
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76068 ***

language: Finnish




RYYSYLÄISEN VAAKUNA

Novelli


Kirj.

KAARLO O. TANNER





Helsingissä,
Työväen Lehti ja Kirjapaino,
1903.




I.


— Kerjäläinen! Kerjäläinen! Hei, pojat! Kerjäläiselle hieman löylytystä!

— Hurraa! Kerjäläistä selkään, huusi koko koulupoikien kööri, rientäen
kohti vihollista.

Tämä oli pieni ryysyläinen. Hän vilusta väristen, kantaen pientä
koria ja kannua kädessään, koetti päästä kiusaajistaan pakoon. Mutta
poikajoukko piiritti ryysyläisen joka taholta. Lopulta ei auttanut muu
kun asettua puolustusasentoon päälle hyökkääviä pikkuvihollisia vastaan.

Ylivoima oli suuri, urhoollisinkin vastustus ei auttanut, ja pienen
ajan kuluttua makasi poika nurin syyssateesta lionneella kadulla,
vieressään sopantähteitä, jotka kaatuneesta kannusta olivat siihen
roiskahtaneet.

— Hurraa! huusi poikakööri, nähtyään vastustajansa kaatuneena. —
Hahhahhah! Kerjäläisen pitää saada korvilleen vielä.

— Korville kerjäläistä!

Useoiden käsi kohottui ilmaan, ryysyläisen koettaessa kömpiä ylös ja
toisten puuskoessa hänet takaisin. Samalla kuului kova helistys eräästä
ikkunasta, jonka kohdalla kadulla taisteltiin. Poikajoukko vilkaisi
ikkunaan ja ylös kohotetut kädet vaipuivat. Ikkuna aukesi ja muhkean
näköinen herrasmies pisti päänsä ulos lausuen nuhtelevasti:

— Ettekö häpeä, noin menetellä tuon pienen onnettoman raukan kanssa!
Sukikaa matkaanne, muuten teidät opetan, te junkkarit!

Poikasien kurittamishalu taukosi paikalla ja häpeissään lähti joukko
hajaantumaan omille teilleen, jättäen uhrinsa rauhassa nousemaan
jaloilleen.

Likomärkänä vedestä ja liejusta, räpisteli poloinen ryysyjään kastuneen
kananpojan tavoin, silmäillen samalla kiitollisena sitä jaloa miestä,
joka hädän ollessa suurimman oli avuksi tullut. Samalla osuivat hänen
silmänsä kaatuneeseen kannuun ja nähtyään sisällön makaavan kadulla,
purskahti pienoinen katkeraan itkuun, kokien saada perunan paloja ja
lihan tähteitä uudelleen kasaan kannuunsa.

Tätä katsellessa valtasi säälintunne ikkunassa olevan herrasmiehen, hän
sulki kiireesti ikkunan ja riensi kadulle.

Poika oli jo saanut muutamia perunan ja lihan palukoita kootuksi
uudelleen kannuunsa ja koetti itkien koota toisia lisää.

Herrasmies otti itkevän lapsen likaisesta kädestä, taluttaen hänet
portista sisään.

— Äidin soppa! valitti pienokainen tyrskyttäen ankarasti.

— Ole huoletta, lohdutteli herrasmies, saat täältä uutta. Samalla
aukaisi hän kyökin oven ja huusi:

— Tytöt hoi! Huolehtikaa että tämä poikanen tulee puhdistetuksi ja
ravituksi ja täyttäkää hänen kannunsa ruualla.

Pojalle hän sanoi:

— Kun olet siistitty ja syönyt, tulee sinun ennen lähtöäsi käydä
luonani. Sano näille naisille että ohjaavat sinun minun luokseni.
Hän pisti pojan ovesta sisään mennen itse toisesta ovesta omiin
huoneisiinsa.

       *       *       *       *       *

Parooni B., oli noin viidenkymmenvuotias, hänellä oli lempeät
kasvot, tuuhea musta täysparta, hyvin hoidetut viikset Käytöksensä
oli hieno, melkein nöyrän alhainen, huolimatta korkeasta asemastaan
yhteiskunnassa. Kaikkia, kenen kanssa tuli tekemiseen, kohteli hän
erittäin ystävällisesti; köyhille oli hänen kätensä aina altis
tarjoomaan avustavaa almua, palvelijoitaan kohteli hän huomattavalla
hyväntahtoisuudella ja oli näin ollen yksi niistä harvoista ylhäisistä
henkilöistä, joita kansa todenperäisesti kunnioittaa »hyvänä herrana».

Vieras, joka ei lähemmältä tuntenut paroonia, tuli epäilemättä siihen
johtopäätökseen, että juuri hän, parooni, olisi onnellisin mies
maailmassa. Hänellähän oli elämän mukavuutta yllinkyllin, yleisissä
ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä painoi hänen sanansa paljon,
kaikkialla oli hän tunnettu ja tunnustettu ansioittensa puolesta
ensimäisiksi miehiksi niistä, joitten hartioilla paljon on uskottu ja
jotka uskotut leiviskänsä oikein käyttävät.

Mutta parooni B. ei sitte viisikolmatta vuotta täytettyänsä ollut
hetkeäkään tuntenut itseänsä täysin onnelliseksi. Musta varjo oli
liittynyt häntä seuraamaan; se kulki aina hänen mukanaan, olipa hän
virastossa, maatilallaan, työhuoneessaan tai salongissaan.

Neljänkolmatta vanhana oli parooni tutustunut erittäin sievään ja
herttaiseen tyttöön ja heidän välillään heräsi vähitellen vilpitön
rakkaus. Hänellä ei ollut muuta toivoa, kun kerta saada polvistua
ihanan Fransiskansa rinnalla, vastaanottamaan avioliiton siunausta,
joka heidät ikipäiviksi olisi yhteen liittävä. Vaikkakin arasti,
toivoi samaa Fransiska, ja heidän onnensa näytti niin suloiselta,
tulevaisuuden taivaalta silmiin heijastaen.

Nuorien rakentamat toiveet ovat monesti vain utulinnoja, jotka
auringon paistaessa ja tuulten puhaltaessa yhtenä päivänä saattavat
tyhjiksi haihtua. Nuoren paroonin ja Fransiskan uinailut olivat
sellaisia tuulentupia. Ne rakettiin, muistamatta päivän paistetta ja
tuulenpuuskia, muistamatta, että heidän elämänsä oli riippuvainen
muistakin kuin heistä itsestään.

Vanha parooni, nuoren isä, saatuaan vihiä poikansa lemmenseikoista,
lähetti hänet oikopäätä Pariisiin, muka opinnoitaan jatkamaan.
Fransiska, joka oli paroonin yhden maatilan haltijan tytär,
alhaissäätyinen tyttö, naitettiin pakolla, paroonin ja isänsä
vaatimuksesta, eräälle rikkaalle maanviljelijälle, tehden siten
tyhjäksi ne unelmat, jotka muutamia kuukausia nuorta paroonia ja
Fransiskaa oli ilahuttanut. Että siinä täydyttiin keksiä useita
keinoja, sekä niiden mukana käyttää kovuutta kuin kultaakin, merkitsi
vähän. Sillä vanhan paroonin täytyi voittaa; olihan hänen aivan
mahdotonta yhdistää sukukilpeensä henkilöä, jonka suonissa virtaa
talonpoikaisveri ja jolla lisäksi ei löytynyt muuta kuin hellä,
naisellinen sydän, kauniit kasvot ja pilaantumaton naiskunniansa.
Vanhan paroonin ainoan perillisen täytyi tulla suureksi mieheksi, saada
itselleen puoliso yhteiskunnan ylisiltä, sellaiseen, joka ylevästi ja
varmasti voisi ei ainoastaan astua rinnalla, vaan näyttää tietäkin
puolisolleen kunnian portaita ylöspäin pyrkiessä.

Ja siinä, perin tärkeässä seikassa, onnistui vanha parooni. Älyä siinä
kysyttiin. Poika osoittautui itsepäiseksi, mutta antautui lopulla,
saatuansa sen masentavan tiedon, että rakastettunsa lopultakin oli
suostunut isänsä vaatimuksiin, mennen puolisoksi toiselle.

Vuoden kuluttua palasi nuori parooni Pariisista. Hänen häänsä
kreivitär Pauliinen kanssa vietettiin heti sen jälestä, ja siitä
hetkestä ei parooni B. omistanut ainoatakaan ilon tai onnellisuuden
hetkeä. Avioliittonsa kreivitär Pauliinen kanssa, oli vaan tavallinen
yhdistetty avioliitto, sellainen, joka saattoi heidät pariskunnaksi,
ikuisiksi yhdessäeläjiksi, mutta jolta puuttui se keskinäinen side,
joka molemmat lähemmältä liittää toisiinsa. Puuttui rakkautta, sitä,
jota parooni aina kaipasi ja jota vaan kerta oli saanut tuntea. Se oli
silloin kuin tiesi omistavansa Fransiskan aran teeskentelemättömän
sydämen.

Kaksikymmentä vuotta kesti yhdessäolo. Parooni kulki askel askeleelta
korkeammalle yhteiskunnan ylisillä ja korskea puolisonsa ei tyytynyt
yhteenkään astuimeen, ylemmälle oli hänen katseensa tähdätty ja kun
hänellä löytyi joitakin edellytyksiä, joiden avulla kävi helpoksi
astua ylemmä, ei jääminen tullut kysymykseenkään. Silloin saapui
äkkiarvaamatta se viikatemies, joka ei sääli ylhäistä eikä alhaista, ja
korkealle pyrkivä ylhäinen nainen löysi viimeisen korkeamman askeleensa
vanhan sukuhaudan komerosta, jonne hänen maalliset jäännöksensä
suurella juhlallisuudella saatettiin. Parooni jäi yksin, mutta musta
varjonsa ei hävinnyt. Hänen onnensa oli särkynyt ikipäiviksi!

Autio ja kolkko olisi nyt entistä enemmän ollut koti, ellei olisi
sattunut jäämään perintöä, joka tuoksullaan osasi poistaa pimeämmät,
vaikeammat hetket paroonin mielestä.

Vaimovainajansa eläessä ei parooni tuota tuoksuvaa ruusua huomannut;
vasta kun muhkea linna jäi autioksi ja emännän istuin tyhjäksi, tunsi
parooni tuota raitista, salaperäistä ja virkistävää lemua lähellään.

Julia, kamarineito, jäi taloon emäntänsä kuoltua, ja hän oli se,
joka raittiilla suloudellaan herätti huomiota paroonin melkein
kylmentyneessä povessa. Hymyilynsä, herttainen kuni kevät-tuulahdus,
naurunsa kaikui soittona palatsimaisen talon avarissa saleissa ja
viehkeä läsnäolonsa loi lämpöä kylmimpäänkin komeroon.

Huolettomana luonnon lapsena oli hän kasvanut, onnenpotkaus oli hänet
tuonut pääkaupungin sivistyneiden pariin ja sieltä oli hän onnistunut
saavuttamaan paroonin puolison huomion. Julia oli vasta kahdenkymmenen
vuotias, osasi soittaa, hänellä oli kaunis ääni, ja tarkka emäntänsä
ei ollut unohtanut antaa niissä kummassakin aineessa hyvää opetusta
seuranaiselleen.

Ja emäntänsä kuoltua jäi hän paroonin taloon!...

Vuosi paroonittaren kuolemasta oli kulunut. Rehellisen aviomiehen
suruvuosi oli siis lopussa; oliko sellaista ollut olemassakaan, kantoi
hän luonnollisesti omana salaisuutenaan.

Ihmeellisen nopeasti oli tämä vuosi kuitenkin ohitse vierähtänyt.
Parooni tuskin huomasi sen kulkua ennenkuin se jo oli lopussa.
Omassatunnossaan kiitti hän siitä Juliaa, sillä hänen tietääkseen
oli tytöllä siihen hyvään parain osa. Hupaisasti kuluivat hetket
hänen seurassaan; monasti unohti parooni kaiken muun maailmassa,
mustan varjonsakin, sillä kauniin tytön hurmaava viehkeys vei hänet
vastustamatta useasti onnen huimaaville pyörteille.

Ja Julia?... Hm! Hänkin oli olevinaan onnellinen. Tosin tunsi hän
toisinaan hiljaisuudessa jonkun nuhtelevan äänen povessaan, äänen
sellaisen, joka muistutti häntä menneisyyden viattomista hetkistä ja
nykyisyyden epävarmoista, mutta kiihkoisasta nautinnon hyväilystä.

Sen äänen hän kuitenkin tahtoi tukahuttaa.

— Ehkä kaikki vielä menee hyvin, lausui hän silloin itsekseen. Onhan
niitä kummia ennenkin tapahtunut. Rakastaahan hän minua. Rakkaus kyllä
voi syrjäyttää säätyrajat. Ja ellei niin tapahtuisikaan, on kuitenkin
ihana nauttia lemmen suloisesta maljasta.

Niissä aatelmissa kului hänen vuotensa. Loppupuolella vuotta hän
tosin alkoi hiljalleen muuttua erilaiseksi entisestä, hiljaisemmaksi
ja ajattelevammaksi, vieläpä toisinaan suruiseksikin. Mutta kun
taas parooni saapui kotiin, nimitti häntä pikku hupakoksi, ja muita
mielistelyjä lateli, muuttui hän taaskin entiselleen, samalla kuin
ääni povessaan kuiski hiljaa: — Ehkä tällä kertaa jo sovimme siitä. Ja
iloisena, käsittämätön, autuus sydämessään, antoi hän taaskin sulkea
itsensä hurmaavaan syleilyyn.

Mutta vuoden loppuessa eneni kuitenkin tuo salainen kalvava tuska
Julian rinnassa. Useasti oli hän itse aikonut siitä puhua paroonille,
mutta silloin tuli aina mieleensä, kuinka sopimatointa, tungeksivaista
olisi moinen menettely, ja kun hän kuitenkin oli varmasti vakuutettu
sen tapahtuvan paroonin puolelta, jäi se sanomatta, kunnes lopuksi
tapahtui seikka, joka sen teki kerrassaan tyhjäksi.

Suruvuotensa loputtua pani parooni toimeen pienet kekkerit
syntymäpäivänsä kunniaksi. Niihin saapui useita ylhäisiä vieraiksi, oli
iloa ja hauskuutta yllin kyllin. Mutta Juliaa ei parooni »erityisistä
syistä» — kuten kohteliaasti edellisenä iltana lausui — tahtonut
vieraiden joukossa esiintyvän.

Vaikkakin Julia mieluimmin oli omassa huoneessaan sinä iltana, tunsi
hän kuitenkin siitä loukkaantuneensa mitä suurimmassa määrin ja nyt
vasta, iloisen seuran rupattaessa salongissa, josta naurun rähäkkä
kuului selvästi hänen kamariinsa, käsitti Julia oikean tilansa.

Oi, kuinka hän oli onnetoin.

Menneisyys astui hänen silmiensä eteen niin viehättävänä ja
huolettomana, mutta pettäväisnä. Tulevaisuus kuvastui kauheana:
ylenkatsetta, armolla elämistä, kenties halveksemista kaikilta —
yksin häneltäkin. Ja juuri täniltainen paroonin menettely vahvisti
hänen käsitystään siitä. Julia huomasi nyt selvän selvästi olleensa
ja olevansa ainoastaan leikkikaluna, jonka arvoon kuuluu poistuminen
näyttämöltä silloin kuin leikitsijänsä pelkää mainettaan ja esiintyy
viattomana hyvin ylhäisessä sivistyneessä seurassaan.

Katkeruus yltyi raivoksi. Entisen lemmen asemesta tunsi hän nyt inhoa
tuota miestä kohtaan; hän olisi ollut valmis repimään silmät sen miehen
päästä, jonka ansiota se oli, että hän nyt oli asemassa sellaisessa,
että häpeän puna nousi omiin kasvoihinsa sitä ajatellessa. Hän kirosi
omaa itseänsä, kirosi maailmaa ja kirosi, katkerasti kirosi paroonia.
Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis vajoamaan maan alle, tai
heittäymään meren syvyyteen, minne hyvänsä. Löytyi vaan yksi este joka
sen teki mahdottomaksi, este sellainen, jota hän kesken raivonsakin
tunsi rakastavansa, jota hänen vastaisuudessa tulisi suojella,
huolimatta miten. Murjotun naissydämensä alla hän sen kantoi ja hän
tiesi, että äidin velvollisuus on suojella sitä joka ei pienelläkään
ole syypäänä siihen mitä on tapahtunut.

Mutta nyt selkoni hänelle myöskin se, miten pienestä merkityksestä
on hänen persoonansa siinä talossa. Hän tunsi itsensä suljetuksi
vankilaan, jossa oli kiinnitetty hyvin helpoilla kahleilla, mutta
kuitenkin sellaisilla, jotka useasti sitoo köyhän kestämään kaikkea.
Nämä kahleet oli yksinkertaisesti elämisen mahdollisuus! Ja synkkyys
näyttäytyikin kammottavalta vastaisuudessa, jos noista kahleista tahtoi
irtautua. Minne tiensä ottaisikaan, millä vastaisuudessa leipänsä
hankkisi, olivat kysymyksiä, jotka repäisevästi mielessä temmelsivät.

Siitä huolimatta tunsi hän nyt kuitenkin halunsa vaativan häntä
lähtemään pois siitä talosta, minne, sitä ei itsekään tiennyt, vaan
kuitenkin sinne missä häpeänsä olisi voinut salata, ja minne ei
myöskään hänen silmänsä ylettyisi.

Puolen yön tienoilla loppuivat kekkerit. Vieraat poistuivat ja parooni
näki kohtuuden vaativan hänen sanomaan hyvääyötä Julialle.

Iloisena astui hän Julian huoneeseen, mutta heti ensimmäisestä
katseesta, joka ovessa lensi vastaansa käsitti hän etteivät asiat
olleet hyvällä kannalla. Kun hänenkin omatuntonsa oli hieman arkana
menettelynsä takia, teki silmäys häneen masentavan vaikutuksen, ja sen
asemesta, että hän tapansa mukaan olisi rientänyt sulkemaan Julian
syliinsä, hän nyt pysähtyi ovelle ja vastasi katseeseen melkein yhtä
ankarasti. Hetkisen kesti vaitiolo molemmin puolin, kunnes patooni
katkaisi äänettömyyden, kysymällä pistävästi josko Julialta olisi
mikään puuttunut.

Ei vastausta. Tyttö seisoi vaan kohdallaan ankara katseensa kohdistettu
parooniin.

Se loukkasi paroonia yhä enemmän. Melkein vimmoissaan hän paremmin
huusi kuin lausui:

— Mitä? Eikö kysymykseni ole vastauksen arvoinen?

Ei vastausta.

Parooni raivostui:

— Mitä hävyttömyyttä!... Äh! Sinä luulet olevasi kylliksi suuri
osoittamaan halveksumista minulle. Mielestäsi olen liika arvoton,
saamaan vastausta noilta simahuulilta. Hyvä! Osoita vaan korskeutta,
olen sen luonnollisesti ansainnut. Se, joka alistuu useasti, saa luvan
lopulla turvautua armoihin... Minkä armon suvaitsette, kaunis neiti?

Julian povi kuohahti. Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis repäisemään
taivaankin alas ja pirstomaan käsillänsä kaiken pyhän. Hän kohotti
korskeasti päätään, ryhti muuttui entistä ylpeämmäksi ja hän vastasi
äänellä josta katkeruus selveni niin ymmärrettävästi, että se itse
parooniakin puistatti:

— Suurin armo, herra parooni, on se, että saan jäädä rauhaan. Ellei se
ole armonosoitus minulta, toivon sen armona saavan teiltä.

— Ja mikä on syynä moiseen käytökseen, pyydän luvan udella?

Paroonin ääni värisi.

— Se, että alistumisenne ei tarvitse milloinkaan uudistua. Kuulette
ehkä: ei milloinkaan!

Parooni menetti viimeisenkin kärsivällisyytensä:

— Oikein, hyvä neiti. Joka runttuja rukoilee, on itse runttu. Hyvää
yötä.

Kiivaasti lähti parooni huoneesta paiskaten oven perässään kovalla
voimalla kiinni. Julia seisoi hetken kuin kiinninaulattuna kohdallaan,
sitten hän putosi lutistuneena vuoteelleen, kätki kasvonsa patjoihin
ja itki, itki menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden katkeria
kyyneleitä, jotka olivat särkyneen sydämen verta ja jotka nyt hävisivät
tuulenpuuskan tavoin kauvas toivottomuuden rajojen taakse...

Kun parooni myöhään seuraavana aamuna heräsi, muistui yöllinen tapaus
heti hänen mieleensä, ja hän käsitti tehneensä väärin Julialle:

— Minun täytyy alistua, sanoi hän päättäväisesti, pukeutui yönuttuun ja
lähti oikopäätä Julian huoneeseen.

Pari napausta ovelle, mutta kun vastausta ei kuulunut, rohkasi hän
mielensä ja aukaisi saman oven minkä muutama tunti sitten oli niin
vihaisesti sulkenut.

Huone oli tyhjä. Ei jälkeäkään näkynyt huoneen asujasta, Juliasta.

Ällistyen astui parooni huoneeseen. Kaikki löytyi entisessä kunnossa.
Huonekalut, vuode, toaletti, kaikki kuten ennenkin. Mutta huoneen
haltijatar? Missä oli Julia?

Erään paperiliuskan älysi parooni pöydällä. Se oli sulettu kotelon
tapaiseksi. Päällekirjoitus oli: »Parooni B:lle».

Hetkisen epäröityään avasi parooni paperin. Kirjoitus oli Juulian
selvää ja kaunista käsialaa. Sisältö kuului näin:

 »Herra Parooni!

 Lapsuuteni ja tuhmuuteni on saanut minua kulettaa tietämättäni
 syvänteelle, jonka pyörteet olivat liian kiitäviä, hurmaavia. Vieraan,
 sen jonka oma venho on määrätty viilettämään ahtaimmille aloille,
 täytyy noissa pyörteissä, hurjissa kuohuissa, joutua haaksirikkoon,
 särkyyntyä ja joutua ijäksi hylyksi. Olen sen nyt huomannut mutta —
 liian myöhään! Ylpeyteni, halpuuteni, jompikumpi, on minua kieltänyt
 ilmoittamasta Teille kaikkea sitä, joka olisi pitänyt sanoa jo aikoja
 sitte. Nyt sekin on myöhäistä.

 Herra Parooni! Kun saatte tämän lipun, olen poistunut luotanne. Älkää
 kysykö minne, sillä sitä ei tiedä kukaan Teille ilmoittaa. Olen
 syyllinen, sillä pitihän minun tietää venhoni viilettävän vierailla
 vesillä. Kiitos hetkistä jotka ovat olleet enempi kuin kuolevainen
 sieluni olisi voinut toivoa. Kiitos ystävyydestänne minua halpaa
 tyttöä kohtaan. Hyvästi!

 Julia Å.»

Patooni B. ei tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä. Tyttö oli lähtenyt,
mutta minne sitä hänen oli aivan mahdoton käsittää. Useat ajat
etsiskeli parooni häntä monelta taholta, mutta turhaan. Juliasta ei
jäänyt jälelle kun suuri maalattu muotokuvansa paroonin huoneeseen
ja jota kuvaa hän useasti, synkkinä hetkinään, jäi pitkiksi ajoiksi
tarkastamaan. Hänestä tuntui kuin tuo suloinen kuva tahtoisi hänelle
jotain salaista kertoa, sellaista, jota parooni ei käsittänyt ja jonka
hän kuitenkin halusta olisi tahtonut tietää...

Patooni oli nyt kadulta pelastanut ryysyläispojan. Jätettyään hänet
palvelijoittansa huostaan, palasi parooni omaan huoneesensa ja sinne
päästyään hän taas aivan vahingossa heitti silmänsä tuohon suloiseen
naiskuvaan, kullatuissa, hienoissa puitteissa seinällä. Ja taaskin
näytti kuva aivan siltä kuin sen hymyilevistä huulista juuri sillä
hetkellä kuuluisi jokin sana, jokin salainen ilmoitus, sellainen,
jota parooni kaikesta sydämestään tahtoisi kuulla, itsekään oikein
tietämättä mitä sen pitäisi sisältää.

Parooni pysähtyi kuvan eteen, laski käsivartensa lähelle olevalle
patsaan jalustalle ja silmäili uteliaana, niinkuin ensikertaa katselisi
kuvaa.

— Puhu, virkkoi hän puoliääneensä, Julia, mitä sinulla on huulillasi...
Älä anna minun enää kauvemmin olla epätietoinen salaisuudestasi...
Että käsitit minua väärin, että minä olin heikko sinua kohtaan, ei
olo meidän kumpaisenkaan syy. Nurjat olot, epäinhimilliset käsitteet
olevista ja sattuneista tapahtumista, ovat vääriä; tuomitkaamme
niitä... Mutta kuitenkin, anna minun kuulla se salaisuus, joka on
verhossa ja jonka vaan sinun huulesi voivat kertoa... Miksi et puhu?
Miksi et lähetä pienintäkään vihjausta siitä jonka tiedät varmaan
olevan uteliaisuuteni jokapäiväinen esine... Niin! Sinä olet vaan
pelkkä kuva! Eihän kuva puhu eli kerro, eikä salaisuuksia ilmoita...
Houkkio, kuinka kauvan varronkin sinulta turhaan vastausta... Sinä et
voi puhua, eikä ole ketään joka puolestasi mitään kertoisi...

— Herra parooni! Tässä on se poika, jonka parooni käski tuoda luoksensa.

Se oli palvelijan ääni ovella. Parooni heräsi ajatuksistaan
häiriintyneenä.

— Ahaa! Niin... Sen asian olin aivan unohtaa. Tule tänne poikaseni!
Palvelija poistui, parooni istahti tuolille ja kaivoi raha-lompakkoa
taskustaan.

Ujostelematta läheni pieni ryysyläinen hyväntekijäänsä, hänen kasvonsa
säteilivät taas lapsen ilosta, saatuaan ruumiillensa hyvän ravinnon ja
kadulla pilaantuneet vaatekulunsa siistityksi.

— Sinä olet kaunis poika, sanoi parooni hymyillen. Mikä on sinun nimesi?

— Arnold Åthelén, vastasi ryysyläinen reippaasti.

— Åthelén! toisti parooni säpsähtäen. Merkillistä... Åthelén... Mikä on
äitisi nimi! kysyi hän melkein hätäisesti.

— Julia! vastasi poika huolimattomasti, silmäillen samalla loistavia
tauluja seinällä.

— Julia!... Julia Åthelén... Olisiko se mahdollista? Parooni hypähti
levottomana istuimeltaan. Hänen silmänsä kohtasivat kuvan seinällä ja
ikäänkuin pyytäen nyt juuri ratkaisevaa sanaa, kuiskasi sydämensä: —
Puhu, Sano!

— Äidin kuva, kuului samalla iloinen lapsen ääni hänen takanaan.

— Mitä? Onko se äitisi kuva? Poikani, poikani!

Sillä hetkellä oli pieni säikähtynyt ryysyläinen sulettu paroonin
syliin. Hän nosti pojan korkealle, katsoi häntä tutkivasti silmiin ja
tultuansa vakuutetuksi todellisuudesta jupisi hän, laskien pojan alas:

— Niin... Olisi minun pitänyt huomata se heti... Nuo silmät. Tuo
herttaisa katse, korkea otsa...

Kääntyen kuvaan seinällä hän tyytyväisenä lausui hiljaan:

— Kiitos! Sinä olet puhunut. Nyt en enää vaadi salaisuuttasi... Sen
tiedän. Tuossa todistus. Kiitos Julia. Kääntyen poikaan, hän kysyi
ystävällisesti:

— Milloin äitisi ja sinä tulitte Helsinkiin?

— Silloin oli vielä talvi, selitti poika järkevänä. Äiti on sairas ja
tuli etsimään täältä lääkkeitä.

— Ja onko hän niitä saanut?

— Kyllä! Ei hän kuitenkaan terveeksi ole vielä tullut.

— Hän siis sairastaa?

— Äiti makaa, eikä sano voivansa hankkia Arnoldille ruokaa. Synkkä suru
ilmeni pienen ryysyläisen kasvoille.

— Kuinka vanha nyt olet?

— Äiti sanoo minun olevan viisivuotiaan.

— Hm! Se on oikein, nupisi taas parooni. Oletko kauvankin käynyt
pyytämässä?

— En. Kun ei äiti enää jaksanut tehdä työtä, täytyi hänen käskeä minun
etsimään ruokaa itselleni ja hänelle.

— Kurja kohtalo, puheli parooni taas itsekseen. — Missä äitisi ja sinä
asutte.

— Tuolla... siellä...

Poika näytti epäröivän. Lause jäi kesken ja hän näkyi olevan halutoin
jatkamaan.

— No, etkö muista missä asutte?

— Niin, mutta kun äiti, tuota...

Lapsi katsoi epäilevästi paroonia silmiin.

— Mitä, äitisi?

— Hän vaan sanoi, että jos jokin suuri herra sattuisi joskus minua
tapaamaan ja kysyisi asuntoanne, en saisi sitä sanoa.

— Aina vaan tuota itsepäisyyttä, sopersi parooni. Olenko mielestäsi
siis »suuri herra», kysyi hän leikillisesti pojalta.

— Olette varmaan, vastasi kysytty rohkeasti.

Parooni veti lompakon taskustaan, kaivoi esille korean setelin, jonka
painoi pojan käteen ja lausui:

— Tässä vähän rahaa äidillesi. Käske hänen ostamaan ruokaa ja lääkettä
ja sinulle uudet eheät vaatteet. Kun se loppuu, tule uudelleen
luokseni, annan lisää... Nyt saat lähteä äitisi luo.

Poika poistui, mutta tuskin oli ovi sulkeutunut kun parooni heläytti
kelloa ja heti saapui toisesta ovesta kultanauhoilla koristeltu
palvelija sisään.

— Mitä herra parooni suvaitsee? kysyi lakeija.

— Mene joutuin, Frans, tuon pienen pojan jälessä ja katso tarkkaan
minne hän menee ja tuo siitä heti tieto minulle.

Palvelija kumarsi ja poistui.

Heti sen jälestä nähtiin kadulla iloisena astelevan pieni
kerjäläispoika, suunnaten matkansa kohti Punavuorta, kaapuun puetun
miehen häntä salaisesti seuratessa.




II.


Huonossa hökkelissä Punavuorenkadun varrella makasi yksinkertaisesti
sisustetussa huoneessa kalpea nainen. Hengityksensä oli raskasta,
kuuluvasti vinkuva, jota tuontuostakin keskeytti ankara yskintä.
Useasti kääntyi riutuva, levoton katse ovelle, ja kun jo alkoi
hämärtämään, eneni sairaan tuskallisuus.

Lopultakin saapui odotettu. Pieni ryysyläinen töyttäsi ovesta sisään ja
suoraa päätä sairaan kaulaan, jättäen korinsa ja kannunsa ovelle.

— Katsos äiti... Tuossa rahaa, oikein seteli... Tuonlainen! Nyt osta
lääkettä ja hyvää ruokaa, että taaskin parannut Arnoldilla on kannussa
ja korissa ruokaa. Nyt meidän kelpaa elää, äiti, eikö vaan?

Lapsi hyvitteli sairasta suurella riemulla.

Suureksi aukenivat sairaan silmät nähtyään setelin. Hän tempasi sen
käteensä, silmäili sitä vielä ja kysyi kiihkeästi, temmaten poikaa
kädestä:

— Mitä? Kuka antoi sinulle tämän rahan?

— Eräs oikein hyvä, kiltti ja suuri, suuri herra, äiti.

— Jumalani... se on häneltä!

Sairas vaipui hetkiseksi takasin, hänen hengityksensä keskeytyi, mutta
kohta, kooten kaikki voimansa hän kysyi kääntyen poikaan melkein
vihaisesti:

— Sanoitko sinä hänelle meidän asuntomme?

— En, äiti! Sinä olit kieltänyt Arnoldia sanomasta.

— Hyvä, se oli oikein. Sairas rauhoittui, hän vaipui taaskin takaisin,
mutta huuliltaan kuului kuiske.

— Et siis vieläkään ole saanut kuulla osoitettani... Kenties et
saakkaan, ennenkuin olen mullassa.

Kova yskintä katkaisi kuiskailun. Se oli ankara kestettävä sairaalle.
Hänen ruumiinsa aivan hyppelehti vuoteella ja suuret hikihelmet
vuotivat pitkin kasvoja.

Noin kovalle ei se vielä kertaakaan ollut ottanut. Pikku Arnold
säikähti ankarasti, otti äitiään kädestä ja purskahti itkuun, koettaen
voimiensa mukaan samalla viihdyttää sairasta:

— Äiti, rakas äiti... Ethän kuole... Ei Arnold sitä salli... Minä heti
käyn lääkettä noutamassa... Äiti, äiti...

— Rauhoitu, lapseni, sai sairas lopulta sanotuksi. — Äidin täytyy
kuolla. Ei mikään lääke voi enää parantaa. Sinä jäät yksin... joudut
toisien hoitoon. Silloin ei sinulla ole äitiä, mutta sinulla on isä...
Hän tietää nyt sinun... Kun äiti kuolee, sano sille suurelle hyvälle
herralle, kun hänet tapaat, äidiltä terveisiä... Sano, että äiti on
kärsinyt, paljon kärsinyt, mutta ei tahdo niitä muistaa.

Sairas olisi jatkanut, mutta ovi aukeni ja naapurin vaimo, joka useasti
kävi heidän luonansa, astui sisään. Hän sytytti tulen pieneen pullosta
tehtyyn lamppuun, jonka himmeä valo vaivaisesti valaisi huonetta ja
sairaan kalpistuneita, melkein kuoleman kaltaisia kasvoja.

Sillä hetkellä näkyi kaapuun puetun miehen kasvot ikkunassa. Sitä ei
kukaan huomannut.

Silmäiltyään huoneen ja sen sisällä olijat, poistui utelias.

       *       *       *       *       *

Parooni B. oli tällävälin ajatuksiinsa kiintyneenä, astellut pitkin
avaran huoneensa pehmeillä matoilla kulmasta toiseen, eikä ensinkään
huomannut pimeän saapumista, eikä edes sitä, kun virastossaan palveleva
sihteeri nöyrästi oli oven suussa tehnyt jo useita kumarruksia
esimiehelleen.

Kun pimeys yhä eneni ja parooni vaan jatkoi astuntaansa, rohkaisi
sihteeri lopulla itsensä, soristi yskäsemällä kurkkuaan ja lausui
arasti:

— Herra parooni... Saanko luvan keskeyttää...

Parooni heräsi. Luullen äänen tulevan palanneelta palvelijalta,
huudahti hän:

— Sitäkö lempoa siellä soperrat, pimeässä? Onnistuitko? No, joutuin!

Sihteeriparka joutui pulaan. Lisäksi oli hänen asiansa hyvin
arkalaatuista ja jos nyt vaan ei osaisi oikein menetellä, joutuisi
varmaan epäsuosioon, eikä asiasta tulisi mitään.

— Herra parooni, aloitti sihteeri uudestaan, astuen yhden vapisevan
askeleen eteenpäin.

— Mitäs hittoa tämä on? Parooni läheni ovea ja huomasi heti
erehdyksensä.

— Ah; tekö se olittekin, herra Blecke? Ajatuksissani luulin Transsin...

Parooni soitti.

Naispalvelia astui sisään.

— Tulta! komensi parooni.

— Antakaa anteeksi, armollinen parooni, alkoi herra Blecke, niin
nöyrästi kuin vaan köyhälle sihteerille on mahdollista. — Antakaa
anteeksi, että rohkenen häiritä, mutta olen pakoitettu sen entisen
asiani takia vielä kerta vaivata armollista paroonia ja...

— Ah! Niin. Se on varmaan sen pienen erehdyksen takia siellä
virastossa... Hm! Se tosiaan oli hieman harmillista, kiusottavaa,
suoraan sanoen.

»Mitä kirottua tuo nyt sohrii», ajatteli sihteeri kummastuneena.
Mitään erehdystä ei virastossa hänen tietääkseen ollut pitkään aikaan
tapahtunut. Ääneen hän lausui entiseen tapaan:

— Suokaa minun muistuttaa...

— Se tahtoo sanoa, että tahdotte puolustautua ja työntää syyn toisien
niskoille, keskeytti hänet parooni, heittäytyen huolestuneena
nojatuoliinsa. »Kirotun nahjus, tuo Frans», jupisi hän itsekseen.

— Kuinka? kysäsi herra Blecke, luullen tuon »kirotun» joka lausuttiin
hyvin kuultavasta tarkoittaneen itseään.

— Äh! Niin tuota... Hm! Mistä se olikaan kysymys, herra Blecke? kysyi
parooni hajamielisenä.

»Sarvipää s—tana» jupisi sihteeri harmistuneena. Kumartaen kuitenkin
maahan asti, hän lausui rukoilevalla äänellä:

— Se on palkankoroituskysymykseni, herra parooni. Olen vartonut, mutta
kun tulosta ei ole näkynyt, rohkenin taaskin kääntyä Teidän puoleenne,
herra parooni!

— Hm! Palkkanne on siis riittämätön, herra Blecke?... Miksi ette ole
nainut?

— Juuri se, herra parooni, että olen nainut, tekee riittämättömäksi
palkkani. Vaimo ja viisi lasta, herra parooni, mutta vaan kaksisataa
kuukaudessa. »Tuon selvityksen olen jo tehnyt pari kertaa ennen»,
ajatteli sihteeri enentyvällä harmilla. Paroonin virastossa palveli
hän sihteerin apulaisena, mutta kun apulaisen on ruumiin mukavuudesta
pidettävä huolta yhtähyvin kuin vakinaisenkin, katsoi hän tarpeen
vaativan hommata palkankorotusta.

»Hänellä on vaimo, ja pieni palkka. Kummallista», ajatteli parooni,
muisteissaan omaa edistymistään vaimonsa avulla. »Viisi lasta, kaunis
valikoima». Ääneen hän lausui, tietämättä mitä sanoi:

— Te olette onnellinen mies, herra Blecke! Teillä on vaimo ja viisi
lasta. Vaimo, joka tyytyy pieneen palkkaan.

Herra apulaissihteeri ällistyi. »Nyt se kirottu jo alkaa ivaamaan», sai
hän vaan vaivoin pidättäytyneeksi kovaan lausumasta.

— Herra parooni suvaitsee laskea leikkiä.

— Viisi lasta... Hm! Se ei ole leikkiä. Te olette onnellinen mies...

— Kun vaan lapsillani riittää ruokaa ja vaatetta, lisäsi sihteeri
katkerasti.

— Ruokaa ja vaatetta?... Se on totta. Paljonko teillä on palkkaa?

— Kaksisataa kuukaudessa, herra parooni. Velkaani täydyn lyhentää
viidelläkymmenellä joka kuukausi ja lisäksi elättää vanhaa isääni.

— Minä lisään palkkanne kolmeen tuhanteen vuodessa! Vaimo ja viisi
lasta. »Missä hiidessä viipyy tuo peijakkaan lakeija», jatkoi hän
itsekseen.

— Vilpitöin kiitokseni... Suvaitkaa minun kuitenkin huomauttaa, että
se on herra paroonin myönnytys jo kolmannen kerran, ilman mitään
parannusta.

— Hm! Vai niin. No, minä annan teille valtakirjan palkankoroitukseen...

Samalla aukeni ovi ja lakeija astui sisään.

— No, lopultakin! huudahti parooni ja nousi äkisti ylös. — Miten kävi?
Saitko tietää? Joutuin, kuuletko!

— Kyllä, herra parooni.

Lakeija ilmoitti numeron ja lisäsi:

— Varroin, kunnes otettiin tuli päästäkseni varmuuteen huoneesta, johon
poika katosi. Sisällä näin kuolevan naisen ja erään vieraan sekä pojan.
Siinä kaikki, herra parooni.

— Joutuin hevoset valjaisiin! Sano, että kiirehtivät.

Lakeija aikoi lähteä.

— Ei! huudahti hän miettien. — Antaa hevoisten olla; menen
vuokra-ajurilla. Viittani ja hattuni! Joutuin!

Lakeija riensi ulos ja palasi heti tuoden pyydetyt vaatteet. Parooni
pukeutui kun tulipalon riehuessa.

Juuri kun hän oli aikeissa rynnätä ulos, astui herra Blecke nöyränä
eteensä, muistuttaen häntä palkankoroitusvaltakirjasta.

— Tuhat tulimmainen! äijäsi parooni. — Menkää hiiteen kumarruksinenne,
sillä minulla ei nyt ole aikaa. Ymmärrättekö?

Hän kiirehti ulos, herra sihteeri kumarsi hyvin syvään ja seurasi
jäljessä, toki uskaltamatta mennä liijaksi lähelle, ja jupisi rappuja
alas laahustaessa:

— Kenkiinkö se nyt meni ketä puhaltamaan moisella kiireellä... Nyt
olen yhtä suuri nolla kun konsanaan... Hiton hajamielinen kuhnus
koko mies... Kaikki ne sentään suuria virkoja hoitavatkin... Mokomat
pölkkypäät.

Niitä saneluja ei kuullut parooni. Hän kiirehti kadulle, sillä ainakin
tällä kertaa tahtoi parooni joutua...

       *       *       *       *       *

Vähän aikaa tulen sytytettyä makasi sairas aivan hiljaan. Matami, joka
tulen sytytti, nimeltään Flink, istui hiljaa kehoittaen itkevää poikaa
tyyntymään, koska uskoi sairaan saaneen unesta kiinni. Äkkiä tapasi
sairaan kuitenkin taas tuo kova yskimiskohtaus ja samalla huomasi
naapuri-emäntä veren alkavan vuotaa suusta pelottavassa määrässä.

Säikähtäneenä käski hän poikaa kutsumaan miestään saapumaan ja kun
poika heti palasi miehen seurassa, ei sairaalta kuulunut kuin pari
tuskanhuokausta, rinta kohottui korkealle ja laski taas syvään, enää
nousematta milloinkaan...

— Se on lopussa? ilmoitti matami Flink miehelleen.

— Siltä näyttää, mörähti tuo jörömäinen mies sylkäisten permantoon.

— Mikä on loppu? tiedusti Arnold käsittämättömästi.

— Äitisi on kuollut, selitti matami, kädet ristissä, silmäillen
ruumista vuoteella.

— Äitikö kuollut?... Ei, ei!... Eihän äiti kuole ja jätä minua,
Arnoldiasi... Äiti, äiti!

Pienokainen tarttui kovasti äitinsä kaulaan, itkien surkeasti.

— Älä siinä ruumiin vieressä ulvo poika, aja äiti poika pois siitä,
örisi Flink.

Pieni orpo eroitettiin ruumiista ja talutettiin nurkkaan, matami
suoristi ruumiin käsiä, asettaen ne rinnalle ristiin ja sitä tehdessä
älysivät hänen tarkat silmänsä setelin kuolleen kädessä. Hän otti sen
pois, viittasi miestään lähelle ja kuiskasi jotain hätäisesti tämän
korvaan, ja hiljalleen luisui matamin käsi paikatun hameensa suureen
taskuun.

Kun ruumis oli peitetty, samoin ikkuna, ja saatu kaikki tavalliseen
kuntoon, tempasi matami itkevää poikaa käsivarresta, puhalsi lampun
sammuksiin, ja he lähtivät huoneesta sulkien visusti oven jälessään.

Juuri kun olivat luhistuneita portaita laskemassa, töyttäsi heitä
vastaan pimeässä tuntematoin mieshenkilö joka aikoi pyrkiä ohitse
huonetta kohden.

— Hyi! kiljasi tuo herkkä matami. — Mikä roisto tuo on kun noin työntää
vasten kunniallisia ihmisiä?

— Pois tieltä! kuului vastaus. — Minulla on tuonne sisälle asiaa.

— Sinnekö? Tietäkää, ettei tässä Punavuoren talossa asu ketään
yölintua. Menkää vaan toiseen taloon.

Matami oli oikein kiistatuulella. Hän sulki eteisen oven.

— Miksi sulette... Minun pitää sinne...

— Luiki matkoihisi, perhanan... taikka...

Se oli Flinkin jöröääni. Hän oli vähällä tarttua tungeksijan kaulukseen.

— Niin, ei kuolleista seurustelijaksi, pistävästi lausui matami.

— Kuolleista?... Mitä?

— Tuossa huoneessa on ruumis, joka tuskin vielä on kylmennyt Menkää
vaan toiseen taloon!

Flink emäntineen Arnoldin kanssa poistui omaa asuntoaan kohti ja vieras
jäi seisomaan kuin naulattu.

Kun menijät olivat poissa, lausui vieras hiljaa:

— Siis myöhästyin... Häntä, Juliaa, en saanut tavata... Yksi on minulla
jälellä, ja se on poika!

Heitettyään vielä silmäyksen oveen ja ikkunaan, poistui vieras hiljaa
pihasta...

Muutamia hetkiä myöhemmin lepäsi pieni Arnold rääsyihin kääriintyneenä
viattomassa unessa Flinkin asunnon nurkassa, matamin hiljaa
kuiskutellessa rakkaan puolisonsa keralla valveilla sänkyssä.

— Oletko varma, että seteli on oikea? kysyi Flink, vähän epäröivällä
äänellä.

— Oikea! Aivan uusi satamarkkanen. Näkeehän sen... Kuka olisi uskonut,
että tuolla, köyhyyttään ruikuttavalla naisella, löytyisi kourassa
kuollessaan sata markkaa.

— Se täytyy jäädä meidän tietoomme.

— Sinä, pappa, olet yhtä käsittävä kun minäkin. Siitä ei kukaan
ihminen tule saamaan tietoa... Milja parkakin kun surkeasti tarvitsee
palton ja uudet kengät. Manta on myöskin vallan avojaloin. Ja täytyy
sinunkin, pappa, saada kannu hyvää rommia, kun olet sellainen heikko ja
sairaloinen.

— Niinpä kyllä... Mutta entä sen naisen hautaus?

— Pyh! Vaivastalosta kyllä saa arkun. On niitä parempiakin vaivastalon
arkulla haudattu. — Mutta, arvaus pappa, mikä nyt pisti mieleeni?

— No?

— Me kirjoitutamme listan, jonka kanssa minä käyn hautausapua
pyytämässä. Ihmiset antaa mielellään sellaiseen tarkoitukseen.
Vaivashoidosta saamme arkun, hauta saadaan köyhien maasta ilman ja niin
jää sekin summa meille. Hihhihii!

— Se kelpaa. Poika käyköön kerjuussa ja hankkikoon leipänsä.

— Niin. Ja minä menen köyhäin tirehtöörin luo ja otan pojan niin
huokeasta kuin mahdollista. Saahan se käydä kerjuulla, eikä meidän
Mandan tarvitse enää silloin niin paljon vaivata kipeää ruumistaan.

— Se on viisas tuuma, eukkoseni. Mitä tuonlaisesta yksityisen naisen
kakarasta...

Ja herrasväki Flink nukahti rauhallisesti, saatuaan suuren
suunnitelmansa valmiiksi.




III.


Seuraavana päivänä oli matami Flink aikaiseen liikkeellä. Hänellä
oli varsin monta tehtävää. Köyhäin hoidon tirehtöörin luona täytyi
käydä pyytämässä kirstua ja tekemässä kaupat pojasta. Talonomistajan
kirjoitettua listaan, jossa hän todistaa »naimattoman naisen Julia
Åthelén'in kuolleeksi», täytyi Flinkin matamin juosta talosta taloon
ja sen tekikin hän suurella valppaudella. Tirehtöörin kanssa sopi hän
myöskin mainiosti. Pyysi ainoastaan kymmentä markkaa pojasta ja sen
myönsi tirehtööri aivan tinkimättä. Arkun lupasi myöskin, matamin
tulisi se vaan hakea itse varastopaikalta.

Ja kun matami illalla palasi kotiin oli hänen sekä rahapussinsa että
päänsäkin raskaan puoleinen. Väsymyksestä täytyi hänen näet saada
hieman virkistystä tuontuostakin ja se virkistys tahtoi tehdä lopulta
sen, että matamin jalat eivät enää illan tullessa tahtoneet oikein
kannattaa.

Itse isäntä Flink ei sinä päivänä kyennyt huoneesta lähtemään. Jo
aamulla oli hän pistäynyt kaupungilla ja tuonut tullessaan suuren
pullon sekä sitä ahkeraan hyväiltyään, sai hän pysytellä huoneessa
kaiken päivää.

Arnoldikin sai sen päivän viettää kerjuusta vapaana. Flinkin matamin
rakastettujen pienokaisten kanssa, joista vanhin oli 12 vuotias ja
nuorin vuotta Arnoldista vanhempi, sai hän määräyksen syödä eilen
kaupungilta saamansa ruuat, ja riitti siinä heille koko päiväksi.

Kerta olivat lapset sinä päivänä jo ennättäneet keskenään
riitaantumaan. Sen ratkaisi humaltunut Flink siten, että Arnold sai
maistaa pari läiskäystä hänen vyöhihnastaan. Heti siitä käsitti Arnold,
ettei olisi hyvä antautua riitaan Flinkin herrasväen rakastettavien
lasten kanssa.

Suuri oli kuitenkin matamin ja hänen armaan puolisonsa säikäys,
kun illalla saapui heidän luoksensa pari viittoihin pukeutunutta
herrasmiestä etsimään sitä orpoa joka edellisenä iltana jäi äidistään.

Arnold makasi silloin jo ryysyillään nurkassa ja kun matami käsitti,
että mahdollisesti lintu lentäisi käsistämme, päätti hän tehdä kaiken
voitavansa sen säilyttämiseksi. Ja vaikkakin kielensä tällä kerralla
tahtoi sammaltaa ja jäsenet horjua, kokosi hän kuitenkin kaiken
voimansa, sekä lausui niin ylenkatseellisesti kun vaan sellaiselle
matamille on mahdollista:

— Missäkö poika? Sitä teidän ei tarvinne tietää. Sillä se asia kuuluu
minulle.

— Meidän täytyy siitä nyt saada tieto... Makaa ehkä tuolla vuoteella.

Toinen herroista aikoi lähetä sänkyä, mutta sieltä mörähti itse isäntä
kauhean karkeasti:

— Huutia! Vai tänne sellaista penikkaa...

— Niin, oletko hävyttömimpiä ihmisiä nähnyt? Kehtaavatkin tulla
häiritsemään kunniallisten ihmisten rauhaa... Menkää matkaanne,
senkin...

— Suus' kiinni, akka! keskeytti toinen miehistä. — Laita poika tänne ja
joutuin!

Kuultuansa moisen uhkauksen, sydämistyi matami oikein suunniltaan
koettaen nousta. Kun se kuitenkaan ei luonnistanut, alkoi hän syytää
suustansa mitä törkeimpää kielensä sillä hetkellä sattui löytämään.

Silloin kuiskasi toinen, tähän asti hiljakseen ovella seisonut mies,
jotain ensimäisen korvaan, joka sanaakaan vastaamatta, kumartaen
poistui heti ovesta. Sitä ei matami hirmuiselta suuttumukseltaan
havainnut, vaan jatkoi kielen pieksemistä minkä vaan ennätti suustaan
purkaa, ovella seisovan miehen kuunnellessa sanallakaan siihen
vastaamatta.

Kauvan ei kuitenkaan kestänyt kun poistunut mies palasi takasin,
muassaan kaksi poliisia. Hiljainen mies läheni poliiseja, kuiskasi
hiljaa muutaman sanan, poliisimiehet kumartivat ja astuivat suoraan nyt
jo hiljenneen matamin eteen.

— Missä on sen kuolleen naisen poika? kysyi toinen poliiseista, äänellä
josta oli leikki kaukana.

— Kas, mitä asiaa poliiseilla täällä? Matami huomasi nyt vasta kenen
kanssa oli tekemisissä.

— Täälläkö poliiseja? rähisi ukko Flink sängyssään.

— Tahdomme tietää pojasta, kuuletteko? Poliisi osoittautui
kärsimättömäksi.

— Mitä se poliiseille kuuluu. Ei sitä varastettu ole, olkaa vaan
huoletta. Kyllä vaivaishoidon tirehtööri tietää kenelle se lapsen
antaa, eikä sitä vaan sellaisille anneta, joilla hukka sen perisi.

— Ettekö sano, missä on poika?

— Ei minun tarvitse!

— Mikäs on tuolla nurkassa? kysyi toinen poliiseista joka oli
silmäillyt pitkin huonetta.

— Tarkastetaan! Poliisit lähenivät Arnoldin ryysyvuodetta.

— Ulos huoneestani, sen nuuskijat! huusi matami. Sitä ei poliisit
kuunnelleet, vetivät vaan hiljakseen erästä rääsyä nukkuvan kasvoilta.

— Pieni poika. Ehkä se on juuri se jota etsitään? Molemmat kaapuun
puetut herrat lähenivät nukkuvaa ryysyläistä. Toinen nyökkäsi
myöntävästi päätään.

— Meidän täytyy hänet herättää, tuumii toinen poliiseista.

— Joutavaa, vastasi se kaapuun puetuista miehistä, joka oli käynyt
poliisia noutamassa. — Minä otan pojan hiljakseen syliini ja vien ulos.

Huolimatta matamin ja hänen rakkaan puolisonsa huudoista ja
parjauksista, otti viimeksi puhunut pojan kaikkine ryysyineen syliinsä
ja poistui poliisin avustamana ovesta pihalle jonne toinen mies ja
molemmat poliisit seurasivat. Portin lähellä seisoivat vaunut, molemmat
miehet nousivat niihin, ruoska läjähti ja vaunut vierivät keveästi pois
jättäen talon heti jälkeensä.

— Katso vaan Frans, ettei poika heräjä. Saattaisi säikähtää.

— Olkaa huoleta, herra parooni, luulen hänen nukkuvan sikeästi. Mutta
suokaa minun kysyä, missä aijotte poikaa ruveta hoitamaan.

— Toistaiseksi kotona.

— Oraslehdon kartanossa, herra parooni, ei hoitajalla ole itsellä
lapsia. Vanha Redig ja vaimonsa ovat kunnon ihmisiä.

— Todellakin! Mainio tuuma, Frans. Siis ukko Redigille poika —
kasvatiksi. Ymmärrätkö.

— Kasvatiksi? Täydelleen, herra parooni.

       *       *       *       *       *

Kun Arnold seuraavana aamuna heräsi, katseli hän kummastellen
ympärillensä. Herrasväki Flinkin ryysyinen makuusija oli muuttunut
sieväksi sängyksi, Flinkin enempi epäsiisti huone kauniisti
sisustetuksi kammariksi ja tämä kaikki oli tapahtunut hänen itsensä
mitään tietämättä.

Iloinen lapsen luonto unohtaa kuitenkin helposti tapahtumat ja
kun lakeija pojalle herättyä selvitti että hän paroonin, erään
hyväntahtoisen herran käskystä, oli tahtonut ottaa hänet sellaisesta
paikasta pois, suostui Arnold ilomielin muutokseen. Vielä samana
päivänä puettiin hän siisteihin vaatteisiin ja niin oli pienestä
ryysyläisestä vähässä ajassa tullut sievä, hienopiirteinen herraspoika,
joka iloisena hyppeli huoneesta toiseen, paroonin hymyillessä lapsen
viattomille sukkeluuksille.

Tätä iloa ei kuitenkaan kestänyt kauvan. Paroonin kävi tukalaksi pitää
poikaa luonansa uteliaiden ystäviensä takia ja lisäksi tahtoi hän
pojalle hyvän kasvatuksen. Noin viikko muutostaan, sai Arnold luvan
seurata paroonia hänen vaunuillaan yhteen hänen lähellä olevalle
maatilalleen ja siellä jätti hän pojan vanhalle uskolliselle talonsa
haltijalle, ukko Redigille ja hänen hyväntahtoiselle emännälleen
hoidettavaksi.

Ystävällisesti ottivat vanhukset pojan vastaan ja pieni mies tunsi heti
kodin lämpöä uhkuvan vastaansa, ja vähääkään kummastelematta kotiutui
hän helposti uusien hoitajiensa seuraan.

Ryysyläisestä oli tullut varakkaan kartanon kasvatti, paroonin
suosikki, hänen talonsa hoitajan lemmikki. Puuttui vaan yhtä:
aatelisvaakunaa!

Että ryysyläiselle kuuluisi vaakuna ja aatelinen arvo, sitä ei hyvin
usea tohtisi uskoa. Uskoiko sitä kunnon Redig vaimoineen, jää hänen
salaisuudekseen. Pieni Arnold oli kasvatti, hän ei käsittänyt pitkään
aikaan vaakunasta ja kun hän siitä alkoi käsittämään, ei hän sitä
omakseen tietänyt ja lopulla, kun sen omaaminen olisi käynyt helpoksi,
hän ryysyläisen vaakunan kilpeensä ikuisesti liitti.




IV.


Oraslehdon kartano sijaitsi luonnonihanalla paikalla, tuuheiden puiden
suojassa, joiden lomitse kirkas järvi vilkkui päärakennuksen ikkunista
katsoessa silmiin.

Kartano oli liittynyt jo aikoja takaisin paroonin omistamaan
sukutilaan, johon vähän kerrallaan joutui useat pienemmät maatilat
yhtymään. Siten sukutila aina kasvoi kasvamistaan kuin suurvalta, joka
pienempiä aina liittää allensa, tullen määrääväksi moniaiden ylitse
ja samalla veroittajaksi kaikille. Hallitsijan täytyy nöyrtyä toisen
käskettäväksi, jos anastaja hänet sellaiseksi vielä uskoisi, toisessa
tapauksessa saa hän lähteä maastaan ja toinen hoitaja, uuden käskystä,
astuu tilalle.

Niin oli käynyt Oraslehdon kartanon entisen omistajan kanssa.

Vanhan paroonin eläessä oli omistaja riitaantunut maansa rajasta.
Seurasi käräjän käynti, joka kesti vuosikausia ja päättyi
luonnollisesti suuremman maanomistajan voitolla. Eikä vielä sillä
hyvä. Toimitettiin uusi maanjako ja mittauksessa joutui melkein
puoli Oraslehdon kartanon maista suuren sukutilan alle. Lisäksi oli
sen omistaja käräjöidessään velkaantunut suuresti. Parooni, varakas
mies, lunasti velat itselleen ja yhtenä kauniina päivänä oli kartanon
omistaja pakoitettu lähtemään puille paljaille. Oraslehto liittyi
yhtenä »siirtomaana» suureen sukutilaan ja parooni lähetti sille uuden
hoitajan, uskollisen hra Redig'in, jonka hoidossa kartano siitä päivin
oli ollut.

Katkeralla mielellä muutti entinen omistaja tilaltaan, vaimonsa ja
kahden poikansa kanssa, joista vanhin oli vasta kahdeksan vuotias,
erääseen torppaan. Sekin oli paroonin tiluksien ääressä, mutta toki
kuuluva toiseen pitäjään.

Muuttaissaan oli Martti Martola, Oraslehdon entinen omistaja, vasta
noin 30 vuotias. Hänen perheensä oli pieni, pariskunnalla oli vain
kaksi poikaa. Mutta heille oli sallimus määrännyt useampia perillisiä,
ja siihen aikaan kuin nuori parooni vei Arnoldin Oraslehtoon, oli
Martin onni saada perheeseensä jo kymmenennen perillisen, tyttären.
Tämä heidän ainoa tyttärensä syntyi juuri viisitoista vuotisena
muuttopäivänä.

Vanha parooni oli jo useita vuosia maannut maan povessa, nuori
oli saanut ohjat käsiinsä, mutta Martin viha ei ollut lauhtunut.
Päinvastoin kiehui se polttavana hänen suonissaan myöskin nuorta
paroonia kohtaan ja aina kun hän joko yksin tai poikineen joskus
tapasi paroonin, kuului hänen huuliltaan vihan murina, ja kun hän
toisinaan joutui vanhempain poikiensa kanssa puheisiin paroonista tai
Oraslehdosta, lausui hän ankarasti, ettei hän, eikä poikansakaan, saisi
milloinkaan unohtaa sitä vääryyttä jonka tuo viekas aatelisherra oli
heitä kohtaan tehnyt.

Tyttärensä ristiäisissä sai Martti ensikerran kuulla paroonin tuoneen
kasvatin Oraslehtoon ja Redigin saaneen määräyksen hoitaa ja kasvattaa
sitä parhaansa mukaisesti. Sala-äänet olivat jo myöskin tienneet kertoa
pojan olevan jonkin köyhän naisen, sekä senkin, ettei parooni vallan
syyttä vaatisi poikaa hyvin hoidettavaksi.

Tämä tieto lisäsi kiehua Martin suoniin. »Moisia salaisten irstailujen
hedelmiä, saisi siis hänen talonsa kätkeä, elättää ja hoivata, oikean
omistajan lapsineen saadessa tuskin jokapäiväistä leipääkään», tuumi
hän vimmoissaan. Vihansa leimui kohti paroonia, eikä siitä jäänyt
osattomaksi pieni viaton Arnoldikaan.




V.


Noin kuusitoista vuotta on kulunut siitä, kun Oraslehdon hoitaja, herra
Redig sai itsellensä kasvatin. Vanhus elää vieläkin, vaikka tukkansa
on hopeoitunut ja vuodet selkänsä kangistanut. Vaimo on yhtä pitkälle
ennättänyt miehensä kanssa kaikissa suhteissa. Elämä on ollut heille
yksivakaista, joskin puutteetonta. Mutta kun kumpikin on ennättänyt
seitsemänkymmentä sivuuttamaan tuntuisi tuo sama elämä heille synkältä
ja vastenmieliseltä, ellei olisi olemassa yhtä joka heitä ilahduttaa.

Se oli nuori Arnold.

Vanhempain hellyydellä, olivat he molemmat, siitä hetkestä kun hän
Oraslehtoon saapui, häntä hoitaneet; hänestä yksin löytäneet huvia
ja tyydytystä. Ylpeillen katsoivat vanhukset taaksepäin elettyyn
aikaan, luoden samalla voittoriemuisen katseen nuoreen solakkaan
ylioppilaaseen, joka heleän valkoinen lakki päässä, innon tuli
silmissä ja lapsen kiitollisella rakkaudella tervehti heitä portailla,
palatessaan kotia onnellisesti ylioppilastutkinnon suoritettuaan.

Arnold oli nyt yhdenkolmatta vuotias ja niin iloinen ja huoleton kuin
saattaa olla vain nuori ylioppilas, jonka vastaisuus näyttää taatulta.
Lapsuutensa aikaisempia vaiheita hän tuskin hämärästikään enää muisti.
Hän ei kysellyt itseltään eikä keltään, mistä tuo kaikki hyvyys häntä
kohtaan tuli, miksi kasvatusvanhempansa pitivät häntä kun omaa lastaan,
miksi hänelle paroonin luona oli huone, palvelija ja mukavuutta,
jollaista vaan harva koululainen, joka on toisien hoidossa, saa
osakseen. Huolettomana nautti hän vaan kaikki hyväkseen ja kun ei edes
kukaan ollut milloinkaan huomauttanut hänelle sanallakaan vanhemmistaan
tai sukuperästään, ei hän niistä itsekään enempää tiedustellut, kantoi
vaan rehellisesti nimeä: Arnold Redig, jonka kasvatusisänsä hänelle
heti luoksensa otettua antoi.

Sukuperänsä, lapsuutensa, äitinsä ja isänsä, olivat siis verhonpeitossa
ja sitä verhoa ei kukaan olisi uskonut kenenkään koskaan poistavan.
Kaikkein vähemmän Arnold itse olisi sitä uneksinut.

Se ystävyys, jota parooni aina osoitti Arnoldille, ei myöskään
milloinkaan saattanut häntä ajattelemaan pitemmälle, eikä mitenkään
niin pitkälle, että hänen ja paroonin välillä löytyisi jotain lähempää
sidettä, joka heitä toisiinsa yhdisti. Aina uudistuvat raha-lahjat,
hienot pukimet, ratsuhevoset ja kaikenmoiset ylellisyystarpeet, olivat
hänestä vaan jonkinmoisia lahjoja kasvatusisänsä ystävältä ja kun
niitä oli tottunut aina saamaan, tuli niiden merkitys jokapäiväiseksi
ja huomaamattomaksi. Näin kului aika, Arnold sivuutti yksikolmatta,
suoritti ylioppilastutkinnon ja palasi Oraslehdon vanhuksien luo
iloisena ja onnellisena.

       *       *       *       *       *

Muutamana päivänä palaamisestaan, muistui Arnoldin mieleen vanha
lemmitty pyssynsä ja metsä. Siellä oli hän monta hetkeä viettänyt
uskollisen Tommi-koiransa parissa, ja moni jänö oli viimeisen juoksunsa
päättänyt näiden ystävyyksien lähelle saavuttua.

Metsä muistutti taaskin niin vastaavasti häntä, että pienen ajan
kuluttua sai pyssy ja Tommi luvan jättää Oraslehdon taaksensa ja kulkea
humisevan metsän siimeksessä isäntänsä seurassa, pyssy isäntänsä
olkapäällä ja Tommi juosten, kieli pitkällä, lähellä metsikössä.

Metsien Haltijatar osottautui tänään kuitenkin peruuttaneen entisen
suosionsa. Pyssy sai rauhallisesti pysyä paikoillaan, Tommi juosta
hölkötti toimettomana ja itse metsästäjä kuljeksi välinpitämättömänä
metsiä ristin rastiin, tarkempaa määrää askeltensa suhteen panematta.

Huomaamattaan oli hän joutunut kulkemaan rajan poikki ja oli aivan
tuntemattomilla seuduilla, kun huomasi erehtyneensä metsässä. Kun
samalla oli mahdollista eksyäkin, päätti hän, kuullessaan kaukana
karjankellon kalkatusta, kulkea eteenpäin, sieltä jos mahdollista
löytää ihmisasuntoa ja sen kautta jonkin oikotien takaisin Oraslehtoon.
Tällä ajatuksella lähti hän astumaan eteenpäin, mutta tuskin oli hän
päässyt sataa askelta lähenemään kun jo kuuli Tommin ankaraa haukuntaa
ja samalla ihmisäänen huutavan jotain kovalla hätäisellä äänellä.

Siepaten pyssyn käteensä, jotta oli helpompi juosta tiheässä
metsikössä, kiiruhti Arnold kohti ääntä, sillä hänen aavistuksensa
sanoi että Tommi oli alkanut hätyyttää karjaa ja että paimen koetti
sitä äänellään pelättää.

Päästyänsä tiheiköstä ulos, näkikin hän ruohikossa karjalauman syövän
rauhallisna, mutta taampana useita lampaita kiirehtivän edellä ja Tommi
tuiskuna perässä. Paimen, muuan tyttönen, juoksi myöskin seiväs koholla
huutaen, saamatta kuitenkaan koiraa tottelemaan ja tuho näkyi kohta
saavuttavan jonkun lampaista.

Arnold ei tietänyt mitään keinoa. Koira ja lampaat olivat siksi etäällä
että hänen oli mahdotointa äänellään saada Tommia tottelemaan, hän
siis vaan juoksi pitkin ruohistoa sen minkä jalkansa myöntivät, mutta
valitettavan myöhään ennätti hän perille.

Kiihoittunut koira, jota kotioloissa tavallisesti pidettiin kahleissa,
saavutti kuitenkin helposti lampaat, ja repäisten yhtä niskasta heitti
sen maahan, raadellen sitä vimmatusti.

Samalla aikaa saapui paimen ja Arnold perille. Tommi sai heti
isännältään palkkioksi sivalluksen pyssyn perästä, paimen taas
puolestaan heitti aseensa maahan ja polvistui verisen lampaan ääreen
tarkastamaan sen onnetonta tilaa.

Arnold havaitsi kuitenkin heti, että lampaan saamat vammat olivat siksi
suuret, että sen pitempi eläminen vaan kiduttaisi eläinkurjaa, josta
syystä hän ystävällisesti pyysi tyttöä väistämään, tähdäten samalla
pyssyllään lammasta otsaan.

— Minun lampaani, minun Killini, lausui tyttö sääliväisenä lampaansa
kohtaloa.

— Tommi on niin säälimätön, vastasi Arnold, luomatta parempaa huomiota
paimeneen. — Sen tuskat täytyy nyt lopettaa.

Pyssy pamahti ja lammas oikasi raajansa hengettömänä.

Tuskin oli savu hälvennyt pamauksesta, kun metsästä ryntäsi kolme
miestä, yksi vanhempi ja kaksi nuorempaa, esiin ja kysymättä,
saavuttuaan luokse, näkivät mitä oli tapahtunut.

Syntyi aluksi hetkisen hiljaisuus. Miehet silmäilivät vuoroin lammasta
maassa, vuoroin koiraa ja sen isäntää. Lopuksi lausui vanhin miehistä
katkeralla nuhtelevalla äänellä:

— Kuinka se on mahdollista, että herra käy koirineen metsästelemässä
täällä minun haassani, ja antaa repiä lampaani?

— Anteeksi — vastasi Arnold kohteliaasti mutta arvokkaana. Olin
metsästämässä ja erehdyksessä jouduin vieraalle alueelle. Koirani
yllätti lampaat, enkä parhaalla tahdollanikaan voinut tapaturmaa
auttaa. Sovitaan asiasta, minä suoritan vahingon.

— Se on oikeus ja kohtuus! Teidän tulee ehdottomasti suorittaa lampaan
hinta. Vanha mies silmäili nuorta miestä harmistuneena, mutta kuitenkin
säilyttäen mielenmalttinsa.

— Paljonko määräätte lampaasta?

— Minä en ole mikään kiskuri ja riittänee siitä kymmenen markkaa.
Tuossa on sen oikea omistaja, sanokoon se kuitenkin mielipiteensä. Mies
osoitti kädellään tyttöä joka kasvot maahan luotuna ei vastannut mitään.

— Sano, Orasta, lampaasi hinta, kehoitti toinen miehistä. Mutta Orasta
vaikeni.

— Minä annan siitä kaksikymmentä, lausui Arnold ystävällisesti. Samalla
pisti hän kätensä taskuunsa aikoen ottaa sieltä lompakkonsa. Silloin
muisti hän harmikseen, että lompakkonsa oli jäänyt kotia. Siitä
kuitenkaan enempää välittämättä, otti hän taskukirjan, repäsi siitä
lehden ja virkkoi tyynesti:

— Rahaa minulla ei ole mukana, mutta uskottanee velkakirjaa. Lunastan
sen vielä vaikka tänäpäivänä.

— Aina velkakirjaakin uskotaan, kun vaan saa tietää velkakirjan antajan
maksukyvystä, vastasi vanha mies vakaana.

— Redig, on nimeni. Oraslehdossa kotini ja...

— Redig! kirkasi mies ja astui hämmästyneenä pari askelta takaisin.
Nuoret miehet silmäilivät uhmaillen Arnoldia.

— Oikein! Kenties olen nimestä tunnettu ja hyväksytte siis velkakirjan.

Syntyi hetken hiljaisuus. Arnold otti välittämättömänä lyijykynään,
aikoen kirjoittaa velkakirjan; Martti — sillä hän se oli — ei alussa
taas tahtonut saada sanaa suustaan. Mutta nähtyään että Arnold aikoisi
kirjoittaa velkakirjaa, hän syöksyi hirmuisella vihalla, nyrkki
koholla, Arnoldin eteen ja sähisi, kiukusta kuivakkaana:

— Pysähdä! kirotun äpärä, kirjoituksesi! Sinultako, viholliseltaniko,
huolisin velkakirjaa?... Haa, kerta olet sinäkin velasta, nylkijäni
äpärä, kourissani!

— Mitä?... Kuinka uskallatte?...

Arnold astu enempi kummissaan kun pelosta pari askelta taaksepäin,
asettuen samalla ryhdikkään asentoon, pidellen tukevasti pyssynsä
piipusta ja katsoi rohkeasti vastustajaansa silmiin.

Raivostunut Martti läheni, silmissä vihan liekki, vielä lähemmälle.

— Kuinkako uskallan? karjui hän. Miksi en uskalla minä sinua, taloni
syöjää, lampaani raatelijaa, sanoa mikä olet. Sinä olet tuhannesti
kirottu paroonin äpärä!... Sinun suonissasi virtaa tuota kirottua
verta, ja vielä uskallat, roisto, astua minun nälällä omistetulle
maa-alalleni. Heittiö, maksa lammas, taikka...

Martti tempasi tytön äsken pudottaman kangen käteensä ja hyökkäsi, ase
kohona, kohti Arnoldia, joka puheen aikana hölmistyneenä oli vielä
etääntynyt. Samalla silmänräpäyksellä pysähtyi hän kuitenkin; tulinen
vihan puuska leimahti hänenkin rinnassaan ja salaman nopeudella särähti
pyssyn tukki ilmassa.

— Hävytön!... Tulkaa jos haluttaa!

— Lammas!... Konna!

Martti ei nähnyt mitään. Hänen kauvan kytketty vihansa pääsi nyt
valloille ja hurjassa raivossa, sivaltaen kangellaan, hyökkäsi hän
eteenpäin.

Arnold, nähtyään todella vaaran, vetäytyi askeleen syrjään joten
isku tuli väistetyksi. Mutta hänenkin vihansa oli nyt valloillaan
ja hän aikoi sivaltaa Marttia pyssynsä perällä, kun samalla häneen
takaapäin tartuttiin lujasti kiinni, pyssy väännettiin kädestä ja
yhdellä heitolla makasi hän maassa saaden kovan jymäyksen selkäänsä
puunkannosta kaatuissaan. Hän ei ollut huomannut nuoria miehiä varoa
ja nämä joutuivat isänsä avuksi juuri sillä hetkellä kun Arnoldin
pyssyn-tukki olisi ehdottomasti tervehtinyt Martin päätä tai kylkeä.

Huolimatta loukkaantumisesta, aikoi Arnold syöksyä kuitenkin heti
pystyyn, mutta sen teki tyhjäksi raivostunut Martti, ryntäen kiinni
hänen kaulaansa, heittäen itsensä samalla Arnoldin päälle ähkien:

— Konna! Äpärä...

— Isä... Jumalan nimessä, hellittäkää, kuului samalla heleä naisen ääni
ja Orasta tarttui isänsä käsiin, koettaen niitä irroittaa.

— No, nouskoon nyt, mutta ei tästä askeletta ennenkuin lammas on
maksettu. Martti hellitti ja nousi puhaltaen ylös. Vihassaan huomasi
hän menneensä liiankin pitkälle.

Arnold kohosi arvokkaasti perässä. Tosin oli hän loukkaantunut sekä
tunnossaan että ruumiinsa puolesta, mutta siitä huolimatta tuntui
kohtaus hänestä hassunkuriselta ja päästyänsä ylös hän melkein nauraen
sanoi tytölle:

— Kiitos tyt... neiti. Te pelastitte minut varmasta selkäsaunasta.

— Aha! Sinä ilkut! Maksa lammas ja luiki maaltani! Sen saman on tehnyt
sinun kirottu sukusi, ajaessaan minut omalta maaltani.

Martin ääni vapisi.

— Minä annan lupaamani velkakirjan...

— Rahat! kuuletko!

— Silloin astui Orasta suorana ja ujostelematta isänsä ja Arnoldin
eteen. Hänen silmänsä säikkyivät, puna hehkui hänen kasvoillaan. Nyt
vasta huomasi Arnold, että tämä paimenena oleva tyttö oli harvinaisen
kaunis ja vartalonsa sorja. Ryhti todisti ylevästi että hänen sydämensä
ja sielunsa oli sopusoinnussa ulkonaisen kauneuden kanssa.

— Isä! — sanoi tyttö suloisella, mutta varmalla äänellä. — Te
äsken sanoitte, että lammas on minun ja annoitte minulle hinnasta
määräysvallan. Vasta nyt olen saanut sen mietityksi.

Martti, joka sivumennen sanoen paljon piti tyttösestään, lauhtui
hieman, katsoi aprikoiden tyttöä silmiin ja lausui lopulla:

— Niin. Lammas on sinun. Sinä saat määrätä siitä hinnan.

— Minä siis määrään. Kääntyen Arnoldiin, lausui hän painaen hehkuvat
kasvonsa alas:

— Hyvä herra... lammas ei maksa mitään.

— Eikö mitään? huudahtivat yhdestä suusta isä ja pojat

— Ei, ei mitään. Tyttö vetäytyi syrjään.

— Ja sinäkö luulet, että isäsi vihollinen vielä saa koirineen teurastaa
lampaitani? Ajattele, Orasta!

— Olen jo ajatellut. Toivottavasti pitää isäkin puheensa hinnan
määräämisestä.

Martti ei vastannut heti. Hänen sielussaan riehui viha ja halusta
olisi hän tahtonut kostoa. Paha oli kuitenkin hänen tehdä vastoin omaa
sanaansa ja siitä syystä hän melkein murtuneesti lausui:

— No, hyvä. Kun ei lammas maksa mitään, niin pyydän teidän heti
paikalla jättämään tämän haan ja älkääkä milloinkaan koskettako
jalallanne minun, kerjäläisen, omistamaa maatilkkua. Pois, joutuin!

— Kiitoksia hyvyydestänne neiti, sanoi Arnold ystävällisesti Orastalle.
— Mitä tulee maksuun, toivon sen voivani hyvittää.

Käännyttyään ympäri ja otettuaan pyssynsä maasta, hän kohottaen
hattuaan lausui ilman pienintäkään vihaa:

— Jääkää hyvästi, te, joka varmaan olette tämän jaloluontoisen
neidon isä. Olen tosin varsin syyttä saanut osakseni kohtelua, jota
lampaan murha yksin ei olisi kannattanut. Tämä kohtaus on kuitenkin
vetänyt verhon silmistäni ja minä luulen siitä johtuvan itselleni
jonkin käänteen, ennen aavistamattoman. Mitä tulee astumiseen teidän
maatilkullenne, toivon sen voivani ehkä ystävänä vielä joskus uudistaa.
Hyvästi!

— Ei milloinkaan! kuului Martin ääni hänen perässään, vaan se soi
Arnoldin korvissa kuin olisi hän lausunut: sallimusta ei voi estää
milloinkaan!...

Kummalliset tunteet riehuivat Arnoldin sielussa, hänen saavuttuaan
omaan hiljaiseen asuntoonsa. »Äpärä», »taloni syöjä» ja »kirotun
proomuin äpärä», kaikui nyt niin selvään hänen korvissaan. Siihen
sekottui heleä naisääni, päättäväinen, mutta sointuisa. Silmissään näki
hän kolme vihasta kuohuvaa miestä ja niiden rinnalla hennon suloisen
tytön, melkein lapsen, jonka ylevä sulo kuitenkin voitti kostonhimoiset
miehet, juuri kuin auringon nousu voittaa synkimmänkin syysyön.

»Olisiko se mahdollista?» kuiskasi ääni hänen povellansa. »Paroonin
äpärä!» — minäkö?

Hän koetti muistella menneitä aikoja, vuosia takaisin.

»Ken on äitini?» kysyi hän tuskallisella kaihomielellä taas itseltään.
Ei vastausta. Mutta hänen silmissään kuvaantui eräs kuva, se oli ihmeen
kauniin naisen kuva, jonka hän joskus oli tavannut paroonin huoneen
seinässä. Parooni piti paljon siitä kuvasta, oli sanonut kerta hänelle
sen kuvan olevan eräältä vanhalta ystävältä, jonka hän, Arnoldikin, oli
joskus lapsena tuntenut. Siitä kulki hänen silmänsä jonnekin kolkkoon
köyhään huoneeseen, kalvakka nainen lepäsi kuihtuneena vuoteella,
pieni nälkäinen kerjäläispoika istui vuoteen ääressä ja itkien valitti
nälkäänsä. Taas oli hän näkevinään samaisen ryysyläisen kadulla,
iljettävällä, likaisella ja sateesta lionneella kadulla koulupoikien
tyrkkiessä, kaatuneen soppakannun, pelastavan herran ja taas tuon
kalvakkaan naisen yskintää, verta, itkua ja...

— Jumalani!... Äitinikö kuollut puutteessa ja kurjuudessa? huusi hän
ääneensä, huomaamatta oven aukeamista, josta vanha Redig paraillaan
astui sisään, säikähtäen ankarasti kasvattinsa äkkiarvaamattomasta
puheesta.

— Mi... mitä? sopersi vanhus käsittämättömänä.

Arnold huomasi tulijan. Hän tajusi puheensa tulleen kuulluksi ja kun
uskoi vanhan kasvatus-isänsä varmaan tietävän asioista, jotka näihin
asti olivat olleet häneltä salaperäisyyteen kätkettynä, päätti hän,
kävi miten tahansa, siitä tiedustaa.

— Ah! Tekö se olittekin hyvä, rakas isä... Niin, minä olen todella
hyvin kummallisella mielenlaadulla... Oi, jos voisitte, jos tahtoisitte
päästää minut siitä, olisin teille ikuisesti kiitollinen.

Arnold lankesi vanhuksen kaulaan, kätki päänsä hänen tuuheaan
hopeanväriseen partaansa ja itki, itki kun pieni lapsi.

— No, mutta... Sinä, Arnold-rukka et mahda olla terve... Metsässä
varmaan vilustuit ja sen vuoksi...

— Ei, ei! Minä olen varsin terve... Olisin oikein terve, vieläpä
iloinenkin, kun tietäisin, kun selvenisi se, mikä painaa mieltäni...

Hän vaikeni, pyyhki kyyneleet silmistään ja pitäen molemmat kätensä
vanhuksen kaulassa, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi totisella,
vakaalla äänellä, mutta painolla:

— Ketkä ovat vanhempani?

— Vanhempasi?... Vanhus peräytyi ehdottomasti. Mutta Arnold ei
hellittänyt käsiänsä. Hyväillen, itkien, likistäen päänsä vanhuksen
rintaan, hän rukoili, pyysi niin kauniisti, että vedet vierivät lopulta
vanhuksenkin silmistä:

— Te tiedätte... Olette minua rakastanut... minä rakastan teitä...
enempi kuin ketään... Sanokaa, Jumalan nimessä puhukaa... Älkää antako
minun olla tässä hirveässä epätiedossa... Rakas, hyvä, paras isä,
ketkä ovat vanhempani? Oi, sanokaa, kuiskatkaa se noilta totuuden
ilmoittavilta huuliltanne... Ikuinen kiitollisuuteni seuraa teitä
haudan tuolle puolelle.

Vanhus oli voitettu. Kuivuttuaan kyyneleet silmistään, tarttui hän
sanaakaan virkkamatta Arnoldin käteen ja kuletti hänet ikkunan luo,
josta lavea näköala, ihanine järvineen, niittyineen ja laihoineen
näyttäytyi laskeuvan auringon valossa. Viitaten kädellään laajaa
näköalaa virkoi vanhus väräjävin äänin:

— Tuon kaiken, jonka tuossa silmäsi näkee, omistaa isäsi.

— Isäni?... Siis kuitenkin? Ja minä kun en siitä ole milloinkaan saanut
tietoa.

— Nyt sen tiedät... Vanha Redig sen ilmaisi... Tähän asti on häntä
uskollisena kunnioitettu, nyt hän koirankaan arvoinen ei enää ole... En
voinut kuitenkaan olla ilmaisematta.

— Oi, isä! Tehän olette minun kasvattanut, vaivan tähteni nähnyt ja
niin hellästi minua hoivannut... Ettehän olisi voinut vaijeta, vielä
vähemmän valehdella pojallenne. Minä jo tiesin sen, vaikka en uskonut.

— Tiesit? Mistä!

Muutamalla sanalla selvitti Arnold seikkailunsa metsässä. Lopetettuaan
kysyi hän:

— Isäni on siis teitä kieltänyt ilmoittamasta sitä minulle?

— Hän uskoi salaisuuden minulle ja käski sen pitää ikuisesti omana
tietonani.

— Ah, nyt käsitän... Olen hänen leikittelynsä tulos... Löytö- tai
kasvatuspoika, joka armosta on saanut omistaa ne hyvyydet, joita kipeä
omatuntonsa on pakoittanut hänet jakamaan. Suonissani virtaa hänen
jalosukuista vertaan, vaan sen hän, häpeää välttääkseen, on pakoitettu
salaamaan... Olen kerjäläinen, mutta samalla todellinen vaakunan
perillinen... Kunnia ja arvo syrjäyttää rakkauden, olipa kysymyksessä
vaikka ainoan lapsen rakkaus... Mutta äitini? Ken oli äitini?

— Mitä minä tiedän hänestä, oli äitisi jokin köyhä tyttö. Sukunimi lie
ollut Åthelén ja ristimänimi Julia. Paroonin käskystä otin minä sinut
omalle niinelleni.

— Niin. Minä muistan, aivan kuin kaukaisen unen, erään kuihtuneen
naisen ja kerjäläispienokaisen... Tuo nainen oli äitini ja
kerjäläispoika olin minä... Äitini kuoli kuivuuteen, mutta pojan
pelasti hänen suuriarvoinen ja mahtavan rikas isänsä... Omatuntonsa ei
sallinut hänen antaa lapsensa kuolla ja menehtyä kurjuuteen...

Hän on ollut jalo minua kohtaan, mutta hänen tylyyttänsä äitiäni
kohtaan ei se voi korjata.

— Arnold, Arnold! Älä vaivaa mieltäsi. Joutuu ehkä aika, jolloin isäsi
huomaa erehdyksensä ja silloin...

— Silloin hän ryysyläisen vaakunani vaihtaa paroonin kallisarvoiseen
vaakunaan. Hahhahhah! Todellakin harvinainen sattuma... Luulisitteko,
rakas isä, minua niin turhamaiseksi, että, oltuani ikäni kaiken
eroitettuna isäni todellisesta lapsen arvosta, olisin valmis tuon
loiston omistamaan, kun hän sen armostaan suvaitsee antaa. En, ikinä!
Onneksi on minussa tahdon lujuutta, käsivarsissani voimaa ja vielä
kärsineen, loukatun naisen ja jalon aatelisherran verta suonissani.
Minä halveksin tuonlaisia armonantajia, olipa se vaikka oman isäni
armopala. Ryysyläis-vaakunaani, ei minulta kukaan riistä. Se on
sydämessäni ja on yhtä puhdas, puhtaampi kuin usean kultainen, mutta
loassa tahrattu aateliskilpi.

Redig palasi omaan huoneseensa, mutta kauvan aikaa seisoi Arnold vielä
ikkunassaan, katsellen ihanaa näköalaa kesäyön valossa. Hänen sielunsa
oli taaskin tyyni, ja tyytyväisenä laski hän vuoteelleen, jossa hän
pian, unen herttaisessa hyväilyssä oli olevinaan kauniilla ruohistolla,
vieressään suloinen Orasta-paimen, joka ruohoista, orvokeista,
sinikukista ja apilaista sitoi somaa seppeltä ja viehkeästi hymyillen
laski sen »oman Arnoldinsa» kaulalle.




VI.


Kun Orasta illalla palasi kotiin karjoillensa ja tapasi veljensä, sai
hän heiltä nuhteita, kun oli niin helpolla laskenut sen, jonka heidän
mielestään olisi pitänyt saada kärsiä entisten tapausten johdosta.
Orasta ei vastustanut sanallakaan. Itsekseen hän vaan ajatteli: »Tekoni
oli oikein. Tuo nuori herra ei ole syyllinen kotini häviöön».

Mutta jotain erityistä tunsi hän nyt mielessään. Nuoren miehen arvokas
käytös, hänen rohkea esiintymisensä, sointuva puheensa ja uljas,
miehekäs ryhtinsä, oli painunut Orastan mieleen ja hänestä tuntui kun
ikävöisi hän jälleen näkemistä.

Aamulla vei Orasta karjaansa taaskin eiliselle paikalle. Ei sentähden,
ettei haassa muuallakin olisi ollut karjalle syötävää, vaan sentähden
että juuri se kohta hänestä tuntui nyt erityisesti viehättävän.
Tuntonsa sanoi hänelle selvään, että hän siellä oli tavannut ensimäisen
sellaisen nuoren miehen, jonka paljas näkemä on kylliksi vetämään
nuoren tytön kunnioituksen puoleensa.

Ajatuksiinsa vaipuneena soljui häneltä puolen päivää vallan huomaamatta
ohitse. Aurinko osoitti päivällisaikaa, karja oli laskenut levolle ja
kaunis paimen, syötyään tuohikontistaan jonkun suupalan, heittäysi
nurmikolle, pensaan siimekseen mukavasti pitkälleen, seuraten
silmillään taivaan sinilaella ohi rientäviä pilvenhattaroita, jotka
niin vapaasti siellä liitelivät, aivan kuin houkutellen: tuleppa
mukaan, täällä on niin vilpoista ja vapaata...

Metsän reunaan ilmestyi valkeaan ylioppilaslakkiin puettu nuori mies.
Siellä hän seisahti ja katseli ruohistoon. Nähtyään sen toisella
laidalla karjalauman, puheli hän itsekseen:

— Minä en erhettynyt. Karja on taas tönään täällä ja luullakseni
myöskin niiden viehättävä paimen.

Arnold lähti astumaan eteenpäin. Hän oli tänään tullut velan maksoon ja
täytyi siis saada tavata tyttö. Tuntonsa sanoi myöskin vallan selvään,
että tuo velan makso oli mainio sattuma, koska sen kautta kävi helpoksi
saada puhella suloisen saamamiehensä kanssa.

Mitään aavistamatta, saapui hän pensasten luo, jossa Orasta, kädet
ristissä pään takana nukkui rauhallista unta, niin vapaana kun konsaan
omalla vuoteellaan.

Arnold pysähtyi äkisti. Tämä näky oli hänestä hurmaava.

Tyttö oli vaatetettu löysään vilpoiseen kesäpukuun. Huivinsa oli
valunut kaulalle, kastanjan väriset kutrinsa lepäsivät vapaina
ruohistossa, avara maalais-röijynsä oli auki joten tasaisesti
hengittäessä lainehtiva povi lumivalkoisen paidan yläpuolelta pisti
näkyviin. Paljaissa jaloissaan oli sievät tuohi-virsut, joista toinen
nukkuessa kuitenkin oli pudonnut ja pieni täyteläinen jalka lepäsi niin
tyytyväisen näköisenä ruohikossa.

Huumaantuneena seisoi Arnold hetken. Hän ei uskaltanut jäsentään
liikuttaa pelosta että häiritsisi nukkujaa ja näkemänsä ihanuus
katoaisi. Hampaittensa lomitse hän itsekseen nupisi:

— Mikä viehättävä kuva... Oi, jospa olisin nyt maalari, en milloinkaan
löytäisi onnistuneempaa mallia... Mikä tyyni rauha, mikä vapauden
nautinto... Oi, äiti!... Kuinka onnellinen olisit ollut korven tyttönä,
jonne ei hekumoitsijan silmä olisi ylettynyt... Konna se, joka moisen
sydämen rauhan saattaa särkeä...

Juuri sinä hetkenä vetäytyivät tytön purpurahuulet suloiseen hymyyn ja
Arnold tunsi kuinka halusta hän olisi tahtonut hellän suudelman noille
huulille painaltaa.

Samalla aukenivat tytön silmät, ne tapasivat Arnoldin ja heikko
huudahdus pääsi hänen huuliltaan kun hän säikähtyneenä hypähti ylös.

Joskin hieman hämillään, rohkaisi Arnold itsensä, astui lähelle ja
tarjoten kättään hän vilpittömällä äänellä lausui:

— Anteeksi... En tahtonut häiritä ja toivon että rauhoitutte. Minä
tulin maksamaan velkani.

— Minä olin nukkunut ja...

— Juuri se minua huvitti katsoa. Te nukuitte todella rauhallisesti...
Mutta istutaan. Tässä on varsin mukava paikka.

Arnold istui turvepenkereelle, vetäen Orastan rinnalleen. Ystävällinen
puhelu rauhoitti tyttöä, hymyillen veitikkamaisesti kiinnittäessään
auki olleet röijynsä napit ja pyyhkäisten valloillaan olevat kiharansa
ohimoiltaan, hän virkoi:

— Te olette rohkea... Kielsihän isäni eilen...

— Minun astumasta hänen valtakuntansa alueelle. Kielsi tosin, mutta
velkani tulon suorittamaan toki siinä missä se on tehty. Kieltämättä on
kylkeni vielä eilisestä hieman kipeä, mutta se ei kuitenkaan estä minua
uusista seikkailuista.

— Minäpä jo eilen sanoin lampaani hinnan.

— Jota hintaa en puolestani hyväksy. Lupaamani hinnan siitä suoritan...
Niin... suorittaisin siitä kymmenkertaisesti, kun se oli teidän
lampaanne.

— Killistäni pidin tosin paljon, mutta en käsitä miksikä te siitä
tahtoisitte maksaa niin paljon. Eihän se ollut kuin lammas vaan.

— Mutta se oli teidän, Orastan, lammas... Mutta sanokaapas, miksi
isänne oli niin suutuksissaan minulle?

Orasta kertoi mitä hän tiesi Oraslehdosta, paroonin ja isänsä välisistä
rettelöistä ja lopetti puheensa seuraavasti:

— Kun hän kuuli nimenne ja tiesi että te olette sen talon isäntä,
päätti hän kostaa kärsimyksensä.

Arnold oli seurannut tarkkaavasti kertomusta. Sen loputtua hän sanoi
synkästi:

— Isällenne on tehty vääryyttä. Mutta syytön olen siihen minä. En
omista sitä, enkä yhtään taloa. Olen vaan köyhä kasvatti, en muuta.
Lupaan kuitenkin tehdä parhaani tuon vihan poistamiseksi.

— Mutta tehän olette paroonin poika. Isä on niin sanonut.

Sana »äpärä» ei ollut selvillä vielä yksinkertaisen Orastan
käsityksessä. Isä oli sanonut nuoren miehen paroonin pojaksi, siinä
kaikki.

— Minulla ei ole mitään oikeutta omistaa itseäni hänen pojakseen. Sen
vastaisuudessa ehkä tulette käsittämään.

Pitkän ajan keskustelivat he yhdessä, toisinaan laskien leikkiäkin
ja Orasta tunsi pian itsensä varsin rohkeaksi viettämään yhdessäoloa
nuoren herran kanssa karjaa paimentaessa.

Vasta illan tullessa huomasi Arnold ajan olevan poistua, hän kaivoi
esille setelin, painoi sen Orastan käteen ja virkoi hilpeästi pitäen
tytön kättä omassaan:

— Tuossa velkani, lampaan hinta. Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi
heti levollisesti:

— Niin, todella lampaan hintaa... Jospa tietäisitte, kuinka kalliin
hinnan maksaisin tuon lampaan omistajattaresta itsestä.

Tuo oli lausuttu niin kummallisella äänellä, niin suloisesti
sointuvalla äänellä, mutta myöskin mitä painavammin, että Orasta,
vaikkei sitä täydellisesti käsittänytkään, puoleksi säikähtyneenä aikoi
temmata kätensä ja juosta pakoon. Arnold ei hellittänyt. Hän jatkoi:

— Sallimus johti eilen tänne tieni. Täällä näin suloisen
Orasta-paimenen ja hän tuskin tiennee, kuinka paljon tuosta
näkemisestäni olen hänestä ruvennut pitämään... Vastatkaapas minulle,
Orasta: voisitteko yhtään pitää lampaanne surmaajasta?

Nyt käsitti Orasta mistä oli kysymys. Hänen sielunsa leimusi
ilmiliekissä, hän tunsi veren syöksyvän kasvoilleen ja vaieten painoi
hän kasvonsa maahan ikäänkuin peläten niiden jotain ilmaisevan.

Arnold jatkoi:

— Voisinko käsittää väärin. Sydämeni ilmoittaa kuitenkin, että Orasta
minua käsittää, että hän kantaa tunteita yhtyneitä minun tunteisiini...
Vastaa minulle, Orasta?

Arnold laski hiljaa toisen kätensä tytön vyötäisille, vetäen häntä
hellästi luokseen. Kuiskaten hänen korvaansa lisäsi Arnold:

— Orasta, armas! Kuinka paljon pidän sinusta. Sano vaan sana: pidätkö
Arnoldista? ja minä olen tyytyväinen.

Hiljaa kuului silloin vastaus. Se tuli sydämestä, oli arka mutta armas.
Ja kun se sydämestä oli lähtenyt, se toiseenkin sydämeen sattui.

Muutamaan hetkeen ei kumpikaan virkannut mitään. Orasta oli suljettu
Arnoldin syliin, hänen kätensä oli kiedottu isänsä vihollisen kaulaan,
heidän huulensa koskettivat toisiaan ja metsän humina kuletti
kuulumattomat kuiskaukset kauvas rakkauden jumalattarien kuuluviin.

       *       *       *       *       *

Redigin ja hänen vaimonsa kummaksi muuttui Arnoldin käytös ja
mielenlaatu äkisti, edelläkerrotun tapauksen jälestä.

Ennen hän huvitteli vanhuuksia leikillisyyksillään, nyt oli hän
vakava ja ajattelevainen, huolettomuutensa oli kadonnut ja hänestä
tuli hiljainen, totinen nuorimies. Hän oleskeli mieluimmin yksin ja
viipyi usein päiväkauden metsässä, ilman pyssyä ja koiraa ja kun
palasi takasin, söi hän illallisensa tuskin virkoen sanaakaan ja meni
kiireesti omaan huoneeseensa.

Paroonikin, joka tuon tuostakin pistäysi Oraslehdossa, huomasi pian
tuon muutoksen. Visusti uteli hän tietoa siitä Redigiltä ja kun tämä
ei tiennyt asiasta antaa mitään luotettavaa varmuutta, määräsi parooni
hänen siitä ottamaan selvää sekä heti ilmoittamaan siitä hänelle.

Näin kului muutamia aikoja. Suvi teki jo loppuaan ja eräänä iltana
kun Arnold tapansa mukaan palasi metsästä, päätti kunnon Redig ottaa
asiasta selvyyttä. Illallisen perästä hän siis heti menikin Arnoldin
huoneseen ja virkkoi ilman mitään pidempiä mutkia, haluavansa kerta
kuulla syyn hänen muutokseensa. Ukon sana oli vakava, siinä oli
totuutta, Arnold tiesi itsekin muutoksestaan ja kun se noin suoraan
kysyttiin päätti hän myöskin antaa suoran vastauksen. Melkein
huolettomasti hän siis vastasi, ukon suureksi kummaksi:

— Niin, nähkääs... Minä olen rakastunut!

— Rakastunut?

— Eli oikeimmin: olen kihloissa ja aion ottaa vaimon ihan ensi tilassa.

— Minä en käsitä... Kuinka se olisi mahdollista.

— Oi, isä! Se käy varsin helposti laatuun. Erkanen tästä talosta, etsin
itselleni työtä jolla elätän itseni ja perheeni.

— Erkanet täältä?... Mahdotonta.

— Jo kylliksi olen paroonille kiitollisuuden velassa. En tahdo lisätä,
sillä kenties kiitokseni loppuisivat kesken, ennenkuin velka tulisi
suoraksi.

— Ja kuka on morsiamesi?

— Köyhä, yksinkertainen paimentyttö. Nimensä on Orasta ja isänsä
on joskus omistanut tämän talon, joka häneltä vietiin vääryydellä
ikipäiviksi.

— Mitä? Martti Martalanko tytär? Mahdotonta.

Ukko oli säikähtyä kuoliaaksi.

— Hän on ihana tyttö. Orasta rakastaa minua, tärkein asia avioliittoon
mennessä, ja samaa tunnen itsestäni. Isänsä kyllä on uhannut, saatuaan
kuulla aikeistamme, ennen antaa tyttärensä vaikka mustilaiselle kuin
minulle. Onneksi on kuitenkin nykyinen avioliittolaki väljempi kun
entisaikoina ja minä en epäile voitostani.

— Sinäkö, herrasmies, suuren paroonin poika, torpparin tytön.

— Tuo kaikki on liikaa, rakas isä. Tiedätte itse, pitääkö isä minua
poikanaan. Ja vaikka hän vielä pitäisikin, niin suostumustani Orastan
kanssa en ikinä purkaa. Hyvää yötä, rakas isä.

Arnold heittäytyi levollisesti vuoteelleen, ukko kömpi omaan
huoneeseensa, mutta vielä unessaankin höpisi hän harmistuneena:
»Torpparin tyttö, yksinkertainen kollo. Mahdotointa». Paroonille päätti
ilmaista asian ihan ensi tilassa.

Muuttuneet olivat asiat ja olosuhteet myöskin Martti Martolan torpassa,
jälestä lammasjutun metsässä. Orasta tosin ilmaisi salaisuuden heti
rakastetulle äidilleen, mutta se päätettiin pitää isältä salassa
mahdollisimman kauvan. Tytär kävi edelleen karjaa paimentamassa ja
jokapäiväisenä seuralaisenaan oli hänelle Arnold. Päivät soljuivat
joutuin, he tunsivat itsensä onnelliseksi ja kun Orasta toisinaan
muisti heidän välillään olevasta syvänteestä, hän kun oli ainoastaan
köyhä töllin tytär, poisti sen heti Arnoldin rehellinen katse ja hänen
vakuuttava äänensä.

Eräänä sunnuntaipäivänä päätti Martti mennä Orastan tilalle ja päästää
hänet vapauteen. Hän poistui kotoa ja kulki suoraa päätä hakaan. Suuri
oli kuitenkin hänen hämmästyksensä kun näki, astuttuaan metsästä
ruohistolle, pensaitten luona istuvan valkealakkisen herrasmiehen ja
Orastan hänen sylissään. Hämmästykseltään ei hän tiennyt mitä tuli
tehdä. Mutta vielä suuremmaksi kävi hänen silmänsä tuntiessaan tuon
nuoren herran vihollisensa pojaksi.

Sillä hetkellä olisi Martti ollut valmis musertamaan pään Arnoldilta,
mutta onneksi ei löytänyt mitään asetta. Hän tyytyi siis hyökkäämään
suoraan Arnoldin rintoihin, ärjyen vihasta vimmastuneena:

— Sinä kirottu... Taloni on viety, vieläkö lapsenikin, roisto, tahdot
murhata. Minä sinut katala tapan!

Arnold, joka huomasi ajoissa Martin tulon, ennätti kuitenkin nousemaan
pystyyn, ja yhdellä nykäisyllä oli hän irti Martista tämän itse
suistuessa maahan.

Ukon ylösnousemista käytti Arnold hyväkseen lausuen maltillisesti:

— Hyvä Martola. Heittäkää jo syytöksenne ja vihanne. Että talonne on
teiltä ryöstetty ei suinkaan ole minun syyni, ja jos voisin olisin
valmis sen tänäpäivänä takaisin antamaan. Rakastan tytärtänne, enkä
sallisi että kukaan häntä loukkaisi.

— Sinä! sinäkö rakastat tytärtäni? Kirottu rakkaus! sähisi Martti
päästyänsä pystyyn, uudelleen kuitenkaan hyökkäämättä käsiksi.

— Ihana rakkaus, kunnon Martola. Se on kahdenpuolista, ja ainoastaan
sellainen liitto joka siitä solmitaan, kaunistaa avioliiton.

— Lopeta! Tytärtäni, sen kuulkoon hän itse ja sinä, en milloinkaan
anna viholliselleni. Pois täältä, äläkä koskaan lähene. Minä sinua ja
kirottua sukuasi vihaan hautaan asti. Pois silmistäni!

— Minä lähden. Sillä ei ole sentään sanottu että rakkaudestani Orastaan
luopuisin. Hyvästi, Martti Martola! En epäile, ettei meistä vielä tule
ystäviä, ehkä enempikin. Hyvästi Orasta! ja varjelkoot sinua taivaan
vallat joutumasta sattuneiden koetuksien uhriksi.

— Hyvästi, Arnold! Kestän kaikki, lausui Orasta niin pelottomasti, että
Martti vallan hölmistyi tyttärensä rohkeudelle.

Kun Arnold katosi metsään, lausui Martti Orastalle äänellä, josta sai
päättää, että hänkin puolestaan on luja päätöksessään:

— Pois kotiisi sinäkin! Tämä on viimeinen päivä kun vietit metsässä.
Vannon antavani sinut onnen mustalaiselle akaksi kun tuolle kirotulle
puolisoksi. Pois!

Martti piti lupauksensa. Vielä samana iltana haki hän kylästä erään
poikasen karjaa paimentamaan ja Orasta sai määräyksen olla liikkumatta
ulkopuolella kotinsa rajoja.

Virran juoksua on kuitenkin helpompi tukkia kun estää kaksi
yksimielistä toisiansa tapaamasta.

Martti kävi kotona olevien poikiensa keralla joka päivä työssä,
vaimonsa taas oli nuorten puolella ja niin oli nuorten yhtyminen
mahdollista. Arnold kävi vapaasti torpassa, yhdessä samoilivat he
metsiä torpan läheistöllä eikä Martilla niistä kohtauksista ollut
pienintäkään tietoa.

Päivää jälkeenpäin herra Redigin kohtausta Arnoldin kanssa, ilmoitti
Arnold Orastalle että hän seuraavana päivänä illalla tulisi suoraan
hänen isänsä luokse pyytämään hänen suostumustaan ja ellei hän
suostuisi, täytyisi heidän toteuttaa ennen tehty päätöksensä, joka oli:
Orasta poistuu kotoa, he yhtyvät pariskunnaksi ilman suostumusta.

Mikään ei näyttänyt Arnoldista mahdottomalta. Paroonin lahjoittamia
rahoja oli hänellä säästössä kaunis summa ja eräältä uskolliselta
toveriltaan oli hän saanut lupauksen päästä rakenteilla olevalle
rautatielle sievään toimeen, ilmoitettuaan hänelle miten asiansa
olivat. Niin oli hän varma toimeentulostaan, vaikka jättäisi paroonin
tilukset selkänsä taakse. Orasta tosin epäili kotoaan poistumista,
mutta Arnoldin rakkaus poisti pelon ja kun he erosivat lupasi Orasta
seurata häntä vaikka maailman ääriin joskaan ei isä suostuisi heidän
yhteenmenoonsa lupaustaan antamaan.

Ja tyytyväisinä erkanivat rakastavaiset toisistaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä saapui parooni B. Oraslehtoon.

Redig oli tapansa mukaan häntä vastassa ja autti kohteliaasti toista jo
myöskin vanhaksi käynyttä ukkoa vaunuista.

Arnoldikin oli tänään kotosalla, — hän päätti valmistua illalliseen
koetukseen morsiamensa kotona — ja vastasi kohteliaasti joskin
kylmän puoleisesti paroonin tervehdykseen. Tämä ei myöskään jäänyt
paroonin huomiosta ja oikopäätä kutsui hän Redigin luoksensa kartanon
vierassaliin, jonne saavuttua heti tiedusti, josko kasvatusisä olisi
saanut tietoa Arnoldin mielen muutokseen.

— Kaikki, herra parooni, on jo selvillä.

— Ja syy?...

— On rakkaus!

— Mitä lempoa? Rakkaus?

— Valitettavasti niin on laita.

— Sepä saakeli... Rakkaus!

— Luullakseni on se auttamattomissa. Poika on vallan raivoissaan.

— Hm, hm!... Entä rakastettu?

— Kokonaisen torpparin tytär, herra parooni. Sen Martti Martolan, joka
ennen omisti Oraslehdon.

— Pah! Perkele! Sen käräjäpukarin, joka muinoin antoi isälleni niin
paljon huolta? Sepä perhanaa!

Paroonin viha tuntui nousevan. Hetkisen mietittyään, purskahti hän
kuitenkin raikkaan nauruun ja virkoi leikillisesti:

— Kuulkaapas, hyvä Redig! Minä uskon ettei tuosta rakkaudesta ole
suurempaa vaaraa. Rakastella täällä maalaisoloissa moukan tyttöjä,
ei ole synniksi luettava nuorelle ylioppilaalle... Käskekää Arnold
puheilleni heti. Tahdon itse kuulla tunnustuksen hänen omasta suustaan.

Redig kumartui ja poistui. Muutaman minutin kuluttua saapui Arnold
vierashuoneeseen.

Parooni istui mukavasti lepotuolissaan huoneen perällä ja osoitti
Arnoldille istuinta vierellään.

Koneentapaisesti noudatti Arnold kehoitusta.

— Olen kutsunut — aloitti parooni — sinua tänne keskustelukseni
kanssasi asioista, joista mahdollisesti riippuu tulevaisuutesi.

Arnold kumarsi.

— Kuten tiedät — jatkoi parooni ystävällisesti — olen jo ikämies ja
siitä syystä tarvitsen ehdottomasti apua. Virastossani kaipaan aina
jo apulaista, jonka nuori, terävä äly voisi olla avuksi. Sitäpaitse
nämä maatalot vievät paljon huolta. Apulaisekseni olen ajatellut sinua
ja kun siitä varmaan tulevaisuutesi tulee vakavalle pohjalle, luulen
ettet itsekään sitä vastusta. Lukuja voi silti jatkaa, siitä ei mitää
haittaa. Mitä itse vastaat?

— Suuri kiitos huolenpidostanne, herra parooni!

— Sinä olet osoittaunut järkeväksi nuorukaiseksi ja siksi olenkin
valmis katsomaan parastasi.

— Minulla on syytä aina muistella hyväntekijänäni teitä, herra parooni!

— Muuten, kuten muistan, täytät sinä kohta kaksikolmatta ja joutuu
heti aika katsoa toimelias puoliso. Vasta silloin vakaantuu käsitys ja
elämä saa seisovan kohdan. Virkauralle pyrkiessä tulee se seikka ottaa
erityiseen huomioon.

— Anteeksi, herra parooni, siitä asiasta suoraan puhuen, olen jo
pitänyt huolta.

— Mitä? Olisitko jo valinnut itsellesi puolison? Parooni näytti
tietämättömältä.

— Olen! Aion ryhtyä siihen liittoon vielä tämän vuoden kuluessa.

— Todella rohkea päätös. Tähän asti et vielä ole voinut tietää mitään
tulevaisuudesta; luvut kesken, y.m. Saanko olla utelias ja tiedustaa,
ken on morsian?

— Nimensä on Orasta Martola, ja on hän erään torpparin tytär tästä
läheltä.

Parooni näytti hämmästyneeltä.

— Mitä? Torpparin tytär... Talonpoikaistyttö.

— Oh, se ei tee mitään. Tulee huomata, että itsekin olen vaan
kartanonhoitajan ottopoika, kasvatti ja kuten luulen löytölapsi. Mitä
huonompi minua olisi torpparin rehellinen tytär?

Se lausuttiin kuivasti ja pisteliäästi.

— Äh! Sehän on pelkkää hullutusta. Sinä, toivorikas nuorimies,
avioliittoon halvan torpparin tytön kanssa.

— Herra parooni, sallikaa minun kysyä jos rakkaus todella on
hullutusta. Minusta sillä on paljoa syvempi merkitys.

Minusta on hullutusta, että mies jolle tulevaisuus hymyilee onnea
ryhtyy tuonlaisiin liittoihin. Järkeä myöskin tarvitaan avioliittoon
mennessä.

— Se on vakaa päätökseni ja siitä en luovu, herra parooni!

— Entä tulevaisuus?

— Herra parooni vastikään esitteli.

— Pyydän huomauttaa, hyvä Arnold, ettei se tila ole torpparin
tyttärelle.

Arnold nousi.

— Siis ei ole minulla muuta sanottavaa, kun kiittää tarjouksesta johon
en tullut hyväksytyksi.

Hopeahapsinen parooni menetti mielenmalttinsa:

— Tämä on kerrassaan kiittämätöntä! Noinko palkitset
myötätuntoisuuteni? Sanot päätöksesi järkähtämättömäksi. Mutta minä
sanon, että se peruutetaan... Vai luuletko, ettei asioissasi ole
kellään toisella sanan valtaa? Ei! Siitä ei tule mitään, niin totta kun
elän. Ei!

Paroonin nyrkki sattui pöytään. Arnold seisoi vakavana ja kun myrsky
taukosi lausui hän levollisesti:

— Herra parooni! Tosin olen ollut teidän ja talonne hoitajan
armoilla. Olen saanut teiltä hyvän hoidon ja kasvatuksen. Siitä olen
kiitollinen. Niin... Ehkä enempi kun tulisikaan. Mutta että minua,
löytölasta, joku, olipa hän vaikka kasvattajani, alkaa eroittamaan
siitä, joka on elämäni ainoa aatos, ihanin unelmani, niin siitä ei
tule mitään! Minulle rakkauteni on korkeampi kun arvo ja kunnia, jonka
usea vallassäätyläinen kernaasti unohtaa. Teillä, herra parooni, ei
ole pienintäkään oikeutta avioliittoni peruuttamiseen. Onko tämä
kiittämättömyyttä en tiedä, se vaan on vakaa ajatukseni.

— Niinkö luulet? Ehkä minulla kuitenkin löytyy siihen oikeutta
isommassa määrin kuin saatat uskoakaan. Mitä siihen sanot?

— Minulla ei ole enää mitään lisättävää.

— Sitä enempi on minulla... Onko kasvattajalla tai isällä mitään
eroitusta?

— Minä en käsitä herra paroonin tarkoitusta.

— Isällä täytyy poikansa ylitse olla täysi valta, kasvattajalla ainakin
sivullinen määräysvalta. No, niin. Minulla on molemmat. Mitä siihen
vastaat?

— Mitä? Teillä, paroonillako, täysi valta isänä ja kasvattajana? Mikä
tunnustus, herra parooni.

Parooni huomasi menneensä liikaa pitkälle. Sitä ei enää käynyt
peruuttaminen. Hän siis enempi lauhtuneena jatkoi:

— Oli aika kuin tulin tuntemaan äitisi. Sen muistoja olet sinä. Otin
äitisi kuoltua sinut hoitooni ja siitä asti olet saanut kantaa etuja
joita parempia ei yksikään avioliitosta syntynyt lapsi ole saanut
hyväkseen. Siinä koko selvitys.

Arnold väistyi muutaman askeleen ja katsoi omituisesti isäänsä.

— No, niin! Olet siis poikani ja minä toivon että osoitat isällesi
lapsen rakkautta ja kuuliaisuutta.

Arnold väistyi vielä etäämmälle virkkamatta sanakaan.

— Sinä vetäydyt syrjään. Mitenkä minun tulee tämä käsittää?

Nyt tuli Arnoldin vuoro vastata. Selvään, joskin hieman vapisevalla
äänellä hän puhui:

— Minäkin luulen muistavani tuon naisen, äitini. Hän oli, kuten
niin moni muu, joutunut ylhäisien uhriksi. Näki nälkää, sillä nuo
ylhäiset ovat liikaa korkealla huonompiaan ottamaan rinnalleen. Hän
kuoli kurjuuteen ja poikansa pääsi isän armoihin, kuten juuri kuulin
todistettavan. Löytölapsena hän hoidettiin parhaan mukaan, mutta
halpuutensa ei sallinut häntä kantamaan isänsä nimeä. Nyt häneltä
vaaditaan lapsen rakkautta. Mutta sitä hänen on mahdoton tuntea. Isä,
joka lapselleen on vieras hyväntekijä, ei koskaan saa lapsenrakkautta
omistaa. Hän on vieras ja kiitollinen kasvatti katsoo häneen vaan nöyrä
pelontunne sydämessä.

— Arnold! Tämäkö sinulla on antaa isällesi!

— Oh, parooni, isäni! Nyt kun tahdotte riistä minulta rakastettuni, nyt
ilmaisitte vasta olevanne isäni. Mutta äitini oli köyhä, rahvaan tyttö,
pojallansa ei ole ollut tähän asti isää ja siis ei löydy mitään syytä
joka voisi minut eroittaa Orasta-armaastani.

Parooni ei vastannut heti. Hän käveli ajatuksissaan edestakaisin
lattialla ja pysähtyi vihdoin Arnoldin eteen sekä virkkoi hiljaa mutta
painavasti:

— Niinkö uskot? Ehkä kuitenkin isäsi aatelisvaakuna?

— Ei kuulu minulle, joskin oikeuden mukaisesti niin olisi laita. Ja
sanon suoraan, jos vaikka se niin olisikin, en sittekään luopuisi
päätöksestäni. Alina pidän arvossa oman vaakunani, sen sain äidiltäni
ja on se niin puhdas ettei mikään paroonin kilpi voi sitä somentaa.
Se on ryysyläisen vaakuna, omantunnon puhtaus, eikä sitä rumenna edes
torpparin siveä, ihana tytärkään. Sen vaakunan kanssa olemme niin
jaloja kuin kukaan aatelismies tai neito saattaa olla. Siinä päätökseni.

Kumartaen poistui Arnold huoneesta. Paroonilla ei ollut mitään sitä
vastaan, hän vaipui lepotuoliinsa eikä käsittänyt mitä tulisi tehdä.
Suuri mies oli neuvotonna nuoren miehen sanojen johdosta.

Äkisti pisti hänen mieleensä eräs tuuma. Tarttuen pöydällä olevaan
kelloon, soitti hän tulisesti. Palvelija astui huoneeseen.

— Hevoset joutuin valjaisiin ja käskekää Redig tänne! komensi parooni.

— Heti, herra parooni.

Palvelija poistui ja heti saapui ukko Redig sisälle.

— Poika on riiviöissään, selitti parooni. Nyt on täytymys keksiä
keinoja. Olen sen jo keksinyt. Ajamme suoraa päätä tuon Martolan
torppaan ja vaadimme, että hänen täytyy kieltää nuorten avioliitto.

— Luulen ettemme onnistu. Hän vihaa teitä, herra parooni.

— Silloin koetamme käyttää rahaa, ellei sekään onnistu, tulee käyttää
pakkokeinoa.

Palvelija tuli ilmoittamaan että hevoset olivat valjaissa.

Parooni Redigin seurassa astui vaunuihin, jotka vierivät nopeasti
Oraslehdon pihalta.

— Kylää kohti. Ensimäinen sivutie oikealle ennen kylää, komensi Redig
kuskille.




VII.


Päätettyään päivän työn metsässä, palasi Martti poikinensa ajoissa
kotiin. Aamulla olivat menneet jo päivän sarastaessa ja siitä syystä
katsoivat olevansa oikeutettuja hieman aikasemmin illalla lopettamaan.

Illallinen kannettiin pöytään. Orasta, vaikkakin levoton tietämättään
Arnoldin vielä samana iltana saapuvan tekemään ratkaisevan askeleen,
kyseli kuulumisia metsästä, koettaen olla niin hilpeänä ja isälle niin
mieleisenä kuin mahdollista. Martti olikin oikein hyvällä tuulella,
kertoi jäniksestä joka oli ollut vähällä juosta hänen syliinsä y.m.

Silloin kuului huoneiden takaa rattaiden kolinaa ja samalla töytää
parivaljakot torpan pihalle.

Pala takertui Martin kurkkuun. Vaunut tunsi hän heti parooni B:n omiksi.

Parooni ja Redig nousivat vaunuista ja astuivat hämmästyneen torpan
väen vetäytyessä sivuun, vähääkään kursastelematta sisään.

Martti seisoi keskellä tuvan lattiaa osaamatta ajatella mitään.
Vihansakin oli hän tällä hetkellä unohtanut, niin tavattomalta tuntui
hänestä herrojen vierailu.

Ystävällinen parooni toivotti kohteliaasti hyvää iltaa, Redig
luonnollisesti seurasi esimerkkiä.

— Minulla olisi — aloitti parooni — puhuttavaa teille, Martti Martola.
Ehkä voisimme tuolla kamarissa vapaammin keskustella.

Viipyi hetki ennen kuin Martti löysi vastausta. Sillä aikaa ennätti
parooni silmäillä ympärillensä ja kohtasi hänen silmänsä säikähtyneen
Orastan seisomassa uunin lähellä.

»Tyttö on todellakin kaunis», tuumi parooni naistuntijana itsekseen.

Martti oli tällävälin saanut puhelahjansa: viha raivosi hänen
suonissaan ja hän vastasi äänellä joka heti ilmaisi että leikki oli
kaukana:

— Tämä huone on minun vierassalini. Nämä ihmiset ovat perheeni jäseniä
ja niin salaisia en halua kuunnella ettei niistä perheeni saisi tietää.

— Kernaasti minun puolestani... Asia koskee tytärtänne ja nuorta
ylioppilas Redig'iä joita te isänä ja minä sekä hra Redig pojan
kasvattajina olemme velvolliset huolehtimaan.

— Tytärtäni ja ylioppilas Redig'iä?

— Arvattavasti tiedätte varsin hyvin heidän keskinäiset suhteensa.
Tyttärellenne se ei ennusta hyvää, varsinkin kun poika vielä nauttii
kasvattajainsa hoivaa.

— Josko minä tiedän?... Se tahtoo sanoa: jos minä muka olen
samassa juonessa avustamassa tytärtäni herra paroonin äpäräpojan
kainaloiseksi... Niin totta kun olenkin vaan kerjäläiseksi ryöstetty
vaivainen rinnallanne, rohkenen kuitenkin sanoa: hävetkää!

Parooni puri huuliaan.

— Huomatkaa, Martola, kenen kanssa puhutte. Muutoin voin vakuuttaa,
että huolimatta kaikesta menneisyydestä kunnioitan teitä ja soisin
siis, että tyttärenne suhteet mainitun pojan kanssa ensi tilassa
lopetatte. Sitä vaatisi oma etunnekin.

Paroonin lausuessa viimeisiä sanoja temmastiin ovi auki ja Arnold astui
pelottomana sisään. Hämmästys valtasi kaikki.

— Arnold! huudahti Orasta ja syöksyi suoraa hänen rinnoilleen.

— Saavuinpa otolliseen aikaan, lausui Arnold tavallisella
tyyneydellään. — Otolliseen aikaan sentähden että täällä on toisiakin
vieraita.

Taluttaen vyötäröisiltä Orastaa, astui Arnold suoraan Martin eteen
ja osoittaen vierellään olevaa pelosta vapisevaa tyttöä, lausui hän
syvällä äänellä:

— Isä Martti! Tässä on tyttärenne. En tahdo häntä ryöstää teiltä, sillä
tiedän että rakastatte lastanne vanhemman rakkaudella. Kysyn siis,
näiden kaikkien läsnäollessa, josko suostutte antamaan hänet minun
rakkaaksi puolisokseni?

Vihan tuli leimahti Martin silmissä. Hän oli juuri antamassa
vastauksensa joka olisi epäilemättä ollut kaikkea muuta kuin myöntävä,
mutta parooni ennätti ennen häntä ja sai aikaan Martille viivytyksen.

— Siinä nyt kuulette ja näette itse. Mutta huomatkaa mitä sanon: Tuon
nuoren miehen isänä kiellän minä sellaisen avioliiton!

— Ja minä — vastasi Arnold — hylkään senlaisen lapsen arvon, jonka
joku saattaa toiselle parinkymmenen vuoden kuluttua antaa. Minä en
ole tuntenut isääni, olen ottopoika tälle kunnon Redig-vanhukselle
ja jos te, parooni, tahdotte omistaa minut pojaksenne, on se teidän
vallassanne. Omatuntoni sanoo kuitenkin, ettei minulla enää milloinkaan
ole oikeaa isää... Vastatkaa kysymykseeni, Martti-isä!

Kosto oli valmis Martilla. Sen tahtoi hän tällä hetkellä heittää
paroonin silmille. Hän lausui:

— Niinkuin kuulin, omisti tämä suuri parooni, teidät, nuorimies,
vastikään pojakseen. Hänen paroonillinen korkea arvonsa, ei sallisi,
että hänen poikansa, olipa se vaikka salaisestikin, yhtyisi
talonpojan ja vielä päälliseksi köyhän torpparin tyttäreen. Mutta
juuri tämän paroonin ja hänen isänsä ansio on se, että entisestä
Oraslehdon kartanon isännästä on tullut köyhä torppari. Ja kun minä
todellisuudessa olen sen kartanon oikea omistaja, ei liene suuresti
säädystä poikkeamista jos paroonin salainen poika nai tyttäreni. Minä
myönnyn avioliittoonne.

— Isä! Oi isä! huudahti Orasta syöksyen isänsä kaulaan.

— Tämä on hävytöntä! huusi parooni. — Sen, niin totta kun elän, minä
kostan! En penniäkään myönnä perintöä sinulle, Arnold! Ja sinulle,
Martti Martola, löytyy kyllä kosto hävyttömyydestäsi. Haa! Tämän
torppasi liitän talooni vieläkin ja sinä jäät puille paljaille. Ehkä
käsität, kenen kädessä riippuu sinunlaistesi menestys.

— Se riippuu omista ja poikieni kätten töistä. Torppani on toisessa
pitäjässä ja eilen lunastin kauppakirjat siitä talosta jonka maalla
torppani sijaitsee ja minkä isäntänä on tästä lähtien vanhin poikani.
Kostonne ei siis enää ylety, korkea herra parooni.

Martti hymyili voitonriemulla.

— Ja minun parhain perintöni on tässä, lausui Arnold vetäen Orastan
rinnoilleen.

Muutaman minutin kuluttua olivat paroonin parivaljakot lähteneet töllin
pihalta, kuluttaen arvoisan omistajansa ja herra Redigin takaisin
Oraslehdon kartanoa kohti.

       *       *       *       *       *

Noin puolitoista vuotta edellä kerrotusta tapauksesta Martti Martolan
torpassa, oli erään uuden yksityisradan jokaisella asemalla hyörinää.
Rata avattiin tänään liikenteelle, juhlajuna korkeine herroineen saapuu
Helsingistä ja se suuremman huolen antoi asemien miehistölle.

Määrätty hetki alkoi lähenemään. K:n aseman miehistö ja päällystö
seisoi valmiina uusissa univormuissaan asemasillalla junaa vastassa.

Yleisöäkin oli kokoontunut melkoinen joukko juhlajunaa katsomaan ja
kuului siinä puhetta jos toistakin vartoilevan yleisön huulilta. Mikä
oli tietävinään junassa saapuvan erään korkea-arvoisen ruhtinaankin,
toinen taas, kaikki senaattorit, joilla olisi mitä loistavammat
univormut, kolmas tiesi siinä saapuvan »Yli-kenraalitirehtöörin» ja
uteliaisuus kasvoi kasvamistaan.

Nuori asemapäällikkö asteli kuitenkin hyvin huolettoman näköisenä
vaimonsa keralla edestakaisin asemasillalla, hauskasti haastellen
keskenään.

Molemmat olivat he nuoria, reippaita ja solakkavartaloisia. Itse
asemapäällikkö oli puettu virkapukuunsa, vaimonsa taas siistiin mutta
yksinkertaiseen vaatetukseen ja näytti sinään melkein enempi nuorelta
maalaistytöltä kuin asemapäällikön rouvalta.

Eikä se jäänyt huomiotta läheisestä kylästä saapuneilta naisilta,
etenkin parempaan säätyyn kuuluvilta.

— Minusta tuo asemapäällikön rouva näyttää kuin mikäkin
maalaistollo, lausui hiljattain Jyväskylän seminaarista laskettu
kansakoulunopettajatar postinhoitajaneidille.

— Kuuluu olevankin vaan sivistymätöin talonpoikaistyttö, selitti
postinhoitajatar.

— Kaunis rouva asemapäälliköllämme, mutta kovin vaatimattomasti puettu,
sanoi puolestaan hovin pehtoorin nuori ryökynä seuralaiselleen,
rovastin ryökynälle.

— Vallan lapsi vielä, selitti järkevä rovastin ryökynä, joka jo itse
oli useita vuosia sitten sivuuttanut kaksikymmentäviisi vuotta.

Piiiiii!

— Juna tulee! huudettiin joka taholta ja yleisö ryntäsi asemasillalle
niin että asemamiehillä oli täysi työ pitäissään sitä hieman
loitommalla...

Junaa seurasi kaksi I luokan vaunua, korkeampia herroja varten, pari
II luokan, kutsuvieraita, sanomalehtimiehiä y.m. »ylijäämää» väkeä
kulettamassa.

Junan pysähdyttyä, täyttyivät aseman puoleiset ikkunat kasvoista,
sillä korkeat herrat eivät viitsineet vaivata vanhoja kankeita
jäseniään käymällä jokaisella aseman tapaisella, ainoastaan uteliaat
sanomalehtimiehet juoksentelivat papereineen ja jokin nuori insinööri
tai arkkitehti katsoi velvollisuutensa vaativan hieman silmäillä itse
aseman soveliaisuutta, rakennusta ja ympäristöä.

»Korkeiden herrojen» vaunuissa kulki myöskin parooni B., ja hänen
seurassaan rata-yhtiön puheenjohtaja.

K:n asemalla istui parooni taaskin, puheenjohtaja rinnallaan, akkunan
ääressä silmäillen asemaa. Se oli samaan malliin rakettu kun yleensä
toisetkin asema-talot. Pienenpuoleinen rakennus, maalilla töherretty
keltasen väriseksi, portaat nousi keskikohdalta rakennusta ja parooni
haukotteli välinpitämättömästi, harhaillen silmillään vuoroin
rakennusta ja väkijoukkoa.

Äkkiä hänen silmänsä keksivät jotain ja melkein säikähtyneenä hypähti
hän seisaalle.

— Tuoko nuori mies on asemapäällikkö?

— Niin, herra parooni. Erittäin tarkka ja käsittäväinen mies, selitti
puheenjohtaja pelosta että asemapäällikön nuoruus oli tehnyt pahan
vaikutuksen parooniin.

»Merkillistä! Muoto muistuttaa häntä» nupisi parooni itsekseen.
Hajamielisenä sanoi hän ääneen:

— Hänen nimensä on... Hm! Mikä on hänen nimensä?

— Aarno Ottila! Tuntuu olevan fennomanni, koska täällä ollessaan
muutti nimensä suomalaiseksi. Siitä huolimatta on hän kuitenkin kunnon
nuori mies, ja yhtiö, insinöörin puoltolauseella, valitsi hänet tälle
asemalle.

— Aarno Ottila... Kummallista... Mikä oli, muistatteko, hänen entinen
nimensä?

— Se oli... tuo... Äh, kun en nyt muista. Hän työskenteli insinöörin
apulaisena ja...

— Eihän se ollut vaan?... Ei, ei se voi olla mahdollista.

— Ah! Nyt muistan! Redig! Redig, herra purooni.

— Redig! Arnold! huudahti parooni ja lähti syöksemään vaunuista ulos,
puheenjohtaja pyrynä perässä.

Fililililii!

Piiiiiiii!

Konduktöörin ja junankulettajan merkit vaihtuivat keskenään, kymmenen
minuuttia asemalla oli kulunut ja juna lähti liikkeelle.

— Pysähtäkää! Hei! Perhana! karjui parooni, viittoen kädellään,
puheenjohtajan toistaessa täsmällisesti.

Sitä ei huomattu ja yleisö huiskutti nenäliinoillaan vastaukseksi,
luullen paroonin ja hra puheenjohtajan jäähyväisiä heittelevän,
puhjeten samalla raikuvaan »hurraa»-huutoon, jonka sanomalehtimiehet
kertomuksessaan sanoivat alkaneen parooni B:n kehoituksesta.

       *       *       *       *       *

Muutama ilta myöhemmin istui asemapäällikkö, Aarno Ottila, asunnossaan,
haastellen iloisesti nuoren vaimonsa kanssa teetä juodessa. Postijuna
meni juuri ohitse, mutta asemapäällikön tehtävää hoiti sillä kertaa
aseman kirjuri.

— Kuinka hyvin muistan aina sen hetken, Orasta, kun sinä unenhelmoissa
ruohikolla karjaa paimensit.

— Ja minä muistan niin hyvin silloisen uneni, nauraen vastasi Orasta.

— Muistaakseni et ole sitä minulle koskaan kertonut.

— Olin lepäävinäni omalla vuoteellani kotini torpassa, vapaana kuten
tavallista...

— Ilman röijyä, hieman rintasi näkyvissä, keskeytti Arnold nauraen.

— Äläppä keskeytä... Vapaana kuten tavallista. Silloin saavuit sinä,
kädessä eräs paperi, painoit suudelman huulilleni ja virkoit: nyt,
armas Orastani, on isäni hyväksynyt avioliittomme. Tässä paperi jolla
hän sen myöntää ja pääliseksi tunnustaa minut osalle perintöön. Ja
minun mieleni tuli sanomattoman iloiseksi, ei niin paljon perinnön
vuoksi, vaan sen tähden, että nyt tiesin isäsi myöntymisen seuraavan
liittoamme.

— Ja unessakin hymyilit sinä niin sievästi. Mutta tiedäppä, että juuri
silloin ajattelin painaltaa suukkosen sinun ihanille huulillesi ja vaan
vaivoin sain itseni siitä ryöviöstä pidätetyksi... No, niin. Unesi
toinen kohta, isäni myöntyminen, on vielä synkässä verhossa.

— Hän ei tiedä edes olinpaikastamme. Lisäksi muutit sinä nimesikin.

— Tahdoin sen ottaa äitini muistoksi. Åthelén oli hänen nimensä, joten
Ottila sitä suomenkielellä hyvin muistuttaa... Mutta olemmehan silti
onnellisia?

— Oi, Aarno! Kellä onni ja tyytyväisyys tuntuneekaan suuremmalta,
korkeammalta, kun juuri meillä. Orasta hypähti miehensä syliin ja
kietoi kätensä lujaan hänen kaulalleen.

— Kirje asemapäällikölle! kuului samalla ääni avoimessa ovessa. Orasta
kiirehti ottamaan kirjeen vastaan.

Suureksi aukenivat molempien silmät, avattuaan kirjeen ja nähtyään
keitä se oli lähetetty. Kirjeen lopussa seisoi näet sanat: »toivoo
isäsi B.!»

Suurella tarkkuudella luettiin kirje. Siinä parooni tunnusti
erehdyksensä, pyysi anteeksi, luvaten muun muassa muistaa Arnoldia
testamenttinsa sisällössä. Lopussa kirjoitti parooni:

 »Huoneeni seinällä riippuu erään ihanan, mutta alhaisen tytön
 kuva. Vaan se asema, jossa olin ja olen yhteiskunnassa, esti minun
 liittämästä tuota naista vaakunaani. Se puhuu minulle kuitenkin
 niin paljon ja minä tunnen tehneeni väärin tuota naista kohtaan.
 Se on äitisi kuva ja se jää sinulle, minun jälkeeni, äitisi
 muistoksi... Kuten kuulin itseltäsi, ei nimeni ja arvoni ole sinulle
 enää suurestakaan merkityksestä. Se on oikein! Toivon, että sinun
 todellinen vaakunasi tulisi aina olemaan: sydämen puhtaus ja tunnon
 rauha. Se on todella aateliskilpi, joka kykenee kilpailemaan minkä
 jalosukuisen vaakunan kanssa tahansa».

— Unesi on toteutunut! huudahti Arnold kirjeen luettua. — Tuossa on
se paperi jonka silloin näit kädessäni. Ja, — Arnold sulki Orastan
rinnoilleen, — tuossa se suutelo jonka painoin huulillesi...

       *       *       *       *       *

Pari vuotta myöhemmin kuletettiin suurella surujuhlasaatolla
parooni B:n maalliset jäännökset vanhaan sukuhautaan, ylhäisen
puolisonsa, Pauliinen, rinnalle. Serkkunsa perii hänen kilpensä,
sukutalonsa ja suuren joukon rahaa ja irtainta omaisuutta. Mutta
kun testamentti avattiin, löytyi sieltä, suuriin summiin nousevan
hyväntekeväisyyslaitoksiin lahjoitettujen määräysten ohella, myöskin
määräys asemapäällikkö Aarno Ottilalle suoritettavasta isonpuoleisesta
summasta sekä Oraslehdon kartano kaikkine karjoineen ja irtaimistoineen.

Sitä määräystä usea ihmetteli, mutta löytyi myöskin niitä jotka
hiljakseen tuumailivat: »Asemapäällikkö Aarno Ottilalle kuuluisi
oikeuden mukaan kaikki perittävä omaisuus».

Niin kauvan, kun vanha ukko Redig eli, sai Oraslehdon kartano olla
sinänään. Mutta ukon kuoltua, joka tapahtui noin vuosi paroonin
kuolemasta, muutettiin se kokonaan toiseen uskoon. Talon asuinhuoneista
valmistettiin köyhien ja orpolasten koti ja osa maasta jäi sen kodin
hyväksi viljeltäväksi, sekä koko maa jaettiin palstoina kartanon
alustalaisten ja palvelusväen kesken, jotka varsin huokeasta saivat
itselleen omistaa ja josta kertyneet varat annettiin lasten kodon
rahastoon.

Vanha Martola elää vieläkin torpassaan hiljaisena ja tyytyväisenä.
Sydämestään on hän poistanut vihan paroonia kohtaan, sillä se kosto
jonka hän sai osoittaa paroonille myöntäissään tyttärensä Arnoldin
puolisoksi, oli hänestä riittävä. Millään ei ukkoa ole saatu torpastaan
luopumaan parempien tarjouksien sattuessa, vaan tahtoo hän siellä elää
ja kuolla.

Mutta metsässä ruohiston reunalla, sillä samalla kohtaa jossa Tommi
muinoin lampaan raateli, on soma pieni kesähuvila jonka omistaa Arnold
Orastansa ja kahden poikansa kanssa. Siellä viettävät he kesällä useita
hupaisia hetkiä muistellen entisiä aikoja ja nauttien nykyisyyden yhä
jatkuvasta onnesta. Sitä on aina vireillä pitämässä puhdas ja hyvä
omatunto ja sielun rauha, jotka ovat pysyväiset piirrokset ryysyläisen
vaakunassa.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76068 ***