
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76081 ***

language: Finnish




SYDÄMET

Kertomuksia


Kirj.

Maila Talvio





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.




SISÄLLYS

Sydämet
Viimeinen keino
Rakastuneen retkiä
Alasimena ja vasarana
Hätähuutoja syvyydestä
Kylvöt ja niitot
Kuolinsanomia mereltä
Lionardo ja Chopin
Soihdunkantajat




SYDÄMET


Heinz Blume, pianisti, teki vielä pari lyhyttä kumarrusta saliin päin
ja asteli nopeasti taiteilijahuonetta kohden, missä hänen vaimonsa
ja impressario odottivat. Suosionosoitukset salissa myrskysivät näin
ohjelman loppupuolella entistä voimakkaammin, yleisöä oli tunkenut
soittolavan juurelle ja sitä oli juhlahuoneen nurkkauskin täynnä.
Taiteilijan täytyi pujotella eteenpäin, käsien pauke soi kuin
raesade ympärillä. Heinz Blume kulki hartiat kumarassa ja kun ovi
oli sulkeutunut hänen jälkeensä, haki hän nenäliinan ja pyyhki hikeä
otsaltaan. Hän syöksyi suoraan impressariota kohden ja yhä pyyhkien
kasvojaan hän nopeasti puhui:

— Minä sanoin: ei Steinwayta... Enkö minä sanonut...? Tahdotteko
todella tappaa minut? Diskantti on kuin tikari, joka ääni on
tikarinpisto. Basso lyö kuin moukari. Eikö teillä ole hermoja? Minulla
on, jumal' avita. Minähän sanoin teille. Ja te lupasitte. Koko maailma
tietää, etten minä voi soittaa Steinwaylla. Koko Eurooppa, Amerikka,
Australia. Baselissa peruutettiin konsertti... loppuunmyyty huone —
peruutettiin...

Impressario kohautteli olkapäitään ja kuunteli levollisena taiteilijan
vuodatusta. Hänellä ei ollut mitään lisättävää. Hän oli jo sanonut,
että kaupungin Bechstein oli loppuun soitettu, että uusi oli tilattu ja
että sitä odotettiin joka päivä. Tässä soittokoneessa ei ollut mitään
vikaa, se oli päinvastoin harvinaisen hyvä. Corinna Diels oli sanonut,
ettei hän missään ollut nähnyt parempaa. Kai Corinna Diels jotakin
ymmärsi hänkin.

— En sano ettei soittokone ole hyvä, puhui taiteilija sillä hillityn
tiivistetyllä äänellä, jolla hän oli tottunut puhumaan tällä
etäisyydellä yleisöstä. — Mutta kun nyt kerran minä en voi soittaa
sillä. En saa esiin mitään, ettekö ymmärrä.

— Menkää kiittämään, menkää kiittämään, herra Blume, huomautti
impressario, kirjakauppias Mattson kuivasti. — Jahka ensi kerran
tulette, saatte soittaa Bechsteinillä.

— En ikänä tule, äänsivät Blumen kuumeiset huulet. — Ensi kerralla
esitätte minulle häkilän ja vaaditte, että sillä saan esiin Bachin
Chaconnen. Mieluummin soitan höyläpenkillä. Tapatte minut...

— Menkää saliin, menkää saliin, herra Blume, toisti impressario, —
ettekö kuule.

Rouva Blumen käsi laskeutui taiteilijan käsivarrelle.

— Heinz, kuuletko kuinka yleisö on ihastuksissaan. Se meni niin hyvin.
Lähde saliin, Heinz...

Hän avasi oven ja taiteilija tuli keskelle kättenpauketta,
sähköittyneitä katseita, koko tuota haltioitumisen auerta, jota voi
verrata kylpyyn tropiikin meressä, kun agave ja oleanderi kukkivat
rannalla. Alhaalla ikkunarivin luona seisoi joukko nuoria tyttöjä. Se
oli tyttölyseon yläluokka. Noiden nuorten olemus oli ainoana hehkuna
ja he hakkasivat yhteen käsiään niin että olkapäät hytkyivät. Joka
lyönti sanoi: en jaksa enää, mutta yhä vain he hakkasivat, hymyilivät
ja huokailivat. Eturiveissä istui vanhempaa väkeä, herroja ja naisia,
hekin taputtivat ja katselivat toisiinsa ikäänkuin kysyäkseen
toisiltaan oliko tämä unta vai totta. Penkin päässä istui vanha herra,
joka ei taputtanut eikä tömistellyt jalkojaan, hän vain nyökytti
päätään ja tuijotti taiteilijaan. Heinz Blume kumarsi joka taholle.
Hänen kumarruksensa oli lyhyt ja hermostunut ja pian hän jälleen
oli matkalla tungoksen läpi taiteilijahuonetta kohden. Siinä niitä
oli vanhenevia naisia, jotka tahtoivat nähdä häntä likeltä niinkuin
lapset tahtovat katsella lintua, jonka he ovat saaneet satimeensa —
ihminen on sama kaikkialla, täällä napapiirin luona ja päiväntasaajan
seuduilla. Blume kumarsi kaikkia noita maireita, kyyneltyviä kasvoja
kohden ja ajatteli Steinwayta, jonka hirvittävän terävät diskanttiäänet
yhä vasaroivat hänen korvissaan, käsivarsissaan, olkapäissään ja aina
ylös aivoihin asti. Vaikka nuo hyvät ihmiset tässä taputtaisivat
aamuun asti, niin hän ei enää voi koskettaa tuohon flyygeliin. Ja se
Beethoven, joka vielä on jäljellä, sitä hän ei voi soittaa, hänen
sormiensa päät menevät halki ikäänkuin piikeillä puhkaisten. Hänellähän
on vaimo ja kolme pientä lasta — ei hän voi tällä lailla antaa
tappaa itseään. Aivan ovensuussa seisoi pieni nainen, hartioillaan
espanjalainen huivi, ja samalla hetkellä, jolloin Blume avasi oven,
solui tämä toimeliaasti taiteilijahuoneeseen ja puhui täyttä vauhtia,
silmissä kyyneleet:

— Jotakin niin ihmeellistä... taivaallista...! Meidän yleisö on
hemmoteltu, tänne tulee kaikkein suurimmatkin taiteilijat, useimmat
soittavat tyhjille huoneille, mutta jotain tällaista emme ole kuulleet.
Tahtoisin välttämättä saada hetkisen tavata teitä, herra Blume: eikö
sopisi huomenna? Mutta teidän täytyy kai mennä saliin, yleisö on
hullaantunut teihin... Oi teidän fortenne... ja entä pianissimonne!
Kuin huokaus. Mutta menkää, menkää saliin. Elän sellaisessa
jännityksessä tämän viimeisen Beethoven-numeron tähden. Vain yhden
ainoan kerran olen kuullut sen konserttisalissa. Mutta se onkin niin
suunnaton. Tuskin voin odottaa, niin haluan kuulla tätä sonaattia.
Mitä? Anteeksi, hyvä herra Blume, kiirehtikää saliin, ne taputtavat
kätensä verille. Kas kun ihminen, joka on opettanut pianonsoittoa
neljättä kymmentä vuotta kaikenkaltaisille lahjattomuuksille, tapaa
ideaalin, niin...

Rouva Blume otti vanhan soitto-opettajattaren haltuunsa sillä
vaatimattomalla sulolla, joka oli hänelle ominainen. Vanha neiti ei
mielenliikutuksensa vallassa löytänyt nenäliinaansa, vaan pyyhki
silmiään espanjalaiseen silkkishaaliin ja sen upeat pitkät hetaleet
välähtelivät pitkin hänen kuihtuneita sormiaan ja ranteitaan. Olihan
rouva Blume kappale miestään, hänelle saattoi puhua yhtä avoimesti
kuin Heinz Blumelle, vieläpä tässä tapauksessa oli rouvalla se etu,
että saattoi tarttua hänen olkapäihinsä ja osoittaa hänelle hellyyttä.
Ja niin kertoi neiti Boraeus hänelle, että hänen vanhin veljensä oli
saapunut vuorokauden matkan takaa kuullakseen Heinz Blumen. Hänen
veljensä oli sellainen — köyhä, hiljainen ja vaatimaton. Hänellä oli
yksi ainoa intohimo: musiikki. Ja nyt hän on niin onnellinen, että
hän elää tästä konsertista taas pitkät aikaa. Kas tuossa hän seisoo —
hänellä on seisomapaikka — aivan lavan ääressä hän tahtoo aina nähdä
pianistin kädet, nehän ovatkin jotain niin ihmeellistä ja salaperäistä.
Varsinkin tätä viimeistä Beethoven-numeroa hänkin odottaa. Nuorempikin
veli, perämies Boraeus, on täällä. Hänkin on musikaalinen, tavallaan
— niinkuin kaikki merimiehet, tietäähän sen, kun aina kuuntelevat
aaltojen loiskinaa. Tuolla hän väliajoilla noitui ja kirosi,
niin tyytyväinen hän oli, sanoi Orfeuksen ensi kertaa astuneen
raatihuoneemme kynnyksen yli.

Rouva Blumen täytyi jakaa huomiotaan muuallekin päin, koska huone
pian oli täynnä väkeä — eivätkö ne ymmärtäneet, ettei sovi tulla näin
numeroiden välillä. Ja Heinz yhä jauhoi impressariolle samaa asiaa.

— Vaikka Bechstein olisi missä tilassa tahansa, se aina on Bechstein.
Minä en soita tällä — en Beethovenin viimeistä sonaattia. Pidättekö
sitä leikintekona? Tahallisesti olette pettänyt minua. Ehtoihini kuuluu
aina ja kaikkialla, ettei minun tarvitse nähdä Steinwayta. Ettekö kuule
eroa Steinwayn ja Bechsteinin välillä? Minä kuulen, minä. Käteni eivät
kestä, eivät korvani. Yhtä mielelläni ryöstän kassakaapin, panen tulen
nurkan alle, tai soitan... soitan shimmin, tai fokstrotin, tai...
tai... muuta hullutusta. Minä en tällä soittokoneella soita sadannetta
yhdettätoista Beethovenia, että sen tiedätte. Konnamaisesti minut on
petetty.

Impressario näytti vihdoin alkavan kyllästyä.

— Hyvä on, sanoi hän, — että minäkin tiedän. Meidän Steinway on
ensiluokkainen soittokone eikä sitä vielä kukaan ole moittinut. Mutta
onhan vanha Bechsteinimme tuolla ravintolan puolella — pannaan miehiä
vain liikkeelle, niin se sieltä tulee, mutta sittenpä herra Blumen
onkin soitettava sillä, eikä saa napista. Sanon etukäteen, että
naamiaisissa tässä viimein perämies Boraeus jaloillaan soitti sillä
havaijilaista hytkytanssia niin että jokin kieli taisi katketa, mutta
onhan Bechstein aina Bechstein, tuodaan sisään vain.

Rouva Blume astui hymyillen miehensä ja impressarion väliin.

Kyllä mieheni soittaa Steinwaylla tämän viimeisen numeron, puheli
hän äänellä, jolla koetetaan taivuttaa lasta ottamaan ilkeä lääke. —
Miehelläni on niin uskomattoman tunteelliset kädet, ihmisten on vaikea
ymmärtää sellaista. Heinz, kyllä sinä pääset tämän yhden numeron yli.
Lähde saliin...

— En pääse, en soita. Marianne, sinäkin kiusaat minua. Ja meillä kun on
vain tämä ainoa ilta.

Rouva Blume katsoi miestään silmiin. Koko heidän suhteensa hellyys,
muistot vaikeista eronhetkistä ja yhteisesti kestetyistä kärsimyksistä
oli hänen katseessaan. Heinz Blume veti syvältä henkeään ja kiirehti
saliin, jossa ihmisjoukon hurmiomainen mieliala sulki hänet kuin
kuumaan usvaan. Heinz Blume teki lyhyen hermostuneen kumarruksensa,
mutta suosion myrsky oli nyt sitä laatua, ettei se mennyt ohi
korvan: se vangitsi. Hetkisen tuntui taiteilija pyytävän, että häntä
ymmärrettäisiin. Hän levitti käsiään ikäänkuin sanoakseen: eivät
ne enää jaksa. Hänen takanaan seisoi vihattu Steinway kuin mikäkin
piikkitynnyri. Tyttöryhmä oikealla taputti ja tömisteli. Taiteilija
teki toisella kädellään epätoivoisen eleen heitä kohden ja silloin
tapahtui heidän parvessaan jotakin odottamatonta: he taivuttivat
punastuen päät toistensa olkapäitä vasten ja vaikenivat. He olivat
voittaneet: taiteilija astui flyygeliä kohden, istuutui ja mietti
silmänräpäyksen.

Salissa ja taiteilijahuoneessa oli hiljennyt. Tyttölyseon yläluokka,
joka tunsi tämän ylimääräisen kuuluvan suoranaisesti itselleen, istui
liikutuksen vallassa. Vanhan maisteri Boraeuksen takkuinen olemus
siirtyi narisevin saappain jonkin askeleen likemmä estraadia. Sitten
oli äänetöntä, jokainen odotti henkeä pidellen, mitä tulisi.

Tuttu Chopinin preludio alkoi kehrätä hiljaisuudessa. Eikä enää ollut
tätä salia, ei ihmisiä, jotka tekevät huonoja tekoja ja ajattelevat
rumia ajatuksia, jotka vanhenevat arjen kuorman edessä ja paatuvat
luomakunnan hädälle. Näkymätön värttinä kehräsi valonsäteitä, kentät
kukkivat ja sininen auer kierteli ihmisiä, jotka olivat kauniit ja
tahtoivat hyvää. Oli kuin jostain ylhäältä olisi varissut kukkain
lehtiä: katoavaisuuden henkäys pani valonsäteet värähtämään, kyynel
hersyi ihmisrinnoista. Sydämet tunsivat kipeässä onnessa olevansa
kultaista tomua, joka värisee Jumalan hengityksestä... Ja oli kevätyö
ja hiljainen virta ja puhkeavat pajut. Ja lintu visersi ja toinen
vastasi, ja nuori ihminen juoksi paljain jaloin yli kasteisten kenttien
ja seisoi odottaen. Ja kuuli linnun ja oman sydämensä lyönnin. Ja tunsi
odotetun askeleet ja hänen huulensa omalla suullaan. Näkymätön värttinä
hyrisi niinkuin kuun kehrä, viritellen veden kalvoon lumoaan. Ihmiset
salissa pelkäsivät lumon loppuvan, he eivät olisi tahtoneet herätä, ja
kun viimeiset helmeilevät sävelet hiljenivät niinkuin kareet, jotka
ovat saavuttaneet rajansa ja sulaneet suureen vedenpintaan, oli pitkä
hiljaisuus, jonka aikana hengenvedot jälleen palasivat ajallisuuteen.

Taiteilijan katse pysähtyi silmänräpäykseksi siihen outoon olentoon,
joka seisoi esiintyjälavan juurella, pää ulottuen senverran estraadin
yläpuolelle, että Blume saattoi nähdä, minkä suunnattoman hartauden
vallassa tämän ihmisen sydän oli. Kumartaessaan vaikenevalle yleisölle
näki Blume laihan sinipunertavan käden, joka tarrasi kiinni lavan
maalaamattomaan puuhun ja toisen, joka suonenvedontapaisesti piteli
päällysvaatetta rinnan yli. Koko olento muistutti telinettä, jonka
ylle on pantu miehen puku, mutta jonka silmät elävät ja ilmiantavat
kärsivän sydämen. Heinz Blume tunsi tämän sydämen sykähtävän sydäntään
vasten eikä enää muistanut flyygeliä ja seuraavaa numeroa. Sielussaan
inhimillisen kärsimyksen myötäeläminen hän kulki tungoksen läpi. Hänen
vaimonsa katse kohtasi hänet rauhoittavana ja rukoilevana — Marianne,
sinä tuli pimeässä harnaavalle merenkävijälle! — ja Heinz meni kaikkien
vieraiden ihmisten ohi, joita oli kokoontunut taiteilijahuoneeseen ja
sanoi vaimolleen:

— Siellä on ihminen... arvokas ihminen, hän seisoo juuri lavan
edessä... Ja on vielä toinenkin: vanha herra, joka tuijottaa. Vain
tuijottaa. Ajattele, tässä pienessä kaupungissa: kaksi ihmistä.

Soitonopettaja neiti Boraeus hyökkäsi esiin ja puhui:

— Se on minun veljeni tuo, joka seisoo lavan edessä. Hän on tullut
kaukaa. Hän kärsi paljon, oppilaat tekevät hänestä pilkkaa: milloin
panevat kateederin alle herätyskellon, milloin kiinnittävät hänen
selkäänsä leijan, milloin potkivat nurkkaan hänen vanhan lakkinsa.
Olemme pelänneet, että hänet erotetaan. Hän rakastaa musiikkia yli
kaiken... hän on harras ihminen.

— Hieno mies, lausui taiteilija vuorenlujalla uskolla.

Vastaan sanomatta hän meni saliin kumartamaan ja näki nyt vain tuon
vanhan neidin veljen ja harmaahapsisen herran, joka ei taputtanut
käsiään, ainoastaan nyökytti päätään ja tuijotti eteensä.

Heidän täytyy saada Beethoveninsa, jos hän heidät tuntee oikein niin
he juuri tätä Beethovenia odottavat ja aikovat elää hänestä koko
talven. Se täytyy soittaa tuolla terävällä remuavalla soittokoneella,
jonka pormestari itse kuuluu tuoneen Hampurista. Ei voi ajatella
Bechsteiniä, jonka klaviatuurilla on tanssittu merimiestansseja.
Heinz Blume tunsi hermoissaan kuuman pistelevän läähätyksen,
samantapaisen joka oli vaivannut häntä aikaisemmin esiintymisen
edellä, varsinkin, jollei hän ollut muististaan aivan varma. Nyt hän
enää harvoin sitä tunsi esiintymispelosta, mutta kyllä muiden syiden
takia — jos ne tietäisivätkin mitä omistavat, ne, jotka hakkaavat
polttopuita ja nukkuvat tervettä unta! Taiteilija luo hermokuumeessa,
joka ei jätä häntä yöllä eikä päivällä. Sydän kiertyy ja huutaa
yksinäisyyttä, hiljaista kotiliettä metsien ja vuorten takana. Heinz
Blume kumarsi joka taholle ja pujotteli taasen ihmisjoukon läpi.
Taiteilijahuoneessahan oli useita ihmisiä. Impressario ohjasi häntä
erään herran ja naisen luo, joille muut tekivät tilaa, ja selitti,
että he ovat itse maaherra ja hänen puolisonsa. Rouva hymyili ja
alkoi heti puhella, taiteilija suuteli häntä kädelle — jos hän vain
olisi käsittänyt, mitä hän hänelle sanoi, hän ajatteli jäykkää miestä
kuluneessa puvussaan, tuota ihmistä, jonka sydän verenpaljaana oli
ottanut vastaan soiton. Maaherranrouvan silmät olivat kosteina.

— Me pyydämme anteeksi, että tulemme näin keskellä numeroja, mutta
juna lähtee ja mieheni täytyy aamulla olla virastossaan. Tämä on ollut
niin ihmeellinen ilta. En tiedä, miten teitä kiittäisin. Eikö meidän
vaatimaton residenssikaupunkimme voisi saada kunniaa...? Olisimme
onnelliset jos tahtoisitte asua meillä — saatte olla aivan rauhassa,
soitan itse jonkin verran ymmärrän taiteilijoita.

— Niin, yhtyi maaherra vuorostaan rouvansa kutsuun — tervetuloa. Teillä
on todella jumalanlahja temmata kuulijat korkeampiin ilmapiireihin,
puhuakseni näin korukieltä. Maailma mataloituu pahasti sodan jälkeen
veijarit, salakuljettajat ja irtolaiset tanssivat tangoa virastojen
pöydillä — tarkoitan tietysti asiakirjoissa. Ihminen puutuu ja paatuu
sitä katsellessaan. Täytyy tulla jotain erikoista... jotain ylhäältä,
joten sydän alkaisi toimia. Kamfferiruiskutus, nannanhan. Niin että
tulkaa, pidämme teitä hyvänä. Jos panette arvoa sellaiselle kuin
lohi ja poronpaisti, niin... Mutta leikki sikseen: minä en kärsi
pikkutaiteilijoita, ne ovat pikkuleipää ompeluseuran kahvipöydällä —
anteeksi, hyvät naiset — mutta taiteilija Jumalan armosta, jos saan
käyttää kulunutta kieltä, se on tekijä yhteiskunnassa, se on voima,
joka kutsuu ihmisen — kuinka minä sanoisin — järjestykseen. Nimittäin —
niin, kyllä te ymmärrätte, herra Blume.

Maaherra oli kautta läänin tuttu siitä, ettei hän voinut lopettaa, kun
oli saanut kiinni puheen päästä. Hän oli hyvä mies, »tushuuri mies»,
niinkuin sanottiin, mutta puuta heinää hän sekotti ja veijarit ja
irtolaiset ehkä olisivat tanssineet vapaasti hänen virastonsa pöydällä,
jollei hänellä olisi sattunut olemaan niin jäntevä lääninsihteeri,
ja lisäksi hieno ja sivistynyt rouva. Tämä rouva nytkin huomautti,
että oli kiire junalle, ja niin paikkakunnan ensimmäinen pariskunta
vielä kerran painoi taiteilijan kättä ja läksi, huoneessa olijoiden
kunnioittavasti tehdessä tilaa.

Heinz Blume haki vaimonsa katsetta. Meidän viimeinen iltamme! lausuivat
hänen mykät, kokoonpuristuneet suupielensä. Lapset — sanoivat rouva
Blumen silmät, — minun täytyy mennä lasten luo, saanko olla levollinen:
pysytkö tyynenä, soitatko kauniisti Beethovenin? Ajattele niitä
molempia sydämiä, jotka pitkiä aikoja tulevat elämään siitä leivästä,
jonka heille nyt annat?

Heinz ymmärsi niin hyvin Mariannen! Hän nyökkäsi hänelle ja lupasi —
ei voinut Mananneita mitään kieltää Marianne oli itse hyvyys. Kaikki
hänessä oli, mikä on arvokasta maan päällä!

Mutta Marianne ei lähtenyt. Eikö hän sittenkään luottanut mieheensä?
Vai oliko hänenkin niin ikävä tätä Beethovenia? Hänen täytyi sydän
kurkussa muistaa lapsia, jotka olivat köytetyt kiinni vuoteisiinsa,
jotteivät putoaisi. Ja kuitenkin hän yhä seisoi tuossa ja puheli
kohteliaasti, milloin impressarion, milloin pormestarin rouvan,
milloin säveltäjän — niin, mikä hänen nimensä olikaan? — kanssa. Ja
vielä muita oli, jotka olivat katsoneet tärkeäksi tulla puhuttelemaan
taiteilijaa jo ennen viime numeroa. Saattoi pitää sitä epähienona,
mutta se ei ollut käsitettävä sillä tavalla, vaan se oli ilmaus
kaupungin aivan erikoisesta musiikin harrastuksesta. Missä löytyi
esimerkiksi sahanomistaja, joka siinä määrin kävi konserteissa kuin
täällä herra Jokinen? Tai yhteiskoulun johtajatar, joka seitsemän
tuntia päivässä opetettuaan luokilla ja rinnakkaisluokilla, vielä
ylläpiti jouhiorkesteria. Sahanomistaja Jokisen poika olikin säveltäjä
ja hänestä toivottiin suurta. Hän oli juuri saanut stipendin ja
valmistautui lähtemään ulkomaille — Leipzigiin kai hän aikoi,
sehän oli sellainen taattu vanha musiikkikaupunki. Marianne Blume
sai kuulla tämän kaiken ja paljon muuta. Hän olisi sydämestään
iloinnut kuulemastaan, jolleivät lapset olisi olleet hotellissa.
Vaikeaa oli seurata Heinzia nyt, kun oli lapset. Ja kaikki kolme
vielä sitten niin pieniä. Mutta eihän ollut voinut kieltää, kun
Heinz sähköteitse kutsui, hänhän ei vielä ollut nähnyt pientä
Fritziä, toista vuotta hän oli ollut Amerikassa. Ja kaikkinaisten
myöhästymisten ja odottamattomuuksien takia tämä yhdessäolo supistui
yhteen viikkoon. Ja sekin oli ollut kulkua kaupungista kaupunkiin,
perhe-elämää junassa, kolmen pienen lapsen hoitamista, joita eivät
kanssamatkustajat eivätkä hotellinomistajat tahtoneet kärsiä. Ihmiset
tällä syrjäisellä paikkakunnalla olivat todella harvinaisia: saavutaan
pitkien matkojen takaa ja konserteissa vallitsee niin aito innostus,
ettei luulisi sellaista mahdolliseksi täällä napapiirin rajoilla.
Soitto-opettajatar kertoi eri keskustelujen lomissa uskomattomalla
vuolaudella rouva Blumelle kaupungin asioita ja teki sen sellaisella
havainnollisuudella, että rouva Blumella oli täysin selvä kuva
kaupungista ja sen arvohenkilöistä. Pormestari oli vanha rokonarpinen
herra — tuolla hän istui ensi rivissä, nojaten keppinsä hopeapäähän,
hän ei koskaan päästänyt tätä keppiä käsistään — alituisesti hän
rettelöi nimismiesten kanssa teistä ja silloista. Onneksi nimismiehille
hän joka kesä sydämensä vuoksi kävi Nauheimissa, silloin saivat
nimismiehet hengittää. Rouva oli tuntemattomasta perheestä, nuori,
komea ja elämänhaluinen, kaikki vieraat, koti- ja ulkomaiset kutsuttiin
heille. Kyllä herrasväki Blumekin tulee kutsutuksi. Tässähän hän
vasta oli, luultavasti juuri kutsuakseen huomenna aamiaiselle. Hän
luulee olevansa hyvin taiteellinen, järjestää kaikki kuvaelmat ja
seuranäytelmätilaisuudet — tytär näyttelee tietysti aina pääosaa, eikä
opettajakunta uskalla sanoa mitään, vaikka tyttö vielä on koulussa.
Se on tuo tuolla yläluokkalaisten joukossa, hänellä on vihreä puku,
olisi soma tyttö, jollei tietäisi sitä liian hyvin. Pormestarinna
maalaa porsliinille, vierailevat taiteilijat liehittelevät yhtä paljon
äitiä kuin tytärtä — niin sanovat pahat kielet... Johtajatar Ahola
on oikea koulun äiti, kyllä hän niin ymmärtää nuorison ja oppilaat
häntä jumaloivatkin. Nähdä häntä, kun hän iltarukouksissa lausuu
Herran-siunauksen yli lapsiensa — hän kutsuu oppilaitaan »lapsikseen»,
tai nähdä häntä, kun hän syksyllä perunanpaistoretkillä leikkii
pesäpalloa nuortensa joukossa — hänen sydämellänsä on ollut kova
kokemuksensa ja sentähden hän ymmärtää kaikki. Hän on tuo tuolla,
yllä vanha hattulyyskä ja musta puku, aina hän käyttää mustaa. Ja
neiti Marjonen sitten — hän edustaa taiteellisuutta kaupungissa.
Hänen toimestaan tänne saadaan taulunäyttelyt ja konsertit — suoraan
sanoen ei tämä impressario, tämä kirjakauppias mitään tekisi, jollei
neiti Marjonen aina paimentaisi häntä ja milloin kovistaisi, milloin
mairittelisi. Pastori on seitsemän vuotta — seitsemän vuotta! kiertänyt
neiti Marjosta. Milloin on jo näyttänyt, että siitä jotakin tulee,
milloin on väli sitten ollut kokonaan rikki. Ja nyt alkaa jo molemmille
olla myöhäistä. Ja se on synti, sillä pastori kerrassaan kuihtuu. Ei,
hän ei ole täällä, hän ei ole musikaalinen. Ja se se ehkä tekeekin,
että sellainen taiteellinen tyttö kuin neiti Marjonen ei ole voinut
päättäytyä. Uskonnon pitäisi voida heidät yhdistää, sillä neiti
Marjonen on uskonnollinen — nimittäin uudenaikaisessa mielessä, mutta
yhä he vain kulkevat omia teitään. Jonkin kerran heidät kuitenkin on
yllätetty kirkkopuistossa. Ja silloin jo luultiin, että pamahtaa, kun
täällä kävi se nuori teologi Helsingistä ja puhui saarnassaan joulun
legendasta — ajatella: joulun legendasta! Silloin neiti Marjonen
meni sakastiin ja he olivat pastorin kanssa kuin yksi sielu, kun he
peittosivat tämän teologin. Ja kyllä hän sen ansaitsi: vihitty pappi
ja puhuu joulun legendasta. Mutta naimisista ei ole tullut mitään.
Sahanomistaja Jokinen taas on se, joka rahallisesti tukee kaikkea hyvää
kaupungissa. Ja valtuustossa hän aina ajaa läpi kulttuuriasiat. Hän
sanoo, että niin ja niin paljon kirjastolle ja niin ja niin paljon
lastentarhalle ja niin ja niin paljon kaupungin koristamiseksi — mikä
yhteiskunta se on, jolla ei ole kirjallisuutta ja taidetta. Vanha
herra taas tuolla, tuo, joka koko ajan tuijottaa ja nyökyttää päätään,
hän on entinen kaupunginlääkäri, tohtori Hanell. Ei nyt saata sanoa,
että hän toimessaan olisi ollut erittäin innokas, vaikka kyllä hän
tosin jonkin aikaa nautti kuuluisuuttakin, sillä hän oli keksinyt
lähteen täällä rannalla, sen veden piti parantaa reumatismi, niin että
silloin täällä oli potilaita kaikilta maan ääriltä, niitä kuljetettiin
rullatuolissa ja ne liikkuivat kainalosauvojen avulla. Mutta tohtori
Hanellin varsinainen ala oli musiikki, hän hiukan säveltelikin, täällä
oli viehättäviä illanviettoja. Ja sitten eräänä aamuna, kun tohtori
oli matkalla sairaalaan, putoaa tiilikivi uutisrakennuksen telineiltä,
tohtori menee tainnoksiin, kannetaan sairaalaan, todetaan aivotärähdys
ja sen jälkeen on hän mennyttä. Muisti on mennyt ja työtarmo. Häntä
on hoidettu kotona ja ulkomailla, mutta muisti pysyy poissa. Pojat
elättävät isänsä, eihän eläke riittäisi. Hän ei juuri missään liiku,
näin hän joskus tulee suuriin konsertteihin — niin sääli! Hänellä oli
liian arat hermot.

Rouva Blume ajatteli itsekseen, että neiti Boraeuksesta varmaan olisi
tullut huomattava voima näyttämölle. Hän maalasi henkilönsä niin,
että ne suorastaan kuuluivat ikäänkuin paikkakunnalla täysin vieraan
Marianne Blumen tuttavapiiriin.

Jollei olisi ollut pelkoa lapsista. Hän oli köyttänyt heidät kaikki
kolme riippumattoihin — se oli paras keino, hän kuljetti aina
riippumattoja mukanaan. Ensin oli tarvittu yksi — silloin hän melkein
säännöllisesti seurasi Heinziä konserttimatkoilla, sitten oli pitänyt
hankkia toinen riippumatto ja nyt niitä oli kolme — ja kohta neljä.
Mutta matkustaminen oli myöskin käynyt mahdottomaksi. Nyt oli miltei
ainainen ero, kirjeettömyys ja levottomuus. Heinz ei kirjoittanut,
hänen kätensä eivät sietäneet sitä. Onneksi oli huvila ostettu silloin,
kun konsertit vielä jotakin tuottivat. Nyt antoi taide niukan, hyvin
niukan leivän. Tämäkin Heinzin suloinen päähänpisto kutsua heidät
kaikki tänne, se oli tullut kalliiksi. Taide ei elätä ja kuitenkin on
aina niitä, jotka antautuvat sen papeiksi ja papittariksi ja ihmiset
sanovat sen kuuluvan kulttuuriin.

Rouva Blume huomasi, ettei Heinz enää puhunut mitään soittokoneesta.
Hän pyysi lasin vettä, pyyhki kätensä nenäliinaan ja seisoi hetkisen
selinpäin huoneeseen. Sitten avasi impressario oven ja Blume kiiruhti,
koko olemus vangittuna Beethovenin sävelluomaan yleisön eteen. Marianne
Blume tiesi millaista se oli: hänen miehensä sieluntila hehkui
tuollaiseen suureen numeroon käydessä kipua, joka ensi sävelten soitua
alkoi vaihtua riemuksi ja viimein hurmioksi. Mutta soittokone ei tänä
iltana auttanut yli kivun, päinvastoin. Ettei Heinz vain heittäisi
kesken tai hätääntyisi. Hänellä oli pettämätön muisti, mutta tänään
hänen hermonsa olivat tavallista aremmat. He olivat molemmat huonosti
nukkuneet, koko viikon valvoessaan lasten tähden. Kunhan menisi
onnellisesti tämä ilta. Heillä oli vain muutama tunti junan lähtöön
ja sitten kuusikymmentäkolme konserttia. Nimittäin Heinzillä. Hän,
Marianne, ja lapset odottaisivat Marienhofissa. Heillä oli edessään
neljännen pienokaisen maailmaan-tulo. Kunhan se olisi tytär, he
toivoivat molemmat tytärtä. Sille oli jo ajateltu nimikin, Heinzin
äidin nimi, Hannah.

Nämä ajatukset ajelehtivat rouva Blumen mielen pohjalla. Etualalla
tapahtui kaikenlaista muuta.

Impressario puhui hänelle hiljaa:

— Kun menestys nyt on ollut näin suuri, niin voi kyllä antaa toisen
konsertin.

— Niin, kuiskasi rouva Blume, — mutta mieheni ei enää toista iltaa
soita tällä koneella. Ei, minä tunnen hänet.

Pormestarilla on pieni Bechstein, kyllä sen sieltä saa pormestarinnahan
taas tänään on seitsemännessä taivaassa.

— Se on toinen asia. Mieheni ehkä voi viipyä, hänhän lähtee itään
päin. Minun ja lasten kyllä täytyy olla junassa kello neljä. Mutta
luuletteko, että tulee väkeä? Muistaakseni sanottiin, että tämä on
liian pieni paikkakunta.

— Ei voitu odottaa tällaista menestystä. Toisessa konsertissa kyllä
vaaditaan modernimpi ohjelma. Jokinen, meidän säveltäjämme, tuolla
juuri kuului pormestarinnalle sanovan, että olisi hauskaa kuulla jotain
modernia.

— Kyllä miehelläni on suuri ohjelma sitäkin lajia.

— Ei se tarvitse olla sitä viimeistä muotia — siitä ei kukaan saa
tolkkua, mutta siltä väliltä.

— Puhukaa mieheni kanssa, kun hän tulee. Minun täytyy valitettavasti
lähteä.

— Ei suinkaan rouva Blume lähde kesken. Aikovat pyytää herrasväet
illalliselle.

— Kiitoksia hyvin paljon. Mutta minä olen levoton lapsista...

— No täytyyhän syödä. Kyllä ne hotellin neidit käyvät katsomassa
lapsia. Otetaan vain uusi konsertti ylihuomenna, saattaa olla vaikka
matinea, kun on sunnuntai. Kyllä se puhe siitä Bedhsteinistä sellaista
lapsellisuutta oli — sehän menee Steinwaylla niin että silmiä
huikaisee. On se aika jehu pianistiksi, tämä herra Blume.

— Te ette aavista mitä jokainen esiintyminen miehelleni maksaa! pääsi
rouva Blumelta kuin vahingossa. Samassa hän jo koetti tehdä tyhjäksi
äskeisiä sanojaan:

— Tarkoitan vain, että taiteilijan aina täytyy keskittää itsensä
äärimmilleen.

— Noo, kun on sellainen rutiini kuin herra Blumella, niin puistelee
hihoista vain.

Rouva Blume huojutti päätään ja hymyili hiukan. Ei kannattanut puhua
siitä asiasta. Sitä ihmiset tavallisesti eivät ymmärtäneet. Molemmat
seisoivat ääneti ja kuuntelivat mahtavia kaikuja salista. Rouva Blume
viipyi, se oli yhtäkaikki Jumalan saarnaa tämä. Hänellä ei ollut tarmoa
lähteä. Nyt ei hän taasen pitkään aikaan saisi kuulla Heinziä. Hän
tuntui unohtavan, että soittokone oli hänelle vieras. Nyt se kuului
— Marianne Blume kuumeni, tuntiessaan miehensä kärsimyksen. Sitten
hellitti. Hurmio otti taiteilijan valtoihinsa. Hänen vaimonsa pidätti
kyyneliään. Tätä sonaattia hän oli kuunnellut hotellin verannalla
istuen, silloin kun he vastanaineina viettivät jonkin aikaa Spalatossa.
Hotelli oli miltei tyhjänä, sillä oli helteisintä kesää. Mutta kadulle
pysähtyi aina ihmisiä. Nyt hän seisoi täällä korkealla pohjoisessa eikä
voinut lähteä, vaikka hänen pienet lapsensa odottivat.

On omituista seurata tuollaista suurta ohjelmanumeroa seinän takaa.
Taiteilija on toinen henkilö, toinen on satapäinen mykkä, henkeä
pidättävä hiljaisuus, jonka kuulijakunta muodostaa. Jollakin tavalla
nimittäin kuuluvat myöskin tämän kuulijakunnan vuorosanat. Tuntee,
ettei soitto kajahda tyhjässä salissa. Tänään kuulijakunnan hartaus
täytti huoneen kuin uhrisavu kirkon. Salissa mahtoi vallita täydellinen
jumalanpalvelusmieliala ja kun viimeiset sävelsoinnut kajahtivat, oli
kuin huoneen holvit olisivat kohonneet ja jokin suuri mielenmuutos
tapahtunut. Elämänparannus.

Oven avautuessa näki rouva Blume miehensä nostavan käsiään ikäänkuin
ne olisivat tihkuneet verta. Hän riensi häntä vastaan ja lausui
silmillään: katso, nyt se on ohi! Salissa aaltoili jo ihmisjoukko.
Kaikki tunkivat lähemmäs esiintyjälavaa ja kättentaputus vyöryi kuin
jonkin maanvieremän pauhina. Taiteilijahuoneeseen tunki väkeä, nimiään
mainitsematta ihmiset tulivat painamaan taiteilijan käsiä. Kun hän
meni saliin, näyttivät he aikovan tarttua hänen vaatteensa liepeeseen
lopullisesti parantuakseen. He odottivat vielä viimeistä ihmettä, sitä
jonka vaikutus kestäisi ikuisesti, eivätkä poistuneet salista.

Heinz Blume oli käynyt hyvin kalpeaksi. Veri oli laskeutunut hänen
suuriin, oudosti riippuviin käsiinsä. Hän teki niillä taasen jonkin
armoa anovan liikkeen. Yleisö ei tuntenut armoa. Tyttölyseon yläluokka
huusi eläköötä lavan juurella. Vanha lääkäri seisoi silmissään
outo kiilto, ikäänkuin hän olisi nähnyt jonkin nuoruudenhaaveen
ruumiillistuneena, ja laulunopettaja, herra Boraeus takoi nyrkillään
estraadin laitaan, koska hänen toisella kädellään täytyi pidellä vanhaa
päällystakkiaan, jossa ei ollut nappia. Sahanomistaja vihdoin rupesi
pitämään kuria yleisön joukossa. Hän selitti kuuluvalla äänellä, että
inhimillisillä voimilla on rajansa, että taiteilija toivottavasti voi
antaa toisen konsertin ja että nyt on paras mennä nukkumaan. Samassa
impressario ilmestyikin lavalle ja ilmoitti, että ylihuomenna on tässä
samassa paikassa matinea uudenaikaisella ohjelmalla.

Sali alkoi tyhjetä. Ihmiset loivat viimeiset kaihoavat silmäykset
taiteilijahuonetta kohden, missä valiojoukko onnellisia hääri Blumen
ympärillä, ja pysähtyivät portaisiin ja kadulle odottamaan. Samassa
saatiin kuitenkin kuulla, että kutsuvieras muutamien kaupunkilaisten
pyytämänä siirtyisi ravintolaan illalliselle, häntä ei siis enää saanut
nähdä. Käytävät tyhjenivät ja sähköjä sammutettiin. Rouva Blume tuli
päällysvaatteet yllään portaisiin ja etsi ovea. Pilarien juurella näki
hän ihmisen, joka muistutti miehen pukuun sijoitettua telinettä. Mies
piteli toisella kädellään kiinni kulunutta päällystakkia ja katsoi suu
auki kuin eläin, joka odottaa, että sille vielä annettaisiin jotakin.
Alempana oli toinenkin ihminen: hän seisoi ja nyökytti lakkaamatta
päätään, sehän oli se, jonka päähän oli pudonnut tiilikivi niin että
muisti oli mennyt, tohtori Hanell.

— Marianne!

Heinz Blume tuli sähköliekin alle ja vahtimestari jätti kohteliaasti
sen palamaan. Rouva Blume pysähtyi ja hymyili:

— Ole aivan levollinen, sanoi hän hiljaa. — Kyllä minä löydän.

— Ota hevonen tai auto, minä en voi antaa sinun mennä näin.

— Mutta rakkaani, olenhan niin monta kertaa mennyt ja paljon
suuremmissa kaupungeissa. Lähde illallisille, ehkä voit sen nuoren
säveltäjän kanssa sopia ohjelmasta. Oli hyvä, että konsertti tuli
päätetyksi, nyt saamme kunnollisesti hotellilaskumme maksetuksi. —
Sinä tulet niin pian kuin voit, jäähän meille jokin tunti, minä en
kuitenkaan enää ennätä riisuutua.

Aviopuolisot pitelivät hetken toistensa käsiä. Molemmat miehet
porraskäytävässä seisoivat kuin patsaat, tietäen pitävänsä siinä
kunniavartiota. Blume tunsi heidät äkkiä — hehän olivat olleet tämän
illan hartaimmat kuulijat, ne joiden tähden hän oli taistellut läpi
tuon viimeisen Beethovenin. Hehän häntä olivat auttaneet. Hän astui
pari porrasaskelta alemmas, saavutti ensimmäisen herroista ja ojensi
hänelle kätensä. Sitten hän meni toisen luo ja painoi hänenkin kättään.
Kukaan ei puhunut. Suuret varjot porraskäytävässä, missä paloi ainoa
sähköliekki, liikkuivat seinillä ja venyivät kattoa kohden. Blume
kiiruhti takaisin, Marianne avasi ulko-oven ja tuli kadulle. Viimeinen
sähköliekki sammui, ovenvartija kuului puhuvan jotakin niille kahdelle
herralle, jotka eivät tahtoneet lähteä.

Ravintolaan oli katettu pitkä kukkurallinen pöytä, mutta suurin osa
sijoja jäi tyhjäksi. Taiteilija joutui pormestarinnan ja neiti Marjosen
väliin. Hän oli hajamielinen ja he kysyivät häneltä vuoronperään,
oliko hän hyvin väsynyt. Hän ei sanonut sitä eikä tätä. Hän ajatteli
Mariannea ja lapsiaan. Olivatkohan ne nukkuneet, vai olivatkohan
itkeneet ja häirinneet matkustajia. Se oli ollut vaikeata, silloin kun
Marianne vielä matkusti hänen mukanaan. Ei mikään hotelli tahtonut
ottaa vastaan heidän lastaan. Ja nyt, kun ne kaikki olivat mukana.
Kuinka monta kertaa he olivatkin peittäneet lapsiraukan suun, ettei sen
itku kuuluisi. Eikä se saanut nauraakaan. Marienhofissa maalla lapset
toki saivat itkeä, temmeltää ja nauraa.

Tätä ajatellessa vastasi taiteilija monenlaisiin tiedusteluihin.
Pormestarinna kyseli vieläkö hänen oli tapana harjoitella, kuinka kauan
hän jo näin oli konserteerannut, missä hän oli opiskellut, eikö ollut
ihanaa hurmata ihmiset. Neiti Marjonen ihmetteli hänen muistiaan, sitä
satumaista keveyttä, millä hän soitti vaikeimmatkin kohdat. Säveltäjä
Jokisen kanssa puhuttiin ylihuomisesta ohjelmasta. Naiset pyysivät,
ettei sitä tehtäisi niin vaikeatajuiseksi, etteivät maalaiset sitä
ymmärtäisi — sunnuntaina varmaan tulisi maalaisia.

— Tulevat kirkkoon ja kirkosta konserttiin, sanoi sahanomistaja.

— Pastori ei ollut konsertissa, huomautti joku.

— Saisiko noita käsiä vähän katsella, puuttui nyt. puheeseen tohtori
Fredriks, joka oli joutunut pöydän toiseen päähän ja joka sieltä tuli
taiteilijan tuolin taakse.

— Suuret rumat kädet, vastasi Blume ja veti vaistomaisesti kalvosimia
alemma.

— Onpa siinä vaaksaa.

— Ihmeelliset kädet.

— Todella ihmeelliset! Miten te hoidatte niitä, herra Blume?

— Ette suinkaan te voi kantaa mitään painavaa?

Blume oli hyvin kalpea ja vastahakoinen juttelemaan tästä aiheesta.
Nuori Jokinen huomasi sen ja tarjoili ruokaa. Huomenna oli päätetty
lähteä maaherran luo päivällisille. Siellä oli aina hyvin hauskaa.
Vahinko, että rouva Blumen piti lähteä niin varhain. Eikö todella
voinut lykätä matkaa? Niin, laiva meni Helsingistä vain kerran viikossa.

— Mutta jos noille käsille jotakin tapahtuisi! huomautti äkkiä
sahanomistaja. — Voisihan jollakin lailla sattua. Tai tulla kihti, tai
muuta sellaista.

— Ne ovat vakuutetut, vastasi Blume ja ojensi tulistuen esiin kätensä,
levittäen sen niin, että se muistutti, suurta veripunaista merikrapua.

— Vakuutetut! kuului kuin yhdestä suusta. — Voiko käsiä vakuuttaa
erikseen?

— Kyllä.

Blume muisti olevansa vieraana ja tyyntyi.

— Jalkoja siis myöskin, sanoi sahanomistaja ja nauroi. — Mutta ei
suinkaan sitä enää tuolla iällä voisi oppia muutakaan tekemään, jos
niinkuin käsille jotakin tulisi.

— Te kauhea mies! huudahti pormestarinna, — eihän nyt ihmisten käsille
yleensä mitään tapahdu. Paitsi sahakoneiden ääressä. Oletteko te itse
muistanut vakuuttaa, työväkenne kädet?

— Se on pakosta kuin köyhän kuolema; nauroi sahanomistaja jälleen. —
Sekä kädet että muut ruumiin jäsenet. Koko ihminen täytyy vakuuttaa.

Keskustelu solui ylhäisen illan jälkeen arveluttavan matalalle.
Syötiin. Yritettiin puhua taiteilijoista, joita oli esiintynyt täällä
syksyn kuluessa. Blume tunsi useimmat. Corinna Diels oli hänen rouvansa
sukulainen. Vai oli rouva Blume myöskin musikaalinen. Mutta eikö ollut
hirveän vaikeaa matkustaa pienten lasten kanssa? Oliko niillä niin
pieni ikäero? Mitkä olivat niiden nimet? Tuli kalaruokaa. Toisessa
päässä salia alkoi samassa kuulua meluavaa puhetta. Tohtori huusi
palvelijaa ja lähetti tämän hiljentämään herroja. Niitä oli kaksi.
Toinen oli perämies Boraeus, hän oli ollut konsertissa ja otti kai
nyt jäähyväisryyppyjä, sillä aamun koittaessa piti hänen prikinsä
lähteä matkalle. Taiteilijasieluja kaikki nuo sisarukset ja niin perin
erilaisia. Keskenään he tuskin seurustelivat — mikä lienee perämiehen
päähän hiljan tullut, kun hän toi sisarelleen liinan Espanjasta.
Sisar on sävyisin olento maan päällä ja tämä perämies paikkakunnan
paras tappelija. Tuli liharuokaa. Nuori säveltäjä kyseli Leipzigin
oloja, opettajia, hintoja ja musiikkielämää. Perämies rupesi nyt
laulamaan. Sahanomistaja läksi itse häntä kieltämään. Pormestari, joka
ei ollut tähän asti puhunut mitään, loi huoneen toiseen päähän julman
silmäyksen. Oliko heillä siellä todella joitakin väkeviä? Sahanomistaja
tuli takaisin ja vakuutti, että Boraeus hihkui sekä iloa että surua,
sillä ilon ja surun vaiheilla mieli vain oli, kun taas vuodeksi jätti
nämä kotoiset seudut.

Tällaisen mielialan ymmärsi Blume hyvin. Hänellä oli juuri edessä
kuusikymmentäkolme konserttia. Antaa miehen vain laulaa.

Kuusikymmentäkolme konserttia!

Riitti pitkältä puhumista siitä, missä konsertit olisivat. Siinä
mainittiin miljoonakaupunkeja idässä ja lännessä, kuuluisia
konserttisaleja, solmukohtia rautatielinjoilla, kahviloita ja
taidemuseoita. Tuuli Euroopasta ikäänkuin puhalsi, puhalsi läpi
pohjoisen maaseutukaupungin ruokasalin, missä paikkakunnan porvarien
oli tapana viettää kotoiset pienet »sitsinsä».

Tuli jälkiruoka. Blume katsoi kelloaan.

— Herra Blume, lausui pormestari yhtäkkiä sellaisella äänellä, että
läsnäolijat luulivat hänen aikovan pitää puheen, — te mainitsitte että
kätenne ovat vakuutetut. Mistä summasta, jos saisi kysyä?

— Kymmenestä miljoonasta, vastasi taiteilija, nostamatta katsettaan
jäätelöstä.

Ei saattanut tietää, puhuiko hän totta vaiko leikkiä.

— Kymmenestä miljoonasta!

Kaikki tuijottivat taiteilijan käsiin ikäänkuin niiden yli yhtäkkiä
olisi langennut tykkänään uusi valaistus.

Suuret rumat punaiset kädet.

— Kymmenestä miljoonasta!

— Niin, sanoi Blume ja hymähti ensi kerran koko iltana, — minulla on
vaimo ja lapset. Ja jos käsilleni jotakin tapahtuisi, niin se olisi
minulle pahempaa kuin kuolema. En pystyisi enää mihinkään, tiedän sen.
Olen pienestä pojasta harrastanut vain musiikkia.

— Ja juuri sentähden tullut niin suureksi, huudahti pormestarinna,
katse kiinnitettynä satumaisiin käsiin.

— Ihmeelliset kädet! sanoi neiti Marjonenkin.

Herrat kyselivät mitä vakuutusmaksu tällaisessa tapauksessa teki.
Keskustelu hipaisi läheltä, miten paljon taiteilija tällaisella työllä
ansaitsi. Siihen ei Blume kuitenkaan enää vastannut. Hän ei myöskään
juonut kahvia, täytyi kiirehtiä hotelliin, hänen rouvansa ja lasten
piti lähteä hyvin varhain. Niin, se oli niin ikävää, että juna meni jo
neljältä, ei tässä nyt ollut paljon aikaa nukkumiseen. Ja seura nousi.
Ja sovittiin huomisesta matkasta maaherralle ja Bechsteinistä, jonka
pormestarinna mielihyvällä lupasi konserttiin. Vaikka jo tänään.

— Se on vain sellainen pieni kotiflyygeli, sille on suuri kunnia, jos
Heinz Blume tahtoo sillä soittaa.

Naiset ja pari herroista läksivät saattamaan taiteilijaa eteiseen.
Pormestari viittasi luokseen palvelijan ja käski hänen pitää huolta
siitä, ettei Boraeus jäisi tänne juopottelemaan aamuun asti. Kyllä,
hänellä varmaan oli ryypyt taskussa. Ja mikäs se oli tuo toinen herra?
Sekö nurkka-asianajaja, joka aina veljeili nimismies Hietalan kanssa ja
juotti häntä hänen käydessään kaupungissa?

Säveltäjä Jokinen saattoi Heinz Blumen hotelliin. Häntä vaivasi,
että konsertin korkea mieliala jotenkin oli hämmentynyt. Mutta hän
lohdutti itseään sillä, että toinen konsertti vielä oli jäljellä ja
katseli tähtiin ikäänkuin anoen niiltä apua vastaisen varalta. Ilma oli
kylmä ja kirkas, kadut iljangolla. Routainen maa tuntui tarvitsevan
lumipeitettä. Heinz Blumeakin puistatutti. Hänellä ei nyt mitenkään
ollut varaa sairastua. Hänen täytyi ansaita rahaa kaikkea sitä varten,
mitä perhe nyt tarvitsi. Hajamielisenä vastasi hän kädenpuristukseen,
jolla nuorukainen täynnä ihailua siinä hotellin edessä toivotti hänelle
hyvää yötä. Oli vaarallisen liukasta.

Meren selällä näkyi alus, kokassaan pieni lamppu, jonka välke eli
vedenpinnalla yhdessä tähtivalojen kanssa. Se oli kai se alus, jonka
perämies vietti jäähyväisiltaa raatihuoneen ravintolassa. Mastopuut
häämöttivät kuin salaperäiset ristit taivasta vasten.

       *       *       *       *       *

Heinz Blumen korva terästyi heti ovessa kuuntelemaan, itkisivätkö
lapset. Heidän huoneensa oli toisessa päässä pitkää käytävää: ei mitään
kuulunut. Uninen ovenvartija, jolla ei virkansa merkkinä ollut muuta
kuin jotain metallinväristä lakissa, tuli esiin, nosti tätä lakkiaan
ja halusi nähtävästi puhua. Pikkukaupunkihotellin tunkkainen ilma,
jossa äänettömyydestä huolimatta värisi täkäläisten arvohenkilöiden
ja ensiluokkaisten matkustajien mieliala, heidän astuessaan kaupungin
ensimmäiseen ravintolaan, ilonpitoon tai kaupantekoon, painoi kuin
väkevä tomupilvi.

— Kuinka on, jääkö herra vielä tänne? lausui ovenvartija sillä
kohteliaisuudella, jota hänen ammatissaan osoitetaan hyvien
juomarahojen toivossa — ei siksi, että tämän taiteilijaherrasväen
matkatarpeet olisivat osoittaneet erikoista varallisuutta. — Nyt on
niin kova kysyntä huoneista.

— Jään, vastasi Blume ja oli jo eteisen toisessa päässä, lisätessään: —
matkustan sunnuntai-iltana.

Ovenvartija tuli perässä.

— Ja sitten on valitettu naapurien puolelta. Eivät saa nukkua, kun
lapset itkevät.

— Rouvani lähtee aamulla, herättäkää kello kolme.

Tunne, johon ei hän koskaan ollut voinut tottua, tarttui hänen
sydämeensä niljaisella kouralla. Jollei hän olisi ollut niin väsynyt
ja aika aamuun niukka, niin hän kai olisi ryhtynyt miestä ojentamaan.
Mutta loistohotellien frakkipukuiset hovimestarit ja pienten
matkustajakotien palvelijat, kaikki he olivat toistaneet samaa asiaa
eri haaroilla maailmaa. Ja Blumen puolisot olivat hillinneet itsensä,
lasten tähden, ja päättäneet, että Mariannen täytyy pysyä kotona.
Tämä päätös oli tehty monta kertaa ja taas unohdettu: sillä sydämet
eivät lakanneet kaipaamasta. Hullutusta oli tälläkin kertaa ollut
kutsua Marianne ja kaikki lapset — isä oli sähkösanomassa pyytänyt
heitä kaikkia kokoon, nyt olivat isä ja äiti valvoneet tämän viikon,
rasittuneet ja velkaantuneet. Ja eroon oli enää vain kolme tuntia.

Blume kulki nopeasti tahraantunutta valkoista mattoa pitkin, ohi
kenkäparien, jotka ovilla muodostivat omalaatuista kujannetta miehelle,
jonka kotina olivat hotellit ja rautatievaunut, käytävän päähän.

Marianne istui pöydän ääressä, edessään pinkka puoleksi käytettyjä
liinavaatteita, ja ompeli. Se kuului aina viimeisiin tehtäviin ennen
eroa. Lapset nukkuivat riippumatoissaan, jotka olivat koukuilla
kiinnitetyt nurkasta nurkkaan. Niissä oli hyvä vuode, käytäntö oli
opettanut äidille tämän keinon.

Heinz Blume tarttui molemmin käsin vaimonsa päähän ja suuteli häntä.
Sitten hän meni nuorimman lapsensa luo, painui polvilleen ja hillitsi
haluaan tarttua tuohon rakkaaseen olentoon ja pyristellä kasvojaan
sen lämmintä ruumista vasten. Se oli jo pian vuoden vanha tämä pieni
poju, viikko sitten hän ensi kerran oli hänet nähnyt ja kolmen tunnin
kuluttua hänen piti hänestä erota. Ja tuossa olivat vanhemmat pojat.
Molempien vuoteiden luo isä seisahtui katselemaan. Hänen oli vaikea
pidättyä kajoamasta lapsiin. Kolmen tunnin kuluttua lähtevät he kaikki
länteen ja hän lähtee itään. Kolmen tunnin ajan hän tässä huoneessa
vielä saa pitää kaiken sen, missä hänen sydämensä riippuu kiinni.

Heidän tavaransa olivat huiskinhaiskin, vaatteet, nuotit, matka-arkut.
Nuottikoffertin kylkeen liimatut lukuisat hotellinleimat muistuttivat
osaltaan nekin tätä ainaista matkustamista ja ainaista eroa. Marianne
koetti pysytellä reippaana. Hän oli verhonnut lampun tummalla liinalla,
jottei valo lankeaisi lasten silmiin. Hänen omat kasvonsa olivat
valossa. Hän sanoi olevansa niin onnellinen siitä, että ilta oli ohi ja
että heillä nyt oli kokonaista kolme tuntia itseään varten. Sitten hän
kysyi, muistiko Heinz Spalaton. Mies nyökäytti päätään. Vaimo lopetti
työnsä.

Ja niin he sitten istuivat käsi kädessä ja puhuivat käytännöllisistä
asioista ja vaikenivat jonkin aikaa ja muistivat taasen jotakin.

— Oletko sinä syönyt? Sinun täytyy pitää huoli siitä. Lupaathan.

— Tietysti, tietysti. Lapset ovat olleet hyvin kiltit. Kaikki kolme
nukkuivat, kun tulin... Hiukan, aivan hiukan pikkupoju kyllä itki. Olen
niin onnellinen, että jaksoit soittaa sen viime numeron. Ja sitten
oli hyvä, että saat Bechsteinin sunnuntaiksi. Mutta täytyy katsoa,
että se on viritetty, sehän saattaa olla aivan epävireessä... Nyt
selviydymme laskuistamme. Toivottavasti sunnuntaina tulee väkeä. Tämä
on todella harvinainen paikkakunta. Ajattele kuinka liikuttavat nuo
molemmat herrat, se opettaja parka ja se lääkäri, jonka kohtaloksi tuli
tiilikivi...

Blume tiesi urhoollisen pikku vaimonsa puhuvan näistä kaikista vain
pidelläkseen aisoissa erohetken kärsimystä.

— Sinä rakas, sanoi hän, — kuka tietää, mikä tulee minkin kohtaloksi.
Hän menetti muistinsa ja työkykynsä, mutta sydän säilytti tuntemisen ja
kärsimisen lahjan.

— Nuo kovat, siunatut lahjat! Mutta kuulehan, kyllä sentään panemme
pitkäksemme.

— Onhan sinulla valtakirjani, sanoi mies äkkiä. — Saattaisihan jostakin
syystä käydä välttämättömäksi myydä huvila... Ja sitten: olethan suonut
anteeksi, että pyysin sinua tulemaan.

— Mutta Heinz...

— Minulle tuli sellainen hirvittävä ikävä... Miten sinä pääsitkään
perille? Junanmuutot ja sensellaiset näin pienten lasten kanssa. Mutta
minulle oli tärkeää saada nähdä juuri pikkupoju. Isän täytyy sentään
saada nähdä lapsensa... Kuinkahan sinä nyt selviydyt paluumatkalla...

Ihmiset olivat kaikkialla hyvät — no, olihan tietysti niitäkin, jotka
säikähtivät riippumattojani — mutta yleensä minua autettiin, yksinpä
kantajatkin pitelivät hellävaroen lapsukaisia.

Kunhan kaikki kävisi hyvin.

— Käy kyllä, onhan aina käynyt.

Sinä olet urhoollinen, Marianne. Minäkin olin niinkauan kuin aina
kuljit vierelläni.

Älä koskaan päästä mielestäsi sitä, että olet kutsuttu soittamaan pyhää
maan päälle — suo anteeksi, että taas toistan sitä.

— Minä kaipaan pyhää itseäni varten. Tahtoisin kauas pois vieraitten
ihmisten luota. Teidän kanssanne tahtoisin olla, leikkiä lasteni luona,
auttaa sinua kodin askareissa. Joskus pelkään, etten enää voi astua
yleisön eteen. Käteni ovat kipeät, sieluni on kipeä.

— Sinä tiedät, mitä siihen sanon: että jokainen syntyminen tapahtuu
kärsimyksellä. Jokaisen esiintymisen täytyy sisältää syntymisen.

— Kyllä, kyllä. Mutta onhan niitä, jotka pääsevät helpommalla.
Esimerkiksi pitävät suosiosta. Minäkin pidin siitä joskus... Jos minä
vain voisin tehdä muuta työtä ja säilyttää musiikin meitä itseämme
varten. Kauas minä tahtoisin, meren äärelle, metsiin...

— Usko minua kerran: vain vähän aikaa viihtyisit metsissä. Muistatko,
kun olimme olleet kaksi viikkoa vuoristossa: sinun piti päästä
tuhatlukuisen yleisön eteen... Onhan taas niin onnellista odottaa sinua
kotiin.

He vaikenivat eikä kuulunut muuta kuin lasten hengitys. Sitten
läiskähti jossain kauempana ovi, miehen askeleet tulivat käytävään ja
hävisivät huoneeseen käytävän alkupäässä.

— Ainakin silloin tahdon olla kotona, kun Hannah syntyy.

Miehen ja vaimon katseet kohtasivat juhlallisina toisensa ja ääneti
he alkoivat riisuutua. Jokainen hetki tätä heille niin lyhyttä yötä
oli kuin raskas sydämenlyönti. Kaikki se mitä ihminen elämänsä päivinä
kokoaa ympärilleen huomista varten, niinsanottu silmäin pyynti ja
elämän koreus, se oli poissa ja vain se oli jäljellä, minkä ihminen
ottaa mukaansa kuolemaan. Mies ja vaimo lepäsivät sydän sydäntä vasten.
Silmänräpäykseksi he saivat mielestään, mitä he tahtoivat unohtaa
sitten pusersi lähestyvä ero heitä yhä voimistuvalla rautakouralla.

       *       *       *       *       *

Viimeisenä tuntina ei ollut aikaa tunteilemiseen. Heinz Blume
viihdytteli lapsia ja Marianne sulloi tavaroita arkkuihin ja
kääröihin. Täytyi heittää paksu peite poikain pään ympäri, jottei
heidän itkunsa kuuluisi toisiin huoneisiin. He olivat uniset eivätkä
tahtoneet antaa pukea ylleen. Oli kiire. Suurin poika kävellen omin
voimin, sitä seuraava isän käsivarrella ja pienin äidin sylissä astui
taiteilijaperhe, kahden kantajan avustamana hätäisesti taivasalle,
missä tähdet tuikkivat valkenevan aamun kajossa ja kylmä puistatutti
selkäpiitä myöten. Mastoristeille ulapalla oli syttynyt useampia tulia.
Ajuri torui, ettei tällainen mustalaiskuorma mahdu millekään rattaille.
Taiteilija kysyi ovenvartijalta, mitä hän oli sanonut. Rattaat läksivät
liikkeelle, räminä kuului kaupungin toiselta laidalta toiselle.
Ajoittain sekaantui siihen pienen lapsen itku ja äidin viihdytykset.

Heinz Blume piteli syleilyssään keskimmäistä poikaansa, joka istui
hänen sylissään ja vanhintaan, joka seisoi hänen polviensa välissä.
Hänen kalliisti vakuutetut kätensä saivat vielä hetkisen koskettaa
kalleinta, mitä tämä isä omisti. Asemalla muistutettiin uudelleen,
että rahat, passit, matkaeväät ja tavarat olivat mukana, sitten nousu
vaunuun, hätäinen asettuminen penkeille, hätäinen suudelma, ja Heinz
Blume seisoi yksinään rautatiesillalla. Hänen ohitseen kulki jotakin —
miehiä ja tavaroita, mutta sydämessään hän oli yksin.

Niin yksin hän oli, ettei ensin käsittänyt mihin menisi ja mihin
ryhtyisi. Tuskinpa hänessä nyt oli henkeäkään. Hänen mieleensä
johtui kuollut, joka arkussaan yksinään lähetetään hautaa kohden
paikkakunnalta, missä ei sille ole suotu leposijaa. Sitten hänen
sieluunsa ikäänkuin putosi sävel, se tuli ylhäältä, niinkuin tähti
olisi pudonnut. Siitä keriytyi auki säveljakso. Hän tunsi Sebastian
Bachin läheisyyden ja kuunteli, mitä mestari hänelle sanoi. Koko tämä
aamu sai äänen, tähtitaivas soitti, meri soitti ja ihmissydämen piina
suli ja yhtyi taivaan ja maan sointuihin.

Blume huomasi edessään kirkon — eihän hänen pitänyt kulkea tänne. Se
oli pieni puukirkko. Hänen olisi tehnyt mieli koputtaa oveen ja pyytää
päästä rukoilemaan. Mariannen puolesta, lastensa puolesta, senkin
syntymättömän, jonka henki vielä lepäsi Jumalan hengessä. Lehdettömien
pensaiden oksat ojentuivat taivasta kohden. Blume seisoi routaisella
maalla ja näki taivaan valkenemistaan valkenevan. Noin ojentuu jokainen
käsivarsi korkeuteen, tieten tai tietämättään. Sebastian Bach viipyi
yhä täällä. Oli kuin urut tuolla sisällä olisivat hymisseet.

Missä päin nyt oli hotelli? Tuntui vaikealta mennä sinne, kaikki siellä
muistutti Mariannea ja lapsia.

Heinz Blume kokosi tarmonsa, viime viikon valvominen se oli tehnyt
hänet näin voimattomaksi, ja alkoi astella. Jossakin kuului laulua.
Valssia se oli. Askeleet kajahtelivat kivityksellä, harvojen
sähkölyhtyjen valossa näkyi kaupungin suurin katu tyhjänä päästä
päähän. Ettei tässä iljangossa vain menisi nurin.

Hotellin edustalla taiteilija vielä kerran seisahtui. Kylläpä hän oli
heikko: suorastaan oli vaikeaa lähteä kohtaamaan muistoja huoneessa,
josta äiti ja lapset vasta olivat lähteneet. Marianne väikkyi
hänen silmissään, koko hänen olennossaan oli jotain niin lämmintä,
rohkaisevaa ja rauhoittavaa. Hän näki hänet sellaisena, jommoisena hän
oli ollut konservatoriossa, yllä köyhä puku, silmissä heräävän älyn
väläys ja lannistumaton työtarmo. Mikä riemu oli ollut opettaa ihmistä,
joka vaistosi musiikin sisällön ja joka edistyi päivä päivältä. Sitten
kerran, juuri kun valmistettiin suurta ohjelmaa, tyttö tunnilla
pyörtyi. Silloin kävi selville, ettei hän ollut päiväkausiin syönyt
kylläkseen, ja hän oli aina ollut iloisin ja rohkein, ei kukaan ollut
kuullut hänen valittavan — ja tämän tytön sydämen oli Heinz Blume
voittanut, onnellinen Heinz Blume! Vielä tänä yönä hän oli istunut ja
ommellut miehensä vaatteita, tulevaisuutensa taiteilijana hän oli hänen
tähtensä heittänyt, kaikki hän oli ilomielin uhrannut. Ehkä joskus,
tuhannen konsertin jälkeen käy mahdolliseksi välttää näitä vaikeita
erossaoloja. Metsiin, merten taakse...

Heinz Blume kuuli askelia ja näki kahden miehen lähestyvän. Perämies
nähtävästi oli matkalla laivalleen. Hänellähän oli edessään ero — eroa
kaikkialla ja vihdoin viimeinen! Taiteilija päätti nopeasti lähteä
sisään silloin hän horjahti, tunsi tärähdyksen ikäänkuin vuori olisi
sortunut hänen päälleen ja haudannut hänet.

Katu tömähti.

       *       *       *       *       *

Hän heräsi siihen, että ympärillä oli ihmisiä ja että hänen päätään
valeltiin vedellä. Hänelle puhuttiin jotakin, hän itse ei saanut
esiin ääntä. Hänen päänsä oli kiehuva möhkäle, ilma ympärillä vuoroin
musteni, vuoroin kävi punaiseksi. Vihdoin hän ymmärsi, että tahdottiin
tietää, mitä oli tapahtunut. Sitä samaa olisi hänkin tahtonut tietää,
jos olisi osannut puhua. Keitä olivat nuo ihmiset? Kuka oli hän tässä
vuoteessa? Ei mitään voinut kysyä, sillä ylhäällä päässä kulki kuin
polttava pyörre.

Kului pitkä aika, jolloin oli pimeää ja tuntui raskas kumotus. Oliko
hänet elävänä haudattu? Tällaistako se oli? Tukehtuisiko hän nyt? Mitä
oli ollut ennen? Tätä ei ollut aina ollut.

Ohitse kulki taasen joitakin varjoja. Ne taipuivat häntä kohden,
koskettivat häntä ja liikuttivat huuliaan. Ääni kuului kaukaa takaapäin
eikä heidän suustaan. Tuskat ylhäällä hänen otsansa sisässä vaihtoivat
muotoja — milloin ne olivat kiehuva poltto, milloin ne olivat repivää
vihlontaa, milloin läikkyivät aivot kuin kuuma vesi. Hän tiesi, että
hän oli ollut joku, mutta mikä ja kuka? Nuo kaikki olivat olleet
joitakin, mutta mitä ja keitä? Hän saattoi nostaa käsiään. Hän pani ne
vuoteen laitoja vasten ja yritti nousta. Hän putosi takaisin ja tunsi
pahoinvointia, jota joskus ennen oli tuntenut. Myrskyssä laivalla.
Marianne oli ollut vieläkin kipeämpi.

Marianne!

Hänen aivojensa yöhön tunki pistävä valokiila ja hän muisti nyt nimiä,
muisti senkin, miten hän oli seisonut hotellin edessä ja katsonut
merelle.

— Kaaduinko minä? lausuivat yhtäkkiä hänen huulensa.

Silloin lääkäri, impressario, säveltäjä Jokinen ja pormestareina kuin
yhdestä suusta kysyivät, oliko hän kaatunut vai oliko joku häntä
lyönyt. Sitä hän ei heti tietänyt. Oliko ehkä juopunut perämies...? Ei,
oli ollut liukasta, miehet olivat menneet ohi. Kaatua, kesken työnsä
ja suunnitelmiensa...! Hänen sairaassa päässään alkoi nyt kihisevä
liikunta sen asian selvillesaamiseksi, miksi tällainen tapahtuu.
Tällainen naurettava sattuma, tällainen humalaisen kuperkeikka
ihmiselle keskellä hänen vakavinta elämäänsä. Ajatus hämääntyi ja
taasen hän löysi sen langan ja kysyi ja kysyi.

Huoneessa olijat tekivät nyt jonkinlaisen työjaon. Pormestarinna
otti haltuunsa asian käytännöllisen puolen. Lääkäri määräsi potilaan
kuljetettavaksi sairashuoneelle. Kirjakauppiaalle oli tärkeintä tietää,
pitikö huominen konsertti peruuttaa.

Blume pääsi yhtäkkiä istualleen ja väitti olevansa terve. Hän huomasi,
että huoneessa oli kukkia, vuoristossa noita valkoisia kasvoi villeinä
— mikä niiden nimi olikaan? Nuo olivat astereja.

— Jo nyt jotakin, naurahti tohtori, — vai aivan terve. Tästä
äkkikäänteestä saamme ehdottomasti kiittää munaa ja lihalientä. Pitää
syödä vain, meritaudissakin pitää syödä vain.

— Minä soitan ylihuomenna, sanoi Blume, vaipui vuoteeseen ja mietti
tuon vuoristokukan nimeä. Hän ei jostakin syystä tahtonut sitä kysyä ja
mietti miettimistään. Kipeä pyörre kiersi lakkaamatta aivoissa.

— Ette te voi soittaa, herra Blume, huomenna, puhui lääkäri. —
Heittäkää se ajatus mielestänne.

— Minä soitan, toisti taiteilija ja tähtäsi katseensa kirjakauppiaaseen.

Katse kävi tuijottavaksi kuin mielipuolella. Nuori säveltäjä kumartui
hätääntyneenä hänen puoleensa ja koetti puhua reippaasti.

— Minä kyllä pidän huolen siitä, että Bechstein tulee viritetyksi.
Toimitan vielä tänään flyygelin saliin ja jos jaksatte tulla sitä
koettamaan, herra Blume, niin noudan teidät autolla... Se oli se
moderni ohjelma — muistattehan?

Heinz Blume vei käden otsalleen. Hänen silmiinsä nousi kyyneliä.
Epämääräinen aavistus oli alkanut vaivata häntä. Jokin paino asettui
hänen rintansa päälle eikä sallinut hänen liikahtaa. Oliko se paasi?
Vaiko jättiläinen? Vaiko tiilikivi?

Marianne, missä sinä olet? huusi syvällä hänen sisässään. Mutta
»Marianne» oli taikasana, tunnus, hän ei tällä hetkellä muistanut
muuta. Ja kuitenkin Marianne oli jotakin toistakin. Hyvin tärkeää.

Marianne, mikset sinä tule?

Nyt välähti hänen aivoissaan ikäänkuin olisi raotettu valaistun huoneen
ovea ja hän tiesi jo mikä Marianne oli ja kaiken mikä häneen liittyi.

— Tohtori, ylihuomenna minä soitan täällä, sitten Riiassa, Vilnassa,
Varsovassa, Budapestissa... Lompakossani on paperi, saanko lompakkoni,
minulla on edessäni pitkä turnee...

Lääkäri selitti asian mahdottomuuden, joksikin aikaa oli työnteko
keskeytettävä. Toivottavasti tämä pian menisi ohitse. Tällaiset
tapaukset olivat hiukan oikulliset: toisinaan kesti parantuminen,
toisinaan se edistyi nopeastikin. Mutta huomiseen — mahdotonta.

Nuori säveltäjä ei tahtonut hellittää, hänestä tuntui, että tuollaisen
sielun tuli voittaa ruumiin vammat. Kirjakauppias uskoi ja ryhtyi
peruuttamaan aiottua konserttia. Myöskin maaherralle telefonoitiin.
Koko kaupunki oli jalkeilla. Sairaalaan pyhiinvaelsi ihailijattaria ja
ihailijoita. Heitä ei kuitenkaan päästetty sisään.

Heinz Blume makasi eristettynä ja kävi erästä niitä taisteluja, joita
elämä varaa jokaisen ihmisen osalle. Hänen maailmansa, joka tähän asti
oli käsittänyt kulttuurikeskukset idässä ja lännessä, pohjoisessa
ja etelässä, pieneni yhtäkkiä mahtuen tähän vieraaseen huoneeseen,
jossa hän oli muukalainen ja muukalaisten ympäröimä. Myrsky nosteli
hänen elämänsä purtta, milloin syösten sen aallokon pohjalle, milloin
heittäen sen harjalle, tai oikeastaan hänen elämänsä pursi oli
haaksirikkoutunut, hylky ajelehti tuulessa ja sirpaleet yltympärillä,
milloin läheten milloin loitoten ja kaiken aikaa etsien kiinnekohtaa
entisyyteen. Tämä kiinnekohdan kadottaminen, se se juuri oli pahinta.

Sairaan oven takana suoritettiin kohtauksia, joista ei hänellä ollut
tietoa. Joka päivä, joskus useamminkin tuli neiti Boraeus, milloin
kädessä kukkanen, milloin hedelmä, milloin leivos, jonka hän oli
valmistanut nautittavaksi parhaan taitonsa mukaan. Hän osoitti
lohdutonta ja oudon arkaa surua, aivan kuin hänellä olisi ollut paha
omatunto. Vaikkei hän mitään sanonut, niin herättivät hänen kasvonsa
viranomaisten epäilyksen, varsinkin, kun heidän omat tutkimuksensa jo
aikaisemmin olivat kohdistuneet erääseen vanhalle soitto-opettajalle
läheiseen omaiseen. Ehkäpä taiteilijaa oli tuupattu. Kukapa muu sen
oikeastaan olisi tehnyt kuin perämies Boraeus, jonka tiedettiin
aamuyöstä lähteneen liikkeelle raatihuoneen ravintolasta. Sisar ei
saattanut puhua epäluuloja vastaan: samat epäluulot olivat olleet
hänellä itselläänkin. Missään tekemisissä ei hän ollut veljensä
kanssa tuona onnettomana iltana konsertin jälkeen. Sen saattoi
helposti todistaa ja niin joutui vanha neiti heti ulkopuolelle niitä
ansoja, joita pahat kielet virittivät häntä ja hänen onnetonta
veljeään halventaakseen. Kuitenkin tunsi neiti Boraeus tavallaan tuon
käsittämättömän onnettomuuden lieventämisen omaksi asiakseen ja niin
hän vaikeroi sairaalan käytävässä, väsyttäen lääkärin ja hoitajattaret
alituisesti samoilla kysymyksillään.

Paraneeko hän? Kestääkö se kauan? Vioittuivatko kädet? Onko rouvalle
ilmoitettu? Kuinka hän nukkuu? Puhuuko hän? Ovatko tuskat vaikeat?
Ja taasen: paraneeko hän? Onko varma, että hän tulee ennalleen? Eikö
mitään voi sanoa varmuudella?

Samaa epätoivoa, vaikka nuoruuden tulisuudella, osoitti säveltäjä
Jokinen. Hän puhui korvaamattomasta tappiosta, jonka taide
todennäköisesti tulee kärsimään. Ja hänkin kysyi pääasiassa samaa
kuin perämiehen vanha sisar. Kun tämän kaupungin ainoan varsinaisen
musiikkimiehen tehtäväksi joutui alkupäästä lyhennellä sitä konserttien
ketjua, joka oli taiteilijan edessä, niin hän tiukkasi lääkäriltä
tietoa, milloin sairas sitten joutuisi työkykyiseksi. Sitä oli mahdoton
sanoa.

Tuontuostakin saapui sairaalaan tohtori Hanell, vaatien pääsyä
taiteilijan puheille. Hänellä oli siihen oikeus, vaikkei kenelläkään
muulla. Hänellä oli toki tässä tapauksessa mieskohtainen kokemus.
Tiilikivi se oli toki ollut hänen pirullinen kohtalonsa! Hän sitäpaitsi
tiesi miten tätä lajia tapaturmaa oli parannettava, hän myöskin lupasi
täsmälleen sanoa, kauanko paraneminen kestää ja tapahtuuko täydellinen
parantuminen. Hänellä oli muuan tuuma: sen jos voisi toteuttaa, niin
selviäisi tämä tärkein asia. Vihdoin viimein hän sai käsiinsä Jokisen,
säveltäjän ja uskoi hänelle aikeensa.

Varmaan Heinz Blume kaikkein enimmän kärsi juuri tästä: tuleeko
hän työkykyiseksi? Se oli nimittäin niin, että kaikki muu siirtyi
taka-alalle, yksinpä läheisimmät ihmisetkin väistyivät, ja potilas
kyseli itseltään vain: olenko kuivunut oksa elämän puussa, vai vieläkö
viheriöin? Niin se oli, hän tiesi tämän kaiken. Hän puolestaan ei
ollut parantunut. Ajoittain oli muisti aika hyvässä kunnossa, mutta
sitten se yhtäkkiä katkesi, jopa siinä määrin, ettei muistanut omaa
nimeään. Tohtori Hanell, joka eleli niin yksikseen eikä seurustellut
juuri kenenkään kanssa, särki tässä hädässään kuoren yksinäisyytensä
ympäriltä ja vetosi säveltäjään. Ehkä tohtori Fredriks häntä kuulisi.
Hänen, Hanellin sana ei mitään merkinnyt, hänhän oli hullujen
kirjoissa. Jos nyt saisi saattaa taiteilijan flyygelin ääreen ja siinä
antaa hänelle tilaisuuden kokea, että soittaminen vielä kävi, silloin
parantuminen saisi aivan uuden vauhdin.

Säveltäjä uskoi vanhaan lääkäriin ja ryhtyi hankkimaan soittokonetta ja
puhumaan Fredriksin kanssa.

Omalaatuisia neuvotteluja piti asiasta käytännön väki: kuka tämän
kaiken maksaisi? Taiteilija, jonka kädet olivat vakuutetut niin
huimaavasta summasta, osoittautui varsin tyhjäksi mieheksi. Tuli
hotellilasku, tuli sairaalan lasku, sähkösanomat maksoivat — ja miten
kauan tätä kestäisi? Tietysti oli kaupungille kunnianasia pitää huoli
miehestä, koska onnettomuus oli sattunut täällä, mutta raskaaksi juttu
saattoi käydä. Olipa onni, että rouva ja lapset ennättivät matkustaa.
Miten tämä kaikki oli ilmoitettava hänelle? Blume ei itse enää
osoittanut minkäänlaista tarmoa tai aloitekykyä. Hänen tilansa näytti
huonontuneen. Kun saisi hänet niihin voimiin, että voisi pistää hänelle
matkarahat kouraan ja toimittaa hänet kotiin. Ainahan hän kuitenkin
siellä selviytyisi. Olihan heillä huvila. Ja matkarahat täytyisi koota
miehestä mieheen, eivät ne toki niin hirveitä summia tekisi. Mutta
joka tapauksessa tämä kaikki kysyi rahaa. Eikä hän saanut aavistaa
mitään näistä neuvotteluista, jos hän paranisi senverran, että voisi
täällä vielä soittaa tuon luvatun modernin ohjelman — nyt ei tarvitsisi
pelätä tyhjää huonetta. Mies raukka, rouva raukka, pienet lapset...!
Virkistäisiköhän se häntä, jos jouhikvartetti kävisi soittamassa
hänelle? Ehkä voitaisiin toimeenpanna näin omin voimin vain konsertti
hänen hyväkseen?

Eräänä päivänä, juuri kun sahanomistaja, kirjakauppias ja neiti
Marjonen kadunkulmassa keskustelivat siitä, keitä nyt voisi verottaa
tarvittavilla summilla, tuli katua pitkin Hanell, tohtori, luultavasti
matkalla sairaalaan. Nähdessään pienen kiihkeästi puhelevan ryhmän, hän
nopeasti teki äkkikäänteen ja kiirehti takaisin entisiä jälkiään. Hän
oli nähtävästi taasen sillä päällä, ettei hän suvainnut kanssaihmisiään
— hänelle tuli sellaisia päitä, siitä sen juuri näki, että tulikivi
yhä moukaroi hänen päätään. Hän meni heitä pakoon kuin metsän eläin,
sylki jäljessään ja näytti hampaitaan — kuka olisi uskonut, että
hän kerran oli ollut rakastettavin seuraihminen, joka kotonaan pani
toimeen musiikki-iltoja ja houkutteli väkeä ihmelähteen luo kaupungin
laidalla! Sahanomistaja Jokinen se oli, joka ensinnä huomautti, että
Hanellilta piti kysyä, mitä oli tehtävä — Hanellhan kuului hänen
pojalleen vakuuttaneen ymmärtävänsä taudin luonteen. Hanell oli
tavatessaan Laurin, nuoren Jokisen, käyttäytynyt varsin normaalisti ja
Lauri oli vakuutettu hänen asiantuntemuksestaan. Sahanomistaja siis
kiirehti vanhan herran jäljestä ja huusi hänen nimeään. Oliko mies
tullut kuuroksi — kun Jokinen kolmannen kerran huusi niin että pankin
kivimuuri tuntui vastaavan, vastasi Hanell myöskin ja käänsi päätään.

— Vai niin, sanoi hän, nyökyttäen eteensä, — tahdotaanko tietää
miten jättiläinen voitaisiin sulloa pulloon ja lähettää mereen?
Vai halutaanko tietää miten suuri annos myrkkyä on tarpeellinen
jättiläiselle? Minä Fredrik Hanell, minä sanon: puraiskaa te häntä
käteen, hahhah...

— Itse voitte puraista, vastasi sahanomistaja naurahtaen, — Lauri
kehoitti minua...

— Minun puremani ei tapa häntä, irvisti vanha herra. — Onnea vain.

— No, Hanell, olkaa nyt järkevä.

— Hiidessä, mistä minulla pitäisi olla järkeä — minähän olen hullu!
Kaupunki puraisi kaksikymmentä vuotta sitten minua.

— Tiilikivihän putosi ylhäältä päähänne — ylhäältä, huomatkaa. Se oli
onnettomuus. Ettekö siis nyt tahdokaan auttaa? Ei voi syyttää meitä
kylmyydestä ja taideymmärryksen puutteesta, jumaliste ei.

— Ei, täällä on aina kolmekymmentä astetta hellettä — uhhuhhuh. Jollei
maailma olisi ristinyt Heinz Blumea eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi,
niin se olisi tehty täällä taiteen Ateenassa...

— Hyvästi sitten, Hanell. Poikani väitti teidän puhuneen viisaasti ja
järkevästi, sentähden me...

— »Poikani ja poikani» — omena on pudonnut kauas puusta. Ottakaa
te, herra sahanomistaja Jokinen, selko siitä, eikö kaksikymmentä
vuotta sitten teidän pikku rouvanne luona mahdollisesti jonakin yönä
pistäytynyt taivaan enkeli, teidän ollessanne tukkikaupoilla...

— Hävetkää. Teidän paikkanne on telkien takana eikä ihmisten ilmoilla.
Kyllä te vielä...

— Hahhahhah.

Taiteilija Heinz Blume makasi sillaikaa yksinäisyydessään eikä
aavistanut mitään kaupunkilaisten suunnitelmista ja toimenpiteistä.
Hänen elämänpurtensa haaksirikkoutuneet ainekset hakivat salaperäisesti
emälaivaansa ikäänkuin se olisi ollut joku satualus, jossa ihmeen
kautta kokoontuminen voi tulla kysymykseen. Heinz Blumen sielu oli
pimeydessä, vain silloin tällöin tunki valo hänen yöhönsä, näyttäen
hänelle, mihin hän oli joutunut. Lääkäri oli oikeassa: tässä tilassa ei
anneta konsertteja.

Ensinnäkin oli alituinen kärsimys ja poltto päässä. Hän alkoi havaita,
ettei hän kuullut, mistä päin äänet tulivat. Hän ei voinut erottaa
mitä lajia nämä äänet olivat, tai mistä ne johtuivat — hakattiinko
puuta vaiko kiveä, metalliako vai topattua vaatetta. Siitä, että hän
oli syventynyt säveltaiteen luomiin, oli hän nyt tullut siihen, että
hän kuumeisesti koetti saada selville, tapahtuiko meluaminen kadulla
vaiko ulkona käytävässä, ylä- vaiko alakerrassa. Painoiko paasi yhä
hänen päätään, vai oliko se jo poissa? Oli kuin moukari olisi toiminut:
nyt se on lepotilassa, nyt se kohoaa ja lyö uudelleen. Silloin hänen
päänsä halkeaa. Miksi se lyö? Tuleeko hän hulluksi? Meritaudin
pahoinvointi kierteli hänen ruumiissaan, hiki vuoti pitkin ruumista.
Jos olisi löytänyt sähkökellon ja soittanut hoitajattarelle. Mutta
moukari oli nyt kohonnut korkeammalle ja viipyi siinä pään yläpuolella.
Tällaisessa toiminnassa kuluivat taiteilija Heinz Blumen tunnit. Se
oli mielettömyyttä, kurjuuden kurjuutta, luultavasti mielipuolisuuden
alkua. Miksei se mies tullut hänen luokseen, joka konsertissa oli
istunut ja nyökännyt päätään? Mutta ehkä hän jo oli kuollut, siitä
oli kai niin kauan. Naurettavien mielikuvien alati sama teema kehitti
lakkaamatta variatsioneja — »Thema mit Wariatsionen»! Ylhäällä aivoissa
syttyi aurinkoja, joitten säteet pistivät kuin veitset, tai avautui
kuiluja, jotka kirvelivät kuin haavat. Väliaikoina koettivat aivot
saada selville, mikä oli pikkupojun nimi. Se alkoi F-kirjaimella, mutta
mitä nimiä he Mariannen kanssa olisivat voineet lapsilleen antaa?
Mikä oli ollut Mariannen isän ristinimi ja mikä hänen, Heinz Blumen?
Keneltä hän tänä aamuna oli saanut kirjeen? Mitä siinä oli ollut?
Mikä viikonpäivä oli — mitä viikonpäiviä yleensä löytyi? Tuo ääni oli
soittoa: piano, vaiko torvi, vaiko hanuri? Ehkä posetiivi? Aivoissa
kiehui lukemattomien atoomien pyörre, jossa näkymättömät hiukkaset
epätoivoisesti koettivat järjestyä. Vihdoin viimein ne pysähtyivät.
Heinz Blumen otsa oli kylmässä hiessä. Tämän ponnistuksen perästä
hän oli saanut selville, että hänen pienen lapsensa nimi oli Fritz,
Mariannen isoisän mukaan.

Lääkäri istui sairaan luona, mietti ja hiukan kyselikin. Hän
tahtoi toivoa parasta. Jos tämä tapaus olisi kohdannut esimerkiksi
kauppamiestä tai ruumiillista työntekijää, niin tärähdys luultavasti
olisi helpommin mennyt ohi. Taiteilijan hermot ovat toista lajia.
Lääkäri otti taiteilijaa käsipuolesta ja talutti häntä huoneessa.
Sivustakatselijalle se olisi ollut hullunkurista temppuilemista
suunnan etsimisessä. Heinz Blume oli kadottanut suunnan tajun ja
pyrki kaatuilemaan puolelle tai toiselle. Hiki päässä hän vaipui
vuoteeseen, tunsi villin pyörimisen aivoissa ja katsoi päivä päivältä
epätoivoisemmin lääkäriin. Tätä uudistui päiväkausia, ehkäpä
viikkokausia, Heinz Blume ei tietänyt mitään ajanlaskusta.

Toinen puoli asiasta oli henkistä laatua. Tällainen tapaturma iljetti.
Miksi tämän oli pitänyt tapahtua? Olivatko hänen rikoksensa niin
suuret, vai olivatko synnit tapahtuneet edellisissä sukupolvissa ja
sovituksen työ langennut hänen osalleen?

Konserttipäivät tulevat, tiedoittaen että sali annetaan toiselle.
Heinz Blumen nimi pyyhitään yksinkertaisesti rullista. Hänen vuoronsa
on peruuttamattomasti mennyt ohi, aurinko saa kiertää vuosiratansa
ennenkuin hän taasen voi pyrkiä niiden tähtien joukkoon, jotka
kiertävät maailmaa, tähdäten valonsa milloin millekin ihmissydänten
yhtymälle. Menevien konserttipäivien mukana menee perheen jokapäiväinen
toimeentulo, ne lantit, jotka Marianne luovuttaa kädestään ostaakseen
lapsille vaatekappaleen, leikkikalun, ruuan. Tulee joulu ja lahjojen
aika. Täytyy kiiruhtaa valaistujen näyteikkunoiden ohi. Askeleet ovat
suunnatut ystävien ja kylänmiesten luo: voisivatko he lainata pienen
summan. Kirje Heinziltä ei vielä ole ennättänyt perille, etteihän
Heinz vain ole sairastunut, sähkösanomiin ei tule vastausta. Hyvä
Jumala, mikä Heinzin on? Hänen ei ole tapana kirjoittaa kirjeitä,
mutta sähkösanomiin hän vastaa — mitä on tapahtunut? Menevien
konserttipäivien mukana lähestyy muuan toimitus, joka tähän asti
oikeastaan on ollut kaukana. Onneksi Marianne sai valtakirjan. Nythän
ei kai ole muuta pelastusta kuin hajoittaa koti. Se täytyy tehdä
ajoissa, ennenkuin pieni Hannah tulee maailmaan. Levätessään syvällä
kaaoksessa, pieni Hannah jo saa kasvaa tämän maailman ravinnosta:
kärsimyksestä. Mariannelle täytyy kirjoittaa, siinä ei mikään auta.
Täytyy sanoa totuus, helpompi olisi omin voimin kulkea tuonne ulos,
vaikkapa raatihuoneelle asti, kuin kirjoittaa. Että ihminen näin voi
joutua suorastaan hikikylpyyn ja samalla vavista kuin alastomana!

Marianne ja lapset — kun järjen valo ruumiillisten tuskien väliajalla
sattui heihin, hiljeni Heinz Blumen sielussa ja hänen silmänsä etsivät
Mariannen kasvonpiirteitä, hänen omituisen matalaa otsaansa, josta
hiukset jakaantuivat ilman minkäänlaista koristelua, kahdenpuolen,
hänen katsettaan, josta kaikki vilppi oli kaukana, hänen uljasta
niskaansa, joka ei taipunut minkään arvojen ja maailman mahtien edessä,
hänen reipasta astuntaansa ja kovia, liian suuria käsiään. Oikeat
pianistin kädet. Marianne, Marianne, vaimoni, sydämeni! vaikeroi
syvällä hänen sielussaan.

Hän näki lapset riippumatoissaan — vieras olisi nauranut sitä näkyä! —
sellaisina kuin he olivat nukkuneet viime iltana. Tuossa pisti verkon
silmukasta esiin peite, jonka sisällä aavisti pienen jalan, tuossa
oli käsi levällään niin että kuopat kaikkien sormien yläpuolella
erottautuivat. Kahden kasvoilla oli terve rusotus, se pienin oli
kalpea. Äiti oli yksinään taistellut — isä oli soittanut valtameren
takana. Ajatuksissaan Heinz Blume vei käsiään pitkin lasten lämpöisiä
jäseniä ja pyristeli kasvojaan heidän leikittelevässä syleilyssään.
Niin tehtiin, kun hän oli kotona ja lapset saivat huutaa ja nauraa.
Äiti toi heidät aamulla isän vuoteeseen ja siinä he ryömivät hänen
päällitseen niinkuin koiranpennut emonsa yli. Ja mentiin rannalle
hiekkaan ja kaivauduttiin siihen ihkasen alastomina. Ei missään ollut
vierasta ihmistä, tuskin puuta tai pensasta, ainoastaan paahtava
aurinko, kalalokit, hiekka ja meri. Ja lasten äänet ja hiekan helinä
heidän heitellessään sitä toisiinsa.

Minun täytyy päästä kotiin, ajatteli Heinz Blume. Ja hän lausui sen
ääneen. Miksi minä olen täällä?

Kaipaus omaisten luo ei sittenkään ollut syvin kerrostuma sitä
yksinkertaista vaistoelämää, mitä hän nykyään eli. Kipeintä oli
hänelle se, että hänen suhteensa taiteeseen oli epäselvä. Tutut
säveljaksot lähestyivät, mutta katkesivat heti, koko sävelistö oli
hajonnut alkuosiinsa ja mennyt sekaisin. Äänilajit, joilla kullakin
oli ollut oma helposti tunnettava sävynsä ja värinsä, olivat latteasti
samanlaiset. Entä jos hän olikin menettänyt vaistoamisensa herkkyyden —
silloin hän oli mennyttä.

Koko se kärsimys, minkä esiintyminen yleisön edessä viime vuosina oli
hänelle aiheuttanut, itsensä paljastamisen piina, kidutus sopimattomien
soittokoneiden ääressä — kaikki tämä alkoi tuntua kadehdittavalta
onnelta: siinä oli ollut sisältö. Taiteellinen antautuminen oli tuskan
juhlaa, ainaista oloa ristinpuun ja ylösnousemuksen vaiheilla. Tässä on
kaiken luomisen salaisuus.

Ja hänkö, Heinz Blume, olisi menettänyt tämän?

Hän nosti kätensä ja katseli niitä — toista ja toista ja molempia. Ne
olivat käyneet valkoisiksi ja pehmeiksi. Ne hän oli vakuuttanut, niille
ei ollut tapahtunut mitään. Nämä kalliit kädet — työhön ne olivat
ajettavat, nämä laiskurit!

Hänen oli ikävä soittokonetta. Se sai olla mikä ikäloppu tahansa,
tahriintunut ravintolan soittokone, jonka koskettimilla oli tanssittu
merimieshyppyjä. Hänen ajatuksiinsa johtuivat hetket, jolloin astui
yleisön eteen ja näki mustan flyygelin. Niinkuin kuumesairas ikävöi
vuoteeseen, niin ikävöi mieli flyygelin ääreen. Keidas se oli tuo
hiljainen nukkuja, tuossa keskellä yleisön erämaata, missä tuuli
pyörryttää hiekkaa ja aurinko paahtaa. Vilpoisena, ylhäisenä se siinä
seisoi, säilyttäen salaisuuttaan niinkuin kuolema. Heinz Blumen sydän
kiertyi rinnassa ikävästä ja hän tunsi, että koko hänen rakkautensa
sittenkin kuului tuolle salaisuudelle, joka hänen oli tuskan hiellä ja
sielun palolla kutsuminen esiin metallikielistä.

Mahtoiko tässä talossa olla minkäänlaista pianoa?

Tuskinpa.

Hän päätti varovasti kysyä sitä. Häntä ahdisti jokin kumma pelko, kun
hän ajatteli asettumista soittokoneen ääreen. Ehkäpä vielä jossakin
ennättäisi tarttua kiinni konserttiketjuun ennenkuin hänen renkaansa
oli irroitettu ja luovutettu toiselle. Hänen ajatuksensa askaroi
tästä puoleen vain siinä asiassa, mitä tapahtuisi, kun hän joutuisi
kosketukseen soittokoneen kanssa. Eivät ihmiset, ei lääkärikään
saattanut ratkaista millä asteella hänen voimisensa oli — sen hän oli
saava tietää vasta soittokoneen ääressä.

Sairaalassa ei ollut soittokonetta. Urkuharmoni oli, se seisoi
suuressa salissa yleisellä osastolla, missä pyhäisin pidettiin
hartaushetket. Mutta täällähän oli soittokoneita monessa perheessä,
pormestarilla, tohtorilla, pankinjohtajalla, rehtorilla. Ja kouluissa.
Sairaanhoitajatar kysyi, tilaisiko hän auton, tohtori oli sanonut,
että auton voi tilata koska tahansa, pankin auto oli aina käytettävänä
ja säveltäjä Jokinen oli pyytänyt, että hänen sallittaisiin »istua
pikenttinä» kuljettajan vieressä, jottei hän häiritsisi.

Ne olivat liikuttavan hyviä nämä kaupunkilaiset. Raha-asiat
järjestettiin hienotunteisella tavalla, vierasta hemmoteltiin ruuin,
juomin ja kukkasin. Eivätkö he sentään jo vähitellen mielessään
mahtaneet alkaa tuntea kuormaksi tätä hoitoa ja uhrautumista?

Heinz Blume otti jo vastaan vieraita ja ajeli. Parantuminen edistyi.
Väitettiin sen edistyvän jättiläisaskelin. Ruumiin paino oli
lisääntynyt, tarvittiin vain aikaa. Saattoi alkaa ajatella konserttia
täällä, jos taiteilija halusi — nimittäin vain, jos hän todella halusi
esiintyä ikäänkuin omaksi huvikseen pitkästä aikaa! Kaikki tietysti
toivoivat hartaasti saavansa häntä kuulla. Maaherranrouva oli kerran
itse tullut tänne saadakseen persoonallisesti tiedustella hänen
tilaansa, mutta hän oli silloin ollut tavallista väsyneempi niin ettei
tohtori ollut katsonut viisaaksi päästää sisään vieraita. Ja useinhan
maaherran puoliso puhelimitse kysyi, miten herra Blume jaksoi.

Myöskin tulivat kaupunkilaiset taiteilijaa tervehtimään suorastaan
hauskuuttaakseen häntä pienellä pakinalla. Boraeuksen sisaruksista oli
paljon puhumista. Jotain mustalaisverta oli heissä varmasti. Entisen
lääkärin, Hanellin, ja Dora Boraeuksen välillä oli kerran vallinnut
rakkaussuhde, silloin kun tohtori nuorenamiehenä tuli kaupunkiin. Mutta
hän oli ottanut rikkaan — mikä siinä auttoi, mies oli velkaantunut
iloisina ylioppilasvuosinaan. Dora raukan sydän murtui siinä. Tunteja
hän antaa päivästä päivään. Perämies, hänen veljensä, kyntää jälleen
merta. Hän oli odottamatta, ennen konserttia tullut sisarensa luo —
tapansa mukaan hiukan humalassa — ja sanonut nyt päivän koitteessa
ainiaaksi lähtevänsä isänmaasta. Sitten hän oli sanonut hukanneensa
isänsä ja äitinsä kuvat, häneltä oli varastettu lompakko, piru vieköön,
St. Paulin »Kultaisessa oinaassa» se oli mahdollista! Ja lompakossa
olivat kuvat hänellä aina, mistäpä muualta ne tarvittaessa otti. Sisar
ei ollut tahtonut antaa kuviaan jälleen varastettaviksi. Silloin veli
oli sanonut, etteivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat.
Mitä sellainen hurskas vanhapiika kuin Dora Boraeus tarvitsi isän ja
äidin kuvia? Tuhlaajapoika se niitä tarvitsi, hän, joka oli suruun
surmannut vanhempansa. Silloin sisar oli alkanut rukoilla, että veli
hänen kanssaan lähtisi konserttiin: siellä hän rauhoittuisi. Ei vanha
merikarhu ollut luvannut tulla, sellaiset paikat eivät kuuluneet
hänelle. Mutta konserttiin hän kuitenkin oli joutunut ja sisar sanoi
hänen kyynel silmässä kironneen, niin valtavan vaikutuksen herra Blumen
soitto oli tehnyt. Toinen veli taas, häntähän ei tahdottu saada ulos
raatihuoneen portaistakaan!

Muuan hauska asia oli kaupungissa tapahtunut: neiti Marjonen, se
kaunis taiteellinen opettajatar, oli joutunut kihloihin pastorin
kanssa. Vuosikausia he olivat yrittäneet ja yrittäneet, joutuneet
riitaan ja sopineet. Ja nyt se vihdoin oli tapahtunut. Tyttölyseolla
oli pidetty hyväntekeväisyysiltama, jouhikvartetti oli soittanut, eräs
yläluokkalainen oli lausunut ja puhujana oli ollut pastori. Ja tässä
tilaisuudessa, tai sitä valmistaessa, nähtävästi oli tapahtunut jotain
ratkaisevaa. Koska kihlaus pari päivää myöhemmin oli lehdessä. He
julkaisivat heti, hehän jo niin kauan olivat valmistaneet asiaa.

Pormestarinna, joka tällä kertaa oli pitämässä seuraa taiteilijalle,
keskeytti säikähtyneenä puheensa. Herra Blumen kasvoille oli noussut
sairas puna ja veri kiersi hänen päässään niin että ohimot nousivat
ja laskivat. Eihän hän, pormestarinna, ollut mitään sanonut — oliko
taiteilija sittenkin jotain aavistanut? Hän rupesi puhumaan muista
asioista, kysyi eikö herra Blume jo jaksaisi tulla heille — vain pari
muuta vierasta, säveltäjä Jokinen, maaherra ja hänen rouvansa... Tai
haluaisiko hän Bechsteinin tänne? Ehkä täälläkin voitaisiin löytää
huone, josta ei häirittäisi muita. Varmaan useimmat sairaat olisivat
onnellisia, jos saisivat kuulla sellaista soittoa.

— Mutta nyt minä olen väsyttänyt teidät, herra Blume, jatkoi
ystävällinen rouva, — näen sen, ilmanko mieheni aina moittii minua
tempperamenttini takia. Suokaa minulle anteeksi. Oi jospa vielä kerran
saisimme kuulla teitä! Ja saammehan. Vielä monesti. Aina kun te teette
suuret kierroksenne maailmalla, niin muistatte tätä kolkkaa, jossa
valitettavasti, valitettavasti piti tapahtua onnettomuus, joka...
Hyvästi, rakas herra Blume. Ja antakaa minun kuulla haluatteko
soittokoneen, tai jotain muuta, tai...

Ojentaessaan kätensä kaupunginpään puolisolle, katsoi Heinz Blume häntä
silmiin. Hän oli kuolon kalpea sanoessaan:

— Minun täytyy päästä kotiin.

Rouva valahti punaiseksi ikäänkuin hänet olisi yllätetty
epärehellisissä ajatuksissa ja ryhtyi hiukan hätääntyneenä selittämään,
että hän ymmärsi sen, he ymmärsivät sen kaikki, he kyllä olivat
ajatelleetkin, että suuri taiteilija täällä ikävystyi, kaukana
perheestään ja muutenkin... Siitäkin oli ollut puhetta, että jos Lauri
Jokinen voisi lähteä samaan matkaan, jottei taiteilija olisi yksin,
jos sattuisi jokin huonompi päivä, niinkuin taudeissa aina tapahtuu.
Jokinenhan jumaloi Heinz Blumea, niinkuin he kaikki.

— Minä koetan antaa konsertin, lausui Blume ja nyökytti päätään.

Pormestarin rouvan mieleen juolahti oudosti Hanell ja samassa sanoi
Blume:

— Miksei se herra koskaan käy täällä, se, jonka päähän putosi tiilikivi?

Pormestarinna naurahti ja oli vasta nyt muistavinaan tuon kaupungin
originaalin, joka syötti karvaita lääkemarjoja heille jokaiselle.

— Ai hän, Hanell. Tahdotteko todella nähdä hänet? Olemme kieltäneet
päästämästä häntä sisään, muuten hän alituisesti istuisi luonanne ja
väsyttäisi teitä. Sillä hänellä on aikaa, hänellä. No niin, konsertin
te annatte, te rakas herra Blume. Kuinka minä olen onnellinen!
Ja soitatte minun Beehsteinilläni. Se on vain pieni soittokone,
mutta hyvä, kaikki ovat sanoneet. Nyt puhun Mattsonin kanssa,
kirjakauppiaamme, joka järjestää konsertit. Niin, ja täytyyhän
tohtoriltakin kysyä. Tämä on oleva riemun sanoma koko paikkakunnalle...

— Minä olen hyvin kiitollinen, keskeytti Blume äkkiä ikäänkuin hän
olisi pelännyt unohtavansa sanottavan jollei heti saa sitä lausua, —
mutta voin kyllä soittaa sillä koneella mikä on salissa. Minulle on
sama, tarkoitan.

— Todellako? Käsitin, että aina käytätte Bechsteiniä. Mutta onhan
Steinwaykin hyvä ja tämä meidän flyygelimme raatihuoneella on aivan
erinomainen: olemme mieheni kanssa itse valinneet sen Hampurissa... No
niin, riemun sanoman minä nyt vien. Mutta, rakas herra Blume, älkää
soittako kovin modernia — kun tulee maalaisia. Lauri Jokinen ymmärtää
ja me jotkut muut mutta juuri maalaiset. Hyvästi, rakas herra Blume. Oi
mikä riemun sanoma!

Heinz Blume oli päässyt ikäänkuin kuilusta ylös laidalle, josta
jo saattoi nähdä ulospäin. Hän piteli kaikin voimin kiinni kuilun
syrjästä ja kokosi ajatuksiaan. Konsertti täällä ja ehkä vielä
residenssikaupungissa, jotta saisi järjestykseen käytännölliset
asiat. Sitten lyhyt käynti kotona, sitten kiireesti pelastamaan mitä
pelastettavissa on.

Ei ollut kulunut pitkää aikaa, kun toivottu vieras, tohtori Hanell,
astui sisään. Hän oli kulkenut täällä ulkopuolella niinkuin hänen
tapansa oli ja itse pormestarinna oli suvainnut huutaa hänelle, että
hän saisi mennä taiteilijaa tervehtimään. Mutta ei olla liian kauan!
Eikä puhua lääketieteellisiä asioita eikä hassutuksia, vaan jotain
hauskaa.

Hanell otti kumartamatta Blumen käden, ikäänkuin he olisivat olleet
vanhoja tuttuja ja asettui nojatuoliin, jota Blume osoitti.

Hän nyökytteli päätään ja katseli kalpeaan mieheen toisella puolen
valkeaksi maalattua sairaalan pöytää.

— Hahhahhahhah.

— Mitä te nauratte? sanoi Blume, joka oli odottanut jotakin muuta.

— _Hän_ neuvoo _minulle_ mitä minä saan puhua... _Hän_ sanoo koska
_minä_ saan tulla ja mennä. Hannanhan. Pääsikö hän puremaan teitä?

Blume tuijotti vieraaseensa.

— Mitä tohtori sanoo?

He istuivat vastatusten ja nyökkäsivät toisilleen. Blumesta alkoi
tuntua siltä kuin hänen kätensä olisivat luisuneet siitä kuilun
syrjästä, johon hän oli kaikin voimin tarttunut. Mutta hän ei
hellittänyt. Tuo sama mies oli konsertissa vastaanottanut hänen
esityksistään enemmän kuin muut ja nyt oli lisäksi yhteinen sairaus
asettanut heidät asemaan, jossa heidän täytyi ymmärtää toisensa
erikoisen hyvin. Vanhalla herralla oli pitkä kokemus. Täytyi vain
päästää teema alkuun ja kehittää sitä oikealla tavalla.

Alkoi tuntua kaamealta tämä nyökytteleminen ja tuijottaminen. Kadulla
hakattiin jotakin, miehet vaikenivat. Näytettiinkö tässä hänelle,
Heinz Blumelle jotakin tulevaisuuden kuvaa? Hän luki vaikenevan
vieraansa kasvoista ikäänkuin jotain tekstiä: tohtori oli kaunis mies,
kärsimysten uurtamat vaot vain syvensivät tätä elämänsävellystä,
niinkuin surumarssi keskellä sonaattia. Heinz Blume alkoi tottua
tähän ulkonaiseen vaikenemiseen, sen takana vaihtoivat molemmat
mykkiä vuorosanoja, kysyivät ja vastasivat toisilleen. Kadulla yhä
kalkutettiin.

Yhtäkkiä Hanell vei käden silmilleen ja lausui ääneen:

— Sitä se on — en erota. Erotatteko te? Ennen tiesin missä äänilajissa
kivet kilahtelivat ja mettiset surisivat. Nyt... kärki poissa, kuulo
tylsä... Ainoa mikä jäi eloon: sydän.

Molemmat vaikenivat. Vai kiviäkö siellä ulkona hakattiin, totesi Blume.
Tohtori oli kai sen nähnyt tullessaan. Taiteilija kuunteli ja tarkkasi.
Hänen lihoneet kasvonsa vetäytyivät entistä kalpeammaksi, ikäänkuin
koura olisi tarttunut sydämeen ja pusertanut siitä pois verta.

— Ajoittain minä muistan, jatkoi entinen lääkäri, — muistan tapauksia
elämästäni ja jaksan puhua. Mutta sitten katkeaa yhtäkkiä ikäänkuin
veitsellä poikki! Muistan, että oli aika, jolloin tänne pahaiseen
kylään tuli ihmisiä juomaan terveyslähteestäni. Koko kaupunki
oikeastaan syntyi silloin — sen se nyt on unohtanut ja luulee aina
olleensa tässä. Minä olin keksinyt lähteen rannalta. Ja juotuaan
menivät ihmiset pois terveinä ja siunaten. Nyt viruttavat torimyyjät
käsiään lähteessä ja kaupunkilaiset nauravat fantastia, joka luuli
sitä Betesdaksi ... Paljon muutakin minä muistan... ajoittain. Sitten
kaikki taasen menee poikki. Kaikki muu voidaan vakuuttaa: sydämet
jäävät ulkopuolelle vakuutuksien. Ehkä te olette onnellisempi — toivon
sitä. Minä tulin oikeastaan puhumaan jostakin muusta. Mutta se on nyt
poikki. En tullut puhuakseni itsestäni. Teille minun piti jotakin
sanoa. Olen sitä kauan ajatellut ja nyt sen piti mennä poikki. Mikä se
on, joka lähettää tuollaisen tiilikiven? Tai kaataa teidät sileällä
kadulla? Meillä oli kummallakin lähteemme. Siitä meidän piti ojentaa
terveeksitekevää vettä. Ja sitten tulee tiilikivi, hahhahhah — Poikki
kuin veitsellä. Niin, ehkä minä sitten menenkin koska minulle tässä
huomautettiin, ettei pidä olla kauan. Se oli kyllä tärkeää, jonka
vuoksi tulin. En voi muistaa, ehkä Lauri, säveltäjä Jokinen, tietäisi...

Heinz Blume tiesi itsekin mitä hänen oli tekeminen. Hänelle oli
selvinnyt mikä hänelle antaisi jonkinlaisen ratkaisun. Hän ei enää
ryhtynyt keskusteluun, vaan odotti vanhan herran lähtemistä. Hanell
koetti vieläkin muistaa asiaansa. Hän kiersi puhuessaan yhäti samaa
eikä tahtonut löytää tarmoa lähteä. Blume koetti saada selkoa siitä,
oliko hänellä itsellään ilmennyt samantapaisia oireita. Aivan tuolla
tavalla häneltäkin katkesi ajatus kesken. Vihdoin viimein vanha herra
päätään pidellen läksi.

Heinz Blume avasi kaapin ja sai nopeasti ylleen päällysvaatteet.
Naulassa riippui hänen vankka koivupuusta tehty keppinsä — se oli
tärkeä hänen nykyisessä tilassaan, sillä hän tuki itseään, jottei
kaatunut. Kunhan ei vain ketään tuttavaa tulisi vastaan.

Ovessa joku heti törmäsikin häntä kohden. Mutta se oli vain
kirjeenkantaja. Mananneita kirje! Sitä oli odotettu ja kaivattu. Nyt
ei kuitenkaan ollut aikaa aukaista sitä. Heinz Blumella oli tärkeämpää
tekemistä: hänen täytyi saada selvyys kaikkein tärkeimmästä. Ja niin
hän pani kirjeen taskuun, katsoi epäluuloisesti ympärilleen ja suuntasi
askeleensa suoraan eteenpäin. Kepin raudoitettu pää iski lujasti
katuun. Kuinka vaikeaa olikaan kulkea suoraan! Hänen täytyi suunnata
koko huomionsa siihen, ettei hän kaatuisi oikealle puolelle. Oli se
sentään kummallista tämä kulku. Ettei vain tulisi vastaan tuttavia.
Tuossa oli kirjakauppa, siellä he olivat olleet Mariannen kanssa
tapaamassa impressariota. Mariannen kirje, niin sen hän lukee heti kun
vain on nähnyt, onko hänen laitansa sama kuin Hanellin. Molemmilla
oli ollut lähde: olivatko molemmat sen menettäneet? Kauppapuodit
huojuivat ohitse: tuossa nahkatavaroita, satula, hihnoja, tuossa
sukkia, paitoja, nukke, tuossa omenoita, säkki täynnä kahvia, suu auki.
Mariannen kirje oli ainoa oleellinen ja pysyvä tämän kaiken läikkyvän
keskellä. Ja kuitenkaan ei hän turvautunut siihen. Hän tunsikin pientä
omantunnonvaivaa siitä, että vaimonsa avaamaton kirje taskussa kiiruhti
ravintolaan soittokoneen luo. Tämä ei ollut tervettä. Ei suinkaan hän
koskaan paranisi. Aivan niinkuin Hanell, joka ei muistanut mitä hänen
piti hänelle sanoa, niin hän varmaan soittokoneen ääreen päästyään
unohtaisi mitä hänen piti soittaa — oliko niin käyvä? Hänen ajatuksensa
koetti tuhansien tuttujen sävelluomien joukosta etsiä jotakin — mitä
tahansa — josta hän alkaisi. Ei ollut mahdollista etteivät hänen
sormensa löytäisi jonkin sävelen alkupäätä. Jos sydän vaikenisi, jos
aivot vaikenisivat, niin sormet, sormet, nämä vilkkaat käskyläiset,
hänen kalliitten käsiensä sormet, tekisivät tehtävänsä. Mutta jos
ravintolasalissa olisi vieraita?

Keppinsä varassa kolisti hän sisään ovesta ja alkoi nousta ylös
portaita. Ei kukaan pidättänyt häntä, palvelija odotti hänen
luovuttavan päällystakkinsa, mutta hänellä oli liian kiire. Ja niin
hän päällysvaatteissaan seisoi ravintolahuoneen ovella ja näki pöydän,
jonka ääressä konsertti-iltana oli aterioitu, näki senkin pöydän, jonka
kahden puolen merimies ja hänen toverinsa olivat istuneet.

Ja näki soittokoneen.

Huoneessa ei ollut ketään. Hän veti oven kiinni jälkeensä ja etsi
taskustaan tupakkaa. Sitä ei ollut, hän oli viime aikoina hyvin vähän
polttanut.

Tuhkakuppi pöydällä oli yölepakon muotoinen, vieressä oli
tulitikkulaatikko. Toisella pöydällä nähtiin samat esineet. Heinz
Blume teki näitä asiaankuulumattomia huomioita siirtääkseen ratkaisun
tuonnemmaksi. Hän alkoi muistutella, missä järjestyksessä illallisilla
oli istuttu ja keitä oli ollut läsnä. Hän muisti molemmat miehet, jotka
eivät olleet poistuneet, vaan seisoivat pimenevissä porteissa, kun hän
juoksi Mariannen jälkeen. Mariannen kirjehän oli hänen taskussaan,
miten onnellisella hetkellä se oli tullutkaan! Jos kaikki muu pettää,
niin on hänellä kuitenkin Marianne. Mariannella on sydän, joka kestää,
lähde, joka ei kuivu.

Tarjoilijatar häiritsi häntä kysymällä mitä hän saisi tuoda. Blume
mainitsi jotakin, jota ei hän aikonutkaan nauttia. Hänen aivonsa saivat
hiukan armonaikaa niin kauan kuin hän odotti teelasia. Mutta sitten
täytyi koota voimat ja käydä kiinni pääasiaan. Hän avasi soittokoneen
kannen. Hänen edessään olivat kellastuneet koskettimet. Silloin
pusertui hiki esiin jokaisesta huokosesta hänen ruumiissaan. Hänellä ei
enää ollut ainoatakaan ajatusta. Kaikki hiljeni hänessä. Vain sydän löi.

Niin hän istui tahraisen ravintolakoneen ääressä ja kuunteli sydäntään,
tietämättä mitä se tahtoi.

Aivan niinkuin vanha Hanell, ajatteli hän ja lausui sen ääneen. Nytpä
se siis tiedettiin, nyt hän siis oli saanut selvyyden: kelvoton
työhön, virkaheitto. Niinkuin ihminen raskaan iskun jälkeen ei ensi
hetkessä tunne, ainoastaan aavistaa, niin hänkin vain kaukaa vaistosi,
että hänen edessään nyt oli korpivaellus. Köyhyys, yksinäisyys,
maan matoisen elämä, sen vaellus tomussa kylätiellä, jossa kulkija
ajattelemattaan voi sen tallata mäsäksi.

Heinz Blume, kuuluisuus, joka kerran soitti arkeen pyhää... Ei, sanat
olivat kuuluneet hiukan toisin: älä koskaan unohda, että olet kutsuttu
soittamaan pyhää maan päälle... Marianne, Marianne!

Heinz Blumen koko olemus sykähti ja hänen kätensä etsi vaistomaisesti
taskua. Niinkuin aina ennen, sai Marianne nytkin tulla toisessa
sijassa. Nyt kun kaikki muu oli pettänyt, nyt tuli Mariannen vuoro.
Marianne oli siihen tyytynyt, oli sitä tahtonut, oli pitänyt sitä
ainoana oikeana. Taasen hän väikkyi taiteilijan silmissä sellaisena
kuin hän viimeisenä iltana oli istunut lampun alla, lasten nukkuessa
ympärillä, niinkuin jouluyö väikkyy vanhuksen silmissä, joka muistelee
lapsuutensa jouluja.

Kirjeen päällekirjoitus oli Mariannen selkeää karua käsialaa, ja
kirjekuori niitä, joita köyhä kansa käyttää.

 Rakkaani!

 Sinä elät: Jumalan kiitos.

 Enhän toki ole vaimosi myötäkäymisen päiviä varten, vaan ennen
 kaikkea vastoinkäymisen. Nyt kun tiedän kaikki, seison taasen lujalla
 pohjalla. Ei Heinz, ei puhetta lannistumisesta. Mitä merkitsee
 ihmiselle meissä, onko Heinz Blume eurooppalainen kuuluisuus? Olet
 vuosikausia saanut taivuttaa päätäsi kiittämään suosiosta, jonka
 yleisö on suvainnut sinulle suoda luomistyöstäsi. Tuskin pysyy kynä
 kädessäni, niin onnellinen olen siitä että me, minä ja lapset, nyt
 saamme pitää sinua luonamme viikkoja, ehkä kuukausia. Sinä taivutat
 päätäsi vain leikitellessäsi lasten kanssa ja keväällä, kun yhdessä
 kuokimme sarkaamme. Nyt emme tarvitse vierasta apua, vaan itse teemme
 kaikki. Kerran sinä paranet ja lennät jälleen luotamme, sen tiedän —
 uskon sinut terveeksi, sen saat nähdä! Mutta nyt en ajattele mitään
 muuta kuin sitä onnen aikaa, joka on edessäni. Emme lannistu, ei
 Heinz. Tämä on oikein Bachia käytännössä, tervettä, ankaraa elämää.
 Kirjoitan pian seikkaperäisemmin, nämä rivit vain tahtovat sanoa
 sinulle, että olen täynnä uskoa ja työiloa.

 Corinna on täällä lepäämässä ja kuten aina, on hän ollut suurenmoinen.
 Dielsien selkeällä päällä ja uskollisella sydämellä on hän minua
 tukenut. Me vuokraamme pois mitä emme välttämättä tarvitse ja me
 myymme mitä meillä on ylellistä. Ja ennen kaikkea: minä teen työtä.
 Olen nuori ja olen voimakas. Seison kerrankin sen elämän edessä, jota
 suurin osa ihmisiä elää ja jota kaikkien pitäisi elää, koska se on
 ainoa arvokas. Rakkaani, soisin sinun tuntevan miten toivorikas olen
 ja miten iloinen. Vähän on elämässäni ollut hetkiä, jolloin olen
 tuntenut kaiken tavaran, senkin joka on täynnä muistoja yhteisestä
 kodistamme, olevan tomua ja tuhkaa. Sellaisen hetken elin kun
 ajattelin, että henkesi oli pelastunut.

 Nyt, sinä rakas, odotamme sinua vain kotiin. Niin pian kuin voit:
 tule! Blumen perhekalleudet — niinsanotut — saavat mennä, jotta
 pääset irti sieltä. Sanon vielä kerran: tomua ja tuhkaa. Lapset
 lähettävät tuhansia suudelmia, pikkupoju nukkuu, molemmat vanhemmat
 seisovat ikkunan ääressä ja katselevat lintusia, jotka visertävät
 murattiköynnöksessä. Täällä on yhä vielä lämmin kaunis syksy.
 Ajattele, että kerran taas saamme viettää joulun yhdessä. Sano
 terveiseni kaikille jotka ovat olleet sinulle hyvät. Ja niin pian
 kuin voit: tule! Olen tahtoa ja terästä, olen iloa ja kiitollisuutta.
 Myötä- ja vastoinkäymisessä sinun

 Vaimosi.

Heinz Blume tiesi: lähden heti, heti.

Jokainen askel tästä puoleen oli oleva askel kotia kohden, ja samalla
se oli autuasta vaellusta Mariannen vierellä, läpi elämän. Se oli
»Bachia käytännössä».

Heinz Blume ei tietänyt oliko hänelle vielä joskus suotu soittaa
juhlaa ihmisjoukkojen erämaahan. Ehkäpä hänen kuuluisuutensa aika oli
ohi. Poikki, kuin veitsellä... Mutta jokin työ hänelle varmaan vielä
suodaan. Ja tässä työssä voi aina julistaa juhlaa. Ihminen ei ole sitä
mitä hän _tekee_, vain sitä, mitä hän _on_.

Tahtoa ja terästä, iloa ja kiitollisuutta, myötä- ja vastoinkäymisessä
— Heinz Blume saneli tätä kuin runoa ja siinä astellessa soi hänen
sauvansa katua vasten ikäänkuin kivet olisivat laulaneet.




VIIMEINEN KEINO


Muutamia päiviä ennen jouluaattoa tapahtui Virtala-aviopuolisoiden
välillä vihdoin se keskustelu, jonka he pitkin syksyä olivat
vaistomaisesti tunteneet tulevan ja jota he olivat koettaneet siirtää.
Vaimo astui nopeasti miehensä työhuoneeseen, hartioillaan liina ja
kädet vielä jauhoissa leipomisen jäljeltä. Hän ei huomannut, mitä hän
muuten tuskallisen huolellisesti otti lukuun: nimittäin, että hänen
miehensä oli työssä. Hänen huuliltaan pääsi puoli-itkussa:

Minä en ymmärrä... minä en tiedä... Antti, mitä me teemme?

Mies nosti päätään ja loi silmälasien yli katseen pöydän taakse, jossa
hänen vaimonsa korkea, vaalea olemus häämötti.

— No...? Tietysti taas Aune? Onko hän yhä jatkuvasti paha? Sinä kysyit,
mitä hän toivoisi joululahjaksi — olihan se niin? Ja tyttö vastasi:
kultaisen peilin — olihan se niin? No katso nyt, tätä olen kauan
pelännyt.

Mies kävi tarkkaavaksi vasta kun hänen vaimonsa vastaus viipyi.

— Ei, sanoi vaimo, hieroen viluisia käsiään, — paljon pahempaa. Hän
ei enää sano mitään... Hän vaikenee. Hän tekeytyy mykäksi. Ei vastaa
mihinkään. Jos minä kysyn, niin hän vain tuijottaa eteensä. Hän ei
räpäytä silmää. On kuin hän olisi lyönyt vetoa jonkun kanssa, että hän
viisi minuuttia, kymmenen minuuttia...

Mies hymähti ja heilautti kättään.

— No mutta, anna hänen tuijottaa ja voittaa vetonsa, älähän nyt noin
kiihdy...

— Hän on ulkona, hän istuu sillalla ja tuijottaa veteen...

— Kyllä hän tulee, jahka hänen on tarpeeksi kylmä.

— Ei kuule, on lähes kymmenen astetta. Neljännestunnin olen häntä
houkutellut. Olen puhunut kauniisti olen uhannut. En enää ymmärrä. Jos
sinä menisit..

— Se vielä puuttuisi. Kun on siinä iässä, niin jo sitä löytää kotiin,
kun kylmä tulee.

— Hänen on niin kylmä, että hän on sinisenä, mutta hän ei liikahda.

— Tjaa, mitä minä sille voin.

— Mene ja tuo hänet sisään.

— Mutta eikö sinussa todella ole sen enemmän kasvattajanvikaa. Kun
lapsi on kahdentoista vanha, täytyy sen omassa nahassaan saada kokea
oikuttelemisen seuraukset. Anniseni, Anniseni...

— En nyt tahtoisi, että hän juuri jouluksi sairastuisi.

— Olen, suoraan sanoen, pelännyt tätä koko ajan. Ottolapset ovat
vaarallinen asia.

— Mutta itsehän sinä hänet meille toit. Näen sinut vieläkin silmieni
edessä, kuinka astuit sisään... Et riisuutunut eteisessä, vaan tulit
makuuhuoneeseen asti. Siellä avasit turkkisi — se oli isä-vainajan
sudennahkaturkki, se, jota hän aina käytti tarkastusmatkoillaan — ja
laskit eteeni vuoteelle käärön. Pelästyin, en käsittänyt mikä se oli.
»Tästä saat joululahjan», sinä sanoit ja hymyilit... Minä ymmärsin jo,
mitä olit minulle tuonut ja samassa kuulin lapsen itkua, tuota itkua,
jota niin olin toivonut kerran saavani kuulla oman lapseni suusta...

— Mutta älähän nyt noin tavattomasti kiihdy. Minä, minä hänet toin —
kuinka monta kertaa olenkaan sitä katunut! Sääli minun oli tullut,
sääli lapsuudenystävää, joka rukoili ja rukoili: »Pelasta lapsi, vie se
nyt juuri, kun äiti niin suunnattomasti on rikkonut sitä vastaan. Minä
en voi sitä suojella, minut hän aina löytää eikä lakkaa kiusaamasta
lasta minulta. Sinun luoksesi ei hän tule. Teillähän ei ole lasta...»
Näin hän puheli, Väinö poika, jonka vieressä olin istunut koko
kouluajan. Minä muistin, ettei meillä ole lasta ja ettei meille tule.
Muistin miten onneton sinä olit ollut, kun tuo tuomio julistettiin.
Minä ajattelin sinua, sinä olit joskus puhunut, että jos ottaisimme
jonkun orvon...

— Niin olin, niin olin. Mutta tämä ei ollut orpo...

— Ei, sen pahempi.

— Jos se olisikin ollut orpo, niin ei se koskaan olisi esiintynyt näin
katkerana ja vaativana.

— Mutta uskoohan se, että vanhemmat ovat kuolleet.

— Kuka sen tietää. Minä pelkään, että hän aavistaa.

— Kuinka hän voisi aavistaa. Eihän täällä kukaan sitä tiedä. Jos
asuisimmekin siellä... siellä, Vuolteella. Mutta nyt on välimatka liian
suuri.

— En tiedä, mitä uskoisin. Täytyy olla jotakin, jota me emme tiedä ja
joka on vaikuttanut tämän muutoksen. Tätä kauheaa tilaahan nyt jo on
kestänyt syyskesästä. Mitä tapahtui lapselle silloin, kun me olimme
poissa?

— Silloinko elokuussa? Ei mitään — mitä hänelle olisi voinut tapahtua?
Isoäitihän oli täällä.

— Sitä juuri minä pelkään: jos hän olisi jollakin lailla...

— Mutta tyttöseni, isoäitihän pitää lapsesta. Hän on minulle itselleni
sanonut, että hän pitää Aunesta ikäänkuin hän todella olisi hänen
poikansa lapsi.

— Olisiko lapsi voinut saada käsiinsä jonkin kirjeen?

— Eihän ole mitään kirjeitä. Niin, ne pari kirjettä, jotka olen
säästänyt kaiken varalta. Toinen kuvaa luonnottoman äidin kauheaa
tekoa, toinen... Ne ovat täällä, lukkojen takana. Muut olen kaikki
polttanut. Eikähän Väinö enää ole viime aikoina kirjoittanut. Minusta
on joskus tuntunut, että hän mahtaa olla sairaana.

— Sitten minä en tiedä... En käsitä mitä teen. Jotakin on tapahtunut,
jota emme tiedä. Hän oli aivan muuttunut, kun me palasimme kotiin. Hän
katsoi minuun kuin petturiin. Ja minä tunsin olevani petturi — niin,
niin, en tiedä mistä syystä. Sillä en ole tahtonut pettää, en ole
tahtonut pahaa. Rakastan lasta kaikella sillä rakkaudella, jonka olisin
antanut omille lapsilleni, jos minulle niitä olisi suotu...

— No, katso nyt! Ja kuitenkin syytät minua siitä, että Aune on talossa.

— Syytänkö minä? Mutta Antti...

— No, no, miksi sitä kutsuisin.

— Sinähän syytät minua siitä, että ikävöin lasta ja että sinä minun
tähteni toit tämän...

— Säälivää sydäntäni minä syytän. Se on sellaista halpa-arvoista
hyvyyttä.

— Hän sairastuu, jollemme saa häntä pois sillalta.

— Väinö osasi lahjoa minut. Hän kuvasi, miten tuo nainen oli hänet
lumonnut ja miten hän sitä vihasi ja rakasti ja miten hän pelkäsi,
että se etsisi lapsensa vaikka maan alta. Minä olin lapsellinen siihen
aikaan. Minä kuvittelin, että kasvatuksella voisi lannistaa luonnon.
Tässä minä nyt istun ja luonto nauraa minua vasten silmiä. Huonon isän
lapsen voi vielä sittenkin pelastaa, mutta ei huonon äidin...

— Etkö sitten tahdokaan minua auttaa?

— No, vieläkö hän yhä on sillalla? Ehkä hän jo on kotona...

— Näethän itse tuolla sinisen nutun ja valkoisen lakin.

— Mitä minä enää näkisin. Onhan jo ihan pimeä. Kyllä sinä suuresti
liioittelet tämän asian. Onhan tällaisia kohtauksia ennenkin ollut.
Ainakin joitakin pienempiä. Minä alan niihin jo väsyä, tiedätkö...

— Sinä sanot sen ikäänkuin syyttäisit minua. Luuletko, että ne minulle
ovat hauskat.

— Suo nyt anteeksi, mutta sinä olet hemmotellut tyttöä. Hän olisi
vaatinut paljon lujempaa kuria. Sellaisen äidin lapsi!

— Jumalan tähden, älä toki puhu niin ääneen. Aune on niin arka, niin
kummallinen — minä en voi olla hänelle kova.

— No niin, kärsi siis seuraukset ja koeta tulla hänen kanssaan toimeen.

— Mutta etkö nyt voisi auttaa minua?

— Neuvon sinua: älä hemmottele häntä. Ajattele vähän, mitä teet, kun
esimerkiksi pidätät häntä poissa koulusta ja toverit näkevät hänen
terveenä juoksentelevan ulkona.

— Hänen hermonsa ovat aivan pilalla.

— Tällä kasvatuksella eivät ne ikinä parane. Tiedän... älä nyt pahastu,
mutta minä pelkään, että me olemme pakotetut...

— Mitä?

— Niin, minusta vain tuntuu, ettemme saa hänestä ihmistä, että hän
menee meidän käsissämme piloille, että täytyy ryhtyä johonkin.

— No niin, puhu, puhu, miksi keskeytät.

— Mutta älä nyt noin hermostu. Hänen parastaanhan minä ajattelen.

Rouva Virtala vapisi. Turhaan koetti hän mieheltään peittää, miten asia
oli hänelle kohtalokas.

— Sanoisit nyt kaikki yksin tein. Minä näen, että sinä haudot jotain
kauheaa.

— No mutta Anniseni, en uskalla puhua mitään.

— Puhu toki, olenhan aivan tyyni. Mitä tarkoitat, että tekisimme.

— Niin, minä vain pelkään, että meidän on ryhdyttävä viimeiseen keinoon.

— Mitä? Mitä sinä sanoit? Viimeiseen keinoon? Mikä se on? Et ole
minulle siitä koskaan puhunut. Tarkoitatko, että... löisit lasta...?

— En.

— Et? No mitä sitten? Etkö nyt voisi sitä minulle sanoa.

— Oletpa sinä aivan sairas.

— Johan vähemmästäkin. Ajattele toki, mitä minulle olet sanonut:
viimeiseen keinoon. Mitä tarkoitat tällä viimeisellä keinolla?

— Mutta Anniseni, pitääkö meidän elämämme mennä rikki tämän vieraan
lapsen takia?

— Voitko sanoa, että hän on vieras, kun yksitoista vuotta olemme
pitäneet häntä omanamme?

— Tjah, ei hän kuitenkaan ole meidän lihaamme ja vertamme...

— Ei, mutta meidän henkeämme...

— Ohoh, kumpiko meistä hänelle on antanut taipumukset tuohon
inhottavaan oikuttelemiseen? Ei, kyllä ne ovat peräisin mamma-diivasta.

— Mitä sinä tarkoitat viimeisellä keinolla? En saa mitään rauhaa
ennenkuin tiedän, mitä tarkoitat sillä.

— Noo... en mitään.

— Älä luule, että minua petät.

— Sanoin sen vain, kun olit niin kiihtynyt.

— Ei, sinä tarkoitat sillä jotakin. Tunnusta vain. Mikset ennen ole
minulle sanonut, että sinulla on jo jokin »viimeinen keino».

— En koskaan ole nähnyt sinua näin kiihtyneenä.

— Joulu lähenee. Ja meillä on tällaista.

— Lähde nyt itse komentamaan tyttö sisään. Katso jos hän olisi poika,
niin minä kyllä hoitaisin hänet, mutta tytöstä täytyy sinun pitää huoli.

— Minä menen, mutta sano tuo viimeinen keino. Voithan nyt sanoa. Ei
suinkaan se nyt sellainen ole etten voi sitä kuulla. Et suinkaan sinä
aio heittää lasta alas virtaan, tai pistää lumihankeen, tai...

— En. Mutta voin lähettää hänet takaisin hänen isälleen. Sen sanoin
Väinölle jo silloin, että jollemme saa hänestä ihmistä, niin lähetämme
hänet takaisin.

Mies näki, miten hänen vaimonsa vasempi käsi suonenvedontapaisesti
vetäytyi nyrkkiin ja kohosi sydämen kohdalle. Hetkisen vaikenivat
molemmat. Miehen teki mieli lausua jotakin sovittavaa, mutta hän
ajatteli, että Annia joskus täytyi karaista pienellä kovuudella, muuten
pääsi hänen luontainen lempeytensä niin voitolle, että lapsi sai tehdä
kokonaan mitä tahtoi. Hän vaikeni siis ja koetti palauttaa katseensa
vihkoläjään edessään. Hän näki kuitenkin jokaisen vaimonsa liikkeen.
Annin silmät sulkeutuivat hetkeksi ja hän veti syvältä henkeään.
Kalpeniko hän, vai valoko lampunvarjostimen alta loi hänen ylitseen
noin oudon varjon? Sitten hän yhtäkkiä vetäisi huivin hartioidensa
ympärille ja nousi. Sanaa lausumatta ja varpaisillaan hän jätti huoneen.

Tällaista oli viime aikoina tapahtunut monta kertaa. Tuo vieras lapsi,
jossa äidin luonne yhtäkkiä oli puhjennut esiin, oli tärvellyt heidän
hermonsa ja uhkasi viedä koko heidän kotoisen onnensa. Niinkuin he
olivat kiintyneet lapseen ja niin hyvin kuin kaikki oli näyttänyt
onnistuvan, ja nyt... sittenkin... Kymmenen vuoden työ osoittautui
turhaksi. Olipa ollut hyvä, että Väinölle tuli sanotuksi silloin, että
jollei tytöstä tule kalua, niin hän saa palata isän luo.

Tähän tapaan ajatteli mies, koneellisesti pakottaen katseensa
vihkopinkkaan.

Vaimo ajatteli, vinhaan astuessaan pitkin lumista tannerta:

Minä en anna häntä luotani, minä en anna, en, en

       *       *       *       *       *

Ja hänen askeleensa kiihtyivät juoksuksi ja tuska vihloi hänen
ruumiissaan, kun hän ajatteli, että lapsi on istunut tuossa
neljännestunnin, ehkä enemmänkin, ehkä puoli tuntia, ja tuijottanut
virtaan juuri tuolla tavalla. Kauheaa! Jokin muistoko häntä kahlehti
tuohon? Sitä ei äiti ollut äsken tullut ajatelleeksi. Saattaako muisto
herätä yhdentoista vuoden takaa ja ottaa valtoihinsa? Saattaako
tuollainen kauhea asia ehkä vielä johdattaa tekoonkin...? Kaikki palaa
takaisin, kaikki toistuu, niin oli joskus joku sanonut. Maisterin
rouvalle tuli se tunne, että lapsi äkkiä nousee ja heittäytyy
yli kaidepuun veteen. Ehtiikö hän vielä perille? Miten hän äsken
saattoikaan jättää hänet tuohon, olisihan hänen pitänyt tietää, että
kaikki toistuu. Eiköhän hän olisi jaksanut kantaa Aunea, jos oikein
olisi koettanut. Aune oli laiha, vaikka hän ikäisekseen olikin pitkä.
Oi, liikahtiko hän? Ehtiikö äiti perille? Eihän lapsi vain...?

Hän ei uskaltanut huutaa, ettei pelottaisi tyttöä, joka istui
polvillaan ja tuijotti jokeen. Muuttumatta, samassa asennossa hän
istui. Nyt äiti näki, että hänen hampaansa kalisivat. Kädet kuitenkin
yhä pitelivät kiinni kaidepuusta, ikäänkuin ne olisivat jäätyneet
siihen kiinni.

— Aune, alkoi äiti hiljaa ja lujasti, — nyt ei enää saa olla paha.
Jouluun on vain viikko, jouluksi täytyy kaikkien tulla hyviksi. Nyt
nopeasti kotiin.

Hän tarttui koko voimallaan lasta olkapäihin ja nosti hänet alas. Hänen
jalkansa tuntuivat puutuneen koukkuun, niin etteivät tahtoneet oieta.
Äiti ei tietänyt, mikä tässä lapsessa tällä hetkellä oli todellista,
mikä teeskentelyä. Hän ei tietänyt, minkä verran olisi ollut toruttava,
minkä verran osoitettava hellyyttä. Koko hänen olentonsa kärsi siitä,
että pahat voimat olivat ottaneet haltuunsa rakastetun olennon ja ettei
hän voinut häntä auttaa.

Vihdoin pysyi tyttönen jaloillaan ja äiti kuljetti häntä valoa kohden,
joka loisti metsästä. Se oli kodin valo, mutta se tuntui nyt olevan
niin kaukana. Tahdottomana lapsi seurasi, äiti kannatti häntä niin
paljon kuin hän jaksoi. Tämä ei enää ollut teeskentelyä. Lapsi oli
sairas.

Vihdoin he pääsivät sisään ja tulivat Aunen omaan valkoiseen huoneeseen
ja äiti polvistui lapsen eteen ja riisui ja hieroi häntä. Ja siinä
häntä hoidellessaan hän puheli hänelle täynnä rakkautta ja hillittyä
hätää.

— Kuinka Aune saattaa... Tiedäthän sinä, miten se on äidille vaikeaa.
Ajattele, jos sinä nyt sairastut juuri jouluksi. Ja juuri jouluna,
kun mennään isoäitiä tervehtimään ja ollaan kaupungissa monta päivää.
Ja kaupungin kauniiseen kirkkoon mennään ja museoon, jossa Aunella
viimein oli niin hauskaa. Muistatko kaikkia kauniita tätejä — mitä
he sanoisivatkaan, jos Aune olisi poissa. Lasikaapeissa he seisovat
ja hymyilevät aina, mutta silloin he varmaan itkisivät. Kuule... no,
pikku kulta... sinä saat lääkettä, mene nopeasti sänkyyn. Ai, toinen
kenkä vielä... Niin, sellaista se on, kun istuu sillalla pakkasessa.
Eihän äiti mitään pahaa tarkoittanut. Mikset sinä saisi toivoa jouluksi
kultaista peiliä. Mutta äiti ajatteli vain, että kun on niin paljon
lapsia, joilla ei ole leipää... No niin! Nyt äiti peittää oikein
hyvin. Muistatko museossa sitä tätiä, joka oli morsian ja jolla oli
päässä se äärettömän iso kruunu? Senkin tädin me saamme nähdä, jos
paranemme... No, katso nyt, nythän sinun jo onkin lämmin. Nyt me emme
tee isää surulliseksi — eikö totta, kun isä tulee, niin me hymyilemme
isälle, lupaahan oma kulta sen. Katso, isä on niin hyvä, isä tekee
niin paljon työtä, ilman sitä työtä emme ensinkään voisi elää. Isä,
joka niin on iloinnut joulusta! Isä lähtee Aunen kanssa laskettelemaan
alas raatihuoneen mäestä, kun ollaan mummon luona. On paljon lapsia...
aijaijai, nyt tulee pieni koira, se juoksee ja haukkuu, se tahtoo
päästä mukaan! Isä ohjaa jalallaan ja antaa vauhtia. Aune nauraa,
kaikki lapset nauravat, harakkakin nauraa lumisella oksalla — hei, nyt
mennään kuperkeikkaa.

Äiti nauroi, kiihtyneenä omasta kertomuksestaan ja upotti päänsä lapsen
vuoteeseen.

— Mitä? kuiskasi hän. — Äidin kultu, noin, noin, noin! Nyt nauretaan
ja nyt myöskin puhutaan eikä enää murjoteta niinkuin äsken. Ei enää
koskaan!

Hän oli saavuttanut tarkoituksensa: lapsi nauroi. Tai oikeastaan se
purskahti itkuun. Mutta joka tapauksessa se oli äännähtänyt. Nyt se
jo puhuikin, vaikkei tosin siihen tapaan kuin äiti olisi toivonut. Se
sai yhtäkkiä takaisin voimansa, ravisti päätään tyynyä vasten ja sanoi
käheästi, vanhan ihmisen äänellä:

— Minä en tahdo elää.

Siinä sitä taas oltiin.

Äiti veti henkeään ja kokosi voimia uutta taistelua varten. Hänen
täytyi painia tämän uppiniskaisuuden kanssa ja hänen täytyi voittaa.

— Minä tahdon paleltua, jatkoi vanhan ihmisen ääni pienestä valkoisesta
vuoteesta, — minä en tahdo elää, minä tahdon kuolla!

— Vai niin, vai niin! sanoi äiti, painaen alas kyyneliään, kurkku
kuivana.

Hän ei taaskaan voinut päättää, olisiko parempi ruveta laskemaan
leikkiä, vaiko puhumaan hänen tunteilleen. Voittaakseen aikaa meni hän
hakemaan lääkettä ja saneli itselleen siinä lakkaamatta:

Minä en anna häntä pois! Minä en salli mitään viimeisiä keinoja. Hän on
minun, olen yhdentoista vuoden rakkaudella lunastanut oikeuden häneen.
En anna häntä pois. Ja hänkin rakastaa minua. Hänen täytyy minua
rakastaa.

Tämä viimeinen asia se oli ehkä kaikista arin, rakastiko lapsi todella
äitiä?

Kaikki edelliset vuodet olivat olleet täynnä iloista keskinäistä
luottamusta. Ja viime kuukaudet olivat olleet epäluuloista
murjottamista ja vakoilua. Kaikki edellisten vuosien onnen pääoma
tuntui olevan menetetty, yhteinen ilo kuin juurineen revitty maasta.
Saattoiko rakkauden sillä lailla nyhtää ihmisrinnasta? Eikö lapsi enää
rakastanut äitiä?

Yksi vuoden pisimpiä öitä levitti pimeänsä yli Anni Virtalan
taistelujen. Mitä hän oli tehnyt, jonka takia hänelle oli pantu tämä
rangaistus? Oliko ollut rikos ottaa lapsi äidiltä, vaikka hän olikin
huono? Ehkei hän ollutkaan niin huono, ehkä häntä oli parjattu. Vai
oliko ollut rikos rakastaa sillä lailla kuin hän, Anni, oli rakastanut?
Olisiko pitänyt olla kova ja luja? Olisiko lapselle pitänyt ilmaista
kuka hän oli? Oliko ollut valhetta uskotella hänelle, että hän oli
heidän Virtala-puolisojen tytär? Ja oliko kasvatusäiti ehkä vain
omantuntonsa rauhoittamiseksi verhonnut valheensa siihen kauniiseen
kuvitteluun, että hän tahtoi säästää lasta huonon äidin muistolta? Ehkä
hän, Anni Virtala, olikin tehnyt sen vain peläten, että lapsi pakenisi
häntä, hänen rakkauttaan ja hyvää kotiaan, ja menisi sen äidin luo,
joka oli antanut hänelle elämän. Joulu hänet kerran toi — jouluko hänet
nyt vie?

Kunnia, kunnia... rauha... hyvä tahto! soi läpi pitkän unettoman
pimeän. Tämä soitto kuului rannalta sen korviin, joka taisteli
myrskyssä ulapalla. On suloinen sana, joka merkitsee lepoa, mutta se
on olemassa muita varten. Hänkin, Anni Virtala, tunsi joskus rauhan.
Mutta siitä on kauan. Se on enkelien toivotus ihmisille, se on taivaan
joululahja maan lapsille, mutta tämän joululahjan on niinkuin niiden
suurten käsitöiden, joita salaa ommellaan pitkinä iltoina ja jotka
eivät valmistu. Rauhaa ei tule maahan. Taistelu kuuluu maahan ja
kärsimys.

Kaikki oli ollut helppoa silloin, kun oli saanut puhua Antille.
Mutta tästä asiasta ei saanut puhua. Tuossa kuuluivat hänen tasaiset
hengenvetonsa, mutta ei saanut herättää häntä ja sanoa niinkuin
aina ennen: minun on paha olla, auta minua! Juuri Anttia täytyi
tässä asiassa pelätä, juuri Antin hallussa oli viimeinen keino. Tämä
viimeinen keino oli noussut maasta kuin aave. Tämä viimeinen keino oli
aukaissut kuilun hänen ja hänen vaimonsa välille.

Anni Virtala makasi tuskan kourissa. Tie oli noussut pystyyn eikä
hän nähnyt, mihin päin kääntyä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän
päätti: lapsen täytyy tulla järkiinsä, aamulla puhun hänelle! Mutta
hän oli jo liian monta kertaa yrittänyt puhua Aunelle, hän ei enää
uskaltanut luottaa puhumiseen. Ja niin hän taasen joutui kuin kuumaan
lampareeseen, missä ei jalka löydä pohjaa ja missä höyryt tukahuttavat
hengityksen. Miten saattoi Anttikin olla hänelle näin kova? He olivat
viisitoista vuotta olleet onnelliset ja nyt tuli tällainen kuilu.
Rakastiko Antti häntä? Oliko hän koskaan häntä rakastanut? saattoiko
ihminen, joka rakastaa, tahtoa rakastetulleen kärsimyksiä? Tuntui
uskomattomalta, että joulu läheni, että valmistaa sitä iloista iltaa,
jossa loistaa joulukuusi ja annetaan lahjoja, että huomenna piti leipoa
— niitä leivoksia, joita leivottiin vain kerran vuodessa, että piti
ottaa esiin joulukuusenkoristukset, sekin silkkinauha, missä oli sanat:
»Kunnia olkoon...» Kunnia... rauha, hyvä tahto — enkelintoivotuksia,
joita ei maa kykene ottamaan vastaan.

Aamu jo sarasti, kun valvovalle äidille, hänellekin, tuli mieleen
viimeinen keino. Hän päätti koettaa vielä yhtä. Jollei se auta, niin ei
auta mikään. Silloin menköön rikki koko koti. Mutta sitä yhtä hän vielä
tahtoo koettaa. Kun olisi saanut tietää, mitä oli tapahtunut elokuussa,
heidän ollessaan matkalla. Oliko täällä käynyt joku, vai oliko tullut
kirje, vai mitä...

Hän malttoi tuskin odottaa nousun aikaa. Hän malttoi tuskin odottaa
hetkeä, jolloin näkisi Aunen. Hänessä eli sittenkin salainen toivo,
ettei viimeistä keinoa tarvitsisi käyttää, vaan että lapsi ehkä
sittenkin taipuisi ilman. Ei...!

Hän tuli huoneeseensa ja huomasi, että tyttö kiireesti vetäytyi
peitteeseen. Hän toivotti hyvää huomenta — tyttö ei vastannut. Hän tuli
vuoteen luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen: tyttö oli nukkuvinaan.
Antti astui hiljaa huoneeseen. Anni sanoi hänelle, että lapsi nukkuu.
Hän valehteli. Hän oli selvästi nähnyt, että lapsi oli valveilla. Mutta
hän pelkäsi Antin kylmiä sanoja. Kuitenkin auttoi hänen valheensa
huonosti, sillä kouluun lähtiessä Antti lausui, ikäänkuin hän olisi
arvannut kaikki tyynni:

— Näetkö nyt, Anniseni, ei mitään tästä tule. Etkö jo ymmärrä itsekin,
että tästä täytyy tulla loppu? Minä en enää jaksa kuunnella sinun
livertelyäsi ruokapöydässä: »Tahtooko pikku kulta... Ota, pikku
kultu... Kas noin, pikku kultu...» Sellainen on syntiä. Se sopii juuri
nyt niin hyvin. Varmaan isäkin jouluna kaipaa lastaan tavallista
enemmän. Minä kirjoitan tänään, ehdin saada vastauksen, ehdin käydä
viemässä tytön ja ehdin vielä kotiin jouluillaksi. Eikö näin ole paras
Anniseni?

Mies esitti kysymyksensä arkaillen ja hämmästyi vaimonsa ääntä, kun
tämä kylmästi vastasi:

— On. Varmaan on. Tee niinkuin olet aikonut. Annamme tytön lähteä.

Mies yritti taasen lausua jotakin sovittavaa, mutta vaimo oli jättänyt
huoneen. Hän oli hyvin kalpea. Mitä hän aikoi? Mitä hän ajatteli?

Anni Virtala sytytti miehensä työpöydän ääressä kynttilän ja läksi
takaisin eteiseen. Siellä hän avasi oven kylmiin, kapeihin portaisiin
ja alkoi astua. Hänen polviinsa koski ja häntä paleli. Lukot vinkuivat
ja ovet narisivat. Täällä ylhäällä ei oltu käyty sitten kesän, tätä
huonetta käytettiin vain lämpimän vuodenajan vallitessa. Tuossa seisoi
hänen äitivainajansa pieni kirjoituspöytä — se oli joutunut tänne,
koskei se sopinut yhteen uusien huonekalujen kanssa alhaalla. Ja hyvä
oli muutenkin ollut, että se oli täällä. Tämän pöydän laatikossa
säilytti Anni vanhaa virsikirjaa, jonka sisällä oli jotakin, jota ei
kukaan saanut lukea. Kerran olivat kaikki saaneet sen lukea, mutta
se oli jo unohtunut ja sitten se oli ollut salaisuus, jota ei saanut
ilmaista. Ei vuosikausiin Anni ollut avannut laatikkoa, se oli hyvin
säilyttänyt salaisuutensa. Nyt sen täytyi se ilmaista. Se oli viimeinen
keino.

Anni Virtala astui alas, toisessa kädessä kynttilä, toisessa vanha
virsikirja. Kun hän lähestyi lapsen huonetta, iski häneen vielä kerran
ajatus: ehkä Aune iloisesti juoksee vastaan niinkuin entisaikoina...
Mutta lapsen pienet jalat veivät aivan toisaalle. Äiti näki hänen
aamuhämärässä ponnistavan pihamaalla siltaa kohti. Hänen oli siis
täytynyt olla hyvin nopea käänteissään, koska hän nyt oli matkalla
sillalle.

Äidin parahdus portailta oli niin hätääntynyt, että lapsi pysähtyi.
Vieläpä hän päästi äidin tulemaan luokseen ja seurasi häntä sisään.
Aamussa, joka työläästi valkeni, he nyt istuivat ja puhuivat, puhuivat
työläästi. Keskustelusta ei tahtonut tulla mitään. Siitä tuntui tulevan
jonkinlainen kuulustelu, jossa syyttäjää pidettiin — piinapenkissä.
Syytetty kohteli kiusaajaansa epäluuloisella ynseydellä ja syyttäjä
teki työtään vastenmielisesti, ikäänkuin jonkin armottoman mahdin
pakottamana.

— Aune, nyt sinä istut hiljaa ja vastaat kaikkeen.

— Minun käteni...!

— Koskiko? Mitä sinä sitten juokset ulos, vaikka tiedät että se on
kielletty. Kuule, miksi sinä olet noin epäystävällinen isälle ja
äidille? Mitä se merkitsee? Etkö ymmärrä, että meidän täytyy rangaista
sinua, jollet tottele hyvällä. Sinä naurat — se ei ole kauniisti tehty.
Äiti ei ensinkään tunne sinua. Sinä olet ollut hyvä ja suloinen lapsi
ja me olemme rakastaneet sinua — mikä sinulle on tullut? Koeta puhua...
Ei, sinä et pääse minnekään. Sinä vastaat nyt!

He saattoivat hiljaisuudessa kuulla toistensa sydänten lyövän. Ne
olivat kuumia, tuskallisia sydämenlyöntejä. Mutta lievennystä ei
kuulunut eikä apua.

— Aune, alkoi taasen äiti, — sinä olet lapsi ja me olemme koettaneet
säästää sinua kaikesta kovasta ja surullisesta. Me olemme tahtoneet
antaa sinulle huolettoman lapsuuden. Mutta sinäpä et käyttäydy niinkuin
lapsi, vaan niinkuin... niinkuin vanha ihminen, joka on hyvin tyhmä.
Löytyy sellaisia tyhmiä vanhoja ihmisiä... Aune, mitä sinulle tapahtui
sillaikaa kuin olimme isän kanssa matkalla — sinun täytyy se sanoa!
No, katso, tiesinhän minä, että sinulle oli jotakin tapahtunut! Mutta
mikset heti tullut sitä kertomaan. Ajattele, kuinka monta kuukautta nyt
olet kärsinyt ja pitänyt koko kotia tuskan vallassa. En ole tahtonut
sinulta kysyä, olen odottanut, että itse kerrot. Joku vieras kävi
täällä ja puhui sinulle jotakin — niin, niin, minä näen sen sinun
kasvoistasi. Olisithan nyt voinut olla niin hyvä ja kertoa! Kuka se
oli? No niin, minä tiedän mitä hän on sanonut ja mikä sinut on tehnyt
niin levottomaksi. Me aioimme isän kanssa sanoa sen sinulle vasta kun
olisit suuri. Mutta koska sinä sen nyt tiedät, niin voithan kuulla
kaikki.

Hän haparoi käteensä virsikirjan ja etsi lehtien välistä. Siellä oli
kuivia kukkasia, jokin kiiltokuva, sekä mustalaitainen, ristillä
varustettu sanomalehtiote. Hän ei nähtävästi etsinyt niitä ja kuumeni,
kun ei heti löytänyt mitä haki. Vihdoin hänen kädessään sitten oli
pieni, kellastunut paperi, jossa oli painettua kirjoitusta.

— Lue tämä. Kun sen olet lukenut, et enää ole lapsi. Me olemme
tahtoneet sinua säästää, mutta sinä tahdot nähtävästi toista. Eikö niin?

Nyt sai lapsi suunsa auki ja vastasi vanhan ihmisen tietoisuudella:

— Tahdon!

Äiti näki hennon tyttösen lyhyessä lapsenhameessaan ottavan
kellastuneen paperinpalasen ja astuvan ikkunan luo, jonne lumen
valkeus hohti. Sillä oli pitkät, kapeat ranteet ja se luki tavaten.
Anni Virtala osasi uutisen ulkoa: Luonnoton äiti. T.k. 12 p:nä
aamuhämärissä paiskasi muuan äiti vuoden vanhan lapsensa Vuolteen
virtaan tarkoituksessa surmata hänet. Lapsi takertui kuitenkin kiinni
pensaisiin rannalla, josta hyvät ihmiset sen pelastivat. Luonnoton
äiti, joka on sivistynyt nainen, istuu luonnollisesti lukkojen takana
odottamassa tuomiotaan.

Anni Virtala taisteli kyyneliä vastaan, mutta lasta ei tieto ollut
järkyttänyt. Hän ymmärsi heti, ketä uutinen tarkoitti, eikä kysynyt
mitään selitystä. Vihdoin levisi hymy hänen kasvoilleen ja hän lausui
kiihkeästi:

— Miksi he pelastivat minut, miksi he pelastivat minut! Olisivat
antaneet hukkua. Ah, olisivat! Kyllä minun oma äitini tiesi, mikä
minulle oli hyvä! Minun oma äitini...

Viime sanoja hän toisti hiljaa itsekseen ja kapusi sohvankulmaan,
ikäänkuin häntä olisi palellut. Syntyi pitkä äänettömyys.

Kasvatusäiti ymmärsi nyt, että kaikki oli menetetty. Hän ei enää
kysellyt, kuka lapsen oli kohdannut silloin kesällä. Hän taisteli
tunnetta vastaan, joka tuhansilla siteillä oli yhdistänyt hänet tähän
vieraaseen lapseen. Ne olivat kaikki nyt katkottava. Mitä pikemmin,
sitä parempi.

— Missä minun oma äitini nyt on? kuului väristen sohvankulmasta.

— En tiedä.

— Onko hän vielä vankeudessa?


— Ei. Hänen tekonsa selitettiin tapahtuneen hetkellisen mielisairauden
tilassa. Hän pääsi heti vapaaksi.

— Miksen minä päässyt hänen luokseen?

— Isäsi ei tahtonut.

— Isä oli paha!

Oli kuin jotain olisi kuollut kasvatusäidissä ja hän sanoi kylmästi:

— Nyt sinä pääset oman äitisi luo.

Hiljaisuus heidän ympärillään pysähtyi yhtäkkiä äskeisessä kiihkeässä
kulussaan ja siihen tuli jotakin lauhaa ja sovinnollista.

— Pääsenkö minä? kysyi lapsi. — Pääsenkö minä tosiaan?

— Pääset. Tänään. Heti. Jos tahdot.

— Josko tahdon? Heti. Oi, minä pääsen oman äitini luo!

— Isäsi... nimittäin minun mieheni — miksi me nyt häntä kutsuisimme,
sillä tietysti et enää tahdo sanoa häntä isäksi: Antti setä kirjoittaa
isällesi. Antti setä vie sinut...

— Oi, minä pääsen oman isäni ja äitini luo...

— Minä luulen, etteivät he asu yhdessä.

— Äitini luo minä sitten tahdon!

— Isäsi voi ehkä sanoa, missä äitisi on. Luulen, että äitisi on mennyt
naimisiin toisen kanssa.

— Sitten minä menen isän luo!

— Niin, varmaan isäsi tulee iloiseksi. Hän on hyvin yksin.

— Eikö minun isäni ole mennyt naimisiin?

— Ei.

— Minä menen sitten oman isäni luo.

— Niin, hyvä on, pikku Aune. Panemme sitten vain kokoon vaatteesi ja
tavarasi.

— Minä en ota kaikkia nukkia. Yhden pitää jäädä tänne. Inkerin pitää
jäädä tänne.

— Eihän toki, pikku Aune. Inkeristähän sinä pidät kaikkein enimmän.

— Niin, mutta, äidin tulee ikävä.

— Enhän minä enää ole äitisi. Sinähän nyt menet oman isäsi ja äitisi
luo ja otat kaikki mukaasi etkä koskaan enää palaa tänne.

— Enkö minä koskaan enää palaa tänne?

— Et tietystikään. Se oli niin paha, että sinut otimme. Ja ettemme
kertoneet sinulle, että sinulla on oma isä ja äiti siellä Vuolteella.
Mutta onhan kaikki nyt hyvin kun sinä pääset heidän luokseen. Olipa se
hyvä, että vieras silloin kesällä kertoi sinulle kaikki.

— Hän sanoi, että hän heti tunsi minut. Että olin niin äidin näköinen.
Sillalla hän tuli. Hänellä oli kuorma kiviruukkuja. Minun oma äitini
oli ostanut häneltä. Hän sanoi, että minun äitini oli kaunis ja että
minun isäni oli harmaapäinen. Hän lupasi mennä kertomaan äidille missä
minä olen. Ja sitten hän nauroi ja sanoi, että kyllä se tulee ja noutaa
minut, jollei ennen niin jouluna. Se on sellainen iloinen ihminen ja
niin nuori. Se antaa kultaisen peilin ja kauniit vaatteet... Se on
rikas...

— Missä mummo oli, kun sinä tapasit vieraan miehen?

— Mummo oli salissa. Oli vieraita. Mies otti minut kuormalleen. Minä
menin kirkolle asti. Mies olisi ottanut kauemmaksikin, mutta minä en
tahtonut.

— Pieni Aune, kuule, mutta entä jos oma äitisi tulee nyt ennen joulua
ja noutaa sinut?

— Niin, minä olen odottanut häntä.

— Ajattele, jos hän tulisi. Olisipa se hauskaa. Puepa nyt nuket
valmiiksi, että voitte lähteä vaikkapa jo tänään. Ja pane kokoon
kirjasi. Älä unohda koulutodistuksia. Niitä sinä tarvitset.

— Äiti, mihin äiti menee?

— Hakemaan matkalaukkua. Mutta vieläkö pikku Aune nyt sanoo »äiti».
Enkö minä nyt vain ole Anni täti, kun sinulla on oma äiti?

— Miksei äiti sano »pikku kultu»? Se on ikävää.

Äidin täytyi hillitä itseään, ettei näyttäisi, miten iloiseksi hän
yhtäkkiä tuli. Hänen olisi tehnyt mieli ääneen nauraa. Hän tuskin
malttoi odottaa Antin tuloa. Vakavana hän sanoi:

— Voinhan minä sanoa, jos sinä tahdot. Mutta oma äitisi tahtoo varmaan
sanoa niin.

— Isän luo minä menen! Oman isän...

— Niin, niin. Laitetaan kaikki vain kuntoon.

Hetkisen vallitsi talossa tarmokas toimintahalu. Rouva Virtala kantoi
huoneeseen pinkkoja liinavaatetta ja pukuja. Aune veti auki laatikkoja
ja kokosi kirjojaan. — Minkä puvun Aune tahtoo matkalle? Ehkä tämän
sinisen, se on lämmin.

— Niin, sen sinisen.

Tähän kulmaan minä panen joululahjat. Aune ottaa auki vasta
jouluaattona. Ehkä sinä vietkin omalle isälle ja äidille mitä olit
aikonut antaa täällä. Se on niin hauskaa, kun sinulla on heille
joululahjoja.

— Äiti, onko sinusta noin hauskaa, että minä lähden pois?

— Ei toki. Olen hyvin surullinen. Mutta onhan hauska, että sinun nyt
tulee hyvä.

       *       *       *       *       *

Kun äiti hetken perästä tuli huoneeseen, tapasi hän tyttösen täydessä
itkussa.

— No, mutta pikku Aune... ethän nyt noin itke. Sinusta tuntuu ensin
vähän ikävältä, mutta kyllä sinä pian unohdat meidät. Kirjoitatko sinä
sitten joskus, jos oma isäsi ja äitisi antavat?

Lapsi ei vastannut, käänsi vain selkänsä kasvatusäidille ja repi
nenäliinansa kulmia.

— Pidetäänkö vähän kiirettä, Aune. Pian tulee isä... Antti setä,
tarkoitan. Antti setä ei pidä siitä, että itketään. Katso nyt,
Inkerikin on aivan arkivaatteissaan.

Lapsi ravisti kasvatusäidin kädet olkapäiltään.

— Äiti ei yhtään välitä minusta. Ei kukaan välitä minusta. Paras onkin,
että lähden enkä koskaan tule, enkä kirjoita! En koskaan!

Lapsi karkasi kasvatusäidin ohi ja heittäytyi rajusti lattialle. Ja
siinä se ääneen itki, kasvot kovia, kylmiä siltapalkkeja vasten.

— Ei kukaan välitä minusta, ei kukaan!

Anni Virtala laskeutui polvilleen permannolle ja nosti syliinsä lapsen
vaalean pään. Hän vangitsi myöskin syleilyynsä lapsen riuhtovat kädet.
Hän kuiski hänen korvaansa, miten hän häntä rakastaa, miten ei hän
päästä häntä luotaan, miten hän pitää häntä lapsenaan niin kauan kuin
elämää kestää. Jos hän olisi hänen oma lapsensa, ei hän voisi hänestä
enemmän pitää. Joulu lähenee — he viettävät sen yhdessä, yhdessä he
valmistavat joulumakeiset, yhdessä he koristavat kuusen eikö niin?

Lapsen käsivarret kietoutuvat äidin kaulaan, hän painoi pään äidin
rintaa vasten ja itki ja nauroi siinä, kunnes sanoi tahtovansa nukkua.

Äiti piteli häntä siinä, soudatellen häntä niinkuin silloin, kun hän
oli pieni. Viimeinen keino oli auttanut.

Yksi vuoden lyhimmistä päivistä valkeni ja kotiin jonka ristiriita
äsken oli uhannut hävittää, soi nyt joulun juhlasävel.




RAKASTUNEEN RETKIÄ


Siinä sitä siis kuitenkin oltiin. Lopullinen kielto oli tullut että
pamahti, ei toivon kipunaa enää jäljellä, ei mitään mahdollisuutta
yrittää vielä kerran! »Olet sairas, olet inhottava, et ole mies, vaan
vaivainen akka, ei yksikään tyttö lähde tuollaiselle miehelle, nainen
ei voi tuollaista rakastaa. Tämän olen sanonut viiden vuoden ajan, joko
vihdoinkin uskot ja käsität. Älä enää tule, älä avaa näitä ovia, mene,
hyvästi.»

Se oli niin selvää kuin selvä saattaa olla. Kaikki nämä sanat — ja
paljon lisää — olivat rakeina sataneet vasten miehen kasvoja, hänen
istuessaan tutulla sinisellä leposohvalla tytön huoneessa. Tyttö ei
enää antanut tarttua käteensä — sen suutelemisesta ei puhettakaan,
hän oli kuuro kaikille rukouksille ja kyynelille, hän kielsi koskaan
rakastaneensa Väinö Lehtistä. Jonkin kerran hän tosin oli taipunut, oli
istahtanut polvelle, oli antanut suudella niskaan. Mutta se oli kaikki
tapahtunut säälistä. Eihän kukaan jaksa nähdä miehen itkevän, siinä
antaa jonkin verran perään vain sitä varten, ettei tarvitsisi katsella
noita verestäviä silmiä. »Entä silloin kun olin lähettänyt sinulle
maailman kauneimmat ruusut ja sinä kirjoitit kirjeen, jossa olivat
sanat: rakas Väinö, riennä luokseni, että saan sinua kiittää.» »Olin
rakastunut ruusuihin — kaksikymmentä ruusua, tummia kuin yö, miksi
lähetit ne, miksi aina kannoit kukkia kuin kilpeä edessäsi, kukaan ei
voi vastustaa kukkia. Mutta ystävällisyyteni ei suinkaan tarkoittanut
sinua!» »Entä silloin kun istuimme kuutamossa puiston penkillä ja
sinä painoit pääsi olkapäälleni?» »Mutta senhän olisin tehnyt kenelle
hyvänsä, se tapahtui kuutamon tähden, kuinka voi tällaista pientä
kohteliaisuutta käsittää niin väärin! Nyt ainakaan en ole kohtelias —
vai uskotko ehkä nytkin, että olen kiihtynyt siksi että muka rakastan
sinua? Varmaan tämä tällainenkin voidaan selittää rakkaudeksi — mutta
minä en pidä sinusta, en kärsi sinua inhoan sinua, mene, mene!»

Ei, tätä ei voinut ymmärtää rakkaudeksi. Selvät rukkaset! Jumaliste,
Alma oli ajanut hänet kadulle kuin pahantekijän, hänet, joka viisi
vuotta oli kulkenut hänen luokseen kuin pyhiinvaeltaja. Alman pieni
sininen huone, jokainen esine siellä, vuode, jonka yläpuolella riippui
Edelfeltin »Suru», leposohva, jolla yhdessä oli istuttu, kaikki tämä
oli pyhää, kaikki tämä — ja yksin _se_ oli tehnyt elämän elämisen
arvoiseksi. Siinä häälyvässä meressä, jota sanotaan elämäksi, oli
ollut yksi satama, johon ajatus aina pakeni. Siinä oli ollut yksi
turvapaikka, jonne pyrki vastuksia pakoon. Siinä oli ollut yksi onnen
sopukka, jossa saattoi hetkeksi unohtaa surut. Nyt oli maailma tyhjä,
ei ollut enää millään tarkoitusta, täyttä mielettömyyttä oli eläminen.
Elää ilman häntä — ajatus katkesi, tuli pilkkoisen pimeä.

Jos tämän olisi tietänyt aikaisemmin, vaikkapa vuosi tai kaksi sitten.
Olisi voinut katsella toista, tai kiinnittää ajatukset johonkin muuhun.
Mutta viisi vuotta, parhaat vuodet, koko nuoruus oli kulunut tässä
tavoittelussa, tässä hellittämättömässä kilvoittelussa. Sen takia
oli kaikki muu saanut väistyä, työt, harrastukset. Naisen orjana hän
oli ollut, rakkauden orjana. Ollakseen uskollinen rakkaudelleen oli
hän hylännyt toverit ja huvit, ilot, jotka kuuluivat hänen ikäänsä,
yksinpä työtkin hän oli laiminlyönyt. Hänen ainoa ponnistuksensa oli
ollut muistaa kaikki rakastetun merkkipäivät ja juhlia niitä lahjoin ja
kukkasin. Miten monta sataa kirjettä hän olikaan kirjoittanut — kaikki
turhaan! Velat, suorittamattomat tutkinnot, yksinäisyys olivat näiden
viiden vuoden tulos.

Hänessä ei ole enää tarmoa alkaa uudestaan. Ei! Kaikki on lopussa nyt.
Toista naista ei ole hänelle, häntä iljettää, kun hän ajatteleekin,
että loisi silmänsä toiseen. Ja elämä ilman naista, ilman kotia,
ilman lapsia, se ei ole elämää. Lapsia hän on toivonut — jokainen
pikkulapsi joka kadulla tulee vastaan äitinsä taluttamana tai pienissä
vaunuissaan, on pannut hänen sydämensä sykkimään. Niin, naurettavaa se
on ollut! Lienee Alma oikeassa, ettei nainen voi rakastaa sellaista
miestä. Saattaa olla epämiehekästä. Mutta sellainen hän on: saada
työntää vaunuja, joissa hänen oma pieni pojunsa tai tyttönsä nukkuu —
se on ollut hänen unelmiensa korkein kaipuu, hänen iäisyysajatuksensa.
Ollutta, mennyttä. Ei koskaan tule lapsen suu hänelle jokeltamaan isän
nimeä, ei koskaan lapsen käsi tavoittelemaan hänen kätensä tukea — hän
on kirottu mies ja yksinäisyyden helvetti on hänen osansa!

Riittää jo. Hänen elämänsä saa loppua tähän. Hänellä ei ole paikkaa
mistä hakea turvaa, ei ihmistä, jolta kerjätä lohdutusta. Maailman
mierolainen hän on — nannanhan! Isä ja äiti? He ovat julistaneet
hänet pannaan hänen rakkautensa tähden, he ovat häntä pilkanneet ja
soimanneet, he ovat aikaa sitten sanoneet, etteivät he ikinä ota Almaa
vastaan tyttärenä — silloin sanoi Väinö hyvästi lapsuuden kodille,
silloin hän vannoi, ettei enää pane sinne jalkaansa. Ja valansa
hän pitää, vaikka Almakin hänet on hylännyt. Isä ja äiti vanhassa
hiljaisessa kodissa, missä ei ole puutetta mistään — eläkööt siellä,
nauttikoot elämäniltansa rauhaa ja olkoot yhtä poikaa köyhemmät! He
itse ovat hänet karkoittaneet, he itse hänet tuomitsivat ja häpäisivät,
ilman kyyneltä he hänelle sanoivat, että hänen on luovuttava
rakkaudestaan ja ryhdyttävä työhön. Mikä mielettömyys: mitä varten
hän tekisi työtä, jollei rakkauttaan varten? No niin, nyt on tultu
siihen, mihin he toivoivat hänen tulevan. Mutta mitä ja ketä varten hän
rupeaisi kuljeskelemaan luennoilla ensivuoden ylioppilaiden joukossa
ja kärsimään heidän pilkkaansa? Kaikki on lopussa nyt. Ehkäpä isän ja
äidin kivisydän sentään liikahtaa, kun he sanomalehdistä lukevat, että
ylioppilas Väinö Lehtinen on tavattu kuolleena puiston rannassa.

Väinö Lehtinen ajatteli juuri erikoisesti puistoa sentähden, että he
Alman kanssa siellä olivat viettäneet niin monta onnellista iltaa.
Onnellista — sillä hetket Alman luona olivat onnelliset silloinkin, kun
hän lausui kovia sanoja. Hetket olivat onnelliset, kun sai hengittää
samaa ilmaa Alman kanssa. Kaukana Almasta loppui ilma, loppui valo,
loppui olemisen mahdollisuus. Ja nyt oli olemisen mahdollisuus kerta
kaikkiaan lopussa. Ehkä sentään Almassakin jokin värähtää, kun hän
kuulee, että Väinö on päättänyt päivänsä. Ehkä silloin Almassakin
jokin muisto yhdessä vietetyistä hetkistä herättää kaipausta. Tämä —
että Alma ja isä ja äiti hetkeksi pysäyttäisivät rauhallisen elämänsä
kulun ja heltyisivät ajattelemaan onnetonta Väinöä — tämä oli Väinön
mielestä nyt enää ainoa tavoiteltava. Hän oli päättänyt taivuttaa
heidät puoleensa, vaikkapa vain pieneksi hetkeksi. Itsemurha —
mitäpä se nykyaikana merkitsi. Ennen se oli ollut kuulumaton asia,
nyt tapahtui itsemurhia joka päivä. Täällä kaupungissa se kuitattiin
muutamalla rivillä sanomalehdessä eivätkä viranomaiset pitäneet sitä
merkillisempänä kuin jos he olisivat korjanneet kadulta koiran raadon
— äh! Ilkeältä se tuntui. Mutta tyttö sinisessä huoneessaan ehkä
kuitenkin oli kalpeneva ja vuodattava kyynelen. Tätä kyyneltä Väinö
Lehtinen vielä elämältä pyysi, tämä kyynel oli lievennys hänen kuumassa
tuskassaan.

Velat — niin, nekin ovat häpeä. Mutta ne täytyy takaajien maksaa. Hän
ei voi sille mitään, että niitä on paljon, elämä on ollut kallista. Jos
hän alkaisi maksaa niitä, niin ei koko hänen elämänsä riittäisi niitä
suorittamaan. Hän on laskenut — niin kevytmielinen ei hän ole ollut,
ettei olisi laskenut — miten voi sitoumuksensa suorittaa. Mutta juuri
tämän laskun tulos on muurannut umpeen elämän siltäkin taholta. Almalle
hän on kantanut kukkia ja koruja — kaikki kuin kaivoon! No niin,
kaikki on lopussa nyt. Hänellä on taskussa ladattu revolveri ja hän on
matkalla puistoon tai kaupungin ulkopuolelle tai jonnekin, minne koira
voi kuolla ilman armeliaitten ihmisten tai viranomaisten väliintuloa.

Jaa-ah, vai täällä urheillaan. Hitto vie, koko puisto vilisee
ihmisiä, jotka eivät kärsimyksestä tiedä mitään. Pitääkö näidenkin
saada melulla ja huudolla täyttää koko puisto niin ettei muille
ole minkäänlaista tilaa? Ei kuolemisen rauhaakaan anneta muille
ihmisille. Tuossa joukossa saattaa lisäksi olla tuttavia — hänhän
kerran urheili hänkin, Väinö Lehtinen, silloin kun hän oli nuori eikä
tuntenut elämää. Se oli siihen aikaan muoti sanottiin sen pitävän
kuohuvan nuoruuden tasapainossa ja varjelevan paheista. Eikähän voinut
kieltää sen ohjanneen ajatuksia pois siitä mitä sanottiin pahaksi.
Silloin esimerkiksi, kun viinapiru oli iskenyt kyntensä häneen Väinö
Lehtiseen, oli Matti Jäykkä, kaikkia tovereitaan holhoava Matti Jäykkä,
väkipakolla vienyt hänet urheilukentälle. Siitä oli kauan. Mahtoiko
Matti vielä urheilla. Ei, noista ei ole vaaraa, ne ovat koulupoikia,
Heidän joukossaan ei ole tuttavia eivätkä he epäile kenenkään kulkevan
murha-ase taskussaan.

Väinö Lehtinen kulki nopeaan ja poltti kuumeisesti tupakkaa. Vain
muutaman sauhun veteli hän paperossistaan ja paiskasi sen sitten
tiepuoleen. Syksyinen päivä hymyili ystävällisesti yli maan, joka pian
oli nukkuva talviunessaan. Se hymyili myöskin hänelle, joka pian oli
nukkuva nurmen alla. Linnut murensivat pihlajanmarjoja alas puista,
niiden viheltely soi kirkkaana kuulaassa ilmassa. Kaunis oli maailma
näin auringon valossa ja nuori hän vielä oli, Väinö Lehtinen, mutta
mitäpä siitä: hän tunsi kärsimyksen pohjaa myöten, tunsi häpeän ja
epätoivon. Jos hän nyt vielä kerran heltyisi tälle elämälle, niin
korjaisi hänet viinapiru nopeasti eikä häntä enää mikään pelastaisi.
Kuumempi ei voinut olla helvetti haudan takana kuin se oli täällä.

Väinö Lehtinen pääsi ohi urheilukentän, ohi ravintolan ja kulki jo
rautatien pengertä. Täällä ei ollut rauhaa, hänen täytyi rientää
eteenpäin. Ase oli taskussa. Sydämessä kiersi outo tuska. Se riippui,
tämä kurja sydän, kuitenkin vielä kiinni elämässä. Tottumuksesta
tietenkin. Jos olisi ollut olemassa vielä toinen Matti Jäykkä, joka
olisi säälinyt kanssaihmistä ja jaksanut riistää hänet takaisin
elämään. Mutta ei ollut, niitä oli kovin vähän. Pois kaikki mielen
hempeys — se oli se, joka oli tehnyt, ettei nainen häntä rakastanut —,
pois muistot, pois toivon pilkahdus. Jumala, älä tuomitse — sinä näet
minun kärsimykseni!

No, mikä se tuolla tulee? Eivätkö olekin taasen urheilijoita! Mikä
tänään mahtaakaan olla? Hiki päässä ne juoksevat kuin palkattuina
keskellä kirkasta päivää. Ne kai harjoittelevat joitakin otteluja
varten. Ne eivät näe eivätkä kuule, niillä on kysymys vain kestämisestä
perillepääsystä, voitosta. No niin, tuo ponnistus totisesti pitää
sairaat ajatukset poissa ihmisen päästä ja hänen mielensä kiinni
elämässä. Hän on sairas, Väinö Lehtinen, sentähden kaikki häntä
iljettää. Kun pääsisikin noiden terveiden ohi. Heidän joukkoonsa ei
hän koskaan enää pääse. Saisipa jostakin alkohoolia, unohdusta terästä
käsivarteensa. Hän on sairas, sentähden ei Ainia hänestä huolinut,
mutta Alma ehkä kuitenkin vuodattaa kyynelen hänen kuoltuaan. Tämän
kyynelen hän saa sitä hän ikävöi, sen täytyy antaa hänelle voimaa
ratkaisevaan tekoon!

Väinö Lehtinen kulki tuijottaen maahan. Se oli täynnä kiviä ja kuoppia
niinkuin elämä. Näiden yli pääsi, elämän kuoppiin kaatui. Nyt ei
muuta kuin löytää yksinäinen kolkka, missä... Mutta mistä täällä otti
yksinäisyyden, kaunis ilma nähtävästi oli houkutellut ihmiset ulos.
Tiellä humisi ja tärisi — ei voinut sulkea siltä korviaan. Terveet
ihmiset siinä kulkivat. Tiesi niiden siinä olevan vaikkei niihin
katsonutkaan. Täytyi mennä kauemmas, täytyi löytää yksinäisyys...

— Hoi, hoi — no mutta Lehtisen Väinökö se onkin? No, Herran terveeks
pitkästä aikaa! Olin ajaa sivutse, mutta näin nuo tutut painuneet
hartiat ja muistuivat mieleen entiset ajat...

Väinö Lehtinen havahtui ajatuksistaan ja ynseä, vastenmielinen
tunne alkoi kuohua hänessä. Sopimattomampaan aikaan ei kukaan olisi
voinut tulla hänen tielleen. Vaikkapa itse Alma olisi tullut tuohon
tällä hetkellä, niin hän olisi työntänyt hänet menemään. Ei yksikään
ihminen ollut tällä hetkellä poikkeusasemassa, jokikinen oli iljettävä
tungettelija. Hänellä oli nyt muuta tekemistä kuin tavata tuttuja. Hän
ei katsonutkaan, kuka moottoripyörällä istui, se oli yhdentekevää.
Äänen hän oli joskus kuullut — olkoon kuka on, moottoripyörät ovat aina
olleet hänelle vastenmieliset ja tällä hetkellä ne ovat sietämättömät.
Hän ei tahdo nähdä eikä kuulla, eiköpä se jatkane vauhtiaan, tuo hyrrä,
kun ei sille vastaa.

Pyörä ei jatkanut. Se pysähtyi. Mies astui tielle ja tavoitti Lehtisen,
kosketti hänen olkapäähänsä, puhui ja puhui ja pakotti katsomaan
silmiinsä.

Matti Jäykkä.

Matti Jäykkä — viimeinen ihminen, jota Väinö Lehtinen tällä hetkellä
halusi tavata! Vaarallisin ihminen, joka saattoi tulla hänen tielleen,
terve väkevä ihminen, ainoa, jota hän tällä hetkellä pelkäsi!

Matti Jäykkä pujotti lujan kouransa horjuvan Väinö Lehtisen kainaloon
ja alkoi taasen puhua. Hän puhui tutulla äänellään, jolla hän oli
hellittänyt niin monen ihmisen, myöskin Väinö Lehtisen kerran. Mutta
nyt hän ei häntä taivuta, nyt hän saa väistyä! Väinö Lehtinen kokosi
voimansa, työnsi vieraan kouran kainalostaan, sanoi ettei hänellä nyt
ole aikaa — no, hänellä on kiireellinen mentävä! Ja kun Matti uudelleen
tarttui hänen käteensä, kirosi hän ja sanoi tahtovansa olla rauhassa.

Matti Jäykkä asteli ääneti hänen vierellään ja turhaan Väinö Lehtinen
kehoitti häntä jatkamaan pyörällään matkaansa. Se oli sellainen tämä
Matti Jäykkä, että se tunsi ihmiset. Se tiesi nytkin, mitä liikkui
vanhan toverin mielessä. Väinö Lehtinen tiesi sen tästä äänettömyydestä
paremmin kuin äskeisistä reippaista sanoista.

— Mikä piru tuo sinut minun tielleni, huusi hän, ärsyttäen itseään
kaikilla voimillaan, — mikset mene, etkö kuule, että tahdon olla
rauhassa, että tulet sopimattomaan aikaan, kerta kaikkiaan, että
tahdon päästä sinusta eroon! Mitä sinä nyt taas olet luulevinasi? Älä
uskokaan minun olevan ystävän, tai avun, tai myötätunnon puutteessa.
Olen kävelemässä, nauttimassa kauniista ilmasta. Eikö minulla ehkä
ole siihen oikeutta? Eikö minulla ole lupaa astella tällä tiellä yhtä
hyvin kuin sinulla — en edes vaadi niin paljon tilaa kuin sinä ja
sinun pyöräsi. Vanha toveruus ja vanha ystävyys — minulla ei ole aikaa
nyt, huomaa se. Millä hiton oikeudella sinä urkit minun asioitani?
Jos minä tahdon täällä yksikseni kirjoitella runoja, niin se kai on
minun oikeuteni, vai kuinka? Ja jos minä tahdon vaikkapa ampua kuulan
otsaani, niin sekin kai on minun oikeuteni. Mikä rippi-isä sinä luulet
olevasi? Tulenko minä utelemaan minne sinä olet matkalla? Kiirehdit kai
urheilukentälle valvomaan turvattejasi, että he pysyvät tasapainossa
sekä ruumiin että sielun puolesta. Mene, en kestä sinua Mutta anna
sinäkin minun kulkea tietäni. Hyvästi!

Matti Jäykkä ei päästänyt irti hänen kättään, vaan käveli ja käveli
hänen vieressään. Aurinko lämmitti selkää, joku keltainen lehtiterttu
loisti esiin vihreästä metsän reunasta. Kauempaa kuului raikkaita
miehen ääniä. Ne nousivat terveistä, iloisista rinnoista.

— Matti, virkkoi Väinö Lehtinen vihdoin, — mitä hittoa sinä tällä
vartioimisella tarkoitat, puhu äläkä kulje kuin kone. Tiedä sinä, etten
enää ole talutettavissa niinkuin joskus nuorena. Mene nyt ja anna
minunkin mennä.

Matti Jäykkä pysähtyi ja katsoi Väinöä silmiin. Matilla oli hyvät
siniset silmät ja hänen kädenpuristuksensa oli lämmin ja turvallisuutta
herättävä.

— Kuulehan, Väinö, muistatko vielä, kuinka lyötiin palloa yhdessä?
Se oli sitten hauskaa. Tule, me pelaamme juuri tällä kentällä. Istu
sivuvaunuun — vaimoni kutsuu sitä tavallisesti kalossiksi, — vien sinut
sitten sinne minne olet matkalla. Mutta ensin uusitaan vanhoja muistoja.

Matti Jäykkä kuvasi erästä uutta peliä. Hän ei enää muistanut, että
maailmassa mitään muuta merkitsevää löytyi kuin tämä uusi peli. Hän
kertoi sillä tavalla, että saattoi uskoa urheilussa todella piilevän
kansan pelastuksen.

— No niin, sanoi hän, kun oli päästy takaisin pyörän kohdalle, — näetpä
pian itse. Istuhan nyt kalossiin.

Väinö Lehtinen totesi vimmoissaan, että hän taasen oli voitettu, että
tuo terve, voimakas ylioppilastoveri oli kääntänyt hänet toiselle
tielle, jota ei hän enää halunnut astua. Hän kulki taasen elämää
kohden. Mutta Matti älköön luulkokaan, että hän lopullisesti palaa
elämään — ei, ehei! Hänellä on hänelläkin oma tahto.

Yhtäkkiä hiljensi Jäykkä vauhtia ja alkoi puhua:

— No niin, olen sinulle suora, en voi muuta, vanhan ystävyytemme
nimessä. Sinä kuljet ja ajattelet sairaita ajatuksia — ei, ei, älä
keskeytä. Katso, kyllä minä tiedän, mikä sinua vaivaa ja minä tiedän
myöskin, miten tulet terveeksi. No, tiedän jumaliste, mikä sinut
parantaa...

— Urheilu tietysti! pääsi Väinö Lehtisen huulilta ja vimmoissaan
tarttui hän sivuvaunun laitoihin, hypätäkseen alas — Lienen minä sairas
minäkin, mutta en ole sittenkään niin sairas kuin sinä. Sinä kuljet ja
luulet, että tuolla hosumisella parannat ruton ja syövän, että tuolla
tyhmällä leikillä pelastat ihmiskunnan — onko se, hitto vie, tervettä?

Matti Jäykkä naurahteli.

— Puhut kuin minun suullani, vanha ystävä, sanoi hän ystävällisesti. —
Niin juuri minä uskon. Minä aion tuella leikeilläni parantaa ruton ja
syövän — nimittäin henkisen. Ja urheilulla pelastetaan ihmiskunta, sinä
siihen luettuna. Jos sinä puoli vuotta olet seurannut neuvojani, niin
minä takaan, että saat sen vastahakoisen tytön joka nyt sinua nauraa
pitkin kaupunkia. No, minä vakuutan: puolen vuoden kuluttua hän on
sinun. Jos hänet silloin vielä huolit. Katso, jos sinä kuuntelet minua,
niin sinusta tulee mies, terve mies ja komea — ja voi, voi: tytöt
tappelevat sinusta. Katsos nyt tuonne!

He näkivät urheilukentän auringonpaisteessa ja pari kolmekymmentä
nuorta miestä, jotka eri haaroilla ryhmissä leikkivät, juoksivat
tai harjoittivat jotakin muuta urheilun haaraa. Voimakkaat jäsenet
tottelivat notkeina tahdon käskyä, poskilla hohti nuoruus, silmissä
iloisuus ja huolettomuus. Kaunista tämä oli!

— Sinä kai luulet, että nämä ihmiset eivät tunne surua ja kärsimystä?
Niin kai — sinä vain ne tunnet! Tuo poika tuolla on juomarin lapsi ja
asuu pienessä huoneessa isän, äidin ja seitsemän sisaruksen kanssa.
Äidillä on keuhkotauti. Seitsemän viikkoa sitten hän tuli tänne —
vakuutan, ettei häntä tunne samaksi. Tuo tuolla oli humalapäissään
rikkonut kalliin lasiruudun, hän luuli ruutua oveksi ja puski siihen
kaikin voimin. Kun tämä tuli vanhojen kolttosien lisäksi, joutui mies
vankeuteen. Sieltä tullessa oli hän päättänyt etsiä vanginvartijansa
ja antaa häntä selkään siksi, että hän oli »kiusannut» häntä. Hän
mietti tätä asiaa yöt päivät, siitä tuli hänelle ikiliikkuja niinkuin
sinulle tytöstäsi. Sitten hän joutui tänne kentälle. Nyt hänellä on
kauppapalvelijan toimi eikä hän enää ajattele viinaa eikä... Tuo
ylioppilas tuolla — mutta hänet sinä tunnetkin. En puhu hänestä. Niin,
katso, tämä reipas elämä luonnon helmassa tekee terveeksi. On niitä
suruja muillakin, niinkuin näet. Mutta lähdetäänpä nyt pukeutumaan,
saat minun tamineeni, minulla on täällä useampia vaatekertoja. No
ja sitten käyt täällä säännöllisesti, ja puolen vuoden perästä olet
toisenlainen mies.

— Ah, sinä Matti Jäykkä, mikä sinä oletkaan! sanoi Lehtinen
pukuhuoneessa riisuessaan kenkiä jaloistaan — Vai luuletko
todellakin...? Mutta ei, sinä et tiedä...

— Laita itsesi nyt vain kuntoon, on jäljellä vielä viisi minuuttia.
Täällä täytyy olla täsmällinen.

— Ei mutta kun minä sanon sinulle, ettet sinä tiedä, mitä hän on
sanonut minulle.

— Kyllä minä tiedän, mitä tyttö sanoo miehelle, kun hän on heikkona
hänen edessään. Minä olen itse — no, voinhan sen sanoakin, jos
tahdot. Tai paras olla kaivelematta ikäviä asioita. Minä olen minäkin
aikanani ollut hyvin sairas ja saanut rukkaset. Se oli jo kouluaikana.
Mutta sitten sain kukkaset ja hän on nyt minun vaimoni. Hän istuu
tavallisesti siinä »kalossissa», missä sinä tänään. Elämä on oikein
mukavaa. Mutta pidähän hiukan kiirettä, veliseni.

— Niin mutta, alkoi Väinö Lehtinen, — minulla on sellaiset velat, että
nekin yksinään tekevät ihmisen hulluksi.

— Ne ovat pahat, myönnän sen. Mutta terve ihminen kamppailee niidenkin
kanssa ja kukistaa ne.

— Ei kuule sinä, tämä on rutihullua. Jos minä tämän kerran täällä
kentällä hulluttelen, niin huomenna minä jo taas kuljen tuolla
revolveri taskussa.

— Vai revolveri! Näytähän tänne, minua huvittavat kaikki aseet. Mitä
merkkiä se on?

Siinä se nyt oli Matti Jäykän kädessä tuo juhlallinen pieni kappale,
jonka piti lopettaa Väinö Lehtisen elämä. Matti tarkasteli sitä ja
kiitteli hyväksi.

— Kaunis vehje, oikein kaunis. Mutta et sinä sitä enää omaa itseäsi
vastaan käännä, kunhan vain totut ruumiisi hoitoon. Elämä tulee sitten
niin rakkaaksi, sen takaan. Urheilija on aina hyvällä tuulella. Tuossa
saat — tästä puoleen sinä vain puolustat sillä kallista henkeäsi.

He tulivat portaille ja ulkoilma laskeutui vilvoittavana paljaiden
jäsenten ympärille. Auringonpaisteessa lenteli palloja kuului reippaita
huutoja ja näkyi nuoria miehiä virkeässä toiminnassa.

Terveys, ajatteli Väinö Lehtinen, — olisiko terveys täällä? Sen oli
aika näyttävä.

Matti Jäykkä asteli kuin kenraali poikiensa joukossa, lasketti
pilapuheita ja komenteli. Ennen pitkää oli Väinö Lehtinen esitetty
lupaavana rekryyttinä ja saanut paikkansa kentällä.




ALASIMENA JA VASARANA


Pienen Simo Koivumäen elämässä ei ollut sattunut mitään muistamisen
solmukohtaa ennenkuin hän oli kolmivuotias. Silloin tuli eräs yö.

Siihen asti oli kaikki ollut hiljaista, tasaista ja iloista. Äiti tuli
ja antoi maitoa mukista, se oli Simon oma muki. Äiti nosti ikkunaan ja
näytti, että siellä on haua. Isä toi kaupungista hauan. Aino sanoi,
ettei se ollut haua vaan kissa, mutta Simo tahtoi, että se on haua. Se
oli Simon oma haua ja se nukkui Simon kanssa. Se ei sanonut mitään,
Toivo sanoi, ettei se ollut haua eikä kissa, vaan leikkikalu. Seinillä
oli kauniita sinisiä kukkia, niitä oli paljon. Ne olivat heti siinä,
kun silmät avasi, mutta niihin ei voinut koskea, silloin niitä ei
ollut. Ikkunalla oli kaksi kukkaa ja ne olivat, kun niihin koski.
Ei saanut repiä lehtiä eikä kukkia, ainoastaan kauniisti haistella.
Isä istui ikkunan luona ja leikki kengillä ja kapuloilla. Isä takoi
vasaralla ja veti pitkää lankaa. Isä ei leikkinyt, vaan neuloi kenkiä,
sanoi äiti. Isä tekee Simolle pienet kengät, kun Simo tulee vähän
suuremmaksi. Ne ovat Simon omat kengät. Ainolla on kengät ja Toivolla
ja Väinöllä ja Lainalla. Toivolla ja Väinöllä ei ole kenkiä, vaan
saappaat. Simo tahtoo myös saappaat, Simo on poika.

Simo istui hiekassa pihamaalla ja nauroi. Oli paljon lapsia eikä olisi
tarvinnut mitään vaatteita. Isot lapset juoksivat ja huusivat. Iso
poika heitti kivellä lintua, se oli kyyhkynen. Kyyhkynen itki. Tytöt
sanoivat, ettei saa tehdä pahaa kyyhkyselle, mutta poika teki ja
nauroi. Simo nauroi myöskin. Simo nousi ylös hiekkaläjästä ja juoksi.
Hän tahtoi heittää kiveä lintuun. Lintu lensi.

Simo kaatui, teki kipeää, Simo itki. Kädestä tuli punaista. Se oli
verta. Paha kallio, kun teki lapselle pahaa, jalkaan koski ja Simo
itki. Aino tuli ja vei Simon sisään. Isä yski ja pani maata. Simokin
pani maata. Ei ollut yö, äiti oli poissa, äiti tuli vasta illalla.
Silloin saivat kaikki voileipää ja hyvää ruokaa ja sitten panivat
kaikki maata. Äiti otti Simon syliinsä ja Simo nukkui siihen. Toisinaan
oli äiti kotona koko päivän, se oli sunnuntai. Äiti puki lapsen ylle
puhtaat vaatteet ja kauniin kauluksen. Kaikki lapset saivat puhtaat
vaatteet, isot lapset pukivat itse ylleen. Äiti ja isä menivät
kirkkoon, yksi suurista lapsista pääsi mukaan. Kirkossa ei saanut
nukkua. Simo oli vielä liian pieni. Mikä se on kirkko? Se on Jumalan
huone, siellä saarnaa pappi ja veisataan kauniita virsiä, siellä on
alttari ja hopeiset kynttiläjalat ja kaunis _kuva_... Mikä se on
alttari? Se on sellainen, jonka päällä pidetään raamattu ja pappi
seisoo siinä ja messuaa ja rukoilee. Simo saa nähdä jahka kasvaa.

Taivaasta putosi valkoista, se oli lunta. Oli kylmä, lammas antoi
lämpöiset kintaat, lammas oli hyvä. Pihamaalle tuli pieniä rekiä,
jotka olivat kelkkoja, ja lapset huusivat ja nauroivat. Tuli myöskin
sellaiset pitkät kengät, jotka olivat sukset. Missä ovat Simon omat
sukset, Simo tahtoo omat sukset! Simo saa, kun Simo tulee suureksi.
Onko Simo huomenna suuri? Ei tehnyt kipeää, kun putosi. Helisi ja
kilisi, kun ptruuat juoksivat. Aino antoi linnuille leipää, kun eivät
ne voineet syödä lunta.

Isä oli väsyksissä eikä mennyt kirkkoon, isä puhui vasarasta ja
alasimesta. Vasara oli se, joka löi ja alasin oli se, johon teki
kipeää. Paha vasara! Isä puhui yksinään, vaikkei ketään ollut
huoneessa. Äiti tuli pyykkituvasta ihan märkänä. Silloin tehtiin tulta
ja keitettiin kahvia ja ruokaa.

Äiti lähti matkalle ja toi pienen lapsen. Se oli Simon ja Ainon
ja Toivon ja kaikkien sisar. Se makasi Simon kehdossa, Simo antoi
mielellään sen maata. Simo makasi isän kanssa. Pikku lapsi oli Helmi,
se ei osannut puhua, se itki ja nauroi. Sille ei saanut tehdä pahaa.
Äiti osti paljon pullaa ja tuli setiä ja tätejä ja pappi. Pappi luki
kirjasta ja pani vettä Helmin pään päälle, niin että Helmi itki. Äiti
ei torunut pappia. Kaikki lapset saivat konvehtia ja limonaatia ja
omenaa. Aino säästi omenan ja konvehdin, Simo söi kaikki ja pyysi
lisää ja äiti antoi. Pappi sanoi, että isän pitää mennä tohtorin luo.
Salmisen setä otti Simon syliinsä ja kysyi kuinka vanha hän oli. Simo
vastasi: kolme vuotta. Salmisen täti kysyi äidiltä, eikö Simo pääsisi
heidän kanssaan sunnuntaina saareen. Mikä se on saari? Kuinka paatti
menee veden päällä?

Tähän tapaan oli Simon elämä kulunut. Se oli ikäänkuin liukunut veden
päällä. Sitten tuli eräs yö.

Simo heräsi siihen, että isä huusi äitiä. Oli pimeä. Isä tarttui kiinni
Simoon ja ravisti häntä. Simon olkapää kävi aivan märäksi. Mitä isän
kädessä oli? Isä käski herättää äidin. Simoa nukutti ja isä nousi itse.
Äiti nousi ja otti tulta. Ja silloin hän rupesi huutamaan ja itkemään,
että voi Herra Jumala, nyt se on saanut verensyöksyn. Äiti herätti heti
suuremmat lapset ja käski heidän mennä naapuriin, että soittaisivat
tohtorille. Salmiselle piti mennä, ne auttavat.

Isä makasi vuoteessaan silmät kiinni ja verta oli hänen vaatteillaan ja
peitteellä ja käsillä.

Pieni Simo seisoi paljasjaloin lattialla vuoteen luona ja katseli isää.
Häntä paleli, hänenkin paitansa oli veressä. Äidillä ei ollut aikaa
häntä ajatella. Äiti otti piirongin laatikosta puhtaita lakanoita ja
rupesi tekemään tulta hellaan. Äiti itki. Kun tuli oikein kylmä, rupesi
Simo kapuamaan äidin vuoteeseen ja äiti huusi hänelle, ettei saa mennä.
Ja meni taasen piirongille ja etsi jotakin. Sitten hän kutsui Simon ja
alkoi riisua häntä. Ja veti hänet lieden luo ja hieroi häntä. Ja painoi
hänet vastaansa, puki ylle uuden paidan, otti hänet syliinsä ja kantoi
hänet vuoteeseensa. Ja laski hänet siihen omalle paikallensa pienen
Helmin viereen ja peitti hänet aivan huppuun. Ja koko ajan vuotivat
hänen kyyneleensä. Ja isä äänteli jotakin, jota ei voinut ymmärtää.
Simokin itki, koska äiti itki. Hän olisi tahtonut äitiä viereensä,
mutta äidillä oli paljon tekemistä, äiti pani vettä tulelle, ja meni
sitten isän luo.

Isot lapset tulivat, setiä ja tätejä tuli, huone oli ihan täynnä,
kaikki kävelivät hiljaa ja puhuivat hiljaa, katselivat isää ja
sanoivat, että hän kuolee. Salmisen täti sanoi sen isälle itselleen,
mutta ei isä kuullut. Aino itki, Simokin itki. Ei ollut hauskaa.
Simo olisi tahtonut nähdä tohtorin, mutta hän nukkui eikä havahtunut
ennenkuin aamulla.

Sen aamun hän muisti.

Sähkö paloi katossa ja tuli oli liedessä ja kahvi hajusi hyvältä. Äiti
ei ollut sisällä eivätkä isotkaan lapset. Simo nousi istumaan ja näki,
ettei Helmi nukkunut. Hän siristeli silmiään, kun sähkö teki kipeää, ja
maiskutteli suutaan. Isä makasi vuoteessaan, hän ei nukkunut, silmät
olivat ihka auki. Lakanat olivat puhtaat ja isän kädet olivat ristissä
rinnalla. Voiko olla kuollut, vaikka silmät ovat auki? Simo tahtoi
huutaa. Äiti, miksei äiti tule?

Silloin rupesi isä puhumaan. Ja hänellä oli sellainen ääni kuin
papilla, kun hän risti Helmin. Eikä isä yhtään liikkunut, eikä isän
puhetta voinut ymmärtää. Hän sanoi sanat harvaan ja selvästi, mutta ei
vain voinut ymmärtää. Vasarasta ja alasimesta hän puhui.

— Nyt on sitten taas se aika, että on alasimena. Toisena tai toisena
pitää olla. Jos on vasarana, niin aina sortaa tai lyö toista. Tai
elämää sortaa. Ja kun taas joutuu alasimeksi, niin elämä lyö ja sortaa.
Että miksikä se niin lie määrätty. Ei voi tietää. Nyt on sitten taas
alasimena-olo. On sitä vasaranakin oltu, vaan tuskinpa enää se aika
tulee. Eikä tulekaan. Vasarana ja alasimena ja alasimena ja vasarana
siihen asti kun viimeinen isku kaataa. Kohta se on käsissä sekin. Ei
ymmärrä, ei ymmärrä.

Simo kuunteli ja pelkäsi. Jollei äiti olisi pian tullut, niin hän olisi
huutanut. Ei ollut koskaan ollut tällaista. Mutta äiti tuli ja toi
puodista maitoa, ja meni ensin ja koetti isän käsiä ja sanoi jotain
isälle. Ja tuli sitten katsomaan Helmiä ja hymyili hänelle. Silloin
Simo kävi kiinni äidin kaulaan ja sai itkunsa tukahdutetuksi äidin
kainaloon. Ja joi maitoa, kun äiti antoi.

Tohtori oli käynyt yöllä, kun Simo nukkui. Simo ei nähnyt häntä, oliko
hän samanlainen kuin pappi? Hän oli sanonut, että isä voi kuolla, mutta
voi vielä vähän elääkin. Sairashuoneelle isän piti lähteä. Isässä oli
keuhkotauti. Mikä vasara lyö isää? kysyi Simo. Ja äiti sanoi: tauti.
Vasara löi myöskin Simoa, Simossa oli myöskin keuhkotauti. Tohtori
sanoi sen, Simo näki tohtorin, mutta hän oli vanha herra ja hänellä oli
silmälasit. Ei tehnyt kipeää kun vasara löi, oli hauskaa, sai paljon
kaikkia hyviä ruokia ja äiti oli kotona ja piti sylissään.

Nyt lyö vasara Simoa ja Simo on alasin, mutta kyllä Simokin lyö
alasinta, jahka tulee suureksi, sanoi Simo.

Sitten tuli taas sellainen väliaika. Isä oli poissa, isä oli mennyt
Jumalan luo. Se oli tapahtunut sillaikaa, kun Simo oli siirtolassa.
Äiti oli aina poissa, hän oli mennyt jo kun Simo heräsi ja Simon oli jo
hyvin uni, kun hän tuli kotiin. Aino ja Toivo ja Väinö kävivät oikeaa
koulua ja Laina kävi leikkikoulua. Simo ja Helmi olivat Salmisella.
Salmisen täti torui, vaikka äiti maksoi hänelle siitä, että hän katsoi
heitä. Liisa oli vuotta vanhempi kuin Simo. Liisa oli kiltti, Liisa
osasi jo lukea ja Liisa opetti Simollekin. Simoa rupesi nukuttamaan.
Pyhänä oli äiti kotona ja silloin tuli Liisa Simon kanssa heille. Äiti
lupasi, että Simo pääsee kirkkoon. Suksia ei äiti voinut ostaa, ei
ollut rahaa. Äiti pesi herrasväen pyykkiä. Äidin käsistä tuli verta,
hän voiteli niitä ja pani yöksi käsiin valkoiset kintaat. Toivo oli jo
juoksupoikana kaupassa. Hän toi kotiin omenia, kun ne siellä rupesivat
pahentumaan. Ne olivat hyviä omenia. Ja karamellia hän toi. Salmiska
sanoi, että Simo oli ottanut Liisan valkoiset kintaat, äiti löi Simoa.
Mutta ne olivatkin puulaatikon takana. Äiti otti Simon syliinsä ja
antoi hänelle kahvia. Simo kävi usein näyttämässä itseään tohtorille.
Oli monta tohtoria, vanhoja tohtoreja ja nuoria tohtoreja. Vahvistavaa
ruokaa, he sanoivat. Oli vielä yötä, kun äiti jo meni työhön. Jonkin
kerran äiti otti Simon syliinsä ja itki. Äiti ei sanonut, miksi hän
itki, vaikka Simo kysyi. Ainokaan ei sanonut, mutta Laina sanoi
tohtorin puhuneen, että Simokin kuolee.

Simo ei tahdo kuolla, Simo tahtoo tulla suureksi, Simo tahtoo sukset ja
kellon, Simo lyö vielä vasaraa, Simo ei tahdo kuolla!

Äiti ei ollut tätä kuulemassa, äiti pesi herrasväen pyykkiä. Simo
juoksi ulos, pihan perälle, sisään siitä ovesta, minkä vain näki
avoimena, tunkeutui halkoliiterin nurkkaan ja itki.

Pojat tiesivät kaikki, että Simo kuolee. He eivät tahtoneet häntä
leikkimään kanssaan, ja kun hän yritti sytyttää paperossinpätkän, niin
he rupesivat nauramaan ja sanoivat, että kaikki tässä polttelevatkin,
tuommoiset! Ja Leinon Santtu huusi ääneen, niin että kaikui yli pihan:
kuolee se, sen se on näköinenkin. Ja Sööterluntin Jonni käski mennä
leikkimään tyttöjen kanssa.

Äiti ei antanut Simon oppia lukemaankaan. Lieneekö äiti uskonut hänen
niin pian kuolevan, ettei kannattanut ryhtyä vaivannäköön. Liisa
opetti Simolle lukemisen salaa. Eikä se ollut vaikeaa. Hauskaa se oli.
Eikä äiti torunut, kun Simo luki hänelle Hiihtäjän laulua, vaan tuli
iloiseksi ja sanoi, että ehkä lapsi paraneekin. Kerran kun Simo jo
makasi, oli heillä vieraita vaimoja odottamassa äitiä. Ja Simo kuuli
miten he puhuivat.

Ei suinkaan siitä ihmistä tule, niin on kovin huonon näköinen.

Paras olisi, että Jumala ottaisi pois kitumasta.

Ja olisi helpompaa äidilläkin. Aijai, on siinä raatamista, kun on noin
monta näitä lapsia.

Terveitten kanssa sentään aina menee, mutta sairaus kun tulee, niin
siinä sitä käskee. Ja entäs sellainen pitkäaikainen kituminen niinkuin
sekin keuhkotauti.

Kyllähän se taivaallinen isä tietää mitä tekee, mutta en minä vain
äitinä rukoilemisella viivästäisi lapsen oloa täällä murheen laaksossa.
Pahuutta täällä oppii, mitäs muuta.

Katsokaas nyt, hyvät ihmiset, miten se on valkoinen — ei, ei se elämään
jää. Että vieläköhän tuo hengittää?

Simo hengitti ja Simo oli elossa. Mutta hän muisti isää sinä aamuna,
jolloin isä oli puhaltanut ulos lämpöisen verensä ja makasi valkoisena
ja puheli vasarasta ja alasimesta. Pojasta tuntui siltä kuin hän nyt
olisi ollut tässä juuri samalla tavalla. Hänellä ei ollut yhtään
voimaa. Vasara löi ja löi. Hän huutaa pian, niin tukalaa hänen on olla.
Silloin rupesi Aino puhumaan.

Äiti uskoo hänen paranevan. Ja me kaikki toivomme, että hän paranisi.
Hän on oikein hyvä poika.

Silloin Simosta taas tuntui, että hän otti kiinni vasarasta, ettei se
enää saanut lyödä häntä. Ei hän vielä kuole, vaikka ne sanovat. Äiti
uskoo hänen parantuvan ja kaikki lapset toivovat hänen paranevan. Häntä
rupesi naurattamaan ja hän kääntyi nopeasti seinään päin, etteivät ne
näkisi kuinka hän nauroi.

Salmisella oli nyt oma liike ja oikein ovella kirjoitus »Räätälinliike»
ja ikkunassa ihmisenkuvia. Hän otti Simon asiapojaksi, piti lähteä
viemään laskuja ja sanoja ja tuomaan rahoja kotiin. Liisa kävi koulua,
Liisalla oli hyvin kaunis sininen hame ja punainen nauha palmikossa.
Niin kaunista kuin Liisa ei ollut. Räätäli ei lähettänyt Liisaa, hän
oli ainoa lapsi. Mutta jonkin kerran kun oli paljon kantamista, meni
Liisa Simon mukaan.

Minä nain Liisan, ajatteli Simo.

He kävelivät rinnan, käsivarrella kauniisti silitettyjä
vaatekappaleita, ja Simo koetti astella tahdissa Liisan kanssa. Mutta
Liisa otti milloin pitkän, milloin lyhyen askeleen ja pysähtyeli
ikkunoihin katselemaan.

Vasen, oikea, vasen! komensi Simo.

Mutta Liisa vain nauroi eikä muistanut, mikä jalka oli vasen ja mikä
oikea.

Oli kauniita kenkiä. Ja Liisa valitsi kaikkein kauneimmat valkoiset
ja sanoi, että ne ovat hänen. Simo valitsi suuren-ihmisen kengät ja
sanoi, että hän antaa ne äidille, kun saa rahaa. Ja otattaa korot
matalammiksi. Liisa otti suurimman punaisen omenan ja rinkelin, jossa
oli rusinoita ja mantelia ja sokeria päällä. Ja Simo otti sukset ja
hiihtopaidan. Ja sitten he menivät eteenpäin ja ottivat kirjakaupasta
kauneimmat kuvat ja kangaskaupasta kankaat. Tietysti ne kaikki jäivät
sinne, ajatuksissaan vain he olivat ne ottaneet, ja se oli yhtä hyvä.
Mutta kun he tulivat kotiin, niin Liisan isä kysyi, missä he olivat
viipyneet ja sanoi, ettei enää saa viipyä sillä lailla. Eikä Liisa enää
päässyt mukaan.

Simo kulki taas yksin asioilla ja katsahteli kauniisiin tavaroihin
ikkunoissa. Hän ajatteli, että sininen kaulahuivi on Liisan ja harmaa
villaröijy on äidin ja satukirja on Ainon. Mutta sukset ovat hänen.

Kun kuukausi on lopussa, saa hän paljon rahaa mestarilta ja silloin hän
ostaa sukset. Ei ollut jäljellä kuin kuusi päivää.

Tuli kylmiä sateita, pojan jalat kastuivat. Häntä yskitti ja väsytti.
Hänen täytyi istua penkille. Olkapäitä kylmäsi. Ihmiset pysähtyivät
katsomaan, kun hän yski.

Lähde pois, lapsi parka, sanoi vanha rouva, saat kuolemantaudin.

Simo pelkäsi äidin kieltävän häntä menemästä mestarin asioille.
Silloinhan hän ei saisi palkkaansa eikä voisi ostaa suksia. Sukset
maksoivat viisi markkaa pari. Oli kylmä, jalat olivat läpimärät, tuli
lumiräntää, pian on suksikeli, etteihän hän vain saisi kuolemantautia.
Surisikohan Liisa jos hän kuolisi? Nyt ei ollut penkkiä missään. Äiti
häntä surisi. Kunhan jaksaisi juosta. Kengät ovat rikki. Äiti sanoo
varmaan, että pitää ostaa kengät eikä suksia. Jos saisi kengät ja
sukset.

Tuolla ne kengittävät hevosia ja pajassa on lämmin. Hän poikkeaa sinne
pieneksi hetkeksi. Jos mestari kysyy, niin hän sanoo, että hän meni
kuivattamaan vaatteitaan. Aivan lyhyeksi hetkeksi vain.

Kalke kuului kadulle asti. Hän katseli portista ja näki pihan perällä
pimeän vajan, jossa kipunat räiskyivät ja punainen valo leiskahti yli
seinien. Tuntui paremmalta, kun vain näkikin tuon lämpöisen paikan.
Pieni koira juoksi edellä ja Simo käveli perässä. Lämmin hohti vastaan
pihalle asti. Siellä oli hevosia ja rattaita. Ei kukaan nähnyt
häntä, hänhän oli vain pieni poika ja kaikki, jotka liikkuivat tulen
ympärillä, olivat suuria miehiä. Poika nojasi ovenpieleen ja olisi
mielellään mennyt likemmä, mutta ei uskaltanut. Siltä puolelta hohti
lämmin, missä taottiin, toiselta puolen tuli kylmä viima. Seppä oli
punainen kuin mikäkin satuvuoren asukas ja rauta oli niin punaista,
että se oli valkoista. Noin vasara lyö, ajatteli Simo. Mutta alasin
ei mene rikki, se pysyy paikoillaan. Hampaat kalisivat suussa. Iskut
tärähtivät läpi koko ruumiin. Seppä nauroi ja huusi jotain koiralle.
Kipunat räiskähtivät seinään asti. Simo tunsi olevansa hyvin pieni
poika. Olenkohan minä jo saanut kuolemantaudin? ajatteli hän. Sitten
hän muisti isää, miten isä oli puhunut vasarasta ja alasimesta, varmaan
isäkin oli näin katsellut, kuinka vasara löi. Ehkä isäkin oli saanut
kuolemantaudin näin syyssateessa. Itkisiköhän Liisa?

Silloin poika tunsi, kuinka jotain märkää kuumaa tuli hänen kaulalleen
ja käsilleen. Isä, isä...!

       *       *       *       *       *

Hän luuli, että oli aivan pieni poika, että tuli paloi liedessä ja
äiti oli hakemassa maitoa ja isä makasi puhtaiden lakanain keskellä.
Mutta kun hän avasi silmänsä eivät seinät olleetkaan siniset vaan
valkoiset, ja ympärillä oli vieras myssypää neiti ja monta sänkyä. Hän
oli joutunut sairashuoneelle eikä tiedetty kuka hän oli eikä missä hän
asui. Vasta kun hän jaksoi sen sanoa, toimitettiin äidille sana.

Simo muisti, että hän kolmen päivän perästä olisi saanut palkkansa. Hän
odotti kovasti äitiä. Ei tehnyt kipeää mistään. Kaikissa sängyissä oli
lapsia, paitsi yhdessä. Sanoivatko ne, että Sulo eilen oli kuollut?
Sulon suusta oli tullut verta.

Varmaan minäkin kuolen, ajatteli Simo.

Äiti ja Aino saapuivat ja Simo pääsi kotiin. Mentiin hevosella, äiti
piti poikaansa sylissään niinkuin pientä lasta, vaikkei Simo enää ollut
pieni.

— Äiti, kuolenko minä nyt?

— Äiti uskoo, että lapsi paranee.

— Tahtooko äiti, että minä paranen?

— Kyllä äiti tahtoo, mutta tapahtukoon Jumalan tahto.

— Enkö minä nyt saakaan suksia?

— Täytyy ostaa paljon lääkkeitä.

— Enkö minä enää pääse asiapojaksi mestarille?

— Et moneen aikaan.

Hän ei kysynyt, pääsisikö hän katsomaan Liisaa, vaikka hän sitä
ajatteli.

Hän makasi nyt niinkuin isäkin oli maannut puhtaiden lakanain välissä
ja Helmi telmi huoneessa ja veti alas mitä vain käsiinsä sai.
Siunatkoon sitä lasta, kaikki se rikkoi ja repi. Simo ei saanut koskea
lapseen, kaikkien täytyi pelätä Simoa, niin oli tohtori sanonut. Simo
makasi ja ajatteli. Hänestä tuntui, että hän oli vanha mies.

       *       *       *       *       *

Vasara lyö nyt alasinta. Nyt on se aika. Alasin on ihan hiljaa eikä
puolusta itseään. Hänen kätensä on hyvin väsynyt. Jaksaako hän koskaan
tarttua vasaraan? pieni Sulo kuoli. Liisa ei tule tänne, Liisa ei
muista häntä enää.

Niin kului aika. Simo Koivumäki oli alasimena, mutta jonkin kerran hän
jaksoi tarttua kiinni vasaraan, niin ettei se saanut lyödä.

Viikoista kasvoi vuosia eikä mitään ulkonaista muutosta ollut kotona
tapahtunut. Simo eli vielä ja kävi näyttämässä itseään tohtorille. Hän
pääsi jo kouluun. Tohtori ihmetteli. Tahto auttoi tässä paljon.

Simo tahtoi elää.

Hän oli viidentoista vanha ja palveli sekatavarakaupassa, kun hänen
elämäänsä tuli toinen suuri solmukohta.

Oli lauantai-ilta ja ensi lumi lankeili jäätyneelle maalle. Katot
olivat valkoisina, kadut olivat valkoisina, höyhenen kokoisia
hiutaleita putoili pilvinä taivaasta. Puolessa tunnissa oli tullut
lunta niin, että sai kahlata eteenpäin. Kulkuset helähtelivät — tuolta
ja tuolta ja täältä. Koko kaupunki helisi. Katulyhdyt syttyivät,
mutta valoa tuskin saattoi erottaa lumihiutaleitten takaa. Suksilla
suhahti ohitse nuoria miehiä, heitä meni ketjuna, urheilupaita yllä
ja kudottu lakki, iloisesti heilahtaen, päässä. Lapsia juoksi ulos
porttikäytävistä kelkkoja vetäen. Talven ilo helisi ilmassa.

Simo Koivumäki oli laskenut kantamuksensa kellariin ja seisoi portilla.
Lumihiutaleet tanssivat hänen ympärillään, lapset huusivat ja
lumittivat toisiaan, hiihtäjät humahtivat ohitse ja tiu'ut soivat.

Silloin löi nuoren miehen rinnassa lieskana sydän. Hän tunsi kuin
siipien kasvavan hartioilleen ja kannattavan eteenpäin. Hän oli nuori
ja voimakas, elää hän tahtoi ja olla iloinen. Kaunis oli tämä talvi ja
kaunis tämä elämä. Liisa — huihai! Liisa oli unohtanut — huihai, on
niitä muitakin tyttöjä.

Hän kulki jo yli kadun, kahlaten lumessa nilkkaa myöten. Kädet
taskuissa sukelsi hän kulkijoiden ohitse ja kiiruhti tuttua
kauppaliikettä kohden. Monet kerrat oli hän katsellut sen
näyteikkunoihin ja oli ollut aikoja, jolloin ei hän ollut uskaltanut
niihin katsella. Nyt meni hän oikopäätä ovea kohden, tempasi sen
auki, seisoi myymäläpöydän edessä ja pyysi ne ja ne sukset. Hänen ei
tarvinnut valita eikä kysyä. Hänellä oli katsottuna suksipari, vuosien
kuluessa oli hänen mielipiteensä suksista vakiintunut. Ja hän löi rahan
pöytään, otti sukset sauvoineen olalleen ja läksi menemään.

Eikä koskaan hän ollut tietänyt, että voi olla tällaista riemun
päivää. Hänen suunsa olisi tahtonut huudella ja kiusotella kaikkia,
hänen sydämensä laulaa ja hänen jalkansa tanssia. Hih ja hei, nyt on
maailma auki ja tie vapaa. Eikä tätä poikaa mikään pidätä. Tämä poika
ei kuole, vaan näillä suksilla hän itsensä parantaa. Nyt käydään kiinni
vasaraan — paha vasara, lyöpäs nyt! Eikös se sanonut esitelmässään
opettaja kerran, että ihminen urheilulla voi tehdä itsensä terveeksi?
Sellaisella oikein harkitulla ja järkiperäisellä urheilulla. Hän
sanoi, että hänelläkin oli ollut heikko rinta ja nyt hän oli terve
mies. Siinä piti tietysti olla hiukan varuillaan näin alussa. Äiti
saa hänestä vielä terveen pojan. Ja murheettomat vanhuudenpäivät
pitää äitimuorilla oleman. Ja tyttöjä, onhan niitäkin maailmassa, jos
tahtoisi elämäntoverin ottaa.

Hänpä luulee, että hän yrittää pystyyn siirtomaatavarakauppaa. Sinne
on tietysti vielä pitkä aika. Mutta kyllä se takaa hänelle tämäkin
kauppias, jonka luona hän nyt on. Hän palvelee vielä täällä jonkin
vuoden. Ehkä sitten aluksi voisi perustaa osakeyhtiön. Hänellä on kuin
onkin se usko, että urheilu parantaa ihmisen. Ja sairaita on paljon. Ei
ymmärrä, ei ymmärrä, sanoi isävainaja. Mutta kyllä hän ymmärtää: isä ei
osannut hoitaa itseään ja joutui siinä alasimeksi. Hei tätä maailman
valkoisuutta! Huomenna on pyhä ja tie on auki ja elämä on kuin silkkiä.

Seuraava solmukohta Simo Koivumäen elämässä tuli viisi vuotta
myöhemmin. Se oli ihmeellinen päivä sekin, mutta ei sentähden, että hän
suurissa hiihtokilpailuissa oli ottanut ensi palkinnon. Sen hän oli
ottanut ennenkin, se ei tehnyt tätä maaliskuun pyhäpäivää ihmeelliseksi.

Heitä tuli useita poikia yhdessä ja he huutelivat toisilleen
suksiltaan, muistellen kilpailujen kulkua. Oli ollut juuri tarpeellinen
pakkanen ja oikein säteilevää ja kaunista. Ilmassa ei ollut mitään
vikaa eikä tuulikaan ollut niin kova, että se olisi sanottavasti
vaikuttanut.

Juuri kun he tulivat kaupunkiin ja kääntyivät viertotieltä kadulle,
astui heitä vastaan nainen, joka pysähtyi katsomaan, Aurinko paistoi
häntä silmiin ja vasta hetken päästä hän tunsi hiihtäjän, hymyili ja
tervehti.

Liisa!

Ei, ei mitään ollut maan päällä muuta kuin tämä yksi tyttö, tämä
lapsuudenystävä, tämä Liisa. Se oli hän, sellaisena kuin hän oli
ollut vuosia sitten, silloin kun he yhdessä seisoivat kauppapuotien
ikkunoissa ja myytävistä tavaroista päättelivät: tuo on minun — ja
kuitenkin oli hän nyt niin paljon kauniimpi noin suurena ja solakkana!

Kun he vihdoin saivat sanat suustaan, eivät he puhuneet mitään
merkillisiä asioita. Kuka hyvänsä olisi saattanut kuulla heidän
keskustelunsa. Ja kuitenkin kulkivat he kuin kahden maailmassa ja
heidän välillään tapahtui jotain salaista ja hyvin tärkeää.

— No, kuinkas neiti on voinut, ei ole tavattukaan — niin, siitä on
kauan aikaa.

— Kiitoksia vain. Kyllähän minä. Ja sinä... te, te olette käynyt kovin
terveen näköiseksi. Olette kai taas ottanut ensi palkinnon. Kyllä minä
tiedän, kyllä minä olen lehdistä seurannut. Mukavaa se on.

— Vai on neiti seurannut. Sehän on hauskaa se. Ja minä kun luulin, että
olitte tykkänään unohtanut.

— Meillä on isäkin monta kertaa sanonut, että pitäisi mennä katsomaan
vanhoja tuttuja. Mutta ei ole tullut käytyä, kun muutettiin niin kauas
siltä kulmalta.

— Me, me asutaan myöskin nyt uudessa paikassa, tai eihän meitä
olekaan paitsi äiti ja minä. Äiti hoitaa siinä talouden. Minulla on
siirtomaatavaraliike — pieni se vasta on, mutta sitä sopii laajentaa.

— Oma liike, vai sillä lailla. Missäs ne muut sitten ovat?

— No, ne ovat ihan kaikki naimisissa.

— Vai naimisissa. No, etkös sinä...?

— Eihän tuota ole tullut mentyä. Entäs te...?

— Mitäs minä sitten. Ei ole sattunut mieleistä.

— Kai se on katsottu, vaikkei sitä sanota.

— Eikä ole.

Simon koko olento läikähti riemusta. Hän tunsi, että hän nyt oli saanut
käsiinsä vasaran ja että hän piteli sitä lujasti. Nyt ei se pääse siitä
mihinkään. Se on nyt sitä aikaa, olisi isä sanonut.

— Me asutaan ihan tässä äidin kanssa, ehkä sinä poikkeatkin katsomassa.
Äiti tulee kovasti iloiseksi.

— Vai niin, vai tässä. Hyvänen aika, tuossahan se on oven päällä »Simo
Koivumäki», enkä minä ole sattunut näkemään.

— Se ei ole ollutkaan siinä kauan. Se oli osakeyhtiön. Minä sain sen
haltuuni vasta joulun jälkeen.

— Vai niin, vai niin. Niin että se on nyt ihka oma. No, ehkä minä käyn
katsomassa, jollen häiritse.

— Ei suinkaan. Kun se on niin kovasti mukavaa.

— Mutta minnekäs ne muut jäivät — ettekös te ollut seurassa?

— Näkyvät häipyneen, minne lienevät jääneet. Ja minä kun luulin, että
olit minut ihan unohtanut.

— Minä luulin sinun unohtaneen.

Kaksi onnellista nuorta ihmistä astui kotiin, joka oli niin suuren
vaivannäön ja ponnistuksen tulos.




HÄTÄHUUTOJA SYVYYDESTÄ


Eräänä iltapäivänä nähtiin valtamaantiellä likellä Santapohjan
laivasiltaa useita lehmänkuljettajia elukoineen, matkalla
Lokki-laivalle, jonka oli määrä saapua kuuden tienoissa siltaan.
Siinä oli kulussa Mäenpään mahtava sonni, joka oli ollut satapäisen
karjan kuninkaana ja joka oli myyty vihaisuutensa takia. Pääsiäisenä
se oli puskenut kuoliaaksi oman hoitajansa siitä syystä, että hän oli
lähestynyt sitä uusissa vaatteissa, joiden hajua ei sonni tuntenut.
Karjanhoitaja oli elänyt Otson kanssa hyvässä sovussa vuosikausia,
kuljettaen sitä, milloin tarvittiin, nuorasta kuin koiraa. Ja nyt Otso
yhtäkkiä, pahasti mouruten, omilta asemiltaan rivin päässä, seivästi
hänet sarveensa niin että hän jäi siihen paikkaan. Senjälkeen ei
sonnilla enää ollut ystävää ja talon rouva vaati vaatimistaan, että se
hävitettäisiin. Kahden väkevän miehen kuljettamana oli Otso lähtenyt
siitä navetasta, jossa hän kerran herttaisena valkeana pikkuvasikkana
oli tanssinut karsinassaan. Ensi viiden kilometrin matkalla oli se
juoksuttanut miehiä hengenhädässä, mylvien ja puskien pientareeseen
maantien laidassa. Sittemmin oli se alkanut talttua ja kun kahden
peninkulman taival läheni loppuaan, kulki se vihaisesti muljottaen
eteensä ja silloin tällöin mylvähtäen ja viskellen niskojaan, kun
köydet kiusasivat.

Siinä oli myöskin kulussa Koivusen Loviisan Heluna, hänen ainoa
lehmänsä, jota hän oli kasvattanut aivan pienestä, joka oli imenyt
hänen sormeaan maitokiulussa ennenkuin se oppi juomaan. Heluna oli
ollut Loviisan ainoa toveri ja ystävä, omassa padassaan hän oli
hautonut sille juoman ja omin käsin hän oli nyhtänyt takun sen selästä,
kun se muutti karvaa. Hän oli puhunut sille kaikki asiansa — eihän
hänellä muitakaan ystäviä ollut. Lypsäessään sitä pimeinä syysaamuina
pienen, kituvan lampun valossa, oli hän kertonut sille miten yö oli
kulunut ja mimmoinen ilma oli. Heluna oli silmiään ummistellen jauhanut
ruokaansa ja jonkin kerran ynähtänyt ikäänkuin sanoakseen, että hän
ymmärtää. Ymmärtäneet olivat toisensa Loviisa ja Heluna ja nyt kuljetti
Loviisa Helunaa pois kotoa, pois ainiaaksi, tuntemattomia kohtaloita
kohti. Heluna ei ollut sidottuna, se seurasi omistajatartaan, ja vitsa
oli Loviisan kädessä syyttä suotta, sillä Helunan tähden ei sitä olisi
tarvittu. Heluna seurasi luottamuksella Loviisaa vaikkapa maailman
ääriin asti.

Loviisan tunto oli kipeä ja ensimmäisillä kilometreillä oli hän
miettinyt — mitä jo kaiken aikaa oli ajatellut — kuinka saisikaan
rahat takaisin ostajalle. Sillä hän oli nyt varma siitä, ettei hän
saisi rauhaa, kun tällä tavalla on voinut myydä ystävänsä. Ei koskaan
ollut Heluna tehnyt hänelle pahaa, ei surun päivää se ollut hänelle
tuottanut, ei pienintä mieliharmia. Ja hän on myynyt sen rahasta! Se
on ottanut ruokansa hänen kädestään ja antanut hänelle särpimen hänen
leipäänsä ja ynissyt häntä vastaan aamulla avatessa navetan ovea. Ja
hän kuljettaa sen vieraitten ihmisten käsiin, jotka teurastavat sen!
Se on palvellut häntä, se luottaa häneen ainoana ylläpitäjänään ja hän
kuljettaa sitä tässä hirvittävään teurastuspenkkiin!

Ei koskaan tule hänellä olemaan rauhaa, jollei hän saa rahoja takaisin
ostajalle ja Helunaa kotiin.

Mikä paha henki häneen silloin menikin, kun hän ryhtyi kallistamaan
korvaansa ostajan houkutuksille. Tuli huono heinävuosi, hän pelkäsi,
ettei jaksaisi viedä Helunaa yli talven. Oli käynyt vuosi vuodelta
yhä vaikeammaksi koota sen ruoka. Hän oli käynyt vanhaksi, sitä se
oli. Ja Heluna oli sekin jo vanha. Hän oli tuskastunut paikkakunnan
isäntiin, jotka kovistivat häntä pientareistaan ja karjahaoistaan,
ei missään olisi Helunan ollut lupa olla, pienellä varkaudella oli
sille hankittava, mitä se elatuksekseen tarvitsi. Se oli rehelliselle
ihmiselle ilkeää. Ja niin hänelle vähitellen oli tullut ajatus, että
Heluna täytyy hävittää pois. Mutta hän oli ajatellut, että ehkä saisi
sen myydyksi joillekin hyville ihmisille siellä kotipitäjässä. Ostaja
oli tullut illansuussa, juuri kun hän vei Helunaa kotiin ja lehmä vielä
siinä kokosi muutamia suullisia heiniä. Ja heti oli ostaja mielistynyt
Helunan lihavuuteen ja ruvennut hieromaan kauppaa. Hän mainitsi heti
huikean hinnan, tuhat markkaa. Mutta Loviisalle teki pahaa, kun hän
laski suuren punaisen kätensä lehmän kyljelle ja koetteli sitä, ja hän
sanoi heti, ettei myy. Mutta suuri, raaka mies kulki siinä vierellä
ja nosti ja nosti hintaa ja kun hän oli tullut tuhanteen viiteen
sataan ja vakuuttanut Loviisalle — mitä hän jo ennestään tiesi — että
lehmä vuoden parin perästä kuitenkin on lopetettava, niin Loviisa oli
taipunut. Ja hänellä oli kourassa koko Helunan hinta — niin paljon
rahaa ei Loviisa ikinä ollut nähnyt — ja hän toisteli sitä päivämäärää,
milloin lehmä oli vietävä laivasillalle, kun hän avasi kotiveräjän ja
päästi sisään Helunan.

Hän katui tekoaan ihan heti. Mutta ostajaa ei enää ollut missään.
Ja tiesihän hän, että siitä voi tulla kova rangaistus, jollei hän
sovittuna päivänä vie lehmää sovitulle paikalle.

Ne pari viikkoa, jolloin hän odotti Helunan viemistä, olivat vaikeinta
aikaa hänen elämässään. Mitäpä se auttoi, että muutkin kylässä olivat
myyneet karjaa samalle ostajalle. Kaikille oli tullut huono heinävuosi,
talotkin vähensivät karjaansa nyt, kun maksettiin niin ylettömiä
hintoja. Eläimiä vietiin Suomesta jonnekin ulkomaille ja siksi
olivat hinnat nyt niin korkeat ja kysyntä niin suuri. Mitä likemmä
määräpaikkaa Koivusen leski kuitenkin tuli, sitä varmemmaksi vakaantui
hänessä päätös, ettei hän anna lehmäänsä sellaiseen kidutukseen, hän
tapaa laivassa ostajan ja tuo Helunan kotiin. Ja niin ponnisti hän
tuulessa eläimensä kanssa ja ajatteli, miten ihmeellistä se oli, että
ihminen myy eläimiä aivan niinkuin ne olisivat kuolleita kappaleita.
Ei yhtään hän tiedä, minkä kohtelun alaiseksi ne joutuvat eikä hän
kysy sitä. Ja kuitenkin ovat eläimet uskollisesti antaneet hänelle
kaikkensa. Ja kuitenkin ne kärsivät niinkuin ihminen ja vielä enemmän,
kun eivät voi valittaa.

Ei saata olla Jumalan tahdon mukaista, että hänen luotujaan eläviä
olentoja kohdellaan sillä tavalla. Petosta se on ihmisen puolelta,
oikeaa Juudas Iskariotin työtä se on. Ja kyllä ihminen sillä petoksella
vetää päällensä hirvittävän rangaistuksen. Miten vastaa hän viimeisellä
tuomiolla siitä, mitä hän on tehnyt eläimille? Eikö liene ihmisen
alinomainen kärsimys siitä, että hän kiduttaa heikompiaan viattomasti?

Ounaan talosta oli myyty kolme hiehoa ja kahden karjatytön saattamina
kulkivat nämä iloiset nuoret eläimet samaa tietä kuin Heluna ja
mahtava sonni. Hiehot olivat kaiken suvea olleet laitumella talon
takamailla. Ne olivat tottuneet vapauteen eivätkä tahtoneet alistua
nuoriin. Voimiakin oli niillä niin loppumattomiin, että ne kaiken
aikaa kiusasivat kuljettajiaan. Metsässä niiden perässä sai juosta
eikä se parantunut lyömisestä enempää kuin hyvästäkään puheesta.
Nuoret ovat niin ymmärtämättömiä ja rajuja. Varsinkin tuo Mansikki
riuhtaisi useamman kerran itsensä irti ja laukkasi, nuora kaulassa,
häntä oikonaan puitten lomissa niinkuin se olisi ollut siellä kotona
kesälaitumilla. Kaunis lehmä siitä olisi kasvanut niinkuin näistä
kaikistakin. Mutta kun oli tullut niin vähän heiniä, ettei voinut pitää.

Vielä kulki Lokki-laivaa kohti vanha Omena, sarveton, säikähtyneen
näköinen olento, jonka selkä oli mennyt kaarelle sisäänpäin ja joka
kävellessään hyllyi niinkuin kameli. Sitä kuljetti vanha, säikähtelevä
mies, lähtien juoksuttamaan lehmää tieltä, yli ojan, heti paikalla,
kun kuuli takaansa tai edestään päin pienintäkin liikettä. Omena oli
väsynyt, se ei pysähtyellyt häijyyttään. Eikä mies liioin lyönyt sitä
häijyyttään, vaan siitä syystä, että hän pelkäsi myöhästyvänsä. Hän
ei omistanut kelloa ja koetti kyllä ensin taivuttaa saatettavansa
vapaaehtoisesti kulkemaan eteenpäin. Täytyi lyödä ja kovistaa, kun ei
Omena totellut. Omena tuli vanhanaikaisesti hoidetun talon navetasta.
Se ei ollut mikään rotueläin, mutta navetassaan oli se ollut parhaita
lypsylehmiä ja tottunut kunnioitettuun ja etuoikeutettuun asemaan. Se
myytiin vanhuutensa ja huonon heinävuoden takia.

Näistä lehmistä tuli ensinnä perille Omena saattajineen. Laivasillalla
ei silloin näkynyt ketään ja vanha Kalle sitoi Omenan puuhun makasiinin
taakse ja läksi vähän matkan päähän kestikievariin hakemaan sille
vettä. Hän sai kuulla, että kello oli neljä ja että laiva varmaan
myöhästyisi, koska oli myrsky. Ammentaessaan vettä puhutteli hän
miehiä, jotka tupakoiden seisoskelivat siinä pihamaalla. Syntyi
keskustelu.

— Kyllä tulee elikoille kurja yö, sanoi Kalle. — Ei se hyvää ole
muutenkaan, olen minä siksi paljon nähnyt ja jo niin monta lehmää
tällekin Lokki-laivalle tuonut, mutta tällaisessa myrskyssä — voi
yhtäkaikki!

— Luuletkos sinä sitten, senkin vanha hölmö, että ihmisillä on hyvä
tällaisessa ilmassa.

— Niin, enhän minä. Mutta ihmiset kulkevat sentään omilla asioillaan ja
vapaasta tahdostaan, mutta elukat pakotetaan.

Miehet rupesivat nauramaan.

— Jaa-ah, vai pitäisikö ehkä elikoittenkin vapaata tahtoa odottaa?

— Niin, enhän minä sitä, puheli vanha Kalle hämääntyneenä, — sanoin
vain, että elikoille tulee kurja yö...

— Elikoille ja elikoille — saat olla elikko itse, senkin kääkkä.

— Ai, en huomannutkaan, sanoi Kalle yhtäkkiä, hymähtäen, — herrat onkin
vähän ottaneet väkeviä...

— Vai sinä meitä tutkimaan ja arvostelemaan. Tiedätkös sinä, että
me ollaan kapteenin tuttavia ja kuljetaan kapteenin asioilla. Nämä
kapsäkit tässä ovat kaikki kapteenin tavaroita.

Vanhalle Kallelle kihosi vesi suuhun, kun hän ymmärsi mitä tavaraa
laukut olivat täynnä. Hyvää olisi ryyppy hänellekin tehnyt, kun vain
olisi kehdannut pyytää. Herrat eivät itsestänsä antaneet ja Kalle kulki
hymähdellen ja kunnioittavasti kumarrellen ohitse.

Tämän jälkeen tuli Mäenpään sonni täydessä lennossa makasiinin eteen
laivarannassa, juoksuttaen köysien päässä molempia voimakkaita miehiä,
jotka eivät olleet ymmärtäneet pitää varaansa. Lieneekö se halunnut
viime hetkessä kostaa heille kaikki matkan lyönnit, pistot ja muut
orjuutukset, vai lieneekö se halunnut koetella, oliko hänessä jäljellä
entistä kurssia — joka tapauksessa hän, sarvet puskemisasennossa ja
häntä oikosena tullen, pahanpäiväisesti pelotti vanhan Kallen, joka
makasiinin sillalla istui tuulensuojassa eväittensä ääressä.

Mutta kyllä sitten saikin sonni raukka sellaisia lyöntejä, että rupesi
sääli käymään. Veri tihkui sarven juuresta valkealle otsalle. Lieneekö
ollut sarvi vallan lähtemäisillään. Ei Kalle toki uskaltanut mitään
puhua, onneansa kiitti kun näki sonnin vihdoin seisovan varmassa
vankeudessa koivuun sidottuna ja siinä puhaltavan sieraimistaan
vihaisia verensekaisia henkäyksiä.

Vähitellen kokoontui laivasillalle muitakin karjankuljettajia sekä
joku matkustaja, jolla ei ollut tilaisuutta valita ilmaansa. Tuli
autolla rouva ja herra ja tuli maalaisrattailla kalpea nuori tyttö
ja vanhempi mies, nähtävästi hänen isänsä. Lehmät ammuivat kukin
haaraltaan, ihmiset kävelivät edestakaisin tuulessa, koettaen
lämmitellä liikkumalla ja tähyillen ulapalle, missä vaahtopäät laineet
ajoivat toisiaan takaa. Tähän pieneen lahdenpohjukkaan eivät laineet
tulleetkaan koko voimallaan, niiden raivo oli murtunut saariin ja
niemekkeihin ennenkuin ne ehtivät tänne. Mutta puiden liikkeestä,
pilvien lennosta ja vihlovasta vingunnasta ilmassa tuntui kyllä
tännekin, että oli myrsky. Pitkin päivää oli aurinko yrittänyt tunkea
esiin, mutta onnistumatta. Sensijaan oli tuontuostakin tullut lyhyt ja
raju sadekuuro.

Kun ihmiset aikansa olivat polkeneet laivasiltaa, alkoivat he
vähitellen tuntea jonkinlaista yhteenkuuluvaisuutta ja ryhmittyivät
puhelemaan. Ensin he puhelivat myrskystä. Ei taas tänä kesänä ollut
tällaista ollut. Tuolla kylässä se oli nostanut olkikaton ilmaan ja
vienyt sen pellolle kuin lastun. Puitakin se oli kaatanut. Kyllä nyt
jäi järveltä pois, jonka vain ei ollut pakko mennä.

Maalaisisäntä läksi saattamaan tytärtään sairashuoneelle. Sydäntauti
oli tyttöön tullut, tai hermotauti, miksi sitä oikein tahtoi kutsua.
Hän ei jaksanut katsella kärsimystä. Sellainen on hyvin vaarallista.
Samanlainen oli hänen äitivainajansa ollut. Hän oli esimerkiksi
aina lähtenyt pois kotoa, kun elukoita piti teurastettaman. Kun
kotonakin tuotiin liharuoka pöytään, kalpeni hän usein ja meni
toiseen huoneeseen. Ja suurissa kutsuissa, sellaisissa kuin häissä
ja hautajaisissa, hän kärsi ajatellessaan niitä ihmisen mykkiä
ystäviä, joiden oli pitänyt heittää henkensä ja joiden jäännösten
ääressä ihmiset pitivät iloa. Joskus kun juhlassa oli »päästy
paistiin» ja alettiin pitää puhetta, oli hän sen näköinen kuin jos
hän olisi kärsinyt kaikki teuraseläimen tuskat. Hän ei käsittänyt
ihmisten tuntoa. Kuinka saattoivat he niin tehdä? Se oli hänessä
sairautta. Mutta ei se parantunut siitä, että häneltä kysyi, minne
eläimet olisivat joutuneet, jollei niitä olisi vähennetty, ja mistä
ihmiset olisivat eläneet. Hän kärsi yksinään ja huokaili: koska sinä
tulet, eläinten Messias? Ja kuolintaudissaan maaten kuuli hän kaiken
aikaa joitakin hätähuutoja, joista eivät muut tietäneet mitään. Ne
tulivat syvyyksistä, sanoi hän ja vaativat sovitusta. Mies raukka oli
levoton tyttärestään, kun oli sattunut tällainen myrsky ja vielä oli
noita lehmiäkin matkassa. Hän puheli tästä ikäänkuin turvaa hakien
eräälle vieraalle rouvalle. Se oli ystävällinen ihminen ja kuunteli
osaaottavasti.

Lehmänkuljettajat haarallaan keskustelivat siitä, miten matka oli
mennyt ja mikä hinta heidän elukoistaan oli maksettu. Sonnin tuojat
olivat liittäytyneet yhteen kapteenin tuttavien kanssa ja Kalle näki
kateudella, että matkalaukut avattiin makasiinin takana ja miehet
ottivat hyvät ryypyt. Hyvää olisi hänellekin tehnyt, ei ollut helppo
asia sellaisen vanhan lehmän kuljettaminen, väsyi se. Eivät vain
antaneet hänelle eikä kehdannut mennä pyytämään.

Koivusen Loviisa oli kaiken aikaa pysytellyt mäennyppylän alla aidan
luona Helunansa kanssa. Hän oli kyllä ottanut esiin eväänsä, mutta
pääasiassa hän syötti lehmää, antaen sille leipää ja nyhtäen heinää.
Tuontuostakin hän pysähtyi lehmän ääreen, silitti sen selkää, taputti
kaulaa ja pyyhki kyyneliään. Yhtäkkiä jätti hän lehmän ja ilmestyi
keskelle laivasiltaa. Siinä hän hetken katseli ympärilleen ja meni
sitten isän ja tyttären luokse.

— Antakaa anteeksi, että kysyn, mutta mahtaisitteko tietää, tuleeko se
laivassa se karjanostaja Ronkainen, vai jokohan tuo olisi täällä. Minä
vain sitä, etten annakaan lehmääni, vaan rahat annan takaisin. Täällä
ne ovat povellani. Ei sitä kukaan säälinen ihminen pane elikkoansa
tuollaiseen ilmaan. Se houkutteli minut antamaan Helunan ja nosti
nostamistaan hintaa. Mutta minä olen sen pienestä kasvattanut enkä anna
sitä. Että mahtaako olla täällä se Ronkainen vai tuleeko tuo laivassa?

Isä ja tytär eivät tietäneet mitään karjanostajasta. Tytär otti
kuitenkin Loviisan asian kovin sydämelleen ja sanoi, että mitäs muuta
kuin vie lehmän kotiin ja lähettää rahat Ronkaiselle.

Loviisa ei tietänyt osotetta.

Tyttö kävi poskiltaan heleän punaiseksi ja selitti kiihkeästi, että
lehmä on vietävä kotiin. Kyllä ostaja rahansa perii, ei tarvitse
pelätä, ettei hän sitä tee.

Kalle sekaantui nyt keskusteluun ja sanoi, että siitä voi tulla
vaikkapa linnaa, jollei luovuta tavaraa, kun on ottanut vastaan hinnan.
Linnaa siitä tulee. Loviisa alkoi hätääntyä ja unohti tykkänään
ujoutensa. Ennenkuin hän tiesikään, seisoi hän sonninkuljettajien ja
kapteenin tuttavien edessä, esittäen asiaansa. He hänet pelottivat
pahanpäiväisesti.

— Vai että takaisin, sanoi yksi miehistä. — Karjanostaja on sitoutunut
toimittamaan Ruotsiin niin ja niin monta kiloa lihaa. Mutta me
viedäänkin kaikki takaisin karja, josta olemme ottaneet hinnan.
Perhanan koreaa peliä kyllä. Ymmärtää sen toki hullukin, että siitä
tulee rangaistus.

— Siellä Ruotsissa ovatkin ne kuninkaalliset rangaistukset toista kuin
täällä.

— Ja siitäkin on rangaistus, jos panee mukaan toisen raavaan kuin sen,
minkä alunpitäen on myynyt. Vaikka paremmankin panisi, niin siitä on
kovat pykälät.

— Mutta jos sen itsensä tapaa, ostajan, yritti vaimo raukka vielä
puolustautua, — ja sen kanssa sopii ja antaa rahat pois. Ne ovat
minulla täällä mukana. Ihkasen samat setelit. Että minä ne otinkaan,
minä onneton ihminen. Juudas Iskariotin teko se oli. Herra hyvästi
minua auttakoonkin.

Hän juoksi nyt lehmänsä ja laivasillan väliä ja puhui joka ihmiselle
onnettomuuttaan.

Nuori tyttö, joka oli matkalla sairaalaan, kuunteli häntä kasvoilla
kärsivä ilme ja ainoastaan isän rukoukset estivät häntä ryhtymästä
enempää auttamaan vaimoa. Joka tapauksessa alkoi hänen ja kärsivien
eläinten välillä jo syntyä outo yhteenkuuluvaisuus. Isä näki sen ja
alkoi miettiä, eikö olisi parasta kääntyä takaisin. Häntä pelotti,
ettei vain tapahtuisi jotakin. Mutta huonekin oli jo vapaana kaupungin
sairaalassa ja lääkäri oli käskenyt tulla niin pian kuin suinkin...

Laiva viipyi. Ihmiset kävivät kalpeiksi vilusta ja retkeilivät niin
kauas kuin uskalsivat laiturista. Kyllä olikin kolkko päivä, olisi
luullut jo syksyn tulleen, niin läpitunkeva oli sää. Isä ja tytär
olivat asettuneet makasiinin seinävierelle. Isä riisui päällystakkinsa
ja tahtoi levittää sen tyttären hartioille. Sitä ei tytär olisi
sallinut ja siinä he kiistelivät.

— Olisittekos hyvät, pyyteli Loviisa, läheten heitä kulman takaa, —
ja katsoisitte tuota minun lehmääni. Kävisin vielä tuolla kievarissa
kysymässä karjanostajaa. Ei se siitä minnekään, mutta jos kuitenkin
sattuisi jotakin.

Nuori tyttö nousi paikalla ylös ja seurasi Loviisan mukana lehmän
luo. Tuuli kiersi hameet jalkoja vasten, niin että oli vaikea päästä
eteenpäin. Heluna ymmärsi heti vieraan tytön ystäväkseen ja antoi
silitellä päätään. Sillä oli kauniit, kaarevat sarvet, siro pieni pää
ja se loi tyttöön kostean, lempeän silmäyksen. Isä tuli noutamaan
tytärtä pois tuulesta, mutta tytär seisoi uskollisesti Helunan luona,
kunnes sen omistajatar tuli. Heluna oli jo hänen ystävänsä.

— Ei kuulu olevan täällä, puheli Loviisa hätääntyneenä tullessaan
takaisin. — Eikä kuulu tulevankaan. Kyllä tämä nyt minulta menee tämä
Heluna. Eikä sitten ole yhtään rauhan päivää.

— Mitäs muuta kuin viette kotiin ja mies kyllä perii rahansa, kiihtyi
tyttö entiseen tapaansa.

— Niin mutta jos ne ovat niin kovat ne kuninkaalliset rangaistukset. Oi
voi mikä pitikään tulla!

Vaimo raukka kulki toivottomana ihmisen luota ihmisen luo, ja riensi
sitten taas silittämään ainoaa ystäväänsä, joka mitään aavistamatta
haukkaili nurmea uudesta paikasta piennarta. Muut lehmät tuntuivat
paremmin aavistavan, mikä niitä odotti. Ne seisoivat päät painuksissa
syömättä. Sonni puskeskeli toisella sarvellaan puunkylkeä. Pilvistä
repeytyi siekaleita ja ne lentelivät tuulen viskeleminä. Taivaanrantaan
ilmestyvä kelmeän samea rusko tiesi vihdoin kertoa, että aurinko läheni
laskuaan. Metsästä kuului kumea kohina, kun tuuli meni läpi täysien
lehtien. Yhtäkkiä sanottiin: laiva tulee.

Ja silloin syntyi kaikkiin uusi vireys. Karjankuljettajat kiirehtivät
eläintensä luo ja ihmiset kantoivat tavaransa lähemmäs vettä. Loviisa
yksin seisoi yhä etempänä lehmänsä luona, voimatta päättää mitä tehdä.
Laiva taisteli tuulta vastaan, huojuen ja kallistellen. Se oli vanha,
pieni alus eikä siinä oikeastaan enää kulkenutkaan matkustajia paitsi
näin hätätilassa, kun eivät muiden laivojen kulkuvuorot sopineet.
Sillä oli viime vuosina kuljetettu paljon karjaa. Se huusi käheästi ja
alkoi yhtäkkiä, odottamattoman tuulenkäänteen takia, nopeasti lähetä
rantaa. Silloin tuli Loviisa juoksujalkaa laiturille. Tuuli liimasi
ohuen pumpulihameen ruumista myöten ja hänen puheensa oli kuin jotakin
korinaa.

— Saisinkos minä kysyä, onko täällä karjanostaja, se ylösostaja, se
Ronkainen... Kun minä... Tässä olisi sille rahat takaisin, nämä ovat
vielä ne samat setelit... Herra Jumala meitä auttakoon!

Hän puhui henkensä hädässä. Mutta siinä oli sellaista kiirettä eikä
kukaan vastannut. Laivamiehet läiskäyttivät sillan kiinni rantaan.
Laivasta tulvehti vastaan koneöljyn, tupakan ja vielä jonkin muun
iljettävä katku. Kangaskatoksen alta, joka lepatti tuulessa, tuli
näkyviin punaiset miehen kasvot ja ääni, joka oli kuin torvi, huusi:

— Tänne, tänne vain karja! Kyllä ne tästä pääsevät.

Loviisa ymmärsi nyt, että tämä oli se mies, jolle hänellä oli asiaa.
Hän työntyi koko tarmollaan ohi kaikkien tungeskelevien ihmisten, oli
kompastumaisillaan ensin kynnykseen ja sitten limaiseen permantoon
ja seisoi viimein katkun ja hiljaisen mylvinän täyttämässä ilmassa
jättiläiskokoisen miehen edessä, joka oli puettu nahkatakkiin ja
pieneen lippalakkiin. Se mitä hän näki ympärillään, oli viemäisillään
häneltä äänen. Hän näki koko pienen etukannen täynnä karjaa. Kaikki
olivat pitkänään, kaulat hirttäytyneen asennossa, ja kaikki alkoivat
yhtäkkiä, laivan joutuessa tyyneen, koettaa päästä jaloilleen. Lattia
oli kuitenkin niin paksunaan niljaista likaa, että ne luisuivat
raskaasti takaisin, putoelivat toistensa päälle, polkivat toisiaan,
puskivat viimeisillä voimillaan ja päästivät outoja huutoja. Kun lehmät
vihdoin pääsivät pystyyn, seisoivat ne kylki kyljessä. Siinä ei ollut
tilaa kääntyä. Loviisa oli käsittänyt, että hänenkin Helunansa oli
määrä joutua tänne, ja hän toimitti kuivin kurkuin, hiki valuen alas
kasvoja, asiaansa nahkapukuiselle miehelle, kaiken aikaa tyrkyttäen
hänelle setelipinkkaa.

Vihdoin viimein käsitti karjanhoitaja, mistä oli kysymys, työnsi hänet
kovakouraisesti tieltään ja käski nopeasti tuoda lehmän. Laiva oli
myöhästynyt, täytyi pitää kiirettä. Silloin juoksi Loviisa tykkivin
ohimoin lehmänsä luo, irroitti köyden puusta ja päätti, että hän lähtee
kotiin, hän vie Helunan kotiin, tuli mitä tuli. Hän ei anna sitä siihen
kurjuuteen, niistä ei yksikään ole hengissä huomisaamuna. Mutta silloin
otti iso nahkapukuinen mies köyden hänen käsistään, läiskäytteli lehmää
ruoskalla ja lähti viemään sitä. Ja valkoinen eläin eteni peloissaan
vastarintaa tekemättä kohti puhkuvaa ja savuavaa laivaa, iso mies antoi
sille töytäyksen ja pian hukkuivat sen huudot siihen mölinään, joka nyt
täytti laivan.

Loviisa seisoi sillä paikalla, missä Heluna oli häneltä riistetty,
painoi käsiä sydänalaansa vasten ja kuunteli karjan ammuntaa.
Hätähuutoa se oli. Ja se kaikui haikeana ja toivottomana, kunnes hukkui
veden kohinaan.

Laiva lähti liikkeelle.

Yhtäkkiä sai maalaisvaimo sen voiman ja tarmon, että pääsi kävelemään.
Hän tuli laivasillalle ja näki onneksi nuoren tytön kaiteen luona.

— Neiti, armahtakaa minua, minun lehmäni on tuolla mukana, se oli minun
ystäväni ja minä möin sen rahasta. Koettakaa löytää lehmänostaja, minä
annan rahat. Jumala palkitsee teidät...

— Minä teen mitä voin! huusi nuori tyttö läpi myrskyn.

Ja sanat olivat sydänmaan Loviisalle kuin laudan pätkä hukkuvalle.
Pieni toivon kipinä oli syttynyt vaimo-raukan rintaan. Laiva kulki jo
kaukana ulapalla.

Aluksi ponnistivat uudet tulokkaat vastaan siinä uudessa
yhteiskunnassa, mihin ne olivat sullotut. Ei olisi uskonut siihen
enää mahtuvan, mutta tyhjä tila rivin päässä osoitti, että joltakin
sillalta vielä odotettiin karjaa. Kun punakka nahkatakkinen mies
lähestyi eläimiä, yrittivät ne pakoon ja puhalsivat sieraimistaan
pitkiä, hätääntyneitä henkäyksiä. Pian oli hän ne taltuttanut, sitoen
nuorat sekä kaulaan että sarviin, niin ettei eläin voinut liikkua.
Suuri sonni joka yhä osoitti vaarallista halua puskea, seisoi niin,
että sen heltiämättä täytyi tuijottaa siihen pylvääseen, mihin se oli
sidottu. Katsottuaan, että kaikki eläimet olivat varmasti kiinni, läksi
karjanhoitaja menemään. Yhtäkkiä pidätti hänet laiha tytönkäsi. Hänen
edessään ovella seisoi nuori neiti, kalpeana ja vaivoin saaden ääntään
kuulumaan:

— Ettehän vain jätä yöksi näitä eläimiä yksin.

Suuri, punatukkainen mies mittasi häntä silmillään kantapäästä
kiireeseen asti.

— Mitä... mitä se teihin kuuluu, sanoi hän ja yritti mennä ohitse.

Mutta tyttö asettui säikähtämättä juuri ovenavaukseen. Hän ikäänkuin
kasvoi.

— Te ette saa jättää niitä yksin. Niiden kärsimykset ovat muutenkin
liian suuret.

— Ja mitä perhanaa se teihin kuuluu. Pois tieltä!

— Se kuuluu. Kyllä minä tiedän. Minä en tahdo nähdä sitä toista kertaa.
Teidän täytyy puhdistaa... auttaa... hoitaa... antaa vettä.

— Soh, soh, soh, menkää maata älkääkä siinä kotkottako...

— Minä menen. Mutta tehkää velvollisuutenne. Lieventäkää hirveää
kärsimystä. Jahka tullaan tuonne selälle... kyllä minä tiedän.

— Neiti taitaakin olla vailla seuraa. Kyllä tämä minun karjani on
lujasti kiinni, ei tarvitse pelätä, että se lähtee karkuun. Minä
ennätänkin hyvästi pitämään seuraa. Vaikkapa koko yöksi.

Tytön isä oli tullut ja vei pois lapsensa. Suuri mies meni nauraen
ohitse ja kuuli hänen pyytelevän tytärtä hyttiin. Hänen oli onnistunut
saada toinen paikka ainoassa ylähytissä, mikä laivalla oli matkustajia
varten. Täällä oli hyvä rouva, joka suostui ottamaan hänet sinne
mukaansa.

Tyttö vastusti itsepintaisesti. Hän ei tahtonut nukkua, hän tahtoi
seurata onnettomien eläinten kohtaloja. Hän vaatii hoitajan tänne,
hän menee kapteenin puheille... Vaivoin sai isä hänet mukaansa. Hän
viihdytteli häntä lempeästi kuin nainen, istuen hänen vieressään
tuulensuojassa yläkannella.

— Aino, sinähän olet ainoani. Koeta, lapseni, ajatella mitä minusta
tulee, jollet sinä hoida itseäsi. Kuka kulkee Niemelän hyvänä henkenä
navetassa ja tallissa ja sairaitten luona pitkin talon aluskuntaa? Kuka
kaataa isälle kahvin aamulla? Kuka ottaa käsiinsä Niemelän, kun isä ei
jaksa? Sinun täytyy tulla terveeksi.

— Oi, isä, minä olen niin väsynyt ja onneton.

— Mutta sinä menet nyt lepäämään ja palaat terveenä.

— Isä, kärsimys ei lopu, ei vaikka minä itkisin silmäni kuiviin.

— Ei lopukaan, lapseni. Mutta sinä voit sitä paljon lieventää.

— Mitä voin nytkään noille eläimille? Niiden on jano — mies ei viitsi
nähdä sitä vaivaa, että edes juottaisi. Voinko minä sitä tehdä? Ne ovat
likaiset — hän ei auta niitä. Pitkin kylkiä tihkuu verta, niin ovat
nuorat repineet — oih, en saata siitä puhua! Se valkoinen lehmä, jonka
se vaimo olisi tahtonut viedä takaisin, se loi minuun katseen — isä,
siinä katseessa huusi koko eläinkunnan hätä! Minusta tuntuu, että tulen
hulluksi. Noin ne tulevat huutamaan koko yön, noin, noin.

Isä lupasi valvoa eläinten luona, juottaa niitä ja huojentaa niiden
kärsimystä. Hän rukoili lastaan tulemaan järkiinsä. Tytär läksi vihdoin
nukkumaan. Hyvä rouva, joka oli luovuttanut hänelle miehensä paikan
ylhäällä, nukkui jo sikeästi, kuulematta tuulen vinguntaa enempää kuin
eläintenkään huutoja tai koneen käyntiä.

Häntä onnellista ihmistä, ei mitään hän huomannut kärsimyksestä
ympärillään. Ja noin, noin nukkuivat useimmat ihmiset.

Nuori neiti sytytti tulta, otti hatun päästään, ajatteli äitiään ja
isäänsä ja kapusi ylös sijalleen. Täällähän olikin hyvä. Täällähän
olikin punaisten verhojen takana ikkuna. Siitä hän näki koko etukannen.
Hän sammutti sähkön, veti uutimen syrjään ja katseli eteensä. Eläinten
kaulat nytkähtelivät, kun ne epätoivoisesti koettivat saada uutta
asentoa väsyneelle päälleen. Takaruumiit läiskyivät vastatusten laivan
heilahdellessa, jahka tullaankin suurelle selälle, sitten, sitten...
Hänen hyvä isänsä, eikö hän tullutkin suuren miehen seurassa ja heillä
oli kummallakin vesiämpäri! Hyvä, hyvä oli hänen isänsä — olisikin
ollut sellaisia ihmisiä! Tytär vetäytyi nopeasti pois ikkunasta, ettei
isä näkisi häntä, ja paneutui pitkälleen. Hän kuuli, että he puhelivat,
isä hiljaa ja suuri mies kovasti. He alkoivat puhdistaa kantta. Hänen
hyvä, hyvä isänsä! Kone kävi jyskyttäen, tuuli vinkui, eläinten huuto
tuntui rauhallisemmalta. Ehkä meneekin tämä yö onnellisemmin kuin hän
oli uskaltanut uskoa. Oi Jumala, armahda ihmisiäsi ja eläimiäsi.

Yhtäkkiä hänet paiskattiin seinää vasten ja hän kuuli, että astioita
meni rikki jossakin sekä että koko takakannen teuraskarja raskaan
lastin tavoin luisui asemiltaan ja päästi huudon. Hän ei uskaltanut
katsoa, hän tiesi, että ne makaavat touveilla kiinni seinässä eikä hän
voi niitä auttaa. Touvit syöpyvät lihaan ja veri vuotaa — eikä hän voi
auttaa! Noin ne huutavat. Eikä hänen sydämensä kykene auttamaan, vaikka
se pakahtuu. Hän on pieni, yksinäinen ihmisolento miljoonia vastaan.
Missä viivyt sinä, eläinten Messias?

Hänen eteensä valahti ikäänkuin heijastus jostain valosta. Joku seisoi
hänen edessään. Selvästi. Hän alkoi hiljaa puhutella vierasta.

Äiti... sinäkö siellä olet? Mitä sinä sanot? Oletko tullut minua
hakemaan? Minä kuulen samat äänet kuin sinäkin. Ne ovat hätähuudot
syvyydestä. Aivan selvästi. Sinä kuolit sentähden, ettet jaksanut nähdä
kärsimystä etkä voinut auttaa. Minä lupasin sinulle koettaa. Olen
syyllinen sinun edessäsi, sillä mitään en ole voinut tehdä... Äiti,
minä kyllä kuulen kaikki. Mutta herätä muut tässä laivassa. Ne nukkuvat
kaikki, minä vain kuulen. Herätä ihmiset ympäri maailman, he nukkuvat,
ne eivät kuule ääniä syvyydestä. He eivät näe, että eläinten sielu
on kuin lapsen sielu, lähempänä Jumalaa kuin niiden ihmisten, jotka
sanovat itseään täysikasvuisiksi... Minä kuulen... Herätkää... avatkaa
silmänne... Avatkaa tuntonne... Jumalan syvyyksistä kuuluu huuto.
Kerran on myöhäistä... kerran on tuomiopäivä. Oi meitä tuomiopäivänä...!

Kuinka meri käy ja aallot pauhaa! Syyllistäkö se kysyy? Uhriako se
tahtoo? Kuka on valmis? Äiti, sanotko, että minä?

Sanot. Minä tulen.

Nuori neiti havahtui unenhorroksesta siihen, että hän oli
putoamaisillaan. Oli nähtävästi päästy selälle. Joitakin astioita meni
taasen jossain rikki. Hän veti uudinta ikkunan edestä. Oli pimeää kuin
syksyllä. Vain vaahto erottautui aalloilla, lentäen läiskinä yltympäri.
Eläinten huudot olivat vaienneet, saattoi ainoastaan erottaa miten
laivan vyöryessä niiden jalat luisuivat ja raskaat ruumiit vyöryivät
puolelta toiselle veden käynnin mukaan. Eläimet pysyivät päästä ja
kaulasta kiinni. Kaula venyi ja kesti, kieli oikeni suusta. Menikö
jokin jalka poikki? Nyt pääsi joltakin ääni, mutta se ei enää ollut
elävän olennon huuto, vaan luomakunnan hätä oli saanut äänen.

Viimeinen tuomio.

Nuori neiti luisui alas permannolle, hapuili käsillä ympärilleen ja
löysi oven. Häntä vilutti ja pelotti. Hänen mieleensä johtui sydänmaan
köyhä vaimo, joka hänen haltuunsa oli uskonut ainoan eläimensä. Se
oli sallinut hänen silittää kylkeään ja katsonut häneen uskollisilla
silmillään. Tuolla se makaa, jos hän menee ulos, niin sen silmät
kääntyvät häntä kohden. Kaikkien noiden uhrien silmät kääntyvät häntä,
ihmistä, kohden. Ihminen — pyöveli! Hän ei voi nähdä noita silmiä.
Eivät ne syytä, eivät ne ole katkeria, ainoastaan avuttomia ne ovat,
pohjattoman avuttomia. Pakoon heikkojen ja sorrettujen silmiä. Missä
olisi se pimeys, joka varjelisi ihmisen eläimen silmäykseltä?

Tuolla se on, veden pohjalla! Ja äitikin ilmestyi unessa ja kutsui.

Täällä nukkuu ihmisiä. Kaikki ovat unessa. He eivät uskalla katsella,
nyt hän sen tietää, he eivät kestä eläimen silmäyksiä, he eivät kestä
eläimen huutoja, he ovat liian syylliset.

Syvyyteen, siellä on syyllisten paikka! Siellä on myöskin niiden
paikka, jotka eivät jaksaneet auttaa, vaikka näkivät kärsimyksen.

Nuori neiti seisoo kannella. Sairas hän on. Jos löytäisi isän — missä
hän nukkunee.

Tuo on maata, tuo joka on noin tummaa, siellä on kyliä ja kaupunkeja.
Tuo on vettä, tuo joka kuohuu, tuo on taivasta, tuo joka lentää. Kaikki
on harmaata. Taas ne huutavat, taas ne kääntyvät kyljeltä kyljelle.
Kaula vuotaa verta, mutta se ei katkea. Ne teurastetaan kuitenkin,
ajattelevat ihmiset. Kärsiä, kärsiä...

— Jumala, armahda minua, sano mitä minä teen! Jos sinä sanot minulle,
miten minä voin auttaa heikointa, niin minä panen siihen koko elämäni.
Muuten, Jumala, en minä jaksa.

Taas. Ja taas.

Äiti, minä tulen...

       *       *       *       *       *

Oli jo valkoinen päivä, kun lähestyttiin uutta siltaa. Kuljettiin
saarten suojassa ja eläimet etukannella olivat päässeet pystyyn.
Takkuisina ja likaisina ne päätä kääntämättä tuijottivat eteensä.
Nuorat niskassa olivat veriset. Tuolla oli valkoinen lehmä pitkällään.
Se ei pysynyt pystyssä. Siltä oli taittunut jalka. Täytyy lopettaa,
jahka tästä ehtii.

Ihmisetkin olivat nousseet ja tuijottivat viluisina maata kohti.
Isä kierteli ovea, jonka taakse hän yöllä oli saattanut tyttärensä
ja ihmetteli tämän nukkumista. Se oli aivan harvinaista, että hänen
Ainonsa näin nukkui. Ja kylläpä riitti rouvallakin unta. Vihdoin
viimein astui rouva ovesta.

— Joko se minun tyttäreni sieltä nousee?

— Teidän tyttärenne — ei hän ole täällä.

— Missä hän sitten olisi? Ei hän täälläkään ole.

— Katsokaa itse, täällä on aivan tyhjää.

Oli kuin sininen aalto olisi valahtanut yli isän kasvojen.

Alettiin etsiä. Isä etsi. Koko laivaväki etsi. Ranta läheni
lähenemistään. Juostiin, huudettiin, kyseltiin. Etsittiin mahdolliset
ja mahdottomat paikat.

Isä ei enää etsinyt. Hän seisoi ja tuijotti yli laivan syrjän. Rouva
tuli kalpeana ja tarttui hänen käsivarteensa. Hän ei sanonut mitään,
mutta hänen silmänsä olivat säikähdyksissä.

Isä huojutti päätään ja pusersi ristitettyjä käsiään. Hänen huulensa
hapuilivat kuin rukousta, mutta ei sanaa hän lausunut. Koko
matkustajajoukko kiersi hänen ympärillään. Lohdutuksen sanoja oli
vaikea löytää: asia näytti selvältä. Laiva oli jo laiturissa ja kannet
alkoivat tyhjentyä: kadonneen isä yhä viipyi kokassa, tuijottaen
veteen. Kun ystävällinen rouva, jonka kanssa Aino oli viettänyt
viimeiset tuntinsa, lähestyi, sai harmaahapsinen maalainen vihdoin auki
suunsa ja lausui:

— Hän ei ole kestänyt kärsimystä. Hän on kuullut hätähuudot syvyydestä.




KYLVÖT JA NIITOT

Tarina vainojen ajoilta


Katariina Räikän ja hänen äitinsä välit eivät olleet hyvät. Syy ei
ollut äidin.

Katariinaa oli varoitettu. Vanha Johanna, joka oli kantanut häntä
käsivarsillaan, sanoi, että Jumalan enkelit lakkaavat pitämästä
vartiota hänen vuoteensa ääressä ja näyttämästä hänelle hyviä unia.
Vaikka ihminen tuli suureksi, niin yhtäkaikki hän tarvitsi Jumalan
enkeleitä ja hyviä unia.

Katariina taputti vanhusta olalle ja vihelsi luokseen
metsästyskoiransa. Vanha Johanna oli tullut uudelleen lapseksi.

Itse rovasti poikkesi pihaan, kun Katariina siellä temmelsi koiriensa
kanssa, ja seisoi hetkisen hymyillen rippilapselleen. Mutta sitten
hän kävi vakavaksi ja kysyi, eikö olisi aika jättää tällaiset leikit.
Lisäksi hän muistutti, ettei synti neljättä käskyä vastaan jäisi
rankaisematta. Koko pitäjä tiesi, miten ynseästi ja kylmäkiskoisesti
Katariina kohteli äitiään. Jumalan pitkämielisyys loppuisi.

Katariina viskeli vaaleita palmikkojaan ja nauroi. Ja rovasti
kuuli, loitotessaan talosta, että peli alkoi uudelleen. Jopa kuului
pyssynpaukettakin. Katariina neiti ampui sekä kuolleisiin että eläviin
maalitauluihin. Ylenannetun pojan henki asui siinä tytössä. Äiti
raukka, sellainen hyvä ja jumalaapelkääväinen äiti.

Talvi-illoin, kun Katariina oli tullut tallista ja aterioitsi äitinsä
kanssa kahden, saattoi syntyä pieni tuttavallinen keskustelu varsoista,
jotka kasvoivat niin hyvin, tai ketunpyydyksistä talon lähettyvillä,
joihin tyttö pelkäsi koirien menevän. Mutta sitä hellyyttä, jota ei
äiti illoinkaan lakannut odottamasta, ei tullut. Katariina herätti
koirat, jotka nukkuivat uuninnurkissa ja tuhlaili hyväilyjänsä niille.
Ja hän huusi nauraen hyvää yötä äidilleen, koskettamatta edes hänen
kättään ja karkasi vallattomana huoneeseensa, missä pyssyt kiilsivät
seinillä ja saappaat olivat huiskinhaiskin kuin pahankurisimman
junkkarin huoneessa. Katariina ei milloinkaan ollut tuntenut isän käden
ojennusta. Äidillä oli ollut liian hempeä käsi. Isä oli kuollut heiltä
liian varhain.

Jonkin kerran, hyvin harvoin, kävi hellyydenkaipuu äidille
ylivoimaiseksi. Silloin hän purskahti itkuun ja ryösti itselleen
ainoan lapsensa käden, painellen sitä suutaan vasten. Katariina tuli
jääkylmäksi ja riuhtaisi itsensä irti. Äiti lausui silloin katkeria
sanoja siitä että koirille riitti hellyyttä — ei hänelle. Mutta kyllä
Katariina vielä saisi kokea, mitä se merkitsi, jahka hänellä itsellään
olisi lapsia! Äiti jäi itkemään loukatun ja haavoittuneen mielensä
kyllyydestä. Mutta tyttärellä ei ollut yhtään kyyneltä. Huoneensa
ikkunasta tuijottaen pimeään hän suuttuneena mietti, mitä hänestä
tahdottiin, mistä häntä soimattiin.

Häidensä kynnyksellä sai Katariina vielä varoituksen. Silloin nukkuivat
jo morsius-immet luhdeissa ja vanhempi väki kokosi voimia huomispäivän
juhlaa varten huoneissa sekä alasalin että yläsalin takana. Koko päivä
oli kulunut iloisessa valmistuksessa. Vanha Johanna oli koristanut
saunan, ja laulaen olivat tytöt sieltä saattaneet morsiamen hänen
huoneeseensa, jonka seinillä pyssyt olivat ruostuneet, senjälkeen kun
lempeä Lauri ritari oli kesyttänyt Katariina Räikän mielen.

Lauri oli suuri sotaherra — mitenkä Katariina muuten olisikaan hänet
ottanut! Mutta nyt oli rauha maassa ja häiden aika ja huomenna saapuisi
ritari saattoineen taloon. Kaksi kuusta, pisimmät ja sorjimmat
Katariina neidon metsästysmailta, seisoivat, rungot kuorittuina jo
portin pielissä.

Juhannusajan rusotus oli mailla ja kevään linnut viettivät lyhyitä
levonhetkiään ennen auringonnousua — silloin näki morsian unen.

Oli olevinaan talvi — vai kevätkö olisi ollut, vai syksy. Oli jää ja
kaukainen metsänranta ja jossakin jokin saari ja jäätä ratsasti mies.
Hevosen ja miehen varjo liukuivat oudon suurina jääpeilissä. Mies
piteli sylissään jotakin, joka laahasi maata. Varjo kasvoi jääpeilissä.
Se oli toinen ihminen. Se oli nainen. Sillä oli pitkät hiukset.
Oliko se kuollut? Hevonen kiiti ja suuri varjo kiiti ja kasvoi. Ei
kuulunut kavioiden kapsetta, ei kuulunut mitään. Suuri yksinäisyys oli
ympärillä. Mutta nyt ei ratsastajaakaan enää ollut. Järvihän oli auki
Mahdotonta olisi ollut ratsastaa siinä. Oliko kaikki ollut unta?

Morsian tapasi itsensä seisomasta lattialla, katse tähdättynä järvelle.
Koirat haukkuivat. Oliko hän huutanut? Hänen sydämensä löi kovasti.
Mitä oli tapahtunut?

Ei mitään. Vain pieni, outo uni oli tunkenut kiilansa hänen onneensa.
Mutta se meni pian.

Katariina Räikkä ja hänen ritarinsa viettivät onnellista elämää kaukana
uudessa kodissaan seitsemän pitäjän takana.

Ja vuodet kuluivat.

Äiti istui yksin vanhassa kodissa, joka oli halpa ja matala sen
rinnalla, missä tytär nyt oli valtiatar. Mutta vanhuksen elämään
oli tullut iloa ja valoa, joka ikäänkuin korotti hänen kattoaan.
Lapsenlapset tulivat sinne ja tuli lempeä Lauri ritari. Katariinakin
oli kuin hymyilevä aamu, kun hän hoiteli pienokaisiaan. Oli se toki
toista kuin silloin, jolloin hän tuhlaili hyväilyjään järjettömille
luontokappaleille.

       *       *       *       *       *

Olisi luullut laupeuden saavan kulkea oikeuden asemesta. Olisi luullut
suuren tuomarin unohtaneen, että siellä kaukana valtateiden varsilla
joskus erään äidin ja hänen tyttärensä välillä oli vallinnut outo suhde
ilman toraa ja tappelua, mutta myöskin ilman lämpöä ja rauhaa.

Mutta suuri tuomari ei unohda mitään.

Eräänä aamuna saapui Lauri ritarin ylpeä rouva syntymäkotiinsa köyhällä
hevosella ja köyhässä reessä. Ei ollut leiskuvia taljoja eikä ajajia
petojen tai rosvojen varalta. Niinkuin kerjäläislapset lepäsivät
ritarin perilliset reen liisteillä. Katariina rouva itse oli halpojen
Mekkojen alle kätkenyt kalliisti päärmetyt pukimensa. Hänen kauneutensa
oli kuin luonto ensimmäisen suuren hallayön jälkeen. Pakolaisena hän
koputti äitinsä oveen.

Sota oli maassa.

       *       *       *       *       *

Niin elivät siis äiti ja tytär taasen saman katon alla. Päivät kuluivat
kuten kuluvat varhaisen syksyn sateiset päivät. Lapset toivat ilon
pilkahdukset harmauteen. Heidän ilonsa loistossa hymyilivät molemmat
äidit, se nuori, joka oli kuin punassaan hehkuva syys, ja se vanha,
jonka hiuksissa oli härmää. He eivät nähneet aavetta, joka seisoi ja
tuijotti heihin keskellä lasten leikkiä. He luulivat, että yksin suru
Lauri ritarin menetyksestä ja maan vaiva valoivat myrkkyään heidän
sydäntensä rauhaan. Sillä lailla kuitenkaan ei surra rakastettua miestä
eikä menetettyä kotia. Siinä surussa ei ole myrkkyä.

Katariina rouva ei huomannut, miten kaikki tapahtui. Hänen silmänsä
avautuivat eräänä iltana, kun koko onnettomuus jo oli tapahtunut.

Esivallan käsi oli aikoja sitten ulottunut tänne seitsemän pitäjänkin
taakse ja seulonut tarkoituksiinsa kaiken kelpaavan miehisen voiman.
Navettaan ja talliin jäi tuskin muuta kuin pääskysten pesät. Katariina
rouva raatoi kuin halvin työläinen. Hänen lapsensa olivat vanhan äidin
huostassa.

Eräänä iltana, kun Katariina oli lypsänyt lehmät ja ikävöiden lapsiaan
tuli sisään, ei hän tavannut heitä heidän vuoteistaan. Kun hän eli
alituisen pelon vallassa, että heillekin jotain tapahtuisi, säikähti
hän ja riensi isoäidin huoneeseen. Siellä he kaikki olivat. Kaikki
nukkuivat, vanhuskin.

Vanhus lepäsi keskellä ja lapset olivat hänen ympärillään kuin
kananpoikaset emonsa turvissa. Hiipuvan hiilloksen valossa Katariina
rouva näki tämän kaiken. Pieni Lauri oli kuin ilmetty isänsä. Äidin
sydän paisui, kun hän ojensi käsivartensa häntä ottamaan.

Lapsi äännähti unissaan, tuskastui siitä, että häntä häirittiin, ja
huusi täyttä kurkkua, kun äiti otti hänet syliinsä. Hän ei rauhoittunut
ennenkuin mummon luona.

Kaikki lapset asettuivat vastakynteen, kun äiti heitä lähestyi. Kaikki
tuskastuivat, kun hän houkutteli heitä pois, ja tarttuivat mummoon.
Pienemmät itkivät, mutta vanhin, Katri, katsoi äitiinsä ynseästi eikä
huolinut ruuasta, kun sitä tarjottiin hänelle.

Mikä lapsille oli tullut? Unissaanko he niskoittelivat? Katariina rouva
tarttui heihin kovin käsin ja erotti heidät vanhuksen helmoista.

Vanhus sai kuulla kovia sanoja.

Mutta tällä kaikella ei Katariina rouva parantanut asiaansa.
Hiljaisessa illassa, kun metsät huokasivat nukkuvan kylän ympärillä
ja tuuli lakaisi kellastuneita vainioita, luki Katariina Räikkä lakia
äidilleen ja tyttärelleen. Muut olivat pieniä eivätkä ymmärtäneet.
Eivätkä hänen sanojaan ymmärtäneet isoäiti ja tyttärentytärkään. Selkeä
Katariina rouva puhui sekavasti. Se vain kävi selville, että hän oli
suuttunut vanhukselle.

Mutta vanhus oli opettanut lapset lukemaan ja hän oli kertonut heille
kauniita satuja. Siten hän oli syöpynyt heidän sydämiinsä.

Katariina rouva tuijotti pimeään, ajatteli miestään, joka ehkä oli
kuollut ja ajatteli lapsiaan, jotka olivat häneltä ryöstetyt. Kuka oli
ryöstänyt lapset? Kuka muu kuin se, joka oli soimaavalla hellyydellä
täyttänyt koko hänen lapsuutensa — hänen äitinsä!

Tunne, kirpeä kuin suolarae kiersi Katariina rouvan rinnassa. Hän
tunsi, että vielä oli aikaa, vielä hän saattoi pelastaa lapset
itselleen. Hänen täytyi erottaa heidät isoäidistä, toimittaa äiti pois
tieltä, mutta miten?

Sota tuli hänen avukseen.

Eräänä iltana, kun hän vasta jäätynyttä maakamaraa pitkin kiskoi kotiin
halkoja vuoden vanhalla varsalla, näki hän taivaan rannan olevan
tulessa.

Vihollinen! ajatteli hän. Ja hänen selkeä päänsä järjesti kaikki siitä
johtuvat seikat sillä nopeudella, minkä hengenvaara tuo myötänsä.
Äkkiä selveni hänelle myöskin asia, joka oli tuottanut hänelle paljon
päänvaivaa.

Nyt se on pakosta! ajatteli hän. Ja hän lausui ajatuksen ääneen
ikäänkuin lyödäkseen sen lukkoon. Nyt se on pakosta! Hän käänsi
kuormansa nurin, paiskautui liisteille ja sivalsi kitukasvuista hevosta
selkään.

Kotiportilla tapasi hän nuoren pojan, jonka kummina hän tyttönä oli
ollut. Tämä Pekka toimitti, että yksi vaimo oli tullut kirkonkylästä.
Ja kirkko oli jo poltettu... Ja kylä jo palaa. Ja rovasti oli
lähettänyt sanan, että pitää paeta saariin. Ja lukkarin olivat
ruoskineet, kun hän tahtoi ottaa pois kirjoja.

Nyt se on pakosta! sanoi Katariina rouva itselleen hampaittensa
välitse, kun hän astui sisään ovesta, ja hän oli päättäväisyydessään
ikäänkuin kasvanut, niin että hänen päänsä tuntui tapailevan orsia.

Mummo, joka ennenkin oli ollut sodan jaloissa, oli jo ryhtynyt toimeen.
Hän oli lasten kanssa koonnut säkkiin leipää, vaatteita ja työkaluja.
Säkki seisoi oven edessä. Lapsetkin olivat valmiina. Mummo oli
pukenut heidän ylleen kaikki riekaleet mitä talossa oli. Hänen omista
pukimistaan saattoi nähdä, että hänkin aikoi mukaan. Katariina rouva
kasvoi entistä korkeammaksi, kun hän sanoi:

— Luuletteko meidän kaikkien mahtuvan? Mikäs teidän on täällä
kotonanne. Ei kukaan rupea tekemään pahaa vanhalle ihmiselle.

Vanhus päästi käsistään pussin, johon hän oli sullomassa nauriita. Hän
ymmärsi, että tytär oli oikeassa, ja tämän ymmärtäessään hän äkkiä
lyyhistyi, ikäänkuin vanhuus, siihen asti tuntematon, sillä hetkellä
olisi taittanut hänet. Hän oli tottunut alistumaan ja alistui.

Mutta lapset eivät tahtoneet ymmärtää tätä. He tarrautuivat kiinni
mummoon, eikä äiti saanut heidän itkuaan lakkaamaan.

Oli kiire. Aittojen solista loimotti tulipalojen kajastus. Katariina
rouva juoksi edestakaisin pihapolkuja, varsa vapisi ja tempoi. Katri,
suuri tyttö, riisui yhtäkkiä matkavaatteet yltään, meni pirttiin ja
istuutui, pitäen kiinni tuolin laidoista.

Äiti rukoili hänen edessään, nimittäen häntä kaikilla rakkauden
hyväilysanoilla. Hän uhkasi, hän löi. Keskellä vaaraa syntyi äidin ja
tyttären välillä kilpajuoksu talon pihamaalla. Mutta kapeasta ranteesta
kuljettaessaan mykistynyttä tytärtään, tuli äidille mieleen, että nyt
tapahtui jotakin, jonka hän oli kutsunut esiin jollakin teolla kauan
sitten. Hän ymmärsi myöskin, että vielä oli aikaa sovittaa jotakin.
Vielä oli vanhus tuossa, vielä saattoi hänet ottaa mukaan ja lähteä
yhdessä. Vanhus tunsi lisäksi tietkin Pakosaareen paremmin kuin hän
Katariina rouva.

Jollei äiti sillä hetkellä olisi vetänyt esiin raamattua ja pyytänyt
tytärtä viemään sen mukaan! Miksi hän sen tekikin? Pahemmin ei hän
olisi voinut ärsyttää. Katariina rouva jähmettyi. Aivan kuten ennen
lapsena, kun äiti oli kerjännyt häneltä hellyyttä. Vanhassa raamatussa
oli muistoja vanhoilta ajoilta. Se torui samalla tavalla kuin äiti
ennen. Katariinan päätös oli kypsä.

— Varsa ei jaksa, sanoi hän ja alkoi komentaa lapsia rekeen.

Siinä täytyi käyttää koko käsivoimansa. Nuori Katri ei hiiskunut,
vaikka hänen ranteisiinsa koski, ikäänkuin ne olisivat katkenneet.
Ja yhä ärsytti vanha vaimo tytärtään ojentamalla kirjaansa. Pitäköön
itse, hän, Katariina ei sitä kaipaa! Ja vielä enemmän hän häntä ärsytti
lempeydellään ja avuttomuudellaan. Katariina rouvan mieleen juolahti,
niiden pienten kipunoiden tavalla, jotka tuulen mukana tulivat taloon
palavasta kylästä, muistot elämän toisesta päästä. He olivat kerran
Laurin kanssa ajaessaan jäällä heittäneet koiran susille. Se oli ollut
pakosta.

— Pitäkää te vain, sanoi hän äidilleen. — Tulette perässä. Tai kukaties
me tulemme takaisin.

Vanhus pisti silloin kirjan kuormaan. Häneltä meni niin pitkä aika
sijoittaakseen sen varmasti, ettei hän ehtinyt ojentaa tyttärelleen
kättä jäähyväisiksi. Pelästyen pyssynpauketta kylältä läksi varsa
liikkeelle ja kuorma solui aitan ja tuparakennuksen solasta pellolle.

Se kulki vaivalloisesti. Katariina rouva astui rinnalla, pidellen
kiinni reestä ojien kohdalla. Oli kuin hän olisi kuljettanut vinkuvaa
porsaslaumaa. Hän ei enää kieltänyt lapsia itkemästä. Hän ei katsonut
taakseen.

Metsän laidassa tähystelivät kyläläiset kuinka heidän kotinsa liekkeinä
nousivat ilmaan. He lähestyivät Katariina rouvaa, ja kysyivät häneltä
jotakin neuvoa. Hän kävi varsaa kiinni suitsista eikä vastannut.
Jossakin ulvoi koira.

Heinäsuovalla, metsäniityn laidassa he pysähtyivät.

Katariina rouva tunsi tienoon, hän oli itse ollut täällä panemassa
heiniä korjuuseen. Ei kuulunut enää ääniä kylältä. Tähdet olivat
pakolaisten pään päällä. Saattoi hiukan hengähtää ja antaa lapsille
ruokaa. Eväspussi oli siinä isoäidin käsien jäljeltä. Hevonenkin oli
nääntynyt.

Katri ei ottanut leipää. Hän heitti jumalanviljan kauas luotaan ja
värjötti paikallaan yhä yltyvässä pakkasessa. Hän ei ottanut vastaan
äidin lämmittävää hyväilyä. Kypsän päätöksen itsepintaisuudella kärsi
lapsi nälkää ja vilua. Äiti sai arvata mitä tämä merkitsi.

Istuen poikiensa rinnalla heinissä äiti vihdoin ymmärsi mitä oli
tapahtunut.

— Ota lapseni leipää, pyysi hän ja hän puhui lyhyesti senvuoksi, että
hänen hätänsä oli niin suuri. — Kun äiti on saanut teidät saareen, niin
äiti noutaa muorin.

Äiti seisoi hänen edessään kuin kerjäläinen.

— Minä en tahdo saareen, sanoi pieni Katri.

— Vihollinen on kylässä, kuulitko lapsi. Huomenna äiti lähtee noutamaan
muoria.

— Ja eikö vihollinen ole huomiseksi tappanut muoria?

— Ei vihollinen tee pahaa vanhoille ihmisille.

— Mutta minun äitini tekee!

Tytär lausui nämä sanat vilusta sinettynein huulin ja ne sattuivat
äitiin kuin sinisestä teräksestä taottu ase. Hän tiesi korjaavansa mitä
lapsuudessa oli kylvänyt ja mitä ehkä kaukaiset äidit ja tyttäret hänen
suvussaan olivat kylväneet ja niittäneet, vuoronperään, vuosisatojen
kuluessa. Saattaako kukaan olla niin armoton kuin lapsi, jonka suun
kautta puhuvat sukupolvet? Mitä auttoi äidin vakuuttaa, ettei muori
olisi mahtunut mukaan — hän ei itsekään uskonut sanoihinsa, vielä
vähemmin lapset. Vilu joka tähtiyössä pisteli pakolaisten jäsenissä,
ei ollut niin väkevä kuin vilu heidän sydämissään. Äiti sai pojat
jalkeille ja hyppelemään lämpimäkseen, tytär tahtoi nähdä vilua, hän
väisti, kun äiti lähestyi häntä hieroakseen häntä lämpöiseksi.

— Antakaa olla!

Katariina Räikkä tunsi kummittelijat, joita hänelle näytettiin. Noin
oli hänen äitinsä kerran pyytänyt ainoan lapsensa kättä, painaakseen
sen poskeaan vasten. Katariina oli ollut jääkylmä, niinkuin nyt tyttö
tuossa.

— Ole kiltti, Katri, ja hyppele poikien mukana, puhui äiti edessään
jurottavalle tyttärelle. — Huomenna äiti menee ja noutaa muorin. Te
saatte jäädä saareen siksi aikaa. No, kun äiti sanoo, niin äiti menee.

He kulkivat läpi metsän ja tulivat järvelle. Jää saattoi olla parin
kolmen vuorokauden vanha. Sarastavassa aamunkoitteessa näkyivät
pahaaennustavat mustat vesikuplat kuin äärettömien vesieläjien silmät,
hauraan jään alta. Pakolaiset seisahtuivat rannalle ja tarkastelivat,
mikä kohta olisi luotettavin. Ehkäpä tässä onkin kaiken heidän
kamppailunsa hauta. Äiti ajatteli, että tekisi hyvää saada nukkua. Hän
ryhtyi kuitenkin poikain kanssa kaatamaan nuoria puita matkaan.

Tällaisen jään hän kerran oli nähnyt unissaan, häidensä edellisenä
yönä. Tuon unen muisto vuoli nyt haavaa hänen sieluunsa aivan niinkuin
hän itse vuoli puiden runkoon. Ensi keväänä eivät nämä puut enää tee
lehteä ja kukkaa — kuka heistä, Katariina Räikän ja Lauri ritarin
perheestä näkee ensi kevään?

Katri seisoi reen tykönä, ojenteli hevoselle heiniä ja silitti sen
takkuista kylkeä. Eläimelle hänellä oli hellyyttä.

Pakosaari alkoi valkoisena täplänä näkyä pettävän jään keskeltä. Kuka
heistä sinnekään pääsee. Ja miten käynee huomenna, pakkanen tuntui
olevan lauhtumaan päin.

— Ihanko totta muori huomenna tulee? virkkoi tyttö yhtäkkiä hevosen
luota, ikäänkuin hän olisi arvannut äidin ajatukset.

Äiti vakuutti huomenna lähtevänsä häntä noutamaan. Ja niin he
seipäineen menivät huojuvalle iljangolle, jonka kalvo näytti heille
heidän hahmojensa kuvat. He liukuivat etäälle toisistaan, jotta paino
pysyisi niin pienenä kuin suinkin. Kukin veti tai tyrkkäsi pientä erää
tavaroista. Äiti ajoi hevosta ja seurasi silmillään lastensa askelia.
Tuskin he tunsivat vaaraa, poikia hurmasi kulku viettelevää kuvastinta
pitkin, tytär liikkui mietteissään. Hänkin oli kuitenkin tyyntynyt.
Kerran veden pahasti poreillessa askelten alla, hän totteli äitiä,
paneutui pitkäkseen ja ryömi, niinkuin muutkin yli vaarallisen kohdan.
Iltahämärän langetessa he saavuttivat vanhan pakopirtin. Viime tingassa
se tapahtui, ilma oli jo suojan puolella ja nuorista koivuista majan
turvekatolla putoili sulavaa lunta. Ketun jälkien pohjalla majan takana
oli selvä vesi. Kuin ihmeen kautta oli pakolaisperhe päässyt jään
poikki. Huomenna ei se enää kannattaisi lintuakaan.

Huomenna oli äiti luvannut lähteä noutamaan muoria.

Raivatessaan luhistunutta hätäasuntoa, haki Katariina Räikkä
tuontuostakin tyttären katsetta. Hän luki sen kylmästä kiillosta, ettei
pieni Katri aikonut tinkiä vaatimuksestaan. Tavarat, jotka purettiin
kuormasta, toivat elävästi silmien eteen isoäidin ja kun suuri vanha
kirja vieri maahan säkkien välistä, niin tuntui siltä kuin hylätyn
vanhuksen kädet olisivat tarttuneet siihen ja kantaneet sen turvekaton
alle. Katariina Räikkä ei saattanut olla tuntematta, että samalla
hetkellä, jolloin kirja seurasi perhettä sen sotakotiin, sinne myöskin
tuli vanhan äidin henki. Kirja ei tullut tähän piilopirttiin ensi
kertaa.

Katariina Räikkä kyykötti yötä savuttavien märkien puiden ääressä,
ylläpitääkseen liedellä tulta. Lapset nukkuivat matkasta uupuneina,
kylki kyljessä lavitsalla ja hevonen oli oikaissut pitkäkseen sekin.
Ympärillä hengitti loputon salo ja sulava lumi pisaroi helisten puista
maahan. Täytyi pitää ovea auki, jottei tukahtuisi savuun. Ettei
yhtäkaikki ollut pidetty kunnossa tätä piilopirttiä, olisihan tullut
tietää, että sota aina on mukana siellä missä ihmisiä elää.

Mikä piru häneen taasen menikin, kun hän jätti äitinsä vainolaisten
keskelle. Jos muori nyt olisi ollut täällä, niin ei tämä yksinäisyys
olisi painanut näin armottomasti. Märät pölkyt sihisivät, pusertaen
soluistaan pihkaista vettä ja sammuttaen liekin. Noin sitä ihmisestäkin
pusertuu pahuutta, joka tukahuttaa rakkauden. Herra Jumala, pitihän hän
muorista, oli aina pitänyt — ja kuitenkin oli ynseys aina tukahuttanut
hänen rakkautensa juuri sillä hetkellä, jolloin sitä olisi ollut
tilaisuus osoittaa vanhukselle. Hän muisteli koiraa, jonka hän oli
paiskannut susille. Se oli vapissut ja joka sen jäsen oli temponut
vastaan ja rukoillut. Hän näki vanhuksen toimeliaana tavaroitten
ääressä ja kuinka hän sitten lyyskähti kokoon. Ja kuitenkin hän heti
alistui ja oli valmis luovuttamaan pakeneville raamattunsa. Hänelle
se oli tarpeellisin kaikesta — tyttärelle, Katariinalle ei se ollut
koskaan käynyt tarpeelliseksi.

Tänä yönä se kuitenkin oudosti ilmoitti olemassaolonsa. Hän olikin
kaiken iltaa tuntenut, että jotain peloittavaa oli läsnä. Nyt hän
ymmärsi, etteivät metsän pedot eivätkä vainolaiset olleet aiheuttaneet
tuota pelkoa, vaan vanha kirja, jonka kanteen oli kirjoitettu ihmisten
nimiä, syntymä- ja kuolinpäiviä. Viimeisinä olivat kirjankannessa
hänen omien lastensa nimet sekä niiden synnyinpäivät ja -vuodet —
kuolinpäivät olivat vastaiseksi merkityt johonkin tietymättömään
paikkaan, Herran kirjaan, mistä ei mitään unohdettu.

Ei mitään! Hikeä ja verta vuotain tilitettiin kerran kaikki.

Kuolinpäivät ehkeivät heiltä olleet kaukana. Ensinnä on kai edessä
tauti ja kun sula hävittää sillat saaren ympäriltä, niin seuraa nälkä.
Huomenna nostaa Katri äitinsä puoleen kylmän katseen joka vaatii, että
äiti täyttäisi lupauksensa.

Niin kuluivat yön tunnit vettä vuotavan, savuttavan ja sammuilevan
hätä-lieden ääressä.

Aamulla tuli äiti rantaan ja iski seipään jäähän.

— Tahtooko Katri, että äiti todella lähtee? kysyi hän.

Tyttönen tuijotti selälle ikäänkuin siellä olisi seisonut joku, joka
häntä kutsui. Hän vastasi:

— Ei. Mutta minä lähden.

Äiti vavahti. Hän tiesi, että tytär voi panna uhkauksensa täytäntöön.
Hän tunsi hänessä liiankin hyvin oman henkensä. Vastauksen asemesta
iski hän uudelleen seipään jäähän.

— Kyllä se minut kannattaa! sanoi lapsi itsepintaisesti.

Äiti tarttui hänen käsivarteensa ja kuljetti häntä pois. Hänen teki
yhtaikaa mieli piiskata häntä ja itkeä.

Järvi alkoi kiusotella pakolaisia. Se vuoroin aukeni, vuoroin jäätyi.
Pojat virittivät ansoja ja kuluttivat päivänsä reippaissa metsänkävijän
askareissa. Äiti ja tytär seurasivat järven eleitä. Se tuntui ilkkuvan
heidän hätäänsä. Myöhäinen katumus ei maksanut paljon.

       *       *       *       *       *

Lauri ritarin ja Katariina rouvan perhe eli nyt pakolaisen kovaa
elämää. Pajunkuoret eivät pitäneet hevosta hengissä eikä riistaa
enää riittänyt ihmisille. Kunhan pakkanen olisi tehnyt sillan edes
likeisimpään saareen. Mutta leutoa riitti ikäänkuin kevät olisi ollut
tulossa.

Eräänä päivänä — he eivät enää tietäneet sen päivän nimeä, sillä he
olivat seonneet viikonpäivistä — kuului huuto vastarannalta. Ihmisääni!
Jos susi olisi ulvahtanut majan edessä ei se olisi voinut näin
säikähdyttää. Joko vihollinen oli tullut tännekin? Oliko se saanut
tiedon heidän pakopaikastaan? Ihminen kulki pitkin rantaa. Saaresta
seurattiin tätä pelossa ja toivossa. Kun ihminen oli päässyt sille
kohdalle mannermaasta, mistä etäisyys saareen oli pienin, pani hän
käden torveksi suunsa eteen ja huusi:

— Hoi! Minä olen Pekka. Vieläkö te elätte?

Pekka oli Katariina rouvan ristilapsi, Katrin leikkitoveri. Hän tuskin
saattoi aavistaa minkä ilon hänen äänensä metsäläisissä herätti.

— Eletään, huusivat pojat. — Tuletko tänne?

— Jää ei kannata. Tulen, jahka jäätyy.

— Vieläkö vihollinen on siellä?

— Meni jo. Poltti, ryösti, tappoi.

Katri kiersi nyt kätensä kupiksi suun eteen ja huusi koko voimallaan:

— Elääkö muori?

Ei tahtonut saada selkoa Pekan vastauksesta. Vihdoin viimein
ymmärrettiin, että hän oli hävinnyt. Ei tiedetty, oliko hän elossa
vaiko kuolleena.

Silloin ei Katri enää punninnut puoleen tai toiseen, vaan hyppäsi
jäälle ja liukui pois kuin luistimilla. Hän ei kuunnellut huutoja
rannalta, eivät mitkään rukoukset auttaneet. Vaarallinen retki tuntui
häntä vain viehättävän. Yhtäkkiä risahti jää, tyttö upposi kainalojaan
myöten, vain pää oli veden yläpuolella.

Hänen vanhin veljensä syöksyi perässä, hän juoksi, hän ryömi, hän ui.
Ja toi onnellisesti sisaren rantaan.

Katri lepäsi kuumana sairasvuoteella, hourien elämän ja kuoleman
rajoilla. Huonosti olisi heidän kaikkien käynyt, jolleivät Lauri
ritarin pojat olisi olleet reippaita ja neuvokkaita. Kun kaivattu
pakkanen teki sillat saariin ja mantereelle, ulottivat he retkensä
uusille metsästysalueille. Nauru helähti majalle asti, kun he
satimestaan tapasivat irvistävän ketun tai lihavan metson. Majassa ei
helähdellyt nauru. Äiti ja tytär hourivat siellä alituisesti samasta
asiasta, jota ei enää voinut auttaa.

Kerran suurella pyryllä tapasivat lapset vastarannalla Pekan. Pekka
toi lekkerissä maitoa ja kontissa leipää. Hän toi myöskin uutisia,
mutta ne eivät olleet hyviä: vihollinen oli palannut ja kierteli näillä
seuduilla. Paras oli olla tekemättä jälkiä. Sentähden hän oli tullut
pyryllä. Hän tiesi leikkitovereilleen sanoa, mikä viikonpäivä oli,
sekä myöskin, että ylihuomenna oli jouluaatto. Niin, tottakin: äitihän
pani taskuun kynttilän. Ja lähetti paljon terveisiä. Vanhasta muorista
ei yhäkään ollut kuulunut mitään. Seuraavalla suurella pyryllä lupasi
Pekka taasen tulla.

Pojat palasivat yli jään, tuuli puhalsi umpeen jäljet ja uutiset
saapuivat pakopirtille.

Jouluaatto. Katariina Räikkä piteli kynttilää käsissään ja mieleen
tulvivat muistot iloisista jouluaatoista suurissa lämpöisissä
saleissa oluen ja puuron ääressä. Myöskin lapsuuttaan hän muisti,
jolloin raamattu oli tuotu pöydän päähän ja vaari oli lukenut siitä
juhlallisella äänellä. Katrinkin katse suuntautui kynttilään.
Ylihuomenna se sytytettäisiin — missä oli muori? Kuka sytyttäisi
hänelle kynttilän? Kyynel pisaroi tytön silmästä karkealle
päänalaiselle, mutta hän ei mitään sanonut, hän oli tautinsa aikana
käynyt niin hiljaiseksi.

       *       *       *       *       *

Heti joulun jälkeen oli suuri pyryilma ja uskollinen Pekka piti
lupauksensa. Hän toi kontissaan maitoa ja rieskaa ja uuden kynttilän.
Mutta kaikkein parhaat tuliaiset olivat elävä kana ja kukko. Kukkohan
nyt saattoi ilmoittaa aamun. Tämän jälkeen piilomajassa alkoikin kuin
uusi elämä. Oli kevätpuolta ja Katri hiihteli jo veljiensä kanssa.

Eräänä kylmänä kirkkaana aamuna sattui hän olemaan liikkeellä yksinään
suksilla. Hän tunsi ensi kerran pitkästä aikaa iloa mielessään eikä
muistanut, ettei mannermaan puolelle pitänyt tehdä jälkiä. Suksi luisti
lumen pinnalla, jota aurinko oli lämmittänyt. Olisi pitänyt palata
kiskomaan pettua äidin avuksi. Mutta vielä hetkisen hän hiihtää.

Pekkako siellä olikin vastarannalla? Joko hän nyt uskalsi tulla
kirkkaalla säällä? Tietäisiköhän hän jo jotakin muorista? Hän seisoi
rannalla, mutta ei puhunut sanaakaan. Eikö se ollutkaan Pekka? Katri
seisahtui hänkin. Miksei poika huuda niinkuin tavallisesti? Se ei ole
Pekka. Hänen takanaan on hevonen. Hän nousee hevosen selkään ja lähtee
jäälle vastaan. Se on vihollinen!

Katariina Räikän tyttären koko olento vavahti. Mitä tehdä? Jos hän
palaa kotiin, niin sotamies seuraa häntä ja tuhoaa heidät kaikki. Jos
heitä on monta, niin he muutenkin löytävät sinne. Häntä onnetonta! Kun
saisi jään rikki ja voisi tunkeutua sen alle. Mutta nyt se on paksua.
Häntä onnetonta. Olisikohan mahdollista, että tuo mies armahtaisi
häntä, jos hän oikein rukoilisi. Mutta eiväthän ne armahtaneet
vanhojakaan ihmisiä. Yhdentekevää, mihin päin hän menee. Puukko —
hänellä ei ole edes puukkoa matkassaan! Kotiin hän sittenkin kääntyy,
kävi miten kävi.

Hiihtäessään henkensä edestä hän kesken ohimojensa tykinnän kuuli
miten töminä lumessa läheni. Jo kuului hevosen huohotus. Hän väisti
syrjään ja kohotti suksisauvaansa. Hän löi miestä, joka taipui hänen
puoleensa. Hän iski koko voimallaan ja hiihti yhä pakoon. Mies hyppäsi
hevosen selästä ja kiersi aseen hänen kädestään. Hän tunsi hänen kuuman
hengityksensä kasvoillaan. He kaatuivat lumeen.

       *       *       *       *       *

Työntäessään pettukuormaa ylös rantatörmästä kuuli äiti hätähuudon. Se
oli hänen lapsensa ääni. Pian näki hän jäljet, jotka veivät jäälle.
Hän juoksi majalle ja sai alleen sukset. Lähellä rantaa kiiti ratsu.
Sotamies piteli Katria satulassaan. Tyttö tempoi ja taisteli. Äiti
vastasi hänen huutoihinsa kuin kaiku. Hän huusi ja hän hiihti. Siinä
paikassa missä vainolainen oli kohdannut tytön, näkyi lumikenttä
tallattuna laajalla alalla. Tuossa oli pieni musta täplä: Katrin lakki.
Äiti huusi ja hiihti. Tyttö riippui miehen olalla kuin tapettu eläin.
Hevonen laukkasi jo jäältä vastarannalle. Vielä kerran parahti tyttö.
Sitten hiljeni. Ratsastaja saaliineen hävisi metsän peittoon.

       *       *       *       *       *

Kun Katariina Räikkä pitkien aikojen jälkeen alkoi päästä tajuntaan,
kuuli hän puhuttavan pääsiäisestä. Pekka oli käymässä ja ojensi
hänelle rieskaa ja olutta. Hän selitti tulleensa toivottamaan hyvää
pääsiäistä. Katariina muisti vaimot, jotka olivat tulleet haudalle ja
nähneet enkelin. Hän muisti pitkät saarnat Laurin rinnalla kirkossa.
Hän katseli laihtuneita, ryppyisiä käsiään. Hän tapasi kaulaltaan
ohentuneen harmaan palmikon.

Oliko hän näin vanha ihminen? Mutta olikin tapahtunut paljon. Mitä
kaikkia olikaan tapahtunut?

Katri...!

Nyt hän muisti kaikki.

Kun hän sitten surunsa pimeydestä avasi silmänsä, sattuivat hänen
korvaansa poikien iloiset äänet majan ulkopuolella. He kuuluivat
puhuvan siitä, että pian saattoi jättää piilopirtin ja palata kotiin.
Pekka vakuutti, että vaara oli jo ohi. Ovi oli jäänyt raolle ja aurinko
paistoi majaan. Kukko lauloi. Jääpuikoista katossa tippui vettä. Oli
kevät. Oli pääsiäinen.

Vanha Katariina kokosi voimansa ja nousi istumaan. Hän ponnisti
jaloilleen ja seisoi auringonpaisteessa. Suloisesti se lämmitti
kasvoja, kaulaa, käsiä, jalkoja — että hänelle, syntiselle raukalle,
suotiinkin tällainen onni! Hänestä tuntui, että hän pitkien aikojen
jälkeen oikeastaan oli päässyt tähän lattialle jotakin erityistä
tarkoitusta varten.

Raamattu! Tuolla se oli komerossaan. Mutta jaksaisiko hän sen nostaa?
Siinä oli kannessa hänen lastensa ja omaistensa nimet. Siinä oli
lehdillä heidän rukouksensa ahdistuksen hetkinä ja heidän kiitoksensa
auringonpaisteessa. Katariina Räikkä pääsi pari askelta eteenpäin ja
kurotti kätensä kirjaa kohden. Hän tiesi, että hän nyt ymmärtäisi
kirjan. Paljon pitää ihmisen läpikäydä ennenkuin hän avautuu tälle
kirjalle.

Vanha muori tiesi mitä hän pani pakolaisen mukaan, kun hän pani oman
kirjansa. Se oli äitien kirja, ihmisen kirja. Kylvöjen ja niittojen
kautta.




KUOLINSANOMIA MERELTÄ


Rakas sisareni Maria!

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto.

Tervehdin sinua näillä sanoilla ja tekisipä mieleni lausua ne sekä
tutuille että tuntemattomille siellä kotona. Tekisipä mieleni lausua
ne kaikille ihmisille yli maapallon. Sillä nämä sanat ovat minulle nyt
käyneet uusiksi ja tärkeiksi. Ennen ne olivat suuren runoteoksen kaunis
lause, nyt ovat ne Jumalan elävää sanaa, sitä ainoaa, mikä parantaa
ihmissielun. Niin on käynyt, rakas sisareni, että olen löytänyt Isäni,
kaiken elämän alkulähteen, ja lepään nyt Hänen turvissaan ja saan joka
päivä tuntea, miten henkeni kasvaa. Olen sairaalassa sen järkyttävän
tapauksen jälkeen, joka käänsi elämäni purren. Mutta kuinka siunattu
saattaakaan olla sairasvuode, kun tuntee, että ihmisten Isä siinä
lastaan vaalii ja hoivaa. Miten onnellisena lausunkaan nyt sanoja
»kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto». Sillä ne ovat minun sieluni sisin tunnustus, minun rippini ja
rukoukseni. Ne sisältävät omantuntoni vaatimuksen ja tarpeen. Ne ovat
se yksinkertainen ja selvä välikirja, mikä ihmisen on tehtävä, jos
hän haluaa elää rehellistä inhimillistä elämää ja kuolla kunnialla.
Kunnia kuuluu Jumalalle korkeudessa, rauha on se kaste, jota maa
janoaa, ja hyvä tahto antaa ihmissydämelle elämisen ja kuolemisen
pohjan. Näinä aikoina, jolloin kokemus on näyttänyt mihin ihmiskunta
joutuu loukatessaan joulun sanomaa — miten vakuuttavana soikaan
enkelintervehdys sairaille sydämille.

Toivon, että te niinkuin aina ennenkin olette joulun edellisenä pyhänä
käyneet kirkolla ja saaneet postin. Sinä olet jumalanpalveluksen
jälkeen käynyt sakastissa ja rovasti on, kuulumisia kysellen ja
joulurauhaa toivottaen, antanut käteesi meidän kylän »Merimiehen
ystävät». Te olette myöskin käyneet postissa ja saaneet kirjeeni, jonka
kuoresta olette lukeneet sanat: »Avattava jouluaattona.» Etkä sinä ole
avannut kirjettäni, mutta sensijaan olet avannut lehden ja ensinnä
ovat silmäsi etsineet kuolinsanomia mereltä. Olet nähnyt Virginian
haaksirikon ja sydämesi on jähmettynyt etkä ole voinut käsittää, mistä
kirjeeni tulee, sillä olet tietenkin luullut minun hukkuneen. Tuskin
olet malttanut odottaa jouluaaton tuloa, sydämessäsi on ollut vuoroin
toivo, vuoroin epätoivo. Mutta niin on sitten tullut pyhä ilta, te
tulette saunasta ja asetutte vanhoille tutuille paikoille, vaari ja
raamattu pöydän päähän. Te olette puhtaissa vaatteissa ja saunantuoksu
sekaantuu kuusen hajuun ja lapset sytyttävät kynttilät. Nyt kaikuu
»Enkeli taivaan». Silloin et enää malta odottaa, vaan avaat kirjeeni.

Niin, minä elän. Olin mukana Virginian haaksirikossa ja jotakin minusta
siellä kuoli: vihani. Mutta minun sieluni elää. Tätä te viime vuosina
rukoilitte äiti-vainajan kanssa. Ja nyt on rukouksenne kuultu. Te
olitte niin hartaasti toivoneet minusta Jumalan sanan julistajaa maan
päälle, ja sitten tuli se tapaus, joka vei minulta uskon, vei minulta
toivon ja täytti olentoni yhdellä ainoalla kuumalla tunteella: vihalla.
Mies, jota olin pitänyt uskottuna ja ystävänä, minut petti, mustasi
nimeni, rikkoi välini morsiameni kanssa. Minä jätin, niinkuin te
tiedätte, kaikki ja läksin hyvästiä sanomatta. Tiesin kyllä, että tämä
joudutti äitini kuolemaa, niin sairas kuin hän oli, mutta en jaksanut
jäädä kotiin, en jaksanut nähdä ihmisiä, en jaksanut nähdä tyttöä enkä
kavaltajaa. Viha täytti minut kokonaan.

Tätä oli kestänyt toista vuotta, vihani ei ollut sammunut, koska se
tuontuostakin oli saanut lisää polttoainetta. Olin saanut kuulla,
että he olivat menneet naimisiin, ja sain kuulla senkin, että heille
oli syntynyt lapsi. Kuinka monta kertaa aioinkaan sammuttaa polttoni
meressä. Mutta jokin pidätti minua.

Sitten eräänä sateisena syyspäivänä näen Hampurin merimieshuoneen
hallissa miehen, jonka erotan kaikkien muiden joukosta. Hän oli kerran
minulle rakkain ystävistä ja on nyt vihatuin ihmisten joukossa enkä
hänestä milloinkaan erehdy. Hetkisen mietin, enkö heti pistäisi tikaria
hänen selkäänsä — hän seisoi kuin sitä varten siinä, kopeloiden jotakin
laukkua. Ja minä olin viime aikoina aina pitänyt veistä matkassani
ikäänkuin häntä varten. Jokin pidätti minut kuitenkin. Pidin häntä
silmällä ja näen kummakseni, että hän kantaa tavaroitaan Virginiaan,
joka kappalelastissa oli matkalla Espanjaan. En tiedä iloitsinko
vai raivosinko. Mikä sitten nyt on, eikö nuori pari ole onnellinen,
koska aviomies näkyy olevan yksin? Mitä hakee hän täältä? Vai minuako
varten hän on tänne lähetetty, sitä varten, että kerrankin saisin
tehdä selvää? Vihani leimusi riemussa: hän ei koskaan astu Virginian
palkeilta, ei koskaan saa minun kavala rakastettuni itkeä hänen
haudallaan!

Hän näkyi säikähtävän minua ja haki hakemistaan tilaisuutta
selittelyyn. Minä annoin hänen kitua, poltin häntä etäältä vihani
lieskalla ja hioin tikariani. Tai ehkä syöksen hänet yli syrjän,
kerran, juuri kun hän seisoo ajatuksissaan ja muistelee vaimoa ja lasta.

Näin kuluivat päivät.

Sitten tuli myrsky-yö. Tuli se hetki, jolloin turvaudutaan
pelastusveneisiin. En voi sanoa, että oikeastaan pelkäsin kuolemaa
tai hain pelastusta. Jouduin veneeseen tietämättäni. Pääni oli ihmeen
selkeä, en ajatellut mitään juhlallisia, haudantakaisia asioita, joilla
valmistaudutaan kuolemaan. Ajattelin, eikö olisi voitu jotain tehdä
aluksemme pelastamiseksi. Veneemme oli täpötäynnä, oli vaikeaa päästä
irti laivasta. Aallot olivat hirvittävän korkeat ja pärske ajautui
kasvoihin. Yhtäkkiä kuulen ylhäältä äänen: lapsuuden ystävä, auta! Eikö
siellä ole tilaa? Katsoin ympärilleni: mahdotonta. Silloin puhui ääni:
Minulla on kotona vaimo ja lapsi!

Vaimo — se nainen, jota minä kerran rakastin! Ja hänen lapsensa.

Oli kuin miekka olisi lävistänyt sieluni. Heitin hengissä tikarin,
jota niin kauan olin hionut petturia varten, luotani. Tunsin Jumalan
läsnäoloa sielussani, tiesin mitä minun oli tehtävä. En ollut yksin
antanut hänelle anteeksi, vaan halusin antaa henkeni hänen edestään.
Autuus virtasi sieluuni ja täytti sen. Ilman pelkoa ja epäilystä nousin
paikaltani, huusin että he ottaisivat hänet siihen ja syöksyin mereen.

Vaistomaisesti taistelin kuitenkin pysyäkseni vedenpinnalla. Meitä
oli siinä useita, laiva upposi uppoamistaan. En tiedä miten kauan
siinä ajelehdin. Tulin tajuntaan laivassa, joka oli tuntematon.
Tuntematon oli myöskin miehistö. Vasta vähitellen minulle selveni mitä
oli tapahtunut. Vasta vähitellen tulin myös vakuutetuksi siitä, että
mielenmuutoksenikin oli todellisuutta eikä kuviteltua unta.

Ja siitä asti on jokainen hetki ollut minulle kuin joulua — milloin
se hetki, jolloin vaari asettuu raamattunsa kanssa pöydän päähän ja
kynttiläin tuoksu sekaantuu kuusenneulain lemuun, milloin se hetki
joulukirkossa, kun noustaan ja veisataan jouluvirsi, milloin joku
toinen hetki lapsuuden siunatun juhlan hetkistä. Mutta ei milloinkaan
ole joulu lähestynyt minua niin täyteläisenä kuin tänä vuonna.

Ja nyt on rukoukseni vain, että veljieni sairaat sielut avautuisivat
Isämme armolle, että ihmiset omaksuisivat enkelitervehdyksen sisällön.
Ah, niin rauhaa vailla on maa, niin vihankylläinen on ihmisen sydän ja
Jumalaa vailla hän harhaa ja näivettyy. Oi Sinä ihmisten Isä, elämä käy
suurilla laineilla meidän ympärillämme, myrsky on — auta meitä kaikkia,
ettemme huku!

En jaksa enempää. Jumalan haltuun.

Veljesi Martti.

Pyhän Annan sairaalassa joulukuun 2 p:nä.




LIONARDO JA CHOPIN


Minulla on ystävätär, vanha neiti, yksi niitä monia, jotka eivät ole
menestyneet tässä maailmassa. Hänellä on muistonsa toivorikkaasta
nuoruudesta, rakkaudesta ja ulkomaanmatkoista. Nyt viettää hän
köyhiä päiviä halvassa huoneessa ja menee joskus, tarkkaan punnitun
ajan perästä, yhä harvenevien ystäviensä luo, syödäkseen ravitsevan
aterian. Hyvin harvoin, jotta hän säilyttäisi viimeisen kalleutensa:
riippumattomuuden. Hänen muut kalleutensa ovat vuosien kuluessa saaneet
vaeltaa panttilaitokseen.

Konsertit ovat ainoa, josta ei hän vielä ole luopunut, nimittäin
suuret, vakavat konsertit. Niiden vuoksi kannattaa olla muutaman
päivän syömättä. Me voimme jokainen nähdä hänet lippumyymälän
ovella pari minuuttia ennen myynnin alkamista ja niinikään odottaa
hän konsertti-iltana jo eteisessä ovien avaamista. Hänellä ei ole
numeroitua paikkaa, mutta hänellä on aikaa. Ja niin istuu hän kuin
tornissaan vanha kirkkonaakka alituisesti samalla paikallaan,
alituisesti samoissa moneen kertaan käännetyissä ja uusituissa
vaatteissaan ja tarkkaa jokaista sisääntulijaa — ei niin paljon
uteliaisuudesta kuin todetakseen, onko musiikin uskollinen seurakunta
koolla, vai tuleeko juhlaan sellaisia, joilla ei ole juhlapukua.

Vanhalla ystävälläni on herkkä mieli. Hänen sekä onnekseen että
onnettomuudekseen. Hän saattaa sairastua aidon taiteen kosketuksesta,
päiväkausia maata kuin loveenlankeamisen jälkeen ja sitten elää oudon
onnellisen terveyskauden. Hän saattaa myöskin sairastua valheellisesta
taiteesta ja silloin käyttäytyä niin että ystävät alkavat ajatella
varojen kokoamista oloa varten toipumakodissa. Vanhuksella on myöskin
unia ja aavistuksia ja ihmiset säikähtävät, kun hän pysäyttää heidät
kertoakseen nähneensä heistä sen tai sen unen. Sillä hänen unensa ovat
käyneet toteen, naurajat ovat joskus joutuneet arvoituksen eteen, jota
ei järjellä selvitetä. Ja hän näkee näkyjä.

Mutta näitä asioita ei pidä kertoa, sen on maailma hänelle opettanut.
Niinsanottujen ystävien pilkka voi sattua kipeämmin kuin niinsanottujen
vieraiden. Ja siten ei enää viime aikoina kuule hänen ihmeellisistä
elämyksistään mitään. Vain joskus näkee hänen suurten silmäinsä
tuijottavan maailmaan tavallista hämmästyneempinä ja hänen vastauksensa
ovat tavallista poissaolevammat.

Eräänä päivänä olin vihdoin saanut hänet luokseni. En yrittänytkään
houkutella häntä paljastamaan salaisuutta, joka häntä ympäröi.
Sellainen salaisuus on liian arka ja arvokas. Me katselimme valokuvia,
taidejäljennöksiä. Hänen kätensä tarttuivat niihin vavisten, hänen
silmänsä syttyivät ja väri kasvoilla vaihteli. Vihdoin pääsi
hänen huuliltaan kuin vahingossa, että hänkin joskus oli aikonut
taiteilijaksi, vaikka hän sitten joutui puhtaaksikirjoittajaksi. Olisi
se Parisi sentään hauska nähdä. Hän tahtoisi vielä kerran illansuussa
astua viistoon Place de la Concorden yli, silloin kun liike on niin
suuri, että luulee jäävänsä pyörien alle. Ajatella, että sillä torilla
kerran mestattiin Marie Antoinette. Ja nyt se on maailman kaunein tori
eikä kukaan ajattele kuningatarta.

— En koskaan ole voinut astua sen torin yli muistamatta häntä. Ja
uudestaan ja uudestaan elin läpi hänen tuskansa. Ensimmäisenä yönä
Parisissa ollessani tuli hän luokseni. Hänellä oli yllään harmaat
vaatteet, ikäänkuin jouhipaita. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja
hiukset kuin päistärettä. Hän oli minulle oudon likeinen. Siellä missä
hän on, lakkaa erotus kuningattaren ja vaivaisen naisen välillä.

— Ja nyt Parisissa kuuluu olevan niin paljon autoja, että ilma on
ainoana toitotuksena. Ja »imperialit», hevosraitiovaunujen päällystät
katoavat, kun moottorit tulevat sijaan. Se on vahinko. Mutta saisinko
pyytää teitä sammuttamaan lampun. Silmäni...

— Ja Louvrea teidän on ikävä, liitin hänen yksinpuheluunsa täytettyäni
hänen toivomuksensa ja muistaen millä hartaudella hän joskus oli
kuvannut saleja ja yksityisiä tauluja. — Siellähän on niin monta
Leonardoakin.

Hän ei kuitenkaan tarttunut kiinni sanoihini, vaan vaikeni. Oliko Mona
Lisan luoja hänelle liian läheinen? Niitähän oli herkkiä ihmisiä,
joiden suhde erinäisiin suuriin vainajiin oli salaperäisen läheinen.

— Minä vain muistin jotakin, virkkoi hän. — Jotakin, joka tapahtui
minulle hiljan. Mutta sitä te vain nauraisitte, jos sen kertoisin.
No niin, miksette saisi nauraa. Ei, ei se ollut uni. Mutta niin
voimakkaasti se minuun vaikutti, että senjälkeen olen ollut vuoteen
omana. Sellaista se aina on ollut. Ehkä olisin ollut terveempi, jos
olisin saanut purkaa voimaani johonkin. Mutta taiteellinen työ ei ollut
minulle sallittua. Ei ollut varoja eikä tilaisuutta. Ja muuksi ei
minusta ollut. Niin on kaikki sielunpalo vuosikymmeniä patoutunut tähän
ruumiiseen, joka päivä päivältä lakastuu. Eikä sielu vanhene, vaan sen
liekki kasvaa kasvamistaan... Niin, todella, mainitsin että minulle
tapahtui jotakin.

Te muistatte Lionardon jäljennökset huoneeni seinällä. Olin eräänä
iltana ottanut esiin Kristuksen pään — alkuperäinen säilytetään
Milanossa. Tarkoitan ehtoollistaulun harjoitelmaa. Sehän on kuin
naisen pää. Se voisi kuvata Maria Stuartia astumassa mestauslavalle.
Se voisi olla pyhä Anna, neitsyt Maarian äiti. Hän on kaunis, hän on
nuori. Hiukset kuin veden jumalalla, huulet täyteläiset ja punaiset.
Miten voimme sitten näistä kukoistavista kasvoista löytää Kristuksen
sellaisena jommoisena häntä ajattelemme sinä yönä jolloin hänet
petettiin?

Kaikki tuska on koottu silmiin, ja silmiä emme näe. Mutta me näemme
silmäkannet niin täynnä tunnetta, että nyyhkytys, joka meidän
povessamme alkoi kuohua ylös lähteistään, pysähtyy. Silmäkuopat ovat
käyneet tummiksi valvomisesta ja kamppailusta, kuumepuna poskilla on
heijastusta silmien palosta. Mutta silmiä peittävät raskaat ja samalla
läpikuultavat kannet.

Siellä alla ovat Vapahtajan silmät. Minä en voi niihin katsoa, sillä
minä tulisin sokeaksi.

Lionardo on käsittänyt, ettei mikään mielikuvitus voi luoda Vapahtajan
silmiä.

Seisoin kauan ja katselin kuvaa ja vasta illalla vuoteessa pääsi
valloilleen nyyhkytys, joka äsken oli pysähtynyt.

Seuraavana aamuna oli huone täynnä auringonvaloa, ja minä tulin jälleen
kuvan eteen. En saata sanoin sitä selittää. Olin nuori, olin kuin
valaistu, ja koko olentoni oli täytetty soitolla. Värisin kuin lintu,
kun se laulaa kaikesta voimastaan ja mielestään. Kaikki mikä tuoksui ja
hohti kuvasta, soi minussa sävelinä. Sävelet olivat tutut ja kuitenkin
tänään uudet. Ne olivat Chopinin. Ei mitään erityistä häneltä, vaan
ikäänkuin yhteenveto hänestä.

Oli valoisaa. Soi. Ei ollut aikaa.

Kun vihdoin olin tointunut, otin nuottitelineelle kaikki mitä omistin
Lionardolta ja aloitin, niihin syventyneenä, muistista soittaa
Chopinia. Fantaisie Impromptun. Balladin. Surumarssin. Ja vielä muuta.
Ihmeellisesti sulivat yhteen sointu kuvista ja tuoksu sävelistä. Joskus
oli sävelissä jotakin, joka ei kuulunut Vapahtajan silmäkansiin eikä
Mona Lisan hymyyn, mutta se taas kuului Jeesus-lapselle ja Maarialle
Pyhän Annan jalkojen juuressa.

Mikä iäisyyksien avautuma! Koskaan ei Lionardo ole ollut minulla sitä
mitä hän nyt oli, eikä Chopin sitä mitä hän nyt oli. Ja minä olen heitä
molempia kuitenkin rakastanut. Nyt vasta he olivat saaneet elämän
minussa.

Te muistatte surumarssin tutun toisen osan. Miten paljon sitä onkin
soitettu ja alennettu, ei se koskaan ole lakannut minulle kuvaamasta
autuaitten kulkua kohti Jumalan kasvoja, palmunlehvät käsissä. Kuinka
ihmeellisesti juuri tämä sävel kuuluu Kristus-päähän, noihin raskaan
läpikuultaviin silmäkansiin!

Mutta minä tahdoin vielä tutkia asiaa ja perustaa vaikutelmani
vakavalle pohjalle. Otin Correggion kuvan »Mariage mystique de Sainte
Catherine d'Alexandrie», jota aina olen pitänyt Lionardon taiteen
sukulaisena. Koetin nyt säestää sitä Chopinilla. Mahdotonta. Eikö se
ole kummallista: vain Lionardo ja Chopin kuuluvat yhteen. Niinkuin
kukkivat puut ja satakielet.

Hän vaikeni ja hänen suuri tyydyttämätön mielikuvituksensa ikäänkuin
värisi pimeässä.




SOIHDUNKANTAJAT


»Olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa niinkuin aurinko» — Samuli
Sukeva, entinen ylioppilas ja teatterin avustaja toisteli
ajatuksissansa näitä sanoja ja koetti vetää huuliaan korviaan kohden,
niinkuin eno, vanha Alilan suutari aikoinaan oli opettanut. Oppi ei
ollut huono, lukemattomat kerrat oli hymy löytynyt sieltä jostakin
suupielien syvyyksistä. Mutta tänään ei löytynyt hymyä. Häntä vuoroin
kuumotti, vuoroin puistatutti. Näin oli Samuli — vanha naimaton mies,
niinkuin enonsakin oli ollut — nyt pari viikkoa maannut, miettien
maailman menoa. Hän oli suurissa hautajaisissa, niinkuin niin monta
kertaa ennen, johtanut soihtukulkuetta ja tällä kertaa pahasti
kylmettynyt. Tänään hän tunsi olevansa perin heikko, katse ei enää
erottanut kalleuksia seinällä vastapäätä vuodetta, käsi tuskin nousi,
eikä lausunta tai yksinpuhelu enää käynyt ensinkään. Kuinka monena
yksinäisenä iltana ne olivat olleet hänen virkistyksensä, ei tullut
ikävä, kun vain esitti Daniel Hjortia vankilakohtauksessa, tai kun
pudotteli tulemaan Hamletia. Tai omiaan. Mutta tänään ei jaksanut.
Taisi vain jäädä viimeiseksi soihdunkannoksi tämä niissä vanhan
maisteri Helteen hautajaisissa. Sade rapisi lakkaamatta peltikattoon
ja syöksyi kourua myöten alas kadulle. Samuli Sukeva työnsi suupieliä
korvia kohden ja ajatteli enoa. Heikosti sai hän silmiensä eteen enon
hahmon. Ja kuitenkin oli eno sellainen mies, ettei sellaista ikänä oltu
missään teatterissa nähty. Se olisikin ollut suuri näyttelijä, joka
olisi esittänyt enon, Alilan suutarin, sellaisena esimerkiksi kuin
hän astui tupaansa heidän, Sukevan väen, kaikkien istuessa aterialla
kuolleeksi uskotun enon huoneessa. Kauhea hetki se oli ollut, kyllä
sellaisen hetken vain säilytti mielessään kuolemaan asti, ja tuskinpa
Samuli koskaan olisi joutunut opin tielle, teatterin avustajaksi
ja soihdunkantajaksi ilman sitä hetkeä. Se hetki teki hänestä enon
ystävän ja kotiväkensä vihamiehen. Mutta nyt hän vain hyvin kaukaisesti
tunsi, ettei eno olisi ollut häneen tyytyväinen. Eno-ukko olisi
antanut hänelle selkäsaunan tällaisesta pehmeydestä. »Vai valitat:
onko sinulta poikki käsi, vaiko jalka? Oletko silmäpuoli? Ja vaikka
olisitkin, niin entä sitten? Eikö ehkä ole sinua heikompia? Katso
tuonne ylös, mikä siellä hohtaa — no, siellä se on, vaikka pilvet nyt
olisivatkin edessä. Olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa kuin aurinko.»
Näin oli ukko pauhannut ja niin monta kertaa oli Samuli sen kuullut,
että se meni häneltä niinkuin käskysanat: olkoot Aataminlasten kasvot
alinomaa kuin aurinko. Mutta maltappa, Samuli: eno oli loppuaikoinaan
ottanut toisenkin vaalilauseen. Silloin kun Samuli hänet viime kerran
näki, niin ei hän enää ollutkaan puhunut auringosta, vaan hän oli
sanonut: pure hammasta, poika! Ja olikin taitanut tulla Samulin
elämään uusi vaihe, aivan niinkuin enon elämään silloin kun hän
vaihtoi vaalilauseensa toiseen. Sillä kautta myöhemmän lapsuutensa
ja kautta koko kouluajan oli Samuli kuullut, että ihmisen piti olla
alinomaa niinkuin aurinko. Mutta sitten aivan lopussa, silloin kun
Samuli viimeisen kerran kävi enon luona, silloin hän oli tuijottanut
kattoon ja sanonut: pure hammasta. Kuitenkin oli aurinko-ohjelma
lopuksi toteutunut hänen kasvoillaan, sillä kuolleen kasvot olivat
kuin iloisessa naurussa, vielä silloinkin kun poika tuli hautajaisiin
ja näki enon arkussaan. Kukaan ei tietänyt miten kauan hän oli maannut
jäätyneenä mökissään. Lumi oli tehnyt korkeat kinokset yltympäri,
kesti kauan ennenkuin ihmiset huomasivat, ettei Alilan suutaria oltu
nähty ja kahlasivat läpi lumen mökille. Siellä hän makasi, nauru
jäätyneenä kasvoille. Kukaan ei ollut kuulemassa valitusta hänen
huuliltaan — mutta tuskinpa hänen viimeinen yönsäkään sitä kuuli, sillä
eno ei hyväksynyt valitusta ja ohjelma kuului: alinomaa aurinkoa. Ei
niistä hautajaisista tullut sitä mitä sanotaan »mieliinpainuvaksi
surujuhlaksi», ei sinnepäinkään. Suntio kantoi arkkua toisesta päästä
ja toisesta joku renkimies, jonka suntio huusi avukseen, kun hän
kuormallaan sattui tulemaan juuri hautuumaan kohdalle. Samulista ei
ollut, hän ajatteli enoa ja kulki yksinään enon arkun jäljessä, kantaen
mielessään satoja soihtuja.

Hän ajatteli, että eno yhtäkaikki oli ylhäinen mies, aristokraatti,
oikea Hamlet, hyvä ihminen, jolle pyhä Pietari jo ovessa sanoi,
peukalollaan viittoen olkansa taakse: sinne peremmälle, sinne
peremmälle. Hän ajatteli myös, että Alilan mökki ja koko tämä kotiseutu
nyt olivat menetetyt ja ettei ollut ketään, jolle kirjoitti, kun oli
sattunut joku huomattavampi tapaus, ilo tai suru tai menestys, tai
vastoinkäyminen. Eihän ollut tullut enolle kirjoitettua niinkuin olisi
pitänyt. Mutta syvällä mielessä eno kuitenkin alinomaa asusti. Sinne
ei tunkenut kukaan vaimoihminen, eivät ne suurimmat diivatkaan, kun
ne vierailivat teatterissa, siellä oli alinomaa eno, siitä hetkestä
lähtien, jolloin hän sairaalasta tullen oli astunut mökilleen,
asettuakseen asumaan kotiinsa, ja he, Sukevan väet, jo olivat ottaneet
sen haltuunsa, luullen häntä kuolleeksi.

He olivat olleet aterialla ja ikkunan ohi oli valahtanut varjo. He
olivat huomanneet, että joku tuli ja äiti oli käynyt aivan valkoiseksi.
Se ei ollut haamu, vaan ihmisen askeleet kulkivat seinäviertä pitkin,
ovi avautui ja laiha mies seisoi kynnyksellä. Heiltä pysähtyi kaikilta
hengitys, ja pikkuveli parkaisi. Mutta: alinomaa aurinko! Enon kasvot
menivät nauruun, ja hän rupesi kehumaan, että hyvä olikin että täällä
on ruoka pöydässä, hänen onkin maailmanlopun nälkä.

Sillä antavatko ne ihmiselle sairashuoneessa ruokaa. Niin, jos omat
suolensa syödä tahtoo. Sillä vaaterimssuja ja saksia he kyllä panevat
täytteeksi. No niin, tietenkin ovat avanneet hänen vatsansa, itse
hän näki kuinka tohtori sellaisella pikkuveitsellä ratkoi auki hänen
nahkaansa niinkuin mitäkin vanhaa turkkia. Ratkoi, ratkoi ja vihdoin
nosti suolet maalle niin että höyrysi. Eivät ihmisen sisälmykset sen
kummemmat ole kuin jonkin pienen elukan. Tottakai hän toimituksen
nähdä tahtoi, ei maar siinä maata haluttanut, vaikka ne kyllä olisivat
olleet halukkaat niitä nukutuslääkkeitään antamaan. Mitäs hän niille
sitten muuta sanoi kuin että ottakoot sakset ja veitset pois, omat
suolensa hän tahtoo takaisin. Mutta kyllä hän on varma siitä, että
sinne kuitenkin joku saksipari jäi — tunteehan sen, kun siellä pistää.
Ne olivat niin pieniä ja somia ne sakset, oikeita leikkileluja,
sanoivat kalliitakin olevan. Ja hyväntahtoisia ne olivat sekä tohtori
että sisaret. Maailman parasta väkeä. Sille sisarelle, joka yritti
toimituksen aikana pitämään hänen rannettaan, hän sanoi, että kyllä
hän tästä paranee ja korjaa tuon neidin tuosta kuihtumasta — nai hän
hänet. Ja toisillekin toimittaa sulhasia, etteivät ikäänsä tällaisessa
lahtitoimituksessa vietä, sillä hauska maailma siellä on sairaalan
ulkopuolella ja mukava mökki hänellä on siellä salolla ja ruuhi
rannassa ja hyvä sauna. No, toimituksen aikana tietystikin hän näitä
puhui, koska ne siinä niin vakaviksi tuppasivat. Ja sitten ne kaikki
nauroivat ja sanoivat, ettei heillä ikinä niin hauskaa leikkausta ole
ollut. »Mutta ottakaa saksenne pois, jos tahdotte muistoksi antaa, niin
antakaa taskuun.»

Eno oli syödessään kertonut tätä. Ja Samuli oli katsellut isää ja
äitiä, kuinka suuttuneilta he näyttivät, sillä he olivat myyneet
mökkinsä, kokonaan muuttaneet tänne ja päättäneet asua täällä ikänsä.
Samuli muisteli kuinka ensin oli arveltu: paraneekohan se eno siitä?
Ei hän parane. Kun oli kulunut muutama kuukausi, niin oli kirjoitettu
kaupunkiin kirje ja kysytty suutarin voimista. Hyvin huonona hän on,
oli tullut vastaukseksi — ajurin vaimo, äidin siskontyttö se oli
pannut pikkupoikansa kirjoittamaan tämän. Äiti ja isä olivat sitten
keskustelleet siitä, pitäisikö sinne lähteä hautajaisiin. Mutta mitä se
muuta oli kuin kallista, eikähän kuollut siitä mitään tietänyt. Mutta
entä jollei eno olekaan kuollut? Oli Samuli sanonut äidille. Hyvästi
sanoessaanhan eno käski hoitaa koiransa, pani rahan pöydälle ja lupasi
tulla Lekkua ottamaan. Kun Samuli tätä muistutti, suuttui äiti, sanoi
että lasten täytyy pitää suu kiinni, koira oli ollut toimitettava pois
päiviltä, sehän söi yhtä paljon kuin täysi ihminen — eno oli kuollut,
niin oli siskontytön poika kirjoittanut, eikähän hän sellaisia olisi
ruvennut kirjoittamaan, jollei asia niin ollut. Ja sisar oli veljensä
perillinen, kun ei veljellä ollut perhettä, se oli selvää se. Jonkin
aikaa vielä oli odotettu, että entä jos eno kuitenkin jonakin päivänä
ilmestyy elävien maille. Joka kerta kun Sukevan perhe oli koolla ja
ulkoapäin tartuttiin ovenripaan, kääntyivät isän ja äidin katseet
pelokkaina tulijaan ja kevennyksen henkäys pääsi heidän rinnastaan, kun
tulija olikin joku naapuri, joka vain pistäytyi katsomassa. Vähitellen
alkoi isä sitten tiedustella, olisiko heidän mökilleen ostajaa, se
kun oli kirkonkylässä maantien laidassa ja soveltui käsityöläiselle,
tai liikkeenharjoittajalle — näytti nimittäin siltä, että suutari
oli jäänyt sille tielleen ja eihän hänellä muita perillisiä ollut
kuin Sukevan vaimo, Anna-Liisa. Ja oikeastaanhan siitä jo oli tullut
varma tietokin, että suutari oli kuollut. Anna-Liisan siskontytär oli
sen kirjoittanut. Niin että asia oli kuin olikin selvä. Ja mökille
ilmaantui pian ostaja. Tuli limonaatikauppias, joka jo suunnitteli
että hän tekee katoksen penkkeineen ja pöytineen tiepuoleen. Sellaista
ei täällä ole missään, se on aivan uutta muotia, sellaisia on vain
kaupungin esplanaadeissa eikä niistä puutu istujia, ja sunnuntaisin
niiden ympärillä on suorastaan tungos. Tuleva ostaja kehoitti isää,
Sukevaa, rupeamaan osakkaaksi samaan yritykseen ja isä huomasikin
hyvän raha-ansion olevan tätä tietä saatavissa. Äiti huomasi sen
hänkin, mutta enon kuolemasta täytyi sentään saada täysi varmuus
ennenkuin myi kotinsa — entäs sitten, jollei äijä ollutkaan kuollut,
sellainen visainen kääkkä: kuinka kävisi, jos hän yhtäkkiä ilmaantuisi
kysymään kotiaan. Koiran tappamisesta helposti selviytyisi: raha
yksinkertaisesti ei riittänyt sen elättämiseen, kun eno viipyi niin
kauan poissa. Mutta syntymämökkiinsä hän oli tottunut ja siitä hän
saattoi viedä vaikkapa oikeuteen. Isä ja äiti päättivät odottaa puolen
vuotta — jollei eno sen ajan kuluessa tullut, niin kyllä hän silloin
oli vainaa. Limonaatikauppiaskin nauroi ja sanoi, että silloin oli
asia kirkas kuin terva. Samuli muisti selvään, kuinka levottomat isä
ja äiti viime päivinä ennen tuon puolenvuoden umpeenmenemistä olivat
olleet. Myöhään illalla ja varhain aamulla he seisoskelivat veräjällä,
silmäillen tienmutkaan metsänlaidassa. Saa nähdä vain, niin hän vielä
nousee haudastaan kiusaamaan omaisiaan, joille ei hän soisi tuota
mökkiä, vaikka sisar, Anna-Liisa, on syntynyt siinä niinkuin hänkin.
Kyllä ne kuolleet haudassa pysyvät, kaivetaan ne nykyään siksi syvään
rivihaudatkin! oli isä sanonut ja hionut viikatetta. Samuli muisti
miten hän nojasi kärjen tikapuihin ja siinä viimeisteli työtään. Samuli
ajatteli pientä koiraa, josta eno niin oli pitänyt, että se aina kulki
hänen mukanaan. Äidin ei olisi tarvinnut tappaa sitä niin julmasti.
Tuohon koivuun hän oli sen köyttänyt ja siinä vetänyt silmukkaa
lujemmalle ja lujemmalle. Siinä oli enon Lekku huutanut, sitkeässä
siinä oli henki. Jospa eno tulisikin ja ottaisi haltuunsa mökkinsä.
Äiti ja isä mahtoivat arvata mitä heidän poikansa ajatteli, koska he
häntä toruivat ja kovistivat ja äiti tyrkkäsikin pois siitä seisomasta
ja katselemasta. Kuollut se on eno.

Päivät kuluivat ja yöt kuluivat. Ratkaiseva aika meni umpeen eikä enoa
kuulunut. Ikävä jännitys kodissa laukesi, isä ja äiti suunnittelivat
iloisella mielellä perheen tulevaisuutta ja limonaatikauppias kävi
useamman kerran talossa. Hänkin suunnitteli ja piirusteli. He tekivät
isän kanssa puolikuppiset ja lapsille annettiin makeisia, joita
kauppias oli tuonut kirkonkylästä. Olisi ollut hauskaakin, jollei koivu
rinteessä aina olisi muistuttanut Lekkua. Heti heinänteon jälkeen
muutti perhe sitten Alilaan.

Juuri parahiksi he olivat ennättäneet asettua asumaan mökkiin, jonne
eno lähtiessään oli jättänyt kaikki erinomaiseen järjestykseen, kun
sitten heidän istuessaan aterialla eräänä elokuun aamuna varjo kulki
ikkunan ohitse ja eno ilmaantui heidän joukkoonsa ja rupesi heti
laskettamaan leikkipuheitaan.

Alinomaa kuin aurinko!

Mutta tuskinpa se niin kolkkoa olisi ollut, jos eno olisi lyönyt
nyrkkiä pöytään ja luudalla lakaissut menemään ihmiset kimpsuineen
ja kampsuineen. Tämä leikinlasku oli niin kaameaa ja sitten hänen
nauravat ryppynsä, joiden keskeltä vilkkuivat siniset silmät kuin
mitkäkin kekäleet. Hän haki silmillään Lekkua — se oli selvää se.
Mitä hän sanoisikaan, kun kuulisi. Isän ja äidin kasvot kävivätkin
lakkaamatta pitemmiksi. Ei kukaan puhunut paitsi eno. Samulia pelotti
niin että hänen olisi tehnyt mieli livahtaa huoneesta, mutta hän ei
uskaltanut liikkua. Eno yksin kertoi miten hauskaa hänellä oli ollut
sairashuoneella, miten mukavaa oli ollut seurata leikkausta, miten
hyvät tohtori ja sisaret olivat olleet, miten hän lopulta oli pannut
puolipohjat kaikkien kenkiin ja nyt hän aikoi naida sen sisaren, joka
leikkaustilaisuudessa oli pidellyt hänen rannettaan. Niin että häitä
tässä nyt saa ruveta valmistamaan. Ja sitten ruveta odottelemaan
perillisiä.

Silloin äiti yhtäkkiä oli ihkasen punaisena kiukusta seisahtunut enon
eteen, polkenut jalkaa maahan ja huutanut:

Lakkaa jo höpisemästä, vanha ihminen.

Oli noussut yhteinen huuto ja meteli. Isä oli sanonut, että eno saa
lähteä takaisin hauskaan kaupunkiinsa. Tämä mökki on nyt heidän,
sillä laillisesti eno oli kuollut ja laillisesti syntymämökki kuuluu
Anna-Liisalle. Eivätkä he muuta tästä, koira on kuollut ja enon
työkaluilla kalkuttelee jo toinen suutari. Mieshän on kuollut, selvästi
se kaupungista kirjoitettiin, mikä piru hänet nyt nostaa haudasta
ihmisten vastukseksi!

Isä huusi, lapset huusivat, äiti itki.

Ainoastaan enon kasvoissa nauroivat rypyt ja silmät kipunoivat.

Hänen, Samulin sydän tykytti halkeamaisillaan. Hän tunsi kuinka jotakin
hänessä leikattiin poikki. Hän ei enää välittänyt isästä ja äidistä,
hän ei enää voi olla heidän luonaan, hän lähtee kerjuulle, tai minne
hyvänsä, niin ettei enää näe tätä mökkiä eikä sitäkään, missä Lekku
huusi koivuun sidottuna.

Mikä enolle tuli? Kuuliko hän mitä Samuli ajatteli?

Olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa kuin aurinko, sanoi hän, nousi
penkiltä ja astui ovea kohden. Sitten hän viittasi sisarelleen ja äiti
seurasi häntä ulos. Ja eno kuului puhuvan, että tämän lauseen oli
sairashuoneessa sanonut mies, joka ei omin avuin päässyt liikkumaan ja
joka oli ruumiillisesti parantumaton. No, katsotaanpas nyt, onko täällä
missään nuoraa. Mitä sinä nuoralla? oli äiti huutanut ja yrittänyt
ottaa pois köyttä, joka oli naulassa. Mutta eno oli pitänyt köyden. Ja
kun hän kaiken aikaa nauroi, niin ei äiti arvannut mitä hän tarkoitta
vaan juoksi sulkemaan ovea aittaan, jossa isä oli nukkunut ja missä
rahat olivat säilyssä kirjan ja riepujen välissä lattian ja seinän
välisessä raossa. Miten nopeasti eno lieneekin toiminut, mutta isä ei
päässyt ulos, kun hän aikoi kiiruhtaa enon ja äidin jälkeen. Ovi oli
teljetty ja niin lujasti, ettei se auennut, vaikka isä löi voimiensa
takaa, eikä isä ollut mikään heikko mies.

Isä karkasi nyt ikkunaan ja painoi ristikon alas tupakinistukasten
sekaan seinivierellä. Mutta niin pieni oli se ikkuna, jonka ääressä
eno ja aikoinaan enon isä olivat kalkutelleet jalkineita, ettei isä
mitenkään mahtunut siitä ulos. Hän juoksi nyt ikkunan ja oven väliä,
tyrkkäsi tieltään mitä eteen sattui, huusi ja kirosi. Lapset olivat
nurkissa, kukaan ei uskaltanut hiiskahtaa. Vihdoin tuli isä penkin
ääreen missä hän, Samuli, seisoi, otti häntä kainaloista, sanoi että
hänen piti juosta kylään hakemaan apua, koska eno aikoi tappaa heidät,
työnsi hänet ulos ikkuna-aukosta ja päästi kukkivien tupakantainten ja
lasisirpaleiden keskelle.

Samuli meni nurin suurten lehtien alle ja mettiset lensivät pilvenä
kukkasista. Hän typertyi siinä hetkeksi, jalkaan koski — mitä isä
oli sanonutkaan? Että hänen piti juosta kylään viemään sanaa, että
eno tappaa heidät. Eno, eno jota he olivat pitäneet kuolleena, eno
joka oli tullut takaisin ja tavannut heidät, Sukevat, kaikki täällä
isännöimässä... Samuli pääsi pystyyn, näki huojuvat keltaiset kukat,
mettisten parven ja poutaisen taivaan. Myöskin näki hän enon ja äidin:
he kamppailivat pihakoivun ympärillä niin että tanner tömisi, mutta
kumpikaan ei puhunut sanaakaan.

Äiti oli nuoran silmukassa ja eno kiersi nuoraa puun ympäri. Äiti kulki
siinä vastaan sanomatta.

Juokse kylälle, juokse kylälle, hän tappaa äidin tuo piru...

Näin puhui isä ikkuna-aukossa. Mutta Samuli ei päässyt liikahtamaan.
Oliko Jumala tullut pitämään tuomiota? Käskikö hän enon kuristaa äidin
niinkuin äiti oli kuristanut pienen koiran? Samulin kädet menivät
ristiin ja huulet tapailivat Herran rukousta. Tuohonko äidin nyt piti
kuolla? Nuora lyheni lyhenemistään, Alilan pihakoivu tuskin liikautti
lehviään — se koivu siellä vanhassa kodissa oli vapissut ja värissyt
pienen Lekun huutaessa ja tempoessa. Se olikin aivan nuori koivu ja
silloin tapahtui vääryys.

Lähde hiidessä juoksemaan! huusi isä ikkuna-aukosta ja viskasi jotain
Samulia kohden.

Mutta Samuli vain katseli enoa, joka hymyillen kuljetti äitiä nuorassa
puun ympäri. Äiti ei äännähtänyt, varmaan hän ajatteli Lekkua ja mitä
he isän kanssa muutenkin olivat tehneet.

— Etkö sinä siitä lähde! kuului isän ääni. — Ota salpa oven edestä. Ei
tarvitse mennä kylään. Kyllä sinä jaksat ottaa irti salvan. Hän tappaa
äidin...

Silloin Samuli kääntyi isää kohden:

Mekin tapoimme ja hautasimme hänet!

Nyt lensi ikkuna-aukosta kirves ja kun ei se sattunut poikaan, niin
lensi muitakin esineitä.

Äidin kaula oli jo vallan lähellä puun kylkeä. Aikoiko eno todella
tukahduttaa hänet siihen? Vaatiko Jumala sitä? Sillä mitenkään muuten
ei eno olisi voinut ryhtyä äitiä noin kuljettamaan, jollei hän olisi
Jumalalta saanut ilmoitusta.

Nyt eno yhtäkkiä lakkasi kiertämästä pihakoivuaan ja rupesi solmimaan
nuoran päätä. Äitikin seisahtui ja jäi katselemaan maahan. Hänen
kätensä olivat nuoralla kiinnitetyt selän taakse toisiinsa, hän ei
voinut niitä liikuttaa. Ehkä Jumala kuitenkin jo tahtoo armahtaa äitiä,
tuollaisena ei Samuli koskaan ole häntä nähnyt. Kyyneleet kuohuivat
pojan rinnassa.

Eno seisahtui äidin eteen. Eikä voinut tietää puriko hän hammasta vai
nauroiko hän. Äiti yhä katsoi maahan.

Sitten eno katsoi ikkunaan, jossa isä huusi ja riuhtoi. Nyt hän
katsahti häneen, Samuliinkin. Kun poika näki enon silmät, ymmärsi hän
miten tuo laiha hintelä mies oli saattanut teljetä isän tupaan ja äidin
puuhun. Jumala oli tietenkin tehnyt hänet väkeväksi. Mutta mitä nyt
tapahtuisi?

Nyt, puhui eno samalla äänellä jolla hän oli puhutellut sisarensa
lapsia ennen, kun he olivat hänen luonaan pääsiäisenä käymässä ja oli
tullut se hetki, jolloin lähdettiin navettapihalle keinumaan — nyt minä
lähden kylälle hakemaan hevosta, että aamulla pääsette muuttamaan.
Olkaa nyt kauniisti siihen asti. Pian minä käväisen kylässä. Olkoot
Aataminlasten kasvot alinomaa kuin aurinko.

Eno kulki jo polkua ruiskuhilaiden ohitse, kun hän, Samuli, ymmärsi,
ettei hän mitenkään enää voi olla täällä. Oli kuin hän olisi saanut
linnun siivet ja hän alkoi juosta ja saavutti enon.

Ottakaa minut mukaanne!

Eno seisahtui ja hymyili.

Ei heille mitään pahaa tule.

Ei mutta eno ottaa minut.

He kulkivat vähän matkaa. Sitten eno sitoi Samulin jalan, josta tuli
verta — enolla oli taskussa hienoa kangasta sairaalasta. Kahdenpuolen
seisoi kuhilaita ja ojien pohjat olivat sinisinään ja valkeinaan
kukkasia. Angervon tuoksun saattoi erottaa muista. Tuntui ihmeen
juhlalliselta ja kauniilta. Hän, Samuli, asteli siinä enon vieressä
ikäänkuin kantaen kynttilää, tai pitkää angervon kukkaa, tai jotakin
muuta korkeaa. Eikä tämä ollut tavallinen kulku kylään, vaan retki
johonkin uuteen ja tuntemattomaan.

       *       *       *       *       *

Ainoana saattajana sitten kerran astellessaan enon arkun jäljessä
muisteli Samuli Sukeva enon elämää ja tätä retkeä läpi kuhilaiden
kujan. Kuin soihdunkantajat he siinä molemmat kulkivat. Soihtu paloi
heidän rinnassaan, valaisi kohti sitä uutta ja tuntematonta, joka
on alituisesti jokaisen uuden hetken mukana jokaisen elävän olennon
edessä. Oikeastaan sen käsitti, että eloon jäävät mielellään tahtoivat
suurten sydäntensä siirtyessä manan puolelle, sytyttää soihtunsa,
osoitukseksi siitä että soihdunkantajia vielä jäi elämän puolelle.

Sillä minne olisi maailma joutunut ilman soihtuja ja soihdunkantajia.
Ennen kaikkea tietysti niitä tulia jotka paloivat sydämissä. Ulkonainen
soihtu oli niiden vertauskuva. Tämän oli Samuli Sukeva aina vaistonnut,
suurissa hautajaisissa juhlallisena astuessaan soihtumiesten
etunenässä. Lihassaan ja veressään oli hän sen tuntenut, näyttämöllä
astuessaan Daniel Hjortin vankilaan ja Ofelian haudan ääreen. Mikä
onni, että eno kerran oli nähnyt hänet, Samuli poikansa näyttämöllä.
Hän oli vapaalipulla istunut hyvällä paikalla ja Hamletin hän oli
täydellisesti hyväksynyt — oli se aika poika se Hamletti! oli hän
sanonut. Ja hän oli sanonut vielä senkin, että Samuli varmaan olisi
esittänyt Hamletin yhtä hyvin ja paremmin kuin se herra, joka siellä
nyt oli katsellut pääkalloa silmiin.

Hän lausui siinä ilmi Samulin kipeimmän ajatuksen. Mutta kun ei, niin
ei! Soihtua saattoi silti kantaa.

Aika poika se Hamletti!

       *       *       *       *       *

Aika poika se Alilan suutari, eno, jonka muisto jälleen oli puhaltanut
elämän liekkiin Samuli poikansa sairaassa rinnassa.

Tulta, tulta! huusi Samuli Sukeva ja iski katseensa kalleuksiin
seinällä vuoteensa päässä.

Siinä oli kaksi laakerinlehvää. Ei niin, että hän, Samuli Sukeva, olisi
koskaan niittänyt laakereja. Ne olivat ojennetut isänmaan näyttämön
kahdelle suurimmalle nerolle. Mutta juhlan jälkeen olivat he sallineet
lapsellisen innostuneen statistin temmata ne seppelistään. He olivat
aina olleet hänelle hyvät ja heidän laakerilehvänsä olivat vuosikausia
olleet mukana ylläpitämässä tulta hänen soihdussaan.

       *       *       *       *       *

Sade rapisee katolla ja syöksyy alas kourusta. Veri vuoroin kiehuu,
vuoroin hyytyy suonissa. Taitaa tästä pian tulla soihdunsiirto toiselle
puolelle.

Siellähän ne ovat vastassa ne suuret. Eno on niiden seurassa. Alinomaa
aurinkoa. Mutta aurinko on kaikkien soihtujen soihtu. Ei, vaan sydämen
tuli on kaikkien soihtujen soihtu. Eijaa!

       *       *       *       *       *

Samuli Sukeva, entinen ylioppilas ja teatterinavustaja houraili
kuumeessa.

Eno ja kaikki te muut suuret, minä olen vain ollut mykkä avustaja
elämän näyttämöllä, en yhtään sanaa ole lausunut, en yhtään tekoa
ole suorittanut. En pääse sinne peremmälle — puhukaa pyhälle
Pietarille, että pääsisin esikartanoihin. En ole aina ollut uskollinen
Aataminlapsi, oli aika jolloin valitin ihmisille köyhyyttäni ja
kerjäsin heidän myötätuntoaan. Eno, minä tiedän, että ne ovat rumia
syntejä. Lyö minua, eno, kurita minua. Vielä tässä juhlavuoteellani
toivoin, että ihmiset tulisivat tuomaan minulle puita ja ruokaa.
Eritoten ajattelin katkeruudella sitä perhettä, jonka omaisen
hautajaisissa olin saanut tämän kuolemantaudin. Toivoin, että
joku tulisi kostealla vaatteella pyyhkimään kasvojani. Lyö minua
vitsallasi, eno, minun heikkouteni takia! Alinomaa aurinkoa, niin
sinä käskit. Ja angervonkukka kädessä kuljin kerran sinun rinnallasi
läpi ruiskuhilaiden kujan kohti uutta ja tuntematonta. Ja sellaisen
hetken minä olen voinut unohtaa ja kerjätä ihmisiltä sääliä, arkinen
ikävyys kasvoillani. Rukoile minun puolestani, eno, kaikki te suuret,
taiteilijat, soihdunkantajat, rukoilkaa!

       *       *       *       *       *

Ei, olkoot Aatamin lasten kasvot alinomaa niinkuin aurinko!

Ne olivat kuolevan viimeiset selkeät ajatukset, ja kesken sateen
rapinan ja yhä pimenevän illan leimahtivat ne ikäänkuin olisi kohotettu
soihtua.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76081 ***