*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76237 *** language: Finnish JUNALLA KULKIESSA Kertoellut Martti Humu [Maria Ramstedt] Helsingissä, G. W. Edlund, 1894. SISÄLTÖ: Esipuhe. Komendantin puistossa. Ensimmäinen hallayö. Kun jäät lähtevät. Muistelma. Kalastaja. ESIPUHE. Näiden pikku kertoelmain tarkoituksena on saada miellyttävää lukemista matkustaessa rautatieasemain väliä. Kertoelmat, lyhykäisyytensä vuoksi, soveltunevat myöskin parhaiten rautatiellä lukemiseen ja koska junan liikkeestä syntyvässä tärinässä on helpompi silmäillä kapeita, kuin leveöitä rivejä, on "Junalla kulkiessa" siitä syystä saanut tämmöisen muodon. Toivossa, että nämä kertoelmat kaikissa suhteissa tulevat täyttämään hyvän tarkoituksensa, on kirjasen hintakin mitä halvimmaksi määrätty. _Ulosantaja._ KOMENDANTIN PUISTOSSA. Kevät-auringon lämpimät, suloiset säteet sulattelevat Komendantinpuiston jäätyneiden puiden oksia ja virvottelevat niiden puusydämiä omituisella, kummallisella sähkövirran-tapaisella tunteella. Suloinen etelätuuli kuiskailee heille herttaisen kevään, armaan kesän tuloa. Puiden oksat vienolla suhinallaan vastaukseksi sille ilmaisevat hiljaisella nyykytyksellä niitä tunteita, jotka selittämättömällä riemulla täyttävät heidän sisimmät olentonsa. Kvirr-virr-kvirr! kuuluu ylhäällä ilmassa riemuisa voitollinen sävel. Se on västäräkki, joka palaa polttavilta etelämailta kylmään, armaasen kotihinsa, omaan vanhaan pesähänsä komendantin puistossa. Siinä ovat hänen esi-isänsä jo monessa polvessa aina kesänsä laulelleet. Siinä nyt hänkin riemuissansa visertelee täynnä elämän-intoa, elin-voimaa, täynnä toivoa ihanan Suomen kesän tulosta. Tulevaisuuden unelmat kuvastuvat herttaisina, valoisina hänen pikkusielunsa silmissä. Tuolla pesänsuulla, laulua kuunnellen, hyörii hänen herttaisa toverinsa, jonka kanssa hän hädintuskin sai kartetuksi kaikkia etelämailla heitä uhkaavia vaaroja sekä pitkän matkan rasituksia ja pauloja. Kuinka suloiselta kuuluu tuo ihmeteltävän monisävelinen laulu! Siinä ilmoittaa västäräkki tyytyväisenä ilonsa, nähdessänsä vielä kerran oman vanhan, ränstyneen pesänsä, jossa hän ensikerran oli ihmetellyt luonnon ihanuutta ja lämmitellyt auringon kultasäteiden loisteessa ja hyväilevässä suloisuudessa. Hän laulaa kuinka sanomattomasti he kumpikin tuolla etelämaissa ovat kaivanneet tätä köyhää kotiansa kylmässä Suomessamme, ikävöineet ränstynyttä, rakasta pesäänsä tässä Komendantinpuistossa! Usein tuumailivat he alkaa tuon vaarallisen ja vaivaloisen ilmamatkansa kautta laajojen merien, yli korkeiden vuorien, tasankojen ja laaksojen — mutta, ihan tietämättänsä tulivatkin he rientäen aina lähemmäksi ja lähemmäksi tätä vanhaa, ikävöittyä kotiansa. Ikävä se oli, joka pakoitti heitä pois rientämään rikkailta pöydiltä, jättämään kiiltävistä hyönteisistä valmistetut, rikkaat herkkupöydät, sanomaan hyvästit kaikille etelämaiden kauneuksille ja hyvyyksille. Iloinen tulotervehdys nyt kaikuu västäräkin sydämmestä. Siinä ovat kaikki vanhat tutut: harmaaseinänen linna, viheriäinen metsä, sukkelasti virtaava kolmihaaranen virta, Tallisaari ja suloinen ystävänsä, aurinko! Vieno tuuli puhaltelee, aurinko suloisesti lämmittää:— hän on täällä toverinsa kanssa terveenä, toivorikkaana, iloisena! Lumikinoksia vielä kiiluu siellä täällä — mutta, eihän se heitä peloita, hyönteisiä on vielä virralla vähän, eihän se kammoita heitä; kiireestihän aika kuluu pesää korjaellen, rakennellen, toivoen, laulellen, lempien! Aurinko kyllä havahduttaa koko luonnon, sulattaa puiden oksat, havahduttaa hyönteiset kaikki, saattaa kevään ja tuo kesän herttaisen! * * * * * Vaan eipä aurinko eilen paistanutkaan, ei näyttänyt suloisia kasvojansa. Paksut raepilvet nousivat sen eteen ja miljoonat, miljoonat raehiukkeet yhdistetyin voimin mursivat sen vallan, eivätkä sen säteitä lävitsensä päästäneet. Komendantinpuistossa on kylmää, autiota, kolkkoa. Viima, vinha pohjatuuli repii ja vihapäissään taittelee puiden oksia. Ne surkealla suhinallaan ilmaisevat kaipaustansa, ystävänsä perään. Heidän lempijänsä, suosijansa, suloinen etelätuuli on poissa! Toivoa paremmista ajoista koettelee västäräkki nytkin sytytellä lempeän toverinsa sydämmessä: mutta vaikka laulunsa koettaakin kaikua riemuiselta, iloiselta, ei hän siihen kumminkaan jaksa luoda entistä hurmaavata tuttua nuottia, vauhtia ja sointua, joka ennen oli niin omituinen hänen viserryksillensä. Toverinsa pesän-suulla painaa päänsä alas, häntä niin puistattelee, värisyttää; pohjatuuli hajoittelee sen höyheniä ja kuolon-kylmällä suutelollaan sivelee hänen melkein kangistunutta pikkuruumistansa. — Matkan-rasitukset alkavat tehdä lopullista tehtäväänsä; eihän tuo hupakkoparka ole nauttinut einettäkään moneen päivään kylliksensä asti — hän kun näet oli tuon niukan ravinnon, nuo virran muutamat hyönteiset heittänyt ystävänsä, armaan toverinsa varalle. Suonissansa tuntuu hiipivän ikäänkuin jäinen, kuolon kylmä virta — viimeiset voimansa ponnistaa se vielä kerran kuullaksensa toverinsa toivorikasta laulua. Silmänsä leimahtavat niin sanomattoman kirkkaasti — olihan nyt kaikki niinkuin olla piti. Suomessa, oman armaan pesänsä suulla saa hän nukkua, oman toverinsa suloisen viserryksen kaikuessa korvissansa; — hän nyykähyttää kerran päätänsä, silmänsä välähtävät kummasti — hiljainen parkaisu kuuluu ja — lintunen putoaa hengetönnä lumelle. Ilmassa leijaileva toveri rientää hätään. Iloinen nuottinsa yht'äkkiä muuttuu parkumisen tapaiseksi hautaussäveleeksi. Toiveet kesän suloisuudesta silmänräpäyksessä haihtuvat — tuntuu kuin toinen puoli sydämmestänsä olisi hänen rinnastansa irti-kiskaistu. Vaan miksikä koettaisin kuvailla tuota sydämmen murtumista, tuota salaista tuskaa, tuota ikäänkuin elävänä hautaamista, jonka jälkeenjäänyt toveri nyt tuntee pikku-sielussaan? Ei, ei sitä kynäni kykene kuvaamaan — sen vaan sydän haikeasti tuntee; eikäpä sille tunteelle sanoja maailmassa löydykään. Ei! eipä tosiaankaan ole! Aurinko paistaa taas tänään ehompana entistä. Eivät muista nyt puut Komendantinpuistossa pohjantuulen tekemiä armottomia haavoja, vaikka ne vielä tänään kirvelevätkin. He eivät tahdo muistaa sitä. Aurinko elvyttää luonnon, sytyttää elonvirrat, toiveet uudet synnyttää. Kaikki on muuttunut: puiden oksat notkuvat nuorteina, linnut laulavat sulolaulujansa, virta lirisee hyräillen monisävelistä nuottiansa. Aurinko luo valoansa västäräkinkin pesään — sielläkin on kaikki muuttunut. Eloon jäänyt orpolintu on sinne pistäynyt piiloon — ei kuulu hänen toiveista rikasta lauluansa, ei sykähtele rakastava sydän, ei elvytä häntä virkistynyt luonto. Ystävänsä kangistuneen ruumiin näky särki hänen toiveensa, mursi hänen voimansa, repi rikki kaikki unelmansa suloisesta tulevaisuudesta. Pesässä on kaikki tyyntä, hiljaista, kuollutta, rauhansaanutta. Auringonsäteet eivät voi henkiin elvyttää näitä pikkuvainajia: toinen lepää pesässänsä pää piiloutuneena siipien alle, toinen kankeana jäykkänä loikoo puun alla, — ja puiden oksat suhinallaan ikäänkuin kuiskailisivat: pettyneet toiveet! pettyneet toiveet! * * * * * Lukiani, sinä, joka olet saanut tuntea pohjantuulen armotointa syleilyä, maailman kovuutta, ylenkatsetta, epärakkautta, uskottomuutta, pettyneitä toiveita — eikö tämä tunnu sinusta kuin se olisi palanen oman elämäsi historiaa? Eikö? — Ensimmäinen hallayö. Edellinen puoli. Niin, sehän oli aivan totta. Ei mikään unennäkö. He — äskennaineet, jotka rakastivat toisiansa koko sydämmestä — hekö olisivat riidelleet ja kinastelleet? — Niinpä kyllä — he juuri. Kerttu makaa sängyssänsä silmät seljällään ja tuumaa; tuumaa yhä tuota unohtumatointa asiaa: he ovat riidelleet. Se on melkein uskomatointa — mutta ihan totta kumminkin. Voi jospa Atle jo tulisi! mutta ei — häntä ei kuulu, ei näy! Ja tuo kello, se on jo lähes yksitoista! — Tuuli pauhaa ankarasti vuoristolla. Rajusti tanssii lumi vallattomissa pyörteissä. Hei! kuinka sanomattoman lysti on elämä, kuin saapi vallastaa mielensä mukaan, näin, näin, näin! ulvoo puhuri repiessään palovartian nuttua ja säestellen telefoonilankain monisävelistä ruikutusta. Lumi etsii turvaa akkunaruuduilta — ei, turhaa työtä se on — — hänet puhuri painiskelee vahvaksi muuriksi talon ympärille. — Ei akkunoista ulos näy — mutta kyllä kuulee, mikä sekamelska luonnossa vallitsee. Tuota kuunnellessa Kerttu tulee yhä rauhattomammaksi. Voi jo! miksi tuo riita syntyi? Ja mistä mitättömästä syystä sitten! — Ei, sehän on ihan varma, ett'ei Atle ole Kerttua milloinkaan rakastanut, vaikka hän tuosta niin pahastui, kun Kerttu tuli tuon ilkeän lauseen sanoneeksi, että hän lähti pois kotoa iltaruuatta, eikä nyt vieläkään kotia tullut. Turhaan oli Kerttu pukeutunut hopeakarvaiseen villaleninkiinsä ja järjestänyt ruunin otsatukkansa noin sieville kieppusille. Turhaan loistivat kyyneleet hänen suurissa tummissa silmissänsä, jotka melkein joka kolmas minuutti hapuilivat ovea. Voi, jospa ovi aukeaisi ja sen kehyksessä olisi se mies, jota hän enin maailmassa lempii, rakastaa, ikävöipi! Atle, hänen oma miehensä! Turhaan porisi teekyökki ja turhaan kilisivät salissa kupit. Eivät ne olleet saaneet vastakaikua Kertun kylmäksi käyneessä sydämmessä. Ihmettä, miten oudoksi ja vieraaksi on tullut tämä eilisiltana niin suloinen kotikin, jossa Atle oli alku ja loppu. Jos tahtoisi Atle noin, tahi suvaitseisi näin, — aina vaan Atle ja Atle! — Ei, ei hän kotia tullut, eikä huoneen ovea avannut. Teevesi ja lämpöiset rinkilät turhaan odottivat. — Ei, tuo häijy riita, sitä ei pitäisi olla maailmassa ollenkaan! Jo Kerttu sammutti tulet ja viskausi sänkyynsä pukimissaan. Silmät seljällään hän siinä makaa. Kuuntelee pienintäkin risahdusta melkein hengittämättä. Voi, jos tulisi Atle! Paikalla hänen syliinsä Kerttu rientäisi. Atle puristaisi hänet sydämmelleen, nostaisi ylös ilmaan, päänsä tasalle vahvoilla käsillään kohottaisi, katsoisivat toistensa silmään ja sisimpään sieluun, puristaisivat toinen toistansa lujasti ja — kaikki olisi jälleen ennellään, unohdettu taannoinen häijy tora ja kiista! Mutta ei, kaikki on hiljaa. Kello vaan kaminilla käydä raksuttaa: tiki-taki-tiki-taki! Mitäpä sitä liikuttaa, jos kaksi ihmislasta keskenään iloitsevat tahi torailevat. Ei sen suurempaa egoistia maailmassa liene, kun tuo kello! Ei, Atle on samallainen! Miksi he torailivat, jos ei hän olisi egoisti! Neljäs viikko on kulumassa hääpäivästä ja nyt jo pohjatuuli tuli repimään heidän onneansa ja särkemään pientä suloista kotiansa. Eikö Atle siis rakasta Kerttuansa — mutta miksi siis hän semmoista olisi luulotellutkaan? Vähän he toisiaan tunsivat, ennen häitä. Toisen halut ja pyrinnöt olivat toiset, ihan erilaiset kuin toisen. Mikä hätä oli heillä yhteenmenemään ja häitä sillä kiiruulla pitämään. Olisi pitänyt kauemmin tutkia toinen toistansa — olisi pitänyt oppia tuntemaan toistensa luonteita, oikkuja ja vaatimuksia, ei silloin riitoja olisi tullut — ei. Ja nuo häät sitten! Kaksi todistajaa vaan läsnä, pappi, täti ja Atlen isä! Nimet piirrettiin kirkonkirjaan peräkkäin, lausuttiin papin jälestä valansanat, ja nyt — nyt — — nyt tuli riita, hallayön tavoin musertamaan heidän sydämmiänsä ja eroittamaan heitä toisistansa! Hiljaa! Mikä se oli? Ei mikään muu, kuin Kertun oma sydän, se niin sukkelasti pamppailee, ihan on haleta rinta. Korvissa suhisee, suonissa veri koskena keikkuu, koko olento järisee juurikuin mikäkin ompelukone olisi liikkeessä. Koko huone pyörii ympäriinsä, keinutuoli tanssii nurkassa, kuvat hyppivät seinillä, kaikki on huimaavassa pyörteessä, kaikki näkyy keikkuvan Kertun kiihoittuneissa silmissä, vaikka on ihan hämärä huoneessa. Nyt, nyt hän tulee! Kerttu rientää ruokasalin ovelle vaikka tuskin voi jalkojaan liikuttaa. Ei, tuohan se Prisse käänteleikse ja väänteleikse pöydän alla. — Prisse, tule tänne! Hyi, oliko se Kerttu, joka niin soinnuttomasti sopertelee. Todellako? — Niin Prisse, ei tule isäntäsi kotia; nyt olemme hyljätyt — — Prisse painaa päänsä rouvan käsiin ja tähystelee häntä viisailla, uskollisilla silmillään. Mitenkäs se muuten osaisi näyttää myötätuntoisuuttansa. Siinä nyt Kerttu istuu katsellen hämärään yöhön. Prisse kääriytyy kokoon huolettomana ja kaikki on hiljaista, rauhaisaa jälleen. Voi, jos tulisi Atle! Ei Kerttu häntä enään milloinkaan luvussansa hämmentäisi, niinkuin taannoin. Kokonaista seitsemän tuntia siitä oli jo kulunut ja aina pysyi poissa Atle! — Tahdotkos kuunnella sydänkäpyseni, oli Atle sanonut, niin luen sulle jotakin hauskaa? — — Vieläkös kysyt tuota jättiläiseni! Oi lue, lue! Ja Atle, sytytettyään hyväntuoksuisen sigarrettinsa, alkoi lukemaan kauniilla sointuisella äänellään. Siinä he istuivat kaniinin edessä, Kerttu pienellä pallilla, vastapäätä Atlea. Puut iloisesti palaa räiskivät ja totisena istui Kerttu jotakin koruompelua ylös-alas pistellen. Ei, ei jaksanut hän mitenkään seurata tuon oppineen miehen kankeasti ymmärrettävää sofistiikkaa. Tuohan oli jotakin niin suuresti oppinutta, käsittämätöintä, sietämätöintä, niin pilkallista ja — korkealle pyrkivää, tuo Strindbergin aforismi: "Naisen alemmuus verrattuna mieheen." Eipä hän kauan jaksanut lukua seuratakaan. Kuunteli vaan miehensä sointuisaa, täyteläistä ääntä, ja puiden räiskettä takassa. Halko räiski, siinähän murtui rakastava sydän; toinen paukahti, se lausui hyvästit toiselle, ehkäpä liiteriin jääneelle, puoliskolle — — kaikkea hän tuumailikin ja mieleen nuo nyt johtuivatkin — — varma vaan oli, ett'ei hän jaksanut kuulla ja tajuta — missä suhteessa nainen oli miestä huonompi. — Kuules Atle, sanoi hän viimein, unhottaen koko kuuntelemisen, kuules Atle, eikös tuo senappi ollut sinusta mainion hyvää tänäpäivänä? — Olipa se, mutta kuuntelehan nyt, tämä on niin mieltä jännittävää. — Niin, mutta se olikin parasta Sarepta, jota — — — No niin, mutta kuuntelehan. — Anteeksi jättiläiseni! Kyllä kuuntelen kiltisti. Ja Atle jatkaa lukuaan. Lukee miehen ja naisen aivoista, käsistä, musiikista, taiteesta, laulusta ja aina on miehellä etusija kaikessa. Kerttu on sillä välin ajatuksissansa risteillyt kaikkialla, kuin lastu meren aalloilla. Yht'äkkiä keskeytti hän lukemisen: — Siellä Peltarin myymälässä on kaikki tavara hyvää, ihan hiivasta ja sikurista asti — aina — — — — No, ethän sinä kuunnella malta, vaikka kuinka jännittävää lukisi — — Mutta jättiläiseni, älä suutu, enhän minä tuota jaksa seurata, sanoi Kerttu ajattelemattomasti. Atle oli jo viskannut kirjan hyllylle. Sytytti sammuneen sigarrettinsa ja mitteli laattiata suurin askelin. Sanat sitten sakenivat ja riita oli syttynyt leimuunsa. Kerttu syytti Atlea siinä, ett'ei hän rakastanut Kerttua. Atle taas puolustihe sillä, että Kerttu oli sopimatoin ja aina keskeyttää hänen lukunsa ja työnsä puheellansa. Riidan parhaillaan leimutessa oli Atle mennyt pois kotoa ja nyt, — kuule! — Kello lyö juhlallisesti ainoastaan yhden lyönnin. Uusi päivä tuolta hiukan hämärtää ja nyt Kertun kärsimykset, rauhattomuus ovat kohonneet korkeimmalle kukkulalle. Kauhea raivo täyttää hänen mielensä. Voi, jos Atle on pudonnut järveen, loukannut itsensä, jos joku olisi hänen ylitsensä ajanut — ja voi, jos hänet tuotaisiin kotiin ruumiina, kuol — — Ei jaksa riutunut mieli ajatella loppuun tuota kauhistuttavaa ajatusta. Ei kestä tätä tuskaa enään. Kerttu sytyttää tulet, kynttelit, lamput, kruununkin tuohuset hän panee palamaan kaikki. Sanomatoin pelko täyttää koko hänen olentonsa. Siinä hän seisoo pöydällä keskellä laattiata, raskaasti hengittäen — — — * * * * * — No, Kerttuseni, mihin tämä valo? kysyy Atle kummastellen katsellen monia kyntteleitä. Näyttää siltä kuin odottaisit vieraita! Kerttu kietoo valkoiset käsivartensa miehensä kaulalle ja purskahtaa valtaavaan itkuun. — Oi ketä muita odottaisin, kuin jättiläistäni, joka karkasi luotani, nyyhkyttää hän. Täällä oli niin pimeätä, kolkkoa ja kylmää. Oi! kuinka minä pelkäsin, Atle kultani, sinun poissaollessasi! — — Niinpä oli tuolla ulkonakin pikkuseni, tuolla ravintolassa, jossa minä vietin nämä unohtumattomat hetket. — Miksi ei jättiläiseni kotia tullut, kun ikävä siellä kumminkin oli? Atle ei virka mitään. Puristaa lämpöisillä käsillänsä Kertun posket yhteen ja painaa hellän suudelman hänen silmiensä väliin. Sovinnon suloinen tunne täyttää heidän sydämmensä ja Kerttu kuiskuttaa Onnellisena: — Voi jättiläiseni, kuinka hyinen ja kolkko oli tämä avioliittomme Ensimmäinen hallayö! — Tapahtuman jälkimmäinen puoli. Huu-huu-hiuu! huutelevat telefoonilangat surkeasti ruikutellen. Puut suhisevat omituista surunsekaista säveltään. Patsaat tuossa vonisevat ja koko luonto temmeltää alinomaa korvissani: — Rakastaaksesi häntä myötä- ja vastoin-käymisessä! Rakastaaksesi häntä myötä- ja vastoinkäymises-ses-sss-s-s-s-! Kyltit naukuvat saranoissaan, lyhdyt tuikkiessaan, puhuri pauhatessaan, kaikki, kaikki vaan mulle laulaa: rakas-st-taakses-s-s! Ei, en tahdo kuulla mitään! Vedän hatun syvemmälle, upotan korvani siihen — mutta ei! Sävel ei muutu: aina vaan sama ruikutus: rakas-ss-taaks-! Tahtomattani kuljen kotiani kohden. Kotiani! Tuo sana oli vielä eilen illalla minun mielestäni ihanin sana rikkaan kielemme sanakirjassa! Ja nyt! — Niin, olenhan sieltä, juuri tuosta kodistani rientänyt pakoon! Kukas tuota uskoisi? — Ja kumminkin on se tosi: Rakas vaimoni Kerttu ja minä hänen armahimpansa maailmassa, olemme riidelleet ja torailleet etomaisesta syystä! — Tuolla kodissani on niin valoisa, sen näen akkunasta. Kerttu istuu teepöydän luona — sydämmeni tuntee että hän odottaa minua, mutta minäpä en sinne mene, en vielä. Oppikaan ajattelemaan käytöstänsä. Enkö, talon päämiehenä saisi näes lukea mitä haluttaisi. Mikä oikeus hänellä on alituisella rupattamisella estää minua töissäni ja toimissani? Sulhasmiesnä ollessani tosin pyysin häntä aina puhelemaan, mutta silloinpa istui hän mykkänä. — Olkaamme vallan hiljaa, pyyteli hän aina minua. — Ja hauska olikin mielestäni, kuin hän tätinsä luona ollessaan, hiljaisena katseli suurilla silmillään minua. Niissä kuvastui semmoinen syvä, autuuttavainen, puhdas ilme. Enpä malttanut olla suutelematta noita suloisia tähtiä ja pyysin häntä sanomaan jotain, sillä äänensä sointu oli mielestäni herttaisinta soitantoa, mitä ikinään olin kuullut. — No, nyt rupattaa hän yhtenään: kuules Atle, ompelenko punaruusut tahi siniset "äläunhota" tädin joululahja -tohveleihin? — Kuules Atle? kyllä sitä pikku luutapoikaa eilen palelsi, enkö ompelisi hänelle nuttuja ja housuja? Oliko senappi kylliksi väkevätä? ja, ja — enhän nyt kaikkia rupatuksia edes huoli muistellakaan. — Ja sitten loppujen lopuksi tulee ainainen jeremiaadi: sinä et rakasta minua! — Ja tuopa se minua oikein vasta hermostuttaakin!- Ikäänkuin hän, tuo pikkuhupakko, ei sitä tietäisi, yhtähyvin kuin minä itsekin — rakastanhan minä häntä — mutta hänen pitää tuolla lauseella kiusata meitä kumpaakin. En, en mene vielä kotiin; joutaa hän nyt ajattelemaan äsköistä käytöstänsä. Ja minä kuljen kadun päästä päähän useampia kertoja. Kuulen mielessäni kuinka teekyökki noin kodikkaasti porisee pöydällä, — ja, minä taas seison oman akkunani alla! Siinä hän istuu ja odottaa. Olen kuulevinani hänen sydämmensä lyönnit; vaaleanharmaa leninki, sievät, lapsellisen viattomat kasvot, oma pikku vaimoni! Mutta en mene vielä kotia, en. On se elämä sentähden hyvin kummallinen arvoitus. Olen näinä viikkoina ollut kuin lumottu, aina siitä asti, kuin salaisesti kihlaannuimme. Enpä milloinkaan olisi uskonut, että olisimme osanneet noinkaan paljo jantata, kun nytkin vasta. Jaa, se riita, se riita, se on jotakin ihan sietämätöintä. En jaksaisi elää siinä kodissa, jossa riita olisi ainainen kumppali. Rupeaisiko Kerttu semmoiseksi? Paras on kesyttää hänet jo ensi askeleella! — — Kah jumaliste! itsepä Atle Rantala ja oman akkunansa alla kurkistelemassa, — huutaa vanha ylioppilastuttavani korvaani. Oikein minä säpsähdän, kun tuo vekkuli iskee nyrkillään olkapäälleni! — Mitäs nyt velikulta kadulla noin kiljut? sanon minä jotakin lausuakseni, sillä tunnustan että olen hyvin nolona tässä tukalassa asemassa. Onneksi ei tässä raju-ilmassa kukaan mitään oikeata puhetta kuulekaan. — Niin, panenpa veikkaa paavin parran kautta, että olette torailleet! Jumaliste! Ja sinä tässä vaanit oman akkunasi alla, kuin muukin norssi! — — Ole jo velikulta, älä noin huuda, minä olen aikonut ja — saattaisihan joku kuulla ja — — ja juoruta ympäri kaupunkia, että Atle Rantala on jo toraillut nuoren, kelpo-rouvansa Kertun kanssa — huutaa tuo hirviö täyttä kulkkua. Jumaliste! Kauvanpa teillä kestikin kuherrusaika! Kokonaista kolme viikkoa! Onnittelen! Olenpa mielissäni kuin myrsky noin rattoisasti ulvoo, ett'ei kukaan voi tuon viikerin puhetta kuulla. Tahdon mennä kotiani, mutta toverini on tarttunut takkini nappiin ja pitää siitä kiinni, kuin mikäkin polyypi saaliistaan. — Niinpä juuri onnittelen! huutaa hän asettaen kätensä suunsa eteen torveksi. Onnellinen olet sinä, kuin näinkin kauvan olet jaksanut — — — No veli Törne, emmehän me vielä ole oikein kinastelleetkaan — — Eihän vainenkaan, keskeyttää tuo julmuri. Tehän vaan olette leikiksi pikkuisen olleet erimielisiä. — Vaan minua et vakan alle pistäkkään. Hahhahhaa! Minäpä näet rouvani kanssa torailin aikalailla jo ensi päivinä. Syytä en sano, mutta kovasti me ottelimme ja siitä saakka se on halla ollutkin kodissamme! Oi, jospa en milloinkaan olisi sulhasena ollut! sanoo hän melkein kun itsekseen puhelisi. Mikäs kumma siinä oli, jos tuommoinen torailikin. Ihminen, jolta kaikkineen puuttui hienotunteisuus. Hän otti puolisoksensa hyvin rikkaan, vaan ruman, kuin Megara, naisen. Eikä he laisinkaan toisilleen soveltuneet. — Mutta me? Kerttu, joka on niin kaunis, nerokas, suloinen ja hieno lapsi! Ryytimaan ihanin ruusu — ja nyt! Voi sitä idyllistä avio-elämätä — semmoistako se nyt onkin! Ja sehän riippuu meistä itsestämme, kummoiseksi sen muodostamme. Niinkuin vuoteet laitamme, niin lepäämme. — No, ei minusta kuitenkaan mitään tohveli-ritaria tule! Ei milloinkaan! Näissä mietteissäni olen kulkenut Törnen rinnalla katua alas. Suoraan sanoen, minusta tuntui hyvin ilkeälle, kun pelkäsin, että vaimoni ehkä olisi saattanut kuulla tuon huudon, jota Törne suvaitsi akkunani alla pitää. Seurahuoneen ovella seisatumme. Siitä käännyn kotiani. — Eipä, veliseni, tokihan sinä nyt tulet sisään, pakisee Törne. Täällä on kokous tänä iltana. Siinä tuumaillaan paikkakunnalle oman äänenkannattajan perustamista. Useissa muissakin kaupungeissa ovat semmoiset olemassa ja me poloiset olemme kuin säkissä porsaat. Tule nyt vaan seuraan! Ja hän töytää minut armotta ovesta sisään. Ei kuulu muuta kuin hurahdus vain; passaripoika tarjottimineen on mennä ihan nurin niskoin, kuin minä tenhottomuudesta osaan puikkia noin komeasti sisään. — No jopas ihmeitä! — Kas vain! Terve miestä! — Terve monest' aikaa! Jokos sinäkin löysit tien poikamiesten valtakuntaan? — So, so, — so, kun nyt tuossa Rantalakin! näin huutelevat kokoontuneet herrat yhteen sekamelskaan puhuen kaikk yht'aikaa. Olen oikein äimäyksissäni tervehdyksistä, jotka tulvivat vastaani. Ilo loistaa kaikkien kasvoista, heidän seuransa on saanut jäsenen lisää, siitä he riemuitsevat. — Hyvät herrat, huutelee Törne. Kiittäkäätte minua, kuin hänet kadulta löysin ja tänne kuljetin. Rouvansa akkunan alla — — — — Kuules pyhä veli, keskeytän minä tuon inhoittavan lavertelemiset, sillä kyllä hän armotta näkemänsä situationin kertoo loistavimmilla väreillä monille kuunteleville ja uutisesta hyvinkin kiitollisille korville. Etköhän ottaisi pientä tuutinkia? — Olkoon menneeksi, ja siihen kertomuksensa luonnollisesti loppuukin, minun suurimmaksi mielihyväkseni. Istumme siinä vastatusten. Katselen Törne parkaa. Suuret hapuilevat, "kottikärrien" verhoamat, talimaiset silmät, lyhyeksi leikattu tukka, punanen nenä, hieno, huolimatoin puku. Ei hän huomaa elämästä mitään suloutta, vienoutta. Mutta erinomaisen teräväpäinen hän on, vaikka onkin vailla kaikkea hienotunteisuutta. Suurin ilonsa on kirjoitella paikkakunnastansa mitä katalimpia uutisia sanomalehtiin. Ei saa hän rauhaa missään, kodistansa karkaa ravintolaan, sieltä kadulle. Oi kuinka kamala on tuommoinen raukkamainen aviomies. Ja suurimpana syynä hänen onnettomuuteensa on onnetoin, riitainen koti. — Herrat puhelevat kiivaasti uudesta hommastansa. Innostuneita ovat mielet; sanoja oikein tulvimalla tulvii, siitä kuinka takapajulla täällä ollaan. Perustetaan yhtiö, laitetaan osakkeita, hankitaan kunnollinen paino, oma äänenkannattaja ja sitä miehissä tilataan. Ei, en jaksa seurata keskusteluja. En kuule kuin puhurin pauhinan ulkona ja äänten surinan sisällä: rakastaak-se-si häntä myötä- ja vas-stoin-käymi-s-s! Oi miksi tuo riita! Jos minä en anna vaimolleni anteeksi, hänen pikku heikkouksiansa, vaan rupean häntä tyranniseeraamaan — tulee minusta juuri samanlainen kurja-raukka, sijatoin sielu, kuin tuo Törne-raukkakin on. Mutta miksi olisin tuollainen — tuommoinen inhoittava — enkö itse olisi syypää siihen? Ei, menen paikalla kotiani, kuin vaan saan sopivaa tilaisuutta. Vaan eipä semmoista tahdo tulla. Yksi ja toinen vanhoista tutuistani tahtoo kuulla minun mielipidettäni sanomalehti-hommasta. Ja minä istun, istun näköjään hyvin rauhallisena paikallani, vaikka maa polttaa jalkojani. — Mitä, joko se lyö kello kaksitoista! Hiljaan astun eteiseen. Pistän hatun syvälle korvilleni ja nyt — Juoksujalassa riennän kotiani. En tahdo ottaa huomioon mitä puhuri viheltää ja saranat naukuvat ja katulyhdyt vilkuttavat. Juoksen vaan ja kantapäissäni tuntuu olevan siivet. Kerttu on laittanut hirveän paljon valoa saliin. Itse seisoo hän pöydällä, sytyttäen kattokruunun tuohuksia, kalpeana kuin aave. — Kerttu! Voi kuinka hän on minulle rakas, nyt enemmän kuin milloinkaan ennen. Nostan vaimoni pöydältä alas. Hän lyöpi valkeat käsivartensa kaulalleni ja — anteeksi-pyyntö ja -anto on täydellinen. Ei, jos sovinnonhetki on näin suloinen, tahdon kylläkin pientä torailua jatkaa, enkä muistaa Törneä ollenkaan. — Luonnossa myös vuoroin sataa, myrskyää ja päivä paistaa. Elämä tarjoaa yhtähyvin ruusuja kuin okaitakin, riippuu vaan meistä itsestämme, kumpiako tahdomme poimia. Kovin murti mieleni tämä avioliittomme ensimmäinen hallayö, mutta siunattu olkoon sitä seurannut taivaallinen sovinnonhetki. Kun jäät lähtevät. Avarassa salissa, puhtoisella vuoteellansa, makaa kalvea sairas. Eivät ole lakanat vaaleammat sairaan kuolon kalpeita kasvoja. Hiljaan, tuskin kuuluvasti käy hengityksensä. Hiljaan kohoaa painunut rinta. Suuret silmät ovat kattoon luodut. Ei innostuta häntä elämä, ei ole rohkeutta enää elämältä mitään toivoakaan. Velttous täyttää silmät, kaikki jäsenet. Eikä tule unikaan, eikä ole tullut pitkiin viikkoihin enään virvoittamaan väsynyttä mieltä. Kaikki on hänestä yhdentekevää, samannäköistä, harmaata, kylmää, kuollutta. Ei elvytä edes paranemisen toivokaan, elämänhalu on kadonnut. Hiljaan hän siinä venyy ja aikaväliin seuraa hoitajaansa suurilla silmillään, mutt'ei käännä päätänsä. Hiljaan hän kuuntelee seinäkellon yksitoikkoista säveltä: tikk-tikk-tikk! Luonto uinailee talvipeittonsa alla. Turhaan koettelee kevättuuli tuuditella puiden oksia. Ne ovat kohmeesta kankeita. — Ei jaksa luontokaan uinailla kesästä, niin vitkallinen on ollut kevään tulo. Kaikki on kohmeessa, kuolleena. Silloin tulee aurinko täydellä loistollaan, hehkuvin sätein syleilemään vanhaa ystäväänsä pohjolata, joka koko talven on melkein orpona ollut. Eipä sitä kuitenkaan ollut tukkunaan unhottanut. Aina kuin vaan ankarampi pakkanen oli peloittelemassa, oli aurinkokin tuolta kaukaa näkörannan reunamilta säteillänsä, vaikkapa kylmilläkin, sitä tervehtien toivomaan kehoittanut. Ja nyt se vihdoin tulikin kokonansa, lämpöisen herttaisena, kirkkahana, ikäänkuin anteeksianoen pitkällistä viipymistään. Luonto jälleen hymyilee viehättävänä. Aurinko on pois suudellut talven luomat kinokset, jääpuikot, kaikki talven kukat. Lintuset laulelevat, ihmisrinnat täyttyvät iloisesta toivosta ja talven vaikeudet unohtuvat. Kukkaset nostelevat päitään sammalvuoteeltaan ja puissa ovat pienet hiirenkorvan kokoiset urvet. — Kunhan jäät lähtevät, puhelee sairas elpyneenä, toivon säde täyttää hänenkin rintansa, kunhan jäät lähtevät, paranen minäkin. Auringon kirkkaat säteet ovat sytyttäneet toivon hänenkin sielussaan. Ja hän uneksii aikaa, jolloin hänkin reippaana, terveenä, iloisena ja toivovana jälleen astuu isänmaansa palvelukseen. Paljon tahtoisi hän toimia, kunhan vaan voimat riittäisivät, tahtoa ei suinkaan puuttuisi. — Ihanat tulevaisuuden kuvat täyttävät hänen sisimpänsä. Ylevät ajatukset risteilevät korkeassa otsassa. Koko olento ikäänkuin kirkastuu — sillä onhan hänen elämällänsä päämaali, päämaali, jonka vuoksi kannattaa elää, jonka eteen kannattaa uhrata kaikki voimansa. Tulevaisuuden ihana kuva väikkyy hänen edessänsä kirkkaana, utuisena. Hän koettaa kohottaa päätänsä, mutta — kauhea rykiminen punastuttaa hänen läpinäkyvät, kalveat kasvonsa, rinnassa pistää ja ahdistaa ja pian vaipuu väsynyt pää tyynylle jälleen. Ei, ei hän nyt vielä jaksa, mutta sitte — kun jäät lähtevät — sitte tulee kesä, ja voimat palajavat ja uusi elininto saa ruveta vapaasti painiskelemaan nykyisen velttouden sijaan. Silloin alkaa uusi elämä. Ja hänen sinisilmissänsä loistaa innostuksen tuli, kirkas säde täynnä toivoa, elinintoa, voimaa, tahdonlujuutta, alttiiksi antamusta. Kunhan pääsee kesään, silloin toimii omaistensa, itsensä, isänmaansa, kansansa iloksi ja onneksi! Voi, jospa jäät lähtisivät! Ja ne lähtevätkin, ensin rannikoista, sitten lähtee koko jäälauttakin liikkeelle. Juhlallisena se siinä suljuu pitkin siintävätä selkää. Pieninkin tuulen henkäys saa järven laineet lipisemään ja väräjämään! Aurinko siinä itseänsä kuvastelee ja peilailee; ulapan laineet ovat kuin kullalla silatut ja sen sileä pinta katselee vapautettuna korkeata sinilakea. Harmaa jääpuikko-lautta rientää siltaa kohti. Siinä kuuluu törmäys, ikäänkuin kanuunan pauke, ja lautta, särkyneenä moniin lukemattomiin pirstaleihin, laulain, soittain reipasta monisävelistä hautajaismarssiaan, suljuu pienissä kappaleissa tuonne suurelle selälle. Luonto iloitsee varmana kesän voitosta. Jäät ovat lähteneet! Talven valta murtui, kukat nostelevat päitänsä korkealle, tervehtien juhlivaa luontoa. Puut ovat pukeutuneet kesäpukuunsa, pellot viheriöitsevät, kosteina, kauneina. Jäät lähtivät ja kesä tuli! Mutta sairas ei avaa enää silmiänsä. Kesä, — jota hän odotti — tuli, selät jäistä puhdistuivat, vaan ei ole nyt venheen vesille työntäjää. Siinä nyt kanoottikin alassuin rannikolla kelluu, ei ole heillä tervaajaa, ei maalaajaa. He ovat orvoiksi jääneet. Ei pala sairaan silmissä nyt enään innostuksen tuli — hän on väsynyt kuin taittunut lilja: hän on saanut levon, ikuisen rauhan! Kun jäät lähtivät — läksit sinäkin perheesi rakastama; sinä tulit ihan terveeksi! Sinä taituit — vaan innostuksesi tuli ei lakannut sädehtimästä siihen saakka kuin voimasi murtui! Sinä sorruit — et kadonnut! Muistosi elää ystäviesi sydämmissä. Se ei kuole, vaan aina uudelleen heidän sieluihinsa ihanilla väreillä maalaa kaiken sen, mitä sinä eläessäsi lausuit, kerroit, ihantelit, toimit, pyhänä pidit! Ja tämä muistosi elpyy sydämmessä kahta kirkkaampana, valtaavampana, elävämpänä aina silloin, _kun jäät lähtevät_. — MUISTELMA. Sytytettiinkö katulyhty akkunani alla, vai kuuko kalpeine kasvoineen sieltä paistaa, kun äkkiä pimeä huoneeni valostui aivan kirkkaaksi mielestäni? Eipä. Ei loistanut kuu taivaalla, eikä katulyhtykään siinä vilkuttanut: — huoneeseni vaan oli tullut jotain herttaista, suloista. — Onko Muruseni pimeässä? soi tuttu, rakastettu ääni. — Oi isä! Sinä siis kuitenkin tulit, huudan rientäen isäni kaulaan. Ja isä nostaa minut korkealle maasta vankoilla käsillänsä sekä painaltaa lujasti sydämmelleen. Huomaan että hänen suuret viehkeät tummansiniset silmänsä ne ovat, jotka valaisevat hämärän huoneeni. — — Elämä on sanomattoman suloista, isä, kuiskaan hänen korvaansa. Vedän kiikkutuolin takan eteen, pistän tulen puihin ja iloinen räiske täyttää huoneen, luoden valoa ja lämmintä. — Onhan täällä luonasi suloista levähtää, uneksii isäni hiljaan kiikkuessaan. Unohtuu kaikki surut ja huolet ja muistuu mieleen ihanat, menneet ajat. Noin, ihan noin, puuhaili äitisikin ennenvanhaan. Kipuan kiihkeästi hänen syliinsä, pörhötän hänen kauniin harmahtavan tukkansa aivan pörhölleen. Sivelen noita parrottuneita poskia, hyväilen häntä ja saan isäni surut hetkiseksi kau'as, kau'as luotamme ajetuiksi. — Jaha, syntymäpäiväsihän on tänään! — — Niin, sanoppas kuinka vanha olenkaan? — Kaksikymmentä täysi, sanoo isäni vaipuen mietelmiinsä. — Niinpä juuri, täyttänyt tänä aamuna kello 8, isäkultani, vahvistan hänen lauseensa, painaen lämpöisen suudelman tuolle korkealle, ajatuksista rikkaalle otsalle ja nousen toimilleni. — — Mihin nyt? — Sytyttämään lamppuja, isä. On niin pimeä jo. — Ei, älä vielä. Istu tähän näin polvelleni. Nyt on hyvä. Kiedon käteni hänen kaulallensa. Siten istumme hetken äänettöminä, ajatuksiin vaipuneina. Tuli takassa räiskää ja sammuu omia aikojaan. Kuu akkunasta levittää kirkkaita säteitään suuri-ruutukkaiselle matolle, hiipii kirjakaappiin, pianon valostaa, näyttää meille kirjoituspöytäni pikkukapusineen. Katselee meitä leveä naurunhymy pulleilla poskillansa. Hän näkee kaksi onnellista ihmislasta. Valostaa, vaan ei lämmitä. Luo mieliin uinahtavia, viehkeitä kuvia. — Mitä tuumit isäni? — Tuotapa vaan lausettasi, lapsi. — Ettäkö elämä on niin suloista? — Niin, ja paljon muutakin. Pitkä vaitiolo. Juhlallinen, menneen ajan muistoista rikas hetki. Isä muistelee nuoruutensa aikoja; muistelee äitiäni, lempeään. Näkee äitini kalpeana kirstussaan. Sormet ristissä, kankeina, melkein läpinäkyvinä. Rauhan hymyily puhtaalla otsalla. Sitten kumisevat surulliset kirkonkellot. Ruumissaatto lähtee liikkeelle. Jäinen multa jymeästi kumajaa arkulle; isän ääni sortuu, kyyneltulva tukahduttaa sen. Ei, elämä on kauhea arvoitus, raskas taakka. Kotona pikku Muru kaipaa isäänsä. Avuttomana hän siinä odottaa sitä, joka nyt on hänen kaikkensa; ystävänsä, äitinsä, isänsä, auttajansa ja kasvattajansa. Ei isäni puhu mitään, vaan minä tiedän nuo ajatukset, ne tunnen sielussani. — Ja sitten minä kasvoin. Vuodet vieri. Isäni otti itselleen toisen puolison — mutta Muru ei äitiä enään saanut. Hän tuli ulos maailman kouluun. Ja nyt olen minä päässyt omaan pieneen kotihini, johon isä tuli minua onnittelemaan kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni. Kuluneet vuodet käyvät nyt ikäänkuin tutkistelun isäni silmissä. Miksi meni hän uudelleen avioliittoon? Eiväthän he tunne toisiaan ollenkaan. Yksi kulkee yhtäänne, toinen toisaanne. Sielujen sopusointuisuutta puuttuu, eikä sitä enään mikään voi korjata. Ei, elämä on umpitie myrskyssä, kylmä, kolkko, iloton. Elämä on taakka! — Isä nyt sytytän tulet! — Älä vielä. Anna minun selvitä ajatuksistani. Elämä on toisinaan niin ikävän kolkko. — Minunko luonani ikävä, isä — eipä mar. Nyt alan rupattamaan. Mistäpä alkaisinkaan? Isä hymyilee herttaista hymyilyään. — No rupata, rupata. On hauska kuulla sinun elämänintoista viserrystäsi. Painan poskeni hänen poskellensa. — Isä, et saa surra, et. — En, en lapsikultani, vaikka toisinaan tahtoo olla kiittämätöin ja napisee. Ei muista alistua sen käden alle, joka ihmislasten kohtalot johtaa. Ja isäni puhuu kau'an luottavasti ja rakkaasti taivaallisesta ystävästään. Vähitellen lämpenee hän aivan: huolensa tulevat kevyemmiksi ja hän silmissäni nuorenee, korkenee, kasvaa. Ei täällä näe muuta kuin kuun loistavan — mutta todellisuudessa vallitsee sieluissamme selkein päivä, kirkkahin aurinko — sillä me olemme onnelliset, onnelliset tällä hetkellä. — Arvaas, isä, mikä on vaikein tehtävä koulussani? — Mikähän se olisi? Saada pitämään vihkot puhtaina? — Eipä. Entäs laulu isä? Unhotitko sen? Kuulitko sitä ihannelaulua, kuin täällä viimein kävit? — Kuulin, mutta — — — niin näes isäkulta: me kaikki lauloimme eriäänillä samaa yksiäänistä kappaletta. Ja me nauramme noille suurille elämänhuolille ja vaikeille taisteluilleni. — Isä, saanko arvata, mikä sinun toimessasi on vaikeinta? kysyn veitikkamaisesti. — No, annas kuulla! — — Saarnata kaikelle kansalle ja tietää että aniharvat heistä kotiintultuansa muistavat alkusanojakaan? — Ei, ei. Arvaa paremmin! — Käydä sairaiden luona kaikenlaisessa myrskyssä, tuiskussa, tuulessa ja pakkasessa? — Ei, et osaa arvata sinä. — Tehdä syntiä, tuntea sen voiman omassa pahanilkisessä sydämmessään ja kuitenkin varoittaa muita samoin tekemästä? — Ei, sekään ei ole oikein. — No sano nyt itse, isä. En arvaa minä. Jos ei se olisi — — — No-o, mitä niin? — Sanoisinko? Kantaa palkkansa jonka on rehellisesti ansain — — — — Sinä akrobaatti! isä sanoo ja työntää minut leikillä luotaan. — No, kiivastuitpas, etkös vain — — sano, sanoinhan minäkin. — Vaikein minun mielestäni on vihkiminen, isä vakavana lausuu. — Ja häissä kun on niin sanomattoman hauska olla. Kuinka se olisi mahdollista? — Kuitenkin on asia tosi. Tuossa seisoo edessäni kaksi rakastavaista. He vannovat elämänikänsä rakastavansa toistansa myötä- ja vastoin-käymisessä, ilossa ja murheessa. — Entäs sitten? — Sitten parin kolmen viikon päästä he pyytävät eroa. Ovat oppineet tuntemaan toisensa: elämä on heille sietämätöintä toistensa seurassa. Silmänsä ovat auenneet ja ero olisi heidän mielestänsä paras. — Mutta isäseni, etkö sinä kaunopuheliaisuudellasi voisi heitä varoittaa? Miksi jokapäiväiset mitättömät pikku-torat saavatkaan murtaa ja särkeä ihmislasten onnen ja elämänrauhan ja koko tulevaisuuden. — Miksi he eivät saisi olla aina yhtä onnelliset, kuin rakkautensa ensi hetkinäkin ovat? Isäni hymyilee taas omituista, herttaista hymyilyään. — Ja hekö uskoisivat minua? kysyy hän hetkisen kuluttua. — Eivätkö uskoisi sinua? huudahdan kummissani. Mutta, aivan oikein, ei, he eivät usko muuta kuin kokemusta, se on tosi, sanon sitte ja harmissani huomaan purasseeni alahuuleni verille. — Jos olisi maan päällä semmoinen rakkaus vallalla, kuin Paavali kirjoittaa rakkauden luvussaan, silloin ei olisi onnettomuutta maailmassa. Syy on siinä, että me ihmiset emme voi, emme osaa rakastaa niin. Me olemme itsekkäitä raukkoja. — Onhan kyllä semmoistakin itsensä-uhraavaa rakkautta täälläkin, sanon minä huolissani. — On kyllä, mutta hyvin harvassa. Painan kasvoni isäni rinnalle. Kuinka hyvin ymmärrän syyn isäni syvään, sydämmelliseen suruun! Kulkusten kilinä kuuluu pihamaalta. Eno taluttaa turkkeihin puettua tätiä. Eteisestä jo eno huutaa: — No hyvä juttu! Syntymäpäivä ja nämä täällä pimeässä uneksivat! Hyvää iltaa ja onnea! Isäni auttaa tätiä pukuhommissa, onhan siinä saaleja, huiveja ja turkkeja riisuttava ja ripustettava nauloihin. Minä sytytän tulet. Unelmani isäni kanssa loppuivat ja täysi homma syntyi, sillä täti vapautuneena tamineistaan huusi iloisena: — No, Muru, paikalla hommaan. Teekeittiöön hiiliä ja ruoka-aitan avaimet tänne. Mikko kanna kori sisään. Anna hevoselle kauroja ja kääri loimi hyvästi sen selkään. Muista! Yht'äkkiä olimme täydessä hommassa ruu'an ja juoman laittamis-puuhissa. Runollinen kuuvalo oli poistunut — lamput astuneet sijaan — unelmat olivat kadonneet — paljas proosa tuli sijaan! Vilkasen väliin sivukäyden isääni, joka istuu keinutuolissani. Tunnen että hänen silmänsä seuraavat kaikkia liikkeitäni — mitähän isä nytkin ajattelee — tuumaan siinä hyöriessäni. — Kuinka kovasti tuo Muru on äitinsä, siskovainaajani, näköinen, sanoo eno nauraen. Ei hän tiedä, tuo eno, kuinka nuo sanat keihään lailla tunkevat isäni sydämmeen. — No niin, iloitsee täti illallispöydässä, nähtyään että kaikkea laatua on yllinkyllin. Voi sentään, kuinka elämä on suloista! Tahtomattani vilkaisen isääni. Hän katsoo itsepäisesti lautasellensa. — Onpas rakkautta maailmassa isäkulta, tahtoisin sanoa hänelle. Katsos eno ja täti, eivätkö he ole onnelliset — oikein onnelliset sitte? Ei nosta isäni silmiään. Tunnen sielussani, että hän kaipaa toisenlaista rakkautta, kun maailman nautinto ja runsas pöytä saattavat tarjota. Miksi osaavatkaan muutamat ihmiset toivoa parempaa, nähdä korkeampaa, uneksia täydellisyyttä siinä missä sitä ei ole? Miksi he eivät osaa tyytyä elämään semmoisena, kuin se itse kullekin muodostuu? Katsos tätiä ja enoa? He ovat onnelliset hetken lapset. Ei heiltä mitään puutu, eivätkä he mitään kaipaa. He ovat onnelliset — tavallaan. KALASTAJA. Uhuuhu-uhu-uhuu! pauhaa näkymätöin voima luonnossa. Puiden oksat eivät tiedä mille puolelle kankeoina kumartavat, kohmettuneita kuin ovat ja myrsky riehuu heidän ympärillä, rynnäten väliin yhdeltä, väliin toiselta puolelta. Sähkö- ja telefoni-langat moniäänisinä säestävät myrskyn mahtavata bassoa. Olavinlinnan monista aukoista kuuluu väliin valittava, toisinaan taas majesteetillisen valtaava sotahuudon kalttainen sävel. Sieltä kaikuu ikäänkuin kirkonkellojen soitto, hautajaishymnin vieno laulu ja suloiset, tuskin ilmoille päässeet, rakkauden, tuon taivaallisen lemmen, huokaukset. Niitä ei kykene kynällä piirtämään, niitä ääniä. Niitä täytyy itse kuulla — ymmärtää — Myrskyn soiton jälkeen tanssaa ilmassa iloinen pyry-ilma. Se itserakkaudessaan maalaa kaikki näköisiksensä: puiden rungot, oksat, aidat, portit, seinät, kaikki lumivalkoisiksi. Virta kiemurrellen kiehuu loihtien omituista säveltään. Sen sinertävää pintaa nuoleskelee myrsky ahneesti: virrasta nousee sakea savu ilmaan ihan kuin jostakin ammottavasta padasta. Siinä on taistelua, ankarata — Mutta virtaava vesi pitää puolensa, eikä mene jääpeiton suojaan, ei. Tätä pitää itse nähdä — Luonto elämöipi, kaikki laulaa, soittaa, kiehuu — Siinä on jotakin reipasta, jotakin innostuttavaa tuossa myrsky-ilmassa! Harva pyrkii tämmöisellä ilmalla nelisnurkkasestansa ulos. Ei nyt lämmin ainakaan haittaisi. Ei näy ainoatakaan varpusta, ei edes koskikarakaan paadella vikise. Eikä se muutoisin pakkasessa juuri hätäile. Korkealla, tuolla lumipilvien reunalla, rusottaa kirkas hohde. — Sapet auringon ympärillä siitä tulee pitkälliset pyryilmat, tuumaa talon vanhus, katsellen akkunasta pilviä. Puhuri pauhaa täydellisimmässä voimassaan ja sen mahtavuuden tuntee koko luonto. Lämpömittari osottaa suojassa 24° ja tuulen puolella 30 ° pakkasta. Vaan katsos tuolla virran pyörteessä, tuolla ulapalla, Olavinlinnan lähistöllä, siellä on soutajia! — Ja hiljaan, vaivaloisesti kulkee myrskyssä kolmihanka vene. — Isä, nyt tulemme ihan vastatuuleen, sanoo kalastajan poikanen. — Niinpä näkyy! — — Kylläpä puhaltaa! Pyrkii läpi luidenkin, tuumaa poika. Hetkiseksi heittää hän käsistään airot ja kohottaa lujemmalle lammasnahkaista "Savonreuhkaansa", joka suojelee hänen päätänsä puhurilta. — Nyt lasketaan näin vaan vinoon, lausuu harvapuheinen kalastaja, joka tähän saakka vankalla kädellä on venettä ohjannut. Paleleeko sinua? — Vieläpä tässä aristelemaan, kuuluu iloiselta pojan ääni. Hänkö rupeaisi ensiksi valittamaan. Eho, jopa toki! Sydämmensä tärisee rinnassa ja kylmä pallomainen viima puistattelee hänen selkäänsä. Väristys tärisyttää hänen ruumistansa aika ajoin. Eipä hän sittenkään valita: hän on kalastajan poika, eikä mikään hätähierin. — Nyt laske, anna minä nousen soutamaan, sanoo isä hiljaan hiipien veneen pohjaa myöten. Ruumiillani sinua sitte hiukan suojelen pahimmassa vastatuulessa. Ja he muuttavat varovasti paikkoja, poika hiukan vastenmielisesti. Hänkö ei näet vastatuulta tirkistäisi ihan nenästä nokkaan? Eho! Muutellessaan tuossa he kumpikin huomaavat kuinka kohmettuneita, miten tönkköjä he jo ovat, poloiset! Ja siinä nuo tönkköinä, melkein jäätyneinä soutavat ensin hyvän kierroksen laita-, sitten laskevat myötä-tuuleen. Jäälautalle päästyä on pikku poika niin tönkkönä jo, että isän täytyy häntä auttaa veneestä ylös. Suurella vaivalla vetäävät he hyvän matkaa venettänsä pitkin jäätä rannalle — mutta sittenpä he ovat onnellisesti perillä. * * * * * — Voi sinun tokkiisa! ihmettelee äiti mökin ovella. Tulettehan viimeinkin, Luojalle kiitos! Voi tuota kauhistavaa ilmaa! — Nuo antoi tänäpäivänä! huutaa poika osottaen kahta siikaa. Se oli koko heidän saaliinsa tuolta vaivaloiselta retkeltä. — Kiitos siitäkin kaikkein hyväin lahjain Antajalle, lausuu äiti. Ettepä tarvinneet tehdä tyhjää reissua. Jumala on armorikas ja hyvä! Sen saamme kokea joka päivä uudestaan. Sydämmellisesti silmäilee kalastajan vaimo miestänsä ja auttaa poikaa riisumishommissa. — Kaspas vain rukkasia ja lapasia tuossa! Olikos tarvis parempia jääpuikkoja! Hyvä, kun hengissä kotia palasitte! Olinpa niin rauhatonna koko ajan, että! Näin puhellen kantaa äiti pöydälle kahvikannun, jota hyvän aikaa on hiilillä seisottanut, odotellen kotia armaitansa. Akkunasta, johon puhuri on laittanut omin lupinsa komeat valkoiset uutimet, ei hän mitään nähnyt — mutta ovelta hän sitä ahkerammin tutki ja tunnusteli milloinka kotia joutuisivat kalastajat myrskyn kourista ja armottomista syleilyistä. Ja nyt he tyytyväisinä halkonaisista kupeista kahvitilkkaansa ryypiskelevät. Äiti oli kahvia joulusta asti säästellyt — ja nyt kas vain! kuinka hyvään tarpeesen tuo keitto oli! Anttu istuu isän rinnalla, posket pulleoina kahvia jäähdytellen. Se soluu niin sivakasti alas — ja lämmittää niin selittämättömän suloisesti hänen kohmettuneita jäseniään. Se on verraton tuo kuuma, höyryävä juoma! — Anttu tuntee itsensä niin välttämättömän tarpeelliseksi perheen jäseneksi. Mitenkäs isä lähtisi yksikseen vesille, rihmoja laskemaan tämmöisessä ilmassa kun nyt tämäkin Sylvester? Eho! Eihän mitä! Eihän äidistä ole vesille, ei se raukka jaksaisi hennoilla voimillaan mitenkään kestää semmoista. Ja kukapa kiehuttaisi kahvinkaan ja sitä lämpimänä pitäisi, kun isärukka kohmettuneena, melkein tönkkönä, kotiin tulisi? Eho! Ei, kyllä hän on tarpeellinen talon jäsen. Entäs kukas ne halot kantaisi äidille? — Lämmittele toki hiukan, pyytelee äiti, nähdessään että isä hommaa kaupungille lähtöä, siikoja viemään. — Pitää joutua iltakirkkoon, lausuu vakaisena isä, nythän on uudenvuoden-aatto-ilta. Laita vaan kaikki valmiiksi, lisää hän mennessään, ottaa molemmat siijat ja astuu ulos. * * * * * — Siikoja. Paljonko naula? kysyy eräs vastaantulija. — Nämä ovat tilatut jo, sanoo kalastaja hiljaan. — Meillä enemmin maksetaan. Tuokaatte vaan kalat kyökkiin, niin ette niitä huoli mihinkään kuljettaa. Vaan ei silmiään kalastaja räpäytä. Hänkö olisi valmis pettämään, kun kerran mitä oli luvannut? Ei häntä omanvoitonpyyntö eikä ahneus saa lannistaa. Ei myrskykään äsken mahtanut mitään. Kalat ovat luvatut toiseen paikkaan, sanoo hän ja astuu edelleen. Ihan vastatuuli koko matkan. Silmäripset jäätyvät toisiinsa kiinni. Puhuri koettelee voimistelle kalastajan turkinkin kanssa — mutta ei mahda niin mitään. — Komea kouluhuone tuo, ajattelee kalastaja lyseon sivu kulkiessaan. Hovi kuin hovi. Korkealle kattokin tähtää. Muut talot sen rinnalla ovat kuin korttituvat vain! Iloisena telmää puhurikin. Torilla on sille avara ala. Lyseon akkunoihin on se laittanut komeat, uuden uutukaiset pitsiverhot, tuo vallaton. Kuu paistaa korkealla sinitaivahalla. Ei salakähmäisenä, senttimentaalisena, mutta ihanana, kirkkaana kuultavan ilman läpi. Lumi ratisee kalastajan jalkojen alla; niin nuortealta, reippaalta tuntuu rinnassa puhdas omatunto. Kaikki on juhlallista, tullut on hiljaisen rauhan hetki — myrsky on vaijennut, ainoastaan pakkanen temmeltää vielä — ja mieli lentää kepyenä ylös, ylös — Tämä juhlallisuus vaikuttaa kalastajan sydämmessä sanomattoman riemun tunteen; hiljalleen hän hyräilee siinä astuessaan: "Kaikkivoipa Jumalamme! Me jalkais juuren kumarramme Sinulle lausuin kunniaa! Voimas kaikki vallat voittaa; Sua maa ja taivas kunnioittaa Ja viisauttas julistaa. Sua kiittää Kerubim, Sua veisaa Serafim! Halleluja! Suur voimassa, Suur armossa On Herra, meidän Jumala!" — Jaha siikoja vain. Eikös saanut matikka-kalaa? kysyy emäntä, joka oli kaloja tilannut. — Ei muuta tänään saanut, kuin nämä siijat. — Paljonko naula? — Kolmekymmentä penniä. — Kolmekymmentä! Onpas niillä hintaa. Ei me nyt huolita, kun äsken ostimme lohta. Kalastaja ottaa siikansa ja menee toiseen taloon. — On niillä nyt hintaa. Onpa niinkin. Äsken saatiin kotoa Puruveden mujeita, niin ett'ei meillä nyt kaupat synny. Ei ole karvas kalastajan mieli. Eihän myrsky ole ainoa julma, kova maailmassa. Usein paljon ankarammin sydämmen runtelee tuo pikkuinen, luisen lukon takana oleva jäntäre, kieliparka. Viimein on ostaja siikakaloillekin. Eikä hänen mielestänsä ole hintakaan kallis vaivaan ja työhön nähden. Kalastajan kourassa helisee pari hopearahaa. Iloinen hän on pienestäkin saaliista. Monta kertaa käy niinkin, ett'ei edes saa hukkunutta kissanpoikaakaan. Tänään oli onni myötäinen ja nyt on purjetuuli kotia mennä. Kirjakaupan lasiovesta loistaa kirkas valo torille. — Entäs poika? Pitäähän sille ostaa tuo kauan haluttu ja odotettu katkismus kerrankin, tuumailee kalastaja ja jopa hän seisookin avarassa, lämpöisessä kirjoilla täytetyssä salissa. Ja kotona mikä riemu syntyy! Iloiset, tyytyväiset katseet lämmittävät ja virvoittavat hänen omaa rakastavaa ja lempeyttä kaipaavaa sydäntänsä. Äiti puuhailee kalakukon kanssa. "Kalaa" siinä ei ole nimeksikään, mistäs se äveriäisyys tulisi — mutta onpa porsaanlihaa ja lanttuja ruisjauhokuoreen. Ja kun kalakukko on sysätty uuniin paistumaan, astuu kalastajan perhe — vanhaa vuotta lopettamaan, — iltakirkkoon, johon kellot herttaisella kuminallaan kansaa kutsuuvat. * * * * * Illalliseksi tuo äiti leipomaansa kalakukkoa ja sahtia palanpainoksi. Sen nautittua nousee ihana uudenvuoden-virsi ylös taivahille, sille Isälle, joka kaarneetkin ruokkii. Hartaasti kalastajan perhe jättää itsensä Jumalan hoitoon tulevaksi vuodeksi ja kaikeksi elinajakseen. Tuli lampusta sammutetaan. Koko perhe lepää sikeätä, puhtaan omantunnon luomaa unta. — Isä, isä, tule tänne eteeni istumaan, että sinua tuulelta suojelisin! — puhelee unimielissään poika, joka uneksii olevansa vesillä. Mutta äiti käärii peitteen paremmin hänen ympärilleen, panee kätensä ristiin ja kuiskaa: "Taivaallinen, rakas Isä! siunaa ja varjele heitä kaikissa maailman myrskyissä ja elon taisteluissa!" — Kaikki nukkuvat. Pakkanen vaan tuvan nurkissa paukkaa kunniata tehden ja tähdet katselevat kuinka uusi vuosi hiljaan, hiljaan, aivan kuulumattomana hiipii kaikkialle toivottaen: Onnellista uutta vuotta! Vuosi 1893! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76237 ***