*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76161 *** language: Finnish SHELLEYN RUNOJA Kirj. Percy Bysshe Shelley Suomentanut JAAKKO TUOMIKOSKI Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929. SISÄLLYS Lukijalle Alastorin alkusäkeet Hymni sisäiselle kauneudelle Mennyt Vihalaulu Merenrannalla Kutsu kurjuudelle Oodi länsituulelle Intialainen serenaadi Leivoselle Vapaus Kukkia poimiessa Kulkurit Mimosa Katoovaisuus Yölle LUKIJALLE Suomentaja julkaisee nämä näytteet kuuluisan englantilaisen lyyrikon runoudesta ilman enempiä selityksiä. Shelleystä on kirjoitettu runsaasti, monet lukijat tuntevat hänen tuotantoaan ja runoilijaluonnettaan, ja kuvaus hänen elämänsä Vaiheista on jo olemassa suomeksi (André Maurois: Ariel eli Shelleyn elämä, Koy Kirja, 1925). Shelleyn runouden hereä sade ja kirkas paiste oli lyhytaikainen, mutta olen silti pitänyt asiallisena noudattaa suomennoskokoelmassa vuosijärjestystä runojen syntyajan mukaan. Suomennetut runot ovat vuosilta 1815—1822, jotka olivat hänen kolmikymmenvuotisen elämänsä (1792—1822) viimeiset. Uskon, että suomalainen runous ei hyli tätä suurta henkeä, ei käännöksissäkään, joiden täytyy monin kohdin olla alkuperäisestä kalvenneita. Helsingissä tammikuun lopulla 1929. J. T. ALASTORIN ALKUSÄKEET (ALASTOR, OR THE SPIRIT OF SOLITUDE) Maa, meri, ilma, kalliit veljeni! Jos suurelt’ äidiltämme imin jotain niin harrasta ja totta, että voin tajuta rakkautenne lahjat runsaat ja palkita ne, — jos oon antaunut kasteiseen aamuun, keskipäivän tuoksuun ja illan loistoon laskuss’ auringon ja tähtiöiden soivaan hiljaisuuteen, — jos syksyn huokaus puissa kuolleissa ja lumiviitat vaarain hartioilla jäähelmin kirjaellut hurmas mua tai kenttäin värisevä hekuma, kun keväält’ ensi suudelmansa sai ne, — jos lintua, maan matelijaa, kukkaa en tieten loukannut, vaan rakastin ja hellin läheisinä, — sietäkää tää ylistys ja suokaa vieläkin mun pitää suosionne osanani! Maailman äiti, äärettömän alku, puhalla henkes lauluun, jonka luon! Sua vain on rakkauteni seurannut, sun hahmoas ja suuruutt’ askeltes ja syvyyttäs ja tutkimattomuuttas mun sielunsilmän’ aina luotaavat. Niin yövyin yksin ruumishuoneisiinkin, miss’ itse kuolo viepi kirjaan voitot suit’ ottamansa, sieltä toivoen tuon janon tyydytystä, joka etsii hellittämättä sua ja mit’ on sun, ja uskoin että haamut, sanantuojas, kun vannottaisin niitä, selon antais, mit’ oomme me. Niin hetkin hiljaisin, kun äänettömyys itse puhkee ääniin, ma haltioituna kuin alkemisti, jok’ elon uhraa epävarmaan toivoon, oon sekoittanut juhlalliset sanat, kysyvät katseet rakkauteen ja intoon ja viattoman mielen kyyneliin, niin luullen loihtineeni taikavoiman, jok’ innoittais yön töistäs kertomaan. Mut viel’ et mulle paljastanut koskaan sisintäs, pyhintäs, ja kylliks ovat jo unet, joita sanoiksi en saa, hämärän näyt ja päiväin arvoitukset mua seuranneet. Nyt varron liikkumatta ja ääneti kuin unhoitettu lyyra, jo ajat yksinänsä riippunut hylätyn, jylhän templin holvikossa, sun henkäystäs, suuri äiti — suo mun olla tulkki tuulen huminan ja metsien ja meren rytmin, soida elävän luonnon äänet, hymnit yön ja päivän, sykkeet ihmissydämen. 1816 HYMNI SISÄISELLE KAUNEUDELLE (HYMN TO INTELLECTUAL BEAUTY) Keskellä maisen elon liikkuu täällä kuin outo aave vaiheill’ ihmisten, niin häälyvä ja hentosiipinen kuin tuulen henkäys tyvenellä säällä tai kuutamo ja tähtivalo tähkäin päällä, ja kenen luo se lehahtaa, sen, sielu ja sen kasvot saa pian katoavan herkän hohtehen, jonk’ ihanuus jää muistihin kuin kevätyön, kuin musiikin, — ei sulo vain, vaan taika tuo, jok’ ihmeellisin voimin vetää luo. Kauneuden henki, joka pyhyytes suot kaikkeen kajastaa, mit’ aatoksiin tai muotoon innoitat — miks häilyt niin? Miks yhä meiltä pois viet antimes vain kyynellaakson jättäin tänne jälkehes? Miks aurinko ei ainiaaksi tee sateenkaartaan metsän taaksi, miks häipyy se, jost’ äsken iloittiin, miks syntymää ja kuolemaa yö päiväin yli varjoaa, miks lempeä ja vihaa lie ja toivoa ja tuskaa elon tie? Vaikk’ kauan kysyneet on viisaimmat, ei vastannut oo ylhäält’ ääni mikään. Kuin turhan vaivan muistomerkit ikään on taivaat, henget, itse jumalat — sanoja vain, kuink’ armaina ne viettelikään — ja kaikki mitä kantaa maa on muuttuvaa ja katoovaa. Sä yksin suot — kun usvan kirkastat tai yhdyt tuulen huminaan yön sordiinia soittamaan tai kudot aallot kuutamoon — totes ja tenhos harhain vaihteloon. Kuin pilvi, joka pian kiitää pois, niin lempi, toivo, itsetunto on. Ois kaikkivoipa hän ja kuoloton, joll’ ihanuutes seura luonaan ois, jok’ elonvettäis, jalo henki, aina jois. Sä, joka katseet lempiväin viet kaivattuihin silmiin päin, jok’ annat aatokselle ravinnon kuin varjot liekin virvoittaa, — jää vielä, ettei kammon maa ja elo tää ja hauta harmaa jäis yksin siksi, mik’ on varmaa! Kun lapsena mä aaveit’ etsien hain rauniot ja hiivin mykät huoneet, niin selvityst’ ei henget mulle suoneet, ja tumma metsä, tähtiloisteinen, vait oli vain, kun haastoin haltioita sen. Mut kerran, syvin miettehin kun elon teitä tutkailin — juur’ oli kevättuulet sanomansa tuoneet herätä taasen maan ja puun kukkatuoksuun, lauleluun — niin äkkiä sun hahmos näin ja riemust’ autuaana etees jäin. Ma silloin vannoin palvella sua vain ja sulle elää — enkö tehnyt niin? Viel’ öin ja päivin puhkeen kyyneliin ja sydämeni lyö, kun innossain nään samat harhanäyt, joit’ ajoin takaa ain’, paloinpa maisiin iloihin tai tähtein taakse tapailin. Ne tietää, että uniin kauneimpiin toi kuteet toivo riemukas, ett’ otat pois, oi valtias, maailman yön ja orjuuden, ja mit’ ei sanat kuvaa, annat sen! Kuin iltaa kohti päivän kuulakkuus ja rauha syventyy, niin syksykin on sees, sen taivas siintää puhtaammin ja laajempana aukee avaruus kuin koko suven aikaan, ihmeellinen, uus! Niin anna voimas, jonka sain kuin sateen nuoruusvuosinain, kun tahdotonna jotain janosin, täst’ edespäin mua johdattaa syystyveneen, miss’ aukeaa sun valos kirkastama tie, jok’ yhteytees, pois itsestäin mun vie! 1817 MENNYT (LINES) Se aik’ on mennyt menojaan. Se iäks tyhjiin juoksi! Täss’ seisomme vain, kun valituin käy hautoja haamut vainajain, nuo toivot, jotka tuonelaan vei elon tumma vuoksi. Niin vieri virta ohitse. Se oli kangastus vain! Siin’ aukeaa nyt erämaa, kaks kivettymää todistaa: täss’ sykki syömet harhoille elämän aamu-usvain. VIHALAULU (A HATE-SONG) Ojan partaalle istui mies vihassaan, ja vanha luuttu, jo halki-lauta, siin’ yhtyi lauluun raatelevaan naisesta, joka oli nauta. 1818 MERENRANNALLA (STANZAS, WRITTEN IN DEJECTION, NEAR NAPLES) On lämmin, päivä kirkas on ja aallot juoksee kimmeltäin ja sininen ja aineeton on silta etäisyyteen päin. Maan tainten juuri herääväin on hetki kevyt hengittää. Ei missään sula äänet näin, tääll’ elon melu häviää ja sama lauha sointu vain ja ilo jää. Nään kuinka syvyys vihertää ja kuink’ on laajat salit sen, tuoss’ aallot rantaan tyrskyää kuin tähtikuurot välkkyen ja meren sävel tasainen soi iäisyyden tahdissa ja soluu läpi sydämen kuin virta — kuinka suloista, jos toinen sydän sykkis tässä rinnalla! Vaan toivoa ma löydä en, en mielen rauhaa, rattoa, en tyytymystä viisasten, jok’ antaa hengen kirkkaana maan varjoist’ ylös kohota. On onnen aika, lemmen kevät, on voiman päivät toisilla, jotk’ elävät ja hymyilevät, — mun vähät iloni jo pohjaa lähenevät. Mut tääll’ on epätoivokin kuin suvituuli leppeä. Nyt lapsen lailla tahtoisin täss’ itkeneenä levätä ja tuta, kuinka elämä ja murheet hiipis hiljaa pois ja kuolon käsi viileenä mua hyväilis, ja meri sois — se viihdyttävä viime laulu kuulla ois. Ehk’ itkis joku mua, kuin tätä ma suren päivää jälkeenpäin, jot’ elon autius, syömen hätä mun suuni kautta soimaa näin. Ehk’ itkis joku — koska jäin ma rakkaudetta — hartaammasti kuin hurmaa päiväin lähteväin, jotk’ ihailtuina iltaan asti viel’ loistelevat muistoissakin valoisasti. KUTSU KURJUUDELLE (INVOCATION TO MISERY) Tule, istu rinnallen, kurjuus surupukuinen! Hahmos, kainon morsion, vaikka mykkä, lohduton, jumalaisen ylväs on! Tule, istu rinnalleni Vaikk’ oon nähdä murheinen, onnellisemp’ oon kuin sa, jonka otsa ihana kantaa tuskan kruunua. Olethan jo tuttavani, monta vuotta majassani elit siskonani jo. Vielä meill’ on tuokio — vuosiksi se tulleeko? Kohtalomme okainen kantakaamme parhaiten. Jos lempi elää ilotta, rakastakaamme kivulla paratiisin toivossa. Tule onnen haaveiluun ruohikkoon jo leikattuun! Heinäsirkan soitto on hilpeä ja suruton keskell’ elon aution! Lehvät teltaksemme taipuu, käsivarteeni pääs vaipuu. Äänet, tuoksut — suruisat syksyn eellä — tuutivat uneen silmät raukeat. Lemmen, joka suoniis hyytyy, huules piilottamaan tyytyy! Poskellas on kyyneliä — voisko jäissä läikehtiä maininkeja lämpimiä? Suukkos tunnen kylmäksi, käsi, joka kaulaani kiertyy, mua väristää, kasvoilleni painuu pää niinkuin lyijy, niinkuin jää. Joutuos häävuoteeseen! Haudansyvään pimeyteen rakkautemme katetaan rauhaan jakamattomaan unhon vaate peittonaan. Syömen’ syleiltäväks tarjoon kunnes varjo yhtyy varjoon upottaen kauhun maan niinkuin usvaan harmajaan, uneen, jok’ ei lopukaan. Siellä, itkun takana, näämme unta ilosta, niinkuin itse onnikin usein kurjuus-unelmin eksyy surun laaksoihin. Kylliks ilon pitohon meille maiset varjot on, niinkuin pilvet juostessaan ohi kuun yömatkallaan saavat koirat haukkumaan. Maa ja maailma on jo niinkuin narrijoukkio näyttämöllä häälyvä. Kaikk’ on pelkkää ilvettä — missä lienen? — miss’ oot sä? 1819 OODI LÄNSITUULELLE (ODE TO THE WEST WIND) 1 Oi länsituuli, syksyn henkäys tuima, jonk’ eestä lentää lehdet kuollehet kuin pakenevat haamut, parvi huima, kellervät, tummat, taudinpunaiset ja kalvenneet, vaan joka talteen kannat ja talven peittoon saatat siemenet, miss’ ohi kylmäin niiden piillä annat siks kunnes haudoissaan ne elon saa, kun sinertävät kevättaivaan rannat, kun suven soitto maassa humajaa ja multa tuoksuu, kuuluu kuiskailua ja kasvun toivo tienoot kirkastaa, — sa, jonka teill’ on käsky lakastua, tuhooja, tallettaja, kuule mua! 2 Sa, joka taivaan kuohutat ja ajat sen hyrskyyn pilvet tielles harhailleet, syysvaaleet, irralliset vaeltajat, salaman enteet, sateen airueet, jotk’ yli suuren sinen aaltoilevat kuin hiukset jätin päästä hulmunneet, — tuoll' ulapallas rannat tummenevat ja alkumerkit myrskyn ankaran sen suortuvissa hiljaa suhisevat! Sa surulaulu ajan katoovan, jonk’ yli haudan holvittaa tää yö sen kattain pimentoon ja usvahan, — ah, pian on puhkeeva sen tiivis työ, kun sade, salama ja rakeet lyö! 3 Sa, joka unelmista herätit sinisen Välimeren kirkkaat veet ja rikki puhalsit sen kristallit suvisen Bajaen suussa kareilleet, pois pyyhit kuvat palatsin ja linnan, vuossatain päivät veessä päilyneet ja kukkineet ja sammaltuneet rinnan, — näyt liian kauniit saada sanoihin! Sa, joka murrat valtameren pinnan, sa, joka nostat vuoriks Atlantin, niin että laaksot syvään lymyää ja puut ja lehvät pohjalietteenkin Sun ääntäs pelästyen säpsähtää Ja kauhun jäykkään kangistukseen jää! 4 Jos oisin kuollut lehti saatossas tai pilvi, jota kiidätät sä pois, tai vaahtopää, sun kuohuun nostamas ja innoittamas, vaikk’ en vapaa ois kuin oot sa, yli kaiken kahleeton — tai jos vain lapsuustanhuvilta vois kohota kanssas taivaslentohon kuin silloin, kun ei silmä epäillyt sen täyttymystä — niin ei kaipion ja kiihkon tuli polttais näin mua nyt! Vie aallon, lehden, pilven tietä minut! Elämä on mun veriin viiltänyt Ja maa niin ylvään mielen kahlehtinut, Jok’ omaks kaltaisekseen tunsi sinut! 5 Tee minut lyyrakses kuin metsän puut! Jos putoovatkin lehteni, ma soin, ja kohisten kuin kanteleesi muut ma syvän, syksyäänen antaa voin, surujen kaunistaman. Ole sa mun oma myrskyhenken’, ohjatoin! Vie aatosten! sirut, hajoita ja kylvä ne kuin kuolleet lehdetkin elämän alkajiksi tuhkasta! Ja mitä lauloin säkein hehkuvin, jotk’ yhä huulillani värisevät, sen kanna kipunat maan äärihin Ja niille ennusta, jotk’ epäilevät: Jos talvi saapuu, eikö pian oo kevät! INTIALAINEN SERENAADI (THE INDIAN SERENADE) Sinusta ma unta näin — uni silmistä jo karkaa. Tuolla tähdet loistavat, tuulen hengitys on arkaa. Sinusta ma unta näin — joku askeleeni ajaa kuin taian tenhoomat kohti kaivattua majaa! Yötuuli raukee jo ja tumma on virta tuo, joka yrttein tuoksuja kuin unelmia juo, satakielen soittelo sen sammuu rantoihin, — näin sua janoten, oi armain, ma kuolisin! Ma janoon akkunaas, ma sammun, raukenen! Anna lempesi, oi suo suudelmies satehen vuotaa huulilleni taas! Sydäntän’ ahdistaa, se laske sydämesi luo, jossa särkyä se saa. 1810 LEIVOSELLE (TO A SKYLARK) Terve, raikas henki — lintu et sä lie, joll’ on taivaasenki laulun kirkas tie, jok’ innossa ja ilossa sua ylös vie! Sinne siipes ohjaa, sinne kimpoot sa kohti sinen pohjaa niinkuin kipuna ja yhä yltyy laulus ylivuotava. Missä hehkuu tultaan lasku auringon valain pilvet kultaan, lentos hilpee on, sa oot kuin irti päässyt ilo ruumiiton. Äänes sointuun jaloon sulaa hattarat. Niinkuin päivän valoon tähdet hukkuvat, niin sua en nää, kun raikuu tahtis riemuisat kimmeltäin ja vähäin sädekimppuin lailla, joita taivas kiiltäin välkyttää yön mailla — ne päivin tunnetaan vain silmän kuvaa vailla. Soittos linkoutuu halki ilman, maan, niinkuin öinen kuu pilvipiilostaan saa sädemeren yli taivaan tulvimaan. Mikä taikas suur’ on? Onko kaltaistas? Ei virta sadekuuron kirkas, kuulakas niin helmeile kuin lauluntuoreet pisaras. Runoilija vapaa aatelennossaan, jonka hymnit tapaa runottoman maan, mut liikuttaa sen toivollaan ja kaihollaan; linnan impi armain lemmen vankina, joka hetkin harmain soittaa tornissa ja kutoo ikävänsä siipiin kultia; kiiltomato palain kastehunnussaan, korsiin, kukkiin valain herkkää loistettaan mut muille näyttämättä taikalamppuaan; ruusu verhottuna oksiin lehteviin, joist’ ei lämmin puna näy, vaan tuoksuu niin, ett’ ahneet varkain-juojat vaipuu tainnoksiin; sade, jolla kevät huuhtoo nurmikon, kukat värisevät — mitä vehmast’ on ja raikast’ ikään, sa oot saavuttamaton. Viinin vilpoisen, lemmen autuaan ylistystä en kuullut milloinkaan niin janoovaa, niin jumalaista hurmassaan. Itse riemusoitto tai häähymni ois vain kuin kajo loitto — palavammin sois sun laulus, joka voittajaks sun laakerois. Minkä lähteen juomaa säveliis sä joit? Mink’ aaltoin, tuulten tuomaa tuo autuus, johon voit muun unhoittaa, kun taivaan-kieltäs tarinoit? Ilomieles avoin ei voi uupua, sua ei toisten tavoin murhe varjosta ja lempes ei oo sydänvaivan saartama. Valvot taikka et, varmaan kuolonkin näät sä syvyydet silmin selvemmin kuin me, vai mistä saat tuon äänes kristallin? Me luomme kaihon elein katseemme ees ja taa, naurummekin helein on kivun kalvamaa ja suurin laulu surustamme puhkeaa. Vaikk’ ei tuskaa ois alla auringon eikä tietää vois mitä kyynel on, niin kuinka nousta täältä ilos lentohon? Vaikka runo vuotais mittaan kauneimpaan ja syvimmällä luotais parhait’ aarteitaan, sun runos rikkaamp’ ois, sa halveksija maan! Oppisinpa suita puolet onnestas, niin, tuo sula kulta, hurma riemukas sois munkin huuliltain, jok’ on sun laulussasi VAPAUS (LIBERTY) Tulivuoret vastaavat toisillensa ja kauas jyriseepi ja kaikuu maa, meri heittää merelle myrskysoittimensa, ja talven jäinen valtikka vavahtaa taifunin kohinaa. Yksinäinen pilvi iskee tulta, sadat saaret laajalta vaikenee, maan järistessä hautaa multa kylät allensa, kaupungit kaatuilee, manan portit vapisee. Vaan sun silmäs on kirkkaampi salamaa ja askeles maan yli voittamaton, meren raivon sun mahtisi mykäksi saa, tulivuorten lieska ja auringon sun valossas virvaa on. Kuin kiito tuhannen' auringonsäteen läpi tuulten ja usvain ja aaltojen vie, niin kansasta kansaan ja kädestä käteen ja kylästä toiseen on kirkkautes tie, ja orjat ja tyrannit hiipivät pois saatosta aamunkois. KUKKIA POIMIESSA (SONG OF PROSERPINE) Jumalatar, äiti Maa, joka annat rintaas vasten elon, kasvun kukoistaa, jumalain ja ihmislasten, siunaa ikirunsaasti Proserpina, lapsesi. Sa, jok’ autat umpuistaan kukat kastees ruokkimina tuoksumaan ja loistamaan katoovista kauneimpina, siunaa ikirunsaasti Proserpina, lapsesi. KULKURIT (THE WORLD’S WANDERERS) Tuuli, kurja kulkija maailman porttein takana, saatko sa salaa huoata aallossa tai puussa? Kalvas kuu, jonka osa on taivaan kierto taloton, voitko levon tuokion löytää harhailuus sa? Tähti yötä kiitävä, sulkenetko silmäs sä avaruuden äärillä, iäisyyden suussa? MIMOSA (THE SENSITIVE PLANT) 1 Puutarhassa kasvoi mimosa. Se sai kasteensa tuulista kosteista, avas lehtensä viuhkat aamuisin ja sulki ne taas yön suukkoihin. Niin saapui kevät ja tullessaan kuin rakkaus täytti kukkamaan, ja talven unesta elämään joka ruoho ja yrtti kohotti pään. Vaan tarhassa, kedolla, erämaassa ei kukaan innossa autuaassa niin janonnut antia auringon kuin mimosa, kukka kumppaniton. Lumikello ja orvokki levittivät, juur’ ollen sateen-lämpimät, lemun raikkaan, mullasta kukkiin jääneen kuin soiva kieli jättää ääneen. Heräs vuokko ja solakka tulpaani ja ihanin kaikista, narsissi, joka katsoen virrasta kasvojaan jää kauneuteensa riutumaan; ja kielo, najaadi hurmaava, mut kaihoistaan niin kalpea, että valkeus sen kellojen väriseväin läpi lehtien kuultaa vihreäin; hyasintti, jonka tiuvuissa taas soi niin herkkä humina, niin hiuduttavan suloinen, ett’ aisti tunsi tuoksuna sen. Ja ruusu, nymfinä kylpien, avas povensa hehkuvan syvyyden terä terältä katseille paljastuvan, avas ihanuutensa koko kuvan. Ja lilja ruokovartinen nosti maljansa kuutamon värisen, ja sen tähtisilmä ihmeellinen näki kasteen lävitse taivaan sinen. Ja jasmiini hento ja suloisa tuberosa, Eedenin-tuoksuva, ja kukat muut lukemattomat siinä kevättarhassa rehoittivat. Ja yli virran soluvan juoksun, johon kukkasoksat satoivat tuoksun, väri kullan ja vihreän kimalteli ja kuultavat juonteet karehti. Veden kalvossa keinuivat ulpukat ja lumpeet tähtinä hohtavat, mut virta, pehmyt kuin sametti, ohi liukui, välkkyi, aaltoili. Puutarhaa halkoivat kierrellen polut poikki nurmen ja sammalen, välin aukeina tuulen ja auringon alla, välin lehvistöissä ja loitommalla. Ja kellot ja kaunokit valkeanaan niitä peitti kuin polkuja tarumaan, ja monet kukkaset illalla pääns’ antoivat teltaksi taipua, katoks kiiltomatojen kasteessa. Kuin äidin tuudittaessa lastaan hymy raikas kehdosta paistaa vastaan niin ennen unta kuin jälkeen sen — näiden Paratiisin lapsien, kun huomentuuli ne herätti, oli katse kirkas kuin kristalli ja ne hymyili taasen taivasta kohti, missä auringon lempeät kasvot hohti. Ja jokainen kukka toiseltaan imi valoa taivaan ja lemua maan kuin rakastavaiset yhdessä juo mit’ ikään lempi iloja suo. Mutta mimosa, köyhä anteihin suuriin, vaikka lemmessä eli se lehdistä juuriin, sai muilta kaikista enimmän ja tuns’ yhä lempensä yltyvän. Näet mimosan kukka on loistoton ja vähät sen huomenlahjat on, vaan mit’ ei sillä ole, sitä se halaa: sen sydän kauneuden kiihkossa palaa! Mitä tuuli humisi lentäissään tai sirotti haurailta siiviltään, mitä kukkain silmistä säteili ihanuuden loistetta ympäri — myös hyönteiset nopsat ja keveät kuin venheet paisteessa liitävät, jotka valo ja tuoksu lastinaan yli lentävät viheriöivän maan — ja kasteuntuvat, jotka hohtaa kukissa, kunnes ne auringon kohtaa ja kohoten ilmoihin sinisiin kuin henget häipyvät auteriin — ja lämmössä läikkyvät terhenet, joiss’ äänet, tuoksut ja sätehet ui niinkuin kimallus aalloilla tai häälyvät korret virrassa — ne kaikki kuin taivaan lähettämät mimosan mieltä viihdyttivät, kun hetket vierivät viipyen kuin pilvet tultua tyvenen. Ja kun ilta laskihe taivaalta, maa lepäsi, ilmojen ilossa oli rauhaa hämyn syventämää, johon päivätärtenkin unet jää. Ja mit’ eli ja lensi ja hengittikään, unimereen hukkui se äänettömään, jonk’ aallot huuhtoivat tajun rantaa, mut uurtelematta sen hienoa santaa. Vain satakielen ääni soi ihanammin kuin päivä sietää voi ja joku sointu taivaallinen siit’ yhtyi mimosan unehen. Niin mimosa vaipui jo aikaiseen levon helmaan, yöttären kätkyeen kuin' uupuu keskellä ilonsa laps heikko, mut kaikkien suosima. 2 Tätä sulon paikkaa valliten eli lempeä voima piirissä sen, ja hän oli kukilla kaitsijana kuin taivaan tähdillä Luojan sana. Tuo Eedenin Eeva ihmeellinen, jonk’ olento, ohjaama sydämen, oli ihana pehmeine piirteineen kuin kukan meressä auenneen, hän vaali tarhaansa aamusta aikain, ja sen kasvatit liikkuissa lempeiden jalkain hymys kirkkaina maisesta taivaastaan kuin tähdet yön kulkua vaivoissaan. Häll’ ei ollut ihmistä uskottuna, mut hento hengitys, posken puna jo kertoi aikuisen aamun koissa hänen olleen maallisista poissa, kuin ois joku henki valoisa hänen vuokseen laskeunut taivaasta ja vielä viipynyt lähimailla, vaikk’ oli yöhämyn turvaa vailla. Hänen jalkansa sääli ruohoja ja povensa tuskin kohoileva ilon kertoi jo, jonka tuuli kantoi, ja surun läikkeenkin ilmiantoi. Heti hengetär-askelten takana lakas tukka maahan aaltoileva ylös kevyttä höytyä nurmikosta kuin paisteinen myrsky merestä nostaa. Sitä enemmän tarhassa iloittiin, kun tiettiin lempeihin askeliin ja hahmoon niiden saattelemaan myös yhtyvän sydämen anteliaan. Hän pirskoitti vedellä raikkaalla ne, joill’ oli kuumuus ahdistava, ja sadekuuron jälkiä käyden taas kevensi toisten maljakon täyden. Hän nosti hentoja päitä varoin ja siteli varpuja sormin aroin — ei äitinä omiin lapsihin hän kiintyä voinut ois hellemmin. Tuhohyönteiset, toukat, nakertajat, kaikk’ olennot rumat ja inhoittavat hän poimi vakkaansa tiiviiseen ja vei pois korven syvyyteen — vaan sitä ennen hän vakkaan tuohon oli kerännyt aarteita vihannan ruohon iloks toukka-poloisten viattomain, jotka rikkoivat tietämättään vain. Mut mettinen ja hauras koi, jonka suukot ei kukkia loukata voi, ja päivänkorento, lentävä säen, oli virassa alttiin palveluväen. Ja haudat syntymätönten perhoin, jotka unelmoivat alla verhoin elon ihmeistä, peittivät vielä rinnan monen setrin tuoksuvan, tumman pinnan. Niin toi tuo ihanin ilmestys kevään puutarhaan kasvussa värisevään suvionnen, mut ennenkuin ensi lehti vielä tummeni — hän kuolla ehti. 3 Kukat kolme päivää arkailivat kuin tähdet kuutamon kalventamat tai meren aaltoset ennenkuin ne nousevat sumusta kirkastuin. Mut neljäntenä mimosa tuns hautavirren kaikua läpi saattaja-askelten lähestyväin ja surun nyyhkytysten syväin. Sävel murheinen, raskas huohotus ja kuoleman verkka vaellus ja lemu kylmä ja ahdistava, joka levisi kirstun vaiheilta, kun vainajaa ohi kannettiin, sai ruohot ja kukat kyyneliin, ja tuulikin äänin tuskaisin ja voihkivin kohisi mäntyihin. Tarumaa oli kourissa kolkon aren kuin ruumis sen entisen tenhottaren, tuon unen-armaana eläneen, jonk’ arkulle, tuhkaan ja tyhjyyteen, sydän kylminkin pudotti kyyneleen. Kesä meni, jo havisi syksyn siipi ja usvaviitassa halla hiipi, vaikk’ aurinko koitti kirkkaana palaa ja kieltää julki, mit’ yö teki salaa. Mutta ruusut ne varisti lehtensä pois kuin punaista lunta satanut ois ja liljat kelmeät, vilusta nuivat, kuin kuoleman syliin kumartuivat. Ja Intian kukat, tuoksussaan ja heleydessään suloimmat maan, nekin varsi varrelta kaatuivat ja toistensa päälle maatuivat. Ja lehdet keltaiset, harmajat ja punaiset, kalman valkeat kuin haamuparvet tuulessa liiti ja linnut säikkyi ja pakoon kiiti. Tuhoruohoista raju vihuri koteloiden siemenet karisti ja ne tarttuivat monen kukkasen vanaan sen vieden multaan saattajanaan. Vesikukat virrassa heiluessaan putos irti sorjista varsistaan, ja ne pyörteissä ees taas ajelehti kuin tuulessa maalla kukka ja lehti. Tuli sade ja varret kaatuivat lakoon joka polulle ja joka vakoon ja rönsyt sortuivat kierteistään kuin kauneimmat kukatkin mätänemään. Viel’ ennen lunta tähän kauneuden soraan rumat rikkaruohot nostivat oraan, joiden täpläiset ruumiit on nähdä pahat kuin sammakonselät ja käärmeenmahat. Nous ohdake, nokkonen, suolakka, hullukaali ja katko kostea, joill’ ontto runko on ja pöyhkä ja joiss’ on tunkka, katkera löyhkä. Ja toiset, joita runo karttaa, siin’ inhasti työnsivät piikkistä varttaan ja lehteä takkuista, tahmeaa, sinen, kellan ja lyijyn kimaltavaa. Tatit, rouskut ja muut uhos märästä maasta kuin sumu tai homeinen, ruosteinen saasta, kuin itse lahoova kuolo viel’ ois elon innoittama ja kasvua lois! Lika, roska ja kuona virrassa ui ja sumenti veden ja patoutui alajuoksussa kurjenmiekkoihin suuriin ja käärmeen-kiemuraisiin juuriin. Ja maasta kohosi yltyen tyven-aikana huuru myrkyllinen, jok’ aamulla näkyi, päivää kaartoi, öin tienoot tähdettömiksi saartoi. Ja päivän valossa lepattivat näkymättömät virvavalkeat, ruton henget, yli oksien arkain ja ne voimattomiksi purivat varkain. Ja mimosa itki kuin kiron alla ja sen joka lehdellä koveralla kuin luomen uurteissa kyyneleet pian kaikk’ oli liimaksi hyytyneet. Pian lehdetkin putos ja vihuri kuin piilu oksat pois katkaisi ja mahla pakeni juureen syvään kuin veri sydämeen läkähtyvään. Niin talvi saapui, ruoskana tuulet ja sierottuneina sormet ja huulet, ja koskien kohu, juur’ uhmaava, avoin, hänen vyöllään kalisi kahleiden tavoin. Hänen äänetön henkäyksensäkin pani maat, vedet, ilmat kahleihin, ja kun puhalti pohjois-vihuri tuima, oli valtias-vaunujen kiito huima. Tuhoruohot, elävän kuoleman puku, vilun tieltä pakeni koko suku — sen lakastuminen ja muutto pois oli kuin vain haamu hävinnyt ois! Myös kuolivat mimosan juurien alla maan myyrät ja päästäiset kitumalla ja linnut hyytyivät lennossaan ja jäivät oksista riippumaan. Viel’ lankesi sade vuolas, vaan häätyi häviölle: siit’ oksat vain lujemmin jäätyi ja itse raskaat pisarat pian kuuravaipassa torkkuivat. Ja pohjoinen puhuri, samotessaan kuin susi lapsen raadeltuaan, kävi kiinni jäykkiin oksihin ja katkoi ne kourin armottomin. Kun kevät joutui taas niille main, oli mimosa alaston hylky vain, mutta sienet ja lusteet ja suolakat kuin ruumiit haudoista nousivat. 4 Tokko mimosa itse tai henki se, jok’ antoi elon kasville ennenkuin kuihtui muoto sen, tuon muutoksen tunsi, ma tiedä en. Tokko jalon naisen sielu tuo, jok’ erkani ruumiista henkien luo, joka lempeä ja valoa loi, surun löysi itse, kun iloa toi, sit’ en tiedä. Mut elon harhoissa, miss’ etsimme emmekä tavoita, missä kaikki näkyy kangastain ja me olemme unen varjot vain, on usko yksinkertainen ja kiehtova tajutessamme sen, ett’ itse kuolo kaihtamaton kuin kaikki muukin harhaa on. Tuo sulojen tarha ja tuoksujen ja hyvä haltiatar sen, ne eivät ole kuolleetkaan: mit’ on meissä ja meidän, se muuttui vaan. Mut lempi ja ilo ja kauneus ei katoa — niiden kimallus on liian kirkas kestää vain elintemme hämyn saartamain. 1821 KATOOVAISUUS (MUTABILITY) Tuo kukka hurmaava huomist’ ei nää. Mit’ enin halaat sa, se häviää. Mik’ onkaan ilo maan? Salaman lento vaan yökorussaan. Hyveet ne murentuu ja ystävyys! Pian lemmen toukokuu on tuskan syys! Me jäämme jälkeen vain autuuteen viittojain katoavain. Kun kukkain ilo saa ja taivaan sees hetkiksi haihduttaa sun kyynelees, unehdut onnelaas, heräjät unelmaas ja itket taas. YÖLLE (TO NIGHT) Joudu, lennä jo läntehen, yö himmeä, luolasta idän usvaisen, miss’ ikipitkän päivän sä teit ilon, pelon kudelmaas, tuo kauhus ja tuo lohtus taas — jo kiirehdä! Tumma viittasi kirjaile tähdillä, heitä hiukses päivän silmille ja suudelmiis se väsytä, viihdytä meri ja uuvuta maa, suo unisauvas koskettaa nääntyviä! Kun noustessain näin aamunkoin, sua ikävöin, kun päivän helle kasteetoin lepäsi yllä lehvikköin, kun ehtoo viipyi poistuissaan kuin vieras, jota kaihdetaan, sua ikävöin! Kun haastoi veljes kuolema: kaipaanko mua? kun lapses uni raukeena hyrisi mettis-laulelua: sun vierees pesän tekisin, kaipaanko mua? — ma huudahdin: ei, en sua! Kuolo ehtii mentyäs, pian, niin pian, uni kulkee jäljessäs, vaan ei kuule huokauksian’. Anna sinä, armas yö, lohdutus, kun hetkes lyö, tule pian! LINNUT (LINES) Pois, taakse taivalten, jäälinnut muistojen! Pesäks niin rauhaton hyljätty povi on. Keväänne pettävän vei talvi syömestän’. Paluu pois menneiden on myöhäinen! Vaan korppikotkat, te, jotka pilvilinnanne nostatte uljaina kuolleista toivoista: niit’ on kasoin karttunut, ja ilot kuristetut ne raadella tarjoovat monet atriat. MUUTOS (Katkelma) Tuuli vinkuu ja sataa muistoksi soittelon. Kylmät käärmeet mataa, miss’ äsken suudeltu on. AIKA TIME) Mitaton meri, ajan ulappa, jonk’ aaltoja on vuodet, jonka vesi on tuskan kyynelien suolaama! Sa rajaton, jok’ otsaan kuohujesi teet pyykit, missä päättyy elämä, ja uutta saalist’ ulvoin ylenannat hylyt ja täytät niillä karut rannat — kavala tyynnä, kauhee myrskyssä, ken voi sun kuvata, mitaton ulappa? 1822 SÄKEITÄ (LINES) Missä liesi hajoo, ei lämpöä siitä saa. Päivä, jok’ aaltoon vajoo, valon mailta sammuttaa. Kun luutun kielet laukee, sävel kuoleva särähtää. Miss’ ei huulet enään aukee, sanat rakkaat unhoon jää. Siin’ ei vaikene mieli eikä puhkee lauluihin, miss’ on mykkänä kieli ja ääneti sydänkin — suru laulaa vain, raunion vahti, kuin tuuli vaikerois tai kuohujen murhetahti merimiehen haudalla sois. Sydänliitossa lempi karkaa lujast’ ensin ja heikkoon jää, ja pesää liian arkaa ilot menneet nyt myrkyttää. Oi lempi, kielsitkö ehtos, kun pysyväistä hait, mut hauraimmasta kehtos ja kotis ja paaris sait? Siell’ intohimot heittää sua myrskyssä tuutien, sinut järjen iva peittää kuin kuura talvinen. Pesästäs lahoo orret, pian ei kotkankotias näy, ihoos pistävät pilkan korret ja lehdet putoo ja viima käy. SURULAULU (A DIRGE) Tuuli, sa tuskan voihkija laulajatta jääneen, sade, jok’ yhtä vuolaana yön kaiken itket ääneen, myrsky kyynelin murheisin, puu paljas oksin alastomin, suon silmä, meri vaahtopää — maan vääryytt’ itkekää! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76161 ***