*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76350 *** language: Finnish ELEGIASTA OODIIN Runoja Kirj. AARO HELLAAKOSKI Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1921. SISÄLTÖ: Prologi. I Elegia. Syys-ilta. Meren tuska. Peikko. Virsi onnesta. Pääsiäislaulu. Turhaan. Kultakausi. Syysuskoa. Etsikko. Talven tuomiolla 1—2. II Posetiivilaulu. Erotiikkaa 1—3. Uhri. Päämiehet. Bakkanaali. Muisto. Rajasuutari. Uni. Anarkisti. Väsymys. Kevään tulo. Heinäkuu. Matkalaulu. Suvipilvet, onnen pilvet. Poutapäivä. Koli. Erojaiset. Molok. Kevätruno. Katsastus. IV Nuori Kain. Vanha Kain. Yökkö. Opastusta. Rakastaja. Tuhlaajat. Uimari-Dionysos. Kohtalolaulu. Matkamies. Hiljainen vieras. Soturi. Haukka. Myyrä. Tuutulaulu. Varjot. V Vainajien kysymys. Kutojat. Tervehdys merelle. Ja laivat ne lähtivät. Mysterio. Satu. Unohtunut. Oodi. Epilogi. PROLOGI Se on saapunut, totinen syksy taas, jota vartonut oot kuin vapahtajaas: syys ankara, äärillä meren ja rantain, joka luokse käy, kovan tuomion kantain, kun kaikki syksyn tähdet valvoo meren yllä. Olen kiertänyt kierron, ja takaisin tulin siihen, josta ma lähdinkin, kun, poikanen, kerran purtehen astuin ja lasketin aavalle, tuntoni vastuin, ja tahdoin meren sydämeen, jost' kertoo taru. Tovin eksyksiss' olen kierrellyt, enslähtöni tähdet on eessäni nyt. Ei tuntoon luottaen luontunut matka. Mut vielä on tuulta, se käskee: jatka, taas purjeet läiskää, tempoin nuoriansa. Te tähdet, te tähdet, te tuomitkaa; — sit' en itse voi, sit' en itse saa. — Nyt ohjaan tiukemmin haahteni keulan. Nyt valitsen tarkemman kompassineulan: te tähdet, teidän tyyntä katsettanne seuraan. Yhä jossain on meren sydän tuo, joss' auringon valjakko illoin juo, vesi kirkas — kuin taivasta kaikkialla — ja tähdet paistavat yllä ja alla ja meren karjat uivat pitkin linnunrataa. I Elegia Ne lentää, hajoo tuulihin taas lehdet kuollehet, niin moneen runosyntihin jo ennen syylliset. Yks lehti veripunainen ja toinen musta lie, yks lennähtävi läntehen, käy itään toisen tie. Ei itku kuulu, vaikerrus; on murhe sanaton. On suuri, suuri uupumus ja kaiken loppu on. On turhaa vihas, rakkautes, on turha ystävyys; jäät pimeähän yksikses kun saapuu kerta syys. Jäät pimeään. Ja jaksa et sun kättäs ojentaa kun päivän viime sätehet yön syliin katoaa. Ei itku kuulu, vaikerrus. On murhe sanaton. On suuri, suuri uupumus. Ja kaiken loppu on. Syys-ilta Syksyn lehdet, kaduilta ne kootaan sateen räiskyessä, rattahitten rautapyöräin kiviin jyristessä. Syksyn lehdet, katuojista ne kootaan, repalaiset äijät niitä nostaa likaisihin kuormarattaisiin. Kuormat poistuu. Luutaäijät poistuu. Kivikatu kiiltää kosteana, puhtahana, niinkuin vasta pesty ruumis, joka, suljettuna vajaan hämärään, laudallansa liikkumatta lepää. Sade taukoo. Pilviverhot yltä kattojen verkkaan haihtuu, jotta paljastuupi taivaankansi, syksyn musta taivas, liikkumattomin ja kylmin tähdin. Kylmä, kylmä on. Ja taivahalla välkkyy tähdet lukemattomat, avaruuden mykät jättiläiset. Meren tuska Nousevat laine ja laine rantaan laakeaan. Ulapan tuskaisin paine ajoi ne pakenemaan, tunto niin ahdistavainen, raskas, kuin lyijyä ois, muodoton painajainen, josta ei pääse pois. Aallot, ne rannan kohtaa rynnäten, särkyen. Pakene! — tuska johtaa takaa ahdistaen. Idästä lännen ääriin kohina lohduton. Alku vie alutta-määriin, loputon loppu on. Tuuli rantoja pyyhkii. Kivikot vaahtoaa. Särkyvät aallot nyyhkii, nyyhkii meri ja maa. Peikko Olen katsonut varjoa tuota, joka toistaa mun, joka, lähtien jalkaini luota, meren, maan yli heittää muotoni mun. Kuva kallis, kauhistavainen, — sitä syleilen —, tuo ainoa seuralainen, näköpiirini rutsaus myrkkyinen. Oli kerran se poikanen heikko, jota ohjata sain. Nyt on se jo mahtava peikko. Se on valtijanain. Se on kaikkeni vienyt multa — ma en ole varjoakaan — sen askelet iskevät tulta, veri pauhaa sillä jo suonissaan. — Ja, luojitta suuremmitta, mua onhan se vain! Se on vain itkuni mitta yli maailmain. Virsi onnesta Kuin heräisin ma juuri, nyt vasta havahdun, kun onni suuri, suuri on mennyt ohi mun. — Sait tehdä turhan retken, oi onni ainoisin, mut vierahana hetken sa olit mullakin. — On vieras suuri mennyt kuin unennäkö vain, mut valittele en nyt mun ollutta onneain; ma toivon että voisi se löytää sydämen, mi kyllin suuri oisi myös asuttavaks sen. Mut ei! Siks ehkä juuri lie onni koditon, se liian, liian suuri kun ihmiselle on. Se lähettinä kulkee maan piirin valtiaan, mi eloon luo mun, sulkee mun silmäni kuolemaan. Pääsiäislaulu On rakkaus rahasta myöty. On ristillä poika ihmisen, on nauloilla kiinni lyöty, on etikka juomana janoisen. On rakkaus kuollut. Ja haudassaan se nukkuvi nyt ja ainiaan. On kumpu korkea ylle luotu ja raskahin paasi sen päälle tuotu. Ja opetuslapset, ne kallihitki, he pelkäsit, kielsit, pakenit pois. Maa järkkyi. Ja korkea taivas itki. Mut opetuslapset, he pakenit pois. He varastit ruumihin turvissa yön, erämaahan sen piilohon veivät. He tekivät turhan, turhan työn: pois valhetta vieneet eivät. He kerskuit: Hän noussut on, kirkastunut ja kuolosta maailman pelastanut. Se ei ole totta. On haudassa vainaa; uus rikos se paatena painaa, painaa. Ei milloinkaan, ei milloinkaan voi rakkaus nousta haudastaan. On ihminen rahasta myöty. On pilkattu, syljetty, lyöty. Ja valhe haudalla painaa. Ei koskaan heräjä vainaa. Turhaan Te, ystävät, kiroan teitä — mun ainoat ystäväin. Te, ystävät, siunaan teitä. — Oman itseni teissä mä näin. Näin sen, jota salata koittaa kukin muilta ja itseltään, sen kammon, jota ei voittaa voi ihminen yksikään, kun huomaa kiertävänsä sisäss' ympyrän ahtahan, jok' ei laske piiristänsä, vaan tuntuu lausuvan: »Tähän asti, ei kauemmaksi, tähän seinään uupuu mies; tähän asti, ei kauemmaksi, tähän, ihminen, päättyy ties.» — Löit turhaan sen rautaisimman ikimuurin uksehen. — Mut kaipuusi polttavimman sinä sinkoat ylitse sen. Oi, leijona, kaipauksesta sun tuntosi väräjää, sull' on aavistus totuudesta, jonk' et kasvoja koskaan nää. Kultakausi Luciferin työ on valmis. Hän on takonut hienot kultaiset ketjut, vyöttänyt niillä maan ristiin rastiin. Ja vapaan painetun sanan hän on ostanut orjaksensa. Hänen lähettinsä lentävät jokaiseen soppeen kahisevin paperisiivin ja myrkyttävät puhtaimmankin mielen. Ei ole enään ihmisiä, ei kansoja, ei maita, ei ole tulta polttamaan valheen paljoutta, joka kasvaa kuin vedenpaisumus ja hautaa allensa kaiken. Ihmisen jälkeläiset ovat kuolonhädässä. He liittyvät joukoiksi ja laumoiksi ja tappavat toisiaan kuin hullut. He rakentavat fraaseista Noakin-arkkeja, joita tuulet kuljettavat sinne tänne, jotka törmäävät toisiansa vasten ja luhistuvat. Lucifer katsoo ja nauttii. Hän pusertaa maata kultaisin käsivarsin. Lucifer nauraa. Syysuskoa Ei, ei, tätä tunteeni lasta en laske ma kuolemaan; se on syntynyt parhaimmasta, mitä tunsin ma milloinkaan. Laps rakkauden se on puhtahimman, väliin itsekkäimmän ja vaativimman. Se ei mitään pyytänyt itselleen, ei pyytänyt itselleen. Se tahtoi mun kaikkeni antaa sun, hennon, suojakses, se tahtoi yl' kuilujen kantaa sun hauraan askeles. Ja se ei sua koskaan löytää voinut, sen ääni ei koskaan sieluhus soinut, sen lämpö ei löytänyt rintahas sun, ei löytänyt rintahas sun. Lie turhaa kysyä: miksi? Miten muuten olla vois! Kuin synnyimme vierahiksi, ohi vieraina painumme pois. Käs löytää voi käden lämpimän toisen, voi huulet yhtyä huulihin toisen, mut ohitse outoina sydämet käy, ohi outoina sydämet käy, Mut silti mun tunteeni lasta en laske ma kuolemaan; nyt voimallisemmaks vasta se on tullut kuin milloinkaan, se öitteni unist' on uskoa juonut ja päivien aatos on sille tuonut kuin kukkuratäydet lupaukset, kuin kukkurat lupaukset. Se jos sun ei löytänyt luoksi, ei silti se sammua saa. Oman orpoutemme vuoksi oma sille on avara maa. Ohi sun, ohi mun sen henkäys käyköön, yli maan sen siunaus siivittäyköön ja se osansa ääneti kantakoon, iät ääneti kantakoon. Kera painuvan päivän ruskon se länteen painukohon. Tuhatvuoden päästä, mä uskon, idän kautta se nouseva on! Ja silloin se kypsynyt olkoon, jotta säde pienin sen, ihan huomiotta yli säikkyköön tomun sun ja mun, tomun sun ja mun. Etsikko Mitä nyt? Kuka julkea oveen lyö, kun nukkuu maa, kun on kesken yö? Hoi, ken olet? Kulkijako, kenen tie vain sattumalta mun luokseni vie? Vai minua etsitkö itseäin? Joku tuttu? Mua kutsuitko nimeltäin? »Olen kaikkea, enk' ole mitäkään. Olen se, jot' ei tunne yksikään. »Sun luoksesi saavuin, sun noutohos. Ovi auki. On koittanut etsikkos. »Jätä kaikki. Ja joudu. Nyt kätehen sua tarttuu kulkija ijäinen.» Ny-nytkö! En jaksa ymmärtää. Uni raskas mun sieluni piirittää. Olen viipynyt vierellä kirjaimen, sua etsien vain, sua varroten. Olen aatellut aivoni raukehiks. Olen katsonut silmäni hämäriks. Niin tutkin, valvoin, ja odotin. Yöks äsken jo oveni lukitsin. Nyt oviko auki! — Miss' avain ois, se muististani on häipynyt pois. »Saat jäädä. En jouda odottaa. Mua janoten vartovi avara maa. »Ei riittänyt uskos. Käy vuoteesees. Voi hyvin. Saat nukkua nyt ja ees. »Ma tulenko toiste? Jo vaiti oon. Kysy sydämeltäs. Se vastatkoon.» Talven tuomiolla 1 Kuin pelon-kalpeaksi käy poski auringon! Nyt tiliin pantavaksi maan laiho altis on. Maa, nyt ei turvaa sulla oo pitkään tuokioon, saat tuomiolle tulla sa talven kartanoon. Maa, peljännetkö myös sä? nyt tokko kalpenet? Pois pelko. Auki lyö sä sun rintas telkimet. Sun valhees talvi poistaa. Sun leikkis jäätyvät. Niin totisina loistaa jo taivaan kynttilät. Ne tuntee polton rintas, ne tuntee sydänsyys. Tuo esiin painavintas! — On liki iäisyys. Se hetkess' iäisessä sun syliins' sulkekoon, yön silmäin säihkehessä syys, tuntos tuomitkoon. 2 Tien tuntemattomuuteen ma liian kauas vein. En jaksa jumaluuteen, min määräkseni tein. Te tähdet, edessänne mua kylmä puistattaa, pois väärän pestessänne myös viette oikeaa. Sa yö, sun kättes paino niin uhkaa, näännyttää, sun tuomios on vaino, sun myötätuntos jää. Sua vastaan kapinassa on ihmiseni mun, se, katso, nousemassa on osast' poljetun. Se kysyy: miksi, miksi ma elon lahjat sain, jos piiloitettaviksi ne tuomittu on vain? Maan vainioille tieni! jos harhaun, kaatunen. Ma tahdon olla pieni ja kurja ihminen. II Posetiivilaulu Ryöväri tuli puukkoineen. Lukkoa koitti. Katseli hän. Kuunteli. Ovikelloa soitti. »Iltaa. Tässäkös asuu se mies, josta huhu ties että häll' aarre on jommoinenki! Seis! Nyt raha tai henki!» — Tervetuloa, rosvomies. Niin on asia kuin huhu ties. Ei tosin aarretta suuremmoista, mutt' onhan silti, on yhtä ja toista annettavaksikin, luulisin. Pitele säkkiä. Täytehen äkkiä saat sen, ja saanetpa toisenkin. — Valitse, ystävä, mun omastain, valitse mitä sä halajat vain. Tuolla on hymyä, naurua täällä, oivaa käytellä pahalla säällä. Tässä on auringon kirkasta kultaa. Tässä on multaa. Täällä on siivet ne voimalliset, joill' yli merien lentelet. Taikasauvani tuoss' — ota pois! — parempi vain, se jos parempi ois. Tässä on unia, raskaita, hentoja, maata käypiä, siipilentoja, täällä muistoja, pahoja, hyviä, kyynelsilmiksi herkentyviä. Tässä on kuivunut kukkanen; senkin saat sinä, myöskin sen. — Sellaista korua, vuosien tuomaa, aitoa kaikki — sa leimat hyvät huomaa! — Ja, jos ei vielä ole kylliksi näistä, täällä on tunnetta sykähtäväistä, kaipuuta, kipuna polttavaa. Onpa yks hitunen viisaudesta, hämärä aavistus totuudesta, joskus joka silmihis kangastaa. Onpa, palkkana kestetystä, kallis murunen tyytymystä edessä tyhjyyden tumman yön. Tahdotko, senkin minä säkkihis lyön? Niinpä hän haasteli. Hän esille mätti kaikkea parasta antiaan. Rosvo sitä katseli kummissaan, hiipi pois varkain, ja säkkinsä jätti, vaikka se oli jo kukkurallaan. Niinkin voi käydä. Ei tavara kelvannut, ei edes rosvolle kelvannut. Erotiikkaa 1 Käs' pieni, yli pöydän on kädessäni. Kaks silmää pakeneepi mun silmiäin ja seinää katsoo ja lattiaa. Mut posket punertuvat ja rinta kohoaa. Yhä musikantit jossain ne soittaa jotakin, ensviulu yli muitten on kiihkein. Puhe pöydiss' ympärillä käy sorinaks. Me yhä vaiti ollaan, me kaks. Meilt' kananpoika jäähtyy ja hyytyy kasti sen. — Sa väistät katsettani. Kuin peljäten! Kuin syyttäen! Näen kyynelen. Käs' pieni, käteheni se unohtuu ja sormihini sormet soukat puristuu. 2 Und das Band, das uns verbindet, Sei ein schwaches Rosenband. Side meidän välillämme olkoon side ruusuinen — parahimmat päivistämme solmitkoon se yhtehen. Ruusuketju kestäköhön niinkuin ruusuketju voi. Lemmettäret hymytköhön! Amoriinin huilu soi! Armas, mitään tiedä emme, tunnemme vain jotakin: Riemu lyököön ylitsemme hetken lainein lämpimin. — Taittukohot ruususiteet milloin aika täysi on; — haurahat on ruusun piteet kytkimiksi kohtalon. Sinä kohtaloitas kohti. Minun myöskin mennä suo. Kirottu, ken toisen johti oman helvettinsä luo. Harvat lienee onnen hetket; ne, mit' on, ne tasataan. Sydämien synkät retket yksin, yksin kuljetaan. Armahani, onnen päivät vielä eessä odottaa. Vasta kun ne taakse jäivät, ruususide katkeaa. 3 Älä koske uutimihin. Vale siell' on vastassa vain, vale, ilkeys tyhjien mielten ja katseitten kalseain. »Koko maailma» — niin, siell' on se ja kaikki sen tärkeydet, »katinkullat» ja »oikeat kullat» ja rummut ja kulkuset. Elit, kaipasit, mitäpä löysit? Vain tyhjän tyhjästä sait, vain löysit muurahaisen, jos ihmistä hait. Siell' on kaikkea eik' ole mitään. Se on köyhä, niin köyhä maa. Ja onnen murunen pienin se täytyy varastaa. — Älä laske päivää sisään, älä kajoa uutimiin. Sitä kaikkea ulkona siellä nyt vihaan niin! He lukevat poskipäistäs ja silmistäsi sun: olet jakanut kanssani onnen sen varastetun. Ja tietänet, ei ole aivan hyvä sen, joka paljastuu. Siell' on käytävä panssari päällä; vait' silmä; ja vaiti suu. — Tule tänne, mun syliini, vielä. Tule, vaikk' edes itkemään. Me kätkemme onnen pirstat pois hämärään. Niin silloin vasta kun loppuun on hehkunut veremme lies, sa kun olet mulle vieras, ma sulle vieras mies, niin silloin se valkeuden hetki, jota päiväksi kutsutaan, joka kotvan jo vartonut tuolla on vuoroaan, se käyköön sisähän niinkuin lie käynyt jo ennenkin; kaks julkeinta muurahaista sitä katsoo silmihin. Uhri Nyt vaiti, sydän, vaiti, tää hetk' ei ole sun, ma edestäsi suljen sun maasi luvatun. Saat kyyristyä pieneks kuin hiiri loukossaan. Saat huutos tukahuttaa. Saat käydä nukkumaan. Ne tosin koirat laukkaa ja tahraa portahas ja kaikellaiset karjat käy talloin tarhojas. Sun kätköjäsi penkoo jos jotkin peukalot. Sun saleissasi pauhaa suursuiset Cicerot. — Ne houkat eivät arvaa sun luontoasi, syön; yks isku käpälästäs vois tehdä tuhotyön. Mut ei, nyt, sydän, vaiti, vie kyntes piilohon. Tää päiv' on heitä varten, sun huomen ehkä on. Siks piiloalttarillas sa valvo vartoen. Soi kerran viha taivaan yl' maan ja ihmisen. Kenties, jos muut jää piiloon, saat silloin tehtävää: käy esiin, vihanpäivää koe uhrein lepyttää. Sa varro! — Kun käy myrsky, lyö lieskat salamain, jo lannat korjaella voit nautain, vasikkain. Tee niistä polttouhri, se kiedo kukkasin. — Oi, lieska taivahasta, lyö tuli uhrikin! Päämiehet (Skitsi) Päämiesten äl' etsi seuraa! He on pieniä mieleltään. He eivät tunne enään edes omaa sydäntään, vaan, jos se kadulla heitä tulis joskus vastahan, ohi tervehtimättä he ajais kuin tuntemattoman. Ja ei edes tahallansa! Noin, huomaamattaan, vain omast' itsestään he luopui vuoks valheen jumalain. Päämiehet, suuria on he vain nimeltä, mielelt' ei; nimivalheen alttarille joka voittonsa he vei. Nyt heikoimmistakin etsii he jotakin itselleen, he etsivät elämäänsä, jonka tietävät kadonneen. Mut varo! Myös kelpaat heille sadesuojaksi, saappahaks; sa varo, he saattavat suohon sinut sotkea portahaks. Bakkanaali Oi veljeni mun kohtalon töykeän kouran alla, te nouskaatte riemuhun ja mielellä kirkkahalla tulkaa hulinan tuutuhun. Ah, pullossaan tulinen sprii jo vartovi meitä. Se käyköhön ohjaamaan ja vieköön vanhoja teitä onnen tuville matoset maan. Mies Bakkuksen taitkoon tok' hallita hullunkin retken, hei, poristen, nauraen, ja vaieten kiperän hetken, tuttuna viisauden kultaisen. Kun taiten me näin viinan henkeä viljelemme, mun ystäväin, me hiljaiseks riemuksemme hulluja haastamme kirkkahin päin. Muisto Niin, katulyhtyjen tuikkiessa läp' usvan, tihkuvan satehen, sun fantasiojes laukatessa läp' usvan, tihkuvan satehen! Ol' pöhnän hehkua mulla päässä, ja sinä painausit minuhun. Oi, aurinkoiseni sadesäässä, ja sinä painausit minuhun. Kuin siivin lensi ne hetket meiltä ja lyhdyt loisti ja sade soi, me tultiin rannalle puistoteiltä ja lyhdyt loisti ja sade soi. Ja totta vihdoin me huomasimme, ol' kylmää ulkona, kosteaa. Mun kammiooni me pakenimme, ol' kylmää ulkona, kosteaa. Ja totta silloin, se nähdä taitaan, me oltiin märkiä kumpikin, niin, päästä alkaen saakka paitaan me oltiin märkiä kumpikin. Se yö me vaatteita kuivateltiin ja leikki armahin leikittiin, ja toisiamme me lämmiteltiin ja leikki armahin leikittiin. Sait kukkavihkoni maljakoista. Ma ruusuin vuotehes kukitin, tein seppelen sulle neilikoista ja ruusuin vuotehes kukitin. Oi ruusunnuppuni, yöni kulta, senjälkeen koskaan me nähty ei sa menit multa, ma menin sulta. Senjälkeen koskaan me nähty ei. Nyt kirjanlehdiltä ainoastaan — jos tämä silmiisi sattunee — mun muistokukkani ota vastaan — jos tämä silmiisi sattunee. Rajasuutari, joka loi itse onnensa (Riimikronikka) Rajasuutari lestinsä lautaan lyö. »Jo on hemmetimmoinen paikka, kun ei maista ruoka, ei maista työ. Koko ammatti! — Ei, ei vaikka kuin pohtisin sinne ja tännepäin, en selvää saa minä järjelläin mitä tarkoitusta on tällä alituisella rehkinnällä. »Jos napsin nauloja nahkoihin, pikilangalla kättäni rääkkään, totisesti, en toimin sellaisin tämän elämän onnea nääkkään. Parahiksi syrjästä kurkata saan miten porvari nauttii onnestaan; Syö herkkuja; lapset ja naiset kuin kukkaset tuoksuvaiset. »Mut meillä, kuin äärellä tunkion, vain haisee nahka ja kakka, ja korvalle kyllin riemua on kun pennut räyhää ja akka. Ja istu sä pönttötuolillas, ja korjaa kenkiä sortajas, jos selkää särkisi kuinka, jos miel' olis karvas kuinka. »Miks suutariksi mä synnyinkään, miks en herraksi, patruunaksi? Sain minäkin Luojalta pystyvän pään, kaks silmää ja korvaa kaksi; toki lahjoja mulla senverran ois että kaikki ne konstit oppia vois, jotka tekevät ihmiseksi ja suureks ja onnelliseksi. »Ne kaikkihan syntyvät ihmiset sama Aatamin nahka päällä, mut toisill' on päivät kultaiset, elo toisten on varjossa täällä. Täm' on väärä ja ilkeä järjestys. Tästä täytyy paisua myllerrys. Meit' on paljon, me vannoimme ponnen: me itse, me ryöstämme onnen.» Niin haasteli viisas suutarimies, ja niin hän toimikin kerta. Hän »jyrkkäin» joukossa olla ties kun »laskettihin verta» — tosin oli vain rakki piskuinen, mut räyhäsi joukossa tiikerien. Nolo loppu — tiikerin virsi — lyhyt virsi ja pitkä hirsi. — Ja, kertovat, edessä kiväärein oli suutari pehmeä piltti; hän armoa kerjäs, ja yksintein lupas vastedes olla kiltti. Nyt nahka ja kakka ja parkuna muu oli armahampi kuin kuoleman suu. Se askel, se jyrkin, se kammottaahan: Tilis tee! Ypöyksinäs outoon maahan! Uni Näin unta. — Suuressa kaupungissa ma kuljin, köyhänä, uuvuksissa, koin etsiä kattoa pääni päälle joka hiukan ois suojana pakkassäälle ja jossa vois rauhassa kirjottaa, yöks raajansa lepoon ojentaa. Olin kymmenet talot jo lävitse käynnä, ei tilaa missään, ne kaikk' oli täynnä. Mut viimein, jo illan suussa aivan oli palkkana pitkän juoksun ja vaivan yks huone, pieni ja kylmä niin, ihan ullakkokerroksen kurjin soppi; (sitä huoneeks kylläkin kutsuttiin; näön puolesta — tuskinpa koirankoppi). Mut koppero asuttu kymmenin vuosin oli ollut, mukaan sen vanhan kuosin siell' asusti köyhiä perkeleitä, myös maksaen, joskus, kun kykenivät. Ketä niin? — Kuka muistaisi kaikkia heitä. — Joku varas, sen poliisit pidättivät; joku synkeäsilmäinen anarkisti — hän kaulansa silmukkaköyteen pisti; joku naikkonen — vietiin sairaalaan; joku taidemaalari, rappiorenttu, joll' oli joka yö yhä kurjempi henttu; joku mies, joka kerjäsi ammattinaan; joku tupakka-ukko leininlyömä ja tautien kaikellaisten syömä. »Ja viimeiseks» — niin naapuri ties — »joku kumma, hieman höperö mies, sen mokoma pitkätukkainen jätkä, jok' ei syönyt, ei tehnyt säällistä työtä. Kun tuli, ol' pikkuinen nyytti myötä: yks risainen viltti, yks kynttilänpätkä, yks korvaten kuppi, yks leivänpala, lisäks paperinsilppua kaikellaista. Lie ollut lintu tai ollut kala, en tiedä, mut täss' on paperikaista, joita raapusti miesi se yhtenään; niit', luulisin, runoiksi nimitetään.» Niin haasteli kuoma. Ja hänpä sen ties! Runoseppo se olihan ollut mies. Yhä naapuri juttusi: »Kuollut hän oli kaiketi viluun ja nälkähän. Tuon penkin päältä se löytyi ukko ja sen suuss' oli purtu paperitukko — lie nälkäänsä sitä yrittänyt kai syödä, mut kesken väsähtänyt. — Kuin kauvan liekkin kylmänä maannut, siit' ei ole kukaan selvää saanut. Hän vietiin hautaan yhteiseen. Ei kenenkään tiedetä saattaneen.» Sellaisen huoneen ma vuokrasin. Sen penkillä maaten tuumiskelin mikä lie otus ollut se ammattiveli, joka ennen kopissa tässä eli. — Ei mikään nero, ei suola maan. Enp' ollut kuullut ma milloinkaan hänen nimensä kaltaista mainituksi Ja huonoja oli, jo ensnäkemältä, runorievut, jotk' oli jääneet hältä. Mut kuitenkin, itsensä kutsutuksi lie tuntenut hän. Ja hän hapuillut oli jotakin silti, ja uneksinut. Runon kärsimyskalkin sakkaan asti hän sai hetk' hetkeltä tyhjentää, mut ei tuta riemua — kirkkahasti kun kuplii runo ja hyrsyää, kun kyynel muuttuvi timantiksi, veripisarat kiviksi kallehiksi. — Vain syntymistuskan tunsi hän, mut mitään ei nähnyt syntyvän. Kuin suuri hän silt' oli rohkeudessa! kun Mestari saapui ja haastoi näin: Jätä onnesi elossa rauhaisessa, jätä perhosriemusi, ystäväin, ota sauvas ja vyötä kupehes, mua seuraten, astu matkallesi olet astuva tuskaan ja koettelemukseen — minun riemuuni, itsesi unhoitukseen. Se mies, se houkka, se kummallinen, Hän vähässään oli uskollinen. Anarkisti (Kuvaelma) Henkilöt: Nemesis. Matti. NEMESIS (tulee, seljässä visaiset siivet, mukanaan tuntilasi, kyynärä, ohjat, ies, ruoska) Yö tai päivä: piippu piipun jälkeen täyttyy, tyhjenee, Matti makaa sohvallaan, ei mitään hyödyllistä tee; aina lukee kirjojansa, imee suurta piippuansa, silmu silmukalta kutoo suurta haaveverkkoansa. Kuinka usein saapunenkaan luokses työtä antamaan, nään sun uneksivan tuossa makaellen rentonaan niinkuin itse Juppiter sa oisit saliss' Olympon, voisit tuhlaella aikaas, elämäs ois loputon. Kurja narri! Ohitsesi kiitää päiväs lyhyet; katso tuntilasiin: (näyttää tuntilasia) hukkaan vuotaa hietajyväset. Jumalat on mitanneet sun elonhetkes eeltäpäin, määränneet sun työsi laadun viisahasti, niin tai näin. Kas niin, astu ikeen alle. (Nostaa ikeen Matin vatsalle ja selvittelee ohjasperiä) Minä kynnän. Vakohon! — Muista, Manalassa huono paikka niskureilla on: armojärjestyksen mukaan syntisiä keitetään, pirut vielä pistelevät terävällä piikillään. (Matti nauraa) Ei saa nauraa! — Luoja vaatii uhrit, veroroposet. Jumalall' on onnen ohjat, Luojall' lykyn avaimet. MATTI (on maannut suuri sammunut piippu kourassa, vieressä läjä kirjoja. — Työntää ikeen vatsaltaan lattialle) Ole vait! — Mitä voin minä aatoksille. — Mun aatoksein käy armain tein kera Paanein, Nymfein ja Sileenein elojuhlille maallisille. Mun aatokseni käy polttavin tein kera läikkyvän ihmisveren yli aikojen läikkyvän meren. Mun sydämein ja mun aatoksein tulinuolen viskata tohti yli Paanin veren, yli ihmismeren ikivaltojen kylmiä kasvoja kohti. NEMESIS (puistelee Mattia) Herää, herää, hullu mies. Kauhea on synnin ties. Käskyt ankarat on mulla: Juppiter ja Moirat mun käski lääkäriksi tulla vaarallisen hourailun. Kirjasi pois aion viedä. (Ottaa yhden kirjoista. Sitä selaillen:) — Vaarallisin leikkikalu lapselle on kirjanen. — Ne on ihmistyötä. Tiedä! ei oo niitten uhkanhalu mieleen meidän, jumalten. Jospa jumal'eepoksia lukisit — tai romaania! Mutta — filosofiaa — se on selvää kapinaa. Katso, näin on Matin työ: Tuoss on paikat askelilles (näyttää tuumia kyynärästä), raja tuoss on aatoksilles (näyttää ruoskaa); ikees ota (ojentaa iestä), nuku, syö, jumalille vero anna, palkka taivahassa kanna. MATTI (on edellisen repliikin aikana sytyttänyt piippuunsa. Nousee) Valheen hengillä kuljet, ja valheella uhaten kurjat almut vatsahas saat, kielelles kostukkeen. Juppiter kuollut on ammoin. On kuollehet jumalat kaikki, Monat on poissa, ja niin kaikki sun kaltaises; kaikk' on he menneet niinkuin haihtuu ilmahan sauhu. (Puhaltaa savua) Ihminen liekillään heidät polttanut on. Tunnetko liekin sen, joka ihmisen rinnassa leimun? Lahja Prometeun on tälläkin alttarillani! (Näyttää piippua) Karta, Nemesis, sen tulta, ja loittone kauaksi täältä taikka sa polttaa voit siipesi voimalliset. Viimeinen olet kerjurilaumasta vanhan Olympon, henkiin jäänyt vain vuoks oman kurjuutes; sulla on rengin luonto ja rengin julkea naama, siihenpä mieleni ois iskeä nyrkilläin. Jos olet viisas vielä, sa kiiruhda Kaaronin purteen, vie nämä terveiset: viimeinen saapuja oot. Auringon kasvojen alla ja alla tähtisen taivaan ihminen elää nyt, sinne hän kuolee myös. Maan hän askelin mittaa, eetterin henkensä voimin, syltä yks hiekassa maan hautansa mittana on. (Esirippu) III Väsymys Oi Luonto-äiti käyn luokses nyt. On pääni raskas ja väsynyt. Ma ajatella koin elämää, mut mitään voinut en ymmärtää, vain turhuus, hulluus ol' edessäin, sen sfinksinkasvot tien päässä näin. Oi iki-äiti sun rinnastas ma tahdon juoda sun maitoas; kun vereen saan sen ja sydämeen, ma sfinksin eteen käyn uudelleen. Kevään tulo Aurinko ampuvi kultanuoliaan päivä päivältä tihentyvin parvin, päivä päivältä kauemmas pohjoista kohti. Jokaisen hangen harjalle ne sataa, kylkeen jokaisen mäen; kaikkien talojen akkunoissa ne välkkyvät; jokaisen sydämen lävitse käyvät jättäen jälkeensä hennon kipinän, joka kytee ja kytee ja paisuu liekiksi, täyttäen jokaisen rinnan, loistaen jokaisen ihmisen silmistä. Niinpä muuanna päivänä humisee lämpöinen tuuli. Räystäät soittavat aamusta alkaen; purot paisuvat, jäät tummenevat; taivaanrannassa leijaa harmaja usva; ensimmäinen pyöreä pilvi, kesän pilvi, liukuu pinnalla korkean, sinisen taivaan. Auringon silmä katsoo rävähtämättä liikkumatonta maailmaa. Kuuletko silloin kaukaisen humahduksen kautta mäkien, metsäin ja aukeitten rantain — Kevät saapuu, kevät saapuu! Sen ratsut nelistävät ylitse heräävän maan, laukaten kepeästi, kuin lentäen, harja hulmuten tulta jotta silmäsi sokaistuvat. Oletko valmis silloin? Taidatko hypätä ohitsekiitävän ratsun selkään? Ilman satulaa, ilman ohjia taidatko laskea ylitse heräävän maan? Heinäkuu Kuljin, kuljin kankahilla kesän kultaisen. Nukuin metsätaipalilla alla kuusien. Pihka tuoksui, kilvan kukki ruohot, kanervat, puusta puuhun kutoi lukki seitit hohtavat. Luokse tullen, luota mennen liukuu heinäkuu. Eilinen lie ollut ennen. Huomen unohtuu. Mistä tullen, minne kulki? — tieskö itsekkään? Luonto sylihinsä sulki, metsä huumas pään. Matkalaulu Pilvet peittää taivahan, ja ilta pimenee, vaimentuva tuulenhenki puissa hymisee. Kunnahalta kunnahalle koukertelee tie. Matkaa vielä penikulma, toista, ehkä lie. Kartta ties, on kylä liki lahden perukkaa; kuulin: aamupuolla sinne laiva poikkeaa. Viel' on matkaa, mutta aikaa onhan sitäkin, vaikka laulun aikomani sanoiks laatisin, uupunehen mielen laulun, kirkkaan, riemukkaan, vangiten sen askelteni tahtiin raukeaan. Laukku painaa hartioita päivät yhtenään, pieksusaapas hankaa veriin kehnon kantapään. Yksin läksin matkahan, mut parhaan seuran sain: kesä löysi käteni ja käypi rinnallain. Päivät, yöt kuin kukkasihin vyötyt kulkueet. Linnut laulaa. Hymyy taivas. Kimmeltävät veet. Kesä, kesä, tahtos jälkeen johda kulkijaa, joka nöyrin mielin aikoo antis omistaa. Suvipilvet, onnen pilvet — Suvipilvet, onnen pilvet peittää taivahan. Liikkumatta lepää pinta laajan ulapan. Niinkuin tyttö kenkiänsä nauhaan pujottaa, niinpä päivät aurinkoiset ohi vaeltaa. Siin' on onni — ajatella — aika etenee, kultapäivät kalliit, kalliit hukkaan hupenee. Siin' on onni — hymyhuulin nähdä — vaihtuvat taivahalla suvipilvet lumivalkeat. Poutapäivä Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla. Pihlajanoksan varjo aitan seinällä. Ruskettuneet lapset marjaropeineen. Niityllä torkkuva hevonen, takanaan säihkyvä ulappa. Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella. Tuntee olevansa kyllin pieni ollakseen varma ja levollinen. Tuntee olevansa tarpeeton tarpeettomassa maailmassa, jota aurinko paistaa. Tuntee elämän niin lapsekkaan avuttomana haparoivan, kompastelevan, kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä. Oi aurinko kuinka se paistaa! Maa heilimöi, pääskyt livertävät, meri säihkyy, pihlajanoksan varjo keinuu edestakaisin aitan harmajassa seinässä. Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää, ei kauniimpaa. Oi kuolema, ei mitään lempeämpää. Koli Nään yhä hahmon, kuinka se kolmin kummuin taivaanrannan ruskohon kuvastuu. Nään yhä kaiken. Muistanpa, aamupuolla kuinka ma nousin, jyrkkää rinnettä päin, syrjään jättäen tiet. Syys oli tullut ja ajanut ankarin kasvoin kukkaset pois, huvikulkijat pois, pois myös maalarit, mestarit näköalain. Vaikeni aamu. Tuuli myrskyksi kiihtyi. Pilvet lensivät, harmailla siivillään viistäen vuorta; ja satehen kuurot vuoroin vihmoi vettä, ja vuoroin taas selkeni hetkeksi taivas. — Auringon säteet kultasi seutua jylhää. Nousinpa silloin louhista vierua pitkin suoraan hartehille Ukko-Kolin. — Silmäni mun kuin keksivät riemuiten kvartsitikyhmyt paljain sinisin pinnoin! Kvartsiti, karaistu syvällä povessa maan, katselin riemuin kovia muotoja sen, joist' oli osansa vieneet tuulet ja helteet, maajään ankara paino ja vetten vuo. Tunsin: Tuohon on painanut jää; kas tuoss' ovat uurteet; tuolta on lohkare irti tempaunut. — Kuin sotavanhus, hiljainen, hopeapäinen, pysty vielä ja terve, mut pinnassaan pitkien vuosien uurtamat arvet. Katselin kauan, kyhmyistä kylmää harjaa, metsän keskestä särmänä nousevaa, kuinka se välkkyi, märkänä satehesta, syksyisen päivän sätehissä kimmeltäin. Myrsky ryski sen jyrkillä rintehillä siivoten papereita ja roskaa muuta jälkeen kesän ja joukkojen julkeain. Kaksi haukkaa vain oli liikkehessä kiertäen vitkaan tuulessa laakson yllä, vaiti, ja siivin liikkumattomin. Yhtään ihmistä ei. Sain yksin olla, katsoa kyllin, ja kyllin hengittää raikasta, kirpeätä syksyilmaa. Pilvet lensivät liepeillä jylhäin vaarain, ylitse järven, vaahtona kuohuvan. Erojaiset Kuun silta kromikeltainen käy ylle kylmäin vesien ja jäisten kaislarantain. Sen sillan ääriä ei näy. Yön tyhjyyteen sen holvi käy mun uniani kantain. Ne kaikk' tän'yönä saapuivat, ne silmiänsä hieroivat kuin lapset herätessään: yks hento niinkuin henkäys, yks — irstas yökön-elämys, yks panssarpeittehessään. Ja kullakin on maljanen, niin pieni, mut niin täyteinen, täys mykkää kaipausta. Ne mereen maljat tyhjentää. Kuin neste kallis kimmeltää! Kuin meri musta, musta! — Nyt hiipivät ne yhtehen, käs' toisen liittyy toisehen. Ne hiljaa karkeloivat. Kuin karnevaaliruhtinaat! Mut hautajaiset autuaat niill' on, ja onpa oivat. Ne puhaltaa mua kasvoihin, ne katsoo silmin suruisin, ne nyökkää päätä mulle. Ne karkelee mun ohitsein, ne sanattomin hyvästein käy tielle kullatulle. Mik' ihme yhtehen ne toi? Kuin sovussa ne olla voi, tuo tuolle kättä antaa? Toi erojuhla yhtehen, ja tie, mi kerran viimeisen kuun siltaa pitkin kantaa. Molok Runotar, nyt voimas lainaa hetkeks kiitäväks, anna muoto lauluun, jonka tunnen syntyväks; kauvan sitä valmistin ja kauvan ikävöin, päivät uneksuin ja olin valvehilla öin. Vuosi vuodelt' syvemmälle opin näkemään luonnon mystilliseen yöhön, aineen hämärään. Enpä löydä lempeyttä, suurta mieltä en. Antajaa en löydä. Löydän rosvon verisen, hirviön kuin polyypin, kuin Molok-jumalan, nielun kaikki-nielevän ja kaikki-vaativan. Muotoaan se näytä ei. Se, herja, häpeää; salaa imunystyränsä ihoon lähettää. Pettävä sen ääni on. Se harhaan johti mun. Sokeana antausin sen juhlakutsuhun. Kaiken muun ma hylkäsin, sen seuraa yksin hain, luulin, sitä liki olin niinkuin harvat vain. Luulin, äidinrinnasta sen maitoa ma join. Iloitsin. Ja lahjaks sille nuoruuteni toin. — Nyt sen huomaan, verrattava olin houkkioon — omaa mielikuvaani vain kurkottanut oon. Kaipuustani sen muodon tein ja sitä palvelin, sille uhrit uhrasin ja sitä ylistin. Luonto, julmin Molok, kaikki antimeni vei, mitään sijaan antanut — tai kiittänyt — se ei. Luullessain ett' virvoitusta rinnoilta sen toin — omaa sydänvertani sen maitona ma join. Nuoruus hukkaan juossut on, ja koht' on eessä syys. Sydän mitään saanut ei, vaikk' hartahasti pyys. Mitään en ma omista. En ole itseäin. Luonto imee nieluunsa mun pientä sydäntäin ravitakseen lihavuuttaan rasvan-tihkuvaa, jonka pelkkä aavistus jo kuohuksiin mun saa. Voimaton, en mitään luonnon hornalle ma voi; yhtä turhaa, rukoili tai vastaan kapinoi. Voin vain tyynin mielin, mutta silmin avoimin jättäytä sen valtaan, jota vihaan, halveksin. Riemu mennyt. Tuska mennyt. On vain tyydytys uhkamielin ottaa vastaan karvas täytymys. Kevätruno On viikon vettä vihmonut ja tuossa on sen työ: on salaa kevät puhjennut kun vaihtui viime yö. Kohtsiltään syttyy nurmikot ranunklein kultatuohuksiin ja kaikki kolkot kalliot ne peittyy kukkasiin. Näen ihmehen ma edessäin. Mut sille kuulu en. Kai syrjään kevähästä jäin. En myönnä kieltä sen. Hoen turhaan: sydän, tunne, kuin jo kevät puhkeaa, jo huokaa metsät havahtuin, jo herää kylmä maa! Mut sydän vartoo, vaikenee, vain hiukan hymähtää — se kuuntelee, se katselee, mut mitään ei se nää. Kuin tuhatvuodet paikallaan se todistanut ois, kun vuodet tuuppi toisiaan ja häipyy ohi, pois. Kuin silmäinlumett' oisi tuo kaikk' ympärillä sen, vain valhetta, kuin pelko luo ja harha aistien. Kuin totta vain ois sittenkin sen oma kaipaus, sen verenlyönti tulisin, sen rohkein aavistus. Sa sydän, vanhempi sa oot kuin aurinko ja maa! Vaikk' seirenit sua kutsukoot, sua ei ne silti saa. Sa itse syksyt synnytät ja talvet, keväimet; ne todemmat on, täydemmät kuin kaikki entiset, nuo, jotka saapui houkuttain, niin paljon luvaten, mut jättäin heikon riemun vain ja heikon murehen. Nuo muistot silti saattajas sun tielläs olkohon kuin askeljäljet astumas, jotk' takanasi on, kun yksinäisin hetkin käyt yl' kuiluin syvimpäin, kun ohjaavat sua untes näyt sun kohtaloitas päin. Katsastus Miks en valmis ma oisi omani omistamaan? Miks en maljaani joisi sakkahan pohjimpaan? Pelko ei puolitiehen askelta jättää saa; Hornassa käynehen miehen täytyy uskaltaa vaakalautahan lyödä näkynsä jokainen, kalliisti kuololle myödä hyvä ja alhainen. Näyt ne arkalastaan esihin tuotakoon. Itseppä niistä vastaan. Itse niissä ma oon. Karaistu Hornan öissä niistä jok'ainoa on, niillä on pahankin töissä oikeus armohon, niillä on omanansa armon runsaus, niillä on muodoissansa oikea vapaus; jokainen oikku niitten mailma on itsessään, hyvien henkein ja hiitten veren mä niissä nään. Niillä on oikeus ääntää omasta tahdostaan, niillä on oikeus kääntää auringot paikoiltaan, niillä on oikeus ylväin polttaa ja myrkyttää, tuhkaan kuumahan kylväin totuuden lause tää: Katso, ne Graalia kohti jokainen uneksivat, alttiiksantaa ne tohti sen, mitä tunsivat; niihin ei lait yllä, mailman ei viisaus; niillä on lakinsa kyllä: oikku ja vapaus. IV Nuori Kain Kain, hän on tulossa vuorenkyljiltä tuolta, missä kasvavat korkeat, ihanat puut, oksat köyrtyen raskaina maata kohti painosta suurten, mehuisten hedelmäin. Sieltä on tulossa Kain, eräretkiltänsä, ruskettuneena, ja rinnassa kirveltäin ankara haava, karvaisen kontion lyömä sylipainissa äsken. Karhun turkki on hänen olkapäillään. Huulet on tiukasti kiinni, mut hymyssä suu; silmät varjossa tuuheitten kulmien alla; kourassa nuija, raskas ja ryhmyinen. Laaksoon on tullut jo Kain, ja hän askeleensa ohjaa rantaan, partaille juoksevan veen, vilvoittaakseen päätään ja haavojansa joen raikkaassa vuossa. Siinä on virta. Välitse hietaisten rantain vyöryy se verkkaan mustine pyörteineen Elävä, suuri, voimakas on se. Se saattaa lempeä olla, se vihasta ärjyä voi. Voimakas on se kuin Kain, jonka suonissa uinuu rikkaat kohtalot sukujen vastaisten. — Virrassa Jumala on. — Kain polvillensa käy rannan hiekkaan. Kuuluu silloin kahinaa. Kaksi silmää ruohostossa uhaten leimuaa. Naaraspantteri! — kyyryssä, valmiina hyppyyn. — Kain ylös nousee, ja kääntyy, kohti käy, nostaen kepeästi painavan nuijan, ääneen nauraen omalle voimalleen, iskee petoa, jotta se kerralla kaatuu ja murskana kallo. Ääntämättä se kaatuu, ja korina alkaa kurkussa käydä, hurme punainen pursuu kuumana suusta ja sieraimista. — Kain, hän kyllältään juo pantterin verta, otuksen nylkee ja taljan täplikkään paiskaa harteillensa, lämpimän vielä. Karhuntaljan, sen äskeisen, hän virtaan jumaluhriksi heittää. Niinpä, pitkien päivien, viikkojen jälkeen, saapui Kain kotikunnaiden kultaisten luo, saapui taasen, tuomana tulisen kaipuun, armasta nimeä huhuten kaukaa jo. Vastaan kiiruhti vaimo — mut äkkiä, niinkuin kasvoihin lyötynä, vavisten seisahtui, käsillä silmänsä peitti ja kuiskasi hiljaa: »Kain, veressä olet!» Niin, se on totta. Mut mitä ihmettä tuossa! Miksi nyt säikkyy vaimo? — Monasti Kain lienee metsiltä tullut, hurmeessa kourat. — Nuori on Kain, ja viaton voimassaan: tuska ei ole otsaa uurtanut vielä. Vain joku aavistus, järjetön, aiheeton, joskus hiipinyt lie hänen polkunsa poikki kuin kaukainen varjo. Kain, enskerran hän katsoo itsehensä, ensikerran pelkoa tuntee hän. — Kain, Kain, hänen kouransa herpoavat, ryhmynuija, maahan se jymähtää. — Kain, miks vapiset, sinäkin silmäsi peität? Näätkö sa eespäin, eespäin aikojen taa? Kain, isä ihmisten, isä kaikkien meidän, Kain, veressä olet! Vanha Kain Kain, pahasti, pahasti teit. On veljesi murha vain turhin turha sen rinnalla, mitä sä pahemmin teit. Ei Aabel nuorella kuolollaan voi mieltäsi painaa. Nyt nukkuvi vainaa kuin herännyt ei hän ois milloinkaan. Mut itselles mitä teit! Työs petitpä perin ja huimin verin sa siemenes uusiin polvihin veit. Nyt on kuin sukusi tuomitun vois kirot jo kuulla kuin yhdellä suulla: Kain, Kain, miks ilmoille saatit mun! Kain, lepohon koskaan et laill' Aabelin pääse. Sun sukusi jää se, vaikk' itse mullaksi maatunet. Yökkö Jo aamu sarastaa. Jo pilvet leimuavat. Niin yökön silmää sumentaa kaikk' oudot päivän tavat. Mut kiitos auringon — se ruokkii karjojansa. Oi, lihavamp' ens'yönä on mun hampahissa kansa. Ma päiviks katoan, ei kukaan tiedä, mihin: ma ryömin piiloluolahan maan synkän uumenihin. Siell' on mun sopessain työhuone, vailla vertaa. Taon siellä lentoneuvojain, taon, uusin tuhat kertaa. Käy, palje, tohisten, ja ahjo, säkenöi sä! Ei levon hetkeen, unehen oo aikaa yökön töissä. Kuin hyrrä, pyörii maa. Kuun kiiltää kohta sarvet, noit'ämmät luudill' ratsastaa ja kirkuu tähtiparvet. Hei, siipi täydemmäks. Sen kaaret kantaviksi, sen runko raudan-kestäväks, sen saumat joustaviksi. — Noin välkkyy sini vieterein se, soijin sataluvuin, sen kaistat kaartuu ylitsein yömustin silkkikuvuin. Ma uskon itsehein, en jumalihin taivaan. Ma itse joka naulan tein mun yöni lentolaivaan. Niin kauvan, kuitenkin, kun kestää siipi-silta, kuin haukka, isken saalihin ma ilman tanhuvilta. Opastusta Maantiellä matkalaisen näin kerran — askelet ja käynti nuorukaisen, ja silmät avoimet. Kai näytin luotetulta. — »Hyv' iltaa», vaihdettiin. — Hän kysyi tietä multa ja matkaa kievariin. Sen luottamuksen täytin kuin veli, ihminen: tien veljelleni näytin ja neuvoin mutkat sen, mut salaa tuumin: tiellä mies kiipelissä lie, saa houkan Horna niellä, tie onhan väärä tie. — Se mies, se hullu, kiitti ja nosti hattuaan. Niin menköön — kyllä riitti tie moisen tappamaan. En tunne katumusta, mut — mies, hoi, käänny pois! — Sait kurjaa opastusta kun parempaakin ois. Nyt hartiaini määrin sua suulle lyövä lien: mua neuvoit, roisto, väärin ja näytit väärän tien! Rakastaja Olet mun. Sinun puolehes taipuu koko olentoni mun. Veren kauvan kahlittu kaipuu on suuntaunut sinuhun. Tuta saat: joku kestävä voima käy hyökyen ylitses — olet kaipuuni kammitsoima kuhun viekin askeles. Kuin lyökään laine ja laine yhä pintaan kallion, niin aina mun verteni paine sua ahdistava on; sua seuraten lakkaamatta käy mieleni läikkyvä vuo, ja, hetkeä tiedustamatta, tulen luo, tulen luo. — Ole vastaan tai ole myötä, tulen peikkona unihis: ei, ei mene päivää, yötä etten sua syleilis. Tuhlaajat Ei ketään muuta Me kahden vain. Nyt syliä, suuta, mun armahain! Maan laveilla teillä me lasketaan ja valjakot meillä on ruhtinaan. Ei rikkahan juhlaa raha valkaista voi. Mut köyhä kun tuhlaa, niin taivahat soi ja vavahtaa rinta tylyn, katellen maan. Ja vertemme hinta vain tuhlataan! Uimari-Dionysos Meren aallot, ne suuret, ne voimakkaat, mua heikkoa kantaa ne, kantaa. Meren aallot, ne nälkäiset, raivokkaat, ne mun veikaten leikkiä antaa. Käsvarteni lyön yli aallon tuon, sen harjalta vaahtoisen maljan juon ja mun ruumiini jäsenillä sitä syleilen, lämpöisillä. Meri, kuohuta kylmintä vaahtias, te ahmivat aallot, te lyökää ihon pintaan hampaanne raivokas ja mun lihani kalvaen syökää. Olen tullut leikkikin uhkapäin. Olen kapinan tuntenut veressäni, joka pilkkaa kylmyyttänne ja julmaa leikkiänne. Yli pään, yli vartalon, aalto, lyö, sylinantisi kirpeä anna, pien' lämpöni juo, pieni voimani syö, mut kanna, mun riemuni kanna! Olen hehkunut sylissä maan tytärten, olen kiihkeä, hullu ja kylläinen, olen juopunut riemusta voitokkaasta. Olen tullut maast', olen tullut maasta. Hyvin, aalto ahnas, jo rinnassain sun tunnen nälkäisen hampaas; sua rakastan, mut sulle nauran vain — en ole sun uhrilampaas. Sua syleilen, puren, sua suutelen, lyön, sun lävitsesi ma itseni syön. Olen tullut maast', olen tullut maasta. Olen juopunut lämmöstä voitokkaasta. Ilohuutoni aallolta aallolle käy yli vihreävaippaisten aavain ja naurujen parvet ne lennättäy kuin lintujen, siiville saavain. En tiedä, minne ne matkalla lie, mut aaltojen läikky ne leikkikin vie. Ne karkurit! Niillä on uskallukset! — ne pienet, nauravat Ikarukset. Kohtalolaulu Pyöreä on onni, pyöreä on maa. Pyöri, pyöri, rullaa jotta päätä huilaa, tunto raukeaa. Kohtalo on pallo, lyijypallo vain, mutta katso — hurraa! laskee sekin kurraa vavistessa maailmain. Pyöri, pyöri, rullaa, hiiu-viiu-vei! Haljetakses rullaa jotta päätä huilaa. Hiiu vei, hiiu vei. Matkamies Tuuti, sieluni, nukkumaan vieraassa kaupungissa, raajani hetkeks oikenemaan vieraissa vuotehissa. Vieraskodista toisehen, hotellihuoneesta toiseen. Tyydy, sieluni iloinen, sutten kulkuhun moiseen. Kulkuri-hukka, sa ryömi näin luolaan, mi sattui vastaan, tääll' olet seurassa ystäväin outojen ainoastaan. Sulle he paljon on jättäneet tietämätt', tahtomattansa, itsensä tänne unohtaneet — vieneet rihkamansa. On kuin kasvi niin ihmeellinen täyttäis jok'ainoan loukon, kukkia kantaisi oksat sen lukemattoman joukon. Puun sen tunnen luonani nyt, puun sen huumaavaisen, johon on jokainen ympännyt sielunsa matkalaisen. Hiljainen vieras Kiitos, elämä, antisi eestä, täyteiset maljat pöytääni kannoit; maistoin kyllä, ja myönnän kyllä: parhainta puolestas kaiketi annoit Maksamatta jos laskuni jää, ota laulu tää. En ylenkatsonut oo sua koskaan (en niin hulluksi koskaan tulle), niin, sitäpaitsi, kiitollisuuden melkoisen olen velkaa sulle (jos en ehkä sun lahjoistas niin sun oppikoulustas). Kiitollisuuden siitä ett' luonas oppia sain mitä tarvitsinkin: puhele ääneen, kuuntele hiljaa, aattele hiljaista hiljemminkin. Mitäpä nyt aattelen, haasta en, kiitän vain, ja laulelen: Katso, ma kaikkea antias maistan, nyökkään sulle: maljasi, vaari! pehmeä tuolis on, tyttäres auliit, hieno on viini, ja kuohuva. Hiukkasen maistan, hiukan kastan huuliain. Mutt' älä pahastu, jos näet kerran tuolini tyhjänä, tuoppini täynnä. Aattele: jospa se mies ois kerran armaan unosen helmaan käynnä, jospa se oikeuden ottanut ois vaieta ja mennä pois. Vapaasti ja julki Soturi Vapaasti ja julki — hei, sotamies — kuoloon asti kulki aina sun ties. Kuolo kell' on eessä, — hei, sotamies — olkoon otsa seessä, poissa vihan ies. Vääryys on vastass', — hei, sotamies — hohtaa haarniskastas auringon lies. Vapaasti ja julki — hei, sotamies — kuoloon asti kulki aina sun ties. Haukka On tilaa taivahalla. On äärtä yllä, alla. Tuul' viuhuu siivissäni mun ja aurinko on mun. Ei viha, ystävyys mun luokseni voi kantaa, ei talvi, kesä, syys, voi mitään mulle antaa; mun on vain totuus ylhäinen, jääkylmä, ikuinen. Mun silmäni ei pettäneet ma vaikka katsoin aurinkoon, mun siipeni ei uupuneet, vaikk' yli vuorten noussut oon. Mun kotini on avaruus, mun määräni on jumaluus. Kun uuvun kerran, putoan, ma korkealta putoan. Myyrä Mikä pauhu kattavi maata! Miten valo on räikeää! Vuoks melun en kuulla saata, valon paljoudelta en nää. Pois täältä. Toivottomuuteen hukun, jos vain tänne jään. Pois, syvälle, hiljaisuuteen, maan povehen himmeään. — Nyt ylläni pauhata sietää. Ja pyytehet raivotkoon. Niist' en nyt aijo ma tietää; nyt syvällä, syvällä oon. Minä kaivan karua maata, teen tunnelit syvyyksiin; minä tahdon rauhani taata, ja en luota ma ihmisiin. Niin, heille, tuoll' yläpuolla, mun muistoni kuolkohon. He ei voi minulta kuolla. He yhäti luonani on. Yhä seuraan kaikkia heitä joka tiimoin ja tuokioin. Minä valvon elämän teitä. Minä maata vartioin. Ne on luonani juurillansa pien' korsi, ja vahva puu, joka korskalla kruunullansa päin pilviä kurkottuu. Saan tuntea kuinka ne varttuu; solukasvun kuulla saan; ja nähdä voin, miten tarttuu ne maahan juurillaan. Voin tuntea elämyksen mitä herkimmän, salaisen, tuta siinäkin kärsimyksen, koko kohtalon ihmisen. Maan elämän kohtaloissa yhä mukana elävä lien, mut pinnan tuulista poissa, pois parvista meluajien. Tuutulaulu Suvut uudet nousee, vanhat katoaa. Alati, alati ajan hammas nakertaa, seinäseppä hakkaa, koi syö. Turha vaiva, hukkatyö. Lakkaa, lakkaa, vaivu nukkumaan. Miksi heräsitkään mailinaan olemattomaan, tietämään, tuntemaan miksi heräsitkään! Mitään ethän tietää voi. Turhaan rintas kapinoi. Paljon tiedät, tietäen aallonkäynnin allas, keinuen, keinuen, heräten, haihtuen aallon leikkiin allas. Varjot Hst! — Varjoin maailmassa sa ootko milloinkaan heit' käynyt katsomassa, jotk' eivät milloinkaan voi päästä lepohonsa, ei mullan rakohon? He eivät pääse konsa maan mullan rakohon, vaan kotiansa vailla iät kaiket kulkevat. Kai kuollehilla mailla he kerran kulkevat, niin koskaan väsymättä iät etsein itseään kuin koskaan syntymättä he etsi itseään. V Vainajien kysymys (Tampereen vapautuspäivänä 1921) Nuo muistot kalliit, katkerat niin taas vaativat äänensä kuuluviin ja kysyvät altista mieltä. Jos mitkään, niin tämä seutu lie, jos mitkään, niin nämä päivät lie kai täynnä muistojen kieltä. Kera keväisten päiväin ne heräävät, tuhatjoukoin ne yhteen kerääntyvät. Tilat arkiset ei niille riitä. Joka kummulta, kentältä saapuu ne luo, katusokkelot kaikk' yhä uusia tuo, joka talosta tulvii niitä. Ajan rattaan pyörtäen taakseppäin veri viikkojen luoksi ne vievät näin ja hetkien, jotk' on jo poissa. On kuin taas jyskisi kanuunat, tuliluikut räiskisi, taivahat ois liekkien purppuroissa. — Nämä päivät on päiviä vainajien. Niin ystävä niinkuin vihollinen nyt olkohon likellä meitä. He saapuvat luoksemme haudoistaan, tilin vaativat meiltä he uhreistaan. Voi, jos emme kuuntele heitä! Ei juhlat voi heitä tyydyttää. Vain sydänten kielen he ymmärtää, se voi heille rauhan antaa. He kysyvät meiltä: — Kun hetki on, me voimmeko, saakka kuolohon, saman uhrin maallemme kantaa? Kutojat Näin joskus, kun päivä on mennyt ja saapuu hiljainen yö, minä vasta tunnen sen nyt kuin täytenä sydän lyö. Se on äkkiä täyttynynnä ihan tuhlaten tulvilleen, se on naurua, nyyhkyä, ynnä kuin hyökyä merten veen. Sitä kuuntelen ihmetellen ja melkeinpä peljäten — täys, humisten, läikkyellen, on huoneeni hiljainen. Unet saapuvat piiloistansa minut kutsuen katsomaan: ne elämänkangastansa yhä kutovat ahkeraan. Se kangas on ihmeellinen — alun ammoin on syönyt jo koi — mut uutta on syntyminen, käy polkuset, pirta soi. Kude hauras, niidet heikot. Ei touhusta tulosta lie. Miks unet, ne virkeät veikot, yhä sukkulata vie? Ei kysy ne mitä ja miksi, ne kutovat, kutovat vain: näen eteeni piirtyviksi kipukankahan kudelmain. Valo säihkyy pinnasta kankaan, sen ylitse varjot käy! — ei kutojat muistelevankaan koin hampaan tuhoa näy. Sitä katson, en käske, en kiellä. En muista, on pitkällä yö. — Miss' unet on, totuus siellä ja kauneuden hukkatyö! Tervehdys merelle Meri, meri, ole tervehditty! Meren henki, ota minut luoksesi ja koettele minua: vieläkö kuulun sinulle. Meri! Sinä olet suuri. Sinun laineesi huuhtovat kaikkien maanosien rantoja, sinun laineesi kiertävät koko maapalloa, lakkaamatta ylistäen sinua. Sinun laineesi tulevat pohjoisesta ja etelästä, idästä ja lännestä, ja kohtaavat toisensa valtamerien äärillä. Meren aalto, ole tervehditty! Kanna tervehdykseni yli kaiken meren, kanna tervehdykseni ikuisiin aikoihin, kanna tervehdykseni ympäri maan piirin ja solmia se vyöksi maapallon ympärille. Meri! sinä olet suuri, sinun olemuksesi lepää liikkumatta auringon palossa, sinä olet kirkas kuin lapsen nauru, viileä sinä olet kuin sielun rauha. Äänetön sinä olet kuin iäisyys. Mutta syvällä uumenissasi sinä elätät hirviöitä, joita ei ihmissilmä koskaan ole nähnyt. — Mitä liikuttaa sinua aaltojen pauhu, mitä minun tervehdykseni, jota ne kantavat! Meri, sinut tahtoisin juoda sieluuni, sinun viileän kirkkautesi, viimeiseen pisaraan asti. Tahtoisin juoda sinut kuiviin ja nähdä salaisuuksiesi paljastuvan. Silmästä silmään tahtoisin katsoa synkimpiä käärmeitäsi, katsoa ovatko ne kamalammat kuin minun. Ja laivat ne lähtivät — Ja laivat ne lähtivät retkilleen kun kukkivat kesäiset päivät, ne lens' yli metallinhohtavan veen, vanat valkoiset jälkeen jäivät. Oi, sieluni mun, mitä tunnetkaan? Olet aivan oudolla miellä! Ilon näitkö sä nousevan haudastaan syvält' jostain, rinnassa siellä? Tosin nääntymys paina ei suonissas, ei horna sisällä polta, kuin ennen, et kalva olentoas joka tuokio tuokiolta; mut punniten katsotko menneeseen, vai hyljitkö vastaisuutta? yli kukkivan maan, yli välkkyvän veen taot ehkä jo tuskaa uutta? Et aattele tuota. Sa ihmettelet vain ett' olet nyt, olet tässä, ett' huuliltas sanat voitolliset ovat lauluksi helähtämässä: Ja laivat ne lähtivät retkilleen kun kukkivat kesäiset päivät, ne lens' yli metallinhohtavan veen, vanat valkoiset jälkeen jäivät. Mysterio Jot' en toivonut, tiennyt, sen lahjaksi saan. Yö saapuvi, kirkkaus kulmillaan. Päiv' synkkeni, yö tuli valoisaks, suur' pieneksi, pien' yhä suuremmaks. Kuin keskessä hehkuvan auteren. Kuin tuoksussa ulapan suolaisen. On tyhjästä syntynyt ihme uus, on tuskaisen-suloisin toivottomuus. On loppunut liike. Paikalleen jäi kierto maailman uupuneen. Käsvartensa levitti Kauneus kuin omaa sen oisi kaikkeus. On yhtynyt toivo ja toivottomuus, on seonnut uni ja todellisuus. Olen verhottu kultaan ja purppuraan. Mit' en aavistanut, sen lahjaksi saan. Satu Mitä oli, mitä meni? — Mitään ei, ei milloinkaan. Kuka kulki ohitseni? — Eihän ketään ollutkaan. Oli unennäkö vain, leikki aaltoin keinuvain, tuulen kulku rannan kaislikoissa. Yks on totta: leikki lasten. Yks on varma lupaus: touhut satukuningasten, satu, uni, unohdus. Sauhu ilmaan hajoaa. Unho peittää nukkujaa. Mitään ollut ei, ei mitään ole poissa. Unohtunut Vapauden tunnen kuin en milloinkaan — vapahaksi kun en koskaan tullutkaan. Unohduinko? — Minne? Katu, kivilles? Kentät, kukkiimme? Ilma, sinehes? Enhän tiedä — taikka senkin unohdin. Enhän muista vaikka kuollut olisin. Oodi Yöt' ei, päivää ei ole koskaan ollut; maailmaa ei, kohtalon kätt' ei liioin; ihmist' ei oo tavattu; ihmisyyttä koskaan ei ollut. Hiljaisuus vain, humisten, pyörremyrskyn lailla kiitää, hulluna, juopuneena. Näätkö kuin sen tunnoton, vaisu katse unias vaanii! Nouskoon laulu — turhista kaikkein turhin, vertes painon ruokkima hetkest' hetkeen, oikku kaiken-kieltäjä, kaiken-luoja, hyödytön laulu — niinkuin suihkukaivo, mi yksiksensä, itsekkäänä, painolla synkän tahdon, tuulten leikin vietäväks' piirtää ylvään välkkyvän oodin. EPILOGI Mi jälkeen jäi, se jäljess' olkohon. Sun työs on varma: täyttymys se on, ain' on se valmis — kiitos kohtalolle! täys täyttymystä, valmis tuomiolle. Sun työs on vastaanottaa Kaikkeus, sun palkkas kipu, kuolo, unohdus. Sa täytä tuntoas ja aavistusta. Sa kiitä osaas, osas unohdusta. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76350 ***