
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76285 ***

language: Finnish




TONI

Alkuperäinen kertoelma


Kirj.

Thilda [Thilda Cederwaller]





Tampereella,
Hj. Hagelberg,
1885.




1. Luku.


Oli eräs syyskuun pilvinen päivä. Myrsky oli äsken tau'onnut, mutta
rauhaton meri lähetti vielä kuohuvia laineitansa särkkien yli ja
väliin, kaikki asukkaat Rabensteinin ympärillä olivat liikkeellä, sillä
myrsky oli ajanut suuren laivan hiekkasärkälle, johon aallot sen olivat
kohta hajoittaneet murskaksi. Kaikki apu näytti enää mahdottomalle.
Kuitenkin nähtiin eräs kalastajavenhe hiljaan ja vaivaloisesti pyrkivän
vaahtoisten aaltojen poikki särkyneesen laivaan. Kreivitär, joka nyt
seuroinensa asui linnassa, jossa äsken nähty haaksirikko oli kaikkia
säikyttänyt ja pannut surkuttelemaan onnettomia, oli luvannut palkinnon
jokaisesta ihmishengestä, joka sieltä voitaisiin pelastaa. Tämä
palkinto kiihoitti kalastajain intoa. Mutta raivoinen meri uhkasi tehdä
kaikki yritykset mitättömiksi. Viimenkin oli pelastusvenhe saavuttanut
särkyneen laivan, jota aaltojen tyrskyt yhä pieksivät hiekkasärkkiä
vastaan. Kaikki apu näytti jo myöhäiseltä. Laiva oli tyhjä ja autio;
kajuutit ja hytit olivat täynnä vettä, mastot ja purjeet puoleksi
haudatut särkän hiekkaan. Ainoastaan hengen määrällä saattoi päästä
laivan kappaleille. Uskaliaat ja tottuneet kalastajat eivät pelänneet
mitään. Vaahtoiset aallot, joiden kanssa he olivat tottuneet
taistelemaan, eivät näyttäneet ryhtyvän heihin. He olivat kuin
lentävät kajavat pian tutkineet jokaisen loukon. Se ylpeä laiva, joka
äsken oli kyntänyt aaltoista vettä, oli syrjällään hiekassa, se oli
keskeltä taittunut: ja yksi sen puoliskoja ajettu korkealle särkälle,
jossa aallot sitä heiluttivat. Aaltojen kohina ja laivan kappaleiden
kolke oli ainoa ääni, joka sieltä kuului, kaikki oli muutoin kuolevan
hihaisuutta. Vihdoin kajahti kohinan seasta iloinen ääni; toinen
pelastajoista huusi: "ihminen, ihminen!" Erään kajuutan nurkassa oli
löydetty ihmishaahmo, kuolleena — ei, ehkä vielä elävänä, sillä hänen
lämmin ruumiinsa ilmaisi hänessä vielä olevan henkeä, tahi jos hän oli
kuollut, niin se oli tapahtunut aivan äsken. Ruumis vedettiin esiin
ja vimin pelastusvenheesen. Se näytti olevan nuori tyttö. Pelastajat
käärivät hänen kuiviin ja lämpöisiin kääreihin ja lähtivät löytöinensä
heti soutamaan maalle.

"Minä luulen, Juho", sanoi vanhempi miehistä, "etemtne tänään tule
saaliistamme juuri rikastumaan, käyttäkööt hänen armonsa, kreivitär,
vaikka kaikki tohtorinsa ja hyvät hoitonsa; kuollut on aina kuollut."

"Oi, isä", vastasi nuorempi kalastaja, "ainakin kreivitär meidän
vaivamme palkitsee, ja muutoin, eihän tämä nainen vielä liene kuollut,
ja silloin se on tohtorin asia eikä meidän."

"Tohtorinko?" sanoi isä, "juuri kuin hän voisi antaa henkeä hukkuneelle
ihmiselle! Onko hän jo parantanut ruhtinattaren, jota hän jo on pian
vuosikauden rohdoillansa juottanut ja laastaroinut. Hän toi muka hänet
tänne hengittämään meri-ilmaa, juuri kuin ihminen sillä voisi elää.
Kuoleehan täälläkin meri-ilmassa kaikki kuin kaupungissakin."

"Mutta sanoihan äiti, jota taanoin kaloja linnaan vei, ruhtinattaren jo
olleen paremman."

"Sen parempi. Soisinhan minä tuohonkin kurjaan henkeä saatavan,
kunhan sen sitte vaan elättäisivät. Hän on varmaan kadottanut kaiken
omaisuutensa ja nyt täällä, vieraassa maassa"...

"Hoh, hoh!" huokasi poika. "Ei paljaasta elämästä suuresti kiitetä, jos
ei ole millä sitä ylläpitää. Vaan katsos, isä, millaiset hienot kädet,
ei niillä työtä näytä tehdyksi."

"Sinä puhut hyvin typerästi, poika. Onhan töitä, jotka eivät käsihin
tartu. Mutta yhtä kaikki; me viemme tuon saaliimme nyt linnaan ja
saamme sieltä luvatun palkinnon. Muusta pitäkööt huolen siellä?"

       *       *       *       *       *

Rabensteinin vanha ravistunut linna oli äsken uudelleen elpynyt.
Sen loiston aika jo oli kyllä ammoin ohitse, mutta sen sisäpuoli ei
ollut vielä niin rappiotilassa kuin se ulkopuolisesti näytti. Sen
terveellinen asema meren rannalla oli saattanut sen nyt asunnoksi
sairaalle Antonia-ruhtinattarelle, jonka sielläoloa ja hänen suurta
huviseuraansa varten se oli huolellisesti korjattu ja kaikin puolin
uudistettu. Ruhtinattaren tohtori oli kuitenkin pian lähettänyt
tiehensä suurimman osan joutilasta hoviseuruetta ja pidättänyt vaan
potilaalleen tarpeellisimmat palvelijat. Siten olisi linnassa ollut
tilaa kyllältä koko laivaväestölle, jos kalastajat olisivat sen
onnistuneet pelastaa.

Kreivitär, linnan nykyinen emännöitsijä, tuli siis hyvin
murheelliseksi, nähdessään kun kalastajat toivat hänelle vaan yhden
ainoan pelastetun laivasta, jonka onneton hukkuminen linnan edustalla
oli aamulla säikyttänyt kaikki tämän rauhallisen linnan asukkaat ja,
mikä pahempi, vaikuttanut syvän liikutuksen linnan korkeaan potilaasen.

Kokeneen lääkärin hoito sai vihdoin henkiin sen jo pian jäähmettyneen
pelastetun naisen, mutta se onnetoin tila, jossa hän oli tuntikausia
saanut olla, elämän ja kuolevan välillä, oli niin heikontanut hänen
voimansa, ettei vielä ollut mitään vakuutta jäisikö hän eloon, vai
nukkuisi jälleen mitään tietoa vielä ei voitu saada ken ja mistä tuo
pelastettu nainen oli. Tainnuksista virvottuansa hän oli kohta nukkunut
syvään horrosuneen, jolloin lääkäri jätti hänet luotettavan hoitajan
huostaan.

"Kummallista", sanoi itsekseen tohtori, astuessaan pitkää käytävää
linnan toiseen kylkirakennukseen, jossa asui ruhtinatar seuroinensa,
"kummallista, mitä vivahdus samaan muotoon noiden molempain potilaiden
välillä. Saattaisi luulla heidät sukulaisiksi, mutta toinen korkeaa
sukua, vanhan ruhtinasperheen tytär, ja toinen tuntematon, jostakin
kaukaisesta maasta ja kansasta. Hm! ne eräät sanat, joita hän sammalsi
avatessaan silmänsä, olivat aivan outoa kieltä — vaan se on kaikki
sattumusta."

"Hyvää iltaa, herra salaneuvos!"

Tohtori hämmästyi ja katsahti ylös

"Teidän ylhäisyytenne täällä!" huudahti hän ihmetellen; "mikä tärkeä
syy on tuottanut meille kunnian saada teidän tänne?"

"Syy ei ole kovin halpa eikä kovin pahakaan", vastasi tullut,
ministeri, paroni v. Rauch, hieroen käsiään heidän asemessansa saliin.

"Tehkkää vaan hyvä ruhtinattaremme terveeksi, minä valmistan hänelle
pian loistavan kohtalon."

Tohtori kohotti olkapäitänsä virkkamatta mitään.

"Hänellä on vielä tärkeä tehtävä", jatkoi ministeri innokkaasti. "Ken
uskoisi hänen heikossa kädessään nyt riippuvan koko maamme onnen?"

Tohtorin otsa vetäysi kurttuihin.

"Onnettomasti, teidän ylhäisyytenne, että ruhtinattaren paranemisesta
on hyvin vähän toivoa. Minun kaikki taitoni on ollut turha hänen
tautiansa vastaan. — Kohta, — ehkä jo muutamissa päivissä, — pelkään,
että pääsemme kaikesta huolesta hänen suhteensa. Sanalla sanoen, teidän
ylhäisyytenne, minä luulen hänen korkeudellensa nyt olevan tarpeen
ainoasti lievitystä."

"Jumalan tähden, herra salaneuvos, se ei voi olla tottanne! Tietäisitte
vaan hetken tärkeyden, te ette suinkaan jäisi toivottomuuteenne.
Varmaanhan vielä on jotakin keinoa, — toiseen ilmanalaan — tahi mitä
hyvänsä, vaan älkää hiiskuko kellekään asian kannasta. — Meidän täytyy
saada aikaa; ettekö millään voi jatkaa hänen korkeutensa elämää edes
eräitä kuukausia — sitte kuolkoon vaan, jos tahtoo, — hän on silloin jo
tehtävänsä tehnyt, ja me olemme voittaneet. Kuin, te ette vastaa?"

"Teidän ylhäisyytenne, ainoasti ihme voi pelastaa ruhtinattaren, ja
meidän aikoina ei tapahdu enää ihmeitä. Älkää puuhatko enää mitään
hänen suhteensa."

Puhelemisen keskeytti hovimestarinna, kreivitär von Gerdt,
vanhanpuoleinen rouva, hyvin terävän ja lujan näköinen, mutta joka oli
piirissään hyvin rakastettu, siitä ystävyydestä ja huolenpidosta, jota
hän osoitti kaikille, kenen kanssa hänen oli tekemistä.

"Voin teille toivottaa onnea, herra salaneuvos", sanoi hän, kääntyen
tohtoriin päin, ensin tervehdittyään vierasta. "Teidän uusi potilaanne
linnan itäisessä osassa nukkuu hyvin rauhallista unta. Siinä olette
taas pelastaneet olennon, joka jo oli miltei surman omana, — Tuskin
kukaan voi uskoa sen lapsiraukan enää virkoavan, niin kuolleen
näköinen hän oli linnaan tuotaessa. Minua haluttaa vaan kuulla hänen
elämäkertansa — hän huvittaa minua erinomaisesti — uskotteko, mikä
kummallinen vivahdus armaaseen ruhtinattareemme? Heidän kasvonsa ovat
pian kuin samassa kaavassa valetut."

"Kuinka, teidän armonne? Ruhtinattaren muotoinen, ja sen se on, teidän
salainen potilaanne?" kysyi uteliaasti paroni v. Rauch.

"Onneton raukka, jonka kreivitär pelastutti hukkuneesta laivasta,
antaakseen minulle tilaisuuden käyttää taitoani paremmalla
menestyksellä kuin ruhtinattareemme. Nuori tyttö, joka luultavasti on
kadottanut kaikki, mitä elämässä on kalleinta, sukulaiset, suojelijat,
omaisuuden, kun ruhtinattaremme, jonka elämästä, — kuten teidän
ylhäisyytenne sanoo, — on niin paljon toivoja, ehkä piankin ja pakosta
on jättävä kaikki. Sen verran on teidän viisaiden valtiomiesten
uhoista", sanoi vanha tohtori katkerasti naurahtaen.

"Vaan ovatko he todellakin niin yhtä näköä, nuo teidän molemmat
potilaanne?" kysyi paroni v. Rauch uteliaasti.

"Kummallisesti yhtä, sekä näön että nyt tilaisuutensakin suhteen.
Paraneeko heistä kumpikaan, se on vielä minulle ihan pimeää", vastasi
tohtori ikäänkuin itsekseen, kävellen edestakaisin ja jättäen puheen
jatkamisen toisille.

"Mitä hän tarkoittaa?" kysyi kreivitär uteliaasti, "ja mitä se
on teidän ylhäisyytenne, jota, jos tohdin kysyä, te uhoatte
ruhtinattaremme suhteen?"

"Armollinen kreivitär, teille, ruhtinasperheemme tunnetulle ystävälle,
voin virkkaa sen tärkeän salaisuuden. Te ette vielä tietäne nykyistä
rahapulaamme, ettekä varojemme ja luottamuksemme ahdinkoa. Oh,
mitkä surulliset ajat sille, jonka huostassa on kaikki, jonka työnä
on säilyttää silmille tuota ruhtinaallista loistoa ja rikkautta,
silloinkin kuin kaikki varat ovat lopussa."

Kreivitär nyykäytti päätänsä.

"Minä olen sitä kyllä jo aavistanut. Sitähän me saimme tulla tähän
ravistuneesen linnaan hengittämään meri-ilmaa, sen sijaan kuin
olimme määrätyt Italiaan ja Ageriaan, kuten hyvä tohtorimme oli
tahtonut. Täällä ei tarvita mitään suurta hoviseuraa, ei yksin annettu
ruhtinattaren äidin saattaa tytärtänsä tänne, kuten hän itse oli
tahtonut, sanottiin hänen muka ei sietävän merituulia, vaikka nuo
korkeudet siten pakoitettiin sietämään eroa toinen toisestaan. Silloin
pidettiin tämä ravistunut, vanha linna kylliksi hyvänä ruhtinattarelle,
joka vaan ehkä odotettiin kuolevaksi ja mitä vähemmällä pääsevän
vaivoistansa. Ajateltiinko jo käyttää hänen elämänsä muuhun? nyt olisi
kaikki toisin! Kuinka, teidän ylhäisyytenne, ruhtinattaren elämä
on teille nyt tullut niin tärkeäksi? Etteköhän jollain etuisalla
naimiskaupalla jo arvele parantaa valtion varoja, joita ruhtinas ja
hänen arvoisa poikansa ovat kaikin voimin koettaneet tuhlata?"

"Jumalan tähden, kreivitär", huudahti ministeri säikähtyneenä, "mitä
syytöksiä! Mutta kuulkaa, teidän armonne: meidän kesken, te arvaatte
oivasti. Mutta varojemme oikeaa tilaa tuskin voitte aavistaa. Minä
sanon sen teille — perikato ja sen kanssa luopumus vallasta — vararikko
— ne ovat meillä edessämme — jos ei valtioviisaus siitä voi pelastaa. —
Tunnettehan nuoren ruhtinas Albertin H:ssa, sen varman ruhtinaskunnan,
jolla on äärettömät yksityiset varat?"

Kreivitär heristyi kuulemaan, liketen ministeriä.

"Kuinka, millä te sen olisitte saanut toimeen?" kysyi hän uteliaasti.

"Ei suinkaan vähällä, teidän armonne! näettekö, H:n hovi tahtoi nuoren
ruhtinaansa naitetuksi, mutta ruhtinas ei suostunutkaan morsiameen,
joka hänelle oli määrätty, hän suuttui ja keskustelut seisattuivat.
Ruhtinaan täytyi luonnollisesti ilmoittaa syyksi jonkin vanhemman
rakkauden ja ruhtinatar Antonia"...

"Mitä kaikkea, teidän ylhäisyyytenne? Minun tieteni ruhtinas Albert ja
Antonia eivät ole toisiaan nähneetkään, sen vähemmin voi puhetta olla
taipumuksesta."

"Malttakaa vaan, kreivitär, te saatte kuulla vähäisen romaanin. Noin
17 eli 18 vuotiaana Albert-ruhtinas oli eräällä matkalla kävellyt
metsästysretkellä, hän yhtyy muutaman ruhtinaallisen huvilan puistoon,
näkee siellä pienen tytön, miltei lapsen, joka itkee pientä ansaan
tarttunutta sylikoiraansa. Ruhtinas juoksee 'esiin, pelastaa koiran
ja tyttö ottaa sen ihastuksella ruhtinaan käsistä ja hyväilee sitä
iloissaan, kun puistosta samassa kuuluu ääniä, jotka pakoittavat
tytön peljästyneenä juoksemaan pois, tuskin ehdittyään kiittää nuorta
auttajaansa. Ruhtinas kiiruhti vielä hänen perästänsä, mutta tyttö oli
jo hävinnyt. Hän oli kuitenkin ehtinyt niin ihastua tähän ilmaukseen,
ettei hyvään aikaan voinut lähteä paikalta. Vihdoin kääntyessään
takaisin, hän löytää hienon, valkoisen nenäliinan, jonka sikkoon oli
ommeltu nimi 'Toni', kukkaisseppele ympärillä ja ruhtinaallinen kruunu
sen yli. Tämän, muiston on ruhtinas Albert säilyttänyt, eikä lupaa
suostua ottamaan ketään muuta kuin sen ihanan neiden.

"Noh! ja korkealle valtioviisaudelle siis on meidän ruhtinatar se Toni,
jota Albert-ruhtinas etsii, soveltukoon se siksi tahi ei. Mutta jos
ruhtinattaremme ei ollenkaan vastaisi hänen muistokuvaansa?"

"Päinvastoin, kreivitär, tapaus sopii oivallisesti meidän
ruhtinattareemme. Kun tämä 4—5 vuotta sitte palatessaan kylpypaikasta
matkusti H:n kantta, hän seisattui juuri mainitussa huvilassa.
Antonia-ruhtinatar, joka silloin oli 13—14 vuoden välillä, seurasi
äitiänsä, ja hänellä saattoi kyllä olla pieni sylikoiransa mukanaan.
Lisäksi, ruhtinas on viimeisessä näyttelyssä nähnyt ruhtinattaremme
muotokuvan ja yhtäkkiä huudahtanut; 'Toni!' Valtioviisaus on tarvinnut
vaan koota nämä seikat, ja siten on kaikki valmisna."

"Niin, kaikki, jos kuolema vaan ei tahdo laitostanne rikkoa", virkkoi
tohtori. "Vahinko vaan, etteivät aikeenne olleet valmiit silloin,
kun olisi vielä ollut aika jotakin koettaa. Mutta matka Italiaan ja
Algeriaan oli silloin turha kulunki."

Tohtorin puhe nosti veren ministerin päähän. Hän oli vastaamaisillaan,
kun tohtori sai kutsumuksen potilaan luo, ja kreivitär, annettuaan
käskyn hovimestarille vieraan hoidosta, seurasi häntä sinne. Ministeri
lähti myös salista, mennen nauttimaan vähän lepoa matkansa vaivoista
sekä miettimään niitä peloittavia kuulumisia, joita tohtori oli antanut
potilaan tilasta.

Se oli todella kova kohtaus tämän utalan valtioviisaan hienosti
ja vaivalla mietityille uhoille, nyt nähdä puuttuneensa omiin
hairauksiinsa.

Vuosi ennen tohtori Werner oli esittänyt ruhtinattarelle ulkomaan
matkaa, mutta silloin perintöruhtinas oli juuri tuhlannut pelissä
Suunnattomat rahasummat, ja estääksensä julkista häväistystä
ministerin täytyi hankkia rahat mistä tahansa. Sairas ruhtinatar oli
silloin vastuksena ja lähetettiin sellaiseen paikkaan, missä saisi
hiljaisuudessa vaan päättää vaivaloisen elämänsä. — Ja nyt, millä
halulla häntä toivottiin nähdä terveenä ja kukoistavana, saadaksensa
hänellä edullisia liittoja. Ministeri käveli levottomana edestakaisin
miettien.

"Eikö tuo tohtorin ja kreivittären tyly käytös tullut vanhasta vihasta
minua kohtaan", arveli hän, "ja enkö tarvitsisi omilla silmilläni nähdä
ruhtinattaren terveyden tilaa tullakseni siitä vakuuteen."

Päätetty; hän pyysi ja sai luvan tulla potilaan huoneesen.

Siellä oli äsken taisteltu kova taistelu. Sairaalla oli ollut taas
yksi hänen raskaimpia kohtauksiansa, joka uhkasi katkaista hänen
heikon elämänsä langan. Kokenut lääkäri onnistui kumminkin vielä
saamaan huojennusta ja sairaan tila oli tullut paremmaksi. Hän voi
tyyneenä nähdä ministerin tuloa ja vastata hänen terveykseensä. Tuskin
kuuluvalla äänellä hän sanoi "kiitoksia" terveyksistä, joita ministeri
toi hänelle Tonista, vanhemmista ja sukulaisista. Tohtori kutsui
ministerin syrjään, ja sopotteli hänelle hiljaan. Potilas katseli
levottomasti, kuumeesta loistavin silmin ympärilleen ja kreivitär
painoi päätänsä Sairaan yli, ottaen hellästi käteensä hänen laihtuneen
kätensä.

"Kallis lapseni, haluatteko mitä?" kysyi hän hempeydellä.

"Minä haluaisin tietää", kuiskasi sairas, "saatiinko hukkuneesta
laivasta ketään pelastetuksi."

"Yhden ihmisen henki vaan, kallis ruhtinatar. Nuori, noin teidän
ikäisenne neiti, jonka hyvä tohtorimme on saanut ihan tainnuksista
virkoamaan, vaan hän on vielä hyvin heikko."

"Yhden ainoan", kuiski hhuo'aten ruhtinatar. "Lapiraukka, hän on nyt
ehkä arvotonna ja köyhänä joutunut vieraasen, tuntemattomaan maahan.
Kuinka onnettomaksi hän itsensä nyt tuntenee. Voi kuinka häntä
surkuttelen."

"Levoittukaa, ruhtinatar", sanoi kyyneleet, silmissä kreivitär.
"Hänestä me kyllä pidämme huolen. Ettekö nyt tunne jotakin huojennusta?"

"Hyvä kreivitär! Minulla on nyt niin helppo. Enkö voisi tulla vielä
terveeksi?"

Kreivitär katsoi häneen surullisesti.

"Oh, minä tahtoisin vielä tehdä niin paljon." Kyyneleet vuotivat hänen
vaaleille kasvoillensa.

"Rakas lapsi, levoittukaa. Toivokaamme, että raitis meri-ilma täällä
antaa teille vielä voimia."

"Jos minä kuitenkin tähän kuolen, kreivitär, oh, minun rakas äitini,
ken häntä lohduttaa? — Ja tuo onneton, pelastettu neiti, jos hän
parantuu, otattehan hänet — minä jätän vielä vähän varoja, auttakaa
niillä häntä — minä voin edes lyhyellä elämälläni tehdä jonkin hyvän
työn, pelastaa kurjuudesta yhden onnettoman, joka on minun kanssani
saman katon alla kärsinyt — muutoin minun elämäni on ollut niin
mitätön."

"Kallis ruhtinattareni! Älkää puhuko niin. Tiedättehän kuinka hellästi
kaikki olemme teitä rakastaneet. Onhan korkeilla vanhemmillamme jo
ollut teistä monta iloa. Jättäkää nuo surulliset ajatukset. Te voitte
vielä vaikuttaa paljon hyvää."

"Ei, kreivitär, minä tunnen toisin." Kyyneleet värisivät taas hänen
silmistään.

"Hyvä ruhtinatar, te ette vielä minua jätä. Minulla ei ole ketään
rakkaampata maailmassa!"

Suloinen hymy kuvausi ruhtinattaren vaaleille huulille, ja hänen
poskillensa levisi vieno rusoitus.

"Kun minä olen pois, kreivitär, te annatte kaiken rakkautenne äidilleni
— ja tuolle onnettomalle neidelle. Ottakaa minun Sijaani hän."

Tohtori, joka oli puhellut ministerin kanssa, alkoi tulla levottomaksi. Hän
lähestyi nyt sairaan vuodetta ja sanoi: "Levoittukaatte ruhtinatar
ja te, kreivitär, älkäätte suvaitko puhua niin paljon rakkaalle
sairaallemme, joka tarvitsee hiljaisuutta ja lepoa."

"Ei, hyvät ystäväni", sanoi hiljaan ruhtinatar, "antakaa minun puhella,
älkää minulta sitä nyt kieltäkö, antakaa minun puhella, älkää minulta
sitä nyt kieltäkö, sillä minä tiedän loppuni lähenevän — ja minä
olenkin valmis lähtemään. — Rakas äitini, hän kyllä minua suree, minä
sen tiedän, sekä isäni ja veljeni; kuinka heitä aina olen rakastanut!
Lupaattehan te kaikki heitä lohduttaa ja olla avulliset heidän
huolissansa."

Tohtori katsahti hämmästyneenä ministeriin. Sairas jatkoi:

"Minä kyllä olen huomannut heillä olevan huolia, raskaita huolia,
ehkä en tiedä niiden syytä. Luvatkaa minulle, rakkaat ystäväni, olla
heille uskollisena apuna kaikissa heidän huolissansa. Muuttakaa heille
kaikki se rakkaus, minkä olette minulle osoittaneet, pankaa kaikki
voimanne helpoittaaksenne heidän huoliansa, joita te varmaan ymmärrätte
paremmin kuin minä. — Tehkää se niinkuin tiedätte, että minä olisin
tahtonut tehdä. Oi, mitähän minä en olisi tahtonut antaa, poistaakseni
synkeyden isäni katsannosta, tuodakseni ilon hymyä veljeni huulille! —
Oi, luvatkaa se!" Näin sanoen hän otti molempain kädet, kreivittären ja
tohtorin, sekä kertoi hiljaan: "lupaattehan sen?"

"Lupaan, suloinen lapsi!" kuiskasi kreivitär nyyhkien.

Tohtori katsoi surullisena ja epätoivoisin silmin eteensä, virkkamatta
mitään. Hän näytti taistelevan kovan sisällisen taistelun, hänen
huulensa painui lujasti vastakkain; vaan kun sairaan silmät
tuskallisesti rukoillen kääntyivät häneen, vastasi hänkin:

"Niin, minä lupaan sen, kallis ruhtinatar, jos se voi teitä rauhoittaa."

"Kiitoksia", — kuiskasi sairas, "nyt olen levollinen — teihin — minä —
luotan." —

Hänen kätensä hervahtivat ales, hänen silmänsä painuivat umpeen, hänen
vaaleat huulensa vetäytyivät suloiseen hymyyn. Oliko se kuolema vai
rauhallinen uni? Huoneessa vallitsi juhlallinen hiljaisuus, mutta meri
syöksi ijäti pauhaavaa aaltojansa vuoren korkuisina vaahtoina särkille.

       *       *       *       *       *

Tohtori seisoi kohta toisen sairasvuoteen vieressä; siinäkin
taisteltiin elämän ja kuoleman välillä. Oliko tuo tuntematon olento
viskattu merestä katoamaan unhotettuna tähän vieraasen maahan? Surma
oli kerran tullut tähän vanhaan linnaan. Hän ei tahtonut sieltä erota
tänä yönä viemättä kerallaan edes yhtä saalistansa.




2. Luku.


Vähä enemmän kuin vuosi viime kerrotuista tapauksista löydämme vanhan
tuttavamme, hovimestarinnan, kreivitär von Gerdt'in, mukavasti istuen
sohvassaan loistavasti sisustetussa salongissa. Lepo nyt olikin
hänelle mieluista, tälle arvoisalle naiselle, joka, äsken tultua
kotiin pitkältä matkalta, oli tehnyt käyntinsä hovilla ja oli sen
perästä saanut tilaisuuden vetäytyä ominaiseen asuntoonsa. Hän ei ole
nyt kuitenkaan yksin. Nojatuolilla hänen vieressään istuu vanhempi
rouvasihminen, paronitar v. Orten, joka sitä ennen yhtenä kreivittären
kanssa ja tämän poissaollessa oli oleskellut hovissa. Näillä molemmilla
naisilla oli nyt paljon puhelemista. Kreivitär utelee kaikkea, mitä
on tapahtunut hovissa, jossa niin pitkällä ajalla on sattunut paljon
muutoksia. Kauan aikaa vastailtuaan kreivittären kysymnyksiin siitä
kaikesta, paronitar jatkoi vihdoin vilkkaasti:

"Noh, vaan nythän olemme saaneet teidät takaisin, emmekä ai'o niin pian
teitä laske pois. Siitä onkin hirmuisen pitkä aika, kun viimeksi olimme
yhdessä. Mutta te olettekin tällä aikaa tehneet ihmeitä ja kummia.
Ruhtinatar on kukoistanut ja tullut niin loistavan ihanaksi kuin vasta
puhjennut ruusu."

"Niin, eikö se ole?" sanot kreivitär, "ilahuttavaa. Siitä näette
mitä matkat vaikuttavat. Mutta se ei ole niin paljon minun ansioni,
vaan enemmän kokeneen lääkärimme. Minulla on ollut vaan ikävänä
työnäni säilyttää tuossa rakkaassa lapsessa vähän hovitapoja ja
tavallisimman etiketin aistia, sillä mitä tohtori siitä huolisi, joka
vaan tahtoo vapautta, liikettä ja raitista ilmaa, niin että minä olin
pääsemättömässä varjellessani, ettei ruhtinattaremme muuttuisi ihan
raakalaiseksi. Oikein hengitän keveämmästi nyt, kun hänen ensi tulonsa
hoviin on tapahtunut ilman suuritta etiketin loukkauksitta."

"Oh! olkaa, kreivitär, hänen korkeutensa käytös oli kaikin puolin
säädyllinen. En kuitenkaan odottanut nähdä häntä niin liikutettuna,
kohdatessaan äitiänsä, ruhtinatarta."

"Se ei minua yhtään kummastuta", vastasi kreivitär, "kun ajattelee
miten vähän heidän korkeutensa erotessaan toivoivat enään saada
toisiaan nähdä. Minäkin olin enemmän liikutettu, kuin uskalsin näyttää,
muistaessani, kuinka vähältä surma oli viedä tuon suloisen ruusumme."

"Todellakin, ruhtinattaren taudista oli niin monta huhua, että
vaikea oli tietää, mikä oli totta, mikä ei. En ole ruhtinatartamme
nähnyt koskaan niin surullisena kuin paroni v. Rauchin palattua
Rabensteinista. Sitte saatiin kuulla että matta Italiaan vihdoinkin
oli saatu toimeen, ja te olitte lähteneet sinne niin yhtäkkiä, ettei
ruhtinatar, joka aikoi vielä nähdä tytärtänsä, ennättänytkään jättämään
hänelle hyvästi."

"Niin, paronitar, se oli todellakin hyvään aikaan. Jos olisimme
viipyneet vielä viikon, ehkä kaikki jo olisi ollut myöhään. Siinä ei
ollut aikaa jäähyväisille, joita tohtorimme muutoinkin pelkäsi kuin
kuolemaa. Ne olisivat vaan muka vahingoittaneet potilasta, jolta
täytyi karttaa kaikki mielen liikutukset. Niin, hyväseni, kun näette
ruhtinattaren niin terveenä ja kukoistavana, tuskin voisitte aaveksia,
miten heikko ja hermoton hän oli."

"Onko se totta, kreivitär", sanoi paronitar nojautuen lähemmäksi, "että
hän, kuten huhu kertoi, olisi ollut vähän heikkopäisenä?"

"Älkää, ystäväni! olisiko sellaista uskottu!" huudahti kreivitär
vaalistuen. "Hän oli kyllä heikko, ruumiillisesti sekä hengellisesti,
etenkin hänen muistinsa oli heikontunut, mutta hän varmistui
ihmeellisen pian. Meille jäi siitä kuitenkin surullinen muisti ja
sentähden emme siitä tahdo puhella. Pienin muistutus siitä ajasta
liikuttaa ruhtinatarta syvästi. Siksi on parasta olla vaiti entisistä,
niin kuin vanhoista tuttavuuksista ja senlaisista. Minä pelkään
senlaisissa tiloissa aina jotakin varomattomuutta, ja me olemme
sentähden välttäneet sellaisia. Ruhtinattaren hoviseurakin on pian
kaikki uusia tuttavuuksia. Näettekö kuinka hän säikähti ministeriä?
minä luulen, ettei hän tule koskaan häneen tottumaan."

"Ah!" huudahti paronitar, "sentähden hän siis aina tulee ikäänkuin
hämille minua ja muita vanhoja tuttavia kohdatessaan."

"Aivan niin, paronitar, puhukaa mitä vähimmin menneistä ajoista, älkää
olko tietävinänne niistä mitään, silloin, luulen minä, saatte te
nähdä, miten ruhtinatar on puhelias ja hauska. Hän on suurella innolla
hankkinut tietoja, käynyt katsomassa museot ja taidenäyttelyt joka
paikassa, mihin hänellä matkoillaan on tilaisuutta ollut.

"Sen hänestä voinkin toivoa", sanoi paronitar, "hän oli aina niin sievä
ja ahkera tyttö."

"Hauskaa on nähdä", jatkoi kreivitär, "miten ruhtinatar tulee
viihtymään hovissa nyt, oltuaan sieltä niin kauan poissa; hän oli vielä
pelkkä lapsi, kun hänen huono terveytensä pakoitti hänen jättämään
ylhäisen asemansa loiston, johon hän nyt on ihan tottumatoin."

Paronitar naurahti. "Luuletteko hänen niin kauaksi jäävän tänne? Jos
huhuja saisi uskoa, ja mitä hänen ylhäisyytensä v. Rauch —"

Kreivitär säpsähti. "Olkaa, paronitar! Onhan hirmuista, niin pian
eroittaa vanhemmistaan tuota armasta lasta. Tuskin pääsneenä
kotiin, oltuansa miltei heiltä kadonnut, ja nyt jo jälleen häntä
eroitettaisiin. Ei, ystäväni, se huhu antakaatte vielä jonkun ajan olla
sillänsä."

Useampain vieraiden tulo keskeytti puhelun. Vanhoja tuttavia tuli
kuulustamaan kreivittären vointia ja ruhtinattaren onnellista
paranemista. Kaikki ylistivät tohtori Wernerin suurta taitoa, ja
kreivitär kehui Italian matkaa, joka viimeksi teki parhaimman avun. "Se
olisi vaan ollut teshävä ennen, ettei lapsiparka olisi tarvinnut niin
kauan kärsiä", sanoi hän vakavasti.

Vieraat eivät viipyneet kauan. Useimmat olivat jo lähteneet ja
paronitarkin oli jo nousnut heittämään jääshyväisiä, kun ilmoitus tuli
yhtäkkiä ruhtinattaren tulosta. Hän tulikin heti ilmoittavan palvelijan
perästä ja kiiruhti iloisesti kreivittären luo, ettei tämä ehtisi
nousta istumiltaan. Nuori hovinainen seurasi ruhtinatarta.

"Hyvä kreivitär, ette saa nousta. — Niin, torukaa minua vaan, jos
olen taas loukannut etikettiä, mutta tulen kuitenkin katsomaan
miten matkanne jälkeen voitte. Annattehan minun osoittaa vähäisen
kiitollisuutta monista vaivoistanné minun tähteni", sanoi ruhtinatar
yhdellä henkäyksellä.

"Hyvin ystävällistä, teidän korkeutenne, josta sydämestäni kiitän —
mutta, anteeksi — näin myöhään", jatkoi kreivitär nuhtelevasti.

"Olkaa huoleti, minä en tullut jalkaisin, enkä ajuritta, hovivaunut
seisoivat pihalla ja, kuten näette, en ole yksin. Minä palaan myös heti
nähtyäni, että voitte hyvin ettekä", jatkoi hän naurahtaen, "minuun
ole suuttuneet. Olenko minä teistäkin, paronitar, tehnyt rikoksen kuin
tulin tänne?"

"Teidän korkeutenne osoittaa kreivittärelle niin lempeää
kohteliaisuutta, että suuremmatkin viat voisivat peittyä", vastasi
paronitar 'v. Orten.

"Kuitenkin mitä! Siis minun täytyy mennä. Hyvästi, hyvä kreivittäreni.
Ettehän tänään minua enää toru. Sen saatte tehdä huomenna. Nyt au
revoir!"

Iloisesti hymyillen ruhtinatar meni seuroinensa.

"Kuinka suloinen hän on! Ja mikä hyvä sydän hänellä on!" sanoi
paronitar ihastuneena.

"Kieltämättä, hänellä on sydäntä ja päätä, enemmän malttia vaan ja,
kuten muistutin, hovintapoja. Mutta ymmärrättehän, ettei hänelle voi
käyttää mitään lujuutta."

Eräänä päivänä ruhtinattaren tultua kotiin, hovilla oli hyvin
harvinainen juhla. Talven ensimmäinen kylmä oli jäätänyt linnan
vieressä olemvan järven. Koko hovi keräätyi välkkyvälle jäälle ja
suuri joukko kansaa riensi sinne. Kaikki ihmiset tahtoivat nähdä tuon
ihmeellisesti parannetun ruhtinattaren. Onneksi hän ei itse aavistanut
olevansa nyt yleisen uteliaisuuden esineenä, muuten hän olisi ehkä
tullut siitä hämille; nyt hän oli vaan ihastunut tuohon täällä
harvinaiseen huviin; ja kaikki ihmettelivät miten varmasti ja keveästi
hän luistimillaan liikkui ja kiisi. Missään ei hän paremmin eduksensa
voinut näyttäytyä, missään ei voitu paremmin nähdä miten täydellisesti
hän oli Saanut terveytensä takaisin. Hänen sinisilmistänsä loisti
nuoruuden into ja elämän hehku. Punaisina hohtivat hänen poskensa ja
tuulessa häilivät hänen vaaleat kiharansa. Hän oli tällä hetkellä
terveyden ja ilon elävimpänä kuvana.

"Hänen korkeutensa on kuin siihen luotu", sanoi paronitar v. Orten
hovimestarinnalle. "Eräs hoviherroja, nuori hieno kamariherra, joka
seisoi lähellä muistutti:

"Olisitte olleet matkallanne, paronitar, kun meitä kohtaisi tuisku, ja
yksi vaunun pyörä rikkui. Silloin olisitte nähneet, miten se tapaus,
ruhtinatarta oikein huvitti. Kuten tiedätte, vaunut lähetettiin W:hin
noutamaan ruhtinatarta, kun rautatien siltaa juuri korjattiin. Me
muut olimme hänen korkeutensa rinnalla hyvin kurjallisia. Hän kahlasi
lumessa ja' yllytti rohkeudellaan meitä. Minun täytyi häntä ihmetellä."

"Ja minun sitte", sanoi nauraen ruhtinatar, joka oli juuri
samalla pyöräyksellä seisattunut heidän kihermäänsä. "Te luulitte
minua joutavaksi helpeeksi, jonka ensimmäinen tuulenpuuska
puhaltaisi tiehensä — ja minä", sanoi hän nauraen, "joka odotin
saaneeni ritarikseni uljaan sankarin, löysin hienon kavaljerin
glacésormikkaissa."

"Ruhtinatar! — huudahti kamariherra hämmästyen.

"Noh, vain olitteko te sitte meitä suojelemassa?" keskeytti ruhtinatar.
"Tohtorimme oli seurassamme oikeastaan ainoa mies, vaikka niin vanha.
Nykyiset kavaljerit ovat sangen vähän ritaria, vain mitä te sanotte,
herra salaneuvos?"

"Kavahtakaa, ruhtinatar", sanoi tohtori naurahtaen, "muuten saatte
vastaanne koko ritariston, ja mikä teidät sitte perii, jos ne tulevat
vihamiehiksenne."

"Ritariston", sanoi ruhtinatar nauraen, "näyttäkää minulle ensin ainoa
ritari ja sille minä nöyrryn, mutta en kellekään, joka kuivalla maalla
pelkää lumen hyyteitä ja tuiskua." Näin sanoen hän pyörähti ja kiiti
nuolena taas välkkyvällä vedenpinnalla kenenkään häntä saavuttamatta.

"Mikä liiallisuus", sanoi hovimestarinna. "Siinä näette, paronitar,
kuinka vähän hän pitää lukua sopivasta."

"Noh, kreivitär, hiukan vallattomuutta nuoruudelle, ja vaikkapa nuo
hienot kavaljerit vähän kuulisivatkin totuutta", sanoi tohtori Werner.

"Ruhtinattarelta kuitenkin ennemmin lempeydellä", vastasi kreivitär.

"Ettehän ruhtinatarta toki voine tylyksi syyttää", Sanoi vähän
kiivaammin tohtori. "Hätä ja köyhyys eivät koskaan ole hänen luotansa
menneet saamatta apua, mutta turhuutta ja alhaisuutta hän inhoo.
Näettekö, minä luulen että tuo hieno kamariherra jo on liikuttanut
ruhtinattaren jalomielisyyttä, ja hän jo on valmis katumaan hiukan
ajattelemattomia sanojansa", lausui tohtori katsellen luistelijoita.

Todellakin oli kamariherra lähestynyt ruhtinatarta.

"Teidän korkeutenne", sanoi hän harmissaan, "onko jaloa käyttää
ylhäistä asemaansa ja sellaisia aseita, joita ei ole luvallinen
millään vastustaa? Te olette minua häväisseet ja tehneet minut naurun
alaiseksi."

Ruhtinatar seisattui, hämmästyen tätä rohkeata puhetta.

"Ei se ollut niin pahasti ai'ottu", sanoi hän ja lisäsi vähän
punastuen: "teillä on oikein, minä loukkasin teitä, millä toivotte sen
minun korjaavani? Tahdotteko minun julkisesti peruuttamaan sanani?" Hän
näytti vähän levottomuutta.

"Ei suinkaan, teidän korkeutenne", sanoi kamariherra hätäisesti, "minä
tyydyn jalomieliseen tunnustukseenne ja toivon vasta saavanne minusta
paremman ajatuksen."

Hän teki nöyrän kumarruksen ja vetäysi takasin, mutta ruhtinatar
liittyi kreivittären seuraan ja jäi hänen luoksensa.

Ministeri, paroni v. Rauch oli riitautunut tohtorin, salaneuvos
Wernerin kanssa.

"Sanalla sanoen, herra salaneuvos",' jatkoi ministeri, "minä en hyväksy
keinoa, jolla te puolustatte ruhtinattaren ylpeyttä. Olisitte neuvoneet
häntä tuntemaan asemaansa, kun tunnette, mitä häneltä vaaditaan."

"Teidän ylhäisyytenne", vastasi tohtori, "ruhtinatar tuntee kyllin
velvollisuntensa ja on täyttämä kaikki vaatimukset, mutta minä luulen
meillä ei olevan mitään oikeutta häneltä vaatia sitä, joka on vastoin
hänen mieltänsä."

"Kuinka te olisitte niin unhottaneet?"...

"En mitään, teidän ylhäisyytenne, vaan kaikella on rajansa. Minä
kumminkaan en tahdo olla osallisna mihinkään"...

"Se on kyllä!" keskeytti ministeri. "En minäkään ole unhottanut
tehtävääni. Kreivitär v. Gerdt on luvannut minua auttaa ja koetelkoon
ken voi meidän toimiamme estää."

Kreivitär oli heitä lähestynyt. "Luottakaat minuun, teidän
ylhäisyytenne; Sitkein uppiniskaisuus voidaan murtaa, jos niikseen
tulee, eikä salaneuvos Werner voi siihen panna esteitä. Ja muutenkin,
ruhtinattaren oma etukin sitä vaatii, enkä minä ymmärrä miksi te
olisitte sitä vastaan."

"En suinkaan, jos molemmat suostuvat, vaan ei muuten", vastasi tohtori
synkästi ja vetäysi pois.




3. Luku.


Talvi oli ohitse. Kevät oli tullut sekä lintujen laulu ja kukkain
tuoksu; hovissa oli ollut huvi toisensa perästä; ruhtinatar oli saanut
iloita runsaasti, mutta niin vallattoman iloisena kuin luistinradalla
häntä enää ei nähty. Hänen nuorilla kasvoillansa asui joku hiljainen
alakuloisuus. Ministeri varsinkin ei voinut kehua hänen suosiostansa.
Ruhtinattarella näytti kyllä olevan jotakin häntä vastaan, vaikka
ministeri aina koetti näyttää, hänelle suurinta kohteliaisuutta ja
kohteli häntä ikäänkuin suojelevalla hyväntahtoisuudella. Ruhtinas itse
sekä perintöruhtinas lähestyivät häntä harvoin, eikä ruhtinattarenkaan
kanssa häun tullut sisällisempään yhteyteen, vaikka tämä osoitti
hänelle aina korkeinta kunnioitusta; Tämä olikin ainoa ruhtinattaren
käytöksessä, jonka hovimestarinna täydellisesti hyväksyi. Muutoin hän
teki, ehkä hyvin hellästi, aina joitakin muistutuksia, jotka juuri
eivät olleet ruhtinattaren mieliksi. Salaneuvos Werner oli enimmän
ruhtinattaren suosiossa, häntä tämä kohteli aina' ystävällisellä
hymyllä ja hänen muotonsa tuli nähtävästi iloiseksi, kun tohtori häntä
lähentyi.

Joutohetkinään ruhtinatar harjoitteli ahkerasti oppiansa, jolloin
salaneuvos Werner usein oli hänen seurassaan ja nämä hetket näyttivät
olevan yhtä hauskat molemmille. Mutta nämä opin harjoitukset olivat
alkaneet jo tulla jotenkin säännöttömiksi.

Eräänä aamuna, kuu ruhtinatar oli yksin kamarissaan, ilmoitettiin
hänelle salaneuvoksen tulo. Hän lensi iloisena tälle heti vastaan.

"Tervetultuanne, hyvä salaneuvos, oma hyvä tohtorini!" sanoi hän
sydämellisesti, ojentaen hänelle molemmat kätensä. "Tulettehan
vihdoinkin taas; missä te olette niin kau'an olleet? Arvelin tulla
kipeäksi, saadakseni teidät tänne, kun muuten ei teitä saa nähdä",
jatkoi hän nauraen ja likentäen hänelle nojatuolia. "Istukaa ja
puhelkaamme, nyt kerran vielä yksin kuin ennenkin." Näin sanottuaan
hän istui matalalle tuolille hänen jalkainsa juureen, katsoen lapsen
luottamuksella iloisesti häneen.

"Noh, pikku ruhtinattareni, kuinka nyt täällä viihdytte?" kysyi hän,
katsoen häntä ystävällisesti silmiin. "Olettehan jo olleet niin kauan,
että tiedätte, mitä tämä teistä on."

"Tietysti, vahaa valtioviisautta, sitä kerran täytyy oppia hovissa, se
on maailman meno, teidän korkeutenne."

"Kuinka, 'teidän korkeutenne!' nyt kun olemme vaan kahden kesken?"
sanoi ruhtinatar nuhdellen. "Mihin nyt on jäänyt teidän 'rakas
lapsenne', 'pikku Toninne?' Minä en tahdo nyt kuulla herra
salaneuvosta, vaan omaa hyvää tohtoriani", sanoi hän hyväillen ja
ottaen häntä kädestä.

"Hyviä lapseni", sanoi tohtori leppeästi, sivellen kädellään hänen
aaltoilevaa tukkaansa; "teidän täytyy nyt oppia täällä olemaan ilman
minua. Olen tullut juuri sanomaan teille hyvästit."

Ruhtinatar hypähti ylös. "Tohtori, kuin? Se ei voi olla tottanne!
Sanokaa, ettei se niin ole!" jatkoi hän miltei rukoillen ja ojentaen
yhteen puristetut kätensä häntä kohti.

"Se on aivan totta, lapseni. Minä menen täältä suoraan ruhtinaalta
pyytämään eroani. Sitte vetäydyn pois ja muutan tilukselleni maalle. Te
saatte nuoremman, iloisemman lääkärin, ettekä kaipaa vanhaa, jörömäistä
ystäväänne", sanoi hän katkerasti naurahtaen. "Uskokaa, se on parasta
niin." Hän nousi ja lähestyi ruhtinatarta, joka oli kääntynyt poispäin;
mutta tämä sysäsi häntä takaisin sanoen:

"Noh, menkää sitte; niin pahaksi minä en teitä luullut. Mitä minulle
olisi nuorempi lääkäri? Te ajattelette itsekkäästi vaan omaa
mukavuuttanne ja hennotte minut jättää tänne ilman ainoaa ystävää. Vaan
mitä minä olenkaan teille!" Hän peitti käsillään silmänsä ja purskahti
itkuun.

"Lapsi, lapsi", sanoi tohtori surullisesti, "ken se nyt onkaan itsekäs?
Te ette tunne mitä joka päivä saan kärsiä, sitä pilkkaa ja noita
karsaita silmäyksiä. Te ette voi käsittää kaikkia loukkauksia, joita
saan kärsiä vaan siksi, että olen heille vastuksena, josta halutaan
päästä irti. Että vanha mies haluaa silloin mieluimmin väistyä, te ette
voi sitä arvata."

Ruhtinatar käännähti ja kiersi äkkiä molemmat kätensä hänen kaulaansa.

"Anteeksi tohtori!" kuiskasi hän. "Antakaa minulle anteeksi, vanha
ystäväni. Pikku Toninne ei suinkaan tahdo teitä häväistäväksi noilta
ilkeiltä hovilaisilta, tuolta viekkaalta paroni v. Rauchilta.
Tunnenhan minä ne hienot solvaukset, uskokaat tohtori, minä ne tunnen,
enkä tahdo teitä pidättää. Älkää nyt suuttuko vaan minuun, tuskissani
vaan minä tein teille väärin — nyt käsitän kyllä hyvin, miksi haluatte
erota." Hän katsoi tohtoriin surullisesti ja kyyneleet silmissä.
Tohtori oli myös liikutettu, hän puristi häntä rintaansa vasten ja
siveli hänen tukkaansa.

"Lapsi parka! Tekin sen ymmärrätte!" sanoi hän, pian itsekseen, "ja
minä olen kumminkin mies ja te vaan heikko tyttö. — Oi", jatkoi hän
sitte, katsellen hänen nuorta kyyneleistä muotoansa, "minä en mene,
minä jään, te voitte vielä tarvita luonanne ystävää, ja eihän teillä
ole täällä muita. Jos en voisikaan teitä auttaa, niin lohduttaa edes
voin, jos on tarvis."

"Tohtori, oh, isällinen ystäväni! Voisinko teitä kyllin kiittää! Ja
kuinka voin uhraukseenne suostua?" Hän puristi innokkaasti tohtorin
kättä ja painoi sen huulillensa.

"Minun suloisin palkintoni on tyttärellinen rakkautenne", sanoi tohtori
ja painoi suutelun tytön kirkkaalle otsalle. "Pieni veitikka, mihin
olette minun saaneet? En ollenkaan tiennyt niin vaikeaksi, miltei
mahdottomaksi teistä erota", sanoi hän hymyillen. "Sanokaat, miksi
olemme niin?"

"Hyvä tohtorini! tehän olette pelastaneet henkeni, ollut isällinen
ystäväni, turvani, mitä olisin ilman teitä?" sanoi hän vakaisesti.
"Kiitollisuus yksin jo sitoisi minun i'äkseni teihin. 'Jos saisin
seurata teitä kotiinne ja päästä sinne tyttäreksenne, kuinka
onnellista, — mutta", — hän huokasi syvästi, "ei, se ei käy nyt
laatuun, minun täytyy pysyä, missä kerran olen. — Mutta sen sittenkin
sanon, älkööt uskoko voivansa pakoittaa minua naimisiin oman mielensä
mukaan."

Tohtori katsahti hämmästyen. "Vaan jos he sitä tahtoisivatkin,
lapseni. Älkää noin tuijottako, se ei teitä kuitenkaan auta. Ehkä se
on parasta, kun sen saatte kuulla minulta ja tottua siihen ajatukseen,
sillä ennen eli myöhemmin sen kuitenkin kuulette ja silloin on hyvä jo
olla varustunut. Sitä vartenhan minä tahdoinkin erota, kun en luullut
voivani siinä teitä auttaa."

"Mutta, tohtori, kuin se on mahdollista?" sanoi hän miltei vavisten ja
tuijotti hämmästyneenä. "Ken se sitte on?"

"Lienee parasta sanoa teille kerrassaan kaikki, muuten saattaisitte
turhalla vastarinnalla pilata asemanne. — Tiedättehän että ministeri
lähetti meidät pohjan meren rannalta suorastaan Italiaan. Siksi
hankittiin tarpeelliset varat, joita sitä ennen oli mahdotoin mistään
saada. — Uskotteko todella tuota liikuttavaa satua valtiomiehestä, joka
säälii surevaa äitiä — ja säästäen äidillisiä tunteita sai mahdottomia
mahdolliseksi? Niin, raha-asiain epätoivoinen tila oli korjattava
edullisella naimlskaupalla. Ruhtinatar oli siis kaikin tavoin saatava
terveeksi, esitettäväksi sulhaiselle, rikkaalle uljaalle prinssi
Albertille H:ssa." Hän seisahtui vähän ja sitte jatkoi: "Olettehan
kuulleet sylikoiratarinan?"

Ruhtinatar polki jalkaan ja huudahtaen:

"Mitä tuhmuuksia! Ja sitä kaikkea uskottaisiin?"

"Noh, miks'ei, kun se niin hyvin sopii."

"Vaan millainen tuo ruhtinaanne sitte on, joka noin annaikse paroni v.
Rauchin aikeihin?" kysyi ruhtinatar ylenkatsein.

"Hänestä en voi sanoa kuin hyvää", vastasi tohtori. "Nuori, kaunis,
viisas, uljas, oikea 'gentleman'. En ainakaan häntä voi pakoittaa.
Jos ei hän rakasta, silloin siitä ei mitään tule. Mutta jos onneksi
ruhtinas Albert ottaisi tuon pikku Tonin siipeinsä suojaan, kyllä hän
silloin korjattu olisi ja minä toivoisin, että Toni myös antaisi
hänelle koko sydämensä rakkauden, sillä sen hän kyllä ansaitsee."

"Se olisi onnetointa mitä minulle voisi tapahtua", sanoi ruhtinatar.
Hän tuijotti synkeänä eteensä, kyynäspää nojattuna pöydälle. Tohtori
katseli häntä tarkasti.

"Luuletteko ruhtinaan tulevan kohta?" kysyi taas ruhtinatar yhtäkkiä.

"Niin luulisin; kumminkin saatte kohta hänestä kuulla. Älkää turhaan
vastustako, se saattaisi vaan teitä rettelöihin. Siinä olisivat kaikki
teitä vastoin."

"Sen tiedän", vastasi hän synkästi, "mutta pakoittaa en ai'o
itseäni antaa. Vaan olkaa huoleti, te neuvoitte minua käyttämään
valtioviisautta, niin ai'on tehdäkin ja jos ruhtinas on niin
ritarillinen kuin äsken sanoitte, hän auttaakin minua itse."

"Varokaa, lapseni, malttakaa mielenne. Kreivitär v. Gerdt on kyllin
utala arvaamaan jokaisen aikeenne, pelkään, ettei hän teille anna
mitään tilaisuutta puhutella ruhtinasta. Ennen kaikkea älkää unhottako
asemanne velvollisuuksia, älkää tehkö mitään, jota omatuntonne ei
hyväksy."

"Olkaa huoleti, rakas, vanha ystäväni; minä lupaan tehdä niin, että
voin vastata teille ja omalletunnolleni. Muita tuomareja en tunnusta.
Ja onhan minulla aina lohdutus teidän läsnäolostanne, jota toivon
edelleen saada nauttia."

"Hyvästi, rakas lapseni, minä menen nyt ottamaan eronhakemukseni
takaisin. Olkaa nyt vaan levollisena; ehkä silloin kaikki loppuu
onnellisesti." Hän syleili häntä ja meni.

Ruhtinatar katsoi vielä surullisesti hänen perästänsä.

"Hyvä Jumala!" huokasi hän; "tuokin vaan sitä toivoo; missä ma poloinen
löydän turvan ja avun." Hän vaipui polvilensa ja peitti kasvonsa.




4. Luku.


Eräitä hetkiä sen perästä astui ruhtinatar suruisen tyynellä
sulo-katsannolla äitinsä vastaanotto huoneesen. Täällä hän tapasi
muutamia hovinaisia, jotka odottivat vanhan ruhtinattaren tuloa.
Ovi hänen sisäkammioonsa oli suljettu, ja ruhtinatar oli siellä
ottanut vastaan ainoastaan vanhan ystävänsä, paronitar v. Ortenin.
Hovimestarinna puhutteli hiljaan eräitä vanhempia hovinaisia. Yksi
nuoremmista hovinaisista seisoi katsellen seinällä taulua, joka kuvasi
ruhtinatarta noin 16-vuoden i'äliä. Se oli sama nuori tyttö, joka oli
seurannut ruhtinatarta hovimestarinnan luona käydessä.

"Te katselette minun muotokuvaani, neiti v. Helmers, olenko siitä
ajasta paljon muuttunut?" kysyi ruhtinatar, laskien kätensä tytön
olalle.

"En oikein voi sanoa, teidän korkeutenne", vastasi tyttö vähän
hämillään: "Teidän korkeutenne on", — hän tavoitteli, vaan ei saanut
enempää, Ruhtinatar naurahti.

"Minä olen vanhempi, tahdotte varmaan sanoa; niin eihän aina voida olla
16-vuotisena."

"Ei juuri niin, teidän korkeutenne", vastasi neiti von Helmers
kiiruhtaen Selittämään. "Minusta oli ensin jotakin outoa katseessanne;
teidän korkeutenne oli iloisemman ja raikkaamman muotoinen, mutta nyt
on yhtäläisyys ihan täydellinen. Taiteilija on oivallisesti saanut
taululle teidän korkeutenne surullisen, eli paremmin sanoen tyyneen,
katseen."

Ruhtinatar kääntyi pois; eräät muutkin lähestyivät taulua ja
vertaileminen alkoi tulla ruhtinattarelle vaikeaksi. Hovimestarinna
tuli hänelle avuksi.

"Kuva on todellakin oivallinen ja hyvin onnistunut", sanoi kreivitär
von Gerdt, "mutta minä tahdon ruhtinattarestamme uuden, iloisemman
kuvan. Eikö se ole teidänkin ajatuksenne, neiti von Helmers?"

"Ah, niin!" huudahti tämä iloisesti.

"Mutta siksi teidän korkeutenne saa jättää pois tuon surullisen muodon
ja näyttää iloisemmalta", sanoi kreivitär ystävällisesti. "Onko tänään
mikään pahoittanut teidän mieltänne?" kysyi hän, seuraten ruhtinatarta
salin toiselle puolelle, jossa kreivitär näytteli hänelle muutamia
kuvia.

"Minulla on syytä olla pahoillani", sanoi ruhtinatar hiljaa.
"Salaneuvos Werner kävi luonani ja tahtoi erota hovista. Minä sain
hänen kuitenkin jäämään, vaikka se oli hänelle vastenmielistä. Miksi
häntä tahdotaan eroittaa ja mitä hän on tehnyt?" Hän katsoi tyynesti
kreivittäreen.

"Armas ruhtinattareni", — yritti kreivitär, mutta ruhtinatar jatkoi:

"Eikö hänen ansionsa ruhtinasperheen suhteen ole kyllin suuret
saamaan kohtelun, joka ei pakoittaisi häntä ottamaan eroansa, vaikka
minunkaan tunteistani ei pidettäisi lukua? Uskotteko kreivitär, että
minä ilman hänettä olisin suostunut teidän aikeihinne? Ja luuletteko
sitä edelleen voivanne", — lisäsi hän vapisevalla äänellä, — "jos ette
häntä tarvitse — ja paitsi sitä, olihan hän ennen teidän ystävänne. —
Suottehan anteeksi, että puhun teille näin!" Hän lähestyi kreivitärtä
ja laski kätensä hänen käsivarrellensa. "Älkää luulko sentähden minun
unhottaneen kaikkea kuin olette tehneet minulle — ja kaikkea, jota olen
teille velkaa — vaan koettakaatte myös asettua mi-nun sijaani ja." —

"Antakaa jo olla, ruhtinatar", sopotti kreivitär. Hän oli punastunut
mutta kääntänyt päänsä niin, ettei muut voineet häntä nähdä. "Minä
suinkaan en ole tahtonut poistaa salaneuvos Werneriä, jota kunnioitan
silloinkin, kun olen toista mieltä kun hän; ja rauhoittaakseni teitä,
lupaan laittaa niin, ettei häntä vastedes häiritä. Mutta älkää uskoko",
sanoi hän kiivaudella, "ettemme ilman Salaneuvoksen apua saisi toimeen,
mitä me kerran olemme päättäneet ja nähneet hyväksi, vaikka vielä
te, ruhtinatar, sitä ette voisi käsittää. Uhkaukset ovat siis vallan
turhat. — Ja lapseni, jättäkää nyt houreenne, teille hyvää me tahdomme
kaikki. — Jos voisin luulla, että salaneuvos Werner on teille päähän
pannut nuo houreet, minä olisin ensimäinen vaatimaan hänen eroansa,
mutta siihen hän on liian viisas ja liian hyvä. — Noh, olkaa nyt vaan
iloinen, ruhtinatar tulee heti."

Kreivitär nyykäytti ystävällisesti ja meni selittämään eräälle
hovinaiselle, miten hänen oli täytynyt lohduttaa ruhtinatarta, joka oli
muka taas saanut yhden alakuloisia kohtauksiansa, jotka vielä ajoittain
häntä tapasivat, vaikka hän muuten oli aivan terve.

Ruhtinatar katsoi synkeästi kreivittären jälkeen ja sanoi itsekseen:

"Heille on turha puhua suoraan, viisaus on ainoa keino."

Hän istuihen ja neiti v. Helmers lähestyi häntä vähän epäillen.

"Tohdinko kysyä, miksi teidän korkeutenne on pahoilla mielin?"

Ruhtinatar katsahti noihin ystävällisiin, nuoriin kasvoihin, joista
loisti hyvän sydämen tunteet.

"Oi! minä olen taas saanut hyviä nuhteita ankaralta
hovimestarinnaltani. Hän pitää huolen minun kasvatuksestani. Mutta nyt
en sitä enää ajattele. — Oliko teillä haukka eilisellä huviretkellänne?
Ilma kumminkin oli mitä kauneinta."

"Ihastuttavin!" vastasi tyttö, hyvillään saada puhella jotaki
ruhtinattaren huviksi. "Onko teidän korkeutenne nähnyt Helmerslustin? Se
on jumalallinen paikka."

"En luule, tahi kumminkaan en muista sitä nähneeni", vastasi ruhtinatar
epäröiden.

"Sinne on teidän korkeutenne tultava. Ihana järvi saarinensa ja jyrkät
vuoriset rannat. Oh, ette usko, mikä ihana paikka se on."

Ruhtinattaren muoto kirkastui. "Onko siellä venhekin?" kysyi hän. "Oh,
sinne minä tahtoisin. Mutta älkää virkkako siitä, ennenkuin tiedämme,
jos ei se ole vasten etikettiä, sillä kreivitär v. Gerdt ei siinä
salli yhtään poikkeusta", sanoi hän, nousten ottamaan vastaan vanhaa
ruhtinatarta, joka nyt tuli saliin.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä löydämme kaksi vanhaa tuttavaamme, paroni von
Gerdt'in vilkkaassa keskustelussa jälkimäisen vierashuoneessa. "Nyt
voin teille, kreivitär, ilmoittaa sen iloisen uutisen, että asiamme on
selvinnyt. Ruhtinas Alberttia saamme odottaa kohta tänne."

"Noh, kuitenkin! Minä pelkäsin, että viivytys jo oli suututtanut
asianomaiset H:ssa."

"Luulitteko noin? Arvelitteko minua niin vähän ovelaksi, etten osaisi
pitää liittolaistani kiinni. Vähäinen viivytys on helppo kärsiä, kun on
niin hyvä valtti kädessä kuin pieni ruhtinattaremme. En yhtään epäile
ruhtinaan ihastumista häneen."

"Se ei ole niinkään varma, teidän ylhäisyytenne, kuin luulette, jos
ette käytä suurempaa varovaisuutta", vastasi kreivitär terävästi.
"Pyysinhän jo kerran enemmän kysymään arvoisan salaneuvoksemme
mieltä, mutta kuitenkin olette hänen pakoittanut hakemaan eroansa.
Ruhtinattaren tähden on hän sen kyllä ottanut takaisin, mutta
ruhtinattaremme syytti siitä minua ja muistutti miten kaikki, mitä me
olemme uhonneet, on viimeksi salaneuvoksen ansioa, jos ne menestyvät."

"Kuinka? Hän olisi tohtinut!" Sanoi ministeri hämmästyen.

"Sanoinhan jo, ettei hän vanhempana ole taivutettava miksi hyvänsä.
Ennen kaikkia on soviteltava salaneuvos Werner. Vaikka minä en Sitä
myöntänyt, oli ruhtinatar kuitenkin oikeassa siinä, että meidän omat
etumme vaativat meidän pitämään hänet täällä. Olen siis pyytänyt hänet
tänne ja niin tarkka kuin hän on", lausui kreivitär katsoen kelloansa,
"on hän heti kohta oleva täällä. Tehkäät nyt, teidän ylhäisyytenne,
parastanne, sillä hän se nyt yksin voi ohjata aluksemme. Teidän työnne,
minun luulleni, siinä jo on päätetty."

Ministeri epäili vähän. "Olkoon teillä oikein, kreivitär", sanoi hän.
"Te olette nyt, kuten ainakin, ollut etevämpi minua. Tuon vanhan
jöröpään suhteen saatte olla huoleti. Kun hän kerran on luvannut jäädä,
hänen täytyy meitä myös auttaa, muuta ei hän voi. Minä hänet sentähden
sovitan. — Vaan tuossa jo tuleekin vanha ystävämme."

Salaneuvos Werner astui sisään kumartaen.

"Minä en tiennyt saavani täällä kunnian tavata teidän häijyyttänne",
sanoi hän jotenkin kylmästi. "Millä voin palvella teitä, kreivitär?"

"Hyvä salaneuvos, istukaatte, Meillä on tärkeä asia keskusteltavana,
paroni v. Rauch ilmoittaa minulle juuri ikään, että saamme odottaa
ruhtinas Alberttia näinä päivinä tänne. Ettekö te ottaisi sen
ilmoittaaksenne ruhtinattarelle", sanoi kreivitär. Hän näytti koettavan
välttää tuon vakaisen miehen tuijotusta.

"Se on siis todellakin tekeillä?" sanoi tohtori. "Vaan luuletteko tuon
kokeenne onnistuvankin?"

"Varmasti, herra salaneuvos", vastasi ministeri. "Ruhtinatar on niin
loistavan iloinen ja kukoistava kuin ruusu. Ruhtinas ei olisi ihminen,
jos hän ei siihen ihastuisi."

"Hän oli, tahdoitte sanoa, paroni v. Ranch", oikasi tohtori. "Miksi te,
kreivitär, olette tehneet minun kukoistavan ruusuni? Hän vaalenee ja
surkastuu; silmien loisto on himmentynyt, ja tuo alakuloisuus! Teidän
etikettinne on vienyt häneltä kaikki, minkä suurella vaivalla olin
saanut toimeen. Jos tahdotte hänen miellyttämään ruhtinasta, koettakaa
kumminkin saada hänen suutansa jälleen hymyyn."

"Te olette oikeassa, herra salaneuvos, nyt kuten ainakin", kiiruhti
ministeri sanomaan. "Keksikää jotakin, kreivitär, tuon ruhtinattaremme
huviksi. Ruhtinas ei saa nähdä häntä surullisena, ei suinkaan; minä
olen kuullut hänen inhoavan alakuloisia naisia. Minä toivon varmaa
menestystä, kun vaan luotamme kokeneen ystävämme neuvoihin."

Tohtori naurahti ivallisesti. Kreivitär nousi ja lähestyi tohtoria.

"Me saamme siis luottaa teidän apuunne?" sanoi hän.

"Kuu se vaan tarkoittaa ruhtinattaren onnea ja menestystä."

"Ruhtinattaren ja ruhtinasperheen", oikasi kreivitär, "sillä ne ovat
niin likeisesti yhdistetyt, ettei toinen ole mahdollinen toisetta, sen
minä tahdoin teille muistuttaa."

"Siten olemme kaikki yksimielisiä. Sanoinhan minä; että herra
salaneuvos tässä asiassa tiesi tehtävänsä yhtähyvin kuin mekin, ja
ilokseni näen, etten ole erehtynyt. Nyt hyvästi, kreivitär, ja te,
herra salaneuvos, pidätte huolen ruhtinattaresta. Minä menen hankkimaan
varustuksia ruhtinaan vastaanotolle."

Hän meni; tohtori sanoi myöskin jäähyväiset kreivittärelle.

"Lapsi parka", sanoi hän mennessään portaita alas, "sinulla on tärkeä
hetki!"




5. Luku.


Oli kuuma, helteinen päivä. Kaksi nuorta miestä käveli pölyistä
maantietä.

"Minä puolestani istusin mieluummin vaunuissa, jotka sinä niin
kevytmielisesti jätit, poistuaksemme tästä kauheasta helteestä", sanoi
toinen nuorukaisista, jota näytti vaivaavan hänen i'ällensä tavaton
lihavuus.

"Malttia, Walter", vastasi toinen nuorukainen, pyyhkien hikeä
otsastaan. "Se varjoinen metsätie, josta portinvartia puhui, on vähän
matkaa tästä."

"Ole huoletta; heidän 'vähä matkaansa' ei ole niinkään vähä, kuin
luulet. Ehkä vaan parin tunnin matka tässä helteessä."

"Vaan annas olla, enköhän jo tuolla näe haettua metsätietämme ja siellä
varjoisessa metsässä saamme viileämmän sijan levähtämään kuin tässä
maantien pölyssä."

Astuttua vähäisen matkan edelleen he poikkesivat metsäiseen seutuun
vievälle polulle ja olivat pian metsän keskellä.

"Vaan tiedätkö varmaan tämän oikeaksi tieksi?" kysyi kumppaniltansa
ensimäinen puhuja. "Entä jos tänne eksymme ja viivymme yli määrätyn
ajan."

"Meiltä ei ole mitään kiirettä, Walter! Siihen on vielä kaksi päivää
kun meitä odotetaan. Ja muutenkin, saat olla huoleti. Tiedäthän, että
minulla on kaikkialla hyvä onni; näetkö, tässä on viileä siimes, jossa
voimme levähtää."

Näin sanoen hän heittäytyi alas nurmelle, laski lakkinsa maahan ja
pyyhkäsi hikeä otsaltaan. Hänen tumman ruskeat kiharansa liehuivat
vapaina; hänen tumman siniset silmänsä loistivat iloisesti ja yht'aikaa
ylpeästi mustain kulmakarvain alta, jotka välistä voivat saada uhkaavan
muodon ja panna ne säihkymään tulta. Hänen ystävällistä suutansa
ympäröi lyhyt, vaan tuuhea, musta parta ja viikset.

"Sinua, onnen lasta!" Sanoi toinen, jonka nimen kuulimme Walteriksi,
"tämänkin ihanan paikan Sinä onnistuit löytää."

Molemmat heittäysivät pitkälleen pehmeälle nurmelle.

"Tämänkin", vastasi kumppani; "mitähän minun eduistani sinä enemmän
kadehtinet; se olisi hauska tietää."

"Onko mitään, joka antaa suurempia etuja kuin korkea Suku?" sanoi
Walter. "Se tuottaa sinulle kaikki valmisna käteen, rakkauden,
kauneuden; tarvitset ojentaa vaan kätesi niitä ottamaan."

"Sanotko rakkaudenkin? Olisit sanonut morsiamen, sen kyllä löydän, vaan
rakkautta, se on niin ja näin. Jos emme ollenkaan mieltyisi toisiimme!
Minusta se on kohtalaista onnea saada noin valmiisti kaikki. Voitto on
suloisempi, kun siitä on saanut ensin taistella. Vaivaton saalis on
aina vähäarvoinen."

"Noh, hiisi! Miksi häntä sitte otat? Mikä sinun nyt on tehnyt noin
taipuvaksi?"

Nuorukainen katseli haaveksien, molemmat kädet päänsä alla, kulkevata
pilveä muutoin kirkkaalla taivaalla, ja vastasi hiljaksensa.

"Tahdoin toki hänen nähdä. Kaikki mitä hänestä on kerrottu vivahtaa
noihin kuuluisiin itämaan satuihin, tuskin tuo tauti niin ihmeellisesti
parannettu, sitten tuo ylenpalttisuus, tuo iloisuus ja vihdoin
selittämätön alakuloisuus. Uskotko, minulla on hänestä paremmat tiedot
kuin nuo ovelat herrat voivat luulla. Heidän kujeistansa minä vähät,
minua huvittaa hän itse."

"Mutta jos ei hän sinua miellytä, niitä silloin teet?"

Nuorukainen nauroi ivallisesti.

"Minä lahjoitan heille silloin vaan summan, jota haluavat ja olen vapaa
kuin ennen."

"Lahjoitat! ja miksi?"

"Pettääkö tahtoisin heitä minä? Koko puuhan, näet, on tehnyt heidän
kurjat raha-seikkansa; siksi he haluavat minua, tahi oikeimmin minun
rahojani. Poikaparka, hän on hävittänyt kaikki, se on Surkuteltavaa, ei
hän niin huono olisi — mutta hänen isänsä, siitä en paljon maksaisi.
Miten hän tyttärensä jätti avuttomaksi! Juuri kuin oli tarvis mennä
Italiaan, hän sen lähetti Rabensteinin hökkeliin, kunnes tuo viekas
paroni v. Rauch sai onnellisen Sylikoirajuttunsa. Ihme oli silloin
Antonia raiskaa vielä saada pelastetuksi."

"Vaan mistä ihmeestä sinä, Albert, tuon kaiken sait?" kysyi Walter.

"Sanonko sen sinulle? Alfonsilta. Hän oli tunnon vaivoissa sisarensa
suhteen, jonka matkarahat hän kadotti pelissä. Hän kääntyi silloin
minuun; kuten tunnet, me olimme ylioppilaskumppanit. Silloin halusin
vaan päästä irti hurjasta kihlauksestani S:in ruhtinattaren kanssa,
jonka vanhempamme, eli oikeastaan vaan valtiomiehet, olivat saaneet
toimeen. Silloin Alfonsin kanssa teimme tuon saman koirajutun, jonka
sitte idätimme paroni v. Rauchille makupalaksi. Hauskaa kumminkin on
nähdä sukkelan paronin nyt ajavan minun asiaani, kun hän päinvastoin
luuli vetävänsä nenästä minua. Mutta Alfonsia minä en ymmärrä, hän ei
kirjoita minulle enää, hän juuri kuin karttaa minua, ja minun tietoni
ovat jo toisesta lähteestä. Katuuko hän, juuri kuin olisi minulle
myönyt sisarensa, mutta siitä olkoon huoletta, en minä niin hänelle
tunkeudu, jos ei hän suostu. — Mutta nyt, veliseni, ehkä jo jatkamme
kävelystä, vain oletko vielä väsynyt?"

"En suinkaan. Tuo historiasi on minut virvoittanut. Toivoisin vaan
paroni v. Rauchille tuon hyvän tarinan. Olisi hauska nähdä hänen
naamansa silloin, kun huomaa itse olevansa vedetty nenästä. Olen hyvin
kiitollinen, kun valitsit minun seuraksesi tälle hauskalle matkalle,
enkä enää valita, jos veisit minun vaikka Mont Blanc'in ylitse", sanoi
Walter leikillä, seuraten ruhtinaa varjoista tietä.

Eräitä hetkiä myöhemmin kävelijät olivat tulleet vuoriseen
metsäseutuun, jossa vähäinen polku oli heiltä haihtunut. He katselivat
ympärilleen ja näkivät vihdoin edessään pienoisen järven.

"Kuinka ihanaa täällä on!" huudahti ruhtinas ihastuen.

Korkeat, metsäiset rannat kuvastuivat ihanasti järven tyvenessä
pinnassa.

"Minusta", sanoi Walter, "olisi hauskempi, jos näkisin vaikka olilla
katetun mökin, tahi vielä paremmin sivistyneen ihmisasunnon tässä
jylhässä metsässä. Todella sanoen, tuo ihanuus ei auta nälkääni."

"Hyvin jokapäiväistä!" vastasi Albert. "Mutta kulitko, mitä se oli?"

Molemmat seisattuivat kuultelemaan. Järveltä kuului airojen loiske.

"Siellä on venhe!" huudahti Walter hyvillään.

"Vait!" käski ruhtinas jyrkästi.

He kuulivat laulua, joka tuntui lähenevän ja, vihdoin voitiin selittää
sanojakin. Sävel oli yksinkertainen, vaan ääni vieno ja sulava:

        "Laula, aaltoni, oi,
        Rannan loisteessa soi,
    Laula, riemuitse keväässä sä.
        Tuuli pilveä vie,
        Vaihteleva sen tie
    Niin kuin ihmisen elämä tää.

        'Pikku ystäväni,
        Lintu, oksallasi,
    Mulle laulusi toisinaan suo.
        Sitte lennät sä pois,
        Oi, kellä siipiä ois
    Että lentää sais taivahan luo!"

Venhe oli laulun kestäessä lähennyt; siinä istui kaksi nuorta neitoa
kansan puvuissa, toinen souti ja toinen lauloi, ohjaten venettä
melalla, joka vaan keveästi hiihti veden pintaa. Venhe ja siinä olevat
nuoret tytöt somassa, heleänvärisessä kansanpuvussansa elähytti uudella
sulollaan tämän jo ennestään ihanan metsäseudun.

"Kuinka somia tyttöjä!" kuiskasi Walter.

"Hyvin hauskaa, vaan vait vielä", sopotti Albert. He olivat lymynneet
rantapensaiden taa.

"Seisota vähäsen, Anua", sanoi tytöistä se, joka oli laulanut. "Tässä
on niin ihanaa ja rauhallista."

Soutaja pysäytti aironsa ja molemmat katselivat haaveksien ympäri
ihanaa seutua.

"Nousemmeko tässä maalle?" Liisi esti soutajaa, katsoen iloisesti
kumppaniinsa.

"Miksi juuri tässä, Anna? kysyi toinen.

"Ettekö luule tuon vuoren rinnassa jo olevan mansikat kypsiä?"

"Todella, mutta jos viivymme liian, kun aioimme vielä Katrin tuvatta
käydä. Sitä en nyt tahtoisi jättää, hän tulee niin iloiseksi siitä
vähästä, jota viemme. Tie tulee siten pitkäksi, ja vihdoin saamme
nuhteita, jos viivymme myöhään?"

Soutaja tarttui airoihin ja yritti painaa ne veteen.

"Arveletteko todella antaa heidän jättää meidät tähän?" kysyi Walter
pelästyen.

"En suinkaan!" vastasi ruhtinas. "Hyvät tytöt!" huusi hän, tullen
yhtäkkiä esiin.

Tytöt säikähtivät ja kiljahtivat yht'aikaa hämmästyneinä.

"Hyvät tytöt, ohjatkaat meitä, kahta eksynyttä, löytämään jonkun
ihmisasunnon", sanoi ruhtinas ystävällisesti.

Tytöt katsoivat toisiansa silmiin.

"Niin, jos me itsekään tietäisimme", vastasi laulajatyttö. "Me olemme
ensi kerran tässä seudussa." Hän katsoi hymyillen kumppaniinsa. Tytöt
sopottivat keskenänsä. Vihdoin Anna sai airoillaan venheen liikkeelle
ja ruhtinas kiiruhti ottamaan sitä rannassa vastaan.

"Minä en tiedä muuta neuvoa, kuin että tulette venheesen, ja me
soudamme teidät tuonne mokin luo, josta saatte ohjaajan, joka vie
teidät maantielle, jos nimittäin ken mökissä on kotona, muuten saatte
odottaa siellä", sanoi laulajatyttö, jonka nimi oli Liisi.

"Odottaa me ainakin voimme, kun meillä ei ole kiirettä", vastasi
ruhtinas ja hyppäsi venheesen. Walter teki samoin, vaikka hypätessään
oli pudota veteen, jos ei Anna olisi ehtinyt häntä auttaa, mikä
taas, Walterin harmiksi, pani tyttöjen suut nauruun, Anna yritti nyt
soutamaan, mutta Walter esti sen, sanoen, ettei hän mitenkään tahtoisi
vaivata naisia heitä soutamaan, pyysi airoja ja sai Annan istumaan
kumppaninsa vastaan. Liisi pysyi paikallaan perässä.

"Noh", sanoi Walter, "tapaammehan siellä jonkun ihmisen, jolta voimme
saada jotain ruokaa, sillä me olemme nälkään kuolemaisillamme."

Tämän sanoi hän niin alakuloisesti, että tyttöjen oli vaikea pidättää
nauruansa.

"Jos niin on, meidän täytyy sitte seurata teitä maalle ja koettaa
siellä hankkia, mitä on tarvis", sanoi 'Anna katsahtaen kumppaniinsa.

"Mutta tunnetko sinä naapurimummon säilöjä, jos ei hän olisi kotona?"
kysyi Liisi.

"Minäkö en niitä tuntisi, Liisi", vastasi Anna iloisesti. "Minähän
häntä autoin leipiänsä vartaille panemaan. Ei mitään hätää, ja
jos herrat ovat niin nälkäisiä, kuin sanovat, he varmaan tyytyvät
halvempaankin ruokaan", sanoi hän ilkkuen. — "Ei, Liisi-kulta, enemmän
oikealle, muuten emme tule oikeaan salmeen, tuonne", sanoi hän osottaen
sormellaan erästä nientä kohti, "noh, nyt se on oikein."

"Vai niin", sanoi Liisi, kääntäen venheen osoitettua paikkaa tohti.

"Miksi kumppaninne tuntee paremmin nämä paikat?" kysyi ruhtinas
Liisiltä.

Liisi punastui vähän. "Minä olen vasta äsken tullut näille seuduille.
Mutta älkäät peljätkö, kyllä minä teille sentähden voin iltaista
laittaa", sanoi Liisi rohkeasti, katsoen häntä silmiin. "Kas niin,
tuossa se mökki on, eikä näy ketään kotona, Anna, kyllä me saamme
maalle mennä."

Pian he kaikki istuivat mökin edessä, jossa ei ollut kotona kuin vanha
mummo, joka hyvin hämmästyi niin monesta harvinaisesta vieraasta.
Anna hääri hänen kanssansa ja lupasi auttaa iltaisen laitoksessa,
keskeyttäen siten mummon puheet varojensa vähyydestä. Molemmat tytöt
kiiruhtivat sytyttämään tulta lieteen ja tuomaan esiin mökin vähiä
ruokavaroja, kuppia ja lautasia. Anna toi esiin vähät varat, mitä
löytyi, ja Liisi levitti valkoisen, vaikka karkean liinan pöydälle.
Kaikki tuli esiin kuin loihtien: voita, leipää, vähän sian ja lampaan
lihaa, yksin keitettyjä muniakin ynnä maitoa. Sill'aikaa kun Walter ja
Anna kilpaan leikkelivät siruiksi lihaa, keitteli Liisi muna-viipaleita
ruhtinaan voileivälle, kun ruhtinas yhtäkkiä kysyi:

"Teillä on varmaan sulhainen, Liisi, koska on sormessanne sormus?"

Liisi peitti kätensä esiliinansa alle. "Minulla on kyllä sulhainen,
mutta." —

"Mutta?" kysyi ruhtinas, "ettekö tunne hänen kanssansa tulevanne
onnelliseksi?"

"Sitä en tiedä, minä en ole vielä häntä nähnyt."

"Kuinka", sanoi ruhtinas, "miksi häntä sitte otatte?"

"Miksikö? Eihän kukaan ole minulta kysynytkään, minun täytyy vaan
totella, kun niin on määrätty. Te luulette vaan, että ruhtinaat ja
ruhtinattaret naitetaan niin. Tapahtuu se talonpoikain tyttärillekin."

"Mutta kun sulhaisesi nyt tulee kysymään, josko häntä tahdot, mitä sinä
vastaat?" kysyi ruhtinas.

Liisi katsahti häneen. "Minä ai'on sanoa hänelle totuuden, jos muuten
saan tilaa siihen, mutta pelkään vaan, etteivät sitä anna. Sitä paitsi
en tiedä, jos se paljon auttaa, enhän minä häntä tunne. Ja koska hän
tahtoo sitä, jota ei koskaan ole nähnyt, mitä hän siitä huolii, jos
miellyn häneen tahi en. — Vaan hyvä herra, te ette syö mitään, tässä
lasillinen maitoa."

"Kiitoksia, hyvä tyttö", sanoi ruhtinas. "Mutta sanopa minulle vielä,
oletko rikas, vain miksi hän sinua tahtoo?"

"Minäkö rikas, ei, köyhä, hyviin köyhä, hän on rikas, siksi he tahtovat
minun häntä ottamaan, mutta miksi hän tahtoo minua, sitä en tiedä. He
ovat hänelle ehkä sanoneet minusta liiaksi hyvää, jota en ansaitse, ja
siitä minun on paha mieleni, sillä minä en tahdo näyttäydä paremmalta
kuin olen."

"Mutta ken sinua pakoittaa sitte? Isäsikö?" kysyi ruhtinas, nojautuen
vähän häntä lähempää katsomaan.

Liisi hämmästyi. "Niin isäni — isäntimäni", sanoi hän harhaillen ja
nousi. "Noh, Anna, meidän täytyy mennä", sanoi hän vilkkaasti. "Te,
herrat, saatte täällä levätä yön — tästä on teille siksi heinälato.
Hyvästi! onnea matkoillenne!"

Ruhtinas otti hänen kätensä. "Hyvästi, hyvä tyttö!" sanoi hän.
"Kiitoksia ravinnosta. Toivon että mieltyisit sulhoosi, kun kerran saat
hänen tuntea." Hän auttoi häntä venheesen ja katseli miettien hänen
jälkeensä.

Liisi oli käynyt airoihin ja souti vakavasti ja tasaisilla vetäyksillä.
Venhe oli pian mennyt näkymättömiin.

"Arveletko todellaki asettua yöksi tänne?" kysyi Walter.

"Niin, miksi ei? Hetken levätä ja sitten kiiruhtaa vaunuihimme." Hän
kääntyi takaisin ja molemmat olivat kohta yömajassaan heinäladossa.

"Mitkä herttaiset tytöt! Vahinko etteivät ne voi tulla seuroihin",
sanoi Walter. "Oliko sinunkin yhtä hauska? Ha, ha, ha! Sitä vaan oli
veitikka."

"Minusta ne olivat molemmat kelpo tyttöjä. Kummallista! minusta tuntuu
kun minä tulisin häntä näkemään."

"Noh, se on helppoa", sanoi Walter. "Voinehan kuulustella, tuo mummo
kyllä antaa heistä tiedon."

"Sen annat ehkä olla, niin hyvin kysyt mummolta, kuin muuten heitä
etsit, jos minua seuraat", sanoi ruhtinas vakaisesti.

"Vaan Albert, tämän oivallisen seikan." —

"Sen päätämme tähän", keskeytti ruhtinas. "He ovat luottaneet meihin ja
meitä auttaneet, kysymättä mitään meistä, heillä on oikeus vaatia samaa
kunnollisuutta meiltä. Muuten, tuskin he olivatkaan talonpojan tyttöjä."

"Ha, ha, ha!" nauroi Walter, "ne olivat lumottuja ruhtinattaria.
Olkoot! Vaan merkillistä se oli. He eivät aavistaneet olleensa
ruhtinaan seurassa — Vain tässäkö nyt saamme asustaa? Voisi
pahemmassakin olla! Onpa noilla heinillä oikein hyvä haju. Hyvää yötä!"




5. Luku.


Perintöruhtinas Alfons oli ikään tullut palavassa ja väsyneenä
metsästysretkeltä, kun kamariherra tuli huoneesen.

"Suokaatte anteeksi, teidän korkeutenne, minua on käsketty teille
ilmoittamaan että ruhtinas Albert, H:sta on tullut. Ruhtinaamme on
määrännyt hänen julkisen vastaanottonsa tänään puolipäivän ajaksi. Siis
pari hetkeä vaan, — teillä on kiire, jos haluatte sitä ennen tavata
ruhtinaan."

"Kenkäs on sanonut minun sitä haluavan — tahi kysynyt siihen neuvoa
teiltä?" tiuskasi perintöruhtinas. "Tervehtäkää ruhtinasta ja sanokaa
että minä olen määrättynä hetkenä siellä ja siinä kaikki." Hän pyörähti
ympäri ja joi lasin kylmää vettä.

Kamariherra ällistyi ja meni. "Nuori herramme, näen, on tänään pahalla
tuulella. Metsästys lie ollut huono. Hiis noita korkeita ymmärtää, —
ennen Albert-ruhtinas oli hänen paras ystävänsä, nyt hän suuttuu, kun
kysyn, jos tahtoo häntä tavata." Ajatuksissaan hän ei huomannut, että
joku tuli hänelle portaalla vastaan.

"Anteeksi teidän korkeutenne!" huudahti hän hämmästyneenä ja ehti
tuskin väistyä, ennenkun Albert-ruhtinas ylpeänä seisoi siinä, hänen
avatessaan ovea portaalle.

"Onko hänen korkeutensa, perintöruhtinas, tullut?" kysyi
Albert-ruhtinas.

"On, teidän korkeutenne, se tahtoo sanoa, että kyllä hänen korkeutensa
on kotona — mutta." —

"Muuta en tahtonutkaan", vastasi ruhtinas ja meni rohkeasti edelleen.

"Vaan mitähän tästä tulee?" ajatteli kamariherra, "kunhan ruhtinaamme
ei saisi vaan kuulla hänen kysyneen minulta."

Alfons-ruhtinas oli, jäätyään yksinään, kävellyt vilkkain askelin edes
takaisin.

"Tänään siis, Antonia-parka, päättyy kohtalosi — ja minunkin", jupisi
hän. "Albert, Albert! olin avukseni sinua kutsunut ja nyt, milt'en
vihaa sinua — ja kuitenkin — mitä se auttaisi? Ei mitään!" Hän löi
kädellään otsaansa ja kiroili. "Voit tulla hulluksi tästä! Mikä hirveä
kosto!"

Hän viskautui sohvaan, nojasi kyynäspäänsä pöytään, peitti käsillään
kasvoonsa ja huokaili syvästi, kun yhtäkkiä tunsi olallaan käden.

"Alfons, mikä sinulla on?" kysyi säälivä ääni. "Noin tuskissasi?"

Ruhtinas kavahti ylös. "Albert, sinäkö se olet?" Hän punastui
tuntuvasti. "Minun asianihan oli tulla luoksesi."

"Joutavia", keskeytti Albert. "Vaan sano minulle, mikä sinua vaivaa;
tiedäthän kuinka mielelläni sinua autan, ja siksihän", jatkoi hän,
"olen nyt tullutkin, kuten tiedät."

"Haa, niin!" huudahti Alfons, "älä siitä muistuta; tuo häijyn keksintö,
määrätä kysymättä toisen onnesta!"

"Vait siitä", keskeytti Albert vakaisesti. "Ken on sanonut, etten ai'o
kysyä? Minä tahdon yhtä vähän antaa pakoittaa häntä kuin itseänikään
— kaikki riippuu siitä, jos toisiimme vaan miellymme. Jos hän nyt on
levoton, voit hyvin tällä tiedolla häntä lohduttaa samoin kuin itseäsi."

"Luuletko todella että paroni v. Rauch laskisi sinun siitä?" kysyi
Alfons synkästi, kääntäen kasvonsa Albertista.

"Kuulepa nyt veliseni", sanoi Albert, heittäen kätensä Alfonsin
harteille. "Anna minun puhella suoraan, niin saat kuulla kuin vähän
sinun on syytä päivitellä. Minä olen tullut tekemään sisaresi
tuttavuutta, ja jos hän minua todella niin miellyttää, kuin kertomukset
hänestä ovat tehneet, ja minä onnistun hänen sydämensä voittamaan,
silloin menee kaikki niinkuin on puhuttu, aivan paroni v. Rauchin
mukaan ja kaikki on selvällä. Vaan muutoin, jos nämä ehdot eivät
toteudu, häistä ei tule mitään. Mutta lupaan auttaa sinut häijyistä
juutalaisistasi irti, sen minä kaikessa tapauksessa täytän. — Ei,
ei, kuule minua loppuun asti. Sinut on petetty hävyttömästi M:n
pelipankissa — minä epäilin sitä heti ja olen antanut pitää silmällä
miestä — hän on nyt tuiki minun vallassani. — Vaan siitä nyt emme nosta
huhua, mutta annamme hänen maksaa takaisin, mitä voi; täyteen saat
minulta velaksi kiinnikkeellä rajalla olevaan metsästyslinnaasi, —
tiedäthän kuinka siihen olen ihastunut; sinä sen annat minulle pantiksi
kymmenen vuoden ajaksi. Sill'aikaa voit, säästämällä eläen, maksaa
velan, ja niin olen saanut sisaresi terveeksi ja vapaaksi."

Alfons syleili häntä. "Minua hävettää, enkä voi sinua niin kiittää,
sinä jaloin ja paras ystäväni — mutta." —

Hän erosi yhtäkkiä Albertista ja tuijotti synkeänä eteensä. Albert
katseli häntä kummastuen.

"Siis se ei ollutkaan vielä kaikki. Sinulla on muutakin. Noh, annas
kuulla! Emmekö siitäkin selkeäisi! Puhele nyt veliseni, ehkä vihdoin
kaikki menee hyvin."

Alfons katsoi vakaisesti ja surullisena uljaasen ystäväänsä ja hänen
veltto mutta säännöllinen muotonsa sai jonkun jalomman vivahduksen
vastatessaan:

"Ei, Albert! Mitä nyt kärsin on rangaistus siitä mitä
kevytmielisyydessä olen rikkonut. Kenkään ei voi siinä minua auttaa.
Minun täytyy nyt kohtaloni kuulla, vaikka se tekee minun äärettömän
onnettomaksi." Hän väistyi ja nojasi otsansa ja käsivartensa ikkunan
pieleen.

Albert oli liikutettu ystävänsä onnettomuudesta. Hän vaikeni — vihdoin
häntä lähestyen hän kysyi:

"Onneton rakkausko? Olenko arvannut oikein?"

"Aivan oikein."

"Ja ihan toivoton?"

"Ihan toivoton. — Vaan olkaamme siitä vaiti."

"Yksi sana vielä, tietääkö hän siitä?"

"Ei, ei!" sanoi Alfons miltei raivosti. "Hän vihaisi minua, jos ei hän
jo Sitä tee."

"Levoitu nyt! Sinä kärsit sen miehenä. — Mutta nyt luulen
ajan jo olevan ajatella julkista vastaanottoa. Etkö soita jo
kamaripalvelijaasi? Minunkin täytyy vielä majatalooni, jos tahdon tulla
esiin kaikessa loistossani. Voin arvata miten kamarineitsyet juuri
koristavat sisaresi huikasemaan silmiäni. Siis kiiruhdan ansaitsemaan
onneani. Näkemään asti!"

Hän meni huomaamatta, kuinka hänen viimeiset, leikilliset Sanansa
löivät Alfonsin vaaleaksi. Jäätyään yksin tämä riuhtasi kellon nauhaa
ja sitte pukeusi senlaisella kiireellä, että kamaripalvelija tuskin
ehti häntä auttaa.




6. Luku.


Linnan puistossa oli erinäinen piiri sillä kohdalla linnaa, jossa
ruhtinatar asui. Tämän piirin eroitti tuuhea pensasaita muusta
puistosta, ja sitä kutsuttiin ruhtinattaren puistoksi, jota aina
ruhtinattaren lapsuuden ajoilta oli ollut yksinään hänen huostaasaan,
ja jossa kukaan häntä ei saanut häiritä.

Ruhtinas Albertin vastaanotto-päivä oli vihdoin ohitse. Se oli ollut
lämmin, helteinen, ja yö nyt oli viileä ja tyyni. Yksi verannan
sali-ovia avautui ja ruhtinatar astui ulos. Hän oli vaihtanut loistavan
juhlapukunsa laheaan viittaan, valkoista kashimiriä. Hän astui
verkalleen hiljaisia käytäviä, joita kuu nyt lempeästi valaisi. Päivä
oli ollut liian merkillinen hänelle, saadakseen sen perästä heti lepoa.
Hänellä oli vielä ajatuksissaan viimeiset tapaukset. Hän ajatteli,
miten hän Samana aamuna sai yhtäkkiä jättää ihanan Helmerslustin, jossa
hän, vapaana hovielämästä ja etiketistä oli viettänyt pari hauskaa
viikkoa. Hän muisti, miten lempeä ja myöntyisä hovimestarinna oli
ollut häntä saattaissa sinne, jossa hänellä oli seurana vaan neiti
v. Helmers, kuinka hän siellä esiteltiin vanhalle, ystävälliselle
naisellle, ja jätettiin sen hoitoon, jolla ei ollut nutilta kuin
täyttää hänen kaikkia halujansa ja antaa hänelle täyttä vapautta
kaikkeen; kuinka salaneuvos Werner pari kertaa oli siellä käynyt
ja kehoittanut häntä nauttimaan elämäänsä ja vapauttansa, ja kuinka
hän sitte nuoruuden keveydellä oli unhottanut huolensa ja ihastunut
vapaan elämänsä sulouteen, tämän ihanan luonnon helmassa ja iloisen,
ystävällisen neiti v. Helmersin seurassa, jota hän sydämellisesti
rakasti. Silloin yhtäkkiä hän oli kutsuttu takaisin kaupunkiin,
hoviin, kosta Albert-ruhtinas muka oli tullut. Milt'ei pyörryksissä
oli hän matkannut. Hän oli nyt todellakin tullut, tuo ruhtinas, josta
hänelle tuskin oli mitään puhuttu sen koommin, kun salaneuvos Werner
oli häntä maininnut. Kuinka hän oli pelännyt tätä kohtausta, mutta
hänelle ei jäänyt aikaa enää sitä miettiä. — Kuinka hän oli vavissut
tullessaan loistavaan salonkiin, kaikki hovimestnrinnan varoitukset
ja neuvot suhisten vielä korvissansa. Turhaan oli hän koettanut saada
selvää kuvaa tuosta loistavasta herrasta, ainoasti eräät muodot
olivat langenneet hänen harhaileviin silmiinsä. Että perintöruhtinas
näytti hyvin vaalealta, ja että hänen rakas tohtorinsa katsoi häneen
kehoittavalla ja mieluisalla hymyllä oli milt'ei ainoa, jonka hän
selvästi huomasi, paitsi salaista tuntoa, että hovimestarinnan
silmät seurasivat hänen jokaista liikuntoansa, kunnes vihdoin siellä
näkyi tuo uljas nuorukainen, joka näytti hänestä päätä korkeammalta
kuin kaikki muut. Mitä siellä puheltiin, tuntui hänestä vaan kuin
sekainen surina; hän ei tohtinut mihinkään katsoa, ennenkun hän, tuo
uljas mies, seisoi hänen edessään. Kun heidän silmänsä yhtyivät,
olivat kumpikin hämmästyneet. "Tehän se siis olitte!" oli ruhtinas
sanonut. Tämän ääni oli matala, vaan kylläksi korkea lähellä seisovain
kuulla. Kuinka hän oli pelästynyt, vaan samassa nähnyt ruhtinaan
ystävällisen seuraajan, prohvessori Walterin, ällistyneenä kumartavan
syvästi tuon veitikkamaisesti iloisen neiti Anna v. Helmersin edessä;
kuinka ruhtinas oli myös sen huomannut — prohvessorin kummastus
oli varsin hauskaa — ja kun heidän katseensa taas yhtyivät, eivät
kumpikaan voineet olla naurahtamatta. Ja nyt, yhtäkkiä, kuinka hän
tunsi saaneensa kaiken rohkeutensa ja kuinka hän sitte levollisna
ja pelotta antautui puhelemaan ruhtinaan kanssa ja koko illan sitä
jatkoi. Päivällispöydässä oli tosin vallinnut vähän jäykkä etiketti,
mutta illalla oli puistossa poltettu rakettia ja linna oli loistavasti
valaistu. Kaikki oli ollut hyvin komeaa, mutta häntä ei huvittanut
muut kuin ruhtinas; kuinka miehuullinen ja uljas hän oli, kuinka
vähäpätöiseltä näytti Alfons hänen rinnallaan.

Hän tunsi sydämensä sykkivän kovasti.

"Oi Jumalani!" huokasi hän, "auta minua ja anna minun tehdä aina sen,
mikä on oikea!"

"Antonia, onko se sinusta niin vaikeaa?" kysyi vieno ääni hellästi.

Hän kääntyi ympäri säikähtyen. "Teidän korkeutenne täällä ja tällä
hetkellä?"

"Anteeksi, Antonia!" sanoi Alfons, tullen puiden varjosta esiin.
"Minun täytyy sinua puhutella; päivältä me olimme vartioidut pahemmin
kuin vangit — ei, älä mene pois, saat olla huoletta, kamariherra v.
B. seisoo portilla ja voi todistaa, ettei muut kuin veljesi ole ollut
täällä."

Ruhtinatar seisattui epäillen. "Mitä teillä saattaa olla sanottavaa?"
kysyi hän.

"Ensiksi, Antonia, miksi tuo vieraus? Veli ja sisar kuitenki voivat
toisiansa Sinutella. Me olemme olleet toisillemme niin vieraat. Aina
kotiin tulostasi asti olemme iltasin pari sanaa vaihtaneet."

Ruhtinatar katsoi häneen kummastuen.

"Ken siihen on syynä, jos olemme niin väärässä suhteessa?" kysyi hän.
Alfons punastui.

"Mutta mitä sinä aioit sanoa minulle?" kysyi ruhtinatar.

"Antonia, älä tuomitse minua niin! Minä olen syyllinen, vaan että
olen katunut, että olen kärsinyt, sitä et näy tuntevan. — Ehkä voisin
korvata, mitä olen rikkonut. — Antonia, sinä et ole pakoitettu tuohon
naimiseen."

"Kuinka, Alfons? Eikö se ollut sinun etusi naittaa sisaresi rikkaalle
Albert-ruhtinaalle? Mitä sanoisivat valtiomiehet, jos näinikään
repisimme heidän kutomat, konstikkaat verkkonsa. Jos tahdot minua
auttaa, Alfons, keksi jotakin, mikä voi käydä laatuun. Valtiomiehet
huolivat vähän kenenkään mielipiteistä ja taipumuksista. Sitä paitsi
Albert-ruhtinas ei ole millään ilmaissut toivoansa minun tunteitteni
suhteen häntä kohtaan."

"Haa! Antonia! Sinä rakastat siis häntä!" sanoi Alfons.

"Teillä ei ole mitään oikeutta minulta sitä kysyä. — Lopettakaamme tämä
turha puhe. Hyvää yötä!"

"Luuletko todella minun niin sinut laskevan pois?" sanoi Alfons
kiivaasti.

Ruhtinatar peräytyi, kauhistuen nähtävää tulta hänen silnissään.

"Minä tahdon kuulla totuuden", sanoi Alfons, tarttuen hänen käteensä,
jota hän kalvosimista puristi.

"Ai'otteko pakoittaa minua huutamaan apua?" kysyi hän, katsoen
järkkymättä hänen jäätyviin silmiinsä.

"Sitä ei ole tarvis, teidän korkeutenne, apu jo on tässä!"

Salaneuvos Werner seisoi heidän edessään.

"Kuinka, minun askelianiko te vakootte?" huudahti Alfons.

"En suinkaan, teidän korkeutenne; olin lääkärinä kutsuttu evään
palvelijan avuksi tässä osassa linnaa ja tulin sentähden ruhtinattaren
puiston kautta. Kaikista vähimmin ajattelut saavani nähdä teitä,
ruhtinas, täällä." Hän korjasi nyt hienon höytyävaatteen, joka oli
valunut ruhtinattaren olkapäiltä, jälleen hänen ympärilleen. "Menkää
nyt lapseni ja levätkää", sanoi hän ja saattoi ruhtinatarta linnaa
kohti.

Alfons syöksi hurjana pois, sysäten maahan pian nukahtaneen
kamariherran, joka odotti portilla. Hän löi kämmenellään otsaansa:

"Mitä olen tehnyt?" sanoi hän. "Tahdoin auttaa ja olen sen sijaan häntä
loukannut. Hän inhoaa minua nyt enemmän kuin koskaan."




7. Luku.


Huvi toisensa perästä seurasi Albert-ruhtinaan ollessa pääkaupungissa.
Sopotettiin ja oudoksuttiin vaan, ettei kosimisesta kuulunut mitään.
Kuitenkin oli jo ensi kohtauksissa nähty selvästi vanha tuttavuus,
joka teki aivan todenmukaiseksi tuon kerrotun sylikoira-jutun, niin
satumaisena kuin sitä oli pidetty. Oli nyt illaksi taas määrätty
konsertti. Hovi ja pääkaupungin ylhäiset olivat kokoontuneet hovin
tilavaan salonkiin. Ruhtinatar näytti tänään iloisemmalta kuin
tavallisesti. Hänen hellätuntoisuuttaan tähän aikaan pidettiin ihan
luonnollisena. Vaan miksi tuo viisas ministeri nyt näytti levottomalta?
Vaan olkaas, hovimestarinua katsoo nyt häneen ja kuuntelee häntä
uteliaasti. Ministeri ilmoittaa hänelle par'aikaa, että etevin
laulajatar oli äkkiä sairastunut, mutta että hän sähköteitse oli
kutsunut läheisestä kaupungista sen sijaan toisen oivallisen
laulajattaren — niin, mikä sen nimi olikaan? — yksi niitä monia
ilmauksia taiteen alalla, joka äsken oli tullut seutuun. Hän oli
luvannut antaa kuulla ääntänsä. Mutta hän ei voinut laulaa muuta, kuin
mitä viimeksi oli harjoittanut Berlinissä annettuun konserttiin. Noh,
olihan se onnellista. Tämä uutinen kerrottiin ruhtinaalle ja hänen
puolisolleen. Vaan Albert-ruhtinas kertoi ruhtinattarelle juuri
eräitä seikkoja monilta matkoiltaan ja he eivät kuulleet mitään koko
uutisesta. — Konsertti alkoi. Ensimäinen osa meni ohitse ja laulu jo
oli seisattunut. Tyytymyksen osoitukset jo olivat tau'onneet. Silloin
tuli esiin nuori nainen, vaaleahiuksinen sinisilmäinen, joka jyrkästi
erosi noista mustasilmäisistä Italian naisista.

Tämä ei laulanut mitään suurta aariaa, yksinkertaisen kansanlaulun
vaan, kuulijoille aivan tuntemattoman, sanat outoa, tuntematonta
kieltä; sävel oli liikuttavan surullinen:

    "En voi sua unhottaa poijes,
    Vaikk' en ikänän sua saa", j.n.e.

Se kaunis, voimakas ääni liikutti jokaisen sydämen hellimmät tunteet.
Jo ensi säveleet olivat muuttaneet vaaleaksi ruhtinattaren; hän
kuunteli milt'ei hengittämättä — hän vaipui vihdoin hermotonna
pilaristoa vasten; jokainen veripisara oli paennut hänen kasvoistansa
ja silmät tuijottivat liikkumatta laulajatarta kohti. Albert ruhtinas
katsoi häneen hämmästyneenä.

"Ruhtinatar! mikä teillä on?" kysyi hän hiljaan.

Kuultuaan ruhtinaan äänen hän kavahti ylös, puhui eräitä outoja sanoja,
peitti molemmilta käsillään kasvonsa ja tyrskähti haikeaan itkuun. — Se
nostatti sanomattoman hälinän.

"Antonia, lapseni!" huudahti vanha ruhtinatar.

Ruhtinas vaalistut. Hovimestarinna ja v. Rauch syöksivät yht'aikaa
esiin, ruhtinattaren avuksi, mutta Albert-ruhtinas oli jo ehtinyt saada
kätensä hänen vyötäisensä ympäri, taluttaaksensa häntä ovea kohti.
Hänen päänsä oli hetkeksi nojautunut ruhtinaan viittaa vasten, mutta
seuraavana tuokiona hän jo kavahti siitä.

"Teidän korkeutenne", sanoi hän, "teitä petetään, minä en ole se." —

Paroni v. Rauch kiiruhti esiin.

"Älkää te kuunnelko häntä, teidän korkeutenne, hän hourailee!" huudahti
tämä ruhtinattarelle.

Hovimestarinna tahtoi väkisin riistää hänet ruhtinaan käsistä, vaan
hän sysäsi kreivittären milt'ei tainnoksissa läheiseen huoneesen,
jossa hän jätti hänen salaneuvos 'Wernerin ja neiti v. Helmersin
huostaan. Jälkimäisen lähetti pois kuitenkin hovimestarinna, joka
näytti tapauksesta olevan hyvin säikähtynyt. Ruhtinatar tahtoi
rientää tyttärensä perästä, mutta ruhtinas pidätti häntä, vakuuttaen
kaikki tyyni olevan seurausta valvonnasta ja viimeisten päivien
juhlallisuuksista. Olihan hänellä nyt parhain hoito, ja varmaan hän
levottuisi heti, kun vaan ei turhaan hätäiltäisi. Ruhtinas tahtoi, että
konsertti jatketaan loppuun.

Albert-ruhtina kuunteli ruhtinaan selityksiä alttiilla
säädyllisyydellä, eikä kenkään voinut hänen muodossaan nähdä, miten hän
oli tapauksen käsittänyt.

Konsertin lopussa tuli paroni v. Rauch ruhtinaan luo ja jutteli
hänelle, että ruhtinattarella oli Ollut lapsuuden ystävä, jota hän
oli sydämestään rakastanut, ja joka oli laulanut samaa laulua. Hän
oli hukkunut eräällä venematkalla ja ruhtinatar oli syvästi häntä
surrut ja vieläpä syyttänyt itseään, vaikka viattomasti, ystävänsä
onnettomuuteen. Tämä muisto se oli nyt ruhtinatarta niin liikuttanut. —

Paroni ei voinut ruhtinaan muodossa nähdä, mitä vaikutusta tämä juttu
oli tehnyt. Hän oli sitä 'kuunnellut levollisella säädyllisyydellä kuin
ainakin paronin puheita. Tämän täytyi vihdoin peräytyä.

Salaneuvos Werner palasi asuntoonsa, saatuansa ystävällisillä
sanoillaan ja levoittavilla jutteillaan ruhtinattaren rauhoittumaan.
Hän oli käskenyt hoitajat, joiden seassa myös hovimestarinna, kreivitär
v. Gerdt, varomaan, etteivät ruhtinatarta millään häiritsisi. Noustuaan
juuri vaunuista, tuli portissa hänen eteensä uljas mies seisattaen
häntä.

"Anteeksi, herra salaneuvos, minä toivon saada puhella kanssanne pari
sanaa."

Tohtori kumarsi vähän. "Suvaitkaatte astua huoneesen, teidän
korkeutenne", vastasi hän.

"Kiitän." Albert-ruhtinas seurasi tohtoria hänen työhuoneesensa ja
istahti hänen vastapäätänsä.

"Nyt, teidän korkeutenne, tässä ei meitä häiritä."

"Annattehan minulle anteeksi, että tulen näin myöhään, mutta minä
halusin tietää, miten potilaanne laita nyt on."

"Hän on levollisempi ja minun onnistui hänet saada nukkumaan", vastasi
tohtori.

"Saisinko kysyä, oliko tämä satunnaista, vai seurauksia ruhtinattaren
entisestä taudista."

Tohtori vaikeni, ennen kuin siihen vastasi:

"Se oli ihan satunnainen ja luonnollinen mielenliikutus.
Ruhtinattarella ei ole mitään jälkiä mistään entisestä taudista."

"Ja tunnetteko mitään syytä tähän mielenliikutukseen?"

"Tunnen."

Tämä lyhyt ja jyrkkä vastaus keskeytti pitemmät kysymykset. Vähän ajan
perästä ruhtinas jatkoi:

"Vielä soisin tehdä yhden kysymyksen: olihan ruhtinatar ihan
toimessansa, eikä puhunut houreissa?"

"Hän oli ihan toimessansa."

"Se oli minunkin ajatukseni. Mutta paroni v. Rauch sanoi hänen
hourineen. Tiedättekö, miksi hän tahtoi minua siihen luuloon?"

"Kyllä, teidän korkeutenne."

"Noh hyvä", vastasi ruhtinas vilkkaasti, "siis voitte selittää, mitä
ruhtinatar tarkoitti noilla sanoiltaan minulle?"

"Minä en ollut niin lähellä niitä kuullakseni", vastasi tohtori epien.

"Kuinka, herra salaneuvos! Te puhutte vastoin itseänne. Kun tiesitte,
miksi ei ministeri tahtonut minun häntä näkemään, silloin tiesitte
myös, mitä ruhtinatar oli minulle sanonut, vaikka ette sitä olisi
kuullutkaan."

"Noh, olkoon, teidän korkeutenne, että sen tiedän, vaan minun täytyy
sittenkin kieltää selitys siitä."

"Oh!"

Molemmat olivat ääneti. Vihdoin ruhtinas nousi ja oli lähdössä.

"Minä en voi salaisuuttanne vaatia, mutta selvän minä siitä ai'on
saada", sanoi hän. "Minä tahdon siitä puhutella ruhtinatarta."

"Parempaa en minäkään toivo", sanoi tohtori, "mutta pelkään vaan
hankaluutta tavata ruhtinatarta kahdenkesken."

"Kuinka, luuletteko sitä minulta kiellettävän?"

"Siitä olen ihan vakuutettu."

"Hyvä, kiitoksia! Nyt tiedän mitä teen. Hyvää yötä!" Hän puristi
tohtorin kättä ja meni.




8. Luku.


Seuraavana päivänä ruhtinas Albert kiiruhti saamaan tietoa
ruhtinattaren terveydestä ja tuli rauhoitetuksi. Hänen korkeutensa
tarvitsi vaan levähtää päivän, tullaksensa aivan terveeksi. Maskeraadi,
joka oli täksi päiväksi määrätty, lykättiin seuraavaksi ja sen siaan
pantiin korkean vieraan huviksi toimeen metsästysretki, johon otti osaa
ruhtinas sekö perintöruhtinas Alfons. Ruhtinatar neiti v. Helmersin ja
salaneuvos Wernerin seurassa teki matkan Helmerslustiin.

Prohvessori, Walter oli pujahtanut tiehensä metsästysseurasta, ja
kun neiti v. Helmers iltapuolella päivää yksin oli mennyt puistoon
kävelemään, hän säikähti nähdessään jykevän ihailijansa putkahtavan
puiston aituuksen yli ja ikäänkuin valmistunut hedelmä pyörivän hänen
jalkainsa eteen. Tyttö huudahti säikkyneenä ja oli juosta pois, mutta
pelkäsi prohvessorin loukanneen jalkansa; täytyihän toki poloista
auttaa. Hän kääntyi siis takaisin. Walter kävi siitä liikkaamaan
pahanpäiväisesti, toki lohduttaen säälivää tyttöä sillä, ettei se muka
mitään vaarallista ollut. Tämä oli kuitenkin hyvin peljästynyt ja
levoton, sekä nuhteli prohvessoria hänen varomattomuudestansa, unohtaen
virkkaa mitään siitä, että hänen tulonsa tänne oli jotain liian
rohkeaa. Walter huomasi asian, ja miten olikaan, hän oli voittanut,
linna antautui. Anna v. Helmers oli hänen kihlattu morsiamensa. —
Walter ei kuitenkaan omalta onneltansa unohtanut ystävänsä etuja, ja
molemmat kihlatut pitivät neuvoa huomisen maskeraadin suhteen — he
sopivat puvuista ja merkeistä, joista tuntisivat toisensa — kaikki oli
pidettävä salaisuutena, ainoasti Albert-ruhtinas ja Antonia-ruhtinatar
saisivat siitä tiedon.

Kun ruhtinatar vihdoin kaipasi ystäväänsä, joka liian kauan viipyi
kukkaisvihkoinensa, joita hän oli luvannut hankkia, päätti hän mennä
puistoon häntä etsimään. Hän kohtasi Annan, posket hohtavina, ja
muistutti hymyillen pedosta, minkä hän oli nähnyt pujahtavan metsään.
Anna viskautui ruhtinaan syliin ja puheli hänelle uudesta onnestansa.
Ruhtinatar toivotti ilolla onnea hyvälle ystävälleen. Anna ilmoitti
sitte ruhtinattarelle aikeet huomisen maskeradin Suhteen ja ruhtinatar
suostut kaikkeen, mutta lisäsi:

"Lupaathan, Anna, että, jos siellä mitä kuulisit, sen pidät salassa —
ja hyvin mahdollista, että saat kuulla kummallisiakin asioita, mutta
lupaathan, ett'et niitä ilmoita kellekään kuin minulle."

Annan sen luvattua molemmat menivät huoneihin. Kun hovimestarinna
myöhemmin tuli heitä noutamaan, hän oli hyvin tyytyväinen, nähden
ruhtinattaren virkeämpänä ja iloisempana kuin sitä ennen.

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän maskeraadi oli mitä loistavimpia tämän hovin
lukemattomista huveista. Tässä kirjavassa pukujen hälyssä oli vaikea
löytää ja tuntea ystävän ystäväänsä. Hovipiirissä oli kuitenkin
tunnettu salaisuus, että ruhtinatar oli heleän punaisessa dominossa,
ja että ihan valkoinen, untuvilla reunustettu domino oli hänen
ystävänsä, neiti v. Helmers. Komea espanjan donna grandezza seurasi
kuin varjo tätä paria, välin yhtenä, jauhotetun, tuuheatukkaisen
ritarin kanssa Ludvig XIV:nnen ajoista. Tämä ritari lähestyi
ystävyksiä, ja tarjoten käsivartensa punaiselle dominolle, hän osoitti
valkoiselle lihavan luostariveljen ja neuvoi hänen sille tunnustamaan
syntiänsä, sanoen hänen siinä löytävän lempeän ja lohduttavan
rippi-isän.

"Oh, lähettäkää hän sitte minulle", pyysi punainen domino, puristaen
ystävänsä kättä.

"Arvokas isä, minua on osoitettu teidän luoksenne; kuuletteko syntini
tunnustuksen?" sanoi valkea domino munkille, joka juhlallisesti pyysi
seuraamaan itseänsä, jonka perästä he sekaantuivat joukkoon.

Sill'aikaa ritari oli mennyt edelleen punaisen dominonsa kanssa.

"Minusta se oli hyvin paljo, tuo toispäiväinen kohtaus", sanoi hän,
hetken oltua äänettä. "Se oli tulemaisillaan vaaralliseks, vaan minä
ehdin toki avuksi. Ken tietää mitä ruhtinas olisi voinut luulla."

"Mitä?" vastasi domius hämmästyen. "Luuliko hän sitä entisen taudin
oireeksi? Etkö hän luule minun vielä parannetuksi?"

Ritari seisattui. "Luuletteko hänen vaan sitä epäilleen? Kunhan ette
muuta olisi ilmaisseet."

"Oh, olkaa! Mitä te puhutte? — Mikä salaisuus tämä mahaa olla; todella
tässä alkaa tulla jo kummallista", ajatteli hän itsekseen.

"Kuinka voisin muutoin selittää sananne petoksesta?" kysyi valtiomies
epäillen.

"Ah! Jumalani! Laulu oli minua liikuttanut, tunnettehan sen — ja sitte
— hänen lempeät silmänsä, — oh, minä tunsin itseni niin vähäpätöiseksi
hänen rakkaudelleen — ja, Sanonko vielä — minä rakastan häntä. — Oh,
nyt taisin sanoa enemmän totuutta, kuin oli luvallista", ajatteli hän
taas.

"Iloista se kuulla! Te siis suostutte tähän naimiseen, joka on koko
maalle onneksi?"

"Ah, vaan mitä hän' nyt ajattelee minusta?"

"Olkaa huoletta. Minä jo olen pitänyt Siitä huolen. Turvatkaat minun
sanoihini, jos teiltä mitä kysytään."

"Mitä te olette hänelle sanoneet?"

Ministeri kertoi nyt, mitä hän oli konsertti-iltana jutellut
ruhtinaalle ja penäsi vielä, kuinka hänen olisi meneteltävä edelleen.
Toinen lupasi kaikki.

Tämä odottamaton myöntyväisyys, kumma kyllä, ei herättänyt valtiomiehen
epäluuloa, vaan ajoi hänen etsimään liittolaistansa, jolle hän tahtoi
heti ilmoittaa huomionsa, nimittäin, ett'ei ruhtinatar ollutkaan vaikea
ohjata, kun vaan ymmärsi oikein menetellä.

Jäätyään yksin, punainen domino alkoi etsiä odotettua rippi-isää, kun
sen sijaan sai seurakseen trubaduurin.

"Ihana neito! anna laulun pojan langeta jalkoihisi!" sanoi trubaduuri.

"Suurella ilolla, kun vaan laulatte kauniin romansin minun
kunniakseni", vastasi domino, huvitettuna tästä uudesta seikasta,
ja tarttui hänen tarjottuun käsivarteensa. Trubaduuri vei hänen,
kuten sanoi: "maailman hälinästä hiljaiseen kukkaistarhaan", —
kasvihuoneesen, joka oli yhdistetty tanssisalonkiin.

Täällä hän seisattui ja sopotti hänelle:

"Antonia, sinä olet tunnettu — kaikki on menetetty, paroni v. Rauch on
raivoissaan, ja hänen kostonsa on julma; sinulla ei ole turvaa muualla
kuin pa'ossa."

"Ruhtinas Alfons!" kuiskasi domino säikähtäen.

"Niin, minä se olen — minä pelastan sinut", sanoi hän.

"Vaan mitä te ajattelette? Ministeri oli äsken minulle aivan
ystävällinen", vastasi domino.

"Noh, hän luulee voivansa pettää Albert-ruhtinaan, mutta siinä hän
erehtyy. Albert ei ole niin hyvä pettää. Kerran saatuaan epäluulon,
hän ei seisatu ennen, kuin on saanut kaikki selville, ja mikä on
silloin sinun kohtalosi? Minäkin olen kyllästynyt tähän elämään —
tulla ruhtinaaksi, ministerin holhottavaksi, kuin isäni nyt; moinen
tulevaisuus ei minua suuresti houkuttele. — Minä karkaan sinun
kanssasi."

"Teidän korkeutenne!"

"Vait, Toni! Joku saattaisi kuulla."

Hän otti dominon käden; se vapisi, ja kehoitti häntä jatkamaan:

"Armas tyttö, me voimme vielä tulla onnellisiksi kaukana täältä,
halvemmassa tilassa. Sinä et rakasta tätä hovielämää, minä olen myös
siihen kyllästynyt. Toni, jos voisit rakastaa minua?"

Tyttö hypähti, mutta trubaduuri veti häntä luoksensa.

"Sinä olet kerran sysännyt minut pois, mutta silloin olin loukannut
sinua mustasukkaisuudellani, — vaan jos tietäisit, mitä olen kärsinyt,
taistellut. — Toni, minä rakastan sinua sydämestäni! — tule minun
omakseni!"

Hän lankesi polvilleen tytön eteen ja piti hänen kättänsä puristettuna
omassaan. Tyttö riipasi kätensä irti sanoen:

"Te houraatte, ruhtinas, te olette hulluna. Rakastaa omaa sisartanne!"

"Sisartani!" Hän kavahti ylös ja nauroi katkerasti. "Älä usko voivasi
sitä enään luulotella, kun kerran olet tunnettu. Sinä teet tyhmästi,
kun hylkäät käteni, jota totinen rakkaus tarjoo. Se on nyt ainoa
pelastuksesi. Mutia tarvis on joutua, ennenkuin se on myöhäistä.
Toni, armaani, seuraa minua, anna minun suojella ja pelastaa sinut!
Tule, kaikki on valmisna, tässä on musta domino, sen heität yllesi;
me pujahdamme huomaamatta heidän välitse pois. Minä vien sinun
Rabensteiniin ja sitte on maailma meille avoinna."

"Ruhtinas Alfons! Minä en ymmärrä yhtä sanaa teidän puheestanne. Vaan
jos siinä on jotakin ajatusta, niin kääntykööt toisen hengen puoleen."

Hän riisui naamarin silmiltänsä ja näytti hänelle Anna v. Helmersin
suloisen muodon.

"Petosta!" huudahti Alfons hämmästyksissään.

Tuskissaan hän kouristi tytön käsivarteen, jota hän tietämättänsä
puristi kovasti, ja sanoi matalalla äänellä:

"Uskaltakaatte hiiskua sanakin, mitä nyt olette kuulleet, niin minä
teidät murhaan!"

Tyttö vaaleni ja katsoi pelolla ympärilleen; puristus oli pakoittanut
hänet huudahtamaan, kun munkki syöksi esiin ja riuhtasi Alfonsin käden
irti tytön käsivarresta, ärjäisten ja häristäen nyrkkiänsä.

"Mitä, kurja olento, sinä rohkenet noin kohdella naista?"

Anna v. Helmers kiersi kätensä munkin kaulaan ja rukoili:

"Älä häntä lyö! hän ei tiedä, mitä tekee." Sitte hän kääntyi
ruhtinaasen, jonka silmät naamarin alta säihkyivät tulta.

"Älkää peljätkö ilmaisevani hurjaa puhettanne, minä rakastan
ruhtinatarta liian paljon, ja kukaan muut kuin hän ei saa sitä kuulla."

Sitte hän pani jälleen naamarin silmilleen ja meni munkin seurassa,
kuiskaten hänelle:

"Oh, Walter! Missä viivyit niin kauan? Oli hyvä' aika, että tulit!"

Alfons painui penkille ja tuki molemmin käsin päätänsä.

"Kaikki on hukassa! Oi, Antonia, millä voin sun pelastaa?" huusi hän
tuskissaan.

       *       *       *       *       *

Kun munkki, jossa jo tunnemme prohvessori Walterin, oli ennen äsken
kerrottua kohtausta mennyt valkean dominon seurassa, oli tämä
kuiskannut hänelle:

"Herra prohvessori! minulla on teille rukous."

"Käskekää, teidän korkeutenne" vastasi hän yhtä hiljaan, "minä olen
teidän palvelijanne."

"Voisinko saada ruhtinaanne yksin puheilleni?"

"Varmasti, teidän korkeutenne; minä olen juuri saanut ruhtinaalta
yhtäläisen pyynnön teille. Kaikki on varustettu, jos teidän korkeutenne
suvaitsee seurata minua määrättyyn paikkaan. Vakuudeksi menemme ensin
tänne."

Hän vei ruhtinattaren pieneen sivukammioon, jossa muut eivät heitä
nähneet. Siinä hän heitti mustan dominon ruhtinattaren olkapäille ja
hunnun hänen päähänsä ja vei hänen sitte uudelleen salin läpi ulos
puistoon.

"Luotattehan minuun, teidän korkeutenne?" sopotti hän, saattaen
ruhtinatarta alas portaalle ja puistoon.

"Oh, täydellisesti!" kuiskasi tämä. "Joutukaa vaan, minä pelkään jos he
huomaavat."

"Olkaa siitä huoletta. Minä kiiruhdan ilmoittamaan ruhtinaalle, että
jo olette täällä. Hän ei voinut arvata minun niin pian onnistuvani.
Kamariherra v. B. seisoo niin kauvan tuossa vartijana, ja hän menee
teidän puolestanne vaikka kuolemaan."

"Ah, kamariherra v. B! Hän pitää sanansa, vaikka minä tein hänelle
väärin", ja hän tervehti sivumennessä erästä hovipaasiksi puettua
herraa, joka syvästi kumartuen väistyi syrjään.

He tulivat nyt vähäiseen paviljonkiin puiston perällä. Ruhtinatar astui
sinne, viskasi pois mustan dominonsa ja naamarin, sill'aikaa kuin
Walter meni viemään sanaa ruhtinaalle.

Antonia heittäytyi alas sohvaan ja nojasi päänsä käsivarrelleen.
Niin hän istui kau'an; — hänen sydämensä sykki kovasti. Hänen täytyi
jännittää kaiken rohkeutensa odotettuun puhelemiseen; — tämä hetki
oli päättävä hänen onnestansa. — Hän oli päättänyt sanoa kaikki. —
Minkä mullistuksen hän oli saattava mattaan! Hän vapisi ja kauhistui,
tämän askeleen seurauksia, mutta hän ei voinut enää peräytyä. Hänellä
ei ollut mitään keinoa siitä päästä, ei yhtä ystävää johon luottaa,
sillä myös ainoalle ystävällensä, tohtori Wernerillekään, hän ei voinut
aikomustansa ilmoittaa, tämä kun oli lupaukseltansa sidottu, eikä siis
olisi voinut häntä auttaa.

"Yksin, oh, kuinka onnetonta, aivan yksin, silloin, kun olisin
tarvinnut ystävän", huokasi hän, eikä huomannut, että uljas ritari
muinais-ajan puvussa jo oli seisonut ovella. Tämä oli riisunut
naamarinsa ja välkkyvän kypärinsä ja seisattunut hämmästyneenä
katselemaan ruhtinattaren katkeraa surua. Hän seisoi hetken näin ja
katseli tuota hentoa olentoa valkeassa puvustaan ja nuo vaaleat kiharat
kasvoilla, istuen tuossa ääneti, tietämättä itse, miten viehättävän
suloinen hän siinä oli. Ruhtinas oli kuullut hänen viimeiset sanansa,
jotka puhuivat kärsimisestä ja ne vihloivat hänen sydäntänsä. Hän tuli
esiin.

"Ruhtinas Albert!" huudahti ruhtinatar, hypähtäen ylös.

"Toni, säikytinkö teitä niin? Minä tahdon teitä niin mieluisasti auttaa
murheestanne, jos luotatte minuun", sanoi hän, ottaen hänen kätensä.

Ruhtinatar hengitti syvään. "Anteeksi teidän korkeutenne, minä en
kuullut tuloanne, vaikka juuri odotin saada ilmoittaa teille hirveän
rikoksen."

"Istukaatte, ruhtinatar, ja koettakaa levoittua." Hän saattoi tämän
takaisin sohvaan ja istui hänen viereensä.

"Kuinka te olisitte saaneet tietoa rikoksesta? En luulisi minkään
sellaisen voivan päästä teidän läheisyytenne. Mutta jättäkäämme nyt se.
Te olette toivoneet puhutella minua ja ilmoittaa jonkin salaisuuden,
mutta suokaa ensin minun sanoa teille jotakin, mitä minulla on
sydämelläni; meidän keskuuteemme tulee siitä ehkä selvemmäksi:

"Tullessani tänne pelastamaan Alfonsia pulasta, mihin oli itsensä
saattanut, olin päättänyt vapaasti antaa pois käteni, enkä tahtonut
kenenkään tunteita pakoittaa. Valtiomiesten aikeista en pitänyt yhtään
lukua, ne luulin voivani jättää sikseen. Vaan ensi kohtaus, jolloin
teissä tunsin venhessä tavatun tytön, oli päättänyt onneni, ja sitte
oli vaan toivoni voittaa sydämenne. — Toni!"

Hän otti hellästi hänen kätensä ja jatkoi:

"Minä rakastan teitä! Voitteko rakkauttani vastata? Tahdotteko tulla
puolisokseni?"

Ruhtinatar tunsi huimaavan päätänsä. Ruhtinas rakasti häntä! Voisiko
hän nyt unhottaa kaikki! Hän tarvitsi vaan myöntää — ja hän olisi ijäti
hänen omansa. Tuokion tämä ajatus oli vihlaissut hänen sielussaan,
— mutta jo seuraavana hän nosti päänsä, veti kätensä — oi, miten
vaikeasti — ruhtinaan kädestä ja vastasi hänelle, suoraan katsoen
häntä silmiin:

"Ruhtinas Albert! Teidän sananne tekee minulle kahta vaikeammaksi
velvollisuuteni. — Suokaa minun siis uudistaa tunnustus, jota kerran
yritin tehdä. Ruhtinas! Te olette hävyttömästi petetty. Minä en ole se,
joksi minua luulette."

Hän keskeytti ja näytti keräävän uutta voimaa.

"Eikö teille ole annettu mitään selitystä tapauksesta konsertissa?"

Ruhtinas naurahti.

"Paroni v. Rauch oli hyvä ja selitti minulle, että laulua, joka teitä
niin liikutti, oli laulanut eräs lapsuutenne ystävä, joka sitte oli
hukkunut, ja että te olitte syyttäneet itseänne jotenkin syylliseksi
hänen onnettomuutensa."

"Oh! todella, se ei ollut niin huonosti. — Tahdotteko kuulla tuon
onnettoman elämänkertomuksen?" jatkoi hän oltua hetken vaiti.

Ruhtinas myönsi olevansa tästä pyynnöstä vähän hämillä. Tyttö jatkoi
nostamatta silmiään ruhtinaan.

"Hän oli syntynyt kaukana täältä, köyhässä Suomessa, jossa oli
kasvanut ja hemmitty. Isänsä köyhä maapappi, oli antanut hänelle
huolellisen kasvatuksen, koska hänen varansa eivät myöntäneet lapsensa
tulevaisuutta vakuuttaa muuten kuin laittamalla hänet tilaisuuteen
itse ansaitsemaan elatuksensa. Aikaiseen kadotettua vanhempansa
hän sai pian ruveta käyttämään saatua oppiansa, vaikka se tuntui
raskaalta niin kadottaa rakas koti ja mennä vieraihin. Hän tuli
silloin äitinsä lapsuuden ystävän luo ja sai sieltä, opettajana hänen
lapsilleen, uuden kodin. Tämän mies oli merikatteini, ja kun hän
tahtoi pitemmälle merimatkalle viedä kerrallaan perheensä, sai tuo
nuori tyttökin, jolla muuten ei ollut mitään turvaa, seurata heitä.
Matka oli ai'ottu kestämään vuoden. Mutta tultua pohjan merelle, nousi
kauhea myrsky; laiva hukkui, ja kaikki, jotka siinä oli, paitsi yhtä
ainoaa. Kalastajat olivat löytäneet hänet laivan kappaleiden seasta
tainnoksissa ja vieneet Rabensteinin linnaan.''

"Ah, mitä te sanotte?"

"Ruhtinatar Antonia makasi sairaana linnassa, ja hänen lääkärinsä oli
saanut tuon onnettoman tytön virkoamaan. Ministeri, paroni v. Rauch,
oli juuri tullut Rabensteiniin ilmoittamaan ruhtinattarelle, mitä
hovissa oli hänestä päätetty, mutta se jo oli myöhään; ruhtinatar ei
saanut enään tietoa ministerin suurista aikeista, hän kuoli samana
yönä."

Ruhtinatar hypähti ylös.

"Te houraatte, se ei ole mahdollista!"

Tyttö seisoi kuolon kalpeana hänen edessään.

"Oi, teidän korkeutenne", jatkoi hän vaikeasti.

"Mahdoton muuttuu toisinaan mahdolliseksi. Niin yhdenmuotoinen kuin
olen sattunut olemaan oikean ruhtinatar Antonian kanssa, minä olen
kuitenkin paljas petturi!"

Hän peitti käsillään silmänsä ja vaipui ikkunan pieltä vasten.

"Ei, ei, sitä kumminkaan en voi uskoa!" huudahti ruhtinas. "Vaan
jatkakaa, minä tahdon kuulla kaikki. Kuinka paroni v. Rauch sai
hovimestarinnan — ja etenki tohtorin suostumaan tähän petokseen? Minä
olen pitänyt salaneuvos Werneriä rehellisimpänä miehenä, minun on
vaikea uskoa hänestä toista."

"Oi, teidän korkeutenne", jatkoi tyttö vilkkaammin, "te olette
päättäneet aivan oikein hänestä. Mutta hän rakasti kuin omaa lastansa
tätä ruhtinatarta, jota, kuten ehkä tiedätte muutoin oli noin unhotettu
kaikilta. — Hän olikin hyvä kuin enkeli. Kuultuaan laivasta pelastetun
tytön surkeasta tilasta, kuoleva ruhtinatar oli häntä surkutellut ja
pyytänyt kaikkia ympärillänsä olevia pitämään hänestä huolta. Sitte oli
hän suositellut äitiänsä, mitenkä hän voisi kuoleman sanomata vastaan
ottaa, koska hänenkin terveytensä oli varsin heikko. — Enin kaikesta
huolestutti häntä kuitenkin joku Salainen suru, jonka hän tiesi
vaivaavan ruhtinaan, ja perintöruhtinaan mieltä, jota tuo armas lapsi
olisi tahtonut huojentaa. Sitä hän pyysi kreivittären auttamaan, eikä
tyytynyt ennenkuin siitä sai heidän lupauksensa. Tätä käytti ministeri
vehkeillensä, ja ensimmäisessä tuokiossa tuon rakkaan lapsen kuolemasta
hänen onnistui heille todeksi näyttää, että ainoa keino auttaa
ruhtinasperhettä perikatoon joutumasta ja siten täyttää kuolleelle
annettua lupausta, oli toteuttaa tuo alkuunpantu naimiskauppa. Hän
vannotti kreivittären ja lääkärin olemaan vaiti."

"Mutta kuinka hän ei teidän suhteenne ollut yhtä varovainen?"

"Minua oli silloin mahdoton mihinkään kehoittaa. Minä makasin vielä
tainnoksissa, ja sellaisena minut vietiin samalle vuorelle, jossa
ruhtinatar Antonia oli kuollut ja sitte minuna haudattu. — Kova ja
pitkällinen tauti oli vaivojeni seurauksena, ja ehkä en olisikaan
koskaan virkistynyt ilman sitä erinomaista hoitoa, jota ainoastaan
ruhtinaallisella kustannuksella voitiin matkaansaattaa. Tämä
huolellinen hoito ja Italian lauhkea ilmanala vihdoin saattoivat
minua uusiin voimiin. Silloin minulle selitettiin, kuinka yksin
kiitollisuuskin vaati minua suostumaan kohtaloon, johon minua jo oli
asetettu. — Selitettiin minulle, ettei ruhtinatar millään muotoa voisi
kärsiä tietoa tyttärensä kuolemasta, joka oli häneltä salattu. Ruhtinas
oli sentähden ottanut minun ottotyttäreksensä, johon minä olinkin
ikäänkuin itse taivaalta suotu, koska olin juuri silloin merestä tullut
ja vieläpä lisäksi ihan ruhtinatar-vainajan muotoinen. — Oi, teidän
korkeutenne. Älkää tuomitko minua liian ankarasti siksi, että näin
antauduin petokseen. Yksin, ilman kotoa ja ystävättä koko avarassa
maailmassa — vielä heikkona pitkällisestä sairaudestani — täällä
ympäröitynä kaikella, mikä voi elämätä sulostuttaa, — antauduin kuin
viehättävän uneen valtaan, joka yht'äkkiä oli vienyt minut köyhyydestä
ja puutoksesta loistavan elämän keskelle — aarteen, jota en tähän asti
voinut aavistaa. Enkä minä millään voinut arvata valtiomiesten vehkeitä
tuon loistavan kuoren alla, luullen sen olleen sulaa sääliä tuon armaan
äidin sydämelle vaan, päätin siis olla hänelle hellänä, uskollisena
tyttärenä, ja sellaisena hän on minua pitänytkin; hän yhä vaan luulee
minua omaksi lapseksensa.

"Antaudin siis vaan ihastuksesta tämän loistavan elämään nautintoon,
joka myöskin miellytti turhamaisuuttanikin tuolla koristelemisella ja
kunnioituksella, mikä minulle ruhtinattarena tuli osaksi.

"Vähitellen olin toki alkanut tuntea löyhän asemani ja tyhjyyden
tässä ulkonaisessa loistossa, vaan silloin oli jo myöhä peräytyä;
velvollisuuteni oli nyt täyttää asemani vaatimukset, kysymättä olivatko
ne minulle mieleen vai ei. Silloin ilmoitti minulle tohtori Werner,
että kädestänikin jo oli määrätty, ja että koko juttu ruhtinattaren
säälimisestä oli vaan tekosyitä saada minua suostumaan ministerin
aikeisiin — pakoittaa minua. — Eipä silloin äidin sydäntä säälitty,
kun sairas lähetettiin Rabensteiniin — koska hänestä vaan oli vastusta
täällä. — Oi, mikä hirveä ilmaus! Kavaluutta, petosta vaan joka
haaralla. — Minä näin nyt totuuden pitävän tulla ilmi, jos en tahtonut
tulla syyksi tuohon petokseen, enkä antaa itseäni menetellä kaupan
kaluna valtiollisille eduille. — Silloin, ruhtinas, minä näin teidät."

Häveliäisyyden punastus levisi hänen kasvoillensa — hän epäili, mutta
jatkoi jäntevästi:

"Minä en ollut koskaan rakastanut, — en tuntenut rakkauden voimaa,
ja unhottaen kaikki minä antauduin kokonaan sen suloisiin unelmiin
— Minä unhoitin päätökseni — koko tulevaisuuden — ja annoin tämän
uuden onnen itseäni ohjata — Silloin, ruhtinas, yhtäkkiä kuulin nuo
pian unhoitetut, vaan rakkaat kotimaan säveleet, jotka toivat sieluni
silmille suloisen lapsuuteni, rakkaan köyhän kotini. Minä kuulin
teidän äänenne, katsahdin silmiinne ja huomasin olevani rakastettu.
Vaan samassa heräsin myös näkemään todellisen asemani, näin kuinka
hävyttömästi olitte petetty, kuinka olin alentunut tähän petokseen
osalliseksi. Minä näin seisovani pohjattoman syvyyden reunalla ja
kiiruhdin avaamaan silmänne — Tahdoin silloin tunnustaa kaikki, minä en
voinut enää silmiinne katsoa."

"Lapsi-parka!" sanoi ruhtinas liikutuksella.

"Mutta nyt, teidän korkeutenne, minun täytyy rukoilla teiltä suojelusta
niitä vastaan, joiden suuret aikeet olen kumonnut. Tehkää minulle siis
se armo, että autatte minua pääsemään kotimaalleni, rakkaaseni sanoin
teille äsken."

"Armas tyttö, minä sanoin sua rakastavani, — pidin sinua ruhtinaan
tyttärenä, tuon tuhlarin, ruhtinas Alfonsin sisarena — mutta nyt
olen iloinen, ettei mikään sukulaisuus yhdistä sinua häneen. Uskotko
todella jalon tunnustuksesi vähentäneen rakkauttani? Sano nyt suoraan
rakastatko minua niin, että tahdot seurata minua, vain haluatko palata
kotimaahasi?"

"Teidän korkeutenne!"

Ruhtinas kallistut häneen ja veti häntä luoksensa. Hänen päänsä vaipui
ruhtinaan rintaa vasten ja hän tyrskähti itkuun. Ruhtinas siveli hänen
hiuksiansa.

"Albert!" kuiskasi hän. Silloin nosti ruhtinas hänen päätänsä ja painoi
suutelon hänen huulillensa.




9. Luku.


Tunti myöhemmin astui uljas ritari välkkyvässä teräs-asussa, taluttaen
naista valkeassa dominossa tanssisaliin. Heille tuli vastaan munkki ja
punainen domino. Ritari sopotti eräitä sanoja munkille ja vei sitte
molemmat naiset erääsen sivuhuoneesen, johon kohta tuli ruhtinas,
ministeri, paroni v. Rauch, hovimestarinne, kreivitär v. Gerdt,
salaneuvos Werner ja viimeksi perintöruhtinas Alfons ja prohvessori
Walter. Kaikki riisuivat naamarinsa ruhtinaan käskystä. Hovimestarinna
ja ministeri katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, nähden ruhtinattaren
vaaleassa, ja Anna v. Helmersin punaisessa dominossa, mutta nyt ei
ollut aikaa selityksiin. Albert-ruhtinas astui esiin.

"Minä pyydän, ruhtinas, teidän ylhäisyydellenne, ja teille
kunnioitetuille valloille esittää rakkaan morsiameni — neiti Toni
Elisabet Heimon, Suomesta."

Kaikki olivat hämmästyneet. Salaneuvos Werner yksinään seisoi tyynenä
ja katsoi lempeydellä nuorta tyttöä ruhtinaan vieressä.

"Teidän korkeutenne", sanoi vihdoin ministeri. "Te olette suvainneet
antaa liian halvan nimen ruhtinattarelle."

"Niin todella", vastasi ruhtinas, "tämä neiti on esitetty minulle
ruhtinatar Antoniana, teidän ylhäisyytenne tyttärenä, ruhtinas! Siksi
minä toivoisin saada asian niin lailliseksi kuin mahdollista. Täällä on
todistajatkin saapuvilla."

Sill'aikaa kuin kirjoitusneuvot tuotiin esiin ja herrat valmistivat
kirjoitusta, Anna v. Helmers riensi ystävänsä luo ja syleili häntä
Sanoen:

"Nyt ymmärrän, mistä ne kummalliset puheet, joita tänä iltana sain
tuulla."

"Ja sinä pidät minusta yhtä paljon kuin ennenkin?" kysyi Toni.

"Voisinko muuta, ruhtinatar!"

"Minusta se on äivan luonnollista, että teidän korkeutenne puoliso
saa edes ottotyttärenä Sen armon, jonka hän, ilmoittamalla alhaisen
sukunsa, on menettänyt", sanoi kreivitär v. Gerdt, pistelevästi.

"Ei, niin, kreivitär, vaan siksi että morsiameni todellakin säälii
ruhtinattaren tunteita, sekä myös tuntee sen verran kiitollisuutta
kaikesta hoidosta ja vaivasta, jota hänelle on osoitettu, ettei hän
tahdo matkaan saattaa mitään häiriötä, eikä myös alttiiksi antaa muiden
seurassa myöskin teitä, kreivitär. Ja paitsi sitä, että tietysti
suostun kaikkeen, mitä armaani halajaa, tahdon myös asemalle, missä
hän on ollut, laillisuutta ja saada naimisemme mitä kiiremmin toimeen,
hakematta paperia Suomesta. — Ja te, paroni v. Rauch, saatte olla
tyytyväinen, sillä muuten teidän loistava neronne ei olisi tuikut
missään ilmi. Kaikkihan nyt menee aikeenne mukaan, kun vaan paperi,
joka tässä on kirjoitettu, tulee nimillä vahvistetuksi, ja minä olen
teille kiitollinen hankittuanne minulle suloisen morsiamen. Nyt en
tahdo teitä pitempään viivytellä, minä lähden kohta; morsiameni jätän
neiti v. Helmersin ja tohtori Wernerin huostaan — sillä en millään
hetkeksikään enää tahtoisi sillä vaivata arvoisata kreivitärtä, joka
jo tarvinnee lepoa kaikista rasituksista, joita tämä hoito on hänelle
saattanut." Hän kumarsi kreivittärelle, joka vaalistuen syvällä
kumarruksella vetäysi syrjälle.

"Te", jatkoi ruhtinas kääntyen tohtoriin ja neiti v. Helmersiin,
"suostutte kuten toivon ilolla siihen ja seuraatte morsiantani jo ensi
viikolla minun kotiani, jossa hyväin hovitapojen mukaan häät tulevat
tapahtumaan — ja voin arvata, että silloin saamme yht'aikaa kahdet
häät, Sillä eihän ystäväni Walterkaan osattomaksi jääne, vain kuinka
neiti v. Helmers? — Sitten teemme häämatkamme yhtenä Suomeen, Tonin
kotimaahan, jota hyvin haluan nähdä. — Ja, nyt", sanoi hän, kääntyen
ruhtinaan, "ei ole muuta kuin tehdä kihlaus julkiseksi."

"Veli, sinä olet voittanut kalliimman aarteen, jota koskaan olin
itselleni toivonut. Vaan sinä sen paremmin ansaitsetkin", Sanoi
Alfons-ruhtinas. "Voitteko suoda minulle anteeksi rakkauteni tähden?"
jatkoi hän kääntyen Toniin.

"Sydämestäni, ruhtinas! Toivon, että tekin vielä tulette onnelliseksi."

"Ystäväni", sanoi ruhtinas kääntyen paroni v. Rauchiin. "Koska
tämä toimenne on niin loistavasti päätetty, katson sen soveliaaksi
päätteeksi teidän valtioviisaille vaikutuksillekin, — olkoon se teidän
viimeinen nerotyönne minun ministerinäni, Olen valinnut toisen, kelpo
miehen siihen ammattiin ja toivon, että poikani Alfons, hänen johtonsa
alla, vähitellen keventää minulta hallitsijanvaivani — kunnes hän ne
tykkänään perii."

Alfons tarttui ruhtinaan käteen. "Isäni! kiitoksia! Tämä minulta
puuttui tullakseni mieheksi."

"Toivotattehan minulle onnea, isällinen ystäväni!" sanoi Toni syösten
tohtorin syllin.

Vanha tohtori puristi häntä syliinsä ja sanoi kyyneleet silmissään:

"Oma, hyvä Toniseni! Jumala siunatkoon sinua ja tehköön sinun
onnelliseksi! Ajattele jonkun kerran vanhaa ystävääsi!"

"Hyvä tohtorimme seuraa luonnollisesti meitä. Kuinka Toni voisi olla
ilman hänettä", sanoi Albert-ruhtinas.

"Sanokaa jo, tohtori, että se on niin!" pyysi Toni.

Tohtori hymyili. "Voinko minä muuta! Minun vanha sydämeni musertuisi,
jos sen täytyisi erota tuosta rakkaasta lapsesta."

Ovet salonkiin avattiin, ja koko seura astui sinne. Ruhtinaan merkille
kaikki naamarit riisuttiin ja ruhtinas vei kihlatut ruhtinattaren
eteen ja esitti hänelle. Onnentoivotukset, hurraamiset ja torvein
toitotukset. Ilo oli yleinen. Ruhtinatar sulki nuoren morsiamen
syliinsä ja kuiskasi:

"Jumala siunatkoon sinua, oma Tonini! kuinka onnellinen olen nähdessäni
sinulla tämän hetken! Oh! minä en olisi voinut elää, jos muuten olisin
sinun kadottanut!"

Salaneuvos Werner, sen kuullen, pyyhki kyyneleen silmästänsä ja lausui
itsekseen:

"Minä olen pitänyt sanani vainajalle. Sulo ruhtinattareni, sinun
viimeinen toivosi on täytetty!"






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76285 ***