*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76052 ***

language: Finnish




ILJA MUNKKI

Karjalainen legenda


Kirj.

LARIN-KYÖSTI





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1917.




SISÄLLYS:

   I. Karmun kuolema
  II. Uhri.
 III. Pyhää taikaa.
  IV. Enteet.
   V. Vainovalkeat.
  VI. Toivioretkellä.
 VII. Palveleva veli.
VIII. Pako.
  IX. Erakko.
   X. Risti ja ruoska.
  XI. Ukonkäräjät.




I

KARMUN KUOLEMA.


    Valtahonkapöydän päässä
    istui Karmu, heimon päämies,
    suuren sukukunnan vanhin,
    tietäjä ja karhun kauhu,
     jättiläinen, jäykkä jäämies.

    Korkealla paistoi päivä,
    honkapirtin päällä päilyi,
    vaarat välkkyi, välkkyi järvet,
    rintehillä kylläiskypsä
     kaskivilja hiljaa häilyi.

    Katsoi Karmu kaikkeutta,
    nojaantuen karhuntaljaan
    vanhan miekan syrjään siirsi,
    viittoi vaiti väellensä,
     tarttui taatontaaton maljaan.

    Yli pirtin ympärilleen
    loi hän katseen korkeen, hartaan.
    Niinkuin päivän pisarainen
    valuu vanhaan, hoikkaan honkaan,
     vieri kirkas kyynel partaan.

    Karmun pojat vieress' seisoi,
    uljaat nähdä alla soihdun,      s
    uhman Urmo, tarkka Tuoro,
    tyynen tuima pellon poika,
     Urmo, urho laulun, loihdun.

    Käsiin kätki päänsä Matro,
    Tuoron nainen, vaimo vento,
    lattialla lapset leikki,
    Urmon Airi, aina armas,
     Tuoron Ilja haavehento.

    Itkunaiset pirttiin hiipi,
    rinnoiss' soi kuin itkuvirsi,
    eellä kulki kalman enne,
    ja kun kuului Karmun ääni,
     vielä kaikui kurkihirsi:

    "Nyt on päivän korkein hetki,
    ylemmäks ei kotka lennä,
    korkeimmiltaan putoo nuoli;
    asunnoille autuaiden
     Manan maille miehen mennä.

    Haastan kanssa haltijoiden,
    haastan suurta suvun unta,
    heimohengen haltioissa,
    ympärillä ystäväni,
     koossa koko sukukunta.

    Kuulkaa, kaikki maa ja kansa
    tämän pyhän vaaran päällä,
    tänne kantoi kohtalomme,
    tääll' on riistaa riemuksemme,
     sorja sankarkuolo täällä.

    Kavahtakaa kaukolaista,
    tulkoon selvä, suuri sopu,
    Urmo, Tuoro, uhkaa turma,
    uhkaa ajat ankarammat,
     jollei vanhat riidat lopu!

    Tuoro, ryöstit vieraan naisen,
    siitä uskon vaino kiihtyi,
    siitä, Urmo, kaunaa kannoit,
    lunnaat vietiin, jumal-juhliin
     pääsi rauha, vaimo viihtyi.

    Kasvattavi vilu viljan,
    jännittävi vaara jousta,
    varoittavat vainoliekit,
    taivaanrantain roihutessa
     aika miesten miekoin nousta.

    Tuoro, sull' on tapparasi,
    sulla, Urmo, enteen ehdot,
    tiedot, taidot tietäjäksi,
    suojaa isäin ikipuita,
     pyhät lähteet, uhrilehdot!

    Vannokaatte jumalille,
    jotka määrää surman suunnat,
    perintönne maata puoltaa
    viime veriin, voimiin saakka,
     silloin täyttyy unten uunat.

    Sen kun tunnen, sen kun tiedän,
    lepoon lasken harmaat hapset;
    kummun alla karsikossa
    kuulen ehkä taiston touhun,
     työni täyttää lastenlapset!"

    Karmu kaatoi juoman maahan,
    Ukon maljan miehen joivat
    kalskutellen keihäillänsä.
    Kyyneltyivät silmäkulmat,
     mutta silmät salamoivat.

    Korkealla paistoi päivä,
    kaikki vaaran käet kukkui,
    pyhä juoma maahan vuoti,
    hiljaa henki varjoon vaipui,
     iki-uneen päämies nukkui.

    Yli kansan korkealle
    nosti Tuoro pientä Iljaa,
    pelastajaa, päivän poikaa,
    mutta Airi, heimon helmi,
     kanteleella leikki hiljaa.

    Kuului niinkuin kilven kilke,
    pienten miekkain melto melske,
    Ilja sormi soittopuuta,
    katkes kaiku, sävel särkyi,
     sorasointuun hiutui helske.




II

UHRI.


    Kaukonainen, Matro vaimo
    hämärissä hääri hiljaa,
    suori salaa hätäkasteen,
    ripustellen kaulaan ristin
     kylvötteli saunass' Iljaa.

    Kertoi kummat heimostansa,
    kertoi ryöstöt rajarahvaan,
    mustan kansan kassapäistä,
    joiden tähden sydän syttyy,
     miehet tarttuu miekankahvaan.

    Soudatteli surunlastaan,
    kasvatteli kaunokaistaan,
    nauratellen nuorukaista,
    opastellen orjan mieltä,
     muistutellen mairemaistaan:

    Siell' on arot avarammat,
    täällä vieraat vaarat painaa,
    tääll' on karu korven kontu,
    siellä multa kiiltää kultaa,
     siellä uinuu taata vainaa

    kalmistossa ristin alla,
    kummun yllä kellot soivat,
    siell' on suuret kultakirkot,
    siellä asuu armas Kiesus,
     haavat hohtain purppuroivat.

    Luostarit on siellä laajat,
    munkkikunnat pyhän neitseen,
    joll' on heljä helmikruunu,
    täällä loihdut lumoo mieltä,
     kaikki kaatuu uhriveitseen.

    Laulatan ma heimon ylkää,
    en sua tahdo tietäjäksi
    enkä miekan mittaajaksi,
    tahdon ristin ruhtinaaksi,
      pyhimystä pyhemmäksi.

         *   *   *

    Kasvoi Ilja kaunihiksi,
    norja käynti, varsi sorja,
    suennut ei sankariksi,
    kulki metsää mietiskellen
     puoleks mies ja puoleks orja.

    Halut, haaveet oli hällä,
    puuttui pontta töitä täyttää,
    kahdenvaihein henki häilyi,
    valvoi valhenäkyjänsä,
     joit' ei voinut toteen näyttää.

    Ja kun taatat tarinoivat
    muinaisajan sankartöitä,
    syttyi sydän, kasvoi kaiho,
    mielikiihkot kimmelteli,
     mietti niitä pitkin öitä.

    Uinui uhrilehdikossa,
    katsoi isäin ikipuita,
    karttoi poikain ponnistusta,
    jäykän jousen jännitystä,
     karhunkeihäsotteluita.

    Kasvoi armaan Airin kanssa
    veljenä ja vieretyksin,
    nyt hän vältti siskon silmää,
    kiersi impein illatsuita,
     kaukaa kaihtoi, kulki yksin.

    Airi, luonnon helmalapsi,
    luotu iloks luomakuntaan,
    puhdas kuin on uhriliekki,
    sotisorja, sankar'impi
     urhostansa näki untaan.

    Ylväät yljät toivoi neittä,
    urhot lemmen lunnaat toivat,
    Airi piti piikuuttansa,
    karhunpeijaismorsioksi
     vanhat Airin valikoivat.

    Katsoi kaikki heimo häntä,
    katsoi Airia ja Iljaa,
    orjanaisen nuorta poikaa
    suuren sovun saattajaksi
     lemmenliiton kautta hiljaa.

    Ja kun täyttyi suuri taika,
    joka tehtiin lasten kehtoon,
    vei nyt Urmo nuoren Iljan
    salaa Matron tietämättä
     vanhaan, pyhään uhrilehtoon.

    Puissa riippui karhunkallot,
    hongan ontelossa hohti
    ihmishahmoin puinen kuva,
    sille Urmo uhrin kantoi,
     iski piitä, kulki kohti:

    "Paljasta nyt pääsi, Ilja,
    vien sun suuren hengen seuraan,
    luon sun uhrin uusijaksi,
    poltan pyhän liiton lunnaiks
     jumalalle uhriteuraan!"

    Niin hän virkkoi, lausui loihdun
    iskiessään joka kerta,
    mutta Ilja tarttui ristiin,
    joka riippui rinnallansa,
     kauhuissaan kun näki verta.

    Näki Urmo kaularistin,
    karjui, pojan kimppuun juoksi:
    "Kirot käyköön yli vaimon,
    joka taittoi taijan kärjen
     oman heikon heimon vuoksi!"

    Riisti Urmo Iljan ristin,
    liekkiin heitti, loihti, noitui,
    loveen lankes nuori Ilja,
    vaahto suussa vaikeroiden,
     metsään juosten kotiin koitui.




III

PYHÄÄ TAIKAA.


    Tuli touvon armas aika,
    sipsui siipat, keijut keidot
    antivaipat varrellansa,
    ajoi takaa toisiansa
     menninkäiset, metsänneidot.

    Kauvas kaikui suuri soidin,
    hiidenhirvet juoksi soitaan,
    karhut kiersi naaraitansa,
    kuului kutsut, kiehui kiista,
     metsot riisti koppeloitaan.

    Lehdot, lähteet haltioitui,
    Mannun eukko kukkiin peitti
    maan ja mehun vuotaa antoi.
    Urmo kantoi ukonvakkaa,
     uhrikiveen jyvät heitti.

    Loihti karjan, kaiken kansan,
    kun se vaaran vakoon kylvi,
    nosti helyt hiittenhaapaan,
    kiersi päivää, uhritarhaa,
     missä uhrihärkä mylvi.

    Haastoi Urmo huoliansa,
    murmatteli manaukset,
    selvitellen arpaseulaa
    huumaantui ja haltioissaan
     kertoi jumalvastaukset.

    Iljalle toi ilmi ihmeet,
    lauloi nuorten lemmennoston,
    puhui päähän miehen mieltä,
    lietsoi tahtoon voiman tulta,
     kiersi vaimon kieron koston.

    Kukkulalta kuului soitto
    saapuessa suviehtoon.
    Valikoiden vaimojansa
    tiellä notkui nuorukaiset
     naimaneitten lemmenlehtoon.

    Kulki neijot neuvotellen,
    mairemielin lehtoteitään
    kukkulalle karkeloimaan,
    laulain liekin ympärillä,
     heittäin sauhuun seppeleitään.

    Kuului nauru, hellä helske,
    Ilja siltä silmän sulki,
    aiveroiden aatostansa
    piili lemmen lumoustaan,
     suruissaan hän syrjään kulki.

    Katsoi Airin armaimmakseen,
    katsoi vartta norjan nuorta,
    näki kekrijuhlain aikaan
    immen neitsytkulkueessa
     kiertelevän pyhää vuorta.

    Niinkuin päivän kehää käynyt
    oisi itse ilman impi
    astui Airi kannel käissä
    niinkuin puhtain puhtaammista,
     kassapäistä kaunihimpi.

    Airi soilui Iljaa vastaan,
    vallatonna väilyi mieli,
    nuorukaisen veri värjyi,
    kevät soitti suonissansa,
     sanaa etsii mykkä kieli.

    "Kiihdy kisaan, kuule, Ilja,
    koivikossa kannel kaikaa,
    käyt kuin Tuonen tumma paimen,
    mietit mustaa arvoitusta,
     kierrät, kartat kaiken aikaa!

    Käy kuin karhu kamppaukseen,
    ryskää puhki pohjanpieli,
    sotakirves vyöllä syöksy
    heimosotaan hurjin huudoin,
     sellainen ois mulla mieli!"

    "Kuule, Airi", virkkoi Ilja,
    "ällös kiistan kimmaan kiihdy,
    eipä mulle kannel kaiu,
    oudon onnen pelon tunnen,
     veljenäs en enään viihdy.

    Öin ja päivin soi sun äänes,
    kaihossani katsees vilkkuu,
    maammo manaa, muuttaa mielen,
    minuss' soi vaan sekasoinnut,
     tahtoani taattos ilkkuu!"

    "Heitä huolet!", huusi Airi,
    "katso, nuoret liittyy nuoriin,
    nouse, nosta heimohenki,
    käy ja säihky, luo ja laula,
     piirrä mainees valtavuoriin!

    Ja kun suuren teon täytät
    täynnä untes uskallusta,
    kaadat, mitä kaataa tahdot,
    poltat luoden leimullasi
     kaikkialle kajastusta,

    ja kun kasvaa kunniasi,
    sankarina kotiin palaat,
    seppel päässä annan uhrin,
    impeyden ihanuuden,
     kaikki mitä hait ja halaat!"

    Sanoi niin ja kutsui Iljaa
    kanssaan kisaan kalliolle,
    jalka joutui, lehto liikkui,
    uhrisauhu pilviin nousi,
     käet kukkui auringolle.

    iLall' Ilja kotiin kulki
    tunsi veren soivan vielä,
    kun hän soilui sylityksin
    immen henki hipiällään,
     huomas äidin kaivotiellä.

    "Joko jouduit, poika parka,
    yöstä, missä musta peikko,
    sarviotsa sielun saartaa,
    tuntos on nyt tahrattuna,
     mieles mieto, henki heikko.

    Kadotuksen kuiluun katsoit,
    vaakalintu päältä piirsi,
    umpikuljun Urmon uhrit
    huumas sorjan, nuoren pääsi,
     käärmeen kirot sieluun siirsi.

    Kaihda heimon hurjaa noitaa,
    hän on äitis surun syynä,
    vie kuin virranpyörre pohjaan,
    niinkuin iili imee voiman,
     muuttuu muuksi, kiertää kyynä.

    — — Kuljin kauno kassapäänä,
    tässä näät nyt neidon vilkkaan,
    kurtut kasvot, summat silmät,
    orjan merkki otsallani
     nyrkkiäni puin ja pilkkaan.

    Kiersi kerran vainoveljet
    kotiini, kun uuvuin työstäin,
    Urmo valhein viekotteli,
    sitten aitan aarteet riisti,
     taattos toi mun tänne ryöstäin.

    Elin ensin niinkuin ennen,
    pilkkaa sain ja pilkkaa annoin,
    sitten taltuin arkityössä,
    mutta Urmon julman juonen
     kerran salaa kostaa vannoin.

    Auta Kiesus, pyhä paimen,
    etten väärään vihaan näänny,
    aatoksissas sull' on Airi,
    siin' on vanhan vainon vaara,
     jollei Airi kärsi, käänny...

    Asui täällä Neitsyt Maarja,
    taika uupui uskoon uuteen,
    pois on Maarja maaniteltu,
    pyhät kuvat karkoitettu,
     kansa pantu pakanuuteen.

    Karkaa täältä kauvas, Ilja,
    itken vielä monta yötä,
    pyhitellen paastopäivät
    hiljaa pyhänkuvan eessä
     teen mä täällä toivon työtä.

    Airin, armaan aatoksesi,
    salaa suureen oppiin vihin,
    lähde pyhään kaupunkihin,
    Novgoroodin ruhtinoihin,
     loistavahan luostarihin.

    Vojevoodein valtamailla
    istuu valtatuolillansa
    mahtavana arkkipiispa,
    ristin ruhtinas ja päämies
     kultaisessa kaavussansa.

    Näin mä unta: kohtaa iskut
    niitä, jotka turhaan nukkuu,
    tuli, tauti suvut sortaa,
    kylät roihuu raunioina,
     miehet miekoin vereen hukkuu.

    Sadat munkit häntä saattaa
    läpi kaiken arvon asteen,
    kun hän kultasauvoin viittaa,
    kulkee kumu Karjalassa,
     uskoton saa uuden kasteen.

    Kirkkoon kulje kumarassa,
    astu ali templiholvin,
    missä asuu taivaan äiti,
    kellot soi, kun alttarilla
     ikonaasi palvot polvin.

    Kerro äitis näyt, enteet,
    kerro, että tulit luomaan
    ehjäks, mikä soraan sortui,
    pyhät huoneet, ristikummut,
     lähde, Ilja, Herran huomaan!

    Lähde, sydänsykkyräni,
    piile viisi vainovuotta,
    ota oppi tiedonpuusta,
    palaa päässä pyhäin loisto,
     itkenyt en silloin suotta!"

    Vaiti Ilja päänsä painoi,
    oudot oireet kyinä pisti,
    uhrihärän ammuessa
    kuuli lehdost' Airin äänen,
     hätkähti ja rintaa risti.




IV

ENTEET.


    Seisoo Urmo karsikossa,
    palvoo, karsii Karmun puuta,
    piirtää puuhun Mananmerkit,
    jottei aave astu maasta,
     valtapirtin päähän muuta.

    Kuuli kurjen kuikutuksen
    alta kuun ja kultasarven,
    korppikotka kaukaa kaarsi
    pimentäen pohjantähden,
     kiersi, kaarsi kurkiparven.

    Kulki Matro marjametsää,
    huomas Urmon, risti rinnan:
    "kuule, kalmanlintu lentää,
    eikö luista Luojan arpa,
     koska kuorit honganpinnan!"

    — "Kaartaa Karmun lempilintu,
    arvoitukset aprikoitsin,
    miksi, vaimo, täällä vaanit,
    miksi Iljan mielen muutit,
     orjaks teit, kun lujaks loitsin?"

    — "Kauvan, Urmo, kannat kaunaa,
    et sä säiky etkä säästä,
    Airin tenho tuutii Iljaa
    niinkuin tuuli pyhää puuta,
     kiroistasi poika päästä!"

    — "Ilja itse täyttäköhön
    hyvän taikka huonon halun,
    vasta hälle Airin annan,
    kun on tietty tietäjäksi,
     kiroo ristin taikakalun."

    — "Urmo, vaikk' oot uhriniekka,
    et voi lemmenvoimaa voittaa,
    häädä hurjat herjaukset,
    niin mä kerron sulle kaikki,
     mikä voi sua vahingoittaa.

    Muistathan... kun tulit yöllä,
    olin nuori, norja, kiivas,
    minkä rikoit, yömme tietää,
    tiedät, etten taivu taikaas,
     intos Iljan raivoon riivas.

    Mull' on totuus niinkuin liekki,
    tyhjä taikas on vain tuhkaa,
    näin mä hurjaa hirmu-unta,
    kalma hioo kirvestänsä,
     huonekuntaas kauhut uhkaa."

    — "Jos käy vastaan vainolainen,
    oma ristisukukuntas,
    vaaran torjun vasamilla;
    väisty, kirot heimoos heitän,
     säästä multa toiste untas!"

    Matro läksi läylin mielin,
    mutta Ilja istui silloin
    Airin aitan kynnyksellä
    tehden tuulentupiansa
     niinkuin ennen kuudanilloin.

    "Näitkö, Airi, syttyi tähti
    sammuessa oudon tähden,
    kuljen toivon taipaleelle,
    toivioni retki rientää,
     kun ma kerran kauvas lähden.

    En mä yöksy yömaan puoleen,
    enkä Lappiin, enkä noitiin,
    suorin suven seutuville,
    missä suuret synnyt luotiin,
     kaiken alku arvikoitiin.

    Kaadan, mitä kaataa tahdon,
    kaadan pahantiedonpuuni,
    ikipuusta veistän sauvan,
    ehkä kauvas sotiin sorrun,
     vieras ranta kätkee luuni.

    Tai ma tulen voittajana,
    sankarina soittain saavun
    sekä sadat saattomiehet,
    päässä hiippa helkkyväinen
     kimmeltäissä kultakaavun.

    Taikka käyn kuin pakolainen,
    köyhä, kurja henkipatto,
    ojanvieri vuoteenani,
    ystävänä yö ja metsä,
     päällä taivaan tähtikatto.

    Kun ma silloin sinne katson,
    missä pohjantähti hohtaa,
    silloin tunnen, onni oottaa,
    tiedän, että mua sä mietit,
     kun sun katsees tähden kohtaa."

    Ilja nousi, nosti kättään,
    tähtituikkein silmät loisti,
    Airi antoi arastellen
    hellän siskon syleilynsä,
     vanhan valan hiljaa toisti.

    Kuului askel... tuli Urmo,
    metsään Iljan varjo vaipui,
    Airi hiljaa aittaan hiipi. —
    Kurjen siivet suveen suihki,
     tähtiin lähtöhymnit haipui.

    Aitassansa armas Airi
    unelmansa unhoon nukkui,
    haassa tarhapöllöt pyöri,
    luhdall' ulvoi sudet kuulle,
     kunnes korpeen huudot hukkui.

    Mutta honkalinnassansa
    Urmo vielä yksin valvoi,
    kaivoi keihäät kätköstänsä,
    takoi, taikoi tapparoitaan,
     vainajien valtaa palvoi.




V

VAINOVALKEAT.


    Kulki Ilja iltamielin,
    ristiriidat mieltä raastoi,
    näki joskus urhon unta,
    mutta heikko tahto taipui
     kuullessaan, kun äiti haastoi.

    Hylkäiskö hän oman heimon
    uupuneena unelmista?
    Kauniit kirkot silmiin siinsi,
    kangastuksen kultamailta
     tulten tuikkeet luostarista.

     Kuuli kumman kellonsoiton,
    niiden vireen valtaan viihtyi,
    kun ne kutsui kunnioihin,
    niinpä pitkät viikot vieri,
     orjan outo kaiho kiihtyi.

    Kuului kummat veriviestit,
    kulki maita vainovaivat,
    ruhtinaiden riikinmailta,
    Laatokalta lahtiin laski
     pitkät louhikäärmelaivat.

    Riensi rautapaita-rosvot,
    rajut ristin kalpajoukot,
    kylät roihui raunioina,
    kansa kiersi takamaita,
     mökkiin jäi vain vanhat, houkot.

    Papit liukui lippuinensa
    karsikkoihin, korpeen asti,
    suitsutellen astioitaan,
    pirskoitellen pyhää vettä,
     väkivalloin kansan kasti.

     Kuuli Urmo kummat viestit,
    piestiin pohjan pakanoita,
    piilopirttiin vei hän vanhat,
    pani viestit vierimähän,
     kiertoon arpakapuloita.

    Täytti vaarat vakoojilla,
    sotaorjin teetti töitä,
    pani paadet jyrkänteelle,
    pintaa pitkin valoi vettä,
     jääti porraspykälöitä.

    Umpipihaan pönkät nosti,
    porttiin piikkipuomisalvat,
    solaan kaivoi kiertotietä,
    iski seiniin nuolireijät,
     vainolaista vuotti kalvat.

    Koitti Kekri, Urmo kutsui
    kokoon nuoren polven ponnen,
    kaikki vieraspadat paukkui,
    kaikki mallaskuurnat kuohui
     kunniaksi karjan onnen.

    Urmo, Kekrin ylipappi
    tuonalaiset kutsui kestiin,
    esitaatat tapparoineen,
    siirtyi sintsaan niitä vastaan,
     saattoi saunaan, missä pestiin.

    Maahiset ja maiset mahdit
    istui pöytään juoden, syöden,
    Urmo tutki taiston tiedot,
    haastoi arpa arpaa myöden
     mut ei miehen mieltä myöden.

    Soitti vanhus kanneltansa,
    runovirsin vieri aatto,
    Urmo tuskin ruokaan koski,
    saattoi henget hämyn maille,
     illatsuihin siirtyi saatto.

     Riemu raikui, sarkat kiersi,
    mutta Ilja piiloon painui,
    yrmeänä yksin kulki,
    jäällä ulvoi susikoirat,
     jotain kummaa öin ne vainui.

    Silloin kuului huuto yöstä,
    lieska loimui vaaran päällä,
    vaaralta se vaaraan syttyi,
    yössä yhtyi leimulangat,
     vainojoukko näkyi jäällä.

    Ponnahtivat pystyyn urhot,
    niinkuin hullut hurtat haukkui.
    Ilja seisoi neuvotonna,
    mutta Urmon kurkku karjui,
     ensi iskut porttiin paukkui.

    Ristinlippu eellä liehui,
    paalu-aitaan keihäät sinkui,
    torvet räikyi, kilvet kalskui,
    kamppailtihin kymmenittäin,
     lakehiseen nuolet vinkui.

    Hurjin huudoin vainolaiset
    juoksi harjun iljangolle,
    suin ne suistui pykälöiltä,
    orjat kalloon kaatoi paadet,
     Tuoro syöksyi kartanolle.

    Visanuija ilmaa viilsi,
    Urmon keihäs iskut torjui,
    Ilja juoksi toisten tiellä,
    portti ryskyi, paalut taittui,
     Tuoro kaatui, maahan horjui.

    Taaton tykö Ilja juoksi,
    ruumiillansa urhon peitti,
    huuhtoi huulta, piti päätä
    polvellansa, kauhukatsein
     näki, kuinka hengen heitti.

    Yhä yltyi julma raivo,
    yhä jäykkyi joka jousi,
    yhä uudet joukot joutui,
    vainolaiset vastavoimin
     linnaharjun huippuun nousi.

    Kaatui portti pauhinalla,
    kalpamiehet pihaan murtui,
    kutsui Urmo urhojansa,
    sekasorross' solaan väistyi,
     kiertotietä metsään turtui.

    Tempas sukset sukkelasti,
    miehiänsä pakoon kiihti,
    jyrkänteeltä laaksoon luisti,
    sauhu suikki sauvain päissä,
     korven kohtuun hurja hiihti.

    Katsoi taakseen, taivas hehkui,
    leiskui honkalinnan loimut,
    tulikyinä hulmui ilmaan,
    hiilet lensi järven jäälle,
     tuuleen liehui lipun poimut.

    Katsoi Ilja kultaristiin,
    munkki yli ruumiin taipui,
    epäilys ja pelko, pakko
    painoi mieltä, tunne tyrtyi,
     polvillensa Ilja vaipui.

    Sammalteli siunaustaan
    niinkuin maa ois mennyt altaan,
    tunsi kasteen kasvoillansa,
    suitsumaljan huumauksen,
     vaipui pyhän valheen valtaan.

    Kärventynyt koira juoksi,
    vinkui, nuoli Iljan kättä,
    poika itki isättyyttään,
    nyt hän vasta tuskan tunsi
     lohdutusta löytämättä.

    Niin hän huojui horroksihin,
    kaukaa munkkein messun kuuli,
    kauhu kirkui kantapäillä,
    ruoskan, raivon irstaat äänet
     kauvas korpeen kantoi tuuli.

    Silloin Urmon vimma yltyi,
    raivoissaan hän lankes loveen,
    houri koston haltijoista,
    iski itään sauvoillansa,
     taikakuvan painoi poveen. —




VI

TOIVIORETKELLÄ.


    Ilja ryömi kinoksissa,
    ristintietään etsi turhaan,
    oli käynyt kaukomaita,
    kun hän jätti kalpajoukon
     kammon töihin, turhaan murhaan.

    Kuolleen taaton katseet syytti,
    penkoi sielun pohjaan saakka,
    itseänsä Ilja syytti,
    hyljätessään oman heimon
     pakolaista painoi taakka.

    Muistui mieleen lempeet lehdot,
    tähti-yö ja armas aamu,
    lapsuutensa leikit, laulut,
    taikatarhain outo onni,
     mieleen väikkyi Urmon haamu.

    Urmo nosti uhriveitsen,
    karsaasti hän katsoi kauvan,
    urhot syrjään päänsä painoi,
    äiti itki... näky haihtui,
     Ilja kiersi käteen sauvan.

    Usein siinsi sielussansa
    Airin kasvot iki-armaat,
    kiersi naisten kiusaukset,
    taas hän tarttui matkasauvaan
     seuranansa huolet harmaat.

    Kulki tuskan taivallusta,
    näki tiellä maassa majat,
    viitat hukkui, eksyi yöhön,
    näki tiellä hevosraadot,
     kuolleet pyhiinvaeltajat.

    Silloin yössä tuli syttyi,
    tuiskun läpi liekki hohti,
    Ilja nousi, vaipui varjoon,
    häämöittivät harmaat muurit,
     luostarihin portti johti.

    Ilja kiskoi kolkutinta,
    kun jo raskas askel raukes,
    vaappui vanha porttimunkki,
    katsoi lyhdyin kulkijata,
     armon aulis ovi aukes.

    Iljaa jäyti jylhät holvit,
    ja kun paukkui portinrauta,
    tuntui kuin ois eron tehnyt
    ihmisistä, itsestänsä,
     eessä onnen outo hauta.

    Ilja seuras sokkeloita
    löytääksensä tiensä Luojaan,
    pyysi tuulen, tuskan turvaa,
    siunauksen sai ja viitan,
     sitten suotiin mennä suojaan.

    Haastoi vanha, viekas munkki:
    "kanna loppuun ristin iestä,
    ei oo täällä kaikki kultaa,
    tääll' on monta synnin tiellä,
     monta mustaa matkamiestä.

    Tääll' on helppo heikon olla,
    tääll' on kiistaa kaikenlaista,
    säännöt täytät, pidät paastot,
    yhden neuvon sulle annan,
     varo synnin syytä, naista!

    Kun sä taltut tapoihimme,
    heität kaiken erheenhuolen,
    raukeuden rauhan voitat,
    vältä nunniin katsomasta
     'Kyynelmuurin' tuolla puolen.

    Jos sun kiihkos kapinoipi,
    iske joskus salaa suonta,
    himot hehkuu kaavun alla,
    tarhat kätkee lasten luita,
     tääll' on monta julmaa juonta.

    Tääll' on monta kiertotietä,
    ei oo huonees vankikoppi,
    kellarissa vuotaa viini,
    keittiöss' on parhaat paistit,
     jollei maistu otsan oppi.

    Toiset raataa orjan työtä,
    toiset syö ja laihon leikkaa,
    tääll' on turhat arvot, asteet,
    toiset tutkii kirjain kirjaa,
     toiset hepreaa ja kreikkaa.

    Käy nyt lepoon lankeematta,
    kuvan eessä vaha palaa,
    suojaa sitä sammumasta,
    jos saat suuren sielun tuskan,
     ethän multa syitä salaa!"

    Munkki hiljaa pyyhki partaa,
    tarinoiden Iljan johti
    kammioon, hän jäi nyt yksin,
    varjo kasvoi, kun hän kulki
     katse pyhää kuvaa kohti.

    Vuoroin riutui rukouksiin,
    vuoroin munkin mieltä pohti,
    päätti kiusauksen tieltä
    käydä kärsimyksen vuorta,
     joka taivaan tarhaan johti.

    Tuuli ulvoi ullakolla,
    Ilja tunsi pyhän kuvan,
    kätki kasvot peitteellänsä,
    huomas kiiltopuittehista
     Airin katseen kirkastuvan.

    Ja hän itki: "pyhä Maarja,
    katsees kertoo kauhistusta,
    häädä hurjat näyt ja harhat,
    anna armos, turhaan huudan,
     en saa mistään vastausta!"

    Niin hän voihki vuoteellansa,
    vihdoin ääni hämyyn hukkui.
    Torninkello aavehetken
    löi kuin sairas omatunto,
     oljillensa Ilja nukkui.




VII

PALVELEVA VELI.


    Ilja istui kammiossa,
    hetket hiipi, viikot viersi,
    aina samaa kellot kaikui,
    samaa soitti munkkein messut,
     saman kirkon päivä kiersi.

    Nousi Ilja, kulki messuun,
    kappelihin keski-yöllä
    päässä musta patalakki,
    kiertotukka hartioilla,
     ristin helminauha vyöllä.

    Mut ei henki herännytkään,
    tyhjiin raukes rukoukset,
    Ilja täytti unhemielin
    rakkauden tarkat toimet,
     hartauden harjoitukset.

    Ilja tutki kirjastossa
    pyhimysten tarinoita,
    seuloi kaikki salatieteet,
    sydän etsi rakkautta,
     järki kaivoi kronikoita.

    Ruokasalin atrioilla
    munkit kauniit kaihot särki,
    mitkä öin hän loi ja uskoi,
    ylpeyden henki hylkäs,
     turhat tunteet kielsi järki.

    Kuuli soppisupsutelmat,
    munkit jotain löyhää tirskui,
    Iljaa karmi irstaat ilmeet,
    salasynnin synkät jäljet,
     joihin pyhää vettä pirskui. —

    Tunsi onton ulkokullan,
    päämiesmunkkein mielen kitsaan,
    arvon ahmatit ja syöpöt,
    tylsät itsekiduttajat
     uskoi ruoskaan vain ja vitsaan.

    Salaa sai hän tietää kaikki
    haaveillessaan pyhäin maastaan,
    mielihauteen kiihoitukseen
    vaipui hän kuin vaipui muutkin
     ilki-soimaan, itsesaastaan.

    Ja hän iski kairaan, kuokkaan,
    tarttui tahto niinkuin juhtaan,
    tarhassa hän puski paasiin,
    yrtit kastoi, loitsi mieleen
     lapsuuslemmen neitseenpuhtaan.

    Näkemysten piiriin nousi
    saarten, soitten, metsäin takaa
    kotonaisten'hellät hommat,
    Urmon jylhä, korska kunto,
     katse niinkuin korpi vakaa.

    Ja hän hiipi kammioonsa,
    miks hän raatoi; rakkausko
    johti harha-askeleitaan?
    Ilja katsoi Kyynelmuuriin,
     pelkoon piili epäusko.

    Ja hän huomas nuoren nunnan,
    katse aina kyynelissä,
    saaren rantaa nunna kulki,
    katsoi kuin ois kutsun kuullut
     verten kaihot kiihdyksissä.

    Katsoi Ilja salaa nunnaa,
    pehmein poimuin uumat taipui,
    varren värjy huokui huumaa,
    toivo tarttui Iljan intoon,
     lemmen lumoon nyt hän vaipui.

    Muurin alle öin hän hiipi,
    välkkyi kuu kuin himmi kulta,
    katse kiilsi, ruumis värjyi
    tuijottaissaan tuskissansa
     tyhmän neitseen lampun tulta.

    Virva vei kuin soiden silmään,
    taikatenhoon tummain töiden,
    mielikiihkot kiersi nunnaa
    suloisissa syleilyissä
     yöt hän seisoi epäröiden.

    Kääntyi, kuiski tunnustuksen,
    katui, luotti rippi-isään,
    paastosi ja ruoski, laihtui,
    ajoi luotaan perkeleitään,
     toiset liukui sielun sisään.

    Öin hän lankes lattialle,
    Neitseen taivaan tulta palvoi,
    nyt sai piirteet nunnan hahmon,
    syytökset ja synnintunnot
     kyinä mustaa mieltä kalvoi.

    "Äiti, miksi syntiin siitit,
    kun loit mulle kimman kuuman!"
    Niin hän huusi, horjui, nousi
    silpoakseen siittimensä,
     sammuttaakseen suonten huuman.

    Kuului Miihkamunkin ääni,
    lallattain hän hiljaa horjui,
    Ilja päästi kauhun huudon,
    Miihka Iljan käteen tarttui,
     hullun hurjan aikeen torjui.

    Korvalle hän iski Iljaa,
    sitten kaivoi nahkaleilin
    kaavun alta, itki, nauroi,
    iski silmää, risti rintaa,
     kasvoille hän nosti peilin.

    "Katso, Ilja, kuinka kuihdut,
    oot jo tullut siihen ikään,
    jolloin mies käy naisen luokse,
    siin' ei auta piiskat, paastot,
     neuvot, käskyt, messu mikään.

    Yksin kirkoss' ei oo Luoja,
    henki puiss' on, luona lähteen,
    itsessäs on auvon aihe,
    aineen alku, kaiken loppu,
     jos niin tahdot, usko tähteen!

    Tähdet käyvät korkealla,
    maasta kasvoit, seisot maassa,
    suuret sydänsykkeet kuulet,
    kehdostasi hautaan heilut
     niinkuin lastu Luojan vaa'assa."

    Ilja joi, hän joi ja päihtyi
    vaimentaakseen syyt ja soimat,
    veri laikkui laajemmalti,
    raikas puunto poskipäillä
     sai hän velhon jättivoimat.

    "Juodaan siis ja menköön järki,
    lienet itse paholainen,
    neuvot niinkuin uskoo Urmo,
    mahtajall' on vanha mahti,
     paratiisiin tulkoon nainen!"

    Pois hän hiipi hämyn tullen,
    yltypäin hän yhtyi nunnaan,
    lahden rantalehdikossa
    täytti luonnon lain ja maksoi
     miehuutensa lemmenlunnaan.

    Kun hän kiersi luostarihin,
    hämmentyi hän häpeäänsä,
    alla oudon tähdenlennon
    kammoksuen kaikkeutta
     viitan varjoon kätki päänsä.

    Kului kuut kuin kulo kulkee,
    kiihko, kammo, inho, ilkku
    poltti kahta ihmislasta,
    sairas hehku hiiltyi tuhkaan,
     sieluun syöpyi tahrapilkku.

    Nunna toiseen luostarihin
    vietiin kauvas pakkotyöhön,
    syyskuun hyrske heitti rantaan
    yksi-öisen nunnan lapsen,
     min hän jätti yksin yöhön.

    Hirmullista salaisuuttaan
    Ilja yksin paastoin peitti,
    epäilykset rintaa raastoi,
    jälkeen jälleenlankeemusten
     alkuvoimat häntä heitti.

    Pois hän tahtoi luostarista
    päältä pyhän kirkonmullan,
    koska syyttäin sielussansa
    Luojan irvikuvan kätki,
     kuoren vain ja ulkokullan.

    Pois hän tahtoi tahran tahmaa
    luokse lempeen yrttisaaren,
    jumalansa löytäis siellä,
    löytäis kaiken, rauhan, haudan,
     alla Kaikkivallan kaaren!




VIII


PAKO.


    Kalaan läksi Ilja, Miihka,
    Ilja työnsi mereen purren,
    mieli niinkuin myrskylinnun
    ulapoiden uskallusta,
     ruoriin tarttui syitään surren.

    Munkit seisoi rintehellä
    päivään päin kuin mustat aaveet,
    kimmellellen kiilsi kirkko,
    kammioiden ruudut välkkyi,
     sinne jäi nyt Iljan haaveet.

    Tuijotteli tummaan veteen,
    hävyn hehku posket peitti
    kuin ois nähnyt lapsen ruumiin
    kellahtavan hyrskyn huippuun,
     aavalle nyt aallot heitti.

    Pois hän kiiti kuin ois vienyt
    haahta huono omatunto,
    milloin kiihtyi riemun riehuun,
    niinkuin kaukaa kangastaisi
     kunnia ja mennyt kunto.

    Purje paisui, tuuli yltyi,
    aallot nousi vaahtovuoriin,
    siintäin tumma taivaan ranta
    kallistui jo iltamailleen,
     Miihka tyrtyi, tarttui ruoriin.

    "Pyhä Peetro, auta meitä,
    minne hurja henkes ohjaa,
    nyt on irti hornanhenget",
    huusi Miihka, "näin me mennään
     suoraan kohti merenpohjaa!"

    "Antaa mennä minne mieli,
    vaikka taivaanrannan rakoon!",
    uhmas Ilja, "luostariinne
    en mä enään koskaan käänny,
     niinkuin lokki lennän pakoon!"

    "Pakoon lähdet", lausui munkki,
    "käänny saareen, vanhaa säästä,
    itseäs et pakoon pääse,
    etkä kirkon kirousta,
     taivaaseenkaan et voi päästä!"

    "Nyt en pelkää pakkoanne,
    näin vain unten siivin lensin,
    kaukosaareen, luodon luolaan
    muutan, etsin erakkuutta,
     äidin tahdon nähdä ensin.

    Katso, kaukaa nousee loimu
    mannermaalta, sinne tahdon,
    siellä äiti työni siunaa",
    virkkoi Ilja, uhkamielin
     käänsi keulan läpi vahdon.

    Tunsi Urmo oudon purren,
    päällä Ukonvaaran palteen
    nousi uhripaadellensa,
    iski tulta tervassoihtuun,
     tuulen tieltä kätki talteen.

    "Tulkaa tänne, kirkon koirat,
    kanssa joukon hullunhurskaan,
    kyllä tunnen oudon purjeen,
    hirttopuunne mustan merkin,
     tulkaa, kaikki kuiluun murskaan!"

    Virkkoi silmää varjostellen,
    ilkkui, nosti myrskyn loihdun,
    sulat päästi pussistansa
    noituen ne neljään suuntaan,
     särkän syrjään iski soihdun.

    Mutta Matro Airin kanssa
    seisoi pirtin kynnyksellä,
    tulennasta purren tunsi,
    tunsi Iljan, äidin silmään
     syttyi hehku heljän hellä.

    "Joudu, Airi, katso Iljaa,
    äiti kutsuu lemmen lastaan,
    käy kuin morsian ja neitsyt
    seppel päässä riemurinnoin
     suurta sankar'ylkääs vastaan!

    Mutta, ah, nyt musta myrsky
    paiskaa purtta yösen selkään,
    taivaan taatto, auta, auta,
    sammutti jo Urmo soihdun,
     taijan turmaa tässä pelkään!"

    Kuului huuto, pursi kaatui,
    särkyi viekkaan soihdun eessä,
    näkyi pää, se mereen vaipui,
    aalto heitti munkin rantaan,
     Ilja uupui, velloi veessä.

    Vanha vaimo vaikeroiden
    huusi lastaan, juoksi rantaa,
    niinkuin itkee kurjin äiti,
    ken sai kohlun kurjaa lasta
     rinnan alla kerran kantaa.

    Kahmas Urmo keksillänsä,
    tainnoksista Iljan nosti
    rannalle ja kiskoi munkin
    uhrilehtoon, köytti puuhun,
     niin hän vanhan koston kosti.

    Alta ampui nuolillansa,
    ympäri ja yltä pauloi
    munkin kiinni viitastansa,
    viilsi vyöstään uhriveitsen
     ja sen kurkun viereen nauloi.

    "Seiso siinä, kirkon korppi,
    kyllä tunnen murhamunkin,
    poltit taaton pyhän pirtin,
    sin' oot syynä veljeissurmaan,
     nyt saa vihdoin surma sunkin!

    Siunaa itses synninpäästöön,
    huomenissa uhraan hurmeen,
    sudensappes haltioille,
    etkä, herja, herää koskaan,
     etkä nuku kirkon nurmeen.

    Matro, siirrä sikiösi,
    petturisi, poika kurja,
    heimon hylky kellariini,
    kyllä kytken ristinraivon,
     nyt on koston hetki hurja!"

    Munkki huitoi, huusi, horjui
    eessä kalman kylmän kalvan,
    Urmo nauroi, Airi, Matro
    kantoi Iljan kellarihin,
     Urmo työnsi seinään salvan.

    Myrsky mylvi, luodot jyskyi,
    vonkui luonnon valtavoimat,
    uhripuita rotkoon kaatui,
    luostarista hätäkellot
     Iljan korviin soi kuin soimat.

    Maassa maaten kellarissa
    kuuli hurjain henkein raivot,
    kuin ois käyty tuomiolla,
    synnintuskat häntä heitti,
     katse hehkui, houri aivot.

    Mutta pirtin karsinassa
    Matro kyyneluneen vaipui,
    Airi valvoi vuoteellansa,
    suurin silmin katsoi yöhön,
     niinkö kaikki haaveet haipui?

    Onnen oudoin kaipauksin
    kun hän yksin talvi-illoin
    ootti ylkä-ystäväänsä,
    hiljaa kaihon tyyni tuike
     kasvoi lemmenliekiks silloin.

    Kasvoi vilvas, vieno muisto,
    aika kaiken pienen poisti,
    talttumaton toivo kaartui
    elämänsä taipaleelle
     tähdeksi, mi maihin loisti.

    Kasvoi pelko pimeässä,
    sääli, tahto sai nyt voiton;
    yöhön hiipi, salvan siirsi,
    kellarista Iljan päästi
     sarastaissa kirkkaan koiton.

    "Päästä purteen!" kuiskas Airi,
    "täällä itkin ikävääni,
    sua ma ootin onnetonna,
    katsoin merta aamut, illat,
     myrskyyn hukkui heikko ääni!"

    "En voi sua purteen päästää",
    virkkoi Ilja, sydän suli,
    ääni heltyi hiljaiseksi,
    "kerran kuljen profeettana
     kädessäni Herran tuli.

    Munkin vala vääjäämättä
    salpaa onnen uksen meiltä,
    tein mä kerran kuolonsynnin,
    runtelin mä nuoren nunnan,
     siks nyt siirryn synnin teiltä.

    Hyvästi sun iäks heitän,
    rukouksin surren suojaan,
    unhon suureen saareen soudan,
    tilit teen ja täytän työni,
     kaikki toivos laske Luojaan!"

    Ilja juoksi uhrilehtoon,
    päästi munkin, joka nääntyi,
    Urmon purteen alas astui,
    nosti purjeet, viittoi viestin,
     ulapoille haaksi kääntyi.

    Kauvan rannall' impi istui,
    pursi painui taivaanrantaan,
    yksinäinen telkkä lensi,
    ahdistellen aallot huuhtoi,
     viime viestin viilsi santaan.

    Niin hän istui itkemättä,
    hiljaa hiutui, murtui mieli
    niinkuin kalman koskettaissa
    katkee sydänkanteleesta
     joku herkkä, heikko kieli.




IX

ERAKKO.


    Saaress' yksin eli Ilja,
    missä liikkui lammaskarjat,
    laski verkot venheestänsä,
    mehiläisten mettä hoiti,
     poimi syyskuun sienet, marjat.

    Päättyi päivät paimentaissa,
    luolassaan hän lypsi vuohta,
    etsi saaren sairasyrtit,
    pitkä tukka päähineenä,
     verhoksensa väänsi tuohta.

    Kirkkonansa loisti louhet,
    lehtoon laittoi saarnatuolin,
    puhui puille, kukkasille,
    yrteille kuin ystäville,
     askaroiden hellin huolin.

    Lensi linnut olkapäille,
    urrit, telkät rantaan uivat,
    aljut mäyrät kättä kiersi,
    hirvet haassa teutaroivat,
     hylkeet lahteen kotiintuivat.

    Ja hän veisti karhunputken,
    soitti sillä siintein illoin,
    maimaset ja harrit hyöri,
    kailevana kalvo päilyi,
     asettuivat aallot silloin.

    Alkoi aika aavistuksin,
    Ilja nukkui tyynnä yönsä,
    nousi aatos auringossa,
    saariin sousi, sairaat hoiti,
     päätti hiljaa hyvät työnsä.

    Huolti haaksirikkoloita,
    saattoi suojaan myrsky-öistä,
    ennusti ja vaarat vältti,
    niinkuin liekki luolastansa
     kulki maine ihmetöistä.

    Iäisyyden äärettyyttä
    päilyi suuret, rauhan päivät,
    kuin ois nähty Herran hahmo
    vasten taivaan kaarikantta,
     kangastukset sieluun jäivät.

    Mutta lampaankerin aikaan
    nuottamiehet saareen suori,
    kuului tanhu tantereelta,
    kiersi kiusaaja ja kutsui,
     välkkyi valheen kultakuori.

    Suitsutteli supsutellen
    erakolle ylistystä.
    Saarten naiset luolaan hiipi,
    pyörein parmain polvillansa
     palvellen kuin pyhimystä.

    Ja hän kulki kunniassa
    kulkueessa äänekkäässä
    kuin ois hällä armonlahjat
    eellä kaikkein kuolevaisten,
     pyhäin kultasäihke päässä.

    Häijy henki muutti muodon:
    "nyt vain hiippa sulta puuttuu,
    sull' on luonto luojanasi,
    niinkuin Urmo uskossansa
     taikuriksi munkki muuttuu.

    Juhlit jouten joukossamme
    vaikka nousee uhrilehdot,
    missä ennen nousi risti,
    eikä helky helkavirret,
     loitsuin liikkuu lasten kehdot.

    Paastoa ja polvin palvo
    Neitsyt Maarjaa kolme yötä,
    kun sa kuulet kutsumuksen,
    ilmoitan ma ilmestyksen,
     valmistu ja itses vyötä!"

    Haki Ilja haapapuuta,
    jolla Kiesus kerran kuoli,
    poimi näkinkenkäkuoret,
    hijoi helmet puittehiksi,
     Neitsyt Maarjan kuvaa vuoli.

    Näki nälkää kaksi päivää,
    öin hän enne-ääntä mietti,
    mut ei kuullut kutsumusta,
    riutui, ruoski ruumistansa,
     kun sai vallan vanha vietti.

    Kammoi voimanvuodatustaan,
    sammalseinää kynsin kouri,
    kasvoi kauhut, kummitukset,
    nälkänäyt ja lastenhaamut,
     hulluudessaan Ilja houri.

    Kolmantena kauhun yönä
    kalvoon tuohus vielä tuikki,
    liukui louhikäärmekoirat,
    ja ne liikkui, kun hän väistyi,
     kun hän liikkui, niin ne luikki.

    Yössä ulvoi hyrskyn hurtat,
    nielun lieskat leimui vihaa
    niinkuin hulmut helvetistä,
    horroksissa Ilja horjui,
     rukoili ja ruoski lihaa.

    Yltyi yö ja musta myrsky,
    kouristukset vartta väänsi,
    Neitsyt Maarjan kuvaa karttain
    luolan pohjaan Ilja painui,
     kiljahti, kun päänsä käänsi:

    Urmon puinen uhrihahmo
    hohti pyhän puittehissa
    ja se ilkkui irvistellen,
    luolastaan hän rantaan syöksyi,
     heitti kuvan kauhuksissa.

    Silloin hurtat usviin uupui. —
    Niinkuin säihkeet pilven alta
    välkkyi oudot valkeet linnut
    lakkapäiltä liihätellen
     kallioille kaikkialta.

    Neitseiks linnut hahmottuivat,
    kielonkuulaat vaatteet väilyi,
    ilmestyksen impi eellä
    haastoi niinkuin hurskaat haastaa,
     ristikruunu päässä päilyi:

    Mutta kaukaa mantereelta
    viilsi vettä tumma vihma,
    Ukonvaara iski tulta,
    nousi Urmon uuras sauhu
     niinkuin hieno uhririhma.

    — "Veistä risti, nouse, nosta,
    käy ja käännä, kansa kasta,
    Neitsyt Maarjan soihtu kanna
    nähdä kaikkein pakanoiden
     aina Lappiin Laatokasta!"

    Ilja tointui taivasalla
    alla aamun avartuneen,
    viitan riisui hän ja kylpi,
    huuhtoi haavat, luolaan kulki,
     värjyen hän vaipui uneen.

    Niinkuin värjyy lauvetessaan
    liiaks pingoitettu jousi,
    niin hän päänsä lepoon laski,
    niinkuin lammin päilypinta
     tyynnä raskas rinta nousi.




X

RISTI JA RUOSKA.


    Sissisotaan nosti Urmo
    heimon, käyden käräjöitään
    haastoi hurja rajariitaa,
    poltti pienet pyhät huoneet,
     suunnitteli surmantöitään.

    Kuului kalke telakalta,
    käytiin vainovenhetöihin,
    Urmo uhkas polttaa kirkot,
    luostarit ja hirttää munkit
     ristinpuihin omiin vöihin.

    Läksi Urmo karhunkiertoon,
    pantiin käymään peijaisolut,
    ristivarsikeihään iski
    rintaan karhun, joka kaatui
     purppuroittain hangen polut.

    Kaiutettiin karhunvirret,
    reellä karhu kotiin tuotiin,
    nyljettihin takkutalja,
    peijaisrokkaan pää nyt pantiin,
     karhunkallost' oltta juotiin.

    Kolme päivää, kolme yötä
    jouten juotiin karhunhäitä,
    ukonmaljat maisteltihin,
    valtahonkapöydän päässä
     välkkyi kansan keihäänpäitä.

    Kenpä karhun kihlatuksi,
    mesikämmenmorsioksi,
    karhunkallon kantajaksi,
    Airi karhun kumppaniksi,
     sukukunnan kunnioiksi.

    Uhrivöin ja seppel päässä
    astui Airi pyhään paikkaan,
    uhrilehdoss' yksin seisoi,
    pirtin uksen auvetessa
     kuuli miesten riemun raikkaan.

    Päällään puhdas uhripäita
    karhuhonkaan kallon pisti,
    jupisi nyt jumalilleen,
    lehtoviertä varjo kulki,
     vyöstä riippui ruoska, risti. —

    Kalpein kasvoin, kiihkein katsein
    katsoi mies nyt loihdutarta,
    mykkä, kalso kalman vieras,
    lampaantalja lanteellansa,
     härmää huokui kristusparta.

    Kiilsi luonnon kimmelkirkko,
    huurteess' uhrihaavat hohti,
    hiljaa niinkuin unten usviin
    kuin ois kalman virve vienyt
     kulki Ilja neittä kohti.

    Nosti ristin korkealle,
    kaikui raskas, ontto ääni:
    "täytetty on aika, Airi,
    tullos, taivaan morsioni,
     vasta tänään täyttyy hääni!

    Kuullut oon ma kumman äänen,
    mik' on kuolo kaunihimpi
    kuin on surma uskon tähden,
    taivaasta on vienyt viestin
     ilmestyksen iki-impi?

    Oon nyt tullut niinkuin käskit,
    mut en kultakimmelkaavuin
    kunniassa kuninkaana;
    kautta erheen erämaiden
     kurjempana köyhää saavuin.

    Hyljännyt on oma heimo,
    hylkäsin mä ylhän hyveen,
    kaadan, mitä kaataa tahdon,
    poltan, mitä polttaa tahdon,
     kirves on jo lyöty tyveen!"

    Valtoinaan ja vimmoissansa
    tempas Ilja uhrikirveen,
    kamaralla kannot kaatoi,
    uhripuut hän poikki iski,
     riehuessa raivon hirveen.

    Mutta Airi käteen tarttui:
    "onhan liekki taivaan lainaa,
    kodin onneks leimu luotiin,
    raivos liiaks tulta tuhlaa,
     outo rikos päätäs painaa!"

    Mutta Ilja iski, huusi:
    "näithän taivaaan ihmeen äsken,
    käänny Airi, ota kaste,
    polvin palvo neitsyt Maarjaa,
     ristin eessä, kun ma käsken!"

    — "Uskon, mitä itse tahdon,
    et voi ristin luo mua raastaa,
    lemmin mut en lemmi uhkaas,
    vapaaks synnyin päivän piiriin,
     haastat niinkuin orja haastaa!"

    — "Orjan poika!", huusi Ilja,
    "haastan niinkuin hengenhullut,
    koskei suotu sankaruutta,
    orjan kaikki kirot suotiin,
     nyt on kaiken loppu tullut!"

    Ilja iski loimun lehtoon,
    kulki kimmantöihin kuumiin,
    nosti ruoskan, tarttui Airiin,
    riisti valkeet uhrivaatteet,
     paljaaksi hän riisui ruumiin.

    Arkaillen ja alastonna,
    kaino katse kyyneleessä
    kätki Airi häpeänsä,
    Iljan ruoska maahan vaipui,
     vaiti seisoi neitseen eessä.

    Yhä yltyi rietas raivo,
    immen silmin ihan söi hän,
    vaahto suussa kiihtyi kimmaan,
    niinkuin ilves ilmaan syöksyi,
     hankeen Airin alleen löi hän. —

    Kuului karjahdus ja keihäs
    viisti viimoin Iljan päätä,
    niinkuin muinaisajan aave
    seisoi Urmo kalliolla,
     jäykkä katse säihkyi jäätä.

    Kimmahti nyt Urmo kimppuun,
    korkealle nousi risti,
    Ilja siltä suojaa etsi,
    Urmo riisti rautaristin
     sydämeen sen syvään pisti.

    Lemmen lehto liekkiin hulmui,
    uhrikuvaa lieskat nuoli,
    Ilja kaatui kalliolle,
    silloin immen sydän särkyi,
     jotain iäks sammui, kuoli.

    Airi työnsi liekkiin vaatteet
    kuin ois niissä tahran saasta,
    tuijotellen tylsin mielin
    kuin ei kyltyis katsonnasta,
     katse koskaan kohois maasta.

    Siinä surma Ilja munkin,
    josta kauvan kertoi kauhu.
    Lehdon kautta kyyhky kiiti,
    niinkuin sovituksen uhri
     taivahille nousi sauhu.




XI

UKONKÄRÄJAT.


    Urmo nousi Ukonvuorta,
    laaksoon katsoi vanha noita,
    vyöryt velloi vaahtopäitä,
    kautta kaiken taivaankannen
     sinkui ristisalamoita.

    Tunsi Urmo kukkain tuoksun,
    liehtoi lämmin lännen tuuli
    suuren suven suitsutusta;
    alla isäin ikipuiden
     Urmo kalman kutsun kuuli.

    Jumal'kuvan hiilihahmon
    paateen kätki tehden töitään
    jumaloihin mennäksensä,
    ikuisihin ilmoihinsa
     käyden ukonkäräjöitään.

    Vaipui maahan manauksin,
    mykkä murhe miehen mursi,
    tunsi surman suonissansa,
    siinti silmiin raukeet rannat,
     Tuonenneidon tumma pursi.

    Urmo lauloi lähtövirren,
    hyvästinsä haltijoille,
    puille, maalle, auringolle,
    sortuakseen salamoihin,
     autuaiden asunnoille.

    Kulki Matro tuskan tietään,
    itkuun riutui Urmon nähden,
    hunnun siirsi, haastoi hiljaa:
    — "Iljan harmaan haudan luota
     luostariin nyt pyhiin lähden.

    Taisit taiat vihaa vastaan
    vaan et lemmen voimaa vastaan,
    jumalat on julmat meille,
    tässä kaksi vanhaa kurjaa
     kaipaa kadonnutta lastaan.

    Omaan tekoon kaatui Ilja,
    kun ei oikein tietään tiennyt,
    armas Airi hourein harhaa
    raivon rantaa rauhatonna,
     kauhu on nyt mielen vienyt.

    Sulle haastoi heikko henki,
    kun sa koskit kirkon miestä,
    kaikkivallan tahdon täytit,
    taivaisill' on onnen ohjat,
     ihmiset vain kantaa iestä!" —

    Haastoi niin ja hiljaa lähti.
    Urmo nousi, nosti kättään,
    mittas merta kotkan katsein,
    katsoi kauvas, katsoi kirkot,
     loveen lankes ylle mättään.

    Virkkoi: "oi, te Vienan vallat,
    teille nostan taudin, turman,
    heikonsitte pojan ponnen,
    himmensitte immen illan,
     teille vannon suuren surman!

    Oi, te sudet, haaskaheimo,
    syyt jo saitte syntyissänne,
    saastan sanat suonissanne,
    kurjat kirot kohdussanne,
     jotka loukkaa äitejänne!

    Oi, te sudet, ryöstön raisut,
    hyökkäsitte hurtat kotiin,
    runtelitte rakkaimpamme,
    veitte orjiks onnettomat,
     työnsitte ne turhiin sotiin!

    Kavatkaatte kalpojanne,
    vainojanne varokaatte,
    ahdistitte korven kansaa
    niinkuin sudet saalistansa,
     siks nyt kirot kuulla saatte!

    Susi sutta syö ja kurjat
    keskenänsä kalpaa käyttää,
    koittaa teille kammon aika,
    hajaannutte huoneinenne,
     kerran aika kirot täyttää.

    Kuule, Ukko, taivaantaatto,
    mulle on nyt äänes soinut,
    vaan sun, kurja kuva, murskaan,
    uhraan Tuonen uumenille,
     kun et mua auttaa voinut!"

    Virkkoi niin ja paaden heitti
    jyrkänteeltä onkaloihin,
    vongahtain se mereen vyöryi;
    Urmo aukas uhripaidan,
     astui suoraan salamoihin.

    Kuin ois rintaan noidannuolin
    siepannut hän vinhan vaajan
    niin hän sortui sammalille
    katse kohden kaikkeutta,
     lakeutta taivaan laajan.

    Mutta rannall' impi istui,
    katsoi unten ulapoitaan,
    lointi kaihon kehripuuta,
    kehräs kultalankojansa,
     solmi sinisalamoitaan.

    Kutoi loimet, päästi päivin,
    minkä kurja kehräs illoin,
    yksin ootti ystäväänsä,
    sotisuurta sankar'ylkää,
     jot' ei nähnyt enään milloin.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76052 ***