language: Finnish




PYHÄ YRJÄNÄ ELI RUNOUS, RAKKAUS JA RAHA

Kolminäytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

LAURI HAARLA





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1926.




HENKILÖT:

ADAM BILDE, pormestari.
RUTH, hänen vaimonsa.
EEVERT URPIA, näyttelijä.
SELMA, hänen vaimonsa.
HANS KORP, kirjailija.
LEOPOLD VAKAA eli POLLE, parturi.
IHANELMA PALMU, arvostelija.
LENNART RAIKO, näyttelijä.
TOHTORI HÖÖK, teatterinjohtaja.
LILL' MARGIT, tarjoilijatar.
AATAMI, vahtimestari.




I NÄYTÖS.


NÄYTTÄMÖ.

Eteishalli pormestari Bilden talossa. Oikealla seinämällä loisteliaasti
koristettu uuni ja tämän lähettyvillä, etualalla, pieni pöytä
tuoleineen. Vasemmalla siro sohva pöytineen ja lähettyvillä seinällä
korkea peili. — Taka-ala päättyy pariin koko näyttämön leveydeltä
kulkevaan porrasaskelmaan. Alimmalla askelmalla kaksi pilaria, jotka
jakavat taka-alan kolmeen osaan. Pilarien välissä ovat kirkasväriset,
nyt koossa-olevat verhot. Vasemmalle ja oikealle vievät ovet siten,
että pilareitten editse on suora kulku ovesta oveen. Takaseinän
muodostavat korkeat kaariakkunat, joista tulvii sisään voimakas,
keltainen iltapäivän valaistus.


I KOHTAUS.

Hans Korp, kalpea nuori mies, istuu oikealla pöydän luona. Hän on
puettu kuluneeseen pukuun, istuu epävapaasti, vaivautuneena ja
painaa jalkapohjiaan visusti permantoon, jotta pahasti rikkinäiset
kengänpohjat eivät näkyisi. Eräs hienosti puettu pari tulee vasemmalla.
Oikeanpuolisesta ovesta tulee Ruth vieraita kohti, ottaa heidät
hymyillen vastaan ja ohjaa vasemmalle; seuratessaan vieraita hän
katsahtaa Korpiin ikäänkuin aikoen lähestyä, mutta näyttää äkkiä
käyvän epävarmaksi ja katoo oikealle. Hans Korp on tällöin katsahtanut
hermostuneena taakseen ja vetäissyt taskustaan käsikirjoituspinkan,
jonka marginaaliin alkaa tehdä merkintöjä, kiireisenä, välillä
tukkaansa pörröttäen.

Lennart Raiko, puettuna Sokean pukuun, mutta kasvoilta vielä
naamioimatta, tulee oikealta yhdessä vielä vierailupuvussa olevan
Selman kanssa. He vetäytyvät pilarin suojaan ja aikovat suudella, mutta
Korp yskähtää merkitsevästi, jolloin rakastuneet kavahtavat erilleen.

SELMA (hämillään). Niin, se jäi tänne — käsilaukkuni.

RAIKO (keikarimaisen kohteliaasti). Etsin oitis. (Siirtyy vasemmalle
pöydän luo, täältä Hans Korpin eteen, joka ei ole häntä huomaavinansa;
Korpille.) Anteeksi — käsilaukku?

KORP (tehden yhä merkintöjään). Ei ole tarpeen.

RAIKO (nenäkkäästi). Mikä ei ole tarpeen?

KORP. Käsilaukku.

RAIKO. Suvainnette kuitenkin siirtyä etsiäkseni.

KORP. Ei ole syytä.

RAIKO (tulistuen). Herra hävyttömyys.

KORP. Vain välttämättömyys.

RAIKO. Tolvana, koivet syrjään!

KORP (koroittaen ääntään). Ei ole syytä!

RAIKO (suunniltaan). Syytä, syytä! Miksi ei ole syytä, saanko kysyä?

KORP. Kengänpohjani nauraisivat teille (viitaten Selmaan) ja tälle
rouvalle päin naamaa ja syystä. Kas näin! (Nostaa nauraen jalkansa
korkealle, jotta rikkinäinen kengänpohja paistaa.)

RAIKO. Hullu!

KORP. Tai ihme Hyperboreassa. (Nostaa molemmat jalkansa.) Runoilija
ammattikengissään! (Räjähtää nauramaan.)

RAIKO. Kuinka? Tekijäkö?

KORP (nousten). Aistiviallisten kunniaksi! Ja tullut tuomiolle.

RAIKO (kohteliaasti). Harjoituksiin vain, tietääkseni — —

KORP. Ei, syytettyjen penkille, kokemaan, miten mahdotonta on kuurojen
ja sokeitten ihastua näytelmään.

RAIKO (liioitellun kohteliaasti). Tarkoitatteko, että
Hyväntekeväisyysseura Aistiviallisten Huoltoa Varten voisi jättää
legendanne juhlasta pois? Mahdotonta —

KORP. Oivallista! Te ainakin tulette loistamaan näytelmän sokeana
kerjäläisenä: Sokkosilla pilareitten takana, liian sokea löytämään
kadonnutta laukkua ja älyssä— (Istuutuu jälleen; ryhtyy selailemaan
käsikirjoitusta.)

RAIKO (hämmentyy; syvään kumartaen). Herra kirjailija — niin,
pormestarin, johtokuntamme puheenjohtajan, erikoisesta pyynnöstä
olen ottanut Sokean tehtävän. Ja kun alkuperäinen osajako oli ollut
kirjailijan, olen sitäkin kiitollisempi. (Viitaten taka-alalle.) Ja
ymmärrättehän, näin taiteilijamaailmassa —

KORP (keskeyttäen, äkkiä). Kuitenkin: (sormella osoittaen) naamio
puuttuu vielä ja harjoitus alkaa. Näkemiin. (Puoliksi Selmalle.)
Sill'aikaa löydän kyllä rouva Urpian kanssa sen onnettoman laukun.

RAIKO (kääntyen Selman puoleen). Kuinka — tunnetteko?

SELMA (lähestyen). Herra Korp on mieheni parhain toveri. (Korpille;
hätäisenä.) Tahtoisin puhella — kahden kesken.

RAIKO. Ahaa, ymmärrän, ettei herra kirjailija niin ollen ole voinut
sälyttää minun harteilleni Pyhän Yrjänän ritariviittaa, vaan sokean
statistin riekaleet — — Eevert Urpia —

KORP (nousee; huvittavasti hermostuneena). Herran jumala, mies! Te
syötte minun hermojani kuin nauta niityllä heinää. Menkää! Silmät
maalilla tukkoon, karvasmanteleita nenäkittiin, ja aistiviallisen oikea
illusioni on valmis. Hiiteen täältä!

RAIKO (kumartaen; myrkyllisesti). Oi maestro, olen harjoittava
uskollisesti aina ensi-iltaskandaaliin saakka, mikäli ei herra
pormestari havaitse sitä ennen legendaanne yliaistillisen
aistivialliseksi. (Poistuu oikealle.)

SELMA (ottaen Korpia pyytävästi kädestä; vieden hänet pöydän luo
vasemmalle).

Kuulkaa minua, tulkaa tänne — istumaan. (Istuutuu; hämillään.)
Lupaattehan minulle jotain? Se oli tyhmän tyhmää kaikki —

KORP (on jäänyt seisomaan; keskeyttäen). Vai niin. Siitä suudelmasta
jäi, nään ma, synnintunnon maku?

SELMA (hädässä, rukoilevasti). Eevertille ei sanaakaan — Luvatkaa! Ei
pienintäkään vihjausta hänelle.

KORP (sujuvassa keskustelusävyssä). Tiedättekö, miksi sanotaan
sellaista jumalanluomaa, joka pitää kukosta enemmän kuin leijonasta?

SELMA. Ei pilkkaa, ei leikkiä nyt. Tehän tunnette hänet. Hän on
mustasukkainen ja julma. Hän ei tunne sääliä.

KORP. Ettekö tiedä? Se otus on nimeltään kana.

SELMA. Jos hän suuttuisi minulle, tulisin onnettomaksi koko elämäni
ajaksi. Sillä — kaikesta huolimatta — mitä ovat muut hänen rinnallaan?

KORP. Entäs te, joka kiemailette kukkopoikia "hänen rinnallaan", hänen,
leijonan ja Pyhän Yrjänän? Entäs te?

SELMA. Entäs, entäs — — kana, tyhmä hanhi, hullu! Se on totta kaikki.
Mutta myöskin nainen, nainen! — Eevert on kuuma ja kylmä, kaunis ja
peloittava — —

KORP (keskeyttäen; äkkiä). Miksi hän on mielestänne peloittava?

SELMA (epäröiden; etsien sanoja). Niin, miksi — - jospa tietäisin — —
Minusta tuntuu usein kuin hän astuisi tietänsä liian suoraan —

KORP. Vallihautaan ja muuria päin, juuri niin. Ja siksi on hän minun
veljeni. Hänen sydämensä on kokonainen, se palaa ja riemuitsee vain
vaikeimman edessä.

SELMA (kiihkeästi; syyttävästi). Mutta se sydän ei ole koskaan minun
vallassani. Saan kierrellä häntä kuin mitätön perhonen kaunista petoa.
Ja ihailla ja jumaloida, niin että pyörryttää! Ymmärrättekö? Väliin
tekee mieli lentää vaikka marakattien seuraan, jossa minäkin saan
hieman ihailua ja nöyriä sanoja. — Ei kukaan nainen jaksa olla orjatar
aina.

KORP (lyöden leikiksi). Eihän toki, mutta jumalatar, vaikka paviaanien
joukossa. Muistuu melkein mieleen se vanha Simonides Amorgoslainen,
joka väitti naisen lyhytkaulaisimman apinan _turhamaisimmaksi_
tyttäreksi.

SELMA (nousten; tulistuen). Miten häjy te olette!

KORP (iloisesti; kuin sovittaen). Minä tarkoitan: jumalattarenlaista on
kuunnella kaunista naista!

SELMA (surullistuen). Teidän älynne ei minun hätääni riitä. Rakastan
häntä, enkä yhtäkään noista — tuolla. Siksi juuri hänen vihansa minua
kauhistaa. Mutta olkoon. Sydämeni on vain ruokaa rakkaimmalle pedolle.
Hän matoparan tallatkoonkin. Menen ja ripitän itseni hänelle. Te
ette ymmärrä, että naisella voi olla perhosen siivet, mutta samalla
kaipuu — joutua rakkaimpansa jalkojen tallattavaksi. (Kääntyy, kulkee
oikeanpuolista ovea kohti.)

KORP (pysähdyttäen). Seis! Niin kaunis rippi saa aina synninpäästön
multa.

SELMA jää epäröiden seisomaan.

KORP. Kuinka saatoitte sellaista ajatellakaan! Hyveellisessä
demokratiassakaan eivät kaikki kansalaiset sentään ole ilmiantajia.
Vakuutan: olen puolueeton ja mykkä. Turha meidän on tulivuoreen
heittää kekälettä, (muuttautuen melkein pahaa ennustavaksi; terävästi)
varsinkin kun se on viime aikoina käynyt perin levottomaksi.
(Tarkoituksellisesti painostaen.) Sen rinteillä kasvava viinirypäle saa
tänä vuonna kukoistaa kuin — armosta.

SELMA (miettivästi; huoahtaen). Olen tuntenut sen.

KORP. Kas noin — hieman melankoolinen — — Se sopii tämän illan
hurskaaseen legendasävyyn. Mutta nopsaan, pukeutumaan — airuen puku
ylle, pojaksi muuttukaa ja naisen murheet pois.


II KOHTAUS.

Viimeisten sanojen aikana tulee vasemmalta tohtori Höök,
teatterinjohtaja.

SELMA (Hans Korpille; iloisesti; sydämellisesti). Näkemiin, te julma
ilveniekka. (Poistuu oikealle.)

KORP (tervehtien Höökiä). Olen odottanut teitä, herra tohtori,
saadakseni kuulla, oletteko hyväksynyt "Pyhän Yrjänän" teatterinne
ohjelmistoon.

HÖÖK (hyvin kohteliaasti). Niin, olen sen lukenut, niin — tuskin
uskallan vaikutelmaani siitä ilmaistakaan sellaisin mainesanoin
kuin sen herättämä tunnelma —? miten sanoisin — aivan kategorisena
imperatiivina minua käskisi lausumaan. Pelkään melkein herättäväni
itserakkauden pahanhengen nuoressa kirjailijassa. — Mutta en voi olla
sanomatta, että omasta puolestani ei minulla voi olla mitään sitä
vastaan — —

KORP (iloisesti). Eikö?

HÖÖK (yhä kohteliaasti). Tosin on meidän kuultava ennen kaikkea
Ihanelma Palmun käsitys — hän on suvainnut luvata — vaivautua tänne
harjoituksiin. Katsokaahan — huomattavan julkaisun edustajana on hänen
makunsa — kuinka sanoisinkaan — oraakkelinarvoinen runoilijoille,
joiden tulisi osoittaa hänelle mitä suurinta huomaavaisuutta — — (yhä
innostuen) kuin papittarelle.

KORP (hämmästyen; melkein huudahtaen). Niinkö?

HÖÖK. Ja toisekseen — tai oikeammin viimeiseksi en voi jättää
mainitsematta —

KORP (kohottaen hermostuneena käsiään; kääntyen katsomoon). Kirjallista
inkvisitsionia!


III KOHTAUS.

Ruth seurassaan eräs nuori neito tulevat oikealta. Ensinmainittu
on tummahko nainen. Silmien ilmeikkyys on voimakas. Ne katsovat
milloin unisen hiljaisina, milloin totisesti ja avomielisesti. Hän on
loistavassa ja aistikkaassa puvussa.

Naisten kulkiessa vasemmanpuolista ovea kohti pyrähtää nuori neito
kiirehtien edelle ja huudahtaa välittömästi Korpin repliikin jälkeen:
Ihanelma, Ihanelma! Katoavat vasemmalle, josta alkaa kuulua iloista
äänten sorinaa.

HÖÖK (seuraten Korpia etualalle). Niin, en voi jättää mainitsematta,
että korkein — sanoisinko — instanssi, elävä voima ja mahti, jota ilman
runous menettäisi välittömän kosketuksensa ankaraan elämään, se on —
sanon suoraan — pankki, kapitaali ja luotto —


IV KOHTAUS.

Ihanelma Palmu ja äskeiset naiset tulevat vasemmalta ja jäävät
keskustelemaan taka-alalle. Ensinmainittu on lyhytkasvuinen, hieman
kummallisesti puettu nainen. Kasvot ovat kalpeahkot ja haaveelliset, ja
niissä näkyy varhaisen vanhuuden juonteita.

HÖÖK (kumartaa naisille näiden tullessa).

KORP (yksin; kuin vasta itsekin äkäten mistä on kysymys). Nämä taitavat
olla niitä kulissientakaisia koettelemuksia!

HÖÖK (kääntyen jälleen Korpin puoleen). Näen kasvoillanne hämmästystä?
Myönnätte — se on kokemattomuutta. Vaatimaton ajatukseni on
ilahduttava totuus. Sen symbooli on vekseli: logiikan, järjestyksen
ja yhteiskunnallisen oikeuden vakuuskirja. Sanalla sanoen: Vekselin
asettaja on vuosisatamme teatterin itseoikeutettu herra.

KORP (kääntyen ivalliseksi). Ymmärrän — ihan historiallisesti.

HÖÖK. Tarkoitatteko?

KORP. Hän käskee — tarkoitan — ja kultavaa'alla mittaa runon arvot
kuin — kuin ennen Borgiat ja Sforzat myrkyllä ja miekalla. Siis:
makutuomareista korkein?

HÖÖK. Aivan oikein! Me olemme vain tunnustajia. Näin ollen — pormestari
määrää "Pyhästä Yrjänästä". Haen hänet tänne. (Aikoo poistua; kääntyy
lähellä ovea.) Hänhän tuntee legendanne?

KORP. Luultavasti! Hän näyttelee siinä luontaisella varmuudella
Hanumaanian höperöä kuningasta.

HÖÖK. Grossartig! Menestys on taattu! Hän tulee oitis. (Poistuu
oikealle.)

KORP (kävelee hurjasti edestakaisin etualalla). Tuhannentuhatta
rietasta marakattia! (Oikealla soi kello. Korp sävähtää; melkein
karjaisten). Soittakaa kolmas kerta! (Taka-alalla olevat naiset
katsovat häntä kumissaan. Korp heittäytyen tuolille oikealle). Tjaa,
nyt tultiin labyrinttiin, joka on pankkiholveja täynnä. Lähettäkää
tänne kaunis Ariadne, kerä hamppunuoraa myötä. Takaan, että tepsii!
(Jää tuijottamaan.)

on viitannut vieraitaan astumaan sisään. Ihanelma ja nuori neito
katoavat oikealle, ja Ruth seuraa heitä ovelle saakka, mutta kääntyy
sitten äkkiä takaisin ja lähestyy Korpia.

RUTH (koskettaen Korpia olkapäähän ja kumartuen hänen puoleensa;
kiihkeästi, kuiskaten). Te yksin voitte meitä auttaa.

KORP (kuin heräten pahasta unesta). Rouva Bilde! Mitä nyt?

RUTH. Hänen katseensa oli toivoton. Niin ei saa olla. En jaksa torjua
enää. (Ojentaen kirjettä.) Tämä on hänelle. Antakaa se niin pian kuin
suinkin. Luvatkaa. —

KORP (vilkastuen). Älkääs, samalla tunnilla kaksi todistusta
luomiskertomusta vastaan!

RUTH (katsoen hätäisesti oikealle). En voi viipyä kauan —

KORP. Mutta täytyyhän teidän toki myöntää, että Eeva on ennen Aatamia
luotu. Kuinka hän muuten olisi voinut esiintyä paratiisinäyttämöllä
niin kypsänä viettelijänä ja saman lahjan jättää vielä perinnöksi
tyttärilleen?

RUTH (suloisen pyytävästi; tarjoten yhä kirjelappua). Pian, ottakaa!

KORP (nousten; ottaen kirjeen). No, vekseli se voi olla tämäkin, vaikka
lankeemispäivä epävarma.

RUTH. Lupaattehan — varmasti.

KORP. Lupaan ja vannon.

RUTH (poistuu oikealle).

KORP (yksin, istuutuen, lukien kirjettä).

Eevert Urpia — (Puoliksi itsekseen, puoliksi kuin keskustellen yleisön
kanssa.) Enkös sanonutkin: ei tulivuoreen ole tarpeen kekälettä.
Kuitenkin? Moraalini taitaa olla satimessa? Aatteles, poika. Toisten
synnit salaat ja toiset syntiin autat, mikä homma — vanhalta nimeltään
— lie paritusta. Olen uskottoman rouva Urpian syntisäkki ja syntiin
valmiin pormestarin rouvan rippi-isä. Petetyn aviomiehen autan
pettämään petollista rouva Urpiaa. Ja petetyn pormestarin — joka
muistaakseni puolestaan rakastelee Nubia-ravintolan tarjoilijatarta —
sekä hänen uskottoman vaimonsa kunnia ja maine on hallussani. — Jos
olisin juutalainen tai vähittäiskauppias, tekisin rahaa. Tai pappi?
Saarnaisin nämä vuohet lammassieluisina kaidalle tielle. Mutta —
seikkoja näitä runoniekkana punnita? (Hetken vaitiolo; äkkiä.) Annapas
olla — — Eipä hullumpaa! Tämä runolta ja elämältä tuoksahtaa. (Jälleen
miettivästi.) On sekaisin rikasta ja köyhää, viisasta, tyhmää — ja
lemmen tähden viisainkin vialla päästään — (Nousten; riemuissaan.)
Nyt ymmärrän! Heidän tuskassaan ja riemussaan lävitseni virtaa elämä,
ja virran suunnan määrään minä. Vai paritusta? Ei sinne päinkään.
Runonvirkaa on juuri tämä. Tehdä näytelmää näin keskellä elämää.
(Kävelee kiivaasti edestakaisin, pörröttäen kiihkoissaan hiuksiaan;
pysähtyen.) Oiva aatos! Runoniekka alkaa improvisoida! (Kello soi
toisen kerran.) Luulen — he soittavat oman näytelmänsä alkamaan. (Menee
lähelle oikeanpuolista ovea; viitaten.) Polle! Polle! (Palaa takaisin
keskinäyttämölle.)


V KOHTAUS.

Ihanelma almu tulee oikealta.

IHANELMA PALMU. Herra kirjailija, hauska tavata.

KORP (käännähtäen ympäri). Hauskako?

IHANELMA PALMU. Totta kai. Persoonallinen kosketus tekijän kanssa näin
ennen näytelmää, se lähentää ja — —

KORP (iloisesti). Haluatteko rikostoveriksi? Kai myönnätte, että
se entinen suomalainen laiskuus jatkuu nykyisessä tasavallassa
lyyrillis-eepillisenä sivistyksenä, ja näytelmäkirjoitus on rikos?

IHANELMA PALMU (kohteliaasti). Mikä affektabiliteetti. —

KORP (ärtyneenä; nostaen käsiään). Mikä irritabiliteetti.


VI KOHTAUS.

POLLE, puettuna ja naamioituna näytelmää varten Rammaksi, tulee
oikealta.

KORP (Pollelle). Polle, näyttämö kuntoon.

POLLE. Ka, se sassiin käy, veli Korppi. (Vetää seuraavan keskustelun
aikana pilariverhot kiinni, jolloin valo muuttuu punertavaksi ja
fantastiseksi. Menee tämän jälkeen oikealle pöydän luo, siirtää iätä
hieman ja lopulta istuu pöydälle, puolittain selin yleisöön, koko ajan
kuunnellen toisella korvalla keskustelua.)

IHANELMA PALMU (heti Korpin repliikin jälkeen). Mutta, herra
kirjailija, näin leikin ohella hieman asiaakin. Herra pormestari pyysi
minua ilmoittamaan teille, että hän puolestaan jättää legendanne
lopullisen hyväksymisen riippumaan minun arvostelustani. (Viitaten
Korpia istumaan.) Ette siis kieltäytyne keskustelemasta hieman sen
syntyhistoriasta, katsokaas — —

KORP. Ahaa, vekseli siirrettiin ja syntyi naisellinen pakkovalta.
(Kumartaen.) Alistun. (Istuutuu tuolille.)

IHANELMA PALMU. Niin, en voi sille mitään, että sukulaishenget —
esikuvat merkitsevät arvostelijalle yhtä paljon kuin kirjailijallekin.
Ettekö tahtoisi mainita joitakin nimiä, edelläkävijöitä, jotka olisivat
olleet — niin sanoakseni — kummeina teidän kirjallisessa kasteessanne
ja etenkin Pyhälle Yrjänälle —

KORP. Nimiä? Lieneehän niitä. Ensiksikin tuo kuuluisa kirkkoherra
Naogeorgus — —

IHANELMA PALMU (hämmästyen). Miten kummallista?

KORP. Ja sitten: (laskien nimet nopealla vauhdilla) Ischyrius,
Macropedius, Placentius, Marabaeus, Araldo, Bibbiena, ja entäs, Joachim
de Coignac, Rivaudeau, Jean de La Taille — siinä kummeja melkein tusina.

IHANELMA PALMU. En tunne lähemmin noita nimiä —

KORP (merkitsevästi; hävyttömästi). En minäkään.

IHANELMA PALMU (nousee; suuttuneena; kylmästi). Te käyttäydytte
kummallisesti!

KORP. No, kukas nyt voisi olla lähemmin tuttava kummiensa kanssa?

IHANELMA PALMU. Käsittänette, että luottamukseni teihin runoilijana on
kadonnut. (Kääntyy, menee oikealle.)

KORP (hänen jälkeensä). En siedä sitä kantakirja-estetiikkaa!

POLLE (hyppää pöydällä ja lähestyy Korpia takaapäin; innostuneesti;
salaperäisesti). Lill' Margit on täällä.

KORP (ärtyneenä). Mikä hemmetin Lilli?

POLLE. "Nubian" Lill' Margit, oman kapakkamme kaunein tyttö — älä
ynseile, poika, kylläs sen muistat.

KORP. Ahaa, se pormestarin rakastajatar.

POLLE. Valhe! (Nolostuen.) Tai — jos joskus liekin ollut, nyt on minun
vain, minun laulujeni aihe. (Haaveellisesti.) Kun päivin ihmislasten
päitä haukkiloin ja kerin, vain häntä muistin. Jos illoin ryyppäsin,
Lill' Margit lemmetön oli ryypyn syy. (Proosallisesti selittäen.)
"Lill' Margit Lemmetön!" Se on erään lauluni nimi. (Melkein kiukusta
itkien.) Kuinka paljon olenkaan värkännyt lauluja hänelle! Hyviä
lauluja — eikös olekin?

KORP (taputtaen Pollea olalle; nauraen). Hyviä tietenkin, ei niissä
ainakaan ole tomuista akatemiaa.

POLLE (innostuen). Ja aatteles, se pakanan tyttö pakkas ne lukematta.

KORP. Kas, pormestarin seteleissä taisi olla selvempi teksti. Ja
sitäpaitsi, meillä on yhteiskohtalo: sinulta hän riistää lemmen
setelillä ja vekselillä mulle runomaineen mittaa. Mutta ei surra,
poika. Huvinäytelmään se herra pannaan leikariksi.

POLLE (kekkavan iloisesti). Mitäs surra, kun tyttö on minun. (Nopeasti
kertoen.) Hän tahtoi päästä palatsiin. Pormestari pyysi minun
hankkimaan näytelmään kansaa. Toin hänet kansalaiseksi tänne. Ja mitäs
sain? Kaikki runot hän vannoi lukevansa. Ja jos ei runovoima naista
voita, ei taivaass' enää ole jumaloita! Eiks' niin? (Hykertelee ja
elehtii iloisena.) Mutta kuule, annapas kansalaisillekin yks' repliikki
— semmoinen Lill' Margitin huulille sopiva. Hän tahtoo esiintyä, nääs —
sillä tytöllä on vasta plastiikkaa! Kelmi olet, jos kiellät.

KORP (puoliksi itsekseen). Se sopii kyllä. Sain aatoksen lisää. Saat
kilpailla pormestarin kanssa ja sotkea herralta pelin. En ketään teistä
vihaa, vaan ohjaan, autan. Vain kehno konnuus ja suurten mahtiaikeet
jääkööt apuani vaille. Ne piruiltansa saakoot keinot. Mutta teille,
kuumasti rakastuneille, teistä jokaiselle avun annan kunkin rukouksen
mukaan. Onko selvä?

POLLE (täysin ymmällä). Taiat sinä jotain meinata.


VII KOHTAUS

Eevert Urpia, naamioituna ja puettuna keskiaikaiseen, mutta ei
panssaroituun, Pyhän Yrjänän pukuun; tulee oikealta.

URPIA (jo ovelta). Nyt taivaaseen tai hautaan, veljet! (Tullen
Korpin luo; intohimoisesti.) Nyt tiedän sen, hän ei pelkää enää. Hän
tietää rakastavansa. Sen näin hänen katseestansa. Se heräsi unisesta
rauhastaan, ja aukeni päilyvä meri, ikuinen ja hukuttava meri. (Syvästi
liikutettuna.) Päivä päivältä yhä selvemmin on elämäni hajonnut kuin
riekaleiksi hauras vaate. Nyt tuli elämän armo!

KORP. Ja avioriita kai?

URPIA (tulistuen). Älä pilkkaa, mies! Sinun täytyy auttaa minua.

KORP (ojentaen kirjeen). Tämä auttaa kai aluksi.

URPIA (avaa kirjeen; luettuaan). Sen tiesinhän — mihin kutsunenkin,
hän saapuu. Ja minä hullu, hullu! Arkailin ja vapisin kuin koulupoika.
Tänään vielä — minun täytyy sanoa hänelle — tahdon kuulla kahden
kesken. — Miten tyhmän kirjoititkaan näytelmän! Kuin houkko Pyhä
Yrjö pelastaa toisen kihlaaman prinsessan ja taluttaa isän suojaan
poroporvarin tapaan. Ei hetkeäkään kahden kesken, ei kulissien takana,
ei näyttämöllä. Sankarin pitää rakastua.

KORP (räjähtää nauramaan). Tottakin, liian hurskasta koko roska!

URPIA. Älä koiku, Korppi, keksi keino. Taikka tänä iltana tapahtuu
skandaali.

KORP. Se tapahtuu, nähtävästi, joka tapauksessa. Mutta minä tahdon
olla siinä mukana. Ja keksin myöskin keinot. (Vetäen taskustaan
käsikirjoituspinkan.) Kuulkaa, pojat, tämä näytelmä muutetaan!

POLLE (innostuen mukaan). Heh — siitäpäs tulee —

KORP (kirjoittaessaan pöydän luona). Pyhästä legendasta tehdään
ryöstö-, kauhunäytelmä. Hurskain repliikeistä poistetaan hm, tjaa — ja
sijaan lyödään Orlando furioso ja lemmen myrsky. (Kirjoittaa hetken.)

POLLE (Korpin kirjoittaessa). Lill' Margitille myöskin pari sanaa.

KORP (ojentaa käsikirjoituksesta pari lehteä Urpialle). Siinä saat.
Pänttää päähäsi. Sen kun lasket, sekoo samalla kuningas osassaan, ja
sitten: hoida koko sekamelska.

URPIA poistuu repliikkiä lukien taka-alan verhojen taakse.

KORP (Pollelle). Ja Margitille mene opettamaan seuraavat sanat:
Kuningas poistukoon, sen tahtoo sankari ja kansa.

POLLE (ilostuen). Kyllä opetan ja — jetsulleen.

KORP. Ja kansa huutakoon myötä.

POLLE. Jaha, jaha — — (Menee vasemmanpuolista ovea kohti, hokien.)
"Kuningas poistukoon, sen —" (Kääntyy ovelta takaisin.) Mutta milläs
paikalla se sanotaan?

KORP. Naisen ymmärrys sen kyllä keksii. (Retkahtaa nauraen tuolillaan;
kello soi kolmannen kerran.)


VIII KOHTAUS.

Ihanelma Palmu ja tohtori Höök tulevat oikealta, menevät istumaan
vasemmalle.

HÖÖK (kulkiessaan näyttämön yli; Korpille). No, herra kirjailija,
näytelmä alkaa.

KORP (yhä istuen huolettomasti). Eikö mitä. Se _jatkuu_. (Nousten.)
Tosin toistaiseksi on meidän mentävä pakoon ajan ja paikan vankilasta
Hanumaanian valtakuntaan. Katsokaas, tämä muuri tässä on palatsi,
josta tulee kuningas ja prinsessa. Tuolla verhojen takana on linnan
portaat, kaupunki ja synkät muurit. (Viitaten vasemmalle.) Mutta täältä
tulee linnaan valtatie ja sitä myöten parhaillaan kaksi veijaria,
toinen lurjus, toinen houkko, tai — nykykieleen tulkittuna — toinen
kapitalisti, toinen proletaari. (Lyöden käsiään yhteen.) Rampa ja
Sokea, laukatkaa! (Siirtyy melkein näkymättömiin oikealle.)


IX KOHTAUS.

Sokea ja Rampa, naamioituina täysin osansa mukaisesti, tulevat
vasemmalta siten, että Sokea kantaa selässään Rampaa. Rammalla on
olalla pieni kaupustelutaukku, Sokealla keppi.

RAMPA (pitäen Sokean korvista kiinni). Sinä paariakoira, etkös käänny!
(Kääntyvät etualaa kohti.)

SOKEA. Älä väännä.

RAMPA. Ptruu — —

SOKEA kompastelee, joten rampa putoo selästä maahan.

RAMPA (pääsemättä ylös; karjuen). Sinä myysialainen aasi! Pyhä Tekla
käänsi leijonan kristityksi, mutta noista korvista on turha kääntää. —
Sokko, tuo keppini tänne, että pääsen pystyyn.

SOKEA. Vaaku siinä, senkin lynkkäkoipi varis. Seitsemää kuolemansyntiäs
huutele auttamaan. Karkaan.

RAMPA (mielistelevästi). Noo, veli sokko, jokos tehtiin rauha? Nääpäs
— yhteisten etujemme napanuora lujempi meillä on kuin kaksoisilla.
Sinä taidat tietä talsia ja rampaa kaverias kantaa. Mutta kompastut ja
pääsi seinään lyöt, jos en lautasillas istu ja askeleitas ohjaa. Kas,
puolikkaita ollaan kumpikin. Lyöpäs keppi kouraan.

SOKEA (salaisella riemulla). Sokeatpas tulevat näkeviksi, kun saapuu
Pyhä Yrjö — sorrettujen ritari. (Ilkkuvasti.) Mitäs sitten teet? Saat
nelinkontin ryömiä.

RAMPA (kilistäen rahamassinsa rahoja). Kuulepas, veli sokko. Saat
lantin Hanumaanian käypää rahaa. (Ottaa lantin hyppysiinsä.) Jos
et olis sokko, hyppäisit kuin oinas. Tulenkeltainen leijonanpää on
koreasti lyöty vaskeen. Noo, kaveri, saat kepistä lantin.

SOKEA (ihastuneena). Annatkos — (Ojentaa haparoiden kepin Rammalle.)

RAMPA (kiskaistuaan kepin itselleen nousee, astuu vaivalloisesti
pari askelta ja tarttuu lujasti Sokean käsivarteen). Äläh, vai
leijonamynttiä mangut? Eikös käpälä riitä, häh? Totteletkos?

SOKEA (surkeana). Käske, herra, laukkaan tahtosi mukaan.

RAMPA (leppyneenä). Naa—nii — taas oltiin kaverukset. Mutta saitkos
tapauksesta tästä viisautta älliis? Katsos, sinut peijasin ja siksi
juuri olen herras. Mull' on kaupuslaukku ja tavaraa. Tääll' on
siilinnahkaa pala ja kollikissan myös. Sanon markkinoilla: jos tällä
päätäs sivelet, saat haituvia kaljamakalloos. Jos tällä vilhusilmä
akkaas unessa hivelet, käy uskolliseksi. He uskovat, kas min'en
aasin varjosta käy sanaharkkaan. Entäs tämä? Mull' on pärskäjuurta,
seesam-öljyä ja neilikkaa. Kun niistä taikinan teen ja vielä
sinapilla voitaan, käy ansaan joka sorkka. Yhdelle sanon: korvaas
pistä, kuulet enkeleitten laulun, ja toiselle hoen: kuules, veli
veikkonen, täss' on ihmesalvaa, tällä juuri voiteli Kristuksen haavat
Joosef Arimatialainen. Ja kauppa käy. Kas, minä osaan ketunnahalla
leijonanvuotaa jatkaa. — Mutta sinä, ruipelo parka, et saanut ketulta
mitään. Ja siks' olet orja.

IHANELMA PALMU (ponnahtaen suuttuneena pystyyn; kauhistuneena).
Sietämätöntä! (Höökille.) Kuuletteko? Hän pääomaa pilkkaa. Ja miten
sirkusmaista! Hänen henkilöillään on klovnien vaatteet.

KORP (kumartaen). Mutta aivoissa, hyvä neiti, vain terveet
liikeperiaatteet. (Näyttelijöille.) Jatkakaa.





        Ihanelma Palmu istuutuu suutuksissaan, keskustelee
        tuohtuneena Höökin kanssa, joka kumarrellen myöntelee.

SOKEA. Ketut pakenevat luoliinsa ja rosvo Jarbas saa surmansa, kun
saapuu Pyhä Yrjö pelastamaan prinsessaamme —

RAMPA. Pyhä, pyhä — — eipäs ole tullut. Jo vuottaa rosvo Jarbas
porttien edessä saalistansa. Tänään, tän'aamuna juuri tuli aurinko
Leijonan merkkiin. Ja tänään Jarbas veronsa vaatii. Prinsessasta
ihan saa se makupalan, sillä häneen tänä vuonna arpa lankes. Mikäs
auttaa? Jos ei kenkään Jarbasta tasapäätappelussa surmaa, on verivelka
maksettava, tai polttaa rosvo kaupunkimme. Häh, onkos tullut yhtään
sankaria?

SOKEA. Tulee vielä. Hätäviesti vietiin kuninkaalta. Alas vuoriltansa
sankari astuu ja valistaa sokeat —

RAMPA. Pöh, mitäs auttais, vaikka näkisitkin. Ei silti aivos riitä
kaupanpeliin. Ei, poika, nöyrry säätyjakoon. Paratiisissa sen on
alkujuuri. Nääs — niin kertoo pyhä tarina — kun Aatamin ja Eevan
luokse tuli vieraisille Jehova, kas panipas siinä illansuussa Aapelit,
Kainit ja muutkin pojat noppasille. Ja mikäs oli tulos? Ken rivakasti
riiteli, tuli kuninkaaksi tai ritariksi. Ken juksas taitavimmin, pääsi
kauppiaaksi taikka prelaatiksi. Mutta keneltä nyrkki sekä sukkeluutta
puuttui, orjaksi säättiin. Onkos selvä?

SOKEA. Kuulen askeleita. Vastaan haparoin. (Aikoo kääntyä taka-alalle.)

RAMPA (vetäen Sokean vasemmalle etualalle). So-soo, ei kiirettä, poika.

IHANELMA PALMU (nousee, siirtyy keskinäyttämölle). Minun hermoilleni
liikaa. Te tarkoitatte halventaa syntiinlankeemusta —

KORP. No, tottakai — Ylistäisinkö lihan hairahdusta?

IHANELMA PALMU (Höökille). Ihmettelen herra pormestarin
pitkämielisyyttä. Eikö hän havaitse, että tämä "kirjallinen tapaus" on
vain vaarallista mauttomuutta?

KORP. Katsokaas, sananvapaus! Se sietää vertauskuvallisuutta — toki
meidänkin maassa.

IHANELMA PALMU. Ush — virvokkeita! (Poistuu oikealle.)

HÖÖK, joka on jo aikaisemmin noussut, seuraa myös oikealle.

KORP. Hyvin sekoo langat! Käy esiin airut ja puhalla torveen!


X KOHTAUS.

Pyhän Yrjänän airut tulee vasemmalta.

AIRUT (puhallettuaan vielä näkymättömissä ollen torveen; tullen
keskinäyttämölle). Sanoma Hanumaanian kuninkaalle Pyhältä Yrjänältä!


XI KOHTAUS.

Hanumaanian kuningas, puettuna kuninkaan mantteliin, mutta ei osansa
mukaisesti naamioituna, tulee oikealta.

KUNINGAS. Tuotko pelastuksen? Taisteleeko hän?

AIRUT. Hän surmaa Jarbaan, jos täytät hänen ehtonsa.

KUNINGAS. Sano vain, ne täytän kaikki. (Ottaen vyöltään avaimen.) Tässä
on avain aarrekammiooni. Se ritarille vie.

AIRUT. Pyhä Yrjänä ei sankaruutta myöskentele.

KUNINGAS. Mielisikö prinsessaa? Ja puolet valtakuntaa? Niinkö?

AIRUT. Ei tahdo pyhä ritari muuta kuin pelastamaltaan prinsessalta
mielen muuttaa, hänen sielunsa voittaa omalle totuudelleen. Mitä
vastaat, kuningas?

KUNINGAS (hieroen käsiään; hyvillään). Jos näin mitättömästä hinnasta
tuo rosvon pään hän mulle, mielin kielin suon hänelle tyttäreni sielun.

AIRUT. Hän tulee oitis. (Kääntyy poistuakseen verhojen taakse.)

KUNINGAS katoo oikealle.

SOKEA (airuelle). Miltä ilmalta sankari saapuu? Vastaa, että löydän
hänet.

AIRUT (viitaten verhoja kohti). Täältä — etelästä. (Poistuu taka-alan
verhojen taakse.)

SOKEA aikoo poistua samaa tietä.

0153484848482323235348532348904823485323232353534848

RAMPA (tarttuu häneen, vetää etualalle). Äläs, poika, vie kaveris
myötä. Kukaties vielä minunkin koipeni paikkaa.

SOKEA (köyristäen selkänsä). Istu sitten vielä kerran, mokoma. (Lähtee
kantamaan Rampaa kohti taka-alaa.)

RAMPA (taka-alalla; viekkaasti). So-soo, ei sinnepäin. Siellä on
lännenpuoli. (Osoittaen vasemmalle; kääntäen Sokeaa korvista.) Tuoll'
on etelä! (Poistuvat vasemmalle Ramman nauraa hohottaessa.)


XII KOHTAUS.

Pyhä Yrjänä tulee verhojen takaa. Rhea ja Kuningas tulevat vastaan
oikealta. Rhea on puettu loistavaan pukuun, mutta hänen kasvojaan
peittää laaja harmaa huntu.

P. YRJÄNÄ. Prinsessa Rhea, tulin pelastamaan sinun ruumiisi häpeästä,
jotta tahrattomana saattaisit rukoilla tämän kurjan kaupungin puolesta.
Oletko valmis?

RHEA. Opeta minua, ritari.

P. YRJÄNÄ. Olen vuoriltani katsonut tänne laaksoon alas, ja heidän
elämänsä on ollut kuin verolle pantujen koirain elämä. Kreetalaiset
ja illyyrialaiset paimenkoirat, ruskeat paariakoirat ja molossilaiset
vahtikoirat, kaikki ne näyttävät ottaneen ihmisten hahmon ja tappelevan
keltaisista luista, joita he sanovat rahaksi. Mutta yöllä he syövät
ja särpivät kuin maltalaiset piskit hetairain sylissä. Onko ihme,
kuningas, ettei yhtäkään sankaria ole alamaisistasi noussut pelastamaan
tytärtäsi häpeästä?

KUNINGAS (aivan ärtyen vihaan). Niin, aatella sitä: kolme kertaa on
airut julistanut palkinnon Jarbaan surmaajalle, ja joka kerralta on
summa suurennettu.

P. YRJÄNÄ. On aika lähteä. Jarbas on saanut haasteeni ja seisoo
porttien edessä. Sinut, prinsessa Rhea, vihin kieltäymykseen. Vielä
tänään olet lähtevä matkalle erämaan laitaan ja kolkuttava luostarin
porttiin.

RHEA (siirtäen pois huntunsa; säteilevästi, rakastuneena). Tuletko
matkalle mua saattamaan? Sinun kanssas lähden kyllä. Jos pitkän pitkä
on matka sinne, saan seitsemän iloa Neitsyt Maarialta. (Viettelevästi.)
Jos liian on se lyhyt, hitaasti kuljemme — —

P. YRJÄNÄ (kuin sokaistuneena prinsessan kauneudesta; saaden
sanoihinsa mitä välittömintä ihastusta ja hehkua). Mitä näen minä?
Kuin aamuauringossa sininen lootus. (Etääntyen; kuin muistellen.)
Sinut pilvestä nähnyt olen, sinun äänesi olen kuullut, kun laakson
liepeellä tamariski kastehelmistä paistoi. (Lähestyen, polvistuen
prinsessan eteen.) Sinun kauneutesi tappaa ja virvoittaa. Kun kerran
katson, voitan erämaitten rosvot (nousten ja katsahtaen Kuninkaaseen;
merkitsevästi) ja valtakuntien kuninkaat. (Tervehtien kädellään.)
Nopeasti palaan! (Aikoo kääntyä.)

RHEA. Ylläni harmaa kaapu ja vyölläni karkea nuora — niinkö vuotan
sinua?

P. YRJÄNÄ (kuin sekaisin riemusta). En tiedä, en tiedä — (Poistuu
verhojen taakse.)

KUNINGAS (epäilevästi; ärtyneenä). Mitäs tämä? Hän puhui puuta ja
heinää.

RHEA (puoliksi itsekseen). Kun palaa, prinsessa Rhean ryöstää hän.
(Poistuu oikealle.)

KUNINGAS katsahtaa epäillen Korpiin ja poistuu oikealle.

KORP (kuninkaan mennessä). Väliaika! (Retkahtaen tuolille oikealle;
katsomoon.) Näittekö! Hän näytteli rakastunutta paremmin kuin
pyhimystä. Ja vastoin tehtäväänsä kuningas synkistyi. Se oli loistava
temppu! (Miettivästi.) Ja kuitenkin: miten käy rakastuneitten? Minä
annoin heille kauas juoksevat loimet, he tarttuivat niihin väräjöivin
käsin kuin lapset punalankaan, eivätkä muista, että toiset kuteita
punovat. (Nousten; reippaasti.) Nyt selviksi aivot — —


XIII KOHTAUS.

POLLE, yhä rammaksi puettuna, tulee kiireesti vasemmalta.

POLLE. Kuule, selvä on, kuin raivotar Lill' Margit laskee repliikkinsä.

KORP. Antaa tulla vaan. Nyt on hirsipuuhuumori myötä!

POLLE katoo nauraa hekottaen vasemmalle.

KORP. Pyhä Yrjänä ja rahvas esiin!


XIV KOHTAUS.

Verhojen takaa alkaa kuulua rahvaan äänten sorina.

ÄÄNET. Jarbas on kuollut! Sankari tulee! Eläköön!

    P. Yrjänä astuu sisään rahvaan seuratessa, jonka etunenässä
    on koreaksi puettu Lill' Margit.

    Rhea, Kuningas seurassaan, tulee oikealta.

P. YRJÄNÄ (Rhealle). Työ on täytetty. Sinä olet voittoni seppel.
Tule lähemmäksi — - (Vetäen lähestyvän Rhean luokseen; kuiskaavalla
äänellä.) Sinut ryöstän itselleni ja suloisen palkan otan. (Kääntyy
muiden puoleen.) Meidät jättäkää.

KUNINGAS (sopertaen). Muistatte väärin — —

P. YRJÄNÄ. Kuningas poistukoon.

KUNINGAS (ärtyneenä). Vakuutan, herra Urpia, muistatte repliikkinne
väärin! Sitäpaitsi: näytelmässä ei ritari taivu prinsessan viettelyyn.

    Lill' Margit ja rahvas käyvät levottomaksi.

    P. YRJÄNÄ (Korpille). Olenko oikeassa?

    LILL' MARGIT. Kuningas poistukoon, sen vaatii sankari ja kansa!

    KUNINGAS (lähtien vimmastuneena Korpia kohti). Vetoan tekijään.

    LILL' MARGIT (.seuraten etualalle, ihan kuninkaan eteen). Kuningas saa
    poistua, niin se on repliikki.

    KUNINGAS (hämmästyen). Mitä? Kuka te olette? Häh?

    LILL' MARGIT (vetäen kuninkaan luokseen; veikeästi kuiskaten). Lill'
    Margit "Nubiasta". (Räikeästi.) Terve.

    KUNINGAS (säikähtyneenä).
    Hiljaa. Tulen huomenna — nyt ole hiljaa. (Lähtien oikealle; Korpille.)
    Tämän muistatte vielä. (Poistuu oikealle.)

    KORP. Rahvas poistuu. (Rahvas vasemmalle.)

    LILL' MARGIT. Sainpas näytellä! (Poistuu vasemmalle rahvaan mukana.)

    Korp kiirehtii oikeanpuoliselle ovelle.

    P. Yrjänä johtaa Rhean etualalle.

    Rhea vaipuu sanaa sanomatta P. Yrjänän syliin. Suutelevat.

P. YRJÄNÄ. Nyt tunnen sen — Ruth, olet ainaiseksi minun. (Suudellen
jälleen.) Sinut herätän — —

RHEA (kuin unessa). En tahdo herätä. Olen ikävöinyt päivät ja yöt.

KORP (ovelia). Herrajumala! Joku voi tulla — (Rhea kavahtaa
säikähtyneenä erilleen.)

P. YRJÄNÄ. Älä pelkää. Sinut taistelen itselleni. Uskallatko?

RHEA. Uskallan — —

KORP (lähestyen). Verhon taakse, se kuuluu näytelmään!

    P. Yrjänä vetää Rhean lähelleen; poistuvat verhojen taakse.

KORP (tulee etualalle vilkuen taakseen; sivellen kurkkuaan). Tuntuu
täällä — aataminomenan puolla kuin henkeä vietäis —


XV KOHTAUS.

Adam Bilde, heittäneenä pois kuningasviitan, tulee oikealta.

BILDE (vimmastuneena). Missä on vaimoni?

KORP (nokkelasti). Hän näyttelee. Tuota kohtausta täytyi hieman
muuttaa. — —

BILDE. Kyllä minä teidät muutan — (Kävelee vimmastuneena
vasemmanpuoliselle ovelle ja sieltä takaisin; tuimasti.) Missä hän on?

KORP. Nyt ei ole kuninkaalla enää muuta tehtävää kuin lähettää
henkivartijansa ajamaan pakolaisia takaa. Siihen päättyy toinen näytös.

BILDE (katsottuaan hetken epätietoisena). Pässinpää! (Kääntyy
poispäin.) Ahaa! (Rientää verhojen luo ja kiskaisee keskimmäisen
syrjään. Rhea ja P. Yrjänä keskustelevat korokkeella lähekkäin seisoen,
toisiaan katsoen rakastunein ilmein.)

BILDE (kylmän purevasti). Hyvä rouva, teidän osanne on, kuulemma,
jo näytelty loppuun. Saanko saattaa? (Osoittaa kädellään tuimasti
rouvaansa poistumaan.)

    Rhea poistuu oikealle.

BILDE. Samoin teidän, herra Urpia.

    (Urpia siirtyy vasemmalle.)

    Korp menee hänen luokseen, keskustelevat.


XVI KOHTAUS.

Ihanelma Palmu ja tohtori Höök ovat tulleet oikeanpuoliselle ovelle.

IHANELMA PALMU (tärkeänä). Jos arvostelu jotain merkitsee — —

BILDE (keskeyttäen). Neiti Palmu, voitteko ehdottaa meille jonkin
toisen juhlanäytelmäksi sopivamman —

IHANELMA PALMU. Mielihyvin — sen löydän kyllä. (Siirtyen oikealle
etualalle.) Hieman mietin vain —

BILDE (Höökille). Herra johtaja, olette kummallisen kauan sietänyt
teatterissamme erästä näyttelijää, jonka moraaliton luonne on sille
häpeäksi. Tarkoitan herra Urpiaa. Hänet on erotettava heti.

HÖÖK kumartaa.

URPIA (peitetty uhka äänessään). Herra pormestari, olen kyllä
näyttelevä edelleen. (Poistuu vasemmalle.)

BILDE (hänen jälkeensä; ivallisesti). Laitakaupungilla kai?

KORP (vieden käden korvalliselle; nöyrästi). Alku aina hankala, se
myöntää täytyy. Mutta, herra kuningas — olen jatkava näytelmää.
(Poistuu vasemmalle.)

IHANELMA PALMU. Erinomaista! (Herrojen puoleen kääntyen.) Hyvät herrat,
eräs näytelmä seitsemänkymmenluvulta — tosin käännös — mutta mitä
hartain ja aidoin topeliaaninen henki huokuu sen henkilöistä. "Enkelten
suojassa" on se nimeltään.

    Väliverho.




II NÄYTÖS.


NÄYTTÄMÖ.

Ravintola "Nuhian" yksityishuone. Oikealla taka-alalla laajahko koroke,
jolla on pöytä sohvineen ja tuoleineen. Vasemmalla etualalla leposohva.
Oikealla pieni pöytä ja tuoli. Takaseinän laajahkossa syvennyksessä
olevaa akkunaa peittävät keltaiset verhot. Vasemmasta takanurkkauksesta
vie korkeahkolla oleva verhottu ovi ravintolan puolelle. Oikealta
etualalta vie kapea ovi sivuhuoneeseen. Ja oven lähettyvillä on
suurehko peili. Vasemmalla puoleksi avatun verhon takana huoneen
alkoovi (niin laaja kuin suinkin näyttämö myöntää). Koko huone on
pohjaväriltään sininen ja koristukset keltaiset.


I KOHTAUS.

Oikeanpuolisen pöydän sivulla istuu Polle, edessään loppumaisillaan
oleva whiskylasi. Leposohvalla lepää Eevert Urpia.

POLLE (nojaa päätään pöydän reunaa vasten, kohottautuu, hyräilee
surkeana, tuhertaen itkua säkeen lopussa).

    Lill' Margit lemmetön
    oli ryypyn syy.
    Ja silmät vettyy, kyyneltyy-y-hyy.


II KOHTAUS.

Vasen nurkkaovi avataan, kuuluu huimatahtinen soitto ja tamburiinin
helinä ja pauke. Lill' Margit tuo lautasia ja pikareita ja järjestää
niitä pöydälle. Polle seuraa ihailevin katsein hänen liikkeitään.

LILL' MARGIT (katsahtaen Urpiaan). Nukkuuko se? (Rientää ovelle ja
sulkee sen, jolloin soitto lakkaa kuulumasta. Menee tämän jälkeen
avaamaan akkunan, josta näkyy musta pimeys ja tulvahtaa sisään
syksyinen viima ja myrskyn henki.)

POLLE (Margitin hommatessa; jatkaa lauluaan).

    Lill' Margit lemmetön
    oli ryypyn syy.
    Ja Pollen malja tyhjentyy.

Lill' Margit (akkunan luota). Siinä se on sitten yks' naukumamman poika.

POLLE (nousee, menee korokkeen luo; syvästi loukattuna, koomillista
uhmaa paisuttaen).

    Lill' Margit lemmetön
    oli kuolon syy.
    Mato, liero, käärme, kyy!

URPIA. Vaikene, Polle!

        Lill' Margit nauraa ilkkuvasti Pollelle; poistuu nurlckaovesta,
        josta kuuluu tamburiinin loppuhelkähdykset ja alkavat applodit.

    POLLE (Urpialle, sydämystyneenä).
    Jestas, poika! Eikös olekin vaieta helppo, sinä kuorsaavan maailman
    virkaheitto Romeo? Kylläpäs kelpaa maata, kun on rakkaus valmis —
    salassa, kulissien takana.

    URPIA (kohoten ryntäilleen; huvitettuna).
    Mitäs sinä, Polle, pöriset? (Ärtyneenä.) Hiivatin kylmä, pane akkuna
    kiinni.

    POLLE.

    Enpäs pane. (Mennen ikkunan luo.) Tuulet tekevät hyvää kuumalle päälle.
    (Nojautuen ikkunasta katselemaan.)

    URPIA (hyräilee, yhä pitkällään sohvalla).

    Lill' Margit lemmetön
    oli kuolon syy — —

POLLE (palaa keskinäyttämölle; puoliksi itsekseen). Katu on tyhjä kuin
hautausmaa. Ei poliisia eikä edes haudankaivajaa.

URPIA (katsoo äkkiä, kuin jännittyneenä, kelloansa). Kello on kohta
kaksitoista. (Pollelle.) Lakkaa juomasta, lurjus, ja painu siitä
kotomurjuun.

POLLE (mennen päättävästi oikealle ja istuutuen tuolille). Enpäs lähde.
Oletko nähnyt mihin tyhjyyteen se meidän katu päänsä puskee? Polle sen
tietää, kun on polttanut aivojansa kolmatta päivää lemmen alttarilla ja
unohduksen roviolla.

URPIA (nousee istumaan). Oletko hullu? Hän tulee tänne, hän, Ruth Bilde
— — Mars matkaan, poika.

POLLE (perin synkkänä). Menen sitten hirteen. Katsos, kun siitä
viimeisestä kulmasta kääntyy, alkaa polvilumpioita ilkeästi kuumottaa,
ruumis on tyhjä ja aivot seisovat päässä. Mutta sydän — se vasta
helläksi käy ja ruikuttaa—

URPIA (hermostuneesti, suuttuneena). No, ruikuta sitten — — (Kääntyy
ikkunaan päin; nousten.) Mutta kiinni tuo kyklooppisilmä! (Menee,
sulkee nopeasti ikkunan, vetämättä verhoja eteen, ja jää taka-alalle,
tuijottaa synkkänä eteensä.)

POLLE (yhä hurjistuen; puoliksi itsekseen). Ja ne lyhtytolpat ne
törröttää kuin hangot ja hauturin lapiot! Halaapas niitä! Se se
vasta on sielulle leikki. (Katsahtaa Urpiaan ja huomaa hänen synkän
ilmeensä.) Mitäs luimistelet? Jokos tuli onnenpoikaankin vesikauhu? Nyt
sopisi onnettoman Pollenkin sanoa: ruikuta, poika, pese itkulla joka yö
tämän elämän viheliäistä naamaa—

URPIA (tullen Pollen luo; laskien kätensä hänen olalleen; kuin
muuttuneena). Olet oikeassa, veli. Rakkauteni on vienyt minut tuskaan
ja hätään. (Nopeasti, kiihkeästi.) Hän on minun, hän on sanoin ja
suudelmin sen vannonut. Hänen vaatteittensa liehunnassa, hänen
kasvojensa ympärillä on maailma autuasta ilmaa, jota vailla en voi
elämätä hengittää. Mutta — vuorenpeikkoja on vieläkin olemassa. Vain
lyhyen hetken saan hänet tavata, joskus viimaisessa puistossa, joskus
täällä, riettaassa talossa. Takanani on uskoton vaimo, joka ei tajua
omaa syyllisyyttään, sillä maailman silmissä olen syyllinen minä.
Ja edessäni? — Kuin vuoren seinä ja syvällä sen uumenissa vangitun
prinsessan luola. Tällä roviolla en kestä enää. Jotain on tehtävä —

POLLE. Äläs mitä, lyö Jarbas maahan ja nitistä koko kuningas. Pyhä
Yrjänä voittaa aina.

URPIA. Ei riitä teräksinen miekka — tähän maailman aikaan. (Heittäytyy
leposohvalle.)

POLLE. Kuules, Korppi sen saa selvittää. Se se meitä usutti ja heitti
tähän peevelin liemeen. Pannaanpas koville se runokokki. Saadaan nähdä,
paniko valhetta sekaan. Hei, poika, surut säkkiin ja lystiks ilta. Haen
Korpin tänne. (Lähtee nurkkaovea kohti.)


III KOHTAUS.

Lill' Margit tulee ovesta vastaan kantaen voileipätarjotinta ja
viinipulloa, jotka vie pöydälle.

POLLE (seuraten Lill' Margitia). Enkös sanonut, herkut se kantaa ja
laskuun antaa — köyhille lurjuksille. (Maiskutellen ja osoitellen
asetteja.) Lukulliset herkut! Rokfoorit ja kaviaarit — Kyllä ne
parturin sällille riittää.

LILL' MARGIT (kimakalla äänellä). Älä sorki siinä.

POLLE. Ka, mitäs nyösit, kun on koko mieles hellä kuin taivaan herkku.
Ei sitä tyhjästä tämmöistä —

LILL' MARGIT. Ei ne ole sulle eikä sun sakilles. Et silakan päätä enää
laskuun saa, jollet entistä maksa.

POLLE. So-soo, onpahan maksettu ja jaksettu kanss'. Mutta kun on
kaverit pulassa ja murhe pakkaa. — — Se toivoton rakkaus, se se vasta
tyyriiks tulee.

LILL' MARGIT (itkunsekaisella äänellä). Milläs minä, köyhä ihminen,
semmoiset riitat maksan. Minun kontollani ne on kassassa, ni-ii. — Ei
se ole mies, jolla ei ole rahaa.

POLLE. Ketäs tänne sitten tulee?

LILL' MARGIT (vältellen). Tulee herroja — niin.

POLLE (mustasukkaisena). Ahaa, pormestari!

URPIA kavahtaa istumaan.

LILL' MARGIT. Tulee kun tulee.

POLLE. Ho-hoo, Jarbas on porttien eessä. Korppi tänne! (Ryntää
nurkkaovesta ulos.)

URPIA on noussut, kävelee kiivaasti edestakaisin.

LILL' MARGIT (lähestyen). Ei herran tartte olla levoton. Kyllä meillä
pysyy reilassa asiat. Mutta onkos rouvalta — siltä omalta rouvalta —
salattava, että herra on meillä?

URPIA. Onko — onko hän täällä?

LILL' MARGIT. Istuu salissa yks komeljantti mukana. Kyseli kovasti ja —

URPIA. Hyvä, pyytäkää tänne.

    Lill' Margit poistuu nurkkaovesta.


IV KOHTAUS. Selma tulee nurkkaovesta.

SELMA (oven luota; hetken hiljaisuuden jälkeen). Minun täytyy
urkkimalla löytää tie sinun luoksesi — tulla kuin varas.

URPIA. Sinulla ei ole oikeutta minuun!

SELMA. En voi unohtaa sinua.

URPIA (katkeran ivallisesti). Tätä "ensimmäistä rakastajaa".

SELMA (hädässä). Sinua ilman tunnen vajoavani jonnekin alemmaksi.
(Lähestyen.) Minua peloittaa.

URPIA. Elit turhanlyhyitä suudelmia varten. Vain hetki tarvittiin ja
perhonen kuoli. (Kovasti.) Ei hautaa tarvis — kyllä tuulet kuljettavat
öisiä katuja pitkin.

SELMA. Tunnen tuon julman äänen, joka on luotu tuomitsemaan muita, ei
itseä. Narkissos parka.

URPIA. Narkissos?

SELMA. Niin juuri. Etkö tiedä, että on vaarallista tuijottaa oman
sydämensä lähteeseen? Niin olet sinä tehnyt aina. Naisessakin sinä
peilailet vain itseäsi. Ja jos lähde sumenee, sinä julmenet ja sydämesi
kylmenee. Niin on minulle käynyt. En jaksanut heijastaa kyllin koreana
sinun kuvaasi — silmiesi nautinnoksi.

URPIA. Puhut totta, etkä ymmärrä kuitenkaan. (Äkkiä.) Olenko mielestäsi
huono näyttelijä?

SELMA (ihastuneena). Sinua näyttämöllä, sankarina — sitä juuri en jaksa
unohtaa. En jaksa, Eevert!

URPIA. Mistä olen luonut nuo sankarit? Mistä onnenpojat ja
marttyyrikasvot? Oman itseni korkeammasta kuvasta, siitä, jota
lähteestä katson ja haen, siitä, joka tahdon olla ja joka myös
luomishetkenä olen. Ja juuri sen, tuon Narkissoksen ylimmän kauneuden
olen minä nyt toteuttava uudessa elämässä. En tahdo olla pappi, joka
saarnaa toista kuin on hänen elämänsä. Taistelen ihmeestä: Luovien
hetkien kauneudella on koroitettava myös tämä jokapäiväinen, matala
elämä. Sinä hajoitit sielusi turhuuteen etkä jaksanut nöyrtyä totuutta
minun rinnallani tavoittamaan.

SELMA. En jaksanut aina — —

URPIA. Jaksoit harvoin. Et ymmärtänyt, että miehenä ja naisena me
olemme vastavoimia ja että sinun osasi olisi ollut sulautua minun,
voimakkaamman, uskoon. Sillä naisen onni? Se on tappiossa. Eikö maa ole
itsessänsä ihana, vaikka auringon nuolet syöksyvät tuhansin kärjin sen
rintoihin ja uumiin? Jokainen hedelmä syntyy tappiosta, jonka kärsii
nainen, maa. Siihen taisteluun olit sinä sydämeltä liian pieni.

SELMA (hiljaisesti, pyytävästi). Entä, jos muuttuisi se — mitätön sydän?

URPIA. En usko siihen. Se on tärvelty jo! Liian monet huulet samentavat
lähteen — kelvottomaksi. Turha jatkaa. Mene.

SELMA katsoo toivottomana, kohauttaa äkkiä uhmaavasti olkapäitään ja
menee ovea kohti.


V KOHTAUS.

RUTH, puettuna loistavaan tanssiaispukuun ja laaja harsoliina pään
ympäri kiedottuna, tulee kiireesti oikealta.

RUTH (kiirehtäen syli avoinna Urpiaa kohti; kiihkeästi). Eevert —
(Mutta huomaa Selman ja jää hämmentyneenä seisomaan.)

SELMA (on kääntynyt oven luona; hetken vaitiolon jälkeen). Ruth Bilde,
älä hämmenny. Sinullahan on varaa leikkiä, sekä rahalla että miehen
elämällä.

URPIA (viitattuaan Ruthin istumaan leposohvaan). Solvaukset ovat turhia.

SELMA (lähestyen). Vielä sana, Ruth Bilde. Tiedätkö sinä mitä on
köyhyys?

RUTH (kääntyen katsomoon; puoliksi itsekseen). Köyhyys?

SELMA. Sellainen köyhyys, jossa juhla-ateria syödään automaatissa,
jossa pelätään ovikellon soittoa ja hävetään rikkinäisiä kenkiä?

URPIA siirtyy taka-alalle, sytyttää hermostuneena savukkeen.

SELMA (istuutuu Ruthin viereen). Hänellä ei ole yhtäkään niistä
riemuista, joita saadaan rahalla. Etkö pelkää?

RUTH. En osaa pelätä. Sydämen ilot varmaan riittävät sille, joka on
aina saanut huoata niitä vailla.

SELMA. Enpä luule, että olet tottunut hymyilemään rikkinäisen peilin
edessä ja näyttelemään kuningatarta kaasukeittiön ääressä —

URPIA heittää kiukustuneena savukkeen maahan ja alkaa kävellä
taka-alalla.


VI KOHTAUS.

Korp ja Polle tulevat nurkkaovesta ja jäävät keskustelemaan kiihkein
elein Urpian kanssa taka-alalle.

RUTH. Leikkiäkö lasket?

SELMA. Yhtä totta kuin on minun elämäni haaksirikko.

RUTH (kavahtaen Selman katsetta: nousten). Uskoani häneen et voi
myrkyttää. (Menee kuin suojaa etsien Urpian luo.)

SELMA (nousten). Sen kaiken hän kuitenkin vaatii. (Kaikille.) Vai
ettekö usko? (Osoittaen Urpiaa). Tämä herra esittää hyvin julmuutta,
sekä näyttämöllä että elämässä.

KORP. Sallikaa, rouva, eräs tarina: Kun alipiru Belgephor joutui kerran
— sattumalta — maan päällä naimisiin, muuttui hän kymmenessä vuodessa
enkeliksi. Mutta hänen vaimonsa täytti saman ajan kuluttua hänen
paikkansa helvetissä. Katsokaas, rouva, vaimon harjoittama aviomoraali
rumensi hänen oman sielunsa valmiiksi alimmaiseen kattilaan.

SELMA. Leikitte kuivalla älyllä, herra kirjailija.

KORP. Tjaa, jokainen totuus on ruutikuiva, jotta se räjähtäisi.

URPIA. Tämä keskustelu riittää. Nyt on edestäpäin lyötävä elämä auki.
(Selmalle.) Hyvästi.

SELMA. Hyvästi, Eevert. Taistelin sinusta turhaan. Mutta — turhaan en
nyt sinun puolestasi pelkää. (Poistuu nurkkaovesta.)

URPIA (Korpille). No, niin. Tämän näytelmän tekijän lienee syytä
tietää, että tänä iltana menettää pormestari vaimonsa virkaheitolle
näyttelijälle.

KORP. Ja millä tavalla? Eeroksen ei ole tapana surmata pormestareita.
(Menee ja istuutuu leposohvalle.)

URPIA. Jos hän on sivistynyt mies, hän tietää, että naisella täytyy
olla oikeus valita. (Vetäen Ruthin luokseen.) Sinä ilmoitat tänään
hänelle, että olet minun — uskallatko?

RUTH. Minun täytyy se uskaltaa. En siedä hänen kätensä kosketusta.
Vapisen joka päivä — meidän salaisuutemme on kuin alinomaista valhetta —

KORP. Kummallista. Kun mies rakastuu, saa hän leijonalta sydämen ja
aasilta aivot.

POLLE (lyöden rintoihinsa). Se on totta se! (Hämmästyen.) Ainakin mitä
sydämeen tulee —

URPIA (Korpille; tuimasti). Mitä tarkoitat?

KORP. Että setä Lutherin oli helpompi ryöstää luostarista Katharina
kuin sinun rakastettusi pormestarin palatsista. (Nousten.) Luuletko
sinä, että hän antaa naisen valita? Pääoma huolehtii kyllä
omistusoikeudesta! Ei, poika, tässä tarvitaan juoni. (Kävellen;
puoliksi itsekseen.) Niin juuri — raha on lyötävä älyllä.

URPIA (kärsimättömästi). Juonittelu ei ole tarpeen. Me teemme kuten
sanoin.

KORP. Oi, lempiväiset, mikä vimma teillä on tehdä murhenäytelmää?
Minulla on käynnissä huvinäytelmä, jossa "he saavat toisensa".
Koetetaan. (Urpialle.) Kun pormestari on heitättänyt sinut
vahtimestareilla ja kyyppareilla ulos, missä rytäkässä joudut muuten
näpsästi putkaan, — rakastunut mies käy helposti humalaisesta — ja
rouva on viety koreasti talteen, mitäs sitten?

URPIA. Eron saamista ei voi estää mikään.

KORP. Ei mikään, jos on rahaa, sillä se tulee paljon kalliimmaksi kuin
naimisiin meno. Ja onko sinulla halua heittää oma naisesi kilpailijasi
valtaan? Ei, hyvä veli, huvinäytelmässä tarvitaan juoni ja äly,
murhenäytelmässä puskekoot tunteelliset sarvet.

POLLE. Antaa Korpkin koettaa.

KORP. Suostutko, Eevert?

URPIA. Voi olla, jos et estä meitä ilmoittamasta suoraan —

KORP. En lainkaan. Vain yksi ehto: teette sen vain minun määräämälläni
hetkellä. Onko selvä?

RUTH (Urpialle). Suostu, Eevert — —

URPIA. Olkoon.

POLLE (Korpille; innostuneena). Minkäs osan annat mulle?


VII KOHTAUS.

Lill' Margit pistää päänsä esiin nurkkaovesta.

LILL' MARGIT. Nyt se tulee. Telefoneeras justiin. (Tullen sisälle.)
Herra jestas, täälläkös sitä ollaankin koko herrasväki? Rouva ei tykkää
pahaa, mutta jos on niinkuin jotain kaihettavaa, sopis mennä tonne
patruuna Joonaksen kapinettiin.

KORP (innostuneena). Siinä ollaan! Juoni juoksee itsestään, kun elämän
hämähäkki saalistaa. (Urpialle ja Ruthille; hommaten innokkaasti.)
Menkää, menkää. Kukin ajallaan omassa kohtauksessaan.

RUTH ja URPIA poistuvat oikealle.

KORP. Ja tilanne on melkein selvä — — (Lähestyen taka-alan pöytää.)
Neljälle tilattu —

LILL' MARGIT. Niin se tilas, mutta itse tulee ennen muita.

KORP (äkkiä). Miksi ennen muita?

LILL' MARGIT (kainostellen, elehtien keikailevasti). Sill' on semmonen
mukava tapa — sillä pormestarilla —

KORP. (nikaten silmää Lill' Margitille). Vai tapa — Ei puutu mitään.
Ja osat jaetaan seuraavasti. (Lill' Margitille.) Sinä avioparatiisin
välttämätön perhonen, sinä saat olla sen suuren hämähäkin syötti ja
saalis.

LILL' MARGIT. En minä vaan meinaa olla mikään mato enkä liero enkä
syötti — —

KORP. Sst — hiljaa. Myöhemmin pääset pormestarinnaksi.

LILL' MARGIT. Höh —? (Jää seisomaan täysin ymmällään.)

POLLE (pohdittuaan ankarasti itsekseen; äkkiä, äänekkäästi). Nyt sen
äkkäsin! Päinvastoin kuin elämässä. Anna onnellisen rakastajan osa
(yrittäen vetää Lill' Margitia lähelleen; laitattaen) Lill' Margitin
rinnalla!

KORP (sukkelasti). Oikeastaan niin, mutta toistaiseksi päinvastoin kuin
arvelet olevan tuon päinvastoinolemisen.

POLLE (yrittäen ymmärtää).

Päinvastoin kuin näyttäis päinvastoin ollenkaan — nii-i — Mutta —

KORP (nopeasti). Katsos, Polle, jos tänään olet toista kuin tahtoisit
ja huomenna juuri sitä mitä tänään tahdoit olla, niin eikös ole
viisasta olla juuri tänään sitä mitä et millään ilveellä tahtoisi olla?

POLLE (ihmetellen, ihastuneena). Herrankiesus! Sulla se on äly ja
konsti. Liipata hamara ja terällä ajaa — — justiin nii —

LILL' MARGIT (on seisonut taempana itsekseen pohtien). Mutta mitäs se
sillä — että pormestarinnaksi?

POLLE (Lill' Margitille). Ettäs kehtaat! (Korpille; uhkaavasti.) Jaa,
mitäs sinä Korppi meinaat?

KORP (Pollelle; tyynnyttävästi selittäen). Sinä taistelet pormestaria
vastaan kuin Jago Othelloa vastaan. Ja näyttelet hiljaista marttyyria,
vaikka näet, kuinka hän kohta hakkailee ja halailee Lill' Margitia.
Siitä hommasta pannaan mies kiikkiin. Sinä todistat ja minä myöskin. Ja
rouva Ruth saa silloin eron. (Lill' Margitille vihjaisten.) Pormestari
on silloin kuin poikamies ja sinä — melkein kuin pormestarinna. Kukas
tietää?

LILL' MARGIT käännähtelee ja myhäilee hyvillään; siirtyy oikealle
peilin eteen peilailemaan.

POLLE (kyräilevästi). Tolkuta mitä tolkutat — ei meitä petetä.

KORP. Ei meitä, vaan toiset. (Vetää Pollen erikseen etualalle.) Jos
mies menettää vaimonsa, hylkää hän myös rakastajattarensa, sillä
salalempi maistuu vain aviossa. Luvallisesta ja luvattomasta, näet, on
kierretty koko aviojärjestelmämme punainen lanka. Jos toinen ratkee,
katkee koko lanka—usko pois, Margit saa matkapassin —

POLLE (päättävästi). Kii'on!

KORP. Ja silloin tuo tyttö sinua vasta rakastaa!

POLLE (kääntyen Lill' Margitin puoleen). Rakastatkos — ihanko rakastat?

LILL' MARGIT (yhä peilaillen; huolimattomasti). Miks'enkäs rakastaisi?
Mikäs mua sitten estäis —?

POLLE (yhä innostuen; deklamoiden). Ja rakkaus kun kestäis!

LILL' MARGIT (innostuen mukaan, lähestyen Pollea ja tökäten häntä
kylkeen). Ja laskut kuitti — rouva maksais —

POLLE (melkein tanssittaen Lill' Margitia; iskien silmää Korpille). Ja
äijänkääkkänä, mitäpä jaksais? Lill' Margit Pollea rakastaa! (Aikoo
suudella.)

LILL' MARGIT (huitaisten Pollea korvalle). Hyi, et saa! Ei rouvan
syliin juosta päätäpahkaa. (Polkien jalkaa.) Tolvana siinä!

POLLE (notkistaen toisen polvensa). Kavaljeeri! Etees lankean ja runon
uljahan — —

KORP (on hypännyt nauraen tuolille; hullutellen, käsillä tahtia lyöden).

Ja Desdemona lempii Jagoa, Othellon tappaa julma kuolema! — Päinvastoin
kuin on murhenäytelmässä —

POLLE (on noussut; jatkaen vikkelästi rimmaten). Huvinäytelmässä käy
nyt tässä. (Kuuluu räikeä ovikellon soitto.)

KORP (hypäten tuolilta; kuiskaten, mutta kiihkeästi). Asemiin! Polle
verhon taakse. (Pollen kiirehtiessä vasemmalle.) Verhot kiinni!

POLLE katoo vasemmalle alkooviin, vetäen verhot tiukasti kiinni.

KORP (ällistyneelle Lill' Margitille). Sohvalle siitä. (Lill' Margitin
tullessa sohvan luo.) Pitkin pituuttasi (Lähestyen.) Loju siinä,
raukeana oinistele — niinkuin ikävissäs huokailisit. — Ja valaistus
sopivaksi. (Sammuttaa nurkkaoven luona sähkövalot huomattavan
hämäriksi.) Hämähäkin nystyrät tapaavat kehrätä hämärissä — (Katoo
alkooviin.)


VIII KOHTAUS.

Adam Bilde tulee nurkkaovesta, puettuna frakkiin ja vihellellen iloista
säveltä.

BILDE (katsellen ympärilleen). Ahaa — täällä on käynyt enkeli ja
hämärtänyt maailman. (Lähestyy Lill' Margitia hiipien.) Lilli — miksis
lymyät, Eeva? (Kumartuen Lill' Margitin puoleen.) Herää, sinä orgian
jumalatar.

LILL' MARGIT (viettelevän moittivasti). Tässä saa ootella ja oinistella
— —

BILDE. Järjestys ja maku: ensin julkinen moraali, sitten uhri
kauneudelle ja ylönsyöminen viimeiseksi vasta. — No nopsasti, Lilli.
Aika on rahaa — — No-noo, esiin ne näppärät sormet.

LILL' MARGIT. Enpä mä niin vaan —

BILDE (nauraen). Onko muutettu tapoja? Korujako lisää? Sano, Lilli, älä
kainostele. (Karkeahkosti nauraen.) Kaikki lempi kääntyy ostoavioksi
sitä ei voi välttää. Mutta nopsasti, Lilli — —

LILL' MARGIT. Senkin juutas siinä —

BILDE. Niinkö — liianko aviollista? Sinun makusi hienostuu ilta
illalta. Tottakin: rakastajan velvollisuudet ovat suloisia. (Polvistuu
sohvan luo siten, että joutuu kääntymään selin alkoovin verhoihin;
aikoo avata Lill' Margitin puseroa. Samassa alkaa kuulua liikettä
vasemmalta.)

POLLE ryntää verhojen takaa esiin aikoen tarrata Bilden kaulukseen.

KORP tarttuu nopeasti takaapäin Pollen kaulukseen ja vetää hänet
jälleen näkymättömiin verhojen taakse.

BILDE (nousten). Mitä nyt?

LILL' MARGIT on samassa hypännyt sohvalta pois ja siirtyy helakasti
nauraen oikealle.

BILDE. Mitä peevelin peliä? Valoa! (Rientää nurkkaoven luo, josta
vääntää täydet valot palamaan. Katsoo yhä kysyvänä Lill' Margitiin.
Silloin alkaa kuulua naurua ja keskustelua eteisestä ja vieraille
avataan ovi.)


IX KOHTAUS.

Ihanelma Palmu ja Lennart Raiko tulevat nurkkaovesta iloisesti
keskustellen. Heillä on tullessaan vielä päällysvaatteet yllä. Heidän
riisuuduttuaan havaitaan, että he ovat puettuina naamiopukuihin,
edellinen haaveelliseen rokokomalliseen pukuun, jälkimmäinen commedia
dell'arte-tyyliseen capitanoon, "espanjalaisen kapteenin" pukuun
levätteineen ja polvihousuineen. Aatami, vahtimestari, seuraa heitä.

BILDE (selviten hämmennyksestään). Tervetuloa, neiti Palmu. (Kumartaa
samalla Raikolle, auttaa neiti Palmun yltä ja ojentaa takin Aatamille,
joka on saanut myös Raikon päällysvaatteet; Aatamille.) Kun tohtori
Höök saapuu, ohjaa hänet tänne.

    Aatami poistuu kumartaen.

IHANELMA PALMU

Missä viipyy tohtori Höök?

BILDE.

Hän on tiedustamassa vaimoni vointia, nukuttamassa hänet — niin
sanoakseni — maskeradivaivojen jälkeen. (Nauraen.) Se vanhapoika ja
naisvihaaja saa rangaistuksekseen vapauttaa minut näin tärkeänä iltana
aviollisista velvollisuuksista. (Viitaten pöytään.) Mutta siihen
mennessä — pöydän ääreen (Ihanelma ja Bilde istuvat pöytään), jollette
pelkää kummituksia —

    Lill' Margit, joka on ennättänyt jo hetkisen veikistellä
    Raikon kanssa, poistuu nurkkaovesta.

    Raiko siirtyy myös pöytään.

IHANELMA PALMU. Ooh, kummituksia, 1600-lukua, minun rokoko-pukuni
taitaa olla sata vuotta edellä ajastaan. (Raikolle.) Espanjalainen
kapteenimme valitsi oikein. Puolustakaa toki minua, Don Juan, jos ne
ovat rumia.

RAIKO kumartaa hymyillen.

BILDE (täyttäen laseja). Ei hätää, ne näyttävät metelöivän vain
hämärässä. Nyt olemme "enkelten suojassa" koko yön ja juomme kritiikin
kaksiteräisen miekan (kumartaa neiti Palmulle) ja herra Raikon
arkkienkelisäilän kunniaksi. (Juovat maljan.) Iltamme herätti piireissä
suurta ihastusta.

IHANELMA PALMU

Niin, se oli moraalinen voitto nykypäivien kirjallisesta anarkiasta ja
barbariasta! — Herra Raiko ei tule olemaan tyytymätön arvosteluuni.

BILDE (rehevästi). Niinpä niin — Mutta nyt olemme tulleet taiteen
verhotusta aistillisuudesta —

IHANELMA PALMU (keskeyttäen). Kauneudesta, sanoisin minä —

BILDE. Luuletteko, että katsojaa miellyttää Judith katumuspuvussa
tai Jakobin nälänhätävalitus? Ei, vaan Holoferneen lempimä Judith ja
emäntä Potifarin viettelys. Siispä pysyn väitteessäni: verhotusta
aistillisuudesta olemme tulleet verhottomaan siveettömyyteen, jossa
runous pääsee tasapainoon oikean todellisuuden kanssa.

IHANELMA PALMU. Nurinpäin käännettyä Schilleriä!

HAIKO. Nerokas ajatus.

BILDE. Vapaasti tulkittua Schilleriä. — Minulla on, nähkääs, aimo annos
itselläni tätä elämän estetiikkaa, semmoinen kokeneen ja suvaitsevan
kalastajan nuotta, joka kaikenlaisia kokoo —

RAIKO (mielistellen). He-he, ja tänä yönä se vedetään rannalle?

BILDE. Ja rymyjuhlat pystyyn, oikea orgia! Katsokaas, taide on orgian
näyttämökelpoinen muoto. Köyhät ja ihannemaakarit saavat tyytyä
taiteeseen, meillä rikkailla on lisäksi kulissientakaiset juhlat.
Orgian malja! (Juo maljasta, samoin Raiko.)

IHANELMA PALMU. Siitäpä nuotasta tulee peloittavia kaloja.

BILDE (tarjoten neiti Palmulle). Sigaretti?

RAIKO sytyttää.

BILDE. Tämä on vasta särvinkalaa. Orgian jälkeen tullaan kauniisiin
naisiin —

IHANELMA PALMU. Ai, ai, herra pormestari, jos rouva Bilde olisi
seurassa, ette puhuisi noin rohkeasti.

BILDE. Enpä tietenkään. Avio on lemmen salonkikelpoinen muoto. Täällä
olemme sen epävirallisella puolella, Lill' Margitin paratiisissa. Se on
aviovaimoilta suljettu maailma. Ei mitään skandaalia! Se on peloittavin
asia maailmassa, ainoa, mitä ainakin minä pelkään.

IHANELMA PALMU (siveellisesti suutahtaen). Jo sellaisenaan on teidän
ajatuksenne skandaali ja sitäpaitsi vanha —

BILDE (kyynillisesti). Epäilemättä. Sekä ajatuksena että teossa ainakin
kolmetuhatta vuotta vanha — yhtä vanha kuin kurtisaanilaitos.

IHANELMA PALMU (yhä innostuen). Niin, se vanha virsi: vaimo uskollinen
olento, koristeltu nukke tai keittiö- ja kuurausautomaatti ja miehillä
oikeus kaksinaiseen moraaliin —

BILDE (Raikolle). Mitähän varten naiset puhuvat naisesta aina ikävästi
ja saarnaavalla nuotilla?

RAIKO (nokkelasti). Kuinka he voisivat toisistaan — miellyttävästi
innostua? Ha-ha-ha.

IHANELMA PALMU (nousee, todella suuttuneena). Minua ette voi loukata,
minä olen vapaaehtoisesti vihkiytynyt aviottomuuden ylevään tehtävään.
Mutta koko naissuvun puolesta —


X KOHTAUS.

Tohtori Höök, puettuna frakkiin, tulee nurkkaovesta.

BILDE (nousten ottamaan Höökiä vastaan). Apuun, tohtori Höök — Neiti
Palmu horjuttaa koko lutherilaisen aviojärjestelmän rikkomalla sen
toisen vaakakupin pyhällä vihalla. Millä enää punnita aviovaimon
kauneutta ja arvoa?

IHANELMA PALMU siirtyy seuraavan repliikin aikana istumaan leposohvalle.

HÖÖK. Minä asetun neiti Palmun puolelle. Luther riisti aviosta
sakramentin ja jätti kahleet. Järkevä mies olisi tehnyt päinvastoin.
(Istuutuu oikealle etualalle pöydän luo; neiti Palmulle, kohteliaasti
hymyillen.) Hän ei näytä olleen selvillä asiasta, muuta kuin Katharina
von Boraan nähden.

IHANELMA PALMU (yhtyen leikkiin). Olen aina kuullut, että lakimiesten
on mahdoton päästä taivaaseen. Nyt kuulen ensi kerran, että
teatterimiehet ovat heidän seuraansa kypsiä. Herra Bilde puolustaa
kaksinaismoraalia ja te, tohtori, höllää moraalia.

HÖÖK. Meillä ei, ikävä kyllä, ole olemassa mitään sukupuolimoraalia,
hyvä neiti, jollemme sellaiseksi katso hyppäystä kanonisesta oikeudesta
nykyiseen valhemoraaliin, jolla on pöydällä katkismus ja pöydän alla —
"La vie parisienne".

BILDE. So-soo, veli, unohdat, että tämä yhteiskunta — kaikista
yhteiskunnista paras — perustuu yksityisomistukseen. Ja sen moraali
taas, se on kirkas kuin kulta! Naisen uskottomuus on loukkaus miehen
omaisuudelle, se voi tuoda salaa vieraan perillisen pesään. Mutta mies
ei. Hänellä on siis oikeus niin moneen naiseen kuin hänen kapitaalinsa
riittää. (Neiti Palmulle.) Katsokaas, neiti, sen nuotan perässä oli
kultakala, ja se määrää koko saaliin, sekä arvon että määrän. (Kävellen
rehevästi, tullen Höökin eteen; mielihyvästä nauraen.) Siinä on sulle
moraalia, juupeli! (Seisoen leveänä keskinäyttämöllä.) Mulla on vaimo,
kaunis ja nöyrä, mulla on Liisat ja Lillit, ja tahtoisinpa nähdä, kuka
ne multa ottaa, kun on takanani raha ja laki — he-he —

HÖÖK katsoo vaivautuneena neiti Palmuun.

IHANELMA PALMU (yhteisymmärryksessä). Sigaretti olisi paikallaan, herra
tohtori.

HÖÖK rientää näyttämön yli, tarjoo sekä sytyttää.

BILDE (oudoksuen syntynyttä mielialaa). Niin, niin, tänä iltana ollaan
rehellisiä eikä kainostella.

HÖÖK. A propos — rouva Bilde ei ollut vielä kotona.

BILDE (saamatta aluksi sanaakaan suustaan). Mitäh?

HÖÖK. Niin, hän ei ollut vielä palannut.

BILDE (tolkuttomana hämmästyksestä). Palannut? — Minä itse — saatoin
hänet autoon ja käskin ajamaan suoraan kotiin. (Kävelee vinhasti
edestakaisin, pysähtyy synkkänä etualalle; puoliksi itsekseen.) Olisiko
se sittenkin totta? (Ryntää kiireesti nurkkaovesta.)

IHANELMA PALMU (huvitettuna). Jännittävää —

RAIKO. Tohtori taisi heittää myrkkyä maljaan.


XI KOHTAUS.

Hans Korp tulee vasemmalta verhon takaa.

KORP. Ei hätää. Hän saa sen juoda pohjaan siitä huolimatta.

HÖÖK (nousten hämmästyneenä). Herra kirjailija, taivaastako vai —?

KORP. Katsomosta vain. Siellä tuli ikävä. Pormestariuden hirmuvalta
teki herrasväen periaatteellisen väittelyn kovin yksipuoliseksi. Minä
tulen tuomaan todellista riitaa ja vihaa. Katsokaas, näytelmä, jota
harjoiteltiin pormestarin luona, jatkuu tänä yönä (kumartaen neiti
Palmulle, joka nousee loukkautuneen näköisenä ja siirtyy yli näyttämön
oikealle pöydän luo istumaan:) — "enkelten suojassa".


XII KOHTAUS.

Adam Bilde palaa nurkkaovesta.

BILDE (tuohtuneena). Ei ollut vieläkään kotona. (Huomaa Korpin;
ällistyneenä, uhkaavasti.) Mitäs tämä on?

KORP (kuivan kohteliaasti). Vain harkittua sattumaa.

BILDE liikehtii kiivaasti seinän luo ja painaa soittokelloa, jolloin
Aatami tulee sisään.

BILDE (Aatamille). Heitä tuo mies ulos!

KORP. Älä tee, Aatami, huonoa palvelusta kaimallesi, herra
pormestarille. (Bildelle.) Skandaali on peloittavin asia maailmassa.
Eikö niin? - Minä vain voin sen taitavasti järjestää.

BILDE viittaa Aatamia poistumaan, tämä katoo nurkkaovesta.

KORP viittaa kohteliaasti läsnäolevia istumaan, jolloin Bilde istuutuu
taka-alalle, Höök jää oikealle seisomaan.

KORP (istuutuen huolettomasti leposohvaan). Niin, jos kanojen
maailmassa sattuisi syntymään kukkojen ylituotantoa, taipuu kaksi
kukkoa — mikäli eivät saa toisiaan höyhennetyksi — mielistelemään
yhtä kanaa erinomaisessa sovussa. Jos on yhtä monta kiekujaa kuin
kaakottajaa, syntyy austraalialainen ryhmäavio tai — yksiavioisuus.
Mutta jos on kukkoja yksi, vallitsee moniavioisuus, jossa kanat ovat
kaiken kurituksen tarpeessa.

BILDE (ivallisesti). Tämäkö oli se taitavasti järjestetty skandaali?

KORP. Ei, tässä oli vain kansantajuisessa muodossa aviojärjestelmiä,
joista herra pormestari äsken puolusti erittäin voimallisesti
viimeksimainittua. Vieläpä olen teidän kanssanne samaa mieltä siitä,
että korea heltta ja jyväkasa, jotka teidän kielessänne merkitsevät
kultaa ja rahaa, ovat erinomaisia suosituksia omistajalleen —

BILDE. Aiotteko te todella ilveillä meidän kanssamme?

KORP. Rauhoittukaa, rouvanne terveiset tuon kohta julki. — Niin — mutta
teidän elämänkatsomuksessanne on eräs aukko. Te ette ole tähän saakka
huomannut, että jollakin kukolla on niin hurmaava lauluääni, että se
voi korvata sekä jyvähankinnan että korean ylellisyyden.

IHANELMA PALMU (nousee). Minun hermoilleni liikaa. (Raikolle ja
Höökille.) Eivätkö herrat tahtoisi saattaa minua kotiin?

RAIKO ja HÖÖK nousevat ja seuraavat neiti Palmua nurkkaovesta.

KORP (on noussut toisten lähtiessä). Kuten näette, ette voi moittia
minua epäkohteliaaksi.

BILDE (joka on myös noussut ja lähestynyt Korpia; uhkaavasti). En
todellakaan. Vain häpeämättömyys on oikea sana.

KORP. Tilanteen hallinta on tässä tapauksessa vielä tarkempi käsite.
Ärsytin neiti Palmun kainot hermot, voidakseni ilmoittaa teille
suoraan, että eräs virkaheitto näyttelijä on voittanut teidän rouvanne
suosion. Teidän on siis suostuttava eroon.

BILDE. Missä minun rouvani on?

KORP. Hän ei ole toistaiseksi tavattavissa.

BILDE (tullen yhä lähemmäksi; harkitsevan ivallisesti). Noo, herra
asianajaja, koska tilanne pakottaa minut keskustelemaan kanssanne,
saanen kysyä, millä te aiotte pakottaa minut eroamaan vaimostani.

KORP. Silminnäkijöillä.

BILDE (säikähtyneenä). Mitäh? — Nähtykö? (Hilliten itseään.) No, jaa
— vai niin, kirjailija taitaa tässä parhaillaan sommitella jotain
näytelmää —

KORP. Aivan oikein, ja te näyttelette myöskin tässä parhaillaan —
aviorikkojaa.

BILDE (suuttuneena). Ette taida havaita, että väitteenne on solvaus?

KORP. Joka todistetaan. Ja sitäpaitsi: neiti Lill' Margit on puolestaan
ylpeydellä tunnustava ja omaksuva sen kunnian, mikä teidän puoleltanne
on tullut hänen osakseen sekä lemmessä että rahassa. Onpa hän ilolla
vielä ojentava teille kätensä säädylliseen avioon, joka on lohduttava
— —


XIII KOHTAUS.

Polle syöksyy verhojen takaa.

POLLE (tarttuu Korpia hihaan, hätäisenä). E-e-een minä suostu —
että sinä Margitia vielä tyrkytät tolle, ottaa sen vielä vaikka —
ilkeyksissään!

KORP. Sallikaa esitellä: Leopold Vakaa, teatteriparturi, Eevert Urpian
ja Hans Korpin nykyinen mesenaatti, Lill' Margitin toinen rakastaja,
toinen silminnäkijöistä ja pahin — kummittelijoista. (Menee oikealle ja
koputtaa oveen.)

BILDE (hätäisesti). Tietääkö hän —?

KORP. Niin raadollista sydäntä kuin teidän emme ole voineet paljastaa
säädylliselle naiselle. Mutta jos te ette anna hänen vapaasti
ratkaista, kenelle hän kuuluu, olen minä lateleva sydämestänne maalle
sekä lierot että sammakot, ja te menetätte kaiken toivon vaimoonne
nähden. Jos myönnytte, emme paljasta äskeistä hämäräidylliä. Onko selvä?

BILDE. On, selvää kiristystä.

KORP. Niinkö? Sanotaanko älyn voittoa lakikielessä kiristykseksi?

BILDE (masentuneena). Odotan vaimoani.

KORP poistuu oikealle.

POLLE (siirtyy nurkkaoven luo; täällä kääntyy, ylimielisesti). Ja
Desdemona lempii Jagoa, Othellon tappaa julma kuolema! (Poistuu
nurkkaovesta.)

BILDE (yksin; etunäyttämöllä). Mikä häpeä — — mikä häpeä. (Sisäiseen
hätään joutuen.) Mihin olen joutunut? Minäkö likaisempi muita? —
Voimakkaampi! (Siirtyy vasemmalle, katsoen odottavana oikeanpuoliseen
oveen.) He saavat sen kokea —


XIV KOHTAUS.

Ruth tulee oikealta.

RUTH (lähestyen Bildeä; tapaillen sanoja). Minun täytyy — en voinut
vaieta enää, valhe on ollut katkeraa. Sinun täytyy päästää minut
vapaaksi.

BILDE (vieden Ruthin leposohvalle istumaan). Rauhoitu, Ruth — — En
ymmärrä sinua. Enkö ole aina ollut sinulle hyvä?

RUTH. Sinun luonasi en ole tietänyt rakkaudesta mitään. Nyt on minulla
sydämessä uusi elämä, suloiset ihmeet ja suloiset tuskat. (Hurmaantuen
kokonaan; kuin itsekseen.) Ilta viimaisessa puistossa on hehkuva ja
kuuma. Lokakuun vihmova räntä hyväilee kasvojani, ne janoavat myrskyä
jok'ainoa hetki. Ja lehdet putoilevat maahan—kuin turvalliseen syliin —

BILDE (keskeyttäen). Puhut kuin sairas — —

RUTH (yhä omassa tunnelmassaan). En kaipaa aurinkoa enää — pienoista
piilopaikkaa vain — — lehvien alla — (Nousee kuin unessa, etenee
oikealle.) Tahdon pois täältä — (Kuin selviten, tarmokkaasti.) Sinun
luotasi pois! Meidän täytyy erota.

BILDE (on noussut myös). Ruth, me emme saa erota. Meidän
yhteiskunnallinen asemamme —

RUTH. Vankilamme, jossa olin jo unohtaa, että minäkin olin luotu
elämään, hukkumaan, synnyttämään ja suloisesti kuolemaan.

BILDE. Ruth parka, noista kuvitelmista on sinun julma herätä. Minussa
on sinulle elämän turva. Kuinka voisit sinä elää parturituvassa tai
kiertävässä komeljanttiseurueessa? Lähtekäämme kotiin —

RUTH. Tiedän olevani oikeassa. — Sinun luonasi olen aina ajatellut
kauhistuen kuoleman tuloa. Olen värissyt — kuin syyllinen ja tahrattu
joka kerta kun se on johtunut mieleen. Ja nyt? Se on kuin suloista
raukenemista paahtavan päivän jälkeen, kuin puhdas, yksinäinen vuode ja
elokuun illan raukeneva paiste —

BILDE (joutuen hätään; lysähtäen istumaan; ojentaen toivottomana
käsiään). Ruth! Minä näen — Olet sanoilleni kuuro. Ja minä — en löydä
sanoja. Ruth, usko minua — katumus salpaa minun hengitykseni. Nyt vasta
ymmärrän — liianko myöhään? — että olet minulle kallis, kalliimpi kuin
mikään muu. (Rauhallisemmin.) Kummallista: elää miehuuden ikään saakka,
eikä koskaan havaita, missä sykki ja virtasi koko elämäni pohjasuoni
— Ja nyt? Kun on sortumassa kaikki, mitä olen koonnut ja rakentanut,
silloin — sokea tulee näkeväksi ja näkee — vain eksyneen itsensä,
eksyneen koko elämänsä ajan. (Lähestyen, tahtoen hyväillä.) Sinua
koristaakseni olen kerännyt arvoa ja rahaa. Paljossa olen ollut vajaa,
mutta paljosta tyhjästä — niin, todellakin tyhjästä — olen luopuva, jos
jäät luokseni, Ruth, en voi sinua päästää! Vaadi minulta nöyrtymystä,
vaadi tekoja, ihmeitä mitä tahansa, olen ne suorittava — —

RUTH. Suren sinun vuoksesi. Mutta — elämä ei näytä sietävän taapäin
kulkua. Tunnen: jos jäisin luoksesi, tekisin sielussani kuolemansynnin
— — kuin surmaisin yksiöisen, viattoman lapsen — Ymmärrätkö sellaista?

BILDE (väkivaltaisesti). Vain yhden ymmärrän: en päästä sinua!

RUTH (kylmeten; ratkaisevasti.) En tiedä muotoja enkä pykäliä. Mutta
sen ymmärrän, että nyt lähden rakastamani miehen luo. (Melkein
riemuitsevasti.) Etkä sinä silloin tahdo etkä voi ottaa takaisin —
aviorikkojaa.

BILDE (tuijottaa hetken kuin lyötynä, kuin saaden onnellisen
ajatuksen). Entäpä, jos sittenkin voin? Olen löytänyt teon, itse
sen minulle sanoit. (Hellästi.) Kuuletkos, nyt on minulla se teko,
jota ei voi sydämesi vastustaa. Sitä varten olen kokoava kaikki
voimani ja älyni. En ole säästävä mitään enkä ketään. — — (Mennessään
oikeanpuoliselle ovelle.) Saatpa kuulla. (Kutsuu sisähuoneessa olevia
sisään; palatessaan.) Taistelemaan sinusta kykenen vieläkin.

RUTH istuutuu odottamaan leposohvalle.


XV KOHTAUS.

Eevert Urpia ja hänen jäljessänsä Hans Korp tulevat oikealta.

BILDE (joka on istuutunut taka-alalle pöydän ääreen; herroille). Hyvät
herrat, rouva Bilde on valinnut. Hän saa vapaasti lähteä. Minä en ole
oikea mies vaimoani tuomitsemaan. Mutta muistakaa kuitenkin, että kun
köyhyys ja puute on nääntänyt hänet huoleen ja hätään, ehkä sairauteen,
on minun kotini oleva hänelle avoinna. Hänen palatessaan olen minä
antava hänelle anteeksi kaiken.

URPIA. Olette tehnyt oikein. Elämän murhenäytelmässä nainen maksaa
onnesta kalleimman hinnan, siksi on hän saapa vapaasti valita. Jos hän
katuu tätä iltaa hetkenkään ajan, en ole paneva edes rukousta esteeksi
hänen matkalleen.

KORP. Mutta asiaan, jalot ritarit. Tämä herra pormestarin
anteeksiantava jalomielisyys tekee mahdottomaksi laillisen avioeron,
sillä systeemin mukaan eivät hyveelliset pääse aviosta eroon.
Täytyy olla rikos, josta syytetään. Luulen, että tämä harvinainen
ritarillisuus pakottaa jatkamaan tätä näytelmää.

BILDE (kylmästi). Olen samaa mieltä.

URPIA (jyrkästi). Toistan vielä, että kunnioitan herra Bilden ajatusta.
(Katsoen Ruthiin.) En pelkää mitään. Lähtekäämme. (Poistuu nurkkaovesta
Ruthia ohjaten Bilden tuijottaessa katsomoon.)

KORP (lähtiessään; ovelta). Jos teitä, herra pormestari, joku tästä
lähtien väittäisi tyhmäksi, paljastaa väittäjä ilmeisesti oman
aasiutensa. Otan nöyrästi maasta teidän heittämänne hansikkaan.
(Poistuu nurkkaovesta.)


XVI KOHTAUS.

Lill' Margit tulee nurkkaovesta.

LILL' MARGIT (lähestyen Bildeä takaapäin, tökäten kylkeen
mielistelevästi). No, ollaankos sitä nyt elävän leskenä vai —.

BILDE (kääntyen, vieden kätensä povitaskuun, kylmästi). Saanko laskun?

    Väliverho.

III NÄYTÖS.


NÄYTTÄMÖ.

Köyhästi kalustettu parturihuone, joka sijaitsee kellarikerroksessa,
joten valo huoneeseen tulee viistosti ylhäältä ja ainoastaan
vasemmalta. Sillä ainoa akkuna ja lasiakkunainen ovi ovat vasemmalla
seinällä. Oikealta vie ovi sivuhuoneeseen. Takaseinällä on portaat
ja näiden päätteessä kapea mutta luja, raudoitettu ovi, joka näyttää
avautuvan pimeähköön kammioon. Oikealla etualalla on seinäpeili
ja kehno parturipöytä tuoleineen. Vasemmalla etualalla laajahko
pöytä, jolla on pari lehteä ja huomattavan suuri kukkalaite.
Oikealla taka-alan nurkassa pieni pöytä monine pulloineen ja muine
parturivälineineen. Seinillä on räikeänvärikkäitä reklaamiplakaatteja,
naisaiheisia painokuvia sekä näkyvimmällä paikalla iso paperi, johon on
tökeröin kirjaimin maalailu sanat: Ei juomarahoja! Inga drickspengar!
Ja näiden alla suurin kirjaimin: Leopold Vakaa. Teatteri Parturi.
Taiteilia.


I KOHTAUS.

Adam Bilde istuu parturituolissa käärittynä parturilakanaan, valmiina
parturin käsiteltäväksi. Polle on taka-alalla nurkkapöydän luona selin
katsomoon ja sekoittaa touhukkaana partakuppia.

BILDE (istuu alussa pää kenossa taaksepäin, poltellen sikaria, katsoo
sitten hermostuneena peiliin ja tämän jälkeen ympärilleen huoneessa.
Jää tuijottamaan hämmästyneenä pöydällä olevaa kukkalaiteita;
Pollelle). Miksi minun lähettämäni kukkalaite on täällä?

POLLE (käännähtää ympäri ja lähestyy kuppia sekoittaen; tärkeän
näköisenä). Jaha, jaha — — Kaikki on valmista — — olkaa ystävällinen.
(Asettaen teatraalisin elein Bilden pään oikeaan asentoon.) Noin, kas
noin —

BILDE (ärtyneenä). Minä kysyin —

POLLE (lyö samassa saippuaa Bilden leukaan, niin että häneltä jää lause
kesken; mielistelevästi). Minä sydämellisesti iloitsen kunniasta,
että herra pormestari on tullut oman teatterimme parturiin. Se tulee
tekemään loistavan efektin —

BILDE (työntää Pollen kiukustuneena syrjään). Fiasko tästä tulee, jos
et osaa vastata! Miksi rouva Bildelle tänä aamuna tulleet kukat ovat
täällä eikä — (Viittaa oikealle.)

POLLE (viattomasti). Niitä kun ei ole vielä ennätetty lähettää
eteenpäin —

BILDE (hämmästyneenä). Mitäs sinä, mies, tarkoitat?

POLLE. Ne kun on käsketty heittää takapihalle. — Aatelkaas, mikä rikos
kauneutta vastaan! Mutta minä olen järjestänyt asian: Joka toinen päivä
saa Lill' Margit Pollelta kukalla höystetyn runon ja joka toinen päivä
runolla kaunistetun kukan. - Anteeksi, saa kai raakata taas?

BILDE alistuu kohtaloonsa, mutta ilmaisee harmistumisensa
tuprahuttelemalla ankaria savupilviä Pollen silmille.

POLLE (työskenneltyään hetken, iloisesti). Niin me täällä vaan elämme
kuin riippuvien puutarhojen keskellä — sulttaanin kaupungissa, ruusut
tuoksuvat ja kesäkärpäset tulevat. (Saa työnsä valmiiksi.) Noin, kas
noin — olkaa hyvä.

BILDE (jääden yhä istumaan; hetken vaitiolon jälkeen). Noo, mitenkäs se
on sitten sen Margitin ja Pollen rakkauden laita?

POLLE. Pollen rakkaus on aina ollut kuin näytelmää, jossa he eivät saa
toisiansa. Minut petettiin katalasti. Nainen petti, Korppi petti, koko
maailma petti.

BILDE (innostuen). Kirjailija Korp?

POLLE. Juuri se sama. Ensin sai minut pelaamaan statistia siinä
suuressa "Nubian" kalapaliikissa, kun väitti Margitin suostuvan minuun
(kumartaen) senjälkeen nimittäin, kun asia olisi herra pormestarille
ikäänkuin — voitettu kanta. Mutta suostuikos? Suuttui mulle ja koko
maailmalle. Ja Korppikos nauroi — päin naamaa hohotti, rimmas ja
hoilas. Kyllä se sapettaa.

BILDE nousee, maksaa suurehkolla setelillä.

POLLE (hämmentyneenä). Eikös sattuisi olemaan jämttiä rahaa?

BILDE. Noo, juomarahoiksi loput.

POLLE (viitaten tärkeänä seinällä olevaan tauluun). Ei juomarahoja,
inga drickspengar.

BILDE. So-soo — (Antaa pienemmän setelin liivinlaskustaan.) Mutta,
Polle — suostupas minun kanssani kauppoihin, niin Korppi korvennetaan
ja saat kaupanpäällisiksi Lill' Margitin omaksesi, ihan omaksi
rouvaksesi.

POLLE (huoaten). Jaa, jaa, mutta sakset ja liipingit ei riitä siihen
kauppaan kapitaaliksi. Se on kallis tyttö.

BILDE (käyden vasemmalle, istuutuen). Minä kustannan sinulle ensiluokan
liikkeen keskikaupungilta ja samalla hinnalla suostutan sinuun
Margitin, jos teet eräitä palveluksia.

POLLE (ensin hölmistyen, sitten riemastuen). Nyt se tuli! Tuli
kaipuusta rakkaus ja avioliiton ensimmäinen päivä. — No, se nyt on
vissi, että se ensiluokan rouvaksi rupee. Ja mitäs sitten sais olla —
niitä palveluksia?

BILDE. Näytät vain Korpille, että tekijä se olet sinäkin tässä
näytelmässä, runoniekka yhtä hyvä kuin hänkin.

POLLE (innostuen). Jaa, jaa, niinkuin sen runot tekis kauppansa sen
paremmin kuin minunkaan.

BILDE. Vihjaise rouva Ruthille, että tuo huikentelevainen näyttelijä
on väsynyt tähän seikkailuun ja kaipaa salaa rouva Urpiaa — että vain
kunniantunto pakottaa hänet jatkamaan toivotonta taistelua keskellä
köyhyyttä, katsos, pieni väärinkäsitys —

POLLE (keskeyttäen). Eipäs se olekaan enää köyhä, rikas se on
Eevert-herra. Se kun palkkas kokonaisen kiertueen ja koko talven on
pelannut sitä Korpin näytelmää, niin että — Ja sanomissa on ollut
paljasta kiitosta —

BILDE. Minulla on tarkat tiedot. Yleisöä on ollut vähemmän kuin
kynäniekkojen ylistystä. Näyttelijät ovat rettelöineet, sillä mukana
on eräs minun miehistäni. Primadonnista kaksi on lähtenyt toisensa
jälkeen ulkomaille — opintomatkalle. Se herra on kyllä kokenut, mitä
saadaan aikaan rahalla. Kiertäköön vain tuo näyttämön lemmikki maineen
töyhtö hatussaan. Hän on palaava sittenkin kotiin epätoivossa, olen
sen itselleni vannonut. Näin ollen, Polle, teet viisaasti, jos lakkaat
hukkaamasta niukkoja ansioitasi liian toverillisesti noille herroille
taiteilijoille.

POLLE. Enpä mä ole ihmeempiä kuullut.

BILDE (puoliksi itsekseen). Lisäksi ei tarvita muuta kuin tuo mitätön
erehdys ja epäluulo. (Pollelle.) Siinä "korkeassa" lemmessä on pienikin
väärinkäsitys koko hulluuden hauta —

POLLE. Ni-nii, niin se on kaikilla, Romeolla ja Julialla ja Margitilla
— —

BILDE. Sinun ja Selma-rouvan on saatava aikaan tuo väärinkäsitys. Menen
täältä hänen luokseen — - Suostutko?

POLLE. Mutta ymmärtääkös se Margit tänä päivänä vielä minun sydämeni
huolestuttavan tilan?

BILDE. Sen takaan ja rahat myös.


II KOHTAUS.

Hans Korp tulee ulko-ovesta, niin että ovikello kilahtaa.

POLLE siirtyy nurkkapöydän luo ja ryhtyy sitä järjestelemään.

KORP (heiluttaen papereita kädessään). Sapuskan nälkä, tupakan nälkä,
elämän nälkä, koko sen nälkäkuurin ruumiillistuma on tässä, mutta
eipäs osta tämä toimitussihteerikulttuuri, ei niin runonpätkää.
Käskevät kirjoittamaan hienosta käytöksestä. Tjaa — — (Bildelle.) Vai
olisiko niin, että jokaisen kansalaisen rinnassa jönkii nykypäivinä
pienen pieni pormestari-sielu, kuten kerran oli jokainen ranskalainen
sydämeltään pieni Napoleon?

BILDE (nousten; ivallisesti). Katkera mieli synnyttää huonoja runoja.

KORP. Mutta viha on runouden juhlaruokaa, rakkaus vain sen viinimalja.

BILDE. Siinä tapauksessa olen valmis suomaan teille täyden
tunnustuksen. —

KORP. Toivottavasti ei kuitenkaan runoilleni — menettäisin koko
itseluottamukseni.

BILDE. Ainakin aivoillenne. (Synketen.) Te toitte minulle enemmän
häpeätä kuin yksikään on tähän mennessä kyennyt ja teitte sen
pennittömänä kerjurina. — Löitte älykkäästi, sen tunnustan.

KORP. Katsokaas, sydämellä ei teitä voinut lyödä, se kuuluu tämän
näytelmän toisille henkilöille. Mutta lyönti sattui kyllä sydämeen, vai
kuinka?

BILDE. Voi olla. Mutta ymmärtäkää ajoissa, että teidän aivojenne houre
jostain ihmeellisestä poikkeustapauksesta, aviosta, joka riistäytyisi
irti yhteiskunnallisesta asemasta, rahasta ja luonnollisista siteistä,
ei tule onnistumaan. Teillä ei ole elämänkokemusta, nuori mies.

KORP. Teissä on ollut kylliksi sangen kokemusperäistä raaka-ainesta.
Tunnen jo liikkuvani tässä inhimillisten erehdysten labyrintissa eli
aviomaailmassa kuin kotonani.

BILDE. Jos kerran tunnustatte inhimillisen erehtyväisyyden, pitäisi
teidän muistaa joskus Schopenhauerin suvaitsevaisia sanoja — — (Koettaa
turhaan ponnistaa muistiansa.) Kuinkas ne nyt tuota — —

KORP. "Missä ovat todelliset yksiavioiset? Me elämme kaikki ainakin
ajan, mutta enimmäkseen aina, moniavioisuudessa." Siihen viisauteen kai
aiotte pistää päänne kuin jänis pensaaseen vai kuinka?

BILDE (nolostuen). Niin, tarkoitin sanoa — —

KORP (ilakoivasti; viitaten Bildeen). Schopenhauer parka, näkisitpä
opetuslapsesi!

BILDE (suuttuneena; purevasti). Hyvä, herra kirjailija, mutta
muistakaa, että minä olen hankkiva hyvityksen. Te olette tahtomattanne
opettanut minut ymmärtämään, että minun on taisteltava vaimostani kuin
elämästäni, niin, ja vieläkin enemmästä: miehisestä kunniastani. —
Järkeni ja voimani on antava hänet minulle takaisin. (Kulkee ulko-ovea
kohti.)

KORP (jäljitellen kolportöörisävyä). Mutta tappio — luulen minä — olisi
teidän sielullenne hyväksi.

BILDE (kääntyen ovella; röyhkeästi). Jos jatkatte peliänne, sulkevat
minun tuttavuussuhteeni teiltä jokaisen oven. (Poistuu ulko-ovesta
ovikellon hurjasti kilistessä.)

KORP (Pollelle; nauraen). Näitkös, Polle, ahvenkin tarttuu ärsytettynä
parhaiten koukkuun. — Onko rouva Ruth kotona?

POLLE. Ei ole. Kaiket iltapäivät se on kaupungilla. (Kierosti.) Taitaa
olla toiset hommat — taikka ne entiset.

KORP. Huono vitsi. Mutta — annas rahaa.

POLLE. Olenkos minä mikä lypsylehmä?

KORP. Lehmä. Kamelinkarvainen, kirahvikaulainen vuohi parka,
ehtymäisillään joka päivä. Ettäs kehtaat! Ja juuri oli sinulla ilo ja
onni rääkätä tylsällä puukolla kilpailijaasi, vieläpä maksusta. (Laskee
sormillaan.) Rääkkäys, aluna, eau de Golognet, puuderit — — tjaa,
suunnilleen kymppi. (Ojentaa kätensä.) Tarvitsen sen kaikki. Eevert
tulee seuraavassa junassa, siihen mennessä juhla-ateria pystyyn. No?

POLLE (ylpeästi). Turhaan kärkyt. Enpä mä olekaan enää se taputeltu ja
potkittu Polle.

KORP (tutkivasti). Ahaa — tärppääkös tässä ahvenen perästä vielä
salakka ja särki? —

POLLE (ilkeästi). Nykii ja näppää, mutt'ei tartu.

KORP. Mutta tunnin vippi! Kyllä me maksamme, kun Eevert tulee. Se poika
on näytellyt rahaa ja mulle mainetta ja prosentteja että paukkaa.

POLLE kääntyy parturipöytään päin naurahtaen vähäksyvästi.


III KOHTAUS.

Ruth tulee oikealta verhojen takaa kädessä sanomalehti.

RUTH (ihastuneena). Viimeinen näytäntö — ollut ja mennyt, kuule, Korppi.

KORP. Pyhä Yrjänä on voittanut.

RUTH (ojentaa lehden Korpille). Ja katso. Mitäs tämä merkitsee?

KORP (silmäillen lehteä). Hoh-hoo — itsensä Ihanelman nimimerkki!
Myötämielinen kirjoitus koko kiertueesta. (Nauraen.) Katsos, arvostelu
on hienoa, jos se ensin vastustaa kynsin hampain ja sitten muuttaa
tappionsa armeliaaksi suosioksi.

RUTH. Eevert tulee — meidän täytyy siistiä. (Ryhtyy järjestelemään;
Pollelle.) Hyvä Polle, tuo kukka on vietävä pois.

POLLE menee kuin syyllinen ottamaan kukkalaitetta ja ryhtyy kantamaan
oikeanpuolista ovea kohti.

KORP tökkää Pollen mennessä häntä kylkeen, niin että kukka putoaa
maahan ja ruukku menee rikki.

POLLE jää onnettomana seisomaan.

RUTH. Häitä se tietää!

KORP (tökäten uudestaan Pollea; Ruthilta salaa). Anna raha tänne.
(Heristää lopulta nyrkkiä, toinen käsi ojolla.)

POLLE (työntää, nyt jo perinpohjin suuttuneena, rahan Korpin kouraan).

KORP (huoahtaen helpotuksesta). Murheellista, miten paljon neroutta
täytyy tuhlata yhteen kymppiin. (Pollelle.) Korjaa roskat pois.
(Mennessään.) Ja sitten tee juhlaruno, minä korjaan.

POLLE (Korpin jälkeen; kyräten).

Kuulemas pitää. (Keräilee hetken ruukunpalasia, katsahtaa alta kulmain
Ruthiin; yhä polvillaan lattialla, lipevästi.) Jaa, jaa, kun kovalle
ottaa, niin — tuota — laihtuu sitä pulskakin mies.

RUTH katsahtaa ohimennen Polleen, istahtaa vasemmalle; jää hymyillen
tuijottamaan katsomoon.

POLLE. Herra pormestaria tarkoitan, se kun nyt on meidän liikkeen
kundi. (Vaitiolo.) Eipäs sattunut rouva olemaan kotosalla. Kaksi asiaa
kai sillä oli, kun niin suruansa valitti ja rakastavan näytti, ettei
muuta kuin rouva armon antaa, niin kyllä ovat ovet auki pormestarin
talossa.

RUTH (kääntyen katsomoon; iloisesti). Mutta mitäs se Polle siellä vielä
vitkastelee? Nyt on kiire.

POLLE (nousee, lähestyy; tuttavallisesti). Ovatkos siihen rouvaan
herrat aina rakastuneet, kun on vaan vinkki annettu?

RUTH (hymyillen). En tiedä, Polle.

POLLE. Niin mutta — mitäs sitten, jos se toinen tulisi kylmäksi eikä
kehtais sitä sanoa suoraan?

RUTH. Lill' Margitko se yhä saattaa Pollen noin mietteliääksi?

POLLE. Ei tässä ole Margitista kysymys, vaan Eevert-herrasta. Se kuuluu
taas joutuneen sen Selma-rouvan pauloihin, mutta miehellä kun on
toisaalle vannotut valat ja kunniat, niin —

RUTH nousee, kävelee hitaasti kohti oikeanpuolista ovea. Samassa
kilahtaa ovikello, ja hän kääntyy katsomaan.


IV KOHTAUS.

Selma tulee vasemmalta.

SELMA (jo ovelta). Ruth! (Rientää syleilemään jäykkänä seisovaa Ruthia,
vetää tämän etualalle.)

POLLE korjaa hätäisesti ruukunsirpaleita pois.

SELMA (painaen Ruthinkin istumaan lähellensä). Ruth parka -tai
ennemminkin onnellinen Ruth. Minkäs sille tekee, ne miehet kun nyt ovat
niin kummallisia. Näinhän onkin parempi - eikö niin? Kullakin omansa —
minä annan kaiken, kaiken sinulle anteeksi.

RUTH (kuin turtunein kasvoin). Mitä sinä olet tullut minulle anteeksi
antamaan?

SELMA. No, että vähän niinkuin lainasit sitä minun "ensimmäistä
rakastajaani". Nyt se tulee takaisin kuin pelastuksen enkeli. Maineeni
oli joutuakin melkein kuin hunningolle.

RUTH (nousee; halveksuen, melkein kauhistuen). Ja sinunko luoksesi
palaisi Eevert?

SELMA (nousten; riitelevästi). Niin, juuri minun, huikentelevaisen
Selma Urpian luo. Profeetat ovat aina pitäneet lopultakin juuri
syntisistä vaimoista. — Nöyrät lähetti mies parka terveiset. Niin tulee
kuin järkiinsä tullut tuhlaajapoika.

RUTH siirtyy oikeanpuolista ovea kohti.

SELMA (seuraten taka-alalle). Ei siinä auta nenän nyrpistykset eikä
ylevät plastiikat. Hyvän hyvyyttäni tulin sinua valmistamaan, ettet
turhaan joutuisi miehen edessä näyttämään sitä "särjettyä sydäntä". Se
ei meitä enää paljonkaan tähän maailman aikaan korista. — (Vaitiolo.)
No, jos ei, niin ei! Siemaise sitten koko pikari kerrallaan.
(Katkerasti.) Ovat tässä muut saaneet juoda viheliäisen elämän rutaa ja
sakkaakin. (Poistuu ulko-ovesta.)

RUTH astuu tuskasta värisevänä, epätietoisena pari askelta etualaa
kohti.

POLLE (joka on välillä ollut näkymättömissä oikealla, lähestyy nyt
Ruthia; hädissään). Voi, voi, rouva, eihän sitä pitäisi nyt noin — —
Joka poikahan sitä helposti lupaa syödä viinimarjoja joka päivä, mutta
hampaat kun huoltuvat, niin ei se ole taivaskaan enää paratiisia — —


V KOHTAUS.

Hans Korp tulee ulko-ovesta, mukana ruoka-aineita.

KORP (ryhtyen järjestämään tuomisiaan vasemmanpuoliselle pöydälle).
Hei, pojat, tässä on makkaraa ja tässä olutta puolikas — — ja tässä
on toista makkaraa, ja kun se pannaan kahtia, on meillä kolmea lajia
asetteja.

RUTH on Korpin ensi sanojen aikana poistunut hiljaa oikealle.

KORP (Pollelle). Menepäs kirjailija Korpin viinikellariin, jossa monena
yönä olen nähnyt veljeni, kyynikko Diogeneen haamun istuvan tynnyrissä,
mutta en koskaan täysinäistä viinitynnyriä enkä hekumoitsevaa
Aleksanteria, vielä vähemmän kärpäsiä ja auringonpaistetta — — Siellä
on — sen neitseellisen lavitsani pääpuolessa limppu kuin elämän leipä.
Tuo se tänne.

POLLE menee peräovesta ja jättää auki oven, josta näkyy pimeänpuoleinen
komero.


VI KOHTAUS.

Eevert Urpia tulee pieni matkalaukku kädessä ulko-ovesta.

KORP (leikillisesti). Ave Caesar imperator!

URPIA (menee, silmättyään näyttämölle, oikealle aikoen avata ovea;
huomattuaan tämän olevan lukossa). Miksi ovi on lukossa?

KORP. Paratiisin portilla on aina ollut se ylhäinen ominaisuus. Mutta
käypäs pöytään. (Viitaten pöytään.) "Pyhän Yrjänän" tekijä tarjoo
ylösnousseelle Leijonalle shampanjaa, flamingon kieltä, riikinkukon
aivoja ja hanhen maksaa. Istu, poika.

URPIA (istuutuu väsyneesti; lyhyen vaitiolon jälkeen, jännittyneenä).
Onko Ruth kotona?

KORP. Tottakai — taitaa paistaa satakielen paistia — — ankeriaan
maidossa.

POLLE tulee takaisin mukanaan leipää, jonka asettaa pöydälle.

KORP (osoittaen Pollea; Urpialle). Kas, tuossa on se meidän mesenaatti,
joka muuttui tänä päivänä äkkiä saituriksi. Häntä on rangaistava.
Maksetaan sille Juutakselle koko talven vipit. (Pollelle.) Mutta
osaakin sitten hävetä.

POLLE. Kyllähän me — kun vaan tässä kaikki saavat toisensa, niin ei
tässä maksuista piitata.

KORP. Äläs, poika, kaikki prosenttini latelen sulle kuin herran kädestä
ja juuri nyt. (Urpialle.) Anna ne Pollelle. Minulle riittää maine ja
applodit.

URPIA (katkerana). Muuta ei meillä olekaan.

KORP. Se koettelee meitä. Arvostelut ja — —

URPIA. Lehdet eivät määrää mitään vaan yleisö. Sitä oli monin paikoin
vähän. Mutta pahinta oli, että onnettomuudet: rettelöt, eroamiset ja
sairastumiset ajoivat minua takaa kuin painajaisten laumaa. Olin tulla
hulluksi. No, niin. Kun maksoin näyttelijäin palkat, jäi tyhjä käteen.
En voi maksaa sinulle vielä edes tekijäprosentteja.

POLLE (hieroen käsiään; salaperäisesti). Jaha, jaha —

KORP (Pollelle). Hiiteen siitä jahattamasta!

POLLE siirtyy taka-alalle, sulkee auki jääneen peräoven ja jää
nurkkapöydän luo, josta näyttää seuraavan toisten keskustelua.

KORP (yhä iloisella mielellä). Vai sillä tavalla? Mitähän varten
puhtaat sydämet eivät miellytä herra Mammonaa? Se taitaa olla niitä
ikuisia totuuksia, joita maailma on puolillaan. Mutta olkoot. Runous
jää meille ja — rakkaus lisäksi. Ei surra pienistä, pojat.

URPIA (on noussut "rakkaus" sanan kuullessaan; puoliksi itsekseen,
tukahtuneesti). Tunnen olevani kaksinkerroin kunniaton mies. (Kääntyen
toisten puoleen.) Tällä matkalla heitin vaakalaudalle koko elämäni,
punnitsin itseni. Minun piti ensiksikin hankkia hyvitys sinulle
näytelmäsi kärsimästä tappiosta, johon alunperin juuri minä olin syypää
— —

KORP (keskeyttäen; innostuen). Mikä hurskas valhe! Alkusyynä oli
minun aivojeni ajatus lyödä teidät kaikki oman sydämenne roviolle,
sytyttää, polttaa ja korventaa, nähdäkseni, lentääkö roviolta pilviin
purppuralintu vai kultainen epäjumala. Tähän saakka on Mammona joutunut
tappiolle joka ottelussa.

URPIA (intohimoisesti). Mutta rakkauteni edessä olen tehnyt suurimman
petoksen. Minun piti pelastaa viimeinkin Ruth tästä vaivaisesta
kellarista. Minulla ei ole oikeutta alentaa häntä. Olen tuntenut,
kuinka köyhyyden likaiset sormet riistävät meiltä suloisen rauhan —
ne tahraavat puhtaimmankin mielen. Katkeruuden myrkky työntyy päivä
päivältä syvemmälle sydämeen, se kutistuu joka valvottu yö ja tulee
pelkuriksi — (Lyyhistyy istumaan.)

KORP. Väärä sana! Se näyttää tulevan poroporvarillisemmaksi päivä
päivältä. Sitä syö vanhojen ennakkoluulojen syöpä. Iso mies! Etkö osaa
ylistää köyhyyttämme? Millä muulla me mittaisimme tämän yhteiskunnan
tyhmyyttä ellei juuri omalla köyhyydellämme?

URPIA. Ruth ei ole tottunut tällaiseen elämään. Hän kärsii tästä
ihmisenä, kuuletko, ihmisenä!

KORP. Mutta riemuitsee naisena. Se on enemmän kuin se moralistien
ylistämä ihmisenkeli, jonka tekosiipiä saa korjailla joka toinen päivä.
Sinä et tiedä vielä, kuinka paljon eräät naiset kykenevät uhraamaan
rakkauden tähden. He kykenevät iloitsemaan kärsimyksestä enemmän kuin
me nautinnosta.

URPIA. Uskotko, että hän ilostuisi minun tulostani, vaikka kuulisi —

KORP (lyöden Urpiaa olalle). Sinä heikkouskoinen.

URPIA. Suurta onnea on syytä epäillä aina. Minä tunnen, että se juuri
saa kuoleman-kuumeen pienimmästäkin haavasta. Koko matkan ajan olen
ollut uneton ja levoton - olen pelännyt — Sinä tunnet minut: kaikki tai
ei mitään.

KORP (menee oikeanpuoliselle ovelle; koputtaa). Ruth, Jarbas on
porttien edessä ja Pyhä Yrjänä pelkää — (Urpialle; iloisesti nauraen.)
Olen aina huomannut, että näyttelijäammattiin kuuluu kaunis sydän,
mutta heikonpuoleiset aivot.

URPIA (nousee). Olkoon niin, mutta vannon sinulle: jos kärsimäni tappio
sumentaa nyt pisarankin meidän jälleennäkemisemme ilosta, olen hautaava
itseni ikuisesti, eikä minua silloin enää mikään herätä. En jaksa
aloittaa enää kolmatta elämää. — Ja sinua kiellän silloin sekaantumasta
kohtalooni. Lupaatko sen, kuin miehelle mies?

KORP. Avun annan kunkin rukouksen mukaan. (Vetäytyy taka-alalle, josta
Ruthin tultua poistuu Pollen kanssa oikealle.)


VII KOHTAUS.

Ruth tulee vakavana, epäröivänä oikealta.

URPIA (hetken vaitiolon jälkeen levittää käsivartensa, lähestyy
ja sulkee Ruthin syliinsä, suutelee; kuin heräten peloittavaan
todellisuuteen). Huulesi ovat kylmät.

RUTH (katkerasti). Kylmätkö?

URPIA (äkkiä; arasti). Iloitsetko tulostani?

RUTH (eroten, siirtyen vasemmalle pöydän luo; katsoen poispäin).
Iloitsisin, jos — uskaltaisin — — (Hetken vaitiolon jälkeen; kuin
syyttäen.) Ja sinä itse?

URPIA (hämmentyen). En tiedä miten selittäisin —

RUTH (ääni pidätetystä tuskasta värähtäen). Onko se vaikeaa?

URPIA. Jos tietäisit, kuinka minä häpeän. Kun lähdin matkalle,
näyttelemään, olin mieleltäni todellakin kuin Pyhä Yrjö, sorrettujen
ritari. Lähdin takomaan miekkaa, päästäkseni taistelemaan kaukaisen
maan vaaraan joutuneen prinsessan puolesta. Olin enemmänkin kuin
ritari. En ollut lähtenyt häntä pelastamaan vain kuolemasta, vaan myös
köyhyydestä ja kurjuudesta. — Ja minä luotin itseeni. En ole koskaan
sen palavammin näytellyt kuin tällä matkalla —

RUTH (elostuen). En ymmärrä — missä on sitten sen häpeän syy?

URPIA. Tappiossa, nääntävässä, katkeroittavassa tappiossa. En
onnistunut miekkani takomisessa, sillä se piti takoa kullasta. Ja koko
minun uskoni sortui.

RUTH. Tappio ei ole häpeäksi. Se syntyy vain alhaisesta aikeesta ja
teosta, petoksesta — —

URPIA. Tunnen itseni mitättömäksi sinun rinnallasi. Minulla ei ole
oikeutta tuottaa sinulle tätä viheliäistä kärsimystä —

RUTH (tuskalla). Eevert, nyt et puhu suoraan. (Katkerasti.) Minä häpeän
sinun puolestasi.

URPIA. Häpeät? (Masentuen kokonaan.) Tottakin: on syytäkin hävetä.

RUTH (surullisen vakavasti). Syyllisyys tuijottaa sinun silmistäsi.

URPIA. Niin, sinä saat tuomita tai päästää.

RUTH (poistuu oikealle, tulee nopeasti takaisin hattu päässä ja
viitta yllä, pysähtyen keskinäyttämölle). Muistatko sanoneesi: "Jos
hän katuu hetkenkään ajan, en ole paneva edes rukousta esteeksi hänen
matkalleen!" Muistatko?

URPIA. Sen muistan kyllä.

RUTH. Minä en ole katunut enkä tuomitsekaan. Mutta — minä päästän sinut
mielesi mukaan. Sinun on helpompi toteuttaa aikeesi — minun ollessani
poissa.

URPIA (tukahtuneesti). Minne lähdet?

RUTH. Suremaan — (Poistuu ulko-ovesta.)


VIII KOHTAUS.

Hans Korp ja hänen jäljessään Polle tulevat oikealta.

KORP. Minne hän läksi?

URPIA (kuin unessa). Pormestari Bilden luo — kotiinsa.

KORP. Tjaa, nainen ei siis lakkaa valitsemasta.

URPIA. Hän ei kestänyt tätä naurettavaa köyhyyttä. (Synkästi; puoliksi
itsekseen). Enkä sitä kestä enää minäkään. (Menee tarmokkaasti
taka-alalle ja poistuu peräovesta, jonka avain vääntyy rasahtaen
lukkoon.)

KORP. Nyt on tainnut sittenkin tulla jokin laskuvirhe — (Pollelle; kuin
suuttuen itselleen.) Herranjumala, Polle, eikö siis ilman rahaa saa
kestämään rakkautta edes muutamaa kuukautta?

POLLE (asiallisen kärkkäästi). Ei sitä saa. (Viisaasti.) Nääpäs, se on
se raha arvon mitta, ihan kaikelle, tavaralle ja runolle ja — muullekin
hellyydelle. Jos mitä vähän lie siinä seassa ilmaistakin, tykkäämistä
nimittäin, niin kyllä se on ostettava, jos kokonaan ja omakseen tahtoo.
Usko pois, ei ne naakelit kestä, jos ei typläys ole hyvä!

KORP (on miettinyt ankarasti). Nyt, Korppi, seuraa sydämen logiikkaa,
älä järjen. — Nämä sydämet eivät ole lakanneet toisilleen sykkimästä —
sen tunnen elävästi. Ei, heissä en ole voinut erehtyä. Jossain muualla
on vika — — (Menee peräovelle ja koputtaa oveen.) Eevert — tule tänne.
(Hetken odotus; koputtaa jälleen.) Eevert — (Kiihkeämpiä koputuksia;
Pollelle.) Hän ei vastaa. (Siirtyy etualaa kohti.) Nyt se hautoo siellä
tietysti itsemurhaa, ja kohta paukahtaa.

POLLE (kauhistuu, hätääntyy). Hyvät ihmiset — eihän se ole syyllinen
rouva eikä Eevert-herra. Vieläkös tulis tässä viattoman ihmisen kuolema
—? (Juoksee peräovelle; koputtaa voimakkaasti.) Hän ei kuule enää — —
(Oveen päin.) Kyllä se rouva rakastaa — kovasti rakastaa —

KORP (puoliksi itsekseen). Tuossa se laskuvirhe taitaa pyöriä —
päästään vialla.

POLLE (yhä hätäisemmin; oveen päin). Eevert-herra, avatkaa, ei turhaan
saa tappaa, kun se — kerran — rakastaa —

KORP (tarttuen Pollea takaapäin kauluksesta). Juudas Iskariot! (Tuo
Pollen, yhä niskasta pidellen, etualalle.) Nyt sinä menet kiltisti
hirteen.

POLLE. Mitäs se nyt enää auttaa. Se on kuollut jo.

KORP. Tunnusta! Muuten et saa haudassakaan rauhaa.

POLLE. En minä mitään ole ihan suoraan valehdellut. Mutta kun minä
melkein uskoin, että —


IX KOHTAUS.

Lill' Margit tulee ulko-ovesta sangen koreaksi puettuna.

LILL' MARGIT (sekaantuu tiuskeasti asiaan). Top tykkänään, Korppi, älä
retuuta minun sulhastani! Pois sormet! Se on nyt tirehtööri, ni-nii, ja
minä olen tirehtöörskä.

KORP (Pollelle). Juokse heti, jos henkesi on sinulle kallis, etsi rouva
ja tunnusta valehdelleesi. Se riittää.

LILL' MARGIT. He-hei, se on kotonaan jo. Minä kun vahtasin siinä
hotellin ikkunassa, niin siitä ohi se rouva käveli. Ja kun minä
telefoneerasin pormestarille, että tulossa oli rouva taloon, niin —

KORP (Pollelle). Aja autolla ja tee mitä käskin. Ilman hänen ääntänsä
ei tuo ovi aukene.

POLLE. Menen, menenhän minä. (Poistuu ulko-ovesta.)

LILL' MARGIT (epäluuloisena). Mitäs meininkiä se Korppi taas veivaa?

KORP. Menikö rouva Ruth varmasti pormestarin asunnolle?

LILL' MARGIT. No mihinkäs sillä muualle menemistä, jos kerran täällä
teki erojaiset — rahaton ihminen. Ja siitä ilosta se pormestari sanoi:
"Ota Polle vaan, kyllä tulevat rahat." Kyllä se on oikea herra —
sanansa pitävä mies.

KORP. Vai sillä tavalla.

LILL' MARGIT (istuutuen). Joo, ja kun ne tästä tirehtöörskästä
elämäkerran kirjoittavat, on siinä rappuset aina ylöspäin menossa.
Moksin järven rannalla on tyttörievun syntymämökki. Mutta tultiinpas
punaverisen hantlankarin mukana kaupunkiin, piiaksi vaan, mutta pian
siitä hotellin steeteskaksi ylettiin ja jo vuosia on sipsuteltu
koreissa kengissä parkettilattiaa. Ja tässä on nyt sitten tirehtöörskä
valmis. — Mutta ylemmäksi en enää näitä säätytikkaita kiipee, sehän
olisi Jumalan kiusaamista.

KORP (on lähestynyt; istuutuen läheiselle tuolille). Eevert-herra on
kuollut.

LILL' MARGIT. Jessus!

KORP. Se otti ensin myrkkyä ja pisti sitten tikarilla rintaan.

LILL' MARGIT. Jestas sentään — surustakos se sen teki?

KORP. Tottakai, kun kavalsitte häneltä rakastetun.

LILL' MARGIT. Hur så? Kyllä mull' on semmoinen materiaalinen moraali,
ettei kristitystä aviosta saa naisihminen erota, kun kerran on sen
ristin päällensä ottanut. Herrat viftatkoot ja pitäkööt peliänsä. Mutta
meillä rouvilla on kullakin sääty ja siveys. Jos sen rikkoo, niin
kärsimistä siitä tulee. Viaton tässä minä olen. (Nousten.) Vai tässä
vielä! (Siirtyen oikealle.) Mutta Pollen minä otan vaikka itkettäisiin.
Menen tänne ja avioliittoon asti kökötän paikallani. (Katoo oikealle.)

KORP (tulee peräoven luo; hiljaisella äänellä, mutta kiihkeästi.)
Eevert, avaa — — sano yksi ainoa sana. (Kuuntelee, palaa ovelta.)
Mutta — jos sittenkin tuo onneton hulluus veisi kuolemaan? Jokaisessa
lemmessä uhmataan manalaa, ja kuolema uhkaa vastaan. (Istuutuu
aivan etualalle; puoliksi yleisölle.) Tjaa, olen pulmassa taas.
— Muistatteko? Tämän näytelmän alussa minä näin heidän sydämensä
palavan pyhällä roviolla. Ne vuodattivat punaisimman pisaransa minun
kämmenelleni. Ja minä tahdoin luoda kuin loi Jehova kämmenestänsä.
— Penseille ja elottomille heidän piti todistaa, että täällä,
keskellä rihkamaa ja rahaa, keskellä rikkauden vääryyttä, köyhyyden
kiirastulessa, täällä, riettauden ja narriuden ympäröimänäkin
elonkeraiset ihmiset ovat onnen ruhtinaita — he yksin, eivätkä ketkään
muut. — Heitä suojasin älyllä, autoin pulasta, näytin eteenpäin tietä.
Ja nyt? He ovat nousseet päätäni ylemmäksi. En yllä heidän kohtaloonsa
enää. Se on sattuman tai suurempain jumalten käsissä. Minua itseäni
peloittaa — — (nousten) kuin kulkisin varhaistalven tummaa kumisevaa
jäätä pitkin — (Proosallisemmin.) Ja mikä sokaisi minun silmäni? En
nähnyt, että luomistani houkoin oli tullut Juudakseksi. (Liikehtii
ikkunan luo.) Ennättikö tuo Juudas ajoissa? Jos ennätti, palaako hän?
— Jos palaa, palaako ajoissa? (Itsellensä perinpohjin suuttuneena.)
Naurettavaa!


X KOHTAUS.

Ihanelma Palmu tulee ulko-ovesta.

IHANELMA PALMU (hyvin ystävällisesti). Tulin onnittelemaan teitä, herra
kirjailija, suuresta menestyksestä.

KORP. Oho!

IHANELMA PALMU. Ja molempia päivänsankareita tulin haastattelemaan.

KORP. Niin, katsokaas, teidän tyyliänne ei pelasta enää mikään muu kuin
armeliaisuus, sillä oikeutta on meille jo jakanut se arvostelijoitakin
mahtavampi hirviö, jota sanotaan yleisöksi.

IHANELMA PALMU. Niin, en voi kieltää — erehtyneeni, mutta sisäistä
rehellisyyttäni ette voine epäillä—

KORP. Credo quia absurdum — rehellisyys pysyy, vain konjunktuurit
muuttuvat. Mutta luulen, että pormestari oli kiitollisempi teidän
erehtyväisestä rehellisyydestänne kuin tästä erehtymättömästä. (Kuuluu
autotorven törähdys; ylpeästi.) Täällä on haastattelijain odotushuone.
Uhri saapuu kuolleena tai elävänä.

    Ihanelma Palmu poistuu oikealle.


XI KOHTAUS.

Ruth ja hänen jäljessänsä Polle tulevat samassa ulko-ovesta.

RUTH kiirehtii suoraan peräoven luo.

KORP osoittaa Pollea poistumaan; molemmat oikealle.

RUTH (tuskallisella, hiljaisella äänellä, kuin peläten toisten
kuulevan). Eevert — täällä on Ruth — olen palannut, Eevert. (Hetken
hiljaisuus, avain kääntyy lukossa; jälleen lyhyt hiljaisuus, jonka
kuluessa Ruth perääntyy edemmäksi ovesta; vaimennetuin äänin, mutia
suuresti riemuissaan.) Hän elää, hän tulee!

URPIA (tulee pimeästä, astuu kuin sokaistunut, joka karttaa aurinkoa,
toinen käsi otsalla; kuin sammaltaen). Mitä kuulin minä —

RUTH (lähestyy, seuraa Urpiaa etunäyttämölle ja painautuu hänen
puoleensa; kuiskaten). Rakas, murheet pois, ei ole erehdystä enää.
Uskoin mitätöntä valhetta. Minussa oli syy. Suutele pois se katala syy.

URPIA. Missä olit?

RUTH. Meidän tulevassa asunnossamme. Minulla oli iloinen salaisuus,
mutta —

URPIA (keskeyttäen; riemussa). Et aikonutkaan siis palata — sinne?
(Onnellisena). Tämä riemu väsyttää. (Istuutuu Ruthin hyväillessä hänen
hiuksiaan.)


XII KOHTAUS.

Hans Korp kurkistaa oikealta.

KORP (lähestyen). Siitäpä näyttää — se taivaallinen sattuma oli jälleen
sekapäisten puolella.


XIII KOHTAUS.

Lill' Margit tulee oikealta vetäen Pollea käsikynkästä.

LILL' MARGIT. Mitäs siinä intät vastaan. Ensin haikailee vuoskaupalla
kuin pukki saaressa ja sitten haraa vastaan — senkin jääräpää, etten
paremmin sano. (Huomaa Ruthin; ällistyneenä.) Jassoo, va' de' så?
Ymmärräks' tätä?

POLLE. Se taitaa olla sitä, ettei minusta tule tirehtööriä eikä tuon
taivaallista. Polle jää Polleksi vaan.

LILL' MARGIT. En minä peritä sittenkään, käy tässä kitvanlaiseksi
koko miehen saanti. On mulla passausrahoja juoksevalla tilillä, jotta
juokset niillä vaikka tirehtööriksi asti. Tu' pois nyt.

POLLE (hätääntyen, viattomasti). Korppi — nainen valitsi nyt minut!

KORP. Miltäs tuntuu?

POLLE (ihmetellen). On se soma tuo ihmisen kaipuu — ei se nyt tunnu
miltään.

LILL' MARGIT. Mikäs sinua viistottaa? (Tiukasti.) Pa' päähäs hattu!

POLLE. Enkä pane. Kun ei se kerta miltään tunnu, ei se tainnut ollakaan
mitään muuta kuin sitä kaipausta.

LILL' MARGIT. Hö — vai kaipausta? Se nyt ei ainakaan riitä tälle
tytölle. Terve. (Poistuu ulko-ovesta.)

KORP (Pollea olalle lyöden). Nyt saat, Polle, anteeksi veriruskeat
syntisi, sillä näytitpä meille ensimmäisen järjenkipinän koko
pollemaisen elämäsi aikana.

POLLE (yhä iloisemmin; ylpeillen). Polle jää Polleksi vaan!

KORP (on mennyt oikeanpuoliselle ovelle; neiti Palmulle). Neiti Palmu!


XIV KOHTAUS.

Ihanelma Palmu oikealta.

KORP. Ja nyt me suomme sen haastattelun. Katsokaa, nyt on tapahtunut
ylenyleisestä säännöstä poikkeus: Rakkaus on kestänyt, raha on joutunut
tappiolle, riettaus on paennut ja narrius on viisastunut. — Sopisipa
sanoa: Copula carnalis on tullut sakramentiksi. Homo sapiens on taas
kerran tullut ihmiseksi! Tällä en tarkoita olentoa, joka eroo elukasta
pystyssä-käymisen tähden tai joka olisi ylempi apinaa punaisten huulten
tai kielevän kielensä vuoksi. Minä tarkoitan miestä ja naista, jotka
tarjoovat lemmelle uhriksi koko elämän ja voittavat suloisen onnen.
Siinä on elonkeraisten kauneus!

IHANELMA PALMU. En voi enää hillitä uteliaisuuttani — Mikä sitten on
runous, herra kirjailija?

KORP. Se on elonkeraisten laulu juuri senkaltaisesta rakkaudesta, eikä
mitään muuta. Ja kapitaali hiiteen! Se näivettää nämä elämän arimmat ja
kauneimmat lapset.

RUTH (hymyillen). Kyllä sitä sentään hieman tarvitaan, Korppi. Minäpäs
ansaitsin soitto- ja kielitunneilla talven aikana — niin salaa, ettet
tietänyt mitään sitä samaista rahaa, ja nyt on meillä uusi asunto
vuokrattuna. Mitäs siihen sanot?

KORP. No, jaa, jos on kysymyksessä se siunattu perhe — — (Ihanelmalle.)
Siinä tapauksessa pantakoon päätökseksi seuraava lause: Me vaadimme!
Rovastin palkoista puolet tai kymmenykset pormestarin tuloista. — Onko
liikaa?

    Väliverho.