*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76366 *** language: Finnish KYLMÄ SYDÄN Kirj. Wilhelm Hauff Toimittanut Teuvo Pakkala Mailta ja meriltä N:o 4 Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910. Ken Schwabissa matkustaa, hän älköön jättäkö katselematta Schwarzwaldia, jonka tuuheat kuusimetsät jo huomiota herättävät, ja vielä enemmän ihmiset sen vuoksi, että he suuresti eroavat koko ympäristön asukkaista. He ovat tavallista kookkaampia, hartevia, vankkajäsenisiä; kuusista aamuisin lähtevä voimakas tuoksu lienee heistä jo nuorina tehnyt vapaampia, selvänäköisempiä, lujempia kuin laaksoissa ja tasangolla asuva väestö on. Paitsi ryhdiltään ja kasvultaan eroavat he myöskin tavoiltaan ja puvuiltaan Schwarzwaldin ulkopuolella asuvista. Erittäin kauniisti pukeutuvat Badenin Schwarzwaldin asukkaat: miehet kasvattavat poskipartaa, käyttävät pukunaan lyhyttä, mustaa takkia, suuria, leveitä polvihousuja, punaisia sukkia ja suippoa, leveäreunaista hattua. Lasin valmistus on heidän pääasiallisimpana toimenaan: kelloseppinäkin ovat he kuuluisia ja myyvät kellojaan puoleen maailmaan. Schwarzwaldin toisella rinteellä asuu osa samaa väestöä, mutta heidän toimensa ovat heille määränneet toisenlaiset tavat kuin lasisepillä on. He myyvät metsäänsä, kaatavat kuusipuitansa ja uittavat tukkeja, lankkuja ja lautoja Neckaria ja Rheiniä pitkin Hollantiin saakka. Meren rannikolla ovat schwarzwaldilaiset pitkine tukkilauttoineen hyvin tunnettuja, samoin Rhein-virran varrella olevissa kaupungeissa, joihin he pysähtyvät myymään lankkunsa ja lautansa. Pisimmät ja paksuimmat tukit he myyvät meren rannikolla laivanrakentajille. Nämä ihmiset ovat tottuneet karkeaan tukkilais-elämään. Heidän paraimpana huvinaan on liukua lautoillansa virtaa alas ja suurimpana ikävyytenään palata rantoja pitkin takaisin kotiinsa. Pukuna on heillä tummasta liinakankaasta tehty liivi ja tummanahkaiset housut, joiden taskusta messinkinen tuumanmitta pistää esiin kuin kunniamerkki. Heidän varsinaisena ylpeytenään ovat kuitenkin saappaat, jotka lienevät suurinta mallia, mitä missään maailman paikassa käytetään: varret ulottuvat hyvän matkaa polvien yläpuolelle, ja uittomies voi siis kastumatta kahlata kolmen jalan vedessä. Tämän metsäseudun asukkaat ovat meidän päiviimme saakka luulleet metsäpeikkoja olevan olemassa ja Schwarzwaldin peikot näyttäytyvät muka samoin puettuina kuin lasisepät ja uittomiehet. Niinpä on vakuutettu, että lasiseppien neljän ja puolen jalan pituinen peikko aina näyttäytyy suippo, leveälierinen hattu päässään, lyhyt takki ja leveät housut yllään ja jalassa punaiset sukat. Mutta Hollannin Mikko, joka kummittelee toisella rinteellä, on jättiläiskokoinen; leveäselkäinen mies. Hänen pukunsa on samanlainen kuin uittomiehen, ja monet, jotka ovat hänet nähneet, vakuuttavat, ettei heidän kukkaroihinsa mahtuisi sellaista rahasummaa, jolla maksaisivat hänen saappaannahkansa. »Saappaaseen menee tavallinen mies hiuksiaan myöten», he sanovat ja väittävät, etteivät siinä liioittele. Näiden peikkojen kanssa kuuluu eräs nuori schwarzwaidilainen kerran joutuneen tekemisiin, ja tätä eriskummallista juttua käsittelee kertomuksemme. Schwarzwaldissa eli eräs leski Barbara Munk; hänen puolisonsa oli ollut sysien polttaja, ja tämän kuoltua totutti hän kuusivuotiaan poikansa vähin erin samaan ammattiin. Nuori Pekka Munk, nokkela poika, tottui istumaan päivät pääksytysten sysihaudan ääressä ja kuljettamaan sysiänsä kaupunkiin myytäväksi, mustana ja nokisena ja ihmisten inhona. Mutta sysimiehellä on aikaa syventyä itseensä ja pohtia toistenkin tuumia, ja kun nuori Pekka sysihaudallansa istui, hellytti jylhän kuusiston synkkyys ja mahtavan metsän hiljaisuus hänen sydämensä kyyneliin ja haaveelliseen halajamiseen. Jokin asia hänet teki surulliseksi, mutta mikä se oli, sitä hän ei tiennyt. Lopulta hän sen sai selville, ja se oli — hänen säätynsä, »Nokinen, yksinäinen sysien polttaja!» huokasi hän itsekseen. »Tämä on kurjaa elämää! Kuinka kunniassa pidettyjä ovat lasisepät ja kellosepät ja vieläpä musikantitkin, jotka sunnuntai-iltoina soittelevat! Mutta kun Pekka puhtaaksi pestynä, isänsä hopeanappinen takki yllään ja ihka uudet punaiset sukat jalassaan näyttäytyy, ja kun silloin hänen jälessään kulkee toinen ja tuumii: kuka lienee tuo siro nuorukainen, ja ihailee sukkiani ja ryhdikästä käyntiäni, niin — annappa hänen ohitseni kulkea ja vilkaista minuun —, hän varmaankin hymähtää: hm, vain Noki-Pekka!» Myös toisen metsärinteen uittomiehet olivat hänen kateutensa esineinä. Kun nuo suuret miehet kävivät hänen kotikylässään, pukeutuneina komeihin pukuihin, joissa nappeja, solkia ja vitjoja kiilteli ainakin puolen sentnerin painosta, ja kun he hajasäärin seisten tärkeän näköisinä katselivat tanssin kulkua, hollanninkielellä kiroilivat ja savuja tupruttivat kyynärän pituisista kölninpiipuista, niin tuntui hänestä, kuin olisivat nämä onnellisen ihmisen täydellisiä perikuvia. Ja kun nuo miekkoset sitten taskuistansa vetivät esiin kouran täydeltä suuria taalareita ja heittivät rahaa kuuden batzenin päältä kerrallaan, niin tuskin saattoi Pekka tätä käsittää; hän lähti suruissaan astuskelemaan majaansa. Sillä usein oli hän vapaailtoinaan nähnyt milloin minkäkin näistä »tukkiherroista» menettävän pelissä rahojansa enemmän kuin köyhä Munk vuodessa oli ansainnut. Hän ihaili erittäinkin kolmea näistä tukkiherroista eikä tiennyt, kenenkä heistä parhaimmaksi arvostelisi. Yksi heistä oli suuri paksu mies: hänellä oli punaiset kasvot, ja häntä pidettiin seudun rikkaimpana miehenä. Sanoivat häntä paksuksi Hesekieliksi. Kahdesti vuodessa hän kuljetti puutavaraa Amsterdamiin ja hänen onnistui aina myydä se kalliimmasta hinnasta kuin muiden. Senpätähden ei hänen myöskään tarvinnut jalkapatikassa kotia palata kuten toisten, vaan matkusti komeasti laivalla. Toinen kolmesta oli paikkakunnan pisin ja laihin mies. Häntä nimitettiin Hongankolistajaksi, ja häntä Pekka kadehti hänen suuren rohkeutensa tähden. Hän uskalsi puhua suunsa puhtaaksi vaikka kenelle, ja kun kylän ravintola oli täpösen täynnä väkeä, valtasi hän yksin itselleen niin suuren tilan, kuin neljä paksuinta miestä tarvitsi; hän nimittäin veti pitkät säärensä penkille, eikä kukaan uskaltanut hänelle siitä hiiskua sanaakaan, sillä hänellä oli rajusti rahaa. Kolmas oli kaunis nuori mies, tanssissa aina mestari, ja senvuoksi hän saikin Tanssikuninkaan nimen. Hän oli ollut köyhä mies ja oli palvellut erään tukkiherran työssä; mutta hänestä tuli yhtäkkiä upporikas. Toiset sanoivat hänen erään vanhan kuusen alta löytäneen ruukun, joka oli täynnä rahaa, toiset taas kertoivat hänen Bingensin luona noituneen Rhein-virrasta kultamöhkäleitä täynnä olevan arkun, joka oli osa siihen paikkaan kätketystä Nibelungen-aarteesta! Sanalla sanoen, hänestä oli tullut rikas, ja sekä nuoret että vanhat kunnioittivat häntä kuin prinssiä. Näitä kolmea miestä Pekka usein muisteli istuessaan yksin kuusimetsässä. Tosin heillä kaikilla oli yksi yhteinen vika, jonka vuoksi heitä ihmiset vihasivat, he olivat äärettömän itaria ja kerrassaan tunteettomia velallisiaan ja köyhiä kohtaan. Mutta vaikka heitä itaruutensa vuoksi vihattiin, pidettiin heitä kuitenkin suuressa arvossa rahojensa vuoksi. Sillä kukapa saattoi heitellä taalareita heidän laillaan, ikäänkuin niitä kuusista puisteltaisiin! »Tällaista elämää en enää siedä», huudahti Pekka eräänä päivänä sen jälkeen kun oli ollut ravintolassa ja siellä nähnyt jumaloimansa miehet. »Ellen pian pääse varakkaaksi mieheksi, niin teen itselleni pahaa. Kunpa olisin niin arvossapidetty kuin rikas ja paksu Hesekieli tai niin rohkea ja väkevä kuin Hongankolistaja tai yhtä ylistetty kuin Tanssikuningas ja voisin hänen tavoin musikanteille heitellä taalareita vaskilanttien sijasta! Mutta mistä ottaa rahat?» Kaikenlaisia keinoja rahojen hankkimiseksi hän mietiskeli, mutta ei niistä yksikään häntä tyydyttänyt. Vihdoin muistuivat hänelle mieleen myös tarut ihmisistä, jotka Mikko peikko ja lasipeikko olivat rikkaiksi tehneet. Niin kauan kun isä eli, kuuli hän kotona käyvien köyhien ihmisten usein puhuvan rikkaista ja siitä kuinka ihmiset olivat rikastuneet. Lasipeikko mainittiin alituiseen näissä puheissa, ja Pekka muisti vielä erään loitsun, joka kuusen kummulla oli luettava, jos mieli saada peikko esille. Se alkoi: Aartehitten tallettaja Kuusimetsän omistaja Peikko satavuotias — Enempää hän ei muistanut, vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut, Milloin miltäkin henkilöltä hän aikoi tiedustella jatkoa loitsullensa, mutta pelko, että hän siten tuumansa ilmaisisi, pidätti häntä sitä tekemästä. Hän luuli aniharvojen tuntevan tarinan peikosta, sillä vähän oli rikkaita koko Schwarzwaldissa. Mutta miksi eivät isä ja muut köyhät ihmiset olleet onneansa koettaneet? Vihdoin hän urkki äidiltänsä, mitä tämä tietäisi peikosta. Noita loitsusanoja ei äitikään enempää muistanut, mutta sanoi peikon ilmaantuvan vain sille, joka oli syntynyt sunnuntaina kello yhdentoista ja kahden välillä, Pekka oli syntynyt kello kaksitoista päivällä ja hänen pitäisi senvuoksi onnistua yrityksessään, kunhan vain taitaisi koko loitsun. Kun Noki-Pekka tämän sai kuulla, joutui hän ilosta ymmälleen ajatellessaan tulevaa seikkailuansa. Hänestä riitti se, että hän taisi loitsun alun ja oli sunnuntaina syntynyt; hänelle peikko varmasti näyttäytyisi. Kun hän eräänä päivänä oli myynyt poltetut sydet, ei hän enää uutta hautaa sytyttänyt, vaan veti yllensä isän kirkkotakin ja jalkoihinsa uudet punaiset sukat, pisti päähänsä parhaan hattunsa ja jätti hyvästit äidillensä. »Minun täytyy lähteä asioille kaupunkiin», — hän sanoi —, »sillä pian on sotaväkeenotto ja minä tahdon käydä selittämässä, että te olette leski ja minä teidän ainoa poikanne.» Äiti oli mielissään Pekan päättäväisyydestä, mutta tämä lähtikin kuusimetsään Schwarzwaldin korkeimmalle kohdalle. Kahden tunnin matkan päässä mainitulta paikalta ei ollut kylää ei taloa, sillä kukaan ei uskaltanut niin lähellä peikon olopaikkaa asua. Kaatamatta jätettiin metsäkin, vaikka sillä kohtaa suurimmat ja kauneimmat kuuset kasvoivat. Oli näet ennen usein sattunut, että metsänkaatajilta kirveen terä oli irtaantunut varresta ja lentänyt jalkaan, tahi että puut olivat äkkiä kaatuneet ja vahingoittaneet, jopa tappaneetkin miehiä. Tällaisten sattumien vuoksi oli metsikkö jätetty rauhassa kasvamaan, ja se oli niin tiheää, että siellä kirkas päivä tuntui yöltä. Pelko valtasi Pekan, kun hän metsässä kuljeskeli eikä nähnyt mitään liikettä, ei kuullut rasahdustakaan, vaan ainoastaan oman äänensä; linnutkin olivat jättäneet metsän rauhaan. Noki-Pekka oli saapunut kuusikon korkeimmalle kohdalle ja seisoi suuren ja vankan kuusen juurella, josta hollantilaiset laivanrakentajat olisivat maksaneet monta sataa guldenia. »Tässä varmaankin peikko aarteineen asuu», hän itsekseen mietti, paljasti päänsä ja teki puun edessä syvän kumarruksen, kakisteli kurkkuansa ja alkoi vapisevalla äänellä puhua: »Hyvää iltaa, herra lasipeikko.» Vastausta ei kuulunut ja entinen hiljaisuus jatkui. »Minun täytynee lukea loitsuni», tuumaili Pekka ja mutisi: "Aartehitten tallettaja Kuusimetsän omistaja Peikko satavuotias —" Lausuessaan nämä sanat hän kauhukseen näki pienen eriskummallisen olennon katselevan kuusen takaa. Pekka oli näkevinään peikon sellaisena, joksi häntä oli kuvailtu, yllään musta takki ja jalassa punaiset sukat; luulipa hän vilaukselta nähneensä peikon viisaat kasvotkin, joista niin paljon oli kerrottu. Peikko hävisi silmänräpäyksessä Pekan suureksi harmiksi. »Herra lasipeikko», huudahti Pekka havahdettuaan ällistyksestään, »älkää pitäkö minua narrina. — Herra lasipeikko, jos luulette etten ole teitä nähnyt, niin petytte suuresti; näinhän teidät juuri kuusen takana.» — Ei mitään vastausta! Ainoastaan hiljaista kitinää oli hän silloin tällöin kuulevinaan puun takaa. Hänen kärsivällisyytensä loppui. »Odotas, peikkoseni», hän huudahti, »sinut saan pian kynsiini.» Hän juoksi puun taakse, mutta aarteiden haltiaa hän ei löytänyt sieltä, ainoastaan pienen oravan, joka häntä säikähtäen pakeni puun latvaan. Pekka pudisti päätänsä. Hän koetti loitsuunsa keksiä jatkoa, mutta turhaan. Oravakin ilmaantui jälleen puun alimmalle oksalle ja näytti häntä milloin kiihottavan milloin pilkkaavan. Se puhdisteli itseänsä, pyöritteli kaunista häntäänsä ja katseli Pekkaa viisaan näköisillä silmillään. Pekkaa rupesi pelottamaan yksinolo tämän elävän kanssa, sillä välistä hän oli näkevinään oravalla ihmisen pään ja kolmikolkkaisen hatun, välistä se oli tavallisen oravan näköinen ja ainoastaan takajaloissa sillä oli punaiset sukat ja mustat kengät. Niin, huvittavaa oli sitä katsella, mutta kumminkin se pelotti Pekkaa, sillä hän arveli, että siinä joku riivattu pelasi. Kiiruimman kyytiä pötki Pekka tiehensä. Metsän synkkyys näytti entisestään synkistyvän, kuuset olivat entistä tiheämmässä, ja Pekka laski lopulta jo täyttä laukkaa. Vasta kuullessaan koiran haukuntaa ja nähdessään puitten välistä taivaalle tupruavaa piipunsavua hän rauhoittui. Mutta saapuessaan töllille hän huomasi valinneensa kiireessä väärän tien ja joutuneensa uittomiesten kylään. Töllissä asuvat ihmiset olivat metsänkaatajia. Heitä oli vanha isä poikineen, joka oli töllin isäntä, ja muutamia kasvavassa iässä olevia lapsenlapsia. He vastaanottivat Pekan ystävällisesti ja antoivat hänelle yösijaa edes urkkimatta hänen nimeänsä tai kotiansa. Hänelle tuotiin omenaviiniä juotavaksi ja illalliseksi tarjottiin seudun parasta herkkua, suurta koirasmetsoa. Kun oli syöty, istuutui emäntä tyttärineen rukkien ääreen suuren palavan päreen ympärille, isoisä, Pekka ja isäntä polttivat piippua, ja nuoret pojat veistelivät puulusikoita. Ulkona metsässä kuului yhä yltyvä tuuli ulvahtelevan kuusenlatvoissa, ja tuntuipa välistä siltä, kuin olisi se jo rajusti niitä huojutellut. Mökin poikasilla teki mieli metsään näkemään myllerrystä, mutta isoisä pidätti heidät siitä ankarin sanoin ja katsein. »En tahdo kehottaa ketään menemään ovesta ulos tänä iltana», hän heille sanoi; »kautta Jumalan ei yksikään ole palaava sieltä takaisin, sillä Hollannin Mikko hakkaa tänä yönä itselleen metsästä uudet lauttanäreet.» Pojat tuijottivat hämmästyneinä ukkoon. He olivat ennen jotakin Mikosta kuulleet, mutta nyt he pyysivät isoisäänsä hänestä kertomaan. Pekkakin, joka omassa kylässään oli saanut jonkun hämärän aavistuksen Mikosta, yhtyi pyyntöön ja kysyi, kuka hän oli. »Hän on tämän metsän haltia, ja päättäen siitä, ettette tuolla iällänne vielä tiedä kuka Mikko on, olette varmaan kotoisin metsän toiselta puolen ellette ole etempää. Hollannin Mikosta tahdon teille kertoa minkä tiedän. Noin sata vuotta sitten — niin kertoi ainakin isoisäni — ei maan päällä ollut rehellisempää kansaa kuin schwarzwaldilaiset. Nyt, kun heille on karttunut paljon rahaa ja rikkauksia, ovat he epärehellisiä ja pahoja. Nuoret poikasetkin tanssivat ja loilottavat sunnuntaisin, ja kiroilevat niin että ihan hirvittää. Toisin oli isoisäni aikana, ja jos hän tuosta ikkunasta katsahtaisi, niin minä hänelle sanoisin, että Mikon syy on koko tämä turmelus. Sata vuotta sitten eli nimittäin eräs rikas tukkiherra. Hän kävi kauppaa aina Rheinin suulla saakka, ja hänelle siitä oli suurta siunausta, sillä hän oli hurskas mies. Kerran tuli hänen luokseen outo mies, jollaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hän oli puettu kuin schwarzwaldilainen ainakin, mutta oli tavattoman pitkä, eikä vielä koskaan oltu voitu aavistaa, että olisi olemassa sellaista jättiläistä. Tukkiherralta hän pyysi työansiota, ja kun hän oli vankka mies, niin herra hänen kanssaan sopi palkasta ja otti työhönsä. Eikä sellaista työntekijää toista ole koskaan nähty. Kolmen miehen edestä hän metsää kaasi ja yksin hän puun rungot laahasi, kun tavallisia miehiä kuusi tarvittiin. Kun hän oli ollut työssä puoli vuotta, meni hän eräänä päivänä isäntänsä luo ja pyysi päästä kaatamiansa runkoja uittamaan myyntipaikkaan nähdäkseen, mihin ne joutuivat. Tukkiherra sanoi mielellään suostuvansa siihen, että Mikko saisi hiukan maailmaa nähdä; selitti tosin metsässä tarvitsevansa väkeviä miehiä, kun sen sijaan lauttamiesten täytyi olla näppäriä ja taitavia, mutta sen kerran saisi hän lähteä mukaan. Uitettava lautta oli kahdeksasta pienemmästä lautasta kokoonpantu, ja viimeisessä olivat paksuimmat tukit. Mutta samana iltana kuin lautta oli liikkeelle pantava, toi Mikko joelle vielä kahdeksan kuusen runkoa, jotka olivat niin pitkät ja vahvat, ettei sellaisia missään oltu nähty; kuitenkin kantoi Mikko ne hartioillaan rantaan keveästi kuin uittosauvan. Ei kukaan tiennyt, mistä hän oli ne kaatanut. Tukkiherra iloitsi mielessään, kun hän näki ne ja laski, mitä hän niillä ansaitsisi. Mutta Mikko selitti kaataneensa ne itselleen lautaksi, sillä ennen kaadetut hienot rungot eivät häntä kantaneet. Hänen isäntänsä halusi antaa hänelle palkinnoksi uittosaappaat, mutta hän heitti ne syrjään ottaen esille toiset. Isoisäni on vakuuttanut, että ne painoivat sata leiviskää ja olivat viittä jalkaa pitkät. Lautta laskettiin irti, ja jos Mikko oli pannut metsänkaatajat ihmetyksiin, niin vielä enemmän hämmästytti hän nyt uittomiehiä. Nämä olivat luulleet lautan hitaasti liukuvan eteenpäin, kun siihen niin suuria tukkeja oli kiinnitetty; mutta heti kun oli kotikylän joesta päästy Neckariin, alkoi se nuolena kiitää alas virtaa. Missä tämä teki mutkan, ja lauttamiesten senvuoksi täytyi koettaa pitää lauttaa keskivirralla, jotta se ei törmäisi rantamatalikolle, siinä oli Mikko joka kerta vedessä ja nykäisten lauttaa milloin oikealle milloin vasemmalle pelasti sen joutumasta karille. Puolta lyhyemmässä ajassa kuin ennen saapui lautta Kölnin kaupunkiin, jossa puutavara tavallisesti myytiin. Siellä Mikko sanoi toisille uittomiehille: »Jos olette tosi kauppiaita, niin ymmärtäkää oma hyötynne! Luuletteko, että Kölnin asukkaat itse käyttävät nämä puut, mitkä he Schwarzwaldista ostavat? Ei toki, puolesta hinnasta te myytte ne heille, ja he saavat Hollannissa kaksinkerroin. Myykäämme kölniläisille lankut ja laudat ja uittakaamme paksut tukit meren rannikolle. Sen, mikä yli jää tavallisesta hinnasta, pidämme itse.» Tätä ehdotti viekas Mikko, ja toiset suostuivat siihen, osa heistä senvuoksi, että saisivat nähdä Hollannin, osa rahanhimosta. Yksi ainoa oli rehellinen eikä tahtonut panna vaaroille alttiiksi herransa omaisuutta tai salata häneltä saatua hintaa; mutta muut eivät häneen yhtyneet, vaan unohtivat hänen kehotuksensa. Mikko yksin pani sen korvansa taa. Lautta irrotettiin uudelleen, ja Mikko uitti sen nopeasti ja onnellisesti Rotterdamiin. Siellä heille tarjottiin nelinkertainen hinta ja Mikon kaatamista suurista rungoista maksettiin suunnattomasti. Saadessaan niin paljon rahaa schwarzwaldilaiset tuskin käsittivät riemuansa. Mikko jakoi hinnan siten, että isännälle tuli yksi neljännes ja miehille kolme. Miehet eivät kuitenkaan palanneet heti kotiinsa, vaan menettivät Rotterdamin kapakoissa rahansa pelatessaan merimiesten ja muiden huijarien kanssa. Mutta sen miehen, joka oli varoittanut Hollannin matkasta, möi Mikko petollisille värvääjille, jotka tarvitsivat laivamiehiä Itä-Intiaan meneviin kauppalaivoihin. Sen koommin ei tästä miehestä ole mitään kuulunut. Siitä saakka kun Mikko palasi Schwarzwaldiin, oli sen nuorista miehistä Hollanti kuin paratiisi ja Mikko heidän kuninkaansa. Tukkiherrat eivät pitkiin aikoihin mitään aavistaneet heidän kaupoistaan, ja huomaamatta tulvasi rahaa, kirosanoja, huonoja tapoja, juoppous ja pelaaminen Hollannista Schwarzwaldiin. Kun yllämainittu juttu tuli tunnetuksi, ei Mikkoa enää mistään löytynyt, mutta kuollut ei hän vieläkään ole. Sata vuotta on hän nyt kummitellut metsässä, ja sanotaan, että hän on auttanut monet ihmiset rikkaiksi, joskin — heidän sielunsa kustannuksella. Tämän enempää en tahdo kertoa. Se on kuitenkin varmaa, että hän vielä nykyisin myrskyöinä kaataa suurimmat kuuset metsikön korkeimmalta kohdalta, josta muut eivät uskalla. Isäni on nähnyt hänen kaatavan neljän jalan paksuisen kuusen kuin korren. Nämä puut hän lahjoittaa niille, jotka rehellisyydestä välittämättä liittyvät häneen. Keskiyön aikana he kantavat rungot virtaan ja Mikon johdolla uittavat ne Hollantiin. Jos minä olisin Hollannin kuningas, niin antaisin ampua Mikon siihen paikkaan, sillä jokainen laiva, jossa on yksikin Mikon palkki, on tuomittu hukkumaan. Tämä on syynä siihen, että niin paljon haaksirikkoja sattuu. Miksikä muuten sellainenkin laiva, joka on kirkon kokoinen, uppoaisi? Joka kerta, kun Mikko myrskyöinä Schwarzwaldin metsässä kaataa puun, irtaantuu merellä jostakin laivasta hänen ennen kaatamansa, — vesi tunkee sisään, ja laiva uppoaa miehistöineen päivineen. Tämä on satu Hollannin Mikosta, ja totta on, että Schwarzwaldin koko turmelus on hänestä lähtöisin. Mutta voihan hän rikkaaksi tehdä», lisäsi vanhus salaperäisenä. »Enpä totta tosiaan häneltä mitään haluaisi, en mistään hinnasta haluaisi käydä paksun Hesekielin tai Hongankolistajan kengissä. Tanssikuningaskin kuuluu hänelle antautuneen!» Myrsky oli vanhuksen kertoessa asettunut; naiset sytyttivät lamput ja menivät tiehensä; miehet täyttivät Pekalle säkillisen lehviä patjaksi, neuvoivat häntä uuninpankolle ja sanoivat hyvää yötä. Pekka ei ollut koskaan ennen niin raskasta unta nähnyt kuin sinä yönä. Milloin oli hän näkevinään suuren Mikon irrottamassa mökin ikkunaa ja ojentamassa pitkillä käsillänsä hänelle kultakolikolta täynnä olevaa pussia, joka Mikon sitä puistellessa kirkkaasti kilahteli; milloin näki hän pienen ystävällisen lasipeikon suurella viheriällä pullolla ratsastavan huoneessa, ja hän oli kuulevinaan samaa käheää naurua kuin kuusikossa. Seuraavassa silmänräpäyksessä taas kuului karkea ääni hänen vasemmassa korvassaan: Hollanniss' on kultaa Niinkuin maassa multaa. Vaivatta sit' saa Ken vain haluaa. Ja taas soi hänen oikeaan korvaansa tuttu laulu kuusiston pienestä aarrepeikosta, ja vieno ääni kuiskasi: »Tyhmä olet, Noki-Pekka, kun et keksi loitsullesi jatkoa, vaikka olet syntynyt sunnuntaina kello kaksitoista päivällä.» Pekka koetti parastaan unissaan keksiäksensä jatkoa loitsusanoillensa. Vaikealta se tuntui, kun hän ei koskaan elämässään ennen ollut runoillut. Herättyänsä ani varhain hän muisteli niitä säkeitä, jotka hänen korvassaan unessa olivat kaikuneet. Hän istuutui pöydän taakse posket käsiin nojautuneina ja muisteli yöllisiä kuiskauksia, jotka alituisesti hänen korvissaan kaikuivat. »Lisää, lisää loitsuusi uusia säkeitä, tyhmä Noki-Pekka», tuo kiihotus yllytti häntä alituiseen, ja hän mietti miettimistään, sormi otsallaan. Kun hän siinä istui ja kaiken taitonsa pani likoon, kulki kolme poikanulikkaa laulaen mökin ohitse. Pekasta tuntui, kuin olisi hän saanut sähköiskun, hypähti ylös, juoksi ulos ovesta ja tarttui poikiin käsiksi, saadakseen tarkemmin kuulla heidän laulunsa. »Seis, ystävät, mitä te lauloitte? Laulakaa se minulle uudelleen», tokaisi Pekka. »Mitä meidän laulumme sinuun kuuluu», vastasi eräs pojista. »Minä laulan mitä haluan; päästä käteni irti heti tai minä...» »Sanomatta mitä lauloit et pääse», kiljaisi Pekka kiukuissaan ja likisti häntä entistä tiukemmin. Mutta kaksi muuta toveria oli mukana ja nämä lyödä läimäyttelemaän Pekkaa minkä kerkesivät, siksi kunnes Pekan täytyi hellittää ja uupuneena maahan kellahti. »Siinä senkin syötävä», toiset pilkkailivat, »ja muista, tomppeli, ettet vasta hätyyttele siivoja ihmisiä niinkuin nyt teit.» »Kyllä muistan», huokasi Pekka. »Mutta te olette lyöneet minua niin kauheasti! Sanokaa toki mitä tuo tuossa lauloi!» Uudestaan kaikki nauramaan ja pilkkaamaan. Ja se, joka laulun oli laulanut, lauloi sen vieläkin Pekalle. Suurta ääntä pitäen kaikki kolme sitten matkaa jatkoivat. Selkäsaunan saanut Pekka kohottausi vähitellen jaloilleen. Hän oli mielissään, kun oli kuullut uuden laulun, josta luuli saavansa loitsuunsa säkeen lisää. Mökissä hän pistäysi ottamassa jäähyväiset, sieppasi hattunsa ja keppinsä ja kiiruhti takaisin lasipeikon asunnolle. Silloin tällöin pysähtyi hän muistelemaan uutta loitsuansa, jonka hän ennen osaamiinsa sanoihin liitti lisäksi. Jo saapui hän perille ja hypähti nopeasti korkeimmalle kummulle. Samassa näki hän kuusen takana uittomieheksi puetun jättiläisen, jolla oli kädessään mastopuun pituinen sauva. Pekasta tuntui, kuin olisi hän vaipunut maan alle nähdessään tuon suunnattoman miehen harvakseen astelevan luokseen; sillä hän oli varma siitä, että näkemänsä oli Hollannin Mikko. Äänetönnä liikkui kauhea mies, ja pikimmältään uskalsi Pekka silloin tällöin häneen vilkaista. Hän oli ainakin kahta päätä pitempi pisintä miestä, jonka Pekka oli nähnyt; kasvot eivät enää nuorilta näyttäneet, ne olivat tosin hyvin ryppyiset, mutta eivät kuitenkaan aivan vanhan näköiset. Jalassa oli hänellä suuret saappaat, sellaiset, joiksi Hollannin Mikon saappaita kertomuksissa oli kuvattu. »Petter Munk, mitä asiaa sinulla on tänne?» kysyi metsänhaltia vihdoin kamalan karkealla äänellä. »Hyvää huomenta, maanmieheni», vastasi Pekka tahtoen näyttää pelottomalta, vaikka joka jäsen tutisi. »Olen menossa kotiin tämän kuusimetsän kautta.» »Petter Munk», jatkoi haltia silmäillen häntä läpitunkevin katsein, »tästä ei vie tie kotiisi.» »Totta kyllä, mutta kun tänään on paahtavan kuuma, niin valitsin tämän viileän tien», vastasi Pekka. »Älä valehtele, Noki-Pekka», karjaisi Mikko jyrisevällä äänellä, »taikka isken sinut sauvallani maahan; luuletko, etten ole nähnyt sinun kerjäilevän pikkupeikon asunnolla? Mene, mene matkoihisi; hyvä on, ettet loitsuasi osannut. Lasipeikko on itara mies eikä anna paljoa, ja se, minkä hän antaa, tekee saajan elämän ilottomaksi. — Pekka, sinä olet köyhä ja se minua säälittää. Sinun, iloisen ja kauniin pojan, pitää aikasi kuluttaa sysien polttamiseen! Kun toiset puistelevat taalareita ja tukaatteja hihoistansa, on sinulla käytettävinäsi ainoastaan muutamia pennejä; — tosiaan kurjaa elämää.» »Oikeassa olette, kurjaa on elämäni.» »Minä olen tehnyt monet rikkaiksi, et sinä olisi ensimäinen. Montako taalaria tarvitset aluksi?» kysyi Mikko. Sanoessaan tämän hän kilisteli suuressa taskussaan olevia rahoja; ne kilahtelivat Pekasta kuin hänen viime yön unessaan. Mutta Pekan sydän sykki pelosta, kun hän kuuli tuon kysymyksen, sillä Hollannin Mikko ei ollut näköjään sellainen mies, joka sääliväisyydestä olisi rahaa lahjoittanut, vaatimatta lahjastaan jotakin. Hän muisti sen arvostelun, jonka mökin vanhus rikkaista ihmisistä oli lausunut, ja sanomattoman tuskan valtaamana hän huusi: »Kiitos kaunis, herra! Mutta teidän kanssanne en tahdo olla missään tekemisissä, tunnen teidät jo.» Ja hän lähti vilistämään minkä pääsi. — Samassa metsänhaltia harppasi pitkin askelin hänen jälkeensä uhaten: »Kadut vielä sitä, ettet minun neuvoani seuraa; otsastasi ja silmistäsi näen sen jo, minusta et kuitenkaan erillesi pääse, — Älä pidä sellaista kiirettä, kuule vielä viisas sana, sillä tuossa on minun metsäni raja.» Mutta kun Pekka tämän kuuli ja näki edessään pienen haudan, kiiruhti hän kiiruhtamistaan päästäkseen rajan yli, Mikon yhä uhkaavampana häntä seuratessa. Hän teki hurjan hyppäyksen päästäkseen haudan yli, sillä hän näki että Mikko kohotti suuren sauvansa häntä iskeäkseen. Onnellisesti hän kuitenkin pääsi haudan yli, ja sauva särkyi ilmassa ikäänkuin näkymätöntä muuria vasten, ja pitkä palanen lensi Pekan lähelle. Riemuiten hän sen otti käteensä heittääkseen sen takaisin metsänhaltialle. Mutta samassa hän tunsi sen elävän ja kauhukseen hän näki kädessään suuren käärmeen, joka kieli vaahdossa ja silmät säkenöiden häntä uhkasi. Hän päästi sen irti, mutta se olikin jo kietoutunut hänen käsivarteensa, ja sen heiluva pää yhä läheni hänen kasvojaan. Silloin suuri metso lentää suhahti käärmeen niskaan ja kiskaisi sen mukaansa ilmaan. Kun Hollannin Mikko tämän näki, niin hän kirkui ja ulvoi, sillä nyt oli häneltä hänen haltia-aseensa viety. Uupuneena ja vapisten jatkoi Pekka matkaansa. Tie jyrkkeni, ja ennen pitkää Pekka oli suuren kuusen juurella. Kuten ensi kerralla kumartelihe Pekka nytkin näkymättömän lasipeikon edessä ja luki loitsunsa. Aartehitten tallettaja Kuusimetsän omistaja Peikko satavuotias Auta lempilapsias. »Et sinä aivan oikeaan ole osunut, mutta jos olet Noki-Pekka, niin olkoon menneeksi», sanoi heikko, terävä ääni. Ällistyneenä katseli Pekka ympärilleen, ja erään kauniin kuusen alla istui pieni, vanha peikko puettuna mustaan takkiin, punaisiin sukkiin ja suuri hattu päässä. Hänellä oli ystävälliset kasvot ja parta hienoa kuin hämähäkin verkko; hän poltti sinilasista piippua, ja kun Pekka lähemmäksi astui, näki hän kummakseen, että pienen miehen vaatteet, kengät ja hattu olivat värjättyä lasia. Mutta lasi oli pehmeätä, ikäänkuin se olisi ollut vielä kuumaa, sillä se taipui kuin kangas peikon liikkeitten mukaan. »Sinä olet tavannut Hollannin Mikon, sen suuren lurjuksen», sanoi lasipeikko rykäisten joka sanan jälkeen. »Hän on halunnut sinua suuresti pelottaa, mutta minä olen häneltä hänen taikasauvansa tempaissut, eikä hän ikinänsä sitä takaisin saa.» »Niin, herra aarteenhaltia», jatkoi Pekka suurella kunnioituksella, »minua todellakin pelotti. Mutta te olette kai se metso, joka käärmeen kuoliaaksi puri. Kiitän siitä kauneimmasti. — Teidän luoksenne olen tullut neuvoa pyytämään. Minun elämäni on ankaraa kitkuttelemista; sysien polttaja ei pitkälle pääse, ja koska olen nuori, niin ajattelen, että minusta vielä voisi tulla jotain parempaa. Usein näen ihmisiä, jotka yhtäkkiä ovat onnellisiksi tulleet. Sellaisia ovat Hesekieli ja Tanssikuningas. Heillä on rahaa kuin roskaa.» »Pekka», sanoi pikku peikko totisena puhaltaen samassa pitkän savun; »älä puhu minulle heistä. Mitä hyvää heillä siitä on, että pari vuotta näyttävät olevan onnellisia ja sen jälkeen ovat sitä onnettomampia! Älä halveksi ammattiasi, isäsi ja isoisäsi olivat kunnon miehiä ja ovat sitä harjoittaneet. En tahdo uskoa, että rakkaus toimettomaan elämään on sinut luokseni tuonut.» Pekka säikähti peikon totisuutta ja punastui. »Laiskuus, sen tiedän», sanoi Pekka, »on kaiken pahuuden alku, mutta ette kai minua tuomitse siitä, että haluan päästä parempaan säätyyn kuin omani on. Sysienpolttaja kuuluu maailman arvottomimpien joukkoon, lasisepät ja uittomiehet ja kellosepät ovat paljon enemmän arvossapidettyjä.» »Ylpeys käy tavallisesti lankeemuksen edellä», lisäsi haltia hiukan ystävällisemmin. »Te ihmiset olette kummallista sukua! Harvoin on kukaan täysin tyytyväinen siihen säätyyn, jossa on syntynyt ja kasvanut, ja kuitenkin, jos olisit lasiseppä, niin taitaisit haluta tukkiherraksi, ja jos olisit tukkiherra, niin mielisit muuttaa nimismiehen asuntoon. Mutta tämä jääköön siksensä; jos lupaat ahkerasti tehdä työtä, niin tahdon auttaa sinut paremmalle puolelle. Minun on tapana täyttää kolme pyyntöä jokaiselle sunnuntailapselle, joka ymmärtää luokseni tulla. Kaksi ensimäistä pyyntöä on vapaata, kolmannen voin kieltää, jos se on järjetön. Toivo siis itsellesi jotain, mutta — Pekka, ainoastaan hyvää ja hyödyllistä.» »Hei», tuumaili Pekka, »te olette oivallinen peikko, eikä syyttä teitä sanota aarteiden haltiaksi. Ja koska siis saan pyytää, mitä sydämeni haluaa, niin toivon ensiksi, että voisin tanssia paremmin kuin Tanssikuningas ja että minulla aina olisi taskussani niin paljon rahaa kuin paksulla Hesekielillä.» »Sinä tomppeli!» huudahti peikko suuttuneena. »Mikä surkea toivomus, osata hyvin tanssia ja saada rahoja peliä varten! Etkös häpeä, tyhmä Pekka, noin pettää itsesi onnestasi? Eihän sinua eikä äitiäsi hyödytä se, että osaat tanssia. Ja mitä hyödyt rahasta, joka toivomuksesi mukaan on ravintolaa varten ja sinne jää, samoinkuin surkean Tanssikuninkaan? Silloinhan sinulla koko viikon aikana ei ole mitään, ja kuitenkin tarvitset sitä kuten ennenkin. Vielä saat yhden pyynnön tehdä, mutta pidä huolta siitä, että pyydät järkevästi.» Pekka raappi korvallistaan ja sanoi hiukan mietittyään: »No silloin pyydän itselleni koko Schwarzwaldin kauniimman ja rikkaimman lasipajan kaikkine tarpeineen ja rahoineen.» »Etkö mitään muuta?» kysyi lasipeikko huolestuneena. »Pekka, etkö mitään muuta?» — »Voittehan lisäksi laittaa hevosen ja pienet vaunut —.» »Voi sinua, tyhmä Noki-Pekkal» huudahti peikko ja heitti lasipiippunsa paksun kuusen runkoa vastaan, niin että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. »Hevosia? Vaunuja? Älyä, sanon minä sinulle, älyä, tervettä ihmisjärkeä sinun olisi pitänyt pyytää eikä hevosia ja vaunuja. Älä kuitenkaan ole noin surullinen, sillä koettakaamme pitää huolta siitä, ettei pyyntösi tuota sinulle vahinkoa. Toinen toivomuksesi ei ollut niinkään tyhmä. Oivallinen lasipaja elättää myös omistajansa ja mestarinsa, jos hänellä vain on taitoa ja ymmärrystä. Vaunut ja hevoset tulevat silloin kyllä itsestään.» »Mutta, hyvä haltia», huomautti Pekka, »minullahan on vielä kolmas toivomus sanomatta. Voinhan nyt pyytää ymmärrystä, jos se minulle on niin perin välttämätön, kuin te väitätte.» »Ei enempää. Sinä joudut vielä monesti tukalaan asemaan, jolloinka voit olla iloinen siitä, että vielä on yksi toivomus täyttämättä. Nyt lähde kotiasi. Tässä saat», lisäsi lasipeikko samalla ottaen taskustaan pienen kukkaron, »tässä saat kaksituhatta guldenia, ja siinä kyllä, äläkä tule luokseni enää rahoja pyytämään, sillä silloin ripustan sinut korkeimpaan kuuseen. Niin olen menetellyt siitä saakka kuin metsään tulin. Kolme päivää sitten kuoli vanha Winkfritz, jolla oli Schwarzwaldin suurin lasipaja. Mene huomen-aamulla sinne ja tarjoa pajasta kohtuullinen hinta. Ole ahkera ja kunnon mies, ja minä käyn joskus luonasi sinua neuvomassa. Mutta sen minä sinulle sanon, että ensimäinen pyyntösi oli onneton. Vältä ravintolaa, sillä se ei vielä ole kenellekään ajan pitkään onneksi ollut.» Peikko oli puhuessaan ottanut esille uuden kauniin lasipiipun, jonka hän oli täyttänyt kuivilla kuusen naavoilla ja pistänyt sen hampaattomaan suuhunsa. Sitten hän otti suuren polttolasin, käänsi sen aurinkoon päin ja sytytti sillä piippunsa palamaan. Pekalle hän ojensi kätensä jäähyväisiksi antaen samalla vielä pari hyvää neuvoa eväiksi, poltti ja tuprutti savuja yhä tiheämpään, kunnes vihdoin itse hävisi savupilveen, joka tuoksui parhaalta hollantilaiselta tupakalta ja hitaasti kiemurrellen hävisi kohti kuusen latvaa. Palatessaan kotiinsa Pekka tapasi äitinsä sangen huolestuneena, sillä kunnon vaimo ei ollut voinut luulla muuta kuin että hänen pojastansa oli tehty sotamies. Mutta Pekka oli iloinen ja kertoi hänelle, että hän metsässä oli tavannut hyvän ystävän, joka hänelle oli antanut rahaa etukäteen, jotta hän sydenpolton sijaan voisi hankkia itselleen toisen työalan. Vaikka hänen äitinsä jo kolmekymmentä vuotta oli asunut sysienpolttajan mökissä ja oli tottunut näkemään nokisia ihmisiä, oli hän kuitenkin kyllin turhamainen, kun Pekka hänelle ennusti parempaa kohtaloa, ja virkkoi: »Sellaisen miehen äitinä, joka lasipajan omistaa, kuulun parempiin ihmisiin kuin nokilaisten naapurina ja istun vastedes kirkossa sillä paikalla, missä oikeat ihmiset istuvat.» Pekka sopi pian lasipajan ostosummasta. Hän otti pajan entiset työntekijät työhönsä ja antoi valmistaa lasia yöt päivät. Aluksi oli hän työhönsä hyvin tyytyväinen. Hän kävi tuhkatiheään lasipajassa, esiintyi arvokkaan mestarin näköisenä kädet housun taskuissa, silmäili milloin mitäkin, puheli jos jotakin, herättäen sillä työntekijöiden ivallista hymyilyä, ja valmisteli mitä eriskummallisimpia lasiastioita pehmeästä lasimassasta. Mutta pian kyllästyi hän työhönsä, hän pistäysi pajassa vain kerran päivässä, ja ennen pitkää kerran joka toisena päivänä, lopulta kerran viikossa, ja työmiehet tekivät mitä itse tahtoivat. Syynä tähän Pekan laiminlyömiseen oli se, että hän yhä ahkerammin oli ruvennut käymään ravintolassa. Ensi sunnuntaina sen jälkeen kun hän oli palannut metsänhaltian luota, pistäysi hän ravintolassa ja sisälle tullessaan näki hän Tanssikuninkaan jo hyppimässä ja paksun Hesekielin istumassa pelipöydän ääressä taalareitansa kilistellen. Silloin Pekka koetteli taskuansa saadakseen tietää, oliko lasipeikko pitänyt sanansa; ja hän tunsi taskunsa olevan täynnä kultaa ja hopeaa. Hänen jalkojansakin nytkäytteli, ikäänkuin olisivat ne tahtoneet itsestään lähteä hyppimään, ja kun ensimäinen tanssi oli lopussa, asettui hän tyttöineen Tanssikuninkaan viereen. Kun tämä hypähteli kolmea jalkaa korkealle, niin Pekka teki neljän jalan hyppyjä ja heitteli sääriänsä niin notkeasti, että kaikki katsojat ihmetyksestä hurmaantuivat. Ja kun lisäksi saatiin kuulla, että Pekka oli ostanut lasipajan, ja nähtiin, että hän pelimannin ohi tanssiessaan tälle silloin tällöin heitteli rahojansa, niin paisui ihailu yli äyräittensä. Toiset arvelivat hänen metsästä löytäneen jonkun aarteen, toiset tiesivät kertoa hänen muka saaneen suuren perinnön. Kaikki kunnioittivat häntä, koska hänellä oli paljon rahaa. Ja vaikka hän pelissä menetti kaksikymmentä taalaria, kilisteli hän yhä rahoja taskussansa, ikäänkuin niitä vielä olisi ollut sata taalaria. Nähdessään kuinka arvossapidetty oli ei Pekka ilolleen ja ylpeydelleen enää tiennyt rajoja panna. Hän heitteli rahojansa kouran täydeltä ja jakeli niitä runsaasti köyhille. Tanssikuninkaan taito oli mitätöntä uuden mestarin yliluonnollisen taidon rinnalla, ja Pekka ristittiin Tanssikeisariksi. Ei yksikään pelaajista uskaltanut niin rohkeasti olla mukana pelissä kuin hän, mutta ei kukaan niin paljon hävinnytkään. Ja kuta enemmän hän hävisi, sitä enemmän hän voitti. Asian laita oli näet se, että hänen pyyntönsä mukaan lasipeikko hänen taskuunsa loitsi saman verran rahoja kuin paksulla Hesekielillä oli, ja juuri hänelle Pekka rahojansa menetti. Ja kun hän menetti kaksi — jopa kolmekymmentä guldenia kerrallaan, ilmestyi tuo summa hänen taskuunsa heti kun paksu Hesekieli korjasi rahat pöydältä. Vähitellen alkoi hän olla alituiseen juovuksissa ja pelasi päivät päästään, ja häntä ruvettiin yleisemmin sanomaan Peli-Pekaksi kuin Tanssikeisariksi. Tästä hänen elintavastaan oli seurauksena, että lasipaja joutui rappiolle, ja syynä oli siis Pekan ymmärtämättömyys. Lasia hän antoi tehdä niin paljon kuin kynsistä kyettiin saamaan, mutta pajan mukana ei Pekka ollutkaan ostanut sitä salaisuutta, mihin lasit parhaimmasta hinnasta olivat myytävät. Lopuksi hän ei tiennyt mitä lasipaljoudellaan tehdä ja hän möi sitä puolesta hinnasta kulkukauppiaille voidakseen maksaa työntekijöille heidän palkkansa. Eräänä iltana kulki hän jälleen ravintolasta kotiin ja mietti kauhistuen omaisuutensa häviötä huolimatta siitä, että hän oli viiniä juonut päästäkseen iloiseksi ja huolistaan vapaaksi. Silloin hän yhtäkkiä huomasi jonkun vieressään käyskentelevän, ja kun hän vierasta tarkasti, huomasikin hän sen lasipeikoksi. Hän kiukustui ja kirosi peikkoa, joka hänen mielestään oli syypää hänen koko onnettomuuteensa. »Mitäpä minä nyt hevosilla ja vaunuilla teen?» hän huudahti. »Mitä hyötyä minulla on pajastani ja lasipaljoudestani? Silloin kun elin mitättömänä sysipoikana, olin iloinen eikä minulla ollut suruja, ei huolia. Nyt en tiedä, milloinka nimismies tulee ja arvioi omaisuuteni ja korjaa sen minulta veloistani!» »Vai niin!» vastasi lasipeikko. »Vai niin! Minä siis olen syynä sinun onnettomuuteesi! Tämäkö minulle kiitokseksi avustani? Kuka käski sinun niin tyhmästi pyytää? Lasiseppänä tahdoit elää etkä tiennyt, mihin lasisi myydä? Enkö sinulle sanonut, että pyytäisit järkevästi? Älyä, Pekka, järkeä on sinulta puuttunut.» »Mitä älyä ja järkeä?» huudahti Pekka. »Minä olen yhtä viisas mies kuin kuka muu tahansa ja tahdon sinulle, senkin lasipeikko, näyttää, että...» Samassa hän tarttui armottomasti pikku miehen kaulukseen ja huusi: »Nytpä olet vallassani, aarteenhaltia, ja nyt tahdon tehdä kolmannen pyyntöni, jota kavahda olla täyttämättä. Tahdon heti paikalla kaksisataatuhatta taalaria ja talon — ja oi voi!» hän kiljahti pudistellen kättänsä, sillä peikko oli muuttunut kuumaksi lasiksi ja poltti hänen kättänsä kuin tuli. Eikä häntä sen koommin näkynyt. Kului päivä, pari, ja Pekan paisunut käsi muistutti häntä hänen kiittämättömyydestään ja järjettömyydestään. Mutta hän nukutti omantuntonsa ja arveli: »Joskin myyvät lasipajan ja kaiken muun omaisuuteni, niin jää minulle kuitenkin paksu Hesekieli. Niin kauan kun hänellä on rahaa sunnuntaisin, ei sitä minultakaan puutu.» Niinpä niinkin, Pekka! Mutta ellei hänellä mitään ole? Niin sattuikin kerran, ja siitä tuli suuri arvoitus. Eräänä sunnuntaina saapui Pekka ajaen ravintolaan, ja ihmiset pistivät päänsä ikkunoista ulos tervehtien häntä mikä milläkin tavalla. »Kas tuossa tulee Peli-Pekka!» riemuitsi muuan. »Niin, Tanssikeisari, rikas lasiseppä!» ennätti toinen sanoa. Kolmas pudisteli päätään arvellen: »Ei liene kehumista Pekan rikkauksista: kaupungissa kertovat, että nimismies on pian miehen niskassa.» Mutta rikas Pekka tervehti arvokkaasti ja kohteliaasti ikkunoissa olevia, astui alas vaunuistansa ja kysyi, oliko paksu Hesekieli jo saapunut. Hän sai myöntävän vastauksen, lisäksi vielä ilmoitettiin, että hänelle oli varattu oma paikkansa ja että muut jo olivat täydessä pelitouhussa. Tultuaan sisään koetteli Pekka taskujansa ja huomasi, että Hesekielillä oli paljon rahaa mukanansa, sillä hänen taskunsa olivat täpösen täynnä. Hän istuutui tutulle paikallensa ja pelasi vuorotellen voittaen ja häviten, kunnes muut, järjestykseen tottuneet ihmiset, illan tullen läksivät kotiinsa, ja senkin jälkeen siksi, kunnes kaksi osanottajista sanoi saaneensa tarpeeksi pelistä ja ilmoittivat lähtevänsä kotiin omaistensa luo. Pekka yhä vaati paksua Hesekieliä jäämään. Tällä ei ollut siihen halua, mutta lopulta hän huudahti: »Olkoon menneeksi, minä lasken rahani ja sitten pelataan viiden markan panoksilla, sillä sitä alempi on vain lastenpeliä.» Hän tarkasti kukkaronsa ja laski rahoja olevan sata guldenia. Samalla tiesi Pekka, laskemattakin, paljonko hänelläkin oli. Peli alettiin, ja jos paksu Hesekieli oli voittanut siihen saakka, niin hävisi hän nyt häviämistään, Viimeiset viisi guldenia hän jo iski pöytään huudahtaen: »Vielä kerta, ja jos nytkin häviän, niin en sittenkään lopeta. Lainaathan minulle voitostasi, Pekka; rehellinen mies auttaa aina toista!» »Niin paljon kuin haluat, vaikkapa sata guldenia», vannoi Tanssikeisari iloisena voitostaan, ja Hesekieli heitti pöytään viimeisen viitosensa, jonka Pekka voittaen pisti taskuunsa. Mutta samassa hän kuuli takanaan tutun äkäisen äänen sanovan: »Se oli viimeinen.» Hän katsahti taaksensa, ja hirvittävän suurena seisoi Hollannin Mikko siellä. Pelästyen hän pudotti rahat, jotka hän jo oli kouraansa pöydältä korjannut. Mutta paksu Hesekieli ei nähnyt metsän haltiaa, vaan odotti, että Peli-Pekka hänelle lainaisi kymmenen guldenia. Tuskallisena Pekka koperoi taskujansa, mutta hän ei löytänyt penniäkään; hän käänsi takkinsa nurin, muttei yhtäkään lanttia kilahtanut lattiaan sen kätköistä, ja vasta nyt hän muisti ensimäisen toivomuksensa, että hänellä aina olisi yhtä paljon rahaa kuin paksulla Hesekielillä. Kuin tuhka tuuleen olivat rahat hävinneet. Ravintolan isäntä ja paksu Hesekieli katselivat häntä ihmetellen, kun hän alituiseen haki rahojaan eikä mitään löytänyt; he eivät tahtoneet uskoa, ettei hänellä rahoja olisi; mutta kun he vihdoin itse tutkivat hänen taskunsa eivätkä mitään löytäneet, he suuttuivat ja kiroilivat, panetellen häntä noidaksi, joka oli kaikki voittamansa rahat kotiinsa loitsinut. Pekka puolustihe miehekkäästi, mutta todistihan se, mikä tapahtunut oli, häntä vastaan. Hesekieli vannoi kertovansa kaikille Schwarzwaldin asukkaille tämän ihmeellisen jutun, ja ravintolan isäntä uhkasi seuraavana päivänä lähteä kaupunkiin ilmiantamaan Pekan noitana ja kehui pian saavansa nähdä hänet roviolla poltettavan. Tämän sanottuansa he riepottelivat häntä rajusti, riistivät hänen takkinsa ja heittivät hänet ovesta ulos. Ei tähteäkään tuikkinut taivaalla, kun Pekka suruissaan asteli kotiansa kohti, mutta siitä huolimatta huomasi hän rinnallaan hämärän olennon kulkevan. Tämä sanoi Pekalle: »Riemun aikasi on nyt lopussa, Pekka, ja sen olisin sinulle jo silloin sanonut, kun et minusta mitään tahtonut kuulla, vaan lähdit tuhman lasipeikon luo. Nyt näet seuraukset siitä, että minun neuvoni hylkäsit. Mutta koeta uudestaan, minua kohtalosi säälittää. Ei kukaan ole katunut sitä, että minun puoleeni on kääntynyt, ja pelkäämättä voit huomenna tulla luokseni; olen koko päivän kotonani metsikössä ja tulen puhumaan kanssasi, kun vain huudat minua.» Pekka kyllä näki, kenen kanssa hän oli tekemisissä, mutta häntä kauhistutti, ja sanaakaan vastaamatta hän kiiruhti kotiinsa. Kun Pekka seuraavana aamuna meni lasipajaansa, tapasi hän siellä kaikki työmiehensä, mutta lisäksi vieraitakin henkilöitä, joita hän ei mielellään olisi halunnut nähdä, nimittäin nimismiehen ja ulosottomiehet. Nimismies tervehti Pekkaa kysyen, oliko hän hyvin nukkunut. Samalla otti hän esille pitkän luettelon, johon Pekan velkojat olivat merkityt. »Tunnetteko luvunlaskua vai ettekö?» kysyi nimismies tuiman näköisenä. »Ja tehkää työ nopeaan, sillä torniin on hyvästi kolmen tunnin matka.» Silloin Pekka myönsi, ettei hänellä mitään enää ollut, ja antoi nimismiehen arvioida talonsa ja pajansa, vaununsa, hevosensa y.m. Sillä aikaa kun ulosottomiehet kuljeskelivat ylt'ympäri hänen kartanossaan, muisti hän, ettei kuusimetsän kummulle ollut pitkä matka. »Ellei pieni peikko minua ole auttanut», hän arveli, »niin auttaa kai minua iso Mikko.» Hän kiiruhti kummulle niin nopeaan kuin olisivat oikeusmiehet häntä kintereillä seuranneet. Kun hän juoksi sen paikan ohi, jossa hän ensiksi oli puhutellut lasipeikkoa, tuntui hänestä, kuin olisi näkymätön käsi häntä pidättänyt, mutta hän riuhtaisi itsensä irti ja riensi siihen rajaan saakka, jonka hän ennen itse oli merkinnyt. Tuskin oli hän huutanut: »Hollannin Mikko! Herra Hollannin Mikko!» kun tämä jättiläiskokoisena rautainen sauva kädessään hänelle ilmaantui. »Tuletko?» kysyi Mikko hymyillen. »Ovatko vieneet omaisuutesi ja myyneet velkojillesi? Mutta älä ole milläsikään, sinun onnettomuutesi syynä on, niinkuin olen sanonut, tuo ulkokullattu lasipeikko. Joka kerran rahoja lahjoittaa, niin lahjoittakoon niin että riittää, eikä kuten tuo kitsastelija. Seuraa minua kotiini», jatkoi Mikko kääntyen metsään päin; »siellä voimme tehdä sopimuksemme.» »Sopimuksemme?» tuumaili Pekka. »Mitä hän minun luulee voivan antaa, eihän minulla ole mitään. Vaatineeko hän minulta joitakin palveluksia vai mitä hän tahtoo?» He kulkivat ensin kivistä polkua pitkin ja saapuivat jyrkän ja syvän kuilun reunalle. Hollannin Mikko astui jyrkännettä alas ikäänkuin sileitä marmoriportaita olisi kulkenut; päästyään alas hän kasvoi kirkontornin korkuiseksi ja ojensi Pekalle kätensä, joka oli yhtä iso kuin ravintolan pöytä, huutaen kuolemankellojen tapaisella kamalalla äänellä: »Astu kädelleni ja pitele sormistani kiinni, niin et putoa.» Vavisten noudatti Pekka käskyä, astui kädelle ja piti Mikon peukalosta kiinni. Syvälle hän tunsi vajoavansa, mutta hänen ihmeekseen ei valo laisinkaan himmennyt hänen ympäriltään. Päinvastoin oli hänen silmänsä alussa vaikea sitä sietää. Hollannin Mikko oli sitä mukaa kuin Pekka huomasi joutuvansa alemmaksi, pienentyneistään pienentynyt ja oli jälleen entisen kokoisena majansa ovella. Maja oli Schwarzwaldin rikkaitten talonpoikien talon näköinen. Tupa, johon he astuivat sisään, ei eronnut tavallisesta talonpoikaistuvasta muussa suhteessa kuin siinä, että se näytti olevan talon ainoa huone. Puinen seinäkello, suuri uuni, leveät penkit, taloustarpeet y.m. olivat samanlaiset kuin muualla. Mikko pyysi häntä istuutumaan suuren pöydän taakse, itse meni hän ulos palaten kuitenkin heti viiniruukku ja laseja mukanansa. Hän kaasi laseihin viiniä, kilahuttelivat niitä Pekan kanssa, ja Mikko kertoi hänelle tämän maailman iloista, vieraista maista, suurista komeista kaupungeista ja virroista, niin että Pekka, jossa heräsi suuri halu näkemään ja kokemaan kaikkea sitä, mitä kuuli, juhlallisesti Mikolle tämän halunsa ilmaisi. »Vaikka sinulla ruumiissasi olisikin rohkeutta ja voimaa jotakin tekemään, niin voisi tyhmän sydämesi pari kolkutusta saada sinut vapisemaan. Ja mitäpä järkevän ihmisen tarvitsee välittää kunnianloukkauksista ja onnettomuudesta? Oletko sinä päässäsi sitä tuntenut, kun hiljattain eräs sinua nimitti petturiksi ja kehnoksi mieheksi? Tekikö vatsassasi pahaa se, että nimismies tuli häätämään sinut pois talostasi? Sano mikä sinulle tuskan toi.» »Sydämeni», vastasi Pekka, kohottaen kätensä levottomalle rinnalleen; sillä hänestä tuntui, kuin olisi hänen sydämensä kääntynyt. »Sinä olet satoja guldeneja kehnoille kerjäläisille ja muulle roskaväelle tuhlannut, ja mitä hyötyä sinulla siitä on ollut? He ovat sinulle toivoneet siunausta ja terveyttä; ja oletko sen terveemmäksi tullut? Tuhlaamillasi rahoilla olisit voinut pitää omaa lääkäriä. Siunausta! Kaunista siunausta sekin, että omaisuus otetaan takavarikkoon ja mies itse potkitaan talostaan! Ja mikä sinut aina pani taskujasi kopeloimaan, kun joku kerjäläinen hattunsa sinulle ojensi? — Sydämesi ja taas sydämesi, ei silmäsi, kielesi, kätesi, jalkasi, vaan — sydämesi; ovatpa tosiaankin asiat sinulla 'sydämelle käypiä', kuten sanotaan.» »Mitenkä sitten tuosta sydämestään voi selvitä? Olen kaikin mokomin koettanut sitä tukahduttaa, ja sittenkin se tykyttää ja tekee kiusaa.» »Sinä et sitä kyllä voi», huomautti Mikko hymyillen, »sinä tyhmyri parka; mutta anna minulle tuo pieni kapine, niin saat nähdä kuinka hyvä sinun on olla.» »Teille sydämeni», huudahti Pekka kauhistuen. »Silloinhan minä kuolisin paikalla.» »Niin, jos joku teidän herroista lääkäreistä haluaisi leikata sydämen ruumiista, silloin täytyisi sinun kuolla. Mutta minulla merkitsee sydän jotain toista. Tule tänne, niin pääset vakuutetuksi asiasta.» Hän nousi samassa paikaltaan, aukaisi erään oven ja vei Pekan huoneeseen. Pekan sydän kutistui kokoon, kun hän kynnyksen yli astui, mutta hän ei sitä sen enempää merkille pannut, sillä hänen eteensä tarjoutuva näky oli eriskummallinen ja hämmästyttävä. Huoneen monilla puuhyllyillä oli laseja, jotka olivat läpinäkyväisellä nesteellä täytetyt, ja jokaisessa lasissa oli sydän. Laseihin oli myös kiinnitetty lippuja, joille nimiä oli kirjoitettu, ja uteliaana Pekka luki, että laseissa oli paksun Hesekielin, Tanssikuninkaan, ylijahtimestarin, kuuden koronkiskurin, kahdeksan värväysupseerin ja kolmen rahanvaihtajan sydämet — sanalla sanoen, seudun kahdenkymmenen arvokkaimman henkilön sydämet. »Katso!» sanoi Mikko. »Nämä kaikki ovat jättäneet sydämen surut ja murheet siksensä; ei yksikään näistä sydämistä enää tykyttele kiusallisesti, ja niiden entiset omistajat elävät hyvin ja ovat mielissään, kun ovat päässeet levottomasta vieraastaan.» »Mitä he ovat saaneet sydämensä sijaan rintaansa?» kysyi Pekka, sillä kaikki se, mitä hän näki, häntä melkein pyörrytti. »Tällaisen», Mikko vastasi ja ojensi hänelle eräästä laatikosta — kivisen sydämen. »Kas sitä!» huudahti Pekka, voimatta samalla pidättää kauhistuksen tunnetta. »Marmorinen sydän? Se mahtaa rinnassa tuntua hyvin kylmältä?» »Varmaankin, mutta miellyttävän kylmältä. Tarvitseeko sitten sydämen olla lämmin. Talvella ei sen lämpö ole miksikään hyödyksi, siiloin on hyvä kirsikkaviina paljoa paremmaksi avuksi kuin lämmin sydän, ja kesällä, kun on kuuma, et voi uskoa, kuinka sellainen sydän virkistää. Ja kuten sanottu, ei pelkoa eikä kauhistusta, ei turhanpäiväistä sääliväisyyttä eikä muuta tuskaa tunne sellainen sydän.» »Siinäkö kaikki, mitä minulle antaisitte?» kysyi Pekka kummissaan; »minä toivoin rahaa ja te tahdotte minulle antaa kivisen sydämen.» »Arvelen, että ensi aluksi tulet toimeen sadallatuhannella markalla, Jos viisaasti niitä käytät, voi sinusta pian tulla miljonääri.» »Satatuhatta?» huudahti Pekka iloisena. »Äläpäs tykyttele niin rajusti rinnassani, kohta ovat asiamme selvät. Hyvä, antakaa minulle kivi ja rahat, ja levottomuuden saatte ruumiistani ottaa.» »Pidän sinua ymmärtäväisenä miehenä», vastasi Mikko iloisesti hymyillen. »Tule, juokaamme vielä ja sitten maksan sinulle rahat.» He istuutuivat uudelleen tupaan viiniruukun ääreen, joivat ja yhä joivat, kunnes Pekka vaipui syvään uneen. Hän heräsi postitorven toitotuksesta ja löysi itsensä istumassa komeissa vaunuissa, jotka kulkivat leveää katua pitkin. Tarkatessaan ympäristöä hän kaukana takanansa näki Schwarzwaldin häämöttävän. Aluksi hän ei voinut uskoa itseänsä Pekaksi. Kuinka Pekka voisi ajaa niin komeissa vaunuissa! Hänen vaatteensakaan eivät olleet samat kuin edellisenä päivänä, mutta hän muisti kokemansa selvästi ja vihdoin hän epäilyksestään vapautuen huudahti: »Olen minä sittenkin Noki-Pekka enkä kukaan muu.» Hän ihmetteli sitä, että hän tunsi itsensä niin huolettomaksi, vaikka hän ensi kertaa oli maailmalla, poissa rauhaisasta kodistaan ja metsistä, joissa koko ikänsä oli elänyt. Eipä sekään, että tiesi jättäneensä äitinsä avuttomuuteen ja kurjuuteen, pusertanut kyyneleitä hänen silmistään; hänestä oli kaikki samantekevää. »Nyt ymmärrän», hän sanoi, »että kyyneleet ja huokaukset, koti-ikävä ja surumielisyys lähtevät sydämestä, ja kiitän Hollannin Mikkoa siitä, että nyt on sydän kylmä ja kivestä.» Hän painoi kädellänsä rintaansa, mutta se oli vallan levollinen, ei tuntunut se tykyttävän. »Jos hän yhtä tarkalleen sanansa pitää sadastatuhannesta kuin sydämestä, niin olenpa onnen poika.» Ja samalla hän rupesi vaunuansa tarkastelemaan. Hän löysi kaikennäköisiä vaatteita, mutta ei penniäkään rahaa. Lopulta hän tutki taskut ja löysi niistä tuhansia taalareita ynnä kauppahuoneiden osotteita. »Nyt minulla on mitä tarvitsen», hän tuumaili, istuutui mukavasti vaunun nurkkaan ja ajaa hurautti suureen maailmaan. Kaksi vuotta Pekka maailmaa kiersi ja katseli vaununsa ikkunoista puolelle ja toiselle, tarkasteli taloja, ja missä vain näkemisen arvoista oli, siellä Pekalle oli esitettävä kaikki kummallisuudet. Mutta ei mikään häntä ilahduttanut, ei rakennukset, ei soitto, ei tanssi, hänen kivinen sydämensä ei voinut osaaottavasti käsittää mitään, hänen silmänsä ja korvansa olivat suljetut kaikelta kauniilta. Hänen suurimpana ilonaan oli syöminen, juominen ja nukkuminen, ja yksistään sellaisesta hän nauttikin koko ajan, kun ilman tarkoitusta maailmaa katseli, söi ja joi, kun jaksoi, ja nukkui, kun aika pitkäksi kävi. Silloin tällöin hän tosin muisti, että hän oli elänyt iloisempana ja onnellisempana silloin, kun oli ollut köyhä ja hänen oli täytynyt tehdä työtä elääkseen. Silloin oli hänen mieltänsä virkistänyt jokainen kaunis näköala, soitto ja laulu, silloin oli hän tuntikausia voinut nauttia siitä yksinkertaisesta ateriasta, jonka hänen äitinsä hänelle joka päivä oli tuonut sysihaudalle. Näin miettiessään entisiä aikoja hän huomasi, ettei hän enää millekään asialle voinut hymyillä, ja ennen oli hän voinut makeasti nauraa pienimmällekin pilalle. Kun toiset hymyilivät, väänti hänkin suunsa nauruun, mutta hänen sydämensä ei hymyillyt. Hän tunsi kaikkialla olevansa levollinen, mutta ei tyytyväinen. Ei koti-ikävä, vaan tyhjyys, ylellisyys, iloton elämä hänet vihdoin ajoi takaisin kotiin. Kun hän Strassburgista lähti ja jo näki kotiseutunsa synkät metsät, schwarzwaldilaisten voimakkaat ruumiit ja iloiset, uskolliset kasvonpiirteet, kun hän kuuli kotoisia ääniä, silloin tuntui hänestä, kuin olisi hänen verensä virrannut entistä voimakkaammin, ja hän luuli täytyvänsä iloita ja itkeä. Mutta — kuinka voisi hän olla niin raukkamainen, olihan hänellä kivestä sydän. Ja kivet ovat kuolleita, eivät ne hymyile eivätkä itke. Saavuttuaan kotikyläänsä hän heti lähti Hollannin Mikon luo, joka hänet otti vastaan ystävällisesti kuin ennenkin. »Mikko», sanoi Pekka hänelle, »nyt olen matkustellut ja nähnyt jos jotakin, mutta kaikki näkemäni on minusta tyhjän arvoista; minulla aikani kävi pitkäksi. Teidän antamanne kivikappale, joka on rinnassani, tosin suojelee minua monesta ikävyydestä. En koskaan vihastu, en koskaan sure, mutta en liioin ole koskaan iloinen; tuntuu siltä, kuin eläisin vain puoleksi. Ettekö voisi tehdä kovaa kiveä hiukan pehmeämmäksi ja liikkuvaisemmaksi? Tahi — antakaa minulle mieluummin entinen sydämeni. Olin siihen jo tottunut, kun viisikolmatta vuotta olin sitä pitänyt, ja vaikkakin se välistä teki tyhmyyksiä, niin oli se kuitenkin iloinen ja reipas sydän.» Metsänhaltia naurahti kolkosti ja katkerasti. »Kun olet kuollut», vastasi Mikko, »saat herkän sydämesi jälleen ja voit tuntea iloa ja surua; mutta täällä se ei enää koskaan joudu sinun omaksesi! Mitäpäs siitä, Pekka! Sinä olet matkustellut, mutta matkusteleminen sinun laillasi ei voi hyödyksi olla. Asetu asumaan johonkin tänne metsään, rakenna itsellesi talo, mene naimisiin, tee työtä ja kartuta omaisuuttasi. Sinulta on puuttunut työtä, ja kun olit toimetonna, oli sinusta aika pitkä; ja nyt syytät syytöntä sydäntäsi siitä.» Pekka huomasi, että Mikko oli oikeassa selittäessään toimettomuuden syyksi hänen ikävyyteensä, ja päätti nyt rikastumistaan rikastua. Mikko antoi hänelle toiset satatuhatta ja päästi hänet hyvänä ystävänä luotansa. Ei aikaakaan, niin jo levisi huhu Peli-Pekan ilmaantumisesta Schwarzwaldiin ja se tiesi hänet rikkaammaksi kuin koskaan ennen. Nytkin kävi kuten tavallista on. Kun Pekka oli keppikerjäläinen, potkittiin hänet ravintolasta ulos, mutta kun hän nyt jälleen ensi kerran eräänä sunnuntaina astui vanhaan tuttuun paikkaan sisälle, pudisteltiin hänen kättänsä, kiiteltiin hänen hevostansa ja kyseltiin hänen matkoistansa. Kun hän jälleen paksun Hesekielin kera istui pelipöytään, oli hän taas yhtä arvossapidetty kuin ennenkin. Nyt ei hän kuitenkaan enää tehnyt lasia, vaan kävi tukkikauppaa, mutta vain näön vuoksi. Hänen päätoimenaan oli vilja- ja rahakauppa. Puolet Schwarzwaldia oli ennen pitkää hänelle velkaa, mutta hän ei lainannut rahaa vähemmästä kuin kymmenestä prosentista ja möi viljaa köyhille, jotka eivät heti voineet maksaa, kolmikertaisesta hinnasta. Nimismiehellä ja hänellä oli hyvät välit, ja ellei herra Pekka Munkille määräpäivänä hänen saamisiaan maksettu, niin nimismies ulosottomiehineen ratsasti velallisen luo, arvioi omaisuuden, möi sen ja hääti isän, äidin ja lapset metsään. Aluksi oli tällainen menettely Pekasta kovaa, sillä kodeistaan häädetyt ihmisraukat kokoontuivat joukottain hänen talonsa edustalle. Miehet pyysivät odotusaikaa, vaimot koettivat hellyttää hänen kovaa sydäntänsä, ja lapset kärttivät leipäpalasta. Mutta kun hän oli hankkinut itselleen pari verikoiraa, lakkasivat nuo »kissannaukujaiset», joiksi hän onnettomien rukouksia nimitti. Hän vihelsi ja usutti koirat anojien kimppuun, ja nämä hajosivat kuin akanat tuuleen. Enimmän vaivaa hänellä oli »vanhasta akasta». Hän oli Pekan äiti. Häädettynä talostaan oli hän joutunut suureen hätään ja puutteeseen, eikä Pekka, rikkaaksi tultuaan, enää ollut häntä tiedustellutkaan. Tuontuostakin hän sauvaansa nojaten heikkona ja murtuneena laahusti Pekan talon edustalle. Ovesta ei hän enää sisään uskaltanut sen jälkeen kuin Pekka oli hänet ajanut ulos. Mutta hänestä oli perin vastenmielistä elää toisten ihmisten almuista, kun hänen oma poikansa olisi kyennyt häntä elättämään. Pekka ei kuitenkaan hellyttänyt kovaa sydäntänsä nähdessään kalpeat, tutut kasvot, rukoilevat silmäykset ja kuihtuneet, ojennetut kädet. Muristen hän sunnuntai-iltoina, jolloin äidin oli tapana saapua, jonkun palvelijansa lähetti viemään »akalle» lantin. Hän kuuli kiitollisen saajan vapisevan äänen, kun tämä toivoi, että poikansa hyvin menestyisi elämässään; hän kuuli hänen rykien poistuvan ovelta, mutta samassa hän unohti hänet kokonaan muistaen ainoastaan, että taas oli suotta uhrannut rahaa. Jo alkoi Pekka miettiä naimisiin menemistä. Hän tiesi, että Schwarzwaldissa jokainen isä olisi mielellään tyttärensä hänelle antanut. Mutta hänen oli vaikea tehdä valintansa, sillä hän tahtoi, että hänen onneansa ja ymmärrystänsä siinäkin olisi kiitetty. Hän kulki pitäjän ristiin rastiin, mutta ei yksikään sen neitosista ollut hänestä kyllin kaunis. Kun hän oli kaikki tanssipaikat käynyt ja kauneinta itselleen katsellut, sai hän vihdoin tietää, että kaunein ja kunnollisin kaikista oli köyhän puunhakkaajan tytär. Tämä hoiti hiljaisena, taitavasti ja huolellisesti isänsä taloutta eikä koskaan käynyt tansseissa, ei edes helluntaisin. Kun Pekka oli saanut tiedon tästä pitäjän ihmeestä, päätti hän kosia häntä ja ratsasti sitte mökille, jossa hänen sanottiin asuvan. Kauniin Liisan isä vastaanotti ällistyen ylhäisen herran, ja entistä enemmän hän ällistyi, kun kuuli vieraan olevan rikkaan Pekka herran ja sai tietää hänen tahtovan vävypojaksi. Kauan ei ukko asiaa tuumaillut, sillä hän arveli kerralla pääsevänsä huolistaan ja köyhyydestään, suostui pyyntöön, kysymättä Liisan mieltä, ja tytär noudatti isänsä tahtoa sanaa vastaan sanomatta. Mutta eipä kauniin Liisan olo uudessa talossa muodostunutkaan niin onnelliseksi kuin miksi hän sitä oli kuvitellut. Hän luuli voivansa hyvin hoitaa taloutta, mutta ei voinut mitään toimittaa Pekka herran tyydytykseksi. Hän sääli köyhiä, ja kun hänen aviomiehensä oli rikas, hän arveli hyvällä omallatunnolla voivansa antaa köyhälle kerjäävälle vaimolle vähäisen lantin tai vanhalle miehelle ryypyn. Mutta kun Pekka herra eräänä päivänä tämän huomasi, kiljahti hän ankarasti ja raa'asti: »Miksi tuhlaat omaisuuttani kerjäläisille ja maankiertäjille? Oletko sinä mukanasi taloon tuonut mitään, jota voisit muille lahjoittaa? Isäsi kerjuusauvalla ei yhtä ainoata lientä lämmitetä, ja kuitenkin heittelet rahoja kuin ruhtinatar. Jos kerrrankin vielä tuollaista huomaan, niin saat tuntea, miltä miehen nyrkki maistuu!» Kaunis Liisa itki kamarissaan miehensä kovuutta ja usein hän toivotteli olevansa kotonansa isänsä matalassa majassa mieluummin kuin rikkaan ja itaran, kovasydämisen Pekan pauloissa. Olisipa hän tiennyt, että miehellään oli sydän marmorista ja ettei hän yhtäkään ihmistä voinut rakastaa, ei hän silloin olisi asiain tilaa ihmetellytkään. Joka kerta kun hän ovella istui ja näki ohikulkevan kerjäläisraukan ojentavan hattunsa häntä kohti, ummisti hän silmänsä, ettei hänen olis tarvinnut kurjuutta nähdä, ja puristi kätensä nyrkkiin, ettei se suinkaan taskuun osuisi ja sieltä onnettomalle keksisi penninkiä. Ei aikaakaan, niin kertoi koko pitäjä itarasta Liisa rouvasta, joka oli vielä itarampi kuin miehensä. Eräänä päivänä istui hän talonsa edustalla kutoen ja hyräillen laulua; hän oli iloinen, sillä ilma oli kaunis ja Pekka herra oli ratsastanut pois. Sattui silloin vanha mies kulkemaan siitä ohi. Hänellä oli raskas säkki selässään, ja jo kaukaa Liisa rouva kuuli miehen ähkivän ja puhkuvan taakkaa kantaessaan. Hänessä herätti sääliä se, että vanhaa miestä niin vaivattiin. Ja kun vanhus saapui hänen kohdalleen, oli hän luhistumaisillaan maahan. »Armahtakaa minua, hyvä rouva, ja antakaa minulle vettä juoda», pyysi mies; »en jaksa enää.» »Mutta teidän, vanhan miehen, ei pidä enää noin raskasta taakkaa kantaa», sanoi Liisa rouva. »Mitä tehdä? Elääkseni minun täytyy toimittaa toisten asioita», vastasi mies. »Te, rikas rouva, ette tiedä, kuinka raskasta köyhyys on ja kuinka virkistävä raitis kulaus on näin kuumalla.» Kuultuaan tämän Liisa rouva kiiruhti sisään, haki ruukun ja täytti sen vedellä. Mutta palatessaan miehen luo ja nähdessään hänen väsyneenä ja surullisena istuvan säkillään hän jätti vesiruukun tuomatta, haki pikarillisen viiniä ja ruisleivän, jotka toi vanhukselle. »Viiniryyppy varmaankin virkistää enemmän kuin vesi, kun jo olette noin vanha», puhui Liisa rouva; »mutta juokaa tyyneesti ja puraiskaa leipää väliin.» Mies tuijotti häneen, kunnes suuret kyyneleet silmiin pusertautuivat, joi viinin ja lausui: »Olen vanhaksi elänyt, mutta harvoin olen nähnyt niin sääliväistä ihmistä kuin te, Liisa rouva. Te saattekin senvuoksi vielä onnellisesti viettää elämänne, sellainen sydän kuin teidän ei jää palkitsematta.» »Ei, ja palkan saakoon hän paikalla», huusi kauhistava ääni, ja kun he katsoivat ympärilleen, näkivät he Pekka herran veripunaisena vihan vimmasta lähestyvän. »Ja minun parhaimman viinini sinä juotat kerjäläisille ja herkkuleipäni syötät maankiertäjille. Odotas, saat palkkasi!» Liisa rouva lankesi polvilleen rukoillen armoa, mutta kylmä sydän ei tuntenut sääliä. Pekka herra heilahutti ruoskaansa ja löi luisella varrenpäällä kauniiseen otsaan niin ankarasti, että Liisa rouva hengetönnä kaatui vanhuksen syliin. Tämän nähdessään Pekka herra tunsi hätkähtävänsä, hän kumartui tarkastaakseen, oliko henki mennyt, mutta vanhus puhui hänelle tutulla äänellä: »Älä vaivaa itseäsi, Noki-Pekka; hän oli kaunein ja rakastettavin kukka koko Schwarzwaldissa, mutta sinä olet sen katkaissut eikä se enää koskaan uudestaan kuki.» Silloin katosi puna Pekan kasvoilta ja hän sanoi: »Vai te se olette, herra aarteenhaltia! Kuitenkin, tapahtunut on tapahtunut, ja se kai on ollut täytymys. Toivon kuitenkin, ettette haasta minua oikeuteen murhasta.» »Kurja!» vastasi lasipeikko. »Mitäpä se merkitsisi, että sinun kuolevaisen kuoresi saisin hirsipuuhun? Ei sinun tarvitse pelätä maallista oikeutta, vaan toista ja ankarampaa, sillä sinä olet sielusi paholaiselle myynyt.» »Ja joskin sydämeni olen myynyt», huusi Pekka, »niin ei kukaan muu siihen ole syypää kuin sinä ja sinun petolliset aarteesi; sinä, viekas peikko, olet minut vienyt turmioon, pakottanut minut etsimään apua toiselta, ja sinä olet siitä edesvastuussa.» Tuskin oli hän tämän sanonut, niin lasipeikko kasvoi ja paisui suureksi ja leveäksi; hänen silmänsä olivat kuin lautaset ja hänen suunsa kuin kuuma, liekehtivä uuni. Pekka heittihe maahan polvilleen, eikä hänen kivinen sydämensä häntä estänyt vapisemasta kuin haavanlehti. Lujasti kouristi metsänhaltia hänen niskaansa, pyöritteli häntä ilmassa kuin kuivaa kortta ja paiskasi hänet kenttään niin että kylkiluut ruskivat. »Konna», hän jyrähti kuin ukkonen; »minä voisin sinut musertaa, jos tahtoisin, sillä sinä olet rikkonut metsän herraa vastaan. Mutta tämän kuolleen naisen vuoksi, joka minua on syöttänyt ja juottanut, annan sinulle kahdeksan päivän miettimisajan. Ellet siinä ajassa muuta mieltäsi, niin tulen jälleen ja ruhjon sinut mäsäksi, ja sinä saat synteinesi mennä menojasi.» Oli jo ilta, kun muutamat ohikulkijat huomasivat Pekka herran makaavan maassa. He kääntelivät häntä ja tutkistelivat, oliko hänessä vielä henkeä, mutta elon merkkejä eivät he pitkään aikaan huomanneet. Vihdoin eräs heistä juoksi tuomaan talosta vettä ja kaasi hänen suuhunsa. Silloin Pekka veti syvän henkäyksen, aukaisi silmänsä ja katseli ympärilleen tiedustellen, missä Liisa rouva oli; mutta ei kukaan ollut häntä nähnyt. Hän kiitti miehiä heidän avustaan, kulki taloonsa ja etsi kaikkialta vaimoansa; mutta hän ei ollut kellarissa, ei aitassa, ja sen, minkä Pekka oli luullut olevan unta, hän huomasikin olevan katkeraa totuutta. Kun hän yksinänsä kotonaan oli, heräsi hänessä monenlaisia ajatuksia. Ei hän mitään pelännyt, sillä olihan hänen sydämensä kylmä; mutta ajatellessaan vaimonsa kuolemaa hän tuli miettineeksi omaakin lähtöänsä, ja hänelle johtuivat mieleen köyhien ihmisten kyyneleet, heidän tuhannet kirouksensa, onnettomien valitukset, kun hän koiransa heidän kimppuunsa oli usuttanut, äitinsä hiljainen epätoivo ja kauniin ja hyvän Liisan kuolema. Ja saattoiko hän vanhalle isälle tehdä tiliä teostansa, jos hän tulisi ja kysyisi: »Missä on tyttäreni, puolisosi?» Omantunnon vaivat kaivelivat Pekan mieltä yölläkin unessa, ja alituiseen hän heräsi ollen kuulevinaan suloisen äänen, joka häntä kehotti: »Pekka, hanki itsellesi lämmin sydän!» Herättyään hän jälleen heti ummisti silmänsä, sillä äänestä päättäen oli hänen muistuttajansa Liisa rouva. Seuraavana päivänä hän lähti ravintolaan haihduttamaan ikäviä ajatuksiaan ja tapasi siellä paksun Hesekielin. He puhelivat keskenänsä kauniista ilmasta, sodasta, veroista ja lopuksi kuolemasta, muistellen kuinka siellä täällä aina joku äkkiä ja odottamatta oli kuollut. Silloin kysyi Pekka Hesekieliltä, mitä hän kuolemasta ajatteli ja mitä luuli tämän elämän jälkeen olevan odotettavissa. Hesekieli vastasi hänelle, että ruumis haudattiin, mutta sielu joutui joko taivaaseen tai helvettiin. »Haudataanko siis sydänkin?» kysäisi Pekka jännitettynä. »Tietysti sekin haudataan.» »Mutta jollei sydäntä jollakin enää olisikaan?» jatkoi Pekka. Hesekieli katsoi häntä julmistuneena kuullessaan nuo sanat. »Mitä sinä tuolla kysymyksellä tarkoitat? Tahdotko tehdä pilaa minusta? Sanotko, ettei minulla ole sydäntä?» »Onpa kylläkin sydän ja kova kuin kivi», vastasi Pekka. Hesekieli katseli häntä kummissaan, silmäili ympärilleen nähdäkseen, oliko kukaan kuullut heidän keskustelunsa, ja kysyi sitten Pekalta: »Mistä sen tiedät? Tai ehkä ei sinunkaan sydämesi enää syki?» »Ei syki enää, ainakaan ei tässä rinnassa», vastasi Pekka. »Mutta sano minulle, koska nyt tiedät mitä tarkoitan, mitenkäs meidän sydäntemme laita on?» »Miksi siitä huolissasi olet, hyvä veli?» kysyi Hesekieli hymyillen. »Sinulla on täällä maan päällä tarpeeksi aikaa elää, ja se riittää hyvin. Siitähän meidän kylmät sydämemme ovat niin mukavia, ettei meitä mikään pelko ahdista tuollaisia ajatellessamme.» »Niinpä niinkin, mutta tuota asiaa tulee kuitenkin ajatelleeksi, ja joskaan en tunne pelkoa, niin tiedän vielä hyvin, kuinka pelkäsin helvettiä ennen, ollessani pieni viaton poikanen.» »Hyvin meidän ei varmaankaan käy», sanoi Hesekieli. »Tiedustelin kerran eräältä koulumestarilta samaa asiaa, ja hän sanoi, että sydämet kuoleman jälkeen punnitaan, jotta saataisiin tietää, paljonko ne ovat syntiä tehneet. Keveät nousevat taivaaseen, raskaat painuvat alas helvettiin, ja minä arvelen, että meidän kivisillä sydämillä on aika lailla painoa.» »Varmasti on», tuumaili Pekka, »ja minusta on usein haitaksi se, että sydämeni on aivan välinpitämätön ajatellessani tuota asiaa.» Näin he juttelivat. Seuraavana yönä kuuli Pekka viisi, kuusi kertaa korvissaan tuon tutun kehotuksen: »Pekka, hanki itsellesi lämmin sydän!» Hän ei koskaan voinut katua sitä, että oli vaimonsa tappanut, mutta kun hän palvelijalleen ilmoitti hänen matkustaneen pois, ajatteli hän aina samalla: »Mihin lienee hän lähtenyt?» Kuusi päivää oli kulunut, ja yhä kuuli Pekka unissaan samat kehottavat sanat. Alituiseen hän muisti metsän haltian kauhean uhkauksen. Seitsemäntenä aamuna hän kavahti ylös vuoteeltaan ja huudahti: »Nyt tahdon koettaa, voinko saada itselleni lämpimän sydämen, sillä tuo välinpitämätön kivi rinnassani tekee elämäni tyhjäksi ja ikäväksi.» Hän pukeutui pyhävaatteisiinsa ja ratsasti lasipeikon asunnolle. Tultuaan tiheimpään metsikköön hän astui alas hevosen selästä, sitoi tämän puuhun ja kiiruhti korkeimmalle kummulle, jossa vanhan paksun kuusen luona luki loitsunsa: "Aartehitten tallettaja, Kuusimetsän omistaja, Peikko satavuotias Auta lempilapsias." Silloin ilmaantui lasipeikko, mutta ei iloisena eikä luottavaisena kuin ennen, vaan synkkänä ja surullisena. Hänellä oli yllään musta lasinen takki, ja hänen hatustaan riippui pitkä suruharso: Pekka tiesi hyvin, ketä hän suri. »Mitä sinulla minun kanssani on tekemistä, Pekka Munk?» kysyi hän totisena. »Minulla on vielä yksi pyyntö tekemättä», vastasi Pekka maahan tuijottaen. »Voivatko kivisetkin sydämet toivoa?» kysyi peikko. »Sinulla on kaikki, mitä ilkeä mielesi tarvitsee, ja minä tuskin suostun täyttämään toivomustasi.» »Mutta olettehan luvannut minun tehdä kolme pyyntöä. Yksi on vielä tekemättä.» »Minä voin kuitenkin sen hyljätä, jos se on tyhmä», selitti haltia, »mutta, olkoon menneeksi, mitä pyydät?» »Ottakaa kivi rinnastani pois ja antakaa minulle entinen sydämeni», pyysi Pekka. »Minäkö sinun kanssasi kaupat tein?» kysyi peikko. »Olenko minä Hollannin Mikko, joka lahjoittelee rikkauksia ja kylmiä sydämiä? Häneltä sinun täytyy sydäntäsi etsiä.» »Hän ei koskaan anna sitä takaisin», vastasi Pekka. »Minä säälin sinua, niin huono mies kuin oletkin», lausui lasipeikko hiukan mietittyään. »Mutta koska pyyntösi on järkevä, niin en voi apuani sinulta kieltää. Sydäntäsi et enää voi saada takaisin millään väkivallalla, vaan viekkaudella, eikä siinä liene mitään vaikeuksia, sillä Mikko on tyhmä ja siksi jää, vaikka luulee itseänsä muita viisaammaksi. Mene suoraan hänen luokseen ja tee niinkuin sinua neuvon.» Lasipeikko opetti hänelle viekkaan keinon ja antoi hänelle kirkkaan, lasisen ristin lisäten: »Henkeäsi hän ei voi uhata, ja hän päästää sinut vapaaksi, kun ojennat tämän ristin häntä kohti ja samalla rukoilet. Ja kun olet saanut, mitä olet pyytänyt, niin tule tänne takaisin.» Pekka otti ristin, painoi mieleensä kaikki saamansa sanat ja lähti Hollannin Mikon luo. Kolmasti huusi hän hänen nimeänsä, ja jättiläinen seisoi hänen edessänsä. »Sinä olet lyönyt vaimosi kuoliaaksi», huomautti Mikko pirullisesti hymyillen. »Mitäpä siitä; hänhän tuhlasi omaisuuttasi kerjäläisille. Mutta sinun täytyy joksikin aikaa lähteä maasta pois, sillä ellei vaimovainajaasi löydetä, syntyy siitä ikävä juttu. Sinä tarvitset kai rahaa ja olet tullut sitä hakemaan?» »Oikein arvasit», vastasi Pekka, »ja tällä kertaa tarvitsen paljon.» Mikko kulki edellä ja johti hänet tupaansa. Siellä hän aukaisi arkun, josta nosti suuria kultakimppuja. Hänen laskiessaan rahoja Pekka sanoi: »Sinä olet iloinen lintu, Mikko, kun olet uskotellut, että minulla on kivi rinnassani ja että sinulla muka on minun sydämeni.» »Ja eikös niin olekin?» kysyi Mikko hämmästyen. »Sykkiikö sinun sydämesi? Eikö se ole kylmä kuin jää?» »Sinä olet tehnyt sydämeni vain liikkumattomaksi, mutta minulla se on vielä rinnassani, samoin Hesekielillä, joka minulle on sanonut, että sinä olet meitä petkuttanut.» »Mutta minä vakuutan», huudahti Mikko levotonna, »että Hesekielillä ja kaikilla muilla rikkailla ihmisillä, jotka minun kanssani ovat olleet tekemisissä, on samanlainen kylmä sydän kuin sinullakin, ja heidän oikeat sydämensä ovat minulla tuossa pienessä huoneessani.» »Helpostipa sinun kieleltäsi valhe lipsahtaa», naurahti Pekka. »Sellaista voit uskotella jollekin toiselle. Luuletko, etten minä matkoillani ole nähnyt tusinoittain sellaisia temppuja? Vahasta ovat sydämesi, joita huoneessasi säilytät. Rikas olet, sen myönnän, mutta taikoja et osaa tehdä.» Silloin Mikko suuttui ja vetäisi kamarin oven auki. »Tule sisään ja lue nimet, lue tuokin, siinä on Pekka Munkin sydän, ja sinä näet, että se sykkii. Voiko sellaistakin vahasta tehdä?» »Sittenkin se on vahasta tehty», vastasi Pekka. »Noin ei oikea sydän lyö, minulla on omani rinnassani. Et osaa taikoja tehdä.» »Minäpä todistan sen sinulle», huusi Mikko kiukustuen. »Sinä saat itse tuntea, että tämä on sinun sydämesi.» Hän otti sen, riisui Pekalta takin ja kiskaisi hänen rinnastaan kiven näyttäen sitä hänelle. Sen jälkeen hän pisti sydämen paikoilleen, ja samassa tunsi Pekka, kuinka se sykki ja teki hänet iloiseksi. »Miltä nyt tuntuu?» kysäisi Mikko hymyillen. »Totta tosiaan, olet sittenkin oikeassa», vastasi Pekka ottaen samalla lasisen ristin päättäväisesti taskustaan. »Minä en olisi voinut uskoa, että sellaista voidaan tehdä.» »Taikoja voin tehdä, näet sen nyt; mutta tule, niin asetan kiven jälleen paikoilleen.» »Seis, herra Hollannin Mikko!» karjaisi Pekka astuen askeleen taaksepäin, ja pitäen ristiänsä ojennettuna häntä kohti hän alkoi rukoilla. Silloin Mikko pienenemistään pieneni, kutistui kokoon, kaatui ja väänteli itseänsä kuin käärme. Ja samassa kaikki sydämet alkoivat sykkiä ja jyskyttää, niin että Pekasta tuntui, kuin olisi hän kellosepän liikkeessä. Mutta Pekkaa pelotti, ja hän kiiruhti kamarista ulos, kiipesi kallionseinämää ylös ja kuuli silloin, kuinka Mikko, entiselleen voimistuen, tömisteli ja vyörytteli hirmuisia uhkauksia hänen jälkeensä. Päästyään metsään Pekka kiiruhti lasipeikon luo. Hirvittävä rajuilma syntyi, salamat pirstoivat puita Pekan joka puolella, mutta onnellisesti hän saapui lasipeikon alueelle. Hänen sydämensä sykki iloisesti, ja ainoastaan senvuoksi, että se sykki. Silloin hän kauhistuksella muisteli elettyä elämäänsä niinkuin rajuilmaa, joka juuri pirstoi kauniin metsän puut hänen ympärillään. Hän muisteli kaunista Liisa rouvaa, hellää puolisoaan, jonka hän itaruudessaan oli surmannut, hän tunsi itsensä ihmiskunnan hylkiöksi ja itki kiihkeästi saapuessaan lasipeikon asunnolle. Aarteenhaltia istui paksun kuusen juurella pientä piippua poltellen. Hän näytti iloisemmalta kuin äsken. »Miksi itket, Noki-Pekka?» hän kysyi. »Etkö ole sydäntäsi saanut? Vieläkö painaa kylmä kivi rintaasi?» »Ah, herra haltia», nyyhkytti Pekka, »kun minulla oli sydän kivestä, en koskaan itkenyt, silmäni olivat kuivat kuin keskikesällä maa; mutta nyt on vanha sydämeni halkeamaisillaan siitä, mitä tehnyt olen!» »Pekka, sinä olet suuri syntinen!» puhui peikko. »Raha ja laiskuus olivat sinut pilanneet, kunnes sydämesi muuttui kiveksi eikä tuntenut iloa, ei surua, ei katumusta eikä sääliä. Mutta katumus sovittaa, ja jos tietäisin, että sinun eletty elämäsi sinua kaduttaa, niin voisin jo jotain hyväksesi tehdä.» »En enää mitään tahdo», vastasi Pekka. »Minusta ei enää ole mihinkään, minun elinpäiväni eivät voi minua ilahduttaa; mitäpä minä yksin maailmassa enää teen? Lyökää minut mieluummin kerralla kuoliaaksi, herra aarteenhaltia, silloin toki loppuu tämä kurja elämä.» »Ellet muuta ole vailla, niin pian sen työn suoritan; minulla on kirves kädessäni.» Hän otti rauhallisesti piipun suustansa, kopahutteli sen tyhjäksi ja pisti taskuunsa. Sitten hän hitaasti nousi ja meni kuusen taa. Pekka laskeutui itkien maahan, hänen elämänsä ei hänestä enää ollut minkään arvoinen, ja hän odotti kärsivällisesti kuoliniskua. Vähän ajan perästä hän kuuli hiljaisia askelia takaapäin ja ajatteli: »Nyt hän tulee.» »Katsahda vielä taaksesi, Pekka!» huusi peikko. Pekka pyyhki kyynelet silmistään ja noudattaessaan peikon käskyä hän näki äitinsä ja Liisa rouvan, jotka ystävällisesti hänelle hymyilivät. Silloin hän ilosta hypähti ylös: »Etkö olekkaan kuollut, Liisa? Ja tekin, äiti, olette täällä, ettekö ole minua unohtanut?» »He antavat sinulle anteeksi», puhui peikko, »koska olet sydämestäsi katunut, ja kaikki entinen olkoon unohdettu. Lähde nyt takaisin isäsi asuntoon ja rupea sysienpolttajaksi kuin ennenkin. Jos olet rehellinen ja toimelias, niin pidät ammattiasi kunniassa ja naapurisi kunnioittavat ja rakastavat sinua enemmän kuin jos sinulla olisi kymmenen tynnyriä kultaa.» Näin puhuttuaan peikko jätti heille hyvästi. Onnellisena ja toimeliaana eli Pekka perheineen ja vielä usein vanhoilla päivillään hän vakuutti: »Parempi on tyytyä vähään kuin omistaa kultaa ja kartanoita ja _kylmä sydän_.» *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76366 ***