*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76230 *** language: Finnish OOPERIN EPO Kirj. Viku Visanko [Viktor Ahlqvist] Uusikaupunki: Kodin lehti, 1928. SISÄLLYS Epo ja lavea Moromäki Epo ja hänen ystävänsä Vistin Ville Vistin Ville taloineen jossa Epo usein vieraili Epon myötä- ja vastoinkäymiset Kohtaus Ainan kanssa Epo on kekseliäs ja koittaa onneaan Epon mutkat ja matkat Myllypitäjässä Epon seikkailut Himmeljoen pitäjässä Epo matkustaa Turkuun Epon käynti kuvernöörin luona Epon parta palaa ja käynti elävissäkuvissa Epon mainen matka päätttyy EPO JA LAVEA MOROMÄKI. Noin kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin, eräänä kauniina talvipäivän aamuna, jätin kotini, vanhempani ja rakkaan syntymäseutuni Vakka-Suomen pääkaupungin, lähteäkseni työnhakuun kuten niin monta muutakin miestä on ennen minua lähtenyt, tolppa autolla talsimaan maantietä myöten kauvas, kauvas... Ja kun olin sivuuttanut monta kymmentä punaista virstanpylvästä, tulin lopulta väsyneenä ja nälkiintyneenä laveaan ja leveään Moromäen pitäjään missä satuin saamaan asunnon ja sen lisäksi vielä työtäkin vierasvaraisen, hyväntahtoisen ja aina iloisella tuulella olevan, tunnetun leskirouva Partasuun luona, jonka mies muutama vuosi sitten oli autuaasti kuollut. Hän tarjosi minulle nyt avoinna olevaa kauppa-apulaisen paikkaa jonka suostuinkin ilolla vastaanottamaan hänen liikkeessään. Se oli sekatavarakauppa jota hän yhdessä miesvainajansa kanssa oli hyvällä menestyksellä hoitanut useita vuosikymmeniä tällä paikkakunnalla. Nyttemmin kasvattipojan, ylioppilas Tuhlurin alituisen juopottelun kautta oli liike kuitenkin joutunut rappiotilaan, luotto ja rahat olivat lopussa, joten siis kokeneena tiskimiehenä olin sangen tervetullut apu auttamaan leskeä hänen tukalassa asemassaan. Meistä tuli ennenpitkää hyvät toverit, hyvät ystävät ja loppujen lopuksi mentiin vielä kristillisiin naimisiinkin, niin että oikein mäiskähti, vaikka hän oli lähes kaksikymmentä vuotta minua vanhempi eikä suinkaan mikään kaunotar, vaan päinvastoin kantoi harmaan arkipäiväistä, tylsällä työkirveellä veistettyä naamarustinkia. Oli muutenkin jalostamaton ja kehittymätön maalaistyyppi, mutta silti koko kelpo emäntä ja mukiin menevä, jonka kanssa vietin onnellista avioelämää kokonaista kaksitoista vuotta, kunnes eräänä kauniina tammikuisena päivänä sai aivohalvauksen ja pudota tipahti kiikkutuolilta lattialle, sanaakaan sen jälkeen sanomatta. Täällä Moromäellä tulin muitten muassa tutustumaan erääseen viheliäisiin ryysyihin puettuun — pienehkökokoiseen kerjäläisukkeliin, jolla oli takkuinen tukka, haalistunut huopahattu päässä, kuluneet puukengät ja leuassa tavallista pitempi punainen pukinparta. Katse oli terävä kuin haukalla, ollen sopusoinnussa hänen ammattinsa kanssa, koska se herätti jonkinlaista sekavaa pelontunnetta. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei kerjäläisistä koko suuressa Turun ja Porin läänissä ollut kukaan niin kuuluisa, niin ovela ja samalla suosittu kuin hän. Tämän ukkelin elämäkertaan kuuluvat kaikki jännittävät seikkailut, kummalliset mutkat ja matkat, ovelat ongelmat ja temput, tahdon tässä kaikessa yksinkertaisuudessa vaatimattomasti lukijoille kuvata luonnollisina ja totuuden mukaisina, kaikki sellaisina kun hänet olin tullut tuntemaan ja lisäksi muilta kuullut. Hän oli syntynyt eräänä kauniina helkyttelevän helmikuun 13 päivänä 1866 lavean ja leveän Moromäen pitäjän suuressa Noitalan kylässä Lalla nimisen talon takamailla sijaitsevassa köyhässä, kurjassa ja matalassa majassa. Köyhä sisältä niinkuin ulkoapäinkin katsottuna. Ainoastaan kaksi pientä pihlajapuuta kasvoi tämän harmaan ja ränsistyneen mökin porstuan lähettyvillä, joitten oksilla varpuset ja muut pienet linnut aina kevätaamuina iloisesti visertelivät. Vähän etäämpänä oli perunakellari, pienen pieni tonttimaa-alue, perunain viljelystä varten ja aitaus sen ympärillä ynnä polku paikallistielle. Irtaimistosta mainittakoon pata ja pannu piisissä, pieni pöytä laatikkoineen ja penkki tuvan ainoaa ikkunaa vasten, nurkassa tuoli ja toisessa sänky sekä pari käsirattaita vajassa. Siinä kaikki. Hänen isävainajansa oli niinikään ollut kuuluisa ammattikerjäläinen josta johtui että hän jo nuorena poikakloppina ollessaan sai kulkea isänsä mukana monilla kerjuumatkoilla, lähellä ja kaukana, tuulessa ja tuiskussa. Hän oli jo ennen isänsä kuolemaa täysin perehtynyt tähän ammattiin jota hän sitten omaperäisesti suurella antaumuksella ja taidolla jatkoi kuolemaansa asti. Efraim Lehtinen oli hänen oikea nimensä, kansan keskuudessa tunnettiin hän parhaiten nimellä »Ooperin Epo». Lavea Moromäen pitäjä taasen oli tunnettu suhteettoman suuresta rapakivimäärästään, jota tapasi kaikkialla, kenties enemmän kuin missään muualla koko maassa. Kaikki kalliot ja kivet halkeilivat ja olivat lahoamistilassa muuttuen aikojen kuluessa moroksi. Tätä moroa käytettiin vuosittain suuret määrät paikkakunnan paikallis- ja valtateitten kunnosapitoon, joten siitä siis oli hyötyäkin yleiselle liikenteelle. Moromäen tiet olivatkin aina erinomaisessa kunnossa. Mutta toisaalta oli näistä kivistä suurta haittaakin maanviljelykelle. Siitä olivat paikkakuntalaiset ahkerasti suurella innostuksella poisraivanneet jo useita vuosikymmeniä ja tähän tarkoitukseen käyttäneet ei ainoastaan paljon työvoimaa vaan myöskin tuhansia kiloja räjähdysaineita. Ja kuitenkin lojui niitä vielä sangen paljon viljelysmailla kaikkialla nousevan sukupolven poisvietäväksi. Maisemista mainittakoon paikkakunnan silloiset äärettömän laajat, jylhät ja kauniit metsäalueet, missä ikivanhat hongat olivat kautta vuossatain, aina aikojen aamusta alkaen humisseet ja ojennelleet toinen toisilleen kättään. Näissä korpien kohduissa kasvoi ennen muinoin jättiläispuita joista valmistettiin suurien laivojen emä- ja mastopuita. Täällä asuskeli metsän kruunupää hirvi perheineen kaikessa rauhassa. Tapiolan linnanpihat olivat täpö täynnä kaikenlaista metsänriistaa. Täällä kauneina kevätaamuina metsot soittelivat, teeret kuhertelivat, pikkulinnut aina iloisina visertelivät, oravat oksilla hyppivät ja pesänsä ikkunoista usein tirkistelivät. Kulkivat kurjet ja kuovit joilla missä mättäät karpaloista notkuivat. Metsän sinipiiat ja keijukaiset tanssivat auringon kultaisissa säteissä. Kaikki on niin ihmeen ihanaa, hurmaavaa ja lumoavaa, ainoastaan tikan yksitoikkoinen kirkuna ja naksutus puissa silloin tällöin häiritsivät tätä juhlallista kevättunnelmaa, mikä herätti eloon kaiken elollisuuden, antoi kaikille uuden uskon, toivon ja rakkauden alun ja oli kaikkien toiveitten kohde, kaikkien siunausten siunaus. Se oli kevät ylistysvirttä kun koko luonto viritti kaikkialla. Näitten metsämaitten tuotteista oli paikkakuntalaiset saaneet ensimäisen tulolähteensä ja rikkautensa koonneet. Mutta myöhemmällä ajalla, kahden sahalaitoksen valmistuttua, ovat metsät samoinkuin metsäriistakin huomattavasti harventuneet ja järkiperäinen maanviljelys ja karjanhoito astuneet tilalle. Siintäviä sisäjärviä löytyi useampia joitten päilyvien vesien pinnalla suven suloinen lämmin tuuli nostatti lainehia, tuuditti rantamilla kasvavia kauniita kaisloja, rannan ruohikkoa ja pajupensaita. Lehatteli lehdet lehtipuissa, hivellen ja hyväillen koko luomakuntaa. Näitten sulojärvien ihanilla rantamilla hanhet ja sorsat joka ainoa kevät pesivät. Näitten välkkyvien vesien kalvoissa samat linnut poikiensa kera aina soutelivat kaikessa rauhassa. Liitelivät ilmassa kalalokit ja tiirat nuolen nopeudella, silloin tällöin hyökäten veteen saaliinsa kimppuun. Loiskivat vedessä leveät lahnat, hauit, säynät ja kyrmyniskaiset ahvenet. Telmivät kalanpoikaset äsken puhjenneitten lumpeenkukkien vieressä. Soutelivat rakastuneet vaappuvissa veneissä saaresta saareen ja rannasta rantaan. Laulelivat lemmen laulujaan ja suutelivat tuhannet tuliset suukkoset tuuheitten katajikkojen suojassa. Täällä oli Epokin nuoruuspäivinään useasti istunut yhdessä lemmittynsä Anna-Liisan kanssa, rannalla kasvavien leppien leppoisessa varjossa ja siellä leperrellyt lemmen lepertelyään, tarttunut hellästi vyötäröiltä, puristanut rintaansa vasten ja maiskutellut polttavia huuliaan suukkosten suloisesta vaikutuksesta. Näissä järvien vesistöissä oli hän myöskin useasti käynyt onkimassa ja uistinta uittamassa, aina hyvällä menestyksellä. Syvimmissä ja suuremmissa järvissä asuskeli järvipetoja eli monneja. Niin ainakin kaikki paikkakunnan silloiset kalastajat ovat kertoneet, mitä he omin silmin ovat nähneet ja saaneet kokea. Useasti olivat monnit pahanpäiväisesti repineet kaikki heidän kalanpyydyksensä, tuottaen täten suurta vahinkoa köyhille kalastajille, ja sattuipa joskus niinkin että tämä peto oli terävillä hampaillaan tarttunut ruuheen tai airoon. Vain muutama vuosi sitten oli tämän kirjoittajalla tilaisuus omin silmin nähdä monnin rumat ja syvät hampaan jäljet erään hyvin tunnetun kalastajan omistaman ruuhen airossa. Jäljet olivat aivan vereksiä edelliseltä päivältä. Sellaisen hirviön oli Epokin eräänä kauniina kesäpäivän iltana jälkeen auringonlaskun ampunut isävainajansa vanhalla ruotsalaisella sänkpannutussarilla Lahnajärvestä, niin ainakin luotettava kansantaru kertoo. Ja oli muinaistieteen tutkija, tohtori Kaikkitietävä lähettänyt sen yliopiston tieteellisiin kokoelmiin säilytettäväksi. Sen kokonaispaino kuului olleen 250 kiloa. Päässä kolme sarvea, kuten manalan mustalla haukulla ja silmät ainakin yhtä suuret kuin nykyajan auton etulyhdyt. Väriltään oli se ollut musta ja pyrstö karvainen. Kuuleman mukaan oli kymmenen miestä ollut sitä kiskomassa rannalle ja yksi härkäpari vetämässä kuivalla maalla. Kiitollisuuden osoitukseksi olivat kaikki paikkakunnan kalastajat lahjoittaneet Epolle keräämänsä sata markkaa tapporahaksi. Sen jälkeen pidettiin Epoa, vaikkakin oli kerjäläinen, sangen suuren urotyön tekijä yhteiskunnassa. Hänen koulunkäynnistään mainittakoon että noin kymmenen vuoden vanhana laittoivat vanhemmat pikku Eposensa pikkulasten kouluun oppimaan aakkosia, lukemaan ja kirjoittamaan kunnioitettavan opettajan äreän vanhanpiian Klupu-Anna-Stiinan luo, joka omisti pienen mökin, melkeinpä samanlaisen ulko- ja sisäpuolelta kuin Epon vanhemmillakin, paitsi että tämän hökkelin ikkunan alla kasvoi viinimarjapensaita ja kolme kirsikkapuuta. Koulusali oli ylen pieni ja matala, sen lattian pinta-ala ainoastaan 3,2 neliömetriä. Tästä voi helposti huomata kuinka äärettömän huonoa ja pilaantunutta ilmaa on täytynyt noin 10—15 pienokaisen päiväkaudet hengittää, ja entä sitten opettajan itse? Ehdottomasti on se ollut terveydelle sangen vahingollinen, eikä siis ole ollenkaan ihme ja kumma että opettaja oli ennenaikaa vanhentunut, käynyt käyräksi ja ryppyiseksi Tämän lisäksi oli oikeanpuoliseen otsakulmaan kasvanut lihaskasvi (kuhmu eli klupu). Tästä kasvannaisesta kaikki oppilaat samoin kuin paikkakuntalaisetkin olivat antaneet hänelle liikanimen ”Klupu-Anna-Stiina». Kumminkin oli hän arvossa pidetty ja vaatimaton kaikissa elämän tavoissaan. Pienessä, nurkassa sijaitsevassa tulipesässä (kakluunissa) hän keitti jokapäiväisen keittonsa, paisti pannukakkunsa jouluna ja mittumaariana, mutta kahvi korpun kera oli kuitenkin hänen lempiruokansa. Yhtä vaatimaton oli Anna-Stiina myöskin palkoissaan. Milloin lasten vanhemmat lähettivät hänelle lämpimän limpun, milloin lihaa, kalaa ja polttopuita. Tämän lisäksi sai hän joskus jonkun lantinkin, kaikkien oman vapaan harkinnan mukaan. Siinä kaikki. Lukukausi kesti koko vuoden ympäri (lomat olivat silloin vielä tuntemattomat) yhtenä päivänä kävivät pojat ja toisena taasen tytöt. Kesäaikoina saivat uppiniskaiset ja tottelemattomat oppilaat, niin pojat kuin tytöt, tuntea takalistossaan rehevien nokkosten polttavat iskut. Muina vuoden aikoina särveerattiin »koivunrieskaa» ja rottinkia, jotka riippuivat seinällä oppilaitten kauhuksi ja varoitukseksi, eikä niin montakaan »kommervenkkiä» tarvinnut tehdä ennenkuin ne otettiin alas ja pantiin paukkumaan. Epokin oli useasti saanut maistaa niitten kirvelevät iskut selässään kun ei hän oikein ottanut edistyäkseen koulussa, eikä koskaan kunnolleen oppinut lausumaan »r» kirjainta oikein, vaan solkkasi ja solkotti sitä aina ja alituisesti »l»:äksi. Epo nimittäin puhui enempi nenästään kuin suustaan eli siis »honotti». Tästä johtui myöskin että Epo koulussa joutui jokapäiväisen pilkan ja ivan esineeksi muilta oppilailta. Kumminkin hän loppujen lopuksi, kovalla työllä ja tuskalla, läpäsi koulunkäyntinsä ja osasi nyt välttävästi lukea ja kirjoittaa, josta kaikesta hänen tuli kiittää opettaja Anna-Stiinan kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä hänen kanssaan. Opettaja Anna-Stiina oli vakava, kristillismielinen, siveyttä rakastava ja ennenkaikkea ankara koulukurin ja järjestyksen ylläpitäjä, jommoista ei enään nähdä meidän päivinämme. Hänen elämäntyönsä oli siis ollut kaunista ja pelkkää uhrautuvaisuutta ohjata pieniä ihmistaimia ensimmäiselle opin polulle. Varmasti moni vielä elossa oleva oppilas kaihomielin muistelee poismennyttä Anna- Stiinaa. Muuten olivat kaikki paikkakuntalaiset, paitsi Epo, ehdottomasti ensiluokan maanviljelijöitä, karjan-, kana- ja metsänhoitajia. Sen tosiseikan tulin heti näkemään tänne tultuani, katsellessani heidän voimaperäisiä viljelyksiään, tuulessa aaltoilevia täyteläitä tähkäpäitä, juuria rehu- ja viljavarastojaan, yleistä hyvinvointia ja varallisuutta. He olivat kaikki kohteliaita, ahkeria ja säästeliäitä pikku viljelijöitä, jotka vähästäkin tarmon ja tahdon voimalla, tekivät paljon ja saivat suurta aikaan. Aivan mainiosti he olivat hoitaneet heille uskotun leiviskänsä. Tyytyväisyyden hymy loisti heidän kasvoillaan. Kunnia siis heille. Kuuluisia olivat heidän emä- eli Mikaelinkirkkonsa sisämaalaukset, lukuisat hiidenkiukaansa, tuhannet tuulimyllynsä ja ikivanha puukenkäteollisuutensa. Suuremmoinen ja komea oli Osuusmeijeri, Munala, Osuuskauppa, Osuuskassat ja Säästöpankki, kunnantupa, kansakoulut, apteekki, elokuvat, nuorten- ja työväenyhdistyksen talot, rukous-, ruisku- ja ruumiinleikkuuhuoneet, käräjätalo, vankikoppi ja köyhäinjyväaitta, puhumattakaan pappilasta joka suuri ja hyvin viljelty. Heillä oli oma äänenkannattajansa »Moromäen Sanomat», lääkärinsä, kätilönsä, postinhoitajansa - y.m. niinkuin ollakin sopii suuressa ja väkirikkaassa pitäjässä, joka aikojen kuluessa oli varustautunut suurien järvien vesijättömailla joita edelleen kuivataan. Ollen sillä siis vieläkin sangen suuret ja valoisat kehittymismahdollisuudet tulevaisuudessa. Liike-elämä olikin täällä vilkasta joka alalla ja osoitti nopeaa nousukautta. Rakennus rakennuksen viereen kohosi tuossa tuokiossa. Autoja pörräili sadottain maanteillä vuorokaudessa, kuljettaen tavaraa ja henkilöitä. Kaikki oli muuten täydellistä, mutta rautatie puuttui ja se oli sinne rakennettava heti ensi tilassa valtion, kunnan ja yksityisten varoilla. Mainitsemisen arvoisia ovat myöskin yksityiskauppiaat Heikki Hanhinen, Kalle Knafti, K. Äkäpussi ja Tassu-Kustu sekä leipurit Sämpylä ja K. Kringelin. He olivat kaikki talonomistajia ja hyvin voipia. Aivan niinkuin Epokin olivat paikkakuntalaiset ahkeria sananviljelijöitä ja kirkossa kävijöitä, oikein hurskasta väkeä, mikäli ulkomuodosta voi päätellä. Eikä siis ollut mikään ihme ja kumma kun esimerkiksi rippi emä- eli Mikaelinkirkossa toimitettiin, nähdä penkit ja käytävät täpö täynnä nuoria ja vanhoja, kaikilla vanhat virsikirjat käsissä. Seurakunnan sielunpaimenena oli siihen aikaan vanha harmaahapsinen, pitkä laihanpuolinen, hieman yksitoikkoinen kirkkoherra Hoikkanen, jolla oli täysi leukaparta ja ruosteen syömät hampaat suussa, musta leveäliepeinen haalistunut hattu, päässä kultasankaiset kakkulat nenällä ja kävelykeppi kädessä. Ollen piintynyt tupakkamies, tuprutteli hän aina ja alituisesti ainoastaan Borgströmin tehtaan »Kaukasia» savukkeita, joita paikkakuntalaiset silloin ja vielä nytkin kutsuivat »kirkkoherroiksi». Hän oli muuten mukiinmenevä, ellei hänestä olisi ollut yksi ikävä puoli, tai oikeastaan ruma tapa saarnatuolissa saarnansa aikana yskiä ja rykiä pahanpäiväisesti, jotakuinkin tähän tapaan: »Tämän päivän evankeliumi puhuu meille — öhöh, öhöh, öhöh — puhuu meille — öhöh, öhöh, öhöh, j.n.e.» loppumattomiin kunnes se vähitellen alkoi väsyttää ja tuudittaa sanankuulijoita syvään uneen, niin että kovaa kuorsausta kuului joka penkistä. Nähdessään tämän, närkästyi kirkkoherra Hoikkanen silmittömästi ja alkoi saarnassaan käyttämään enemmän tai vähemmän miellyttäviä voimasanoja, saadakseen lampaansa heräämään, niinkuin hän itse tapasi sanoa: »saastaisesta synnin unesta”. Luonteeltaan hän oli ruti vanhoillinen ja suvaitsematon. Kaikki uudistustyö, nuorten pyrinnöt, nuorisoseura, urheiluseura, raittiusseura y.m. olivat hänen mielestään »pelkkää mätää” ja kirkon oppia vastaan sotivia. Paikkakuntalaiset ja niitten joukossa myöskin Epo eivät ensinkään pitäneet hänestä, vaan väittivät että hän oli aivan erehdyksestä tullut pyydetyksi ja valituksi tänne, paikkakunnan oman pojan »maisteri Kryypqwistin» jääden tykkänään pois. Tämä kirkkoherran vaalitaistelu oli ollut kiivain mitä koskaan on käyty ja tunnettu Moromäen historiassa. Siitä käräjöitiin vielä pitkät ajat jälkeenpäin Seraatissa ja Tuomiokapitulissa. Siitä on myöskin eräs kirkkoherra Hoikkasen virkaveli kyhännyt kirjasen otsakkeella: »Kuinka kirkkoherraa Kettuniemelle valittiin». Seurakunnan rukoushuone oli punaiseksi maalattu ja sijaitsi korkeanpuolisen tuulimyllymäen töyrällä, missä vuosittain, keväisin ja syksyisin pidettiin rippikoulua. Täällä oli Epokin rippikoulunsa käynyt silloisen, jo aikoja sitten manalle mennein, vanhan jykevän rovastin Halleniuksen aikana, jonka rintakuva vieläkin koristaa kirkon sakariston seinää. Täälläkin joutui Epo kehnon taitonsa, kummallisen käytöksensä ja puhetapansa takia muitten oppilaitten kujeitten ja pilkan esineeksi. Erään kerran oli rovasti tehnyt Epolle seuraavan kysymyksen: »noh, tietääkö Lehtinen millä tavalla Vapahtajamme kuoli?» Epo tuijotti tyhmän näköisenä vuoroin rovastia, vuoroin muita oppilaita, kunnes eräs hänen vieressään istuva velhonnäköinen poikaviikari yhtäkkiä kuiskasi Epon korvaan: »sano vaan että se hirtti itsensä.” Silloin Epon silmät kirkastuivat ja samalla oli myöskin vastaus valmis. Hän nousi istuimeltaan ja lausui aivan vakavalla äänellä: »kyllä minä luulen että se hiltti itsensä.» Tämä odottamaton vastaus saattoi sekä rovastin että kaikki muut oppilaat nauramaan ja samalla myöskin surkuttelemaan Epon tietämättömyyttä. Tämän yhteydessä tahdon tässä mainita että täällä oli myöskin silloisella lukkarilla tapana omaksi huvikseen tehdä tyttölapsille seuraavva kiusallinen kysymys: »noh, mikäs on sitten se panna eli pannaan paneminen josta pyhässä kirjassa puhutaan?” astuen samalla kysyttävän tytön varpaille ja mulkoillen veitikkamaisesti ruskeanharmaita silmiään. Tästä kysymyksestä kaikki tytöt tulivat hämilleen, eivätkä osanneet siihen mitään vastata. Muista virkamiehistä mainittakoon silloinen paljon pidetty ja suosittu kunnanlääkäri Moromäki, joka erinomaisella taidollaan paranteli ja paikkaili sairaita. Hänen luonaan oli Epokin erään kerran käynyt valittamassa pahanpäiväistä, hivuttavaa hinkuyskäänsä. »Noh, mitenkä teidän »tarpeenne» laita on» kysyi lääkäri Epolta »Voi, voi sentään, minulla vasta kaikenlaisia tarpeita on, kun ei edes vaatteistakaan ole mitään tietoa. Eiköhän hella tohtoli voisi antaa minulle vanhan käytetyn puvun», tokasi Epo. »Ei, ei, minä ainoastaan tarkoitin 'ulostustanne'». «Jassoo, jassoo, mutta minulta ei ole moneen päivään tullut muuta kuin vaahtoa», vastasi Epo. Tämän keskustelun jälkeen kirjoitti lääkäri Epolle reseptin, jonka hän heti vei herttaisen rohtolan ruhtinaan Pyöriäisen putiikkiin, missä lääke valmistettiin vajassa puolessa tunnissa. Epo tunnettiin täällä jo entuudestaan, kun hän erään kerran keskiyön aikana oli ollut soittamassa apteekin ovikelloa ja vaatimassa sisäänpääsyä. »Noh, mikäs helkkarin hätä teillä nyt on näin yöaikana, onko henki vaarassa» tiedusteli apteekkari Epolta. «Kyllä totisesti tässä on monenkin henki vaarassa”, vastasi Epo aivan tyyneesti. »En ole hitustakaan saanut unta silmiini, kun nuo peevelin lutikat sängyssäni pulevat ja polttavat minua, pyätäisin saada teiltä oikein extla pliima lutikan pulvelia, joka varmasti tappaa nuo itikat». »Vai niin, vai niin», sanoi hyväntahtoinen apteekkari, purskahtaen samalla kovaan nauruun Epon kekseliäiyydestä, mutta antoi sentään muitta mutkitta hänelle pyydetyn pulverin, jonka Epo lupasi kunniasanallaan käydä seuraavana päivänä maksamassa”. EPO JA HÄNEN YSTÄVÄNSÄ VISTIN VILLE. Paitsi Epoa, etevänä kerjurina, löytyi Moromäellä myöskin todellisia hummeri ja humumiehiä, kuten esimerkiksi maan kuuluksi tullut silmäpuoli laulajapoika Vistin Ville, kotoisin kalakylän kaupungista, puhdasrotuisen poroporvarin poika, joka jo nuorena merimiehenä oli purjehtinut ensin puurovedessä ja sitten aavalla Atlannilla ja Tyynellä valtamerellä. Asunut ajastaikoja ulkomailla yhdessä villien neekerityttöjen kanssa, siinä maassa, missä tomaatit, banaanit ja viikunat viihtyvät, papukaijat pauhavat, mustat joutsenet joissa joikuvat ja missä on ikuinen kesä, pimeät illat ja valottomat yöt. Maassa sellaisessa, missä katovaisen ajan mittari käy 11 tuntia edellä tai 13 tuntia jälessä Helsingin Horisonttia. Täällä mustien murjaanien ja isopussisten kengurujen kotimaassa, Austraaliassa oli Ville oppinut ei ainoastaan maan uutta virallista kieltä englantia, vaan myöskin mustilta tytöiltä ihmeellistä alkuasukkaitten kieltä, ainakin niitä sanoja jotka olivat välttämättömiä heidän keskinäisessä seurustelussaan. Näitten mustien lehtimajoissa oli hän heidän julkisissa »korobberi» juhlissaan usein laulanut: »tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tei, ne neekeritytöt on niin kuumia hei». Hän oli Epon paras ystävä ja kaikilta hyvin tunnettu iloisen ja ilveilijä luonteensa vuoksi. Kaikki olivat kuulleet hänen mahtavan passoäänensä, mikä penikulman päähän kuului. Ainakin oli se aikoinaan ollut yhtä »syvä» kuin hyvän talon hyvin syötetyn siitossonnin. Omaperäisillä »ilolauluillaan” hän ilahuttanut ei ainoastaan moromäkiläisiä, vaan myöskin muita muilla paikkakunnilla. Suosionosoitukset olivatkin olleet aina myrskyisät. Kukkia ja kukkavihkoja oli oikein sateillut. Olipa erään kerran saunavihtakin laululavalle viskattu. Parhaat ja mehevimmät tähän astiset hänen tuotteensa ovat olleet: »Järveen uppominen», Tiku, tiku, teija», »Nati, natnat, naa“, »Eukon halvaus», »Kosinta» ja »Merimieslaulut». Mutta niinkuin kaikilla taiteilijoilla on omat vaivat ja vastuksensa, niin oli hänelläkin. Juuri kun hän oli nousemaisillaan onnen kukkuloille, niin yht'äkkiä hänen tähtensä himmeni ja tämä surkuteltava tragedia tapahtui vielä hänen omalla syntymäseudullaan, missä pilkkaajat ja huligaanit olivat virittäneet viheliäisen ansansa häntä varten sekä ripustaneet vanhan hautaseppeleen hänen kaulaansa. Tästä ikävästä ilmiöstä olivat lehdet levittäneet huomiota herättäviä uutisia kautta maan. Olipa itse maan kuuluisa rajasuutari Tiituskin Helsingistä honaissut ja onkeensa ottanut tämän. Asettanut aivan mainiosti lestille, kuten vanhan kengänrajan konsanaan, naputtanut vasaralla ja sylkäissyt koko mällin mehun sen päälle. Neulonut omatekoisella pikilangalla leveän ja lavean mustan nahkalapun saumojen siteeksi ja loppujen lopuksi vielä kiillottanut Viikingillä, niin että siitä tuli kaunista, kiiltävää ja kestävää työtä. Tätä Tiituksen tiitutusta, taituruutta ja edesottamista oli koko kansa nauraa röhöttänyt samalla kertaa kun Vistin Ville puri hammastaan, kiroili ja toivoi tämän rajasuutarin heitettäväksi helvetin tulikattilaan, keitettäväksi nahkoineen, karvoineen päivineen. »Olivatpa ne sentään, hitto vieköön mokomatkin kalakyläläiset, lievemmin sanottu, hävyttömiä, vaikka esitin heille yleishyödyllisen puheenkin 'laulujen merkityksestä fyysillisessä ja siveellisessä suhteessa', jommoista ei kukaan muu ole ennen eikä jälkeen esittänyt», huokaili Visti, joka ei ensinkään ollut ottanut lukuun sitä seikkaa ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Hän oli koko pienen ikänsä tehnyt pieniä tuhmuuksia ja kukapa niitä ei olisi elämässään tehnyt. Eikä hän suinkaan ollut mikään onnellinen ihmisolento tämän matoisen maailman markkinoilla, vaan päinvastoin. Erittäinkin naimiskaupoissa oli hän kokonaan epäonnistunut. Ensimmäinen vaimonsa Ida Partasuun kuoltua, oli hänelle jäänyt murheelliseksi muistoksi ijän ikuinen ja visainen riitajuttu — olemattomasta perinnöstä — perillisten kesken. Ja mennessään toisen kerran naimisiin sen hyvin tunnetun »Tirisen Tiltun» kanssa Turun tullista, oli hän kylläkin siinä kaupassa saanut kauniin, nuoren hemasevan ja hyvin hepenöidyn ulkokuoren, mutta sisikunta oli ollut piki musta ja päävärkki täynnä pehkua. Sitäpaitsi oli tämä »ihana mööpeli» ollut vähän niinkuin sanota venskaksi: »lite lätt på foten”. Siitä ikävästä ilmiöstä ja usein uudistuneista perheskandaaleista oli Vistin Ville valittanut ystävälleen Epolle tähän tapaan: »Tieräks mitä surkkia minull on sanottavaa. Ko se meijä ämmä haask on taas ruvenu pitämä yht sen kaupparatsu ja keimailija »kauni Mauku» kans. Avanu akkuna yöll ja päästän se pahukse kolli sisäll sänkkamari sillaikka ko mnä ole ollu pois. Nii ja nyy ne pelava ja laulava yhres: »tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tuu, tämä avioliitto vaati vaihtelu juu». Sitt ne viheliäise ova käyny pappila katavpuskis pussamas keskell päivä ja ihmise ova nähn, siunan ja kläpän sitä peli, enk mnä voi siihe mittä, vaikk ole talo isänt», selitteli Visti. »Älä helkkalis, vai pitävä ne semmost kamala peli. Ei semne hemmettiinkä kelpp, ko kakala kattova pääll. Vaikk kyll mnä ite pienen poikan näi ko Otto veli synnys ja häne silmäs kiilsi», vastasi Epo. »Nii, kyll mnä ole kaikk konsti koettan käsittä heit pois talost, mutt ei mikkä aut. Katos meijä äm on nii läpi liipatt ja pirult riivatt, ete se vanh fallu Mäkipääkä siit selvä saanu. Eik oll viel pitkä aikka kulunu ko mnä oikke omi silmi näi apteekar Pipparmynti makkavas ämmä kans mnu sänkysän, kaks eri kertta. Sillo mnä suutusi ja sanosi sill apteekarill, ett tull ny pahus vie pois sielt, kyll mnuunki vuoron jo tullu oo». »Siunakko ja valjelkko taivas, ei Molomäell sentä semmost oll enne kuultu eik nähty vaikk kyll kaupungeis kyll tämmöst peli pelata joka toises huusollis ja oikke fiinemis paikois. Se oo sitä siunattu sivistyst ja koulutettu hullut. Mutt olikos se sama apteekal ko kauppas stä vedel plantattu ilolientäs ja kiskos siitä kolm kymppi 'nopost' häh?» »Kyll se sama hursksas hunsvott oll», vastas Visti. »Mnä olisi snu sijasas ampon ilma almot molema, taikk hakenu ämmästän elo koht paikall», tokasi Epo. »Nii, se oo pia sanott, mutt ei olekka nii pia tehty. Eik niit nii vaa uskall amppu ko snä sano, kyll siit sit tiilenpäit sais lukki pitkä aja, jollei oss ittiäs hulluks tehr ja pääst Lapinlahte selittämä korppi valkoseks tohtorette ette. Enk mnä tier mitä merkilist hyötty siit erostakka mahras olla, ko sanota et nykyaja nuore naise ova kaikk vähä köykässi ja yht maat ko maalari housu. Se näke jo niitte päältäki, ei niill mittä kunnjallissi vaatteitakka enä oll, ko joku hametyvi taikka sliit yläpuol polve ja kyll maar kaiket seki pia krapisteta pois. Eik tukast kans ol pali mittä tietto enä. Kaikk kauni palmiko ova kaapat ja raakat juuri myäre. Nii, ja en mnä siihe mittä voi äm pitä stä suuren kunnian saar maat, hauttu ja pehtaroit apteekarin kans ja laulell: tuli, tuu, tillan, tuu tillan tei, se rakkaus meit tähä — — hy vei» selittel Visti. »En mnä kans tiel tähä enä mittä muut sannu ko se ett kyll snul äi palall vaa listi ja kälsimyst siit ämmästäs oo». »Kyll se soo oma syy kaikk. Piruk käsk muu semmose kamala kaakottavaise kana peräs karata ja tehr kylmi kaupppoi. Eiköst muute olis pasanu pelata ja laulat 'tuli, tuu, tillan, tei'. Nii, kyll mnä tämä kaikk viel voisi sulatta, mutt ko se ämmä pahus oo mookanu moksu semse pitkoippise sotaherra 'Kirpise' kans, sillo ko se asus meijä peräkamaris ja ne pelasi yhres stä teerenpeliäs mnu vanha soffan pääll ett oikke fereli kritisi ja vitisi, nii ete mnää saanu nukkukka lainka. Se pakka hiuk harmittama.» »Siit alka ain vaa tulla kamalamppa ja fliskata ko Helpeli Hessu jano. Kyll mnä se hella heppuli tunnenki. Se oo se sama ko naise haukkuva 'Lasputiiniks'. Mutt mitä snu ämmäs täst asiast sano?» tiedusteli Epo. »Mitä semmone sano, kote mittä häpp eik pelk, ja koht se kaikk löylylyömä ja kaakottavaise kanase puolelles saa, puolustama pahoi töitäs. Katos se mookel panna vaa väkisi olsma vähä niinku mnu muotosen, vaikk hulluki ero näke selväst, se silmist, suust ja sieramist, tukast ja nokast. Nii, ja sitt äm puhele ja lohduttele ittiäs sill, ett kyll siit vaa kovaste viisas laps tule, ko isäki oll oo, ja kaikki puolikeitety kanase puheleva peräs samal taval. Ei mnu aut mikkä muu ko oll niinko oleteta, syättä, juatta, lullat ja laolat niinko omatan. Siin on kaikk.» Muuten tiesi Epo kertoa, että kaikki nämät arvoisat ja kunnioitettavat herrat »Maukut», »Pepparmyntit» ja »Kirpiset» olivat suloiseen siunattuun ja pyhään avioliittoon solmittuja juupeleita. ”Nauttien täydellisesti omassa kodissaan, kukin heistä, avioliiton salatun verhon alla kätkettyjä kalliita aarteita. Olivatpa, jeeveli vieköön omilta eukoiltaan hyvin hemmoteltuja, viattomia ja puhtaita kullanmuruja. Ovelasti kukin heistä osasi eukolleen visertää salaperäisistä poissaoloistaan. Milloin he olivat olleet yhdessä Vistin kanssa pitkillä metsästys-, kalastus- ja kravutusmatkoilla, milloin taasen tapaamassa Vistiä tärkeissä neuvotteluissa »Mustan katin» y.m. perustamisesta paikkakunnalle. Mutta kun tuli kiusallinen kysymys Vistin hemasevasta eukosta niin nämä herrat eivät olleet nähneet muuta kuin korkeintaan pienen vilahduksen. Siinä kaikki, ja tämä hätävalte meni täydestä aivan »kuin väärä raha.» Erään herran oli apteehkarin rouva Pipparmynt mustasukkaisuuden taudin tuskissaan tiedustellut mieheltään hänen kahden viime vuorokauden yhtämittaista poissauloaan seureavaan tapaan: »Mutta rakas ukkoseni, missä ihmeessä sinä olet taasen viipynyt niin kauvan, antanut minun ja lasteni kuolla ihan ikävään?» »Niin, rakkaani, aamuaurinkoni ja illalla kirkas tähtöseni, tiedäthän sinä, etten koskaan harha-askelta astu, enkä vääriä polkuja polje. Olimme yhdessä Vistin kanssa lahnakudussa kaukana Lahnajärvellä, emmekä malttaneet lähteä kotiin aikaisemmin», selitti apteekkari Pipparmynt. »Saitteko mitään?» kysyi rouva hermostuneena. »Kyllä ainakin minä sain yhden suuren leveän lahnan”. »Noh, missä se on sitten?» »Tja, se jäi kun jäikin minulta huomaamatta Vistin huushollin.» »Mikset tuonut sitä sitten kotiin?» »En katsonut sitä sen arvoiseksi — yhtä lahnaa”, murahti apteekkari kärsimättömästi, poistuen. VISTIN VILLE TALOINEEN JOSSA EPO USEIN VIERAILI Villen talo sijaitsi keskuksessa, valtamaantien varrella jonka tonttimaalla pitäjän torikin sijaitsi. Rakennukset olivat vanhat, haalistuneet ja ränsistyneet, muistuttaen siinä suhteessa Ooperin Epon hökkeliä. Eriskummallinen ja kirjavan näköinen oli päärakennuksen kattokin. Se kun oli valmistettu ensin päreistä, sitten päällystetty asfaltilla ja nyt oli vain rippeitä kummastakin näkyvissä. Tietysti siinä oli näin ollen myöskin suurempia ja pienempiä reikiä, joita ajan hammas ja taivaan tuulet aina muodostelevat ja joista vesi pääsi vuolaana virtaamaan Villen niskaan, häiriten siten hänen yöllistä untaan. Tämän talon ijästä ei ole tarkkoja tietoja olemassa, mutta luotettavien kansan tarujen mukaan pitäisi sen olla jo puolen vuosituhannen ikäinen vanhus, koska uskonpuhdistuksen aikana tiedetään siinä ensimmäisen kirkkoherran asuneen. Sivumennen tulkoon mainituksi, että pappilaa hallitsi vielä itsepintaisesti siihen aikaan katolilainen pappismies, pitkäpartainen Paavali Messunius joka monella tavalla häiritsi ja painosti uuden opin tuojaa, lutherilaista kirkkoherraa toimissaan. Myöhemmällä ajalla on manalle mennyt kauppias Antonen perustanut tähän taloon ensimmäisen maakauppaliikkeen Turun ja Porin läänissä ja on siinä sitten yhtämittaa harjoitettu kauppaliikettä, niin että koko talo tonttineen on saanut Kauppasten palstatilan nimen. Käräjätalona on se ollut yli kolmen kymmenen vuoden, jossa ainakin viisikymmentä tuomaria on istunut lakimääräisiä ja välikäräjiä, toistatuhatta riitajuttua ratkaistu ja lukuunottamatta lukemattomia oikeita valoja, on siinä talossa tehty ainakin sata ja yksi väärää valaa, eniten viina-, velka- ja lapsenelatusasioissa. Tätä vääränvalan kirjaa, niinkuin useita muitakin oikeuden pöytäkirjoja, on talon isäntä, vähä vitinä pidetty Vistin Ville, tuomarien pyynnöstä pitänyt, joten ne siis omat kaikinpuolin luotettavia. Olihan Vistin Ville myöskin maankuulu itseoppinut asianajaja eli advokaatti, jonka näin kuuluma ilmoitus komeili »Moromäen Sanomain» etusivulla: »Asianajaja Vistin Ville. Selvät asiat sotketaan ja sotkuiset selviksi saatetaan.» Samanlainen ilmoituskilpi koristi myöskin hänen konttorinsa ovea, vetäen puoleensa lukemattomia uhreja Vistin Villen kynittäväksi ei ainoastaan käräjäaikoina, vaan muulloinkin kaikenkarvaisissa asioissa. Tässä esitettäköön eräs tyypillinen näyte Villen oveluudesta »advokaattina», kun hänen paras ystävänsä Ooperin Epo esiintyi vastaajana omassa lapsenelatusjutussa, Vistin antamien oivallisten ohjeitten mukaan. Siitä on vähän yli kolmekymmentä vuotta vierinyt ajan aallokkoon, kun tämä asia oli ollut esillä Moromäen lakimääräisillä syyskäräjillä. Istuvana tuomarina oli vanha kunnianarvoisa laamanni Carl Carlsson, joka muuten kylläkin oli viisas ja mukiin menevä. Mutta hänen suomenkielen taitonsa oli heikko ja horjuva, niinkuin yleensä sen ajan kaikilla virkamiehillä. Tämä kuuluisa Ooperin Epon lapsenelatusjuttu oli juttujaossa tullut jaetuksi ensimäiseksi oikeudenkäynti- eli maanantaipäiväksi ja oli juttulistalla merkitty viimeiseksi. Se oli koonnut koko käräjätalon pihamaan ja eteisen täpö täyteen uteliasta yleisöä kuuntelemaan suurella jännityksellä tämän erikoisjutun kulkua. Kun kaikki muut jutut olivat sinä päivänä loppuun käsiteltyjä, käski laamanni oven pielessä torkkuvaa poliisikonstaapeli Tyrrästä huutamaan sisään asialliset Ooperin Epon ja Anna-Liisa Antintyttären, Noitalan kylästä, jotka kumpikin itsekohdastaan samalla saapuivat käräjäsaliin lakipoydän ääreen. Anna-Liisa Antintyttärellä oli sylissään kuuden kuukauden vanha pojan vekara. »No, mite se Anna-Liisa Andersdotter nyy oikke tahto tesä måålissa (jutussa) peellekantta ja mite se kuulu?» kysyi laamanni. Anna-Liisa niiasi nätisti oikeudelle, vuoroin tuomarille ja vuoroin lautakunnalle, sekä lausui sen jälkeen seuraavaa: »Niin ko tuo surkki ja viheljäine kerjäläine oo saanu mnu vaivase syntise narratuks oikken kamalan kerra, ko mnä hoiti häne huushollias. Puhel ensiks ko enkel ja lupas kaikkilai kauniste antta ja viel nairakki mnuu. Mutt juu-peruni, ei mittä ol kuulun kuure kuukaure sisäll, taikk se jälkke ko hän mookkas mull tämä mookeli ja nyy mnä ole ko vanh ulosmarsittu ryssä saapas hylykassa keitetty. Eik hän mein mittä siit lystist maksa ja elättä mukulatas.» »Noh, noh, ei teellä saa puhella nii paljo strunt (turhaa)» keskeytti tuomari. »On heti sanottava mite te vaati», laamanni Anna-Liisa Antintyttärelle. »Nii, mä vaari ett korkki laki ja oikkeus pakotta hänt siihe parakraaffi jälkke. Ja kyll mnä vähä näit käräjä hääkustannuksi olisi ottanu, ko ole pitkä matka trampanu ja kantan kakara kainalosan. Sitt mnä vaarisi ett tätä mookeli syynätäs, jost se oo isäs näköne, kosk Epo oo sen kehtan kielttäkki ja viäl ihmiste eres.» »Jaa, jaa, mutta oikeus ei voi syynete lasta ilman karttamerkki joka on stellättävä keskelle otsa ja se maksa yks marko. Sen peel on minull tuleva spottpengari (sylkiraha) 25 penni,» lausui laamanni. »Mutt muuul ei ol raha fölis yhtän penni, maksakko Epo,» vastasi Anna-Liisa. »Kyll mnä talvitte lahan palemppi paikohi, ko mukula otta,» ärjäsi Epo. »Pitekke suu kiinni siksi ett teilt jotain kysyte,» huomautti laamanni Epolle. Hetken kuluttua, kun kaikki oli pöytäkirjaan pantuna, lainasi itse pöytäkirjan Vistin Ville Anna-Liisalle vaaditun maksun, minkä jälkeen kysymyksessä olevan lapsen tarkastus tapahtui. Vanha laamanni sovitteli kaksinkertaiset kakkulat, katseli lasta edestä ja takaa sekä kääntyi herastuomari Naukku-Matin puoleen ja kysyi häneltä: »eikö lapsi hänenkin mielestä ollut Epon näköinen, ainakin nenän päästä katsottuna?» »Kyllä, kyllä, herra tuomari,» vastasi herastuomari Naukku-Matti vanhaan totuttuun tapaan, vaikkei hän asiasta mitään tietänyt, koska hän oli nukkunut koko ajan kun juttua käsiteltiin ja oli vielä unen pöpperössä. »Noh, mite Efraim Lehtinen nyt vasta tehe kanteesen?» tiedusteli laamanni. »Mitä mnä semse vanha h...a vaalevi valhehi vasta, ko kielän kaikk, pyytä kumo vaa ja kului oikke lunssaste.» Tämän jälkeen kutsuttiin sisään todistajiksi mainitut henkilöt: itsellisnainen Hanna Hämysilmä ja renki Ville Vinttula, molemmat Noitalan kylästä, jotka vannotettiin ja erikseen kuultuina kertoivat: Hanna Hämysilmä: Oli erään kerran iltapimeässä käynyt Epon asunnossa, jossa kantaja Anna-Liisa oli ollut huushollerskana ja asiallisten jo maatessa yhdessä ja samassa sängyssä, kuullut outoa jytinää ja plätinää seka ähkimistä; muuta ei. Ville Vinttula: Ei muuta, kuin että hän erään kerran oli käynyt Epon mökissä ja silloin nähnyt Epon hartaasti halavan Anna-Liisaa niin että punainen pukinparta oli tärissyt. Näitten todistajien kertomusten johdosta tiedusteli tuomari mitä hän nyt sanoo. »Nii, kyll mä se nyy jo myönnänki, ett me ole pelatt yhdes» tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tei, sillon ko mnä häne siihe sänkkyhy vei. Mutt en mnä vaa rupp mukula elättämä, ilma ete mnä saa mamma kans siihe yhte ja sama kauppaha,» vastasi Epo. »Mutt mnä en vaa voi tommose keriläise kans yhres elätä, ei vaikk perhan olis,» tokasi Anna-Liisa. Asialliset, joilla ei enään ollut muuta lisättävää, saivat käskyn poistua lakituvasta, kunnes oikeudessa oli tehty seuraava Päätös: Kihlakunnanoikeus on ottanut tämän asian lopullisesti tutkiaksensa ja katsoo ei ainoastaan vastaajan oman myönnytyksen, vaan myöskin asiassa kuultujen todistajien kertomusten kautta selville käyneen, että vastaaja Efraim Lehtinen, kutsuttuna Ooperin Epo, on lapsen avlamisaikana harjoittanut haureutta kantajan kanssa ja siis on katsottava kysymyksessä olevan lapsen faariksi (isäksi) mutta koska kantaja ei ole suostunut vastaajan tekemään ehdotukseen, minkä oikeus pitää aivan kohtuullisena ja välttämättömänäkin, niin kanne aiheettomana hyljätään ja saavat asialliset kumpikin, asian näin päättyessä, itse kärsiä kulunsa. Julistettiin. Tätä päätöstä julistettaessa oli käräjäsaliin saapunut sankka väkijoukko uteliaita kuulijoita. Heti sen jälkeen kaikui huutoja ja röhönaurua pihamaalla Epon kunniaksi. Olihan Epo loistavasti voittanut sellaisen jutun, jota vain harvat onnistuvat voittamaan. Tästä päivästä lähtien Epon maine kohosi korkealle. Hänestä tuli tuossa tuokiossa mainio juristi. Olipa itse istuva tuomarikin onnitellut Epoa, lyönyt kättä ennen poislähtöä sekä tarjonut kupin kuumaa kahvia vehnäpullan kera. Mutta Anna-Liisa Antintytär hiipi hiljalleen pois väkijoukosta, kenenkään huomaamatta, vedet silmissä, kulkemaan mieron tietä. Kukaan ei edes ollut ajatellut hänen kohtalonsa kovuutta ja sitä veristä vääryyttä, jota hänelle oli tapahtunut. Laki oli ollut hänelle jääkylmä ja tunnoton. Näin ollen joutui lapsi Moromäen kunnan köyhäinhoitolautakunnan huostaan. Siitä tuli huutolapsl, jota yksi ja toinen maksua vastaan hoiteli kodissaan, kohdellen sitä kuten orpoa ja hyljättyä ainakin. Kuuleman mukaan oli se sitten kuollut tulirokon uhrina. Viimeisenä oikeudenkäyntipäivänä, heti istunnon jälkeen, oli istuvalla tuomarilla aina tapana toimeenpanna talossa lopettajaiskemut, joissa itseoikeutettuina vieraina olivat käräjien toimihenkilöt ja kutsuvieraina advokaatit, nimismiehet ynnä poliisit, sekä tietysti myöskin talon villi ja iloinen isäntä Vistin Ville ja hänen juomanlaskijansa Ooperin Epo. Soiton ja tanssin hurmaamassa tahdissa, kekkerien alkupuolella, letkuivat ja notkuivat piikalutkien ja Tirisen Tiltun hemasevat, kauniit ja sirot sääret, kunnes yleinen huumaus ja uupumus vähitellen sai seurueen valtoihinsa, mutta sitä intohimoisemmin jatkuivat hiljaiset hyväilyt talon monilukuisissa huoneista, joista varsinkin sivuhuoneet tulivat yhä enemmän käytäntöön. Ja aamulla oli kaikki niin suloisessa sekasotkussa, että arvohenkilöiden oli enää vaikea löytää itsensä. Epopon tietämän mukaan oli Vistin taloa aikoinaan nimitetty myöskin »hotelliksi”, jossa trahtamenttia hoiti apteekkari »Pipparmyntti». Vakinaisina vieraina olivat »hirttämätön Salon Kyöri», »Taidemaalari Martin Wappu”, sanaseppä »Kalle Kustaa”, pankkimies »Mäkipää», kauppiaat Tulivuori ja Hansin Sukka», piikana palvelivat «Palpan Killi», »Halitulin Hanna», »Morjens Manda» ja »Kippis Alma». Useasti siellä vietettiin repäiseviä kemuja, erittäinkin Vistin muijan nimi ja syntymäpäivinä ynnä piikojen kunniaksi pantiin toimeen erityisiä iltakutsuja, joissa tilaisuuksissa laulu aina korkealle kohosi, sen mukaan kun tunnelma nousi tukkaan. EPON MYÖTÄ- JA VASTOINKÄYMISET Niinkuin jo kertomukseni alussa mainitsin, olivat moromäkiläiset kaikki toimeliaita, ahkeria ja työtätekeviä. Poikkeuksen kuitenkin tästä teki tämän romaanin pääsankari Ooperin Epo, joka oli mukavuutta rakastava ja ruti laiska, minkä vuoksi hän olikin aina järjestänyt kerjuunsa syyspuoleksi vuotta, joten hän sai keskitalven jo keskikesän vetelehtiä kotonaan kokoon haalimainsa ruokavarojen keskellä. Joka vuosi elonleikkuun jälkeen hänen varsinainen ammattinsa alkoi jyvästyksellä, eli niinkuin hän itse sitä kutsui »ylöskannoilla». Ja omien laskelmiensa mukaan kuului hänelle joka talosta ja torpasta yksi litra rukiita ja suuremmista kokonainen kappa ynnä vapaa ylläpito, sekä kaikilta kauppiailta ilmaiset kahvit, sokurit ja tupakat. Hänen ylöskantonsa olivat säännöllisiä, niinkuin muittenkin virkamiesten. Mutta varjelkoon taivas sitä taloa tai kauppaa, joka ei täyttänyt hänen yksinkertaista pyyntöään tai taipunut hänen vaatimuksiinsa. Sillä vaikkakaan ei häntä pidetty oikein normaalina, osasi hän kuitenkin piikittää, panetella ja letkauttaa ketä tahansa aivan mainiosti. Ja saattoi sattua väliin niinkin, että hän seurasi perästä kintereillä haukkuen kuin kiukkuinen rakki, eikä hän suinkaan hevillä uhriansa hellittänyt, ennenkuin oli saanut mitä hän vaikeroi. Näin ja tällä tavalla oli hän häiritsemättä saanut vuosikymmeniä käydä »ylöskannoilla» omassa piirissään. Kanto alettiin omasta kunnasta ja lopetettiin naapurikuntiin. Jokaisesta matkasta kertyi monta säkillistä ruisviljaa, mitä parasta laatua, sillä huonosti kuivattua ja puhdistettua hän ei ensinkään suostunut vastaanottamaan. Täysinäiset ja hyvin kiinnineulotut säkit lähetti hän aina kyläkuntain maitokuskien mukana kirkonkylän Poukalan taloon, makasiiniin pantavaksi ja talletettavaksi siksi kunnes hän itse saapuisi niitä sieltä noutamaan ja rahaksi muuttamaan. Mainitun talon isännän erikoissuosioon oli Epo päässyt jo pikkupoikana, pelastaen Poukalan pikkupojan hukkumasta Mustajärveen. Kaikki meni säännöllistä menoaan, kunnes tuli pahanpäiväinen pulakausi ja elintarvelaki astui voimaan, jolloin leipäkorttijärjestelmä otettiin käytäntöön, mistä ajasta alkaen Epon vaivat ja vastukset alkoivat. Ensin hän kylläkin suhtautui tähän suopeasti. Olipa jeeveli vieköön niin innostunut leipäkortti-järjestelmään, että hän heti ensimmäisenä miehenä kiirehti silloisen elintarvelautakunnan puheenjohtajan, kamreeri Kaikkivaltiaan kansliaan hakemaan leipäkorttia, siitä huolimatta, vaikka hänellä kotona ja muualla oli kymmeniä säkkejä ruisviljaa kätkössä. Näistä kätköistä ei hän ensinkään uskaltanut myydä paikkakuntalaisille, koska se olisi herättänyt huomiota ja ennenpitkää johtunut ilmiantoon sekä lopulta viljan menettämiseen. Kaikki kaupat täytyi siis tapahtua salassa, hissun kissun ja suurella varovaisuudella. Ainoastaan rikkaille kaupunkilaisille ja viinankeittäjille Epo yöaikaan korkeasta hinnasta möi viljaa. Ei siis sovi ihmetellä, että hänen ystäväpiirinsä näin pulakautena kasvoi päivä päivältä. Eräänäkin varhaisena talviaamuna ajoi mökin pihamaalle parivaljakko, jossa istui kaksi ijänikuisesta _»jaarituskaupungista»_ kotoisin olevaa herran heppulia, jotka Epo heti ensi silmäyksestä hyvin tunsi. »Bäevä, bäevä, Ebo, ongost snull mittä leevänbuolt myyd, meill oo nii kova nälg, et oikge suale vinguva ja giljuva sisigunnas», huusi vanha merikarhu Myrskylä, ennenkuin oli kunnolleen ehtinyt astumaan yli kynnyksen, työntäen samalla kertaa Epon taskuun pullon Skottswiskyä. »Noh, oomal stä sentä ain semmosil helloill kute laha lopu», vastasi Epo ja otti pullosta tuikun. Näi hyvä ja fiini tloppi en oll pitkän aikan nähnytkä, stä vähemä vanha suuhun saanu. Se vast maistu ja lämmittä, kieltä ja kaakelia koko vatas.» »Mitäs snä gilolt ruppe gisgoma meill, jos me ottassi niingo gogo guarma», kysyi vuorostaan mukana ollut kauppias Kalle Killinen. »Ei sunkka stä sentä nii vaa uskall velotta kunnialissi ihmissi, mutt jost stä nyy otas kympi kilolt lukkist ja leivist kokstoist malkka». »Nii, mitäs däsä miggä dinkkamine »ja bränkgämine autta, ko makseta kondant koht vaa, ko säki ova täyn rugkit ja leippi ja däsä oo raha rägnätty reeda, ota bois boik vaa», virkkoi Myrskylä, ojentaen Epolle suuren setelikäärön ja kun oli tehty pari kahviplöröä, poistuivat mainitut herrat, heiluttaen hattujaan ja huutaen: „good bai, good bai». Epo heilutti niinikään isävainajansa vanhaa lakkiräsyä sekä huusi heille: »telve meno vaa ja telve tuloa toisellakkin keltta». Hän oli erittäin tyytyväinen sekä elämäänsä että elintarvelakiin. Kaikki oli pelkkää auringonpaistetta, koko elämä hymyili hänelle, kun vaan kestäisi tätä pulakautta ja pitkää ikää, toivoi Epo. Mutta miten olikaan, kylällä alkoi kierrellä juttuja, muun muassa sellaisia, että Epo muka olisi kätkenyt viljaa ja myynyt sitä salassa korkeasta hinnasta vieraspaikkakuntalaisille, eikä luovuttanut sitä elintarvelautakunnalle, kuten olisi pitänyt. Tämä huhu yltyi päivä päivältä niinkuin vihainen vihuri, kunnes se sai siivet sivuunsa ja matkasi kirkonkylään elintarvepomon kamreeri Kaikkivaltiaan korviin ja asia oli sitä myöten valmis. Saman päivän illalla lähtivät elintarvelautakunnan pomot ja poliisi piirittämään Epon asuntoa ja pitämään tarkastusta. Epo oli jo lukinnut ovet ja ehtinyt makuulle, kun äkkiarvaamatta koputettiin ikkunaan. »Kuka saakeli soikko siäll oo?», huusi Epo säikähtyneenä. »Se on poliisi, joka virkansa puolesta ja korkean kruunun nimessä vaatii oven auki». »Mitä pahukse asia polisill oo yöaikan mnull?» tiedusteli Epo vihastuneena ja haki pöytälaatikosta esille isävainajansa vanhan revolverin. »Me ollaan elintarvelautakunnan asioilla», vastasi poliisi, koettaen samalla rauhoittaa Epoa. »Mitä pilkulet viäkkö se minu liikutta, senki kluunu lakki, lähtekkä laputtama ja koht paikall», sanoi Epo. »Niin, niin, mutta nähkääs, me tullaan vaan tiedustelemaan, olisiko teillä mahdollisesti elintarpeitten puutetta?» »Jassoo, jassoo, se muuttaki asia kokonas toisellaiseks, se onki valla melkilist, mnä olenki koko päevä kälsiny nälkkä ja taeta teil olla jotta luan-appu annettavan», virkkoi Epo veitikkamaisesti ja aukaisi oven. Sisään päästyään ilmoitti poliisi Epolle heti että hän ja koko hänen joukkonsa olivat tulleet hakemaan ilmiannettuja viljakätköjä. »Siunakko ja valjelkko» sanoi Epo aivan kalpeana, mutta rohkaisi itsensä sentään heti sekä väitti kiven kovaan, ettei hänellä ole yhtään jyvää kätkössä. Noin tunnin kuluttua kun kaikki nurkat oli nuuskittu, löydettiin kaksi säkillistä rukiita, jotka heti kannettiin rekeen sekä talutettiin Epo mukana ja pantiin säkkien päälle istumaan. Näin lähdettiin matkaamaan päin kirkonkylää. Epon koko ajon kirotessa ja sadatellessa miehiä sekä elintarvelautakuntaa. Sillä tämä oli ylen arka asia hänelle. Hän kun melkeinpä olisi henkensä antanut ennenkuin jyvät. Näin tuotiin viljat elintarvelautakunnan varastoon ja Epo pantiin yöksi putkaan. Seuraavana aamuna talutti pollari Epoa putkasta elintarvelautakunnan kansliaan tutkittavaksi. Puheenjohtaja alkoi ankarasti nuhdella ja ripittää Epoa sekä teki hänelle seuraavan kysymyksen: »Onko totta, että Lehtinen on kätkenyt viljaa ja antanut määriä tietoja elintarvelautakunnalle?» »Eh, — eh, — ei. Sen tietä ite Jumalakin taevas, eten mnä ol salanu mittä, emmös kätkeny vilja», vastasi Epo aivan rauhallisesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. »Niin, niin, mutta kun Teiltä nyt kerta on löydetty kaksi säkillistä rukiita», jatkoi puheenjohtaja. »Jaa, nii oikke», sanoi Epo, »mutt kukast takka, vaikk joku pahasuap naapul olis mnun tietämättän tuonu jyvä mnu asuntton ja tehny kätkö sinä aikan, ko mnä ole ollu vilkmatkoillan». Sitten kutsuttiin poliisi ja todistajat sisään ja puheenjohtaja merkitsi todistajien kertomukset pöytäkirjaan, mutta Epo ei jaksanut kuunnella todistajien kertomuksia rauhassa, vaan jurnutti ja janksutti koko ajan vastaan sekä väitti todistajien valehtelevan; minkä vuoksi puheenjohtaja antoi määräyksen taluttaa hänet ulos etehiseen. Lopulta kutsuttiin Epo sisään ja vähän ajan harkittuaan elintarvelautakunta antoi asiassa seuraavansisältöisen päätöksen: Koska toteennäytetyksi on tullut, että Efraim Lehtinen on tänä pulakautena tehnyt itsensä syypääksi viljan kätkemiseen ja niin muodoin törkeästi rikkonut elintarvelakia vastaan, niin ja samalla kun hän nyt lasketaan vapaalle jalalle, tuomitaan hän menettämään, ei ainoastaan viljansa valtiolle, vaan myöskin leipäkorttinsa kolmenkymmenen päivän ajaksi, tästä päivästä lukien. Julistettiin ja annettiin Epolle tiedoksi, ettei tähän päätökseen saa muutosta hakea, joten se astuu heti voimaan. Matkalla kotiin häntä harmitti, motkotti ja kotkotti koko sydänalastaan. Mitä hän nyt tekisi tämän elintarvelautakunnan menettelyn johdosta. Koko hänen elämänsä oli hukassa ja kotiintultua ei hänelle monena päivänä maistunut ruoka, juoma eikä uni. Kaikki oli mennyttä kalua. Hän tunsi itsensä aivan murtuneeksi ja onnettomaksi ihmiseksi ilman suojaa ja turvaa missään. Hän oli vähällä menettää järkensä. Synkkänä ja alakuloisena ajatteli Epo nyt päättää päivänsä hirttämällä. Hänen jo ennestäänkin himmeä järjenvalonsa himmenemistään himmeni. Epo alkoi tarkastella nuoravarastoaan ja löysi viimein isävainajansa vanhan vesikelkan pestin puuliiteristä. Tämän hän havaitsi kyllin vahvaksi ja sitoi sen heti uumilleen, haki tikapuut ja asetti ne pihapihlajansa runkoa vastaan sekä kiipesi niitä myöten ylös. Sitten sitoi hän nuoran toisen pään puun oksaan kiinni ja heittäytyi roikkumaan, pää kallellaan. Noin parin tunnin kuluttua saapui sattumalta paikalle laulajapoika Vistin Ville ja sanoi ihmetellen: »Noh, hitto vieköön, mitä koirankonsteja sinulla lurjuksella taasen on, kun sillä tavalla roikut?» »Älä Ville kult enä puhu kuleist ja konsteist, täsä oo leikk kaukan, mnä ole hilttäny itten», sanoi Epo. »Et sinä ikinä sillä tavalla hengestäsi pääse senkin lammasnahka ja perhanan pelkuri. Olisit pannut nuoran kaulaasi, kuten kuuluu, niin et enää tietäisi mitään tämän matoisen maailman menosta”, selitti Ville. Tähän Epo valittaen vastasi: »kyll mnä ole stäki vähä ylittäny, mutt ko se satus nii jumalattomaste». »Kyllä kai ensin, mutta muista, että alku aina hankala. Olisitpa vain jatkanut edelleen, kyllä siihen pian olisit tottunut, niin ettet lopulta olisi sitä tuntenut ollenkaan», lohdutteli Ville, joka hyvin tiesi Epolta puuttuvan sisua todelliseen hirttäytymiseen. Nälkäisenä ja nääntyneenä Epo lopulta rukoili Villeä katkaisemaan nuoran, koska hän ei omin avuin siitä enää selviytynyt. Kotvan aikaa vielä Epoa kiusoteltuaan katkaisikin Ville pohjalaisella tuppipuukollaan nuoran ja rentona pudota rapsahti Epo maahan, josta ei ensin tahtonut päästä ollenkaan liikkeelle. Vähitellen hän tointui kumminkin ja katui katkerasti koko hirttäytymispuuhiaan, sekä alkoi hautoa kostoa elintarvelautakunnalle ja mietti päivät ja yöt sopivaa tilaisuutta siihen, kunnes hänen päähänsä pälkähti tehdä ensin asiasta kantelu läänin kuvernöörille. Näissä ajatuksissa hän istui pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kyhäsi seuraavansisältöisen kantelukirjelmän: »Armollinen ja korkkia herr kupernöor. Kun moromäkeläiste elintarppe pomo ja poroporvari syövä ja mässävä kolm kertta päiväs, enk ittekä oll enä pitki aikkohi uskaltan syörä ko kerra päeväs, ko pelkkä, ett mnu vähä viljavaran vähitelle vähene ja loppuva, eik uusist oll mittä tietto, nii ja ko elintarppelaki kieltä liikka syömäst, kote korttiparakraaffis pauhata. Ja ko joku häi naapur ol heill ilmi antan, et mnul oo joku jyvä yli oma tarppe nii ko huomist päevä vartt varattu, nii auta armias Isä, ko nämä julmettunu tuliva minu kimppun nii ko suure sure ja muljasiva ja köljäsivä koko töhjö ja vintti väärin puoli ja lattia alusta ja löysivä siält semssi jyvi ko mnä olin kunniallisest kerjän ja suurell vaevall ja tuskall saanu hyvilt ihmisilt. Ja onk tämä sitt kristillist ja lakiparakraaffi mukast, ett mnu pitä kerjätä laiskoill moromäkiläisill vilja ja heit pahuksi elättämä? Eik siin oll kyll ko saa omanki heiko henkes eres vieryks? Mutt tämä ei ol viäll mittä, ko sitt ko he saiva viljan pois, nii nämä jumalattoma veivä minu putka ja kiusasi minu vaevast syntist siell ilma ruokka, juoma ja tupakki, eik oll viäläkä viljatan takasi tuonu. Nii et mnä vaari nöörimäst et korkki ja armolline herr kupemöör tutki oikke juuri myöre tämä tärkkeä asia. Ja nuo Jumalottoma elintarppette Jehuse panna pois viralt juur koht ja potkita huut hiitte ja mnä panna tilall, nii kyll mnä se tierä ett kyll toine ään kellon tulis ja kyll jukraviti mnä opetaisi heiä vähemä syömä ja mässämä nii ko oikke elintarppe ja leipäkortette parakraffi määrävä. Mnä jää nyssitt orottama lähemppi tutkimuksi ja tuloksi ja piirä kaikell kunnioituksell ja alamaisuurell Nöörimäst Efraim Lehtinen.» KOHTAUS AINAN KANSSA. Saatuaan sepustuksensa valmiiksi, alkoi hän lukea sitä kovalla äänellä, ponnella ja paatoksella. Ja mitä enemmän hän luki ja tutki, sitä lujemmin hän tuli vakuutetuksi voitostaan. Mikään ei hänen mielestään saattanut estää sitä, kunhan vaan kirjelmä saapuisi perille, kuvernöörin omaan käteen. Olihan hän ennenkin monet kerrat voittanut käräjäjuttunsa, joita hänellä oli eläissään ollut kymmenittäin, joukossa paljon vaikeampiakin laadultaan ja luonteeltaan kuin tämä nyt kysymyksessä oleva elintarveasia. Aina olivat tuomarit, vallesmannit ja lautamiehet suhtautuneet häneen suopeasti. Miksei sitten kuvernööri? tuumaili Epo. Hän tunsi itsensä nyt koko lailla rauhoittuneeksi. Viime päivien tapahtumien aiheuttamat synkät ajatukset alkoivat vähitellen häipyä ja ruoka, juoma ja uni taasen maistua kuten ennenkin. Hänen silmänsä kirkastuivat nähdessään ikkunastaan naapurin sinisilmäisen ja punaposkisen tytön Aina Alisen iloisena kuin kevätperhosen lähestyvän hänen asuntoaan. Varmasti hän oli saanut tietää kaikki, päätteli Epo, tullen nyt lohduttamaan ja ilahduttamaan häntä. Hän kun niin monet kerrat ennenkin oli paremmin kuin kukaan muu ymmärtänyt hänet ja jakanut hänen kanssaan kaikki ilot ja surut aina lapsuusajasta alkaen. — Hänen lemmittynsä ja sydänkäpysensä. »Hyvää ehtopuolta Efraim. Tulin sinuakin tervehtimään», ojentaen samalla kättään. »Olen lukenut ikäviä uutisia sanomalehdistä, oikein mieltäjärkyttäviä juttuja sinusta. Sellaisia nimittäin, että elintarvelautakunta on ollut tunnoton sinua kohtaan. Onko tämä totta kaikki, Efraim rakas?» »Oo se tott» vastasi Epo. »Kööhi ain ahristeta ja vaivassi vainota, mutt minkäs sill mahta? Panestas ny pannu pankon klääkin nokka ja keit kaffet. Se vilvotta meit molemppi”. Aina teki työtä käskettyä, hakien pöytälaatikosta kahvit, sokurit ynnä muut vehkeet esille. Tällöin hänen silmänsä äkkiarvaamatta sattuivat näkemään Epon äskenkyhätyn kirjelmän. »Mikä tämä on?» kysyi hän. »Lue niin pääset pikemmin selville», vastasi Epo aivan tyyneesti. »Ettäkö oikein kuvemöörille osoitettu kirjelmä. — Mitä sillä tarkoitat, oletko tullut hupsuksi»? huudahti Aina. »Niin, asioitte ajamine oo ain ylhäit päi aljettava, jos miel teke jotta aikka saar. Olen kuullu ett meijä kuvelnööl oo leheline ja hyväsylämine mies, ja totuule vaali punnitte kaikk asia. Hänen puales mnä tahlo kääntty, oikkeutt saalaksen täsä vakavass asiass ja viljan takasi», vastasi Epo. »Mene ja tiedä, vaikka suunnitelmasi toteutuisi ennen pitkää. Katson omasta puolestani sinun kaikinpuolin sopivammaksi elintarvelautakunnan pääpomoksi kuin kenenkään muun tässä pitäjässä. Olet koko ikäsi osannut olla säästäväinen ja säästäväisyys sen viran hoidossa onkin pääasia», tuumaili Aina. »Kyll totisest kaikk ylönpaltise syämise, juamise ja mässämise loppuva täsä pitäjäs jos mnä määlätä elintalvepomoks ja stä em mnä taas lainka eppäl, eten pääsis, kosk mnuul oo kaikk elu pualelan, ei mittä muut kon tätä ulkokualt oo vaa vähä koljattava, ett palemi saisi kansan kannatukse ja kunjotukse puolellen, mutt sanostas lakas Aina, mist mnä saisi palema vaatte päällen, silkkplännalin päähän ja köpin kätten ilma ostamatt». Hetken mietittyään valkeni Ainalle vastaus. »Paras olisi sinun kääntyä pitäjämme vanaan ja kunnia-arvoisan vallesmannin Mäkipään puoleen. Hän on aina ennenkin auttanut köyhiä ja ollut armelias. Hänellä on kyllä vanhoja vaatteita, käytetty kävelykeppi ja silkkipyttykin. Ehkäpä hän suostuisi luovuttamaan ne sinulle ja vastapalvelukseksi voisit sinä luovuttaa hänelle vähän elintarpeita, noustessasi kunniankukkuloille.» »Totisest sentä, näist snu neuvoistas mnä ole ijankaikkisest snull kiitollisule velas. Annetast aja kielttä, päevä mennä ja toisen tulla, ko mnu valtakuntan polti aukentuva, nii kyll mnä muista snu ensmäiseks autta ja snul oo suul toev päästä mnu slouaksen», tarttuen samalla kaksinkäsin kiinni Ainaan ja vetäen häntä vyötäisiltä lähemmäksi, niin että heidän huulensa koskettelivat toinen toisiaan, jolloin Epo alkoi suutelemaan kuin villi. »Hellitä helkkaris, minun täytyy lähteä kotiin, kun on lehmätkin vielä lypsämättä ja sitä paitsi äitini odottaa ja ihmettelee missä ihmeessä näin kauan olen viipynyt. Hyvää yötä ja Jumalan haltuun rakas Efraim.» Epo maiskutteli vielä huuliaan äskeisten suukkosten jälkeen ja jäi nyt itsekseen ajattelemaan asiaansa. Hänen mielikuvituksensa vilkastui vilkastumistaan, kunnes se ennen makuulle menoa oli huipustaan. — Mielihyvillään hän alkoi hyräillä näin: »Kohta ma istun ja kohta ma astun kunnian kukkuloille. — kerjurikeppini heitän pois ja annan sen kernaasti muille. Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan ja annan sen kernaasti muille. Kohta ma kostan ja kohta ma nostan Ainani emännäksi, — Kun pomot poijes potkitaan ja minä tulen määrääjäksi. Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan ja minä tulen määrääjäksi. Kohta ma laulan ja kohta ma kaulaan Ainaani ainaisesti, — Kun kansliapöydän ääressä ma istuukin ikuisesti. Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan ja istunkin ikuisesti». Unissa hän näki suurenmoisia näkyjä ja toiveensa kaikki toteutuneena. Nyt vasta oli hänen aikansa tullut kostaa kaikki ja kaikesta. Elintarvelautakunnan pääpomolta kamreeri Kaikkivaltiaalta hän ilman muuta ottaisi leipäkortin pois kuuden kuukauden ajaksi. Ja kaikki ne, jotka olivat olleet kitsaita ja ilkeitä häntä vastaan kerjuumatkoilla, saisivat paljon pienemmän leipäannoksen kuin ne, jotka olivat olleet anteliaita. Seuraavana aamuna Epo heräsi suloisiin tunteisiin. Olihan hän koko yön, vaikkakin unissa häärännyt elintarvelautakunnan pääpomona ja kaikki olivat saaneet tanssia hänen pillinsä mukaan. Hän oli erittäin iloinen ja hyvällä tuulella, kenties paremmalla kuin koskaan ennen. Senpätähden hän haki esille parhaat tupakkansa Jaakobstaadin »viisipoikaa», jota hänellä oli vielä tallella runsas puoli kirstullista ja jota hän ei ollut uskaltanut tähän mennessä itse polttaa, vaan ainoastaan omaa »pressua». Hän oli myynyt tätä tupakkaa yhdeksän markkaa kartuusi ja ansainnut sillä tupakkapulakautena koko nätin summan. Lisäksi oli hänellä jälellä myöskin kaksi kiloa suutupakkaa, johon hän ei ollut malttanut koskea tätä ennen. Mutta nyt hän päätti ottaa sitä suuhunsa pienen mällin, ennenkuin lähtisi landerskan mamman huusholliin hakemaan puoli litraa aamumaitoa ja nisupullan. Mutta samassa saapui pihamaalle hevosineen ja ajopeleineen kaksi paikkakunnalla hyvin tunnettua viinankeittäjää, jotka tiesivät Epolla olevan viljakätköjä muuallakin kuin kotona. Näille hän aina möi mielellään viljaa, koska he maksoivat korkeimman hinnan ja sitä paitsi toivat lahjaksi aina pienen »napanterin». Epolta jäi siis tällä kerralla käynti Helanderskan luona ja hän alkoi hieroa viljakauppoja viinankeittäjien kanssa, maisteltuaan ensin heidän kanssaan pari kahvipunssia sekä pelattuaan muutaman „turakan» ja laulettuaan lempilauluansa »Palpan kiliä». Heti tämän jälkeen Epo lähti viivyttelemättä kirkonkylään postitoimistoon. Hikihelmet otsalla hän pyrki sisään, ojensi luukusta paperilappunsa silloiselle postinhoitajalle Tyrväselle, sekä pyysi panemaan sen kirjekuoreen ja kirjoittamaan osoitteen. »Niin, niin, mutta nähkääs tämä paperi on niin onnettoman likainen ja käsiala huonoa, tokkopa tällaista törkyä uskaltaa edes mihinkään lähettää»? »Mnä siit vasta eik kukka muu», murahti Epo närkästyneenä. »Aivan oikein, eikä se sitäpaitsi minulle kuulukaan tutkia. Lähetetään menemään vaan, koska kerran vastaatte seurauksista», sanoi postinhoitaja, ottaen esille erään vanhan käytetyn kirjekuoren, jonka käänsi ja kirjoitti siihen osoitteen. Mutta Epo epäili kaikkia ja siis myöskin postinhoitajaa, jonka vuoksi hän pyysi, että kirje välttämättömästi sisäänkirjoitettaisiin. Postinhoitaja teki työtä käskettyä, otti maksun ja jätti Epolle kuitin, minkä jälkeen Epo lähti tyytyväisenä astelemaan kotiin, höpisten mennessään: »nyy ne pelhana pomo saava pia nähdä ja kuulla miks kati se naha lepivä». Muuten oli Epo kotioloistaan aina iloinen ja hauska, miltei miellyttävä, sekä harrasti suurella antaumuksella kyläkunnan nuorten pyrintöjä. Usein hän antoikin heille luvan pitkinä ja pimeinä talvi-iltoina asunnossaan leikkiä ja karkeloida. Näissä tilaisuuksissa hän huvitti läsnäolevia, kertomalla heille monenmoisia kaskuja, omia ja muitten sepittämiä. Ja jos joku joukosta joskus uskalsi häiritä järjestystä, niin auta armias, silloin hän otti esille suuren nahkaremminsä ja antoi sen paukkua poikien takapuoliin. Ellei tämäkään temppu tepsinyt, veti hän esille isävainajansa vanhan revolverin, jolloin kaikki vaikenivat. Myöskin oli Epo syvästi uskonnollismielinen, ahkera kirkonkävijä ja raamatuntutkija. Eikä siis ollut ihme että hän joskus saattoi joutua kinasteluun uskonasioista naapuriensa kanssa, kun nämät kannattivat vain vanhaa virsikirjaa ja Epo taasen uutta. Mutta tästä johtui myöskin, että Epolla oli omat vakavat ajatuksensa ja omalaatuinen järkähtämätön käsityskanta kieltolaista. Hän nimittäin uskoi aivan samalla tavalla, kuin tämän kansan valtava enemmistökin uskoo vielä tänäkin päivänä kun on kulumassa, raamatun ikivanhoihin totuuksiin ja ennenkaikkea profeetta Syyrakin lausumiin sanoihin: »mikä on se elämä, kussa ei viinaa ole» ja viinaa on sitä varten luotu, että sen pitää iloittaman ihmisiä» sekä »kohtuudella nautittuna pidentää ihmisen ikää». Hän tiesi aivan hyvin, niinkuin kaikki muutkin tietävät, että näitten ikitotuuksien edessä kieltolaki, kaikkine mahdollisine ja mahdottomine järjestelmineen, kalpenee ja kohtaa voittamattomia esteitä, ei ainoastaan meidän, vaan myöskin muissa maissa ympäri maapalloa. Epon mielestä oli siis kaikki valtion palkkaamat, niinkutsutut »hengenhaistajat ja kaalimaan vahdit» pelkkää järjetöntä hommaa, koska heillä kaikilla oli sama haju- ja makuaisti kuin muillakin kanssaihmisillä ja sama heikkous syntiin lankeemiseen kiusauksen hetkellä. Sama mieliteko ja samat tunteet päästä osallisiksi kiellettyihin juomingeihin. Eikä jokin harva poikkeus suinkaan voinut muuttaa tätä yleistä sääntöä. Kaikki kiristystoimenpiteet, kovennetut rangaistukset y.m. olivat tyhjää ja turhaa valtiovarain tuhlailemista. Siinä kaikki, sanoi Epo ja hänen mieleensä juolahti Vistin Villen sepittämä valitus-virsi, jonka olen pannut tähän peräkaneetiksi: »Mun muistuu mieleen muistot vanhan ajan ja vanhan tavan vapaat vaellukset. Oll elo reilumpaa ja toisenlaista kun nykypäivän kierot olot on. Ei pakkopaitaa kansa päällään kaulan kun ilonpitoon lähti iltaisin, ei pukit koskaan kaalimaita vahtin, ja pirun hypyt siellä hyppineet. Ei toinen koira toisen häntää polken, eik korppi korpinsilmää puhkaissut. Kyll syntiäkin silloin paljon tehtiin mutt onko pahuus pakosalla nyt? Onko kaikki niinkuin olla pitää ja huulta myöten mennyt, niin? ma kysyn vaan, enk vastausta vaadi kun vapaa ilo meiltä mennyt on. ja järki kaikki järveen heitettynä: vain mielivalta massa vallitsee. EPO ON KEKSELIÄS JA KOITTAA ONNEAAN. Epolla oli erittäin hyvä huumorin tajunta, joka ilmeni monina metkuina ja hänelle tehtyihin kysymyksiin annettuina monisolmuisina ja vanhan viisaina vastauksina. Niinpä hän kerrankin sitoi sileän, keltaisen huhtanauriin leveisiin ja huomiota herättäviin vanhanaikaisiin nikkelivitjoihin, pisti nauriin liivintaskuunsa ja vitjat kulkemaan ylitse vatsan toiseen liivintaskuun. Näin varustettuna hän lähti astelemaan, pussi selässä ja keppi kädessä pitkin kylätietä. Tuli sitten vastaan muuan samankylän isäntämies. Huomattuaan Epon vatsalla heiluvat leveät kiiltävät vitjat, pälkähti hänen päähänsä kysyä jotta »mitäst Epon kell oo»? Epo veti vakavasti ja arvokkaasti nauriin taskustaan, katsoi hetken ja vastasi «valttia vaille». Noin nimesi, työnsi nauriin takaisin taskuunsa ja lähti taakseen katsomatta vakaana jatkamaan matkaa, toivossa, että kunpa vielä joku toinenkin olisi ajantiedon tarpeessa. Mutta Eposta oli vähitellen alkanut tämä alituinen ja pitkävetinen jyvästys eli ylöskanto maistua puulta ja kyllästyttää, kuten sikaa yksitoikkoinen ruoka. Viljan kantaminen ja ressuttaminen pussissa talosta taloon ja kylästä kylään oli raskasta ja ikävää työtä. Nain ollen hän päätti koettaa jotain muuta keveämpää, tuottavampaa ja helpompaa elinkeinoa. Rahaa ja taasen rahaa, se oli hänen, niinkuin kaikkien muittenkin ihmisten toimintaohjelman ensimmäinen ja viimeinen numero. Mutta millä tavalla päästä käsiksi tähän jaloon metalliin ilman työtä ja rikosta — siinäpäs onkin kysymys, joka ei ole niinkään helposti ratkaistavissa yhdessä kädenkäänteessä, tuumaili Epo. Pienet ovelat temput ja narraamiset eivät hänen mielestään olleet juuri mitään, koska narri on ainoastaan se, joka antaa itsensä narrata, eikä se, joka narraa. Ja olihan tämän maailman meno muutenkin kieroa ja katalaa aivan joka kantilta sekä elämän edellytykset epätasaisesti jaettu. Toisilla oli yltäkylläisesti ja toisilla ei mitään. Viisaat elivät tuhmien narraamisella. Veli petti veljeään, sisar sisartaan ja loppujen lopuksi oli koko yhteiskunta niinkuin suuren talon lypsykarja, jota valtio ja kunnat aina ja alituisesti lypsivät —. Niin että mitä pahaa siinä olisi, vaikkapa hänkin omasta puolestaan ja omaan laskuunsa koettaisi onneaan, »iskemällä suonta» yhdeltä ja toiselta. Jo pitemmän aikaa oli tämä kysymys ollut hautumassa Epon aivojenahjossa, kunnes eräänä päivänä hänen päähänsä pälkähti yrittää heti toimeenpanna maakunnassa jonkinlaista julkista rahankeräystä omaksi hyödykseen. Ja olihan isävainajakin jo ennen häntä käyttänyt tätä temppua hyvällä menestyksellä. Milloin hän haki vahingonapua olemattomasta kuolleesta hevosestaan ja milloin taasen lehmästään. Miksei sitten hän voisi menetellä samalla tavalla. Voisihan hän hakea vaikka tulipalonvahingonapua koko mökilleen. — Kuka siitä viitsisi edes selvän ottaa, oliko yhden kerjäläisen mökki palanut tai ei. Ja vähätpä siitä, vaikka jotkut kateudenhenkiset selän takana häntä soimaisivatkin keinottelusta. Liike kuin liike, ajatteli Epo. Ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä enemmän hän alkoi uskoa ja varmistua menestyksestään. Jos ei juuri omassa ja naapurikylissä, niin ainakin loitompana ja ennenkaikkea kaupungeissa, missä rikkaat röhkivät ja vetelehtivät. Se oli siis ajateltu ja päätetty asia, hän haki heti esille kirjoitusvehkeensä, se on tupakkakartuusin käärepaperin ja timpermannin kynän, jonka hän oli kerran kerjuumatkoillaan löytänyt maantieltä ja sitten reilusti tallettanut. Sen jälkeen hän istui pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kyhäsi seuraavan sisältöisen anomuskirjelmän: »Noyrä tulibalon avunbyyntö Ku hirvittävä ja gauhia tulibalo boltti mnu ainua asuno oikke maatasall vilme viigoll berjanta vasta yöl, nii et gaikk balo, ett ei jääny mittä muut gu mitä bääl oo nyy ja jokane näke. Nii mnä byyrä nöyräst et gaikk ku kristity nimi kantava ja Jumala belkkävä annasi armost minul raha et mnä saisi osta taikk rakentta ittellen uure asuno, et ei mnu vaevase syntise tarvittis talvise taeva all jäärä vilu kärsimä ja guolema. Nöörimäst Efraim Lehtinen». Epo päästi nyt helpotuksen huokauksen, saatuaan supliikkinsa vihdoin viimein kovien ponnistelujen jälkeen valmiiksi. Ellei tämä vetele, niin ei sitten mikään, ajatteli hän. Näin ja tällä tavalla se ilman päiväystä pysyy voimassa ja kestää ikuisesti, se on siis aina ja alituisesti oleva viime viikolla perjantaita vasten yöllä kun se hirvittävä tulipalo tapahtui ja n.e.p. — Aivan mainio keksintö ja vetoplaastari, huudahti Epo. Kohta saisi hän lähteä reisuun kiertämään maakuntaa sekä koettamaan taidokkaasti laaditun avunpyyntönsä voimaa ja vaikutusta. Mutta sitä ennen tuli hänen hieman harjoitella esiintymistä alakuloisena, pää kallellaan ja kädet ristissä. Tätä temppuilemista kesti pari päivää ennenkuin hän katsoi itsensä täysin kompetentiksi ilveilyssään. Sen jälkeen hän eräänä kauniina kesäkuun päivänä, uudet puukengät jalassa lähti astelemaan kohti naapuripitäjää. Ja voi ihmettä, kuinka kaikki luisti kuin rasvattu salama. Hänen saavutuksensa oli suurenmoinen. Joka asunnossa, mihin hän poikkesi, sai hän kaikkien jakamattoman osanoton ja säälin tunteen osakseen. Joka töllistä tuli viitonen, joka talosta kirposi kymppi ja suuremmista aina viiteenkymmeneen markkaan asti. Myöskin päätti hän käydä pappilassa, koska siellä oli aina paremmat sapuskat tarjolla kuin muualla. Vanha kunnia-arvoisa rovasti Hannes Halleluija oli omassa persoonassaan ovella vastasta päivittelemässä ja tiedustelemassa, millä asioilla Epo nyt niin alakuloisena liikkui. »Tulipalo avustust tulin pyytämä hell plovastilt, jos olis mahdolist saada», selitti Epo sekä jätti samalla paperilappusensa rovastin käteen. »Sepä vasta kummallista, viime viikolla perjantaina tapahtunut tulipalo», mutisi rovasti, »eikä paikkakunnan sanomalehdissä ole uutisosastossa näkynyt yhtään halkaistua sanaa siitä. Ja minullekin tulee sekä »Jaaritussanomat» että »Ämpärporin Sanomat» sanoi rovasti Halleluija aivan hämmästyneenä. »Nii nähkäst, hyvä hell plovasti, se o ain nii, ete vaevaste vaevoist ja kööhitte kuljulest ol ennenkä suult äänt piletty», vastasi Epo aivan rauhallisesti. «Taitaa niinkin olla, mutta mitenkä se tulipalo sitten asunnossanne irti pääsi», tiedusteli rovasti Epolta. »Alvattavaste vintinpäält, sielt fyllitte alt. Kipen oli alvatenki vanhast ja halkkenust muulist päässy sammalihi ja jääny sinn kytemä ja ajan kans leimattanu ilmliekkihi. Muut en tiel, ko ett plätinä aikan heläsi kauhia paukkina ja plätinä, ko välikato putos alas. Juul viimeses hetkes hyppäsi sänkystän, sieppasi vaatten kainalohon ja juoksi kaltanol paljall paidallan, tämä jakkusi kelkes siin tulipaloss kälventty pahanpäeväsest, niinkö hell plovast ny itteki voi täsä nähdä. »Voi, voi, sentään, minua niin säälittää. Kuinka olette ensinkään jaksaneet kestää tämän kovan kohtalonne?» kysyi rovasti. »Nii, Jumala avull on se sentä menny päeväst toisse. Ole hänelt lukkollu ja saanu appu heikkouttehen», sanoi Epo vakavalla äänellä. »Menkää nyt keittiön puolelle pyytämään ruustinnalta ruokaa ja juomaa ja tässä olisi teille herramme nimessä sata markkaa uuden asunnon saantia varten». Epo kiitteli ja kätteli nyt kunnia-arvoista rovastia oikein sydämensä syvimmästä pohjasta sekä otti jäähyväiset vedet silmissä. Keittiön puolelle tultuaan, tapasi hän vanhan vakavan näköisen ja pulleavatsaisen ruustinnan, joka kattoi poydän täpö täyteen kaikilla pappilan parhailla rääteillä sekä kehotti Epoa syömään itsensä kylläiseksi; minkä jälkeen hän poistui saliin jatkamaan kesken jäänyttä koruompelutyötään. Epo istui nyt pappilan poydän ääreen syömään ja mässäilemään pappilan kaikista hyvistä antimista, joista ei mitään muuta uupunut kuin hyvä ruokaryyppy. Hän oli nyt kahdenkesken pappilan pyylevän, punaposkisen ja sinisilmäisen keittäjättären Amalian kanssa, jolle Epo aina vähän väliä iski silmää sekä alkoi lähennellä häntä. Heidän suhteensa kasvoi hetki hetkeltä, kunnes se vähän ajan kuluttua oli noussut huippuunsa ja Epo oli juuri kädet kiedottuna Amalian kaulan ympärillä nauttimassa onnellista ja autuasta hetkeä, jolloin heidän huulensa koskivat toisiinsa, kun äkkiarvaamatta keittiön ovi ponnahti auki ja samassa sisään astui ruustinna Katri Halleluija, aivan säikähtyneenä. »Mitä teerenpellä te täällä pidätte minun selkäni takana. Hävetkää molemmat silmänne täyteen. Olen aina ajatuksissani tähän asti pitänyt Amaliaa kunnollisena ja siveänä tyttönä, mutta nyt?» »Noh, eihän tässä juuri mitään sen kummallisempaa ole tapahtunut, kun jos ruustinna suutelisi omaa miestään, jota olen tottunut näkemään joka päivä», päivitteli Amalia. »Niin, niin, mutta minä olenkin naimisissa oleva nainen», huomautti ruustinna. »Aivan oikein. Ja minä olen taasen naimaton sekä teiltä saanut oppia suutelemiseen ja hyväilemiseen. Onko siis ihme, että seuraan esimerkkiä»? »Oli miten oli, on se sentään sellaista syntistä menoa ja joka tapauksessa sopimatonta peliä tuolloisen vanhan ja kurjan kerjäläisukkelin kanssa», tuumaili ruustinna Halleluija. »Ei lakkaus ikkä, laha tai likkaut kysy», virkkoi Epo. »Lähtekää nyt heti paikalla laputtamaan täältä», sanoi ruustinna, »taikka minä annan teille särpimeksi koivunrieskaa». Epo lähti portaita myöten alas. Ilta oli jo myöhäinen ja hän päätti käydä pappilan heinälatoon lepäämään siksi aikaa, kunnes valot pappilasta sammuivat ja kaikki ovat menneet makuulle. Sen jälkeen hän hiljaa, hissun kissun hiipi keittiön ikkunan alle koputtamaan, jolloin Amalia päästi hänet sisään. Täällä he sitten saivat kaikessa rauhasta jatkaa lemmenleikkiänsä, kunnes he väsyneenä torkahtivat sitkeään uneen. Eikä Amalia herännyt, kuten tavallista oli, kello seitsemän aikaan aamulla keittämään kahvia ja viemään sitä sisälle sänkykamariin. Ruustinna oli jo pitkän ajan ollut hereillä sekä käynyt levottomaksi kun ei aamukahvia kuulunut. Lopulta hän hermostui ja päätti yöpaidallaan käydä keittiössä katsomassa syytä Amalian viipymiseen. Täällä kohtasi häntä hämmästyttävä näky, kun sekä Epo että Amalia nukkuivat vielä sitkeässä unessa. Tästä raivostuneena haki ruustinna keittiön nurkasta pitkävartisen lattialuudan, jolla hän alkoi oikein olan takaa ruoskimaan näitä kahta rakastelevaista sillä seurauksella, että Epo ponnahti nuolena ylös ja lähti käpälämäkeen. »Kyllä se oli oikea nauta ja juuri hunsvotti se moromäkiläinen kerjäläisukkeli. Eipä tyytynyt pelkkään ruokaan ja rahaan, vaan vielä päällepäätteeksi viekotteli meidän Amaliankin epäsiveellisyyteen, hyi, hyi, sentään», sanoi ruustinna Halleluija miehelleen. »Niin, niin, minä olen koko ajan sitä sanonut, että mitä enemmän Amalia lyhentää tukkaansa ja hameitaan, sekä käyttää hajuvesia ja korkeakorkoisia kenkiä, sitä syntisemmäksi ja kevytmielisemmäksi hän käy päivä päivältä», vastasi rovasti tuskastuneena. »Siinä sinä oletkin aivan oikeassa. Ja kun se hävytön lutka kehtasi vielä pilkata pyhää avioliittoammekin ja vertailla sitä haureuden pesäksi, niin sepä vasta kauheata on. Tällaista puhetta en ikinä ole ennen kuullut.» »Kyllä totisesti tämä papinvirka alkaa tympäistä minua, kun maailma aina vaan pahenee. Ihmiset paatuvat ja suorastaan kylpevät synnissä, Kaikki kylvö menee hukkaan ja rikkaruohot yksin rehoittavat hengenvainioilla». »Tosiaankin on se lohdutonta ja toivotonta työtä, hoh, hoh, ja, ja», huokaili ruustinna Halleluija. Epolta oli kaikki kepposet menneet tähän asti kuin rasvattu. Hän oli päässyt siunattuun alkuun. Ennenpitkää alkoi hän itsekin vähitellen uskoa mökkinsä todellakin palaneen poroksi, koska rovasti Halleluijakin oli sen uskonut. Kyllä varmasti kaikki Jaarituskaupungissa, aina poliisimestari Jestanpoosta alkaen, uskoisivat häneen ja hänen tulipalojuttuunsa, sitä ei hän enään ensinkään epäillyt. Ja sitä paitsi tunsi hän useat juristit samassa kaupungissa aivan hyvin, koska he olivat olleet asioita ajamassa Moromäen käräjillä sekä kuuntelemassa, kun hänen monimutkainen lapsenelatus- ja tonttiriitajuttunsa olivat olleet esillä. Nyt alkoi ankaran tarkka rahojen laskeminen. Ja katso, kahdesta naapuripitäjästä oli hän saanut kokoon kokonaista 1,200: — mk. Siikapitäjästä 700: — ja Silakkapitäjästä 500 markkaa. Tähän tulokseen olisi luullut hänen olevan täysin tyytyväinen. Mutta mitä hulluja vielä. Niinkuin ruokahalu kasvaa syödessä, kasvoi myöskin Epon rahaa himo. Hän päätti heti paikalla lähteä Jaarituskaupunkiin ja suoraa päätä astella poliisimestari Jestaanpään asuntoon. Poliisimestari Jeremias Jestaanpää tuli juuri Raastuvanoikeuden istunnosta salkku kainalossa ja he tapasivat toisensa poliisikamarin rappusilla. »Noh, mitä se Efraim Lehtinen nyt täällä päin noin alakuloisena liikkuu», tiedusteli poliislmestari, joka aina oli tunnettu erittäin ystävälliseksi, iloiseksi ja vieraanvaraiseksi. »Tulipalo vahinko appu tuli anoma hell polismestolilt, jos o mahloloist saada», sekä jätti papepipalasensa poiiisimestarin käteen. »Noh, voi jestaanpoo», sanoi poliisimestari Jestaanpää. »Onko teidän asuntonne palanut? Emmekä me täällä tiedä yhtään mitään. Niinhän me elämme kuin jossain Egyptin pimeydessä. Vaikka koko Moromäen pitäjä olisi yhtenä tulimerenä ja tuhkoläjänä. Onpa se vasta kummallista, kun ei niinkään valveutunut lehti kuin »Jaaritus-Sanomat» ole siitä kihankahausta tietänyt. Eivätkä ne lukuisat kirjeenvaihtajatkaan ole mitään tänne tiedoittaneet. Virkani puolesta tulen kyllä antamaan herroille toimittajille juuri tämän tapauksen johdosta pienen muistutuksen tärkeän uutisen pois jättämisesta. Mutta asiasta toiseen. Onko tiellä edes pidetty poliisitutkintoa tapahtuman johdosta»? tiedusteli poliisimestar. »Kyll se Molomäe pitäjä vanh vallesmann ja häne apulaises siell kävi nulkki nuuskimas. Ei he siält muut löytäny ko tuhkläjä ja sitäki oll taevantuul jo keljeny ottama osas ja hajottama maelman tuulihi», selitti Epo. »Vai niin, vai niin», virkkoi poliisimestari Jestaanpää sekä sysäsi Epolle satosen ja häipyi kiireellisesti tiehensä, niin ettei Epo ehtinyt edes kunnollisesti kiittää. Tämän jälkeen kävi hän kaikissa taloissa ja kauppapuodeissa hyvällä menestyksellä. Niinpä esimerkiksi Hauenkuonon iloiselta Iisakilta ja Jaarituskujan Jaskalta, oli hän saanut lämpimästä kädestä kokonaisen satosen kummaltakin. Poliisimestari Jestaanpään asunnon keittiön uuninpäällä hän nukkui hyvin koko yön, ja herätessään aamulla lähti vielä unen pöppörössä astelemaan päin kauppaneuvos Massisen kauppaliikettä, odottamaan kanppaneuvoksen tuloa sinne. Salaperäisenä ja ympärilleen vilkuillen istui hän konttorin oven edessä olevan sillitynnyrin päällä, kärsivällisesti odottaen kaupponeuvoksen ilmestymistä. Vihdoin tämän saapuessa hyppäsi Epo alas, kaivoi takataskustaan likaisen paperilappusensa esille ja isävainajansa vanha lakkiräsy kainalossa, teki hänelle epätavallisen, kerrassaan ainutlaatuisen syvän kumarruksen. Tästä epätavallisesta nöyryydestä melkein liikutettuna, alkoi kauppaneuvos tiedustella Epolta hänen asiatansa ja myöskin kotipaikkaa. »Nii, almolline kauppaneuvos, tuli tulipalo avustust teil pyytämä, jos olis mahdolist», työntäen samalla paperilapun hänen käteensä. «Ole muuto syntysi ja kotosi siit kuulusast Mololomäen kunnast, kon kive ja kallio mäläntyvä, sia syödä nahkones ja pienet polsaat kalvones, päivines», vastasi Epo lojaalisesti ja vakuuttavasti. Epo käskettiin nyt oikein konttorin puolelle, jossa he kotvan ajan keskustelivat useista asioista. Eposta alkoi olo tuntua hyvin kodikkaalta. Sen lisäksi, että kauppaneuvos oli antanut hänelle viisisatosen, pyysi hän Epoa vielä käymään kaupan puolelle katsomassa, jos siellä mahdollisesti olisi jotain hänelle sopivaa taloustavaraa. Epon astellessa itsetietoisena kauppaneuvoksen rinnalla, paksu sikari suussaan kauppaan, kohtasi häntä siellä ikävä ja lamauttava yllätys. Päivää sanomatta karjasi täydellä kurkulla siellä hänen naapurinsa Uudenkartanon vanha muori: »Tääläkös sinä, peeveli vieköön, senkin ovela maankiertäjä olet? Kotoa lähtiessäsi olit jättänyt porstuasi oven auki, niin että Lallalan talon lammaslauma meni sisään ja kaatoi porstuasta kokonaista kolme ruisviljasäkkiä, syöden sen lisäksi kaikki sinun kerjätyt leipäsi. Koko lauma on nyt sairaana ja puolet kuuleman mukaan kuolleet. Nyt vasta sinuile, saakeli soikoon, tulikin kallis kalaasi, kun joudut maksamaan Lallalan lampaat.» Silloin Epo lyyhistymistään lyyhistyi ja pukinparta leuassa alkoi täristä arveluttavasti, ja huomattuaan, että kauppaneuvoksen viha julmistumistaan julmistui, vilkasi hän muutaman kerran kohti ovea, tuntiessaan samalla kauppaneuvoksen kovan kouran takkuisessa tukassaan, livisti hän vikkelästi ulos kauppaliikkeestä. Torilla häipyi hän väkijoukkoon. Kylmät renkaat pyörivät hänen takalistossaan, kuullessaan kauppaneuvoksen itse poliisimestarille huutavan: »ottakaa tuo roisto kiinni». Tällöin paransi Epo vauhtiaan, suunnaten matkaasa päin myllytullia, mutta sattui hänelle semmoinen ikävä vahinko, että toinen puukenkä halkesi. Taakseen katsomatta sieppasi hän sen käteensä ja vasta tullin ulkopuolella vilkaisi vihaisesti taaksensa. Väsymyksestä huolimatta ei hän sentään vieläkään pysähtynyt, vaan läähättäen juosta jölkytti, kädessään halkinainen puukenkä. EPON MUTKAT JA MATKAT MYLLYPITÄJÄSSÄ. Ooperin Epo juoksi nyt kuin maratonjuoksija itsensä aivan näännyksiin, eikä pysähtynyt ennenkuin oli päässyt Myllypitäjän osuuskauppaan, mistä hän lainasi vasaran ja pyysi johtajalta muutamia nauloja paikatakseen haljenneen puukenkänsä. Sen tehtyään hän ensinnäkin kiitteli sitä seikkaa, että oli ollut jalat kuin jäniksellä sekä toiseksi sitä, ettei häntä poliisikoirat takaa ajaneet. Muuten oli hän jonkun verran kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Sisikuntaa särki ja päätä pakoitti. Hän muisti nyt, että hän oli Myllypitäjän majataloon viime kerralla paikkakunnalla ollessaan jättänyt rihkamakorinsa, jossa vielä oli paljon myymättä olevaa tavaraa, muun muassa Lapin sepän valmistamia perunapuukkoja. Näin ollen hän lähti tallustelemaan majataloon, jossa hän yöpyisi ja lepäisi koko illan ja mahdollisesti vielä seuraavankin päivän, saadakseen jännittyneet hermonsa jonkun verran rauhoittumaan. Epon astuttua sisälle, kysyi isäntä Matti Maatiainen häneltä: »Mitä Moromäellä päin kuuluu?» »Huono kuulu, tolppanikin on palanu jämt poloks ja ole juul matkoill hakemaa tulipalo avustust hyvilt ihmisilt». Samalla pisti Epo paperilappusen isännän käteen. »Kuka tämän on kirjoittanut», tiedusteli isäntä. »Ite kaike, ei sunkka mnull ol valoi palkat muit stä tekemä», huomautti Epo. »Niin, niin, mutta teillä ei ole edes minkäänlaista todistusta siitä, että asuntonne todellakin olisi palanut», tiuskasi isäntä. »Täytyk semmonenki papell viel olla? Eik lehelist ihmist muuto uskot? Uskos se Siikpitäjä plovast Halleluijakin ja Jaalituskaupunkin poliisimestal Jestaanpoo. Luulist mnä sentä Myllpitäjä keskevaali isänänki uskova», urahti Epo itsetietoisena. »Vai uskoivat —, mutta katsokaas, nykyään kiertelee ja kaartelee kaikenkarvaisia äijiä maakunnassa kaikenmoisilla avunpyynnöillä. Kuka heitä kaikkia tuntee ja tietää, vaikka petkuttaisivat herkkäuskoisia, ainakin näin maaseudulla», väitteli isäntä. »Nii oikke, täyty stä olla valovaine ja tutki, kenell pennis anta, ko hiell ja kovall työl oo kootuks saanu,» vastasi Epo aivankuin osaaottavaisena. »Mutt mitenkä se tuli sitten oli asunnossanne irti päässyt ja saanut alkunsa?» »Mnä luule et se oll mnu viholisten työt, yhle viinankeittäjä, joll mnä muutam päev enne tulipalo en myynn vilja näne viinankeittoas valte», selitteli Epo joka tiesi isännän olevan ankaran raittiusmiehen. »Vai niin, se olikin oikein ja kauniisti tehty, ei sellaisille lainrikkojille ja hunsvoteille saa koskaan myydä jumalan viljaa. Kyllä minäkin puolestani nyt avustan teitä juuri tämän takia uuden asunnon saamista varten. Tässä olisi viisikymmentä markkaa. Lisäksi saatte talosta illallista ja on teillä vuodekin valmiiksi laitettu tuohon kamariin, johon voitte käydä makuulle». Epo kiitteli ja kätteli isäntää sekä toivoi hänelle kaikista antimista Jumalan siunausta. Illallista syötyään kävi Epo makuulle, mutta ihme kyllä, uni ei vaan tahtonut tulla. Hän ajatteli edellisen päivän harmillista tapahtumaa siellä Massisen liikkeessä. Mikä hitto vieköön sen Uudenkartanon talon vanhan muorin oli sinne lennättänyt saattamaan hänen asemansa kriitilliseksi juuri sillä hetkellä, kun hänen asiansa jo oli miltei loppuun saatettu sen kauppaneuvoksen kanssa. Senkin mokoma lammasjutun lavertaja ja livertäjä. Oikein koiranleuka tuo vanha vaari. Miksei hän saanut sanotuksi sitä minulle kahdenkesken joko ennen tai jälkeen tätä kohtausta kauppaneuvoksen kanssa? Oliko tämä sallimus minun kovaksi kohtalokseni määrätty. Mene ja tiedä. Kaikki oli kuitenkin siihen asti mennyt hänen laskelmiensa mukaan, kunnes synkkä pilvi ilmestyi hänen onnensa taivaalle, iskien salaman nopeudella alas. Mutta hän lohdutteli itseään sillä seikalla, että hänen olisi voinut käydä siinä tilanteessa paljon hullumminkin, jos hän olisi joutunut kiinni jo poliisien haltuun. Nyt hän ei enää milloinkaan uskaltaisi ajatella lähtöä Jaarituskaupunkiin kerjäämään almuja, ei ainakaan niinkauan kun kauppaneuvos Massinen asui siellä. Ja niin monta muuta tuttua paikkaa kun jäi sentään tällä kerralla käymättä. Hän muisteli nyt kaikki asianajotoimistot. Varmasti hän olisi jokaiselta heiltä saanut ainakin satosen ilman vähintäkään epäilystä. Mainittujen toimistojen omistajat näet tunsivat hänet hyvin käydessään Moromäen käräjillä, jossa he olivat kuunnelleet hänen huomiota herättävää tonttiriitajuttuansa Näräsuun kanssa, joka oli hänen naapurinsa. Ihmetelleet olivat herrat hänen metkaa vastinettaan tässä, samoinkuin hänen lapsen-elatusjutussaan Anna-Liisan kanssa. He olivat nauraneet ja nauttineet hänen loistavasta voitostaan ilman advokaattia. Kuten jo aikaisemmin olemme nähneet, oli Epo verraton käräjäpukari, joka aivan vähäpätöistenkin asioiden selvittelyn siirsi lakitupaan. Sentähden hänen sananpartensa oli: »mene sinä lahapussis kans elell, mä tule kelipussin kans peläss ja käläjöitte vaikk keisali ast». Ja omasta mielestään hän oli myoskin erinomainen lakiasiain tuntija, selvitellen mielellään kaikille, jotka vaan halusivat kuunnella, sen pykäliä ja momentteja. Tämän johdosta olikin erään kerran kuuluisa laulajapoika Vistin Ville, jolla sattui olemaan vireillä erikoisen visainen oikeusjuttu, pyytämään Epoa asiamiehekseen. Epo oli sentään siksi älykäs, että huomasi tähän pyyntöön olevan »koiran kuopattuna» ja antoi näinollen siihen seuraavan valtioviisaan vastauksen: »En sunkka mnä sentä lupp snu alvokaatikses, ko ei mnull ol soltuutti, mutt kyll mnä snull supliikin kiljota». Epolle alkoi nyt vähitellen tulla koti-ikävä ja Ainaansa hän muisteli alituisesti. Mitä Aina sanoisi, jos hän tietäisi edes puolet siitä mitä hänelle nyt oli tapahtunut ja millä asioilla hän oikeastaan liikkui maakunnasta, Varmasti hän ei rehellisellä luonteellaan tulisi koskaan hyväksymään hänen keksittyä tulipalonavustusliikettään, mikä oli ilmeinen rikos luonteeltaan ja laadultaan. Ja jos joku häntä tästä syyttäisi, joutuisi hän vielä loppujen lopuksi lukemaan tiilenpäitä Kakolassa, ajatteli Epo. Ei, ja tuhannen kertaa ei, Ainan ei koskaan pidä saamaan siitä mitään tietoa. Kaikki tapahtumat hän pitää omana salaisuutenaan ikuisesti. Mutta tämä kalvava lammasjuttu. Millä hiton tavalla päästä perille siitä, oliko Lallalan talon lammaslauma todellakin käynyt hänen asunnossaan ja tehnyt siellä pahaa. Parasta hänen mielestään oli heti kirjoittaa siitä Ainalle ja tiedustella asian oikeata laitaa. Mutta millä tavalla hän alottaisi ja lopettaisi kirjeen? Totuutta ei hän siinä uskaltaisi ilmituoda. Hänen täytyy esittää asiat kokonaan väärässä valossa. Kyllä Aina sen aina uskoisi, kuten ennenkin. Hän luulee minun koko ajan kulkevan kunnollisena kulkukauppiaana maakunnassa ja kerjäävän siinä sivussa almuja. Oli miten oli, selvä oli joka tapauksessa asiasta otettava ja heti paikalla. Hän hyppäsi ylös vuoteeltaan, haki taskustaan timpermannin kynän ja tupakkakartuusin käärepaperin sekä alkoi kirjoittaa Ainalle seuraavan sisältöistä kirjettä: »Oma kultan Aina. Ko mnä ole nähny nii kamala ja gauhia unt, et se Lallalan talo häi ja pahanpäeväne päss oll pukkan mnun porstuvan oven pihtpiäle rikk, ko se ol vanh jo perstantunnu ja kaikk lamppa oli päässy syömä mnu parhama leipän ja raarima rukkin, nii mnä pyyrä, et snä menisi sinn kauppmies Knastti puoti byytämä pari rautnaula ja naulassi sen porsto-oven kii ja panisl vahvan tönkö taaha, ete ne perhana lamppa ja se pahukse päss sinn enä pääs. Raumall mnun käve hiukan kalpate, ku se Uurenkartano faarin koer ol siell Massisen kartanol ja se pahus tuns mnu ja rupes pakkama pääl ku sarvipää saakel ja mnun täyry karata erell nii ete se saanu purruks ja juur siin portinpiäles mnä kompastusi yhten kamala molkokivehe ja oikkia jala puukenk menn halk. Kyll mnu krääm kauppan oo menny paremmi ku olis luullukka. Se nätinnäköne Pormestarinna Kyssapoo ost mnult koko krossi kalssonkin knapei ja kauppmies Venttaliite monttalai kräämä ja himpp hamppu 100 marka erest. Nii ja kyll se kapten Tublok kans ost kaks pari vahvoi henkslei, ku hän valitt, ett häne housus pakkava puttoma ja olema kintuis ain. Mutt tämä ei oll viel mittä, ku sitt se kauppaneuvos Messine krosass koko korilise niitt Lapi sepän takomi perunpuukossi ja makso summas 500 markka. Mnä ole nyy tääll nälkkäses Myllpitäjäs, ko lutte pureva yöll ja kärväse päeväll, enk oll viell kunniallist ruokryyppykä saan mistä, ko jottan paljast plassu ja korutettu kuusen kyynelt kittahan kitanu. — Jokost sielt kuvetnöör Hoosiannapossilt oo mittän tietto tullu siihe breivi ku mnä läheti. Jollei vaa mittä rupp kuuluma, nii mnä lähre Turkku ite se ryssän kans pomiloittema ja reerama se elindarppe asian klaariks. Kirjott juur koht vastaus ja lähett preiv tulema Himmeljoe lukkarill, ett mnä saa se sinn päästesän. Bane täsä kaikk pantavan, kute mnuull vaevaisell muut oll et lähettä ku tuhanen turkast, lämmint ja maukast pusut oikke omalt ja uskoliselt Efraimi hehkuvilt huulilt. Oma Efraim». Tämän kyhäyksen jälkeen Epo väsyneenä rauhallisesti nukkui koko yön eikä herännyt ennenkuin vasta aamulla, jolloin majatalon ahkera emäntä Manda Maatiainen toi hänelle kahvia leivän kera. Sen jälkeen hän pukeutui ja lähti ulos aamukävelylle, viedäkseen samalla postitoimistoon äskenkirjoittamansa Ainan kirjeen. Sitten hän päätti mennä pappilaan aamiaiselle. Vanha kunnianarvoisa rovasti Ryppylä istui työpöytänsä ääressä kansliassa, selaillen vanhoja ja uusia kirkonkirjojaan eikä ollut huomaavinaan hänen tuloaan. Pitkän odotuksen jälkeen alkoi Epo rykiä kovalla äänellä, jolloin rovasti nosti päätään ja alkoi silmäillä häntä silmälasiensa alta. »Mitä asiaa on vieraalla»? kysyi hän aivan kylmäkiskoisesti. »Tulipalo avustust olsi nöörimäst anonu» vastasi Epo, jättäen samalla paperilappusen rovastin käteen. »Vai niin, vai niin, otti ja tuota. Te olette jo kolmas kerjäläinen ja avustuksen hakija tällä viikolla ja vasta on tiistai päivä kulumassa. Tulisin aivan köyhäksi mieheksi, jos kaikille järjestään antaisin mitä he pyytävät. Tämä rovastin virka ja koko pappilan tulot ei totta totisesti kestä tätä peliä kauemmin. Tästä täytyy tehdä pikainen loppu tavalla tai toisella. Olen juuri tilannut itselleni vihaisen vahtikoiran vahtimaan pappilan portissa ja ajamaan pois kaikki kerjäläiset. Mutta asiasta toiseen, olen huvitettu kumminkin kuulemaan millä tavalla se teidän tulipalonne tapahtui. Olette erittäin ovelan näköinen ja läpiliipattu ukkeli. Oikein tottunut ja vanha veteraani sepittämään susijuttuja, sen huomaan kyllä jo kasvojenne piirteistäkin, niin että antaa tulla vaan, kyllä minä kuuntelen», vastasi rovasti. Epoa jonkun verran hämmästytti rovastin vastaus. Mutta kun Epokaan ei ollut mikään »eilisen teerenpoika», eikä häntä voinut noin vain pelotella pelkillä jutuilla, kuten variksen poikasia, alkoi hän hetken mietittyään ja mälliä poskelta toiselle pyöriteltyään, selittää aiven tyyneesti: »Nii, nähkäst, hyvä plovast ja kilkoisä, se oll mnun huushollelskan, ko ajattelemattamuulesas näi suvikuumall ol luvenu leipoma keskell päevä ja uuni lämmityksen käyltäny kuivi ja plätiseväissi kuusei, niist sitt oll kipen saupiipu kaut lentäny vanha ja sammaltunuhu pälekattoho, ja se sytys koht palama. Ja tosapaikas ol tolp ilmliäkiss. Kyläläise kyll tuliva appu, mutt tuli ol saanu jo nii suule valla, ett kaikk samotusmeininki oli tulha. »Tämä teidän selityksenne onkin sentään kokolailla uskottavampi ja luotettavampi kuin sen eilisen mustalaisen juttu hevosensa kuolemasta, tuumaili rovasti Ryppylä, ja antoi Epolle satamarkkasen, sekä käski hänet aamiaiselle pappilan keittiöön. Keittiössä hän tapasi ruustinnan, joka oli erittäin iloinen, herttainen ja vieraanvarainen nainen, aivan rovastin vasta kohta. Hänen hyvistä antimistaan oli Epo niin monta kertaa ennenkin nauttinut ja syönyt itsensä kylläiseksi, ei nytkään viipynyt kauan ennenkuin pappilan pöytä oikein notkui kaikenlaisista herkuista. Ruustinna tiesi, että Epo oli suursyömäri, miltei ensimäinen koko läänissä, samalla kun hän myöskin oli suurin, ovelin ja peloittavin kerjäläinen koko maassa. Pöydällä oli nyt sian- ja lampaanpaistia, munia, juustoa, voita y.m. pehmeätä sekä kovaa leipää ja vielä päällepäätteeksi hyvää rusinasoppaa sekä hyytelöä, joita Epo nyt siinä pöydän ääressä istuen hyvällä ruokahalulla pisti liiveihinsä, miltei henkäisemättä. Epo söi itsensä kylläiseksi ja puhdisti pöydän niin tyystin, ettei yhdessäkään lautasessa murenakaan ollut. Mitä ei hän jaksanut syödä, sen hän pisteli ruustinnan huomaamatta taskuihinsa, minkä jälkeen hän kiitteli ja kätteli ruustinnaa ja toivoi hänelle Jumalan siunausta sekä pitkää ikää sekä poistui samalla. Nyt hän tunsi ensi kerran tällä matkallaan vatsansa oikein täyteläiseksi. Hän ei jaksanut enään kunnollisesti kävellä, vaan ähkyen ja puhkuen, kuten liikaa kuormitettu veturi. Hänen täytyi paneutua maata pappilan lähellä olevalle nurmikolle. Hetken kuluttua heräsi hän kammottavaan ääneen. Hän oli kuulevinaan kuin kaukaisen ukkosen jyrinää omassa ruumiistaan. Ensi hämmästyksestään toinnuttuaan, huomasi Epo ettei hän ollutkaan enään oman syyllisen ruumiinsa herra, vaan se oli vatsa, joka oli vienyt isäntävallan ja sokaissut hänen tahtonsa ja puhtauskäsitteensä. Koko ympäristö tuntui ilkeän niljakkaalta ja löyhkäävältä. Epo vähäsen kummasteli, minkä tähden eräs ohikulkeva naishenkilö, nenäänsä tarttuen, teki pitkän kaarroksen, sillä mielestään hän ei ollut mikään naisvihaaja, eikä niitten pelätin. Tilanteen tuntien ja tietäen, ettei hänellä ollut varavaatteita, asteli Epo ankarien vatsanväänteiden vääristämanä sillan viereen yläpuolelle koskea, huomaten paikan rauhalliseksi, johon heinäkuun hempeä aurinko heloitti täydellä terällä, riisui hän päältään, tarttui housujensa lahkeisiin ja virutteli niitä kohisevassa koskessa. Mutta vastoinkäyminen seurasi vastoinkaymistä. Hänen alumaisensa, kotieläintensä laidunmaan, vei kiehuva virta mukanaan. Epon tavoitellessa niitä, luiskahti hän niljaiselta kiveltä itsekin koskeen. Kaikeksi onneksi oli hän ennen putoamistaan saanut tärkeimmät vaatekappaleensa rantakiville kuivumaan. Siellä huusi ja sätkytteli hän koipiaan, kaulaa myöten vedessä. Kylä oli kuitenkin kuin kuollut. Aikaisemmilla teoillaan oli Epo näet laittanut aivan kuin katusulun tärkeimpään liikekeskukseen. Lopuksi huomasi hänet tamineitaan korjaileva mylläri, joka riensi paikalle ja armeliaasti tarttui hänen tutisevaan pukin partaansa ja takkuiseen tukkaansa ja suurella vaivalla veti Epon rannalle, johon hän kiitosta sanomatta nukahti. Vähän ajan kuluttua heräsi hän kauheaan rankkasateeseen. Ja siinä hän nyt viluissaan värjötti, ainoat housut käsissä ja nekin märkinä, kuten hän itsekin. Päälleen hän ei voinut niitä vetää, vaan tyytyväisenä kiersi hän ne kainaloonsa ja tuntien itsensä väsyneeksi ja vilustuneeksi, lähti hän hiljalleen alastomana illan hämärässä tallustelemaan kohti Himmeljoen pitäjää, levähdyspaikkanaan Kuoleman kylän Perttulan talo. EPON SEIKKAILUT HIMMELJOEN PITÄJÄSSÄ. Heleänä heinäkuun päivänä heräsi Ooperin Epo Perttulan talon väen tuvan penkillä laitetulla vuoteella, kun väki tuli työstään päivällisille. Nyt alkoi Epo tehdä tiliä retkistään ja hän kertoi, että koko Myllypitäjässä ovat pahat henget valloillaan, äärimmäinen nälänhätä näyttää uhkaavan täälläkin ja se on yksistään noitten kirottujen elintarvepomojen ansiota. Pappilassakin syötettiin häntä kaiken maailman sotkuilla, niin että hän nyt on auttamattomasti sairaana. Ja siinä samassa hätääntynyt ilme kasvoilla nähtiin Epon juosta vilkaisevan vauhdilla kohti takapihaa, josta hän palasi vasta kun väkikin tuli työstään illalla. Hänen kertomuksensa jatkui: tässä taudissani olin pakoitettu poikkeamaan ainakin kaksi kertaa kilometrillä tienviereen, jonne lopulta nukahdin. Ja koska aina olen tunnettu siisteyttä harrastavaksi, enkä tahtoisi jälkeläisiä itsestäni jättää, niin Kaukulan kylässä aloin pestä alusvaatteitani, mutta pahanilkiset pojat veivät ne sillä aikaa kun olin asioillani ja nyt olen sairas ja tässä viheliäisessä tilassa, ilman ruokaa ja rahaa. Samalla kourasi hän hätäisesti paitansa sisäpuolelle neulomaansa taskua, joka kolmella hakaneulalla oli lukittu. Sillä hän tiesi siellä löytyvän vähän yli viisituhatta markkaa setelirahoja. Perttulassa pidettiin hänestä äärettömän hyvää huolta sekä sielun että ruumiin puolesta. Kun hänen käyntinsä takapihalle, vaikkakin ne olivat teeskenneltyjä, eivät vähentyneet ja hän ihmisten mielestä aina heikkenemistään heikkeni, vaikka päinvastoin hän itse tunsi itsensä virkeämmäksi ja terveemmäksi kuin koskaan ennen ja huomasi hyvin viihtyvänsä siellä, vieläpä hautoi suuria ajatuksia päässään, rohkeni lopulta Perttulan vanha vaari kysyä, hänen noin viikon ajan talossa oltuaan, tahtoisiko hän vielä rovastin kanssa puhua asioistaan, koska rovasti muutenkin tuli naapuriin sairaan luo käymään. Kauhusta kalpeni nyt Epo. Hän ei tahtonut millään ehdolla tulla tekemisiin rovasti Ryppylän kanssa ja niinmuodoin uudelleen joutua satimeen. Hän sanoi nyt voivansa paljon paremmin kuin eilen ja pyysi vielä keittämään yhden padallisen kauraryynipuuroa jonka syötyään hän lupasi yrittää kotiinpäin. Nyt kuten ennenkin sai hän määrätä itse ruokansa, ja suunnaton oli se määrä, jonka hän ahtoi sisäänsä. Talonväkeä vähän ihmetytti, mistä tämä nopea parantuminen johtui. Mutta enempää asiasta puhumatta Epo vain kätteli heitä sydämellisesti, kiitti talonväkeä kaikesta huolenpidosta sekä lähti tasaisesti tallustelemaan Himmeljoen pitäjää kohti. Ennenpitkää nähtiin hänen vielä kiireesti poikkeavan metsään. Sillä kertaa tahtoi hän nukkua ja pitää tapansa mukaisen herraskaisen ruokalevon. Hetken levättyään jatkoi hän kuitenkin matkaansa eteenpäin koko ajan höpisten itsekseen seuraavaan tapaan: olipa se sentään kitsasta väkeä kauttaaltaan aina rovastista alkaen. Olen kulkenut koko pitäjän pitkin ja poikin, poikkenut joka taloon ja tölliin, enkä saanut muuta kokoon kuin kaikenkaikkiaan vaivaiset kolmesataa markkaa. Tuskin on siinä jalkavaivoiksi jäänyt juuri mitään, lukuunottamatta Ruonan kylän Kirstolan ja Sukkulan kylän Isontalon antimia, joilta kumpaiseltakin sain kaksikymmentä markkaa sekä eräältä rakennusmestari Toivontähdeltä viisitoista markkaa. Muista taloista ja tölleistä ei näkynyt riittävän markkaa tai kahta enempää. Mutta annappas olla, kun pääsen rikkaaseen Himmeljoen pitäjään, niin kyllä siellä avunpyyntöni otetaan paremmin huomioon. Anteliaisuus on aina ollut siellä runsaampi kuin Myllypitäjässä. Sen olen niin monta kertaa ennenkin kokenut. Silloinkin kun niitä pilaantuneita silliä kävin kaupittelemassa, ne olivat niitä samoja, jotka olin saanut ilmaiseksi kauppias Venttaliiteltä Jaarituskaupungista. Himmeljokilaiset ostivat niitä paljon paremmin kuin naapuripitäjäläiset. Ja uskalsinpa korottaa hintaakin ennenkuin loppui koko tynnyri. Siinä samassa häämöitti edessä koko kaunis Himmeljoen kirkonkylä taloineen ja tölleineen sekä maisemineen. Erikoisesti pisti silmään korkealla kummulla oleva punaiseksi maalattu pappila ja lukkari Lauri Laulavaisen asunto ja ulkohuoneet. Lähemmäksi tultuaan hän näki vilahduksen lukkarin vaimosta, joka tuli navetasta ja riensi juoksujalkaa asuntoonsa. — Mitä tehdä? Päästetäänkö tuo ovela moromäkiläinen kerjäläinen sisään vai ei? tiedusteli lukkarin eukko hätäisesti mieheltään. — Oletko nähnyt sen hylkiön taas kulkevan näillä mailla? kysyi lukkari. — Käy nyt heti tänne ikkunan luo katsomaan niin näet itse. Tuolta se tulla ressuttaa ulkohuoneittemme lähettäviltä —, vastasi vaimo säikähtyneenä. — Peijakasvie, pane nyt heti ovi hakaan ja ota avain pois, sanoi lukkari vaimolleen. Ja tuskin oli hän ennättänet tekemään tämän tempun kun Epo jo kolkutti ovella useampia kertoja oikein kovasti, mutta mitään ääntä tai vastausta ei kuulunut ja Epoa sekä harmitti että sapetti. Hän tiesi lukkarin kyllä olevan kotonaan, koska oli harmaa, arkinen päiväkin eikä lukkareilla yleensä mitään tehtävää ole muulloin kuin sunnuntaisin. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun lukkarilurjukset ovensa lukitsivat häneltä. Mutta annappas olla ja illan tulla. Kun lypsy on toimitettava, niin kyllä sitten ovikin aukeaa, ellei jo sitä ennen. Hän meni nyt erään lähellä olevan talon puutarhan aidan taakse väijyksiin. — Olipa onni sentään mukana että saatiin ovi hyvissä ajoissa kiinni ja me säästyimme ainakin tällä kerralla syöttämästä ja juottamasta tuota ryökälettä, sanoi lukkari iloissaan. — Aivan oikein. Se kun söisi ja joisi mökkimme putipuhtaaksi, eikä se yksistään siihenkään tyytyisi, vaan vaatisi rahoja ja Jumala ties mitä kaikkea avunpyyntöjä sillä veitikalla taas on mielessä. Ja ellei hänelle anna hyvällä kaikkia mitä hän pyytää, niin sitten hän alkaa soimata ja letkautella senkin seitsemällä tavalla sekä kantaa vihan kaunaa vuosikausia sydämessään. Sen olen niin monta kertaa tullut tuntemaan, vastasi vaimo. — Niin, pelkästä pelosta kaikki hänelle antavat, eivätkä hyvästä sydämestä ja säälin tunteesta kukaan. Muistan vielä aivan hyvin, kun hän muutama vuosi takaperin, käsirattaita perässään vetäen, kävi näillä mailla ja naapuripitäjässäkin kaupittelemassa haisevia silliä. Ja niitäkin täytyi jokaisen pakosta ostaa häneltä. Minäkin maksoin kilosta viisi markkaa, vaikken ottanutkaan silliä vastaan. Niitä se viheliäinen kehui extra priimaksi ja kukapa muu olisi voinut myydä sellaista pilaantunutta tavaraa, jollei juuri hän. Ja tuskin oli hän niistä ikinä penniäkään kellenkään maksanut, tuumaili lukkari. Kello löi nyt seitsemän. Iltalypsy oli alkanut joka talossa ja töllissä ja luonnollisesti myöskin lukkarilla oli aika tullut eukolle lähteä navettaan. Sitä ennen vilkaisi hän ikkunasta ulos pihamaalle ja sanoi lukkarille: »Taisi se Ooperin Epo jo mennä menojaan, uskallan toki lähteä lypsylle, vai kuinka?» Tämän sanottuaan hän otti kiulun käteensä, aukaisi oven, jätti avaimen lukkoon ja lähti navettaan suoraapäätä, katsomatta edes taakseen. Epo oli suurella jännityksellä odottanut tätä hetkeä. Nyt se oli tullut. Hän nousi ylös piilopaikastaan ja lähti kävelemään kohti lukkarin asuntoa ja oli juuri astumaisillaan rappusia myöten yläs, kun hän kuuli lukkarin mutisevan itsekseen: »Nyt se hittovieköön tulee kuin tuleekin. Senkin ovela hulttio, läpiliipattu veijari ja vanha kettu. Tietysti hän on ollut jossain lähitienoilta vaanimassa tätä tilaisuutta». — Hyvä ehtot, tuli snuaki telvettimä näi matkoill ollesan, sanoi Epo heti sisäänpäästyään. — Sepä oikein ja hauskaakin saada nähdä sinunkin vielä kerran näillä mailla liikuskelevan. Mitenkäs asiat nyt oikein hurisevat sinun kanssasi siellä Moromäen pitäjässä? kysyi lukkari Laulavainen. — En mnä oll siell ollu kuukaude päivin, ko olen kieltän maakuntia hakemas tulipalo avustust, vastasi Epo aivan tyyneesti. — Siunaa ja varjele, mitä kauheita sinä jutteletkaan. Onko asuntosi palanut? Muistan vielä aivan hyvin, kun noin neljäkymmentä vuotta takaperin rakensit sen ja kerjäsit ahkerasti siihen tarvittavat hirret ja lattialankut täältäkinpäin. Ja olivat muutamat talolliset Korpikylästä olleet armeliaita ja avuliaita sinulle sekä kuljettaneet ne talvisaikana paikalle. Mutta asiaan. Millä tavalla se tuli sitten oli irtipäässyt ja koska se tapahtui? tiedusteli lukkari. — Nii, se oli noi viis viikko sitt peljantat vasta yöl, ko ukkone löi alas kolstenist ja siin silmäläpäykses ol kaikk ilmliäkis. Itteki peljästysi ja meni tainoksi. Vähemäs ko tiimas palo lakenus jämt poloks, eimös eles koko kylä väki pluuttanes ja ämpälenes voinu estä stä meno ja samotta valkkia. — Sepä kauheata, tulipa siinä suuri vahinko köyhälle miehelle. Täytyy minunkin pienen pienestä palkastani koettaa auttaa sinua saamaan uuden asunnon ja katon pääsi päälle vastasi lukkari säälien ja osaaottavaisena. — Mutt kesken kaike, onk mnu osottellan tullu kiljett tänn snu huostas? kysyi Epo. — On kyllä. Taitaa olla morsiameltasi tai emännöitstjältäsi, kuinka sitä nyt oikein karahteeraisin, sanoi lukkari veitikkamaisesti, antaen samalla kirjeen Epon käteen. Hätäisesti repäisi Epo kuoren auki ja alkoi tutkia kirjettä, joka kuului näin. »Moromäki, heinäkuun 15 pnä 1916. Rakas Eposeni. Olen sanomattomasti iloinen ja kiitollinen kirjeestäsi, jota olin odottanut monet pitkät päivät ja yöt ja olin melkeinpä kuolla ikävään. Mutta ne sinun lähettämäsi lämpimät lentosuukkosesi, vaikka tulivatkin pitkin pitkää, santaista, mäkistä ja mutkaista maantietä, halki ilman ja yli metsien, maitten ja soitten, lohduttelivat pientä ja kärsinyttä sydäntäni. Joka kerta, kun suutelen sinun kirjettäsi tulen niin ihmeen — kuinka nyt sanoisin, hullaantuneeksi ja villiintyneeksi. Sellainen voima sillä on, ja kun muistelen kaikkia niitä lemmentarinoita, kuin meillä on ollut, kaikki menneet muistot ja muiskut, niin toivoisin, että sinä nytkin olisit luonani juuri tällä hetkellä, ilahuttamassa ja lohduttamassa minua, sinä oma armaani ja auttajani, pikku Eposeni. Sinä kyllä ymmärrät ja tiedät, että me heikot naiset vaadimme miehiltä hellimistä ja lellittelemistä, hakkailemista ja halailemista, niin — ja sitä oikein paljon, muuten kuolemme me kaikki ikuiseen ikävään sekä suureen suruun. Paras on siis sinunkin joutua kotiin järjestämään järkevästi rakkaussuhteitamme siihen sorttiin, että pääsemme pian onnellisiin naimisiin, koska sinulla on talo ja tavaraa; lämmin ja lempeä sydän. Muuten huomaan kirjeestäsi, että sinä olet hieman hermostunut ja näät paljon pahoja unia. Aivan turhasta olet tuskastunut, Eposeni. Sillä olen kuullut että se Uudenkartanon vaari on tullut päästään pehmoiseksi ja puhuu sekavia, joissa ei ole mitään päätä eikä perää. Kukaan ei vielä tähän mennessä ole jalallaan astunut niihin sahalastuihin, joita ovesi eteen asetit poislähtiessäsi. Kaikki asunnossasi on entisellään, niin ovet kuin muutkin, eikä kuvernööriltä ole mitään vastinetta saapunut. Ole siis rauhassa ja voi hvvin näkemiin asti. Oma Ainasi» Kirje, varsinkin sen keskiosa hämmästytti Epoa. Aina ne naiset vaativat naimisia ja naimisiin menoa. Minulla on ikävät kokemukset siitä jo ennestään. Muistan vielä hyvin miten äkäisesti ja karskisti se Moromäen kirkkoherra Hoikkanen siellä kotona nuhteli minua siitä seikasta, että olin sieltä Turun takamailta tuonut asuntooni emännöitsijäksi sen Anna-Liisan, jonka kanssa piti mennä naimisiin. Koko kirkkolaki, sanoi hän, oli sitä vastaan. Ei yhdessäkään parakraafissa myönnetty sitä, että kerjäläinen saisi naida tai mennä naimisiin. Siitä voisi koitua ikäviä seurauksia, varsinkin seurakunnalle, jos lapsia syntyisi ja kukapa ne sitten elättäisi. Kerjäläisiä oli pitäjässä aivan tarpeeksi, joten ei niitten lukua ollut tarpeellista lisätä, selitti kirkkohena Hoikkanen. Eikä se Anna-Liisa saanut rauhassa elää ja olla kanssani muuta kuin korkeintaan pari kuukautta, kun poliisi viranomaisten määräyksestä jo hätyytti hänet asunnostani. »Kerjäläinen ei saa lempiä», sanoi konstaapeli Tyrvänen jyrkästi ja kylmäkiskoisesti. Ja siihen se rakkaus päättyi sillä kertaa, niin ja nyt olisi taasen uutta syntymässä. — Ei, ja tuhannen kertaa ei. Se ei saa tapahtua, ajatteli Epo itsekseen ja lauleli seuraavan sepittämänsä laulun: »Ei kerjuripoika riiata saa eikä heiliä kotiin tuoda; Ei iskeä silmää, ei kaulatakaan Oma kultaa ei hälle suoda. Ei lemmen tunteita ollenkaan saisi kerjuripojalla olla. Kohta kirkonisä kiroisi ja raatinsa kutsuisi koolla. Kaikki hellut ja heilat kuskataan kruunun piiskalla, halituli tullan. Näin veivät ne julmat multa pois oman Anna-Liisani kullan.» Tätä laulua, joka oli Epon lempilaulu, lauloi hän nyt lukkarillakin, mikä saattoi kaikki läsnäolijat nauramaan. Sitten kutsuttiin Epo illalliselle ja oli vuodekin valmiiksi laitettiin lukkarin kamariin. Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen lähti Epo matkaamaan päin majataloa, jossa hän tapasi Kalakylän kaupungista katoisin olevat herrat merikapteenit Iisusen ja Mallisen, jotka olivat Laivaveistämön asioilla olleet Kivisaaren kylän kruununpuustellissa ostomassa emä- ja mastopuita. Epo selitti heille tulipaloavustuspaperinsa, jota mainitut herrat lukivat ja nauroivet Epon kehnoa käsialaa sekä paperin likaisuutta, mutta antoivat sentään kumpainenkin viisikymmentä markkaa uuden asunnon hankkimista varten Myöskin vieraanvarainen ja hyväntahtoinen majatalon isäntä Laupiainen antoi Epolle kaksikymmentä markkaa. Sen jälkeen lähti hän talsimaan pitäjää pitkin ja poikin, talosta taloon töllistä tölliin paljon paremmalla menestyksellä kuin Myllypitäjässä. Noin viikon kuluttua otti hän vihdoin jäähyväiset Himmeljoen pitäjästä, lähteäkseen kotipitäjäänsä. Ja ennen pitkää oli hän ehtinyt Pakkalan taloon Suonperän kylässä. EPO MATKUSTAA TURKUUN, MUTTA JOUTUU POLIISIN KANSSA TEKEMISIIN SIELLÄ. Ooperin Epo oli myöskin luonnon ihailija ja ennenkaikkea kultaisen kotiseutunsa laulaja. Senpätähden hän ennen pitäjän rajapylvään ohitse päästyään ja Pakkalan taloon saavuttuaan, alkoi kotiseututunnelman lumoissa laulella itse tekemänsä laulua: »Oi sa kultainen kotiseutu ma nään sinut kerran taas; ja sieluni silmillä katson ihanuuttasi joka haas. Kuinka päivä päällesi paistaa ja aurinko armias on; kuinka kohisten kohoo korsi ja tähkä on verraton. Sun helmassas heelmät huokuu ja antimet runsahat vaan; sua hallitsee Taatto taivaan jolle kunnia kuuluu vaan. Kohta kaatuu heleä heinä ja elonleikkuu alkaa maas; kohta katkaisee koneet korret, vilja aumatkin nähdään taas. Meni menojaan keskikesä ja suven juuri sunnuntai; vain vienoja muistoja elää mun rintani riemuun sai. Kuinka tutulta tuntuu taasen joka polku, pensas ja muut; kaikki kivet, kalliot, kannot ja mun pihani pihlajapuut. Kaikki syliini sulkea tahdon ja suullani suudella vaan; missä seisoo töllini kallis jonka vertaist ei löydä vaan. Sulle sykkii sydän ja suoni ja kantelo kauniisti soi; sulle elän ja kuolen aina sa kultainen kotini oi.» Nyt ei minun sovi enään täällä kotipitäjässäni hiiskua halkaistua sanaa siitä tulipalosta, eikä anoa avustusta, sillä se voisi herättää ikävää huomiota, koska kaikki tietävät ettei se ole totta. Ja mätäkuun uutiseksi se olisi liian karkea. Paras on siis koettaa «jyvästellä» niin ahkeraan kuin mahdollista, sekä lähettää kootut viljat säkeissä kyläkuntain maitokuskeilla kirkonkylän Poukolan talon makasiiniin, kuten ennenkin. Kyllä talonväki niistä huolehtii, siksi kunnes itse ennätän niitä noutamaan ja saan ne kaupatuksi hyvästä hinnasta viinankeittäjille tai nälkäisille kaupunkilaisille, tuumaili Epo. »Terve, terve, sanoi Pakkalan talon isäntä, kohta kun Epo oli astunut kynnyksen yli, missä se Lehtinen nyt on oleillut, kun ei meillekään ole pitkään aikaan ennättänyt? Olisihan toki laulumieskin talossa joskus ollut tarpeen ilahuttamassa tätä harmaata arkipäiväistä elämää ja saattamassa sitä hieman valoisemmaksi, vaikkapa vaan hetkiseksikin». »Maailmall avalall on tämmöse leisumiehen ja keljäläise ain vaa oltava näljän pakotuksest. Ei täsä muute henk luumiss kauva pysy, eimos makkavan kati suuhu mittän tull», vastasi Epo. Tämän keskustelun jälkeen käskettiin Epo illalliselle muun talon väen kanssa saman pöydan ääreen. Ja kun kaikki olivat aterioineet, pyysi isäntä, joka aina oli leikillinen ja hauskalla tuulella, Epoa laulamaan koko talonväen kuullen suuressa ja avarassa tuvassa, luvaten hänelle palkkioksi jokaisesta lauletusta laulusta yhden litran ruisviljaa. Tähän pyyntöön Epo suostuikin mainitulla ehdolla. Ensin hän lauloi lemmenlauluaan, jota ei kukaan läsnäolleista ollut koskaan ennen kuullut, mikä saattoi koko talonväen nauraa höröttämään ja iloiselle tuulelle. Epo sai nyt toistella tätä laulua moneen kertaan, myrskyisillä kättentaputuksilla. Mutta tätä ennen oli hän ottanut lieden tuvasta itselleen hiilen kappaleen, minkä kanssa piirsi tuvan seinään joka lauletun laulun jälkeen mustan viivan, jotta hän lopuksi pääsisi selville siitä montako litraa talonisäntä oli hänelle velkaa. Näin hän jatkoi laulamistaan aina puoliyöhön asti, jolloin hänen äänensä oli aivan käheä sekä talonväki väsyksissä pelkästä nauramisesta. Epolla ei ollut todellisuudessa minkäänlaista lauluääntä eikä korvaa. Kumminkin kaikki yksimielisesti antoivat Epolle tunnustuksensa lauluistaan. »Ja niinkuin nyt kuulitte, oli se jotain toista ja parempaa kuin sen Helperin Hessun ruokottomat laulut», sanoi iloinen isäntä, jatkaen «enkä minä koko miestä sietäisi talostani, koska kuuluu olevan vielä polsseviikkikin». »Se on totta mitä isäntä sanoo», vakuutti talonväki yhdestä suusta. Sen jälkeen menivät kaikki makuulle ja Epo pääsi isännän kamariin laitetulle vuoteelle lepäämään, mikä olikin tarpeen, koska hän oli laulanut enemmän kuin koskaan ennen ja oli nyt perin väsyksissä. Aamulla kun kaikki olivat hereillä ja talon ehtoisa emäntä oli kantanut kahvit sisälle, alkoi isäntä jutella Epolle suunnittelemastaan Turun matkastaan. Hänen täytyi käydä siellä ostamassa itselleen uusi niittokone Forseliuksen liikkeestä, edelllsenä päivänä rikkimenneen tilalle. Epo voisi hyvinkin seurata mukana katsomaan ensi kertaa Turun kaupunkia ja kaikkia sen nähtävyyksiä, jos muuten haluaisi, sanoi isäntä. »Kyll mnä vaa mieleläs tle, jos vaa fölin pääse. Ja oo mnuullakin tärkkiöi asioit toimitettavan siell kuvelnööli vilastos, jos pääsis se maanisä puheill», vastosi Epo. »Sitten sitä lähdetään heti Suonperän automobiilissä ja minä kyllä maksan kyydin», virkkoi isäntä. Epo oli pukeutunut vähän ennen kuin isäntä ja muisti nyt eilen illalla piirtämänsä viivat tuvan seinässä sekä lähti heti niitä laskemaan. Viivoja ei ollut enempää eikä vähempää kuin täysi sata. Näin ollen hänen ylöskantoluetteloonsa eli verotukseensa ja takseeraukseensa oli tullut yksi hehtolitra lisään. Mutta Pakkalan isännällä ei ollutkaan varaa maksaa verojaan heti, eikä liioin ollut haluakaan siihen, sillä hän oli pitänyt koko asian ja laulun pelkkänä leikkinä. Tästä närkästyi Epo. Kuitenkin lupasi isäntä suorittaa viljan syksyllä jos sattuu saamaan hyvän vuoden tulon. Tällä kerralla maksaisi hän ainoastaan Epon kyydin Turkuun. Tästä riemastuneena lähti Epo mukaan edes aamiaista maistamatta. Se kyllä motkotti häntä koko ajan, kun hän ähkien ja puhkuen kiipesi isännän perässä jyrkkää »Punajan» mäkeä ylös kohti autoasemaa. Siellä oli jo vaunu miltei täynnä. Kun sinne vielä tuli elintarvelautakunnan pomo, tuo hirttämätön Salon Kyöri, nousivat Epon karvat pystyyn. Hän ryntäsl pois autosta, heristeli nyrkkiään, hakkasi puukenkiään ja haukkui sanomattomasti hänen kerjättyjen viljojensa syömisestä, uhkasipa jäädä pois vaunusta, sillä kunniallisena ihmisenä ei hän lähde sellaisen henkilön kanssa yhdessä matkustelemaan mihinkään. Ja vähällä oli, ettei hän jäänytkin pois vaunusta, sillä Myllypitäjässä naulaamansa toinen puukenkä oli siinä täristellessä mennyt ihan sirpaleiksi. Nyt tuli Epolle hätä ja aivankuin armosta laski hän Salon Kyörin vaunuun, kun tämä ensin oli käynyt Tinku Jussin muijalta lainaamassa vastatervatut puukengät. Nyt oli Epossa miestä, kun hän sai nöyryyttää elintarvepomoa. Hän ei ollenkaan huomannut koska vaunu lähti liikkeelle. Vasta sitten kun jo mentiin täyttä vauhtia Ullanmäestä alas, huomasi Epo, miten asiat ovat ja silloin alkoi kylmiä väreitä kiertää hänen sisikunnassaan. Kamalalta tuntui se keinutus ja pärinä, varsinkln kun hän illalla oli syönyt papusoppaa. Kun oli päästy »Virstantolpan» mäkeen, alkoi hänen koko olemuksensa vavista perustuksiaan myöten ja hän tunsi olevansa perin löyhällä pohjalla, vaikka pitikin Pakkalan isännän takin liepeestä kaksin käsin kiinni. »Kakosuon mäestä» alas laskettaessa alkoi vaunu haista niinkuin talvista sikokarsinaa olisi tyhjennetty ja mukana olevat muijat kokoilivat saaliensa liepeitä. Epo oli kalpea kuin joppijuusto. Sanattomana tuijotti hän eteensä, laskien aina aika ajoin suustaan kamalalta haisevan suihkun. Loppumatkalla hän voi jo vähän paremmin, mutta harmitti kuitenkin tuo ruumiinsa ravistuminen ja Pakkalan isännän ja Salon Kyörin piikittelyt elintarvelain rikkomisesta ja sopimattomasta kalliin ruuan tuhlaamisesta. Asia paheni yhä kun auto pysähtyi kirkonkylään ja Salon-Kyöri sekä kaikki elintarvepomot tulivat kiusaamaan häntä, kun hän joutui puhdistamaan vaunun ennenkuin matkaa jatkettiin. Epo kiroili ja hikoili, pyyhki ja putsasi sekä kantoi saavikaupalla vettä nimismiehen kaivosta. Kun vaunu oli puhdas, asettui hän hiljalleen istumaan paikalleen samoinkuin muutkin matkustavaiset ja vasta kun vaunu lähti liikkeelle, pui hän nyrkkiään elintarvepomoille, ja kamalasti melusi hän aina Jästiin asti ja vannoi, että hän on takaisin tullessaan elintarveherrojen herra ja pääpomo. Jästin kylässä vasta hän huomasi, että vaunussa oli myöskin laulajapoika Vistin Villekin. Epolla oli syvä kunnioitus häntä kohtaan, sillä hän oli ainoa, joka korttipelissä oli pystynyt Epon voittamaan. Ahkerasti he aina olivatkin käräjätalossa aikansa kuluksi korttia pelanneet, Epon laskiessa sukkeluuksia. Vilkas keskustelu jatkui nyt heidän välillään kunnes auto yhtäkkiä pysähtyi Turun torille ja Epo lensi läpi tuulilasin erään maalaisen munakariin. Samalla ilmestyi paikalle pollari, joka heti tiedusteli kuljettajalta, oliko vaunussa juoppoja. »Ei ole juoppoja, mutta kylläkin pari vähän pehmeäpäistä äijän rähjää. Toinen on se ovela moromäkiläinen kerjuri Ooperin Epo ja toinen taasen laulajapoika Vistin Ville», virkkoi autonkuljettaja. »Ooperin Epo. Annappas olla kun ajattelen — — Onko se, ottia tuota, se sama hurskas hunsvotti, joka on pettänyt koko maakunnan, vieläpä pappiparat ja lukkarilurjuksetkin, tekaistulla tulipalonavustuspyynnöllään, kulasseerannut Jumalan viljalla ja tupakalla tässä pulakautena sekä pakoittonut kunnollisia ihmisiä ostamaan pilaantuneita ja haisevia sillejä?» tiedusteli pollari. »Kyllä se on juuri sama saakelin junkkari, jolle ei edes poliisikaan mahda mitään», vastasi autonkuljettaja. Pakkalan isäntä joutui nyt suorittamaan Epon edestä auton tuulilasin sadalla, ja särkyneet munat 50 markalla. Sitten he kaikki poistuivat autosta ja Epo jäi keskelle toria suu auki seisomaan töllistelemään. Hän alkoi nyt laskemaan kaikkien rakennusten savupiippuja, kuten hänen seuratoverinsa olivat häntä neuvoneet tekemään. Äkkiarvaamatta tyrkkäsi poliisi häntä kesken sydämellisen haukottelun, niin että Epo oli mennä aivan silmilleen. Poliisi huomautti ettei saa seisoa ajotiellä, ja olla hölmistynyt, koska saattoi tulla yliajetuksi millä hetkellä tahansa. Tästä Epon kasvot kirkastuivat, sillä nyt, kun hän oli virkamatkoilla, ajatteli hän, ettei sovikaan puhutella muita kuin virkamiehiä. Ja niin hän kysäsikin: »Tietäköst hell konstunpaapel, misä se meijä kupelnööl Hoosiannapoff pitä vistiäs?» »Mitä?» »Nii, mnä vaa tielustele, misä se Hoosiannapoff asu?» Silloin poliisi tarttui häntä niskasta kiinni ja vastustelemisista huolimatta vei mukanaan, luvaten osoittaa virkavallan herjaajalle, sellaiselle kerjäläisraukalle, mitä maksaa kunnianloukkaus herra kuvernööriä kohtaan. Ja näin vietiin Epo armotta putkaan, jossa hän sai virua seuraavaan aamuun asti, kunnes hän tuotiin kuulusteltavaksi. Siellä häntä ihmetytti suuri joukko kiiltävänappisia herroja, pistimillä varustettuja ryssän sotilaita ynnä saastaisia santarmeja. Ennenkuin häneltä mitään kysyttiin, ehti Epo tiedustella, olivatko nämä hänen henkivartijoitaan ja terävillä haukansilmillään hän tarkasteli sotilaita, mutta tämän kysymyksen päälle paukahti nuija pöytään ja hänet käskettiin vaikenemaan siksi aikaa kunnes häneltä jotain kysytään. Silloin alkoi Epon pukinparta täristä ja hikihelmet kihoilivat Epon otsalle, kun häneltä kysyttiin, oliko hän loukannut korkia-arvoisen kuvernöörin kunniaa, hänen nimeään vääristelemällä. »En mnä oll sen kylkken käyny» sanoi Epo ja tullen perin puheliaalle tuulelle, selitti hän melkein yhteen henkäykseen koko asiansa aina sitä myöten kun hän putkaan vietiin. »No, kuka sitten käski teidät sanomaan meidän armollisen kuvernöörimme Hoosiannapoffiksi»? »Visti Ville, ko tull samass piiliss» vastasi Epo, »emmös mnä oll koska enne kuullu stä nimi». »Vai niin, osaatteko sitten sanoa Hosianoff se on hänen oikea nimensä?» Epo risti kätensä ja ankarasti suutaan vääristellen ja silmiään mulkoillen sanoi komisarion perässä: »Hoosimannapoff». Silloin räjähti koko korkea oikeus nauramaan, Epon vääristellessä tuskasta. Nyt sanoi komisarius: »sanokaa minun perässäni muutamia nimiä». Näin jatkui vuoropuhelu komisariuksen ja Epon kesken. Komisarius: »Krapotkin», Epo: »Patapotkin», komisarius: »Terepanoff», Epo: »Telefaanoff», komisarius: »Hosianoff», Epo:»Hopisianoff». Silloin löysi Epo itsensä keskeltä pihaa, kiroillen ja uhkaillen osakseen tullutta kohtelua virkamatkoillan, pyysi hän pihaa puhdistelevan muijan viemään hänet kuvernöörin puheille. EPON KÄYNTI KUVERNÖÖRIN LUONA. Poliisikamarin talonmiehen vanha ja pulleavatsainen vaimo siivosi parhaillaan pihaa, Epon pyytäessä häntä opastamaan itseään kuvernöörin asuntoon. Tämä ei kuitenkaan katsonut voivansa pyyntöön suostua, koska hän ei muka voinut jättää pihan siivoamista kesken. Syy oli kuitenkin todellisuudessa siinä, ettei hän kehdannut kulkea tuollaisen viheliäisen ryysykerjäläisen kanssa Turun kaupungin kaduilla keskellä päivää. Epo sai tyytyä vain neuvomiseen ja talon portista tuomiokirkkoa kohti johtavan suoran kadun viittailemiseen. Siellä se kuvernööri ja hänen virastonsa ovat, siellä kirkon takana, sanoi talonmiehen muija Epolle. Epo lähti tallustelemaan pitkin harmaata kivikatua. Hänellä oli nyt kova nälkä, eikä ihmekään, olihan hän ollut kokonaista kaksi vuorokautta syömättä. Vatsa oli käynyt aivan pieneksi ja tyhjäksi ja oli täynnä laskoksia kuten tyhjä matkalaukku. Kuitenkin oli hän usein ennenkin olosuhteiden pakoittamana, joutunut olemaan ilman ruokaa kolmekin päivää. Tämä kävi kyllä laatuun, kun hän kerran vaan sitä ennen sai yhden kunnollisen ruoka-aterian, se on kaksi kukullista vatia perunia, kolme reikäleipää ja pari kiloa lihaa tai silakoita sekä viisi litraa piimää tai sen puutteessa puhdasta vettä. Hän ei ollut mikään herkkusuu, mutta kylläkin runsas ruokainen. Nyt hän näki ensi kerran elämästään raitiovaunun täynnä väkeä hiljaista ja tasaista vauhtia kulkevan ohitse keskellä katua. Tämä ihmetytti suuresti Epoa. Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan sitä sekä ajattelemaan itsekseen: mikähän lie sekin näkymätön voima, joka tuollaisen suuren vaunun eteenpäin vie, eikä se sellaista pärinää ja pörinää pidä kun se moromäkilaisen automopiili. Näissä ajatuksissa kulki Epo edelleen pitkin katua ja tuli nyt Braahen puistoon, jossa hän istui penkille kuuntelemaan puiston puissa liverteleviä pieniä lintusia. Myöskin ihmetyttivät häntä puiston kauniit kukkais-istutukset. Kaikki oli niin ihmeen viehättävää eikä hän tällaista luonnon lumoamaa ihanuutta ollut koskaan ennen nähnyt kotipitäjässään eikä muuallakaan, lukuunottamatta hautausmaata, missä hänenkin isävainajansa lepäsi ilman, että ei edes puuristiä ollut tullut hommatuksi haudalle, hoh, hoh, ja ja jao, huokaili Epo. Samassa hänen silmänsä sattuivat keskellä puistoa seisomaan patsaaseen. Mitähän tuokin äijä tuossa papereineen odottelee. Kuvernöörin puheille pääsyä kai, koskapa sinne päin katseleekin. Se on hyvin paljon isävainajani näköinen. Luulisi senkin käyvän ikäväksi, että päivät pitkät tuossa seisoa, vaikkapa vaan patsaanakin. Mitä merkillistä mies lienee eläissään toimittanut? Kenties hänkin on kerran elänyt muilta ihmisiltä saamillaan almuilla ja ollut kerjäläinen kuten minäkin, ajatteli Epo. Mene ja tiedä, vaikka ne minutkin jälkeen kuolemani asettaisivat ikuisesti seisomaan johonkin patsaan päälle sinne Noitalan kylän harjulle. Ja jos nyt pääsen vielä elintarvepomoksi sinne Moromäelle ja hankin köyhille ja tarvitseville leipää, niin ei ole ensinkään sanottu, vaikka patsaaksi laittavat. Noustuaan penkiltä asteli hän suoraa päätä kohti kuvernöörin asuntoa, hakien keittiön ovea. Äkäinen vanhapiika Volodna Grumoff toimi kuvernöörin keittäjättärenä, ja josta hapankaalin haju tunkeutui voimakkaasti Epon sieramiin. »Hyvä päivä», sanoi Epo, »olsi nöylimäst pyytäny teilt vähä niinku lua-appu, ka ole pitkämatkane kulkki ja sentähle luppe nälkäki vaevama». »Ei kupernaattori mittä suimit kerjäläisill antamaks, menkkä pois heti paikalla», tiuskasi tämä äkäpussi. »Emmal lählekkä, en snun käskystäs ainaka, kosk mnuull an tälkkiä asia hell kuvelnöölill ja pyylän päästä hänen puhelles.» »Ei kupernööri sinu vasta otta, sen saat nähdä», vastasi Volodna vihastuneena. Samassa ilmestyi keittiöön myöskin kuvernöörin rouva, joka puhui suomea auttavasti ja näytti olevan erittäin herttainen ja hyväntahtoinen nainen. »Mitä asiaa teillä on, voiko minäkin jotain toimittaa edestänne»? kysyi hän Epolta. »Nii, mnu nimen oo Eflaim Lehtine ja ole Molomäe pitäjäst kotosi ja olis mnull tälkkiä asiat hell kuvalnöölill. Pyytäsin päästä hänen puhelles koht, jos se vaa olis mahlollist», virkkoi Epo hieman harmistuneena. Kuvernöörin rouvaa otaksui nyt, että hän oli tekemisissä jonkin erittäin tärkeän urkkija-ukkelin kanssa. Ja kuka tietää, ajatteli hän, vaikka tällä olisi jotain seikkaperäisiä poliittisia salaisuuksia ilmoitettavana. Paras on kutsua hänet heti odotushuoneeseen odottamaan siksl aikaa, kun käyn ilmoittamassa kuvernöörille hänen nimensä ja tulonsa. Epo istuutui tuolille odotushuoneeseen, jossa hän näki paljon harmaatakkisia ja kiiltävänappisia herroja liikkuvan edes takaisin huoneesta huoneeseen. Täälläkin oli havaittavissa sama ryssän haju kuin poliisikamarissakin. Samassa aukeni ovi kuvernöörin virka- ja vastaanottohuoneeseen ja Epo käskettiin sisälle. Kuvernööri Hosianoff oli itse omassa persoonassaan ovessa häntä vastassa. »Naa, hjuva päivä Efraim Lehtinen, vot, vot, minu dutkimaks sinu asia gamalast ja gaua. Olemaks baljo grongeli ja baha asia se elindarppe asia. Dämä suome laki olemaks paljo invealattu. Ei minu oikke jummartamaks sitä. Venähäll ei tiggareilt mittä davara oteta pois, kaikki saamaks bittä nii ku omaks ja tehrä mitä daktomaks», selitteli kuvernööri juhlallisesti. Tämä vastine hämmästytti Epoa siinä määrin, että hän kysyi kuvernööriltä: »Eiköst stä asia sitt voilas latkaista ilma tikali»? Tähän kuvernööri vastasi, että Epo oli kokonaan väärin ymmärtänyt häntä ja että se johtui hänen huonosta suomenkielen taidostaan. Hänellä ei ollut tarkoitus puhua mistään aseista tässä asiassa. Tämän jälkeen rummutettiin kuvernööri päivälliselle. Mennessään hän kysyi Epolta, oliko hänellä nälkä sekä tahtoisiko hän olla niin ystävällinen ja seurata mukana. »Kyll miäleläs», vastasi Epo ja kumarsi syvästi, samalla lisäämällä, ettei hän ollut kahteen päivään syönyt mitään. »Naa, vot, vot, harassjoo, tulemaks suimima». Ja sitten sitä mentiin ruokasaliin, missä suuren suuri katettu pöytä notkui kaiken maailman rääteillö, joita Epo ei ollut ikinä tätä ennen nähnyt. Epo söi ja ahmi nyt yhden vadillisen toisensa perästä. Kaikki leikkeleet anjovitsit, sardiinit, sillit, kaviaarit ja hummerit hän hotkasi tuossa tuokiossa joka lautaselta, niin että kuvernöörin oli soitettava kelloa ja pyydettävä uutta ruokaa tilalle. »Olemaks oikke hjuva ruokalysti»? kysyi kuvernööri Epolta, samalla nauraen ja nauttien Epon hyvästä ruokahalusta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Nyt hän tarjosi Epolle vielä ruokaryypyn hyvää votkaa ja otti itsekin ennenkuin alettiin syömään hanhenpaistia ja lohta piparuuttikastikkeella höystettynä. Sitten he ottivat vielä toisen ja kolmannenkin ruokaryypyn, kuvernöörin koko ajan ihaillessa Epon punaista pukinpartaa, koska se oli niin yhdennäköinen hänen oman partansa kanssa. Lopulta hän alkoi silitellä sitä ja sanoi: »minu niin tykkämäks sinust, ku sinu olemaks sjamanlainen barta kuin minull». Sekä tiedusteli Epolta, eikö hänellä maddollisesti olisi hieman ryssän verta suonissaan. «Ei lainka», kuului vastaus, »mnä ole puhlaslotune suomlaine ja molomäkiläine keliläine, siin kaikk», tuumaili Epo. »Naa, vot, vot», vastasi kuvernööri ja osoitti sormellaan edessään olevaan suureen tauluun, joka riippui seinällä. »Tietämäks Lehtinen, mikä mies tuo kuva olemaks?» »En tiel, mutt kyll se paljo oo pappavainaja velje, Tauno Taulapää näköne». »Ole vait. Se olemaks meijä sjuuri ja armolline keisari ja sjuuriruhtinas Nikolai». »Vai oikken keisali kuva, mutt mikäst tuo flikan kuva sitt on tuoll nulkas, ko lamp ain pala»? tahtoi Epo tietää taas vuorostaan. »Njaa, vot, se olemaks minu jumalan mamman kuva». »Noh, miksei stä sitt otet pois nulkast ja panna keskell lattija. Ja eik se tull tyyliks poltta öljy sen kuvan all päevä pitkä?» Kuvernööri ei vastannut siihen mitään, vaan kasvon ilmeistä saattoi sanoa, että hän surkutteli Epon tietämättömyyttä. Kun päivällinen oli syöty ja noustu pöydästä, pyrki lääninsihteeri, ryssän kätyri, tuomari Tammefaan kuvernöörin puheille. Epo tunsi hänet ulkomuodoltaan, vaikkakaan hän ei enää muistanut nimeä. Usein hän oli nähnyt tämän herran Moromäen käräjillä asioita ajamassa. »Päivää, päivää Epo», huusi sihteeri Tammefaan kovalla äänellä, »onpa hauskaa nähdä teidätkin täällä». »Minun nimeni on Efraim Lehtine, eimös mikkä Epo», huomautti Epo äkäisesti. »Aivan oikein, minä olinkin unuhtanut teidät ja teidän arvovaltanne. Mutta herra kuvernööri on nyt kumminkin pyytänyt minua selittämään teille teidän juttuanne, jota olen ahkerasti tutkinut yöt ja päivät. Se on kylläkin kummallista ja samalla myöskin surullista se jyvien poisottaminen. Lain henki ja periaate ei missään tapauksessa tarkota sitä, mutta kun elintarvelaki siinä kohdassa juuri on perin epäselvä ja jättää niin paljon tulkinnan varaan, niin ei elintarvelautakunta, asian näin ollen, ole oikeastaan voinut muulla tavalla menetellä, eikä sitä nyt enään voida auttaa, eikä elintarvelautakuntaa syyttää mistään rikoksesta tai virkavirheestä. Mutta vastaisuuden varalta ja juuri tämän tapauksen johdosta on herra kuvernoöri jättänyt uuden ehdotuksen eduskunnalle, että tämä pykälä joko kokonaan pyyhitään pois tai muutetaan sen sananmuoto toisin kuuluvaksi. Kaikessa tapauksessa on teidän ammattinne vapaa ja ulkopuolella lainpykälien, sen voin tässä teille vakuuttaa. Mitä sitten siihen elintarvepomon virkaan tulee, niin siitä huolimatta, vaikka herra kuvernööri olisikin teidän kanssanne samaa mieltä ja katsoisi omasta puolestaan teidät siihen sopivaksi, ei hän kuitenkaan voi sekaantua paikallisten viranomaisten tehtäviin ja suorastaan nimittää teitä siihen. Paikallisviranomaiset parhaiten tuntevat siellä olevat olot ja henkilöt, ja saavat itse järjestää tämän asian oman tahtonsa mukaisesti. Mutta herra kuvernoöri olisi nyt kylläkin tilaisuudessa tarjomaan teille kokonaan toisenlaisen ja parempipalkkaisen viran kuin kysymyksessäolevan, jos haluatte sen vastaanottaa», sanoi sihteeri. »No mikä se semmone pilemp ja palemp vilk sitt olis?» tiedusteli Epo hämmästyneenä sihteeri Tammefaanilta. »Tjaa, — katsokaas, se on oikeastaan — kuinka nyt sanoisin, urkkijan virka, jota teille tässä nyt tarjotaan ja joka minun mielestäni sopii teille aivan mainiosti. Teidän ei koskaan enää tarvitse kerjätä eikä kurjana kulkurina kulkea maita mantereita, vaan ainoastaan korvat tarkkana ottaa selvää kaikista poliittisesti epäluotettavista henkilöistä siellä kotipitäjässänne ja muuallakin. Ja kun sellaisen sattuisitte tapaamaan, joko puheessa tai teossa, kun kuulisitte jonkun pilkkaaman keisaria tai kenraalikuvernööri Seyniä, niin tulisi teidän ilmoittaa siitä heti seikkaperäisesti tänne kuvernöörille tai santarmiseuralle Turussa ja lähettää, mikäli mahdollista, tämän henkilön valokuva mukana. Tässä olisi koko tehtävä ja palkkanne lähetetään pyytämättä postitse joka kuukauden lopusta täältä teille suoraan, siinä kaikki». Hetken mietittyään vastosi Epo: »En sunka mnä sentä voi suostu semmosse koska. Mnä ole syntyn keljäläisäks ja tahlo semmosen kuolla, niin tott ko mnu nimen oo Efraim Lehtine. Isämaan pettuliks en mnä koska lup, ei siit tull ko ikune häppi. Ajatelkkast, aja ja olo voiva maas muuttu kokonas toiselaiseks ku ny. Ja kuka sitt antais mnull luokka ja juoma, jos mnä semmossi katali konnantöit tekisi ja eles antassi kunnollisi ihmissi laha edest. Ei ja tuhanen keltta ei. Stä vilkka en koska vasta ot, emmäs keliläisenkä mainett tahi kulahan tlampat, kosk se olis sama ko myylä sialus pelkelell. »Niin, kuinka vaan itse haluatte, ei teitä siihen pakoteta», sanoi sihteeri Tammefaan sekä kääntyi kuvernöörin puoleen, ilmoittamalla hänelle, ettei Lehtinen suostunut millään ehdolla vastaanottamaan tarjottua tointa. Hetken aikaa siinä keskusteltuaan kuvernöörin kanssa venäjän kielellä, virkkoi sihteeri Epolle: »herra kuvernööri ihailee ja kunnioittaa teitä ja teidän miehekkyyttänne sekä taipumattomuuttanne. Se on kaunein piirre, mitä hän koskaan ennen on nähnyt yhdessäkään kerjäläisessä. Tätä esimerkkiä olisi kaikkien kansalaisten seurattava ja tämä halpmainen ja kurja urkinta loppuisi maasta». He jäivät nyt kahdenkesken ja kuvernööri ihastui nyt Epoon siinä määrin, että hän pyysi häntä laulamaan jonkun suomalaisen laulun, jota pyyntöä Epo noudattikin ja alkoi samassa laulamaan muutamia omia laulujaan, joita kuvernööri suurella mielenkiinnolla kuunteli, vaikkei hän laulujen sisällöstä paljoakaan ymmärtänyt. Sisään astut nyt kuvernöörin rouva palvelijan kera, joka tarjosi kahvia ja leivoksia. Kuvernööri haki esille hienot havannasikaarit ja munkkilikööripullonsa sekä pikarinsa. Otti itse ensin ja tarjosi sitten Epolle, rouvan alkaessa laulamaan venäläisiä lauluja, joista Epo tunsi ainakin kauniin »Sonja» laulun, minkä hän oli kuullut Porissa laulettavan sotilaitten kasarmilla, käydessään siellä tapansa mukaan joka vuosi ruokastamassa. Kuvernöörin rouva oli erittäin musikaallinen ja oli hänellä hieno, hiottu ja miellyttävä laulunääni. Kun Epo nyt tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi ja näki rouvan kanteleen pöydällä, pyysi hän armollista rouvaa kaiuttamaan vähäsen kanneltaan. Itse lauloi Epo ensin: »Oi, kaijuta kanneltas mulle, ilovirttäsi viritä vaan, et soittosi hurmaava tahti ja tenho mun valtaansa saa; mun hyljätyn, köyhän ja kurjan satulinnaan se nostattaa. Oi kaijuta kanneltas kauan sa ystävä armias ain. ett kaikkoisi surut ja murheet elon synkeät hetket vain; kun syöntäni kalvaa ja vaivaa, arkihuolet et unhoittuis vain. Oi kaijuta, kaijuta koska elo nuolena kiitävi pois ja vuosien mustat varjot sun säveltis hukkua vois. Unholaan unhoittuu kaikki, kuin unelma eloni ois». Tästä laulusta olivat he molemmat syvästi liikutettuja ja ilonkyyneleet alkoivat vieriä rouvan silmistä. Molemmat kiittelivät ja kättelivät Epoa ja kuvernööri antoi omasta lämpimästä kädestään Epolle kokonaisen satojen, ettei Epon tarvitsisi jalan lähteä kotiin. Sitäpaitsi oli armollinen rouva vielä laittanut Epolle suuren eväspussin valmiiksi, mikä annettiin hänelle keittiössä poislähtiessä. Epo otti sydämelliset jäähyväiset sekä kuvernööriltä että rouvalta ja kiitteli heitä runsaasta vieraanvaraisuudesta. Näin oli audienssi päättynyt. EPON PARTA PALAA JA KÄYNTI ELÄVISSÄKUVISSA Epon tultua kuvernöörin portaista kadulle, oli ilma muuttunut synkäksi ja painostavaksi. Koko taivaan kantta ja ilman peiliä peittivät pimeät pilvet, jotka hetimiten alkoivat pudottaa vettä. Epon teki nyt mieli päästä vielä tänäpäivänä lähtemään kotiin. Sen vuoksi hän riensi kiirein askelin kohti kaupungin kauppatoria, nähdäkseen tiellä mahdollisesti jonkun moromäkiläisen auton odottamassa matkustavaisia. Mutta niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Tori oli aivan tyhjänä ja kaikki autot täksi päiväksi menneet menojaan. Hän oli siis myöhästynyt ja pettynyt laskelmissaan ainakin tällä kerralla. Myöskin kauppaliikkeitä alettiin sulkea. Epon teki mieli ostaa itselleen uusi linkkuveitsi vanhan ja kadonneen tilalle ja pistäytyi siinä tarkoituksessa torin kulmassa sijaitsevaan Wiklund'in myymälään. Sisälle päästyään alkoivat liikkeen apulaiset ilveillä Epon kanssa. Heitä ihmetytti Epon ryysyinen puku, omituinen käytös ja puhetapa sekä ennenkaikkea hänen punainen pukinpartansa. He päättivät nyt hinnalla millä hyvänsä polttaa parran pois, tarjoamalla Epolle suuren ja paksun sikarin, jonka Epo otti mielihyvällä vastaan ja pisti suuhunsa. Mutta sen sijaan, että he olisivat sytyttäneet suussa olevan sikarin, sytyttivätkin he Epon parran, joka tuossa tuokiossa oli ilmi liekistä ja paloi poroksi juuriaan myöten yhdessä silmänräpäyksessä, niinkuin kuivat rohtimet, eikä muuta jäänyt jälelle kuin musta kärventynyt parran sänki. Mutta tätä ilkityötä ei heidän olisi pitänyt tehdä, sillä siitä Epo närkästyi silmittömästi ja riensi heti ulos ovesta kadulle huutamaan avukseen torinkulmassa seisovaa passipoliisia, jolle hän ilmoitti asiansa ja samalla myöskin ilkityön tekijän, liikeapulaisen Hessu Heiskasen. Sitten sitä lähdettiin suoraa päätä poliisikamariin selvittämään tapahtunutta rikosta, liikeapulainen Heiskanen mukana. Poliisikamarin kanslian pöydän ääressä istui komisarius Iwan Molotkin, hyvin tärkeän ja äreän näköinen venäläinen herrasmies, joka tunsi Epon entuudestaan jo edelliseltä päivältä. Kääntäen nopeasti katseensa tulijoihin tiukkasi hän: »Naa, mitä sinu sakramenskade kanalja rikeeramaks taas tääll Turus, eik sinu meina antamaks ihmise olla rauhas, häh.» »Hm, ko vaa muu annasiva mnu olla lauhass. Stä pait mnä olen täll keltta jämt syytön», vakuutti Epo. »Naaa vot, vot, sinu rakkari ei koska syytön, kyll minu tuntemaks lurjukse». Konstaapeli Jussi Jöröjukka puuttui nyt asiaan sekä selitti komisariukselle koko parran polttamisjutun alusta loppuun ja ilmoitti siinä suhteessa pidättäneensä liikeapulaisen Hessu Heiskasen tätä kuulustelua varten. Epo ei malttanut tyynenä kuulustella konstaapelin kertomusta alusta loppuun asti, vaan tokasi siihen: »mnun paltan oo vast kallis palt. Se avull yksistäs mnä olen päässy kuvelnöölin puheilekki ja suossioho. Stä on kuvelnöölikki ihaillu, ihmetelly ja silitelly tiim kaupall luakpöylä viäles. Se ol stä paits jämt sama näköne säliltäs ja muololtas ko kuvelnööli omakin palt ja mnä en millä ehloll suost enemppä eimös vähemppä vahinkonkolvauksehe koko satta malkka, jos Heiskane sen koht maksa, muus tapaukses mnä nosta siit kantte laastuvanoikeules ja vaali vastajall lankastust luvattomast ja tölkkiäsi pallan polttamisest likoslain kaikki kovima palaklaafi jälkke». »Jahah, jahah. Tämä olemaks oikke paha ja kronkeli asia, polttamaks parta pois tältä mieheltä». Ja kääntyen Heiskasta päin hän sanoi karskisti: »sinu olemaks sjuuri rakkari ja lurjus, maksamaks heti tämä partta taikk minu panemaks sinu butka». Hätääntyneenä suostui Heiskanen heti suorittamaan vaaditun vahingonkorvauksen sekä työnsi samalla satosen Epon käteen. Mutta komisarius tahtoi myöskin käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vaatia tästä tutkimuksen toimittamisesta »natsaijata» eli juomarahaa viisikymmentä markkaa, minkä summan Heiskanen niinikään pelosta suoritti. Tämän jälkeen saivat kaikki käskystä poistua poliisikamarista ja Epo oli erittäin tyytyväinen juttunsa voittamisesta. Ulos kaupungin harmaille kivikaduille tultuaan, näki Epo elokuun kuulakkaassa kuutamoillassa suuria ilmoitus- ja reklaamitauluja eläväinkuvainteatterista. — Esimerkiksi Metropol-teatterin ilmoitustaulussa oli seuraavanlainen ilmoitus: »Tänä iltana klo 7:stä alkaen näytellään täällä ensi kertaa suuri ja huomiota herättävä kotimainen filmi »Ryysykerjäläiset ja katutytöt». Lippujen hinnat 5 markkaa. Silmäiltyään ilmoituksessa olevia kuvia ja luettuaan tekstin useampaan kertaan, alkoi se häntä vähitellen miellyttää, niin että hän alkoi epäillä, mennäkö tai ei mennä. Kiusaus oli ylen suuri. Missä hitossa hän sitten tämän pitkän iltansa kuluttaisi muuallakaan? Ja olihan se ensimäistä kertaa hänen elämässään, kun hän oli etsimässä jonkinlaista huvia ja vaihtelua yksitoikkoiseen arkielämäänsä. Eikä se nyt paljoakaan kukkaron päälle kustantaisi, vain vaivaiset viisi markkaa, tuumaili Epo, ja olihan hän näinä kahtena päivänä peräkkäin ansainnut noin vaan ilman muuta kokonaista kaksi sataa markkaa. Hän teki rohkean päätöksen: osti lipun luukulta ja meni saliin istumaan. Filmi oli juuri alkanut kierroksensa ja valkoiselle kankaalle ilmestyi suuri joukko eri kaupunkien laitaosissa asuskelevia ryysykerjäläisukkoja ja akkoja, vanhoja ja keski-ikäisiä. Yhdellä oli puujalka, toisella taasen tekokäsi, kolmas silmäpuoli j.n.e. Kaikki olivat kalpeita, likaisia, rääsyisiä ja nälkiintyneen näköisiä. Muutamat heistä kantoivat säkkiä selässään, toiset koria kainalossaan. Muutamilla oli kontti selässä tai retustelivat he jonkinlaista reppua. Myöskin oli usemmalla mukana monen moisia nöyriä anomuspapereita, joita he aina tavantakaa esittivät varakkaille kaupungin asukkaille. Kaikilla oli omat syyt ja selitykset köyhyytensä ja kurjuutensa tueksi. Kaikki he ahkerasti ahdistelivat talonomistajia ja kauppiaita rahasta, ruuasta ja tupakasta. Heidän asuntonsa olivat matalat ja huonot sekä ruokajärjestelmänsä niin ja näin, kuten Epollakin koko elämänsä ajalla. Epo tunsi kalakylän kaupungista kotoisin olevat kerjäläiset: »Orivon Aapon», »Messing Antin», »Pörö Kustan», »Trahi Vikin» ja »Tölölölö Löngqvistin», jotka kaikki olivat entisiä merimiehiä, mutta alituisen juopottelun kautta joutuneet tähän tilaan. He olivat heikkoja olentoja sekä sielun että ruumiin puolesta ja yhteiskunnan pohjasakkaan vajonneita vaivaisia, mistä sakasta eivät enää jaksaneet kohota pinnalle ilman tuonen viikatemiehen apua. Orivon Aapo oli aikoinaan ollut talonpoika sekä saanut perinnöksi osan Postin talosta Orin kylässä, Mäyhelän pitäjässä, mutta kaiken oli viinan jumala nielaissut häneltä. Messing Antti oli erään kerran varastanut konsuli Kräkin omistamasta kuunarilaiva Krakon kajuutasta yhden messinkisen morttelin ja tästä saanut liikanimen »messing». Tölölölö Löngqvist taasen oli tullut sokeaksi ja soitteli posetiivia kaupungilla henkensä ylläpitämiseksi. Vähät pojat, jotka taluttivat häntä talosta taloon, lauloivat usein posetiivin tahdin mukaan pilkallisesti tähän tapaan: »Tölölölö, lön, lön, lön, qvist, qvist Ja pahukse pränk, pränk, vist, vist». ja tästä syntyi hänelle liikanimi »Tölölölö». Kellään heistä ei ollut omaa asuntoa, kuten Epolla ja sentähden heidän täytyi useasti viettää yönsä ulkosalla, missä milloinkin sattui, väliin maakuopista, kellarihalseissa, suuleissa, vajoissa ja muissa ulkohuoneissa. Tällaisissa kodeista saivat he värjöttää vilussa ja olla syöpäläisten syötävänä ja nälän ahdistamina. Puhtaita vaatteita ja saunaa he saivat vain joskus hyviltä ihmisiltä. Eipä siis ollut ihme, että he kaikki olivat kauhean keuhkotaudin saastuttamia sairaita, niinkuin Epokin, joka kerran eräänä pimeänä iltana vajosi heikkoihin jäihin ja sen kautta sai ankaran vilustumisen, mikä ensin muuttui kuumeeksi, sitten yskäksi ja lopulta »suluksi». Silloin hän oli likellä joutua tekemään lähempää tuttavuutta ahventen kanssa, juomaan suorastaan sinä maljan, ellei Vistin Ville, joka oli kuullut hätähuudon, olisi rientänyt häntä auttamaan. Ja yhdessä sitten eräässä Noitalan kylän talon lämmitetyssä saunassa kuivasivat Epon märät vaatteet sekä Epon taskussa kastuneet setelirahat ja rahakukkaron. Nyt oli kymmenen minuutin väliaika, minkä jälkeen näyteltiin toinen ohjelmassa mainittu näytelmä »Katutytöt eli yöelämä suurkaupungissa». Kankaalle ilmestyi nyt suuri ja kirjava joukko ilotyttöjä, joukossa monta nuorta sinisilmäistä ja kaunistakin neitosta — ehkäpä oikein kaunotartakin, riippuen siitä, millä silmällä kukin heitä katseli. Muutamilla oli päällään hieno silkkinen puku lyhyine hameineen ja silkkiset sukat enemmän tai vähemmän siroissa säärissä sekä jalassa lakerikengät, varustetut vähintäin kahdeksan senttiä korkeilla koroilla. Hattu oli muutamilla suuri ja leveäliepeinen, peittäen kasvot, niin että ainoastaan nenännipukka oli näkyvissä, toisilla taasen oli pienempi hattu tai lakki päässään. Kaikki kantoivat käsilaukkua, mikä sisälsi nenäliinan, peilin, kamman ja hajuvesipullon sekä puuteriaskin. Enemmistöllä oli shinglattu tukka, toisilla taasen käherretty ja pitkä, vanhanaikainen, silkkinauhoilla koristettu letti. Kuva oli otettu vilkasliikkeiseltä keskikaupungin kadulta kellon ollessa noin kymmenen tienoissa illalla. — Siinäkös sitten molemmat sukupuolet vllkutteliwat silmää, päivittelivät, kuiskuttelivat ja venskasivat »Mjukaste tjenare min egen sötnos, min lilla raring, får jag låv att följa fröken hem, eller skall vi gå på kase, eller åka ut i bil»? Miespuolista olivat eniten edustettuina meri sekä sotaväki sekä upseerit. Kauppoja rotsittiin vilkkaasti ja kaikki vapaana olevat autot vislattiin kyytiin, kuljettamaan herrasväkeä kohti kaupungin laitaosia, kiila- ja höyläpenkkikaduille, missä nämät lintuset asuskelivat samoin kuin muukin roskaväki. Epo oli tuntevinaan muutamia näistä ilotytöistä, kuten »Halituli-Hannan», »Morjens-Mandan», »Kippis-Alman ja »Tirisen Tiltun», joka viimeksimainittu omisti oman kodin, jossa oli kaksi huonetta, kamari ja keittiö sekä sitä paitsi oman liikkeen, kuten näkyi kyltistä oven päällä. «Herrain tärkkäys ja silitysliike». Ovessa oli myöskin lasiluukku, kuten postikonttoreissa, mistä oli mukava kiikaroida asuntoon pyrkiviä kundeja ennen sisäänlaskemista. Mutta nyt tuli Epon oma entinen lemmitty ja hellitty elämänsulostuttaja Anna-Liisa esille iloisena ja herttaisena, kuten aina. Hänellä oli singlattu tukka ja punainen silkkipuku päällä sekä lakerikengät jalassa ja käsilaukku kädessä. Epolle muistuivat nyt mieleen kaikki vanhat muistot ja muiskut sekä lemmentarinat. Monen monet ilonhetket kun he olivat viettäneet yhdessä Epon matalassa majassa. Anna-Liisa asui yhdessä nuoremman siskonsa Susannan kanssa. Ja oli heilläkin oma liike, jonka rekisteerattu nimi kuului: »Herrain hierontaa ja voimistelua». Heillä oli nyt yövieraita, pari nuorta herran heppulia hakkailemassa sisaruksia ja viettämästä vaatimatonta liirum, laarum ja piirum humuelämää. Mutta Epo ei tästä näytöksestä ensinkään pitänyt vaan tuli hirveän mustasukkaiseksi. Hänen verensä alkoi kiehua ja poreilla, niin että hän aivan vihan vimmasta vapisi, eikä voinut enään kauemmin itseään hillitä, vaan nousi istuimeltaan yhtäkkiä ja astui päin kangasta, molemmat kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen aikomuksensa oli antaa aimo isku kummallekin herralle, mutta paikalle tullut järjestysmies, joka oli huomannut Epon aikeet, esti hänet siitä, tarttumalla vihaista miestä takinkaulukseen ja työntäen hänet ulos ovesta. Nämä ilotytöt laulelivat lauluja ja oli heillä kaikilla yhteinen niinkutsuttu puolustuslaulu, joka niinikään kuvien aikana esitettiin kankaalla ja on Epon muistiinpanojen mukaan näin kuuluva: »Ah, sä siveä siskoni pieni kun kuulutat kunniatas ain; ja ylistät ystävät yksin mutta tuomitset minua vain. Itse langeta usein sa voisit, ilman äitisi varjelust vaan; kuten kaikki katujen lapset kun on saastassa elää saan. Samat tunteet on sulla kuin mulla sama polttava halu oi; saada salassa rakastella missä kukaan ei nähdä voi. Niin, ja silkissä kahista tahdot ja lakerikengissä ain; Ja sama on vaatimus mulla ma katujen lapsi vain. Myös miehen ja vangiksi vaadit elinijäks ja hallita ain; mutta minä kun kerran hellyn otan köyhänä palkkani vain. Me olemme luonnon lapset vaikk' eri on elomme tie; yhdell' on onni; mutt toisen se hornan kitahan vie. Tomuksi molemmat tullaan ja unholaan unhoittuu kaikk', kun ajan mylly meit myllää se on totta ja totinen paikk». Kadulle jouduttuaan lähti Epo majataloon hakemaan yökortteeria ja saikin siellä keittiön penkillä viettää yönsä kaikessa rauhassa ainakin talon puolesta. Mutta nukkumisesta ei tahtonut tulla juuri mitään, alituisesti hänen ajatuksensa askartelivat elävissäkuvissa ja Anna-Liisassa. Minkätähden hänet ajettiin pois sieltä, koska hän ei kerran ollut kellenkään pahaa tehnyt, ajatteli Epo. Tuskinpa hän enää koskaan soisi nähdä oman Anna-Liisansa niin ilmielävänä ja herttaisen näköisenä kuin tänä iltana. Oliko se sallimus tai hänen kova kohtalonsa? Miksi näin tapahtui sitä ei Epo voinut ymmärtää. Ja kaikki hänen muutkin asiansa olivat menneet vinoon. Pettymys pettymyksen jälkeen, siinä hänen kohtalonsa. Elintarvelautakunnan pomoksi hän ei siis päässyt. Sen oli hän selvästi ymmärtänyt kuvernöörin puheista. Nyt häntä hävetti ja harmitti juuri tämä seikka siitä syystä, että oli puhunut ja kerskunut niin paljon tästä asiasta ja ollut vakuutettu lopullisesta voitostaan. Kuinka nolona hän kulkisikaan siellä kotipitäjässään ihmisten pilkan ja ivan esineenä. Ja entäs hänen ruisviljansa takaisin saanti. Sekin näytti mahdottomalta. Millä voimalla sen enään takaisin saisi, kun se kerran oli häneltä pois otettu, jauhoiksi jauhettu ja leiviksi leivottu sekä aikoja sitten jaettu leipäkorteilla pitäjäläisille. Voi voi sentään, huokaili Epo itsekseen. Kuinka kylmä ja kurja onkaan maailma hänen kohdaltaan. Ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä synkemmiltä asiat näyttivät. Kaikki hänen loistavat suunnitelmansa olivat nyt menneet myttyyn. Hän oli siis rakentanut tuulentupia ja haaveillut tulevaisuudestaan, niinkuin moni muukin oli tehnyt ennen häntä. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja värisi kuin haavan lehti. Hän tunsi itsensä murtuneeksi, sairaaksi ja sekapäiseksi. Näissä mietteistään hän lopulta nukahti. EPON MAINEN MATKA PÄÄTTYY. Ooperin Epo heräsi vasta kello kymmenen aikaan aamulla ja tunsi itsensä paljon virkeämmäksi kuin eilen illalla. Lämmin ja suloinen suvituuli oli avoimesta ikkunasta hivellyt hänen hiuksiaan ja kasvojaan. Aamuauringon kultaiset säteet olivat vaikuttaneet häneen ja saattaneet mielialan iloiseksi. Vielä vuoteellaan ollessaan hän alkoi hyräillä tähän tapaan: »Mitä minä itken ja mitä minä suren ja valitan vaivojani; kun mulla on suoja ja mulla on Luoja ja anteeksiantajani. vähätpä siitä, vaikk onneni taivaan pilvet synkät peitti; kun mulla on Ainani ainainen kun kahvit kodissa keitti. Onni voi olla ja onni voi tulla ja onni voi usein pettää, mutt kerjurikeppiin kun tartun taas ei kukaan voi sitä estää. Ma kohtalon kohlut kannan vain pää pystyssä polkuuni poljen; kun kylästä kylään ja talosta taloon ma keppini kanssa kuljen». Kaikki viimeiset tapahtumat olivat olleet kuin pahaa unen näköä. Sillä mitäpä sillä oikeastaan väliä oli, vaikkei hän päässytkään elintarvelautakunnan pomoksi. Olihan hänellä aina vanha ja varma virkansa varalla. Kun kaikki muu loppuu, niin «kerjuu se on kun kestää». Ei mikään kunta tai valtio koskaan verottanut häntä, kuten muita ihmisiä. Olihan hänellä oma mökkinsä ja kyllin tarpeeksi pihamaata sekä rahoja kotona kirstun pohjalla ja mukana paitaan ommeltuna muutamia tuhansia markkoja. Eikä niistä kahdesta menetetystä ruisviljasäkistä kannattanut paljon porata tai suurta melua pitää. Se vahinko oli niin pienen pieni kuin pisara meren pohjassa. Ainoastaan pieni murto osa hänen omaisuudestaan. Olihan hänellä vielä tallella useampia täysinäisiä säkkejä Jumalan viljaa, joista eivät elintarvelautakunnan pomot tietäneet mitään, eivätkä koskaan tulisi tietämäänkään. Itseään hän saattoi syyttää viljansa menettämisestä eikä ketään muita. Sen seikan oli hän selvästi tullut huomaamaan elintarvelautakunnan puheenjohtajan puheista ja viittauksista. Kuka käski minua myymään viljaa niille viinankeittäjille —, siinäpä juuri se paha piilee ja vika makaa. Eikä niistä saadut rahat suinkaan mitään siunausta koskaan tuota. Päinvastoin karvajalkainen paholainen aina vie mukanaan mitä se on tuonutkin, tuumaili Epo ja lähti ulos kaupungille hakemaan aamiaista jostain ruokalan keittiöstä sekä katsomaan kauppatorille, olisiko mahdollisesti Moromäelle päin menevää autoa. Täällä hän tapasikin autonkuljettajan Kustaa Kilokarin, joka silloin kuljetti Osuuskaupan autoa. »Noh, voi sappermentti, olekkos snääkin tääll ja tuleks kottippäi, kyll mnä su vie täsä kuorman pääll nii et krapise vaa, eik se mittä maks ja lähretä puolen tiiman takka», sanoi Kilokari iloisesti. »Kiitoksi vaa, kyll se hyvin passa mnull. Onki jo koto-ikäv tullu, kon tääll niin kauva ole joutun asioillan viipymä», virkkoi Epo. «Mitä pahukse asioit snull on tääll. Flikoi tietyste ole friianu ja viina vattas kitanu — ja siin on kaikk snuu asias —, eiks nii oll Epo — häh. — Kyll siinäkin puheess paljon pelä on. Ja tieläks, — ko se mnu vanh Anna-Liisan asu tääll Tuluss Höölpenkikalull 60. Se o se sama nainen, kon poliis kirkkolaatin toimest kuskas mnu asunnostan pois». »Vai nii, vai nii,» hymyili Kilokari, mutt lait nyy ittes pia valmiks, koht lähretän täält». Epo ehti sentään syömään aamiaisensa ja tuli juuri kreivin aikaan autoasemalle, kun Kilokari oli ehtinyt panemaan koneen pörräämään. »Ist ny toho mnu vierehen, ett saaran praakata vähä muinassiakki reisun pääll» sanoi Kilokari. Sitten sitä lähdettiin ja Epo ryhtyi kertomaan kaikista seikkailuistaan Turussa, mitkä ihmetyttivät ja naurattivat Kilokaria sanomattomasti. Näin kului aika myöskin rattoisasti, kunnes ennen pitkää oltiin Osuuskaupan myymälän edessä. Epo kiitti hyvästä kyydistä ja lähti suoraa päätä Poukalan taloon, jossa talonväki otti hänet ystävällisesti vastaan, tarjoten hyvää kahvia leivän kera. Sitten hän pyysi makasiinin avainta, päästäkseen katsomaan viljavarastoaan, mikä hänelle myöskin annettiin. Ja katso, kaikki oli erinomaisen hyvässä kunnossa, ei edes hiirikään ollut niihin koskenut. Nyt oli Epon hyvä olla ja kun päivä oli mennyt mailleen ja ilta alkanut hämärtää, päätti hän vielä käydä naapuritalossa Piipussa, missä vieraanvarainen ja hyvätahtoinen emäntä tarjosi hänelle illallisen talon pöydän ääressä. Kun kaikki olivat menneet makuulle ja tuvassa vallitsi syvä hiljaisuus, paneutui Epokin pitkäkseen tuvan penkille ja nukahti aivan rauhallisesti sitkeään uneen, kunnes hän aamupuolella yötä, selittämättömällä tavalla oli pudonnut penkiltä lattialle ja siinä pudotessa loukannut toisen kylkensä teräviin, puolivalmiisiin saavinvöihin, joita rengit puhdetöinä olivat valmistaneet ja jättäneet lattialle lojumaan juuri siihen paikkaan, mihin Epo putosi. Sisikuntaa alkoi nyt polttaa kovasti ja yleinen pahoinvointi tuntui koko ruumiissa. Aamulla hän valitteli ja voivotteli sairauttaan talonväelle ja kävi vielä viimeisen kerran Toukolallakin kertomassa tapahtumasta sekä poikkesi sisälle erään lankakauppiaan luo pyytämään jotain juotavaa. Senjälkeen hän lähti hiljalleen ja hoiperrellen hiipimään kotiinsa, minne päästyään hän heti heitti itsensä pitkäksi omalle vuoteelleen, sekä pyysi oman Ainansa tulemaan häntä hoitamaan, mikä tapahtuikin. Murheellisena ja alakuloisena katseli Aina omaa rakasta Epoaan silmästä silmään, kun hän siinä tautivuoteellaan makasi yskässään ja tuskastaan, aina vähän väliä tuijottaen Ainaan, ikäänkuin rukoillen lohtua ja anteeksiantoa. Usein Aina lukikin Epon edessä raamattua sekä veisasi virsikirjasta kauniita virsiä. Sukulaiset olivat myöskin saaneet vihiä Epon sairaudesta ja tulivat nyt tervehtimään häntä. Keuhkotauti alkoi nyt tehdä tehtäviään. Ruumis riutui päivä päivältä. Synkkä syksy oli tullut ja kylmät viimat puhaltelivat ulkona. Kohti syksyä painui myöskin Epon elämä. Hän oli käynyt aivan kalpeaksi ja henkisesti tylsäksi. Elämän usko ja ilo olivat poissa. Ruumiin voimat heikkenivät heikkenemistään, niin ettei hän enään jaksanut kunnolleen päätään kohottaa vuoteeltaan. Hänen mainen matkansa oli kohta päättymässä, tuntilasinsa hiekka loppuun juoksemassa. Joulukuun 7 pnä 1920 hän ummisti silmänsä ikuiseen uneen uskossa Vapahtajaansa ja lähti kohti suurta tuntematonta, mistä ei mikään elämä olento vielä ole palanut. Hänen maalliset jäännöksensä kätkettiin kaikessa hiljaisuudessa kirkonkylän hautausmaahan isävainajan viimeisen leposijan viereen, vaikkakin hänellä olisi ollut raatoja juhlallisempaankin hautaukseen, koska hän jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden perillisten kesken tasattavaksi. Paitsi tätä, jätti hän myöskin jälkeensä kauniin muiston isänmaan rakkaudestaan, jommoista vain aniharvat kerjäläiset jättävät Varmasti moni hänen ystävistään vielä kaihomielin häntä muistelivat Omaperäisenä luonteena, huippuna kerjäläisten kirjavassa joukosta tullaan Epoa muistamaan pitkät ajat ja kaskut hänestä elävät pitkiä aikoja kansan suussa. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76230 ***