinkertaisesti kuin todenperäisesti. Kuitenkin vallitsee hänen teoksissaan luja tyylinyhteys eikä yksinomaan ulkonaisesti, vaan sisäisestikin. Ihmisen tekoja ohjaa Nemesis (kohtalo). Tämän maailmankatsomuksen läpitunkemana on hänen luomuksensa saavuttanut ei ainoastaan siveellistä suuruutta, vaan taiteellisen voimankin. Cervantes seisoo jo luonnollisesti traditsionien pohjalla. Mutta hän murtaa ne kokonaan, käyttäessään niitä hyväkseen. Tapainkuvaus järjestyy ulkonaisesti suunnitelman ja henkisesti aatteen johdon alle. Ryhtyessään taistelemaan katoolisuuden pateettista sankaria vastaan, hän tapaa sen korkean esitysmuodon, jota me nimitämme huumoriksi ja joka antaa hänen henkilöilleen paljoa tuntuvammat ääriviivat kuin heidän olemuksellaan todellisuudessa näyttää olevan. Cervanteskin on (banaalisessa merkityksessä) naivi kertoja; mutta hänen naivisuudessaan on taideymmärryksellä jo melkoinen sija. Se onkin selvää: hän ei ole enää tositapahtumien selostelija. Samalla kun luotiin mielikuvitusmaailma, kuihtui kokonaan se vilpitön ilo, jonka synnyttivät tapahtumat ja niiden esille tuominen. Kertojan rinnalle astuu nyt juttelija, kysymykset tekotavasta syntyvät kuin itsestään. Cervantesilla on kaikki jo _taidetta_: luonteet ja niiden muovailu, suunnitelman mukaan solmitut toiminnan langat, vuoropuhelu ja sen motoorinen merkitys. Mutta ihmeteltävän vaiston avulla on kaikki tämä taas saanut luonnollisen värin ja puvun, joka on hairahduttavan todenmukainen. Goethen romaani on ensi sijassa suuren personallisuuden ilmaus. Kun espanjalainen runoilija kehitti eteemme kuva, joiden taakse hän itse sanatonna katosi, niin jää saksalainen seisomaan oman luomansa eteen ja kohottaa sen vasta oman olemuksensa, omien liikkeidensä ja ohjaavien sanojensa avulla oikeaan valoon ja oikeaan arvoon. Hänen esityksensä on viileätä ja harkittua, filosofisen täsmällistä, emmekä henkilökuvien yläpuolella koskaan unohda sitä taikamestaria, joka pystyy panemaan ne liikkeelle. Cervantes on suuri »Don Quixotensa» vuoksi; »Wilhelm mestari» on suuri Goethen vuoksi. Venäläisen runoilijan runoelmassa vihdoin ovat aihe ja esitystapa liittyneet eroittamattomaksi yhteydeksi. Sen sepittäjä itse muuttuu joksikin luonnonvoiman kaltaiseksi äärettömyydeksi, joka johtaa virran uomaansa. Tämän romaanin sävy on homerolainen. Siinä kuvatut ihmiset ovat niin voimakkaasti yksilöllisiä ja toiselta puolen siinä määrin oman temperamenttinsa kohtalon vallassa, että näyttää siltä kuin täytyisi heidän siitä ympäristöstä ja toiminnasta irtitemmattuinakin joutua samojen elämänvaiheiden ja kokemusten alaisiksi, joihin heidät runoelmassa johtaa runoilijan tahto. Tapainkuvaus, kansallinen erikoisuus, inhimillinen tärkeäarvoisuus, taiteellinen rauha, yksinkertaisuus ja suuruus, kaikki yhtyy mitä kirkkaimmaksi vaikutukseksi. Vuoropuhelulla ei ole enää mitään motoorista tarkoitusta, eikä filosofista tai tendenssimäistäkään, vaan se on yksistään luonteita kuvaava. NUORI: »Aihe ja esitystapa ovat liittyneet eroittamattomaksi yhteydeksi», sanoit sinä. Minä tahtoisin mieluummin sanoa: aihe ja taiteilija. Mutta mitä on aihe? Milloin saavuttaa aihe »olemassaolon välttämättömyyden»? Milloin se muuttuu yhtä vääjäämättömäksi kuin luonnon omat luomat? Todennäköisesti tulee jonkun elää se ensin, toisen keksiä, kolmannen ottaa se historiasta. Jälkimäinen käyttää valmista tarinaa, edellinen kutoo kuvansa ikäänkuin unelmien säikeistä, joissa on elämän liikettä ja tunnelmaa sekä runouden eheyttä. Niinmuodoin ei aiheen laatu itsessään ole tärkeä, vaan runoilijanäkemyksen intensiivisyys, näkemyksen, jonka aihe herättää ja jonka ei tarvitse perustua yhteen ainoaan kuvaan, vaan joka usein, alkumaailmoiden sumupallon tavoin, saattaa kätkeä itseensä tulen sekä kasvuvoiman. VANHA: Epäilemättä. Runoilijanäkemyksen voimakkuus määrää teoksen voiman, mutta sen sopusuhtaisuus taas sen kestävyyden ja unohtumattomuuden. Muulla millään ei ole enää mitään tekemistä inspiratooristen seikkojen kanssa, vaan se on kehityksenlakien alaista. Siinä missä runoilijanäkemys loppuu, alkaa henkinen työ, aistin, arvioimisen ja valinnan piiri. Siinä onkin raja runoilijan ja kirjailijan välillä. Runoilijan suhde aiheeseensa on sama kuin puun lehtiin, kirjailijan aiheet taas muistuttavat mielivaltaisesti kokoonhaalittua, köyhää tai ylellistä kamarin kalustoa. Edellisessä tapauksessa on jokainen puute vain edun varjopuoli, jälkimäisessä johtuvat kaikki edutkin yhdestä ainoasta puutteesta. Edellisessä tapauksessa on teos elävä elimistö, joko sitten sairaalloinen tai luja, jälkimäisessä koneisto, joko hutiloitu taikka laatuaan täydellinen. NUORI: Senmukaan siis runoilija oikeastaan eläisi omat aiheensa, kirjailija taas keksisi ne. VANHA: Niin jyrkkää eroitusta ei käy tekeminen. Meidän olisi ensin määrättävä, mitä tarkoitetaan lauseella, että aihe on eletty. Olisi hyvin lyhyesti ajateltu, jos sillä tarkoitettaisiin vain ulkonaista tekoa, sillä huonosti olisivat silloin niiden asiat, joita sattumus tai yhteiskunnallinen asema tai personallinen erikoisuus estää pääsemästä yhteiskunnan suureen koneistoon. Siitä johtuisi, että vain se, joka on tehnyt murhan, voi paljastaa murhaajan sieluntilan, ja nainen erikoismaailmana olisi runoilijalle kerrassaan suljettu ala. En kiellä, ettei välttämättä tarvittaisi joku määrä yleistä elämänkokemusta, mutta sille, joka ei elä syvästi sielussaan maailman ja sen luomakunnan tuskaa, on hyvin vähän hyötyä siitä, vaikkapa hän viettäisi kaikki päivänsä seikkailuissa ja vaikka hänelle siten selviäisivätkin ihmisluonnon salatuimmat sopet. Siinä onkin runoilijan luonteen erikoisuus, että siihen ikäänkuin kokoontuvat kaikkien muiden kokemukset ja saavuttavat siinä korkean tietoisuuden; on, niinkuin antaisi hänelle Jumala viittauksia ja merkkisanoja, joista hän luopi toisen, kauneudeksi tihentyneen maailman pohjakuteet. Hän se asuu kaiken keskipisteessä, hän on kansojen elävänä omanatuntona, hän elää ei yksistään nykyajassa, ei, vaan hänelle on kaikki menneisyyskin samalla nykyisyyttä. Ja sitten aihe. NUORI: Luulen olevan yhdentekevää, valitseeko hän räätälin tai maailmanvalloittajan historian. Ja ympäristö voi ainoastaan helpottaa luonteiden kehittämistä ja kohtaloiden motiveeraamista. VANHA: Niinpä kyllä. NUORI: Ja kuitenkin puhuimme äsken aiheen olemassaolon välttämättömyydestä. VANHA: Kyllin usein on mainittu, että runoilija luopi voittamattomasta sisäisestä pakosta. Usein taistellen ulkonaisia olosuhteita vastaan, usein, melkeinpä aina sisäistä sotaa käyden. Senvuoksi on puhe luomisen onnesta vain kulunut puheenparsi. On ainoastaan luomisen epätoivo ja sangen lyhyt onnestajuopuminen luomistyön jälkeen. Ja sitten tulee runoilijan oppia vihaamaan teostansa, jotta hän oppisi tuntemaan sen viat, ja kuta voimakkaammin hän vihaa teostaan, sitä syvemmin hän rakastaa taidetta. Selvää on, että sillä, mikä semmoisten esteiden vallitessa syntyy ja muodoksi pukeutuu, ehdottomasti on elämisenmahdollisuus ja -välttämättömyys, ainakin oman luojansa silmissä. Kysymyksessä vain on, puhuuko ja missä määrin teos puhuu muille ihmisille, kuinka monta elämänpiiriä se koskettaa olemassaolollaan, kuinka monelle muulle olennolle se samaten on välttämätön. Se riippuu aiheesta. Tekisi mieleni väittää, että aihe on sitä suurempi ja yleispätevämpi, kuta enemmän siihen sisältyy myyttiä, s.o. kuta syvemmälle se upottaa juurensa jonkun kansan ja samalla koko ihmiskunnan olemuksen salaperäisiin, tiedottomiin, uskonnollisiin, mielikuvituksellisiin syvyyksiin. Onhan runoilija vaitiolevien tulkki. Kuta suurempi runoilija, sitä useammat vaitiolevat puhuvat hänen suunsa kautta. Ei hän valitse aihettaan, vaan aihe valitsee hänet. Se tapaa hänet, kuin salama taivaalta se iskee häneen. Senvuoksi voidaan yhtä vähän puhua aiheen keksimisestä kuin sen elämisestä, nimittäin korkeimmassa merkityksessä. Runoilijoilla, jotka — sanokaamme — runoilevat omia elämyksiänsä, on aina se vaara tarjolla, että he joutuvat pitämään niitä liian suuressa arvossa, ellei niiden takana tunnu suuri tyypillinen kohtalo. Runoilijanäkemys on kaikki kaikessa. Se saattaa kirkastaa ja korottaa tuhansia kertoja käsitellyn aiheen, niin että siitä tulee arvaamattoman tärkeä tapahtuma. Kuta enemmän sinä tunnoissasi laajenet ja syvennyt oman ahdasalaisen ja joka tapauksessa vaatimattoman kohtalosi kautta avaraksi, inhimilliseksi ja myyttiseksi, sitä vähemmän sinun tarvitsee oikeastaan »elää», sitä vapaamman liikkumisalan saat taiteellesi. NUORI: Ajemmat esteetikot ovat nimittäneet ideaksi sen, mitä sinä sanot myytiksi. VANHA: Anna sille mikä nimi tahansa. Aina puhutaan siitä, ettei taiteella muka ole mitään tendenssejä ja ettei se saa tavoitella mitään hyödyllisyyspäämääriä. Mutta toisessa korkeammassa merkityksessä tulee kuitenkin jokaisen taideteoksen todistaa jotakin, ellei se tahdo kerrassaan vetää päällensä sitä kirousta, että se on vain pelkkää leikittelyä. Tosin tulee sen syntyä oman itsensä vuoksi. Mutta sen ei tarvitse olla olemassa ainoastaan itsensä vuoksi, yhtä vähän kuin minkään elävän olennon. Pitemmälle tuskin voimme päästä tarkastelussamme. Olemme jo saapuneet unelman ja unelmoimisen rajamaille. (Viisi vuotta myöhemmin.) VANHA: Sattumus on johtanut meidät matkalla yhteen! NUORI: Voisi luulla, että sinä olet aina tähän asti tahallasi karttanut tapaamasta minua. VANHA: Kuinka olisin rohjennutkaan! Sinusta on tullut kuuluisa mies, minä vaivun yhä enemmän takaisin varjoon. NUORI: Toivoakseni ei tuo niin sanottu maine ole riistänyt minulta sinun suosiotasi. VANHA: Se tapahtuisi vasta silloin, jos se viettelisi sinut itsekylläisyyteen. Sellaiset ihmiset seisovat kuin kuolleet teostensa keskellä ja heidän teoksensa ovat sairaina syntyneitä lapsia, joita odottaa aikainen kuolema. NUORI: Ennen kaikkea on olemassa kahta lajia mainetta. Toinen johtuu tekojemme ajallisesta, satunnaisesta, silmänräpäyksellisestä, arvoituksellisesta luonteesta; se voi tulla yhtä hyvin oikean kuin valheellisen teoksen osaksi ja sillä on vähän tekemistä sen maineen kanssa, jonka määrää koko meidän olemuksemme ja joka riippuu teostemme sisäisestä kokonaissummasta. Edellinen on kuin jonkun leikinlaskijan tai hyvän juttelijan lyhytikäinen menestys jossakin seurapiirissä, jälkimäinen kuin papin tai ihmisystävän syvä, hiljainen, pitkällinen vaikutus; edellistä toitottavat muut julki ja sen syntyminen usein hämmästyttää meitä itseämme, jälkimäinen taas säteilee sisimmästä sielustamme, personallisuudestamme ja se saattaa esiintyä joka tapauksessa vasta kuolemamme jälkeen tai elämäntyömme päätyttyä; edellisen tulee pitää huolta jokaisen sanomalehtimiehen suosioista, jälkimäisellä ei ole muuta tuomaria kuin oma sydämemme. VANHA: Minua ilahduttaa, että niin ajattelet. Mutta oletko aina elänyt ja runoillut siinä mielessä? Arvelet minun tahallani karttaneen sinua vuodet pitkät; tuntosi ei ole aivan väärä. Suoraan sanoen: menestyksesi on tehnyt minut levottomaksi. Se oli minusta liian nopea, liian meluisa, siinä oli mielestäni liian vähän asiallista ja se saattoi liian vähän vedota taiteeseen. Mieleni teki odottaa ja minä odotin seuraavaa kirjaasi. Se oli pettymys. Ei niin, että olisit siinä ollut uskoton itsellesi, vaan olit levoton itsessäsi. Runoilijanäkemyksesi ei ollut puhdas, vaan sinä näit siinä ikäänkuin lukijoittesi ja ystäviesi uteliaat kasvot. Sinä pyrit tyydyttämään niitä etkä itseäsi. NUORI: Toden totta. Mutta olen kärsinyt rangaistukseni. Olen saanut rangaistukseni, oppiessani halveksimaan. Olen kärsinyt rangaistukseni, kun sieluni yhä tuskallisemmin huusi minua takaisin. Tunnetko sen kummallisen mielialan, joka tekee jokaisen viipymisen rauhattomaksi, jokaisen miettimisen katkeraksi? On ikäänkuin tekisi mieli matkustaa kotiin ja hurjistuneet hevoset lennättäisivät kohti kaukaisia autioita seutuja. Millainen arvoituksellinen olento asuukaan ihmissielun sisimmässä. Sen ääni voittaa räikeimmänkin markkinamelun, ja jos kohta senjälkeen olet yksinäsi, niin se äkkiarvaamatta vaikenee ikäänkuin tahtoen kostoa, kun et sen sointua ennemmin totellut. Yhä tarkkaavammaksi, yhä hiljaisemmaksi tulee sinun muuttua, ellet tahdo muuttua kuuroksi sille äänelle, ja jos se vaatii, niin sinun tulee luopua vaimosta, lapsista, rahasta tai omaisuudesta. VANHA: Niin paljon ymmärrystä niin suuren erehdyksen ohella! NUORI: Kuinka voitaisiinkaan viisastua ilman erehtymättä? Muistatko vielä silloista keskusteluamme kertomisen taidon olemuksesta ja laeista? Olen paljon ja usein sitä ajatellut Olen päässyt sen pääkohdista selvyyteen, joka ei enää voi himmentyä. Ja kuitenkin, heti kun aioin sovelluttaa yhdenkään näistä laeista, vaikka se olisikin lapidaarisin, teokseeni, niin haihtui se pelkäksi sumuksi. Käy aivan samoinkuin kirjoitetuille lakipykäläkokoelmille elävän ihmismaailman ääressä. Itsessään: tosia, oikeita ja selviä. Sovitettuina siihen tekoon, siihen ja siihen silmänräpäykseen: mitättömiä, mielettömiä, kuolleita. Tästä tulin vähitellen siihen johtopäätökseen, ettei ole mitään muuta lakia paitsi se, minkä me itse oman teoksemme voimalla esikuvaksi korotamme. Jokaisen on lupa tehdä, minkä hän voipi. VANHA: Mutta ethän kieltäne, ettei silloinen keskustelumme ollut sinulle hyödyllinen ja välttämätön? NUORI: En suinkaan. VANHA: Se on kasvatuksen probleemi. Ihmisessä on hyvää sekä pahaa. Esimerkki herättää voimat. Opetus viitoittaa tien, näyttää rajat. Poroporvari, joka aina valitsee valtatien, ja taiteilijakulkuri, joka jää risukkoon kompuroimaan — ei kummastakaan niistä ole johtajaksi, edellinen on tarpeeton, jälkimäinen vahingollinen. Niinpä taidekin ja sen lainlaatijat. Olen tosiaan nähnyt ja surukseni huomannut, että sinä olet halveksien sysännyt syrjään kaiken sen, mihin silloin näytit niin kiihkeästi, niin intohimoisesti tarttuvan. No, oletpa usein takertunut risukkoon, enkä vielä tänä päivänä näe sinulle olevan selvillä tien ja päämäärän; niin kovalta kuin se kuuluneekin, täytyy minun se sanoa. NUORI: Ei se kuulu minusta kovalta. Semmoiselta kai minä sinusta näytän. Sinä katsot tien päästä jäljellesi minuun. Sinä luonnollisesti tiedät kulkemasi matkan, minun matkani menon sinä vain luulottelet tietäväsi. Kullekin on oma tuskansa, oma kaipauksensa, oma etsimisensä välttämätön, ja siinä missä minua sinun mielestäsi odottaa turmio, kenties onkin minun pelastukseni. Kun kerrankin jätettäisiin kaikki kritiseeraaminen, joka ei rajoitu kaikista ahtaimpaan, käsinkoskettavaan, kouraantuntuvaan! Inhimillinen olemassaolo ei ole mikään lautakehikko, eikä sitä voida mitata ojennuspuulla, eikä määrätä näpöttimillä ja sinkilöillä, milloin se on tarkoitukseensa sopiva. Jospa ei enää olisi yhtään koulumestaria! Jokaisessa opettajassa piilee niin paljon kovuutta ja kovettuneisuutta, ja mitähän oikeastaan onkaan sanottava niille, jotka pelkästä hyljättävästä ylemmyydenhalusta kieltävät kaiken olemassaolon oikeuden elimistöltä, jonka luonto on luonut. VANHA: Nyt sinä puhut omaan pussiisi. Mutta etkö sinä puolustaudu itse taitamattomia tuhrijoita ja noita röyhkeitä tulokkaita vastaan, jotka tungettelevat taiteen temppelin alueelle? Ja menetteletkö aina oikeudenmukaisesti arvostelussasi? Eikö sinua milloinkaan johda harhaan ennakkoluulo, ja koetatko ymmärtää luonteellesi ventovierasta ilmiötä vai etkö hylkää sitä usein yksistään senvuoksi, että se on sinulle vieras? NUORI: Olet oikeassa. Mutta suuttumuksessa, jota tunnen suunpieksäjiä ja pöyhkeilijöitä vastaan, on usein toivottavaa suopeutta vielä aukenemattomia ja taistelevia voimia kohtaan. Meillä Saksassa ovat olot hyvin surulliset. Sadan taideteoksentarkastajan ja -arvostelijan joukossa on tuskin yhtään, joka edes pystyisi, sanokaamme: käsittämään sitä jalustaa, jolla se lepää. Turhamaisuus ja henkinen kuivuus määräävät heille heidän innostuneen tai hylkäävän tuomionsa. Kaikkialla pilkistää esiin koulumestari, ja ollessaan hyvänsuopia, he jo luulevat menevänsä liian pitkälle. Anna anteeksi, että tulistun ja muutun katkeraksi: mutta sinäkin pidät parempana ruveta diktaattoriksi kuin olla ystävä, ymmärtäjä, hyväksyjä, selittäjätoveri. Miksi et suostu tunnustamaan oikeaksi sitä välttämättömyyttä, joka _minut_ täyttää? Kenties ei se, mitä minä luon voittamattomasta pakosta, eroakaan niin suuresti kuin sinä luulet siitä, mitä oppilauselmat vaativat? Ja ken ei koskaan loukkaa yhtään noista päältä katsoen rautaisista säännöistä eikä saa itse teräväpäisintä arvostelijaa pudistamaan päätään, hän ei ole mikään luoja, vaan jääpi ikipäiviksi tuhertajaksi. VANHA: Sinulla on aina ollut korkeammat ajatukset itsestäsi kuin muista. Mutta en sinua lainkaan moiti. Päinvastoin täytyy minun tunnustaa, että intosi tuli lämmittää minua omituisesti ja että minussa sitä nähdessä syntyy ajatus, kuinka joutavaa, kaukaista ja voimatonta on kaikki tuo kiihkeä hoppuaminen asioista, jotka kuitenkin — melkeinpä ivahymy huulilla — kulkevat omia teitään. Ihminen on kaikki kaikessa, eloisuus on kaikki kaikessa ja aina saattaa luonto, joka on varustettu parempaan pyrkivällä kaipauksella, rohkeudella ja luomistahdolla, olkoonpa sitten vaikka kuinka ahdas, nurisijansa häpeään. Mutta haluaisinpa tietää, mitä ajattelet taiteesi tulevaisuudesta, sillä puheistasi huokuu vallankumouksellisia aatteita. NUORI: Rakas ystävä, miten nopeasti opimme ymmärtämään toisiamme, jos niin puhut. VANHA: Ja kuinka suuresti hämmästymmekään huomatessamme, ettei toinen olekaan taistellut toista vastaan, vaan kolhinut omaa väärinkäsitystään, omaa kärsimättömyyttään, omaa epävarmuuttaan. Jättäkäämme siis kaikki yleismietteet tällä kertaa syrjään ja kerro minulle itsestäsi, vain itsestäsi. Luulen siten saavani tietää kaikista enimmän sinun taiteestasikin. NUORI: Minun taiteestani! Tunnustan sinulle, että tämä possessiivipronomini tuntuu minusta vähän oudolta ja odottamattomalta. Jos rehellisesti tutkin itseäni, niin ei minulla oikeastaan ole lainkaan taidetta. Se mikä minua ajaa työhön, ei ole pyrkimys luoda jotakin täydellistä, eikä toivo päästä omistamaan jotakin alani ulkopuolelta, eikä ainakaan ensi sijassa halu muovailla värikkäitä kuvia tai plastillisia henkilökuvia tai selittää kohtaloita, vaan minua ajaa jokin muu, ihmeellinen voima. Se on syvä, yhäti kasvava levottomuus sielussani; tuntuu kuin olisi rinnassani kätkettynä olento, joka tahtoo päästä tuntemaan itsensä, päästä itsestänsä selvyyteen ja totuuteen, ja jonka edessä käteni työ, luotu teos, on vain peili, josta hän voi katsella kuvaansa ja joka tekee hänet sitä tyytyväisemmäksi ja onnellisemmaksi, kuta rauhallisemmin ja selvemmin se heijastaa ympärilleen hänen ajemman epätoivonsa kuvaa. VANHA: Niin on nykyjään monella runoilijalla. Senvuoksi he eivät enää pystykään käsittelemään sisäistä maailmaansa kyllin objektiivisesti. NUORI: Jo taaskin koulumestari. Moitteesi koskee vain niitä, jotka eivät vielä ole kyllin vahvoja ihmisiä, tai kyllin vahvoja taiteilijoita (sillä mielestäni se on sama asia), tyydyttääkseen tuota demoonia, tuota peikkoa, tuota olemuksensa levottomuutta. Heidän kuvastimensa tausta ei ole puhdasta metalliseosta. Juuri se onkin uutta: yhä tärkeämmäksi, suuriarvoisemmaksi, saattaisinpa sanoa jumalallisemmaksi kehittyy ihminen ja ihmissielu. Kaikki eletyt tunnot tihentyvät sisäänpäin, kaikki kireät solmut koskevat vain sydämeen tai sitten niiltä puuttuu olemus ja ne ovat runoilijan käytettäviksi kelpaamattomia. Miksi kaikki on niin ja miten siihen on tultu, sitä selittämään en tunne itseäni kyllin rauhalliseksi enkä kykeneväksi, mutta että asianlaita on niin, sitä todistavat tuhannet merkit. Karkeista silmistä ja karkeista aisteista näyttää semmoisessa ilmapiirissä muovailtu ja luotu taide vielä varjomaiselta, mutta aikaa voittaen ne oppivat kyllä näkemään ja tuntemaan. VANHA: Kaikki tuo ei kuulu minusta laisinkaan niin uudelta eikä yllätä minua niin suuresti kuin sinä näytit otaksuvan. Luulenpa, että hiukan runsas sanatulvasi on täydelleen korvattavissa, jos sanomme, että sinä olet antautunut tunnelmataiteen valtaan. NUORI: Ja luuletko sillä jotakin sanoneesi? Olkoon menneeksi. Kyllä minun puolestani. Jos se sinua rauhoittaa, että tiedät sille nimen, — minun puolestani. Yhtä hyvällä syyllä kuin tunnelmataiteeksi voitaisiin sitä sanoa sydämentaiteeksi. Ja ken antautuu sitä palvelemaan, hän älköön enää piirtäkö tavuakaan paperille sydämensä sykähtämättä, muuten hänet potkitaan pois kutsuttujen joukosta. Luuletko siis oikun tai uhman tai turhamaisen petkuttamishalun ohjaavan parhaiden miestemme tekoja heidän parhaina hetkinään? He eivät ole itsepäisiä, he ovat aikansa lapsia, heissä kiteytyy ihmiskunnan kaipaus ja henkinen tarve. VANHA: _Sinusta_ tahtoisin jotakin tietää, _sinun_ erikoisuudestasi jotakin kuulla. NUORI: En taida pystyä siihen. Ja mitä hyötyä siitä olisikaan, kun sinä kuitenkin epäilet taitoani, vaikka sanoisin sinulle: tahdon luoda henkilöitä, joiden sielu on puhtain ja herkin soitin kohtalon käsittämättömien sormien kosketella? — Muovailen kuviksi oman pelkoni, oman ihastukseni, omat kuvitteluni elämästä, Jumalasta ja kuolemasta, haluan esittää olentoja, jotka semmoisten tuntojen painon alla ja henkäillessä reageeraavat sointuen välittömästi ja monisäveleisinä; joissa on lapselliseen kummastukseen yhtyneenä viisaan katselijan rikas kokemus ja jotka vaeltavat jokapäiväisessä puvussa kuten me kaikki vaellamme, tietämättä mistä, tietämättä minne. Tahdon tehdä yhdestä varjon, sillä hänen olemassaolonsa, hänen intohimonsa, hänen mielijohteensa ja hänen tekonsa ovat hänelle ja muille yhtä käsittämättömän hämäriä ja arvottomia kuin varjo, toisen taas, joka rinnalla seisoo, joka ei mitään tahdo, ei mitään anna, ei mihinkään pysty, ei mitään merkitse, tahdon kohottaa karakteristiseksi kuvaksi. En tahdo kuvata ulkonaisten elämänvaiheiden solmeutumista, vaan sisäisten elämäntuntojen myllerrystä, en hae mitään kunniata solmimalla ja avaamalla kohtalonlankoja. En haluaisi synnyttää lainkaan ukkosta, vaan kuvata ukkosilman kulkua, aavistuksista raskaan päivän hellettä, kaikkea, mikä käy edellä, mikä kantaa syyn ja edesvastuun. En halua prameilla suurilla tapahtumilla, vaan haen pientä tuskaa, joka tuhansissa hahmoissa laahaa sielua perikatoa kohti, ja tämän kaiken tahdon lopuksi johtaa suureen sopusointuun ja yhdistää moniin suuntiin haarautuneet motiivit äärettömäksi melodiaksi. VANHA: Esikuva ei ole huonosti valittu. NUORI: Itseänikin hämmästyttää, että olen tässä keskustelun käänteessä saapunut hyvin tutulle polulle. Eikä se itse asiassa ole mikään sattumus. Kaiken nykyisen taiteen, jos se pyytää jotakin olla ja meille jotakin antaa, täytyy tavalla tai toisella viitata Richard Wagnerin arvokkaaseen nimeen tai välillisesti olla hänestä johdettavissa. Hän itse ja me kaikki, suuret ja pienet, olemme saman ruumiin jäseniä. Jokaisella on osaa toisesta. Ainoastaan kieltäjä hyljätään. Oppikaamme olemaan hartaita ja vilpittömiä. VANHA: Ja kun kerran vanhetumme, älkäämme unohtako kuolla oikeaan aikaan. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76011 ***